Kellonaika on nyt 17.10.21 12:20

94 osumaa on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Pennejä ajatuksista
Matkalla Pennilä Derbyyn

Isä haluaa, että meidän matka on mahdollisimman miellyttävä. Se kustantaa meille hytin, joka ei ole tavanomainen ikkunaton koppi. Hytissä on parisänky, sohva ja pieni parveke, ja se tuntuu tuhlailulta, sillä jäämme kuitenkin pois laivasta jo Maarianhaminassa. Rasmus sopeutuu tilanteeseen paremmin kuin minä, vaikka joskus tapaakin luimistella vaivaantuneena korviaan minun ja perheeni "almuille".
"Sun isä tahtoo olla sulle mukava, kun te ette oo, öö, oikein jutelleet pitkään aikaan", Rasmus välttää sanomasta, ettemme ole olleet väleissä.
"Niin kai", sanon voimattomana ja nojaan pääni tyynyyn, joka on kieltämättä mukava.
"Sitä paitsi", Rasmus sanoo katsellen minua lähietäisyydeltä ja hymyilee vähän toisella suupielellään. "Eikö oo mukavampi nukkua vierekkäin ne tunnit mitä nyt ehditään nukkua? Kuin että kumpikin omassa pienessä sängyssä."
Hymyilen. Rasmus silittelee mun poskea ja hiuksia ja on hirveän söötti. Sillä on tosi suloiset silmät ja hyvä luusto, ajattelen. Se tulee varmasti olemaan hauskannäköinen vielä vanhempanakin. Vatsanpohjassa muljahtaa, kun toivon niin kovasti, että pääsisin todistamaan oletukseni oikeaksi ihan omin silmin.
"Tai että kun me nyt kerran ollaan täällä, niin eikös oteta tästä ilo irti", Rasmus tuumaa sitten koiranpentumainen ilme kasvoillaan ja kohauttaa viattomasti sitä olkaansa, joka ei ole painunut patjaa vasten.
Suukotan hänen huuliaan ja hymähdän:
"Otetaan vaan. Mutta ensin meidän pitää mennä syömään."
"Sun isän kanssa."
"Mun isän kanssa."

********

Isä tarjoaa meille illallisen, tietenkin. Kurkku tuntuu kuivalta, kun ajattelen, että se yrittää ostaa anteeksiantoni tai hyvitellä vuosikymmenten valheita tai loukuttaa minut ansaan, jossa ymmärrän olevani sille niin paljosta velkaa, että minun on kerta kaikkiaan pakko niellä kaikki hänen huonot puolensa ja kurjat tekonsa. Tilaan huokean salaatin ja jäävettä, sillä enemmästä en tahdo olla isälle velkaa, ja pureskelen kirjavia salaatinlehtiä työläästi. Hymyilen kuivasti kevyelle sanailulle ja otan osaa pintapuoliseen keskusteluun, mutta korvissani kaikuvat ravintolan äänet; puheensorina, naurunremahdukset, aterinten satunainen kalahtelu ja kilahtelu ja ympäriinsä suihkivien tarjoilijoiden askeleet puuroutuvat huminaksi, joka saa minut tuntemaan oloni omituiseksi. Kelluvaksi. Ulkopuoliseksi. Irtonaiseksi.

Tulee huono olo ja huimaa.

"Anteeksi", sanon hyvin kohteliaasti ja esitän hymyn molemmille ruokaseuralaisilleni. "Palaan pian."

Poistun ravintolasta ja kuljen käytävää pitkin naisten WC-tiloihin. Kylmä hiki on puskenut pintaan. Hetken pelkään, että olen tullut sairaaksi ja että ehkä oksennan pian. Sitten tunnistan pinnallisen hengityksen ja tiedän, että minulla on kaikki hyvin lukuunottamatta stressiä siitä, etten enää enkä vieläkään tiedä, miten olla oman isäni tytär. Nieleskelen ja hengittelen. Kasaan hermoni ja mietin, mitä terapeuttini onkaan kehottanut minua tekemään, jos oloni on koskaan ylivirittynyt ja, no, kamala. Tunnen oloni voittajaksi, kun pystyn pian palaamaan takaisin eivätkä ympäristön äänet enää kaiu ja humise päässäni vaan ovat ihan tavallisia ääniä.

Isä ja Rasmus keskustelevat. Ne ovat nojautuneet ihan aavistuksen toisiaan kohti. Isä näyttää tutkivalta ja mietteliäältä, Rasmus Rasmukselta. Vähän siltä, ettei se ole aivan sinut itsensä kanssa juuri siinä hetkessä, tai ehkä pikemminkin sinut sen kanssa, että istuu kahden kesken Arne Rosengårdin kanssa ja keskustelee taivas tietää mistä. En osaa arvailla, mikä saa isän selvittämään sillä tavalla kurkkuaan ja suoristautumaan, kun hän havaitsee minun lähestyvän. Rasmus seuraa esimerkkiä ja räpäyttää silmiään pariin kertaan kuin varmistuakseen siitä, että hänen viereensä istuva nainen todella olen minä.

"Kaikki hyvin?" Rasmus kysyy ohimennen, ja minä nyökkään ja isä ottaa keskustelun ohjat taas käsiinsä. Puhumme monenlaisesta ei-mistään — niitä näitä, painoarvotonta helinää.

*******

"Mistä te oikein puhuitte?" kysyn, kun käännymme käytävän kulmasta loppusuoralle.
"Me?"
"Sä ja isä. Kun mä kävin vessassa", teroitan, kun Rasmus sulloo hyttikorttia lukijaan.

Se on liian hätäinen eikä ovi aukea ensimmäisellä eikä toisellakaan kerralla. Kolmas kerta toden sanoo, Rasmus vaikuttaa päättävän, vetää nopeasti henkeä ja keskittyy oven avaamiseen niin, ettei mitä ilmeisimmin pysty vastaamaan minulle ennen kuin sitten, kun minä jo istun jalat alleni kääräistynä sohvan kulmassa, nojaan käsinojaan ja katselen parvekkeen ovien takana häämöttävää pimeää taivasta. Silloin Rasmus avaa kauluspaidan ylintä nappia, vilkaisee minua ja kertoo viimein:
"Äh. Se oli ehkä vähän huolissaan siitä miten haluttomasti sä söit."
"Ai?" äännähdän sävyttömästi.
"Se halusi tietää, syötkö sä kotona", Rasmus sanoo vähän levottomana ja istahtaa mun viereeni. Mun käteeni tarttuu levoton käsi.
"No mitä sä sanoit?" kysyn.
"Että kyllä sä syöt", Rasmus sanoo, mutristaa ihan vähän ja todennäköisesti huomaamattaan suutaan ja kulmiaan ja katselee mua lähinnä sivusilmällä, ikään kuin varovasti. "Kai sä syöt?"
"Kyllä mä syön", sanon lempeästi lievittääkseni poikaystäväni huolta, jollaista en ole ennen tunnistanut. "Ei se ole mulle mikään ongelma. Nyt vaan… mulla oli vähän huono olo. Stressaantunut. Jännittää kisat ja on vieläkin outo fiilis isästä. Mutta mä syön kyllä ihan tavallisesti."
"No hyvä", Rasmus sanoo ja kääräisee mut kainaloonsa. "Ja pitää sun syödäkin. Sä oot niin hoikka… ja liikut paljon. Tallilla."

En viitsi takertua kysymykseen, joka käy itseään tapansa mukaan myrkyttävässä mielessäni: olenko mä sitten Rasmuksen mielestä liian hoikka? Pitäisikö se muodokkaammista naisista? Sen sijaan, että alkaisin tivata asiaa ääneen, suukotan Rasmuksen poskea ja nojaan pääni hänen olkaansa vasten.

"Puhuitteko te muusta?" kysyn, vaikka suurin tiedonjanoni on jo tyydytetty.

Rasmus naurahtaa vähän.

"Sun isä halusi tietää, mitä meidän tulevaisuuden suunnitelmat on, enkä mä tiennyt, mitä siihen pitäisi vastata", hän tunnustaa osittain kiusaantuneen ja osittain huvittuneen oloisena. "En mä tiennyt, mistä pitäisi puhua. Että sä kai otat vähän iisiä kisakalenterin suhteen nyt, kun kurssit on taas käynnissä, ja että katellaan, jos ensi kesänä mentäisiin taas Saksaan. Onko meillä mitään suurempia suunnitelmia? Siitä yritysjutusta mä en kyllä sanonut vielä mitään."

Valpastun ja helpotun salamannopeasti.

"Ei, ei, hyvä ettet. Mä en vielä haluaisi puhua siitä kenellekään, tai ei ainakaan isälle nyt ennen kuin on mitään konkreettisempaa", kiirehdin sanomaan.
"No niin mäkin ajattelin, että ei varmaan vielä kun vasta mietitään kaikkea", Rasmus vastaa ja vaikuttaa huojentuneelta, kun ei ole tullut puhuneeksi ohi suunsa. "Vaikka sun isä kyllä varmasti tietäisi aiheesta aika paljon."
"Mutta otetaan nyt ensin itse asioista selvää", ehdotan, ja Rasmus nyökkää myöntymyksen merkiksi.

"Mä luulen", sanon sitten, enkä ole ihan varma miten aion jatkaa, ennen kuin sanat alkavat putoilla peräkkäin suustani: "Että isän maailmassa tulevaisuudensuunnitelmista kyseleminen on tässä vaiheessa vähän sama kuin että aiotaanko me pian tai koskaan naimisiin."

Nousen ylös ja menen eteisen peilin ääreen. Otan peilipöydälle laskemastani pussukasta esiin meikinpoistoaineeni ja vanulaput. Rasmus on juuttunut sijoilleen ja naurahtaa erikoisesti. Ehkä se on kaikkein eniten epäuskoinen tai hämmentynyt, vaikka mistäpä minä varmaksi tiedän.

"Ai. Odottaako sun vanhemmat sellaista?" se kysyy vähän kimeästi ja nielaisee kuuluvasti, mutta yrittää näyttää rennolta.
"Varmaan. Ne meni itse paljon nopeammin naimisiin. Oikeastaan se on ollut suvussa vähän niin kuin tapana, kai ollaan oltu vähän vanhanaikaisia... Mutta meillähän ei ole mitään sellaisia suunnitelmia, niin just oikein, että puhuit kisoista ja kesätöistä", totean keveään sävyyn ja katsahdan vanulappua, johon olen hieraissut vaivalla laittamani luomivärit yhdeksi himmeän hohtavaksi sekasotkuksi. "Isä sai vastauksensa. Itsepä uteli reunoja pitkin."
"Joo", Rasmus yskähtää.

Tunnelma on vähän omituinen. Katoan pieneen kylpykopperoon jatkamaan kasvojeni puhdistamista ja pesemään hampaani. Kun katson itseäni peilin kautta silmiin, ehkä minä vähäsen kadun, että sanoin asiasta mitään ääneen. Olisin yhtä hyvin voinut pitää arveluni isän epäilemättä kiertelevien, epäeksaktien kysymysten todellisesta sisällöstä itselläni. Ehkä olisin myös voinut olla verhoamatta omia odotuksiani vanhanaikaisten vanhempieni omiksi… jos siis suoraan puhuminen kuuluisi tapoihini, vaan kun ei kuulu, jatkan hallan tekemistä itselleni puhumalla sanomisiani keskimäärin melko kirjaimellisesti tulkitsevalle miehelle kuin asialla ei olisi väliä. Mutta tehty mikä tehty, ajattelen, ja astun takaisin hytin puolelle avaten mekkoni vetoketjua.

"Eiköhän koiteta nukkua ne muutamat tunnit, mitä meillä on aikaa?" ehdotan rauhallisesti valuttaessani mekon yltäni. Viikkaan sen säntillisesti ja ryömin sitten sänkyyn. Peitto on pehmeä ja tyyny juuri niin mukava kuin muistinkin. Ehkä hieman korkea makuuni, mutta joustava ja mukautuva.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 07.10.21 16:36
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Katsomossa
12. syyskuuta 2021 #pariseventingweek #jusmus

Sunnuntaina Pariisi kylpee auringossa ja lämpötila kohoaa hellelukemiin. Kaupunki ei tiedä syksystä vielä mitään: ruusut kukkivat tuuheina ja kirkkaanvärisinä ja ilmassa ei ole häivähdystäkään pohjoistuulen viileydestä. Tuntuu kuin heinäkuu olisi palannut, tai ehkä se ei täällä ole koskaan oikeastaan loppunutkaan.

Me istutaan Josefinan kanssa katsomossa patonkien ja tuoremehupullojen kanssa ja seurataan neljän tähden luokan rataestekoetta. Kolmessa tähdessä Anna Sare Epin kanssa on pitänyt tuttujen ratsastajien lippua korkealla voittamalla luokan hiuksenhienolla marginaalilla, ja kenttäviikon pääluokassa ainakin Käkiharjulla ja Merikannolla on tilaisuus tehdä sama.

Luokan aloittava Merikanto nostaakin riman korkealle painaltamalla Vargazillaan nopeaan nollaan.
”Hieno rata”, Josefina kehuu. ”Muiden pitää mennä kovaa, jos tuon ajan meinaa päihittää.”
”On kyllä hieno hevonen”, munkin on jälleen kerran todettava, kun isokokoinen kimo maalilinjan ylityksen jälkeen ravaa pois areenalta sen näköisenä, että se voisi jatkaa hyppäämistä vaikka koko päivän.

Osa hevosista on sen sijaan jo selvästi väsyneitä intensiivisen ja helteisen viikon jäljiltä. Osalla se näkyy löysänä laukkana ja matalina hyppyinä, osalla keskittymiskyvyttömyytenä ja virhearviointeina. Alexiina Centerin ratsu ottaa harmilliset kolme puomia, ja erittäin komeaa tummanpuhuvaa oria ratsastava Sarasto joutuu tyytymään puomiin ja yhteen aikavirheeseen.

”Kenttäratsastus on kyllä niin pienestä kiinni”, mä huokaan, kun Italian lipun alla ratsastava Skeates saa sujuvasta radasta huolimatta yhden aikavirheen, joka myöhemmin maksaa miehelle voiton.
”On, ja jännittävä laji”, Josefina hymyilee. ”Kohtako sä alat kokonaan kenttäratsastajaksi? Varokin sitten ikinä kaatumasta maastossa.”
”Katsotaan kuinka käy”, mä virnistän takaisin. ”Molempi parempi. Rataesteissäkin on oma eleganssinsa.”
”Ehkä mäkin vielä jossain vaiheessa starttaan kotikisoissa taas kenttää”, Josefina miettii, ja mä tietysti kannustan: Piki on luonnonlahjakkuus liki kaikessa mihin ryhtyykään, ja kokemusta kolmen osakokeen lajista saa tietysti vain kisaamalla.

”Jos aikoisi keskittyä nimenomaan kenttään, ulkomaille pitäisi kyllä lähteä myös talveksi”, mä pohdin ääneen hollantilaisratsastajan rataa seuratessani. ”Kun ei kotona pääse hyppäämään ulkona talvella ja maastoilukin onnistuu neljännesosan vuodesta vähän niin ja näin, niin jättäähän se vähän takamatkalle.”

”No aika vähän, Branin viimeaikaisista suorituksista päätellen”, Josefina naurahtaa. ”Vaikka onhan se totta. Saksaako sä olet miettinyt? Pomo varmaan ottaisi sut mielellään sinne talveksikin.”

”En mä ole tosissani miettinyt oikeastaan mitään. Ei me nyt voida kuitenkaan lähteä, sullahan on koulu ja kaikki kesken”, mä ohitan asian olankohautuksella. ”Ehkä sitten sen jälkeen, mistäs sitä tietää.”

Tietysti on valehtelua väittää, ettenkö mä olisi jo kuvitellut itseäni Riesenbeckin leutoon ja sateiseen talveen, joka mahdollistaisi täysipainoisen treenaamisen myös marraskuun pimeydessä Keski-Euroopan huippulaatuisilla radoilla. Sieltä olisi lyhyt matka ammattimaiseen kenttävalmennukseen, ja kisakausi merkittävästi pidempi kuin mun neljän, viiden kenttäkisan kausi Suomessa on. Mutta mä tiedän realiteetit, taas ja edelleen, ja ne pitävät mut Suomessa tämänkin talven, ja sitä seuraavan, ja varmaan sitäkin seuraavan.

Hiljaisuus on jotenkin puolittainen, niin kuin Josefina olisi hengittänyt sisään sanoakseen jotain, mutta lause ei koskaan ala, enkä mä kysy.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 12.09.21 16:57
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 3975

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.


Taianomainen ilta

painajaismainen yö

Pariisissa 9. syyskuuta 2021
Päämajamme oli elegantti huone arvokkuutta uhkuvassa linnassa. Siellä me valmistauduimme torstaina juhlistamaan Rasmuksen ja Branin enemmän kuin kunnialla päätökseen saateltua kansainvälistä kenttädebyyttiä. Olin lempeän päättäväisesti kehottanut Rasmusta pakkaamaan mukaan puvun, jonka tarpeellisuudesta hän ei ollut lainkaan vakuuttunut, kunnes olin paljastanut varanneeni meille illallispöydän linnan ravintolasta torstai-illaksi.

"Siellä on mieletön viinilista", olin kertonut kuin perusteluksi päätökselleni.
"Eikös ne tee viiniä siellä", Rasmus oli muistellut.
"Joo. Joten me aloitetaan meidän loma laittamalla ykköset ylle, syömällä hyvin ja humaltumalla viineillä, joita me ei näpistetä Sokkien pitopöydistä", olin kertonut historiaamme muistellen ja naurahtanut ilahtuneena saadessani sanojeni päätteeksi suukkoja kaulalleni.

Nyt jos koskaan olin tyytyväinen siihen, että olin pitänyt pääni. Ellei tämän kilpailu-urakan päätös tarjonnut syytä juhlaan, niin mikäs sitten?

Puku yllään ja piccolopullosta kaadettu lasillinen kuohuvaa kädessään Rasmus seisoskeli huoneemme linnan puutarhaan antavalla parvekkeella, kun astuin itse ulos kauniista kylpyhuoneesta hiukset juhlaville kiharoille kesytettynä ja kasvot toivoakseni hehkeän hehkuviksi ehostettuna. Pujahdin parvekkeelle itsekin ja olin vähällä häkeltyä oman avopuolisoni komeudesta, kun hän kääntyi katsomaan minua.

Kai tunne oli molemminpuolinen. Sanattomana Rasmus katsoi minua ja veti syvään henkeä. Hän kohotti lasin huulilleen, joi kulauksen, laski lasin pienelle parvekepöydälle ja ojensi kätensä minua kohti. Tartuin siihen kutkuttava jännitys mahanpohjassa piristen ja tulin nykäistyksi puolisoani vasten.

"Upea", Rasmus sanoi, ennen kuin suuteli minua hengästyttävästi ja perusteellisesti.

"Hyvä seikkailu", hän henkäisi sitten ja puristi vyötäisiäni vähän niin kuin Auburnin kartanon lammen rannalla Power Jumpien jälkeen, suuteli hellemmin ja hymyili sitten otsa otsaani vasten nojaten. Kai me muisteltiin samaa iltaa — mikäs seikkailu seuraavaksi keksitään, kolmen vuoden kunniaksi — sillä Rasmus hymähti ja sanoi: "Hyvät kolme vuotta."
"Joo", huoahdin takaisin ja kehuin: "Tää oli just sopiva seuraava seikkailu. Mä oon ylpeä susta, kun uskalsit kansainvälisiin kisoihin! Ja miten upeasti kaikki meni. Esitit Branin niin edukseen."
"Kiitos vaan", puolisoni sanoi tyytyväisenä. “Meni kyllä yli odotusten. Jos olisi voinut tietää, että menee näin, en ois alkuunkaan epäillyt, kannattaako tänne lähteä.”
"Ja hyvä idea sekin, että pidetään vähän lomaa", tuumasin.
"Se me ollaan ansaittu", Rasmus linjasi.

Ehkä tosiaan niin. Oltiinhan me jo useamman vuoden ajan vietetty kesämme töissä Saksassa, poltettu siihen kesälomamme ja palattu sitten tekemään syksystä loppukevääseen taas omia hommiamme: töitä ja nyt mun osaltani myös opintoja. Muutama päivä pariisilaisen linnan tiluksilla lekottelua olisi varmasti paikallaan.

Kaikessa ylellisyydessään ilta oli taianomainen, mutta koska paikalla oltiin vain me kaksi, se oli myös rento. Söimme, nautimme laatuviineistä, juttelimme ja nauroimme. Fiilistelimme sitä, mitä oli olla kaksin toistemme seurassa. Ei Joachimia, pomoa, kallalaisia tai sukulaisia. Kuuntelimme kainalokkain musiikkia jaetun jälkiruokamme äärellä. Kävelimme kyljikkäin ulos linnan pimeydessä kauniisti valaistuun puutarhaan haukkaamaan happea. Melko matalatkin korkokengät pakottivat tottumattomisssa jaloissa, ja niin istuimme syrjäiselle penkille. Viini punoitti poskia, ja ihastus, ja pusut vaihtuivat suudelmiin, ja Rasmuksen lämmin takki vaihtoi hartioita, sillä oli sentään syyskuun yö ja sen syyskuun yön keskellä me rakastavaiset saimme lomailla vailla huolta huomisesta.

Ja kun minun hulluista, kuukausien aikana kiinteiksi muodostuneista ja kaikesta huolimatta ehdottoman ääneensanomattomista odotuksistani täydellisen tietämätön mies ei sinä yönä hiiskahtanutkaan haluavansa seikkailla kanssani hamaan tulevaisuuteen saakka, mieleeni pujahti viimeisenä ennen nukkumaanmenoa omituinen, ontto tunne, joka säpsähdytti hereille ja sai hetkeksi haukkomaan henkeä.

Mitä jos meillä oli sittenkin, kaikesta huolimatta, ihan eri odotukset suhteelta ja elämältä, eikä me koskaan päädyttäisikään naimisiin vaan ajan myötä eroamaan? Jos olinkin ihan yksin haihattelevaisten kuvitelmieni kanssa? Kuinka koskaan uskaltaisin esittää kysymyksen, johon annettu väärä vastaus särkisi minut ja lähes kaiken hyvän elämässäni kappaleiksi?

Miten vihasinkin epävarmuuttani ja sitä, miten sen kerta toisensa jälkeen onnistui ottaa vastaanpanematon yliote. Eikö se koskaan haihtuisi pois, ajattelin, ja toivoin, että yhtenä aamuna muuttuisin toiseksi enkä enää pelkäisi jokaista tulevaa päivää. Se ominaisuuteni oli, paradoksaalista kyllä, uuvuttava mutta piti minua hereillä öisin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 09.09.21 19:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Kesän päättyessä
18. elokuuta 2021 #jusmus #seikkailusaksassa

Kerrankin on oikeastaan ihan kiva palata kotiin. Kerrankin ei tunnu, että joku on jäänyt Saksassa kesken, vaikka moni asia tietysti onkin: kisakausi erityisesti Ykkösen ja Grimin kanssa, nuorten hevosten laittaminen, täysiveristen uudelleenkoulutus. Kerrankin mä odotan pääsyä omaan kotiin, omaan sänkyyn ja Branin satulaan. Kerrankin meri on täysin tyyni eikä mua okseta niin, että puolet matkasta sujuu pää vessanpytyssä.

Suurin syy sille, että Saksasta lähtö ei aiheuta mussa eksistentiaalista kriisiä, on se, että sellaiselle ei ole aikaa. Me palataan kotiin kreivin aikaan, sillä Kalla Cup ei ole enää edes nurkan takana, vaan käytännössä jo täällä: perjantaina starttaa kenttäkilpailun koulukokeet. Vaikka mä olen koko kesänä ratsastanut Branilla ja Kissellä vain kertaalleen Power Jumpien aikaan, luotan mä molempien hevosten osaamistasoon. Inna on ainakin kertomansa mukaan treenannut Kissen kanssa ahkerasti myös esteitä, ja Cella on hoitanut Brania kuin omaansa. Joku Cellan vanha kaveri, kuulemma kenttäratsastustakin aikoinaan harrastanut Lynn on hypännyt sillä ja kehunut sitä mukavaksi ja mutkattomaksi hevoseksi. Tietenkään mä en odotakaan saavani näistä osakilpailuista kahta luokkavoittoa, mutta koska mä olen kiinnostavaa kyllä sekä kenttä- että esterankingissa toisena, mä koen velvollisuudekseni osallistua skabaan. Muuten mä ojentaisin Jesse Arolle voiton kuin tarjottimella, mitä se ei kyllä ansaitsisi.

”Mitä mietit?” Josefina kysyy, kun me makoillaan hytin kapeilla pedeillä lounaan jälkeen. Laiva ajelehtii jossain avomerellä – me lähdettiin Travemünden satamasta aamuyöllä keskiviikkona ja ollaan Helsingissä torstaiaamuna.

”Kisoja”, mä käännyn kyljelleni katsomaan Josefinaa.
”Joko sä päätit, lähdetäänkö Pariisiin?” se hymyilee mulle hytin toiselta laidalta, eli noin puolen metrin päästä.
”Kyl mä haluaisin”, myönnän. ”Mutta onko siinä mitään järkeä?”
”Onko tässä koko hevostouhussa mitään järkeä?” Josefina heittää naurahtaen vastakysymyksen, ja on tietysti oikeassa. Jos on päättänyt käyttää elämänsä ja rahansa ratsastukseen, on kai vielä yksi ulkomaanreissu tälle vuodelle – tällä kertaa kenttäkilpailuihin Branin kanssa – yhtä perusteltavissa kuin mikä tahansa muukin kisamatka. Hevonen saisi hyvää kokemusta kv-kisoista, mä pääsisin kokeilemaan muitakin kuin kotikulmien maastoratoja, ja me Josefinan kanssa saataisiin erinomainen tekosyy matkustaa jälleen Pariisiin. Joe ei olisi paikalla heittelemässä mua croissantilla, mutta ehkä me selvittäisiin ilmankin.

”Jos Kalla Cup ei mene ihan perseelleen, niin kyllä mä ehkä haluaisin lähteä”, mä päätän.
”Hyvin se menee”, Josefina vakuuttaa. ”Kivaa! Vauhdikas syksy siis tiedossa.”
”Kunhan ei liian vauhdikas”, huolehdin. ”Pitää muistaa levätäkin. Ja pysyä terveenä, eikä saa pudota hevosen selästä.”
”Kerro se Pikille ja Grannille”, Josefina hymähtää.

Taidanpa kertoakin, mietin mielessäni ja toivoin, että tämän vuoden loukkaantumiset oli kärsitty jo alkuvuodesta – niin hevosten kuin ihmistenkin osalta. Kesä oli ollut hyvä, vaatimattomasti ehkä paras tähänastisista, ja jotenkin mulla oli orastava tunne, että arki saattaisi jatkua läpi syksyn nousujohteisena.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 17.08.21 20:47
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 3975

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Power Jump, osa 4: Ja ulkona kesäyö
31. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa #jusmus #ritvaaro

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Jatkot
Zoë, Alexander, Joe, Rasmus & Josefina juhlahumussa

Suomalainen kesäyö tuntuu voimakkaana ilmassa. Kuinka sen tietääkin ulkoilmasta, että on palannut kotimaahansa, vaikka samaa kaasuseosta se on kaikkialla? Mä olen kuitenkin viettänyt koko pitkän ja samanaikaisesti hujauksessa ohi vilahtaneen kesän muilla mailla ja tunnen eron yhtä selvästi kuin tunnen ilmaisen (ja, tarpeetonta sanoakaan, erinomaisen laadukkaan) viinibuffetin tekevän nousua kevyesti niin kesänaikaisesta auringonpaahteesta kuin viinistä itsestään rusottaville poskille ja jonnekin silmien taakse. On aika juoda vettä, päätän, sillä en suin surminkaan tahdo olla juhlien tyylitön örveltäjä.

Vetäydyn vesilasini kanssa hivenen syrjempään hengähtämään ja tarkkailemaan juhlivaa kilpailukansaa; matkalla ohitan somefeimiksi tunnistamani Tomas Bengströmin ja olen vähällä moikata häntä niin kuin tuntisimme hyvinkin. Muistan viime hetkellä, ettemme tosiasiassa ole toisillemme muuta kuin nimimerkit ja ohi selailtuja Instagram-postauksia. Ehkä, jos olisin rohkeampi, onnittelisin häntä hienosta karsintaradasta kuvankauniin trakehnertamman kanssa, mutta rohkean sijaan olen kiusallisen tietoinen siitä, miltä saattaisin niin tehdessäni vaikuttaa. Sen lisäksi että epäonnisen arvoluokan suorituksen jälkeen minun ehkä tulkittaisiin piruilevan, mitä en tehnyt juuri koskaan, oli olemassa toinenkin vaara. Mies varmasti pitäisi minua taas yhtenä pihkaantuneena fanityttönä, jollaisen asemaan en tahdo itseäni asettaa (vaikka ymmärränkin miehen viehätyksen, mutta eihän sitä ole soveliasta myöntää).

Tietenkin After Ride -tapahtumat ovat verkostoitumisen näyttämö, mutta uskalluksen puute estää minua olemasta oman elämäni Isabella Sokka, joka onnittelee sujuvasti Anamaria Antongiorgia ja Sonja Lovellia heidän hyvästä kilpailuvireestään – kvaalautuminen useammalla ratsulla on jo melkoinen teko – tai kehuu pienimmät kisaratsut paikalle tuoneiden upeita ja ketteriä poneja. Yhtä poniratsastajaa uskallan itsekin jututtaa, sillä Salma on tuttu jo vuosien ajalta, mutta hänen ympärillään parveilee ymmärrettävästi hurja määrä muitakin, ja niin jatkan pian matkaani.

Omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni mietin tätä kaikkea: ensiksi Power Jumpia, joka on taas hurahtanut ohitse aivan yhtäkkiä, ja sitten omaa juhlailtaani, johon sisältyy melko sukkelaa seurustelua jos jonkinlaistenkin tuttavuuksien kanssa, mutta myös jännittäviä hetkiä. Matildan kanssa me tultiin valokuvaajan väijyttämiksi ja naureskeltiin lähestulkoon luontevasti sille, miten meillä vaikutti kuvaajan näyttämässä ruudussa olevan jokin todella suuri salaisuus, josta kuiskittiin kuin mitkäkin liittolaiset. Oikeastihan me puhuttiin vain niitä näitä suorituksistamme ja kisajärjestelyistä, ja yritettiin ylittää viereisen porukan hurja naurunremakka kumartumalla lähemmäs toisiamme, mutta sitä muu maailma ei koskaan tietäisi. Jos kuva päätyisi koskaan julki, näyttäisimme siinä siltä kuin juonittelisimme jotakin elämää suurempaa. Mikäli Kallassa tapahtuisi seuraavan puolen vuoden aikana jonkin sortin rikosaalto, meitä pidettäisiin todennäköisesti syyllisinä.

Erityisen ylpeä olen siitä, miten sujuvasti onnistuin kehumaan Matildaa, joka totesi kuvaajan mentyä, ettei kyllä erityisemmin pitänyt moisesta salakuvauskulttuurista, mutta että kai sellaista piti hevospiirien kansainvälisen kerman seurapiiripirskeissä sietää.
"Mutta sähän näytit upealta siinä, vaikka se nyt olikin salaa kuvattu hassu kuiskuttelukuva", naurahdin silloin, eikä se kuulostanut lainkaan kömpelöltä tai väkinäiseltä, mistä minulle tuli hyvä mieli. Vähäsen häkeltynyt mutta arvioni mukaan kuitenkin ilahtunut Matilda ei kehunut minua takaisin, mutta ei se haitannut. Jos olin kerran osannut luontevasti lausua kehun, ei se tarkoittanut, ettäkö olisin osannut myös vastaanottaa sellaisia.

Pelkään pahoin, että tulin ikuistetuksi kuvaan myös puoliveljeni Isak Sederströmin kanssa (kunpa äiti ei näkisi meitä yhdessä koskaan). Mies lyöttäytyi seuraani, kun Joe irtosi sivultani tervehtimään vanhoja tuttaviaan ja Rasmus oli juuttunut juttutuokioon jonkun kanssa, joka tiesi poikaystäväni ratsastavan Dierk Mayerille ja oli utelias kuulemaan pomolla olevista myyntihevosista ja siitä mahdollisuudesta, että kuljettaisimme sellaisia mukanamme Suomeen, kunhan palaisimme kotiin (palaisimmeko? Kysymys häilyi selvästi uteliaan tiedustelijan rivien välissä). Jutustellessani Isakin kanssa huomasin miettiväni, näyttikö hän todella isältäni – isältämme – nuorena vai kuvittelinko vain pieniä ja suurempia yhdennäköisyyksiä nyt kun tiesin heidän olevan lähisukulaisia.

Minulla ei varsinaisesti ole mitään Isak Sederströmiä vastaan henkilönä. Kuinka voisi olla? Mies on aina asiallinen ja kohtelias, eikä ole hänen vikansa, että hän edustaa perheeni runollisen ruusunkuvan lakastumista. Silti jännityin välittömästi, kun hän tuli sillä tavalla julkisessa tilanteessa luokseni. Järjellä ajatellen kukaan ulkopuolinen ei mitenkään voisi tietää, onko Isak mitään muuta kuin kilpakumppani ja liiketuttavuus (olemmehan sentään tehneet yhteistyökampanjan sosiaalisessa mediassa), mutta kun itse kantaa suurta salaisuutta mielessään, tuntuu kuin se vain odottaisi paljastumistaan.

Ja sitten Alexander oli siinä: aivan vieressäni, vaitonainen katse Isakissa, ja asetelma oli yhtäkkiä Rosengårdin lapset vastaan skandaalinkäryinen lehtolapsi. En tiennyt, tiesikö Alexander Isakista ja arvasiko ketä katseli, mutta kun aloin esitellä puoliveljeämme ja empien olin lisäämässä tiedon Isakin roolista hänen nimensä perään, Alexander niksautti kärsimättömästi niskaansa ja sanoi:
"Jo, jag vet."

Jonkinlaisen omituisen ruumiistairtaantumiskokemuksen vallassa seurasin, kuinka isoveljeni ojensi hetken mietittyään kätensä Isak Sederströmille, joka myöskin oli isoveljeni (mitä en täysin kykene ymmärtämään, vaikka kuinka useasti sanoisin sen päässäni ääneen). Miehet, osapuilleen samanmittaiset, kättelivät toisiaan. Isak oli vantterampi, enemmän isän kaltainen ruumiinrakenteeltaan, ja selvemmin kuin koskaan tiedostin, että niin Alexander kuin minäkin olimme tainneet periä omat kapeat vartemme pikemminkin äidin puolelta kuin Arnelta. Alexanderin ja Isakin keskustelu oli kankeaa mutta kohteliasta, vaikka oman veljeni (sen, jonka olin tiennyt sellaiseksi koko elämäni ajan) ilmeessä oli kehnosti kätkettyä epäluuloa ja tyytymättömyyttä.

Alexander oli käyttäytynyt omituisesti läpi pitkän viikonlopun, ja olin helpottunut, kun Isak pian lähti matkoihinsa eivätkä miehet esimerkiksi käyneet toistensa kurkkuihin kiinni. Arvelin, että enemmän kuin eheän ydinperhevaikutelman hajoaminen Alexanderia risoi mokoman sivusuhteen tuotoksen tupsahtaminen perinnönjakojonoon. Joka tapauksessa veli oli ollut kummallinen jo ennen Isakin tapaamista, kireämpi ja poissaolevampi kuin tavallisesti, eivätkä edes kilpailutulokset olleet sulattaneet jännitystä hänen hartioistaan kovin pitkäksi aikaa. Oli kai niin, ettei hyvä menestys molempien hevosten kanssa karsintaluokissa riittänyt korvaamaan sitä, että jälleen kerran Alexanderin hyvä vire suli tosipaikan tullen. Minun oli vaikea ymmärtää ilmiötä: kuinka Alexander mokasi arvoluokassa jopa kahdesti, kun taas minun kehnot kisahermoni virittivät minut kellontarkaksi ja toimivat edukseni. Kaiken järjen mukaan asian olisi pitänyt mennä aivan toisin päin.

Osasyy veljeni omituiseen käytökseen saattoi olla myös pikkuruinen, tummapiirteinen nainen, jolla on kauniit suuret silmät ja valtoimenaan kihartuva loputtoman paksu hiuspaljous, enkä puhu Aliisasta. Kilpailuiden yleisöstä veljeni seuraan tupsahtanut Zoë Villiger on minulle mysteeri. Nainen liukui välillä Alexanderin välittömään läheisyyteen tai päinvastoin, ja sitten kaksikko liukeni toistensa seurasta tovia myöhemmin. Oli kuitenkin selvää, että he olivat juhlassa enemmän tai vähemmän yhdessä — mikä ei estänyt kumpaakaan jakamasta huomiotaan myös muille. Ei siis ehkä pariskunta?

Kun kysyin Alexanderilta aiemmin, kuka Zoë oikein oli, veli vastasi, että oli liian aikaista tietää, ja jatkoi pienen taidepaussin jälkeen:
"Rikas kuin mikä."
Jos Alexander, joka oli itsekin elänyt yltäkylläisyydessä, piti Zoë Villigeriä rikkaana, naisen tai hänen sukunsa piti todella olla sitä suuren maailman tyyliin. Painoin naisen nimen mieleeni tehdäkseni hänestä myöhemmin tarkan somehaun.

Alexander, raivostuttava kiusanhenki, ei jättänyt asiaa siihen. Hän hymyili tavalla, jonka olin oppinut yhdistämään… no, en mihinkään hyvään, ja hänen katseensa häilähti minusta Rasmukseen ja takaisin.

"Kuka tietää, ehkä hän on Josefina mun Rasmukseen", isoveljeni lausahti vailla pienintäkään vastuunkantamista omista sanomisistaan, ja minä tulistuin välittömästi.
"Skitstövel", tuiskahdin veljelleni (mistä sellainenkin sana yhtäkkiä käyttörepertuaariini tupsahti; haukkumanimet eivät varsinaisesti ollut ominta osaamisalaani), mutta hän oli jo kääntynyt ja lähtenyt kulkemaan kohti hohdokkaan näköistä seuruetta.

Se oli ehkä — tai ei mitään EHKÄ vaan todella, todella oli — juhlieni low point. Kireäilmeinen ja -hartiainen Rasmus kulautti kerralla viinilasinpohjat kurkustaan alas, ja minä yritin turhaan ja tilanteen ollessa vielä päällä rauhoitella häntä.
"Älä piittaa Alexanderista", komensin hädissäni.
"Niin no enpä", Rasmus sanoi leuat yhä yhteen purtuina.
"Ei se tosissaan — Aliisakin sanoi, että se on vaan ollut poikkeuksellisen hermona kisojen takia ja ollut jotenkin piikit pystyssä kun sillä on niin paljon paineita”, sepostin kiireisesti, ja näin välittömästi, ettei kireys avopuolisoni hartioissa ainakaan lievittynyt siitä. Ymmärsin itsekin miksi: minähän puolustelin Alexanderia! Sen oivaltaessani peruuttelin vikkelästi sanomisissani ja yritin tehdä selväksi, että veljeni käytös oli mielestäni typerää riippumatta siitä, mikä hänet siihen ajoi: “Vaikka tietysti, eihän se saisi ilkeillä tolla tavalla.”
“Joo no musta meidän ei tartte puhua siitä”, Rasmus kielsi jyrkästi.
“Mun mielestä pitää —”
“Mun mielestä ei. Eihän se sun syy ole, että sun sukulaiset ajattelee noin. Tai että mä olen köyhä. Tai kuka tahansa paitsi joku Zoë Villiger ja Sokat on teihin verrattuna. Niin että annetaanko asian olla?”

Olisin halunnut sanoa, että ei kukaan sukulaisistani ajatellut Rasmuksen olevan köyhä kullankaivaja, mutta sellainen olisi tuntunut tosi epäuskottavalta sen jälkeen, kun veljeni oli juuri sanonut niin. Juhlatunnelma oli hetkellisesti lässähtänyt (ja siinä hetkessä oli tietysti kovin vaikea uskoa, että se siitä enää kohoaisi). Seisoskelimme vaivaantuneina vierekkäin.

“No. Joka tapauksessa mä en ajattele susta niin”, sanoin kuitenkin, vaikka Rasmus on kieltänyt puhumasta aiheesta, sillä ääneenlausumattomana ajatus polttelisi mun mieltä vielä pitkään. “Mä ainakin luulen, että sä olet mun kanssa, koska tykkäät musta.”
“Niin tykkäänkin”, Rasmus sanoi painokkaasti ja yhä hieman ärtyneen oloisena, mutta liikahti vähän lähemmäs minua ja tarttui hetken emmittyään mua kädestä. “Tosi paljon.”
“Ja meillä on ollut kivaa yhdessä”, jatkoin, ja lauseeni kuulosti kysymykseltä.

Rasmus puristi sormiani. Se katsoi mua vihdoin silmiin, vaikkakin vain lyhyesti, ja vaikka sen hymy oli ohimenevä ja väkisin tehty, se oli silti hymy ja liennyttävä sovinnon ele. Otin sen kiitollisena vastaan.

“Parasta”, poikaystäväni vastasi äänensävyni epävarmuuteen kaikesta huolimatta, ja minä päätin uskoa häntä.

Tunnelma välillämme oli lähestulkoon, muttei kuitenkaan aivan, normaali, kun tiemme kohtasivat Heidin ja Laurin kanssa. Heidän kanssaan jutustelu oli tuttua ja helppoa, ja luulenpa, että juuri sitä kaipasimme, jottemme vahingossa jäisi vellomaan kertaalleen käytyyn keskusteluun. Alexanderin härnäys oli syytä jättää omaan arvoonsa.

“— mutta kotona odottaakin sitten lapsi- ja mummoarki, joten täytyy vähän laskeutua juhlavuudesta alaspäin”, Heidi naureskeli sen päätteeksi, kun olimme kukin yksimielisesti kehuneet juhlia ja tuttujen naamojen näkemistä mukavaksi tapahtumaksi. “Jesse dumppasi äitinsä meille viikonlopuksi.”
“Kivahan se on, että Sofia saa viettää aikaa isoäitinsä kanssa, ja Ritvasta on paljon hoitoapua”, diplomaattinen Lauri tuumasi.
“Siitä on varmasti kaikenlaista apua”, Rasmus lipsautti kuivaan sävyyn, ja minä tirskahdin.
“Epäilemättä! Teidän häissä on muun muassa se hyvä puoli, ettei se enää tällä kertaa muistanut livautella mulle häälehtiä tai Rasmukselle annettavaksi sormuskuvastoja ihan vain katseltavaksi kun tavattiin”, paljastin Ritvan edesottamuksia, ja sain seurueeni ensiksi ihmettelemään ääneen, oliko rouva Aro todella tehnyt sellaistakin (en ollut koskaan toimittanut kuvastoa perille Rasmukselle, sillä sehän olisi ensiksikin ollut epämiellyttävä painostamista ja toisekseen uutuudenhohtoinen mallistosormus ei kuulunut haaveisiini; häälehdet olin sullonut kai samaan laatikkoon ikkunanpesuvälineiden, joita Rasmus ei koskaan tulisi omin päin etsineeksi, kanssa). Sitten he totesivat yksissä tuumin, että eihän siinä oikeastaan ollut mitään ihmeteltävää: luonteenomaista toimintaa!
“Ei sillä riitä enää häälehtiä jaeltavaksi”, Heidi huokaisi.
“Ei niin. Ne on kaikki meillä. Koko nivaska olohuoneen pöydällä”, Lauri säesti.

Sen jälkeen tiemme vähitellen erkanivat. En ole yhyttänyt Rasmusta sen jälkeen, ja hetken jopa mietin huolissani, onko hän kadonnut kaikessa hiljaisuudessa kotiin. Kilpailu-urakan aloitus Carrin kanssa meni lopulta kaikkea muuta kuin tavalla, jota Rasmus haluaisi muistella saati juhlia, eikä Grimkään ollut aivan tasollaan enää arvoluokassa. Alexanderin häijyt sanat tuskin ovat nostaneet poikaystäväni juhlatunnelmaa. En kuitenkaan ehdi syventyä etsimään poikaystävääni, sillä yhtäkkiä yksi juhlien niistä jäsenistä, jota eivät huolet tai huonot suorituksetkaan jaksa painaa, löytää tiensä takaisin luokseni.

“Josie! For a moment I actually wondered who’s that pretty chica. You look dashing! And you need to toss that stupid glass; here, this is better”, Joe lirkuttelee ja ojentaa viinilasin käteeni, nykäisee vesilasin toisesta kädestäni ja kulauttaa silmieni edessä loput veteni alas omasta kurkustaan ennen kuin hymyilee leveästi. “Gosh, I love Finnish summer nights.”
“I’m trying not to get totally wasted”, protestoin, mutta pitelen silti kiinni juuri saamani viinilasin hienostuneesta jalasta ja kohotan lasinreunan huulilleni.
“Like you ever would”, Joe virkkaa ja tuhahtaa hieman. “Loosen up, Josie! You look worried, and this is a party, so it’s harshly forbidden to mope.”
“I’m not moping. I was just wondering… have you seen Rasmus?”
“Rasmus? God, no. A garden full of beautiful people and you expect me to keep my eyes on your boyfriend? Please.”

Tunnen Joen ja osaan olla loukkaantumatta Rasmuksen puolesta. En loukkaannu itsenikään puolesta, vaikka Joachim puoli sekuntia lauseen lopettamisensa jälkeen havaitsee jonkun kiinnostavamman ja on välittömästi valmis hylkäämään minut, vaikka saapuikin ihan vasta seuraani.

“Ooh, look — Isabella Sokka!” Joe huudahtaa ilahtuneena.
“I’ve seen her like a billion times”, mutisen itselleni epäluonteenomaisen nenäkkäästi ja hikkaan hieman. Huuhtelen hikan alas seuraavalla viinikulauksella.
“But I haven’t. In fact, I haven’t had a chance to talk to her at all, which is a regrettable state of things. It’s time to fix that. Now, if you’ll excuse me, I’ll go and turn my friendly flirt vibe on. Maybe she’ll offer me a job so I can enjoy Finland and your company for the rest of my peculiarly long life. I might even tolerate Rasmus. Tell him I said hi if you find him! Bye!”

Huokaisen syvään jäädessäni yksin. Vilkaisen ympärilleni ja mietin, kenen seuraan liittyä: syystä tai toisesta haluaisin kovasti lähestyä Ellietä, mutta tiedän kokemuksesta, että vaikka kuinka haluaisinkin pönkittää itsetuntoani kuulumalla cool girlsien seuraan, lopulta muistan vain etten ole yksi heistä ja saan korkeintaan lommon siihen itseluottamukseen, joka on jo valmiiksi ruhjeilla. Ei, minun täytyy lakata ajattelemasta ystävien statusarvoa. Siitä ei koskaan ole koitunut minulle mitään hyvää.

Viinilasini on jo lähes puolillaan. En ole varma, miten se nyt sillä tavalla on tyhjentynyt, mutta sen tiedän, että ilmiötä seuraa väistämättä toinen. Luovin tieni kohti WC-tiloja, mutta kohtaan matkalla jo varmasti tuntia aiemmin hukkaamani Rasmuksen ja ilahdun niin kamalasti, että kapsahdan varoittamatta hänen kaulaansa.

Kuinka hirvittävää olisikin, jos se ei olisikaan ollut Rasmus, ehdin ajatella, kun mies, jota niin innokkaasti halaan, ei halaa takaisin.

"Ai, Josefina", halaukseni kohde kuitenkin sanoo tutulla äänellä ja rutistaa minua sitten niin että tuntuu.
"Älskling", kuiskaan Rasmuksen korvaan nielaistuani miedon kiusauksen kysyä, kenen se sitten ajatteli niin innokkaasti halaavan itseään jos ei minun, ja painan suukon ja toisenkin kuiskaukseni perään.
"Mä mietinkin, mihin sä hävisit", Rasmus sanoo vähäsen käheästi karaistuaan kurkkua.
"Ai mihin mä hävisin", naurahdan epäuskoisena, kun me irroittaudutaan vähän viipyillen etäännytään halauksestamme. "Sähän tässä katosit."
"Emmä mihinkään kadonnut. Mä jäin suustani kiinni."

Nauran sille ajatukselle, että Rasmus Alsila kaikista maailman ihmisistä on juuttunut keskustelujen syövereihin. Kun kysyn siltä, kenen kanssa, se kohauttaa olkiaan ja nimeää jonkun Marcin ja pienen liudan auburnlaisia, Aliisan ja Amelien.

"Amelie! Voi, mä haluan kyllä jutella sen kanssa myös. Mutta ensin mun pitää käydä pissalla", muistan yhtäkkiä, ja hätäännyn ajatellessani, että saatan hukata Rasmuksen taas. "Odotatko sä mua? Älä vaan katoa taas."

Rasmus lupaa olla katoamatta, mutta on kuitenkin poissa, kun palaan. Säikähdän. Kohtaan Antonin, jolta rohkenen kysymään, onko hän nähnyt Rasmusta.

"Kai se tuolla tiskillä oli", Anton muistelee, ja toden totta: jo meidän lyhyen juttutuokiomme aikana Rasmus luovii tiensä luoksemme kahden lasin kera, joista toisen hän ojentaa minua kohti.

Great, ajattelen, lisää viiniähän tässä juuri kaivattiin. Samassa havahdun miettimään, mihin aikaisempi lasilliseni katosikaan; sehän oli vielä puolillaan. Tavaton! Olenpas käynyt hajamieliseksi! Sen lisäksi tunnen oloni läheisyydenkipeäksi, ja Antonista huolimatta sujautan nopean pienen suukon avopuolisoni poskelle, kun hän asettuu viereeni. Kummaa, kuinka viini kohottaakin kaikki tunnelmat toiseen potenssiin. Tänä iltana olen tuplasti kaikkea: iloinen, jännittynyt, huolestunut, huojentunut ja rakastunut, kaikkea omalla vuorollaan ja sulavasti sekaisin. Huomenna olen todennäköisesti vain triplasti väsynyt ja vähintäänkin lievästi huonovointinen.

"Törmäsin Joeen. Se kehui Isben ystävätärtä tosi vetäväksi naiseksi", Rasmus kertoo, kohauttaa olkiaan ja virnistää niin pienesti, ettei miestä vähemmän tuntevat ehkä edes tunnista moista huvittuneisuussignaalia. "Sanoin, että nyt kannattaa varoa ratkaisujaan. Se ei välttämättä tahdo Viivin isäpuoleksi kuitenkaan."
"Ai ei", Anton hörähtää. "Kumma tyyppi! Luulisi että siihen virkaan on oikein jonoa."
"Vähän kaksipiippuinen työsuhde-etu", Rasmus vielä sanailee, ja katson häntä ihailevasti: kuinka hän onkin niin komea ja kaiken lisäksi hauska mies!

Tuskin huomaan Antonin poistuvan: vastaan puolivillaisesti kiitos samoin, kun hän onnittelee minua Power Jump -menestyksestäni, joka kieltämättä on lyönyt mut itsenikin lähes yhtä suurella ällikällä kuin nyt oivallus siitä, että saan seurustella Rasmus Alsilan kanssa. Kun jäämme kahden, sujautan käteni puolisoni käsikynkkään.

"Mennäänkö rantaan?" kysyn, sillä kaipaan pientä hetkeä etäällä muista. Hengähdystaukoa. Ihan vain me kaksi ja muiden etääntyviä ääniä.

Kesäyö on pimentynyt. Lammen rantaan kajastavat juhla-alueen tunnelmalliset valot piirtävät kasvoillemme syviä varjoja, kun asetumme vastakkain. Kiedon käteni Rasmuksen niskaan, ja kuten varmasti satoja ja taas satoja kertoja aikaisemmin, hänen kätensä asettuvat vyötäisilleni ja pian alaselälleni. Tunnen miehen peukalon sivelevän selkääni siellä, missä kesämekkoni paljastaa ihoani.

"Sä olit tänään tähti", Rasmus sanoo kasvojani katsellen ja on rennompi ja enemmän oma itsensä kuin vielä aiemmin juhlissa uskalsin toivoa. "Tänäänkin."
Punastun.
"Pisanji oli", huomautan.
"Sä olit", Rasmus, joka ei liiemmin pidä Pisanjin omalaatuisesta luonteesta ja ratsastettavuudesta, painottaa.

En väitä vastaan, vaikka kehu poltteleekin sisintäni ja saa minut kiemurtelemaan henkisesti silkkaa vaivaantuneisuuttani. Sen sijaan nojaan otsani Rasmuksen otsaan ja suljen hetkeksi silmäni. Rohkeuden keräämistä ei tarvita, kun viini tekee sen puolestani.

"Mitäs seuraavaksi?" kysyn pehmeästi ja hiljaa.
Rasmus, jolle kysymykseni tulee yllätyksenä, ei aivan saa kiinni siitä, mitä minä sillä tarkoitin, eikä häntä kai voi siitä syyttää. Mies jäsentelee ajatuksensa nopeasti ja vastaa mitä sylki suuhun tuo:
"Mietin pitäiskö ens kesänä kasvattaa Graubach-parta."

Kikatan yllätettynä ja liu'utan sormeni pähkinänruskeiden hiusten sekaan.
"Kunnianhimoinen tavoite!" huomautan ystävällisesti, sillä vaikka ajatus parrakkaasta Rasmuksesta onkin kutkuttavan miehekäs ja hivenen jännittävä, en ole aivan varma, vastaisiko todellisuus mielikuvaani tasaisesta ja tyylikkäästä leukakarvojen kasvustosta. "Sun hiukset kyllä menisi jo varmaan ponnarille, mutta uskotko sä, että sun parrankasvu on jo niin vahvaa?"

Ennen kuin Rasmus ehtii vastata, hymyilen ja jatkan:
"Ja ehkä mä ajattelin vähän isommin. Että mikäs seikkailu seuraavaksi keksitään", sanon, ja vain Alexanderin aikaisempi möläytys estää minua paljastamasta heti paikalla, että olen selannut Kallan ja lähiseudun asuntomarkkinoita vuokralla asumisesta jo hivenen irti kasvaneena. "Kolmen vuoden kunniaksi."

Rasmuksen ote vyötäisilläni tiukentuu.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.08.21 18:21
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Lumouksia
26. kesäkuuta 2021

"Mitäs juhannustaikoja keksittäisiin?" kysyn kepeästi Rasmukselta, joka retkottaa kesäasuntomme edustalla pyökkipuun varjossa ja kohottaa laiskasti päätään katsoakseen minuun. Tirskahdan. Tekemäni kukkaseppele, jolla olen Rasmuksen kruunannut, on aivan vinossa ja poikaystäväni näyttää siltä kuin olisi juuri herännyt päiväunilta. Meillä on harvinainen vapaa viikonloppu. Edessä on niin tiivis matkarupeama kilpailuineen, että tekee taatusti hyvää ladata akkuja ennen lähtöä Antwerpenin kautta Pariisiin ja lopulta Harderwijkiin.
"En mä tiedä mitään taikoja", Rasmus väittää, mutta rypistää sitten kulmiaan ja tyrskähtää vähän. "Eikö ne ole kaikki jotain semmoisia, että syödään kukkia ja juostaan alasti pitkin pitäjää? Mä en taida välittää sellaisista taioista kovasti."
"Ei todellakaan juoksennella alasti minnekään", sanon kauhuissani — edes pari nauttimaani sangrialasillista ei saa sitä kuulostamaan hyvältä idealta.
"Sitähän minäkin. Ja voin olla väärässä, mutta eikös niiden juttujen tarkoitus yleensä ole löytää tuleva puoliso? Pidän nykyisestä, kiitos vain."

Hymyilyttää ja tulee lämmin olo. Näperrän omaa seppelettäni hetken keskittyneenä ihan vain nautiskellakseni siitä tunteesta, jonka avopuolisoni sanat minussa herättivät.

"Totta", sanon asettaessani lopulta kukkaseppeleen omaankin päähäni. "Siihenhän ne kai enimmäkseen tähtää."
"Jos olisi sellainen taika, josta tulisi loputtomasti rahaa, jolla voisi pitää kymmenittäin hyviä hevosia, niin sitten kannattaisi alkaa loitsimaan."
"Tai jos laittaisi seitsemän heinänkortta tyynyn alle ja sitten näkisi seuraavan hevosensa. Sekin olisi aika hyvä", ehdotan, mutta Rasmus kyseenalaistaa taian toimivuuden asiaankuuluvalla huomiolla:
"Sitten meidän pitäisi nähdä uusi hevonen joka yö. Musta tuntuu, että meidän sängyssä on aina heinänkorsia, kun niitä kuitenkin tarttuu jostain hiuksiin ja vaatteisiin."
"Paitsi jos taikuus toimii vain juhannusyönä", pistän väliin.

"Millaisen hevosen sä sitten haluaisit nähdä?" Rasmus kysyy uteliaana, kohottautuu kyynerpäidensä varaan ja hörppää sangriaa.
"No en mä tiedä", sanon välttelevästi. "Onhan mulla nyt jo noita hevosia, Granni ja Riesa, ja Pikikin ainakin toistaiseksi. Mutta jos mä nyt vielä jonkun hevosen hankkisin… siis oikeastaan musta Sera olisi kauhean kiinnostava. Se Pisanjin ja Oberonin varsa."
"Joe olisi riemuissaan. Se epäilee, että siitä varsasta kasvaa kunnon viripää", Rasmus virnistää. "Kun Oberon ja Pisanji on niin outoja."
"No joo, mutta kun mä pidän Pisanjista ihan hirmu paljon", puolustan lemppariani. "Se on oikeastaan aika samankaltainen kuin Piki."
"Paitsi ettei Piki ole yhtään niin arvaamaton ja säikähteleväinen. Ja se hyppää mitä vaan rohkeasti eikä kiellä niin kuin Pisanji… ja Oberon vasta iskeekin joskus jarrut pohjaan ihan yhtäkkiä."
"Silti mä voisin vaikka ostaa Pisanjinkin, jos mulla olisi rajattomasti rahaa ja aikaa", väitän, ja Rasmus pudistaa päätään.
"Sä olet outo", se sanoo, mutta ei mitenkään ilkeästi, ja sitten se vielä livauttaa taikasanoja suustaan: "Kaunis kesäneito."
"Ai", hymähdän kainosti ja piiloudun kännykkäni taakse. Peilaan etukameralla kukkaseppelettäni ja asettelen sen vielä nätimmin, ja sitten konttaan viltillä vähän lähemmäs Rasmusta ja käsken sen ryhdistäytyä yhteiskuvaa varten. Rasmus on jo aika kauan aikaa sitten lakannut nurisemasta, ettei se osaa olla luontevasti selfieissä, sillä mä olen kuitenkin somekansalainen eikä mun kanssani ole helppo seurustella ilman että oppii tuntemaan omat hyvät kuvakulmansa.

"Kiitos kärsivällisyydestä", sanon, kun olen saanut mieluisan kuvan ja alan mallailla siihen sopivaa filteriä IG-storya varten. "Tästä tuli kiva! Ehkä voisit lähettää sen sun äidille juhannustoivotuksen yhteydessä."

Se kuljettaa ajatukseni oman perheeni WhatsApp-ryhmään, jonka olen mykistänyt mutta jota silti säännöllisesti seuraan. Niin teen nytkin. Vilhelmina, Johannes ja lapset ovat Gullössä viettämässä juhannusta, ja selaan sydän ikävästä pakahtuen kauniita, suloisia, kesäisiä, aurinkoisia ja ihania kuvia Iriksestä ja Felixistä, laiduntavista hevosista, mansikkakakusta ja... kodista. Kaikkien niiden kuvien sekaan solahtavat Alexanderin lähettämät kuvat, joissa esiintyvät enimmäkseen eri hevosten korvat, kentän hiekkaa ja kaistaleita esteradasta. No rest for the wicked, isoveli kirjoittaa.

Tovin emmittyäni lähetän juuri ottamani kuvan meistä ryhmään. Trevlig middsommar, kirjoitan minä, ja lisään perään sydänemojin, jonka kuitenkin pyyhin pois. Vaihdan tilalle auringon. Sydämellisiä terveisiä en vielä pysty isälle laittamaan, enkä oikein äidillekään. Läheisimmille ystävilleni Hannalle ja Heidille sen sijaan lähetän toivotukset sydämen siivittäminä, ja sitten Aliisallekin, joka vastaa iloisella selfiellä ja kuudellatoista iloisella emojilla. Tuntuu hyvältä muistaa, että vaikka olemmekin taas saksalaisessa kesäkuplassamme ja kaukana maailmalla, läheiset ihmiset ovat läheisiä ihmisiä etäisyydenkin takaa. Kun Amelie Chaputkin sopivasti laittaa yhteiseen keskusteluumme juhannuksentoivotukset, vastaan hänellekin samalla mitalla ja kuvan kera. Hymyilyttää. Emme ehkä tunne yhtä pitkän ajan takaa kuin Hanna ja minä, tai ole tutustuneet samalla tavalla intensiivisesti kuin tutustuin Aliisaan hänen kämppiksenään eläessäni, mutta minulla on hassu, hyvää lupaava tunne aikaa syvemmästä yhteydestä. Pianpa tapaamme, ja sitten voin tunnustella välejämme tarkemmin.

Päätän somehetkeni, kun Rasmus kaataa meidän kummankin laseihin sangriaa — kannun loput lähestulkoon säntillisellä tasajaolla — ja hipsuttaa nenällään ja huulillaan niskaani ja sormillaan käsivarttani. Hymyilen, annan poikaystävälleni sangrianmakuisen suudelman ja palaan vielä vanhaan puheenaiheeseen.

"Mitähän pomolle pitäisi maksaa, että se suostuisi myymään Seran?" kysyn niin kepeään sävyyn, että se voisi ihan hyvin olla vitsi.

Niin sen pitäisikin olla. Eihän minun ole mitään järkeä ostaa kolmatta ikiomaa hevosta!

"Sä taidat oikeasti tykätä siitä", Rasmus tuumaa ottamatta kantaa hintapolitiikkaan.
"Joo, vaikka ei siinä ole järkeä."
"Ei elämän hyvissä asioissa aina ole", Rasmus sanoo ja kannustaa: "Ainahan voit kysyä. Mutta ole varovainen, Dierk ei varmasti tee pehmeäsydämisiä halpoja tutunkauppoja."
"Ei varmasti teekään, enkä mä ole valmis maksamaan ihan mitä tahansa", vastaan, niin kuin olisin jo päättänyt kysyä lumoavan kauniin läsipäisen rautiaan kauppahintaa. En ole, vaikka kysyminen ei mitään maksakaan. Ehkä minä vain muistan varsan näyttävän paremmalta ja vaikuttavan kivemmalta kuin se onkaan. Ehdotan Rasmukselle, että jonakin vapaapäivänä ajamme Debbie Fischerin tilalle tervehtimään Desiä ja Ilvettä, ja me molemmat tiedämme, että tahdon myös nähdä Seran.

Rasmus suostuu hetkeäkään empimättä, tietenkin, onhan hänellä varmasti ikävä Laran kuopusta ja muutenkin sydämessä pehmeä paikka pienille hevoslapsille.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.06.21 20:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Tosi virallinen palaveri
1. kesäkuuta 2021

Pomo istuttaa meidät alas heti Rasmuksen ja mun saapumista seuraavana päivänä. Se on vähän kuin oikea palaveri: kaikki, paitsi vapaapäivää viettävä Kaja, ovat paikalla ja katseet suunnataan odottavasti Dierkiin, joka näyttää rauhalliselta ja arvovaltaiselta (kuinkas muuten). Sitten toisaalta se ei ole lainkaan kuten oikea palaveri, sillä me ollaan kaikki tallivaatteissa, ympärillämme roikkuu nahkavarusteita ja satulasaippuan tuttu tuoksu leijailee huoneessa. Joachim istuu paremman puutteessa nurin kääntämänsä saavin päällä. Me Rasmuksen kanssa ollaan sullouduttu istumaan lipastolle, jossa säilytetään erinäisiä kuolaimia, hokkeja, remmejä ja muuta sellaista pikkusälää, ja olisi vähättelyä sanoa, että poikaystäväni käsivarsi hipoo omaani. Olemme kuin sillit purnukassa, ja toivon, ettei Rasmus levennä asentoaan yhtään tai minulta putoaa puoli pyllyä penkiltä pois. Saattanpa jopa seurata itse perässä, jos oikein hupsusti sattuu käymään.

“Schedule”, pomo aloittaa erinomaisen saksalaisittain lausuen ja osoittaa tussitaulua, johon on tehty kesä- ja heinäkuun kalenterinäkymät.

Seuraavaksi Dierk ryhtyy käymään rivakkaan tahtiin läpi kesän aikataulua niiltä osin kuin se nyt on tiedossa. Joachim hymyilee minulle leveästi, kun pomo kertoo meidän lähtevän ylihuomenna hakemaan mulle sisäänratsastettavaksi tulevia nuoria tammoja Debbie Fischerin tilalta, missä ne ovat tähän mennessä laiduntaneet ja kasvaneet isoiksi.

“So… should I go with them?” Rasmus pistää väliin, kun pomo ei viittaa sanallakaan häneen.
“You are needed here”, pomo ilmoittaa. “The horses don’t train themselves. Joe and Josefine can manage without you, Rasmus.”
“We sure can”, Joe nyökäyttää pontevasti päätään ja hymyilee Rasmuksen ja mun suuntaan. “And we’re going to have so much fun, right, Josie?”
Naurahdan. Matka Joachimin kanssa Debbien luo ja takaisin saattaa olla mitä tahansa vaivaannuttavan ja ratkiriemukkaan väliltä. On kuitenkin kiva saada Flirtjinx ja Diva kotiin ja päästä tutustumaan niihin, sillä pomo on ilmoitusluontoisesti kertonut, että tänäkin kesänä työskentelen erityisesti viime kesänä sisäänratsastamani Cashin ja näiden sitä vuotta nuorempien tammojen kanssa. Eskarikesä! Lisäksi pääsen ratsastamaan tietysti muitakin, ja Pisanjin kanssa työskentelemistä odotan kaikkein innokkaimmin. Hupsu, herkkä kimo on lemmikkini. Vaikka se onkin joskus hivenen dramaattinen, pidän sitä kilttinä hevosena, ja tamman kevyt ratsastettavuus on mieleeni. Saan kilpaillakin sillä taas tänä kesänä, mikä herättää miellyttävää jännityksenkutkutusta.

Pian puhe kääntyy loppukuuhun, jolloin meidän on määrä lähteä Rasmuksen, Joen ja muutaman hevosen kanssa kilpailumatkalle. Suunnitelma kuulostaa jännittävältä ja mielenkiintoiselta: pääsemme hyppäämään kansainvälisiä luokkia Pariisin Jumping Weekillä! Rasmus tarttuu minua kädestä ja äkisti kurkkua kuristamaan kivunnut jännitys lievittyy ja palautuu hupsuiksi humahduksiksi vatsanpohjalle. Matkalla Pariisiin pysähdymme Antwerpenin lähettyvillä jättämässä kyydistä niille main myydyn Calliopeia-hevosen ja yövymme ratsuinemme kyseisellä tallilla. Niin saamme hyvin jaloteltua hevosia, ja ne saapuvat vetreinä kilpailupaikalle. Paris SIM Jumping Weekillä on luvassa rahakas GP-luokka Joelle ja Silverille, helpompi GP-rata Lätsälle ja pari pienempää luokkaa muille hevosillemme, ja koska kilpailut ratsastetaan pääosin iltaisin, meille jää ehkä hevosten hoidolta aikaa seikkailla Pariisissa. Huomaan olevani innoissani. Teininä vietin yhden kesän hevoshommissa Ranskassa, mutta sittemmin en ole vieraillut Pariisissa kuin jonkun välilaskun verran.

“You’ll help each other out”, Dierk linjaa. “With Linus starting his summerleave, Ed is needed here, so you three are on your own. When the show in Paris is over, it’s time for Comber Cup, which means you’ll drive to Harderwijk and I’ll meet you there.”
“Busy summer”, Joe virkkoo tyytyväisenä.
“Indeed. In the meantime, youngsters will have a short break, that’ll do them good — give them some time to think about what they’ve learned. And since there are no suitable classes for Piki in Paris, I’ll work with her while you’re gone, Josefine”, pomo lupaa, ja olen vähällä pudota lipastolta pelkästä ilosta, kun ajattelen, miten paljon Dierk Mayerilla olisi annettavanaan Pikin koulutukseen ja miten upealta tuntuisi päästä tamman satulaan hänen ratsutusjaksonsa jälkeen.

Power Jump on niin ikään kalenterissa. Pomo tiedustelee ilmoitusluontoisesti, starttaisinko minä Pisanjilla, enkä voi kuin nyökätä. Kerta ei olisi ensimmäinen. Pärjäsimme mukiinmenevästi jo pari vuotta sitten, joten miksipä en tänäkin vuonna uskaltaisi näyttää kimoa kaunotarta yleisölle. Omista ratsastettavistani kumpikaan ei ole kilpailuun valmis tänä vuonna: Grannilla on kädet täynnä töitä varsansa kanssa eikä Piki ole vielä valmis kansainvälisiin arvokilpailuihin sillä korkeudella. Vaikka en kovin kunnianhimoisena kilparatsastajana enää itseäni pidäkään, olen ilahtunut mahdollisuudesta päästä nauttimaan Power Jumpin ainutlaatuisesta tunnelmasta. Näkisin siellä takuuvarmasti paljon tuttuja. Kotikenttäetua nautiskelevien kallalaisratsukoiden lisäksi paikalla olisi ainakin veljeni Alexander ja toivottavasti myös ystävän asemaan kohonnut Amelie Chaput, näin joitakin mainitakseni.

“That’s all. Get to work, people”, Dierk komentaa lähestulkoon leppoisasti, kun kesän agenda on päällisin puolin käyty läpi.

Tungeksimme ulos satulahuoneen oviaukosta, ja pian olen todella tyytyväinen siitä, että Rasmus ja Joachim päästävät minut herrasmiesmäisesti ensimmäisenä. Viimeksi mainittu nimittäin naurahtaa ja kuuluu läiskäyttävän Rasmusta toverillisesti olalle.
“Ooh. Diamonds in Antwerpen and romance in Paris… it’s almost as if Mr. Bossman has an agenda.”

Onneksi punastuneisuuttani ei voi nähdä hiusten peittämästä takaraivostani. Kuljen katse sitkeästi eteenpäin kiinnitettynä miesten edellä ja olen kuin en olisi kuullutkaan. Joachimin velmuilevasta äänestä kuuli kyllä, että mies vitsaili, mutta minun sydämeni on silti hypähtänyt voltin tai kaksi paikallaan ja mieli sännännyt villille laukalle.

Kihlasormus! Voi mikä kotiinvieminen siinä olisikin tältä reissulta! Mutta voi minua onnetonta. Nyt jos koskaan on syytä heittää jäitä hattuun ja painaa tiukasti jarrua. Ei ole mitään syytä antaa Joachimin vihjailuiden nostattaa sydämensykettä ja tyhjänpäiväisiä odotuksia, sillä hänellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Pidän todennäköisenä, ettei moinen ole käynyt sen miehen, jonka kanssa oikeasti seurustelen, mielessäkään; Rasmus on luullakseni tyytyväinen elämäämme tällaisenaan. Minulla on ehkä aaltoileva ikäkriisi, joka johtaa omituiseen paineeseen edetä elämässä, mutta poikaystäväni ei ole osoittanut sellaisesta merkkiäkään. Sitä paitsi tokkopa edes Joe on tosissaan vitsiensä takana. Kun pysähdyn ajattelemaan asiaa, olen takuuvarma, että samainen henkilö läimäyttäisi Rasmusta takaraivoon, jos tämä kertoisi päättäneensä astella avioon ennen kolmatta- tai neljättäkymmenettä ikävuottaan ja siten heittäneensä villin nuoruutensa hukkaan.

Vaikka eipä meidän kummankaan nuoruus erityisen villi taida olla.

Silti.

“Siistiä, että päästään kisaamaan niin paljon — ja reissaamaan!” Rasmus pukahtaa seuraavaksi vasta, kun me ollaan jo satuloimassa päivän ensimmäisiä ratsujamme. “Hyvä seikkailukesä.”
“Joo”, sanon, ja koska olen toden totta keväällä joutunut hupsun ikäkriisin kouriin ja poden kai vieläkin sen jälkitautia, saan kuitenkin päähäni osoittaa kuulleeni Joen vitsailut. “Ketäköhän Joe aikoo kosia?”
Se tuntuu parhaalta tavalta noteerata ratsumestarin höpinät: niiden laittaminen vitsiksi, niin kuin en olisi ymmärtänyt perimmäistä tarkoitusta.
“Hä?” kuuluu Oberonin karsinasta ja irvistän itsekseni.
“Äh, meinasin vaan — ne löpinät pomon agendasta, Pariisin romantiikasta ja Antwerpenistä. Sehän on timanttikaupunki. Tiedätkö, timanttisormuksia, romantiikkaa — että ketäköhän se pomon mielestä muka aikoisi kosia”, sepitän ja tiedän olevani umpikujassa.

Rasmus kuitenkin tarjoaa minulle ulospääsyn. Ei meistä kumpikaan ole valmis viipyilemään aiheen äärellä, päättelen. Kiusallisuuden tuntu on vitsailevasta sävystä huolimatta niin käsin koskeltava! Vitsillä Rasmus sitten peruuttaa tilanteesta uloskin.

“Alenaa”, hän ehdottaa ja katoaa näkyvistä kumartuessaan laittamaan Oberonille suojia. Poikaystäväni huomaamatta, luullakseni, huokaan hiljaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.06.21 17:20
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Tallipäiväkirja 2020-21

Silmäpelipalapeli
Iltatallissa 29. huhtikuuta 2021
#eeli #jusmus #sarael

@Sarah R. @Rasmus A. @Mikke A.

Se oli sellainen mies, jonka seurassa menin vääjäämättä vähän hämilleni. Rasmuksen kanssa seurustelu ei tehnyt minua immuuniksi kiusaantuneisuudelle, joka minuun aina pujahti, kun vietin aikaa viehättävien miesten seurassa, ja Elias Lammi oli aivan taatusti viehättävä. En edes puhu vain hänen ulkomuodostaan, joka kyllä sekin puhutteli minua. Järjellä ajatellen se ei ollut mikään ihme: oikeastaanhan hoikkarakenteinen, kuohkeatukkainen ja viivottimella vedetyllä kasvojen luustolla varustettu Elias, Eeli, Eeli muistutti kovasti Rasmusta, mutta oli vain pidempi ja pukeutui ehkä huolitellummin.

Eeli, kuten hän tahtoi itseään kutsuttavan, oli viehättävä myös käytökseltään. Hän löysi yhteistä jutunjuurta jopa minun kanssa, vaikka olinkin ujo tuppisuu. Olin vähän sellainen aina, mutta kuten todettua, puoleensavetävien miesten seurassa koin oloni kaikkein hankalimmaksi. Tulin niin kiusallisen tietoiseksi omasta sosiaalisesta kömpelöydestäni ja siitä, miten tylsä loppupeleissä olin, etten meinannut uskaltaa sanoa yhtikäs mitään pelätessäni, että jokaisen umpitylsän ja irrelevantin virkkeen myötä napsuttelisin lisää nauloja arkkuun, jonka sisällä olin minä itse ja ulkopuolella kyltti "tylsimys".

Tämä Auburnin uusi oppisopimusopiskelija ei kuitenkaan vaikuttanut edes huomaavan, etten ollut mielenkiintoinen ihminen.
"Näytät tosi tutulta!" hän sanoi lähes heti tavattuaan minut, ja kun hetken aikaa asiaa pohdimme, tulimme siihen tulokseen, että olimme takuuvarmasti nähneet toisiamme ohimennen Murronmaan yliopistolla ja opiskeluihin liittyvissä riennoissa. Vaikka olimmekin eri tiedekunnissa, pääkirjastomme oli luonnollisesti yhteinen, ja ainejärjestönsä melko aktiivisena jäsenenä ja sosiaalisena tyyppinä Eeli kertoi käyvänsä välillä milloin missäkin tapahtumissa. Olin minäkin jossakin käynyt, sen minkä olin hevosmenoiltani ehtinyt, sillä yritin ottaa opiskeluajoista edes jotakin muutakin irti kuin opintopisteitä. Ennen kaikkea yritin pysytellä opiskeluporukkani kannoilla, noin niin kuin sosiaalisesti, mikä edellytti naaman näyttämistä mahdollisuuksien mukaan.

Eeli oli kiinnostunut siitä, miten yhdistin akateemisen elämäni (kuten hän opiskelemista tuli nimittäneeksi) useamman hevosen hyvinvoinnista ja kouluttamisesta huolehtimiseen ja tallitöihin.
"Kyllä se jotenkin menee", sanoin vain, enkä lisännyt, että eniten paletissa huoletti parisuhteen tola, sillä sangen usein kävi niin, että jos jostakin oli tingittävä, valinta kohdistui olosuhteiden pakosta yhteiseen aikaan Rasmuksen kanssa. Muut asiat eivät voineet odottaa: hevoset, yliopisto ja työnantaja eivät olleet yhtä ymmärtäväisiä ja joustavia kiireiden suhteen kuin poikaystäväni, joka itsekin eli melkoisen täyttä elämää.

Mutta aivan erityisen kiinnostunut iltatalliperehdytettävämme oli nähdäkseni Sarah Reyesistä. Iltatalli oli varsinaisesti Sarahin ja minun vastuulla tänään, ja olimme saaneet Eelin perehdytettäväksemme. Oikeastaan mies oli jo varsin omatoiminen ja olisi varmasti pärjännyt toisena tekijänä ihan kaksistaan kumman tahansa meistä kanssa, mutta oppisopimusopiskelijoiden kuului kai saada tietty määrä ohjaustakin, ja sitä me nyt annoimme.

Viimeisimmän tietoni mukaan Sarah oli parisuhteessa, mutta sitä Eeli ei todennäköisesti tiennyt. Seurailin kaksikon vuorovaikutusta sivusilmällä, ja kiinnitin huomiota siihen, ettei Sarah vahingossakaan maininnut Mikael Aarnisuota. Se lievitti hieman kolkuttelevaa omatuntoani siitä, etten itsekään ollut sanallakaan ilmaissut tälle vetävänä pitämälleni miehelle seurustelevani (olisiko pitänyt?) hänen lyhyemmän ja ei-akateemisen versionsa kanssa. (Omatunto ryskytti taas: niinkö ajattelin Rasmuksesta? Ei, oli lakattava heti alkuunsa rinnastamasta Eeliä tai ylipäänsä ketään omaan avomieheeni, etenkään sellaiseen vertailevaan sävyyn. Kuinka huono puoliso oikein olinkaan?)

Eeli oli hyvin vaikuttuneen oloinen Sarahin ratsastuksellisista saavutuksista ja kyselikin iltatallin aikana ummet ja lammet hänen hevoshistoriastaan ja kehitysharppauksistaan. Mies kehui, eikä lainkaan vuolaasti vaan juuri sopivasti että se oli luontevaa, Kallan tämänhetkisen kouluratsastuskomeetan nousua parissa hassussa vuodessa helppoja luokkia kilpailevasta vuokraajasta kansainvälisiä vaativia luokkia kiertäväksi tähtöseksi. Oman arvioni mukaan ihailu miehen silmissä oli vilpitöntä, ja mieluusti hän Sarahia ihailevasti silmäilikin, ja kun Sarah hymyili ja nauroi hänelle, se näytti ilahduttavan Eeliä kovin. Itse jättäydyin mieluusti syrjemmälle ja tein omia töitäni etäämmällä oppisopimusopiskelijamme huomiosta, joka sai minut toisin kuin Sarahin hämilleni, vaikka olikin minuun kohdistuessaan miedompaa ja asiapitoisempaa kuin työkaveriini. Niin arvelin.

Siksi aivoni menivätkin tiiviille rusetille, kun olimme huikanneet heipat ja hyvät illanjatkot Eelille, suunnanneet itse yksityistalliin ja kohdanneet siellä Branilta varusteita purkavan Rasmuksen. Sarah tervehti Rasmusta yhtä reippaasti ja tuttavallisesti kuin Eeliä, ja naurahti sitten:
"Sinuna pitäisin Rasmus varani! Tontille on ehkä astellut kilpailija."
Rasmuksen naamasta näki, ettei hän ymmärtänyt Sarahia sen enempää kuin minäkään. Työkaverini kuitenkin selvitti nopeasti ja hämmentävästi tilannetta minun ymmyrkäisiä kasvojani katsellen:
"No mitä? Etkö sä muka aistinut mitään? Siis se Eelihän on päivänselvästi kiinnostunut susta. Sehän halusi koko ajan jutella sun kanssa opiskelujutuista, flirttaili ja houkutteli sua niihin vapputapahtumiin. Ja sano mun sanoneen, ei oo mikään yleispakollinen tapa kehua toisten haalareiden väriä esteettisesti miellyttäväksi. Tiiä mitä osaa susta haalareissa se pitää esteettisesti miellyttävänä, hahhah."

Sitten Sarah tapautti Rasmusta ohimennen olalle.

"Vaikka eihän sulla nyt oikeasti tietty mitään syytä huoleen ole", hän lohdutteli, enkä punastukseltani ja vaivaantuneisuudeltani kyennyt katsomaan, miltä Rasmuksen naama näytti kaikkia näitä vihjailuita ja niitä seuraavia lohdun sanoja kuunnellessa. "Jusua luotettavampaa tyttöystävää ei varmasti olekaan! Tehän ootte niin hyvä pari muutenkin."

Sitten Sarah jatkoi matkaa, ja vilkaistuani poikaystävääni pahoittelevana / syyllisyydentuntoisena / vaivaantuneena (en osannut itsekään eritellä, mikä tuntemuksistani kaikkein voimakkaimmin nousi esiin) riensin hänen peräänsä.

"Olitko sä tosissasi?" kysyin hämmästyneisyyteni ja orastavan uteliaisuuteni rohkaisemani Sarahilta.
"Täh? Olin, tietysti. Etkö oikeasti huomannut miten kiinnostunut se oli?"
"Huomasin, mutta ei se musta ollut kiinnostunut", ilmoitin oman kantani, ja sitten seurasin Sarahia loungeen. "Sehän oli ihan sun perään."
Sarah pysähtyi kaappinsa eteen ja katsoi minua ensin epäuskoisena ja sitten mietteliäänä.
"Jaa", hän sanoi hitaasti.
"Enempihän se sun kanssa jutteli", totesin.
"No joo, mutta mä olen kyllä vähän puheliaampi kuin sä", Sarah sanoi, arvostelematta, ihan vain todetakseen, että puhui kenen tahansa kanssa enemmän kuin minä.
"Joo, mutta kaikki se kiinnostus... ja katseet", ehdin sanoa, ennen kuin selkäni takaa kuuluvat äänet vaiensivat minut.

Hyvä että vaikenin, ajattelin sydän hetkeksi seisahtuen, kun astahdin pois pukuhuoneen avautuvan oven tieltä ja kohtasin Miken tympeän katseen. Mies ei ollut ilopilleri koskaan, vaikka Aliisa joskus olikin väittänyt, että pohjimmiltaan Mikke oli iloluontoinen mutta jollakin tapaa toksisesta maskuliinisuudesta tai muusta aikamme haitallisesta ilmiöstä kärsivä turilas. Nyt hän kuitenkin loi minuun niin ärtyneen katseen, että olisi voinut kuvitella, että olimme arkkivihollisia. Nopeasti hänen ilmeensä kuitenkin neutralisoitui.

"Moi!"
"Hei."
"Hei... hei. Otan vain takkini..."

Poistuin. Oli tilanteita, joihin en tosiaankaan halunnut jäädä kolmanneksi pyöräksi, ja tämä oli yksi niistä. Pyöriskellessäni käytävää pitkin eteenpäin oivalsin, että edessä odotteli mahdollisuus toisestakin kiusallisesta tilanteesta. Rasmuksen kanssa saatoin kuitenkin välttää sen. Se oli parisuhteemme kulttuuri, ja siihen ydinkulttuuriin nojauduin nytkin, kun osuimme toistemme reiteille. En hiiskahtanut sanaakaan Elias Lammista tai Sarah Reyesin höpinöistä, vaan käyttäydyin liioitellun pirteästi ja ehdottomasti niin kuin mitään Eeliin liittyvää keskustelua ei olisi käytykään.

"Hei! Oletko sä valmis lähtemään? Mä nimittäin olen! Oliko hyvät treenit? Ai niin - näin tänään Nitaa, se voisi ehkä lähteä mukaan sinne Nowakin valmennukseen, niin kuin, apukäsiksi ja kuvaamaan, hauskaa..."

Ääneni oli kirkas ja niin valitettavasti poskieni punakin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.04.21 13:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020-21
Vastaukset: 21
Luettu: 1063

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Sattumankartta
9. huhtikuuta 2021

Mies oli hiljaa ja katseli minua. Sen sormet olivat kietoutuneet kahvikupin korvan ympärille, eivätkä ne hievahtaneetkaan. Ei, seuralaiseni kädet eivät tärisseet, niin kuin omani olisivat varmasti tehneet, ellen olisi laskenut niitä syliini ja puristanut oikealla kädellä vasempaa. Tuntui kuin olisin ollut tekemässä jotakin kiellettyä istuessani kahvilla Isak Sederströmin kanssa. En ollut kertonut Rasmukselle minne olin lähtenyt luentojeni jälkeen; olin puhunut ympäripyöreästi menoista, ja Rasmus oli jo niin tottunut siihen, että opiskelin iltamyöhään milloin kenenkin kanssa tai istuin yksin kirjastolla lukemassa ja kirjoittamassa niska vääränä, ettei se ollut edes kysynyt muuta kuin että mihin aikaan tulisin kotiin. Niinpä poikaystäväni varmasti oletti minun olevan Murronmaan yliopiston kirjastolla.

No, se ei tavallaan ollut kaukana totuudesta. Tavallaan. Kirjasto oli nimittäin hyvin lähellä. Jos olisin kävellyt tiskille tilaamaan lisää kahvia (jota en tosiaankaan tarvinnut; sydämeni hakkasi jo ilman lisäkofeiiniakin) ja katsahtanut odottaessani vasemmalle, olisin toden totta nähnyt tien toisella puolella kohoavan Kallion kirjaston.

En kuitenkaan noussut. Istuin sinnikkäästi aloillani, tai ehkä kuitenkin vain liian lannistuneena nousemaan, ja yritin päättää, mitä mieltä olin siitä, että Isak Sederstöm väitti olevansa velipuoleni. Vielä enemmän olin ymmälläni sen suhteen, miltä tuntui, että minä uskoin häntä. Isak istui pitkänä ja punatukkaisena ja kamalan arnerosengårdmaisena minua vastapäätä. Rupatellessaan hän kuulostikin vähän isältä. Isak oli hyvätapainen, kohtelias. Hyvä seuramies, huomasin ajattelevani.

Jos joskus olinkin ollut aistivinani jotakin sähköä välillämme – ei tietystikään mitään, mille olisin itse varattuna naisena tehnyt yhtikäs mitään – nyt tunsin vain itseni typeräksi. Kuinka olinkaan tulkinnut Isakin signaalit niin väärin! Mikä kumma koppavuus minuun oli iskenyt, kun noin vain ajattelin, että mies tunsi minuun vetoa. Oliko Märta Merenheimo sittenkin oikeassa: olinko minä ylimielisempi kuin oivalsinkaan?

Olimme jutelleet niitä näitä, emme mitään erityisen painokasta, jo puoli tuntia, ennen kuin Isak laski kahvikuppinsa taas kerran pöydälle ja loi minuun ihmeellisen katseen. En keksinyt parempaakaan sanaa sitä kuvailemaan: minusta katse oli laupias. Hän katsoi minua kuin pientä ja pelastamista kaipaavaa siilinpoikasta.

"Et oo kysynyt mitään... Arnesta", se sanoi soljuvalla sveamålillaan. Sen puhetapa liukui välillä sulavasti uppländskasta stockholmskaan ja siitä pohjanmaanruotsiin, siinä missä minä pysyin vakaasti Uudenmaan puheparressani.
"Oletko sä tiennyt aina?" Kysymykseni oli surkea pieni hiiskahdus.
"Joo. Äiti ei koskaan salannut asiaa, eikä Arne. Ei sitä kai koskaan kutsuttu mun isäksi, mutta kyllä mä tiesin."
"Oletteko te sitten olleet paljon tekemisissä keskenänne?"

Mä olin pureksinut asiaa parhaani mukaan itsekseni, mutta lopulta olin tajunnut, että mussa kyti pakonomainen tarve tietää, millainen isä mun isäni oli velipuolelleni ollut. Muuten en tiennyt, millaista asiaa oikeastaan yritin ymmärtää. Niinpä olin vihdoin alkuviikosta ottanut yhteyttä Isakiin, joka oli välittömästi suostunut sopimaan tapaamisen. Hän oli Helsingissä töiden takia, ja Helsinki oli sopiva kompromissi: kasvoton ei-kenenkään-maa, kaupunki jossa tuhansista ihmisistä muodostui massa, jonka sekaan saattoi kadota kuka tahansa.

En ollut kertonut Rasmukselle tulevani Helsinkiin tapaamaan isäni toista poikaa, mutta en isälle itselleenkään enkä äidille, jota arvelin moisten toimien satuttavan. Olin alkanut tuntea syvää empatiaa äitiä kohtaan, ja samaan aikaan raivoa, johon sekoittui runsain mitoin turhautumista. Minkä mallin avioliitosta äiti olikaan päättänyt minulle esittää! Isä oli kenties loukkaava tomppeli, mutta äiti oli hänet ja hänen toimensa päättänyt hyväksyä. Ja koska vuosikausien laiminlyönnin ja epäkunnioituksen nieleminen oli tehnyt äidistä katkeran ja isä oli kaikesta huolimatta ollut kyvytön korjaamaan tapojaan, me lapset olimme kasvaneet kylmän sodan keskellä.

Ja minä olin ajatellut, että perhe-elämä on sellaista. Ajatellut, että kaiken se kestää, vaikkei kestäisikään: että iskun jälkeen käännettäisiin toinen poski ja hymyillään somasti käsi kädessä, kun muut katsovat. Katselin Isakia ja olin yhtäkkiä omituisen kiitollinen siitä, että hän oli astunut lavalle ja keikauttanut perheen määritelmäni niin äkisti niin mullin mallin, että ymmärsin vihdoin pysähtyä ihmettelemään asiaa tarkemmin.

Kotimatkalla mä mietin, mitä kertoisin Rasmukselle. Jos se kysyisi, tietysti mä kertoisin missä olin ollut ja kenen kanssa. Halusinko jakaa muuta? Enhän tiennyt vielä itsekään, mitä ajattelin ja tunsin. Halusinko antaa isälle ja äidille anteeksi? Pystyinkö ymmärtämään heidän valintojaan? Pystyin kyllä, ja oikeampi kysymys oli tahdoinko.

Kotirappusia kiivetessäni ajattelin, että olin ollut – ja kuka tietää, ehkä olisin vielä joskus tulevaisuudessakin – mitä otollisinta maaperää huonoille parisuhteille. Ajattelin hetken ajan Kimmoa, ensimmäistä miestä joka oli Kallassa osoittanut mua kohtaan kiinnostusta. Miten olinkin kaivannut hänen kiinnostustaan niin kovin paljon! Niin kovin helposti olisin horjahtanut siihen suhteeseen, ja oli kai vähän sattumankauppaa, että olin lopulta ottanut ratkaisevat askeleet ihan toiseen suuntaan.

"Olipas sulla pitkä päivä", Rasmus kommentoi sohvalta.
"No oli kyllä. Voitaisiin laittaa takkaan tuli."
"Mä pelaan tän loppuun ja laitan sitten. Ootsä syöny? Jätin sitä keittoa."

Luojan kiitos tieni johti tähän pisteeseen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 09.04.21 21:41
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Ystävänpäivän spesiaali: Ihastuksen lähteellä
Takauma elokuuhun 2018. Ensikyläily. #jusmus

Se oli ihan tavallinen kerrostalon alaovi. Oikealla ovenpielessä nökötti laite, johon olisin voinut syöttää ovikoodin, mutta kuulemma se ei juuri nyt toiminut, koska joku oli taloon muuttaessaan täräyttänyt sitä huonekalulla. Siinäpä vasta ensivaikutelma uusille naapureille! Minä sitten odotin, että Rasmus Alsila tulisi avaamaan minulle oven, ja kylläpä jännitti. Olin ensimmäistä kertaa menossa hänen luokseen kylään, enkä ollut varma siitä, mitä se tarkoitti.

Me olimme siihen mennessä käyneet treffeillä, viettäneet aikaa keskenämme ja flirttailleetkin vähän, tai ainakin minä olin minigolf-treffeillämme yrittänyt ja luullakseni Rasmus oli vastannut flirttiin. Miestä oli kuitenkin aika vaikea lukea. Mikä osa kiinnostuksesta oli vain omaa haaveiluani? Voi taivas, kunpa kaikki ei olisi yhtä suurta väärinkäsitystä.

Ensiksi näkökenttääni ilmestyivät Rasmuksen sääret ja sitten koko poika, ja mun sydän hypähti ja kurkku tuntui hetken aikaa samalta kuin joskus allergisen reaktion saadessani. Nyt ei ollut oikea aika tukehtua jännitykseen. Karistelin kurkkuun kivunneen paniikinpalasen roskakoriin ja tunnustelin, mitä tunteita jäi jäljelle, kun pelko poistettiin yhtälöstä.

Olin ehdottomasti innoissani, kun Rasmus avasi oven, päästi minut rappuun ja hymyili itsekin ilahtuneen näköisenä. Ehkä sitäkin jännitti, koska sen ääni kuulosti vähän erikoiselta, kun se sanoi:
"Löysit perille, kiva! Mä asun tuolla ylhäällä, mennään…"

Hänen kätensä nytkähti hassusti mun kättä kohti, niin kuin se olisi ajatellut tarttua minua kädestä mutta jänistänyt viime hetkellä. Niinpä me käveltiin portaita ylös kuin kaksi kaverusta konsanaan, vierekkäin pienen etäisyyden päässä toisistamme, ja Rasmus höpötti:
"Mä jo mietin, että oisinhan mä voinut hakeakin sut. Ei vaan tullut mieleen ajoissa."
"Ei se mitään", vakuutin. "Tuolla on nätti sää eikä ollut pitkä matka. Kävelin ihan mielelläni."
"No hyvä. No niin, tässä tää nyt on", seuralaiseni sanoi jotensakin vaivaantuneen oloisena avatessaan kotinsa oven. "Aika pienihän se on. Enkä mä oikein kerennyt siivota kunnolla." (Rasmus valehteli: oikeasti se oli siivonnut kuumeisesti niin hyvin kuin osasi, kunnes ei keksinyt enää mitä muuta olisi voinut tehdä. Se oli vain sellaista perisuomalaista kotivaatimattomuutta, johon itsekin aina syyllistyin.)

Minä kehuin Rasmuksen asuntoa kotoisaksi, vaikka oikeastaan se oli aika pelkistetty. En itsekään ollut mikään runsaan ja röyhelöisen sisustuksen ystävä, vaan viihdyin harmonisissa ja minimalistisissa tiloissa, mutta tämä oli suorastaan koruton. Mutta se ei ollut minun kotini, joten eihän minun tarvinnut olla sisustuksesta mitään mieltä. Pieni asunto oli hyvin nopeasti kierretty läpi, mikä aiheutti päässäni suuren kriisin: mitäs nyt sitten???

Käännyin katselemaan pienen kodin vakituista asukasta. Hän näytti, edelleen ja kuten aina, käsittämättömän hyvältä, mikä sai sydämeni pamppailemaan kiivaammin kuin olisi ollut hengissä pysymisen kannalta välttämätöntä. Rasmuksen hoikka, jäntevä olemus viehätti minua kovasti. Se, miten sen t-paidan kaulus paljasti hieman solisluiden päätä, ja miten selväpiirteinen leuka sillä oli, ja kuinka sen hartioista ja käsivarsista näkyi että se teki tallitöitä, vaikkeivät ne olleetkaan mitkään liiallisesti pumpatut kuntosaliraajat. Miten ystävälliset tummat silmät ja kutsuvasti sekaisin olevat kauniinväriset hiukset sillä oli. Miten sen t-paita laskeutui rintakehää seuraillen ja asettui rypyille siellä, missä paidan alareuna takertui hieman shortsien vyötäröön. Mietin taas kerran, mitä nyt tapahtuisi. Olin Rasmuksen luona, enkä tiennyt olinko siellä sen kaverina vai jonakin muuna, ja sen tietäminen olisi auttanut olennaisesti päättämään, miten toimia siitä hetkestä eteenpäin. Huitaisisinko Rasmuksen viehättävyyden mielestäni?

"Haluaisitsä", Rasmus aloitti karaistuaan vähän kurkkuaan, "jotain juotavaa vaikka? Aika kuuma päivä…"
"Noo, voisin mä vaikka kohta ottaa vettä", sanoin, ja näin Rasmuksen mielen menevän oikosulkuun, kun se yritti päättää, mitä "vaikka kohta" oikein tarkoitti.

Päätin olla rohkea ja ratkaista asian sen puolesta. Astahdin lähemmäs ennen kuin ehdin liiaksi epäröidä, ja vaistomaisesti Rasmus tarttui minua kevyesti vyötäisiltä, kun kiedoin käteni sen niskan taakse. Ihan selvästi me ei oltu kavereita, pistin tyytyväisenä merkille. Kaverit eivät suudelleet sillä tavalla. Sydän läpättäen mä tajusin, kuinka kovasti olin odottanut sitä suudelmaa. Kun suudelma taukosi, avasin silmäni ja kohtasin katseen, joka oli epäilemättä hyvin samanlainen kuin omani. Rasmus näytti yllättyneeltä, ilahtuneelta ja vähän kiihtyneeltä, ja minä olin kaikkea sitä myös.

"Hei…" henkäisin ja huulilleni karkasi autuas hymy.
"Moi", sanoi Rasmus ja kumartui taas suutelemaan mua, mikä sai mut kirkumaan henkisesti ilosta ja mielihyvästä.

Me liikuttiin, kunnes tunsin sängynlaidan painuvan sääriäni ja takareisiäni vasten. Yksiössä ei ollut muutakaan paikkaa mihin istua, joten valahdin varovasti sängyn reunalle ja Rasmus seurasi selvästi hieman empien perässä. Sen emmintä saattoi olla heijastus omastani. Minua oli yhtäkkiä alkanut jännittää enemmän kuin olisi ollut miellyttävää. Tiedostin ihan hirvittävän selvästi olevani Rasmuksen luona, Rasmuksen sängyllä, kädet Rasmuksen iholla ja t-paidalla ja Rasmuksen kädet ja huulet omalla ihollani. Se oli tosi intensiivinen tunnekokemus, ja se kävi aina vain intensiivisemmäksi, kun me valuttiin makuulle. Panikoin vähän.

Rasmus vetäytyi kauemmas ja katseli minua. Makasin selälläni hänen sängyllään ja olin ristinyt kädet kohoilevalle rintakehälleni. Minulla oli hätääntynyt olo, vaikka olin halunnut kaikkea tähän asti tapahtunutta.

"Niin sä halusit sitä vettä?" kyljellään vieressäni lojuva ja kyynerpäähänsä nojaileva Rasmus kysyi ja sipaisi pienesti empien mun poskea ja hiuksia sormillaan. "Tuonko nyt?"
Hymyilin arasti ja nyökkäsin kiitollisena. Huh. Rasmuksen mennessä laskemaan hanasta vettä kahteen lasiin minä asettauduin istumaan sängylle. Tuntui neutraalimmalta odottaa Rasmuksen paluuta niin kuin sängyllä maaten. Minä kaipasin nyt pienen hetken neutraalia.

"Tässä. Mä mietin, että voitaisiin katsoa vaikka jotakin leffaa, siis jos sä haluat. Tai jos sulla ei ole kiire. Voidaan ottaa läppäri tähän ja, niin", Rasmus ehdotti, ja minä hymyilin sille taas.
"Ei mulla ole kiire. Katsotaan vaan", sanoin, ja ajatus tuntuikin kivalta.

Mukavaa se olikin. Me lojuttiin pitkän aikaa vierekkäin katsellen puoliromanttista toimintakomediaa, joka tuntui sopivan meidän molempien katsottavaksi, ja alkuun kommentoitiin vaan elokuvan tapahtumia ja sitten alettiin jutella muutakin. Meidän käsivarret hipoivat toisiaan, ja jossain välissä Rasmus alkoi silitellä minua, mutta enää me ei suudeltu. Minulle jäi aikaa rauhoittua ja tuntea oloni turvalliseksi niin, että elokuvan loppuvaiheilla rohkenin itse siirtyä lähemmäs Rasmusta, joka otti mut varovasti kainaloonsa.

Siinä oli erinomaisen mukava olla. Oikeastaan musta tuntui, ettei minusta ollut koskaan ollut yhtä mukavaa olla missään muualla. Alun hätäännyksestä ei ollut enää jälkeäkään, kun Rasmus lopputekstien alkaessa painoi puolihuomaamattoman pusun mun hiusrajaan. Silloin minä suutelin sitä taas, ja se tuntui tosi luontevalta. En vieläkään uskaltanut edetä sen pidemmälle – mitä jos Rasmus ei halunnutkaan tai jos mä vaikka saisinkin jonkun paniikkikohtauksen – mutta nautin kyllä kovasti tilanteesta. Jonkun aikaa me makoiltiin ja vain katseltiin toisiamme, ja silloin me molemmat hymyiltiin ja minusta tuntui tosi erityiseltä.

Kun lähdin, Rasmus tarjoutui saattamaan tai viemään minut kotiin. Jottei aiempi vakuutteluni siitä, että kävelin mielelläni, olisi vaikuttanut valheelliselta, sanoin taas ettei tarvinnut, mutta kiitin kauniisti huomaavaisuudesta. Rappukäytävässä käveli juuri joku Rasmuksen naapureista, kun sanoimme toisillemme heipat. Minulla oli hassu tunne, että poika olisi suudellut minua taas lähtiäisiksi, ellei mokoma sivullinen olisi sattunut kulkemaan ohi. Laskeutuessani portaita mietin kuumeisesti ja hattaraisen onnellisesti, mitä kaikki sisällä tapahtunut oikein tarkoitti. Olinko nyt Rasmus Alsilan tyttöystävä? Olimmeko alkaneet seurustella tai alkaisimmeko pian? Ainakin minä olin Rasmuksen tapailukumppani. Sellainen tapailukumppani, jota se tahtoi suudella ja jonka kanssa se loikoili mielellään lähekkäin sängyllään.

Olisin kyllä kernaasti Rasmuksen tyttöystävä, ajattelin autuaana kulkiessani kallalaistalojen välissä kohti omaa asuntoani. Oma talonikin näytti harvinaisen kauniilta sinä päivänä. Olin korviani myöten ihastunut, ja minusta ainakin tuntui, etten ehkä ollut yksin tunteeni kanssa. Se oli erilaista kuin Kimmon kanssa: hänen kiinnostuksensa minuun oli tullut ja mennyt, eikä mies koskaan ollut kohdellut minua sillä tavalla hienotunteisesti kuin Rasmus, jonka kanssa tuntui turvalliselta silloinkin, kun vähän jännitti.

Olin juuri ehtinyt kotiin, kun Rasmus laittoi viestin.
Rasmus Alsila (Lara)
Sulta ehkä jäi tämmöinen hiuslenkki?

Oli kiva kun kävit Smile


Jälkimmäinen viesti tupsahti keskusteluun ennen kuin ehdin päättää, miten vastata ensimmäiseen. Se sai minut hymyilemään ja rohkaistumaan. Naputin viestin nopeasti, luin sen jännittyneenä läpi pari kertaa ja painoin lähetä. Oli piinaavaa odottaa vastausta, mutta onneksi ei sentään tarvinnut odottaa kauan.

Josefina
Oho, sen on täytynyt pudota. Voisin hakea sen huomenna? 😊

Rasmus Alsila (Lara)
Joo Smile


Iik ja ääk! Menisin Rasmuksen luokse huomennakin! Olin melko varma, että me molemmat tiesimme, ettei yksi pudonnut ponnari ollut niin arvokas, että se olisi ollut uuden tapaamisen pääsyy. Se oli kuitenkin oivallinen tekosyy, ja huomasin olevani äärimmäisen iloinen, etten ollut lähtiessäni huomannut lettini löystyneen ja miltei kokonaan auenneen. Heittäydyin omalle sängylleni käymään läpi kaikkea tapahtunutta mielessäni ja haaveilemaan huomisesta. Jos kanttini olisi kestänyt, olisin saattanut laittaa vielä Rasmukselle että näkemiin ja suutelemisiin, mutta… eipä nyt sentään.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 13.02.21 14:17
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Murtunut

16. tammikuuta
Kun sattui, sattui kovasti. Olin pikkutytöstä asti kasvanut siihen ajatukseen, että joskus hevosten kanssa sattui ja tapahtui, sillä ne olivat eläviä, vaistoavia eläimiä, joita ei yksikään ihminen kyennyt täysin ja täydellisesti ymmärtämään. Toimimalla järkevästi ja tuntemalla omat hevosensa saattoi minimoida tapaturmien riskin, mutta elämä oli yllätyksellistä. Minäkään en ollut ensimmäistä kertaa ambulanssin kyydissä. Oli kulunut vuosia ja taas vuosia siitä, kun viimeksi oli hevosten kanssa käynyt näin huonosti, mutta jotkin asiat eivät muuttuneet: soimasin itseäni koko matkan Murronmaalle ja vielä sittenkin, kun minua kärrättiin pitkin sairaalan käytäviä.

"Vai että kävi höpösti hevosten kanssa? Ei huolta, me hoidetaan sut kyllä kuntoon", reipasääninen sairaanhoitaja ilmoitti minulle. "Pääset vielä takaisin harrastuksen pariin sitten kun taas olet jaloillasi ja ehjä. Nyt saat kuitenkin hetken ottaa ihan rennosti, kun selvitellään, miten kävi ja kuinka jatketaan tästä eteenpäin."

Hoitajalla oli lähes täsmälleen samansävyiset hiukset kuin Rasmuksella, ajattelin, mutta aivan erilainen nenä. Hoitajan nimi oli Olivia, ja minusta se oli kaunis nimi, jota hän ei missään nimessä omalla olemuksellaan pahentanut. Olivia piti huolen, että minä tiesin koko ajan, mitä oli tapahtumassa, ja varmisti parhaansa mukaan, että tunsin oloni rauhalliseksi ja hyväksi. Ja oikeastaan — rauhallisuus tuli lamaantumisen kylkiäisinä, kun aloin vihdoin oivaltaa, etten itse voinut enää tehdä yhtikäs mitään oman tai hevosteni hyvinvoinnin eteen. Siinä minä makasin, sairaalassa, ja annoin ammattilaisten ympärilläni tehdä sen mitä he tekivät parhaiten: selvittää, mikä kehoani vaivasi ja päättää, kuinka auttaa minua toipumaan.

"Josefina, hyviä uutisia", sain paljon myöhemmin kuulla. "Tai aloitan huonoilla: ylävartaloosi kohdistui melkoinen tärsky, jonka seurauksena neljä kylkiluutasi on murtunut. Tässä näkyy luiden murtumalinjat. Hyvä uutinen on se, että duplex-murtumilta on vältytty. Neljäs murtuma on hiuksenhieno ja vaikeasti havaittava, eikä siinä ole juurikaan dislokaatiota, mikä on paranemisen kannalta oikein hyvä. Näissä..."

Kuuntelin keski-ikäistä lääkäriä ja oivalsin absurdilla tavalla, että jonakin päivänä saattaisin itse olla hänen asemassaan. Kertoisin jollekulle onnettomalle potilaalle, että hän onkin oikeastaan ollut kovin onnekas, kun on välttynyt sisäelimiin kohdistuneilta vammoilta eikä merkkejä sisäisestä verenvuodosta ole. Ei tuntunut onnekkaalta. Tuntui kivuliaalta ja typerältä. Onnea olisi ollut, jos en olisi pudonnut alunperinkään.

"Ensisijainen tavoitteemme on nyt turvata elimistösi tarvittava hapensaanti. Tällaisiin vammoihin liittyy usein hengitysvajausta. Hoidamme kipuasi, jotta syvään hengittäminen olisi ennen pitkää mahdollista, ja lisäksi jatkamme noninvasiivista hengityshoitoa, eli toisin sanoen joudut vielä elämään sen maskin kanssa", lääkäri, jonka hiukset eivät aivan olleet alkaneet harmaantua mutteivät enää olleet kirkkaimmillaankaan, jatkoi ja esitti minulle empaattisen hymyn. "Näillä näkymin pärjäät ilman intubaatiota, mikä on hyvä asia. Seuraamme tilannetta."

Silloin ajattelin helpottuneena, että hyvä, tässä sitä yön yli loikoiltaisiin hengitysmaskissa. Jos aamulla kaikki olisi hyvin, saisin kipulääkereseptin ja lähtisin kotiin toipumaan. Ehkä joutuisin olemaan muutaman päivän levossa, mutta sitten varmasti jo pääsisin luennoille, ja kaikki olisi sovittavissa kurssien vastuuhenkilöiden kanssa. Tallivuoroista saattaisin joutua ottamaan sairaslomaa viikon tai kaksi…

Niin minä luulin.

Ja kattia kanssa.

Jäisin tehovalvontaan vähintään neljäksi vuorokaudeksi. Senkin jälkeen luvassa olisi korkeintaan siirtyminen NIV-hoitoon kykenevälle vuodeosastolle. Kuka tietäisi, kuinka kauan sitten kestäisi, ennen kuin pääsisin lopulta kotiin. Jos olin ollut edes etäisesti reipas potilas siihen asti, silloin minusta valahti pois kaikki puhti. Makasin lamaantuneena aloillani ja olisin antanut itkulle periksi, ellei ajatus nyyhkäyksistä ja niiden aiheuttamasta kivusta olisi pelottanut minua liikaa.

*****

Äiti oli kalpea kasvoiltaan ja silitti tavattoman hellästi sormiani niin kuin ei olisi uskaltanut koskettaa muualle. Välini vanhempiini olivat ehkä olleet jäiset viimeisten kuukausien ajan, mutta kaiken väsymyksen, epämukavuuden ja lääkeudun keskelläkin olin tavattoman iloinen siitä, että he molemmat olivat paikalla ja näyttivät niin huolestuneilta. Isä pysytteli hieman etäämmällä ja jätti äidille tilaa häärätä ja olla pääroolissa.

Kaikkein järkyttyneimmältä näytti Rasmus, joka puri hampaitaan yhteen niin että sai hädin tuskin sanaa suustaan. Kun hän puhui, hän vakuutti minulle, että lääkärit ja hoitajat täällä tiesivät mitä tekivät ja huolehtisivat minusta, ja hänen äänensä oli pingoittunut. Rasmus pidätteli itkua, ymmärsin, ja minuakin alkoi itkettää — taas kerran. Niin kiitollinen kuin olinkin äidin ja isän läsnäolosta, yhtäkkiä toivoin, että voisimme olla kaksin. Olisin halunnut tarttua Rasmusta kädestä ja vakuuttaa, että kaikki kääntyisi hyväksi.

Mutta ennen kuin olin oikeastaan ehtinyt edes sisäistää vieraideni paikallaolon, heidät marssitettiin matkoihinsa. Minun piti levätä, kuulemma. Se tuntui mahdottomalta ajatukselta. Kuinka tällaisessa paikassa saattoi levätä? Tunsin oloni kamalan yksinäiseksi, vaikka se olikin omituinen illuusio, sillä harvoin oli ympärilläni näin monta ihmistä kuin nyt. Olin kuin murtunut nukke, jolla ei enää tahdottu leikkiä, jätettynä muiden rikkinäisten kohtalontovereiden keskelle.

*****

17. tammikuuta
"Suloinen mies", Olivia kommentoi vinkeä pieni hymy huulillaan pyyhältäessään luokseni Rasmuksen lähdettyä.
"Niin", sanoin ujona ja kaipuusta surullisena.
"Otan verinäytteen. Kuinka voit?"
"Ihan hyvin."
"Ne on noi kylkiluunmurtumat aika kipeitä monesti. Sanot vaan heti, jos tarvitset lisää kivunlievitystä. Ei pidä kitua", Olivia kannusti minua.
Nyökkäsin vain. Minusta tuntui, että olin niin lääkitty, että tuntoaistini pysyisi puuroisena lopun ikääni. En minä tahtonut yhtään lisää lääkkeitä.
"Kuinka te tapasitte? Jos saan kysyä", Olivia jutusteli samalla kun valmisteli minua taas yhtä verikoetta varten.
"Rasmuksella on hevonen", sanoin, enkä päässyt itsekään selville tuntemuksistani: lievittikö Rasmuksesta puhuminen ikävää vai lisäsikö se sitä? "Hevosia. Mutta liikutin Laraa, kun Rasmus oli työmatkalla."

Sen enempää en jaksanut puhua. Oli kuin puhuminen olisi ollut urheilusuoritus, jonka jälkeen olo oli hengästynyt ja huimaava.

*****

19. tammikuuta
Päivissäni ei ollut kovinkaan paljon sisältöä. Olin pyytänyt Rasmusta tuomaan läppärini, jotta voisin opiskella, ja hän oli melkein pöyristynyt ja ilmoittanut, että tehohoidossa ei päntätty.
"Sun pitää levätä ja parantua."
"Tuo edes kuulokkeet", toivoin, ja Rasmus alkoi heltyä ymmärtäessään, että ellei otettu lukuun torkkumista, satunnaisia juttutuokioita lääkäreiden ja hoitajien kanssa sekä päivästä toiseen samoilla kellonlyömillä toistuvia ateriahetkiä, minulla ei ollut juuri mitään aktiviteetteja elämässäni.

Sanottiin sairaalaruoista mitä sanottiin, aterioista tuli mun päivien kohokohta. Okei, vaihtuvansävyinen harmaa tai beige puuro, jonka laitoshuoltajat asettivat eteeni joka aamu, ei ehkä ylentänyt mieltä. Minä söin minkä pystyin, ja podin huonoa omatuntoa, kun kippo jäi jäljiltäni puolitäydeksi. Mietin kuinka puuro ehti jämähtää sijoilleen matkatessaan edestakaisin keittiöstä luokseni ja luotani keittiöön, ja kuinka joku poloinen tiskari joutuisi kaapimaan sen suurin piirtein talttaa ja vasaraa apunaan käyttäen roskikseen. Parasta ruokailuhetkissä ei aina ollut ruoka itsessään, vaikka se joskus peräti yllätti maukkaudellaan, vaan kaksi ihan muuta asiaa: minulla oli tekemistä ja sain hetkeksi ottaa hengitysmaskin pois naamaltani. Syöminen oli kuitenkin hankalaa, sillä istuma-asentoon en päässyt kunnolla vieläkään. Oli nöyryyttävää, kun keittojen lientä putosi helposti syliin, kun makasin sängyn tukemana puoli-istuvassa asennossa ja yritin välttää liikahduksia, jotka tuottivat kipua. Se kaikesta romantisoidusta sairaala-arjesta: mahdollisuuteni peseytyä, käydä wc:ssä ja syödä ruokaa tiputtamatta sitä päälleni olivat mitä ilmeisemmin rajalliset, ja jo hyvin pian olin loputtoman väsynyt siihen kaikkeen.

*****

20. tammikuuta
Rasmus kuitenkin kävi luonani jokaikinen päivä. Miehen olemus kävi vapautuneemmaksi sitä mukaan, kun päiviä kului eikä minun vointini ottanut takapakkia. Keskiviikkoiltana hän oli jo suorastaan puhelias.

"Hanni oli vähän hiilenä", Rasmus kertoi, mutta joko Hanni ei ollut ollut kovin hiilenä tai poikaystäväni oli vain piittaamatta työnantajansa hermostumisesta. "Mutta ei se antanut mulle potkuja kuitenkaan."

Hymyilin pienesti. Rasmus oli kai jo tottunut siihen, että täällä reaktioni hänen puheisiinsa olivat tavallistakin pienempiä. Puhuin vähän enkä voinut nauraa saati itkeä (ja, vaikkei se kommunikaatioon liitykään: auta armias kun minua alkoi yöllä yskittää. Se vasta olikin inhottavaa. Sairaanhoitaja Vatanen oli ihan keskeyttänyt yövuorojen aikaisen Netflix-maratoninsa ja rientänyt kivunlievitystoimiin, vaikken ollut pyytänyt. Ilmeisesti kyyneleet silmäkulmissani olivat loistaneet Vatasen toimistonurkkaukseen saakka ja pyytäneet puolestani).

"Eedit lähetti kukkia, mutta mä unohdin ne kotiin, ja Heidi kyseli, voisiko se tulla vierailulle", Rasmus muisti kertoa annettuaan pyytämäni tilanneraportin Pikin ja Grannin voinnista (ensimmäisellä treenasi nyt Ulpu ja toinen sai pyynnöstäni vain tarhailla päivän ympäri; se ei ehkä ollut pitkällä tähtäimellä viisasta, mutta pelkäsin liian kovasti sitä, jos se lähtisi lainakuskinkin alta).
"No", aloitin epävarmana. Seura olisi ehdottomasti tullut tarpeeseen, mutta...
"Täällä on aika tiukat säännöt kyllä", Rasmus avitti, kun en osannut jatkaa siitä eteenpäin. "Vatanen ei varmasti olisi päästänyt muakaan, jos en olisi hyödyntänyt avoliitto-konseptia."

Naurahdin kipeästi. Lääkkeiden turruttama epämukavuus tuntui kuitenkin pieneltä siihen nähden, kuinka suuresti mieltäni lämmitti ajatella Rasmusta puhumassa meistä avopuolisoina tuntemattomalle sairaanhoitajalle sairaalan julkisessa aulassa.

"Mutta mut siirretään ehkä jo huomenna", sanoin naurunpyrskähdyksestä toivuttuani, ja Rasmuksen kasvot valaistuivat.
"Huippua!" se sanoi, ja ryhtyi tohkeissaan selittämään: "Mä luin yhden artikkelin, jossa sanottiin, että näissä tilanteissa keskimääräinen tehohoidossaoloaika on joku kymmenen vuorokautta. Sittenhän sun tilanteen täytyy olla aika hyvä, jos ei tarvitse olla niin pitkään, vai?"
Rasmus katseli mua varmistusta hakien. Hymyilin vähäsen.
"Niin kai", lausahdin, ja kyllä mulle oli sitä kehuttukin: että olosuhteisiin nähden ja kaikki skenaariot huomioiden olin selvinnyt vähällä, ja nuorena ja muutoin hyvävointisena ihmisenä toipuisinkin hyvin.
"Huomaakohan kukaan, jos muutan sun luo, kun sut siirretään", Rasmus pohdiskeli, ja mä naurahdin taas, mutta irvistin perään.
"Ääh — puhu ikävämpiä", pyysin, mutta me molemmat hymyiltiin siinä käsi kädessä miltei vierailuajan loppuun saakka.

Sen ilonsävyttämän tunnelman rohkaisemana mä uskalsin sanoa ääneen mua jo monta päivää kalvaneen asian. Kerroin Rasmukselle, kuinka syytin itseäni siitä, että olin täällä. Minun ei olisi pitänyt ratsastaa Grannilla, vaan tyytyä juoksuttamaan siitä pahimmat virrat.
"Et sä saa ajatella noin", Rasmus kielsi heti. "Ei tällaista voi tietää etukäteen. Etkä sä kuitenkaan pystyisi ikuisesti vaan seisottamaan hevosta."
"Enpä kai", sanoin siihen.
"Lupaa ettet syytä itseäsi. Oli huono onni matkassa."
"Niin kai."

Oloni rauhoittui kummasti, kun asia oli sanottu ääneen.

Rasmuksen annettiin sinä päivänä olla luonani kaksikymmentäkaksi minuuttia aiemman viidentoista sijaan. Tarkistin asian kellosta. Minä taisin tosiaan voida ja toipua ihan hyvin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 20.01.21 8:01
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Pikin päiväkirja

Noin viikon uutiset
24.-29. marraskuuta 2020
Josefina seikkailee pitkin pitäjää ja somea

Tiistai
Tiistaina Josefina hyppää Pikillä Vernerin valmennuksessa ja toteaa, ettei tamman kunto ole vielä niin hyvä kuin hän on toivonut sen tässä vaiheessa olevan. Musta hevonen puuskuttaa ja hikoilee ja välikäyntejä tarvitaan enemmän kuin tavallisesti. Viikonlopun aikana Ilve on muuttanut pois eikä Piki enää ole lähiemä yhdellekään varsalle, mutta kyllä äitiys on vaatinut siltä veronsa, vaikka se onkin kovin iloinen ja vauhdikas oma itsensä. Sallittakoon se tammalle, Josefina ajattelee, mutta pohdiskelee silti jo kunnonkohotuksen jatkoa.

Ei tunnu hyvältä ajatukselta ilmoittaa Pikiä aivan vielä kilpailuihin, ja sen Josefina sanoo Vernerillekin, joka nyökkää ja tuumaa, että ehtiväthän he ensi vuonnakin. Niin, myöntelee Josefina. Aina on ensi vuosi. Silloin Granni hoitaa vuorostaan omaa varsaansa ja hän voi keskittyä täysin Pikiin. Pikkumusta tulee varmasti ottamaan huimia harppauksia eteenpäin koulutuksessaan.

Keskiviikko
Keskiviikkona Josefina pistäytyy Auburnissa hakemassa Rasmuksen kaappiin unohtamansa puhelimen varavirtalähteen ja kohtaa Isabella Sokan. Siellä missä on Isabella, on myös kohteliasta keskustelua. Nyt kallalainen kartanonperijätär johdattaa rupattelun lähestyvään Cup-osakilpailuun.

”Niin, jännittävää nähdä kuinka kisassa käy”, Josefina vastaa kohteliaasti.
”Et taida enää kilpailla Grannilla?” arvaa Isabella, joka ei ole aikoihin nähnyt ruunikkoa tammaa Auburnissa kaajapurolaisten maneesivuorolla ja tietää sen olevan tiine.
”En, enkä itse asiassa taida voida osallistua Pikilläkään. Se ei tunnu vielä tarpeeksi hyvältä, joten taidan istua katsomossa nämä osakilpailut”, Josefina tunnustaa.
”Sääli”, tuumaa Isabella, eikä jätä Josefinalle aikaa arvailla mitä hän sillä tarkoitti vaan näyttää yhtäkkiä valpastuvan ja jatkaa: ”Vaikka meillähän olisi tuo Sylvi, Eelan esikoistytär, vailla ratsastajaa. Ei sinua kiinnostaisi kilpailla sillä?”

Pöllämystyneenä Josefina räpsyttelee silmiään ja lähestulkoon änkyttää päivän polttavimman kysymyksensä: onko Isabella tosissaan?

”En ehdottaisi, ellen olisi. Se on oikein kiva hevonen. Hyppäsin sillä itse viimeksi kaksi luokkaa. Se menee aivan hyvin 130-luokkia, mutta saat toki harkita itse mitkä luokat hyppäät. Kokeile sitä huomenna, jos suinkin kerkeät.”

Siinä vaiheessa Josefinasta tuntuu jo, ettei Isabella kysy vaan pikemminkin kehottaa, eikä Josefinaa ole tunnettu kieltäytymisen taidosta muutenkaan. Hän kokee omituisella tavalla luvanneensa jo koko asian Isabellalle, kun tämä niin määrätietoisesti ehdottaa kokeiluajankohtaa. Josefina lupaakin olla paikalla sovittuun aikaan. Myöhemmin illalla Rasmus toteaa valoisaan tapaansa, että ainahan kannattaa kokeilla, koska se ei velvoita mihinkään mutta saattaa poikia hauskan kokemuksen. Auburnin kartanon kasvateilla ei ihan jokainen tallaaja kuitenkaan tuon tuosta hyppäile, Rasmus tuumaa, ja Josefina muistuttaa hänen itsensä hyppelevän Isabellan hevosten satulaan keskivertoa useammin.

Sitä ennen Josefina kuitenkin ajaa jälleen tunnollisesti Kaajapuroille, sillä kukaan hänen hevosenliikutustiimistään ei pääse paikalle ja Piki kaipaa palauttelevaa liikuntaa edellispäivän rankan työskentelyn jälkeen. Hän on parhaillaan parkkeeraamassa autoaan tallirakennuksen edustalle, kun puhelin soi. Auton seisahtuessa Josefina kurottaa kännykän käteensä ja vastaa tuntemattomaan numeroon valmiina kertomaan, ettei tahdo tilata Talouslehteä eikä solmia sähkösopimusta.

”Hei, tässä on Adalind Larsson. Mulla on estehevonen, ja olen soitellut ympäriinsä löytääkseni sille ratsastajan. Minulle suositeltiin sua. Olisiko sulla aikaa…?”

Josefina ei voi olla epäilemättä, että isällä ja äidillä on pakko olla näppinsä pelissä. Hän on katkaissut heihin välit ja nytkö ne sysivät hänen suuntaansa asiakkaita? Mitä varten? Osoittaakseen, ettei hän pääse pakoon ratsukartanon perimäänsä vaan tulee aina olemaan ratsastaja ennen kaikkea?

Mutta Adalind mainitsee tuntevansa Mikael Aarnisuon. Josefina miltei naurahtaa. On vaikea kuvitella, että Mikke pitäisi hänen osaamistaan niin suuressa arvossa, että suosittelisi häntä kenellekään ystävälleen. Toisaalta… ehkä estehevonen ei Miken mielestä kummoista ratsastajaa tarvitsekaan. Josefinan eläväisten muistikuvien mukaan mies ei juuri perusta esteratsastuksesta eikä anna suurta arvoa sen vaatimille taidoille.

Juuri kun Josefina on vähällä saada sanotuksi, että hän oikeastaan kovin kiireinen opiskellessaan, tehdessään tallivuoroja ja huolehtiessaan omista hevosistaan, Adalind mainitsee hevosensa nimen.

”Sama, joka oli Dierk Mayerilla?” Josefina kysyy ripeästi.
”Se sama. Mikke sanoikin, että sä olet ollut Mayerilla töissä. Araminta on kehittynyt tosi hienosti, mutta nyt mulla ei vaan ole sellainen tilanne, että… että pystyisin ylläpitämään sen tasoa”, Adalind sanoo, ja kuulostaa hetken aikaa niin epäröivältä ja eksyneeltä, että Josefinan hullunkurisen komentelevainen empaattisuus kohottaa päätään.

Pakkohan hänen on auttaa tätä tuntematonta ihmistä, joka on tukalassa tilanteessa. Muussa tapauksessa hän on kamala ihminen. Josefina lupaa käydä Adalindin luona kokeilemassa Aramintaa pikimiten.

Onneksi Pikin senpäiväinen ratsastus ei vaadi juurikaan keskittymistä häneltä. Ajatukset kuhisevat ja surisevat, eikä Josefina saa niistä kunnolla otetta. Piki on harvinaisen rauhallinen, jopa hieman laiska, ja Josefina sallii itselleen rennon ratsasteluvaihteen. Sehän palvelee hevostakin. Se on hypännyt edellispäivänä hyvin ja seuraavana päivänä Ulpu käy jumppailemassa sitä sileällä, joten verryttelyhenkinen ratsastus oli toden totta suunnitelmissakin.

Siitä ei jää paljon kotona kerrottavaa, mutta muuta juteltavaa kyllä piisaa. Rasmuksen kanta Sylvin kokeilemiseen jo kävikin ilmi, mutta Adalindin Araminta herättää jo orastavaa epäileväisyyttä poikaystävän ilmeisiin ja äänenpainoihin.

“Niin missä sä sanoitkaan että se asuu?” Rasmus kysyy.
“Ei nyt kovin kaukana”, Josefina vastaa välttelevästi, sillä tietää Rasmuksen laskeskelevan mielessään ajokilometrejä, bensarahoja ja ennen kaikkea kaikkeen siihen ympäri pitäjää ajamiseen ja koko kylän hevosilla ratsastamiseen kuluvaa aikaa. Josefina näkee sielunsa silmin palapelin, jota Rasmus mielessään kokoaa: tyttöystävän kalenteri on ollut ennestäänkin kauneimmillaan siedettävä tai jotakin sinne päin.
“No, kaipa me sitten jouluna taas nähdään toisemme”, Rasmus vitsailee ankeasti.
“Nähdäänhän me ennen sitäkin. Ja nukutaan sentään samassa sängyssä. Olenko mä muistanut kertoa sulle, että tämä yhdessä asuminen on kyllä maailman nokkelin ja mukavin idea ikinä?” Josefina yrittää harhauttaa, mutta Rasmuksen mieli on yksisuuntainen tunneli, jonka suu on kohdistunut miehen lempiaiheeseen eli hevosiin.
“Eikö se ollut Hannilla myynnissä se hevonen? Ja pomollakin meidän mukana?” Rasmus ryhtyy muistelemaan Aramintaa, ja Josefina yhtyy muisteloihin vain miedosti pettyneenä siitä, ettei poikaystävä keksinyt sanoa mitään romanttista takaisin hänen hellyydenkyllästämään puheenvuoroonsa.

Torstai
Seuraava päivä valkenee ja Josefina tuntee omituista jännittyneisyytä. Yliopistolta päästyään hän suuntaa kotiin syömään ja sukeltaa sitten tallivaatteisiinsa. Varmistettuaan kahdesti että vaatteet ovat siistit Josefina viimein lähtee ajamaan Auburniin, missä häntä odottaa virkaintoinen Penna Vaanila. Se siitä toivosta sitten, Josefina miettii lannistuneena: hän kun niin kovin haaveili, ettei tieto Sylvin testiratsastuksesta leviäisi aivan kaiken kansan tai ainakaan Pennan korviin.

“Harjasin jo Sylvin”, Penna tiedottaa. “Voit hakea sen varusteet.”
“Okei”, sanoo kiltti ja myötäileväinen Josefina.

Selvästikään tieto hänestä ratsastamassa Sylviä ei ole tavoittanut aivan kaikkien korvia, niin omituisesti kuin Matilda Josefinaa katsoo hänen napatessaan kimon tamman varusteita syliinsä. Kysyvä katse on kuitenkin kadonnut ennen kuin tummiin silmiin kohosikaan. Matilda käyttäytyy taas niin kuin Josefinan varustevalikointi ei kiinnostaisi häntä ollenkaan tai ainakaan olisi kovin merkittävä seikka hänen elämässään, mutta Josefinassa kytee silti hermostunut selittelyntarve.

“Mä kokeilen tänään Sylviä Isabellan luvalla”, hän sanoo, vaikkei Matilda kysy.
“Niin päättelin”, Matilda tokaisee.

Sitten Zelian omistaja ja Sipsin vuokraaja on hetken aikaa hiljaa. Josefinakin on hiljaa, sillä ei kuollakseenkaan tiedä mitä sanoa.

“Harvalla on otsaa ratsastella Sokkien hevosilla ilman lupaa”, Matilda lopulta vähän kuin selventää aiempaa toteamustaan ja heittää peräti vitsintyngän perään: “Etenkään, kun Penna vaanii tiluksilla.”
“No niinpä”, Josefina sanoo ja mutristaa vähän suutaan. “Siellä se nytkin jo harjasi Sylviä. Aivan varmasti se tulee vahtimaan, että ratsastan hevosta hyvin ja oikeudenmukaisesti.”
“Ihan varmasti”, Matilda hymähtää ja paljastaa: “Sylvi on ihan kiva hevonen. Ratsastin sen viime viikolla.”
“Ai”, Josefina äännähtää ja keksii sitten kysyä: “Onko vinkkejä?”
“Reagoi nopeasti. Niin sekin tekee”, Matilda linjaa ja poistuu sitten paikalta.

Josefina selviää hengissä koeratsastuksesta, joka muistuttaakin loppujen lopuksi enemmän valmennusta. Isabella on itse henkilökohtaisesti paikalla valvomassa kokeilua ja antaa tuon tuostakin jonkin hyödyllisen vinkin ja ehdottaa tehtäviä, vaikkei virallisesti valmennakaan. Alkuhankaluuksien jälkeen Josefina mieltyy Sylviin, joka muistuttaa hieman pomon Ladya muttei ole aivan yhtä hankala. Ehkä Sylvissä on ripaus Pisanjiakin. Josefinan tulee sievää vitivalkoista pikkutammaa yhtäkkiä kova ikävä; niin viripää kuin Pisanji onkin, se on ikuisesti yksi Josefinan lemppareista, mitä tulee Dierk Mayerin omistamiin hevosiin.

Jossakin vaiheessa ratsastusta Rasmus on tupsahtanut katsomoon, minkä Josefina huomaa vasta siirtyessään Sylvin kanssa loppukeventelyihin. Poikaystävä näyttää hänelle peukkua. Rasmuksen viereen on tälläytynyt Märta Merenheimo (kuinkas muuten). Märta ei näytä Josefinalle peukkua.
“Katso, ehdittiinpäs nähdä”, Josefina hymähtää Rasmukselle hieman myöhemmin yhyttäessään tämän Branin karsinalta. “Eikä ole edes joulu.”
“Heko heko.”
“Eikö yhtään naurattanut?”
“En tahdo vastata”, Rasmus kiemurtelee, mutta hymyilee leveästi, kun Josefina pujahtaa karsinaan halaamaan ja suukottelemaan häntä.
“Mä en kerkeä nyt jäädä katsomaan kun sä ratsastat”, Josefina pahoittelee. “Meen edeltä kotiin ja opiskelen vähän. Syödään sitten yhdessä kun tuut.”
“Tehdään niin. Sä et siis ole menossa Purtseille tänään?” Rasmus varmistaa.
“En mä mee, Ulpu ratsastaa Pikin ja Granni maastoili eilen Aliisan kanssa ja on tänään vapaalla.”

Josefina on tyytyväinen järjestelyynsä Ulpun kanssa. Ratsuttaja tekee työnsä kitisemättä laisinkaan Kaajapurojen tallin oloista tai hevosten käytöksestä tai… mistään. Josefina on oppinut luottamaan Ulpuun ja tämän ammattitaitoon. Arjen sumplimista ratsuttajan palkkaaminen on sujuvoittanut kummasti. Niin tänäänkin: Josefina ehtii opiskelujensa lisäksi syömään päivällistä ja loikoilemaan sohvalla poikaystävänsä kanssa, ja elämä tuntuu hymyilevän.

Perjantai
Perjantaisen luennon peruuntuessa Josefina pääsee valoisan aikaan ratsastamaan Grannin, joka liikkuu yhä kevyesti. Tallilla käynti vie merkittävän paljon vähemmän aikaa nyt, kun Aliisa on tulossa maastoilemaan Pikillä eikä Ilve-varsastakaan tarvitse enää huolehtia. Ikävä pistää kyllä ohimennen rintaa, mutta Josefina on jo sopinut vierailevansa mahdollisimman pian Ilveen luona. Äh, hän ei kyllä kuuna päivänä kykenisi olemaan oikea hevoskasvattaja. Hän pitäisi itsellään kaikki varsat, koska ei raaskisi niistä luopua, ja sitten ei mikään hevostila riittäisi hänen laumansa asuinsijaksi.

Koska Josefina tietää Aliisan aikovan tulla tallille hetkenä minä hyvänsä, hän ottaa avuliaasti Pikin sisään ja antaa sille pienen määrän heinää pureksittavaksi. Hän ja Granni tekevät vielä käyntityöskentelyä kentällä, kun Aliisa ja runsaisiin heijastimiin puettu Piki lähtevät pihasta. Jostakin syystä Aliisan Josefinalle suuntaama vilkutus ei ole yhtä villi ja riemukas kuin tavallisesti, mikä jättää omituisen tunteen kytemään Josefinan kylkiluiden taakse. Ehkä hän ilmaisi mielipiteensä Aliisan pettämistouhuista liian suoraan, hän ajattelee syyllisyyttä potien. Ei olisi pitänyt olla mitään mieltä siitäkään asiasta. Sitä välttyi konflikteilta, jos oppi kätkemään omat tuntemuksensa ja ajatuksensa muilta. Josefina oli oppinut tosi hyväksi siinä, mutta ystävät taisivat olla hänen heikko kohtansa: oli vaikea kuvitella, etteivätkö juuri Aliisan ja Heidin kaltaiset läheiset ystävät havaitsisi, jos hän paheksuisi jotakin heidän tekemäänsä.

Puolivillaisen ahdistuksen vallassa Josefina hölkkää hevosensa lyhyesti ja ytimekkäästi, hoitaa sen nopeasti ja yrittää poistua ennen Aliisan paluuta. Siinä hän onnistuukin, sillä ex-kämppis on luvannut tehdä oikein pitkän ja rauhallisen maastolenkin Pikin kanssa, jotta se saa oikein oikoa jäseniään ja kenties palautella kestävyyskuntoaankin. Hätäisen talliltapoistumisen vuoksi Josefina löytää itsensä erikoisesta tilanteesta: hänellä on luppoaikaa päivässään!

Ehkä hän käyttää sen tsekkaamalla somensa. Onhan @jusurosen kuitenkin kiinteä osa häntä ja hänen elämäänsä.

Instagramin direct-boksissa odottaa viesti. Niitä on siellä verrattain usein, eikä Josefina siksi räpäytä silmiään kahdesti hämmästyneisyydestä vaan klikkaa keskustelun rutiininomaisesti auki.

Moikka, oon Nitan tuttu Linnea. Nita suositteli kääntymään sun puoleen, kun kerroin etsiväni ratsastajaa, joka hyppäisi mun nuorella hevosella ja starttaisi sen kanssa parit kisat, jotta se saa kokemusta. Madde on Verneri Kaajapuron kasvatteja ja tuleva kenttähevonen. Tekisin sen kanssa työt mieluusti itse, mutta mulla on kädet aika täynnä parin kokeneemman hevosen kanssa ja tarvitsisin aika kipeästi apua.

Toivottavasti on ok että laitoin viestiä tätä kautta! Kerron tosi mielelläni lisää hepasta ja diilistä, ja voidaan tietty jutella sähköpostitse tai puhelimitsekin jos se on parempi.
                           


Madde. Josefina muistaa mustan tamman niiltä ajoilta, kun se oli vielä aivan hontelo ja keskenkasvuinen ja asui Inna Paakkasen luona, sillä Innalta Verneri oli liisannut sen emän - tai jotakin, Josefina ei oikeastaan tiennyt sopimuksen yksityiskohtia. Joka tapauksessa Madde on superupean Loven jälkeläinen ja merkitty kirjoihin ja kansiin hänen valmentajansa kasvattina. Kiinnostus on jo herännyt, vaikka sen lomassa kiemurtelee kauhistus: pidetäänkö häntä sittenkin niin varteenotettavana ratsastajana, että hänelle tarjotaan ratsuja pitkin pitäjää? Voiko hän ikinä täyttää itseensä kohdistuvia odotuksia?

Josefina antaa itselleen runsaasti harkinta-aikaa. Linnea, Adalind, Isabella. Madde, Araminta ja Sylvi. Nimet pyörivät karusellia hänen ajatuksissaan, leikkivät hippaa, ja palapelin palojen asettelu houkuttaa ja hirvittää. Saisiko tästä aikaiseksi järkevää kolminaisuutta? Sitä hän tuskin saa tietää, ellei kokeile. Vasta illalla, puhuttuaan asiasta Rasmuksen kanssa, hän vastaa Linnea Korkeakankaalle ja sopii käyvänsä ainakin tutustumassa hevoseen.

Lauantai
“Söitkö aamupalaa?”
“Söin. Huomenta. Mun pitää jo mennä, nähdään iltapäivällä Auburnissa.”
“Tuulispää. Aja turvallisesti. Ja ratsasta.”
“Joo. Jännä nähdä, mitä se Maddekin nykyään jo osaa ja millainen Aramintasta on tullut.”
“Sano Aramintalle terveiset.”
“Sanon! Mä laitan viestiä kun lähden ajamaan sen luota.”

Josefina ratsastaa kokeeksi kaksi hevosta ja pitää tietysti molemmista, sillä ne ovat hienoja ja herkkiä hevosia, joilla on kunnia saada ratsastaa. Voi jukra. Hän elää hevostytön unelmaa: saada nyt ratsastaa kaikilla näillä upeilla puoliveritammoilla ilman että siitä tarvitsee edes pulittaa itseään kipeäksi! Mitä mahdollisuuksia elämä taas hänen eteensä lykkääkin. Ja vaikka hän kuinka etsii levottomana pettymyksen merkkejä hevosten omistajien kasvoilta, eleistä ja sanojen mutkista, niitä ei näy. Kumpikin näyttää tyytyväiseltä, ja Linnea jopa innostuu ehdottamaan kenttäkilpailudebyyttiä Madden kanssa, kun se liikkuu niin siivosti.

“Ei tietenkään niin että pitäisi lähteä voittamaan, sehän on vasta ihan kokematon vauva, mutta kävisitte vain leikittelemässä! Nita sanoi että sä olet joskus startannutkin kenttää!”
Pahuksen Nita.
“No, kerran omalla hevosellani harrastetta.”
“Harraste riittäisi paremmin kuin hyvin Maddenkin kanssa. Ihan vain että se pääsee kokeilemaan. Kenttähevonenhan siitä kuitenkin tulee…”

Auburnissa odottaa vielä Sylvi. Josefinalla ei ole toivoakaan ehtiä näkemään vilaustakaan omista hevosistaan sinä lauantaina, mutta onneksi niiden ympärille on syksyn mittaan rakentunut niin rautainen tiimi, ettei niiden viikko-ohjelma siitä kärsi.

He viettävät Rasmuksen kanssa parisuhdeaikaa ratsastamalla yhdessä. Ratsastuspuistossa kiemurtelevien alku- ja loppukäyntien väliin mahtuu sileäntyöskentelyä maneesin suojissa, ja kaiken sen jälkeen Josefina tuntee olonsa hämmästyttävän virkeäksi. Liekö se keveän ja energisen hevosen vai kirpeän marraskuisen ulkoilman ansiota - niin tai näin, hän on onnellinen asettuessaan loungen pöydän ääreen syömään valmissalaattia lounaaksi. Rasmus ryöstää annoksen kahdesta minitomaatista toisen, mutta Josefinan salaattiastia on yhä enemmän täynnä kuin tyhjä.

“Ai niin! Se Linnea haluaisi, että mä starttaan harrastettakin Madden kanssa. Kenttää, ajattele”, Josefina kertoo, ja silloin Rasmus näyttää välittömästi innostuneelta.
“Starttaa! Se olisi hauskaa. Kenttäratsastushan on parasta”, poikaystävä sanoo, ja muistelee paikalle paukahtavan Märta Merenheimon suureksi ällötykseksi kumppaninsa mennyttä menestystä ylistävin sanoin: “Sähän ratsastit upeasti viimeksikin.”
“Niin kenellä?” Märta kuuluu mutisevan itsekseen.

Sinihius ei vahingossakaan poistu paikalta, vaan jää itsepintaisesti pilaamaan ilmapiiriä. Siinä se onnistuu, vaikkei mitään sanokaan: tällää vain takalistonsa Rasmusta vastapäätä nököttävälle tuolille ja istuu siinä ja tuijottaa. Rasmus vaivautuu kysymään, mitä Märtalle kuuluu, mutta Josefina sulkee oitis suunsa eikä puhua pukahda ennen kuin he poistuvat Rasmuksen kanssa kotimatkalle.

Ilta menee ihmetellessä. Kuinka Josefinalla, jolla ei viikon alussa ollut yhden yhtä kilparatsua, onkin niitä yhtäkkiä kolme?

Tosin viikon alussa hänellä ei ollut stalkkeriakaan.

Sillä Linnean viestiä lukiessaan hän sai ilmoituksen uudesta seuraajasta, joka poistui seuraajalistalta yhtä nopeasti kuin aloittikin seuraamisen. Mies on nähnyt hänen stoorinsakin. Josefina ei ymmärrä, miksi jotakuta ulkomaalaista personal traineria kiinnostaisivat hänen somesisältönsä, mutta niin vain Max-niminen sellainen käy enemmän tai vähemmän vaivihkaa kurkkimassa hänen tiliään. Kurkittuaan takaisin Josefina on alkanut epäillä, että tilin pitäjä on jostakin tuttu.

Vasta aivan myöhään illalla oivallus iskee.

“Rasmus?” hän sanoo ja kierähtää katsomaan vieressään puhelinta selailevaa poikaystäväänsä, jonka asennosta johtuva leukakurttu hymyilyttää häntä joka kerta - niin nytkin.
“No?” Rasmus vastaa, laskee puhelimen pois ja katsoo häntä kiinnostuneen näköisenä. Siinä samassa poikaystäväkin käännähtää kyljelleen ja silittää hänen käsivarttaan.
“Muistatko sen miehen, joka me tavattiin Luhdan valmennuksen jälkeen?” Josefina kysyy, ja silittävä liike hänen ihollaan pysähtyy.
“Ai se hullu, joka lensi ulkomailta asti sun perään pyytelemään anteeksi jotakin mitä sä et muista?” Rasmus kysyy kulmat kurtussa.
“Siis kyllä mä muistan sen tyypin ja että me tavattiin kesällä Latviassa, mutta mä en vaan tiedä mitä se oikein pyysi anteeksi”, Josefina tarkentaa ja Rasmus nyökyttää päätään merkiksi siitä, että on tilanteen tasalla.
“Joo. Mitä siitä?”
“Se on katsonut mun Insta-stoorin, ja eilen se alkoi seurata mua ja lopetti sitten heti. Mä näin ilmoituksen siitä seuraamisesta, mutten kohta löytänyt sitä seuraajalistalta.”
“Erikoista”, Rasmus sanoo, on hetken hiljaa ja kurtistaa sitten kulmiaan. “Onkohan sillä joku pakkomielle susta?”
“Ei kai sentään”, Josefina sanoo levottomana.
“No on musta vähän outoa että etsii käsiinsä toisessa maassa asuvan ihmisen, jonka on tavannut kerran joskus jossain”, Rasmus inttää, eikä Josefina oikeastaan ole lainkaan eri mieltä siitä asiasta. Siksihän hän oikeastaan asiastaan poikaystävälleen mainitsikin, sillä koko kuvio tuntuu omituiselta. Somessa seuraajia tulee ja menee, sen Josefina on oppinut, mutta koskaan ennen sellaiset eivät ole konkreettisesti etsiytyneet hänen luokseen varoittamatta.
“Ehkä vähän joo… vaikka voihan kaikelle olla järkevä selitys. Mähän voisin oikeastaan vähän kysellä Amelielta, että mikä tää tyyppi oikein on. Siellä Zenissähän mä sen ekaa kertaa näin, niin ehkä Amelie tuntee sen edes jotenkin”, Josefina pohdiskelee.
“Tee se”, Rasmus kannustaa, on taas tovin hiljaa ja sanoo sitten: “Mä en haluaisi joutua olemaan huolissani siitä, onko sulla joku sekopäinen stalkkeri. Ties koska se tupsahtaa kotiovellekin, jos se kerran onnistui jo selvittämään sun valmennusaikataulut.”

Josefina nyökkää. Onhan ajatuksenkulku aika villi, mutta kai maailmassa tapahtuu järjettömämpiäkin asioita. Mietiskeleväisenä hän kaivautuu aivan likelle Rasmusta, joka ottaa hänet kuuliaisesti halaukseensa. Se tuntuu turvalliselta ja mukavalta.

“Ei mua kyllä pelota”, Josefina sanoo ääni vasten Rasmuksen tutulta tuoksuvaa ihoa muminaksi vaimentuen.
“No hyvä. Ja onhan se ehkä vähän kaukaa haettua, että se oikeasti tulisi tänne”, Rasmus rauhoittelee. “Mutta selvitä nyt kuitenkin, mikä se on oikein miehiään.”
“Mä selvitän… vaikka heti huomenna”, Josefina lupaa, eikä sitten tahdo ajatella asiaa enää sinä iltana.

Unissaan hän seikkailee tallista ja maasta toiseen. Unikuvissa kaikki hänen menneet ja tulevat kokemuksensa talleista ja niiden tiluksista sulautuvat sotkuisesti yhteen. Hän huomaa eksyvänsä kokonaisuuteen, joka on sekoitus lapsuudenkotia, Kaajapuroja ja Auburnia, pomon säntillisen siistiä tallia ja Linnean ja Adalindin pienempiä tiloja, ja lopulta hän löytää itsensä seisomasta klassistisen linnan varjossa. Tuntuu kuin joku katselisi. Levoton uni kieppuu ja vääntyy ja väistyy lopulta aamun tieltä.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.11.20 9:09
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 49
Luettu: 2604

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Perhe on p____
6. marraskuuta 2020
#rosengårdit #jusmus

Ovikellon etäinen sointi keskeyttää hetkeksi sinisten silmien liukuman näytön vasemmasta reunasta oikeaan. Josefina ei usko heidän odottavan vieraita, ellei Rasmus sitten ole sopinut äitinsä tulevan kylään ja unohtanut joko koko asian tai vain kertoa siitä tyttöystävälleen. Se olisi aivan tyypillistä. Mies kuuluukin keskeyttävän pelinsä tai leffansa tai mitä se sitten ikinä olikaan tekemässä ja talsivan kohti eteistä.

Oli oven takana sitten kuka tahansa, Josefina päättää, ettei vieraalla voi olla niin kiire hänen seuraansa, etteikö hän voisi ensin lukea tenttiartikkelia loppuun. Paljon ei enää puutu. Muutamassa hetkessä hän on tavoittanut sivun lopun, eikä hän tuhlaa aikaansa lähdelistan silmäilyyn vaan napsauttaa korkin pois ohutkärkisestä stabilostaan ja ryhtyy kirjaamaan viimeisiä ajatuksiaan artikkelin sisällöstä vihkonsa kierrätyspaperisille sivuille. Käsinkirjoittamisen onni — Josefina pitää pienestä säntillisestä käsialastaan ja visuaalisesti kauniista muistiinpanoista ja erityisesti siitä, ettei muistiinpanoja selatakseen tarvitse avata mitään laitetta. Ruutuaika on räjähtänyt opintojen alkamisen myötä käsiin ja aiheuttaa jo ajoittaista päänsärkyä. Stabiloa seuraa pian tarkkaan valittu yliviivauskynä, jolla hän ryhtyy korostamaan tärkeimpiä…

”Tota… Josefina?”
”Mhm?”
”Sun… sun isä tuli käymään. Mä vaan että, niin, laitanko kahvia tai muuta tai että mitä me tarjotaan? Oliko sulla joku ajatus?”

Josefina tuijottaa Rasmusta, joka näyttää kovin kotoisalta ja hieman hämmentyneeltä harmaissa collareissaan ja valkoisessa t-paidassaan. Jos poikaystävä onkin vähän hämillään, se ei ole mitään verrattuna oikosulkuun joka nuoren naisen mielessä tapahtuu sillä hetkellä. Ei, ei Josefinalla ole yhden yhtä ajatusta. Isän ei olisi pitänyt tulla. Josefina on tehnyt hyvää työtä vältellessään kotiin ja perheeseen ja kaikkiin kiperiin pulmiin liittyviä ajatuksia eikä omasta mielestään lainkaan tarvitse minkäänlaisia muistutuksia asioista, joita ei tahdo muistaa.

Tahtoi hän tai ei, isä on kuitenkin täällä. Sanaakaan sanomatta Josefina nousee. Haluttomasti hän jättää taakseen makuuhuoneen opiskelunurkkauksen turvallisen yksinäisyyden. Rasmus väistää puolikkaalla askeleella taaksepäin, kun hänen tyttöystävänsä kävelee hänen ohitseen olohuoneeseen ja sen halki keittiön ovensuuhun.

Isä seisoo ruokapöydän vieressä, vähän matkan päässä pöydän päästä, eikä näytä tietävän, ettei häntä aiota kutsua sen pöydän ääreen. Hänessä kiteytyy kaikki se etuoikeuden turvaama rentous, jota Josefina on kasvaessaan oppinut pitämään turvallisena rauhallisuutena. Kiukku kuohahtaa nopeasti. Isä luulee, että hänellä on oikeus seistä lupaa kyselemättä kuopuksensa kodissa ja puhaltaa hiilidioksidia huoneilmaan. Ettei Josefinalla ole varaa tai selkärankaa valita toisin.

”Ja’ vill int’ se dig”, tytär sanoo isälleen vedettyään terävästi henkeä. Tavut ovat rosoreunaisia ja katse myrskynharmaa. Ja niin totiselta ja ehdottomalta kuin tytär näyttääkin, hänen kehonkielensä ei valehtele; katse nytkähtää välillä keittiön kaapistoihin, ikkunaan, pöydän pintaan ja kapeat sormet nyppivät neulemekon harmaata kangasta. Levottomuuden merkkejä. Josefina on vihainen vaikkei uskaltaisi.
”Josefina”, Arne aloittaa yhä raivoa herättävän hätkähtämättömänä.

Se ei ota hänen pettymystään ja vihaansa tosissaan, Josefina ymmärtää. Isä ajattelee, että hän leppyy. Että hän hyväksyy tilanteen niin kuin äiti. Ensimmäistä kertaa elämässään Josefina ajattelee olevansa ehkä sittenkin vahvempi nainen kuin Susanne Rosengård.

”Gå bort bara”, Josefina sanoo eikä taivu. ”Åk iväg.”

Isä vaihtaa painopistettään, mutta väärään suuntaan: häntä kohti, ei pois, ei ulko-ovelle. Veri tuntuu ryöppyävän nopeasti ympäri Josefinan kehoa, kun hän tuntee voimakasta ja alkukantaista tarvetta puolustautua tai paeta ja päättää tilanne keinolla millä hyvänsä. Turhauttavaa kyllä hänen kehonsa on kuin naulittu paikoilleen, eikä muuta vaihtoehtoa jää kuin hyökätä tavalla jonka vain ihminen voi valita. Josefina sanoo asioita, joista ei olisi ennen ollut ylpeä. Joskus hän olisi pitänyt sellaista tarpeettomana ja kohtuuttomana puheena, mutta nyt isä ansaitsee kuulla sen kaiken. Isä ei puolustaudu, muttei myöskään käperry pienemmäksi hänen leimuavien silmiensä edessä. Josefinaa ärsyttää. Isän pitäisi tuntea itsensä pieneksi, alhaiseksi valehtelijaksi, sillä sellainen mies Arne Rosengård on. Kaikki ne puheet siitä kuinka perheen tärkeyttä ei voi maallisilla asteikoilla mitata ja kuinka hänen rakkautensa heitä kohtaan ylittää kaiken muun… puppua. Paskapuhetta, Josefina korjaa ajatustaan ankarammaksi.

Muutamaa tarkkaan valittua virkettä myöhemmin Josefina lähes horjahtaa taaksepäin.
”Stick och brinn”, hän sanoo niin rumasti, ettei kuuna päivänä ole edes rohjennut ajatella sanovansa mitään niin kamalaa omille vanhemmilleen — ei kenellekään.

Se vaatisi dramaattisuudessaan melkeinpä mikrofonin kaikuvasti kolahtavan putoamisen, mutta Josefina vain vaikenee ja poistuu paikalta alakuloisena. Mennessään hän nappaa sohvankulmalta Rasmuksen hupparin. Raivostuttaa, kun se ei suostu solahtamaan sulavasti päälle; on turhauttavaa joutua vääntämään kättä vasemman hihan kanssa niin kuin elämässä ei olisi polttavampia ongelmia. Huppari huonosti yllään Josefina sukeltaa takapihalle ja antaa marraskuisen viileyden paiskautua keuhkoihin ja terassin kylmänkostean puun tuntua pahalta paljaita jalkapohjia vasten. Helvete.

Hän lysähtää istumaan terassin laidalle ja nieleskelee leuka jähmeäksi jännittyneenä alas holtittoman itkun, joka pyrkii väkivahvasti pintaan. Hän ei itke isän takia. Sen sijaan hän katselee ilmeettömänä metsänlaitaa ja kietoo Rasmukselta tuoksuvaa hupparia tiukemmin ympärilleen. Kangas on kulunut kyynerpään kohdalta puhki ja Josefina huomaa ensimmäistä kertaa elämässään kokevansa sielujen sympatiaa resuisen hupparin kanssa. Hetki on omituinen. Kuulostaa siltä kuin sataisi, mutta iholla ei tunnu vesipisaroita. Tuuli se vain riepottaa kuivahtaneita kuluneen kesän lehtiä, ja lehdet rapisevat ja ropisevat mennessään. Valaistuskin ailahtelee, kun etäinen syysaurinko pilkahtelee välillä harmaiden pilvien lomasta ja kätkeytyy sitten taas hämärää lupaillen. Luonto ja mieli. Käsi kädessä. Miten kornia.

Rasmus tulee mitään puhumatta viereen ja asettaa empien kätensä olkapäälle. Josefinan tekee hetken aikaa mieli karistaa kosketus ja läsnäolo pois, mutta sisäänhengitys pysäyttää aikeen ja pitkä uloshengitys tuo mukanaan aavistuksen rauhoittumisesta. Isä on varmasti mennyt. Rasmus on varmasti sanonut sille, että sen pitää mennä pois. Poikaystävä ei takuulla ymmärrä miksi, mutta Josefinassa viriää horjumaton varmuus siitä, että se pitää hänen puoliaan silloinkin kun ei tiedä mitä vastaan.

“Lähtikö se”, Josefina kysyy sangen voimattomasti siihen nähden, kuinka tyrskyävän tunnekuohun pyöriteltävissä hän on vasta aivan hiljattain ollut. Tilanne on ohi nyt eikä puhtia ole jäänyt jäljelle.
“Joo. Mä, hm, sanoin että ehkä sen kannattaa tulla joskus toiste.”
Tietysti Rasmus on ollut kohtelias. Isälle ollaan aina niin helvetin kohteliaita ja se on kahta kohteliaampi takaisin. Hemmetin miellyttävä ihminen. Hiton hyvä valehtelija, jos ei muuta.
“No hyvä. Sillä ei ollut mitään asiaa tulla tänne ilmoittamatta”, Josefina mutisee ja käpristyy huonoryhtiseksi harmistuneeksi olennoksi. “Koska mä en kestä nähdä sitä nyt.”
“No mä arvelinkin”, Rasmus aloittaa tyttöystävänsä selkää silitellen, muttei sitten kerro mitä arveli vaan kysyykin levottoman oloisena: “Eikö mentäisi sisään?”

Josefina nyökkää. He siirtyvät kotiinsa kuin toiseen ulottuvuuteen, ja yhtäkkiä on kuin koko aiempi tapahtumasarja olisi jäänyt siihen entiseen maailmaan; johonkin, mitä ei enää ole. Josefina hätkähtää, kun Rasmus avaa suunsa eikä puheenvuorossa ole enää jälkeäkään siitä, että jotakin erityistä olisi tapahtunut tai yhä vireillään Josefinan omassa mielessä.

“Mun pitää käydä kaupassa”, poikaystävä sanoo.

Se ei edes kysy, tarvitsisiko Josefina jotakin, vaan pukee sukat jalkaan, takin päälle ja kengät sukkien päälle. Mennessään mies nappaa eteisen naulakosta kestokassin. Sitten ovi avautuu ja kohta sulkeutuu Rasmus Alsilan jäljessä, eikä Josefina ymmärrä mitä juuri tapahtui ja kuinka hän on jäänyt muitta mutkitta yksin mellastavien ajatustensa kanssa. Pitääkö poikaystävä sittenkään hänen puoliaan? Ajatus pistää epävarmaa mieltä niin, että Josefinan ryhtyy pakonomaisesti etsimään asunnosta siivottavaa. Konkreettinen järjestely on rauhoittavaa; ehkä siinä samalla järjestyisi huolipinokin.

Siivooja on kuitenkin käynyt edellisenä päivänä, ja vaikka Josefina on ollut kovin onnellinen päätöksestään maksaa kerran viikossa tapahtuvasta perusteellisesta kotisiivouksesta, nyt hän toivoo että asunto näyttäisi enemmän Rasmuksen vanhalta poikamiesboksilta kuin heidän yhteiseltä kauniilta kodiltaan. Tavarat hän on järjestellyt ennen siivoojan tuloa ja siivoojan jäljiltä pinnat hohtelevat puhtauttaan. Vain tiskikone tarvitsee täyttöä, ja sitten Josefina on toimeton, eikä hän kestä sellaista tilaa juuri nyt. Nainen ramppaa ympäri asuntoa, laittaa pyykit pyörimään eikä sitten tiedä enää mitä tehdä kuohuvalle levottomuudelleen.

Hetken mielijohteesta Josefina soittaa Heidille, ja yhtä nopeasti hän päättää, ettei se olekaan hyvä idea ja katkaisee puhelun ensimmäisen tuuttauksen jälkeen. Mitä hän sanoisi? Mitä hän sanoisi mustaamatta perheenjäsentensä mainetta? Siihen Rosengårdin perheen kuopus ei sentään kykene. Hänessä elää tieto siitä, ettei perhettään voi vaihtaa eikä suvustaan irtaantua lopullisesti, ja niin kauan kuin hän on osa koko tätä sotkuista sukua, hänen on määrä vaalia sen ulkokultaista olemusta. Sitä paitsi — hänen oma poikaystävänsä, avopuolisonsa, Rasmus — Rasmuskaan ei vielä tiedä. Ehkä Rasmuksen pitäisi. Tähän asti miehen ei ole tarvinnut, sillä mikä tapahtui sillä toisella kartanolla myös jäi sinne, mutta jos tapahtumat kerta yrittävät kiemurrella tietään myös Kallaan…

Josefina on vajonnut istumaan sohvannurkkaan, kun Rasmus palaa kotiin. Nainen tuijottaa mustaa telkkarinruutua, kunnes se alkaa tuntua typerältä ja melodramaattiselta. Ei Josefina ole luonteeltaan sellainen: hän ei rakasta draamassa piehtaroimista, vaikka joskus uppoaakin tunteidensa riepoteltavaksi. Herkän ihmisen ei tarvitse ehdoin tahdoin lisätä dramatiikkaa elämäänsä.

Seuraavaksi Josefina tuijottaa Rasmuksen pitelemää kukkapakettia pitkään ja räpyttelee sitten häkeltyneenä silmiään.

”Mä ajattelin että sä ilahtuisit?” poikaystävä sanoo epävarmana.

Se ei ole mikään markettikimppu. Se on käsin sidottu ja kääritty suojapaperiin. Kallan Kukka & Ruukku, siinä kääreessä lukee, ja Josefina hymyilee häkeltyneenä saadessaan paketin käsiinsä.

”Sun piti mennä… kauppaan”, nainen sanoo hämillään.
”Mä meninkin”, Rasmus sanoo ja kohottaa kangaskassia, joka on täytetty S-marketin antimilla. ”Ja sitten mä menin kukkakauppaan. Mä en kyllä osaa valita semmoisia, siis kukkia, mutta mä ajattelin että sä ehkä piristyisit ja Robert auttoi mua.”
”Rob… ai niin.”

Robert Harrington on töissä Kallan Kukka & Ruukussa. Joskus Josefina toivoo olevansa siellä töissä. Se vaikuttaa niin idylliseltä.

”Ethän sä sanonut sille, että mua pitää piristää?” Josefina sanoo yhtäkkiä taas etäistä ahdistusta tuntien. ”Että mulla on joku… huonosti.”
”Ei kai se sille kuulu niin en”, Rasmus vakuuttaa ja Josefina uskoo.
”Tämä on tosi kaunis”, Josefina kehuu kimppua. ”Mun pitää laittaa se veteen.”

Uusien imupintojen leikkaaminen tuntuu terapeuttiselta. On vähän kuin Josefina itse saisi paremmin happea jokaisen viillon jälkeen. Rasmus purkaa samalla ruokaostoksia ja Josefina miettii osin onnellisena ja osin alakuloisena, kuinka toisen läsnäolo tuntuukin niin rauhoittavalta. Miksei hän koskaan tunne oloaan niin rennoksi viettäessään aikaa lapsuudenperheensä kanssa? Ajatus liukuu edellisviikonloppuun, jonka he viettivät Storywoodsissa kolmeen pekkaan Rasmuksen ja Jaanan kanssa. Edes seurustelukumppanin äidin mukanaolo ei hermostuttanut Josefinaa; Jaanan kanssa vietetty aika oli mutkatonta tavalla jota Rosengårdien kuopus ei muistanut usein kokeneensa oman äitinsä ollessa kyseessä. Rasmuksen äiti vaikutti nauttivan heidän seurastaan, muttei hallinnut läsnäolollaan koko viikonloppua. Josefinan mieliksi Jaana jätti heille tilaa olla Rasmuksen kanssa kahdestaankin — ehtiväthän he jopa loikoilemaan kaikin puolin miellyttävästi kuohkeiden petivaatteiden ja mukavan sängyn muodostamalla pilvenhattaralla, mikä viimeistään teki viikonloppuretkestä pohjanmaalle kannattavan.

(Totuuden nimissä Josefina oli ehtinyt kuvitella viikonloppuloman vähän toisenlaiseksi, kun Rasmus oli ensimmäistä kertaa ottanut asian puheeksi. Jotenkin näin se meni:
“Hei, mitä sulla on ei ens vaan sitä seuraavana viikonloppuna? Ooksä töissä?”
“Ei, mulla on vapaata. Kui?”
“No hyvä. Mä mietin - pitäiskö lähteä viikonloppureissuun? Vähän niin ku… pariskuntalomalle.”
“Oi, kuulostaa houkuttelevalta. Minne sä ajattelit että me mentäisiin?”
“Pohjanmaalle vaan. Tai no kun… mä siis ilmoitin Akun ja Kissen Storywoodsin nuorten hevosten viikonloppuun ja tuli sitten mieleen että olisi kiva mennä yhdessä. Varmasti ehditään viettää siellä aikaa yhdessä. Ainakin enemmän kuin jos mä olisin siellä ja sä täällä…”

Kuinka romanttista.)

“Ai niin. Mä ostin myös suklaata ja glögiä, kun sä tykkäät”, Rasmus keskeyttää yhtäkkiä Josefinan ajatuksenkulun, ja jos nainen onkin ehtinyt ajatella ettei heidän suhteessaan ole hevosenhajutonta romantiikkaa, hän peruu nyt kaikki sensuuntaiset mietteet ja painautuu halaamaan poikaystäväänsä. Joskus hänen poikaystävänsä on kaikessa yllättävyydessään kuin Kinder-munaan kätketty arvokoru.
“Rakas”, Josefina sanoo liikuttuneena ja hymyilee poski Rasmuksen poskea vasten painuneena. “Kiitos.”
“Ja mä mietin että helpottaisko sua, jos kertoisit mitä teidän perheessä oikein on meneillään. Jos tahdot, siis. Ei ole pakko, tietenkään.”

Josefina painuu pienemmäksi ja puristaa Rasmusta tiukemmin. Ajatus kertomisesta houkuttaa ja hirvittää. Saako hän kertoa? Asia on lopultakin kaikkein eniten isän ja äidin välinen.

Mutta Rasmus oli paikalla, kun äiti pudotti pommin keskelle kauniisti katettua illallispöytää, Josefina järkeilee lopulta. Hän tietää jo murusia, ja Josefinan on vaikea uskoa, että Rasmus kuuna päivänä lavertelisi hänen perheensä asioita eteenpäin vaikka saisikin tietää koko totuuden. Tai ehkä tarkemmin sanottuna sen osan totuudesta, jonka Josefina tuntee.

“Mun isällä ja äidillä on vähän vaikeaa”, Josefina kertoo varovasti eikä pääse pidemmälle, sillä pala kurkussa kasvaa liian suureksi ja raskaaksi.

Rasmus antaa hänelle aikaa. Kun aika ei auta, poikaystävä karaisee kurkkuaan ja ohjaa keskustelua eteenpäin.

“Ai? Eroaako ne?”
“Kunpa eroaisi”, Josefina vastaa ennen kuin ehtii ajatella ja näyttää surulliselta, vihaiselta ja nurkkaan ajetulta. Hetken aikaa häntä harmittaa oma möläytyksensä, mutta kun Josefina ymmärtää puhuneensa tosia toiveita, hän työntää sivuun huolen siitä, onko sopivaa sanoa sellaista omista vanhemmistaan.

“Niin paljon valheita”, hän puoliksi kuiskaa ja puoliksi parahtaa. ”Isällä on ollut muita naisia. Pitkään.”

Vasta sanoessaan ääneen Josefina oivaltaa pelkäävänsä, että Rasmus särkee hänet kappaleiksi ymmärtämällä isää. Ehkä osin siksikään hän ei ole hiiskahtanut muutaman viikon takaisen välikohtauksen syistä mitään. Jos Rasmus nyt sanoo, että no ei oo niin vakavaa, Josefina ei tiedä mitä tehdä. Voi kunpa poikaystävä ei sanoisi niin. Ehkä se voisi sanoa vaikka ettei sillä koskaan ikinä milloinkaan vuorenvarmasti tule olemaan ketään muuta. Ehkä sellainen rauhoittaisi Josefinan mielen perukoille asumaan tunkeutuneen levottomuuden ikuisiksi ajoiksi.

Rasmus on kuitenkin Rasmus, eikä miehellä ole useinkaan tapana heittäytyä vastauksissaan kumpaankaan äärilaitaan.

“Ai”, se sanoo ja paljastaa silmienräpyttelyllään yllättyneensä. Mistä? Uutisesta vai siitä, että tyttöystävä päätti lopulta jakaa tiedon? Ai. Ai, ja sitten se jatkaa: “Oho.”

Se on Josefinan mielestä oikeastaan ihan hiton hyvä vastaus. Mitä muuta Rasmus oikeastaan voisi edes sanoa? Kun nainen oikein pysähtyy miettimään asiaa, hänestä itsestäänkin tuntuu usein juuri siltä: ai, oho. Siis silloin kun ei tunnu vähän tai helvetin pahalta.

Sinä perjantaisena koti-iltana Josefina kertoo Rasmukselle melkein kaiken. Sen, miten hänestä tuntuu että koko muu perhe on tiennyt asiasta mitä ilmeisimmin jo pitkään, äiti ehkä aina. Sen, kuinka mitätön olo tulee, kun on ainoana tietämätön oman perheensä salaisuuksista. Sen, millaista on kun isän paatokselliset puheet perheen kaiken voittavasta tärkeydestä tuntuvatkin uuden tiedon valossa ontoilta, irvokkailta valheilta, joiden keskellä kasvaneena on yhtäkkiä vaikea valita, mihin oikein enää uskoa. Sen, kuinka hän pelkää olleensa liian ankara äidilleen. Äiti on aina ollut Josefinan kirjoissa tarinan roisto, vaikka ei hän ole rohjennut ketään ääneen kritisoidakaan.

“Mä vieläpä tunnen yhden niistä”, Josefina vielä paljastaa, ja yhä tulee kurja olo, kun hän muistaa Vilhelminan kanssa käydyn juttutuokion, jonka aikana asia tuli ilmi. “Yksi nainen meidän alueen kylätoimikunnasta. Aina kun on ollut talkoita tai juhlia tai markkinoita tai mitä vaan, se on järjestämässä niitä, ja mä olen aina pitänyt sitä tosi kivana. Se on niin hirveän ystävällinen. Sillä on oma puutarhamyymälä ja se aina kertoi ja opetti mulle kaikkea kasveista, koska se tiesi että mua kiinnostaa. Mulla on pari sen antamaa kasvia täälläkin ja mä hoidan niitä niin kuin se on sanonut että kannattaa.”

Poikaystävä pitää häntä kainalossa. Josefinaa hämmästyttää huomata, kuinka rauhallinen olo hänellä on, vaikka hän onkin juuri vuodattanut perheensä viime vuosien (ellei jopa vuosikymmenten?) suurimman salaisuuden ulkopuolisen korviin. Oikeastaan Rasmus ei tunnu lainkaan ulkopuoliselta. Rasmus on Josefinan uusi sisäpiiri, tyttö arvelee mittaillessaan tilannetta mielessään. Hyvä niin, nainen päättää.

“Niin että nyt sä sitten tiedät kaiken perheonnesta”, Rosengårdien nuorimmainen huokaisee lopuksi ja nojaa päänsä vasten puolisonsa olkaa.
“Voi sua.”
“Niin no. Eihän mulla oikeastaan ole mitään hätää. Mulla on ihan hyvä olla, mutta mä en vaan tahdo olla nyt tekemisissä niiden kanssa.”
“Ei sun ole pakko.”

Niin, eipä kai. Ei kai mikään laki määritä, että lapsen on pidettävä yhteyttä omiin vanhempiinsa. Josefina kumartuu nappaamaan glögimukinsa sohvapöydältä ja maistaa siitä. Joulu, joka on yleensä hänen ehdoton lempivuodenaikansa, lähestyy tänä vuonna hyvin erilaisena kuin koskaan ennen.

Josefina ei kuitenkaan tahdo ajatella sitä asiaa kovin tarkasti vielä marraskuun alun pimeänä iltana.
"Juodaanko nämä ja mennään sitten ripustamaan pyykit", hän ehdottaa sen sijaan, että pohdiskelisi perhejoulun uusia ulottuvuuksia. Tuntuu turvalliselta tarttua johonkin niin tavanomaiseen toimeen kuin puhtaiden pyykkien purkamiseen pesukoneesta. Arki ei loppujen lopuksi ole lainkaan hassumpi asia, ellei satu kaipaamaan suuria tunteita elämäänsä — ja niistä Josefina saa tuon tuostakin tarpeekseen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.11.20 17:28
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Pysähdyspiste
21.-22. syyskuuta 2020. #jusmus

”Rasmus”, Josefina sanoo.

Hontelo nuori nainen näyttää hassulta seistessään eteisen ovensuussa. Rasmus päästää ilmoille nauravaisen tuhahduksen katsellessaan Josefinaansa, joka näyttää lähestulkoon säikähdyksiin saakka yllättyneeltä siitä, että hänen kanssaan samassa asunnossa asuva avomies on heidän yhteisessä kodissaan.

”Mä asun täällä”, Rasmus perustelee hilpeänä olemassaoloaan.
”Niin”, Josefina sanoo ja astahtaa peremmälle täydellisen huumorintajuttoman oloisena. ”Kyllä mä tiedän.”

Se siitä vitsistä, ajattelee Rasmus, ja on ohikiitävän hetken ajan huolissaan. Tyttöystävä puristaa tiukasti laukkunsa hihnaa, eikä laske sitä käsistään, vaikka laukun täytyykin olla painava kaikista niistä kirjoista, joita hän on yliopiston kirjastolta lainannut. Josefina käyttäytyy ehkä hivenen omituisesti. Toisaalta niinhän Josefina toisinaan tekee, eikä siinä useinkaan ole mitään epäilyttävää; Rasmus arvelee, että tuskinpa tyttöystävän olemuksessa sentään mitään poikkeuksellisen erikoista on.

Josefinalla kuitenkin on erikoinen olo, ja sen enempää juttelematta hän suuntaa – yhä laukkua mukanaan kantaen – kylpyhuoneeseen pesemään käsiään ja miettimään seuraavaa siirtoaan. Rasmus on tullut töistä kotiin aiemmin kuin Josefina oletti, eikä myöskään ole vielä lähtenyt tallille. Aivan, Rasmus lähtee varmasti pian tallille. Sitten Josefina voi toimia huomiota herättämättä. Mutta mitä jos Rasmuksella onkin ollut lyhyempi työpäivä ja hän on jo käynyt tallilla? Entä jos Rasmus ei enää poistukaan kotoa? Josefina kaivaa Apteekin pussin laukustaan ja tutkailee raskaustestipakkausta saadakseen vihjeitä siitä, miten hänen kannattaisi toimia.

Ehkä hän vain tekee testin nyt. Ehkä siinä ei mene kiusallisen kauan; ehkä Rasmus ei ala epäillä tai ihmetellä mitään. Josefina repii pakkauksen auki ja rapistelee käsiinsä käyttöohjeet. Ne luettuaan hän jo panikoikin ja tulee toisiin ajatuksiin. Ei, hän ei mitenkään voi tehdä raskaustestiä nyt, Rasmuksen istuessa mistään mitään tietämättömänä vain vähän matkan päässä keittiön pöydän ääressä syömässä eilistä broileripastavuokaa. Mitä hän muka sanoisi sen tehtyään? Ei, se hänen pitäisi voida suunnitella rauhassa eikä improvisoida tunnekuohun keskellä heti vastauksen elämänsä polttavimpaan kysymykseen saatuaan.

Josefina sulloo testipakkauksen syvälle koululaukkuunsa, vetää hämäykseksi WC:n ja pesee kätensä. Sitten hän palaa takaisin elämäänsä: vie laukkunsa makuuhuoneeseen työtuolilleen ja palaa keittiöön, koska tähän aikaan kuuluu syödä jotakin välipalaa. Rasmus on laskemassa astioitaan tiskipöydälle. Valmiiksi hermostuksissaan oleva Josefina lähes tiuskaisee:
”Tiskikoneessa on likaiset.”
”Mitä?”
”Koneessa. Likaiset astiat. Laita suoraan”, Josefina ohjeistaa nyt vain puoli pykälää säyseämmin ja lisää vielä napakasti: ”Huuhtele ensin.”

Rasmuksen kulmat menevät vähäsen kurttuun, mutta sitä Josefina ei huomaa, sillä hän on kääntynyt kurottamaan itselleen teemukia kaapista. Poissaolevana Josefina pistää vettä kiehumaan ja koskettaa sitten leipäkoria. Siihen sormenpäät jäävät lepäilemään tekemättä mitään muuta, ja Josefina vaikuttaa miettivän kohtuuttoman syvällisesti, syödäkö leipää vaiko eikö. Kun tyttöystävä pian hylkää välipala-aikeensa ja kaataa vain kuumaa vettä mukiinsa, Rasmus tietää viimeistään, että tämän täytyy olla jotenkin tolaltaan. Josefinalla ei ole tapana olla hajamielinen ja ruokahaluton ilman syytä.

”Oliko sulla hyvä päivä koulussa?” Rasmus lähtee tiedusteluissaan varovaisesti liikkeelle, ohjailee kädellään Josefinan laskemaan teevesikuppinsa takaisin tiskipöydälle ja vetää tytön sitten halattavakseen. Toisen vartalo ei sula rennoksi hänen omaansa vasten niin kuin tavallisesti, mutta sanat ovat huolettomat:
”Oli ihan. Sain ne kirjat kirjastosta.”
”No hyvä”, Rasmus sanoo, ja ennen kuin hän ehtii päättää, mitä sanoisi seuraavaksi, Josefina suuntaa valokiilan häneen.
”Sulla taisi olla lyhyt. Pääsit ajoissa. Työpäivästä.”
”Töistä? Joo, pääsin. Kengityspäivä, niin ei ollut niin paljon ratsastettavaa”, Rasmus kertoo ja tarkastelee Josefinaa, jonka olemus on epämääräisellä tavalla kireä.

Hän seuraa tyttöystäväänsä sohvalle, minne he istahtavat vierekkäin. Josefina ei vaikuta olevan juttutuulella, eikä Rasmus ala väkisin keksiä puheenaiheita. He istuvat vaiti. Rasmus koettaa asettaa käsivartensa Josefinan harteille, mutta koko nainen ikäänkuin luiskahtaa hänen otteestaan sillä verukkeella, että kumartuu ottamaan sohvapöydältä teemukinsa.

Siinä on pelkkää kuumaa vettä, minkä Josefina tiedostaa vasta hörpättyään kirkasta nestettä. Hän on vähällä nielaista väärään kurkkuun, kakoo hetken ja oivaltaa, ettei hänen olonsa kerta kaikkiaan tule helpottamaan ilman että hän puhuu puolisolleen huolenaiheestaan.

”Rasmus”, Josefina sanoo laskettuaan onnettoman teevesikupposensa takaisin pöydälle, asettautuu puolittaiseen polvi-istuntaan kasvokkain kumppaninsa kanssa ja vääntelee hieman käsiään sylissään. ”Mun on ihan pakko puhua sun kanssa.”
”Okei”, Rasmus myöntyy välittömästi ja katselee vaivihkaisen arvioivasti tyttöystäväänsä, joka on huolestuttavan suoraryhtinen ja vakava ja ilmeisen levoton. Ehkä Josefina vihdoin kertoo mitä Rosengårdin kartanolla oikein tapahtui, hän arvailee villisti.
”Mä ostin raskaustestin.”
Okei, ei, niin ei varmasti käynyt perhevierailun aikana.

Josefina on kalpea ja sen näköinen, että alkaa koska tahansa itkeä.

Rasmus ei ole varma, tekeekö hänenkin yhtäkkiä ihan vähäsen mieli itkeä.

”Mä en ole varma, mutta musta tuntuu että mun kuukautiset on myöhässä”, Josefina paiskaa surkeana suustaan ja alkaa ihan totta itkeä, ja vaistomaisesti Rasmus tarraa häntä kädestä sydän sykkyrällä. Sinnikkäästi Josefina nikottelee itkuaan ja sättii sitten itseään voimakkaasti: ”Mä olen niin typerä! Mä en ole koskaan pitänyt tästä kirjaa, siis mun kierrosta, ja mä en ole ihan satavarma kuinka paljon, mutta kyllä ne varmasti on myöhässä. Ja mä olen ollut niin väsynyt, se sopisi kuvaan, ja musta vaan tuntuu… erikoiselta.”

Rasmus ei tiedä kuukautisista mitään, paitsi että ne tekevät joskus kipeää ja niitä kuuluu siksi inhota vähäsen ja ettei niiden kaiketi ole hyvä olla myöhässä, mutta sen mies kyllä ymmärtää, että Josefina on aidosti hädissään.

”Okei”, hän sanoo typeränä, ja yrittää olla paukauttamatta suoraan mieltään sillä hetkellä eniten askarruttavaa kysymystä — ja epäonnistuu yrityksessä välittömästi: ”Oletko sä siis Raskaana?!” Hienoa. Olisihan sitä voinut vaikka sanoa jotakin rauhoittavaa. Osoittaa tukea. Mutta ei. Suoraan asiaan vain.

Josefina pudistelee vimmatusti päätään yhä huomattavan itkuisena. Hetkeksi Rasmus helpottuu. Josefina siis ei ole raskaana. Josefina vain osti testin, koska epäili voivansa olla raskaana, ja on yhä hieman tolallaan siitä, että joutui tekemään testin ylipäänsä. Ei tässä hätää.

”Mä en ole tehnyt sitä”, Josefina sitten sanoo ja kohtaa poikaystävänsä typertyneen katseen. ”Mä vasta tänään hain sen testin.”
”No pitäisikö sun tehdä se?” Rasmus haluaisi esittää kysymyksen ihan rauhallisesti, mutta ääni kohoaa tottelemattomasti omituiseen kiekaisukorkeuteen.
”Mä en uskalla!” Josefina ulvahtaa, alkaa itkeä kahta kauheammin ja suurin piirtein heittäytyy Rasmusta vasten.
”Miten niin et uskalla! Pitäähän sun tietää jos sä olet — jos — meidän pitää tietää jos sä olet… raskaana.”

Josefina tutisee kuin viimeistä päivää. Jopa hänen pisamansa kalpenevat. Rasmus tahtoo tietää onko hän raskaana; ja mitä sitten, mitä sillä tiedolla tehdään? Yhtäkkiä Josefinaa pelottaa vieläkin hillittömämmin. Ei vain se, onko raskaustestin tekeminen aiheellista, vaan myös se, mitä siitä sitten seuraa niin välittömästi kuin pitkällä aikavälilläkin.

”Se on parempi tehdä aamulla”, Josefina sanoo ääni kirkkaana ja mieli sumuisena.
”Miten niin?” Rasmus ihmettelee kulmat mietteliäässä kurtussa.
Josefina nolostuu vähäsen. Pitääkö tämäkin asia selittää ääneen ja pitääkö hänen yhä teknisesti ottaen aikuisena ihmisenä suhtautua aihepiiriin niin kiusaantuneesti? Lääketieteen opiskelija, totisesti!
”Nokun. Silloin sitä hormonia mitä se mittaa on eniten. Virtsassa. Niin että tulos on luotettavampi.”
”Ahaa.”

Pariskunta istuu hiljaa. Rasmus pitelee Josefinaa toisesta kädestä ja Josefina kuivaa toisella kyyneliään. Sitten nainen tuntee olonsa hieman hätääntyneeksi ja surkeaksi, kun poikaystävä yhtäkkiä päästääkin irti, nousee ylös ja astelee poispäin. Miten se voi hylätä hänet nyt tunnemylläkkänsä keskelle! Mutta ei Rasmus hylkää häntä, vaan käy laittamassa pehmeää tunnelmaa luovan valosarjan päälle ja palaa sitten takaisin. Poikaystävä vetää Josefinan kainaloonsa, rutistaa vähän ja kysyy vakavailmeisenä:
”Haluaisitko sä teetä? Nyt ihan oikeasti, eikä pelkkää vettä. Mä voin laittaa sulle.”

Josefina tirskahtaa tahtomattaan, huomaa mielensä keventyvän kuin varkain ja kääntyy miedosti hymyillen katsomaan surkeaa teevesikuppiaan.

”Miten mä unohdinkin teen teestä.”
”Sulla oli muuta mielessä”, Rasmus sanoo kiltisti ja silittelee tyttöystävänsä hiuksia.
”Niinpäs olikin”, Josefina huokaisee ja nojaa päänsä Rasmuksen olkaa vasten.

Siihen rakentuu luonteva hiljaisuus, jonka aikana kaksi nuorta mieltä pohtii omiaan. Tee unohtuu hetkeksi. Josefina tuntee valtaisaa väsymystä, sellaista, jota usein koetaan suurten kysymysten äärellä. Se on lamaannusta, johon kuitenkin sekoittuu sähköistä jännitystä, joka puolestaan estää rauhoittumasta vaikka uupumuksesta palautuminen sitä vaatisikin. Josefina tietää olevansa ylikierroksilla pitkän, jännittävän, surettavan, shokeeraavan ja mullistavan alkusyksyn jäljiltä ja huomaa yhtäkkiä tahtovansa hengähtää hetken enemmän kuin mitään.

”Voidaanko unohtaa asia loppuillaksi?” Josefina anoo Rasmukselta ja toivoo tämän ymmärtävän. ”Tehdään se testi huomenaamulla, mutta tänään ajatellaan vaan kaikkea muuta. Katotaan vaikka sarjaa. Pelataan jotain. Ja mä tahtoisin kyllä sitä teetä. Rooibosta.”

Rasmus katsoo häntä silmiin, nyökkää ja toteuttaa hänen kaikki toiveensa, mutta vaikka ilta onkin tunnelmaltaan näennäisen kepeä ja rauhallinen, tietysti Josefina valvoo hermostuneena läpi yön. Välillä jännitys iskee voimakkaina sähköiskuina kehon ja mielen joka sopukkaan, eikä aamu tunnu tulevan koskaan ja sittenkin aivan liian pian.

Itkulle ei tule loppua, kun hän levottomista tunneista selvittyään pitelee raskaustestiä kädessään ja yrittää setviä tunteitaan. Kontrollialueen punertava viiva on paikallaan kuten kuuluukin, testialue sen sijaan ammottaa tyhjyyttään.

”Se on negatiivinen”, hän selittää niiskutustensa lomasta Rasmukselle, joka tietää jo, sillä Josefina on pakottanut Rasmuksenkin lukemaan testin käyttöohjeet oikean tulkinnan varmistaakseen. Kai kaksi järkyttynyttä mieltä toimii varmemmin kuin yksi.
”Sä et ole raskaana”, Rasmus lausuu hitaasti ja varmistellen.

Josefina pudistaa vimmatusti päätään. Kädet tärisevät ja henki kulkee puuskittain. Huh, mikä tunne.

”Oletko sä surullinen?” Rasmus kysyy äkisti, ja Josefina kohottaa häneen ymmyrkäisen katseen. Lyhyen hetken molempien mielet lyövät täydellisen tyhjää, mutta Josefina toipuu vikkelämmin:
”En.”

Rasmus nyökkää, mutta katselee tyttöystäväänsä epäileväisen oloisena.

”Sä itket.”
”Niin itken, koska mä olen rehellisesti sanottuna niin huojentunut”, Josefina tarkentaa. ”Koska – koska ei musta olisi nyt sopeutumaan tällaiseen. Mulla on ihan liikaa kaikkea – kaikki on ihan päälaellaan.”
”Joo”, Rasmus äännähtää, ei keksi muuta ja päättää turvautua johonkin lohdulliseen eleeseen.

Josefina on liian voimakkaasti virittynyt nauraakseen sille, että Rasmus Alsila, joka aina paijailee antaumuksella ja onnensa kukkuloilla hevostaan Laraa kun se suvaitsee tiinehtyä, taputtaa nyt lepsusti oman tyttöystävänsä päätä. Hieno tyttö, et ole raskaana. Vähitellen Josefina alkaa kuitenkin tyyntyä riittävästi ajatellakseen edes ohimennen järjellä tunnekuohun sijaan. Hän sulkee silmänsä ja tuntee omituista huimausta. Sen tasaannuttua hän puhuu niin kuin kokisi velvollisuudekseen rauhoitella heitä molempia.

”Arvaa mitä”, hän aloittaa ponnettomasti. ”Tää on varmaan kaikki vaan stressiä. Väsymys, outo olo, siirtyneet menkat. Voihan sekin tehdä tällaista.”
”Ai”, Rasmus, lohduttamisen erityismies, pukahtaa ja jatkaa: ”Sitten sun pitää yrittää rentoutua.”
Jos Josefina jaksaisi, hän saattaisi saada hepulin. Nyt hän on kuitenkin liian voipunut tiuskaistakseen Rasmukselle, ettei tarvitse viljellä itsestäänselvyyksiä tai ettei hän mitenkään kykene täyttämään elämänsä kaikkia ristiriitaisia vaatimuksia. Sen sijaan hän nyökkää voimattomasti.
”Niin, niin kai mun pitää.”
”Joo. Hmm, mun varmaan pitäisi lähteä kohta töihin.”
Jos Josefina jaksaisi, hän saattaisi saada hepulin siitäkin. Aivan kuin hevoskauppias Koistisen tallissa olisi minuutin päälle, milloin Rasmus suvaitsee saapua. Näpäyttämisen sijaan hän päätyy nyökkäämään vaisusti, mutta kysyy kuitenkin vielä:
”Mitähän ihmettä me oltaisiin tehty, jos tää ei olisi ollut väärä hälytys?”

Rasmus, joka on jo alkanut liikehtiä kuin lähtöä tehden, pysähtyy ja puntaroi tarkkaan sanojaan.

”Kai me oltaisiin vaan pärjätty jotenkin”, poikaystävä sanoo sen rohkaisemana, ettei heidän nyt tarvitse oikeasti tehdä mitään. ”Oltaisiin otettu selvää, että mihin pitää soittaa ja mitä seuraavaksi ja, niin, ja varmasti kaikkea löytyisi käytettynäkin ja, niin, no, kyllä me oltaisiin sitten pärjäilty.”

Josefina ei henno huomauttaa, ettei vastausta kolmanteen suureen kysymykseen löydy Googlesta. Yksi: olenko raskaana. Kaksi: mikä on terveyskeskuksen puhelinnumero? Kolme: haluammeko me vanhemmiksi?

On paljon lohdullisempaa jäädä ajattelemaan, että Rasmus Alsila olisi valmis koluamaan Facebookin pastellisävyjenkatkuisia mammakirppareita löytääkseen kaiken tarpeellisen heidän vauvalleen. Josefina päättää jättää raadolliset ajatukset sikseen, sillä niille ei kaikeksi onneksi ole tällä erää käyttöä. Rasmuksen mentyä Josefina tekee hiljaa päätöksen: on oikeasti aika höllätä vähän stressipipoa. Hän tekee itselleen aamiaista ja jättää menemättä aamun ensimmäiselle luennolle, jotta itkuisten silmien turvotukselle jää aikaa laskea.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 21.09.20 16:33
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Grannin päiväkirja

Iloinen tarina
11. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa #jusmus

Kesän paras päivä, huomaan ajattelevani onnellisena. Mieli on uskomattoman kepeä ja suupielet ilmeisesti täynnä heliumia. Olen juuri päättänyt kisapäiväni Heidelbergissä huikeaan rataan ja kaikista maailman hevosista Grannin kanssa – metrikolmenkympin radalla!!! (Anteeksi. En yleensä käytä useampaa kuin yhtä huutomerkkiä, enkä hirveän tuhlailevasti sitäkään. Mutta tämä tarina ansaitsee… ei, tarvitsee huutomerkkinsä, koska tässä on NIIN hyvä fiilis.)

On ihan uskomatonta, miten ratsastettavalta Granni tuntui läpi koko radan!(!!) Mä hekumoin sitä vielä ravaillessani vähän startin jälkeen, ja sitten vielä silloinkin, kun kävelytän hevostani. Ratsastan mielessäni uudestaan ja uudestaan jokaikisen askeleen radasta: sen upean linjan vihreäkultaiselta pystyesteeltä taivaansiniselle trippelille, johon kuusi askeltamme osuivat täydellisesti; kaarteen, josta sain mielettömällä tarkkuudella ratsastettua yhden askeleen ja siten tarpeetonta aikaa pois; ja sen mielettömän loppusuoran, jossa tunsin luissani että johtoaika olisi ulottuvissamme jos menisimme täysiä ja ottaisimme ehkä pienen riskin koko radan päättävällä viininpunaisella, pitsijohteiden rajaamalla kapealla pystyesteellä. Montaa muuta kilpailijaa ajatus tarkkuutta vaativasta pystyesteestä jarrutti, mutta mä luotin siinä vaiheessa Granniin niin aukottomasti, että annoin sen venyttää askeleensa niin pitkäksi kuin lähti. Voimalla se sitten irtosikin maasta aika kaukana esteestä, ja ehkä siinä vaiheessa sydän kävi vähän kurkussa kun tajusin, että sen pitkän hypyn piti olla myös riittävän korkea saatellakseen meidät yli esteestä, joka oli Grannille aika iso. Enää en kuitenkaan voinut silloin tehdä asialle mitään, joten mukauduin vain hyppyyn.

Ja se riitti. Granni piti jalat tarkasti itsellään ja lennähti yli, ja nyt mä silittelen hevosta hurjalla antaumuksella enkä lopeta kävelyttämistä, sillä uskon että me saadaan mennä palkintojenjakoon. Olisi typerää viedä tamma meidän viikonlopunaikaisille väliaikaiskarsinoillemme, sillä sielläpä me sitten vain seistäisiin odottamassa.

Juuri kun mä muistan, että jaboilla saattaisi odottaa Rasmus, mikä voisi olla siis ihan pätevä syy mennä sinne, meidät kuulutetaan palkintojenjakoon. Joku Nicolajotakin on kirinyt meidän edelle, mutta ihan kivalta tuntuu kuulkaas toinenkin sija saksalaisisten kilparatsastajien kansoittamien kisojen kolmekymppisessä. 130 senttimetriä, buujaa! Grannin kanssa!

Me haetaan Grannin kanssa ruusuke, ja silloin mä näen Rasmuksen hurraamassa meille portin lähistöllä. Tai no, ei Rasmus hurraa vaan hymyilee vain ihanasti, mutta Joachim ilkamoi senkin edestä. Kummakin taputtavat Grannin kaulaa, kun ratsastan ulos palkintojenjaosta, ja sitten kummatkin koskettavat mun reittä mutta ihan eri tavalla: Joachim vain läiskäyttää toverillisesti kerran onnitellakseen ja Rasmus puoliksi taputtaa ja puoliksi silittää ja antaa käden viipyä siinä hetken. Huu.

”I’m done for the day”, hymähdän kättä Rasmuksen olalla lepuutellen. Fiilis on niin älyttömän upea, että hetken mä jopa mietin, että entäs jos me oikeasti vaan jäätäisiin tähän elämään. Pomo maksaisi meille palkan siitä, mistä me pidetään ja missä ollaan hyviä. Rasmus treenaisi ja kilpailisi ja etenisi epäilemättä kohti isoja kisoja ja tähteyttä, ja mulle pomo on väläytellyt että saisin laitella nuoria satulaan nyt kun sillä on tulossa parikin ikäluokkaa ratsastusikään. Ajatella - saisin sisäänratsastaa ja luovuttaa sitten kilpailtavaksi kilpailunhenkisemmille. Välillä pääsisin varmasti mukaan kisoihin, ehkä kokonaiseksi viikonlopuksi niin kuin nyt, ja se olisi juuri tällaista.

Endorfiineja, pisamia hivelevää aurinkoa puolipilviseltä taivaalta ja Rasmus, joka näyttää riipaisevan hyvältä kisavaatteissaan silloinkin kun on jo hypännyt kaksi rataa keskipäivän lämpimimpinä aikoina. Sen upea tukka on siis jo vähän latistunut, mutta se ei yhtään lievitä mun ihastustani koko mieheen. Se näyttää niin itsevarmaltakin. Tämä on sen luontainen ympäristö, arvelen, ja sipaisen vähän niitä sen ihania hiuksia.

”They are changing the course for bigger classes”, Joachim sanoo. ”So I guess we all have a little spare time now. No need to start jogging the horses quite yet if we want them to stay fresh and sharp for the afternoon. Maybe we should have some lunch.”
”Sounds good to me”, Rasmus myötäilee.
”If it’s alright, I wouldn’t mind a helping hand with Granni first”, esitän toiveeni ja heittäydyn alas ratsailta. Rasmus kyykistyy jo irroittelemaan hevoselta suojia.
”Sure thing, honey”, Joekin lupautuu, ja yhtäkkiä Grannilla on kaksi avuliasta hoitajaa ja mä tunnen oloni ihanan tarpeettomaksi.

Nappaan ruusukkeen Grannin suitsista. Se ei ole kesän esteettisin ilmestys, mutta koska siihen yhdistyy muistikuva Täydellisestä Radasta, pidän siitä hirveän paljon.

”I’ll go get changed while you take care of my lovely mare”, ilmoitan sitten miehille.
”Ooh, very bossy of you”, Joe nauraa hekottelee ja mä punehdun vähäsen, mutta pidän pintani.
”That way we’ll get food faster”, perustelen. ”I’d like to freshen up a bit. Just because you guys have some classes left to ride doesn’t mean I need to stay in this sweaty uniform.”
”I bet he doesn’t mind your sweaty uniform”, Joachim virnuilee ja pukkaa Rasmusta olkavarteen niin että kevytrakenteinen ratsastajapoikaystäväni joutuu ottamaan sivuaskeleen ja vähän toistakin korjatakseen tasapainonsa.

Jätän Grannin miesten tehokkaaseen huomaan. Tuntuu hyvältä päästä eroon kilpa-asusta, sillä ratsastushousut, -saappaat ja -paita eivät ole mikään ideaali asu kahdenkymmenen plusasteen säähän ja kypärä oli jo alkanut tuntua höyrystyskattilalta. Tukkani on onnettomasti lättänä päälaelta ja kikkuralla muualla, enkä voi tehdä sille paljonkaan, mutta suihkaus kuivashampoota, hitunen pöyhintää ja lempeä taltutus korkealle poninhännälle saa mut jo tuntemaan oloni paljon raikkaammaksi.

Hyvissä päivissä on sellainen taika, että katsoessani hymyileväistä, päivettynyttä peilikuvaani ennen ihmisten ja hevosten ilmoille palaamista, sekin näyttää jotenkin... kivalta. Jestas! Siinä minä olen, pitkänä ja hoikkana ja ehkä ponnarin ansiosta tarmokkaan näköisenä, ja minähän hymyilen niin että oikeastaan näytän aika hauskalta.

Itsetuntoa hivelee sekin, kuinka näen Rasmuksen skannaavan uuden freesimmän lookini, kun palaan takaisin. Ihan varmana se katsoo shortsienpaljastamia sääriä kahdesti. Ihan varmasti se näyttää vähän sanattomalta ja melko varmasti hyvällä tavalla. Sitten se hymyilee oikein aidosti ja leveästi ja se tuntuu niin hirvittävän kutkuttavalta, ettei hyvää tuultani laisinkaan lannista edes se, että Granni yrittää kohta kataluuksissaan näykkäistä minua, kun käyn vielä rapsuttelemassa sitä. Suukotan hevosta kaiken irvistelyn uhalla.
”Så fin du är”, kuiskaan tammalle lempeästi, silitän valkeaa tähteä sen otsalla ja sitten lopulta annan sen jäädä omaan rauhaansa.

Tartun Rasmusta onnellisena kädestä. Suuntaamme suorinta tietä alueelle, jossa muutama ravintolateltta kilpailee aika vähistä asiakkaista. Nämä eivät ole mitkään valtaisan suuret kisat täkäläisittäin, ja on ehkä vähän yllättävääkin, että valinnanvaraa on kuitenkin näin paljon. Se on kuitenkin meidän etumme, sillä lopulta päädymme hajaantumaan: Joe ja Rasmus suuntaavat yhteen telttaan ja minä toiseen, ja pian liitymme taas toistemme seuraan yhteisellä istuma-alueella annostemme kanssa. Valitsemme paikan vanhan puun varjosta. Joachim ojentaa minulle piccolopullollisen kuohuvaa.

”For your placing, madam”, ratsumestari hyrisee ja minä kiittelen yllättyneenä.

Kihahtaako päähäni sitten kuohuviini, onnellisuus vai niistä sekoiteltu cocktail, mene ja tiedä. Joka tapauksessa minä päädyn sinä päivänä poikkeamaan tavallisesti kainouden ja siveyden rajoittamista tavoistani. Kun me lounaan jälkeen suuntaamme takaisin tallialueelle valmistellaksemme miesten ratsut iltapäivän koitoksiin, Joachim jää hetkeksi jälkeen tavattuaan jonkun tutun, jonka kanssa mies tahtoo vaihtaa pikaiset kuulumiset. Me jatketaan Rasmuksen kanssa matkaa, kunnes pysäytän poikaystäväni ja käännän kasvokkain itseäni vasten. Suutelen häntä niin että tuntuu, ja edes sitten kun tuttu vislaus kertoo Joen nähneen tapauksen, minua ei edes hävetä.

Hymyilyttää vain.

Kesän paras päivä, mietin taas. Tuntuisi hupsulta ja ahneelta edes kuvitella, että tämän parempaakaan voisi olla enää luvassa. Muisto Rasmuksen käsistä vyötäisilläni ja rintakehästä rintakehää vasten ja minun käsivarsistani hänen niskansa taa kiertyneinä tuntuu vaalimisen arvoiselta, ja tallennan senkin siihen ruusukkeeseen, joka on ehkä sittenkin koko kesän kaunein.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.07.20 19:03
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 162
Luettu: 10227

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Naamion takaa aina sut tunnen
13. kesäkuuta 2020. Dzelzainin linna, Saulkrasti, Latvia. Masquerade.

* * * * *

Aurinkorannat. Merenläheisyyden tuntee koko Saulkrastissa. Täälläkin, missä merta ei näe, tiedän sen olevan olemassa kuin se hengittäisi kivisissä seinissä ja lakaisisi nurmipeitteisiä laitumia. Kai se on merellisissä maisemissa syntyneen ja kasvaneen vaisto; yhdestoista aisti. Meri on lähellä.

Dzelzainin linnan laajat tilukset kylpevät auringonvalossa, ja vaikkei iltahämärästä ole vielä tietoakaan, ajatukseni luisuvat väistämättä sitä kohti. Rauta-aidat sulkevat meidät väljään syleilyynsä, emmekä me suinkaan ole ainoat niiden suojiin tai puserruksiin kutsutut. Millaisia tapahtumia naamiot tulevatkaan kätkemään taakseen? Ovatko omat asumme onnistuneet, sulaudummeko joukkoon vai pistämmekö silmään — ja jos, hyvällä vai huonolla tavalla? Jossakin kirkuu lokki. Olen melko varma, että se on lokki.

* * * * *

"Jusu!" joku huudahtaa tuttavallisesti.

Tuttavallisuus ei sovi näiden seinien sisään, ja sittenkin se sopii kamalan hyvin. Käännyn hymyilemään Amelie Chaputille, joka kulkeutuu vauhdikkaasti lipuen meitä kohti.

"Minkä huoneen annoit heille? Anna minä näytän heille tien", Amelie vaatii Bed & Breakfastin vastaanottovirkailijalta, joka huokaisee ja ojentaa meille huoneen avaimen. Sitä kantaen lähden seuraamaan Amelieta Rasmus kintereilläni.

"Mahtavaa että tulitte. Onko tämä sinun poikaystäväsi? Hei, Amelie Chaput, hauska tavata."
"Rasmus. Alsila. Samoin?"
"Totta kai tulimme. Oli mukavaa tulla kutsutuksi. Ja kiva nähdä."
"Niin kyllä on! Juhlista tulee mahtavat, tunnen sen luissani. Äsh, luista viis: tunnen juhlien emännän. Hän ei järjestä huonoja juhlia."

* * * * *

Matkalla me ehdimme nähdä vilauksia linnasta ja vaihtaa nopeimmat kuulumiset. Amelie lupaa esitellä meille paikkoja tarkemmin seuraavana päivänä.

"On luvattu sadetta", tyttö irvistää, "mutta ei kai se maisemakierrosta estä."

Lupaan ettei estä ja hyvästelen Amelien. Jäämme Rasmuksen kanssa kahden valmistautumaan iltaan.

"Ai niin! Näitkö sen koiran?" muistan yhtäkkiä kysyä samalla kun kiharran huolekkaasti hiussuortuvaa. "Se oli niin ylväs." Sitten vitsailen: "Hankitaanko koira?"
"Koira?"
"Äiti kylläkin pelkää koiria eikä tulisi enää koskaan vierailulle", vakavoidun.
"Hankitaanko vaikka kymmenen", Rasmus mutisee, ja vaikka tiedän hänen vitsailevan (??), olisin valmis heittämään häntä kädessäni olevalla esineellä, siis mikäli se olisi jotakin turvallisempaa kuin polttavan kuuma hiustenkiharrin.

* * * * *

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Zenmaskit

* * * * *

Emme eksy matkalla puutarhaan. Eksymme vasta perillä: juhlahumuun, salaperäisen kuplivaan ja pirskahtelevaan tunnelmaan. Kohtaamme ihmisiä, joskus tutuiksi paljastuvia ja toisinaan aivan vieraita. Ajaudumme välillä erilleen ja toisinaan takaisin yhteen.

Vaihdan kohteliaita sanoja ihmisten kanssa, joita en tunne, ja naamion takaakin minua ujostuttaa. Joku kehuu työtäni sosiaalisen median parissa, toinen ei ole sellaisesta kuullutkaan, kolmas säteilee iloa ja neljäs rauhattomuutta. Vanhat tutut Aliisa ja Ava yllättävät; heitä en tunnista ennen juttusille ajautumista.

Yhden tunnen kuitenkin aina. Naamio ja lainattu smokki eivät kätke rasmusalsilaa — tunnetta, ilmiötä, lumousta. Hänen kanssaan saavuin ja hänen kanssaan poistun.

Tällä kertaa ei hetkeäkään ennen viimeistä kellonlyömää.

* * * * *

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Zenmasq20

* * * * *
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 12.06.20 18:41
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Branin päiväkirja

Hannaby Hanami Week: Bran ja Josefina
10. toukokuuta 2020 #hanamiweek #jusmus

Hannaby Hanami Week oli ollut hyvää aikaa, monellakin tasolla.

Kaikki hevoset olivat hypänneet hyvin – toki osa paremmin kuin toiset – ja muutama rusettikin me oltiin saatu tuliaisiksi. Lisäksi me kaikki oltiin kerätty sitä kuuluisaa kokemusta, joka varmasti auttaisi eteenpäin. Kaikki mun ratsuista olivat vielä varsin nuoria, Carrikin vasta kahdeksanvuotias, ja niillä oli kyllä aikaa kypsyä huipputason kilpahevosiksi, jos olivat kypsyäkseen.

Mutta vielä paljon onnellisempi kuin hyvistä radoista ja niistä parista rusetista, mä olin onnellinen Josefinasta.

Ruotsiin lähtevät edeltävät viikot olivat olleet omituisia ja ehkä ensimmäistä kertaa meidän suhteen aikana musta oli välillä tuntunut, että ehkä me ei elettäisikään koko elämäämme onnellisina loppuun asti yhdessä niin kuin joku Disney-leffan sankaripariskunta. Välillä siltä oli tuntunut Ruotsissakin.

Lauantai-iltana me kuitenkin oltiin selvitty ensin Rosengårdien perhepäivällisestä ja sitten illanistujaisista Joen ja muun kisaväen kanssa, ja sitten otettu viinipullo mukaan ja kadottu Hannabyn linnan ulkoalueille keskustelemaan elämästä ja meistä. Mä edelleenkään ollut löytänyt itsestäni yhtään normaalia supliikimpaa miestä, mutta mä olin vähän takellellen onnistunut viinilasia käsissäni pyöritellen kertomaan, miltä musta tuntui ja mitä ehkä halusin tai ainakin luulin haluavani elämältä ja meiltä ja kilparatsastukselta, ja Josefina oli tehnyt samoin.

Ei se mitään tietenkään lopullisesti ratkaissut, että heitti puheeksi ilmoille sanoja, joiden paikkaansaapitävyydestä ei ollut itsekään varma, mutta ilmaa se oli puhdistanut. Ja jotenkin hetkellisesti kadonnut yhteys mun ja Josefinan välillä oli palannut taas.

Siitä, jos mistä, mä olin onnellinen. Josefina oli ihminen, jonkalaista ei mun reitille tulisi toista, ja mä halusin pitää siitä kiinni.

Ja lisäksi mä olin onnellinen kaikista hevosistani, mutta erityisesti Branista, joka oli ollut koko viikon hyvä, mutta ei ihan tarpeeksi hyvä sijoittuakseen. Yksi puomi siellä, toinen täällä; lauantain luokassa yksi aikavirhe tiputtamaan meidät sijoituksilta. Yhtään varsinaisesti huonoa rataa Bran ei ollut hypännyt, ja lisäksi se oli käyttäytynyt koko viikon kuin unelma ja saanut Cellaltakin kehuja. Ori oli kiltti, hauska, komea ja laadukas, ja mä olin iloinen jokaisesta päivästä jonka sain sen kanssa viettää. Se oli mun sielunveljeni siinä missä Easy ei ollut ja Carrista oli vielä liian aikaista sanoa; Branin kanssa kaikki tuntui helpolta.

Siksi musta tuntuikin, että sen siirto pääasiassa kenttäluokkiin oli ollut yksi parhaista päätöksistä mitä olin tänä vuonna tehnyt. Mä päätin mun Hannaby Hanami Weekin näytösluonteiseen maastoesteluokkaan Branin kanssa, ja voi pojat, miten hauskaa sekä mulla että hevosella oli. Maastoesteet olivat huomattavasti erikoisempia kuin mitä meistä kumpikaan oli koskaan nähnyt, mutta Bran ei kahta kertaa niitä vilkaissut vaan loikki jokaisen yli itsevarmuutta ja iloa puhkuen.

Kovin kovaa mä en uskaltanut päästellä, joten pisteradalla meidän kohtaloksi jäi olla toinen ei-sijoittunut – ei meille mikään vieras paikka tuloslistalla - mutta se ei saanut mun hymyä hyytymään hetkeksikään. Hyppääminen oli hauskaa, paljon hauskempaa kuin oli pitkään aikaan ollut, ja toivoin että me saataisiin Branin kanssa vastaavanlaisia ratoja vielä paljon lisää.

Vaikka se ei ollut mun hevonen, ja tuskin tulisi koskaan olemaankaan, oli se hevonen jollaista tuskin tulisi mun reitille toista.

4.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120cm - sijoitus 11/36
5.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120-125cm - sijoitus 8/28
8.5.2020 Hannaby Hanami Week - 125cm - sijoitus 16/25
9.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120cm - sijoitus 10/34
9.5.2020 Hannaby Hanami Week - Mother's Day Special maastoesteet - sijoitus 8/23
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 24.05.20 20:52
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 54
Luettu: 3057

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Hauskaa vappua vain
1. toukokuuta 2020
#jusmus

Ai mitäkö tein vappuna? Sitä samaa kuin aina näinä päivinä, eli en juurikaan nähnyt muuta maailmaa kuin kirjaston seinät ja tallimaisemat. Kun tunnelma kotona oli kiristynyt, koska me oltiin Rasmuksen kanssa molemmat oikeastaan aika urpoja eikä puhetaitoisia ensinkään, mä olin siirtänyt pääsykoelukemiseni kirjastoon. Rasmukselle väitin (vaikkei se kysynyt), että halusin nyt ottaa mahdollisimman tehokkaan kertausrypistyksen ja että pystyin keskittymään parhaiten, jos lähdin kotoa vähän niin kuin olisi mennyt töihin.

Totta toinen puoli: en mä juuri nyt pystynytkään keskittymään kotona yhtään, kun mä huomasin vähän väliä kyttäileväni kelloa ja miettiväni, milloin Rasmus tulisi kotiin ja pohtivani, viivyttelikö se tahallaan ollakseen pidempään poissa mun luota tai jos se saapui ajoissa, oliko se vaitonaisempi tai kireämpi kuin tavallisesti. Oli keskittyminen vaikeaa välillä kirjastossakin, mutta ei auttanut kuin pakottaa. Viimeisten viikkojen pääsykoeahdistus oli iskenyt ja lujaa, ja kai siihen muutakin kietoutui, mutta yritin keskittää syyn lähestyvän kokeen niskoille jottei tarvinnut ajatella muuta. Mulla oli välillä niin käsittämättömän vaikea olla kaiken epävarmuuteni ja itsekritiikkini kanssa, että toisinaan henki salpautui ja pelkäsin oksentavani. Joskus yritinkin, mutta mitään siitä ei seurannut, joten totesin kurkkuun pyrkivän tiiviin tuntuisen massan olevan sittenkin vain huonoa tunnetta.

Niinpä mä pänttäsin minkä töiltä ja hevosilta ehdin ja jätin suosiolla muun muassa vappuiloittelut muiden hommiksi.

Runiacissa eivät vappuhulinat ihan kamalasti näkyneet, ellei laskettu tarhassaan liihottelevaa uutta arabialaistammaa, joka oli musta aivan järkyttävän kaunis ravatessaan kaula kaarella ja pitkät vaaleat jouhet kuohahdellen. Pysähdyin hetkeksi katselemaan sitä ja tunsin oloni huojentuneeksi, kun hymy pyrki kasvoilleni. Ei mitään niin suurta stressiä ja murhetta, etteivätkö hyväkuntoiset, elämästään ilakoiden nauttivat hevoset olisi sitä edes vähäsen lievittäneet.

Me oltiin sovittu Niilon kanssa tehokkaasta ajankäytöstä: tulimme tallille samoihin aikoihin, jotta minä voisin antaa Niilolle vähän vinkkejä Belisan kanssa samalla kun itse ratsastaisin Ronyaa. Oli alkanut aikojen saatossa tuntua jo vähän luontevammalta ohjeistaa Niiloa, vaikka varsinaisia valmennuskertoja karsastin yhä, kun en kerta oikeasti ollut minkään tason valmentaja. Minusta oli ihan eri asia osata ratsastaa itse kuin kyetä kertomaan toiselle, miten se tehtiin.

"Heippa Jusu! Hauskaa vappua", virnisti Viljami mulle, kun kohtasin sen Ronyaa tarhasta talliin taluttaessani.
"Sinäkin täällä?" hymähdin takaisin.
"Joo. Missäs muualla."
"En itse asiassa tiedä - kuuluuko tänään olla kännissä vai krapulassa?" pohdiskelin, ja vaikka se oli väkinäinen vitsi, vitsi se oli kuitenkin. Sellaiset olivat mun suustani harvinaisia aina ja erityisesti näinä aikoina.
"Jotkut on sekä että", ilmoitti Niilo Belisan karsinasta.

En osannut sanoa siihen mitään, joten naurahdin vain pienesti. Niilolla nyt ei tietääkseni vielä iän puolesta asiaa olla kumpaakaan, mutta mussa ei ollut kylliksi tätiä sanomaan sellaista asiaa ääneen... ja sitä paitsi sehän olisi ollut tekopyhää. Vaikka mä en ollut ollut minkäänlainen villikkoteini, kyllähän mäkin olin kavereideni imussa päätynyt erinäisiin tilanteisiin, joista äidin ja isän ei tarvitsisi koskaan tietää (vaikka ei ne niin naiiveja varmaan olleetkaan, etteivätkö olisi arvanneet).

Laittelimme Niilon kanssa ratsut valmiiksi ja suuntasimme hyvän sään turvin kentälle. Mä aioin tehdä töitä lähinnä ravissa, sillä kummallisella tavalla mun teki mieli päästä hiomaan harjoitusravia miellyttäväaskelisen ponin kanssa. Ronya oli niin hyvin koulutettu ja miellyttävä luonteeltaan, että sen kanssa mä sain aika usein keskittyä ihan vaan istuntaan ja askellajin hiomiseen, enkä olisi pitänyt ihan mahdottomana ajatuksena käydä starttaamassa sillä joskus koulukisoissa vaikka helppoa B:tä. Varmaan se menisi  ihan siivosti, ja ehkä me suoriuduttaisiin hyväksytyn tuloksen arvoisesti helposta A:stakin, vaikka mä en mikään kunnon kouluratsastaja ollutkaan.

"Oletko tehnyt nyt niitä laukkaverryttelyjä?" kysyin Niilolta, kun me molemmat vielä ratsastettiin käyntiä.
"Joo, oon mä välillä, vaikka en mä tiedä oonko tehnyt oikein."
"Noo, katsotaa tänään vähän, miltä se näyttää", lupailin ja jatkoin toivoakseni rauhoittavasti: "Eikä siinä mitään isoa virhettä oikein voi tehdä. Kun tavoite on kuitenkin vain saada lihakset lämpimäksi ja heppaa heräteltyä avuille, tai että eihän alkuverkassa ihmeitä vaaditakaan. Kunhan ei lähde mitään hullua rykimistä tekemään hevosella ennen kuin se on valmis."
"Joo no oon mä koittanut tehdä silleen... maltilla."

En epäillyt hetkeäkään, etteikö Niilo ratsastanut treenejään maltilla. Se piteli Belisaa yleensä kuin kukkaa kämmenellä, ja joskus mä jouduin sanomaan sille monta kertaa, että se voisi jo alkaa pyytää Belisalta vähän skarpimpia vastauksia apuihinsa. Se, ettei mun ohjeistukset yleensä menneet ihan ekalla kerralla perille, saattoi kyllä aivan hyvin johtua siitäkin, etten mä vaan sanonut niitä tarpeeksi suoraan ja vaativasti. Mun kehotukset ja komennot olivat enemmänkin empiviä ehdotuksia, mikä ei varmaan ollut ihan sitä mitä oikeilta valmentajilta toivottiin.

Ratsastus oli meille molemmille aika kevyt. Belisan kunto oli kohentunut kovaa tahtia viime syksystä, jolloin se palasi varsakesän jäljiltä töihin, mutta kyllä siitä vielä näki, ettei se ollut kulmakunnan atleettisin urheiluhevonen. Eipä sen toisaalta tarvinnut ollakaan, sillä pikemminkin kuin suuri kilparatsu se oli nuoren omistajansa opettaja ja harrastehevonen. Niilo opetteli Belisan kanssa hevosen treenaamista, huoltamista ja omistamista ja minusta oli oikeastaan aika mielenkiintoista seurata sellaista sivusta, sillä mulle itselleni hevosenomistajuus oli jotenkin tullut äidinmaidossa. Vaikka Granni olikin ensimmäinen hevonen, jonka omistin paperilla ihan itse, olisi ollut paksua väittää että vasta sen myötä opin hevosenomistajaksi. Olihan meillä aina ollut talli täynnä hevosia, jotka koin enemmän tai vähemmän omikseni, ja ehkä Santos kaikkein kirkkaimmin tuntui mun ekalta omalta hevoselta.

Tallissa ponia ratsastuksen jäljiltä hoitaessani kohtasin ensimmäistä kertaa Heidin, joka oli vaatteistaan päätellen joko menossa tai tulossa ratsastamasta.

"Hei! Hyvä kun kohdattiin", huikkasin. "Mulla on autossa vappuylläri Sofialle. Ettei unohdu. Niin kun ehdit, voitaisiin hakea että saat vietyä..."
"... tai jos sulla ei ole kiire, voisit pistäytyä tuomaan sen itse?" Heidi täydensi lauseeni ja hymyili. "Jos haluat. Meillä on ruokaakin tarjolla - vappujuttuja ja grillataan."
"Se olisi mukavaa", vastasin välittömästi, vaikka tietysti mun olisi pitänyt vähintäänkin empiä.

Oli mun ja Rasmuksen viimeinen yhteinen ilta, ennen kuin mä lähtisin vanhempieni, Cellan ja hevosten kanssa Ruotsiin, ja tässä sitä oltiin: mä aioin viettää iltani ystäväni ja kummityttöni kanssa ja Rasmus puolestaan... en edes tiennyt missä.

Mutta sellaista elämä nyt vaan oli. Ajelin Heidin perässä Runiacista hänen kotiinsa, missä luovutin Sofialle vappupallon. Kirkkaat värit ja iltavalossa hohtava kiiltävä pinta vetivät pienen lapsen katsetta puoleensa magneetin lailla, ja hetken mä olin tosi iloinen. Ostos oli mennyt ihan nappiin! Olin empinyt, sillä eiväthän vappuilmapallot olleet kovin hyödyllisiä eivätkä varmaan kehittäviäkään, eikä niistä edes olisi iloa pitkään, mutta Sofia katseli palloaan silmät säihkyen ja näytti niin tyytyväiseltä.

"Voi kun ihanaa! Nyt sulla onkin kaksi palloa, voi että niistä on iloa, ja voi toisen viedä isän luokse", Heidi iloitsi.
Se iski ihan puun takaa: kuristava, kiristävä ja mittasuhteiltaan aivan valtavaksi vinksahtanut pettymys. Sofialla oli kaksi ilmapalloa. Mä en ollut keksinyt tarjota kummitytölleni mitään, mitä sillä ei vielä ollut. Oma vikani, enhän mä kyllä ollut kovin luova ollutkaan; olin sortunut helpoimpaan vappukliseeseen jonka keksiä saattoi. Mua melkein itketti, mutta nieleskelin sen kaiken ja seurasin vain väkinäisesti hymyillen Heidiä terassille, missä Lauri Merikanto mitä ilmeisimmin oli jo ottanut grillaustirehtöörin viran itselleen. Mä istahdin leikkimään Sofian kanssa ja keskityin ennemmin siihen kuin vanhemman, mitä ilmeisesti vakaamman ja onnellisemman pariskunnan väliseen vuorovaikutukseen. Oliko mun surkeus kateutta vai surua siitä, miten epävarma mä olin oman parisuhteeni voinnista näinä päivinä?

"Otatko kuohuviiniä? Se kai kuuluu vappuun", Lauri yhtäkkiä tarjosi, ja mä kohotin häkeltyneenä katseeni Sofiasta ja hain oikeaa vastausta mielestäni.
"Ei, en mä kiitos, mä olen", takeltelin ja yskähdin välissä vähäsen, "- autolla kuitenkin."
"Aivan."
"Jospa me nostetaan maljat jossakin kohti Markarydissä", Heidi ennusti hyväntuulisena.
"Niin, ehkä", vastasin mekaanisesti ja rypistin suupielet hymyyn.

Ruoka olisi varmasti ollut hyvää. Mulla ihan varmasti myös olisi ollut nälkä, kun otti huomioon montako ratsastuksentäyteistä tuntia oli edellisestä ateriasta. Mutta jotenkin musta ei vaan tuntunut siltä, siis kummaltakaan: ruoka ei vaikuttanut houkuttelevalta eikä mun kehoni suostunut tuntemaan nälkää, kun vatsaa täytti raskas ahdistuksen möykky. Istuin oloni ulkopuoliseksi kokien kuitenkin pöytäseurueen jatkeena ja närpin mitä pystyin, kunnes en enää pystynyt.

"Kiitos ja anteeksi, kyllä mun on nyt varmaan jo alettava lähteä kotiin. Huomenna on kuitenkin aikainen lähtö", selittelin, ja sitten vielä varmimmaksi vakuudeksi valehtelinkin vähän: "Ja on pakattavaakin vielä." Eihän mulla tietenkään enää ollut mitään pakattavaa. Tietysti mä olin juuri se ihminen, joka valmistautui ajoissa eikä pakannut enää edes lähtöä edeltävänä iltana. "Kiitos tosiaan kovasti kaikesta."

Heidi katseli minua, ja vaikkei hän edes näyttänyt kovin mietteliäältä, mulle tuli läpivalaistu tunne. Ehkä siksi mä rupattelin kaikenlaista pientä kepeää, kun se saattoi mua Sofian kanssa autolle - miksi se edes saattoi? Ei kai se halunnut mitään kahdenkeskistä, tai siis lauritonta, uskoutumishetkeä? Sellaiseen mä en juuri nyt kyennyt. Ja niinpä, kun Heidi kysyi ihan muina naisina olihan mulla kaikki hyvin, mä näytin urheinta naamaani ja sanoin:
"Tietysti! Vähän matkastressiä ja kisajännitystä ehkä, mutta eikö sellainen ole ihan mukavaa."
"Niin, varmasti on mukava päästä esittämään omaa hevostasi edukseen kilparadoilla", Heidi sanoi, ja jos se olisi ollut tippaakaan erilainen ihminen, mä olisin etsinyt äänensävystä tai sanoista tai niiden väleistä merkkiä siitä, että se yritti psyykata mua mokaamaan tai uskoi mun esittävän hevoseni kaikkea muuta kuin edukseen.
"Niin", hymähdin autonavaimia räpeltäen.
"Ja te sen kun jatkatte Rasmuksen kanssa hevosurheilun sävyttämää maailmanmatkaamista", Heidi vielä naurahti ja katseli mun kasvoja.
"Niin. Siitähän me ollaan tykätty", nyökyttelin iloista naamaa ylläpitäen, ja kurkkua kuivasi.

Autossa mä itkinkin vähän, koska mua jännitti yhtäkkiä ihan kamalasti mennä kotiin. Mä en ollut etukäteen sanonut, että mulla menisi näin myöhään. Rasmus oli syönyt itsekseen, saunonut itsekseen ja asettunut nyt pelaamaan jotakin - mä olisin halunnut sanoa että pleikkaa, koska mulle ei tullut muuta sanaa mieleen. Se kysyi halusinko mäkin kokeilla, ja mä sanoin että en mä voinut koska mun piti käydä suihkussa. Hiuksiani kuivatessani mä mietin, että ei tämä voisi näin mennä, pakkohan meidän olisi viettää vähän aikaa yhdessä ennen kuin mä lähtisin edeltä Ruotsiin, ja sitten mä kävin pyyhkeeseen kietoutuneena vähän sivelemässä Rasmuksen niskaa ja käsivarsia.

"Mä ehkä menen jo aikaisin sänkyyn", sanoin enkä kuulostanut alkuunkaan niin viettelevältä kuin olisin halunnut, koska jotenkin mä olin ihan varma että mun toive siitä, että Rasmus seuraisi perässä, oli tuhoon tuomittu.

Niin se olikin. Mä menin makuuhuoneeseen eikä Rasmus tullut. Se jäi pelaamaan. Kun se joskus tuntia tai puolikasta myöhemmin vihdoin tuli mun viereen, se kyllä silitteli vähän epävarmasti mun selkää, kylkeä ja käsivartta. Velvollisuudentunnosta varmaan, mä ajattelin ahdistuneena ja teeskentelin nukkuvaa tai vähintäänkin uneliasta.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.04.20 17:28
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Suden luola
23. huhtikuuta 2020 #jusmus

Rasmus on… erilainen. Se ei tunnu omalta itseltään, mun omalta Rasmukselta, siltä pojalta joka tarjosi mulle kyytiä Murronmaalta Kallaan kun me ensimmäistä kertaa tavattiin. Silloin me ei tunnettu yhtään, mutta kun mä myöhästyin bussistani sen omituisen hissiselkkauksen vuoksi, se tarjoutui avuksi vaikkei taatusti odottanutkaan innolla kiusallista ajomatkaa tuikituntemattoman hermostuneen hihittelijän kanssa.

Se ei tunnu siltä samalta pojalta, joka Kanadassa tuntui yhtä aikaa sekä hakeutuvan mun seuraan että välttelevän mua, ja joka lohkoi yhden illan aikana useamman pitsavitsin, koska silloin pitsat olivat meidän yhteinen juttu. Pitsat ja hevoset, Lara erityisesti, sillä sitä liikuttaessanihan mä Rasmukseen kai lopun kaiken tutustuin. Sitä mä en ihan rohkene ajatella, milloin mä oikeastaan ihastuin, sillä siihen ulottuvuuteen liittyy kuitenkin mutkia (ja voi olla että yhden mutkan nimi on Kimmo Malkamaa, jonka kanssa, miten sanotaankaan, säädin? hämmästyttävän sinnikkäästi ottaen huomioon, ettei siitä koskaan oikein koitunut mulle mitään hyvää).

Nyt Rasmus ei kerro pitsavitsejä, eikä se tahdo puhua mun kanssa hevosista, ei edes Larasta.

”Katso, Henrik laittoi Larasta kuvan. Luuletko sä että se varsoo piankin?”
”Kai sen täytyy”, Rasmus vastaa hädin tuskin vilkaistuaan mun esittelemääni kuvaa, ja sitten hän on levottomuutta herättävän hetken aikaa ihan hiljaa ennen kuin jatkaa vähän väkinäisesti naurahdettuaan: “Tai kun eihän se varsa voi jättää syntymättäkään.”

Se on olevinaan vitsailua tai vähintäänkin kepeä toteamus, mutta mua vaivaa outo tunne, jokin kalvava aistimus siitä ettei kaikki ole ihan kunnossa. Rasmus on tuntunut sillä tavalla vähäsen vieraalta sen jälkeen, kun se tuli niistä Lehtovaaran kisoista. Ensin mä ajattelin, että se oli vain väsynyt ajomatkan jälkeen, ja sitten mä mietin myös että varmaan sitä harmitti huono tuloskin, mutta nyt se on edelleen vähän kireä, ja mä olen vähäsen loukkaantunut siitä että se on kireä myös mulle, vaikkei se sanallakaan vihjaa mitä pahaa mä olen tehnyt.

Me ei oikeastaan riidellä juuri koskaan. Me vältellään asioita, joista tulee meille hankala olo ja sitten ne joskus vain lakkaavat olemasta. Enimmäkseen me ollaankin kyllä oltu asioista samaa mieltä, ja mä muistan vain kaksi sellaista sananvaihtoa joista voisi edes ajatella käyttävänsä nimitystä sanaharkka. Mutta nyt mä tunnen riidan olevan ihan tosi lähellä, vaikken mä edes tiedä, mikä sen liikkeelle paneva voima oikein on.

Lähestyvän riidan äärellä oleminen on vähän niin kuin katselisi suden luolaan ja näkisi hämärässä hohtavat silmät ja harmahtavan turkin. Vaisto sanoo, että kannattaa paeta mahdollisimman nopeasti. Sitten jokin järjetön tajunnan taso ehdottaa, että ehkä se onkin koira, ehkä kannattaa kuitenkin kurottaa kättä sitä kohti, tarkistaa onko se loukkaantunut, hoitaa koira; kohdata ja käsitellä se riideltävä asia, vaikka kuinka pelottaa että riita repii ja koituu kuolemaksi.

Ja sitten peliin puuttuu se kilpaileva alkuvaisto, jota mä olen oppinut noudattamaan: halu vetäytyä, poistua niin hitaasti etteivät pedon saalistajan vaistot aktivoidu, mennä huomaamatta syrjään.

Mä nipistän huuleni tiukasti yhteen ja päätän olla sanomatta mitään siitä, miltä musta tuntuu kun Rasmus on lyhytsanainen, poissaoleva ja etäinen. Jos mä kysyisin, mikä sitä vaivaa, mä voisin särkeä sen illuusion, joka meidän ympärille on rakentunut: me ollaan varmasti kaikkien mielestä, joskus itsemmekin, toistemme jatkeita, puolikkaita ja vastakappaleita, eikä me riidellä tai syytellä toisiamme ikinä. Jos mä kysyisin, Rasmus voisi syyttää mua siitä, että sitä ilmiselvästi vaivaa jokin. Jotenkinhan sen täytyy liittyä muhun, sillä kai se muuten voisi empimättä kertoa mulle mikä sen mieltä painaa.

Ajatukset ovat jo riistäytyneet käsistä, ja pinnallisesti hengittäen ja koko pallea tiukaksi kiristyneenä mä siirryn pois, menen ulos, ryhdyn kitkemään perennapenkkiä jonka laittelua me ollaan Eeditin kanssa Rasmuksen kisamatkan aikana aloiteltu. Nypin vuosien laiminlyönnin aikana rehottamaan päässeitä tunkeilijaruohoja pois ja ajattelen.

Ehkä Rasmus on puhunut matkalla Robertin kanssa. Ehkä Robert on väittänyt, että meidän välillä on tapahtunut jotakin. Ehkä Robert on liian kiivaasti kiistänyt, että meidän välillä on tapahtunut jotakin, ja ehkä Rasmus on itse päättänyt, että se valehtelee. Ehkä Rasmus ei ole puhunut Robertin kanssa, mutta se muuten vain pitää mua epäluotettavana eikä kohta tahdo olla mun kanssa ollenkaan. Ehkä mä oikeasti olen epäluotettava. Entä jos Aliisa olisi kuljettanut mut jonkun muun sänkyyn, jonkun muun kuin homoksi väittämänsä Robertin, jonkun joka olisi ollut innokkaampi – olisinko minäkin voinut olla, minä en muista milloin Robert tuli viereeni, enhän minä tiedä mitä tapahtui – olisiko jotakin voinut tapahtua?

Nypin rikkaruohoja ja vuorotellen rauhoittelen ja lietson omaa hätäännystäni. Tulee kylmä, nenä alkaa vuotaa, kyykistely alkaa käydä harteisiin ja niskaan ja nyppiminen sormiin. On mentävä sisään, mutta ei se mitään, sillä mä olen järkeillyt ja tehnyt toimintasuunnitelman.

Viivyttelen suunnitelman täytäntöönpanon kanssa niin kauan kuin voin. Pesen käsiäni pitkään ja hartaasti, jynssään multaa sormieni alta ja sitten vasta astelen olohuoneeseen. Menen sohvalla istuvan Rasmuksen luo ja asettaudun polvilleni hänen eteensä. Se vain vilkaisee, ja sitten se jatkaa television katselua mutta musta tuntuu, ettei se kuitenkaan oikeastaan katso ohjelmaa. Pienen hetken kuluttua se antaakin periksi, laittaa television ääntä pienemmälle ja katsoo mua.

"Painaako sua jokin?" mä kysyn hyvin varovaisena.
"Mua? Ei", se sanoo nopeasti ja vähäsen karheasti, ja sillä on tummat silmänaluset ja sen hartiat jännittyvät omia aikojaan.
"No... jos olet varma. Mua vaan pelottaa kun sä olet vähän, hm, etäinen", lausun harkiten ja peläten, että se kuulostaa syytökseltä ja saa Rasmuksen hermostumaan mulle.
"Ai olen", Rasmus sanoo ja näyttää epävarmalta hänkin.

Mä nyökkään pala kurkussa ääntä tukkien ja puren vähän alahuulta. Me ollaan siinä ihan hiljaa vastakkain, minä polvillani matolla kämmenet Rasmuksen polvilla lepäillen.

"Ei mun ole tarkoitus olla... mitään sellaista", Rasmus sanoo sitten.

Mä nyökkään taas ja annan ryhtini luhistua ja käsieni valahtaa omaan syliini. Painan poskeni Rasmuksen polvea vasten, jottei se näkisi, että mun silmät kostuu – osittain helpotuksesta, tosin, vaikka on siinä vielä paljon ratkomatonta epävarmuuttakin. Kömpelöin sormin mun poikaystäväni alkaa silitellä mun hiuksia, ja jonkun ajan kuluttua television ääni palautuu aiemmalle tasolleen. Mä en tiedä mitä me katsotaan, mutta ei sillä ole mulle väliäkään. Suljen silmäni ja tunnustelen silityksiä, jotka lupailevat mulle, että kaikki on tai tulee joskus olemaan ihan hyvin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 23.04.20 18:09
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Medialukutaito
22. huhtikuuta 2020 #hanamiweek #jusmus

Rasmus ratsastaa Easylla alkukäyntejä. Se ei ole erityisen mielenkiintoista katseltavaa, joten syvennyn aikani kuluksi älypuhelimen viriketarjontaan. Instagramista tupsahtaa näkyville tieto eräistä kaksosvarsoista, jotka ovat järjettömän sööttejä ja kaikeksi onneksi terveitä ja hyvinvoivia, ja hetkeksi ajatukseni singahtavat Pikiin, joka saattaa varsoa jo lähestulkoon koska tahansa. Sen kanssa ei sentään tarvitse jännittää kaksosvarsoja.

Siirryn lueskelemaan hevosaiheisia verkkolehtiä. Niitä löytyy sivuhistorian useimmin käytetyistä, enkä minä nyt niin kovin kummallisena pidä sitä että minulta välillä kysellään, kuuluuko elämääni mitään muuta kuin hevosia. Ei välttämättä kuulu.

"Oh, hei, teidät on mainittu täällä", ilmoitan pirtsakasti ja ennen kaikkea harkitsemattomasti Rasmukselle, ennen kuin olen edes lukenut koko artikkelia. Se on Häst&Sport-verkkojulkaisun artikkeli nuorten esteratsuhen Hannaby Young Stars -luokasta, johon Rasmus ja Easykin ovat menossa. Itselläni ei ole yhtään ratsastettavaa siinä luokassa, sillä Granni on jo liian vanha, Piki auttamatta liian tiine ja Belisa täystyöllistetty kiertäessään Niilon kanssa Tie Tähtiin -kilpailuissa. Kovin kummoisestihan ratsukolla ei ole mennyt, mutta toivon ettei poika arvioi omia suorituksiaan liian kriittisesti. Hän on vasta siirtynyt ratsastuskouluhevosilla käydyistä tallikisoista isompiin kilpailuihin ja vieläpä aika keltanokkaisella hevosella.

"Niinkö? Missä?" Rasmus kysyy samalla kun silmäilen juttua ja alan katua että edes mainitsin siitä mitään.
"Öö, tämmöisessä, umm, Häst&Sport-verkkolehdessä", sanon: ensimmäiseen kysymykseen on sentään helppo vastata.
"Aa, no mitäs siellä?" poikaystäväni sitten heittää juuri sen luontevasti ensimmäistä seuraavan ja ehdottoman ei-toivotun kysymyksen, jota ehdin hyvin lyhyen ajan jo kammoksuen odottaakin.
"Sitä Young Stars -luokkaa täällä spekuloivat", vastaan välttelevästi, mutta tietenkin Rasmuksen kiinnostus on herännyt, koska itsehän sitä oikein piikkipäisellä kepillä sohaisin.

Katselen Easy-parkaa, jota on artikkelissa kuvailtu pystymetsästä repäistyksi. Sehän on ihan nätti hevonen, tasapainoisen näköinen ja tavallisesti hyvällä asenteella työskentelevä, mutta ei suoraan sanottuna mikään mega-wau. Tiedän Rasmuksen suhtautuvan siihen tunnesidoksesta huolimatta enimmäkseen aika realistisesti ja pohdiskelevan vähän väliä sen myymistäkin, mutta kuitenkin: Easy on Laran varsa, vieläpä ensimmäinen sellainen, ja Lara on Rasmukselle tärkeämpi kuin tärkeä. Sen esikoisvarsan ja Rasmuksen ihkaoman kasvatin tyrkkääminen Alhaiset odotukset -porukkaan saattaisi kuitenkin olla pikkuinen tärsky itsetunnolle, tai jollekin, en minä tiedä.

Tietysti mulla oli teoreettinen mahdollisuus pelata korttini vielä sillä tavalla oikein, ettei artikkeli kuulosta Rasmuksen korviin aivan murskakritiikiltä. Tunnettu faktahan oli se, ettei poikaystäväni ymmärtänyt äidinkieltäni juuri lainkaan, ja ruotsinkielinen artikkeli (hevosaiheestaan huolimatta) menisi sillä kielitaidolla tyystin ohi ilman minun suomennostani. Voisin tehdä sen, kuten sanotaan, hieman vapaamuotoisesti.

"Ja siis niin, ne pitää Easya vähän tavallisena", luovin läpi keskinkertaista kisauran aloitusta ruotivan kohdan, ja sitten sivuutan kaiken siitä miten jopa hevosen oma ratsastaja pitää sen laatua mahdollisesti puutteellisena ja etenkin maininnan Rasmuksen surkeista kilpailutuloksista (kuinka törkeää!). "Ja että, öö, tämä on teille hyvä tapahtuma ja vähintäänkin poistutte sieltä kokemusta rikkaampana."

Rasmuksen naamasta näkee, että se yhdistelee mahdollisimman neutraaliksi siivotun lausuntoni langanpätkiä. Sydän hakkaa vähän, kun toivon, että se laittaa ne sievälle rusetille ruman umpisolmun sijaan. On mun vikani, että Rasmus ylipäänsä tietää koko julkaisusta.

"Jaa", se sanookin sitten aika neutraaliin sävyyn ja alkaa keräillä Easyn ohjia. "No eipä siinä. Ei kai ollut odotettavissakaan, että Easysta mitään ennakkosuosikkia tehtäisikään. Kokemusta rikkaampi on varmaan sille ihan hyvä arvio."

Toivon kovasti, että Rasmus on oikeasti noin urhoollista mieltä eikä vain tsemppaa ja esitä. Vai oliko sen äänensävyssä harmistusta? Pidän poikaystävääni kuitenkin aika kunnianhimoisena tyyppinä. Noinkohan se ohittaisi asian ihan olankohautuksella? Entä jos se kuitenkin rakentelee vielä pilvilinnoja ja luulee, että Easysta tulee jonakin päivänä sittenkin sille viiden tähden GP-luokkien tähtiratsu? Ei kai vain ole mun tehtäväni puhkaista niitä luuloja?

Rasmus katsahtaa mua vielä ennen kuin kehottaa nuoren ratsunsa raviin. Siloittelen kasvoni niin huolettomiksi kuin kykenen, ja huikkaan:
"Eihän sitä tiedä jos se vaikka yllättää ja onkin paras!"

Juu ei. En tosiaan puhko kenenkään hattaraisia kuvitelmia. Ei musta ole sellaiseen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 22.04.20 13:54
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Manta?
8. huhtikuuta 2020 #jusmus

On mukavan päivän mukava ilta. Aamuisen siivousvuoron jälkeen mä olen vain ollut ja laitellut kotia kauniiksi. Pitkästä aikaa mä en ole käynyt hoitamassa tai ratsastamassa yhtäkään hevosta, ja sellaisia päiviä on mun elämääni mahtunut aika vähän. Sen sijaan mä olen tehnyt kaikkea sellaista, mikä on saanut mut tuntemaan oloni pikkurouvaksi, ja se ei rehellisesti sanottuna ole haitannut mua ollenkaan.

Olen mä myös lukenut pääsykokeisiini, sillä en sentään tahdo olla mikään pikkurouva koko ikääni. Lyhyt mutta tehokas lukutuokio sujui mukavasti, ja fiilis onkin nyt ollut ihmeellisen luottavainen. Tänä vuonna mä olen valmistautunut paremmin, pidemmällä aikavälillä ja keskittyneemmin, ja ehkä viime vuotisesta rypistyksestäkin on jäänyt jotakin päähän. Ehkä mä tänä vuonna ihan oikeasti pääsen opiskelemaan, ja jos en, niin kuka tietää: ehkä heittäydyn sitten lopulta vain kokopäiväiseksi ratsastajaksi. Mä voisin tehdä niin, mutta on vaan tuntunut tärkeältä, että on muitakin unelmia. Että edes kokeilen muita unelmia.

Joka tapauksessa Rasmuksen tullessa tallintuoksuisena kotiin mä olin jo lämmittänyt saunan ja kattanut pöydän hienosti ja laittanut ruoan sillä tavalla valmiiksi ettei meidän yhteistä aikaa menisi yhtään hukkaan. Nyt me nautitaan siitä, että meidän aika on tyhjää ja olemassa vain meitä varten. Sellaista mä olen kaivannut: kiireetöntä yhdessäoloa.

”Onko se ihan kamalaa”, kysyn kuitenkin pikkuhippasen huolestuneena.

Me istutaan saunanpuhtoisina ruokapöydän ääressä toisiamme vastapäätä. On kynttilöitä ja kukkia ja kaikkea, viinipullokin ja hienot lasit, ja vaikka minä joskus saatan vaatimattomuuksissani väittää että en minä ole sellaisen materialistisen romantiikan perään, onhan siinä kuitenkin sitä jotakin. Tunnelmaa. Ei minua haittaa ollenkaan, että olen itse ostanut kukkani ja muutenkin rakentanut sen katseltavan romantiikan: se riittää, ettei Rasmus ole pyöritellyt sille silmiään ja tuominnut typeräksi höpönlöpöksi. Vaikuttaa siltä, että siirappinen kotitreffi-ilta on siitäkin aika kiva juttu kuitenkin.

”Tosi hyvää”, Rasmus vakuuttelee, vaikka sillä on edessään lautasellinen mun laittamaa ruokaa.
”Liioitteletko”, tyrskähdän.
”En. Tykkään.”
”Mäkin susta”, hymähdän tyytyväisenä omasta imelästä nokkeluudestani, enkä aivan sitten kuitenkaan rohkene lisätä perään mitään hellittelynimeä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä meistä molemmista sellainen on vähän oudon tuntuista aina. Nykyään osaan kiusaantumatta olla mytty tai kasa, kun Rasmusta huvittaa minun käpertyvä hautautumiseni viltteihin vähän viileässä asunnossa, mutta muuten olen mieluiten ihan vain Josefina.

Vaikka meillä onkin treffi-ilta, joistakin tavoistani mä en osaa joustaa. Kun me ollaan syöty, pöytä pitää siivota heti. Rasmus auttaa laittamalla astiat tiskiin, ja sillä välin mä laitan ylijäämäruoat kylmään ja pyyhin pedantisti pöydän. Mä olen asettelemassa rättiä kuivumaan, kun Rasmus astelee mun selän taakse, halaa ja painaa suukon korvantaustaan ennen kuin nojaa leuan mun olalle.

”Mä keksin ehkä miten me ehdittäisiin jatkossa nähdä toisiamme useammin”, se sanoo ja huojuttaa mua vähän niin kuin me tanssittaisiin vaikkei meistä kumpikaan osaa tanssia tuon taivaallisen vertaa.
”Mhm? Niinkö?” kysyn tosi mielissäni ja kiemurtelen kasvokkain poikaystäväni kanssa. Tuikkaan sille suukon ja jään katselemaan odottavaisena.
”Hanni Hevoskauppiaan joku tuttu toi hevosensa sen talliin asumaan ja tahtoo että joku hyppäisi sillä välillä, kun se itse ei kuulemma hyppää ollenkaan”, Rasmus kertoo ja mä menen ymmälleni.

Miten se, että Rasmus alkaisi ratsastaa vielä yhtä hevosta, auttaisi meidän ruuhkaisia kalentereitamme sopimaan yhtään paremmin yhteen? Miten se edes ehtisi? Yrittääkö se edes keretä viettää aikaa mun kanssa? Nytkin se on päättänyt lähteä Tie Tähtiin -kisoihin kaikkina niinä viikonloppuina, joina mä en ole töissä. Hyvin nopeasti mä syöksähdän rennosta ja hyväntuulisesta olotilastani huolestuneeseen.

Mun kädet, jotka vielä äsken sivelivät Rasmuksen paidanselkämystä, ovat pysähtyneet ja sormet tarranneet hajamielisesti kankaaseen. Tässä on jotakin mitä en ymmärrä. Rasmus ehkä huomaa jännittymiseni ja kiirehtii selittämään:
”Ala sä hypätä sillä. Se on suokkitamma. Sen nimi on Manta.”
”Manta”, toistan, ja se tuntuu hupsulta: päässä risteilevät mielikuvat kuuluisasta helsinkiläispatsaasta ja sen ympärillä tapahtuvasta hupimielisestä vappujuhlinnasta törmäävät pyylevään, riuskaan ja pullantuoksuiseen tätihahmoon.
”Se menee kuulemma ainakin metriä.”
”Ja mäkö alkaisin hypätä sillä”, kysyn vähäsen turtana. Mä en oikein ole vielä osannut päättää, mitä mieltä mä olen koko ideasta.

Rasmus katsoo mua kuin jokin herttainen eläimenpoikanen. Se sipaisee mun hiuksia silittelevästi ja sitten poskipäätä. Seuraavaksi mä huomaan olevani matkalla sohvalle. Rasmus pitelee mua kainalossa ja maalailee tulevaisuudenkuvaa:
”Niin. Tulisit hengailemaan mun töihin, tai kun ratsastan Carria, ja voitaisiin pussailla vaikka satulahuoneessa ja ratsastella käsikkäin ja – ja viettää aikaa ja näkisin sua.”

Mä nauraa pärskähdän asettuessani mukavaan asentoon sohvannurkkaan. Rasmuksen höntit sanat ja pyytävä katse lievittävät mun nopeasti herännyttä huolta kovasti. Voi, se on ihan oikeasti yrittänyt ajatella asian parhain päin. Mun poikaystävä on omalla tavallaan ihan todella yrittänyt ratkaista meidän tasapaino-ongelman, siis hevoset vastaan muu elämä, viemällä enemmän muuta elämää talleille.

”Ratsastettaisiin käsikkäin!” mä toistan ja kikatan. ”Ollaanko me ikinä tehty niin?”

Rasmusta virnistyttää. Se näyttää ihan vastustamattomalta silloin kun sen suupieli kohoaa sillä tavalla ja silmät tuikkivat. Mun sydäntä melkein särkee se miten paljon mä pidän siitä, mutta onneksi kuitenkin vain melkein. Olisi rahtusen kamalaa jos sydämeen sattuisi ihan koko ajan.

”No, ei, mutta sulla onkin yleensä ollut Granni. Se ei yleensä kannusta ratsastamaan kovin lähelle.”
”Totta.”
”Mutta mitä mieltä sä olet Mantasta?”
"En mä tiedä?" myönnän epävarmana. "Kuinka usein se oikein tarvitsisi? Enhän mä ainakaan ennen pääsykokeita, ja kun on Granni ja Belisa ja poni ja Harrykin..."
"Ei se mitenkään säännöllisesti kuulemma. Kunhan joskus", Rasmus sanoo rauhoittelevaan sävyyn.
"Voisin mä joskus kokeilla varmaan", sanon vielä vähäsen varovaisena, vaikka homma kuulostaa rennolta ja ajatus suomenhevosella hyppäämisestä jotenkin kiehtoo.
"Joo! Tietty sitten vasta kun ehdit. Sanonko mä että pääsykokeiden jälkeen voisit käydä?" Rasmus jo innostuu, ja sen hyvällä tuulella on tapana tarttua muhun.
"No sano. En mä kyllä ennenkään viitsi, kun lähdetään Ruotsiinkin ja, niin."
"Siitäkin tulee varmaan siistiä", Rasmus sanoo vuorenvarman kuuloisena.

Mä ihailen sen varmuutta, mutta tirskahdan kuitenkin. Rasmus ei vielä tiedäkään ihan kaikkea mitä minä tiedän. Hetken mietin, annanko sen pitää ruusuiset kuvansa meidän yhteisestä kisamatkastamme Ruotsiin, mutta ehkä tämä juttu on nyt vain kakistettava ulos kuitenkin.

"Ai niin. Siitä mun pitikin kertoa. Juttelin isän ja äidin kanssa tänään, ja ne aikoo tulla myös, ja Vilhelmina ja lapset. Isä ja äiti tahtoo kustantaa meidän kaikkien majoitukset siitä ilosta, että on koko perhe koossa", kerron kaunistelematta asiaa yhtään. "Eli... meillä on edessä viikko mun vanhempieni seurassa. Anteeksi."

On kiehtovaa katsoa kuinka Rasmus estää iloista ilmettään värjymästä. Se ei suinkaan kehtaa ilmaista suoraan, etteivät mun vanhempani ole sen lempi-ihmisiä, ei etenkään nyt kun ne jo todella reilun diilin turvin takaavat sille kilpailukykyisen hevosen isoihin luokkiin. Joskus mun tekee mieli sanoa sille, että musta olisi ihan okei jos se sanoisi joskus ääneen jotakin ikävää mun perheestäni, sillä totta puhuen mä en ihan aina itsekään suhtaudu niihin pelkällä lämmöllä. Mä en vaan mitenkään voi ilmaista sellaista mielipidettä omista vanhemmistani.

"Aijaa! No mutta mikäs siinä, tai siis, eikö se ole ihan mukavaa. Että teillä on sellainen... perheloma", Rasmus yrittää kääntää tilanteen kauniiksi ja ihanaksi.

Mä hymyilen sille ja nojaudun pussaamaan sen poskea. Rasmus kuitenkin kääntää kasvojaan ja herkästä poskipususta tuleekin ihan oikea suudelma. Hetken aikaa mä mietin, että Rasmus on varmaan hyvinkin halukas unohtamaan mun vanhempani ja sen, että se joutuu lähitulevaisuudessa viettämään niiden kanssa kokonaisen viikon. Sitten mä tuumaan, että eipä mullakaan kyllä ole mitään unohtamista vastaan.

Voi kyllä, unohdan ihan mielelläni omat vanhempani silloin kun vain suinkin voin, ja nyt ihan erityisesti. On meidän treffi-ilta, ja Arne ja Susanne Rosengårdia ei tasan ole kutsuttu paikalle edes ajatusten tasolla. Mun elämä ja mun teot, ajattelen vähän kapinahenkisesti ja sysään kaiken vellovan tulevaisuuden mielestäni: pääsykokeet, Manta-suokin, Markarydin, kisat... kaiken. Toistaiseksi.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.04.20 10:17
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Siellä sun täällä
29. maaliskuuta 2020 #kevatpaivantasaus #jusmus #coral

Mä olin päättänyt olla lähtemättä Sokan siskosten hääteemaisiin after ride -juhliin jo kauan ennen itse kisoja, mutta heikohkot tulokset perjantaina eivät suoranaisesti kohottaneet mun mielialaa. Easy oli niin surkea, että vaikka mä olin taas pallotellut ajatusta sen myynnistä, saatoin unohtaa ne mietteet – kukaan ei ikinä ostaisi oria, josta ei olisi vielä opetusmestariksi mutta joka ei myöskään esittänyt kerta kaikkiaan minkäänlaista lahjakkuutta. Isabella taas varoitteli mua Cavan huonosta ratsastettavuudesta eikä ollut väärässä, sillä melkoiseksi vetokilpailuksi ja kahdeksaksi virhepisteeksi sen rata sitten kuitenkin meni.  

Pienen ilonpilkahduksen muuten niin ankeaan päivään tarjosi Carri, joka hyppäsi tyylikkään perusradan kahdenkympin luokassa. Se oli höyhenkevyt ratsastaa ja esitteli niitä itselleen tyypillisiä katapulttimaisia hyppyjä, joissa mä en edelleenkään osannut täysin istua, mutta jotka antoivat selkään huikean tunteen skoupista ja energiasta. Ehkä mä olin puhtaasta perusradasta vähän liian tyytyväinen, sillä uusinnassa jäin hitusen matkustelemaan ja toin Carrin säännönmukaisesti niin huonoihin paikkoihin, että se otti pari puomia vaikka yrittikin parhaansa mukaan vetää koipensa yli esteistä. Nopea se kuitenkin oli, joten tuloksissa me kiilattiin juuri ja juuri Josefinan edelle – jolla muuten meni koko kisapäivä huomattavasti kelvollisemmin kuin mulla.  

Oli miten oli, niin ikään hevosten ja ratsastamisen täytteisen lauantaipäivän jälkeen mä olin erinomaisen tyytyväinen, kun sain lysähtää sohvannurkkaan murehtimaan edellispäivän kisatuloksiani sen sijaan, että olisin alkanut selvittää mitä valkoista päällepantavaa mulla todella oli (vastaus: ei mitään paitsi sukat). Josefina livahti suihkuun ja sieltä ulos päästyään alkoi valmistautua pikavauhtia hiukset vettä valuen, sillä ilmeisesti Aliisa oli kerrankin ajoissa.

”Etkö sä varmasti halua tulla?” Josefina vielä kysyi hiuksiaan näpertäessään ja vilkaisi mua peilin kautta.
”En varmasti”, mä hymähdin. ”Amanda heittäisi mut kuitenkin ulos pukukoodin rikkomisesta. Ja huomenna kisatkin.”
”Niin no”, Josefina irvisti, sillä sekin oli ilmoittautunut Ruunaankoskelle. ”Onneksi mulla ei ole kuin Granni huomenna. Enkä mä pitkään ole.”
”Pidä hauskaa”, mä toivotin, ja Josefina kääräisi itsensä pikavauhtia takkiinsa, työnsi kengät jalkoihinsa ja paukkasi pihalle. Mä avasin sipsipussin ja tunsin tehneeni hyvän päätöksen.

Siltä se tuntui myös seuraavana päivänä, kun Josefina ”en mä pitkään ole” Rosengård, joka ei ollut koskaan selvinnyt edes kotiin saakka, vaikeroi huonoa oloaan hevosauton etupenkillä. Mä en muistanut nähneeni sitä krapulassa pitkiin aikoihin, ja koska itse olin kesäaikaan siirtymisestä huolimatta mieli kirkkaana ja valmiina päivän koitoksiin, mä koin koko jutun aika huvittavana.

Sitten keskustelu tosin sai omituisia käänteitä, kun Josefina kertoi vaivautuneena nukkuneensa Robertin vieressä.

”Mutta - mutta en silleen……….. seksuaalisesti”, se sanoi hiljaa. “Koska en tahtoisi. Ei sekään. Aliisa kertoi että se on homo, niin, siksikään, ja ei siis mitenkään muutenkaankaan. Mutta koska se kuitenkin oli mun huone ja, rutiini, ja Aliisa komensi ja menin, ja, ja, ja. Mä en tiedä miksi se tuli mun viereen. Niin.”

Mä olin hetken verran hiljaa, kun prosessoin tätä lausuntoa, ja Josefina näytti kerrassaan kurjalta. Mä en edelleenkään ollut erityisen ilahtunut Robertista, joka paitsi vaikutti jotenkin ylimieliseltä, oli myös savustanut Josefinan omasta kodistaan. Turha mainita että asiat olivat sittemmin kääntyneet paremmin kuin hyvin päin, sillä nythän mä asuin Josefinan kanssa meidän yhteisessä kodissa, mutta oli miten oli – päätös ei olisi ollut Robertin tai Aliisan tehdä.

”Hmm, okei”, mä vastasin. ”Sepäs vieraanvaraista tältä Robertilta.”

”Aliisa ei jaksanut sijata sohvaa, kun se tuli vain viemään mut niille, ja meni sitten takaisin Krouviin. Enkä mä herännyt kun ne tulivat, mikä on kyllä sinällään ihme, kun Aliisa kuitenkin… No mutta, niin, me tosiaan vain nukuttiin”, Josefina selitti nopeasti, ja mä taputin sitä polvelle jokseenkin kömpelösti.

”Eihän se mitään”, mä sanoin. ”Toivottavasti sait nukuttua. Ei ole hyvä hypätä 130-ratoja darrassa.”

Josefina tosin osoitti senkin vääräksi – Granni tuli toiseksi kahdessakympissä ja oli ensimmäinen ei-sijoittunut kolmessakympissä, mikä oli paljon paremmin kuin mun kisatulokset kummallakaan hevosella ja sai mut jälleen kerran potemaan lievää alemmuuskompleksia. Easy tosin petrasi perjantaiseen nähden ja sai ehkä joitain lahjakkuuspisteitään takaisin, ja ehkä mä saisin sen sittenkin joskus myytyä. Carri otti taas uusinnassa yhden puomin, mikä meni mun piikkiin, mutta muuten mä olin sen tekemiseen kohtuullisen tyytyväinen.

Siitä mä en ollut ihan varma, oliko meidän yhteistyö jo sillä tasolla, että me voitaisiin parin viikon päästä siirtyä jo 130-luokkiin. Mä halusin kovasti tavoitella Ruunaan Maljaa nyt kun mulla viimein oli hevonen, jolta ei loppuisi kapasiteetti kesken, mutta oliko vielä liian aikaista? Sitä mä en osannut sanoa, mutta toivoin, että Pirkko Repo osaisi. EM-pronssimitalisti Repo valmentaisi meitä tiistaina, jolloin mä taas ajelisin Carrin kanssa Ruunaalle, ja toivoin, että se laittaisi viimeiset puuttuvat palaset meidän yhteistyössä paikalleen.

CORAL
27.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - esteratsastus - 120cm - sijoitus 15/25, 0-8vp
29.3. Ruunaankoski - esteratsastus - 120cm - sijoitus 8/19, 0-4vp

EASY
27.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - esteratsastus - 90cm - sijoitus 28/28, 12vp
29.3. Ruunaankoski - esteratsastus - 100cm - sijoitus 8/19, 0-4vp
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 30.03.20 17:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 3975

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kuuset
5. maaliskuuta 2020
#jusmus #eedit

Aika usein minä jään katselemaan kuusikkoa, joka imee meidän kodista valon ja on jo saanut herkimmät ja valonjanoisimmat kasvini voimaan huonosti. Joskus näen siitä uniakin. Kuuset nielevät unissa koko talon ja meidät ja meidän unelmat siinä samassa, ja kerran minä herään itkien ja Rasmusta kädestä riuhtoen koska unessa hän on häviämässä kuusten voimakkaiden juurien puristukseen. Rasmus pelästyy, ensin repimistä ja sitten siihen herättyään sitä, että minä itken. Minun painajainen valvottaa sinä yönä meitä molempia. Alan oppia, ettei vain unelmia jaeta.

Jonakin päivänä hiekotan pihaa. Lumia ei ole tarvinnut hetkeen luoda, on ollut sateetonta aikaa, mutta kun kevätaurinko paistaa päivät ja talvipakkaset rellestävät öisin, pihasta tulee liukas ja alan pelätä Eeditin vanhentuneiden luiden puolesta. Hän itse ei tunnu pelkäävän. Ihan aluksi, kunnes opimme hänen päivärytminsä ja opimme ryntäämään lumikolan varteen ensimmäisinä, vanha rouva liukasteli pihalla lumitöitä tehdessään. Kun olin kerran töistä saapuessani auttanut hänet ylös lumisesta maasta, tuli siitä välittömästi minulle kunnia-asia, että minä tai Rasmus huolehdimme pihan lumettomaksi ja hyvin hiekotetuksi. Eedit jupisi miedosti, puheli työssäkäyvistä kiireisistä ihmisistä ja jonninjoutavasta eläkeläisestä, mutta minä en kuunnellut ja lopulta rouvakin kiitteli vain tyytyväisenä.

”Kyllä minä ilahduin kun kuulin, että taas saadaan nuoria taloon”, Eedit joskus sanoi ja jatkoi: ”Vaan enpäs silloin edes aavistellut, kuinka hyviä nuoria tulee. Niin paljon on teistä ollut minulle hyvää mieltä että ette uskokaan. Sinusta, Josefina, ja sinun Rasmuksestasi. Kaikkea hyvää ja varjelusta teille.”

Minä vaivaannuin vuolaista kehuista.

Eedit ei suinkaan ole mikään jonninjoutava eläkeläinen, sanokoon mitä sanoo. Kerran viikossa hän käy vapaaehtoisena vanhainkodilla pitämässä seuraa vanhemmille tai muuten huononuntoisille vanhuksille, kerran viikossa vesijumpassa, vähintään kerran kuussa hoitaa luokkamummon tärkeää tointa läheisessä kyläkoulussa jonka lakkauttamisesta on puhuttu iät kaiket vaan ei ole saatu aikaiseksi, niin äänekkäästi on asiaa vastustettu. Eeditkin on kirjoittanut asiasta lehteen ja kaupunginvaltuustoon tai mihin lie, tärkeille ihmisille joka tapauksessa. Kerran viikossa Eedit myös leipoo leipää ja vie sitä Einon yksin jääneelle vanhalle työtoverille. Meillekin Eeditiltä liikenee tuoreita sämpylöitä, ja Rasmus tekee hyväntahtoisesti pilkkaa siitä kun minä liikutun eleestä ensimmäisen kerran niin että melkein itken (ja kyllä, joskus vielä sopivassa hormoniepätasapainossa vähän itkenkin).

Sopu ja tasapaino on kuitenkin löytynyt vaivattomasti: Eedit ei koskaan tunkeile, enkä minä pidä lainkaan raskaana velvollisuutena hänen luonaan käymistä aina silloin tällöin. Viihdyn hänen seurassaan ja autan siinä sivussa ilolla pienissä asioissa, ja vähitellen Eedit alkaa rohjeta esittää avunpyyntöjään avoimemmin. Hän on hyvin pystyvä ja kykenevä ikäihminen, pää on terävä kuin veitsi, mutta ikänäkö tekee jotkin pikkutarkat tehtävät hankaliksi ja raskaita asioita nostellessa on joskus Rasmuksenkin apu paikallaan.

Menen taas käymään Eeditin luona yhtenä kevätauringon kirkastamana päivän ja saan heti kehotuksen käydä pöytään. Perunamuusia ja poronkäristystä, ja puhetta niistä kuusista, jotka ovat toistaiseksi oikeastaan ainoa onneani varjostava asia.

”Kuule Eedit, minä olen ajatellut tuota metsää”, sanon.
”Voi, vaan niinpä se olen minäkin”, sanoo vanhempi nainen skarppina ja tarmokkaana. ”Kun me ei olla sitä oikein Einon kanssa jaksettu harventaa ja pitää aisoissa. Olen minä ajatellut, että pitäisi soittaa pojat sitä harventamaan.”

Hetken minä luulen, että Eedit tarkoittaa omaa poikaansa, sitä jonka kuvia olen ohimennen katsellut, ja ehkä tämän ystäviä.

Mutta ei. Pojan nimeäkään en vielä tiedä, eikä se selviä nytkään.

”Vaan kun en minä oikein tiiä kenelle soittaa ja kuka sen tekisi, ja ettei nyt vaan tulisi hinnassa huijatuksi. Ei se tuo Rasmus sitä tekisi?”

Minulta kestää hetki, ennen kuin ymmärrän mitä Eedit oikein ehdottaa. Sitten minua alkaa naurattaa hysteerisesti. Rasmus, metsien mies ja metsureiden metsuri.

”Rasmusko? Kaataisi puita? En usko että hän”, hekotan. ”Minun isä ehkä, tai hänen. Rasmuksen siis. Voin minä soittaa isälle tai etsiä netistä että kuka tällä alueella tekisi.”
”Siitäpä olisi iso apu”, Eedit hymyilee onnellisena. ”Otahan lisää. Niin paljon kuin sinäkin liikut, pitäähän siinä sitten syödäkin. Ettei ala päivä paistaa läpi, niin kuin minun täti tapasi sanoa.”

Enhän mä jaksa syödä enää yhtään enempää, mutta kiittelen vuolaasti tarjotusta ateriasta ja lupaan vielä ottaa selvää puuston harventamisesta. Joku sen tekee – ei takuulla Rasmus – ja sitten minun ei enää tarvitse nähdä painajaisia kaiken nielevistä puista.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 05.03.20 22:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Uusia koteja
6. maaliskuuta 2020 #jusmus #coral

Mä olin ollut viime hetkiin saakka ihan varma, että Coral ei loppujen lopuksi tulisikaan mulle. Alexander palaisi Ruotsista ja alkaisi ratsastaa sitä taas itse; tai Susanne tulisi järkiinsä ja kieltäytyisi tekemästä hyväntekeväisyyttä; tai me erottaisiin Josefinan kanssa jostain syystä muuttoviikonlopun paineessa ja Arne tappaisi mut, koska olin saanut Josefinan surulliseksi, sen sijaan että antaisi mulle hevosen. (Vai olisiko se niin onnellinen siitä, että sen tytär olisi viimein vapaa hankkimaan paremman miehen, että antaisi mulle kaksi tai kolmekin hevosta?) Mä olin ollut skeptinen vielä sittenkin, kun me perjantai-iltapäivänä Josefinan aamuvuoron jälkeen lähdettiin ajamaan kohti sen kotikartanoa. Me oltiin moikattu Laraa ja kahviteltu Arnen ja Susannen kanssa hyvin pikaisesti, ja koko ajan mä olin vain odottanut pommin putoamista. Sitten me oltiin allekirjoitettu paperi Coralista, ja kun asiasta oli mustaa valkoisella se alkoi tuntua hitusen todellisemmalta, mutta ei vieläkään täysin.

Jotenkin vasta, kun me oltiin Coral kyydissä varovasti körötelty koko pitkä matka takaisin Kallaan ja Keinupuun hevostallille, ja saatu ori tavaroineen purettua uuteen kotiinsa, mä aloin ymmärtää että se oli todella onnistunut. Mä olin saanut mielettömän hienon hevosen käyttööni mielettömän hyvällä diilillä, kiitos mun anteliaiden appivanhempien, ja mä olin saanut majoitettua sen ilmaiseksi Hanni hevoskauppiaan tallille, kun olin luvannut tehdä jonkun tallivuoron kuussa. Loput olisi vain mun omista taidoista kiinni.

Olisiko Coral ensimmäinen hevonen, jonka kanssa mä lopulta pääsisin kipuamaan 140-luokkien haamurajan yli ja kohti isompia luokkia ja isompia kisoja? Ehkä, ehkä ei – vielä ei voinut sanoa mitään. Mutta kovasti mä kyllä toivoin.

”Pitäisiköhän sitä kutsua jollain lempinimellä?” mietin ääneen katsellessani oria, joka pyöri karsinassa vähän levottomana ympyrää ja puhahteli toisella puolellaan majoittuvalle ruunalle. Coralin uusi seinänaapuri ei ollut orista innoissaan ja sen korvat painuivat tiukkaan luimuun joka kerta, kun Coral vain katsoi siihen päinkään, mutta mä olin varma että kaksikko asettuisi kyllä pian.

”Ai niin kuin vaikka… Ralli?” Josefina ehdotti viattomasti. Mä makustelin nimeä suussani, mutta ei se tuntunut sen sopivammalta kuin hevosen oikea nimikään. Cora? Ei, mulla oli ollut sen niminen tallikaveri joskus Ruolammen aikoina. Ali? Ora?

”Carri?” mä heitin. ”En tiedä, muistuttaako se vähän liikaa Callea?”

”Se voisi olla Kari, jos Ismo ei olisi jo vaihtanut nimeään”, Josefina naurahti.

”Ehkäpä me jätetään tää nimiasia hautumaan”, mä vastasin ja nappasin Josefinan kainaloon. Me jätettiin karsinassa ympäri pörräämisen lopulta lopettanut Coral napsimaan iltaheiniään ja suunnattiin autolle ja sillä kotiin: meidän omaan, yhteiseen, vielä vähän keskeneräiseen mutta silti jo tutulta tuntuvaan kotiin. Josefinan kanssa asuminen oli entistä ihanampaa nyt, kun meillä oli paikka joka oli molempien yhtä paljon ihan alusta saakka, ja kun oli tilaa levitellä tavaroita muuallekin kuin toistensa päälle. Siellä me puuhasteltiin kuin mikäkin vanha aviopari laittaessamme paikkoja hiljalleen kuntoon; ehkä Einon ja Eeditin henki oli tarttunut talosta meihin. Mitä seuraavaksi? Pitäisikö meidän hankkia yhteinen poni?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 05.03.20 19:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 3975

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Muuttoviikonloppu
29.2.-1.3.2020
#jusmus #eedit

On karkauspäivä, ja se on minusta aika hyvä päivä kääntää uusi lehti elämässä. Nyt kun me ollaan muuttamassa tavaroitamme uuteen kotiin, mä mietin vähäsen väkinäisen toiveikkaana, että ei se ehkä niin paha paikka olekaan. Onhan se vähän kaukana kaikesta, mutta umpirakastuneena voin ajatella että mistä minä muka olen kaukana silloin kun Rasmus on lähellä, en mistään. Onhan se vähän vetoisa, mutta meillä on takka ja isä on luvannut tuoda pari heiltä liikenevää lämpöpatteria, ja onpahan syy ostaa mukavia vilttejä ja torkkupeittoja. Onhan se vähän hämärä sisältä, mutta kun asiaa oikein ajattelen, sehän johtuukin oikeastaan pihamaan puista. Kuusikko on päässyt hiipimään varsin lähelle taloa, kun Eino on ikäänynyt ja Eedit jäänyt lopulta yksin. Ei heistä ole ollut huolehtimaan tontista; talosta kyllä, tunnollisesti ja niin hyvin kuin he ovat osanneet, ja siihen on energia mennyt.

Minä unohdun katselemaan pihaa ja ajattelen, kuinka kaunis se voisi olla. Talohan on oikeastaan aika viehättävä. Se ei vain pääse oikeuksiinsa, kun piha ympärillä on pääsyt villiintymään ja vallitsemaan.

Rasmus ei unohdu toljottamaan. Rasmus kantaa Antonin kanssa sohvaa taloon. Se oli oikea löytö: hyväkuntoista sohvaa kaupitteli netissä joku, joka ei ymmärtänyt huonekalun todellista arvoa. Hinnan lisäksi olen lapsenomaisen iloinen siitä, että meillä nyt ylipäänsä on sohva sijoitettavaksi meidän olohuoneeseen.

Antonin on paikalle komentanut Aliisa ja tullut itsekin ja käskyttänyt jopa Robert Harringtonin paikalle valmennuspäivänsä päätteeksi, vaikka ei meillä oikeasti ole yhtään niin paljon tavaraa että sellaista seuruetta tarvittaisiin. Aina joku meistä siis tuntee olonsa hyödyttömäksi muiden tohistessa, ja useimmiten Robert, joka nyt sattui saapumaan viimeisenä kun meillä muilla oli jo hyvä systeemi meneillään. Mutta koska minä olen liian nöyrä ja hiljainen komentelemaan muuttoseuruetta, Aliisa on ottanut tirehtöörin paikan, ja neiti Hurulla on tapana mennä vähän yli laidan kaikissa järjestelyissään. Eeditkin pyörii epävarmana mukana, tahtoo olla avuksi muttei tiellä.

”En minä tunkeilla tahdo”, hän sanoi meidän tullessa, ja me kilpaa vakuuttelimme että meidän muuttohulinathan tässä enemmän tiellä hetken ovat mutta varmasti löydämme tavat elellä talossa siten ettemme ole toisillemme häiriöksi. Eedit hymyili, ensin vähän varovasti ja sitten lämpimästi, ja minä näin hänessä itseni.

No, kunnes hän muistutti meidän olevan aika erilaisia:
”Minä se tein lihakeittoa teille, koko seurueelle, ja sittenpä minä vasta muistinnii että eihän ne taida nykynuoret kovasti lihaa syödäkään, mutta kun en se minä kovin hyvin tunne niitä kaikenlaisia uusia vekaanistisia juttuja, mutta sosekeittoa tein, juureksista, sepä se varmaan passaa kun nälkähän teille kantaessa tulee, ja sämpylöitä leivoin ja pullaa, ja jos sopii niin tulette syömään kunhan joudatte mutta eihän teidän mikään pakko ole.”

Se oli yksi pitkä ja polveileva virkekokonaisuus, jota minun oli hieman vaikea seurata, sillä Eedit puhuu hienoisella murteella jota minä en osaa. Ydinviesti oli kuitenkin selvä: meillä on naapurissamme pullantuoksuinen emäntä, jossa elää ja virtaa sukupolvien ruoanlaiton taito, vaisto jo oikeastaan. Minusta se on tyystin kadonnut, jos meidän suvussa on sellaista koskaan kuohunnutkaan. Ei välttämättä ole, sillä suvun on ollut tärkeä taata työtä ja palkkaa niille, jotka jotakin osaavat, etenkin niinä kaukaisina aikoina kun oli vielä kaupunkitalo erikseen ja maalaiskartano tunnettiin Vittsandin kartanona. Mitähän se mahtoi olla, venäläisten valta-aikaa varmaan, kun kaupunkitalosta luovuttiin. Silloin oli ruotsinmielisellä ja länsinaapurin turvin mukavan virkamiesasemansa pitäneellä isoiso?iso..iso...?isällä ja hänen perheellään vähäsen kovat ajat ja suvun omaisuudessa tapahtui niukistumaa. Sittemmin rahaa tuli ja meni ja tuli taas, mutta merenläheinen maalaiskartano pysyi Rosengårdien perheen tukikohtana eikä uutta suurta kaupunkitaloa kuunaan hankittu.

Mutta se melko muinaisesta sukuhistoriasta. Me kiittelimme Eeditiä kovasti ja lupasimme, että kunhan ehdimme, tartumme kyllä tarjoukseen.

Aliisa on vanhasta rouvasta aivan ihastuksissaan, supattaa minulle että kaikilla pitäisi olla oma naapurinmummeli, ja minusta ei ole oikein kohteliasta nimitellä Eeditiä mummeliksi, mutta ei hän kaikeksi onneksi sitä kuullut. Minusta mummeli kuulostaa höpsähtäneeltä. Eedit ehkä hössöttää, mutta on turhan terävä höppänäksi.

Nyt Eedit seisoskelee oman kotinsa portailla ja katselee minua, kun Rasmus ja Anton ovat kadonneet sohvan kanssa toista portaikkoa pitkin meidän puolellemme. Hätkähdän. Tunnen oloni vähän noloksi, sillä olen pysähtynyt pihamaalle tuijottamaan Eeditin ja Einon laiminlyöntejä: talon nurkille pimentäväksi muuriksi levinnyttä kuusikkoa ja villiintynyttä vesakkoa ja puoliksi umpeen kasvanutta tilaa, josta myöhemmin keväällä paljastuu entinen perennapenkki. Sen palauttamisesta entiseen loistoonsa tulee vielä Eeditin ja minun yhteinen harrastus, jossa yhdistyy Eeditin kokemustieto ja minun nuorten ja näppärien käsieni taito. Vielä tiedän kuitenkin tulevaisuudesta yhtä vähän kuin uuden vuokranantajamme elämäntarinasta, mutta aikanaan ne molemmat tulevat minulle kyllä pala palalta tutuksi.

Minä hymyilen Eeditille anteeksipyytävästi. Vanha nainen viittilöi. Menen hänen luokseen.

”Mahtaa olla jano pojilla, kun ahkerasti kantavat. Emmeköhän jouda laittamaan heille juomaa, eivätkö jo jouda pitämään pikkuisen taukoa.”

Melkein ehkä ihan pikkuhippusen verran rakastan jo Eeditiä ja rouvan rauhoittavan hyväntahtoista läsnäoloa. Hymyilen, enkä tällä kertaa lainkaan pahoitellen, vaan vilpittömän kiitollisena kaikesta lämminsydämisestä huolehtimisesta. Astelen Eeditin perässä sisään hänen huoneistoonsa, jossa vanhat äänekkäät kellot tikittävät ja kuulostavat rauhallisilta ollakseen aikarautoja. Eivät kellot kiirettä luo, ajattelen silloin. Jostakin muusta se syntyy.

Esille on jo nostettu hopeatarjotin. Se on kaunis esine, ihastelen itsekseni, ja sitten ääneen Eeditillekin.
”Niinkö”, rouva sanoo silminnähden mielissään, ääni on pehmeä ja pehmenee entisestään kun sormet sivelevät sileää pintaa ja sanat raottavat historiaa. ”Häälahja. Arvokas lahja oli, melkein emme kehdanneet ottaa vastaan, vaan hyvin se on palvellut ja kovasti on siitä iloittu. Enää en siitä raaskisi luopua — vaikka tuleehan se aika kun kaikki maallinen jää taa.”

Eino elää talossa yhä, vaikka makaakin jo metrejä multaa yllään. Näin jo eteisessä ensimmäiset valokuvat miehestä, ja sitten on joku toinenkin, sellainen, jonka nuoruuskuvat ovat tuoreempia. Einon ja Eeditin poika, arvelen, mutten utele. Kai minä hänet tapaan, jos olen tavatakseni, ja kai Eedit hänestä kertoo jos niin haluaa.

Aliisa näkee meidän tulevan Eeditin rapuille, huomaa juomatarjottimen minun käsissäni ja Eeditin käsissä keksikipon, joka ei enää mehukannun, kahvitermoksen, sämpylälautasen ja juomalasien ohella mahtunut sievälle ja tunnearvon entisestään kaunistamalle hopeatarjottimelle.

”Pooojaaat, tauon paikka! Voi Eedit, miten oletkin laittanut niin ihanasti meille asiat, kyllä meidän kelpaa”, Aliisa tohottaa, ja Eedit on taas mielissään. Mieslauma (no nii-in, onhan niitä nyt sentään kolme!) kerääntyy keittiöön ja erityisesti Robert näyttää helpottuneelta. Minä ymmärrän miksi – vihdoin sillekin on jokin selkeä tehtävä. Kuten jo todettua: kantamisessa ei ihan oikeasti tarvita meitä kaikkia. Syömään sen sijaan on kaikki kutsuttu ja tarjottavaa riittää.

”Oltaisiinhan me voitu minunkin tykönä”, Eedit lausuu, mutta hymyilee sitten. ”Vaan onhan tänne jo tullut kotoisuuden tuntua.”
”Kyllä kaikki on vielä aika”, sanon minä ja hapuilen suomenkielistä ilmaisua sille kaaokselle, joka ympärillä muuttolaatikoiden ja paikkaansa löytämättömien huonekalujen muodossa levittäytyy. Tyrskyn myrskyn, muulin mallin, sikin sokin?
”No eipä ole kauan”, Aliisa naurahtaa leppoisasti. ”Se on tuo Josefina semmoinen, että iltaan mennessä täällä on siistiä kuin sisustuslehdessä. Kaunishan tämä rakennus on jo itsessään, eikä Jusun ympärillä mikään pysy pitkään epäjärjestyksessä paitsi minä. Minun järkeistämiseen ei mikään pieni noituuskaan riittäisi.”

Eedit hykertelee, Anton näyttää pohdiskelevan millainen maailmojen mullistus tarvittaisiin Aliisa Hurun normalisointiin, ja minä katson Rasmusta ja saan hänet kiinni katselemasta rasmusmaisen hellästi takaisin. Se on merkillistä: kuinka se saattaa näyttää niin totiselta ja kuitenkin jotenkin rakkaudelliselta yhtä aikaa. Mistä se tunne oikein tuleekaan? Kuvittelenko minä sen vain? Mutta minäpäs päätän luottaa omaan aavistukseeni.

Hymyilemme toisillemme hämillämme ja äkillisen ujoina. Tässä on meidän keittiömme, sotkuineen päivineen, ja me istumassa muuttolaatikoilla kun tilaan jo kannetut tuolit on annettu vieraiden käyttöön. Poskeni punehtuvat hieman, kun huomaan Robert Harringtonin kuikuilevan meitä vaivihkaa. Näkikö se meidän toisiimme suunnatut katseet, huh sentään.

* * * * *

Muuttopäivän iltana jäljellä on vielä kaaoksen rippeitä muttei enää vieraita, ja minä makaan Rasmuksen vierellä aivan liki painautuneena ja rakastan niin paljon häntä ja kotia että se ihan hämmästyttää minua.

”Tiedätkö”, aloitan Rasmuksen silitellessä käsivarttani hitain liikkein, silmät jo piteneviä hetkiä ummessa. ”Mä ajattelin, että mua vaivaisi tänne muuttaminen enemmän. Kun eihän tämä ollut ihan… suunniteltua.”

Rasmus katsahtaa minua vikkelästi ja näyttää taas nolostuneelta. Hänen tehtävähän se oli: sanoa Eeditille ettemme muuttaisi. Naurattaa, ja vähän hihitänkin.

”Minusta tuntuu että tästä tulee hyvä koti kuitenkin”, sanon ja kohottaudun voidakseni taas suudella poikaystävääni, joka hymyilee huuliani vasten ja liu’uttaa kätensä vyötäisilleni, kun mä kipuan sen syliin. Siitä on hyvä katsella Rasmuksen kauniita silmiä, niitä lämpimiä ja helliä ja joskus äkämystyneitä mutta enimmäkseen kilttejä.

”Tuntuuko susta?” mä kysyn.
”Mikä? Miltä?”
”Tämä koti. Hyvältä. Ja elämä.”
”Joo.”
“No hyvä sitten.”


* * * * *

Sunnuntaiaamuna mä herään mielestäni varhain, mutta opin pian että kello onkin jo lähes kymmenen. Jätän Rasmuksen nukkumaan ja hiivin keittiöön. Laitan kahvin tippumaan ja täytän kaksi Eeditin leipomaa sämpylää. Tekisi mieli keittää puuroakin, mutten jaksa, ja pohjaanhan se palaisi varmaan kuitenkin. Kasaan aamupalan tarjottimelle (se on minun omani ja vähemmän kaunis kuin Eeditin, puinen vain) ja vien makuuhuoneeseen. Herätän Rasmuksen uuteen elämään niin miellyttävästi kuin osaan ja hyrisen hyvää tuulta, vaikken alunperin voinut kuvitellakaan viihtyväni täällä.

Siivoilen ja järjestelen vähän, lähden tallille, en pidä matkaa mahdottoman pitkänä sittenkään. Palatessani kohtaan sauvakävelemästä saapuvan Eeditin kotipihassa ja nolostelen hevoselta haisevaa tyylitöntä talliasuani.

”Kauheaa, tänne karistelen vaatteistani heinänkorsia”, naurahdan vähän hädissäni huomattuani, että toppatakin helmaan on totisesti takertunut heinänkorsi, joka juuri Eeditin nähden tipahtaa maahan.
”Höpsistä! Älähän sinä tuosta huoli. Pidänhän minäkin hevosista, oli niitä meilläkin. Tuolla ne ovat tallinkin rippeet, tuolla metikön takana missä Einon kotitila seisoo, tai mitä niistä rakennuksista nyt lienee jäljellä. Kivijalka vielä seisonee kustakin töllistä, mutta eiköhän ole vuodet ja hankien paino jo tehnyt lopusta selvän”, Eedit kertoilee hieman surumielisen oloisena.
”Täälläkö oli talli”, kysyn kiinnostuneena, kun talsimme Eeditin tahdissa taloa kohden.
”Oli, ja navetta, ja hyviä aittoja. Vaan niin se aika ajaa ohi rakennuksista ja ihmisistä.”

Erkanemme kohteliain sanoin rappujemme alla. En tahdo jäädä vahtaamaan, mutta varmuuden vuoksi ja toivoakseni huomaamatta varmistan kuitenkin, että Eedit pääsee kotiinsa. Huoli on turha: iäkäs rouva kulkee raput ketterästi, jos kohta meitä nuorempia verkkaisemmin.

Illallista syödessä muistan kertoa keskustelusta omalta tallireissultaan minua myöhemmin palanneelle Rasmuksellekin. Mun poikaystäväni innostuu samalla tavalla kuin minäkin.

”Talli! Olisipa sellainen vieläkin.”
Nauran Rasmukselle.
”No niin mäkin ajattelin! Sittenhän meillä ei koskaan olisi tästä kiire minnekään kun olisi tilaa koko perheelle”, sanon ja Rasmus katsoo mua suurin silmin, mikä saa minut tarkentamaan: ”Hevosillekin. Onhan ne vähän kuin perhettä.”
”Niin… niin. Niin ne on.”
”Rakennetaanko joskus talli vanhan tilalle”, kiirehdin ehdottamaan. ”Hankitaan sinne Eeditille joku mukava vetohevonen jonka reessä ja kärryillä se voi ajella, ja meidän omat tietysti, ja pistetään vaikka talliyritys pyörimään.”

Se on toimiva puheenaihe. Uppoudumme utopiaan ja suunnittelemme naureskellen höperöitä tulevaisuudenkuvia, sellaista hattaranhöttöistä haavemaailmaa, ja jossakin vaiheessa me ollaan jo remontoitu kellariin asunto Joachimille ja majoitettu Aliisa idylliseen aittarakennukseen riittävän kauas ettei sen ääni kantaudu jatkuvasti meidän kotiimme, ja haalittu laumallinen hirveän hyviä hevosia ja pari somaa ponia ja kaksi mukavaa koiraa ja minulle kissa, ja arvovaltaisimpina tilusten toimien valvojina toimivat naapurin Eedit ja eläkepäiviä omaan aittamökkiinsä viettämään muuttanut pomo.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Ohk
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.02.20 12:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9650

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 4 1, 2, 3, 4  Seuraava

Siirry: