Katki ja poikki

9.11.2018. Pitkän miehen kuja 7. Suljettu, mukaan @Rasmus A.  Aiemmin tapahtunutta. #jusmus

Rationaalisesti ja reippaasti mä olin ryhtynyt järjestelemään työ- ja hevosasioita heti kotiin päästyäni. Nyt mulla oli enää yksi puhelu soitettavana. Lojuin puoli-istuvaan asentoon tuettuna sängylläni ja emmin vähän, ennen kuin painoin vihreää luuria ja odotin tuttua ääntä.

Rasmus vastasi pian. Kuuntelin hänen äänensä taustalla kohisevaa hälyä ja mietin, missä Rasmus mahtoi olla.

”Soitanko pahaan aikaan?” kysyin vielä aivan asialliseen sävyyn, vaikka olo oli onneton, pikkiriikkinen ja kurja.

Kysymykseni jälkeen olin luonnottoman pitkään hiljaa. Jos olisin avannut suuni ja ruvennut puhumaan Rasmukselle, mä olisin purskahtanut välittömästi itkuun ja itkeä mä en missään tapauksessa halunnut. Niin siinä tietysti kävi lopulta kuitenkin, sillä muhun sattui, mä olin ääriäni myöten uupunut eikä mussa ollut enää rahtuakaan rohkeutta ja tehokkuutta jäljellä. Nyyhkäisin ensin kerran, sitten toisen, ja sitten mitään ei enää ollut tehtävissä. Oi apua.

Mä olin ajamassa toimistolta kotiin, kun Josefina soitti. Mä vihasin puhelimessa puhumista, mutta en tokikaan sen kanssa, sille mä vastasin aina. Joskus mä jopa soitin itsekin, vaikka en todellakaan soitellut edes äidilleni. Niinpä mä painoin vastausnappulaa ja sitten kaiuttimen päälle. Se humisi ärsyttävästi, mutta ehkä mä selvän saisin.

“Moi! Et ollenkaan”, mä vastasin. “Ajamassa kotiin. Miten menee?”

Sitten Josefina oli hiljaa, ja musta tuli epäileväinen. Mitä oli käynyt? Oliko jotain sattunut, Lara vaikka kuollut Rosengårdeilla? Vai halusiko Josefina erota? Mä kuuntelin korva tarkkana, mutta kohina vaan kävi. Oliko Josefina kidnapattu?

Sitten kuului pieni ääni. Mä en ollut varma mikä se oli, ennen kuin niitä tuli useampia: nyyhkäyksiä. Josefina taisi itkeä.

Mulle iski äkkiä kauhea paniikki, ja mä vedin puhelimen etupenkiltä käteeni saadakseni Josefinan vähän lähemmäs. “Josefina??? Mikä sulla on? Onko jotain käynyt?”

Mulla kesti jonkun aikaa koota itseni, ja se hävetti. Olin mäkin yksi märssäävä raukkaparka. Luu multa vain oli särkynyt, ja suunnitelmat, mutta ei mitään sen kummempaa.

”Anteeksi”, mä niiskaisin ja hengitin värisevästi syvään tasatakseni olotilaani. Ymmärsin sentään, että olisi kiltimpää kakistaa asia kerralla ulos kuin antaa Rasmuksen arvailla, miksi itkin lohduttomana.

”Mun käsi vaan murtui”, selostin vähän kuin joku valmis ääninauha, niin konemaiselta kuulostin.

Vaan en sitten enää, kun mun ääni ja koko olemus haipui ihan pieneksi:
”Pystytkö sä tulemaan mun luo?”

Mä painoin vaistomaisesti kaasua niin että Jeep oli singahtaa hyvinkin yli luvallisen rajan, kun odotin että Josefina saisi kerrottua mikä sillä oli vialla. Tajusin onneksi vaihtaa vakionopeudensäätimelle, ennen kuin sakkoja alkoi tipahdella, ja puristin sen sijaan puhelinta entistä kovemmin.

“MURTUI KÄSI?” mä kiljaisin ja luullakseni kuulostin just siltä kuin juuri ennen äänenmurrosta. Mitä hittoa Josefina????

“Mitä kävi? Tietenkin mä tulen. Ihan hetki menee, en oo kovin kaukana. Pärjäätkö sä sen aikaa? Kävitkö sä siis sairaalassa?”

Mä en tiedä miksi mä aloin selittää kuin vähäjärkinen. Varmaan joku survival mode mun sisällä oli joskus kuullut, että onnettomuuden uhreille piti puhua, etteivät ne menisi tajuttomiksi tai shokkiin. Oliko Josefina shokissa?

Sitten mä tajusin että puheen määrästä päätellen mä tässä olin shokissa, vaikenin ja päätin keskittyä risteysalueella ajamiseen. Ehkä yksi murtunut käsi riittäisi tälle päivää.

Rasmuksen ääni rasahti puhelimesta niin kovalla volyymilla, että mä nytkäytin kapistuksen kauemmas vasemmasta korvastani ja nipistin senpuoleisen silmänkin kiinni (niin kuin sillä olisi ollut mitään tekemistä kuulemisen kanssa).

Sitten mun poikaystävä alkoi tykittää kysymyksiä sitä tahtia, että mä vähän hätäännyin. Jopa mulla oli vaikeuksia pysyä mukana, vaikka mä kirjoitinkin suomen kielestä melkein laudaturin ja olin osaamisestani hyvin ylpeä. Onneksi ne oli yksinkertaisia lauseita.

Mua hymyilytti ja itketti, kun Rasmus oli niin huolissaan, mutta kyllä naurattikin. Kävinkö sairaalassa?

”Eikun diagnosoin itse ja jäin kotiin odottamaan sitä kaunista päivää, kun se keksii luutua”, tiedotin kirkkaalla äänellä.

Vaikka en nyt sitten tiedä, oliko Rasmus valmis vielä vitsailemaan aiheesta. Vähän vaisusti se multakin sujui.

”Tietysti kävin. Ja pitää mennä maanantaina taas, koska se pitää leikata. Ei käynyt kyllä mitään dramaattista. Mä kerron vaikka kun tuut”, lupasin. ”Pärjään ihan hyvin. Aliisa on kotona.”

Se oli sekä rauhoittelu että ennakkovaroitus.

“MITÄ”, mä älähdin taas tarpeettoman kovaa ja vedin taas puhelimen penkiltä käteeni soittaakseni jo ambulanssin, ennen kuin Josefina paljasti vitsailleensa. Mä puhalsin syvään ulos ja kirosin vähän ääneti. Luojan kiitos mä olin jo ihan nurkilla eikä mun tarvinnut pidempään pidättää hengitystä.

“Ai leikatakin vielä. Se on varmaan tosi kipeä”, mä arvelin ääneen ja pyöräytin Jeepin parkkiin niin vauhdikkaasti, että joku lihava pulu meinasi jäädä alle. Jääköön. “Mä oon nyt tässä alhaalla, hetki!”

Mä olin ehkä sen verran ehtinyt rauhoittua, että juoksun sijaan pikakävelin rapun ovelle ja painoin summeria kertaalleen raivopäisen hakkaamisen sijaan. Alaovi aukeni naksahduksen kera melkein heti.

Mä harpoin portaat kaksi kerrallaan ja aloin vasta ovella miettiä, avaisikohan Aliisa vai Josefina. Toivottavasti jälkimmäinen tai mä saattaisin antaa huonon ensivaikutelman tyttöystäväni (??? tuntui edelleen niin oudolta ajatella se ääneen) kämppikselle.

Yhtäkkiä Rasmus oli jo pihassa, ja muhun iski kauhea hätä ja kiire. Halusin olla sitä ovella vastassa itse. Könysin ylös sängystä, ja suunnilleen siinä ajassa Rasmus jo oli oven takana. Miten?? Oliko sillä jotkut salatut pikajuoksijan geenit, jotka sitten tekisivät tepposia meidän… mitä?? Ei. Jarrua.

Hipsin kiireen vilkkaa huoneeni ovelle vain nähdäkseni seuraavanlaisen kohtauksen: Rasmus seisomassa ovensuussa. Aliisa pelkkään pyyhkeeseen verhoutuneena puhua pulputtamassa hirveään tahtiin. Sitä ei häirinnyt lainkaan oma vaateköyhyytensä, mutta Rasmusta ehkä.

”Joo voi että, tuolla se raasu on huoneessaan. Mä päästänkin sut hoitamaan sitä. Hyvä kun tulit! Mä joudun lähtemään työporukan hippoihin! Ai mutta Jusu - luulin että nukuit! On se söpö, hyvä valinta. Mä jätänkin teidät! Meen pukemaan päälle…”

Aliisa oli uskomaton. Iloisesti se vilkutti vielä meille molemmille, ennen kuin katosi huoneeseensa. Mä seisoin yhä oman huoneeni ovella ja katselin Rasmusta suupielet valjusti nytkähdellen.

”No… tapasit Aliisan”, totesin, ja mua kieltämättä vähän kutkutteli saada tietää, mitä Rasmus tyypistä ajatteli.

Vielä enemmän mä kuitenkin kaipasin sen lohdullista läsnäoloa.

Oven avasi Aliisa. Tietenkin. Ilman vaatteita, pelkkä pyyhe päällä. Mä jäädyin totaalisesti - teki yhtä aikaa mieli sulkea silmät ja kääntyä pois, mutta en pystynyt kumpaankaan vaan tuijotin vain eteeni kohmeisena.

Aliisa itse ei ollut tilanteesta millänsäkään vaan alkoi saman tien säksättää ties mitä. Puolet meni ohi mun todennäköisesti kirkuvanpunaisina loistavien korvien. Sen mä kuulin, että se sanoi jotakuta söpöksi ja hyväksi valinnaksi. Muako???

Mä en saanut sanaa suustani, ennen kuin Aliisa oli jo livahtanut kauemmaksi ja vilkutti meille vielä.
“Moikka”, mä sain ölistyä ehkä sekunnin liian myöhässä ja käännyin sitten ehkä vähän edelleen shokissa olevana Josefinan puoleen.

Mä olin jossain siinä härdellissä jo ehtinyt unohtaa, miten huolissani siitä olin, mutta nyt mä muistin taas. Mä menin Josefinan luo ja halasin sitä varovaisesti, yhdellä kädellä tervettä puolta sen yläkropasta.

“Hauska tyyppi”, mä mutisin sen korvaan ennen kuin päästin Josefinasta irti. “Miten sä voit? Kerro nyt kaikki. Sattuuko siihen?”

Rasmuksen helläotteinen halaus sai mut taas ihan itkun partaalle. Ääh! Niiskaisin vähän ja sitten naurahdin tukkoisesti. Tartuin vasemmalla kädelläni Rasmuksen käteen ja johdatin sen mun huoneeseen. Siellä vajosin varoen istumaan sängynlaidalle.

”No siis”, aloitin ja mietin, että olisipa mulla jaettavaksi jokin sankarillisempi tarina tästä kaikesta. Ei ollut. ”Mä ihan vaan liukastuin ja kävi vähän hullusti.”

Kohautin terveen puolen olkaa, mikä tuntui vähän hassulta ja puolivillaiselta, mutta en mä halunnut kauheasti heilutella oikeaa kättäni.

”Siinä on väliaikainen kipsi ja ei mua nyt niin kamalasti satu, mulla on kai aika hyvät kipulääkkeet. Pitää kyllä hakea lisää apteekista, sain reseptin… mutta niin. Se pitää leikata, kun ei ne saaneet sitä siinä väännettyä niin että se luutuisi oikein tai jotain.”

Hymyilin vähän surumielisenä ja tunsin kaiken viimeisten viikkojen aikana kertyneen väsymyksen painon.

”Niin että mä olen nyt vähän hyödytön. Saikulla ja kaikkea. Eniten kyllä huolettaa hevoset, Trina vasta tuli mulle ja Granni..”

Irvistin paljonpuhuvasti. Olin mä Grannin viimeaikaisista edesottamuksista jonkun verran puhunut ja murehtinut sitä, miten paljon siihen tuntui kertyneen energiaa.

Mä istuin Josefinan viereen sängynlaidalle ja silittelin sitä vähän jotenkin kömpelösti. Pelotti, että se menisi enemmän rikki.

“Mä jo ajattelin että sä olit pudonnut hevosen selästä”, mä hymyilin vähän. “Mutta ei sentään. Kyllä se varmasti kuntoon tulee.”

Mä en ollut koskaan kokenut mitään sen kummempia luunmurtumia, mutta mä kuvittelin, että ne paranisivat suhteellisen reippaasti. Pienen ajan päästä Josefina olisi taas ehjä kuin uusi. Varmasti sitä tietysti harmittaisi, kun kisakausi ja kaikki nyt jäisi vielä kesken… Mutta pahemminkin olisi voinut käydä, ja mä olin onnellinen, ettei ollut.

“Mä voin tottakai käyttää sut apteekissa”, mä sanoin heti. “Vai myyköhän ne mulle jos sä jäät tänne lepäämään. Ja voin auttaa hevostenkin kanssa, nythän mä ehdin kun ei ole kuin nuoria ratsastettavana.”

Onni onnettomuudessa tosiaan, että mä olin nyt paljon vähemmän kiireinen kuin vielä kuukausi sitten, ehtisin hyvin auttaa Josefinaa missä se ikinä tarvitsisikaan.

“Haluatko sä nyt jotakin? Ootko syönyt ja juonut?” mä tiedustelin.

Musta oli ihanaa vaan olla siinä. Kun Rasmus istui vieressä ja silitteli ja puhui rauhalliseen tyyliinsä, musta tuntui, että kaikki järjestyisi kyllä.

”Niin, onneksi en”, hymähdin vähän vaisuna ja mietin, että ei se putoaminenkaan kyllä Grannin kanssa kaukana kovin usein ollut.

Nojasin pääni Rasmuksen olkaan, mutta se ei tuntunutkaan mukavalta; niskan ja hartian lihakset olivat kireät. Katselin mun ihanaa poikaystävää, joka tarjosi apuaan kaikkeen mahdolliseen, ja mun suupielet kohosivat väkisinkin vähän.

”Onneksi sä pidät musta huolta. Ja hevosten asiat järjestyy myös. Soitin jo Heidille ja Verkulle, ja ne auttaa minkä pystyy, ja jos sä voisit myös ratsastaa Grannia…” Mun mieleeni pesiytyi jo silloin ajatus, mutta kysymys syömisestä sai mun mahan kurisemaan kurjasti.

”Söin viimeksi töiden jälkeen. Voitaisiin hakea jotain noutosafkaa apteekkireissulla?” esitin kokeilevasti, ja sitten haukotus puski väkisin esiin. ”Mutta en mä jaksaisi lähteä heti. Kaapeista löytyy jotakin ensihätään. Voitaisiin katsoa vaikka jakso Game of Thronesia ja mennä sitten.”

Rasmus tiesi kyllä, että mulle sarjojen tai leffojen katsominen tarkoitti automaattisesti päiväunia. Vaikka miten yritin, en pysynyt valveilla. En varmaan pysyisi ainakaan tänään, niin lopen uupunut mä olin.

“Hyvä juttu”, mä nyökkäsin Josefinalle. Hyvä että se hymyili, ehkä se ei silloin voinut olla ihan hirveissä tuskissa. “Tietty voin, jos luulet että mä pärjään sille.”

Aika hauskaa, miten me oltiin oikeastaan tutustuttu alunperin - jos sitä hissiepisodia ei laskettu - sen takia, että Josefina ratsasti Laraa mun apuna. Nyt mä voisin palauttaa palveluksen. Granni sopisi hyvin mun nykyisten ratsastettavien joukkoon, joka pitkälti koostui alle kuusivuotiaista hevosista. Mukavaa vaihtelua, toisaalta, mä kyllä tykkäsin nuorista ja laitettavista.

“Kuulostaa hyvältä”, mä kommentoin ja nousin ylös varovasti Josefinan tukkaa pörröttäen. “Mä käyn katsomassa mitä siellä on.”

Mä luikin varovasti keittiöön, mutta Aliisasta ei onneksi näkynyt jälkeäkään. Tai siis, jälkiä näkyi, mutta ei itse Aliisaa. Mä kurkkasin kuivakaappiin. “Täällä olis kai nuudelia, käykö se?” mä huikkasin Josefinalle.

”Ai jos sä pärjäät?” hymähdin. ”Tietenkin pärjäät.”

Teki mieli muistuttaa Rasmusta siitä, että sehän tässä oli meistä parempi ratsastaja. Ainakin mun mielestä oli. Se kuitenkin lähti keittiöön ennen kuin mä ehdin muodostaa protestiani valmiiksi.

”Käy”, myöntelin ja nousin itse laittelemaan jaksoa valmiiksi läppärille.

Kun Rasmus palasi, mä istuskelin katselemassa sitä mietteliäänä. Mitähän mieltä se olisi mun ideasta? Kyllä se varmaan suostuisi.

”Kuule”, mä aloitin ja hymyilin sen merkiksi, ettei tiedossa ollut mitään ikävää asiaa. ”Mä vaan mietin… kilpailisitko sä Grannilla? Ainakin Cupissa. Harmittaa, jos sen kausi katkeaa. Se on tehnyt aika hyviä tuloksia. Olisi hyvä jos sillä pysyisi rutiini yllä. Ei sun tietenkään ole mikään pakko, mutta…”

Mä höpisin ihan hirveästi, koska olin vähän hermostunut. Jospa idea olikin ihan typerä. Vaikenin vähän nolona.

Mä lykkäsin nuudelit vedenkeittimessä kiehautettuun vesikipolliseen ja kasasin sen sekä lasit vettä tarjottimen päälle. Ei nyt mikään gourmet-ateria, mutta kaipa se välttäisi sen aikaa, että me oltaisiin kerätty voimia apteekkireissua varten. Josefina oli varmasti tosi väsynyt, kipulääkkeistä ja kaikesta.

Mä laskin tarjottimen varovasti sängylle ja istuin vielä varovammin sen viereen. Sitten Josefina muina naisina ehdotti, että kilpailisinko mä Grannilla. Sehän eskaloitui nopeasti, mä mietin, mutta ei mun tarvinnut pitkään harkita vastausta.

“Totta kai, jos sä haluat”, mä hymyilin Josefinalle. “Kun kuitenkin omatkin menossa, niin siinähän Granni menee samalla. Täytyy vaan ehkä parit treenit ottaa sen kanssa.”

Mä hörppäsin vettä toisesta lasista. “Sun täytyy sitten valmentaa meitä. Voit huutaa ohjeita katsomosta.”

”Kuinka kätevää, kun sattuu olemaan taitava esteratsastaja poikaystävänä”, sanoin ilahtuneena, kun Rasmus suostui, ja suukotin sitä kiitokseksi ennen kuin rupesin könyämään työläästi peremmälle sänkyyn.

Nojauduin jo aiemmin kasaamaani tyynyvuorta vasten (Aliisa oli touhukkaasti kiikuttanut siihen sohvan selkänojatyynyjäkin ja se oli hirveän mukava läjä) ja katselin Rasmusta onnellisena.

”Tietysti kerkeätte vähän treenatakin. Varasin Isabellaltakin valmennuksen. Sitä tuskin haittaa ratsastajanvaihdos, sä olet sille tuttukin… Musta itestäni ei kyllä ole sulle valmentajaksi”, muistutin vielä. ”Silloin mun ehkä pitäisi olla sua kokeneempi.”

Irvistin vähän, mutta se johtui vain pienestä säryn aavistuksesta. Asiat oli järjestyneet aika hyvin, enkä mä ollut hirveän pahoilla mielin mistään muusta kuin siitä, että koin itseni hyödyttömäksi.

”Arvaa mistä mä olen iloinen”, sanoin Rasmukselle ja kurotin ottamaan haarukallisen nuudelia varoen tiputtamasta sitä sängylle.

”Höpsis”, mä mutisin Josefinan kehuessa mua ja siirsin käden sen jalalle, kun se kömpi parempaan asentoon. Mä en edelleenkään ollut kovin hyvä ottamaan kehuja vastaan, etenkin kun Josefina taisi vähän yliarvioida mun taitoja.

”Sähän olet vähintään ihan yhtä kokenut”, mä naurahdinkin vähän kiusaantuneena ja napsautin sitten jakson pyörimään. Toisella kädellä mä varovasti silittelin Josefinan säärtä. Sitten se irvisti, joten mä siirsin äkkiä käden pois, mutta ei se ehkä musta taitanut johtuakaan. Pitäisi katsoa jakso äkkiä, niin voitaisiin lähteä sinne apteekkiin.

”No kerro”, mä tiedustelin uteliaana. "Mä olen iloinen ettei sulle käynut hullummin."

”Hahaa, no siitä”, mä aloitin kepeästi, mutta jouduin sitten omaksi yllätyksekseni nielaisemaan äkillisen uuden itkun alun - vai oliko se vain saman vanhan jatkoa?

Vitsiksi tarkoitettu toteamus kääntyi itseään vastaan, kun se taisikin olla totisempaa totta kuin olin oivaltanutkaan. Mun huvittunut ilme värjyi hetken, mutta sitten naurahdin kuivasti ja jatkoin:
”Ettei mun tarvitse hetkeen käydä ryhmäliikunnoissa.”

Tungin itkun aika syvälle piiloon. Se oli yhdistelmä väsymystä, helpotusta ja särkyä, enkä mä halunnut juuri silloin setviä, mitä niistä eniten.

”Itse asiassa mä en taida jatkaa sitä ollenkaan”, rohkenin sanoa vielä vähän epävarman päätökseni ääneen, ohimennen, vähän niin kuin se ei olisi ollut mikään kummoinenkaan juttu. Oli se mulle.

Taputin paikkaa vieressäni, sillä mä odotin pääseväni Rasmuksen kainaloon jatkamaan jakson (tai päivänokosten) katselua.

Mä en voinut olla naurahtamatta Josefinalle, vaikka sen ilme näyttikin silti että asia oli sille jotenkin herkkä. Välillä se oli itselleen tosi ankara, enkä mä tainnut tietää vielä kunnolla miten paljon.

”Hyvä päätös”, mä kannustin, hymyilin ja siirryin lähemmäs Josefinaa. Kiersin käteni varovasti sen ympärille varoen toisen puolen kipsattua kättä. Sehän tästä vielä puuttuisikin, jos mä rutistaisin sen käden entistä enemmän kasaan.

”Elämä on liian lyhyt sellaisten asioiden tekemiseen joista ei nauti yhtään”, mä kaivoin sisäisen keittiöpsykologini esille. Joku voisi muistutella sitä joskus mullekin, mä ajattelin ja mietin omaa työtäni. Mutta vielä joskus.

”Tästä mä taas nautin”, jatkoin vielä ja painoin suukon Josefinan poskelle.