Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 30.09.18 17:05

Tutkimattomat polut
Kolme vaihtoehtoista tulevaisuutta -- #innanhaaste5

Røllum, Tanska, 2028
Syystuuli riepoo tallipihaa. Seison tyynenä vanhan jalavan juuressa. Se kasvaa keskellä pihaa, kasvoi jo ennen kuin koko tilaa ruvettiin rakentamaan, eikä sitä koskaan kaadettu pois. Kun me ensimmäistä kertaa tultiin katsomaan tilaa, puu oli lehdetön. Se näytti luurangolta, ehkä vähän aavemaiseltakin, mutta mä pidin siitä. Pidin tilasta. Pidin siitä, että me tultaisiin tänne yhdessä ja aloitettaisiin uusi elämä. Me molemmat tehtiin hiljaa päätös tilan ostosta sinä karuna ja harmaana alkutalven päivänä, juuri sen vierailun aikana, kysymättä toisen mielipidettä välittäjän kuulevien korvien alla. Se oli rahanahne välittäjä, tai ehkä sen asiakas oli, ja se olisi painostanut meistä irti hirvittävän tarjouksen, jos olisimme olleet liian innokkaita. Vasta vähän matkaa takaisin kaupunkiin ajettuamme myönsimme toisillemme, että olimme löytäneet sen mitä etsimme.

Meidän tarjous oli lopulta joka tapauksessa maksukyvyn ylärajoilla. Onneksi se riitti. Enempään emme olisi pystyneet, ja taas yksi unelma olisi luiskahtanut saavuttamattomiin.

Kymmenen kuukautta meidän hevoset on eläneet sen jalavan alla, ja se on ollut hyvää aikaa. Työntäyteistä, rankkaa, vaativaa, mutta kaiken sen arvoista. Tanska on kohdellut meitä hyvin. Hevosten kanssa on ollut onnea.

Niin kuin nyt taas, ajattelen, ja hymyilen, kun rekka kaartaa pihaan. Näen jo kaukaa apukuskin aurinkolippaan kiinnitetyn suuren ja värikkään ruusukkeen. Tiedän, että niitä on lisää. Kahden viikon kilpailumatkalla hevoset ovat napsineet sijoituksia ja tehneet nollaratoja, pikku-Granolakin, Grannin esikoinen. Toki mukaan on mahtunut epäonnistumisiakin, mutta kuka niihin tahtoo keskittyä?

"Josie! Good to see you. We brought you something", kuskin paikalta loikannut Joachim virnuilee ja heiluttelee kahta kirkasta ruusuketta.
Hymyilen miehelle, joka on ihan samanlainen kuin aina ennenkin. Hiusraja vain on päässyt vähän karkaamaan, mutta sitä ei pidä mainitseman, sillä Joe ei halua tulla muistutetuksi omasta kuolevaisuudestaan. Ryöpsähdän halaamaan bisneskumppania. Tilalla on ollut kamalan hiljaista ja tyhjää, kun miehet ja kahdeksan hevosta on puuttunut, ja mä olen ehtinyt ikävöidä -

"Better not to make that guy jealous", Joachim virnistää, muiskauttaa keskieurooppalaisen poskisuukon ilmaan mun poskipääni viereen ja nyökäyttää päällään takavasemmalle, ennen kuin luikahtaa auttamaan hevosenhoitajia rekan purkamisessa.

Rasmuksen takki tuoksuu heinältä ja hevosilta ja satulasaippualta, kun mä ripustaudun miehen kaulaan siinä meidän oman tanskalaisen hevostilan tallipihalla vanhan jalavan varjossa.


Hotelli jossain päin maailmaa, 2028
Tuijotan raidallista seinää. Tai ei, ei seinä ole raidallinen, valo vain tekee temppujaan. Sulkisin sälekaihtimet kokonaan, mutten jaksa nousta, eikä sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä. En saisi unta kuitenkaan, vaikka saisinkin katuvalon kellertävän kajon suljettua pois omasta todellisuudestani.

Olen kolmekymmentävuotias. Näytän huomattavasti vanhemmalta, sillä elän kahvilla ja riisikakuilla ja olen unohtanut miten nukutaan. En mä edes muista, milloin se tapahtui, unen katoaminen. Vaiheittain kai, joskus neljän viimeisen vuoden aikana, tai ehkä jo pidemmänkin aikavälin sisällä. En varsinaisesti kaipaa niitä tiedottomana ja toimettomana vietettyjä tunteja, sillä ne ovat pois kaikesta muusta, mutta joskus toivoisin pystyväni häivyttämään varjoja silmieni alta. Sitä varten mun täytyisi nukkua.

Olen mä yrittänyt. Olen tehnyt ja ollut tekemättä rasittavaa hikiliikuntaa ennen nukkumista, syönyt ja jättänyt syömättä ennen nukkumista, tuhlannut lyhyt- ja pitkävaikutteisiin melatoniinivalmisteisiin, vaihtanut tyynyn, tuulettanut lakanat, säätänyt makuuhuoneen lämpötilaa.

Ruutuaikaa pitäisi vähentää, niin kaikki sanovat. Miten helvetissä se tapahtuu, kun työ on päätelaitteilla tehtävää, ja kun koko elämä on työtä? Firma tarvitsee täyden työpanoksen. Mun täytyy antaa se, täytyy ansaita kannukset, osoittaa, että lisääntymisikäinen nainen pystyy samaan ja enempään kuin kuka tahansa. On oltava paras. Kilpailuhenkisyys ja voitontahtoisuus, joita en vielä kymmenen vuotta sitten tiennyt omistavani, ovat virinneet ja johdattaneet mut suurten tulojen ja vielä suuremman vastuun äärelle.

Kaikki muu siinä sivussa onkin sitten menetetty.

Ei haittaa, ei kiinnosta, ei sureta. Mä olen pystyvä ja aikaansaava nainen tätä nykyä, ja sitähän mä aina toivoin. Että pystyisin. Huomaisin osaavani asioita. Saisin aikaiseksi jotakin merkittävää.

Viimeisin unettomuudenhoitokokeiluni liikahtaa mun vieressäni. Mua inhottaa, kun se kietoo kätensä mun mahani ympärille ja mumisee jotakin selittämätöntä. Se näyttää niin tyytyväiseltä, nuori koiranpentu siinä, kuolaa poskellaan, trendikäs tukka sekaisin. Mä en kestä sitä, miten se yrittää kietoutua muhun. Se ei edes onnistunut siinä, mitä varten mä sen hotellihuoneeseeni päästin: ei se saanut mua tainnoksiin. Mä en nuku vieläkään. Ja mikä pahinta... se on ihan väärä ihminen. Luojan kiitos mä en joudu enää koskaan kohtaamaan sitä, kun palaan kotiin tältä turhauttavalta työmatkalta.

Mäkin olin joskus väärä ihminen. Olen pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että ehkä musta tuli sellainen joskus niihin aikoihin, kun otin vastaan opiskelupaikan. Kun musta tuli tietojenkäsittelytieteilijä, käpistelijä, ja kun mä huomasin olevani siinä hirveän hyvä. Aloin tehdä kaikkeni sen eteen, että muutkin tiedostaisi mun osaamiseni ja ammattitaitoni. Päätin, että musta tulisi vihdoin jotakin.

Mutta kuka noita asioita halusi muistella. Vuosien takaisia vanhoja juttuja ja tuttuja. Ei menneisyydessä ole mitään, mitä mä haluaisin ajatella.

Mä tietysti valehtelen itselleni, mutta teen sen yhtä rutiininomaisesti kuin valvomisen.


Titisee-Neustadt, Saksa, 2028
Alexander on sietämätön pomo, erityisesti mulle, koska mä olen sen kanssa samaa lihaa ja verta. Rasmuksen kanssa niillä on jonkin sortin hyvävelikerho, mikä ärsyttää mua välillä aivan suunnattomasti, koska musta tuntuu, että ne jakaa hevosia keskenään kermat päältä -periaatteella ja jättää mulle jämät. Ei kai ne sentään oikeasti niin tee, ja on mullakin hirveän hyviä hevosia ollut. Pitäisi olla tyytyväinen, kun ne tulee niin hyvin toimeen keskenään. Meillä on oikeastaan ihan hyvä tiimi; me lietsotaan toisiamme aina vaan parempaan ja parempaan, ja jos menee päin persettä, vertaistukea on aina saatavilla.

Jokainen meistä on kokenut ne ajat uralla, kun mikään ei ole sujunut. Kun on tehty virhe virheen perään, kun puhdas huono tuuri on läiminyt vasten poskia ja silmäkulmia, kun on oltu taloudellisesti hirveän tiukalla ja jouduttu myymään alta pois ne kaikkein arvokkaimmat hevoset. Juuri ne hevoset, joilla oltaisiin ehkä voitu menestyä.

Iso menestys on harvinainen kokemus.

Meistä mä olen se, joka ei ole koskaan saavuttanut mitään  oikeasti mainittavaa. Joskus, kun me ollaan eri mieltä asioista ja riidellään, joskus Alexander vetää sen kortin esiin. Silloin mä inhoan sitä, että mä työskentelen isoveljelleni. Mun isoveli ei riitele reilusti. Se on piinkova, vaativa ja oikukas. Se ei siis ole muuttunut vuosikymmenten varrella lainkaan. Ihan samanlainen kiusankappale se on kuin silloin, kun mä olin hyväuskoinen päiväkotilainen ja se sai mut uskomaan, ettei eskariryhmään pääse, jos ei osaa lukea ja kirjoittaa.

No, seurasi siitä jotakin hyvääkin, vaikka tietysti mä itkin epätoivoisena ja kauhuissani ensialkuun. Pelkäsin äidin ja isän vihaa, jonka kohtaisin, jos kävisi ilmi etten osaa lukea ja kirjoittaa enkä pääse eskariin, enkä varmaan sitten koskaan kouluunkaan. Ilman sitä pelkoa en varmasti olisi ruvennut tuijottamaan kaikkia kirjoitettuja sanahahmoja niin vimmaisella epätoivolla. Kuka tietää, ehkä opin lukemaan edes vähän aikaisemmin vain siksi, että Alexander oli niin kamala.

Alexander on piiskannut mua eteenpäin monessa muussakin asiassa, eikä kaikkein vähiten kilpakentillä. Jos ei oteta lukuun sitä aikaa, kun olin joitakin kuukausia kokonaan pois satulasta, mä olen välttynyt isoilta takapakeilta pitkälti siksi, ettei Alexander ole antanut mun luovuttaa. Se on haastanut mut kilpailemaan itsensä kanssa, ja sitten se on tarjonnut mulle tämän työn, ja Rasmukselle myös, ja vaikka se on ollut paskapäinen itsensä, en mä työskentelisi kenellekään kasvottomalle isolle tallipomolle yhtään mieluummin kuin omalle veljelleni. Myönnän auliisti, etten mä olisi ehkä koskaan palannutkaan satulaan elämän prioriteetit mullistaneen taukoni jäljiltä, ellei Alexander olisi houkutellut meitä palkkalistoilleen.

"Älä laita elämääsi pauselle vahingon takia", muistan Alexanderin sanoneen silloin.

Vahingon. Se oli mun veljen sanavalinta - sitä termiä se käytti omasta sisarenpojastaan. Ei se kyllä ollut ihan täysin väärässäkään.

Poika on kuusivuotias. Se yllätti ja säikäytti, ja "säikäyttäminen" on vähättelyä, sillä tietysti mä valahdin pahimmanlaatuiseen paniikkiin, kun mä tajusin, että mulla olisi vain muutamia kuukausia aikaa kasvaa joksikin, mitä mä en ollut ajatellut olevani vielä moneen, moneen vuoteen. Jälkeenpäin kyllä tajusin, että ei mun siinä synnytystä edeltävässä ajassa ollut tarkoituskaan kasvaa loppuun asti; mä teen sitä yhä, kasvamista.

Parhaillaan me istutaan taas yhdessä keskinäisessä palaverissamme, minä, Alexander ja Rasmus, joka pitelee kättään mun tuolin käsinojalla. Mun ajatukset harhailee siinä ajassa, kun me oltiin ihan hirveän nuoria ja ihan hirveän hukassa, ja meidän piti päättää, mitä me tehtäisiin elämillämme, vaikkei me edes tiedetty, missä maassa me seuraavana kesänä asuttaisiin ja olisiko vastaus edes sama molemmille. Yksi valinta oli tehty meidän puolesta, mutta oli muutakin ratkaistavaa. Miten hirveän paljon päätöksiä sitä joutuukaan tekemään, kun tietää tulevansa vanhemmaksi! Ja jokainen päätös tehtiin huolestuneena ja pelokkaana ja vähän poissa tolaltaan.

Miten toisin asiat onkaan nyt, mietin ja lakkaan kuuntelemasta Alexanderin puhetta. Tartun Rasmuksen käteen ja vilkaisen miestä, mun poikani isää.

"Alexander", keskeytän.
"Kakista ulos, Fifi", isoveli kaivaa iankaikkisuuden takaa lempinimen, jolla oli joskus tapana saada mut tuntemaan itseni tosi pieneksi ja avuttomaksi.

Enää mä en tunne itseäni tosi pieneksi enkä lainkaan avuttomaksi. Elämä on opettanut, että kyllä se kantaa. Silloinkin, kun...

"Tulee vähän muutoksia. Mun kisakalenteriin", sanon vakaasti ja näen Alexanderin ilmeestä, että se ei edes ylläty. Se kuitenkin katsoo meitä molempia vuoronperään. Niin Alexanderin tapaista, mietin. Sen on saatava meidät sanomaan asia ääneen, vaikka se tietää jo.

Ihan kiusallani mä en suostu tekemään niin. Mä katselen veljeäni takaisin ihan muina naisina, ja lopulta se kohauttaa kulmiaan ja virnistää sitten.

"Onneksi olkoon", Alexander sanoo, mutta pyörittelee sitten virne naamallaan silmiään Rasmukselle. "Alsila, sä sitten teet mun elämästä hankalaa. Pitäisit näppisi ja lanteesi kurissa, niin mun ei tarvitsisi miettiä, miten korvata mun paisuva pikkusisko."

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.10.18 20:14

Todellisuusleikkiä
Praha, suurin piirtein vuosi 2030. Oikolukijana @Inna P. <3

Miten tarina toimii?:
Tapahtumat etenevät järjestyksessä tähtimerkintään saakka. Tähtimerkintää seuraa kursivoitu lopetusehdotus. Mikäli et ole tyytyväinen kursivoituun lopetukseen, siirry tähtimerkinnän parin (yhtä monta tähteä) kohdalle ja jatka lukemista kohdasta, joka olettaa, ettei kursivoitua lopetusta tapahtunut.

Samuel on valtavan huomaavainen mies. Muistan sen taas, kun mies paljastaa ostaneensa meille kahden päivän liput Prahan nuorten hevosten viikolle. Mies ei piittaa hevosista tuon taivaallista, mutta on valmis käyttämään kaksi päivää lomastaan laukkailevia ja loikkivia hevosia katsellen, koska minä nautin yhä esteratsastuksen katselemisesta. Hymyilen säteilevästi ja saan takaisin ilahtuneen ilmeen ja pehmeän suukon. Mies pitää siitä, että saa minut hymyilemään. Se kehuu taas, miten kaunis olen, kun hymyilen. Otan kehun vastaan miedosti ilahtuneena; tottumus on tehnyt kehuvien sanojen vastaanottamisesta helppoa.

Kilpailualue on avara. Verryttelyalue on toki oma erillinen maailmansa, jossa ratsukot saavat keskittyä rauhassa. Myös sinne kuitenkin näkee katsomon laidalta, ja minun mielestäni on melkein mielenkiintoisempaa tähyillä sinne kuin seurata areenalla käytävää kilpailua. Tietysti teen parhaani selostaakseni Samuelille, miten kilpailu etenee. Mies pääsee nopeasti kärryille ja osaa pian esittää melko tarkkoja arvioita siitä, eteneekö joku ratsukko hitaasti vai nopeasti. Analyyttinen mieli seuraa tietysti ajanottoa ja kehittää mittauspisteitä. Tämä ratsukko oli melkein sekunnin aikaisemmin tuon valkoisen pitsisen näköisen esteen luona, mutta pankkiesteellä ne ovat jääneet jälkeen. Tämä olisi ollut nopeampi, mutta se pudotti tuon punaisen. Sellaisia asioita esteratsastuksesta on helppo seurata, jos ei ymmärrä siitä mitään.

Kuuntelen miehen arvioita puolella korvalla ja hymähtelen välillä. Sydän hypähtää hieman, kun kuulen tuttua nimeä kutsuttavan valmistautumaan.
"... täällä suomalaisiakin?" Samuel kysyy.
"Hm? Mitä?" katson miestä niin kuin olisin unohtanut hänen olevan vieressäni.
"Että kilpaileeko suomalaisiakin."
"Hmm, varmaan. Tai siis. Seuraava ratsastaja on Suomesta. Vanha tuttu."

En uppoudu sen syvemmälle Rasmus Alsilan henkilöllisyyden selittelyyn. Ei minulla ole mitään syytä. Menneet on menneitä, eikä Rasmus Alsilalla ole Samuelille mitään merkitystä. Ei minullekaan, enää, tietenkään. Ei vuosiin. Nuoruuden ihastus on jäänyt menneisiin aikoihin.

Seuraan silti Rasmus Alsilan suoritusta tarkkaavaisemmin kuin muiden. Toivon hänelle menestystä. Toivon, että hänellä on hyviä hevosia. Tämä kyseinen nuori näyttää kuumalta kuin hehkuva hiilikekäle, ei lainkaan helpolta, mutta laatua siinä on, ja minä huomaan ihailevani hevosta. Ratsastajaakin, tai ehkä on sopivampaa sanoa, että ratsastusta.

”Onpa nopea”, Samuel kommentoi.
Nyökkään. En puhu, niin kovasti keskityn.
”Onko tuo hyvä hevonen?” Samuel kysyy.
Ärsyynnyn vähän. Antaisi minun katsoa eikä utelisi.
”Ei tänään riittävän hyvä voittamaan”, sanon, kun yksi puomi putoaa.
”Sääli. Olisihan se ollut kiva, jos joku suomalainen olisi voittanut. Sun tuttusi, vielä.”
”Hmm.”

Samuelin yllätys ei pääty kahteen kilpailuiden katsomiseen käytettyyn päivään. Mies on hankkinut meille liput kilpailuiden päätöspäivää seuraaville hulppeille after rideille. Klubi on fiini ja siihen nähden, miten persaukisia hevosihmiset kaikkien huhujen mukaan ovat, shampanja virtaa vuolaana. Samuel sulautuu porukkaan ihailtavan hyvin, ja niin minäkin hienostuneessa kotelomekossani ja puuterinvärisissä avokkaissani. Joskus vuosien varrella olen opetellut kävelemään kohtalaisen sulavasti korkokengillä, mutta ei se silti miellyttävää ole. Huomaan kaipaavani tallisaappaita.

Minulla on silti mukavaa. Tapaan valtavan määrän vanhoja tuttuja, enkä ole enää se kuolettavan ujo ja sosiaalisesti kömpelö varhaisparikymppinen, joka silloin olin, kun vasta aloin aavistella paikkaani esteratsastuksen maailmassa.

Eihän minulla tietysti enää mitään paikkaa ole. Ei siellä, ainakaan. On muunlaisia paikkoja muunlaisissa elämissä.

Samuel alkaa kyllästyä juhliin, joista ei tunne ketään.* Poistumme yhtä matkaa hotellille.

* Minua harmittaa hieman, sillä olen uppoutunut keskusteluun Sally Sommergaardin kanssa. Samuel on kuitenkin jälleen huomaavainen. Mies pitelee kättään vyötärölläni, sivelee vähän peukalolla, hymyilee huomaamattomasti ja lausuu matalasti hyvin lähellä korvaani:
"Jää ihmeessä vähän pidemmäksi aikaa. Ole niin kauan kuin haluat. Niin harvoin näet näitä vanhoja tuttuja."
Hymyilen puolivillaisesti takaisin ja nyökkään. Keskittymiseni on Sallyssa ja tämän juuri parahiksi paikalle saapuvassa työtoverissa. Samuel erkanee viereltäni, ja tuskin kiinnitän häneen huomiota.

Minun ei juurikaan tarvitse olla yksin sinä iltana. Aina, kun ehdin ajatella lähtemistä, joku vanha tuttu tunnistaa minut. Jään juttelemaan. On mukava päivittää kuulumisia, vaikka ei minulla ole paljon kerrottavaa. Olen varsottanut kaksi tammaa, mutten kilpaile enää. Ei ole aikaa sellaiseen hupiin. Muilla on kuulumisia kerrottavanaan minunkin edestä. Jossakin vaiheessa Jerome Romarron kanssa keskustellessani tunnistan vähän matkan päässä pienen pyöreän pöydän ääressä istuvan miehen Rasmus Alsilaksi. Hänellä on seuraa,** enkä mene häiritsemään. Pian sen jälkeen poistun juhlista, enkä ole suonut ensirakkaudelleni ohikiitävää ajatusta enempää.

** mutta minun katsellessani nainen nousee ja poistuu. Hmm. Rasmus jää niille sijoilleen. Odottamaan seuralaistaan? Vai koska ei pidä kenenkään muun seurasta, eikä näin ollen koe tarpeelliseksi etsiä itselleen muita keskustelukumppaneita?

Suon Jeromelle pahoittelevan hymyn ja ilmoitan hakevani juomaa. Saan nopeasti kaksi lasillista, toisen kepeää valkoviiniä ja toisen tummaa vehnäolutta. Luovin korot napsuen tieni Rasmus Alsilan luo.

Mies kohottaa katseensa jo minun ollessani parin metrin päässä. Tovin kasvot ovat täysin ilmeettömät, mutta hidas hymy tekee tuloaan. Minun hymyni on vikkelämpi, ja kun liu'utan tuopin miehen eteen istahtaessani hänen viereensä, minulla on hilpeä olo. Emme ole jutelleet aikoihin, vaikka emme eronneetkaan huonoissa väleissä. Jotenkin yhteydenpito vain hiipui, kun molemmilla oli omat erilliset elämät. On vieläkin, muistan, vaikka välillemme viriää välittömästi tuttavallinen tunnelma. Kohtelias, ei erityisen läheinen, mutta lämminhenkinen.

"Hei", tervehdin, ja ääneni on ilahtumisenpehmentämä.
"Hei vaan, Josefina."
"Mä katsoin kun sä ratsastit. Hieno nuori sulla, verevä ja skoupikas. Ilmeisen kuuma", kuvailen havaintojani ja hetken mietin, pitäisikö lisätä, että niin oli hetki sitten paikallani istunut nainenkin.
"Se on. En oo nähnyt sua aikoihin? Milloin viimeksi?" Rasmus pohdiskelee.
"Kolme vuotta sitten. Rotterdamissa", muistan.
"Niin olikin."

Keskustelemme, kunnes olen vajuttanut oman viinini tyhjiin. Hymyilen ja *** päätän, että on aika poistua. Hyvästelen Rasmuksen ja poistun juhlista hyväntuulisena ja vain hieman haikeana. Sinne jäi esteratsastuksen maailma.

*** mietin, miten helppoa onkaan luiskahtaa takaisin vanhaan aikaan. Kun vielä pidimme yhteyttä. Kun olimme ystäviä. Enempää en uskalla ajatella. Olen menossa (omaksi hämmästyksekseni, ajattelen silloin) seuraavana kesänä naimisiin, eikä vanha suola oikein sovi kuvioon.

"Kuka se vaaleaverikkö on?" kuulen yhtäkkiä utelevani.
"Hilde", Rasmus sanoo huolettomasti. "Työkaveri."
"Ahaa", hymähdän, ja vilkaisen Rasmusta sivusilmällä.

Saan hänet kiinni katselemasta minua. Kasvojeni piirteitä, profiiliani, siroa korua kaulallani... Yhtäkkiä minusta tuntuu, että on paras poistua. Henkäisen ja liikahdan levottomana.

"Mä taidan **** mennä", sanon ja alan tehdä lähtöä. "En viitsi antaa Samuelin tylsistyä hengiltä yksin hotellissa meidän yhteisellä lomamatkalla."
Olen sanojeni mittainen. Poistun paikalta, enkä vilkaise taakseni.

**** -", aloitan, mutta Rasmus keskeyttää minut vahingossa:
"Mitä juot? Mun vuoro tarjota."

Ja niin meidän iltamme jatkuu. Tunnistan kyllä vaaran merkit, mutta olen liian ilahtunut Rasmuksen läsnäolosta ja pian liian päihtynytkin piitatakseni. Hiprakka on iloinen, suloinen ja minun mittapuullani hieman riehakaskin, ja Rasmus on hyvällä tuulella ja juttelu on hirvittävän luontevaa. Istumme lähekkäin. Olimmeko näin lähekkäin aluksi, ihmettelen, mutta ajatus on ohimenevä. Ei tässä mitään. Kyllä me voimme istua vierekkäin. Kyllä me voimme jutella.

Ja sitten Rasmus sanoo matalasti, huulet vain henkäyksen päässä minun korvastani:
"Hitto sä näytät aina hyvältä. Muistin sen taas, kun kävelit mun luo."

Jännityn. Me molemmat jännitymme. Tartun viinilasini jalkaan näyttävästi vasemmalla kädelläni. Siinä kimmeltää naurettavan pramea kihlasormus, jonka Samuel on minulle valinnut. Me molemmat tuijotamme sitä, sen kimmeltävää suurta kiveä, jota reunustavat pienemmät muttei yhtään vähemmän välkehtivät seuralaiset.

"Meidän ei pitäisi", sanon.
"Mä tiedän", Rasmus murahtaa.*****
"On varmaan parasta, että mä lähden. Ei tehdä mitään harkitsematonta", sanon asiallisesti, ja me eroamme toisistamme yhteisymmärryksen vallitessa. Me molemmat tiedämme, että niin on paras.

*****"Ei ainakaan täällä", huuliltani lipeää.
Rasmus liikahtaa yllättyneenä. Katselemme ympärillemme. Liikaa ihmisiä, liikaa sellaisia ihmisiä, jotka olemme tunteneet yhdessä. Ei tarvita kuin yksi varomaton somepostaus, joka sattuu tavoittamaan minun sulhaseni; me taustalla, tägättyinä, lähekkäin. Samuel on huomaavainen, mutta ei tyhmä, eikä erityisen luottavainen, ja meillä on Rasmuksen kanssa liikaa historiaa kirjoitettuna verkkoon erilaisissa muodoissa. Ei tarvitse kuin tehdä yksinkertainen tietohaku, ja jo vain silmien eteen tupsahtaa verkkojulkaisuja ratsastavasta pariskunnasta, joka tähtää yhdessä huipulle. Kai sellaisilla yritettiin lisätä lajin kiinnostavuutta, eikä se silloin tuntunut lainkaan ongelmalliselta, sillä mehän olimme varmoja, että me olisimme toistemme nykyisyys ja tulevaisuus.

"Me ei voida poistua yhdessä", painotan.
Tuijotamme toisiamme. Puntaroimme. Harkitsemme.  Mittailemme toisiamme, halujamme ja niiden mahdollisia seurauksia.

Mutta minä olen jo tehnyt päätökseni.
"Mä lähden nyt. Seuraa muutaman minuutin kuluttua perässä", ehdotan huolettomaan sävyyn ja virnistän edesvastuuttomasti.

En tiedä, milloin minusta tuli tällainen. Vanha Jusu olisi kuollut kauhusta, jos olisi tiennyt koskaan edes harkitsevansa toimivansa näin.

En tiedä, kumpi kopina on voimakkaampaa: korkojen kopsahtelu lattiaa vasten vai omatunnon ilkeä kolkutus. Jälkimmäisen pystyn kuitenkin siinä mielentilassa vaimentamaan, ja ensimmäinen muuttaa sointiaan, kun astun ulos mukulakivikadulle takkia päälleni vielä asetellen. ******

Rasmus ei kuitenkaan seuraa. Miehen vastuuntuntoisuus valkenee minulle, kun olen odottanut 17 minuuttia ja erinäisiä sekunteja. Olen yhä yksin. Painan nöyryytyksen tunteen visusti mieleeni ja päätän, etten enää koskaan joudu kokemaan sellaista. Ensi kerralla minä en anna Rasmus Alsilalle mahdollisuutta tehdä minulle selväksi, etten ole hänelle enää mitään. Pettynyt viha sisälläni kieppuen astelen takaisin omaan elämääni.

******
"Mennään", Rasmus mutisee minun korvaani ilmestyessään kuin tyhjästä aivan selkäni taakse.

Me menemme. Otamme yhteisen taksin. Emme enää malta pysyä erossa toisistamme, vaan painaudumme kiinni toisiimme ja hengitämme toistemme tuoksua. Koskettelu on piinaavaa; se on huomaamatonta, huolimatonta, varovaista. Varomme ylittämästä soveliaisuuden rajaa, jottei taksikuski pysähdy ja komenna meitä jatkamaan matkaamme jalkaisin.

Tietysti soveliaisuuden raja on ylittynyt jo moninkertaisesti.

Minun ei pitäisi olla täällä, ei tässä taksissa tämän miehen kanssa, ajattelen, ja hetken aikaa olen hätääntynyt. ******* Hätääntyneisyyden hetki kirkastaa mieleni. Erkanen Rasmuksesta ja annan taksinkuljettajalle uuden osoitteen, oman hotellini osoitteen. Se on lähellä, mutta matka tuntuu hirvittävän pitkältä ja kuluttavalta. Istun niin kaukana Rasmuksesta kuin pystyn, miltei nojaan auton oveen, ja pureskelen huuliani hermostuneena. Syyllisyydentunto on raskas kantaa, eikä se kevene lainkaan edes silloin, kun astelen oman hotellini aulan poikki yksin.

******* Tuttujen huulten keveä hipaisu minun leukaluullani häivyttää kaiken järjen päästäni. On myöhäistä perääntyä. Me olemme ihan liian syvällä menneisyydessä. En pysty ravistautumaan hereille, oikeaan todellisuuteen. Siltä minusta tuntuu: kuin tämä olisi unta, muistelua, jotakin vähemmän todellista kuin elämä keskimäärin.

Tietysti kaikki on totta. Ihan kaikki. Vieras hotelli, väärä hotellihuone, toinen mies, erilainen iho, toisenlaiset kosketukset.

Niin väärin. Niin hirveän, hirveän väärin. ******** Tämä ei voi jatkua. Tämän ei saa antaa tulla todeksi, Samuel ei saa koskaan tietää. Minun täytyy pystyä salaamaan kaikki. Sellaiset ajatukset mielessä takoen minä lähden keskellä yötä oikean miesystäväni luo, sen, joka on valinnut minut ja päättänyt rakentaa yhteisen tulevaisuuden. Matkalla itken, koska olen ollut paha ihminen, mutta perille päästessäni ilmeeni kätkee taakseen kaiken sen väärän, mitä olen tehnyt.

******** Ja silti en osaa katua mitään, en vielä yöllä, kun nukahdan sen aivan hirvittävän väärän mutta niin huumaavan miehen viereen.

Aamulla totuus valkenee vähitellen. Ensimmäinen valveillaolon hetki on hempeä ja pumpulinen. En vielä muista, mitä kamalaa olen tehnyt. Kaikki tuntuu tutulta ja tavalliselta. Hitaasti todellisuus alkaa kiemurrella tajuntaani, mutta minä haluan pitää sen poissa. Rutistan silmäni kiinni ja pidätän hengitystäni. Ehkä voin muuttaa kaiken tekemättömäksi.

Paniikki iskee kuin maanvyöry.

Samuel on soittanut minulle yksitoista kertaa. Hän on jättänyt viestejä. Minä en ole vastannut.

Hätääntyneenä mietin, onko minulla antaa hänelle mitään sellaista valhetta, joka häivyttäisi pahuuteni pois.

Rasmus liikehtii. Tiedän hänen olevan hereillä, ja aivan yhtä varmasti tiedän hänen olevan levoton. Tämä ei mennyt oikein, ei meidän kummankaan osalta. Mietin mennyttä iltaa ja yötä, ja mietin niitä kaikkia hetkiä, joina molemmat tai edes toinen meistä olisi voinut toimia oikein. Niin monta valintaa, jotka olisimme voineet tehdä toisin. Niin monta hetkeä, jotka olisivat voineet muuttaa tapahtumien kulun täysin.

Yhtäkkisen tunnemyrskyn pauloissa tönäisen Rasmusta saadakseni hänet kohtaamaan koko kauheuden minun kanssani. Tönäisy on hieman kovempi kuin tarkoitin, ja Rasmus urahtaa vähän. Hiukset pörrössä hän kohottautuu kyynärpäidensä varassa puolittain istuvaan asentoon. Tuijotamme toisiamme ilmeet toistensa peilikuvina.

"Mitä nyt tapahtuu?" Rasmus kysyy levottomana.

En minä tiedä. Minä en todellakaan tiedä, mitä nyt tapahtuu. Osaan ajatella vain, että onneksi hääkutsuja ei ole vielä lähetetty.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 07.10.18 11:24

Pitkä viikonloppu
Perjantaista sunnuntaihin, 5.-7. lokakuuta 2018
#HarvestGames

Perjantai, kello 23.06
Mun naapurit huusi taas. Ne Korhoset, jotka huusi ja tappeli koko ajan, ja sitten kai niiden meteli sai niiden seinänaapurissa asuvan vauvankin huutamaan. Yleensä joko toinen tai molemmat räyhääjät poistuivat jossakin kohti kotoaan. Epäilin, että kapakkaan. Toisinaan ne kuitenkin jäi ja huusi vielä kun hiljaisuus oli alkanut, ja silloin joku soitti poliisit. Soitin mä kerran itsekin, koska olin melkein varma, että kohta jompi kumpi kuolisi, ellei tilanteeseen puututtaisi.

Melkein viikon ajan mä olin saanut nauttia Rosengårdin rauhasta. Nauttia, tosiaan! Sellaista asiaa kuin hiljaisuus osasi todella arvostaa vasta sitten, kun se puuttui arkipäivästä. Rosengårdissa sitä piisasi kallalaisista huolimatta ainakin enemmän kuin täällä.

Kello tikitti. Mulla oli seuraavana päivänä kisat. Mä olisin niin mielelläni nukkunut.

Lopulta mä kokeilin onneani: jos Rasmus olisi hereillä, se ottaisi mut kyllä luokseen. Sen luona mä saisin unta. Naputtelin viestin ja toivoin parasta.

Perjantai, kello 23.38
Toiveeni oli kuultu. Niinpä mä seisoin aika pian sen oven, jonka postiluukussa luki Alsila, takana ja törkkäsin sormeni ovikellon nappulalle. Kului tuskin sydämensykäystäkään, ennen kuin ovi aukesi.

Sitä voisi ehkä kuvitella, että miltei viikko mun kotikotonani käytännössä kylki kyljessä nyhväten olisi jotenkin piisannut taikka täyttänyt jonkinlaista läheisyysmittaa. Ilmeisesti ei kuitenkaan, ja niin me oltiin aika kauan eteisessä halailemassa, ja sitten me käperryttiin kainalokkain sänkyyn, mikä oli hirveän mukavaa. Rasmus pohdiskeli ääneen seuraavan päivän aikataulua. Sillä oli aika monta hevosta ja vielä enemmän startteja. Mä halusin kyllä olla avuksi aikatauluttamisessa.

Mä kuitenkin nukahdin.

Lauantai, kello hyvin aikainen aamu
Ei niin aikaista aamua, etteikö me oltaisi ehditty juoda aamukahveja yhdessä. Mä oikeastaan heräsin siihen, kahvintuoksuun, ja sitten mä tajusin, että mulla oikeasti oli aika mainio ja asiansa osaava poikaystävähenkilö. Se oli noussut ja keittänyt kahvin niin hipihiljaa, ettei mun uneni ollut häiriintynyt. Nyt se silitteli mun takkuista tukkaani.
”Kahvia?” se kysyi, kun mä raotin silmiäni.
Voi miten mä hymyilin.

Lauantai, kello 10.11
Isä ja Alexander olivat paikalla. Tietysti veli oli, sehän kilpailisi itsekin, mutta oliko isällä jokin muukin syy olla täällä kuin Rasmus ja Bran? Niiden verryttelyä me oltiin katsomassa, ja pian ne menisivät radalle. Rasmus näytti hyvin keskittyneeltä, mikä oli ehkä hyvä, koska ainakin mulla olisi ollut vaikeuksia keskittyä, jos Alexander olisi katsellut mua sillä tavalla kädet puuskassa ja pää kallellaan. Toivottavasti Rasmus ei ehtinyt huomata mun veljeni herkeämätöntä ja ehdottoman arvioivaa katsetta. Tuulenpuuska näykkäisi mun ihoa siitä, mistä kisatakki paljasti äidiltä ja Vilhelminalta lahjaksi saadun kisapaidan pitsiä, mutta mä en välittänyt. Alexanderin katse oli paljon purevampi kuin se ohimenevä tuulahdus. Mä olin onnellinen, ettei se katsonut mua niin.

Lauantai, kello 10.58
Olin saanut harppoa melko tuulispäänä Grannin luo heti Rasmuksen ja Branin radan jälkeen. Sen kanssa piti ehtiä kävellä, ja sitten se piti saada jollakin lailla yhteistyövireeseen. Onneksi Verneri oli samassa verryttelyssä, sillä vaikka se ei kerennyt ihan hirveästi siinä neuvomaan, jo sen läsnäolo ja ohimennen mulle suodut puolittaiset kannustushymyt rauhoittivat mua ihan hirveästi. Vernerillä oli allaan vieras hevonen, joka näytti kuivine jalopiirteisine päineen juuri siltä, mitä se olikin: täysiveriseltä.

Sitten Verneri lähti radalle, ja mä jäin pyörimään verryttelyyn muiden kanssa. Muut olivat aika hermostuttavaa sakkia. Mainittakoon nyt vaikka rakas veljeni Alexander, hyvin kilpailuhenkinen Ellie, ammattilais-Mikael ja niin, itse Isabella Sokka. Ja tässä porukassa mun sitten täytyi kilpailla mun voimakastahtoisella teinihevosellani. Käänsin Grannin verryttelyesteelle, ja meidän lähestyessä sitä yksinkertaista pystyestettä mä pystyin sieluni korvin kuuntelemaan kaikuja meidän ensimmäisestä metrin luokasta Merrin tallilla: mä olin painanut syvälle mun mieleeni ne puomien kolahdukset. Kunpa me ei tänään pudotettaisi kolmea puomia, tai ei ainakaan enempää. Ei, kun isä ja Alexander ja kaikki muut katsoisivat.

Verryttelyeste kuitenkin ylittyi ilman kolahdusta. Granni tuntui vahvalta, mutta hallittavissa olevalta.

Lauantai, myöhäinen ilta
Se päivä oli sitten aika hulinaa. Kun kaikki hevoset olivat tyytyväisinä omissa kotitalleissaan, ja kun me oltiin saatu päivän koitokset pestyä pois, me tavattiin Rasmuksen kanssa Krouvissa. Kilistimme yhdet lasilliset sijojemme kunniaksi (mua hämmensi edelleen, että me oltiin Grannin kanssa päädytty palkintojenjakoon). Enempää emme jaksaneet; oli aika myöhä ja päivä oli kaiken kaikkiaan ollut pitkä. Siirryimme hyvässä järjestyksessä välillä pussailemaan pysähtyen Rasmuksen luo.

Ottaen huomioon, että meillä oli edessä vielä yksi päivä kisahumussa, olisi kai ollut kohtalaisen järkevää pestä hampaat ja painua pehkuihin. Nukkumaan.

No eihän me niin toimittu. Me avattiin pullo kuohuvaa ja juteltiin hirveän pitkään. Käytiin läpi suoritukset ja aika monta muutakin asiaa. Mulla oli hyvä ja hilpeä olo. Rasmus laski mun pisamia. Pehmeästi hymyillen se sanoi, vähän niin kuin olisi vahingossa ajatellut ääneen:
"Hitto sä olet kaunis."
Naurahdin ilahtuneena, kuitenkin aavistuksen vaivaantuneena. Ottiko kukaan kehuja vastaan vaivaantumatta edes vähän?
"Sä olet vähän humaltunut", kiersin kainona, ja Rasmus kohautti olkiaan.
"Olet sä kaunis vielä huomennakin, ja silloin mä olen vesiselvä."

Sunnuntai, kello 9.38
Montako tuntia me oltiin nukuttu? Mä en osannut laskea sitä, mutta mä osasin ottaa vastaan ilmoittautumisia. Tutuille ilmoittautujille mä uskalsin hymyilläkin ja toivottaa hyvää kisapäivää. Väsymyksestä huolimatta mä olin ihan hyvällä tuulella.

Rasmus ei kyllä hymyillyt turhia, eikä taatusti toivotellut kenellekään onnea kisoihin. Tuskin kukaan sen tallikavereista nyt siltä erityisen ylitsevuotavia tsemppitoivotuksia odottikaan, joten ehkä kukaan ei tajunnut, ettei se voinut hirveän hyvin. Kaikesta myötätunnosta huolimatta mun suupielet nyki vähän, kun mä vilkaisin kanssakanslistiani. Se näytti siltä, että se yritti hurjan päänsäryn kustannuksella vältellä kaikkia pienenpieniäkin kasvojenilmeitä.

Kanslia tyhjeni hetkeksi.
"Ensi kerralla kun me juodaan jotakin puoliksi, juot kyllä kanssa oikeasti puolet", Rasmus urahti.
Pärskähdin vähäsen.
"Siinä tapauksessa meidän ei kannata olla kaukana kotoa", sanoin huolettomasti. "Se nimittäin tarkoittaa todennäköisesti mun kantamista kotiin."
"Ethän sä paina mitään", Rasmus huokaisi voipuneena. "Tää olo painaa."
"Kyllä se siitä", vakuuttelin. "Dagen efter -syndrooma on aika hyväennusteinen vaiva kuitenkin."

Sunnuntai, kello 13.22
Mä olin ilmoittanut epätyypillisen voimakastahtoisesti, että mähän en sitten kuuluttaisi mitään. Jossakin vaiheessa mä olin kuitenkin suopeana myötätunnonosoituksena napsauttanut mikrofonin takaisin päälle jonkun Rasmuksen kuulutuksen jälkeen ja toistanut saman ruotsiksi. Kuulutuksen taustalla saattoi kuultaa pieni epäuskoinen nauruntyrskähdys.
"Olitpa rohkea", Rasmus kommentoi, kun mä napsautin mikrofonin pois päältä, ja mä hymyilin sille valloittavasti.

Älkää käsittäkö väärin: mulla ei ole niin mitään kouluratsastusta vastaan. Ymmärrän jotakin sen hienoudesta. Silloin kuitenkin, kun on katsellut sitä, välillä hyvää ja välillä kehnoa, koko päivän selostajankopista... no.

Syvennyin selailemaan puhelinta, kun se värisi viestin merkiksi. Anteeksi vain sille ratsastajalle, jonka suoritus ei kiinnostanut mua riittävästi että olisin jaksanut seurata.

Kimmo
ootko himas
Jusu
En, kisoissa.
Kimmo
olitko eilen illalla himassa
Jusu
Öö en, kuinka niin?


Olipa kummallista. Kimmolla kesti hirvittävän kauan kirjoittaa, miksi sitä kiinnosti mun kotonaolemiset. Se kirjoitti, sitten se ei kirjoittanut, ja pian näytölle ilmestyi taas tieto siitä, että se kirjoitti. Lopulta se laittoi pari vähän huolestuttavaa viestiä:

Kimmo
noooo me saatiin ehkä frendien kaa tyhmä idea
se on siis ihan läppä vaan
oltiin vähän otettu
älä jooko suutu ku meet kämpille


Mä en ehtinyt pohtia asiaa kovin kauan. Juuri kun olin melko varma, että ne olivat varmaan töhrineet mun ovea, Rasmus katkaisi mun ajatuspolut omalla ääneenpohdinnallaan:
"Voikohan tänne tilata pitsaa?"

Sunnuntai, kello 14.02
Kävi ilmi, että voi. Me istuttiin kuuluttajakopissa katselemassa viimeistä luokkaa ja syötiin pitsaa. Ei nyt mikään ihan hirveän huono sunnuntai kuitenkaan.

Sunnuntai, kello 19.46
Takki oli viikonlopun jäljiltä melkoisen tyhjä. Kanslistina oleminen oli ollut jännittävää. Onneksi mä en ollut joutunut toimimaan sellaisena yksin, ajattelin, ja sullouduin Rasmuksen kainaloon, kun me asteltiin mun rappuni alaovelle. Olin anonut Rasmusta tulemaan vielä mun luo, koska mä en halunnut ihan vielä luopua sen seurasta, eikä sitä ollut ollut kovin vaikea ylipuhua.

Rapussa meitä vastaan tuli herra Markkula, se mun naapureista, joka imuroi jatkuvasti. Markkula mulkoili mua aika pahasti ja pysähtyi. Munkin selvästi kuului pysähtyä, niin vaativasti siivousintoinen naapurini mua katseli.

"Sinun koirasi on taas ulvonut koko päivän!" mies sylkäisi valituksen suustaan.
Mulla kesti hetki orientoitua tilanteeseen.
"... mutta ei mulla ole koiraa", piipitin ja puristin Rasmuksen kättä turvaa hakien.
"Kyllä minä tiedän mistä se ääni kuuluu! Olen käynyt kuuntelemassa ovilla!"
Jos olisin uskaltanut, olisin sanonut, että kai minäkin olisin tiennyt, jos mun asunnossani olisi ollut koira. Auoin kuitenkin vain onnettomani suutani, enkä saanut aikaiseksi minkäänlaista vastaansanovaa äännähdystä.
"Teen aiheesta valituksen", herra Markkula ilmoitti ja jatkoi matkaansa.

"Ei siitä valituksesta mitään voi seurata, kun ei sulla ole koiraa", Rasmus rauhoitteli mua, kun me kiivettiin portaita ylös.
Mä aavistelin epäluuloisena pahaa. Olivatko Kimmo ja sen kaverit jotenkin onnistuneet ujuttamaan mun asuntooni koiran? Tai jonkun laitteen, joka soittaisi koiran ulvontaa kovalla volyymilla? Miksi kukaan tekisi niin? Ai niin. Kännissä ja läpällä.

Mutta en mä kuullut mitään koiran ääniä, kun me saavuttiin mun oven taakse. Varovasti mä avasin oven. Vastaan ei hyppinyt minkäänlainen koira, enkä mä kuullut hiiskahdustakaan koko asunnosta. Ehkä herra Markkula kuuli harhoja, tai ehkä jollakin muulla naapurilla oli ollut ulvova koira kylässä. Täällä ei ulvonut mikään eikä kukaan.

Helpotuin.

"Tota."

Liian aikaisin. Käännähdin katsomaan Rasmusta, joka tuijotti kulmat koholla mun eteisen lattiaa.

Ei, ei lattiaa. Kangasmyttyä kynnysmaton päällä, ihan sen omien jalkojen juuressa.

"Eih", mä ynähdin ja nipistin vieraat bokserit peukalon ja etusormen kynsien väliin Kimmon sanat mielessä kaikuen: ihan läppä vaan.

Hirveän huono läppä. Etenkin sitten, kun mä tajusin, ettei mun pitelemät oranssit kalsarit olleet edes pakasta vedetyt ja nuhteettoman puhtoiset. Annoin niiden pudota taas kangasmytyksi lattialle ja purin hampaita yhteen. Pienen hetken ajan mä olin äkäinen. Tarvitsiko kenenkään sietää tällaista typerää kiusantekoa omassa kodissaan? Sitten, ihan yhtä nopeasti kuin kiukku oli päätään nostanutkin, se katosi ja jätti jäljelle puhdittoman väsymyksen.

"Mä en ehkä halua enää asua täällä", pihahdin ja tunsin valtavaa tarvetta itkeä. "Mun n-naapurit on ihan k-kamalia."

Halaus kietoutui mun ympärille lohdullisena ja turvallisena.

Sunnuntai, kello 20.17
Taivaalle kiitos Rasmuksesta, joka osasi toimia rationaalisesti silloin, kun mä olisin itse vain lamaantunut kyhjöttämään onnettomana möykkynä sänkyni pohjalle. Rasmus huomautti, ettei mun ollut mikään pakko asua täällä, ja sitten se käynnisti mun läppärini. Nopeasti selaimeen oli avattu muutama välilehdellinen sivustoja, joista löytyisi vuokra-asuntoja. Niiden selaileminen rauhoitti. Mulla oli vaihtoehtoja.

Ja saihan siitä hupiakin. Muokkailemalla hakuehtoja me löydettiin mitä kummallisimpia asuntoja, ja muutama niin järjettömän ökyhulppea, ettei niissä ollut enää mitään tolkkua. Itku muuttui nauruksi ja epätoivoinen kodintunnottomuus lupaukseksi jostakin uudesta. Mä muuttaisin tästä paikasta pois, päätin silloin, ja sen päätöksen turvin mä tiesin jaksavani kaikki tulevat turhat valitukset, naapureiden tappeluiden kuuntelemisen ja jopa Kimmo Malkamaan, jolla oli typerä huumorintaju eikä mitään rajoja.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 09.10.18 10:02

Vielä kerran Harvest Games
Lauantai, 6. lokakuuta 2018
Pitkä viikonloppu & Kalla CUP III

Kauan oli vierähtänyt niistä ajoista, kun Alexander oli ratsastanut ensin pienissä seurakilpailuissa ja sitten vähitellen junioreiden ja nuorten luokissa. Niihin aikoihin Arne oli kilpaillut vielä itsekin, vaikkakin yhä vähenevissä määrin. Hänen ja lasten kilpailut olivat harvoin samassa paikassa, mutta usein samaan aikaan; niinpä piti tehdä valintoja, ja oli selvää, että silloin valittiin lasten etu ennen omaa. Susanne oli tehnyt saman valinnan jo vuosia ennen puolisoaan. Lopulta oli kartanonisännän itsensä vuoro tehdä tilaa nuorelle polvelle.

Vilhelmina ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut kilpailemisesta. Tuskin hevosistakaan, vaikka hevoskartanon esikoisena hän tietysti ratsasti. Hevosten estetiikka kyllä viehätti tytärtä. Alexanderia viehätti voittaminen ja itsensä ajaminen äärirajoille sitä tavoitellessaan. Poika oli periksiantamaton, motivoitunut ja lujatahtoinen, eikä kumpikaan hänen vanhemmistaan yllättynyt, kun Alexander lehahti jo nuorena kansainvälisille kentille ja jätti kotikartanon taakseen. Eivät he yllättyneet sittenkään, kun poika — ja sittemmin jo mies — kompastui ongelmiin kerran jos toisenkin. Arne vilkaisi poikaansa taustapeilin kautta. Alexander oli sitä ihmistyyppiä, jonka piti tehdä omat virheensä itse. Vähän niin kuin isänsä, poikakaan ei koskaan ottanut opiksi kuulopuheista. Viisaistakaan sellaisista.

Josefinaa Arne ei täysin kyennyt ymmärtämään, vaikka yrittikin. Nuorimmainen oli kartanon outo lintu: yhtä aikaa haluton kilpailemaan ja luopumaan hevosista. Kuopus ei pyristellyt vastaan, kun hänelle osoitettiin satula kiivettäväksi. Toisinaan tyttö jopa hakeutui haasteiden pariin ihan itse. Arne ei tiennyt, millainen motivaatio tytärtä ajoi eteenpäin. Valmennettuaan Josefinaa miltei viikon verran mies oli kuitenkin jälleen todistanut kipinän hetkiä. Oli siinä ja siinä, syttyisikö Josefina kilparatsastukselle tosissaan. Välillä Arne oli varma, että innostus kyti jo, mutta lieskoja ei vieläkään näkynyt. Ehkä Josefinan voitontahto ei yltyisi koskaan roihuksi.

Kastanjan kartano, Arne huomasi ajattelevansa, ja korjasi sitten: Auburnin kartano otti heidät vastaan ristiriitaisena. Arne Rosengård parkkeerasi hevosauton ja katseli sitten pitkään ympärilleen. Ymmärtämätön silmä olisi hämääntynyt loistokkuudesta. Arne tuumasi, ei aivan surumielisenä vaan pikemminkin todeten, ettei loisto yltänyt kaikilta osin pintaa syvemmälle. Harmillista, mutta sellaista se oli.

"Prameaa", Alexander kommentoi välinpitämättömänä hänen vieressään.

Arne jätti vastaamatta.

Miehet ryhtyivät kuin hiljaisesta sopimuksesta valmistautumaan kilpailupäivään. Heillä oli kyydissään kaksi hevosta, Alexanderin ruunikko Peksi ja riemukirjava Bran Rasmus Alsilaa varten. Oli ilmoittauduttava, oli tutustuttava rataan, oli aika kietoutua kilpailuiden tunnelmaan. Arne tunsi miellyttävän sykäyksen sisällään. Mennyt aika ei ollut tullut takaisin, mutta yhteiset kilpailumatkat lasten kanssa kuuluivat hänen vaalimiinsa muistoihin.

Tietysti lapset eivät enää olleet lapsia. Kiltti ja kultainen Josefina muistutti nuorempaa itseään, mutta Alexanderista oli kasvanut entistäkin kovempi ja terävämpi. Kun poika oli ilmoittautunut kylmäilmeiselle kanslistille, heillä oli tovi aikaa. Isä ja poika astelivat tarkastelemaan verryttelyaluetta ja kilpailukenttää. Jossakin siinä matkan varrella he näkivät vilauksen päivän arvovaltaisesta tuomarista.

"Hän ei ole säilynyt turhan hyvin", Alexander lausui miltei tyytyväisen kuuloisena ja katsahti isäänsä julma hymy kasvoillaan.

Alexander, Arne oli vähällä sanoa painokkaasti ääneen, mutta tyytyi vilkaisemaan keskimmäistä lastaan varoittavasti. Alexanderin hymy syveni ohikiitäväksi hetkeksi, ennen kuin poika häivytti pilkan kasvoiltaan. Alexander saattoi olla tyly ja koetella rajoja, muttei ollut riittävän typerä marssiakseen surutta niiden yli.

"Sidubara, det är ju min kära syrra", Alexander totesi sitten leppoisasti.

Arne seurasi Alexanderin katsetta omallaan ja hymyili Josefinalle, joka oli selvästi käynyt juuri tekemässä samoin kuin he vasta hetki sitten. Kanslian suunnalta talsiva tyttö näytti mietteliäältä. Arne arveli, että se oli jännitystä. Hetkeksi tytär liittyi heidän seuraansa, ennen kuin liukeni pahoitellen omiin menoihinsa. Niin, niin, tyttärellä oli takuulla houkuttelevampaakin seuraa kuin oma isä ja psykologista sodankäyntiä harjoittava isoveli.

"Du kunde nog vara lite snällare mot henne", Arne huomautti Alexanderille, joka kohautti olkiaan.
"Och hon borde vara självsäkrare."
"Ibland undrar jag om du är faktiskt självsäker, eller är det egentligen arrogans."
Alexander tyrskähti.
"Liten skillnad."


Lastensa ratsastusta Arne seurasi tarkkaan. Samoin Rasmus Alsilan, vaikka sitä Arne ei halunnut tehdä erityisen näkyvästi. Lapsilleen hän antoi enemmän ja suorempaa palautetta, Josefinalle ehkä hieman kannustavampaan sävyyn kuin pojalleen, jonka ego ei kaivannut hiveleviä sanoja. Alexander oli luonnollisesti tyytymätön rataansa, vaikka löysi siitä hyviäkin puolia.

"Meni koulutusradasta", poika kommentoi, ja Arne nyökkäsi.

Hän oli löytänyt saman ansion Alexanderin toiminnasta. Peksi, joka oli kartuttamassa vasta ensimmäisiä kilpailukokemuksiaan, oli raaka ja vaativa hevonen. Sitä ei Alexanderin rutiininomaisesta ratsastuksesta nähnyt. Varmat otteet silloinkin, kun asiat menivät Peksin kanssa vihkoon, takasivat radan jatkumisen tyylikkäästi hetkellisestä herpaantumisesta huolimatta. Vuodet palkkaratsastajana olivat tehneet nuoresta miehestä ammattimaisen, ja rahtusella nöyryyttä Arne olisi povannut pojalle loistokasta tulevaisuutta. Jäisi nähtäväksi, porautuisiko se kaivattu nöyryyden aavistus koskaan Alexanderin kovaan kalloon kolisemaan.

Loppupäivän he viettivät kisaturisteina. Josefina sijoittui, ja Arne pisti merkille, että se oli tyttärelle rehellinen hämmennyksenaihe. Hän piti vain vaivoin mölyt mahassaan, kun tyttö näytti olevan melkein häpeissään saapuessaan takaisin palkintojenjaosta. Voi pojat. Tytär olisi saattanut kaivata isällistä tiedonantoa oikeudesta iloita silloin kun siihen oli aihetta, mutta sen aika ei kai kuitenkaan ollut nyt.

"Bra placering", Alexander kuului kommentoivan lakonisesti, ja oli Arnen vuoro tyrskähtää naurusta.

Tietenkään Alexander ei vahingossakaan kehunut sisarensa ratsastusta tai suoritusta. Ei. Alexander nimesi hyväksi sijoituksen, niin kuin se olisi tipahtanut tyhjistä Josefinan syliin — tai ruusukkeeksi Tigrainen suitsiin. Hyväntuulisesti päätään pudistellen Arne onnitteli nuorimmaistaan ja rapsutti tämän hevosta, joka seistä möllötti aloillaan kuin tukkien lastausta odottellessaan torkahtanut työhevonen.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 20.10.18 18:57

Pitkän miehen kuja
Lauantai, 20. lokakuuta 2018

Mä en oikein tiedä, mitä mä olin kuvitellut. Varmaan jotakin sellaista, että mä selaisin yhtenä iltana vuokra-asuntoilmoituksia, sitten kävisin katsomassa yhtä tai kahta kivointa ja löisin kättä päälle ja nimen vuokrasoppariin. Noin vain hirveän helposti mä pääsisin järjestelemään muuttoa, irtisanoisin vanhan sopparini ja sitten mä vain roudaisin kamani uuteen osoitteeseen irtisanomisajan päättyessä. En mä ainakaan kuvitellut, että Kallan kaltaisessa kylässä olisi järjettömän kova kilpailu vuokra-asunnoista.

Siihen mä en ainakaan ollut varautunut, että ei mua otettaisi edes tosissaan vuokralaismarkkinoilla. Ensimmäinen näyttö oli karu kopautus mun, öö, vuokralaisitsetunnolleni. Mä menin sinne panikoituani noin seitsemän minuuttia rapun ulkopuolella. Oli ihan karmaisevan kamalaa osallistua tällaisiin aikuisten ihmisten toimintoihin yksin, kun oli vasta aika kokematon aikuinen. Mä kehitin näytölle menemisestä hirvittävän stressin itselleni, mutten myöskään esimerkiksi kehdannut pyytää Rasmusta mun seuraksi.

Ehkä mä sitten näytin kauhean yksinäiseltä, kun lopulta menin sisään. Tomera välittäjänainen nimittäin kysyi multa:
"Tulevatko vanhempasikin?"
Räpsyttelin häkeltyneenä silmiäni. Vanhemmat? Ai olisiko mun pitänyt ottaa ne mukaan? Mun hämmennys näkyi kirkkaasti päällepäin, ja se tomera nainen rupesi vikkelästi selittelemään.
"Voi anteeksi, minä taisin arvioida ikäsi väärin! Oletko täysi-ikäinen?"

En sitten kyllä viitsinyt edes haluta sitä asuntoa, koska musta se koko tilanne oli jotenkin nolo.

Seuraava asunto oli pieni tupakeittiöllinen kaksio, ja sinne mä otin Rasmuksen mukaani. Asuntoa esitteli siellä vielä toistaiseksi asuva vuokralainen, joka sanoi pahoittelevasti:
"Tietysti tää on kämppisasumiseen vähän huono pohja, tai siis, mä en ainakaan ole mun siskon kanssa niin läheinen että tässä asuisin kovin pitkäaikaisesti sen kanssa."
Me vilkaistiin Rasmuksen kanssa toisiamme. Mä ainakin tulkitsin tilanteen niin, että meitä pidettiin sisaruksina. Tirskahdin vähän vaivautuneena.
"Me ollaan kyllä vähän niin kuin pariskunta", selitin kömpelösti, ja oivalsin vasta sitten, että vähemmälläkin vaivalla olisin voinut päästä: "Tai siis. Mä etsin asuntoa vain itselleni."
"Ahaa! No pariskunnalle tää varmaan tietty sopiikin, ja yksin asumiseen tosi hyvin. Mä oon ainakin tykännyt! Ja tästähän ei oo pitkä matka..."

Se asunto oli ihan kiva, mutta se sitten luiskahti jollekin nykyisen vuokralaisensa kaverille. Asuntoja tuntui muutenkin luiskahtelevan kaikenlaisiin suuntiin, mutta ei mun uusiksi kotiosoitteiksi. Ne kaksi muuta, jotka markkinoille tyrkytetyistä olisi olleet mun budjettiin sopivia ja sijainniltaan yhtään järkeviä, olivat jo menneet ennen kuin mä ehdin reagoida niihin.

Vilhelminan vinkkaamana mä laadin alueen Facebook-ryhmään ilmoituksen, että etsin vuokra-asuntoa. Ilmoitus oli oikeastaan melkein kokonaan mun siskon sanelema, koska en mä olisi kuitenkaan osannut kirjoittaa mitään järkevää.

Uskomatonta kyllä, muhun otti heti seuraavana päivänä yhteyttä yksi mukavan oloinen nuori nainen, joka kertoi olevansa muuttamassa ulkomaille ja luvanneensa auttaa uuden vuokralaisen etsimisessä. Se laittoi kuvia sievästä, valoisasta asunnosta, ja kertoi, että se oli asunut siinä nyt jo melkein neljä vuotta. Kehuja sai niin itse asunto ja sijainti kuin vuokranantajakin...

... ja kämppis.

Mä en ollut oikeastaan ajatellut kämppisasumista, mutta siitä huolimatta mä päädyin sopimaan ajan, jolloin pääsisin katsomaan asuntoa paikan päälle.
Mä olen itse asiassa tolloin jo muuttanut, mutta mun kämppis esittelee ja varmaan on kiva tavata sekin, niin ei tarvi ihan tuntemattoman kanssa muuttaa! Se on tosi kiva, mun kanssa viestittelevä Elina kehui kämppistään vielä kerran.

Tässä mä sitten olin matkalla katsomaan sitä sievää, valoisaa asuntoa ja tosi kivaa kämppisehdokasta. Rasmus soitti mulle matkalla kysyäkseen, moneltako menisin sen luokse ja ehdottaakseen, että käytäisiin kaupassa ensin.
"Se käy hyvin", mä aloitin vastaamalla kauppa-asiaan. "Mä voisin tulla tästä suoraan, tai siis, kun ehdin käydä katsomassa sitä yhtä asuntoa, missä olisi se kämppis."
"Ai niin, sä meet sinne nyt! Unohdin jo ihan."
"Mä soitan, kun oon käväissyt siellä. Se kuulostaa kyllä vähän vitsiltä koko paikka, osoitekin on niin outo, joku... ison? Miehen? Katu?" muistelin, ja samalla löysin etsimäni kadunkyltin. "Eikun Pitkän miehen kuja."
Rasmus tyrskähti langan toisessa päässä. Sanoimme nopeat heipat, sillä mä olin perillä Pitkän miehen kuja seiskassa.

Mitä siitä talosta nyt sitten sanoisi? Piha-aluetta ei voinut siihen vuodenaikaan kutsua vehreäksi, mutta kai se olisi sitä kesällä. Talon julkisivu oli kohtalaisen siisti, ja jos mä joksikin sitä väriä osaisin nimittää, niin väittäisin, että se on vanhan Stocka-mummon tukan värinen. Mummohaituvienvärinen pienkerrostalo Pitkän miehen kujalla. Kai sitä voisi kummallisemmassakin paikassa asua.

Talo oli kai aika vanha. Rappukäytävän värimaailma oli kulahtanut. Siellä oli ahdas hissi, jota en käyttänyt, ja kolme kerrosta. Mä menin keskimmäiseen ja soitin sydän pamppaillen kelloa, kun pääsin rapunsuusta kauimpana olevan asunnon luo.

Ovi avautui hetken kuluttua aikamoisella heilahduksella, ja mua vastaan pölähti valtava sotkunuttura ja nauravainen naama.
"Hei! Sä olet varmaankin Josefina! Mä olen noidan tytär!" naama kiekui iloisesti ja mun mielestäni kamalan kovaan ääneen, kun ottaa huomioon, että oltiin kerrostalon vähän kaikuvassa rappukäytävässä.
Toljotin iloista vastaanottajaa todella uivelona. Se ei ottanut itseensä sitä, etten mä tajunnut edes vastata sen ihmeelliseen tervehdykseen ja siis lähinnä siihen esittelyyn. Noidan tytär? Mihin mä olin tullut?

Noidan tytär nauraa hörötti ja läpsäisi nolona (kai?) otsaansa.

"Hups. Mä lupasin itselleni, etten heitä mitään urpoa läppää heti kättelyssä", se henkäisi ja virnisteli pahoittelevasti. "Mun nimi on siis Aliisa. Niin kuin Muumeissa on se Noita ja... no joo. Tuu vaan peremmälle, katotaan vähän ympärillemme!"

Mun ei oikeastaan tarvinnut puhua paljon mitään. Aliisa kyllä hoiti pulputtamisen mun puolesta, ja se oli ihan hyvä, koska en mä oikeastaan olisi osannut vastailla sille mitään. Se vaikutti sellaiselta ihmiseltä, jota ei edes häirinnyt se, ettei sen keskustelukumppani osallistunut keskusteluun. Sellaisista ihmisistä mä pidin. Vaistomaisesti pidin heti Aliisastakin, joka oli niin kovin iloinen, rempseä ja vähän rönsyilevä. Sillä oli tahra college-housuissaan, se kuljeskeli ympäriinsä paljain jaloin eikä se ollut vaivautunut meikkaamaan tai kampaamaan tukkaa, vaikka sen kotiin tuli joku ventovieras - minä.

"Tää heti eteisen vieressä oleva huone on mun", se kertoi. "Se on hyvä, kun mulla on vähän kummat työajat välillä, niin mun ei sitten tartte rymytä sun huoneen ohi kun sä nukut, tai saatan mä joskus kapakastakin rymytä, mutta en mä siis mikään rapajuoppo kyllä ole, että ei siitä ole pelkoa, mutta joo, siis me voidaan kurkata tänne kyllä, mutta sori kun mä en oo just nyt kauheesti siivonnut, varmaan olis kyllä pitänyt mutta mä jotenkin unohdin."

Aliisalla oli maaginen kyky puhua tosi pitkään yhtäjaksoisesti ilman, että se hengitti välissä. Sen makuuhuone oli yhtä epäjärjestyksessä kuin sen polveileva puhe, mutta eihän se mua haittaisi. Yhteiset tilat olivat kohtalaisen siistissä kunnossa.

"Meillä on ollut sellanen siivouslista, ja se on kyllä ollut ihan jees, että jos sulle sopii niin voidaan jatkaa jollakin sellaisella systeemillä. Vaikka mä kyllä joskus unohdan omat vuoroni... mutta mä sitten aina nöyrästi ostan kyllä kaikkea yhteistä tilalle, jos siis lipsun hommistani, niin kuin vaikka talous- ja vessapaperia, ja kahvia ja sen sellaista. En tosiaan halua olla mikään kauhukämppis, vaikka oonkin aika homssu! Onko sulla ennen ollut kämppiksiä? Mulla oli kerran yksi ihan järkyttävän hirveä. No, ei siitä sen enempää. Täällä olis sun huone."

Ei siitäkään ollut kauheasti kerrottavaa. Se oli tyhjä. Kaappitilaa oli ilahduttavan paljon, ja yhdellä seinällä oli valtava ikkuna, josta soljui sisään lokakuun harmaata valoa. Mä yllätyin siitä, miten iso se tila oli.

"Tämmönen tää nyt on", Aliisa totesi ja kysyi sitten: "Otatsä kahvia? Pullaa mulla ei oo, mutta pakastimessa on varmaan jäätelöä."
Mä yllätyin siitäkin. En mä ollut varautunut mihinkään kahvitteluihin, mutta kohteliaasti nyökkäsin. Ehkä Aliisa halusi jutella mun kanssa ja arvioida, haluaisiko se alkuunkaan asua mun kanssa.
"Kahvi riittää mulle ihan hyvin, ja jos on vaikka vähän maitoa", sanoin, sillä jäätelöä en kyllä kehtaisi ottaa.
"Mulla ois kauramaitoa, jos se käy", Aliisa hymyili.
Mä hymyilin takaisin ja nyökkäsin.

Me istuttiin aika rennosti olohuoneeseen kahvittelemaan ja juteltiin jotakin. Mäkin uskalsin avata suuni, vaikka Aliisa se kyllä edelleen oli, joka eniten puhui. Jossain vaiheessa se käytti sanamuotoa "sitten kun muutat tähän", ja mä mietin, että kylläpäs se kävi helposti. Päätöksenteko. Että muuttaisinko mä tänne vai en.

Ilmeisesti muuttaisin.

Mulla oli pää vähän pyörällä, kun mä poistuin Pitkän miehen kujan mummontukanvärisestä pienestä kerrostalosta. Muistin soittaa Rasmukselle vasta kun olin jo melkein kaupan kulmalla. No, ei silläkään kestäisi kauan, sillä matka ei ollut pitkä.

"Moi. Mä oon kohta kaupalla. Ja vissiin mä asun pian Pitkän miehen kujalla. Mä kerron lisää siitä kämpästä ja noidan tyttärestä, kun tuut tähän", lupasin Rasmukselle, eikä sillä ollut vielä hajuakaan, kuka tai mikä oli noidan tytär. Kyllä Aliisa sille vielä tutuksi tulisi. Siltä se ei varmaan voisi välttyä, jos se jatkossakin jaksaisi seurustella mun kanssa.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 26.10.18 12:13

Barbiehevonen
Perjantai, 26. lokakuuta 2018

Kultainen Trina. Taitava ja lempeä hevonen seisomassa tallinperukoilla, koska minulla ei kerta kaikkiaan ollut sille aikaa. Hukkaanhan se siellä meni. Vaan mikä neuvoksi, kun muu elämä nyt vaan vaati aikaa ja vaivannäköä? Väitöskirja ei kirjoittanut itse itseään, ja työnantajallekin piti taata riittävä työpanos. En ollut työssäni korvaamaton ja tiesin sen.

Hevoseni liikuttajanakin olin korvattavissa. Trina oli kiltti hevonen, kyllä sille ratsastaja löytyisi. Tietysti halusin sille vain parasta, joten otin puhelimen kauniiseen kätöseeni ja soitin tamman kasvattajille. Heiltä olin ennenkin saanut apua ja tukea, kun olin sitä hevosasioissa tarvinnut.

Niin nytkin. Yksi ainoa puhelu, ja saatoin luottaa siihen, että asiat järjestyisivät. Kasvattajat ehdottivat, että heidän tyttärensä ottaisi hevoseni ratsastettavakseen ja kilpailtavakseen, eikä minulla ollut mitään syytä ollut suostumatta.

Alkoi odotus: ottaisiko Rosengårdien tyttö Trinan? Saisiko järjestettyä sille tallipaikan? Raaskisinko oikeasti luovuttaa rakkaan kultaisen tammani ohjat toiselle ratsastajalle, edes väliaikaisesti?

Onneksi ihan vielä ei tarvinnut. Työ- ja opiskelukiireistä huolimatta raivasin kalenteriini mahdollisimman paljon aikaa Trinan rapsuttelulle ja ratsasteluille. En tarpeeksi, mutta niin paljon kuin pystyin.
Marjut Kultavaara, Trinan omistaja
           

Runiacissa oli hiljaista. Hymyileväinen Heidi oli kadonnut omiin puuhiinsa ja jättänyt mut ja Rasmuksen kahden kesken tutustumaan mun uuteen ratsuuni. Se oli kotiutunut Runiaciin jo eilen, mutta iltatallin vuoksi mä en ollut silloin itse paikalla lainkaan. Olin tyytyväinen, että mulla oli hevoselle paikka, jossa luotin, että se hoidettaisiin hyvin, olin itse paikalla tai en. Se, että mun poikaystävän oma nuori ori Easy kasvoi samassa tallissa, oli tietysti plussaa, koska nyt me voitaisiin kuherrella näissäkin nurk… siis viettää aikaa yhdessä hevosharrastuksen parissa. Hups, kuinkas ne ajatukset karkailikaan. Hento puna poskillani suuntasin katseen ja keskittymisen miehen sijasta hevoseen.

“Aika jännittävää. Se oli mun ja Vilhelminan lempivarsa”, muistelin ja rapsutin Trinaa, joka otti hellyydenosoituksen kiitollisena vastaan. “Se oli ihan barbieponi. Vitsi meitä harmitti, kun se myytiin. Mitähän tästä on tullut…?”
“Kohta näet”, karsinan ovensuussa seisova Rasmus hymähti ja ojensi mulle tamman tummanruskeat suitset.

Rosengårds Trinket oli 12-vuotias kaunotar, joka oli tullut mulle ratsastettavaksi alustavasti puolen vuoden diilillä. Sinä aikana Trinan omistaja Marjut saisi keskittyä rauhassa väitöskirjaansa, ja mä taas saisin taas alle isoja ratoja ennen kuin mun pitäisi nostaa Granni niille tasoille. Tänään ei kuitenkaan hypättäisi vielä mitään, sillä mä kokeilisin hevosta ihan ensimmäistä kertaa. Oli jännää päästä tunnustelemaan, mistä hevosen kanssa oikein lähdettäisiin liikkeelle ja mikä se oikein oli tammojaan.

Pyörähdin vastakkain poikaystäväni kanssa. Katsoin Rasmusta kysyvin silmin ja hipaisin ohimennen sen ruskeita hiussuortuvia (niin mun teki tosi usein tehdä, ja joskus en vaan voinut vastustaa kiusausta).
“Olisitko sä kiltti ja kuvaisit siitä jonkun videonpätkän?” esitin toivomukseni vienosti hymyillen.

Oli se. Mä ratsastin Trinalla ja ilahduin siitä, miten miellyttävä se oli. Vähän jäykkä kyljistään ja ponneton, mutta se korjaantuisi kyllä, kun sen kanssa jatkettaisiin aktiivisesti treenejä. Luonteeltaan voikko oli ihan eri maata kuin mun oma nyrpeä Grannini. Hyväntuulinen, herkkä, kevyt. Aloin innostua. Tästä tulisi hirveän hyvä.

Ne parit videopätkät, jotka Rasmus oli ystävällisesti mulle kuvannut, eivät näyttäneet hullummilta nekään. Trina näytti juuri siltä, miltä se selkäänkin tuntui: miellyttävältä, vaikka vielä vähän varsalomansa laiskistamalta. Odotin kasvavalla innolla hyppytreenejä kullanhohtoisen uuden ratsuni kanssa. Voi kunpa se olisi siinä lajissa yhtä yhteistyöhaluinen kuin sileänhöntsäilyssä!

"Nyt", aloitin sijoitettuani Trinan suitset siististi ristitettyinä sen omaan koukkuun, "mä haluan nähdä sun Easyn."
Rasmuksen oma nuori kiinnosti mua kovasti, etenkin, kun se oli Laran varsa. Hauskannäköinen ruunikko löytyikin tarhasta. Oli mukava päästä näkemään se vihdoin livenä. Mun mielestäni se näytti hienolta hevoselta, sellaiselta, jonka kanssa olisi kiva työskennellä.
"Sähän oletkin ihan pätevä hevoskasvattaja jo", kehuin Rasmusta hymyssä suin. "Voisit kasvattaa enemmänkin tämmöisiä."
"Tarkoitus ehkä olisi", Rasmus sanoi vähän varovaisesti ja kohautti olkiaan.

Mä ymmärsin kyllä. Hevosten kanssa ei ikinä tiennyt, menisivätkö asiat niin kuin sitä itse suunnitteli. Rasmus haaveili saavansa Larasta toisenkin varsan, mutta ennen sen haaveen toteutumista pitäisi jännittää montaa asiaa. Mä olin kuitenkin luottavainen, ja yritin välittää sitä optimismia tiukan halauksen avulla myös poikaystävälleni. Asiat kääntyisivät vielä parhain päin. Lara tekisi upean varsan, yhteistyö Trinan kanssa jatkuisi yhtä miellyttävänä kuin ensivaikutelma antoi olettaa ja Grannikin vielä jonakin päivänä keksisi ryhtyä mukavaksi ja myönteiseksi hevoseksi nykyisen teinihirviön sijaan.

No. Ehkä ei pitänyt toivoa liikoja. Jospa edes kaksi kolmesta toiveesta toteutuisi, tai vähintään yksi.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 01.11.18 19:29

Kellon ympäri
Perjantai, 2. marraskuuta 2018

Aamu...yö
Herätyskello. Hitto miten mä vihasin sitä perjantaiaamuna, kun se ryhtyi kimittämään heti aamutuimaan keskellä pilkkopimeyttä. Muhun iski valtava paniikki: pakko sulkea se välittömästi, jotteivät Rasmuksen unet ehtisi häiriintyä siitä. Vasta läiskittyäni kellon hiljaiseksi mä oivalsin, ettei Rasmus ollut jäänyt mun luo yöksi. Istuin yksin sängyssäni, tukka takussa ja silmät sirrillään, ja yritin herätä siihen päivään. Menestys oli aika kehnoa.

Aamutuima
Pakkanen. Miten kipeästi se purikaan mun unisia poskia! Oli hirvittävän pimeää. Olisi masentanut, mutta ujo lumipeite toi edes vähän valkeutta tähänkin aivan liian aikaiseen aamuun. Auton ikkunoiden skrapailusta en pitänyt, vaikka pikkumuksuna olin luullut sitä hauskaksi talvenmausteeksi. Nyt kun siihen puuhaan joutui joka aamu johonkin lähtiessään… ei, ei se ollut kovinkaan hupaisaa, vaikka talvesta muuten niin kovin pidinkin.

Vähän myöhäisempi aamu
Rutiini. Kummallinen asia, jonka varjolla unohtaa, mitä kaikkea onkaan tehnyt. Sitten joutuu varmistamaan, suorittiko jo jonkun syvälle selkärankaan iskostuneen työtehtävänsä, koska ei vaan jäänyt enää mitään muistijälkeä kyseisestä toiminnosta. Sellaista mun siivoustyö alkoi olla. Kamalasti mä siellä kaikkea tein, mutta jälkeenpäin säpsähtelin ja epäilin, etten kuitenkaan ollut tehnyt ihan kaikkea mitä piti. Kukaan ei kuitenkaan koskaan valittanut, joten enköhän mä hommani hoitanut.

Puolipäivä
Lounas. Sellainen odotti mua valmiina jääkaapissa, kun mä saavuin työvuorosta kämpille. Jostakin syystä Rasmus halusi nykyään usein kokata yhdessä. Ehkä se tykkäsi hirveästi ruoanlaitosta. Tai jospa se haaveili, että mäkin joskus oppisin ja rupeaisin loihtimaan sille ravintoa, muttei kehdannut esittää toivettaan ääneen. Oli miten oli, sen ruoanlaittoinnon ansiosta mulla oli mukavasti valmiissa annosrasiassa eilistä kanasalaattia. Sitä syödessäni mä selailin puolivillaisesti salin ryhmäliikuntatarjontaa ja podin valtavaa halua olla ilmoittautumatta yhtään millekään. Kai viikonloppuna kuitenkin olisi pakko, sillä niin mun aurinkoinen, energinen ja ilmeisesti juuri liikunnallisen elämäntapansa vuoksi ihmeellisen zen PT:ni toivoi. Ehkä mustakin sitten tulisi pykälän verran enemmän zen, kun kävisin bodypumppaamassa tai spinningöimässä. Onnettomana klikkasin itselleni paikan jollekin sellaiselle tunnille, jolla olin joskus ennenkin käynyt (eipähän tarvitsisi niin kamalasti stressata, osaisinko mitään). Se saisi riittää, sillä mulla oli kuitenkin muutto ja kaikki.

Alkuiltapäivä
Trina. Sen luona Runiacissa ajantaju vain katosi. Hevonen oli niin ihanan iloinen ja valoisa! Tänään me hypättiin. Mun oli vaikea käsittää, miten helposti asiat vaan sujuivat Trinan kanssa. Tietysti se oli erilainen kuin Granni ihan jo siitä syystä, että se oli 12-vuotias hyvin koulutettu hevonen, joka oli tehtäviensä tasalla. Sen kanssa suurin haaste oli kunnonkohotusprojekti, joka puolestaan sujuisi kuin itsestään, kun vaan suunnittelisi ratsastuksensa hevosta tunnustellen. Mä en malttanut odottaa, että pääsisin kilpailemaan Trinan kanssa.

Myöhäinen iltapäivä
Ruokaostokset. Miten osuinkin viikonlopun alun ruuhkaan! No, oli oikeastaan ihan hupaisaa havainnoida ympärillä marssivia ihmisiä. Oli stressaantuneita perheenäitejä ja -isejä, jotka olivat töistä tullessaan napanneet nälkäiset, väsyneet ja kaupan olosuhteisiin liian lämpimästi puetut pikkuiset taaperot päiväkodista matkaansa. Oli pieniä nuorten ihmisten porukoita, joiden koreissa kilahtelivat viikonlopun virvokkeet. Sitten olin mä, vertailemassa pää kallellaan minitomaattien kilohintoja. Mulla ei ollut viikonloppukaljoja eikä itkuista, punakkaa taaperoa. Ihan hyvä kyllä. Kaljasta en kamalasti pitänyt ja lapsissa oli liikaa vastuuta ihmiselle, joka ei osannut edes tomaatteja valita.

Myöhäisempi myöhäisiltapäivä
Päiväunet. Ei mun ollut tarkoitus nukkua sellaisia, mutta jotenkin se vaan tapahtui. Oikeasti mun olisi pitänyt tiskata ja imuroida, mutta eivätpä kai pölykoirat asunnosta mihinkään karkaisi, parista lautasesta ja haarukasta puhumattakaan. Nyt ei ollut enää aikaa niille. Pöhnäisenä mä kömmin jo toista kertaa sinä päivänä esiin sängynpohjalta ja hetken aikaa luulin, että oli jo seuraava päivä. Ei ollut. Helkkarin pitkä perjantai.

Alkuilta
Purtsila. Kotoisa, sopivasti nuhjuinen pikkutalli, jossa mua odotti oman hevoseni lisäksi Heidin Cariad. Olin luvannut hoitaa sitä Heidin pinkoessa siperialaisia karhuja karkuun minkä Malachain kintuista lähtisi. Tänään mä en ehtinyt hevoselle ihmeitä tekemään, mutta jonakin vähemmän kiireisenä päivänä saisin kiivetä sen satulaankin. Se olisi varmaan ihan hauskaa. Sehän se tekikin tästä kaikesta hulinasta siedettävää: isoin osa mun päivistä täyttyi mukavilla jutuilla, niin kuin hevosilla.

Kyöpelivuoro
Granni. Kello oli kahtakymmentä vaille yhdeksän, kun me saavuttiin edellä mainitun hevoseläimen kanssa Auburnin maneesiin. Uusi maneesivuoro oli kuin perijättärien ivailua perunapellonpuoleiselle hevosväestölle. Eipä ollut perjantai-iltana kahdeksan ja kymmenen välillä kauheasti tunkua maneesissa. Mun oli helppo kuvitella, kuinka Vähän Paremmat Hevosihmiset siemailivat jossakin hienostuneella klubilla samppanjaa tähän aikaan pikkumustiin luomuksiin pukeutuneina. Oikeasti ne kyllä varmaan korkeintaan rymysivät Krouvissa tai mistä sitä tiesi, vetelivät pitkän viikon päätteeksi kalsarikännejä tai ihan vaan hirsiä kotonaan. Ei auburnilaisten poissaolo kyllä mua haitannut. Mä uskalsin rakentaa maneesiin pari pientä estettä, kun ei ollut vaaraa siitä, että Granni hallinnasta lähtiessään kumoaisi ainakaan kovin montaa muuta ratsukkoa.

Myöhäinen ilta
Säkkipimeys. Jos Auburnissa oli ollut paikoitellen hämärää, se ei ollut mitään kaksi tallia erottavaan metsään verrattuna. Otsalamppu ei paljon tuonut lohtua. Se sai mut vain oivaltamaan, että me näyttiin kyllä Grannin kanssa, mutta itse mä en voinut nähdä yhtään mitään valokiilan ulkopuolella. Ensi kerralla me kyllä huristeltaisiin perjantai-iltaiselle maneesivuorolle autolla. Tämä oli ihan kamalaa. Purtsilan pihassa ei myöskään ollut kovin paljon valoisampaa, mutta onneksi mä tunsin ympäristön jo sangen hyvin. Teki mieli jäädä ikuisiksi ajoiksi tuttuun ja turvalliseen talliin hoitamaan Grannia, mutta se ei kyllä olisi arvostanut ideaa. Piti siis uskaltautua takaisin ulos ja kotimatkalle.


Nukkumatti. Sitä ei näkynyt, ja olin melko varma, että se oli etsimässä mua Rasmuksen kainalosta (missä mä siis olisin kyllä kernaasti ollut. Siellä mä olisin jo takuulla säestänyt sikeää untani levottomilla nukkuvan höpinöillä, niin kuin mulla tätä nykyä oli tapana). Pyörin sängyssä aikani, kunnes totesin nukahtamisen aivan toivottomaksi yritykseksi. Ryhdyin venyttelemään, mutta kyllästyin siihen nopeasti. Vaihdoin toimintaa: pakkasin viimeiset tavarani. Pohdiskelin samalla puolivillaisesti, minkä yöllisen harrastuksen voisin aloittaa. Oppisinkohan neulomaan? Voisin tehdä villasukkia. Villasukkia ei koskaan ollut liikaa, paitsi kai sellaisilla ihmisillä, joiden mummot kutoivat niitä. En kyllä ehkä ihan vielä halunnut ryhtyä villasukkamummoksi. Pelkkä ajatuskin oli aika unettava. Unta. Ihanaa. Sitä mä tarvitsin. Palasin peiton alle. Pidin visusti ajatukseni erilaisissa villasukkakuoseissa ja lankojen väreissä, kunnes nukahdin.

Jälleen aamuyö
Hissi. Mä uneksin muutosta. Siinä unessa me jäätiin Rasmuksen kanssa hissiin jumiin mun muuttokuorman kanssa. Hissi oli hirvittävän paljon pienempi kuin se Murronmaan ostarin vastaava, jossa me ekaa kertaa toisemme tavattiin. Tuntui, että seinät puristuivat meidän ympärille, ja muuttolaatikoiden pino lähti kallistumaan päälle, ja mä olin kohtalaisen varma, että koko muutto oli kamalan huono idea.

Heräsin säpsähtäen ja tunsin olevani vankina ja puristuksissa.

Peitto se kuitenkin vain oli, peitto, johon mä olin kietoutunut ja kääriytynyt kuin tiiviiksi sushirullaksi. Ilmankos oli jokseenkin klaustrofobinen olo. Potkin itseni vapaaksi tiiviistä peittokuoresta ja levittäydyin meritähdeksi. Tuijottelin tovin kattoon, ennen kuin vaivuin vihdoin raskaaseen ja syvään  unettomaan uneen.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 04.11.18 15:18, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 04.11.18 15:18

Höstmys och Rasmus
Sunnuntai, 4. marraskuuta 2018. Sama tarina täällä.

Jusu
Granniin ja kiireisiin liittyvät huolet eivät juuri painaneet, kun seikkaili itselleen uusilla ulkoilupoluilla luonnon helmassa. Oli vapaapäivä, ja me oltaisiin tietysti voitu lojua mukavasti sängynpohjalla, mutta mulla oli liian levoton ja energinen olo sellaiseen. Piti päästä liikkeelle. Maanittelin Rasmuksen mukaani, ja me sullouduttiin hyviin ulkoiluvaatteisiin ja suunnattiin luontopoluille. Levottomuus karisi nopeasti. Tunnin ulkoilun jälkeen mä olin aidosti paremmalla tuulella kuin aikoihin.

Vilu oli kuitenkin ehtinyt iskeä, sillä viima oli napakka ja salakavala. Tuulenpitävä takkikaan ei siltä täysin pelastanut.

Tartuin poikaystäväni kädestä ja pysäytin sen. Asetuin mukavasti pusutteluvalmiuteen, mutta ennen sitä esitin toiveeni:
“Kuule! Oikeastaan mä haluaisin nyt glögiä. Voidaanko me käydä kaupassa matkalla mun luo?”
“Glögiä?” Rasmus hölmistyi. “Onko jo joulu?”
“No ei, mutta silti. Jooko?”
Ripsieni alta mä katselin Rasmusta sillä tavalla vastaanpanemattomasti, ettei sen auttanut muu kuin tehdä mulle mieliksi. En mä ajatellut kaataa glögiä, joulusta puhumattakaan, Rasmuksen kurkusta alas, mutta mun mielestäni se sopi vilpakan ulkoilun jälkeiseksi lämmikkeeksi paremmin kuin mikään muu nestemäinen vaihtoehto.

Rasmus
Josefina sai aina välillä outoja ideoita. Ensin se oli päättänyt että meidän pitäisi ehdottomasti lähteä kävelylle - ihan kuin me molemmat ei liikuttaisi tarpeeksi tallilla. Sen mieliksi mä olin kuitenkin tietty suostunut ja niinpä me sitten oltiin tuulitakkipariskuntana käpytelty tunnin verran. Mutta sen jälkeen se ilmoitti, että piti saada glögiä.

“Luuletko sä että glögiä myydään jo?” mä kysäisin.
“Myydään, sitä on ihan siinä ovien lähellä tyrkyllä”, Josefina kertoi asiantuntevasti.

Mikäs mä olin vastaan väittämään - varmasti Josefina tiesi paremmin. Mä olin niitä tyyppejä, jotka tiesivät kauppaan mennessään mitä olivat tulleet ostamaan ja napsivat tavarat koriin kuin zombiet. Heräteostokset ja uutuuksien kartoittaminen ei ollut mua varten. Mä en ainakaan muistanut nähneeni glögiä mun lähikaupassa, mutta en mä varmaan ollut oikein katsonutkaan.

Mä painoin suukon Josefinan suulle ja halasin sitä hetken. Se tuntui olevan kylmissään.

“Kai me sitten mennään hakemaan glögiä”, mä naurahdin. “Mikäs siinä.”

Josefina purkautui halauksesta ja niinpä me lähdettiin kohti kauppaa ja Pitkän miehen kujaa. Mä en ollut siellä vielä montaa kertaa käynytkään enkä tavannut Josefinan uutta kämppistä vielä. Josefinan puheiden perusteella se olisi aikalailla omanlaisensa persoona. Olisikohan se nyt kotona?

Jusu
Kauppareissu oli nopea. Tietysti siellä oli glögiä. Oli marraskuu, ja jos aika jatkaisi kulkuaan yhtä vikkelästi kuin tähän saakka, suunnilleen viikolta tuntuvan ajan päästä olisikin jo juhannus, tai vähitäänkin vappu.

Pitkän miehen kuja seiskan rapussa mua vähän jännitti, koska mä en tiennyt, oliko Aliisa kotona. Syystä tai toisesta mua vähän hirvitti ajatus Rasmuksen esittelemisestä mun, hmm, originellille kämppikselle. Jos ihan suoraan sanon, niin siksi, kun Aliisasta ei oikein voinut tietää mitä se möläyttäisi. Kun Rasmus oli kysäissyt millainen mun kämppis oikein oli, mä en keksinyt muuta soveliasta sanaa kuin kiehtova. Muut mieleen tulleet olisivat olleet syyttä suotta epämairittelevia, koska olihan Aliisa myös tavallaan ihana, tai sitten auttamatta liian… mietoja.

Hermoilin turhaan.
”Aliisa ei taida olla kotona”, totesin, kun olimme kuoriutuneet ulkovaatteista.

Hytisytti vähän, mutta glögin kuumentumista odotellessa painauduin Rasmusta vasten. Läheisyys lämmittää, sanotaan, ja mä testasin, pitikö se paikkaansa. Poski vasten Rasmuksen hartiaa ja hiukset sen kaulaa kutitellen mä seisoin siinä silmät ummessa ja ihmettelin siinä olemista ja sitä, miltä se tuntui.

Kun meillä oli kuumaa juomaa kahdessa mukissa, mä johdatin Rasmuksen olohuoneen poikki mun omaan huoneeseeni.

”Tää on suunnilleen parasta syksyssä ja talvessa”, ilmoitin napsauttaessani sängyn päädyn yllä pötköttävän pehmeänsävyisen valosarjan päälle ja sytyttäessäni kaksi pientä tuikkua, jotka sitten sujautin kuppeihinsa lipaston päälle. ”En mä tiedä, mitä se on suomeksi, mutta mys. Höstmys. Surullista, jos suomenkielisillä ei ole sille omaa sanaa.”

Sitten kömmin mukin keikkaamista varoen keskelle sänkyä istumaan ja taputin paikkaa vieressäni.

”Tule mun viereen.”

Rasmus
Aliisa ei ollut kotona, ja ehkä mä olin vähän helpottunutkin. Josefina laittoi glögin lämpiämään ja lämmitteli sen aikaa itseään mua vasten, kaatoi sitten juoman mukeihin ja ojensi mulle toisen.

Josefinan huone oli kiva: se oli jo saanut jouluvalot, tai ainakin mä luulin että ne oli jouluvaloja, paikoilleen, ja lipaston päällä oli kynttilöitäkin. Se sytytti ne ja istahti alas. Tunnelma oli kotoisa ja mä vähän toivoin, että olisin osannut luoda samanlaista fiilistä munkin kämppään.

“Mys”, mä toistin vaikka mun sanomani se kuulosti väärältä, kun en mä ruotsia osannut yhtään. “Ei kuulosta tutulta. Mutta kuulostaa mukavalta.”

Mä siirryin sängylle Josefinan viereen. Se taitteli ohuet jalkansa sängylle eteensä, ja mä pyöräytin käsivarteni toisen jalan ympärille ja silitin sen polvea. Se tuntui edelleen kylmältä.

“Kippis”, mä sanoin ja kohotin glögimukiani.
“Skool”, Josefina hymyili ja kopautti omaansa mun mukia vasteen. Varovasti, sillä molemmat olivat liki täynnä. Mä maistoin omaani. Maistui makealta, jouluisalta ja jotenkin herttaiselta, mutta oli vielä liian kuumaa juotavaksi kunnolla.

“Syksy on niin pitkä ja pimeä”, mä mietin ääneen. “Ajattele, vielä melkein kahden kuukauden ajan päivät vaan lyhenee. Hyvä että sulla on noita valoja niin paljon.”

Josefina naurahti ja mä en voinut olla ajattelematta, että sen nauru oli yksi parhaita asioita maan päällä, jotenkin niin varovaisen kepeä. Mä voisin kuunnella pelkästään sitä koko talven yli.


_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 10.11.18 13:39

Pihkahistoriikki
Yksitoista raapaletta kiemuraisesta ihmissuhdepolusta eli #jusmus yksissä kansissa.

Tammikuu
Hanna siitä oli vitsaillut: että mä varmaan tapaisin jonkun söpön kundin jossakin todella uskomattoman typerässä tilanteessa. Enhän mä nyt ollut ajatellut, että se typerä tilanne tarkoittaisi sitä, kun ostoskeskuksen hissi jäisi pysähdyksiin kerrosten välille.

"Asså gissa vad som hände mig igår?" naurahdin soittaessani Hannalle tammikuisena torstaina.

Kerroin juuttumisesta hissiin tuntemattoman tyypin kanssa. Niin noloa kuin se olikin, se tyyppi oli jäänyt mieleen pyörimään. Mulle kävi niin aika helposti, ja mun ruusunhöttöinen haaveilijapuoliskoni kamppaili pessimismiin taipuvan tosikon kanssa. Men hallå, miten typerää edes elätellä mitään ihastumista tyyppiin, jonka tapasi kerran ohimennen. En tiennyt nimeä enkä koskaan ikinä tapaisi koko häiskää uudestaan.

Helmikuu
Kun mä tuijotin Rasmus Alsilaa, joka seisoi siinä Living Artin karsinan edessä ja kertoi olevansa mun etsimäni henkilö, mä näytin taatusti todella vajaaälyiseltä. Pää löi niin tyhjää, ettei ollut tosikaan. Takaraivossa supatteli Hannan ääni: tänk om ni träffar igen?

Ei sen pitänyt olla mahdollista.

Mä en ehkä antanut itsestäni sillä tapaamiskerralla mitenkään hirvittävän nokkelaa kuvaa. Mä takeltelin ja höpötin omituisia. Toisaalta, olisinko voinut antaa sen aidompaa kuvaa itsestäni? En varmaan.

Oli vähän levottomuutta herättävää tajuta, että me tultaisiin tapaamaan jatkossakin. Niinhän siinä kävisi, kun mä kerta ratsastaisin hissipoika-Rasmuksen hevosta.

Ajatukset kuitenkin askartelivat akuutimmin Kimmo Kolmekasissa.

Maaliskuu
Kimmo Malkamaa oli jännittävä. Se kutsui mut sen synttäribileisiin, ja mun toiveikas sydän alkoi räpistellä kuin lentotaitoaan harjoitteleva linnunpoikanen. Uppouduin yhtäkkiä Kimmo-kuplaan, mutta mun hupsu mieleni hämmensi mua joka kerta kun mä omituisten sattumusten kautta törmäsin R. Alsilaan.

Oli kuitenkin yhdenlainen merkkipaalu, kun mä myönsin Hannalle pitäväni naapurin Kimmoa sööttinä.

Mä en vaan pysynyt yhtään kartalla Kimmon ajatuksista. Yhdessä hetkessä olin ihastuksissani varma, että se piti musta sillä tavalla, ja sitten taas seuraavassa musta tuntui, että mä olin sille kuin kuka tahansa kaveri.

Huhtikuu
No sitten Kimmo "Kolmekasi" Malkamaa yhtäkkiä avasi pelin pussailemalla mua kaverinsa keittiössä! Herregud ändå! Ai mitäkö siitä seurasi? Siis totta kai mä panikoin pahan kerran. Siitä, että ajatteli haaveilevaisia ajatuksia toisesta, oli hirvittävän pitkä matka siihen, että uskaltaisi vaan antaa mennä ja, en mä tiedä, sukeltaa naapurinmiehen syleilyyn.

Hassu juttu Kimmosta: se tuli, meni ja häilyi. Mä en oikeastaan koskaan ollut ihan varma, oliko se kiinnostunut musta vai unohtanut kokonaan. Sitten se yhtäkkiä otti yhteyttä ja ilmestyi kuin tyhjästä takaisin häiriköimään mun ajatuksia juuri silloin, kun olin jo ajatellut, että se oli jo historiaa.

Toukokuu
Helteinen toukokuun loppu oli jo täyttä kesää. Mun fiilikset olivat jokseenkin valjut, mitä tuli ihmissuhdeasioihin. Kimmo turhautti ja aiheutti epävarmuutta. Mulla oli hirveä ikävä parasta ystävääni Hannaa, jolle olisin halunnut jutella asioista paljon enemmänkin. Onneksi oli Heidi, jota pidin kallalaisena ystävänäni.

Yhtenä iltana me heittäydyttiin vallan riehakkaiksi yhdessä ja tutustuttiin Krouvin terassilla Iivoon ja Lauriin. Ne oli hirveän mukavia.

Siitä illasta alkoivat Kimmo Malkamaan hautajaiset. Olin miedosti ilahtunut uuden Lauri-tuttavuuden viestittelyistä, mutta paljon varautuneempi kuin olisin ollut ennen omituiseen naapuriini haksahtamista. Aika nopeasti viestienvaihtelu mun ja Laurin välillä hiipui. En kai antanut tarpeeksi oikeanlaista vastakaikua.

Kesäkuu
Kesäkuuhun mennessä Kimmosta oli alkanut paljastua kummallisia juttuja, jotka lässäyttivät mun fiilikset sitä kohtaan. Ehkä mä olin ahdasmielinen, mutta Kimmon päihdetottumukset olivat mulle aika turn-off. Multa kesti aika kauan tajuta, miten koko tyyppi vaikutti muhun.

Kun Rasmus kutsui mut pitsalle, mä oletin sen haluavan multa palvelusta. Se ei kuitenkaan kakistanut asiaansa ulos, ja mä jouduin hämilleni. Se maksoi meidän pitsat. Se vitsaili meidän ensitapaamisesta. Oma reaktioni siihen kummastutti niin, että kysyin sen äidin kuulumisia. (Miksi?????)

Heinäkuu
Me lähdettiin Kanadaan. Ehkä fyysinen etäisyys koko Kimmo-sotkuihin tai sitten vain aika mahdollistivat sen, että mä havahduin huomaamaan Rasmus Alsilan jotenkin uudella tavalla. Kevyt hiprakka, voitonriemu ja jännittävä havainto omista mielenliikkeistäni sai mut rohkaistumaan ja kurottautumaan kohti hissipoikaa.

Vain kepeä sormien kosketus ja lupaus tulevasta tapaamisesta. Ei siihen sen kummempia tarvittu; Josefina Rosengård oli korviaan myöten pihkassa.

Harmikseni olin myös surkea peittelemään ihastustani, ja Heidi tietysti hoksasi asian heti. En olisi vielä suonut muiden huomaavan mitään, koska pohjimmiltani olin aika vieraalla maaperällä ihastuessani sillä tavalla.

Elokuu
Nopeasti Kanadasta kotiuduttuamme me suoriuduttiin Rasmuksen kanssa treffeille, jotka eivät enää voineet olla mitään muuta kuin treffit. Se oli jännittävää, mutta myös kamalan mukavaa. Sen jälkeen me nähtiin aika huolettomasti muutamia kertoja erilaisten aktiviteettien parissa.

Sitten postiluukusta kolahti Isabella Sokan kutsu puutarhajuhlille. Rasmus pudotti ilahduttavan pommin pyytämällä mua sinne avecikseen. Meillä oli hauskaa, etenkin sitten, kun me poistuttiin anastetun viinipullon kanssa Rasmuksen luo.

Mä olin ottanut tietoisen riskin mennessäni deitin kanssa seurapiiritilaisuuteen, mutta toivonut kuitenkin, ettei tieto leviäisi. Turha toivo. Isällä oli tietysti mielipide asiaan.

Syyskuu
Levinnyt tieto herätti etenkin äidissä uteliaisuutta, joka yhdessä sen muiden motiivien kanssa johti Rasmuksen kutsuun Rosengårdin esteleirille. Oli vähän hermostuttava ajatus viedä tuore ihastus kotikotiin.

Olin mä muutakin kuin hermostunut. Olin mielettömän pihkassa ja onnessani ja nautin pienistä hetkistä yhdessä. Arvostin montaa asiaa Rasmuksessa, ja kaikkein eniten ehkä sitä, etten joutunut koko ajan miettimään, olinko kamalan omituinen. Jos olinkin, Rasmus ei tuntunut pistävän pahakseen. Sillä tavalla mä uskaltauduin rentoutumaan ja olemaan oma itseni sen seurassa.

Suoraan sanottuna syyskuu oli yhtä hempeiden hymyjen ja iloisten pusuttelujen kuplaa. Miten ihanaa se olikaan!

Lokakuu
Lokakuun alussa mä huomasin pitäväni meitä pariskuntana, ja tuntui, että muutkin piti. Se oli aika jännittävä havainto ihmiselle, joka ei ollut koskaan ennen seurustellut kenenkään kanssa.

Tietysti mua välillä mietitytti hirveän moni asia. Esimerkiksi sellaiset kysymykset kuin:
a) Osasinko mä seurustella?
b) Kyllästyisikö Rasmus muhun?
c) Olinko tulkinnut tilanteen ihan väärin?

Jotenkin Rasmus onnistui kuitenkin aina häivyttämään sellaiset ajatukset mun mielestä aina kun me oltiin yhdessä. Yksinäni saatoin murehtiakin, mutten ikinä poikaystäväni seurassa.

Hissipoika osoittautui siis taitavaksi seurustelijaksi ja mieltä rauhoittavaksi seuraksi. Kimmon häilyvyyden mussa herättämä epävarmuus alkoi karista.

Marraskuu
Marraskuisen väsymyksen keskellä Rasmus soi mulle hengähtämisen hetkiä. Sitten, kun mun kiireeni yhtäkkiä katkesivat tapaturmaisesti ja musta tuli käsipuoli, Rasmus riensi mun avuksi. Olin itkuisen kiitollinen sille kaikesta huolesta ja huolenpidosta.

Kun me lauantaina 10. päivä marraskuuta asteltiin Pitkän miehen kuja seiskan hissiin, mun mielessä häilähti muistikuva. Mahtoikohan Rasmus tietääkään, että oli kulunut tasan kymmenen kuukautta meidän ensimmäisestä tapaamisesta? Mä tiesin.

Hissin matkatessa alaspäin mä pussasin poikaystävääni.
"Mä pidin sua komeana silloin kun me ekan kerran nähtiin", paljastin uskaliaana ja vienosti hymyillen. "Ja pidän vieläkin."

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa