Kellonaika on nyt 14.08.20 14:06

80 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Iloinen tarina
11. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa #jusmus

Kesän paras päivä, huomaan ajattelevani onnellisena. Mieli on uskomattoman kepeä ja suupielet ilmeisesti täynnä heliumia. Olen juuri päättänyt kisapäiväni Heidelbergissä huikeaan rataan ja kaikista maailman hevosista Grannin kanssa – metrikolmenkympin radalla!!! (Anteeksi. En yleensä käytä useampaa kuin yhtä huutomerkkiä, enkä hirveän tuhlailevasti sitäkään. Mutta tämä tarina ansaitsee… ei, tarvitsee huutomerkkinsä, koska tässä on NIIN hyvä fiilis.)

On ihan uskomatonta, miten ratsastettavalta Granni tuntui läpi koko radan!(!!) Mä hekumoin sitä vielä ravaillessani vähän startin jälkeen, ja sitten vielä silloinkin, kun kävelytän hevostani. Ratsastan mielessäni uudestaan ja uudestaan jokaikisen askeleen radasta: sen upean linjan vihreäkultaiselta pystyesteeltä taivaansiniselle trippelille, johon kuusi askeltamme osuivat täydellisesti; kaarteen, josta sain mielettömällä tarkkuudella ratsastettua yhden askeleen ja siten tarpeetonta aikaa pois; ja sen mielettömän loppusuoran, jossa tunsin luissani että johtoaika olisi ulottuvissamme jos menisimme täysiä ja ottaisimme ehkä pienen riskin koko radan päättävällä viininpunaisella, pitsijohteiden rajaamalla kapealla pystyesteellä. Montaa muuta kilpailijaa ajatus tarkkuutta vaativasta pystyesteestä jarrutti, mutta mä luotin siinä vaiheessa Granniin niin aukottomasti, että annoin sen venyttää askeleensa niin pitkäksi kuin lähti. Voimalla se sitten irtosikin maasta aika kaukana esteestä, ja ehkä siinä vaiheessa sydän kävi vähän kurkussa kun tajusin, että sen pitkän hypyn piti olla myös riittävän korkea saatellakseen meidät yli esteestä, joka oli Grannille aika iso. Enää en kuitenkaan voinut silloin tehdä asialle mitään, joten mukauduin vain hyppyyn.

Ja se riitti. Granni piti jalat tarkasti itsellään ja lennähti yli, ja nyt mä silittelen hevosta hurjalla antaumuksella enkä lopeta kävelyttämistä, sillä uskon että me saadaan mennä palkintojenjakoon. Olisi typerää viedä tamma meidän viikonlopunaikaisille väliaikaiskarsinoillemme, sillä sielläpä me sitten vain seistäisiin odottamassa.

Juuri kun mä muistan, että jaboilla saattaisi odottaa Rasmus, mikä voisi olla siis ihan pätevä syy mennä sinne, meidät kuulutetaan palkintojenjakoon. Joku Nicolajotakin on kirinyt meidän edelle, mutta ihan kivalta tuntuu kuulkaas toinenkin sija saksalaisisten kilparatsastajien kansoittamien kisojen kolmekymppisessä. 130 senttimetriä, buujaa! Grannin kanssa!

Me haetaan Grannin kanssa ruusuke, ja silloin mä näen Rasmuksen hurraamassa meille portin lähistöllä. Tai no, ei Rasmus hurraa vaan hymyilee vain ihanasti, mutta Joachim ilkamoi senkin edestä. Kummakin taputtavat Grannin kaulaa, kun ratsastan ulos palkintojenjaosta, ja sitten kummatkin koskettavat mun reittä mutta ihan eri tavalla: Joachim vain läiskäyttää toverillisesti kerran onnitellakseen ja Rasmus puoliksi taputtaa ja puoliksi silittää ja antaa käden viipyä siinä hetken. Huu.

”I’m done for the day”, hymähdän kättä Rasmuksen olalla lepuutellen. Fiilis on niin älyttömän upea, että hetken mä jopa mietin, että entäs jos me oikeasti vaan jäätäisiin tähän elämään. Pomo maksaisi meille palkan siitä, mistä me pidetään ja missä ollaan hyviä. Rasmus treenaisi ja kilpailisi ja etenisi epäilemättä kohti isoja kisoja ja tähteyttä, ja mulle pomo on väläytellyt että saisin laitella nuoria satulaan nyt kun sillä on tulossa parikin ikäluokkaa ratsastusikään. Ajatella - saisin sisäänratsastaa ja luovuttaa sitten kilpailtavaksi kilpailunhenkisemmille. Välillä pääsisin varmasti mukaan kisoihin, ehkä kokonaiseksi viikonlopuksi niin kuin nyt, ja se olisi juuri tällaista.

Endorfiineja, pisamia hivelevää aurinkoa puolipilviseltä taivaalta ja Rasmus, joka näyttää riipaisevan hyvältä kisavaatteissaan silloinkin kun on jo hypännyt kaksi rataa keskipäivän lämpimimpinä aikoina. Sen upea tukka on siis jo vähän latistunut, mutta se ei yhtään lievitä mun ihastustani koko mieheen. Se näyttää niin itsevarmaltakin. Tämä on sen luontainen ympäristö, arvelen, ja sipaisen vähän niitä sen ihania hiuksia.

”They are changing the course for bigger classes”, Joachim sanoo. ”So I guess we all have a little spare time now. No need to start jogging the horses quite yet if we want them to stay fresh and sharp for the afternoon. Maybe we should have some lunch.”
”Sounds good to me”, Rasmus myötäilee.
”If it’s alright, I wouldn’t mind a helping hand with Granni first”, esitän toiveeni ja heittäydyn alas ratsailta. Rasmus kyykistyy jo irroittelemaan hevoselta suojia.
”Sure thing, honey”, Joekin lupautuu, ja yhtäkkiä Grannilla on kaksi avuliasta hoitajaa ja mä tunnen oloni ihanan tarpeettomaksi.

Nappaan ruusukkeen Grannin suitsista. Se ei ole kesän esteettisin ilmestys, mutta koska siihen yhdistyy muistikuva Täydellisestä Radasta, pidän siitä hirveän paljon.

”I’ll go get changed while you take care of my lovely mare”, ilmoitan sitten miehille.
”Ooh, very bossy of you”, Joe nauraa hekottelee ja mä punehdun vähäsen, mutta pidän pintani.
”That way we’ll get food faster”, perustelen. ”I’d like to freshen up a bit. Just because you guys have some classes left to ride doesn’t mean I need to stay in this sweaty uniform.”
”I bet he doesn’t mind your sweaty uniform”, Joachim virnuilee ja pukkaa Rasmusta olkavarteen niin että kevytrakenteinen ratsastajapoikaystäväni joutuu ottamaan sivuaskeleen ja vähän toistakin korjatakseen tasapainonsa.

Jätän Grannin miesten tehokkaaseen huomaan. Tuntuu hyvältä päästä eroon kilpa-asusta, sillä ratsastushousut, -saappaat ja -paita eivät ole mikään ideaali asu kahdenkymmenen plusasteen säähän ja kypärä oli jo alkanut tuntua höyrystyskattilalta. Tukkani on onnettomasti lättänä päälaelta ja kikkuralla muualla, enkä voi tehdä sille paljonkaan, mutta suihkaus kuivashampoota, hitunen pöyhintää ja lempeä taltutus korkealle poninhännälle saa mut jo tuntemaan oloni paljon raikkaammaksi.

Hyvissä päivissä on sellainen taika, että katsoessani hymyileväistä, päivettynyttä peilikuvaani ennen ihmisten ja hevosten ilmoille palaamista, sekin näyttää jotenkin... kivalta. Jestas! Siinä minä olen, pitkänä ja hoikkana ja ehkä ponnarin ansiosta tarmokkaan näköisenä, ja minähän hymyilen niin että oikeastaan näytän aika hauskalta.

Itsetuntoa hivelee sekin, kuinka näen Rasmuksen skannaavan uuden freesimmän lookini, kun palaan takaisin. Ihan varmana se katsoo shortsienpaljastamia sääriä kahdesti. Ihan varmasti se näyttää vähän sanattomalta ja melko varmasti hyvällä tavalla. Sitten se hymyilee oikein aidosti ja leveästi ja se tuntuu niin hirvittävän kutkuttavalta, ettei hyvää tuultani laisinkaan lannista edes se, että Granni yrittää kohta kataluuksissaan näykkäistä minua, kun käyn vielä rapsuttelemassa sitä. Suukotan hevosta kaiken irvistelyn uhalla.
”Så fin du är”, kuiskaan tammalle lempeästi, silitän valkeaa tähteä sen otsalla ja sitten lopulta annan sen jäädä omaan rauhaansa.

Tartun Rasmusta onnellisena kädestä. Suuntaamme suorinta tietä alueelle, jossa muutama ravintolateltta kilpailee aika vähistä asiakkaista. Nämä eivät ole mitkään valtaisan suuret kisat täkäläisittäin, ja on ehkä vähän yllättävääkin, että valinnanvaraa on kuitenkin näin paljon. Se on kuitenkin meidän etumme, sillä lopulta päädymme hajaantumaan: Joe ja Rasmus suuntaavat yhteen telttaan ja minä toiseen, ja pian liitymme taas toistemme seuraan yhteisellä istuma-alueella annostemme kanssa. Valitsemme paikan vanhan puun varjosta. Joachim ojentaa minulle piccolopullollisen kuohuvaa.

”For your placing, madam”, ratsumestari hyrisee ja minä kiittelen yllättyneenä.

Kihahtaako päähäni sitten kuohuviini, onnellisuus vai niistä sekoiteltu cocktail, mene ja tiedä. Joka tapauksessa minä päädyn sinä päivänä poikkeamaan tavallisesti kainouden ja siveyden rajoittamista tavoistani. Kun me lounaan jälkeen suuntaamme takaisin tallialueelle valmistellaksemme miesten ratsut iltapäivän koitoksiin, Joachim jää hetkeksi jälkeen tavattuaan jonkun tutun, jonka kanssa mies tahtoo vaihtaa pikaiset kuulumiset. Me jatketaan Rasmuksen kanssa matkaa, kunnes pysäytän poikaystäväni ja käännän kasvokkain itseäni vasten. Suutelen häntä niin että tuntuu, ja edes sitten kun tuttu vislaus kertoo Joen nähneen tapauksen, minua ei edes hävetä.

Hymyilyttää vain.

Kesän paras päivä, mietin taas. Tuntuisi hupsulta ja ahneelta edes kuvitella, että tämän parempaakaan voisi olla enää luvassa. Muisto Rasmuksen käsistä vyötäisilläni ja rintakehästä rintakehää vasten ja minun käsivarsistani hänen niskansa taa kiertyneinä tuntuu vaalimisen arvoiselta, ja tallennan senkin siihen ruusukkeeseen, joka on ehkä sittenkin koko kesän kaunein.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.07.20 19:03
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9460

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Naamion takaa aina sut tunnen
13. kesäkuuta 2020. Dzelzainin linna, Saulkrasti, Latvia. Masquerade.

* * * * *

Aurinkorannat. Merenläheisyyden tuntee koko Saulkrastissa. Täälläkin, missä merta ei näe, tiedän sen olevan olemassa kuin se hengittäisi kivisissä seinissä ja lakaisisi nurmipeitteisiä laitumia. Kai se on merellisissä maisemissa syntyneen ja kasvaneen vaisto; yhdestoista aisti. Meri on lähellä.

Dzelzainin linnan laajat tilukset kylpevät auringonvalossa, ja vaikkei iltahämärästä ole vielä tietoakaan, ajatukseni luisuvat väistämättä sitä kohti. Rauta-aidat sulkevat meidät väljään syleilyynsä, emmekä me suinkaan ole ainoat niiden suojiin tai puserruksiin kutsutut. Millaisia tapahtumia naamiot tulevatkaan kätkemään taakseen? Ovatko omat asumme onnistuneet, sulaudummeko joukkoon vai pistämmekö silmään — ja jos, hyvällä vai huonolla tavalla? Jossakin kirkuu lokki. Olen melko varma, että se on lokki.

* * * * *

"Jusu!" joku huudahtaa tuttavallisesti.

Tuttavallisuus ei sovi näiden seinien sisään, ja sittenkin se sopii kamalan hyvin. Käännyn hymyilemään Amelie Chaputille, joka kulkeutuu vauhdikkaasti lipuen meitä kohti.

"Minkä huoneen annoit heille? Anna minä näytän heille tien", Amelie vaatii Bed & Breakfastin vastaanottovirkailijalta, joka huokaisee ja ojentaa meille huoneen avaimen. Sitä kantaen lähden seuraamaan Amelieta Rasmus kintereilläni.

"Mahtavaa että tulitte. Onko tämä sinun poikaystäväsi? Hei, Amelie Chaput, hauska tavata."
"Rasmus. Alsila. Samoin?"
"Totta kai tulimme. Oli mukavaa tulla kutsutuksi. Ja kiva nähdä."
"Niin kyllä on! Juhlista tulee mahtavat, tunnen sen luissani. Äsh, luista viis: tunnen juhlien emännän. Hän ei järjestä huonoja juhlia."

* * * * *

Matkalla me ehdimme nähdä vilauksia linnasta ja vaihtaa nopeimmat kuulumiset. Amelie lupaa esitellä meille paikkoja tarkemmin seuraavana päivänä.

"On luvattu sadetta", tyttö irvistää, "mutta ei kai se maisemakierrosta estä."

Lupaan ettei estä ja hyvästelen Amelien. Jäämme Rasmuksen kanssa kahden valmistautumaan iltaan.

"Ai niin! Näitkö sen koiran?" muistan yhtäkkiä kysyä samalla kun kiharran huolekkaasti hiussuortuvaa. "Se oli niin ylväs." Sitten vitsailen: "Hankitaanko koira?"
"Koira?"
"Äiti kylläkin pelkää koiria eikä tulisi enää koskaan vierailulle", vakavoidun.
"Hankitaanko vaikka kymmenen", Rasmus mutisee, ja vaikka tiedän hänen vitsailevan (??), olisin valmis heittämään häntä kädessäni olevalla esineellä, siis mikäli se olisi jotakin turvallisempaa kuin polttavan kuuma hiustenkiharrin.

* * * * *

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Zenmaskit

* * * * *

Emme eksy matkalla puutarhaan. Eksymme vasta perillä: juhlahumuun, salaperäisen kuplivaan ja pirskahtelevaan tunnelmaan. Kohtaamme ihmisiä, joskus tutuiksi paljastuvia ja toisinaan aivan vieraita. Ajaudumme välillä erilleen ja toisinaan takaisin yhteen.

Vaihdan kohteliaita sanoja ihmisten kanssa, joita en tunne, ja naamion takaakin minua ujostuttaa. Joku kehuu työtäni sosiaalisen median parissa, toinen ei ole sellaisesta kuullutkaan, kolmas säteilee iloa ja neljäs rauhattomuutta. Vanhat tutut Aliisa ja Ava yllättävät; heitä en tunnista ennen juttusille ajautumista.

Yhden tunnen kuitenkin aina. Naamio ja lainattu smokki eivät kätke rasmusalsilaa — tunnetta, ilmiötä, lumousta. Hänen kanssaan saavuin ja hänen kanssaan poistun.

Tällä kertaa ei hetkeäkään ennen viimeistä kellonlyömää.

* * * * *

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Zenmasq20

* * * * *
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 12.06.20 18:41
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6159

Branin päiväkirja

Hannaby Hanami Week: Bran ja Josefina
10. toukokuuta 2020 #hanamiweek #jusmus

Hannaby Hanami Week oli ollut hyvää aikaa, monellakin tasolla.

Kaikki hevoset olivat hypänneet hyvin – toki osa paremmin kuin toiset – ja muutama rusettikin me oltiin saatu tuliaisiksi. Lisäksi me kaikki oltiin kerätty sitä kuuluisaa kokemusta, joka varmasti auttaisi eteenpäin. Kaikki mun ratsuista olivat vielä varsin nuoria, Carrikin vasta kahdeksanvuotias, ja niillä oli kyllä aikaa kypsyä huipputason kilpahevosiksi, jos olivat kypsyäkseen.

Mutta vielä paljon onnellisempi kuin hyvistä radoista ja niistä parista rusetista, mä olin onnellinen Josefinasta.

Ruotsiin lähtevät edeltävät viikot olivat olleet omituisia ja ehkä ensimmäistä kertaa meidän suhteen aikana musta oli välillä tuntunut, että ehkä me ei elettäisikään koko elämäämme onnellisina loppuun asti yhdessä niin kuin joku Disney-leffan sankaripariskunta. Välillä siltä oli tuntunut Ruotsissakin.

Lauantai-iltana me kuitenkin oltiin selvitty ensin Rosengårdien perhepäivällisestä ja sitten illanistujaisista Joen ja muun kisaväen kanssa, ja sitten otettu viinipullo mukaan ja kadottu Hannabyn linnan ulkoalueille keskustelemaan elämästä ja meistä. Mä edelleenkään ollut löytänyt itsestäni yhtään normaalia supliikimpaa miestä, mutta mä olin vähän takellellen onnistunut viinilasia käsissäni pyöritellen kertomaan, miltä musta tuntui ja mitä ehkä halusin tai ainakin luulin haluavani elämältä ja meiltä ja kilparatsastukselta, ja Josefina oli tehnyt samoin.

Ei se mitään tietenkään lopullisesti ratkaissut, että heitti puheeksi ilmoille sanoja, joiden paikkaansaapitävyydestä ei ollut itsekään varma, mutta ilmaa se oli puhdistanut. Ja jotenkin hetkellisesti kadonnut yhteys mun ja Josefinan välillä oli palannut taas.

Siitä, jos mistä, mä olin onnellinen. Josefina oli ihminen, jonkalaista ei mun reitille tulisi toista, ja mä halusin pitää siitä kiinni.

Ja lisäksi mä olin onnellinen kaikista hevosistani, mutta erityisesti Branista, joka oli ollut koko viikon hyvä, mutta ei ihan tarpeeksi hyvä sijoittuakseen. Yksi puomi siellä, toinen täällä; lauantain luokassa yksi aikavirhe tiputtamaan meidät sijoituksilta. Yhtään varsinaisesti huonoa rataa Bran ei ollut hypännyt, ja lisäksi se oli käyttäytynyt koko viikon kuin unelma ja saanut Cellaltakin kehuja. Ori oli kiltti, hauska, komea ja laadukas, ja mä olin iloinen jokaisesta päivästä jonka sain sen kanssa viettää. Se oli mun sielunveljeni siinä missä Easy ei ollut ja Carrista oli vielä liian aikaista sanoa; Branin kanssa kaikki tuntui helpolta.

Siksi musta tuntuikin, että sen siirto pääasiassa kenttäluokkiin oli ollut yksi parhaista päätöksistä mitä olin tänä vuonna tehnyt. Mä päätin mun Hannaby Hanami Weekin näytösluonteiseen maastoesteluokkaan Branin kanssa, ja voi pojat, miten hauskaa sekä mulla että hevosella oli. Maastoesteet olivat huomattavasti erikoisempia kuin mitä meistä kumpikaan oli koskaan nähnyt, mutta Bran ei kahta kertaa niitä vilkaissut vaan loikki jokaisen yli itsevarmuutta ja iloa puhkuen.

Kovin kovaa mä en uskaltanut päästellä, joten pisteradalla meidän kohtaloksi jäi olla toinen ei-sijoittunut – ei meille mikään vieras paikka tuloslistalla - mutta se ei saanut mun hymyä hyytymään hetkeksikään. Hyppääminen oli hauskaa, paljon hauskempaa kuin oli pitkään aikaan ollut, ja toivoin että me saataisiin Branin kanssa vastaavanlaisia ratoja vielä paljon lisää.

Vaikka se ei ollut mun hevonen, ja tuskin tulisi koskaan olemaankaan, oli se hevonen jollaista tuskin tulisi mun reitille toista.

4.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120cm - sijoitus 11/36
5.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120-125cm - sijoitus 8/28
8.5.2020 Hannaby Hanami Week - 125cm - sijoitus 16/25
9.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120cm - sijoitus 10/34
9.5.2020 Hannaby Hanami Week - Mother's Day Special maastoesteet - sijoitus 8/23
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 24.05.20 20:52
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 38
Luettu: 1882

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Hauskaa vappua vain
1. toukokuuta 2020
#jusmus

Ai mitäkö tein vappuna? Sitä samaa kuin aina näinä päivinä, eli en juurikaan nähnyt muuta maailmaa kuin kirjaston seinät ja tallimaisemat. Kun tunnelma kotona oli kiristynyt, koska me oltiin Rasmuksen kanssa molemmat oikeastaan aika urpoja eikä puhetaitoisia ensinkään, mä olin siirtänyt pääsykoelukemiseni kirjastoon. Rasmukselle väitin (vaikkei se kysynyt), että halusin nyt ottaa mahdollisimman tehokkaan kertausrypistyksen ja että pystyin keskittymään parhaiten, jos lähdin kotoa vähän niin kuin olisi mennyt töihin.

Totta toinen puoli: en mä juuri nyt pystynytkään keskittymään kotona yhtään, kun mä huomasin vähän väliä kyttäileväni kelloa ja miettiväni, milloin Rasmus tulisi kotiin ja pohtivani, viivyttelikö se tahallaan ollakseen pidempään poissa mun luota tai jos se saapui ajoissa, oliko se vaitonaisempi tai kireämpi kuin tavallisesti. Oli keskittyminen vaikeaa välillä kirjastossakin, mutta ei auttanut kuin pakottaa. Viimeisten viikkojen pääsykoeahdistus oli iskenyt ja lujaa, ja kai siihen muutakin kietoutui, mutta yritin keskittää syyn lähestyvän kokeen niskoille jottei tarvinnut ajatella muuta. Mulla oli välillä niin käsittämättömän vaikea olla kaiken epävarmuuteni ja itsekritiikkini kanssa, että toisinaan henki salpautui ja pelkäsin oksentavani. Joskus yritinkin, mutta mitään siitä ei seurannut, joten totesin kurkkuun pyrkivän tiiviin tuntuisen massan olevan sittenkin vain huonoa tunnetta.

Niinpä mä pänttäsin minkä töiltä ja hevosilta ehdin ja jätin suosiolla muun muassa vappuiloittelut muiden hommiksi.

Runiacissa eivät vappuhulinat ihan kamalasti näkyneet, ellei laskettu tarhassaan liihottelevaa uutta arabialaistammaa, joka oli musta aivan järkyttävän kaunis ravatessaan kaula kaarella ja pitkät vaaleat jouhet kuohahdellen. Pysähdyin hetkeksi katselemaan sitä ja tunsin oloni huojentuneeksi, kun hymy pyrki kasvoilleni. Ei mitään niin suurta stressiä ja murhetta, etteivätkö hyväkuntoiset, elämästään ilakoiden nauttivat hevoset olisi sitä edes vähäsen lievittäneet.

Me oltiin sovittu Niilon kanssa tehokkaasta ajankäytöstä: tulimme tallille samoihin aikoihin, jotta minä voisin antaa Niilolle vähän vinkkejä Belisan kanssa samalla kun itse ratsastaisin Ronyaa. Oli alkanut aikojen saatossa tuntua jo vähän luontevammalta ohjeistaa Niiloa, vaikka varsinaisia valmennuskertoja karsastin yhä, kun en kerta oikeasti ollut minkään tason valmentaja. Minusta oli ihan eri asia osata ratsastaa itse kuin kyetä kertomaan toiselle, miten se tehtiin.

"Heippa Jusu! Hauskaa vappua", virnisti Viljami mulle, kun kohtasin sen Ronyaa tarhasta talliin taluttaessani.
"Sinäkin täällä?" hymähdin takaisin.
"Joo. Missäs muualla."
"En itse asiassa tiedä - kuuluuko tänään olla kännissä vai krapulassa?" pohdiskelin, ja vaikka se oli väkinäinen vitsi, vitsi se oli kuitenkin. Sellaiset olivat mun suustani harvinaisia aina ja erityisesti näinä aikoina.
"Jotkut on sekä että", ilmoitti Niilo Belisan karsinasta.

En osannut sanoa siihen mitään, joten naurahdin vain pienesti. Niilolla nyt ei tietääkseni vielä iän puolesta asiaa olla kumpaakaan, mutta mussa ei ollut kylliksi tätiä sanomaan sellaista asiaa ääneen... ja sitä paitsi sehän olisi ollut tekopyhää. Vaikka mä en ollut ollut minkäänlainen villikkoteini, kyllähän mäkin olin kavereideni imussa päätynyt erinäisiin tilanteisiin, joista äidin ja isän ei tarvitsisi koskaan tietää (vaikka ei ne niin naiiveja varmaan olleetkaan, etteivätkö olisi arvanneet).

Laittelimme Niilon kanssa ratsut valmiiksi ja suuntasimme hyvän sään turvin kentälle. Mä aioin tehdä töitä lähinnä ravissa, sillä kummallisella tavalla mun teki mieli päästä hiomaan harjoitusravia miellyttäväaskelisen ponin kanssa. Ronya oli niin hyvin koulutettu ja miellyttävä luonteeltaan, että sen kanssa mä sain aika usein keskittyä ihan vaan istuntaan ja askellajin hiomiseen, enkä olisi pitänyt ihan mahdottomana ajatuksena käydä starttaamassa sillä joskus koulukisoissa vaikka helppoa B:tä. Varmaan se menisi  ihan siivosti, ja ehkä me suoriuduttaisiin hyväksytyn tuloksen arvoisesti helposta A:stakin, vaikka mä en mikään kunnon kouluratsastaja ollutkaan.

"Oletko tehnyt nyt niitä laukkaverryttelyjä?" kysyin Niilolta, kun me molemmat vielä ratsastettiin käyntiä.
"Joo, oon mä välillä, vaikka en mä tiedä oonko tehnyt oikein."
"Noo, katsotaa tänään vähän, miltä se näyttää", lupailin ja jatkoin toivoakseni rauhoittavasti: "Eikä siinä mitään isoa virhettä oikein voi tehdä. Kun tavoite on kuitenkin vain saada lihakset lämpimäksi ja heppaa heräteltyä avuille, tai että eihän alkuverkassa ihmeitä vaaditakaan. Kunhan ei lähde mitään hullua rykimistä tekemään hevosella ennen kuin se on valmis."
"Joo no oon mä koittanut tehdä silleen... maltilla."

En epäillyt hetkeäkään, etteikö Niilo ratsastanut treenejään maltilla. Se piteli Belisaa yleensä kuin kukkaa kämmenellä, ja joskus mä jouduin sanomaan sille monta kertaa, että se voisi jo alkaa pyytää Belisalta vähän skarpimpia vastauksia apuihinsa. Se, ettei mun ohjeistukset yleensä menneet ihan ekalla kerralla perille, saattoi kyllä aivan hyvin johtua siitäkin, etten mä vaan sanonut niitä tarpeeksi suoraan ja vaativasti. Mun kehotukset ja komennot olivat enemmänkin empiviä ehdotuksia, mikä ei varmaan ollut ihan sitä mitä oikeilta valmentajilta toivottiin.

Ratsastus oli meille molemmille aika kevyt. Belisan kunto oli kohentunut kovaa tahtia viime syksystä, jolloin se palasi varsakesän jäljiltä töihin, mutta kyllä siitä vielä näki, ettei se ollut kulmakunnan atleettisin urheiluhevonen. Eipä sen toisaalta tarvinnut ollakaan, sillä pikemminkin kuin suuri kilparatsu se oli nuoren omistajansa opettaja ja harrastehevonen. Niilo opetteli Belisan kanssa hevosen treenaamista, huoltamista ja omistamista ja minusta oli oikeastaan aika mielenkiintoista seurata sellaista sivusta, sillä mulle itselleni hevosenomistajuus oli jotenkin tullut äidinmaidossa. Vaikka Granni olikin ensimmäinen hevonen, jonka omistin paperilla ihan itse, olisi ollut paksua väittää että vasta sen myötä opin hevosenomistajaksi. Olihan meillä aina ollut talli täynnä hevosia, jotka koin enemmän tai vähemmän omikseni, ja ehkä Santos kaikkein kirkkaimmin tuntui mun ekalta omalta hevoselta.

Tallissa ponia ratsastuksen jäljiltä hoitaessani kohtasin ensimmäistä kertaa Heidin, joka oli vaatteistaan päätellen joko menossa tai tulossa ratsastamasta.

"Hei! Hyvä kun kohdattiin", huikkasin. "Mulla on autossa vappuylläri Sofialle. Ettei unohdu. Niin kun ehdit, voitaisiin hakea että saat vietyä..."
"... tai jos sulla ei ole kiire, voisit pistäytyä tuomaan sen itse?" Heidi täydensi lauseeni ja hymyili. "Jos haluat. Meillä on ruokaakin tarjolla - vappujuttuja ja grillataan."
"Se olisi mukavaa", vastasin välittömästi, vaikka tietysti mun olisi pitänyt vähintäänkin empiä.

Oli mun ja Rasmuksen viimeinen yhteinen ilta, ennen kuin mä lähtisin vanhempieni, Cellan ja hevosten kanssa Ruotsiin, ja tässä sitä oltiin: mä aioin viettää iltani ystäväni ja kummityttöni kanssa ja Rasmus puolestaan... en edes tiennyt missä.

Mutta sellaista elämä nyt vaan oli. Ajelin Heidin perässä Runiacista hänen kotiinsa, missä luovutin Sofialle vappupallon. Kirkkaat värit ja iltavalossa hohtava kiiltävä pinta vetivät pienen lapsen katsetta puoleensa magneetin lailla, ja hetken mä olin tosi iloinen. Ostos oli mennyt ihan nappiin! Olin empinyt, sillä eiväthän vappuilmapallot olleet kovin hyödyllisiä eivätkä varmaan kehittäviäkään, eikä niistä edes olisi iloa pitkään, mutta Sofia katseli palloaan silmät säihkyen ja näytti niin tyytyväiseltä.

"Voi kun ihanaa! Nyt sulla onkin kaksi palloa, voi että niistä on iloa, ja voi toisen viedä isän luokse", Heidi iloitsi.
Se iski ihan puun takaa: kuristava, kiristävä ja mittasuhteiltaan aivan valtavaksi vinksahtanut pettymys. Sofialla oli kaksi ilmapalloa. Mä en ollut keksinyt tarjota kummitytölleni mitään, mitä sillä ei vielä ollut. Oma vikani, enhän mä kyllä ollut kovin luova ollutkaan; olin sortunut helpoimpaan vappukliseeseen jonka keksiä saattoi. Mua melkein itketti, mutta nieleskelin sen kaiken ja seurasin vain väkinäisesti hymyillen Heidiä terassille, missä Lauri Merikanto mitä ilmeisimmin oli jo ottanut grillaustirehtöörin viran itselleen. Mä istahdin leikkimään Sofian kanssa ja keskityin ennemmin siihen kuin vanhemman, mitä ilmeisesti vakaamman ja onnellisemman pariskunnan väliseen vuorovaikutukseen. Oliko mun surkeus kateutta vai surua siitä, miten epävarma mä olin oman parisuhteeni voinnista näinä päivinä?

"Otatko kuohuviiniä? Se kai kuuluu vappuun", Lauri yhtäkkiä tarjosi, ja mä kohotin häkeltyneenä katseeni Sofiasta ja hain oikeaa vastausta mielestäni.
"Ei, en mä kiitos, mä olen", takeltelin ja yskähdin välissä vähäsen, "- autolla kuitenkin."
"Aivan."
"Jospa me nostetaan maljat jossakin kohti Markarydissä", Heidi ennusti hyväntuulisena.
"Niin, ehkä", vastasin mekaanisesti ja rypistin suupielet hymyyn.

Ruoka olisi varmasti ollut hyvää. Mulla ihan varmasti myös olisi ollut nälkä, kun otti huomioon montako ratsastuksentäyteistä tuntia oli edellisestä ateriasta. Mutta jotenkin musta ei vaan tuntunut siltä, siis kummaltakaan: ruoka ei vaikuttanut houkuttelevalta eikä mun kehoni suostunut tuntemaan nälkää, kun vatsaa täytti raskas ahdistuksen möykky. Istuin oloni ulkopuoliseksi kokien kuitenkin pöytäseurueen jatkeena ja närpin mitä pystyin, kunnes en enää pystynyt.

"Kiitos ja anteeksi, kyllä mun on nyt varmaan jo alettava lähteä kotiin. Huomenna on kuitenkin aikainen lähtö", selittelin, ja sitten vielä varmimmaksi vakuudeksi valehtelinkin vähän: "Ja on pakattavaakin vielä." Eihän mulla tietenkään enää ollut mitään pakattavaa. Tietysti mä olin juuri se ihminen, joka valmistautui ajoissa eikä pakannut enää edes lähtöä edeltävänä iltana. "Kiitos tosiaan kovasti kaikesta."

Heidi katseli minua, ja vaikkei hän edes näyttänyt kovin mietteliäältä, mulle tuli läpivalaistu tunne. Ehkä siksi mä rupattelin kaikenlaista pientä kepeää, kun se saattoi mua Sofian kanssa autolle - miksi se edes saattoi? Ei kai se halunnut mitään kahdenkeskistä, tai siis lauritonta, uskoutumishetkeä? Sellaiseen mä en juuri nyt kyennyt. Ja niinpä, kun Heidi kysyi ihan muina naisina olihan mulla kaikki hyvin, mä näytin urheinta naamaani ja sanoin:
"Tietysti! Vähän matkastressiä ja kisajännitystä ehkä, mutta eikö sellainen ole ihan mukavaa."
"Niin, varmasti on mukava päästä esittämään omaa hevostasi edukseen kilparadoilla", Heidi sanoi, ja jos se olisi ollut tippaakaan erilainen ihminen, mä olisin etsinyt äänensävystä tai sanoista tai niiden väleistä merkkiä siitä, että se yritti psyykata mua mokaamaan tai uskoi mun esittävän hevoseni kaikkea muuta kuin edukseen.
"Niin", hymähdin autonavaimia räpeltäen.
"Ja te sen kun jatkatte Rasmuksen kanssa hevosurheilun sävyttämää maailmanmatkaamista", Heidi vielä naurahti ja katseli mun kasvoja.
"Niin. Siitähän me ollaan tykätty", nyökyttelin iloista naamaa ylläpitäen, ja kurkkua kuivasi.

Autossa mä itkinkin vähän, koska mua jännitti yhtäkkiä ihan kamalasti mennä kotiin. Mä en ollut etukäteen sanonut, että mulla menisi näin myöhään. Rasmus oli syönyt itsekseen, saunonut itsekseen ja asettunut nyt pelaamaan jotakin - mä olisin halunnut sanoa että pleikkaa, koska mulle ei tullut muuta sanaa mieleen. Se kysyi halusinko mäkin kokeilla, ja mä sanoin että en mä voinut koska mun piti käydä suihkussa. Hiuksiani kuivatessani mä mietin, että ei tämä voisi näin mennä, pakkohan meidän olisi viettää vähän aikaa yhdessä ennen kuin mä lähtisin edeltä Ruotsiin, ja sitten mä kävin pyyhkeeseen kietoutuneena vähän sivelemässä Rasmuksen niskaa ja käsivarsia.

"Mä ehkä menen jo aikaisin sänkyyn", sanoin enkä kuulostanut alkuunkaan niin viettelevältä kuin olisin halunnut, koska jotenkin mä olin ihan varma että mun toive siitä, että Rasmus seuraisi perässä, oli tuhoon tuomittu.

Niin se olikin. Mä menin makuuhuoneeseen eikä Rasmus tullut. Se jäi pelaamaan. Kun se joskus tuntia tai puolikasta myöhemmin vihdoin tuli mun viereen, se kyllä silitteli vähän epävarmasti mun selkää, kylkeä ja käsivartta. Velvollisuudentunnosta varmaan, mä ajattelin ahdistuneena ja teeskentelin nukkuvaa tai vähintäänkin uneliasta.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.04.20 17:28
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6159

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Suden luola
23. huhtikuuta 2020 #jusmus

Rasmus on… erilainen. Se ei tunnu omalta itseltään, mun omalta Rasmukselta, siltä pojalta joka tarjosi mulle kyytiä Murronmaalta Kallaan kun me ensimmäistä kertaa tavattiin. Silloin me ei tunnettu yhtään, mutta kun mä myöhästyin bussistani sen omituisen hissiselkkauksen vuoksi, se tarjoutui avuksi vaikkei taatusti odottanutkaan innolla kiusallista ajomatkaa tuikituntemattoman hermostuneen hihittelijän kanssa.

Se ei tunnu siltä samalta pojalta, joka Kanadassa tuntui yhtä aikaa sekä hakeutuvan mun seuraan että välttelevän mua, ja joka lohkoi yhden illan aikana useamman pitsavitsin, koska silloin pitsat olivat meidän yhteinen juttu. Pitsat ja hevoset, Lara erityisesti, sillä sitä liikuttaessanihan mä Rasmukseen kai lopun kaiken tutustuin. Sitä mä en ihan rohkene ajatella, milloin mä oikeastaan ihastuin, sillä siihen ulottuvuuteen liittyy kuitenkin mutkia (ja voi olla että yhden mutkan nimi on Kimmo Malkamaa, jonka kanssa, miten sanotaankaan, säädin? hämmästyttävän sinnikkäästi ottaen huomioon, ettei siitä koskaan oikein koitunut mulle mitään hyvää).

Nyt Rasmus ei kerro pitsavitsejä, eikä se tahdo puhua mun kanssa hevosista, ei edes Larasta.

”Katso, Henrik laittoi Larasta kuvan. Luuletko sä että se varsoo piankin?”
”Kai sen täytyy”, Rasmus vastaa hädin tuskin vilkaistuaan mun esittelemääni kuvaa, ja sitten hän on levottomuutta herättävän hetken aikaa ihan hiljaa ennen kuin jatkaa vähän väkinäisesti naurahdettuaan: “Tai kun eihän se varsa voi jättää syntymättäkään.”

Se on olevinaan vitsailua tai vähintäänkin kepeä toteamus, mutta mua vaivaa outo tunne, jokin kalvava aistimus siitä ettei kaikki ole ihan kunnossa. Rasmus on tuntunut sillä tavalla vähäsen vieraalta sen jälkeen, kun se tuli niistä Lehtovaaran kisoista. Ensin mä ajattelin, että se oli vain väsynyt ajomatkan jälkeen, ja sitten mä mietin myös että varmaan sitä harmitti huono tuloskin, mutta nyt se on edelleen vähän kireä, ja mä olen vähäsen loukkaantunut siitä että se on kireä myös mulle, vaikkei se sanallakaan vihjaa mitä pahaa mä olen tehnyt.

Me ei oikeastaan riidellä juuri koskaan. Me vältellään asioita, joista tulee meille hankala olo ja sitten ne joskus vain lakkaavat olemasta. Enimmäkseen me ollaankin kyllä oltu asioista samaa mieltä, ja mä muistan vain kaksi sellaista sananvaihtoa joista voisi edes ajatella käyttävänsä nimitystä sanaharkka. Mutta nyt mä tunnen riidan olevan ihan tosi lähellä, vaikken mä edes tiedä, mikä sen liikkeelle paneva voima oikein on.

Lähestyvän riidan äärellä oleminen on vähän niin kuin katselisi suden luolaan ja näkisi hämärässä hohtavat silmät ja harmahtavan turkin. Vaisto sanoo, että kannattaa paeta mahdollisimman nopeasti. Sitten jokin järjetön tajunnan taso ehdottaa, että ehkä se onkin koira, ehkä kannattaa kuitenkin kurottaa kättä sitä kohti, tarkistaa onko se loukkaantunut, hoitaa koira; kohdata ja käsitellä se riideltävä asia, vaikka kuinka pelottaa että riita repii ja koituu kuolemaksi.

Ja sitten peliin puuttuu se kilpaileva alkuvaisto, jota mä olen oppinut noudattamaan: halu vetäytyä, poistua niin hitaasti etteivät pedon saalistajan vaistot aktivoidu, mennä huomaamatta syrjään.

Mä nipistän huuleni tiukasti yhteen ja päätän olla sanomatta mitään siitä, miltä musta tuntuu kun Rasmus on lyhytsanainen, poissaoleva ja etäinen. Jos mä kysyisin, mikä sitä vaivaa, mä voisin särkeä sen illuusion, joka meidän ympärille on rakentunut: me ollaan varmasti kaikkien mielestä, joskus itsemmekin, toistemme jatkeita, puolikkaita ja vastakappaleita, eikä me riidellä tai syytellä toisiamme ikinä. Jos mä kysyisin, Rasmus voisi syyttää mua siitä, että sitä ilmiselvästi vaivaa jokin. Jotenkinhan sen täytyy liittyä muhun, sillä kai se muuten voisi empimättä kertoa mulle mikä sen mieltä painaa.

Ajatukset ovat jo riistäytyneet käsistä, ja pinnallisesti hengittäen ja koko pallea tiukaksi kiristyneenä mä siirryn pois, menen ulos, ryhdyn kitkemään perennapenkkiä jonka laittelua me ollaan Eeditin kanssa Rasmuksen kisamatkan aikana aloiteltu. Nypin vuosien laiminlyönnin aikana rehottamaan päässeitä tunkeilijaruohoja pois ja ajattelen.

Ehkä Rasmus on puhunut matkalla Robertin kanssa. Ehkä Robert on väittänyt, että meidän välillä on tapahtunut jotakin. Ehkä Robert on liian kiivaasti kiistänyt, että meidän välillä on tapahtunut jotakin, ja ehkä Rasmus on itse päättänyt, että se valehtelee. Ehkä Rasmus ei ole puhunut Robertin kanssa, mutta se muuten vain pitää mua epäluotettavana eikä kohta tahdo olla mun kanssa ollenkaan. Ehkä mä oikeasti olen epäluotettava. Entä jos Aliisa olisi kuljettanut mut jonkun muun sänkyyn, jonkun muun kuin homoksi väittämänsä Robertin, jonkun joka olisi ollut innokkaampi – olisinko minäkin voinut olla, minä en muista milloin Robert tuli viereeni, enhän minä tiedä mitä tapahtui – olisiko jotakin voinut tapahtua?

Nypin rikkaruohoja ja vuorotellen rauhoittelen ja lietson omaa hätäännystäni. Tulee kylmä, nenä alkaa vuotaa, kyykistely alkaa käydä harteisiin ja niskaan ja nyppiminen sormiin. On mentävä sisään, mutta ei se mitään, sillä mä olen järkeillyt ja tehnyt toimintasuunnitelman.

Viivyttelen suunnitelman täytäntöönpanon kanssa niin kauan kuin voin. Pesen käsiäni pitkään ja hartaasti, jynssään multaa sormieni alta ja sitten vasta astelen olohuoneeseen. Menen sohvalla istuvan Rasmuksen luo ja asettaudun polvilleni hänen eteensä. Se vain vilkaisee, ja sitten se jatkaa television katselua mutta musta tuntuu, ettei se kuitenkaan oikeastaan katso ohjelmaa. Pienen hetken kuluttua se antaakin periksi, laittaa television ääntä pienemmälle ja katsoo mua.

"Painaako sua jokin?" mä kysyn hyvin varovaisena.
"Mua? Ei", se sanoo nopeasti ja vähäsen karheasti, ja sillä on tummat silmänaluset ja sen hartiat jännittyvät omia aikojaan.
"No... jos olet varma. Mua vaan pelottaa kun sä olet vähän, hm, etäinen", lausun harkiten ja peläten, että se kuulostaa syytökseltä ja saa Rasmuksen hermostumaan mulle.
"Ai olen", Rasmus sanoo ja näyttää epävarmalta hänkin.

Mä nyökkään pala kurkussa ääntä tukkien ja puren vähän alahuulta. Me ollaan siinä ihan hiljaa vastakkain, minä polvillani matolla kämmenet Rasmuksen polvilla lepäillen.

"Ei mun ole tarkoitus olla... mitään sellaista", Rasmus sanoo sitten.

Mä nyökkään taas ja annan ryhtini luhistua ja käsieni valahtaa omaan syliini. Painan poskeni Rasmuksen polvea vasten, jottei se näkisi, että mun silmät kostuu – osittain helpotuksesta, tosin, vaikka on siinä vielä paljon ratkomatonta epävarmuuttakin. Kömpelöin sormin mun poikaystäväni alkaa silitellä mun hiuksia, ja jonkun ajan kuluttua television ääni palautuu aiemmalle tasolleen. Mä en tiedä mitä me katsotaan, mutta ei sillä ole mulle väliäkään. Suljen silmäni ja tunnustelen silityksiä, jotka lupailevat mulle, että kaikki on tai tulee joskus olemaan ihan hyvin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 23.04.20 18:09
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6159

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Medialukutaito
22. huhtikuuta 2020 #hanamiweek #jusmus

Rasmus ratsastaa Easylla alkukäyntejä. Se ei ole erityisen mielenkiintoista katseltavaa, joten syvennyn aikani kuluksi älypuhelimen viriketarjontaan. Instagramista tupsahtaa näkyville tieto eräistä kaksosvarsoista, jotka ovat järjettömän sööttejä ja kaikeksi onneksi terveitä ja hyvinvoivia, ja hetkeksi ajatukseni singahtavat Pikiin, joka saattaa varsoa jo lähestulkoon koska tahansa. Sen kanssa ei sentään tarvitse jännittää kaksosvarsoja.

Siirryn lueskelemaan hevosaiheisia verkkolehtiä. Niitä löytyy sivuhistorian useimmin käytetyistä, enkä minä nyt niin kovin kummallisena pidä sitä että minulta välillä kysellään, kuuluuko elämääni mitään muuta kuin hevosia. Ei välttämättä kuulu.

"Oh, hei, teidät on mainittu täällä", ilmoitan pirtsakasti ja ennen kaikkea harkitsemattomasti Rasmukselle, ennen kuin olen edes lukenut koko artikkelia. Se on Häst&Sport-verkkojulkaisun artikkeli nuorten esteratsuhen Hannaby Young Stars -luokasta, johon Rasmus ja Easykin ovat menossa. Itselläni ei ole yhtään ratsastettavaa siinä luokassa, sillä Granni on jo liian vanha, Piki auttamatta liian tiine ja Belisa täystyöllistetty kiertäessään Niilon kanssa Tie Tähtiin -kilpailuissa. Kovin kummoisestihan ratsukolla ei ole mennyt, mutta toivon ettei poika arvioi omia suorituksiaan liian kriittisesti. Hän on vasta siirtynyt ratsastuskouluhevosilla käydyistä tallikisoista isompiin kilpailuihin ja vieläpä aika keltanokkaisella hevosella.

"Niinkö? Missä?" Rasmus kysyy samalla kun silmäilen juttua ja alan katua että edes mainitsin siitä mitään.
"Öö, tämmöisessä, umm, Häst&Sport-verkkolehdessä", sanon: ensimmäiseen kysymykseen on sentään helppo vastata.
"Aa, no mitäs siellä?" poikaystäväni sitten heittää juuri sen luontevasti ensimmäistä seuraavan ja ehdottoman ei-toivotun kysymyksen, jota ehdin hyvin lyhyen ajan jo kammoksuen odottaakin.
"Sitä Young Stars -luokkaa täällä spekuloivat", vastaan välttelevästi, mutta tietenkin Rasmuksen kiinnostus on herännyt, koska itsehän sitä oikein piikkipäisellä kepillä sohaisin.

Katselen Easy-parkaa, jota on artikkelissa kuvailtu pystymetsästä repäistyksi. Sehän on ihan nätti hevonen, tasapainoisen näköinen ja tavallisesti hyvällä asenteella työskentelevä, mutta ei suoraan sanottuna mikään mega-wau. Tiedän Rasmuksen suhtautuvan siihen tunnesidoksesta huolimatta enimmäkseen aika realistisesti ja pohdiskelevan vähän väliä sen myymistäkin, mutta kuitenkin: Easy on Laran varsa, vieläpä ensimmäinen sellainen, ja Lara on Rasmukselle tärkeämpi kuin tärkeä. Sen esikoisvarsan ja Rasmuksen ihkaoman kasvatin tyrkkääminen Alhaiset odotukset -porukkaan saattaisi kuitenkin olla pikkuinen tärsky itsetunnolle, tai jollekin, en minä tiedä.

Tietysti mulla oli teoreettinen mahdollisuus pelata korttini vielä sillä tavalla oikein, ettei artikkeli kuulosta Rasmuksen korviin aivan murskakritiikiltä. Tunnettu faktahan oli se, ettei poikaystäväni ymmärtänyt äidinkieltäni juuri lainkaan, ja ruotsinkielinen artikkeli (hevosaiheestaan huolimatta) menisi sillä kielitaidolla tyystin ohi ilman minun suomennostani. Voisin tehdä sen, kuten sanotaan, hieman vapaamuotoisesti.

"Ja siis niin, ne pitää Easya vähän tavallisena", luovin läpi keskinkertaista kisauran aloitusta ruotivan kohdan, ja sitten sivuutan kaiken siitä miten jopa hevosen oma ratsastaja pitää sen laatua mahdollisesti puutteellisena ja etenkin maininnan Rasmuksen surkeista kilpailutuloksista (kuinka törkeää!). "Ja että, öö, tämä on teille hyvä tapahtuma ja vähintäänkin poistutte sieltä kokemusta rikkaampana."

Rasmuksen naamasta näkee, että se yhdistelee mahdollisimman neutraaliksi siivotun lausuntoni langanpätkiä. Sydän hakkaa vähän, kun toivon, että se laittaa ne sievälle rusetille ruman umpisolmun sijaan. On mun vikani, että Rasmus ylipäänsä tietää koko julkaisusta.

"Jaa", se sanookin sitten aika neutraaliin sävyyn ja alkaa keräillä Easyn ohjia. "No eipä siinä. Ei kai ollut odotettavissakaan, että Easysta mitään ennakkosuosikkia tehtäisikään. Kokemusta rikkaampi on varmaan sille ihan hyvä arvio."

Toivon kovasti, että Rasmus on oikeasti noin urhoollista mieltä eikä vain tsemppaa ja esitä. Vai oliko sen äänensävyssä harmistusta? Pidän poikaystävääni kuitenkin aika kunnianhimoisena tyyppinä. Noinkohan se ohittaisi asian ihan olankohautuksella? Entä jos se kuitenkin rakentelee vielä pilvilinnoja ja luulee, että Easysta tulee jonakin päivänä sittenkin sille viiden tähden GP-luokkien tähtiratsu? Ei kai vain ole mun tehtäväni puhkaista niitä luuloja?

Rasmus katsahtaa mua vielä ennen kuin kehottaa nuoren ratsunsa raviin. Siloittelen kasvoni niin huolettomiksi kuin kykenen, ja huikkaan:
"Eihän sitä tiedä jos se vaikka yllättää ja onkin paras!"

Juu ei. En tosiaan puhko kenenkään hattaraisia kuvitelmia. Ei musta ole sellaiseen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 22.04.20 13:54
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6159

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Manta?
8. huhtikuuta 2020 #jusmus

On mukavan päivän mukava ilta. Aamuisen siivousvuoron jälkeen mä olen vain ollut ja laitellut kotia kauniiksi. Pitkästä aikaa mä en ole käynyt hoitamassa tai ratsastamassa yhtäkään hevosta, ja sellaisia päiviä on mun elämääni mahtunut aika vähän. Sen sijaan mä olen tehnyt kaikkea sellaista, mikä on saanut mut tuntemaan oloni pikkurouvaksi, ja se ei rehellisesti sanottuna ole haitannut mua ollenkaan.

Olen mä myös lukenut pääsykokeisiini, sillä en sentään tahdo olla mikään pikkurouva koko ikääni. Lyhyt mutta tehokas lukutuokio sujui mukavasti, ja fiilis onkin nyt ollut ihmeellisen luottavainen. Tänä vuonna mä olen valmistautunut paremmin, pidemmällä aikavälillä ja keskittyneemmin, ja ehkä viime vuotisesta rypistyksestäkin on jäänyt jotakin päähän. Ehkä mä tänä vuonna ihan oikeasti pääsen opiskelemaan, ja jos en, niin kuka tietää: ehkä heittäydyn sitten lopulta vain kokopäiväiseksi ratsastajaksi. Mä voisin tehdä niin, mutta on vaan tuntunut tärkeältä, että on muitakin unelmia. Että edes kokeilen muita unelmia.

Joka tapauksessa Rasmuksen tullessa tallintuoksuisena kotiin mä olin jo lämmittänyt saunan ja kattanut pöydän hienosti ja laittanut ruoan sillä tavalla valmiiksi ettei meidän yhteistä aikaa menisi yhtään hukkaan. Nyt me nautitaan siitä, että meidän aika on tyhjää ja olemassa vain meitä varten. Sellaista mä olen kaivannut: kiireetöntä yhdessäoloa.

”Onko se ihan kamalaa”, kysyn kuitenkin pikkuhippasen huolestuneena.

Me istutaan saunanpuhtoisina ruokapöydän ääressä toisiamme vastapäätä. On kynttilöitä ja kukkia ja kaikkea, viinipullokin ja hienot lasit, ja vaikka minä joskus saatan vaatimattomuuksissani väittää että en minä ole sellaisen materialistisen romantiikan perään, onhan siinä kuitenkin sitä jotakin. Tunnelmaa. Ei minua haittaa ollenkaan, että olen itse ostanut kukkani ja muutenkin rakentanut sen katseltavan romantiikan: se riittää, ettei Rasmus ole pyöritellyt sille silmiään ja tuominnut typeräksi höpönlöpöksi. Vaikuttaa siltä, että siirappinen kotitreffi-ilta on siitäkin aika kiva juttu kuitenkin.

”Tosi hyvää”, Rasmus vakuuttelee, vaikka sillä on edessään lautasellinen mun laittamaa ruokaa.
”Liioitteletko”, tyrskähdän.
”En. Tykkään.”
”Mäkin susta”, hymähdän tyytyväisenä omasta imelästä nokkeluudestani, enkä aivan sitten kuitenkaan rohkene lisätä perään mitään hellittelynimeä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä meistä molemmista sellainen on vähän oudon tuntuista aina. Nykyään osaan kiusaantumatta olla mytty tai kasa, kun Rasmusta huvittaa minun käpertyvä hautautumiseni viltteihin vähän viileässä asunnossa, mutta muuten olen mieluiten ihan vain Josefina.

Vaikka meillä onkin treffi-ilta, joistakin tavoistani mä en osaa joustaa. Kun me ollaan syöty, pöytä pitää siivota heti. Rasmus auttaa laittamalla astiat tiskiin, ja sillä välin mä laitan ylijäämäruoat kylmään ja pyyhin pedantisti pöydän. Mä olen asettelemassa rättiä kuivumaan, kun Rasmus astelee mun selän taakse, halaa ja painaa suukon korvantaustaan ennen kuin nojaa leuan mun olalle.

”Mä keksin ehkä miten me ehdittäisiin jatkossa nähdä toisiamme useammin”, se sanoo ja huojuttaa mua vähän niin kuin me tanssittaisiin vaikkei meistä kumpikaan osaa tanssia tuon taivaallisen vertaa.
”Mhm? Niinkö?” kysyn tosi mielissäni ja kiemurtelen kasvokkain poikaystäväni kanssa. Tuikkaan sille suukon ja jään katselemaan odottavaisena.
”Hanni Hevoskauppiaan joku tuttu toi hevosensa sen talliin asumaan ja tahtoo että joku hyppäisi sillä välillä, kun se itse ei kuulemma hyppää ollenkaan”, Rasmus kertoo ja mä menen ymmälleni.

Miten se, että Rasmus alkaisi ratsastaa vielä yhtä hevosta, auttaisi meidän ruuhkaisia kalentereitamme sopimaan yhtään paremmin yhteen? Miten se edes ehtisi? Yrittääkö se edes keretä viettää aikaa mun kanssa? Nytkin se on päättänyt lähteä Tie Tähtiin -kisoihin kaikkina niinä viikonloppuina, joina mä en ole töissä. Hyvin nopeasti mä syöksähdän rennosta ja hyväntuulisesta olotilastani huolestuneeseen.

Mun kädet, jotka vielä äsken sivelivät Rasmuksen paidanselkämystä, ovat pysähtyneet ja sormet tarranneet hajamielisesti kankaaseen. Tässä on jotakin mitä en ymmärrä. Rasmus ehkä huomaa jännittymiseni ja kiirehtii selittämään:
”Ala sä hypätä sillä. Se on suokkitamma. Sen nimi on Manta.”
”Manta”, toistan, ja se tuntuu hupsulta: päässä risteilevät mielikuvat kuuluisasta helsinkiläispatsaasta ja sen ympärillä tapahtuvasta hupimielisestä vappujuhlinnasta törmäävät pyylevään, riuskaan ja pullantuoksuiseen tätihahmoon.
”Se menee kuulemma ainakin metriä.”
”Ja mäkö alkaisin hypätä sillä”, kysyn vähäsen turtana. Mä en oikein ole vielä osannut päättää, mitä mieltä mä olen koko ideasta.

Rasmus katsoo mua kuin jokin herttainen eläimenpoikanen. Se sipaisee mun hiuksia silittelevästi ja sitten poskipäätä. Seuraavaksi mä huomaan olevani matkalla sohvalle. Rasmus pitelee mua kainalossa ja maalailee tulevaisuudenkuvaa:
”Niin. Tulisit hengailemaan mun töihin, tai kun ratsastan Carria, ja voitaisiin pussailla vaikka satulahuoneessa ja ratsastella käsikkäin ja – ja viettää aikaa ja näkisin sua.”

Mä nauraa pärskähdän asettuessani mukavaan asentoon sohvannurkkaan. Rasmuksen höntit sanat ja pyytävä katse lievittävät mun nopeasti herännyttä huolta kovasti. Voi, se on ihan oikeasti yrittänyt ajatella asian parhain päin. Mun poikaystävä on omalla tavallaan ihan todella yrittänyt ratkaista meidän tasapaino-ongelman, siis hevoset vastaan muu elämä, viemällä enemmän muuta elämää talleille.

”Ratsastettaisiin käsikkäin!” mä toistan ja kikatan. ”Ollaanko me ikinä tehty niin?”

Rasmusta virnistyttää. Se näyttää ihan vastustamattomalta silloin kun sen suupieli kohoaa sillä tavalla ja silmät tuikkivat. Mun sydäntä melkein särkee se miten paljon mä pidän siitä, mutta onneksi kuitenkin vain melkein. Olisi rahtusen kamalaa jos sydämeen sattuisi ihan koko ajan.

”No, ei, mutta sulla onkin yleensä ollut Granni. Se ei yleensä kannusta ratsastamaan kovin lähelle.”
”Totta.”
”Mutta mitä mieltä sä olet Mantasta?”
"En mä tiedä?" myönnän epävarmana. "Kuinka usein se oikein tarvitsisi? Enhän mä ainakaan ennen pääsykokeita, ja kun on Granni ja Belisa ja poni ja Harrykin..."
"Ei se mitenkään säännöllisesti kuulemma. Kunhan joskus", Rasmus sanoo rauhoittelevaan sävyyn.
"Voisin mä joskus kokeilla varmaan", sanon vielä vähäsen varovaisena, vaikka homma kuulostaa rennolta ja ajatus suomenhevosella hyppäämisestä jotenkin kiehtoo.
"Joo! Tietty sitten vasta kun ehdit. Sanonko mä että pääsykokeiden jälkeen voisit käydä?" Rasmus jo innostuu, ja sen hyvällä tuulella on tapana tarttua muhun.
"No sano. En mä kyllä ennenkään viitsi, kun lähdetään Ruotsiinkin ja, niin."
"Siitäkin tulee varmaan siistiä", Rasmus sanoo vuorenvarman kuuloisena.

Mä ihailen sen varmuutta, mutta tirskahdan kuitenkin. Rasmus ei vielä tiedäkään ihan kaikkea mitä minä tiedän. Hetken mietin, annanko sen pitää ruusuiset kuvansa meidän yhteisestä kisamatkastamme Ruotsiin, mutta ehkä tämä juttu on nyt vain kakistettava ulos kuitenkin.

"Ai niin. Siitä mun pitikin kertoa. Juttelin isän ja äidin kanssa tänään, ja ne aikoo tulla myös, ja Vilhelmina ja lapset. Isä ja äiti tahtoo kustantaa meidän kaikkien majoitukset siitä ilosta, että on koko perhe koossa", kerron kaunistelematta asiaa yhtään. "Eli... meillä on edessä viikko mun vanhempieni seurassa. Anteeksi."

On kiehtovaa katsoa kuinka Rasmus estää iloista ilmettään värjymästä. Se ei suinkaan kehtaa ilmaista suoraan, etteivät mun vanhempani ole sen lempi-ihmisiä, ei etenkään nyt kun ne jo todella reilun diilin turvin takaavat sille kilpailukykyisen hevosen isoihin luokkiin. Joskus mun tekee mieli sanoa sille, että musta olisi ihan okei jos se sanoisi joskus ääneen jotakin ikävää mun perheestäni, sillä totta puhuen mä en ihan aina itsekään suhtaudu niihin pelkällä lämmöllä. Mä en vaan mitenkään voi ilmaista sellaista mielipidettä omista vanhemmistani.

"Aijaa! No mutta mikäs siinä, tai siis, eikö se ole ihan mukavaa. Että teillä on sellainen... perheloma", Rasmus yrittää kääntää tilanteen kauniiksi ja ihanaksi.

Mä hymyilen sille ja nojaudun pussaamaan sen poskea. Rasmus kuitenkin kääntää kasvojaan ja herkästä poskipususta tuleekin ihan oikea suudelma. Hetken aikaa mä mietin, että Rasmus on varmaan hyvinkin halukas unohtamaan mun vanhempani ja sen, että se joutuu lähitulevaisuudessa viettämään niiden kanssa kokonaisen viikon. Sitten mä tuumaan, että eipä mullakaan kyllä ole mitään unohtamista vastaan.

Voi kyllä, unohdan ihan mielelläni omat vanhempani silloin kun vain suinkin voin, ja nyt ihan erityisesti. On meidän treffi-ilta, ja Arne ja Susanne Rosengårdia ei tasan ole kutsuttu paikalle edes ajatusten tasolla. Mun elämä ja mun teot, ajattelen vähän kapinahenkisesti ja sysään kaiken vellovan tulevaisuuden mielestäni: pääsykokeet, Manta-suokin, Markarydin, kisat... kaiken. Toistaiseksi.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.04.20 10:17
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6159

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Siellä sun täällä
29. maaliskuuta 2020 #kevatpaivantasaus #jusmus #coral

Mä olin päättänyt olla lähtemättä Sokan siskosten hääteemaisiin after ride -juhliin jo kauan ennen itse kisoja, mutta heikohkot tulokset perjantaina eivät suoranaisesti kohottaneet mun mielialaa. Easy oli niin surkea, että vaikka mä olin taas pallotellut ajatusta sen myynnistä, saatoin unohtaa ne mietteet – kukaan ei ikinä ostaisi oria, josta ei olisi vielä opetusmestariksi mutta joka ei myöskään esittänyt kerta kaikkiaan minkäänlaista lahjakkuutta. Isabella taas varoitteli mua Cavan huonosta ratsastettavuudesta eikä ollut väärässä, sillä melkoiseksi vetokilpailuksi ja kahdeksaksi virhepisteeksi sen rata sitten kuitenkin meni.  

Pienen ilonpilkahduksen muuten niin ankeaan päivään tarjosi Carri, joka hyppäsi tyylikkään perusradan kahdenkympin luokassa. Se oli höyhenkevyt ratsastaa ja esitteli niitä itselleen tyypillisiä katapulttimaisia hyppyjä, joissa mä en edelleenkään osannut täysin istua, mutta jotka antoivat selkään huikean tunteen skoupista ja energiasta. Ehkä mä olin puhtaasta perusradasta vähän liian tyytyväinen, sillä uusinnassa jäin hitusen matkustelemaan ja toin Carrin säännönmukaisesti niin huonoihin paikkoihin, että se otti pari puomia vaikka yrittikin parhaansa mukaan vetää koipensa yli esteistä. Nopea se kuitenkin oli, joten tuloksissa me kiilattiin juuri ja juuri Josefinan edelle – jolla muuten meni koko kisapäivä huomattavasti kelvollisemmin kuin mulla.  

Oli miten oli, niin ikään hevosten ja ratsastamisen täytteisen lauantaipäivän jälkeen mä olin erinomaisen tyytyväinen, kun sain lysähtää sohvannurkkaan murehtimaan edellispäivän kisatuloksiani sen sijaan, että olisin alkanut selvittää mitä valkoista päällepantavaa mulla todella oli (vastaus: ei mitään paitsi sukat). Josefina livahti suihkuun ja sieltä ulos päästyään alkoi valmistautua pikavauhtia hiukset vettä valuen, sillä ilmeisesti Aliisa oli kerrankin ajoissa.

”Etkö sä varmasti halua tulla?” Josefina vielä kysyi hiuksiaan näpertäessään ja vilkaisi mua peilin kautta.
”En varmasti”, mä hymähdin. ”Amanda heittäisi mut kuitenkin ulos pukukoodin rikkomisesta. Ja huomenna kisatkin.”
”Niin no”, Josefina irvisti, sillä sekin oli ilmoittautunut Ruunaankoskelle. ”Onneksi mulla ei ole kuin Granni huomenna. Enkä mä pitkään ole.”
”Pidä hauskaa”, mä toivotin, ja Josefina kääräisi itsensä pikavauhtia takkiinsa, työnsi kengät jalkoihinsa ja paukkasi pihalle. Mä avasin sipsipussin ja tunsin tehneeni hyvän päätöksen.

Siltä se tuntui myös seuraavana päivänä, kun Josefina ”en mä pitkään ole” Rosengård, joka ei ollut koskaan selvinnyt edes kotiin saakka, vaikeroi huonoa oloaan hevosauton etupenkillä. Mä en muistanut nähneeni sitä krapulassa pitkiin aikoihin, ja koska itse olin kesäaikaan siirtymisestä huolimatta mieli kirkkaana ja valmiina päivän koitoksiin, mä koin koko jutun aika huvittavana.

Sitten keskustelu tosin sai omituisia käänteitä, kun Josefina kertoi vaivautuneena nukkuneensa Robertin vieressä.

”Mutta - mutta en silleen……….. seksuaalisesti”, se sanoi hiljaa. “Koska en tahtoisi. Ei sekään. Aliisa kertoi että se on homo, niin, siksikään, ja ei siis mitenkään muutenkaankaan. Mutta koska se kuitenkin oli mun huone ja, rutiini, ja Aliisa komensi ja menin, ja, ja, ja. Mä en tiedä miksi se tuli mun viereen. Niin.”

Mä olin hetken verran hiljaa, kun prosessoin tätä lausuntoa, ja Josefina näytti kerrassaan kurjalta. Mä en edelleenkään ollut erityisen ilahtunut Robertista, joka paitsi vaikutti jotenkin ylimieliseltä, oli myös savustanut Josefinan omasta kodistaan. Turha mainita että asiat olivat sittemmin kääntyneet paremmin kuin hyvin päin, sillä nythän mä asuin Josefinan kanssa meidän yhteisessä kodissa, mutta oli miten oli – päätös ei olisi ollut Robertin tai Aliisan tehdä.

”Hmm, okei”, mä vastasin. ”Sepäs vieraanvaraista tältä Robertilta.”

”Aliisa ei jaksanut sijata sohvaa, kun se tuli vain viemään mut niille, ja meni sitten takaisin Krouviin. Enkä mä herännyt kun ne tulivat, mikä on kyllä sinällään ihme, kun Aliisa kuitenkin… No mutta, niin, me tosiaan vain nukuttiin”, Josefina selitti nopeasti, ja mä taputin sitä polvelle jokseenkin kömpelösti.

”Eihän se mitään”, mä sanoin. ”Toivottavasti sait nukuttua. Ei ole hyvä hypätä 130-ratoja darrassa.”

Josefina tosin osoitti senkin vääräksi – Granni tuli toiseksi kahdessakympissä ja oli ensimmäinen ei-sijoittunut kolmessakympissä, mikä oli paljon paremmin kuin mun kisatulokset kummallakaan hevosella ja sai mut jälleen kerran potemaan lievää alemmuuskompleksia. Easy tosin petrasi perjantaiseen nähden ja sai ehkä joitain lahjakkuuspisteitään takaisin, ja ehkä mä saisin sen sittenkin joskus myytyä. Carri otti taas uusinnassa yhden puomin, mikä meni mun piikkiin, mutta muuten mä olin sen tekemiseen kohtuullisen tyytyväinen.

Siitä mä en ollut ihan varma, oliko meidän yhteistyö jo sillä tasolla, että me voitaisiin parin viikon päästä siirtyä jo 130-luokkiin. Mä halusin kovasti tavoitella Ruunaan Maljaa nyt kun mulla viimein oli hevonen, jolta ei loppuisi kapasiteetti kesken, mutta oliko vielä liian aikaista? Sitä mä en osannut sanoa, mutta toivoin, että Pirkko Repo osaisi. EM-pronssimitalisti Repo valmentaisi meitä tiistaina, jolloin mä taas ajelisin Carrin kanssa Ruunaalle, ja toivoin, että se laittaisi viimeiset puuttuvat palaset meidän yhteistyössä paikalleen.

