Power Jump 2018 Kanadassa

Palkkakuski-Jusun osallistumiset:
110cm Bijou Toujours, om. Piritta Kuisma
120cm Hestia Carlee, om. Heidi Näyhö
? 120-130cm Tranquille K, om. Inna Paakkanen ?

Heidi lähtee Cariadilla 150cm luokkaan ja Malachailla 160cm luokkaan.

Rasmus ja Lara menevät 110cm luokan.

Matkassa mukana
x Heidi Näyhö kahden kisaratsunsa kera.
x Inna Paakkanen, epäonnen soturi jonka kilpailut katkesivat verryttelyalueelle.
x Josefina Rosengård sisuilemassa kahden eipäs kun kolmen ratsun kanssa yhdeksällä radalla.
x Lukas Niemenpää, siis KUKA? No, reissussa tulee tehokkaasti tutuksi, halusi tai ei.
x Nita Merisalo avuliaana hevosenhoitajana, päävastuunaan Hestia Carlee.
x Piritta Kuisma ihan vaan kisaturistina ja Jusun toisen (/kolmannen) kisaratsun omistajana.
x Rasmus Alsila, koska Jusukin on paikalla. Niin joo, ja Laralle kilpailut.
x Vivia Suomi, Heidin luotettu hevosenhoitaja.

Lennot
Meno torstai 26.07.
Yksinkertaisuuden nimissä suora lento Helsingistä Vancouveriin. Jatkoyhteys Vancouverista Whitehorseen. Whitehorsesta rekkakuljetus Orange Wood Ranchille Waterphewn kaupunkiin.

Lentojen arvotut istumapaikat:
Helsinki - Vancouver | Penkkirivit AB käytävä CDE käytävä FG
12CDE Pirre, Heidi, Nita
13AB Rasmus, Lukas
13CDE Jusu, Inna, Vivia

Vancouver - Whitehorse | Penkkirivit ABC käytävä DEF
9DEF Vivia, Heidi, Pirre
14ABC Inna, Lukas, Jusu
15DE Rasmus, Nita

Paluu, tiistai 31.07.
Whitehorse - Vancouver | Penkkirivit ABC käytävä DEF
8ABC Pirre, Rasmus, Heidi
8EF Inna, Vivia
9ABC Nita, Jusu, Lukas

Vancouver - Helsinki | Penkkirivit AB käytävä CDE käytävä FG
11CDE Nita, Lukas, Inna
15FG Pirre, Vivia
20CDE Jusu, Heidi, Rasmus

Muu aikataulu
Perjantai 27.07.
Asettuminen Orange Wood Ranchille & Waterphewn motellimajoitukseen.

Lauantai 28.07.
Startit:
110cm
x Lukas Niemenpää & Valerie -> 8vp
x Rasmus Alsila & Living Art -> arvoluokkaan
x Josefina Rosengård & Bijou Toujours -> arvoluokkaan

120cm
x Josefina Rosengård & Hestia Carlee -> arvoluokkaan

130cm
x Inna Paakkanen Josefina Rosengård & Tranquille K -> arvoluokkaan

140cm
x Lukas Niemenpää & Caelicola Lumos -> 4vp, sij. 2/7

150cm
x Heidi Näyhö & Cariad -> arvoluokkaan

160cm
x Heidi Näyhö & Malachai -> arvoluokkaan

Sunnuntai 29.07.
Uusinnat (ks. tulokset yllä, kutsussa ei eritelty esikarsinnan ja uusinnan tuloksia)

Arvoluokassa (120cm)
x Heidi Näyhö & Cariad
x Heidi Näyhö & Malachai
x Josefina Rosengård & Bijou Toujours
x Josefina Rosengård & Hestia Carlee
x Josefina Rosengård & Tranquille K
x Rasmus Alsila & Living Art

Maanantai 30.07.
ns. vapaapäivä, hevosille palauttelua kisoista ja valmistautumista paluulentoon

---

Minulla oli ammatikseen kilpaa ratsastava isoveli ja estehevosia kasvattava perhe. Tiesin hevosurheilusta yhtä jos toistakin.

Omaa tietoani oli:
1) Kilpaileminen oli kamalan jännittävää. Luokan koolla ei ollut väliä, aina jännitti.
2) Kilpailupäivinä aika käyttäytyi erittäin kummallisesti.
3) Ruokahalusta ei ollut tietoakaan, kun kilpailupäivä koitti.
4) Starttien jälkeen kadoksissa ollut näläntunne kuitenkin yllätti aina, ja kumealla kurinalla yllättikin.

Veljeni perua olivat ajatukset:
1) Minä olin liian pehmeä nössö ollakseni oikea kilparatsastaja.
2) Kilparatsastus oli yksinäistä puuhaa, eritoten jos aikoi kiivetä huipulle saakka.

Minulla oli tapana uskoa, mitä minulle sanottiin, olinhan sinisilmäinen ja hyväuskoinen hömelö. Niinpä olin aina nyökytellyt ja pitänyt veljeni puheita tosina.

Mutta kun hengailin Orange Wood Ranchilla odottelemassa Power Jumpin alkua, aloin hitaasti mielessäni yliviivata toista veljeni viisauksista.

Hevosenhoitajakseni lähtenyt Nita Merisalo tohotti kisaratsujeni ympärillä ja kiillotti niiden karvapeitteitä. Inna Paakkanen, joka kilpailisi minun oman hevoseni isällä, jaksoi vitsailla lievittääkseen muun muassa minun jännitystäni. Piritta Kuisma, joka omisti päivän ratsuistani ensimmäisen, paistatteli tyytyväisen näköisenä päivää ja nautti vilinästä ympärillään.

Sitten oli Rasmus Alsila, jota uskalsin vain ujosti hieman vilkaista. Hän sattui vilkaisemaan juuri samalla hetkellä minun suuntaani, ja sitten tapahtui jotakin kummaa. Rasmus hymyili kömpelösti, vähän niin kuin olisi vasta juuri sillä hetkellä muistanut, miten hymyiltiin. Seuraavaksi mies häkeltyi silminnähden. Oli kuin hänen ei oikeastaan olisi ollut lainkaan tarkoitus hymyillä, mutta se vain tapahtui.

Ymmärtämättäni minä toimin aivan kuin Rasmuksen erinäköinen peilikuva. Hymyilin, häkellyin, ja sitten jatkoin hymyilyä, vaikka käänsinkin katseeni vikkelästi muualle.

Eikä siinä ollut edes koko tiimi ympärilläni. Kohtasin Heidi Näyhön katseen, ja sydämeni sykähti hieman. Oliko tarkkanäköinen Heidi todistanut äskeistä tilannetta?

Oli tai ei, Heidi oli liian diskreetti takertuakseen siihen nyt. Hän aikoi itsekin kilpailla tänään kahdella hevosella ja ymmärsi jännitystäni. Ystäväni kosketti ohimennen ja hyvin rauhoittavasti olkapäätäni ja kysyi:

"Joko jännittää?"

Kohautin olkiani ja sitten nyökkäsin, koska oli aivan turha valehdella tai vähätellä.

Heidi hymyili ja minä vastasin hänenkin hymyynsä. Hänen seuraavat sanansa saivat myllertävän vatsani asettumaan aavistuksen vakaammaksi ja polvet hieman vähemmän notkuviksi, sillä Heidi totisesti omisti toisen päivän ratsuistani.

"Älä sitten yhtään hermoile Carleella ratsastamista. Tiedäthän sä, miten kiva hevonen se on. Äläkä ota mitään paineita sijoituksesta. En mä teiltä sellaista vaadi. Mä haluan vain nähdä teräsmummon vielä kerran isolla areenalla."

Silloin mä ajattelin vähän nenäkkäästi, että siitäs sait, rakas isoveli. Sinun hevosurheilumaailmasi saattoi olla yksinäinen. Minulla oli miellyttävä persoona ja siksi iso liuta ihmisiä ympärilläni. Enkä minä välttämättä ollut liian pehmeä. Etenisin omalla tavallani.

Kaikki omat tietoni kuitenkin pitivät yhä paikkaansa. Kun Piritta kysyi, halusinko proteiinipatukan, olin vähällä yökätä.

---

Kaksi rataa - ja olin puhki. Ehkä olin rapakunnossa, tai kaikki tämä jännittäminen vain sai minut uupumaan. Olin todella iloinen siitä, että Nita Merisalo oli lähtenyt mukaan hevosenhoitajakseni. Hän nappasi reippaasti Carleen ohjat käsiinsä heti kun valuin alas satulasta, ja lupasi lähteä taluttelemaan sitä vielä. Saatuani tamman pois käsistäni olin rehellisesti sanottuna helpottunut. Jospa vihdoinkin ehtisin ja ennen kaikkea uskaltaisin syödä jotakin!

Mutta verryttelyalueella selkäni takana hälistiin. Joku ratsastajista oli pudonnut hevosensa selästä. Kaikkien muiden äänten ylitse kohosi tuttu ääni, joka kutsui minun nimeäni:
"Jusu Rosengård! Tänne ja sassiin!"

Inna Paakkanen siellä kiekui. Inna, joka omisti minun oman hevoseni isän, suuren ja komean Tranquille K:n. Inna, jonka olisi pitänyt tällä hetkellä istua kyseisen hevosen satulassa verryttelemässä sitä 130:n senttimetrin luokkaan. Inna, jonka kasvojen ilme kuvasti kipua, turhautumista ja pettymystä.

Nainen piteli rannettaan ja näytti lohduttomalta. Hänen hevostaan piteli Piritta Kuisma, jonka ilmeitä oli vaikeampi lukea.

"Mitä tapahtui?" kysyin hätääntyneenä.
"En tiedä! Kompastuiko se?" Inna kysyi kiivaana tilanteen nähneeltä Pirittalta, mutta ei odottanut vastausta. "Tällä ranteella ei kyllä ratsasteta, joten Jusu, hyppää kyytiin! Juoksen järjestelemään asian kisajärjestäjän ja tuomareiden kanssa."
"Mitä?" äännähdin, ja katsoin neuvottomana Pirittaa, jonka kasvoilla häilähti jo jonkinlainen ilmeen aavistus.
"Mä en prkl tuonut hevosta tänne asti vaan kääntymään verryttelyssä. Sä olet hypännyt Ransulla ennenkin, joten voit aivan yhtä hyvin hypätä nytkin."

Vasta kun minä istuin korkealla kimon ratsun selässä, aloin ymmärtää, mitä oikein oli tapahtumassa. Inna oli jo pyyhältänyt pois paikalta, mutta Piritta katsoi minua tyynesti kaukaa alhaaltapäin.

"Tiedätkö", hän aloitti ja hymyili kuivasti. "Jotkut ihmiset osaa sanoa ei."

Nyökkäsin yhä vähän hädissäni. Jotkut ihmiset osasivat, minä en.

Ja niin nälkäinen kuin olinkin ollut, sen kaiken olin nyt jo unohtanut. Pelkäsin enemmän pettymyksen tuottamista Innalle kuin verensokerin laskua. Kun Tranquillen omistaja porhalsi takaisin maneesiin ja ilmoitti minulle, että minun ja Ransun starttiin olisi kuusi ratsukkoa, nyökkäsin kalmankalpeana. Nyt piti ratsastaa.

Aivan liian pian mutta ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua ratsastin hevoseni ulos maneesista ja kohti kilpailuareenaa. Oliko veri kohissut näin koko kehossani jo kahden ensimmäisen suorituksen alkaessa? Oliko aika tuntunut näin venyvältä ja pyörteilevältä? Olinko ollut näin tietoinen jokaisesta lihaksesta, jota jännitin tervehtiessäni tuomaria? Puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani.

Ransun laukka oli valtavan suurta, ja hyppy, jolla se nosti meidät yli ensimmäisestä esteestä, pyyhki minun maailmastani pois kaiken muun.

Heidin kilpailutuotokset

Heidi ja Cariad 150cm

Heidi pureskeli alahuultaan mietteliäänä kävellessään rataa. Naista huolestutti ihan syystä, sillä edelliset hieman tärkeämmät kilpailut olivat helposta luokkakorkeudestaan huolimatta menneet täysin penkin alle ja nyt esteet olivat niitä kilpailuita huomattavasti korkeammalla. Heidin ratsuna toimiva Cariad oli kyllä valmis näille korkeuksille, mutta he yhdessä ratsukkona eivät välttämättä.
Brunette yritti parhaansa mukaan keskittyä askelten laskemiseen, sekä tiukkojen mutkien huolelliseen valmisteluun, mutta ajatukset karkailivat väkisin epäonnistuneeseen kilpailusuoritukseen. Se oli kuin harmaa pilvi naisen ympärillä muuten niin aurinkoisena päivänä.
Heidi oli aikaisemmin päivällä jännittänyt Cariadin emän Carleen suoritusta, nainen oli lainannut vanhaa kisakumppaniaan ystävälleen, Josefinalle ja oli tyytyväinen päätökseensä. Josefina oli ratsastanut hyvin, eikä alun alkaenkaan Heidille ollut ollut tärkeää parivaljakon pärjääminen kilpailuissa. Carlee oli nauttinut ja se oli ollut kaikkein tärkeintä.

Musta turpa oli samettisen pehmeä. Lämmin ilmavirta kutitti kättä, kun Heidi silitti Cariadin turpaa hajamielisenä. Nainen halusi päästää irti ahdistavasta tunteesta sisällään, keskittyi sormiensa alla tuntuvaan pehmeyteen ja kullanruskeiden silmien luottavaiseen katseeseen.
"Me selvitään tästä yhdessä", Heidi kuiskasi tammalleen ja hymyili varovasti. Hopeanmusta laski päätään entisestään ja hengähti syvään. Ele tuntui avaavan puristavan lukon Heidin sisällä ja brunette sulki silmänsä hetkeksi. Hän uppoutui ajatukseen, jonka oli juuri sanonut ääneen. Syteen tai saveen, he olivat tässä yhdessä.

Heidi tarkisti vielä huolellisesti, että kaikki Cariadin varusteet olivat kunnossa. Jokaisen soljen nainen kävi läpi ja suoristi otsapannan ja sen alla olevan korvahupun. Kilpailupaikan jännitys oli käsin kosketeltavaa ja vihdoin myös brunette tunsi jännityksen hyvällä tavalla.
Metallikenkien rahina hiekkatietä vasten kertoi siitä, että ratsukko oli päässyt matkaan kohti lämmittelykenttää. Siitä eteenpäin kilpailuiden tulos olisi kiinni enää vain tuurista ja taidosta. Jos kaikki menisi hyvin, parivaljakolla oli täysi mahdollisuus olla Power Jump 2018 mestareita.


Heidi ja Malachai 160cm

Tuotosluokka - Auburniin kytköksissä olevat ratsukot
15 osallistujaa.  Tuomari: VRL-13375
Tuomarin kommentti kisajärjestäjälle tuomarointitehtävästä: "Siis miten - ihmeessä - mä - voisin - nää - laittaa - järjestykseen! Nää oli kaikki niin hienoja, mutta aina joku on harmi vie vika.
5. Josefina Rosengård & Tranquille K ruusuke
Tuomarin kommentti: "JÄNNITTÄVÄÄ. Lukija pidätti henkeään edetessään tekstissä!"
6. Josefina Rosengård & Hestia Carlee ruusuke
Tuomarin kommentti: "Sympaattinen kertomus joka saa lukijan väistämättä kilpailijan puolelle."
7. Josefina Rosengård & Bijou Toujours
Tuomarin kommentti: "Juhlava, jännittynyt, suuren kilpailun tunnelma!"
8. Heidi Näyhö & Cariad
Tuomarin kommentti: "Tunnelma tulee loistavasti esille, ja tarina lyhyenkin kertomuksen ympärillä saa lukijan mukaansa tunteella."
9. Rasmus Alsila & Living Art
Tuomarin kommentti: "Hauskasti kirjoitettu, mukaansatempaava teksti. Erityisesti tykkäsin keinukohdasta!"¨
11. Heidi Näyhö & Malachai
Tuomarin kommentti: "Tummaa sinistä ja ruskeaa, hohtavia varusteita upeasti tulkitussa kuvassa.. loistava otos, josta tunnelma välittyy jo ensivilkaisulla!"

Arvoluokka: Power Jump 2018
29 osallistujaa
PJ'18 Champion: 1. Josefina Rosengård & Hestia Carlee pokaali - ruusuke - voittoloimi - satula - luokkaruusuke
2. Heidi Näyhö & Cariad - ruusuke
7. Josefina Rosengård & Bijou Toujours
11. Rasmus Alsila & Living Art
17. Heidi Näyhö & Malachai
25. Josefina Rosengård & Tranquille K

Torstai, 26.07.
Helsinki - Vancouver
Kaikki toistaiseksi hyvin. Jokainen on ihmeen kaupalla ajoissa paikalla. Kaikki pääsevät läpi turvatarkastuksesta. Kukaan ei unohdu ylihintaisiin kahviloihin, kapakoihin tai tax free -myymälään. Jännitän Viviaa, joka on minulle ennalta vieras, mutta muuten kaikki on hyvin, ja onneksi tuttu Inna istuu meidän välissä. Pitkän lennon aikana lakkaan hermoilemasta, vaikka ujostelen toki. Pirre ja Heidi höpisevät edessämme hevosjuttuja, kuinkas muuten. Vilkuilen välillä käytävän toisella puolella istuvaa suunnilleen ikäistäni ja merkillepantavan komeansuuntaista miestä ja tämän toisella puolen istuvaa Rasmusta. Rasmus näyttää kivalta. Säikähdän ajatusta. Loppumatkan pidän katseeni kurissa. Parempi olla katsomatta, niin ei ajattele typeriä.

Vancouver - Whitehorse
Jos jännitin Vivian seuraa, se ei ole mitään tähän nähden. Onneksi lento ei ole kamalan pitkä. En uskalla tehdä suunnilleen mitään ja arvelen hengittäväni väärin. Kun Lukas torkahtaa, mun on vähän aikaa helpompi olla melkein normaalisti. No, sitä iloa ei kauan kestä. Miehen toisella puolella istuva Inna tuuppaa Lukasta kylkeen.
"Sä kuolaat. Ajattelin että haluat tietää."
Lukas näyttää siltä, ettei se todellakaan halunnut tietää. Mä tirskahdan, mutta sitten mä olen kovin pahoillani, kun sillä tavalla nauroin sille. Vilkaisen sitä nöyrän pahoittelevasti, mutta ei se varmaan edes huomaa.

Tiistai 31.07.
Whitehorse - Vancouver
Nitan ja Lukaksen välissä on ihan jees, paitsi että kun Lukas istuu käytäväpaikalla, mä en tietenkään kehtaa koko matkan aikana kysyä, viitsisikö se väistää. Mulla on kamala pissahätä. Salaa toivon, että Nitaakin alkaisi pissattaa, tai että se haluaisi yhtäkkiä nousta jaloittelemaan käytävälle, niin että mäkin voisin sen turvin kiitää helpottamaan oloani.
Mä toivon, ettei kumpikaan vieressäolija kiinnitä huomiota mun kiemurteluun.
Pari kertaa mä tömäytän polveni Rasmuksen selkänojaan, koska jalkatila on nafti ja mun on vaan pakko korjailla asentoa, jottei vyö paina niin pahasti. Mä näen selkänojan yli, miten penkissäistujan ruskea hiuspehko liikahtaa vähän. Ups.

Vancouver - Helsinki
Porukka on hajotettu aika kauas toisistaan, mutta sentään kukaan ei istu yksin. Hymyilen vähän pöljästi, kun tajuan istuvani Rasmuksen kanssa samalla rivillä. Sitten, kun me ollaan sullomassa käsimatkatavaroitamme hattuhyllylle, Heidi kysyy, haluaako jompikumpi vaihtaa sen kanssa paikkaa. Sitä voisi ajatella, että se haluaa käytäväpaikalle, mutta sen suupieliä nykii. Me, tietysti, sosiaalisesti lahjakkaina ihmisinä pidetään pokerinaamamme. Tai siis Rasmus ehkä pitää, koska se on varmasti järkevä ihminen, jolle tämä on todennäköisesti yhdentekevä juttu. Minä en ja minulle ei. Ilmeisesti.
"Voi, miksi me niin tehtäisiin! Sähän olet niin kiva! Istu keskellä vaan!" sopertelen ja jos en heloittanut punaisena ennen sitä, niin ainakin sen jälkeen, kun kuulin oman ääneni sanomassa niin.
Ai kun hyvä.
Plussaa tällä lennolla: käytäväpaikalta voin karata koska vain vessaan häpeämään. Täytyy vain kestää nousu.