CORAL
27.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - esteratsastus - 120cm - sijoitus 15/25, 0-8vp
29.3. Ruunaankoski - esteratsastus - 120cm - sijoitus 8/19, 0-4vp

EASY
27.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - esteratsastus - 90cm - sijoitus 28/28, 12vp
29.3. Ruunaankoski - esteratsastus - 100cm - sijoitus 8/19, 0-4vp
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 30.03.20 17:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kuuset
5. maaliskuuta 2020
#jusmus #eedit

Aika usein minä jään katselemaan kuusikkoa, joka imee meidän kodista valon ja on jo saanut herkimmät ja valonjanoisimmat kasvini voimaan huonosti. Joskus näen siitä uniakin. Kuuset nielevät unissa koko talon ja meidät ja meidän unelmat siinä samassa, ja kerran minä herään itkien ja Rasmusta kädestä riuhtoen koska unessa hän on häviämässä kuusten voimakkaiden juurien puristukseen. Rasmus pelästyy, ensin repimistä ja sitten siihen herättyään sitä, että minä itken. Minun painajainen valvottaa sinä yönä meitä molempia. Alan oppia, ettei vain unelmia jaeta.

Jonakin päivänä hiekotan pihaa. Lumia ei ole tarvinnut hetkeen luoda, on ollut sateetonta aikaa, mutta kun kevätaurinko paistaa päivät ja talvipakkaset rellestävät öisin, pihasta tulee liukas ja alan pelätä Eeditin vanhentuneiden luiden puolesta. Hän itse ei tunnu pelkäävän. Ihan aluksi, kunnes opimme hänen päivärytminsä ja opimme ryntäämään lumikolan varteen ensimmäisinä, vanha rouva liukasteli pihalla lumitöitä tehdessään. Kun olin kerran töistä saapuessani auttanut hänet ylös lumisesta maasta, tuli siitä välittömästi minulle kunnia-asia, että minä tai Rasmus huolehdimme pihan lumettomaksi ja hyvin hiekotetuksi. Eedit jupisi miedosti, puheli työssäkäyvistä kiireisistä ihmisistä ja jonninjoutavasta eläkeläisestä, mutta minä en kuunnellut ja lopulta rouvakin kiitteli vain tyytyväisenä.

”Kyllä minä ilahduin kun kuulin, että taas saadaan nuoria taloon”, Eedit joskus sanoi ja jatkoi: ”Vaan enpäs silloin edes aavistellut, kuinka hyviä nuoria tulee. Niin paljon on teistä ollut minulle hyvää mieltä että ette uskokaan. Sinusta, Josefina, ja sinun Rasmuksestasi. Kaikkea hyvää ja varjelusta teille.”

Minä vaivaannuin vuolaista kehuista.

Eedit ei suinkaan ole mikään jonninjoutava eläkeläinen, sanokoon mitä sanoo. Kerran viikossa hän käy vapaaehtoisena vanhainkodilla pitämässä seuraa vanhemmille tai muuten huononuntoisille vanhuksille, kerran viikossa vesijumpassa, vähintään kerran kuussa hoitaa luokkamummon tärkeää tointa läheisessä kyläkoulussa jonka lakkauttamisesta on puhuttu iät kaiket vaan ei ole saatu aikaiseksi, niin äänekkäästi on asiaa vastustettu. Eeditkin on kirjoittanut asiasta lehteen ja kaupunginvaltuustoon tai mihin lie, tärkeille ihmisille joka tapauksessa. Kerran viikossa Eedit myös leipoo leipää ja vie sitä Einon yksin jääneelle vanhalle työtoverille. Meillekin Eeditiltä liikenee tuoreita sämpylöitä, ja Rasmus tekee hyväntahtoisesti pilkkaa siitä kun minä liikutun eleestä ensimmäisen kerran niin että melkein itken (ja kyllä, joskus vielä sopivassa hormoniepätasapainossa vähän itkenkin).

Sopu ja tasapaino on kuitenkin löytynyt vaivattomasti: Eedit ei koskaan tunkeile, enkä minä pidä lainkaan raskaana velvollisuutena hänen luonaan käymistä aina silloin tällöin. Viihdyn hänen seurassaan ja autan siinä sivussa ilolla pienissä asioissa, ja vähitellen Eedit alkaa rohjeta esittää avunpyyntöjään avoimemmin. Hän on hyvin pystyvä ja kykenevä ikäihminen, pää on terävä kuin veitsi, mutta ikänäkö tekee jotkin pikkutarkat tehtävät hankaliksi ja raskaita asioita nostellessa on joskus Rasmuksenkin apu paikallaan.

Menen taas käymään Eeditin luona yhtenä kevätauringon kirkastamana päivän ja saan heti kehotuksen käydä pöytään. Perunamuusia ja poronkäristystä, ja puhetta niistä kuusista, jotka ovat toistaiseksi oikeastaan ainoa onneani varjostava asia.

”Kuule Eedit, minä olen ajatellut tuota metsää”, sanon.
”Voi, vaan niinpä se olen minäkin”, sanoo vanhempi nainen skarppina ja tarmokkaana. ”Kun me ei olla sitä oikein Einon kanssa jaksettu harventaa ja pitää aisoissa. Olen minä ajatellut, että pitäisi soittaa pojat sitä harventamaan.”

Hetken minä luulen, että Eedit tarkoittaa omaa poikaansa, sitä jonka kuvia olen ohimennen katsellut, ja ehkä tämän ystäviä.

Mutta ei. Pojan nimeäkään en vielä tiedä, eikä se selviä nytkään.

”Vaan kun en minä oikein tiiä kenelle soittaa ja kuka sen tekisi, ja ettei nyt vaan tulisi hinnassa huijatuksi. Ei se tuo Rasmus sitä tekisi?”

Minulta kestää hetki, ennen kuin ymmärrän mitä Eedit oikein ehdottaa. Sitten minua alkaa naurattaa hysteerisesti. Rasmus, metsien mies ja metsureiden metsuri.

”Rasmusko? Kaataisi puita? En usko että hän”, hekotan. ”Minun isä ehkä, tai hänen. Rasmuksen siis. Voin minä soittaa isälle tai etsiä netistä että kuka tällä alueella tekisi.”
”Siitäpä olisi iso apu”, Eedit hymyilee onnellisena. ”Otahan lisää. Niin paljon kuin sinäkin liikut, pitäähän siinä sitten syödäkin. Ettei ala päivä paistaa läpi, niin kuin minun täti tapasi sanoa.”

Enhän mä jaksa syödä enää yhtään enempää, mutta kiittelen vuolaasti tarjotusta ateriasta ja lupaan vielä ottaa selvää puuston harventamisesta. Joku sen tekee – ei takuulla Rasmus – ja sitten minun ei enää tarvitse nähdä painajaisia kaiken nielevistä puista.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 05.03.20 22:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6159

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Uusia koteja
6. maaliskuuta 2020 #jusmus #coral

Mä olin ollut viime hetkiin saakka ihan varma, että Coral ei loppujen lopuksi tulisikaan mulle. Alexander palaisi Ruotsista ja alkaisi ratsastaa sitä taas itse; tai Susanne tulisi järkiinsä ja kieltäytyisi tekemästä hyväntekeväisyyttä; tai me erottaisiin Josefinan kanssa jostain syystä muuttoviikonlopun paineessa ja Arne tappaisi mut, koska olin saanut Josefinan surulliseksi, sen sijaan että antaisi mulle hevosen. (Vai olisiko se niin onnellinen siitä, että sen tytär olisi viimein vapaa hankkimaan paremman miehen, että antaisi mulle kaksi tai kolmekin hevosta?) Mä olin ollut skeptinen vielä sittenkin, kun me perjantai-iltapäivänä Josefinan aamuvuoron jälkeen lähdettiin ajamaan kohti sen kotikartanoa. Me oltiin moikattu Laraa ja kahviteltu Arnen ja Susannen kanssa hyvin pikaisesti, ja koko ajan mä olin vain odottanut pommin putoamista. Sitten me oltiin allekirjoitettu paperi Coralista, ja kun asiasta oli mustaa valkoisella se alkoi tuntua hitusen todellisemmalta, mutta ei vieläkään täysin.

Jotenkin vasta, kun me oltiin Coral kyydissä varovasti körötelty koko pitkä matka takaisin Kallaan ja Keinupuun hevostallille, ja saatu ori tavaroineen purettua uuteen kotiinsa, mä aloin ymmärtää että se oli todella onnistunut. Mä olin saanut mielettömän hienon hevosen käyttööni mielettömän hyvällä diilillä, kiitos mun anteliaiden appivanhempien, ja mä olin saanut majoitettua sen ilmaiseksi Hanni hevoskauppiaan tallille, kun olin luvannut tehdä jonkun tallivuoron kuussa. Loput olisi vain mun omista taidoista kiinni.

Olisiko Coral ensimmäinen hevonen, jonka kanssa mä lopulta pääsisin kipuamaan 140-luokkien haamurajan yli ja kohti isompia luokkia ja isompia kisoja? Ehkä, ehkä ei – vielä ei voinut sanoa mitään. Mutta kovasti mä kyllä toivoin.

”Pitäisiköhän sitä kutsua jollain lempinimellä?” mietin ääneen katsellessani oria, joka pyöri karsinassa vähän levottomana ympyrää ja puhahteli toisella puolellaan majoittuvalle ruunalle. Coralin uusi seinänaapuri ei ollut orista innoissaan ja sen korvat painuivat tiukkaan luimuun joka kerta, kun Coral vain katsoi siihen päinkään, mutta mä olin varma että kaksikko asettuisi kyllä pian.

”Ai niin kuin vaikka… Ralli?” Josefina ehdotti viattomasti. Mä makustelin nimeä suussani, mutta ei se tuntunut sen sopivammalta kuin hevosen oikea nimikään. Cora? Ei, mulla oli ollut sen niminen tallikaveri joskus Ruolammen aikoina. Ali? Ora?

”Carri?” mä heitin. ”En tiedä, muistuttaako se vähän liikaa Callea?”

”Se voisi olla Kari, jos Ismo ei olisi jo vaihtanut nimeään”, Josefina naurahti.

”Ehkäpä me jätetään tää nimiasia hautumaan”, mä vastasin ja nappasin Josefinan kainaloon. Me jätettiin karsinassa ympäri pörräämisen lopulta lopettanut Coral napsimaan iltaheiniään ja suunnattiin autolle ja sillä kotiin: meidän omaan, yhteiseen, vielä vähän keskeneräiseen mutta silti jo tutulta tuntuvaan kotiin. Josefinan kanssa asuminen oli entistä ihanampaa nyt, kun meillä oli paikka joka oli molempien yhtä paljon ihan alusta saakka, ja kun oli tilaa levitellä tavaroita muuallekin kuin toistensa päälle. Siellä me puuhasteltiin kuin mikäkin vanha aviopari laittaessamme paikkoja hiljalleen kuntoon; ehkä Einon ja Eeditin henki oli tarttunut talosta meihin. Mitä seuraavaksi? Pitäisikö meidän hankkia yhteinen poni?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 05.03.20 19:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Muuttoviikonloppu
29.2.-1.3.2020
#jusmus #eedit

On karkauspäivä, ja se on minusta aika hyvä päivä kääntää uusi lehti elämässä. Nyt kun me ollaan muuttamassa tavaroitamme uuteen kotiin, mä mietin vähäsen väkinäisen toiveikkaana, että ei se ehkä niin paha paikka olekaan. Onhan se vähän kaukana kaikesta, mutta umpirakastuneena voin ajatella että mistä minä muka olen kaukana silloin kun Rasmus on lähellä, en mistään. Onhan se vähän vetoisa, mutta meillä on takka ja isä on luvannut tuoda pari heiltä liikenevää lämpöpatteria, ja onpahan syy ostaa mukavia vilttejä ja torkkupeittoja. Onhan se vähän hämärä sisältä, mutta kun asiaa oikein ajattelen, sehän johtuukin oikeastaan pihamaan puista. Kuusikko on päässyt hiipimään varsin lähelle taloa, kun Eino on ikäänynyt ja Eedit jäänyt lopulta yksin. Ei heistä ole ollut huolehtimaan tontista; talosta kyllä, tunnollisesti ja niin hyvin kuin he ovat osanneet, ja siihen on energia mennyt.

Minä unohdun katselemaan pihaa ja ajattelen, kuinka kaunis se voisi olla. Talohan on oikeastaan aika viehättävä. Se ei vain pääse oikeuksiinsa, kun piha ympärillä on pääsyt villiintymään ja vallitsemaan.

Rasmus ei unohdu toljottamaan. Rasmus kantaa Antonin kanssa sohvaa taloon. Se oli oikea löytö: hyväkuntoista sohvaa kaupitteli netissä joku, joka ei ymmärtänyt huonekalun todellista arvoa. Hinnan lisäksi olen lapsenomaisen iloinen siitä, että meillä nyt ylipäänsä on sohva sijoitettavaksi meidän olohuoneeseen.

Antonin on paikalle komentanut Aliisa ja tullut itsekin ja käskyttänyt jopa Robert Harringtonin paikalle valmennuspäivänsä päätteeksi, vaikka ei meillä oikeasti ole yhtään niin paljon tavaraa että sellaista seuruetta tarvittaisiin. Aina joku meistä siis tuntee olonsa hyödyttömäksi muiden tohistessa, ja useimmiten Robert, joka nyt sattui saapumaan viimeisenä kun meillä muilla oli jo hyvä systeemi meneillään. Mutta koska minä olen liian nöyrä ja hiljainen komentelemaan muuttoseuruetta, Aliisa on ottanut tirehtöörin paikan, ja neiti Hurulla on tapana mennä vähän yli laidan kaikissa järjestelyissään. Eeditkin pyörii epävarmana mukana, tahtoo olla avuksi muttei tiellä.

”En minä tunkeilla tahdo”, hän sanoi meidän tullessa, ja me kilpaa vakuuttelimme että meidän muuttohulinathan tässä enemmän tiellä hetken ovat mutta varmasti löydämme tavat elellä talossa siten ettemme ole toisillemme häiriöksi. Eedit hymyili, ensin vähän varovasti ja sitten lämpimästi, ja minä näin hänessä itseni.

No, kunnes hän muistutti meidän olevan aika erilaisia:
”Minä se tein lihakeittoa teille, koko seurueelle, ja sittenpä minä vasta muistinnii että eihän ne taida nykynuoret kovasti lihaa syödäkään, mutta kun en se minä kovin hyvin tunne niitä kaikenlaisia uusia vekaanistisia juttuja, mutta sosekeittoa tein, juureksista, sepä se varmaan passaa kun nälkähän teille kantaessa tulee, ja sämpylöitä leivoin ja pullaa, ja jos sopii niin tulette syömään kunhan joudatte mutta eihän teidän mikään pakko ole.”

Se oli yksi pitkä ja polveileva virkekokonaisuus, jota minun oli hieman vaikea seurata, sillä Eedit puhuu hienoisella murteella jota minä en osaa. Ydinviesti oli kuitenkin selvä: meillä on naapurissamme pullantuoksuinen emäntä, jossa elää ja virtaa sukupolvien ruoanlaiton taito, vaisto jo oikeastaan. Minusta se on tyystin kadonnut, jos meidän suvussa on sellaista koskaan kuohunnutkaan. Ei välttämättä ole, sillä suvun on ollut tärkeä taata työtä ja palkkaa niille, jotka jotakin osaavat, etenkin niinä kaukaisina aikoina kun oli vielä kaupunkitalo erikseen ja maalaiskartano tunnettiin Vittsandin kartanona. Mitähän se mahtoi olla, venäläisten valta-aikaa varmaan, kun kaupunkitalosta luovuttiin. Silloin oli ruotsinmielisellä ja länsinaapurin turvin mukavan virkamiesasemansa pitäneellä isoiso?iso..iso...?isällä ja hänen perheellään vähäsen kovat ajat ja suvun omaisuudessa tapahtui niukistumaa. Sittemmin rahaa tuli ja meni ja tuli taas, mutta merenläheinen maalaiskartano pysyi Rosengårdien perheen tukikohtana eikä uutta suurta kaupunkitaloa kuunaan hankittu.

Mutta se melko muinaisesta sukuhistoriasta. Me kiittelimme Eeditiä kovasti ja lupasimme, että kunhan ehdimme, tartumme kyllä tarjoukseen.

Aliisa on vanhasta rouvasta aivan ihastuksissaan, supattaa minulle että kaikilla pitäisi olla oma naapurinmummeli, ja minusta ei ole oikein kohteliasta nimitellä Eeditiä mummeliksi, mutta ei hän kaikeksi onneksi sitä kuullut. Minusta mummeli kuulostaa höpsähtäneeltä. Eedit ehkä hössöttää, mutta on turhan terävä höppänäksi.

Nyt Eedit seisoskelee oman kotinsa portailla ja katselee minua, kun Rasmus ja Anton ovat kadonneet sohvan kanssa toista portaikkoa pitkin meidän puolellemme. Hätkähdän. Tunnen oloni vähän noloksi, sillä olen pysähtynyt pihamaalle tuijottamaan Eeditin ja Einon laiminlyöntejä: talon nurkille pimentäväksi muuriksi levinnyttä kuusikkoa ja villiintynyttä vesakkoa ja puoliksi umpeen kasvanutta tilaa, josta myöhemmin keväällä paljastuu entinen perennapenkki. Sen palauttamisesta entiseen loistoonsa tulee vielä Eeditin ja minun yhteinen harrastus, jossa yhdistyy Eeditin kokemustieto ja minun nuorten ja näppärien käsieni taito. Vielä tiedän kuitenkin tulevaisuudesta yhtä vähän kuin uuden vuokranantajamme elämäntarinasta, mutta aikanaan ne molemmat tulevat minulle kyllä pala palalta tutuksi.

Minä hymyilen Eeditille anteeksipyytävästi. Vanha nainen viittilöi. Menen hänen luokseen.

”Mahtaa olla jano pojilla, kun ahkerasti kantavat. Emmeköhän jouda laittamaan heille juomaa, eivätkö jo jouda pitämään pikkuisen taukoa.”

Melkein ehkä ihan pikkuhippusen verran rakastan jo Eeditiä ja rouvan rauhoittavan hyväntahtoista läsnäoloa. Hymyilen, enkä tällä kertaa lainkaan pahoitellen, vaan vilpittömän kiitollisena kaikesta lämminsydämisestä huolehtimisesta. Astelen Eeditin perässä sisään hänen huoneistoonsa, jossa vanhat äänekkäät kellot tikittävät ja kuulostavat rauhallisilta ollakseen aikarautoja. Eivät kellot kiirettä luo, ajattelen silloin. Jostakin muusta se syntyy.

Esille on jo nostettu hopeatarjotin. Se on kaunis esine, ihastelen itsekseni, ja sitten ääneen Eeditillekin.
”Niinkö”, rouva sanoo silminnähden mielissään, ääni on pehmeä ja pehmenee entisestään kun sormet sivelevät sileää pintaa ja sanat raottavat historiaa. ”Häälahja. Arvokas lahja oli, melkein emme kehdanneet ottaa vastaan, vaan hyvin se on palvellut ja kovasti on siitä iloittu. Enää en siitä raaskisi luopua — vaikka tuleehan se aika kun kaikki maallinen jää taa.”

Eino elää talossa yhä, vaikka makaakin jo metrejä multaa yllään. Näin jo eteisessä ensimmäiset valokuvat miehestä, ja sitten on joku toinenkin, sellainen, jonka nuoruuskuvat ovat tuoreempia. Einon ja Eeditin poika, arvelen, mutten utele. Kai minä hänet tapaan, jos olen tavatakseni, ja kai Eedit hänestä kertoo jos niin haluaa.

Aliisa näkee meidän tulevan Eeditin rapuille, huomaa juomatarjottimen minun käsissäni ja Eeditin käsissä keksikipon, joka ei enää mehukannun, kahvitermoksen, sämpylälautasen ja juomalasien ohella mahtunut sievälle ja tunnearvon entisestään kaunistamalle hopeatarjottimelle.

”Pooojaaat, tauon paikka! Voi Eedit, miten oletkin laittanut niin ihanasti meille asiat, kyllä meidän kelpaa”, Aliisa tohottaa, ja Eedit on taas mielissään. Mieslauma (no nii-in, onhan niitä nyt sentään kolme!) kerääntyy keittiöön ja erityisesti Robert näyttää helpottuneelta. Minä ymmärrän miksi – vihdoin sillekin on jokin selkeä tehtävä. Kuten jo todettua: kantamisessa ei ihan oikeasti tarvita meitä kaikkia. Syömään sen sijaan on kaikki kutsuttu ja tarjottavaa riittää.

”Oltaisiinhan me voitu minunkin tykönä”, Eedit lausuu, mutta hymyilee sitten. ”Vaan onhan tänne jo tullut kotoisuuden tuntua.”
”Kyllä kaikki on vielä aika”, sanon minä ja hapuilen suomenkielistä ilmaisua sille kaaokselle, joka ympärillä muuttolaatikoiden ja paikkaansa löytämättömien huonekalujen muodossa levittäytyy. Tyrskyn myrskyn, muulin mallin, sikin sokin?
”No eipä ole kauan”, Aliisa naurahtaa leppoisasti. ”Se on tuo Josefina semmoinen, että iltaan mennessä täällä on siistiä kuin sisustuslehdessä. Kaunishan tämä rakennus on jo itsessään, eikä Jusun ympärillä mikään pysy pitkään epäjärjestyksessä paitsi minä. Minun järkeistämiseen ei mikään pieni noituuskaan riittäisi.”

Eedit hykertelee, Anton näyttää pohdiskelevan millainen maailmojen mullistus tarvittaisiin Aliisa Hurun normalisointiin, ja minä katson Rasmusta ja saan hänet kiinni katselemasta rasmusmaisen hellästi takaisin. Se on merkillistä: kuinka se saattaa näyttää niin totiselta ja kuitenkin jotenkin rakkaudelliselta yhtä aikaa. Mistä se tunne oikein tuleekaan? Kuvittelenko minä sen vain? Mutta minäpäs päätän luottaa omaan aavistukseeni.

Hymyilemme toisillemme hämillämme ja äkillisen ujoina. Tässä on meidän keittiömme, sotkuineen päivineen, ja me istumassa muuttolaatikoilla kun tilaan jo kannetut tuolit on annettu vieraiden käyttöön. Poskeni punehtuvat hieman, kun huomaan Robert Harringtonin kuikuilevan meitä vaivihkaa. Näkikö se meidän toisiimme suunnatut katseet, huh sentään.

* * * * *

Muuttopäivän iltana jäljellä on vielä kaaoksen rippeitä muttei enää vieraita, ja minä makaan Rasmuksen vierellä aivan liki painautuneena ja rakastan niin paljon häntä ja kotia että se ihan hämmästyttää minua.

”Tiedätkö”, aloitan Rasmuksen silitellessä käsivarttani hitain liikkein, silmät jo piteneviä hetkiä ummessa. ”Mä ajattelin, että mua vaivaisi tänne muuttaminen enemmän. Kun eihän tämä ollut ihan… suunniteltua.”

Rasmus katsahtaa minua vikkelästi ja näyttää taas nolostuneelta. Hänen tehtävähän se oli: sanoa Eeditille ettemme muuttaisi. Naurattaa, ja vähän hihitänkin.

”Minusta tuntuu että tästä tulee hyvä koti kuitenkin”, sanon ja kohottaudun voidakseni taas suudella poikaystävääni, joka hymyilee huuliani vasten ja liu’uttaa kätensä vyötäisilleni, kun mä kipuan sen syliin. Siitä on hyvä katsella Rasmuksen kauniita silmiä, niitä lämpimiä ja helliä ja joskus äkämystyneitä mutta enimmäkseen kilttejä.

”Tuntuuko susta?” mä kysyn.
”Mikä? Miltä?”
”Tämä koti. Hyvältä. Ja elämä.”
”Joo.”
“No hyvä sitten.”


* * * * *

Sunnuntaiaamuna mä herään mielestäni varhain, mutta opin pian että kello onkin jo lähes kymmenen. Jätän Rasmuksen nukkumaan ja hiivin keittiöön. Laitan kahvin tippumaan ja täytän kaksi Eeditin leipomaa sämpylää. Tekisi mieli keittää puuroakin, mutten jaksa, ja pohjaanhan se palaisi varmaan kuitenkin. Kasaan aamupalan tarjottimelle (se on minun omani ja vähemmän kaunis kuin Eeditin, puinen vain) ja vien makuuhuoneeseen. Herätän Rasmuksen uuteen elämään niin miellyttävästi kuin osaan ja hyrisen hyvää tuulta, vaikken alunperin voinut kuvitellakaan viihtyväni täällä.

Siivoilen ja järjestelen vähän, lähden tallille, en pidä matkaa mahdottoman pitkänä sittenkään. Palatessani kohtaan sauvakävelemästä saapuvan Eeditin kotipihassa ja nolostelen hevoselta haisevaa tyylitöntä talliasuani.

”Kauheaa, tänne karistelen vaatteistani heinänkorsia”, naurahdan vähän hädissäni huomattuani, että toppatakin helmaan on totisesti takertunut heinänkorsi, joka juuri Eeditin nähden tipahtaa maahan.
”Höpsistä! Älähän sinä tuosta huoli. Pidänhän minäkin hevosista, oli niitä meilläkin. Tuolla ne ovat tallinkin rippeet, tuolla metikön takana missä Einon kotitila seisoo, tai mitä niistä rakennuksista nyt lienee jäljellä. Kivijalka vielä seisonee kustakin töllistä, mutta eiköhän ole vuodet ja hankien paino jo tehnyt lopusta selvän”, Eedit kertoilee hieman surumielisen oloisena.
”Täälläkö oli talli”, kysyn kiinnostuneena, kun talsimme Eeditin tahdissa taloa kohden.
”Oli, ja navetta, ja hyviä aittoja. Vaan niin se aika ajaa ohi rakennuksista ja ihmisistä.”

Erkanemme kohteliain sanoin rappujemme alla. En tahdo jäädä vahtaamaan, mutta varmuuden vuoksi ja toivoakseni huomaamatta varmistan kuitenkin, että Eedit pääsee kotiinsa. Huoli on turha: iäkäs rouva kulkee raput ketterästi, jos kohta meitä nuorempia verkkaisemmin.

Illallista syödessä muistan kertoa keskustelusta omalta tallireissultaan minua myöhemmin palanneelle Rasmuksellekin. Mun poikaystäväni innostuu samalla tavalla kuin minäkin.

”Talli! Olisipa sellainen vieläkin.”
Nauran Rasmukselle.
”No niin mäkin ajattelin! Sittenhän meillä ei koskaan olisi tästä kiire minnekään kun olisi tilaa koko perheelle”, sanon ja Rasmus katsoo mua suurin silmin, mikä saa minut tarkentamaan: ”Hevosillekin. Onhan ne vähän kuin perhettä.”
”Niin… niin. Niin ne on.”
”Rakennetaanko joskus talli vanhan tilalle”, kiirehdin ehdottamaan. ”Hankitaan sinne Eeditille joku mukava vetohevonen jonka reessä ja kärryillä se voi ajella, ja meidän omat tietysti, ja pistetään vaikka talliyritys pyörimään.”

Se on toimiva puheenaihe. Uppoudumme utopiaan ja suunnittelemme naureskellen höperöitä tulevaisuudenkuvia, sellaista hattaranhöttöistä haavemaailmaa, ja jossakin vaiheessa me ollaan jo remontoitu kellariin asunto Joachimille ja majoitettu Aliisa idylliseen aittarakennukseen riittävän kauas ettei sen ääni kantaudu jatkuvasti meidän kotiimme, ja haalittu laumallinen hirveän hyviä hevosia ja pari somaa ponia ja kaksi mukavaa koiraa ja minulle kissa, ja arvovaltaisimpina tilusten toimien valvojina toimivat naapurin Eedit ja eläkepäiviä omaan aittamökkiinsä viettämään muuttanut pomo.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Ohk
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.02.20 12:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6159

Branin päiväkirja

Mokaamisen määritelmiä
26. tammikuuta 2020 #jusmus

Tammikuun viimeinen viikonloppu meni siten, että se meni täysin vihkoon.

Ensinnäkin me lähdettiin sunnuntaina avaamaan estekisakausi Provandoon, ja vaikka Bran oli ollut treenissä ja edellispäivän kenttäkisoissa tosi hyvä, mä en radalla tunnistanut sitä yhtään. Mä en saanut ratsastettua siitä kaarteisiin tai niistä ulos millään – se painoi lapa edellä seinälle, eikä mun auttanut muu kuin roikkua sisäohjassa että saisin orin jotenkuten esteille. Olisi ehkä tai tietenkin kannattanut keskeyttää, mutta enpä keskeyttänyt, vaan ratsastin ehkä elämäni tai ainakin viime vuosien huonoimman esteratani. Lopputulema oli jotain satakaksikymmentä virhepistettä ja ansaitusti viimeinen sija.

Ärsytti. Ärsytti paitsi oma huono ratsastus myös Branin huono ratsastettavuus, vaikka olin tehnyt viime viikkoina sen kanssa paljon töitä. Ärsytti, että Josefina oli nähnyt kaiken, ja hetken aikaa olin jopa kateellinen sen hienoista suorituksesta Grannin kanssa. Ärsytti myös, että Isabella oli pitkästä aikaa samoissa kisoissa ja voitti tietenkin kaikki luokkansa. Mä olin varma, ettei ihan hetkeen tulisi kutsua taas hyppäämään sen hevosilla.

Kisojen nimi oli tietenkin osuvasti Golden Future. Mun kultainen tulevaisuus taisi olla jo takanapäin ja alamäki jo alkanut. Uusi vuosikymmen, mikäs sen parempi ajankohta aloittaa luisuminen kohti epäonnistumisten suota? Coralinkin pitäisi tulla parin viikon päästä, mutta mä aloin epäillä, kannattiko mun sitä ottaakaan. Tätä menoa mä en ainakaan onnistuisi nostamaan sen jalostusarvoa, pikemminkin päinvastoin.

Noh, mä nielin kiukkuni ja me selvittiin tallille ja tallilta kotiin, ja sitten Josefina lähti kauppaan ja mä muistin, että en ollut edelleenkään soittanut sille vuokranantajakandidaatille, jonka kämppää Josefina oli käynyt katsomassa jo, öh, viikko sitten. Muistaakseni olin luvannut tehdä sen jo keskiviikkona. Niinpä mä otin puhelimen käteen ja kisoista sisuuntuneena olin valmis sanomaan sille mummolle ilman korulauseita, että me ei voitaisi sen murjuun muuttaa.

Mutta jostain syystä se keskustelu ei mennytkään ihan niin.

Ja kun Josefina palasi kaupasta ja löysi mut sängyltä istumassa puhelin edelleen kädessä, mä en osannut sanoa muuta kuin karmivan totuuden.
”Mä soitin sille Eeditille”, mä aloitin ja jatkoin, ennen kuin Josefina ehti kysyä, oliko mummo ollut kovinkin pettynyt: ”Ja jotenkin siinä kävi niin, että mä lupasin että me muutetaan sinne maaliskuussa.”

”Mitä”, Josefina sanoi epätyypilliseen kovaan ääneen, laski ostoskassin lattialle ja painoi hetkeksi silmät kiinni.

”Niin”, mä piipitin vaikeana. ”Se oli niin puhelias, ja niin innoissaan että me oltiin huolella harkittu asiaa ja valmiita muuttamaan, ja miten se tarvitseekin apua lumitöissä ja huhtikuussa pääsee jo laittamaan puutarhaa.”

”Rasmus, senkin tomppeli”, Josefina huokaisi, enkä mä ollut ihan varma oliko se vihainen vai shokissa. ”Olisit vain sanonut, että löydettiin toinen.”

”Mä yritin”, mä vastasin lannistuneena, ja olinkin yrittänyt, mutta mummeli ei ollut joko kuullut tai halunnut kuulla. Se oli päivitellyt, miten ihanaa olisi saada nuori pariskunta sen paritalon puolikkaaseen ja miten mukavaa meillä tulisikaan olemaan, eikä mun 'itse asiassa - niin mutta' -yritykseni olleet mistään kotoisin. ”Mutta se oli niin innoissaan. Ja onhan se halpa ja tilava. Vaikka onkin vähän kaukana.”

Josefina meni latomaan ostoksia jääkaappiin.
”Haluatko sä soittaa sille, että me ei muutetakaan?” kysyin varovasti. ”Varmaan se ymmärtäisi, laita mies asioille ja tee itse perässä, vai miten se menee.”

”En taatusti soita”, Josefina vastasi jyrkästi.

”Eli mitä me nyt tehdään?”

Josefina tuli istumaan mun viereen ja harkitsi hetken sanojaan, mutta huokaisi sitten taas ja lopulta, luojan kiitos, hymyili mulle vähän. Ehkä se oli lievästi tuskainen hymy, mutta hymy kuitenkin. ”Kai me sitten muutetaan Eeditin seinänaapuriksi maaliskuussa.”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 01.02.20 11:34
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 38
Luettu: 1882

Yhtenä iltana | Rasmus A.

(Väärä) asunto
22. tammikuuta 2020 #jusmus vuoropuhelu kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Rasmus ja Josefina astuivat ulos vaalean kerrostalon A-rapusta. He olivat Josefinan ehdotuksesta käyneet katsomassa asuntoa, joka oli ollut juuri niin tyylikäs kuin kuvien perusteella oli näyttänytkin. Asunto oli valoisa, väljä kaksio, joka oltiin remontoitu lattiasta kattoon edellisvuonna. Siellä oli astianpesukone, sauna, koskemattoman näköiset pinnat, runsaasti säilytystilaa, harkiten valitut tapetit, jopa vaatehuone. Kuka tahansa kallalainen olisi muuttanut sellaiseen asuntoon hetkeäkään miettimättä.

Jos oli varaa, tietenkin, Rasmus mietti jokseenkin katkerana. Hänellä ei nimittäin ollut. Kämpän vuokra oli aivan liian kallis Rasmukselle, oli ollut jo alusta alkaen, mutta hän ei ollut kehdannut sanoa siitä Josefinalle vaan suostunut lähtemään näyttöön. Ei se niin hyvä voisi olla, Rasmus oli järkeillyt, mutta olihan se ollut juuri niin hyvä ellei parempikin.

“Mitäs tykkäsit?” Rasmus kysyi Josefinalta, kun ovi painui kiinni heidän takanaan. Hän toivoi kuumeisesti heikkoa arvosanaa, mikä helpottaisi asioita merkittävästi, mutta näki tyttöystävänsä kasvoilta, ettei sitä ollut tulossa. Tietenkään.
Josefinan sanat vahvistivat vain sen, minkä hymy jo kertoi ennen niitä: “Tykkäsin. Siinä voisi viihtyä, vaikka pitkäänkin.”

Josefina tarttui Rasmusta kädestä. Rasmus ei puristanut kevyesti takaisin, niin kuin yleensä.
“Musta paras tähänastisista. Vai… mitä mieltä sä olet?” tyttö tiedusteli kepeästi.

“Joo”, Rasmus vastasi hitaasti. “Olihan se kyllä kiva ja siistissä kunnossa.” Rasmuksen ääni oli kuitenkin epäröivä. Hän mietti, miten asettelisi sanansa, eikä sitten sanonut mitään.
Josefina loi Rasmukseen nopean mutta tutkivan katseen.
”Mutta…?” tyttö arvasi vastauksen jatkuvan.

“En mä tiedä”, Rasmus jatkoi ja mietti jälleen hetken. Ehkä hänen pitäisi mennä suoraan asiaan: eihän asunnossa ollut tosiaankaan muuta vikaa kuin hinta. “Eikö se ole sun mielestä vähän kallis kuitenkin?”

Josefinakin harkitsi hetken.

”Hmm. Niin, ei se huokeimmasta päästä ole, mutta mä juuri ajattelin, että sijaintiin ja kuntoonsa nähdenhän se ei ollut pahan hintainen”, hän hyödynsi järkiperusteita astellessaan suojatien yli.

“Niin”, Rasmus myönsi vähän vastahakoisesti ja tunsi olonsa tyytymättömäksi, kun joutui jatkamaan asiassa sen sijaan, että olisi voinut kohauttaa harteitaan ja ehdottaa Josefinalle, että palattaisiin allekirjoittamaan vuokrasopimus saman tien. “Mutta en toisaalta tiedä tarvitaanko me noin uutta kämppää, ja on se aika isokin… Pitäisikö katsella jostain vähän syrjemmästä?” Rasmus jatkoi.

“Niin, ei kai me välttämättä tarvita ja voidaan me, kunhan kaikki aika ei sitten mene kulkemiseen”, Josefina antoi vähän haluttomasti periksi. “Mä näen sua nytkin aika vähän, ellei olla samaan aikaan samalla tallilla. Vaikka ehkä se ei vaivaa sua sitten.” Kireähkö naurahdus ja epävarma vilkaisu.

“Ei, siis joo, tietenkin vaivaa”, Rasmus melkein hätääntyi. “Ei sillä. Mutta en mä tiedä, mun mielestä olisi hyvä, jos me vielä katseltaisiin… Kun tää oli tosiaan niin kallis kuitenkin.”

Josefinan askel hidastui vähän ja ilme kävi hajamieliseksi. Sitten katse tarkentui Rasmuksen kasvojen sivuprofiiliin.
“Ai… okei. Mä en ajatellut - sä et tainnut koskaan sanoa mikä on sun hintaraja”, tyttö lausui yhtäkkiä hapuilevasti.

Rasmus nolostui. Juuri sitä keskustelua hän ei ollut halunnut käydä, vaikka tietenkin oli arvattavaa, ettei hänen vuokrakipurajansa ollut ollenkaan sama kuin Josefinan. Ei tietenkään ollut. “Niin, eihän me siitä niin puhuttu”, hän sanoi vaisusti. “Ei mulla nyt mitään tarkkaa, mutta jos nyt ei ihan koko kylän kalleinta kuitenkaan… Mikä on sun hintaraja?” Rasmus sysäsi pallon Josefinalle. Rasmus toivoi, että koko keskustelu olisi jo ohi, tai pikemminkin, ettei sitä olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Ei mulla oikeastaan ole, tai siis, että tietenkään en tahdo maksaa ylihintaa tai neliöistä ja huoneista mitä ei tarvita mutta, niin, tavallaan…” yhtäkkiä myös vähän nolon oloinen Josefina selitteli hätääntyneeseen sävyyn. ”Ja siis, niin, mua ei myös haittaa jos, tiedätkö, jos – jos me ei makseta ihan puoliksi.”

Josefina puraisi näkyvästi huulta ja jatkoi pienellä äänellä:
”... jos se helpottaa sua.”

Se ei helpottanut Rasmusta ensinkään. Hän tunsi olonsa noloksi, mutta myös kiukkuiseksi. Tulisiko koko yhteenmuutosta mitään? Halusiko Josefina edes muuttaa hänen kanssaan? Josefinahan olisi yksin voinut asia vaikka minkälaisessa lukaalissa. Ei ollut Josefinan vika, että Rasmuksen tulot olivat nykyään pienet ja menot edelleen suuret. Mutta ei Rasmus alkaisi tyttöystävänsä rahoillakaan elää, vaikka kyseessä olisi minkälainen hätätilanne – eikä nyt kyse edes ollut siitä.

“Tietenkin me maksetaan puoliksi”, Rasmus vastasi vähän kovemmalla äänellä kuin oli aikonut. “En mä suostu elämään kenenkään muun rahoilla.”

”Enhän mä niin sanonutkaan”, Josefina väitti ja yritti kuulostaa sinnikkäältä, mutta näytti hermostuneelta. ”Mä vaan tarkoitin että kun me kuitenkin ollaan ja asutaan yhdessä niin tietysti mä autan…”

Josefinan ääni hiipui ja tyttö vaikutti sitä vaivaantuneemmalta mitä pidemmälle puheenvuoro eteni.

“Sitähän se tarkoittaa, jos sä maksat enemmän”, Rasmus sanoi jyrkästi. “Haittaako sua, jos me katsotaan halvempaa? Vaikka pitäisikin sitten muuttaa vähän kauemmas keskustasta?”

”Eihän siinä ole”, Josefina aloitti melko närkästyneen oloisena, mutta kurtisti sitten kulmiaan ja huoahti. ”Ei mua haittaa. Ei muuteta keskustaan ja katsotaan vaan. Mutta sinne mä en halua mitä kävin lauantaina katsomassa. Sä lupasit ilmoittaa siitä sille Eeditille… oletko?”

“Ei sitten”, Rasmus vastasi ja harppoi eteenpäin katse tiessä. Hän oli suoraan sanottuna unohtanut koko Eeditin eikä ilahtunut, kun Josefina otti asian esiin. “En ole. Täytyy soittaa. Mä yritän hoitaa pian.”

Josefina joutui kipittämään pysyäkseen Rasmuksen perässä.
”Ehkä se kannattaisi tehdä mahdollisimman pian”, hän sanoi yhtäkkiä ääni kireänä. ”Ettei se turhaan odota. Se oli niin innoissaan ajatuksesta. Mutta soitat tietty sitten kun kerkeät.”

“Joo, kyllä mä hoidan. Pian”, Rasmus toisti. Miksei Josefina soittanut itse? Hänhän se oli siellä käynyt ja todennut kelvottomaksi. Rasmuksen mielestä se oli kuvien perusteella näyttänyt kivalta, ja se oli halpa. “Sä olet siis varma ettei se ollut hyvä? Mietin vaan, kun on aika hiljaista tässä nyt ollut markkinoilla. Mutta toki jos se ei sun mielestä ollut sopiva, niin sitten ei.”

”Kyllähän sä näit ne kuvat”, Josefina napautti. ”Eihän se nyt kamalan hyvässä kunnossa ollut, ja se oli oikeasti vähän kaukana jo.” Pienen, epäröivän tauon jälkeen Josefina vielä jatkoi surkean ja ärtyneen välimaastossa liikuskellen: ”Vai olenko mä susta tässä liian hienohelma?”

Kotirapun ovi häämötti edessäpäin ja Josefina iskosti katseensa siihen.

Rasmus vilkaisi Josefinaa, joka tuijotti eteensä, ja vastasi: “Et tietenkään. Mutta yritetään tehdä jotain kompromisseja. Ehkä mä voin opetella vaikka vähän remppaamaankin…”

Rasmus vaikeni ja tajusi, ettei kuuna päivänä saisi enempää kuin taulukoukun seinälle. Sen varaan ei Josefinankaan kannattaisi laskea. “Ja kaikkeenhan tottuu. Kunhan vain ei tarvitsisi tuossa luukussa enää pitkään olla.”

Josefina naurahti vähän ja vavahdutti vähän hartioitaan karistaakseen kireyden pois.

”Ei täällä mitenkään hirveää ole ollut”, hän sanoi avatessaan alaovea, ja tuuppasi kevyesti Rasmusta kylkeen ennen rappujen kiipeämistä. Sitten Josefina oli hiljaa aina kotiovelle saakka.

”Mutta jotenkin mä kai vaan toivoisin, että seuraava asunto olisi sellainen, missä me voitaisiin viihtyä kunnes – no, niin, pitkään. Jos joskus on pakko muuttaa isompaan”, Josefina mumisi lopun vähän nolostuneena ja kiirehti muuhun asiaan ennen kuin kiusaantui hengiltä. ”Mutta sille Eeditille pitää kyllä soittaa. Se asunto on kyllä ihan liian lähellä Märtaa.”

Rasmus lupasi, ja painoikin asian mieleensä niin, että muistaisi varmasti. Eivät he sitten Eeditin taloon muuttaisi, mutta eivät myöskään valkoiseen liian kalliiseen kerrostaloasuntoon. Toivottavasti jotain sopivaa – ja sopivan hintaista – löytyisi, ja hän ja Josefina voisivat elää rahaan ja sen puutteeseen liittyviä keskusteluja vältellen elämänsä onnellisina loppuun asti.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 22.01.20 20:21
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Coral
12. tammikuuta 2020 #jusmus kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Rosengårdien pihassa Rasmus laski trailerin lastaussillan varovasti alas, ja sisällä Lara päästi kiihtyneen hirnahduksen.
“Valmis?” hän kysyi Laran riimunnarua pitelevältä Josefinalta ja odotti nyökkäystä, ennen kuin avasi takapuomin. Lara peruutti yleensä vauhdilla ulos, eikä tämä kerta ollut poikkeus: purua lensi pihamaalle, kun tamma kiirehti ulos trailerista korvat pystyssä ja sieraimet suurina.

Vaikka sitä ei tietysti vielä päälle päin voinutkaan nähdä, Lara oli vahvasti tiineenä. Toisessa tiineystarkastuksessa eläinlääkäri oli klinikalla todennut normaalin tiineyden pikaisella ultraäänitutkimuksella ja vilkaissut myös hevosen jalkoja, joiden tilanne oli onneksi sama kuin edelliskerrallakin. Jos kaikki siis menisi putkeen, Lara synnyttäisi neljännen varsansa loppukesästä. Rasmus katseli tammaansa tyytyväisenä ja ylpeänä: se oli hieno hevonen, vaikkakaan ei enää kilparatsu.

He lähtivät kävelemään tallia kohden, ja Rasmus kääräisi kätensä Laraa taluttavan Josefinan hartioiden ympärille.
“Ihanaa, kun se on tiineenä”, Rasmus sanoi onnellisena. Josefina tunsi onnen tarttuvan.
“Niin on”, hän hymyili. “Siitä tulee varmasti kaunis varsa. Joko olet miettinyt nimeä?”
“En vielä”, Rasmus vastasi eikä tunnustanut, että oli hänellä tietokoneensa kätköissä jonkinlainen lista potentiaalisista nimistä. Ehkä Josefina voisi jo illalla auttaa häntä ideoimaan lisää.

Rasmus vaihtoi Laralle ulkoloimen ja Josefina irrotti kuljetussuojat, minkä jälkeen Lara pääsi vielä iltapäiväksi tarhaan. Se suunnisti heinäkasalle ja jäi pureskelemaan heiniä hitaasti.

“Hei vain”, Arnen ääni kuului Josefinan ja Rasmuksen takaa. “Miltäs siellä näytti?”
Rasmus arveli, että vastaus näkyi hänen naamaltaan: niin leveältä hänen hymynsä tuntui. “Oikein hyvältä”, hän vastasi. “Pitäisi olla tukevasti tiineenä.”
“Hienoa, onnittelut!” Arne sanoi vilpittömästi ja heilautti kättään kartanoa kohden. “Ehdittekö kahville sisälle?

Josefina vilkaisi Rasmusta ja Rasmus Josefinaa, eikä kumpikaan oikein tiennyt mitä olisi vastannut. Rasmuksesta kuitenkin tuntui, että hän oli ohittanut jo melkein epäkohteliaan monta kahvikutsua.
“Ehkä me nopeasti voitaisiin”, Rasmus sanoi ja katsahti taas tyttöystäväänsä. “Ellei Josefinalla ole kiire?”
“Ei, ei ole”, Josefina kiirehti vastaamaan ja hymyili pienesti Rasmukselle.

Josefina ei ollut ainoa, joka hymyili, ja olikin melko vaikea sanoa, kuka oli kaikkein tyytyväisin alkavan kahvihetken johdosta: Arne, joka sai viettää aikaa nuorimmaisensa ja viimein myös tämän mielitietyn kanssa; vai Josefina, joka ilahtui kovin siitä, että hänen poikaystävänsä osoitti vapaaehtoisuutta tällaisessa asiassa; vai Rasmus — ei ainakaan Rasmus.

”Oikein hyvä”, sanoi Arne mielissään johdattaessaan joukkoa pihamaiden poikki. ”Minulla onkin jotakin, mistä puhua kanssasi.”

Josefinan ja Rasmuksen yllätykseksi ensimmäisen isä katsahti jälkimmäistä niin sanoessaan. Arne Rosengård kuitenkin jatkoi matkaansa niin kuin lisätiedon jakamisella ei olisi ollut mikään kiire, eikä hänen mielestään ollutkaan. Asioista keskusteltiin kahvin äärellä, tai muun vaihtoehtoisen juoman, mutta vävykokelas ei vielä kuulunut siihen klubiin. Nuorille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata posliinikuppien äärelle.

Ne olivat hienot, heiveröisen oloiset ja epäilemättä arvokkaat, eikä Rasmuksesta ollut lainkaan hauskaa että kartanonrouva liittyi seuraan lisäämään vähintäänkin henkistä käsien tutinaa. Kohtelias tervehdys vastaanotettiin viileällä hymynkareella, ja siinä se. Susanne ei tuhlannut sanojaan Rasmukseen.

Arne sen sijaan sukelsi asiaan, kun kahvitarjoilu oli saatu järjestettyä takkahuoneeseen.

”Vieläkö, Rasmus, etsit hevosta?”
”Joo… sitä ratsastettavaa. En omaksi”, Rasmus lisäsi.
”Oletan ettei ole lykästänyt”, Arne rohkeni ryhtyä suorapuheiseksi. ”Sen tason hevosia ei ole maassa loputtomasti ja, miten sanotaan, tasapuolisia diilejä vielä vähemmän.”

Josefina tarkkaili tilannetta ja silitteli peukalollaan Rasmuksen kämmensyrjää.

”Minulla olisi sinulle sellainen”, Arne sanoi, ja Josefina katseli äitiään, jonka ilme ei värähtänytkään. Äiti tiesi ehdotuksesta etukäteen, hän itse ei.
”Niinkö”, äännähti Rasmus yllättyneen kuuloisena.
”Meidän ratsuttajatilanne on olennaisesti muuttunut, kun Jessi irtisanoutui ja Alexander muutti Markarydiin. Heidän ratsastama Coral on ilman ratsastajaa.”
”Teidän jalostusori?” Josefina pärskähti ennen kuin Rasmus ehti sanoa mitään.

Arnen silmät eivät räpsähtäneetkään.

”Niin. Haluaisitko kokeilla sitä tänään? Teillähän ei ollut kiire.”

Rasmus halusi kyllä. Hän ei kuitenkaan ollut varma, mitä olisi ajatellut Josefinan kommentista, Arnen ehdotuksen perimmäisistä syistä tai Susannen ilmeettömästä katseesta, ja kaiken kaikkiaan ajatus Rosengårdien oriilla kilpailemisesta tuntui ensi alkuun riskialttiilta. Toisaalta Rasmus harvoin kieltäytyi mahdollisuudesta ratsastaa hyviä hevosia edes kertaluontoisesti, eikä hän tehnyt niin nytkään - joten vajaata tuntia myöhemmin hän löysi itsensä Coralin satulasta.

Se oli keskikokoinen ori, Dustyn kahdeksanvuotias jälkeläinen, jonka kimossa karvassa oli vielä häivähdys kellertävää. Se tuntui energiseltä ja vilkkaalta, ja sillä oli mielettömän tehokas ja eteenpäinvievä laukka. Coral ei ollut vaikea ratsastaa, mutta hieman tulisempi kuin Bran, ja vaati tasaista istuntaa ja kevyttä kättä. Rasmusta kieltämättä hieman ahdisti ratsastaa Arnen ja Susannen katsellessa, mutta ensimmäinen oli kaikeksi onneksi ottanut nuoren kirjavan tamman ratsastettavakseen yhtä aikaa eikä siksi ehtinyt tarkkailla Coralin jokaista askeltal. Josefina sen sijaan tarkkaili vanhempiensa kasvattamaa jalostusoria herkeämättä samalla, kun nosteli ratsukoille puomeja.

Hirveästi nosteltavaa niissä ei Coralin takia ollut, sillä ori osoittautui äärimmäisen varovaiseksi hyppääjäksi, joka ponnisti lujaa ja potkaisi takajalat taakseen pienilläkin esteillä. Sen hypyissä oli verrattain vaikea pysyä alkuun mukana, mutta Rasmus tunsi, kuinka hevoselta ei taatusti loppuisi kapasiteetti kesken. Coral ei ollut vielä valmis isoihin luokkiin, kuten Arne oli hänelle kertonutkin, mutta laatua siinä riitti. Se pitäisi vain monipuolisella treenillä kanavoida hyviin suorituksiin kilparadoilla.

Montaa hyppyä he eivät ottaneet, mutta Rasmus osasi jo niiden jälkeen sanoa, että hän viihtyi hevosen satulassa hyvin. Se oli hieno hevonen ja varmasti arvokas paitsi kilparatsuna myös jalostusorina, eikä Rasmus uskaltanut edes arvailla, millaista sopimusta Rosengårdit hänelle tarjoaisivat. Kovin paljon hän ei pystyisi hevosen käytöstä maksamaan, se oli tietenkin selvä.

“Mitäs pidät?” Arne kysyi jarruteltuaan oman ratsunsa käyntiin ja annettuaan sille pitkän ohjan. Rasmus seurasi Coralin kanssa esimerkkiä.

“Tosi hieno hevonen”, Rasmus vastasi ja yritti olla kuulostamatta liian innokkaalta. “Mahtava hyppy ja laukka. Varmasti potentiaalia isoihinkin kisoihin.”

Arne nyökkäsi.

”Niin. Siihen me kasvatustyössämme pyrimme”, kokenut hevosmies sanoi niin kuin se ei olisi ollut seikka eikä mikään. ”Ja on meidän etu, että meidän hevoset on hyvillä ratsastajilla ja tekevät tulosta. Mainostavat itse itseään.”

Se siitä paineettomasta tekemisestä kivan hevosen kanssa, mutta sitäkö Rasmus edes toivoi? Josefina katseli poikaystävää, joka syttyi haasteista: kilpaili hyvinkin nuorena ponien SM-taistoissa, lähti teini-ikäisenä Dierk Mayerille töihin ja iski hynttyynsä yhteen Arne ja (ennen kaikkea) Susanne Rosengårdin nuorimmaisen tyttären kanssa.

”Me olemme valmiit antamaan siitä osuuden sinulle nimellistä summaa vastaan”, Susannen kalsa ääni halkoi yhtäkkiä ilmaa.

Sanoja seurasi tihenevä hiljaisuus. Arne oli ainoa, jonka olemus oli rento, ja hevoset – hevoset olivat hyvän treenin jälkeen rauhallisia, kuin eivät olisi lainkaan tunteneet ympäröivää ilmapiiriä. Rasmus oli yllättynyt pökerryksiin ja Josefinaa kylmäsi.

”Sinä tietysti harkitset asiaa”, Susanne ilmaisi käskevämmin kuin hänen miehensä olisi suonut. ”Emme odota vastausta nyt heti.”
”Hevosen kuluista vastaamme me”, Arne kiirehti selvittämään tarjouksen ehtoja. ”Ja sen varaus-, astutus- ja varsamaksut kuuluvat meille. Sinun nimellinen omistusosuutesi takaa hevosen pysymisen sinun kilpailtavanasi kunnes päätät luopua osuudestasi.”
”Vaikka muut siteesi meihin raukeaisivat”, täydensi Susanne vailla sävyn häivää äänessään, mutta jokin häilähti katseessa.

Josefina oli aktiivisesti kurtistamatta kulmiaan. Tässä oli jotakin todella omituista: siinä, kuinka Susanne oli suostunut tähän ilmiselvästi vasten todellista tahtoaan, kuin ansaan ahdistettuna. Ja sitten Susanne näytti taas kuin keneltä tahansa kartanonrouvalta eikä lainkaan nurkkaan ajetulta, eikä Josefina enää luottanut omiin tulkintoihinsa.

”Aika…moista”, sanoi Rasmus myöhemmin, kun he istuivat autossa turvallisen etäisyyden päässä Rosengårdien sukukartanosta.
”Mmm”, äännähti Josefina ja toivoi kumppaninsa uskovan, että hänen täytyi keskittyä yhä talviunensa syvimpiä hetkiä horrostavan Tammisaaren läpi luovimiseen.
”Sä et tiennyt tästä etukäteen”, Rasmus ehkä arvasi tai kysyi, ja Josefina pudisti päätään.
”Ehkä ne tahtoo tosiaan tukea sua”, tyttö ehdotti ja hymyili hitusen liian myöhään, jotta se olisi ollut luontevaa. Kevyt naurahdus seurasi, ja sanat, joiden huolettomuudesta Josefina ei ollut itsekään varma: ”Tietysti sä harkitset ja mietit itse parhain päin. Hyvä diilihän se varmaan on.”

Ei isä eikä ainakaan äiti ehdottaneet muunlaisia sopimuksia kuin hyviä, mutta Josefina mietti: hyviä kenelle?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 11.01.20 23:52
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Juhlapäivä
31. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 24/24 #jusmus

Vuoden viimeisen päivän ilta me (minä, Josefina ja n. 67 muuta ihmistä) vietetään Pitkän miehen kujalla. On outoa olla siellä nyt, kun se ei ole enää Josefinan koti, vaan Aliisan ja sen Robertin, joka on kylläkin ilmeisesti ollut autuaan tietämätön koko juhlista aina niiden alkamiseen asti. Mä ja Josefina saavutaan aika aikaisin, ja vaikka paikalla on jo tusinan verran jengiä, oven avaava Robert näyttää hämmentyneeltä aivan kuin se ei ihan tietäisi, mitä kummaa on tapahtumassa.

Meidän jälkeen ihmisiä alkaa virrata sisään yhä kasvavina laumoina. Osa on auburnilaisia, osaan mä olen törmännyt joissain muissa hevosjutuissa tai ehkä kylillä Kallassa, mutta iso osa on ihan vieraan näköisiä. Huoneet (myös Robertin) täyttyvät, skumppaa virtaa laseihin, musiikki soi (ehkä vähän turhankin kovalla) ja ihmisillä tuntuu olevan hauskaa.

Ja ihan hauskat bileet niistä tuleekin: on mukavaa nähdä vanhoja tuttuja ja vaihtaa muutamia sanoja uusienkin ihmisten kanssa, juoda kaljaa ja humaltua lievästi, miettiä kulunutta vuotta ja vuosikymmentä milloin missäkin seurueessa ja toivoa hiljaa mielessään onnea ja iloa seuraavallekin vuodelle. Hyvine ja huonoine hetkineen – takana on mielenkiintoinen vuosi. Tuskinpa seuraava ainakaan merkittävästi kurjemmaksi muotoutuisi.

Ja vaikka se on niin kliseistä että hävettää itseänikin, on ihanaa lopettaa vuosi 2019 ja aloittaa vuota 2020 suutelemalla Josefinaa. Ehkä se olisi voinut tapahtua jossain muuallakin kuin Aliisan ja Roberin eteisessä kymmenien kenkien ja takkien seassa; mutta yhtä kaikki, mä olen siinä hetkessä onnellinen.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 01.01.20 16:52
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Joulukattaus
#rosengårdit #jusmus

23. joulukuuta


Suhteen parhaat asiat ovat lopulta aika pieniä. Ennen reissuun lähtöä me halaillaan varastoon ja juodaan aamukahvit hitaammin kuin tavallisesti. Rasmus mainitsee, että säätiedotuksessa varoitettiin huonosta ajokelistä. Se tulee saattamaan mut autolle ja pyytää sitten, että laitan viestiä kun olen perillä ja varmistaa että muistin pakata hänen lahjan. Perillä isä kysyy ensiksi miten ajomatka meni ja kehottaa heti seuraavaksi lähettämään Rasmukselle terveisiä ja ojentaa minulle pienet paketit vietäväksi hänelle ja hänen vanhemmilleen. Isä pitää Rasmuksesta.

Kun mä otan puhelimen esiin laittaakseni Rasmukselle lupaamani viestin, siellä odottaa häneltä:
”Sano vanhemmillesi hyvää joulua multa.”

Mun tulee sitä välittömästi valtava ikävä. Onkohan silläkin mua?

24. joulukuuta


Kartanolla on hulinaa. Siitä pitää huolen nuorin sukupolvi: Iris ja Felix ja heidän pikkuserkkunsa. Minusta on mukavaa, että meitä on niin paljon paikalla. On Vilhelmina perheineen, on Ulrika-täti ja Oskar-setä ja Oskarin mukana tämän vaimo ja lapset ja lapsenlapset. Mummokin on tullut kylään, vaikka vältteleekin nykyään usein reissaamista huonoon kuntoon vedoten.

Äidistä näkee, kuinka tärkeää on, että hänen oma äitinsä viettää joulun meidän kanssamme.

Ja sitten saapuu Alexander, joka on lennähtänyt pariksi päiväksi Suomeen.

”Pitää palata pian”, veli sanoo. ”Työt eivät odota. Eikä Elise.”

Se on kumma ja yllättävä uutinen. Alexanderilla on tyttöystävä. Vilhelmina alkaa välittömästi udella kaiken hienotunteisuuden unohtaen.

*

”Minusta Alexander ei vaikuta kovin rakastuneelta”, sanoo Vilhelmina mulle myöhemmin luottamukselliseen sävyyn.
”Niinkö”, mä sanon varovaisemmin. Utelu ei ole minusta sopivaa käytöstä, eikä toisten parisuhteisen arvostelu.
”Mm. Vaikka eihän se yleensäkään avoimesti osoita kiintymystään. Silti: joku myyjätyttönen. Olisin olettanut Alexanderin kaipaavan jotakin kunnianhimoisempaa.”

Välillä Vilhelmina on sellainen: vikkelä tuomitsemaan. Mun seurassani se ilmentää sitä estottomasti, vaikka muulloin onkin kovin korrekti. Mun tekisi mieli sanoa sille, että niinhän mäkin olen vain tallisiivooja, niin kartanoon syntynyt kuin olenkin. Ja mitä on Alexanderkaan? Ylioppilas, jolla on huikentelevainen harrastus.

Mitähän Vilhelmina miettii Rasmuksesta, mä ajattelen vähän surkeana, vaikka mun ei pitäisi välittää siitä vähääkään.

*

Joulupöytä on niin runsas, että musta tuntuu ironiselta kun mä oivallan, miten tiiviisti kohtuus kummittelee silti ruokailutilanteessa. Vilhelmina mun vieressäni syö kuin lintu: se ottaa pieniä maistiaisannoksia ja syö niitä hitaasti, sillä lapset vaativat sen huomiota ja se syventyy mielellään myös keskusteluihin aikuisten kanssa. Äiti pöydän toisella puolella vilkuilee meidän lautasia. Ylensyönti on syntiä, ja pöydät notkuvat silti.

Siitä mä olen iloinen, että Ulrika-täti on istahtanut mun toiselle puolelleni. Boheemi Ulrika on rentouden tuulahdus, ja meillä on puhuttavaa Pikistä. Alexander kyselee sen suvusta ja tulevasta varsasta.

”Zilverado. Väriori?” se tuhahtaa pilkallisesti. ”Aikookos Ulrika tehdä hyvät rahat ymmärtämättömien väriharrastajien kustannuksella?”

25. joulukuuta


Joulumaastoon mä saan kasvattimme Coralin. Alexander ottaa oman Naskinsa, jonka se aikoo ehkä ensi kesänä kuljettaa Ruotsiin jatkaakseen Henrikin ja uuden ratsuttajan, Hildan, aloittamaa koulutustyötä. Muistan Alexanderin eilisiltaiset puheet Pikille valitusta väriorista ja tuhahdan. Veljen oma hevonen on kirjava.

Coral on kiva hevonen. Sillä on vähän tyttömäinen nimi, mutta rakenteeltaan se on komea, voimakkaan näköinen jalostusori. Muistan, että sillä on emänsä tyylinen hyppy: molemmat kimot ponkaisevat ilmaan kuin vahvojen vietereiden heittäminä.

Henrik on ostanut isältä itselleen tamman, ranskalaisen Marbren, ja ratsastaa sillä ylpeän näköisenä. Äiti ratsastaa Dustylla, isä Karrolla. Isän ponihullutus on saanut Vilhelminankin innostumaan. Se kipuaa Prins-ponin satulaan.

*

Jossakin vaiheessa joulupäivää mä karkaan suuresta sukujoulusta hetkeksi omaan rauhaan soittamaan puheluita niille tärkeille ihmisille, jotka eivät ole paikalla. Yleensä se on tarkoittanut lähinnä Hannaa, ja sille mä soitan nytkin ja me sovitaan näkevämme vielä ennen kuin me kumpikin lähdetään vanhempiemme luota takaisin omille kotipaikkakunnillemme.

Sitten mä soitan Aliisalle, ja seuraavaksi Heidille. Sofialle joululahjaksi hankittua multisensorista kirjaa mä vähän nolostelen.
”Se oli niin soma, mutta onhan vielä vähän aikaista ehkä sille. Mutta ehkä te voitte silitellä niitä pintoja ja katsella värejä, ehkä siitä on iloa –”
”Jusu, se on ihana. Ja minun lahja myös.”

Mun on uskottava.

Puhelukierros päättyy itseoikeutetusti Rasmukseen.

26. joulukuuta


”Jäisit vielä. Vuodenvaihteeksi sitten menisit kotiin.”

Ein sanomisen vaikeus. Nieleskelen vähän ja karaisen itseäni. Isä tietää jo, että kieltäydyn, ja jos hän olisi enemmän äidin kaltainen, hän painostaisi ja manipuloisi.

Mutta isä hyväksyy vastauksen ja halaa läksiäisiksi. Helpotusta tuntien ajan pois kartanon pihasta, ja jossakin lumettoman Tammisaaren keskustaa sivutessani helpotus vaihtuu sydäntä särkevään ikävään.

Ei voi tehdä ihmiselle hyvää olla niin umpiuppeluksiin saakka rakastunut. Piru! Minussa on suurempia tunteita kuin minuun mahtuu! Hätäännys ja kauhistus!

On paras rauhoittua. En sentään tahdo ikävissäni ajaa varomattomasti ja saada sakkoja tai aiheuttaa tapaturmaa.

Kotipihassa ikävä yltyy tujuimmilleen ja unohdan tyyneyden. Juoksen raput kotiovelle.

*

Tunnekuohu tasaantuu vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun mä olen astunut kotiovesta sisään. Jo se tuntuu huimalta: laittaa avain yhteisen kodin lukkoon, kääntää sitä ja astua sisään ovenraosta. Rasmus ei tule vastaan heti, mistä mä arvaan sen piilottelevan jotakin sotkuja.

Sitten kun se tulee, mä olen jo riisunut ulkovaatteeni ja hyppään suoraan poikaystäväni syliin ja halaan minkä pystyn. Rasmus rutistaa takaisin.

”Hirveä hirveä ikävä. Oliko sulla yhtään?”
”Arvaa.”
”Tuoksunko hyvältä? Sun suihkusaippuaa ja kuorinta-ainetta käytin.”

Rasmus nuuhkuttaa mun kaulaa ja suukottaakin. Mä hymyilen ja huokaisen syvään.

”Ihana olla kotona.”
”Mustakin.”
”Tehdäänkö nachovuokaa?”
Rasmus naurahtaa puheenaiheenvaihdoksen yllättämänä.
”Mulla on nälkä”, puolustaudun.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.12.19 16:19
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6159

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Yksin kotona 5
23. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 20/24 #jusmus

Josefina oli lähtenyt Rosengårdien kartanoon jouluksi, ja mä olin jäänyt yksin meidän pieneen asuntoomme. Aina kun Josefina oli poissa, koko kämppä tuntui taas mun poikamiesboksilta; se näytti heti pienemmältä ja kolkommalta ja sotkuisemmalta, vaikka Josefinan tavaroita olikin siellä täällä ja sen kädenjälki näkyi esim. kaikissa kämpän koriste-esineissä. Mutta jotenkin, kun se ei ollut siellä, mun alitajunta alkoi epäillä oliko se koskaan ollutkaan, ja kaikki tuntui samalta kuin keväällä silloin, kun mä asuin yksin.

Mä tilasin pitsan, söin sen sängyssä, pelasin vähän, söin sipsiä, pelasin vähän lisää, ja sitten mä aloin ikävöidä Josefinaa. Tavallaan mä toivoin että olisin saanut viettää joulun sen kanssa, toisaalta oli ihan hyvä järjestely, että se enemmän jouluihmisenä meni juhlimaan sitä sukulaistensa kanssa ja mä ei-juhlin omieni seurassa. Oli meillä aina ollut tekokuusi, joku pieni kinkku ja muutama lahjapaketti. Mun äidin mielestä perinteet olivat tärkeintä.

Jos mä oikein pinnistelin, saatoin muistaa senkin, miten mä olin pienenä poikana rakastanut joulua ja sen taianomaisuutta ja odottanut aattoa lokakuusta asti. Mun toisen ponini mä olin itse asiassa saanut joululahjaksi. Kiara oli ollut vähän päälle 120-senttinen ratsuponi, joka oli ohuilla jaloillaan pinkonut kaksi kertaa kovempaa kuin mun shettikseni ja hypännyt mitä vain, mistä vain, milloin vain. Se oli odottanut mua aattona tallissa ja sillä oli ollut kaulassa seppele, josta se oli nirhinyt enimmät havut irti.

Se oli ollut hyvä poni. Olisi erittäin mieluinen yllätys, jos äiti tekisi joululahjaratsusta tradition ja tänä vuonna mua odottaisi paketissa joku tulevaisuuden olympiahevonen.

Mä lähetin Josefinalle whatsappilla hyvän joulun toivotukset heti, kun yö vaihtui seuraavan vuorokauden puolelle. Se ei vastannut, mutta ehkä se oli jo nukkumassa.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 24.12.19 17:10
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Huonoa tuuria
18. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 15/24 #purtsinpuurojuhla #jusmus

Vaikka mä en todellakaan ollut mikään puurojuhlaihminen, täytyi myöntää että Purtsilasta tuli joulutalkoiden myötä ihan tunnelmallinen. Porukalla me saatiin siivottua, tehdä pientä elämää helpottavaa remppaa ja koristeltua ihan vain muutamassa tunnissa. Satulahuoneeseen ilmaantui jopa viimeisen päälle koristeltu joulukuusi, joka oli överimpi kuin meillä kotona oli kertaakaan kahdenkymmenenneljän vuoden aikana ollut.

Mä sain tehtäväksi poistaa hämähäkinseittejä kaikkialta minne harjoineni yletin, ja Josefina liittyi mun seuraan saatuaan valmiiksi jonkun tärkeän koristeluhomman. Me huiskittiin harjoilla katonrajaa, pimeitä nurkkia ja vähän toisiammekin, ja kun me oltiin enemmän tai vähemmän valmiit, mä vedin Josefinan lähelle ja kiersin käteni sen ympärille; harja kaatui kolisten maahan.

”Tiesithän että mä olen täällä vain sun takia”, mä sanoin. ”Eihän mulla ole täällä hevosta.”
”No, ihana kun tulit”, Josefina hymyilee ja kurottautuu lähemmäs. Me vaihdetaan lyhyt ja kevyt suudelma, JA juuri sen lyhyen suudelman aikana mun äiti (jonka mä en edes tiennyt ehtineen koko talkoisiin) paukkaa nurkan takaa suoraan meidän eteen.

”Hups!” se sanoo ja naurahtaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeilla.”
”Ai, hei, Jaana”, Josefina vastaa vienosti ja on kevyesti punastunut.
”Joo, mepäs tästä”, mä jatkan kaikkea muuta kuin vienosti punastuneena ja vedän Josefinan mukanani.

Onneksi meillä oli sentään hevoset eri talleilla, enkä mä koskaan käynyt äidin kanssa yhtä aikaa Purstilassa, niin mun ei tarvitsisi törmätä siihen vastaavanlaisissa merkeissä enää esim. ikinä. Tai pikemminkin – sen ei tarvinnut törmätä meihin. Mä uskoin vakaasti, että jotkut asiat oli tarkoitus pitää yksityisinä.

Melkein voittajia
18. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 16/24 #purtsinpuurojuhla

Puurojuhlan paras osuus oli ehdottomasti maastoretki, jonne mä sain ratsukseni Pikin. Josefina oli kysynyt, kumman mä haluaisin lainaan, ja mä olin vastannut Pikin. Mä epäilin, että Josefina olisi ehkä itsekin mennyt mieluummin sillä kuin Grannilla, mutta no – mä halusin kovasti päästä testaamaan Pikkumustaa pitkän tauon jälkeen enkä taas toisaalta ollut yhtään varma, sovittiinko mä ja Granni toisillemme.

Mukana oli sekalainen seurakunta purtsilaisia hevosia ratsastajineen, ja aika sekalaiseksi maastolenkki osoittautuikin. Kolme hevosta heitti kuskinsa tantereeseen ja yksi niistä hevosista oli Harry, ja kun selvisi ettei ketään sattunut sen kummemmin, mä en jaksanut olla kovin harmissani Robertin putoamisesta. Jotenkin musta tuntui että se suhtautui muhun kylmäkiskoisesti, vaikka eihän me varsinaisesti tunnettu ja oli mahdollista, että se oli vaan ujo.

Oli miten oli, laukkakilpailu me kuitenkin otettiin. Piki oli pieneksi ja nuoreksi hevoseksi yllättävän kovassa kunnossa, ja vaikka se oli kiltti tamma, se meinasi suorastaan lähteä lapasesta. Mä yritin pysyä itse mahdollisimman hyvässä tasapainossa ja annoin sen mennä. Se jätti heittämälle taakseen Grannin, Harryn ja muutkin, mutta Lovea se ei saanut karistettua kannoiltaan. Verneri Kaajapuro ratsasti oriinsa ensin rinnalle ja lopulta ohi Pikin hyvästä alkuspurtista huolimatta, ja vaikka voitto ei meiltä kauaksi jäänyt, meni se kuitenkin selvästi Lovelle.

Kivan isäoriin äiti ja Inna olivat yhteisomistusvarsalleen valinneet, mä mietin enkä ollut yhtään niin harmissani häviöstä kuin olisin ehkä muuten ollut. Mä kiitin Pikiä hyvästä työstä ja myöhemmin Josefinaa hevoslainasta. Se oli tehnyt Pikin kanssa hyvää työtä ja mä olin varma, että tammasta tulisi vielä jotain suurta.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 18.12.19 22:07
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Yhtenä aamuna
15. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 13/24 #jusmus

Sunnuntaina Josefina meni vasta kahteen töihin, ja vaikka sitä ennen me molemmat haluttiin ratsastaa hevosemme, ehdittiin me kuitenkin nukkua verrattain pitkään. Kun mä availin silmiäni, ei ollut enää pilkkopimeää (joskin ”valoisa” olisi ollut liioiteltu termi), ja mun vieressä Josefina makoili mahallaan ja tutkaili puhelintaan.

Mä kierähdin Josefinan viereen ja kietaisin toisen käteni sen ympärille.
”Huomenta”, se kääntyi hymyilemään mulle ja painoi suukon mun poskelle. ”Katsopas tätä.”

Mä pyyhin enimmät unirähmät silmistäni ja otin vastaan Josefinan tarjoaman puhelimen. Näytöllä oli asunnon vuokrailmoitus: iso kaksio ei kovin kaukana Pitkän miehen kujalta, vastarempattu, järkevä pohjaratkaisu ja siistit pinnat. Asunto oli stailattu kuviin ammattitaidolla ja niiden perusteella se näytti valoisalta, raikkaalta ja noh, enimmäkseen valkoiselta.

”Sijainti olisi ainakin ihan hyvä”, Josefina kertoi mun selatessa ilmoitusta alaspäin. ”Eikä mitään remontteja tiedossa. Siitä varmasti saisi kodikkaan laitettua.”

Mä en epäillyt yhtään, etteikö Josefina saisi mistä tahansa Ikea-asunnosta kodikasta, ja mä olin jo vastaamassa että pitäisikö vuokranantajaan ottaa yhteyttä, kun mä lopulta saavutin ilmoituksen hintapyynti-kohdan ja havaitsin, että asunto oli kallis. Helvetin kallis. Aivan liian kallis mulle – ylitti mun miettimän budjetin melkein kahdellasadalla kuussa.

Hinta ei olisi ollut mikään ongelma jos mä olisin ollut edelleen isälläni töissä, mutta kun en ollut, ja Hanni ei maksanut mulle lähellekään niin hyvin eikä tuntejakaan ollut läheskään yhtä paljon. Mulla oli edelleen varaa pitää Brania Auburnissa ja varsoja ympäri pitäjää, mutta juuri muuhun mulla ei sitten ollutkaan enää varaa.

Mutta jotenkin mua hävetti ajatus siitä, että mun olisi pitänyt myöntää se Josefinalle yks kaks noin vain. Se oli tietysti kartanon kasvattina tottunut ihan erilaiseen elintasoon kuin mä. Ehkä se ei halunnut elää loppuelämäänsä köyhän ratsastajan kanssa jossain rotanloukussa? Ehkä se olisi halunnut mun palaavan takaisin oikeisiin töihin? Mä annoin puhelimen takaisin Josefinalle, könysin ylös sängystä ja kävelin kolme askelta huoneen poikki keittiöön.

”Hmm, joo, katsotaan”, mä sanoin selkä sängylle päin ja aloin kaivella aamupalatarpeita kaapista. ”Otatsä kahvia?”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 15.12.19 17:28
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Koti kahdelle
9. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 9/24 #jusmus

Kun Josefina on livahtanut suihkuun ja vesi on alkanut kohista putkissa, mä avaan tietokoneen. Ensin mä selaan läpi uusimmat hevosten myynti- ja ylläpitoilmoitukset, mutta sillä rintamalla ei ole mitään vähääkään uutta ja kiinnostavaa, joten mä siirryn asuntoihin. Sillä Josefina, mun tyttöystäväni, on juuri ilmoittanut haluavansa paitsi todella asua mun kanssa yhä edelleen, myös etsiä isompaa kotia, joka olisi meidän yhteinen oma koti alusta loppuun asti, ja se jos mikä on ihmeellistä.

Ongelmana tietysti on se, että Kalla on n. viidellätoista asukkaallaan yksi pienimmistä asuntomarkkinoista Suomessa, ja se, että mä olen nykyään kohtuullisen köyhä. Mä tiedän, ettei Josefina tarvitse mitään kattohuoneistolukaalia sen enempää kuin mäkään, mutta olisihan se kiva, jos meidän tuleva koti ei olisi jo lähtökohtaisesti homeessa ja varustettu vaaleanvihreällä muovimatolla ja keltaisilla keittiönkaappien ovilla.

Josefina tulee suihkusta, valuttaa hiuksistaan vesipisaroita keittiön lattialle ja tuoksuu ruusulta. ”Mitä sä katsot?” se kysyy.

”Näitä kämppiä jo vähän”, mä vastaan ja kohautan hartioitani. ”Aika rajallisesti valikoimaa kyllä, täytyy sanoa.”

Josefina hymyilee. ”Ei sitä nyt vielä tänään tarvitse hoitaa”, se sanoo jotenkin lempeästi eikä ollenkaan muistuta, että mä itse olin vartti sitten vannonut, että kyllä joku kiva kämppä varmasti löytyisi.

Ja löytyisikin – ennemmin tai myöhemmin, mutta ei ehkä vielä tänään. Harmi, että mun taas tekisi mieli muuttaa välittömästi jonnekin, missä me mahduttaisiin Josefinan kanssa vaikka tanssimaan olohuoneen poikki. Mä yritän sitä meidän yksiön vähäisellä lattiapinta-alalla nytkin, mutta pyyhkeeseen kääriytynyt Josefina kikattaa ja lopulta mä onnistun kamppaamaan sen sängylle; tosin vain puoliksi vahingossa.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 09.12.19 23:29
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Laivassa
5. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 5/24

Laivassa. Se keinuu kovassa aallokossa epämiellyttävästi ja matka tuntuu pidemmältä kuin kertaakaan aiemmin. Laraa ärsyttää ja se joutuu ponnistelemaan pysyäkseen hyvin tasapainossa, joten mä mietin suurimman osan matkasta miettien miten sen jalka voi. Se ei ole kuuma eikä Lara sitä aristakaan, mutta onko se kuitenkin kipeä? Pitäisikö se käyttää eläinlääkärillä varmuuden vuoksi jo heti ensi viikolla, vai voisiko se odottaa ensimmäiseen tiineystarkastukseen asti?

Muutakin mä ehdin miettiä. Vaikka mä nykyään aika vähän haaveilen, koska mä olen alkanut uskoa siihen että asiat menevät omalla painollaan ainakin jotenkin ja turha unelmointi aiheuttaa vain pettymyksiä, mä kuvittelen mieleeni pitkäsäärisen, tumman tammavarsan. Mä mietin miten siitä kasvaisi nopea ja lahjakas, miten se hyppäisi melkein mitä vain, ja laivan lipuessa jossain Itämeren keskellä ja koneen jyristessä tasaista tahtia mä maalaan mielessäni sinivalkoisen ruusukkeen sen poskelle. Ehkä siitä tulisi SM-voittaja tai vieläkin enemmän – mun omasta kasvatistani.

Sitten mä alan merenkäynnin takia oksentaa, ja hevosenkasvatuksen orastava glooria katoaa äkkiä vessanpönttöön.

Koti
6. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 6/24 #jusmus

”Ihanaa olla kotona”, mä huokaan heti saatuani kengät jalasta ja heittäydyn sängylle selälleni. Musta tuntuu, että mä olen ollut ikuisuuden poissa ja viettänyt siitä ajasta puolet jonkun kulkuvälineen kyydissä. Josefina kierähtää mun kainaloon ja kiemurtaa, kun mä painan kasvoni sen kaulalle ja puhallan.

”Onko?” Josefina vastaa leikkisällä äänellä. ”Minä jo vähän pelkäsin, että jäisit sinne.”
”Ei siellä ollut yhtä hauskaa ilman sua”, mä sanon totuudenmukaisesti. Silitän Josefinan hiuksia, ne tuntuvat liukkailta ja vielä vähän suihkun jäljiltä kosteilta.

”Mutta Joehan on maailman hauskin.”
”Miten sen nyt ottaa, riippuu huumorintajusta…”
”No joo, mutta ei muka ollut hauskaa –”
”…Mutta mulla oli sua ikävä.”

Josefina kääntyy katsomaan mua, ja sen silmät ovat maailman isoimmat ja kauneimmat.
”Mullakin oli ikävä sua”, se sanoo ja hymyilee ihan vähän, ja sitten me pussaillaan siinä jouluvalojen loisteessa kuin ällöttävästi vastarakastuneet jossain Netflixin uusimassa joulun rakkauskomediassa.  

Me katsotaan myös Linnan juhlia eikä Josefina omaan tapaansa muuta kuin kehu pukuja, ja me juodaan teetä ja syödään keksejä ja makoillaan sängyllä, ja musta alkaa tuntua vähän jouluisalta, mitä se ikinä tarkoittaakaan.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 04.12.19 22:54
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Jouluvaloissa
1. joulukuuta 2019: Rasmuksen joulukuu 1/24
#jusmus #seikkailusaksassa


Harmitti, että Josefinan piti maanantaina lähteä takaisin Suomeen. Mä olisin niin mielelläni ottanut sen matkaseuraksi, ja oikeastaan mä olisin muutenkin halunnut viettää sen kanssa jokaisen mahdollisen päivän. Mutta työt kutsuivat sitä, ja luonto taas kutsui Laraa, jota me yritettäisiin vielä alkuviikosta astuttaa. Ja toisaalta – oli ihanaa, että Josefina oli tullut edes viikonlopuksi.

Parissa päivässä me oltiin hyvin ehditty verestää kesäisiä muistoja, ratsastaa ratsastamasta päästyämmekin, kokeilla pomon uusia hevosia ja nauttia vanhoista tutuista, tutustua hevosenhoitajaharjoittelija-Linukseen (siis lähinnä Josefina, koska mulle se ei juuri puhua pukahtanut), hypätä pomon valvovien silmien alla samalla kun se valmensi punaruunikkoa ruunaa omistajineen (joka osoittautui pomon joksikin sukulaiseksi ja oli tullut pariksi päivää treenaamaan), ja viimein sunnuntai-iltana käydä pikaisesti kylillä.

Mulle oli selvinnyt, että Saksassa jokaisessa pienessä kyläpahasessakin oli joulumarkkinat. Niinpä Joe raahasi meidät ensin katsomaan sellaisia, ja vaikka tori valoineen, kojuineen ja suklaassa uitettuine hedelmineen oli ihan nätti, mä en edelleenkään ollut erityisemmin jouluihmisiä. Mä ostin pienen joulukoristeen äidille lahjaksi ja olisin halunnut ostaa jotain Josefinallekin, mutta en sitten keksinyt mitä, joten jätin joululahjan hankkimisen myöhempään ajankohtaan.

Sitten me mentiin tuopille, ja niitä mä ostin kolme. Me istuttiin nurkkapöydässä, ja pubikin oli kääriytynyt jouluvaloihin, kynttilöihin ja havukransseihin. Josefina taas kääriytyi mun viereen, ja Joachim katseli meitä viekkaasti pöydän toiselta puolelta.

”Look at you”, se kujersi. “I’m gonna miss you.”

“We’ll come back”, Josefina lupasi ja puristi mun kättä. Mä hymyilin Josefinalle ja sitten Joelle, ja me kippisteltiin, until next time.

Ehkä ensi kerralla me oltaisiin taas pidempään, ja ehkä joskus me jäätäisiin koko talveksi. Kuka tiesi?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 01.12.19 20:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Piipahdus
27.11.-2.12.2019
#seikkailusaksassa #jusmus

Yksin 27.11.

Aluksi tuntuu vähän omituiselta. Rasmus on lähtenyt Laran kanssa Saksaan pomon luo ja mä kökötän yksin kotona tuntematta sitä ihan kodikseni. Mä en ole koskaan ennen ole ollut tällä tavalla yksin Rasmuksen asunnossa.

Meidän asunnossa.

Yhden alkuillan mä käytän purkamalla levottomuuttani ensin pienillä siivouspuuhilla ja sitten isommilla. Yksiö on niin pieni, etten mä ole kovinkaan uupunut lopettaessani, mutta levollinen kuitenkin. Edes hetkittäin. Kalvava tunne ei anna täyttä rauhaa.

Sytyttelen tuikkuja ja synkistelen melankolisia joululauluja kuunnellen. Se tuntuu juuri siltä mitä mä tarvitsen kaamosalakuloni keskellä.

Mutta jo seuraavana päivänä mä olen kyllästynyt ja ikävissäni, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin matkaan.

Matka 29.11.

Lentoloki: nousu, nukahdan, lasku.

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni. Ihmiset liikehtivät ympärillä. Mulla on kuolaa poskella. Pyyhin sen vaivihkaa, nousen ja poistun koneesta reissureppuni kera.

On kiire – mulla ja mun läpättävällä sydämelläni.

Harpon Joachimin halattavaksi ja itkettää vähän, ja sitten Rasmuksen, eikä itketä enää ollenkaan. Muutamia viikkoja kestäneen lattean plääh-tunteen jälkeen olen vilpittömän helpottunut siitä, miten iloinen mä olen juuri silloin.

Halaus ei ole pitkä, mutta mä kyllä rutistan Rasmusta lujasti ja katson sitä erkaantuessa silmiin. Äkisti itkettää taas, mutta armollisemmin kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

"Come on, lovebirds", Joachim hoputtaa.

Ajomatka: Joachimin surkeita vitsejä. Se laulaakin (tunteella). Rasmuksen käsi mun kädessä.

Yösydän 29.11.

Mä valvon vielä. Asunto, joka kesällä tuntui tukahduttavan kuumalta, on nyt viileä, mutta se ei mua valvota, sillä Rasmus on lämmin mun vieressä. Könyän hieman parempaan asentoon poikaystäväni kainalossa ja kosketan sen poskea nenänpäälläni.

Rasmus liikahtaa. Se kallistaa päätään siten, että sen selvärajaisen leukaluun kylkiäisiksi muodostuu ihoruttu, jota ei kylläkään voi kutsua kaksoisleuaksi. Silmät raottuvat vähäsen.

"Hei."
"Nuku vaan."
"Mhm."

Ei me kuitenkaan nukuta. Me katsellaan toisiamme hämärässä. Hetki tuntuu hauraalta, enkä mä rohkene sulkea silmiäni enkä liikahtaa enkä ainakaan sanoa mitään.

Aika ja pimeys tekevät tehtävänsä. Silmät alkavat painua vastustamattomasti kiinni ja hengitys tasaantuu. Viimeisenä tunnen pehmeän pusun otsallani.

Fling 30.11.

Pomo patistaa mut uuden hevosensa selkään. Se on hauska, isoläsinen rautias nimeltä Foolish Fling, ja mä mietin, onko hevosvalinta jokin piiloviesti mulle. Niin vilpittömän lämpimästi kuin pomo mut edellispäivänä toivottikin tervetulleeksi, mä en voi olla miettimättä havitteleeko se yhä Rasmusta pysyvästi talliinsa.

Miksi ei havittelisi. Katselen vaivihkaa Ykkösellä ratsastavaa seurustelukumppaniani. Se on rennon ja keskittyneen näköinen, taitavakin, kuin satulaan syntynyt.

"I like this one", sanon, kun pomo kysyy multa mielipidettä Foolish Flingistä.
"Yeah? Good."

Kun mä utelen, mitä suunnitelmia Dierkillä hevosen varalle on, ukko hymähtää.

"I already sold him."

Niinpä tietenkin. Bisnesmies Dierk Mayer palveluksessanne. Hevosia joka lähtöön ja saapumiseen.

Silver 30.11.


Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Zilveradoeste
Josefina pomon tiukassa treenissä Pikin varsan isällä, Zilveradolla.

Linus 30.11.

Kaja deittailee taas Troytaan, ja siksi mä en oikeastaan ehdi nähdä sitä kuin ohimennen maanantaina ennen lähtöäni, sillä viikonloppunsa se viettää romantiikan parissa. Sen sijaan mä tutustun linköpingläiseen Linukseen. Sen pomo on ottanut Eduardon avuksi/riesaksi hevosenhoitajaharjoittelijaksi, ja poika on tuskin kahdeksaatoista ja kuolettavan ujon oloinen. Jos se mokaa, se menee kirkuvanpunaiseksi.

Mä tunnen omituista hellyyttä poikapoloa kohtaan. Jutustelen sille ystävällisesti ruotsiksi, ja se on siitä niin kiitollinen, että musta tuntuu kuin mä olisin saanut lemmikkikoiranpennun.

Rasmusta Linus joskus kuikuilee häkeltyneen oloisena. Havainto ensin ihmetyttää mua, ja sitten taas ei, sillä mä jos kuka ymmärrän kyllä Rasmus Alsilan viehätysvoiman päälle.

Kuume 30.11.

Rasmus harjaa Laraa antaumuksella. Mä kyykistelen karsinan ovensuussa putsailemassa jodhpurejani ja vilkaisen välillä karsinan parivaljakkoa. Ne ovat jollakin tapaa yksikkö, mä mietin.

"Tiinehtyyköhän Lara", Rasmus pohdiskelee.
"Eiköhän", mä arvelen kannustavasti. "Onhan se ennenkin tiinehtynyt hyvin."
"Toivottavasti siitä tulee taas hieno varsa."
"Varmasti."

Rasmuksen varovaisen odottavainen intoilu on salamyhkäisen tarttuvaa laatua.

"Voisinpa joskus saada Grannistakin varsan", haikailen. "Mutta eihän se välttämättä tiinehdy."
"Ei ainakaan... siementämättä."
Tirskahdan, niin kömpelösti sana kompuroi ulos Rasmuksen suusta.
"Niin, no, toivotaan ettei ainakaan mistään pyhästä hengestä. Voisi olla vaikea valita kantakirja sitten", vitsailen.
"Njoo", Rasmus yskähtää. "Mutta meinasin vaan, että kannattaahan sitä yrittää."
"Hmm, ehkä joskus."

Manchild 1.12.

"So, tell me, Josie – I heard you actually live together in that teeny-tiny doghouse of his."
"Yeah?"
"Do you hate him?"
"Joe... what? Why? Explain a little."
"Nah, just thinking about the good old saying. Y'know, keep your loved ones close and enemies closer. That's about as close as you can get, living in that cupboard of his, ha-ha."
"Oh, come on, it's not that small."
"Ha."
"What?!"
"I wonder... do you often say that?"
"Why? Joe... why."
"No reason."
"Oh my God Joe - what are you, thirteen?!"
"Better thirteen than, I don't know, old."
"Not really, Joe, not really!"

Siivet 1.12.

Ruun valtavat hypyt ovat juuri sitä mitä mä tarvitsen. Sen kanssa mä koen aina sen käsittämättömän maastairtaantumisen, hyppyä suuremman, sellaisen tunteen joka saa mut epäilemään palataanko me koskaan enää painovoiman vaikutuksen alaisiksi.

Tietysti me ollaan sitä koko ajan. Tietenkin on ihan aina olemassa voima, totuus joka estää meitä leijailemasta, jotakin estehevosta vahvempaa.

Mutta mä en anna sen latistaa euforiaa. Laukanvaihto on sekin lennokas, ja mä ohjaan hevosen taas yhdelle suurelle esteelle, eikä mua edes pelota. Mä en mieti, kuinka monella tavalla mä voin mokata tämänkin asian, enkä kyseenalaista onko mulla edes oikeutta onnistua.

Mä vain ratsastan. Pomo nyökyttelee huomaamattaan hyväksyntäänsä.

Kaamos(masennus) 1.12.

Surutyötä. Tämä matka on varmaan vähän sellaista, mä mietin, vaikka ei Rasmus tietysti mitään sellaista sanokaan. Larasta ei enää ratsuhevosta tehdä, ei millään kuntoutuksella eikä lääkinnällä eikä poppakonsteilla.

Silloin kun Rasmus kertoi, että paskalta näytti, mä avasin sydämeni sen sanoittamattomalle surulle. Mä en särkynyt siitä. Se oli mulle arvokasta.

Nyt me istutaan pubissa. Pöydässä on tuikku, Joachim on tupakalla, ja mä tuijotan lepattavaa tuikkua ja sanon:
”Mulla on ollut vähän paha olla.”

Rasmus kääntyy katsomaan niin kuin mä olisin sanonut jotakin kohtalokasta.

”Kun on syksy. Talvella se menee ohi.”
”Meneekö aina?”
”Menee.”
”No... hyvä.”

Mä hymyilen ja kääriydyn Rasmuksen kainaloon.

Kotiin 2.12.

Me pussaillaan lentokentän pikaparkissa kuin viimeistä päivää. Se on hengästyttävää ja ihanaa ja itkettävää, sillä pian sen on loputtava, ja mun on jo valmiiksi kauhea ikävä Rasmusta — muutaman päivän takia.

”Tule pian kotiin”, mä sanon hiljaa siitä huolimatta, että tunnen tarkalleen Rasmuksen paluuaikataulun.

Suoristaudun pelkääjänpaikalla ja tartun jalkatilassa odottavaan reppuuni.

”Tulee ikävä”, sanon, ja sitten: ”Jag älskar dig.”

Se tulee luontevimmin niin, äidinkielellä, tunnekielellä. Hymyilen taas, avaan oven ja nousen autosta.

Astelen suojatien yli, taksin ohi, käännyn vielä lähtevien ovilta kerran katsomaan. Joachimilta lainattu auto on yhä siinä ja Rasmus istuu ratin takana, ehkä katsoo mua. Tietäisinpä, mitä se ajattelee.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.11.19 18:31
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6159

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Valoa kohti
11. lokakuuta 2019

Perjantaina me haettiin mun loput tavarat. Niitä ei ollut kauhean paljon, olinhan mäkin asunut ensin minimaalisessa yksiössä ja sitten kimppakämpän yhdessä huoneessa, jonne mun vähäiset huonekalut sovitusti jäivät uuden asukkaan riesaksi/riemuksi. Haettavana ei siis ollut juurikaan muuta kuin pari huonekasvia ja pussukallinen mun ulkoilutakkeja ja sen sellaista, mitä Aliisa ei ollut osannut mun tavaroita Robertin tieltä siivotessaan laatikoihin sulloa. Silti hakureissu venähti yli tunnin mittaiseksi, sillä Aliisa ja mä puhuttiin asiat halki ja itkettiin puhdistavaa itkua ja Rasmus koki olonsa kiusaantuneeksi. Se oli aikaavievää puuhaa meille kaikille.

”Mä en halua huonoa ystävyyseroa”, niiskutti Aliisa, ja mä katsoin sitä suurin vettynein silmin ja henkäisin kauhuissani.
”Mutta eihän me ystävyydestä erota! Yhdessäasumisesta vain”, mä korjasin järkyttyneenä pelkästä ajatuksestakin, ettei Aliisa enää olisi mun ystävä.

Se oli heittänyt mut pois kodistani väärinkäsityksen vuoksi, mutta sellaiset asiat mä, Josefina Rosengård, annoin muille anteeksi. Mitäpä muutamasta rintakehää ja vatsanpohjaa kasaan rutistavasta kodittomasta kauhunhetkestä, kun vaakakupissa painoivat kaikki Aliisan monet hyvät puolet ja hänen kanssaan koetut hyvät muistot?

(Mä olisin ollut juuri sellainen ihminen, joka ei ikipäivänä pyristelisi eroon myrkyllisistä parisuhteista, jos siis sellaiseen joutumisesta olisi ollut akuuttia vaaraa. Onneksi ei ollut. Onneksi oli Rasmus ja onneksi se oli kuivakan kuorensa alla sellainen lempeäsieluinen nallekarhu kuin oli.)

”Voi ihanaa, mä niin toivoinkin että sä sanoisit noin”, Aliisa suorastaan ulvahti ja kapsahti varoittamatta halaamaan mua. Mä tunsin sen kyyneleisen posken kaulaani vasten. Ehkä siinä oli vähän räkääkin, mutta oli parempi ajatella vain kyyneleitä.

Silloin Rasmus rykäisi ja kysyi, lähtisikö se jo viemään tavaroita autolle. Me nyökkäiltiin Aliisan kanssa vain ja annettiin Rasmus Alsilan liueta tilanteesta tekemästä ja kokemasta sitä vaivaannuttavaksi. Meillä tytöillä oli tärkeä, olennaisesti itkua sisältävä erkaantumishali meneillään, ja sen taustamusiikiksi ei kaivattu painonvaihtelukahinaa ja tukahdutettuja tuhinoita, joita Rasmus olisi kuitenkin yrittänyt olla pitämättä ja pitänyt vähän silti.

Rasmus meni menojaan, ja me halattiin Aliisan kanssa varmaan muutama minuutti vielä sen jälkeenkin.

Silloin eteiseen tupsahti Robert Harrington, uusi minä Aliisan elämässä, ja se pysähtyi niille sijoilleen pälyilemään meitä levottomin silmin. Lakkasimme halaamasta toisiamme, pyyhimme kyyneleitä kuin yhdestä sopimuksesta ja naurahdimme alakuloisesti.

”No, nähdään”, sanoin vaisusti.
”Joo, nähdään.”
”Ja saat sä soitellakin”, lisäsin.
”Tokkopa sä ehdit mulle vastailla kun ihastelet kaiket päivät avokkisi ihanuutta.”
”Avokin?" En tiennyt, mikä se sellainen oli. Slangisana tietynlaiselle asunnolle?
”Rasmus varmaan jo odottaa kuumeisesti rakastajatartaan saapuvaksi. Ala painella siitä”, Aliisa kehoitti reipasta teeskennellen, vaikka oli vasta hetki sitten ulvonut mun olkaa vasten kuinka tämä oli aikakauden loppu – niin kuin Rachelin ja Monican yhteiselon päätös Frendeissä tai Lilyn ja Marshalin muutto omaan kotiin Tedin kanssa vietettyjen vuosien jälkeen.

Tuntui omituiselta lähteä Pitkikseltä sillä tavalla virallisesti viimeistä kertaa. Nyökkäsin välttelevän tervehdyksen tai hyvästit Robert Harringtonille, joka oli saanut kengät jalastaan ja takin yltään, ja se nitkautti yhtä omituisesti omaa niskaansa. Mä en kuitenkaan jäänyt analysoimaan Robertin niskalihasten jähmeyttä, sillä välttelin nolona sen katsetta siinä pelossa, että se huomaisi miten mun ripsarit olivat varmasti levinneet. Astuin rappukäytävän puolueettomaan ilmatilaan ja jätin asunnon ja sen nykyiset asukkaat taakseni.

Pitkän miehen kuja seiska oli siihen mennessä ollut mun suosikkiasuntoni Kallassa.

Kun mä istahdin mun autoon, apukuskin paikalle jo odottamaan asettunut Rasmus puristi puolilohduttavasti ja puolikömpelösti mun kättä. Mä hymyilin sille eikä mun olo ollut enää kuin hitusen haikea. En tuntenut oloani petturiksi vilkaistessani vielä vanhaa kotitaloani ja ajatellessani, että sen suosikkikodin status kyllä vielä väistämättä hiipuisi. Hyvät muistot eivät katoisi, mutta musta tuntui, että niiden päälle kasattaisin vielä uusia ja kirkkaampia.

Kirkkaudesta puheenollen: kotona mä purin tavarani järjestelmällisesti ja jätin näennäisen epäjärjestelmällisesti tunnelmavalosarjani sängylle (jonka olin säntillisesti pedannut).

Rasmus se sitten osasi hämmästyttää. Ihmetystä herättävän nopeasti se otti näköyhteyden päiväpeitteellä (joka oli minun; lakanatkin olivat, sillä mun lakanat sattuivat olemaan esteettisesti miellyttävämpiä sekä materiaaliltaan pehmeämpiä) lojuviin valoihin. Sitten se söi vilkuillen välillä mietteliäänä valoja ja joskus harvakseltaan, kun se luuli etten mä huomannut, mua. Siitä näki, kuinka asiat yhdistyivät sen päässä kokonaisuudeksi — ei se sentään mikään turha hattuteline ollut.

”Haluaisitko sä että laitetaan jo sun jouluvalot jonnekin esille?” Rasmus kysyi melkein muina miehinä multa, kun se siivosi pöytää ja mä tiskasin astioita.

Mä naurahdin.

”Ei ne ole jouluvalot”, mä sanoin ja mietin, oliko mahdollista, ettei Rasmus oikeasti ollut mun luona vieraillessaan huomannut, että mulla oli ne ympäri vuoden esillä. ”Ne on tunnelmavalot.”
”Aivan”, Rasmus mölähti kiltisti niin kuin se olisi täysin järkeenkäypää, piti pienen tauon ja ojensi samalla rätin mulle.

Kun mä asettelin rättiä, jolla mun poikaystävä oli juuri pyyhkinyt pöydän, kuivumaan ja tunsin oloni maailman kotoisimmaksi, se nimenomainen poikaystävä vielä varmisti:
”Niin että — laitetaanko me ne tunnelmavalot sitten?”

Mulle tuli ujo olo siitä mielihyvästä. Rasmus ihan todella halusi, että sen koti oli munkin koti, mä ajattelin silloin. Tuskin se sentään oikeasti piti valoista niin paljon, että oli ottanut mut asuinkumppanikseen siinä toivossa, että olisin tuonut valot mukanani. Valot olivat mua varten, ja Rasmus antoi niille tilaa samoin kuin mullekin.

”Laitetaan”, mä hymähdin melkein arasti hymyillen. ”Miten ne susta sopisi?”
”Sä tiedät paremmin”, Rasmus kiirehti sanomaan ja kohotti kätensä. ”Mä en oikein osaa tommosia juttuja.”
”Mutta sano jos ne on jotenkin häiritsevästi.”
”Sanon.”
”Sun olisi kuulunut sanoa, etteivät ne voi olla häiritsevästi, koska mulla on niin hyvä maku”, opastin kuivatessani käsiä tiskaamisen jäljiltä. Rasmus nauraa tyrskähti vähän epäuskoisena.
”No, mä en ole hyvä noissakaan asioissa”, se sanoi sitten aika huolettomasti ja tarttui mua vyötäisiltä suudelman ajaksi (siinä puuhassa se sitten taas oli musta aika hyvä).

Kotvasen kuluttua mä vapauduin asettelemaan tunnelmavalosarjaani meidän asuntoon. Sillä välin Rasmus etsi meille katsottavaa elokuvaa. Välillä se ehdotti jotain, ja mä annoin puolivillaisen mielipiteen. Me molemmat tiedettiin ettei elokuvilla ollut mulle merkitystä; mä joko nukahtaisin tai tarttuisin kirjaan jossakin vaiheessa. Samalla tavalla mäkin tiesin vastavuoroisesti sisustusmielipiteitä kysyessäni, ettei Rasmukselle ollut kamalasti väliä miten valosarjani sijoittelin, mutta tuntui hyvältä kysyä.

”Näyttää kivalta”, tuumasi Rasmus, kun olin hetken kuluttua tyytyväinen kätteni jälkeen.

Mun ihana uusi kämppikseni nousi, venytteli ja asteli mun luokse. Mä kiedoin vuorostani käteni sen ympärille. Olisin halunnut sanoa, että se itse näytti kivalta, mutta en kehdannut. Toisaalta: aina sanoja ei kaivattu. Oli kaikenlaisia korulauseita mukavampaa loikoilla yhdessä sängyllä ja silitellä toisiamme tunnelmavalaistuksesta iloiten, ja sitten vähän myöhemmin käpertyä kainalokkain katselemaan elokuvaa ja kemian oppikirjaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.10.19 16:43
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6159

Branin päiväkirja

Majatalossa
5. lokakuuta 2019 #jusmus #ruunaankoski kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Ruunaankosken majatalo on tunnelmallinen: entiseen loistoonsa remontoitu ja yksityiskohtia arvostava, mutta ei liian pramea. Rasmus arvostaa erityisesti sitä, että pitkän kisapäivän jälkeen voi vain kävellä talleilta majapaikkaan ja päästä suoraan suihkuun. Tai melkein suoraan, sillä Josefina, joka oli vaikuttanut palelevan, oli mennyt ensin.

Huomaa, että on tullut syksy. Kun Rasmus tulee suihkusta hiukset yhä vettä valuen, ikkunan takana on jo melkein pimeää. Heidän huoneessaan on lasiastiassa jouluvaloja, jotka Josefina on naksauttanut päälle. Rasmus miettii ohimennen, pitäisikö hänenkin alkaa hankkia vastaavia koriste-esineitä kotiinsa nyt, kun Josefinakin asuu siellä. Rasmus on asunut viime vuodet varsin askeettisesti, mutta hän uskoo, että Josefina saa pikkuhiljaa kädenjälkensä näkyviin pikkuyksiössäkin.

Elleivät he sitten muuttaisi.

Siitä Rasmus onkin halunnut kysyä Josefinalta: että jos Josefina edelleen haluaisi asua Rasmuksen kanssa, vielä viikonkin jälkeen, pitäisikö heidän alkaa katsoa isompaa asuntoa jostain muualta. Ei sillä, etteivätkö he yksiöön mahtuisi - molemmat ovat kuitenkin isoimman osan päivää tallilla, töissä tai tallilla töissä - mutta Rasmuksesta tuntuu, että Josefina saattaisi arvostaa olohuonetta. Vielä hänestä on kuitenkin tuntunut liian aikaiselta ottaa asia puheeksi.

“Kivat kisat”, Rasmus sanoo sen sijaan ja pörröttää pyyhkeellä hiuksiaan. “Tää on kyllä mukava kisapaikka, täytyy tulla toistekin.”

“Niin on”, sängyllä jalat ristissä istuva Josefina nyökkää. “Cava hyppäsi hienosti. Sokat ovat varmaan tyytyväisiä.”

Parasta olisi, Rasmus miettii. Viimeaikaisiin treenimääriin nähden oli suorastaan ihme, että Cava oli pysynyt radalla housuissaan ja itse asiassa ottanut jopa aikavirheen. Parempi kuitenkin niin päin. Muutkin hevoset olivat tehneet hyvää työtä. Josefina oli sijoittunut Grannilla, Bran ottanut vain yhden puomin, ja nuorisokin yrittänyt parhaansa pienestä jännityksestä huolimatta.

“Huomennakos se poni tulee?” Rasmus kysyy. Olisi hauska nähdä Esmeronyaa useamman viikon tauon jälkeen.
”Niin”, vahvistaa Josefina, joka hapuilee peittoa lämmittäväksi viitaksi harteilleen. ”Mulla on ihan hyvät odotukset sille. Onneksi Runiacista tulee muitakin, niin sille järjestyi hyvin kyyti.”
”Joo. Kiva kyllä nähdä se.”
”Kiva kisata sillä! Voispa mulla olla oma poni”, Josefina haaveilee hyväntuulisena. ”Vaikka olenhan mä vähän pitkä.”

Rasmus vilkaisee tyttöystäväänsä. Josefinan kasvoilla ei kuitenkaan näy suurta harmistusta hilkulla olevan ponikokoisuuden vuoksi, joten ehkä hänelle ei tarvitse pitää mitään kannustavaa palopuhetta itsensä hyväksymisestä. Eihän Rasmus kyllä varmaan osaisikaan.

”Juuri sopiva”, hän kuitenkin sanoo ytimekkäästi istahtaessaan sängyllä jo nököttävän peittomytyn viereen.

Josefina hymyilee ja nojautuu suukottamaan Rasmuksen poskea, ja se on aina mukavaa. Kumpikin nuori taitaa yhä olla vähän hämmennyksissä siitä, miten hyvin asiat ovat järjestyneet.

”Kiva nähdä myös Trinaa”, Josefina mainitsee vanhempiensa kasvatin, ”ja se Picket on sen jälkeläinen.”

”Sun vanhemmilla on kyllä hyviä kasvatteja”, Rasmus tuumaa ja pohdiskelee, millaista olisi olla ratsukartanon lapsi – sellaiseksi Josefina on varmaankin pitänyt hämmästyttävän hyvin jalat maassa. Niin no, näkeehän sen Alexanderistakin.

”Ai niin kuin mä?” tyttöystävä kujeilee ja alkaa karistella peittoa harteiltaan, sillä lämpö on alkanut palata kehoon.
”No ihan erityisesti sä”, Rasmus naurahtaa Josefinaansa arvostavasti katsellen.

”Ne muuten jo vähän kyseli, mennäänkö me sinne jouluksi”, Josefina paljastaa, eikä viitsi tehdä numeroa siitä, että seurustelukumppaneille avoimet perhejuhlakutsut ovat aikanaan olleet melko iso juttu. Ajat ovat muuttuneet ja Vilhelmina sisaruksista ensimmäisenä vakiintujana tehnyt työnsä.

Rasmus irvistää automaationa ajatellessaan joulua kartanolla, mutta tekee sen niin lyhyesti, ettei Josefina välttämättä huomaakaan. Rasmus ei edelleenkään ole jouluihminen ja kaikista mieluiten hän viettäisi joulun Josefinan kanssa vaikka ihan kaksistaan, kävisi ehkä joulupäivänä tai tapanina hoitamassa välttämättömät sukuloinnit hyvin pikaisesti ja poistuisi hevosiin liittyviin velvollisuuksiin vedoten.

“Ai mäkin?” Rasmus katsahtaa Josefinaa.

“Molemmat”, Josefina tähdentää ja hymyilee. “Mutta voidaan me miettiä myöhemmin. Ne on vaan aina ajoissa näissä juhlavalmisteluissa.”

Rasmus ei ole ensinkään varma, että Josefinan perhe ja erityisesti äiti Rosengård todella haluaa hänet kartanolle jouluksi, ja hän miettii olisiko tosiasiassa kohteliaampaa kieltäytyi kutsusta vai ottaa se vastaan. Onneksi jouluun on vielä melkein kolme kuukautta, ja Rasmus kieltäytyy vaivaamasta asialla nyt päätään.

“Joko sä muuten kerroit niille, että muutit mun luo?” Rasmus utelee ja nousee laittamaan pyyhkeen kuivumaan.

Josefina kiertää peiton takaisin harteilleen ja työntää varpaat sen reunan päälle lämpimään. “En vielä”, hän vastaa. “Mutta mä ajattelin soittaa kotiin huomenna. Ja Aliisallekin, taas.”

“Hmm”, Rasmus vastaa. “Joo.”

Rasmus palaa takaisin Josefinan viereen, nostaa jalat sängylle ja työntää omat jalkansa peiton alta Josefinaan kiinni. “Sitä mä mietin, että kun me nyt asutaan yhdessä, ja jos sä edelleen haluat jäädä, niin mahdutaankohan me hyvin tuohon mun kämppään, kun sehän on täynnä mun roinaa… Vai pitäisikö meidän katsoa uutta? Isompaa?”

Rasmus pitää pienen tauon. Oliko sittenkin liian aikaista? Niinpä hän lisää: “Tai voidaan me miettiä sitä myöhemminkin. Joo.”

Josefina vaikenee kaikesta jouluun liittyvästä: siitä, kuinka se on hänen lempiaikaansa kartanolla, ja kuinka äiti on silloin mukavimmillaan, ja kuinka Josefinalla ja Vilhelminalla on omat salaiset rutiininsa ja kuinka tärkeältä tuntuisi, että Rasmus olisi osa sitä kaikkea. Sen sijaan hän tarttuu tarjottuun aiheeseen. Pää kallistuu, kun tyttö miettii kantaansa.

”Niin, voi olla että pidemmän päälle käy ahtaaksi”, Josefina aprikoi ja kiiruhtaa lisäämään: ”Ei mua kyllä haittaa olla lähekkäin mutta jos – jos sä vaikka kyllästyt katselemaan mun naamaa…”

Sen oli tarkoitus olla vitsi. Rasmus kuitenkin kurtistaa kulmiaan.

”En varmasti.”

”Niin… anteeksi. Mä olen huono käyttämään huumoria. Mutta tarkoitin vaan, että voidaanhan me katsella. Jos tulee vastaan jotakin ihanaa niin sitten voidaan muuttaa, mutta on hyvä kun ei ole pakko”, Josefina linjaa. Hän on muuttanut kuluneiden kahden vuoden aikana usein. Ei hänellä ole kovinkaan kiire tehdä sitä taas.

Josefina nojautuu halaamaan poikaystäväänsä.

”Ja siihen ”jos haluat jäädä” -osaan… haluan. Jos saan. Kai sä tiedät että”, Josefina nielaisee ja pitää lyhyen rohkeudenkeruutauon. ”Mä pidän susta valtavasti.”

Rasmus halaa Josefinaa tiukasti takaisin, ja hänestä tuntuu lämpimältä ja hyvältä, kun kaikki tarvittava on siinä: kaunis Josefina kauniine sanoineen, hevoset muutaman sadan metrin päässä, ruusukkeet lojumassa yöpöydällä, ja ne jouluvalot siinä oudossa lasimaljassa.

“Mäkin pidän susta”, Rasmus vastaa. “Maailman eniten.”

kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 06.10.19 20:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 38
Luettu: 1882

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 4 1, 2, 3, 4  Seuraava

Siirry: