Kellonaika on nyt 26.04.19 18:35

10 osumaa on löytynyt haulle 0

Epin päiväkirja

P I M E Ä   L O K A K U U   31/10/18

Yhtäkkiä lokakuu oli ohi. Syksyn loputon pimeys oli tuonut mukanaan jatkuvan väsymyksen ja arki kului sumussa rutiinilla. Pyrin käymään tallilla aamupäivisin, kun oli vielä valoisaa, mutta yleensä taivas oli niin pilvinen että oli silti hämärää. Aina aikaiset vierailuni tallilla eivät edes onnistuneet, jos oli asiakastapaamisia tai firman sisäisiä tapaamisia - ja niitähän oli lokakuun aikana ollut liiaksi asti.

Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna kilpailtu Harvest Games oli mennyt Isabellan sanojen mukaan aivan liian helposti. Voitto oli napsahtanut pienellä vaivalla niin kenttäratsastuksen kouluohjelmasta kuin maastokokeestakin. Rataesteillä yksi tiputus oli tiputtanut meidät kolmannelle sijalle, mutta olimme silti voittaneet koko luokan. Isabella oli oikeassa: mitä hittoa me vielä tehtiin tuttarissa?

Viimenen osakilpailu starttaisiin helpossa luokassa, ja muutaman hyvin menneen startin jälkeen voisi jo alkaa harkita tasonnostoa CIC1:een, oli Isabella todennut, niin ettei siihen sanottaisi mitään vastalauseita. Ei minulla sellaisia kyllä ollutkaan. Olin jo tovin mennyt sieltä mistä aita oli matalin, ja sen myöntäminen sai minut voimaan pahoin. Vitamiineja nassuun ja nokka pystyyn, talviunille ei päästäisi.

Sieltä se kylmä ja pimeä talvi nimittäin teki uhkaavasti tuloaan. Me oltiin käyty maastoesteradalla viimeistä kertaa tämän vuoden puolella Isabellan kenttävalkassa. Epi ei ollut tykännyt yhtään siitä, että esteet hypittiin yksi kerrallaan. Tammahan olisi hypännyt koko radan vaikka kymmeneen kertaan ja kaasu pohjassa, jos olisi saanut päättää. Hyvin se kuitenkin oli itse hypyt hoitanut, mihin olin oikein tyytyväinen. Edessä häämöttävä pitkä maneesikausi veti kuitenkin mieltä matalaksi. Tervetuloa vaan, kaamos.
 
#harvestgames #kenttävalmennus
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 08.11.18 15:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Epin päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 1155

Armin päiväkirja

28.10.2018

Mun pää oli vähällä räjähtää. Harvinaista kyllä tällä kertaa hevonen, joka sen meinasi aiheuttaa, ei ollut rakkaan serkkuni rakas hevonen Ramida. Nyt Armi aiheutti harmaita hiuksia ja se oli melko harvinaista. Eihän meillä aina putkeen mennyt, mutta ihan tähän pisteeseen ei koskaan kyllä oltu ajauduttu. Meidän viimeisimmät kisat olivat menneet ihan hyvin treenamisen määrään nähden, mutta silti mä päätin aloittaa melkein hyvissä ajoin treenaamaan seuraviin osakilpailuihin. Ne olisivat viimeiset, eli olisi todella tärkeää suoriutua hyvin, jos meinaisi pärjätä kokonaiskisassa.

Noh, jos me näin vedettäisiin, voisin jättää suoraan kilpailut välistä. Hannover ei kuunnellut tällä hetkellä yhtään, mitä mä siltä pyysin. Pidäte ei mennyt läpi, pohje ei mennyt läpi ja mikään ei yksinkertaisesti vain sujunut. Mä jouduin hetkittäin tarkistamaan hevosen väristä, etten mä vahingossa ollutkaan Kytömäellä Ramidan selässä. Joka kerta mä näin punaruskeaa karvaa, joten se ei ainakaan ollut mahdollista. Entä jos Armi ja Effi oli vaihtanut luonteitaan? Sarah ja Effi olivat voittaneet KN Specialin huimilla prosenteilla, joten ilmeisesti kaksikon yhteistyö alkoi luistamaan hiljalleen. Tai ehkä tammat oli vierekkäisissä karsinoissa asuessaan sopineet jotain roolien vaihdoista. Ei näistä koskaan tiedä.

Mä yritin saada aikaiseksi edes ihan helppoja siirtymisiä käynnin ja ravin välillä, mutta nekin olivat kamalan löysiä ja hitaita. Armilla oli varmaan kymmenen sekunnin viive mun pyyntöihin, eikä se nyt ollut kovin ideaalinen tilanne. Koska homma ei meinannut lähteä sujumaan mitenkään päin, oli ehkä pieni tauon paikka. Mun pitäisi henkäistä syvään ja yrittää löytää se oikea asenne koko hommaan. Armillakin tosin olisi tänään asenteessa korjaamista. Tauon jälkeen mä vääntäisin perusjuttuja niin kauan, että homma sujuisi. Mulla olisi vaikka koko päivä aikaa.

Pitkillä ohjilla kävelyn aikana oli hyvä miettiä taas miljoonannen kerran Kalla CUP ratoja. Mikä meni pieleen viimeksi? Mikä meni hyvin? Mitä mä tein väärin tai oikein? Mitä juttuja pitäisi ehdottomasti treenata paljon? Ramidan radasta nyt ei edes puhuttaisi, me oltiin luokan viimeisiä, mutta eipä mulla sen suurempia odotuksia ollutkaan. Mä olisin hämmästynyt, jos joku olisi vetänyt huonommin kuin me. Parissa kohdassa ei ollut kaukana, että Ramida olisi ottanut estemoodin päälle ja hypännyt valkoisten aitojen yli. Jotka olivat vielä kamalan jänniä, joten niitäkin piti vähän kytätä.

Armin kanssa ekassa luokassa me sijoituttiin kolmansiksi, mikä oli mulle ainakin ihan hyvä saavutus. Amanda saattaisi olla toista mieltä. Heidi kuitenkin veti kummallakin hevosellaan niin hyvät suoritukset, ettei meillä Armin kanssa ollut mitään jakoa. Tosin mua vähän hävetti, kuinka epätasainen meidän rata oli. Kun kahden tuomarin keskiarvot on kolmesta kymppiin, niin ei silloin ole ihan kamalan tasaisesti suoritettu. Ja se, että keskilaukasta siirtyminen koottuun laukkaan tuli huimat pisteet ja heti seuraavasta kohdasta, joka oli puolirata leikkaa ja laukanvaihto käynnin kautta, tuli koko radan surkeimmat pisteet. Yleisvaikutelmasta kuitenkin tasaisesti hyvät pisteet, joka oli positiivista.

"Noniin, yritetääs uudestaan", hymähdin tammalle ohjia kerätessäni ja vähän sitä jo herätellessä taas töihin. Mä nyt vääntelin ja kääntelin puoliveristä käynnissä, tehden välillä pysähdyksiä. Jos Armi ei nopeasti reagoinut mun pohkeeseen, mä käytin jo heti raippaa. Ei olisi mitään hyötyä käyttää pohjetta moneen kertaan, jos se ei vain toiminut. Hiljalleen hevonen alkoi kuunnella ja toimia, joten uskalsin siirtyä raviin.

Ravia mä sain työstää pitkään. Siirtymisiä, väistöjä, taivutuksia, erilaisia teitä. Kun mä vihdoin olin tyytyväinen Armin työskentelyyn, sai hionnut tamma siirtyä käyntiin. Ihan näin pitkää treeniä mä en ollut suunnitellut, mutta välillä näin. Mä olin myös vähän ylpeä itsestäni, kun en suoraan luovuttanut kun heti ei sujunut. Joskus olisi saattanut käydä sillain, että olisin vain lopettanut lyhyeen ja kokeillut seuraavana päivänä, jos olisi parempi päivä.

Armi sai niskaansa viltin, ennen kuin mä lähdin taluttamaan sitä ympäri maneesia. Samalla oli hyvä palata sitten meidän vaativa B:n rataan. Mähän en ollut jo miljoonaan kertaan katsonut radoista kuvattuja videoita ja tutkinut pöytäkirjoja suurennuslasin kanssa. Jälkimmäinen rata oli meiltä ehdottomasti heikompi, joten treeneissä pitäisi sen tason tehtäviin panostaa. Tosin, rata oli ollut kokonaisuutena tasaisempi kuin helppo A.

Oli miten oli, seuraaviin osakilpailuihin tavoitteet on korkealla. On noloa kun kouluratsastaja on voittanut kaksi kertaa esteillä, eikä kertaakaan koulussa.

kirjoittaja Nita M.
lähetetty 29.10.18 15:44
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Armin päiväkirja
Vastaukset: 50
Luettu: 1730

Banskun päiväkirja

07.10.2018
Kalla Cup 3. päivä
#HarvestGames
Suoristin violettia kisatakkia ja vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Ravasin virittyneen hevosen kentälle ravissa, kun edellinen ratsukko poistui. Ratsastin pari reittiä, kunnes kuulin vihellyksin ja kokosin tuntuman paremmaksi, sitten nostin laukan ja ratsastin tervehdykseen. Pysäytettyäni Banskun ja hoidettuani tervehdyksen, en voinut kuin todeta, että nyt sitä mentiin. Kohti ensimmäistä vaativan tason suoritusta.

Perhoset eivät olleet koskaan ennen lennelleet kisoissa näin pahasti mahassani, kun siirsin Banskun suoraan raviin tervehdyksestä. Oli aika unohtaa helppo A:n epäonnistuminen. Unohtaa ne vaivaiset 62,8 prosenttia, jotka olivat seurausta väärin ratsastetusta reitistä. Tämä oli se, mikä piti nyt pitää päässä. Muistaa miten rata meni ja muistaa pitää Bansku koko ajan vireillä.

Koottu ravi. Keskiravi. Koottu ravi. Keskiravi. Avotaivutus.

En kuullut taustalla soivaa musiikkia, kun keskityin suoritukseen. Bansku tuntui pehmeältä, se otti apuni kepeästi vastaan. Sen suu oli pehmeä, eikä se hangannut vastaan missään kohtaa. Korvat olivat höröllä, askellus reipas ja adrenaliini virtasi meissä molemmissa. Huh, tältä jokaisen kisasuorituksen piti tuntua.

Hyvä täyskäännös takaosalla vasemmalle. Sen jälkeinen käynti ei ollut parasta. Toivoin, ettei se laskisi meidän pisteitä kamalasti. En ajatellut asiaa enempää. Voltin jälkeen laukannosto. Hymy nousi kasvoilleni, täydellinen nosto. Laukanvaihto onnistui, kaikki onnistui.

Bansku korskahti tyytyväisenä. Se nautti, eikä sille tuottanut ongelmia haastavampi luokka. Onneksi laukkatehtävät olivat ohjelman lopussa. Bansku ei kerinnyt väsyä, vaan me tehtiin yhdessä hyviä suorituksia.

Jos joku olisi sillä hetkellä kysynyt miltä musta tuntui, en olisi saanut sanaani suusta. Tätä mä olin kaivannut. Tätä yhteyttä hevosen kanssa. Sitä mulla ei ollut ollut pitkään aikaan minkään hevosen kanssa. Bansku oli se hevonen, josta mä en luopuisi koskaan.

Valtava hymy oli kasvoillani, kun pysäytin Banskun lopputervehdykseen. Melkein itkin onnesta, kun vapautin ohjat ja taputin antaumuksella Banskua kaulalle. Ei olisi väliä voitettiinko me. Mulle oli parasta just tää tunne, minkä tää hevonen antoi.

Palkintojen jaossa seisominen sinivalkoinen ruusuke Banskun suitsissa oli vain plussaa. Me voitettiin. Bansku voitti.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 21.10.18 19:55
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 49
Luettu: 1585

I have to save a rum| Inna Paakkanen

05.10.2018
Kalla Cup 1. päivä
#HarvestGames
Vedin pipoa syvemmälle päähäni ja nostin ruskean nahkatakkini vetoketjua ylemmäs. Narua kädessäni nykäistiin vastakkaiseen suuntaan kuin mihin meidän piti mennä, joten nykäisin takaisin.
”Tänne”, komensin Lovea.

Merkitön musta ori pyöräytti häntäänsä, mutta lähti seuraamaan mua tietä pitkin. Se oli täysissä kisavarusteissa ja valmiina starttaamaan viikonlopun Kalla Cupin. Tänään kisattaisiin kenttäratsastuksen kouluosuus.  Olin tarjonnut auttavaa kättä Verkulle ja napannut Loven kävelytykseen.

Jo Kanadassa Love oli sulattanut mun sydämen, kun se oli aivan rakastunut Ransuun. Taputin hymyillen Lovee kaulaa ja nopeutin askeleitani, kun Love kulki pää ylhäällä eteenpäin kuin mikäkin tuulispää. Ei me kovin kauas kävelty, kun käännyttiin jo takaisin tallia kohti.

Löysin Vernerin seisoskelemasta tallipihassa kisatamineissaan. Hitsit se näytti kuumalta. Kasvoilleni nousi hymy, kun pysähdyin miehen vierelle.
”Joko jännittää?” tiedustelin.
”Ei”, Verneri hymyili ja suukotti mua nopeasti poskelle. ”Kiitos kävelytysavusta.”
”Mm, ei mitään”, vastasin.

Roikuin avuliaasti ruskean satulan jalustimessa, kun Verneri nousi Loven selkään. Irrotin vielä riimunnarun kuolaimesta ja päästin miehen ratsunsa kanssa verkkaan. Julian ryhmä oli juuri lopettanut ja Verneri starttaisi ensimmäisenä omansa. Hetken aikaa seurasin verryttelyä derbyn reunalla. Mukana oli myös muita tuttuja. Jesse Vaahterapolusta starttasi ensimmäisen kerran Kalla Cupissa Sallinsa kanssa, sitten oli tietysti myös Juuso ja Payton sekä Isabella ja Ankka.

Mä en voinut vieläkään uskoa, että Juusolla ja Isabellalla oli ollut jotain. Yritin pitää ajatuksen kuitenkin poissa, kun katselin verryttelyä. Siinä vaiheessa, kun Verkku kuulutettiin kentälle, siirryin muiden katsojien joukkoon katsomoon. Valitsin paikan aivan yläriviltä. Verkku ratsasti Loven harjoitusravissa kentälle. Katselin hymyillen miehen hyvää suoritusta. Ei se puhdas ollut, mutta ei mikään katastrofi.

Olisin voinut tietysti lähteä Verkun suorituksen jälkeen auttamaan sitä, mutta päätin katsella luokan loppuun. Eniten mua tietysti kiinnosti tuttujen ihmisten suoritukset. Jessen ratsastusta Sallin kanssa en ollut nähnyt pitkään aikaan. Yllätyinkin, kuinka hyvin Jesse veti. Eihän me puhuttu helppo B:tä vaikeammasta, mutta se oli hyvä ja tasainen suoritus.

Katsoin vielä Juuson suorituksen, jonka jälkeen lähdin. Tuntematon Holmberg ei mua kiinnostanut. Olin kyllä osallistujalistasta katsonut, että se taisi tulla kymmenen hevosrekan kanssa kilpailemaan. Jokaisessa luokassa ja lajissa sillä oli kaksi eri hevosta per luokka. Huh, se taisi olla miljardööri.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 20.10.18 9:26
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum| Inna Paakkanen
Vastaukset: 34
Luettu: 1053

Sepon päiväkirja

» 06.10.2018 - Harvest Games

Tukiside painoi ikävästi nilkkaa ja mahtui vain vaivoin vetoketjullisen ratsastussaappaan sisälle. Mä olin käynyt viimeiset 3 viikkoa salaa vanhemmiltani tallilla, vaikka en ollutkaan uskaltautunut Sepon selkään, se oli silti liikutettava. Juoksutuksesta oli tullut meidän uusi juttu, annoin myös välillä ruunan riekkua irti kentällä ihan oman turvallisuuteni vuoksi.
En vieläkään puhunut isän tai äidin kanssa, olin oikeastaan itsekin yllättynyt miten pitkään jaksoin pitää mykkäkoulua. En mä ollut kertonut niille sitäkään, että olin Pietun kannustamana ilmottautunut ekaa kertaa Sepon kanssa Auburnin Kalla CUPiin.

Pietu oli ihana pakokeino kotoa. Mä kirjoitin äidille lapun, jossa luki vain, että olin kaverilla ja ei tarvitse odottaa, koska en kuitenkaan vastannut sen puheluihin tai viesteihin. Se oli ladannut whatsapin vaan siksi, että se oli saanut lähetettyä mulle saarnan siitä, miten olin alaikäinen ja ilmoitusvelvollinen jne. En mä ollut kuunnellut sitä loppuun asti, mä olin paljon mielummin keskittynyt Pietun kertomukseen ja heittänyt puhelimen tyynyjen väliin.

Olin ajanut skootterilla tallille ja laittanut Sepon kisakuntoon. Olin tehnyt valtavan paksun ranskalaisen letin ruunan harjasta, etuharjan olin jättänyt auki muuten, mutta olin tehnyt pienen letin pääliosasta, sillä se näytti super söpöltä.
Mä olin käärinyt pintelit suojien sijaan Sepon jalkoihin ja ottanut vähällä käytöllä olleen turkoosin estehuovan kaapista. Hiuksien änkeminen kypärän alle oli käynyt työstä, mutta hiusverkkoa hyödyntäen olin vihdoin saanut kesytettyä ne kauniisti.
Oltiin ratsastettu Jannan kanssa vieretysten Auburnille, ne oli hyvät alkukäynnit molempien hevosille. Kyytiähän en luonnollisestikaan ollut edes vaivautunut kysymään äidiltäni, koska sille ei enää kuulunut mun hevosasiani mitenkään.

Jalkaa kivisti tuesta huolimatta jo siinä vaiheessa, kun pääsimme Auburnin elämää kuhisevalle tallipihalle. En halunnut rasittaa sitä liikaa ja jätin radan kävelyn välistä, yritin vain seurata Jannaa parhaani mukaan, ystäväni kyllä kertoisi mulle, jos siellä olisi jotain erikoista. Verryttelyesteet näyttivät kamalan isoilta, mutta onneksi mä en ollut ainoa, jonka alla oli kylmäverinen. Yksikin tyttö ratsasti shetlanninponilla, katselin menoa pitkin nenänvarttani, koska Auburn ei todellakaan ollut shetlanninponien paikka. Silti se hyppäsi esteiden yli puhtaasti ja päätin jättää ratsukon omaan arvoonsa.

Laukka sattui nilkkaan kaikkein eniten. Seppo teutaroi, se heitteli päätään ja teki sivuloikkia, mä aloin oikeasti epäilemään, että päästäisiinkö me edes radalle asti tätä menoa. Ruuna vinkui, örisi ja töräytteli mitä ihmeellisempiä ääniä ulos itsestään ja mä häpesin silmät päästäni. Mua pelotti, että se heittäisi mut selästään taas ja loukkaisin vielä pahemmin, kuin viimeksi.

"Seuraavana vuorossa Rasmus Alsila - Bertram, valmistautuvat Aaretti, Sysivalkee", kuulutus tunkeutui mun pakokauhun lävitse ja tajusin, että mä en ollut hypännyt vielä yhtään estettä.
Ohjasin Sepon pystyestettä kohti.
"Pysty!" huutoni kajahti yllättävän vahvana ja Seppo katosi altani. Se vei meidät kyllä esteen yli, mutta mulla ei ollut mitään sanomista ruunan suunnasta tai vauhdista taaskaan. Poistuin verryttelyalueelta entistä surkeammassa kunnossa.

Lähtömerkin jälkeen Seppo heilautti päätään ja mä tiesin, että tämä rata tulisi olemaan ihan hirvittävä tai meidän paras tähän mennessä. Ruuna unohti kaiken muun, paitsi edessään siintävän esteen ja mä yritin parhaani mukaan ohjata sen oikealle esteelle.

Perusradalta me päästiin uusintaan. Mun taju meinasi lähteä, kun sain hetkeksi otettua jalkani pois jalustimesta ja roikotin sitä pitkällä Sepon kyljen vieressä. Tunsin, kuinka pulssi sykki jalassa, mutta en antanut kivun näkyä kasvoiltani. Ilmeettömänä seurasin loput suorittavat ratsukot ja yritin selvitä uusintaan saakka.

Uusinnassa mä keskityin jalan kipuun niin paljon, että Seppo alkoi tehdä ihan tyhmiä virheitä. Se kielsi heti ekalle esteelle, pudotti sarjan A-osalta puomin ja saimme kiellon vuoksi vielä kaksi aikavirhettä radalta. Mua vitutti ja muhun sattui niin paljon, etten edes onnitellut Jannaa puhtaasta uusintaradasta. Olisin halunnut lähteä kotiin suoraan, mutta meidän piti vielä olla Jannan kanssa ratahenkilöinä 3 ja 4 luokkien ajan, joten jätin Sepon johonkin tyhjään karsinaan ja menin murjottamaan kentän keskelle. Välillä mun teki mieli säikäytellä tahallani jonkun hevonen, mutta tiesin, että Isabella olisi hirttänyt mun sellaisesta asiattomasta käytöksestä.

Päivän edetessä mun oli yhä vaikeampi esittää, ettei mun jalkani ollut kipeä, mutta pidin silti huolen, ettei kukaan nähnyt irvistyksen poikastakaan mun kasvoiltani. Mä olin liian vahva ollakseni heikko.

kirjoittaja Ava P.
lähetetty 10.10.18 16:46
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 39
Luettu: 915

Hanin päiväkirja


05.10.2018 Tallihommia ja valmistelua

Takana oli pitkä päivä tallilla. Olin mennyt Auburn Estateen heti aamulla, kun ohjelmassa oli ollut parin hevosen kengitys. Kengitykset oli mennyt joustavasti ja ongelmitta, mitä nyt pieni viivästys tuli yhden irtokengän ansiosta. Kun kengitykset oli hoidettu, oli pakko ehtiä läpiratsastmaan Hani, sillä huomenna alkaisi meidän osalta Kalla CUP:in 3.osakilpailu esteratsastuksella. Tänään edessä olisi jo kenttäratsastuksen koulukoe, jonka menisin katsastamaan myöhemmin, jos aikaa vain jää. 

Hanin kanssa kävimme pyörähtämässä kentällä, jossa vain ratsastin tamman läpi kaikissa askellajeissa. Hani oli melko säpäkkä ja kyttäili kaikkea. Ilma oli melko tuulinen ja tuuli pyörittikin ilmassa puista irtoavia syksyn värisiä lehtiä. Vaikka Hani oli turhankin virittynyt, sain siitä irti ihan kivan tuntuisia pätkiä ja toivon todellakin, että edes osa tästä energisyydestä tulisi esille huomenna esteillä.

Tallihommien välissä ehdin kuin ehdinkin hetkeksi seuraamaan koulukoetta. En viitsinyt kauaa kentän vieressä palella, mutta katsoin ensimmäisen luokan, jossa olikin vain neljä ratsukkoa. Julia ja Valerie starttasivat ensimmäisinä ja heidän suorituksestaan olinkin eniten kiinnostunut. Kun luokka loppui, lähdin reippaana hakemaan sisälle niitä hevosia, jotka vielä tarhoissaan seisoivat. 

Hevosten sisälle oton jälkeen olin harjannut nopeasti Nakin läpi ja nuori ori käyttäytyi kerrankin alusta loppuun rauhallisesti. Sillä tuntuu olevan kunnon kestomurkkuikä, mutta jos se nyt alkaisi jo helpottaa ja oripoika oppisi ainakin väliaikaisesti käyttäytymään hevosiksi. Kun olin nuoren orini harjannut, aloin valmistella iltaruokintaa. 

Saavuin lopulta kotiin vasta yhdeksän jälkeen, kun oli pitänyt laittaa vielä viimeisimmät Hanin kamat valmiiksi huomista ajatellen. Saapuessani kotiin heitin valmisruuan mikroon ja sen syötyäni suuntasin suihkuun. Minun oli pakko vielä kuivattaa paksut siniset hiukseni, koska muuten ne olisivat vielä aamullakin märät. Lopulta pääsin sänkyyn asti, mutta siinä maatessani ajatukset lähtivät harhailemaan, eikä uni tuntunut tulevan lainkaan. 

Pyörin sängyssäni todella pitkään ja aloin jo turhautua. Aamulla olisi aikainen herätys, enkä ole nukkunut vielä hetkeäkään. Vilkaisin kelloa puhelimestani ja se näytti 03.17. Lopulta sain unen päästä kiinni ehkä neljän aikoihin, joten nukkumisaikaa ei pahemmin jäänyt. 

06.10.2018 Esteratsastus

Heräsin herätyskelloni ärsyttävään pirinään ja mieleni teki vain paiskata puhelimeni seinään, mutta hillitsin itseni. Heti noustuani istumaan, tunsin viiltävän päänsäryn ja hieroin sormenpäilläni ohimoitani. Huokaisin syvään ja nousin ylös lämpimän peittoni alta ja suuntasin keittiöön aamupalalle.

Tallille pääsin ajallani ja vielä autossa nielin buranan kurkustani alas, jos se vaikka hieman auttaisi päänsärkyyni. Lopulta viiletin talliin, jossa Hani möllötti karsinassaan. Käytävillä oli vilskettä ja vilinää kaikkien laittaessa ratsujaan kuntoon. Hain Hanin varusteet karsinan eteen valmiiksi ja aloitin harjausoperaation. 

Lähtiessäni lopulta taluttamaan Hania tallista ulos, olin vähällä törmätä Juliaan, joka oli tullut tallille ilmeisesti ajoissa seuraamaan jo esteratsastusta. Kenttäratsastajien esteosuus olisi vasta myöhemmin. 
"Onks sulla Minka kaikki ok? Oot kovin kalpea", blondi kysyi huolissaan ja silmäili minua tarkkaavaisesti. 
"Joo, ei tässä mitään. En vaan pahemmin nukkunut viime yönä, niin tää päänsärky yrittää tappaa mut", naurahdin väsyneesti ja hymyilin pienesti ystävälleni. 
"Hitsit, kurjaa.. Nomut tsemppiä teille!" Julia hymyili rohkaisevasti. 
"Kiitti", nyökkäsin tälle ja jatkoimme Hanin kanssa matkaa ulos tallista. 

Verryttely oli yhtä katastrofia. Hani heitti peräänsä, säpsyili liian läheltä meneviä hevosia ja pudotteli puomeja hyvää tahtia. Itse olin sen selässä kuin perunasäkki ja tuntui kuin viimeisetkin voimat olisivat kadonneet kropastani. 

Selvisimme ihmeen kaupalla radalle asti hengissä. Saatuamme lähtömerkin, lähdin radalle itseäni ja Hania tsempaten. Ensimmäiselle esteelle hyppy tuli ihan hyvin ja toinenkin este ylittyi kevyesti. Matka jatkui kolmoselle, josta vielä selvisimme ihan kivasti, mutta sarjalle tullessa Hani hieman kompastui, hyppäsi pystyn puhtaasti, mutta okserilta nappasimme puomin mukaamme. Vitonen ja kutonen taas sujuivat, mutta seiskalle oli tiukempi tie, joten nappasimme mukaamme jo toisen puomin. Kirosin hiljaa mielessäni, miksi ratsastan niin hiton huonosti? 

Loppujen lopuksi tulimme maaliin mukanamme 14vp, kunnon riman alitus ja surkein ratamme ikinä. En pystynyt nostamaan katsettanu Hanin niskasta poistuessamme radalta. En uskaltanut kohdata kenenkään katsetta ja päästyämme ylös aitojen sisäpuolelta, ohjasin Hanin suoraan verkka-alueelle, jossa kävin keventämässä pari kierrosta, hyppäsin ratsailta ja suuntasin tallin turviin. 

Hanin karsinassa poskelleni vierähti kyynel, mutta kiukkuisesti pyyhin sen pois. Viime aikoina treenit ovat kärsineet, olen itse ollut väsynyt, eikä edistystä ole tapahtunut. Otin turhautuneena Hanilta varusteet pois ja palatessani karsinalle huomasin Hanin katsovan minua epäilevästi. 
"Sori Hani, en mä tarkottanut pelästyttää sua. Mulla on vaan vähän huono päivä", mutisin ponille ja aloin rauhassa rapsutella sen ryntäitä, jossa tiesin olevan kutiava paikka. Hani vähitellen rentoutui ja alkoi venyttää ylähuultaan eteenpäin. Naurahdin pienesti ja halasin kirjavan ponin kaulaa, Hani oli kuitenkin yrittänyt parhaansa, minun olisi pitänyt olla parempi. 

07.10.2018 Kouluratsastus 

Tällä kertaa olin varautunut hieman paremmin. Olin mennyt nukkumaan jo ennen kymmentä, jotta varmasti saisin nukuttua edes muutaman tunnin enemmän. Aamulla heräsin silti väsyneenä ja silmieni alla oli hyvin kauniit tummat rinkulat. Tuijotin väsyneenä peilikuvaani ja mietin jo, esittäisinkö kipeää ja jättäisin kouluratsastuksen väliin. Tiesin kuitenkin, että Amanda murhaisi minut jos saisi tietää, että edes mietin tällaista. Siispä nappasin meikkipussini pöydältä ja lähdin keittiön pöydän ääreen ehostamaan naamaani, että muistuttaisin edes enemmän ihmistä kuin zombia. 

Varustin Hanin reippaasti tallille päästyäni ja lähdin verkkaamaan sen kanssa. Jätin verryttelyn todella lyhyeksi, kävin vain askellajit läpi, tein parit pysähdykset ja lähdin kävelemään pihaa ympäri odottaen vuoroamme. 

Lähdin radalle rauhallisella mielellä. Tehdään vain parhaamme, niin kyllä me tästä selvitään! Alku lähtikin todella sujuvasti ja hyvän tuntuisesti, vaikka Hani ei todellakaan liikkunut superhyvin. Tamma oli hieman jähmeän tuntuinen ja se jännitti niskaansa, selvästi mulkoillen kentän laidalla olevia mörköjä. Meidän eka epäonnistuminen tuli toisen kiemurauran alkaessa, kun Hani säikähti jotain ja teki valtaisan sivuloikan. Pysyin ongelmitta kyydissä ja jatkoin eteenpäin, mutta Hani jatkoi säpsymistä ja kyttäilyä, joten pystyin oikein kuulla päässäni, kuinka pisteemme tippuivat. 

Sain välissä taas hieman tsempattua, mutta laukkaohjelman alku meni täysin perseelleen. Hani nosti ensin väärää laukkaa, säpsähti ja lopulta heitti pikkupukin. Tässä kohtaa otin itseäni niskasta kiinni, upotin ahterini satulaan ja päätin ratsastaa edes toisen laukan sinne päin. Loppujen lopuksi toisen laukan kohdalla meno alkoi jo hieman tuntua kouluratsastukselta ja jos yhtä rikkoa ei lasketa, suoriuduin radasta kunnialla loppuun, sillä meidän lopun käyntipätkä ja lopputervehdys menivät todellakin nappiin. Tällä kertaa pystyin radan jälkeen edes hieman hymyilemään, vaikka oli tämä edelleen meidän surkein rata tähän mennessä. 

Hoidettuani Hanin pois, palasin katsomaan kouluratsastusta ja ehdin näkemään luokkamme lopun. Kun luokka loppui, kipaisin hakemaan arvostelumme, jota uteliaana lueskelinkin. Pisteitä oli laidasta laitaan, mutta todellakin yllätyin nähdessäni prosentit: 61,364 %! Olin ollut aivan varma, että prosenttimme lähentelisivät 50%. Lopputuloksissa olimme toiseksi viimeisiä, mutta emme sentään taas viimeisiä. 

Tämä ei nyt ollut meidän viikonloppumme millään tavalla, aikalailla kaikki meni pieleen mitä voi mennä. Oma mieleni oli maassa ja kisausmotivaatio tippui entisestään. Nyt on kuitenkin vielä aikaa ennen viimeistä osakilpailua, joten toivottavasti ehdin löytämään motivaationi ja palaamme Hanin kanssa seuraavaksi radoille hieman kunniakkaammin. Jos siis Amanda ei aja minua ulos tallista näin ala-arvoisten suoritusten jälkeen. 

Minka ja Hani 35hm
kirjoittaja Minka A.
lähetetty 08.10.18 18:03
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Hanin päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 1884

Harvest Games, Kalla CUP 3. osakilpailu

Vapaaehtoiset Cup-tuotokset
(Ohje tallilaisille)

- Käytä hashtagia #HarvestGames
- Cupiin liittyvästä tarinasta saa ekstrapisteitä viimeistä osakilpailua varten
- Vapaaehtoinen ja samalla toteutustavaltaan vapaavalinnainen! Teksti, kuva, sarjis, roolipeli, yhteistarina...

Aihe-ehdotuksia:
- Valmistautuminen. Ottiko joku kisat niin vakavasti, että yöpyi tallilla?
   (Loungesta löytyy vierassohva ja vintiltä pari pientä huonetta.)
- Suoritus / tulosten puinti. Tästä osakilpailusta on pyritty laittamaan paljon yksityiskohtia esille. Käytä niitä!
   - Kouluratsastajat: Ruodi pisteesi läpi (mistä kohdista tuli parhaat? entä huonoimmat?)
   - Esteratsastajat: Ruodi rata virhepisteitä hyödyntäen, halutessasi piirrä käytetty tie ratapiirroksen päälle
   - Kenttäratsastajat: yhden tai useamman osakilpailun puinti virhepisteiden kautta
- Kilpakumppanit. Kuka oli pahin/ kuumottavin vastustaja ja miten Sillä meni?
- Toimihenkilöt. Oliko sinulle annettu joku vastuutehtävä? Miten se sujui?
  (Olisitko halunnut jonkin vastuutehtävän ja suoriutunut siitä paremmin??)
- Epäolennaisuudet. Miltä buffet maistui? Oliko tuomarin (kirjurin) käsiala luokatonta ja epäselvää?
- Toisten suoritusten ruotiminen ja kaikenkattava kisaraportti. Olitko pelkästään katsojana jossakin luokassa/ jonakin kisapäivänä? Oliko jännittävää vai ennalta-arvattavaa seurattavaa?
- 13.10. illanvietto saunalla! Millainen oli tunnelma? Tuliko kukaan edes paikalle?
 Uskalsiko kukaan saunoa, entä pulahtaa (viuhahtiko joku??)?
(Pieni huutelu esim. discordin deittipalstalla illanvietosta kertoviin tarinoihin liittyen suotavaa!)

BONUS:
- Haluatko lukea jostakin tietystä tai itse keksimästäsi kisapäivän aiheesta? Haasta tallilaiset tarinahaaste-topicissa. Muistetaan käyttää #HarvestGames minkä lisäksi haasteen luoja saa keksiä halutessaan minkä tahansa muunkin tägin.

Harvest Games -osakilpailuun liittyvistä tuotoksista saa lisäpisteitä 15.11. asti,
mutta tuotokset  mieluiten vielä lokakuun puolella
<3
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 08.10.18 15:29
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat 2018
Aihe: Harvest Games, Kalla CUP 3. osakilpailu
Vastaukset: 10
Luettu: 788

Effin päiväkirja

07.10.2018 / Harvest Games, Kalla CUP 3. osakilpailu

Sarah katsoi täriseviä käsiään autonsa ratissa ja puristi kovempaa. Kello oli vasta seitsemän, mutta tänään oli niin tärkeä päivä, että tallilla ei voinut olla liian aikaisin.

Eilinen oli onneksi mennyt estekilpailuiden puomien nostamisessa, eikä nainen ollut ehtinyt jännittää ihan koko päivää. Lotta oli ollut melko vähäsanainen ja asettanut itsensä radan toiseen päähän, joten keskustelun sijaan latino oli keskittänyt huomionsa ratsukoiden seuraamiseen.
Illan tullen kuitenkin kotona yksin ollessaan mahanpohja oli kiertynyt tuhottoman suurelle solmulle, eikä olemisesta meinannut tulla mitään. Jos joku olisi maininnut, että kilpailuita ennen kannatti nukkua hyvin, olisi Sarah voinut nauraa itsensä mielipuoleksi. Katon yksityiskohdat olivat erottuneet heikosti ulkoa kajastaneessa valossa, mutta silti nainen oli laskenut jokaisen laudan, jota makuuhuoneen katossa oli.

Auto pysähtyi melko tyhjälle parkkipaikalle. Sarah sulki hetkeksi silmänsä ja yritti keskittyä hengittämiseen, mutta jokaisella sisäänvedolla möykky kurkussa kasvoi hieman isommaksi.
Jos hän mokaisi tänään, Amanda Sokka heittäisi hänet omakätisesti pihalle tallilta, se oli varmaa.

Effi söi aamuheiniään autuaan tietämättömänä kaikesta, mitä joutuisi kokemaan tänään. Ainakin yksi heistä oli siis nukkunut ilmeisen hyvin, sillä Effi myös seisoi hoitopaikalla täysin liikkumatta, kun Sarah tärisevin käsin taiteili musta-valkoista harjaa tasaisille sykeröille. Hiusgeeli auttoi pitämään karkailevat suortuvat kurissa ja antoi harjalle hienon kiillon.
Keskittyessään letittämiseen, Sarahin olo parani hetkeksi. Ehkäpä tästä päivästä selvittäisiinkin kunnialla?

Kello oli varttia yli yhdeksän, kun täydessä kilpailuvarusteissa oleva ratsukko astui tammatallista ulkoilmaan. Sarah oli saanut tungettua paksut hiuksensa tiukalle nutturalle hiusverkon sisälle ja Effin varusteet hohkasivat puhtauttaan. Tamman suitsissa oleva numerolappu hymyilytti latinoa. Amandalla oli ihan varmasti näppinsä hevosnumeron kanssa, sillä sellaista tuuria ei vain käynyt kenellekkään.
Sarah päätti hypätä Effin selkään jo tallin edessä, siten hän ainakin pysyisi riekkuvan tamman mukana, jos tämä päättäisi poistua tallialueelta omatoimisesti.

Kello löi tasan 10 ja kilpailut alkoivat vauhdilla. Sarah istui energiaa pursuvan tamman selässä odottamassa omaa vuoroaan ja koitti puoliväkisin seurata Inna Paakkasen suoritusta. KN Special oli melko helppo rata, Sarah oli ratsastanut sen moneen otteeseen jo ennen Villeä tai Effiä ja varsinkin tämän radan hän osaisi vaikka unissaan. Inna sai 64,545 prosenttia ja poistui radalta, antaen seuraavalle ratsukolle tilaa. Effi taisteli jo portilla vastaan, mutta rauhallisesti Sarah antoi sille aikaa puhista ja pian ratsukko ravasi aitojen sisäpuolella.

Radalta Sarah ei muistanut mitään pysähdyttyään lopputervehdykseen. Välähdyksiä harjoituslaukasta, joka oli mennyt kamalan hyvin. Pääty-ympyrä, jolla Effi oli koittanut tunkea sisälle. Pysähdys, joka päätti utuisen tunnelman ja käsi, joka kiitti hevosta hyvästä työstä.
Kuulutuksen, jossa sanottiin, että Sarah Reyes ja Fiveofive olivat saaneet prosenteiksi 70,682 %.

Odotus luokan päättymiseen tuntui ikuisuuttakin pidemmältä. Jokaisen kuulutuksen kohdalla Sarah oli aivan varma, että joku oli saanut heitä paremmat prosentit, mutta viimeisen ratsukon jälkeen totuus oli kohdattava. He olivat oikeasti voittaneet.
Effi ei tietenkään halunnut seistä palkintojen jaossa paikoillaan, mutta sinivalkoinen ruusuke saatiin paikalleen ja muutkin ratsukot palkittua.

Topics tagged under harvestgames on Foorumi | Auburn Estate 1

Sarah näki vilauksen Amanda Sokasta ja olisi voinut vaikka vannoa nähneensä jotain hyväksyvän hymyn kaltaista naisen kasvoilla. Jälkikäteen ajateltuna se oli luultavasti ollut vain harhaluulo, koska eihän Amanda hymyillyt koskaan hyväksyvästi.

Helpossa Aassa latino keskittyi enemmän omaan istuntaansa, sillä hän oli aikaisemmin saanut palautetta jäntevyydestä. Effi kulki hyvin ja he saivat yhteensä 64 prosenttia radalta, joka riitti lopulta viidenteen sijaan.

Sarah iloitsi siitä, että heidän ensimmäiset kilpailut olivat menneet niin hyvin. Viides sija helposta Aasta ei ollut paha, ottaen huomioon, että luokkataso oli ollut melko vaativa. Effi sai vaahtopesun ja kourallisen porkkanoita, tamma tuntui olevan melko poikki ja sai jäädä kuivattelemaan omaan karsinaansa siksi aikaa, kun Sarah kävi seuraamassa vielä loput vaativan Been ratsukoista.

Hän saisi sittenkin jatkaa Effin vuokraajana ja nyt he olivat osoittaneet muillekin, etteivät he olleet ihan turhia sunnuntairatsastelijoita.

Topics tagged under harvestgames on Foorumi | Auburn Estate GfYLlo

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 07.10.18 17:29
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 68
Luettu: 2234

Grannin päiväkirja

Kalla CUP III
6. lokakuuta 2018 #HarvestGames

@Jusu R. kirjoitti:
Lauantai, kello 10.58
Olin saanut harppoa melko tuulispäänä Grannin luo heti Rasmuksen ja Branin radan jälkeen. Sen kanssa piti ehtiä kävellä, ja sitten se piti saada jollakin lailla yhteistyövireeseen. Onneksi Verneri oli samassa verryttelyssä, sillä vaikka se ei kerennyt ihan hirveästi siinä neuvomaan, jo sen läsnäolo ja ohimennen mulle suodut puolittaiset kannustushymyt rauhoittivat mua ihan hirveästi. Vernerillä oli allaan vieras hevonen, joka näytti kuivine jalopiirteisine päineen juuri siltä, mitä se olikin: täysiveriseltä.

Sitten Verneri lähti radalle, ja mä jäin pyörimään verryttelyyn muiden kanssa. Muut olivat aika hermostuttavaa sakkia. Mainittakoon nyt vaikka rakas veljeni Alexander, hyvin kilpailuhenkinen Ellie, ammattilais-Mikael ja niin, itse Isabella Sokka. Ja tässä porukassa mun sitten täytyi kilpailla mun voimakastahtoisella teinihevosellani. Käänsin Grannin verryttelyesteelle, ja meidän lähestyessä sitä yksinkertaista pystyestettä mä pystyin sieluni korvin kuuntelemaan kaikuja meidän ensimmäisestä metrin luokasta Merrin tallilla: mä olin painanut syvälle mun mieleeni ne puomien kolahdukset. Kunpa me ei tänään pudotettaisi kolmea puomia, tai ei ainakaan enempää. Ei, kun isä ja Alexander ja kaikki muut katsoisivat.

Verryttelyeste kuitenkin ylittyi ilman kolahdusta. Granni tuntui vahvalta, mutta hallittavissa olevalta.
Lähde: Pitkä viikonloppu


Grannin käyntiaskeleet olivat itsevarmat, kun se asteli derbykentällä meidän odottaessa lupaa startata. Pehmeät muksahtelut nurmipohjaa vasten muistuttivat mun oman sydämen kumahtelua. Ilme vakavana mä vedin vielä kerran syvään henkeä, ennen kuin tervehdin tuomaria. Monenkirjavat esteet kutsuivat.

Lähtöviiva ylittyi, ja mä olin niin keskittynyt allani polkevaan hevoseen, etten varmasti olisi muistanut edes omaa nimeäni sillä hetkellä. Onneksi kukaan ei kysynyt. Onneksi mun ei tarvinnut muistaa mitään muuta kuin rata, joka oli pitkä ja polveileva. Jo alku oli vaikea, nopeatempoinen S-mutka. Grannin kanssa mulla oli kädet täynnä töitä, sillä se ei ollut pieni, kevyt ja ketterä hevonen, joka kääntyi kuuliaisesti ja kellontarkasti sinne minne piti. Se oli suuri, vahva ja laukkasi mieluiten hyvin pitkillä askelilla. Sellaiset askeleet kuitenkin vähensivät multa aikaa ajatella. Piti toimia vaistomaisesti ja nopeasti.

Enimmäkseen Grannin korvat osoittivat nuivasti taaksepäin, mutta aina hypätessään se heilautti ne iloiseen, tarkkaavaiseen höröön. Silloin ilma virtasi mun keuhkoihini ja keuhkoistani vapaammin, vaikka mä muuten olinkin niin jännittynyt, että hengittäminen tuntui väkinäiseltä. Esteiden yläpuolella meillä ei ollut hätää.

Mun hevoseni ei kytännyt mitään. Se meni kuin kone. Radan edetessä se kävi yhä vahvemmaksi, ja mä tiesin, että kun me ylitettäisiin maaliviiva, mä tutisisin rasituksesta ja silkasta hermostuneisuudesta. Grannilla hyppääminen ei ollut mikään varsinainen ilo, sen mä myönsin. Se oli jännittävää, se oli hermoja ja kehoa koettelevaa, ja luokkakorkeus oli kuitenkin vasta metri. Luoja meitä auttakoon, kun pitäisi hypätä vaikkapa ensimmäiset metrikolmekymppiset, tai jos me oikein pitkälle päästäisiin, satanelikymppiset.

Kun me lennettiin yli punavalkoisesta trippelistä, mä ajattelin nopeasti, että kyllä me päästäisiin ihan niin pitkälle kuin haluttaisiin. Niin pitkälle kuin mun pääkoppani kestäisi. Grannin hypyt olivat niin isoja, ja mun jarrutteluistani huolimatta se eteni nopeasti.

Kaarre trippeliltä kahdennelletoista esteelle venähti hieman, sillä Grannin valtava hyppy oli kuljettanut meidät kauas esteestä, ja kun mä yritin saada sen takaisin hallintaan pidätteellä, se nakkeli niskojaan ja huiskaisi kiukkuisena häntäänsä. Mä tiesin, ettei meidän rata ollut kaikkein kaunein, enkä mä ollut ratsastajana tehokkain. Välillä jouduin melkein repäisemään, kun tuntui, ettei mikään pienempi pidäte olisi pelastanut meitä ajautumasta esteiden sekaan.

Mielessä kaikui isän sanat vahvemman kuolaimen kokeilemisesta. Ei siksi, että saisin enemmän voimaa käyttööni, vaan siksi, että pärjäisin vähemmällä. Että saisin Grannin nopeasti hereille ja voisin sitten heti hellittää.

Ehkä mä tekisin niin, mietin, kun kädet täristen ja hengästyneenä ylitin perusradan maaliviivan hevoseni kanssa. Me jatkettaisiin uusintaan, ja mun olisi pitänyt olla helpottunut. Mä olin kuitenkin vähän kauhuissani: vielä toinen rata kädelle koko ajan enemmän painavan Grannin kanssa. Vaikka mä en ratsastaisi aikaa, tiesin hevosen menevän kovaa, ja tiesin senkin, ettei mulla olisi mitään mahdollisuutta hidastaa sitä, kun se päättäisi lisätä mittaa askeleisiinsa ja ilmaa hyppyihinsä.

Granni veisi ja mä vikisisin. Niin se aina meni.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 07.10.18 11:53
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 77
Luettu: 3620

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Pitkä viikonloppu
Perjantaista sunnuntaihin, 5.-7. lokakuuta 2018
#HarvestGames

Perjantai, kello 23.06
Mun naapurit huusi taas. Ne Korhoset, jotka huusi ja tappeli koko ajan, ja sitten kai niiden meteli sai niiden seinänaapurissa asuvan vauvankin huutamaan. Yleensä joko toinen tai molemmat räyhääjät poistuivat jossakin kohti kotoaan. Epäilin, että kapakkaan. Toisinaan ne kuitenkin jäi ja huusi vielä kun hiljaisuus oli alkanut, ja silloin joku soitti poliisit. Soitin mä kerran itsekin, koska olin melkein varma, että kohta jompi kumpi kuolisi, ellei tilanteeseen puututtaisi.

Melkein viikon ajan mä olin saanut nauttia Rosengårdin rauhasta. Nauttia, tosiaan! Sellaista asiaa kuin hiljaisuus osasi todella arvostaa vasta sitten, kun se puuttui arkipäivästä. Rosengårdissa sitä piisasi kallalaisista huolimatta ainakin enemmän kuin täällä.

Kello tikitti. Mulla oli seuraavana päivänä kisat. Mä olisin niin mielelläni nukkunut.

Lopulta mä kokeilin onneani: jos Rasmus olisi hereillä, se ottaisi mut kyllä luokseen. Sen luona mä saisin unta. Naputtelin viestin ja toivoin parasta.

Perjantai, kello 23.38
Toiveeni oli kuultu. Niinpä mä seisoin aika pian sen oven, jonka postiluukussa luki Alsila, takana ja törkkäsin sormeni ovikellon nappulalle. Kului tuskin sydämensykäystäkään, ennen kuin ovi aukesi.

Sitä voisi ehkä kuvitella, että miltei viikko mun kotikotonani käytännössä kylki kyljessä nyhväten olisi jotenkin piisannut taikka täyttänyt jonkinlaista läheisyysmittaa. Ilmeisesti ei kuitenkaan, ja niin me oltiin aika kauan eteisessä halailemassa, ja sitten me käperryttiin kainalokkain sänkyyn, mikä oli hirveän mukavaa. Rasmus pohdiskeli ääneen seuraavan päivän aikataulua. Sillä oli aika monta hevosta ja vielä enemmän startteja. Mä halusin kyllä olla avuksi aikatauluttamisessa.

Mä kuitenkin nukahdin.

Lauantai, kello hyvin aikainen aamu
Ei niin aikaista aamua, etteikö me oltaisi ehditty juoda aamukahveja yhdessä. Mä oikeastaan heräsin siihen, kahvintuoksuun, ja sitten mä tajusin, että mulla oikeasti oli aika mainio ja asiansa osaava poikaystävähenkilö. Se oli noussut ja keittänyt kahvin niin hipihiljaa, ettei mun uneni ollut häiriintynyt. Nyt se silitteli mun takkuista tukkaani.
”Kahvia?” se kysyi, kun mä raotin silmiäni.
Voi miten mä hymyilin.

Lauantai, kello 10.11
Isä ja Alexander olivat paikalla. Tietysti veli oli, sehän kilpailisi itsekin, mutta oliko isällä jokin muukin syy olla täällä kuin Rasmus ja Bran? Niiden verryttelyä me oltiin katsomassa, ja pian ne menisivät radalle. Rasmus näytti hyvin keskittyneeltä, mikä oli ehkä hyvä, koska ainakin mulla olisi ollut vaikeuksia keskittyä, jos Alexander olisi katsellut mua sillä tavalla kädet puuskassa ja pää kallellaan. Toivottavasti Rasmus ei ehtinyt huomata mun veljeni herkeämätöntä ja ehdottoman arvioivaa katsetta. Tuulenpuuska näykkäisi mun ihoa siitä, mistä kisatakki paljasti äidiltä ja Vilhelminalta lahjaksi saadun kisapaidan pitsiä, mutta mä en välittänyt. Alexanderin katse oli paljon purevampi kuin se ohimenevä tuulahdus. Mä olin onnellinen, ettei se katsonut mua niin.

Lauantai, kello 10.58
Olin saanut harppoa melko tuulispäänä Grannin luo heti Rasmuksen ja Branin radan jälkeen. Sen kanssa piti ehtiä kävellä, ja sitten se piti saada jollakin lailla yhteistyövireeseen. Onneksi Verneri oli samassa verryttelyssä, sillä vaikka se ei kerennyt ihan hirveästi siinä neuvomaan, jo sen läsnäolo ja ohimennen mulle suodut puolittaiset kannustushymyt rauhoittivat mua ihan hirveästi. Vernerillä oli allaan vieras hevonen, joka näytti kuivine jalopiirteisine päineen juuri siltä, mitä se olikin: täysiveriseltä.

Sitten Verneri lähti radalle, ja mä jäin pyörimään verryttelyyn muiden kanssa. Muut olivat aika hermostuttavaa sakkia. Mainittakoon nyt vaikka rakas veljeni Alexander, hyvin kilpailuhenkinen Ellie, ammattilais-Mikael ja niin, itse Isabella Sokka. Ja tässä porukassa mun sitten täytyi kilpailla mun voimakastahtoisella teinihevosellani. Käänsin Grannin verryttelyesteelle, ja meidän lähestyessä sitä yksinkertaista pystyestettä mä pystyin sieluni korvin kuuntelemaan kaikuja meidän ensimmäisestä metrin luokasta Merrin tallilla: mä olin painanut syvälle mun mieleeni ne puomien kolahdukset. Kunpa me ei tänään pudotettaisi kolmea puomia, tai ei ainakaan enempää. Ei, kun isä ja Alexander ja kaikki muut katsoisivat.

Verryttelyeste kuitenkin ylittyi ilman kolahdusta. Granni tuntui vahvalta, mutta hallittavissa olevalta.

Lauantai, myöhäinen ilta
Se päivä oli sitten aika hulinaa. Kun kaikki hevoset olivat tyytyväisinä omissa kotitalleissaan, ja kun me oltiin saatu päivän koitokset pestyä pois, me tavattiin Rasmuksen kanssa Krouvissa. Kilistimme yhdet lasilliset sijojemme kunniaksi (mua hämmensi edelleen, että me oltiin Grannin kanssa päädytty palkintojenjakoon). Enempää emme jaksaneet; oli aika myöhä ja päivä oli kaiken kaikkiaan ollut pitkä. Siirryimme hyvässä järjestyksessä välillä pussailemaan pysähtyen Rasmuksen luo.

Ottaen huomioon, että meillä oli edessä vielä yksi päivä kisahumussa, olisi kai ollut kohtalaisen järkevää pestä hampaat ja painua pehkuihin. Nukkumaan.

No eihän me niin toimittu. Me avattiin pullo kuohuvaa ja juteltiin hirveän pitkään. Käytiin läpi suoritukset ja aika monta muutakin asiaa. Mulla oli hyvä ja hilpeä olo. Rasmus laski mun pisamia. Pehmeästi hymyillen se sanoi, vähän niin kuin olisi vahingossa ajatellut ääneen:
"Hitto sä olet kaunis."
Naurahdin ilahtuneena, kuitenkin aavistuksen vaivaantuneena. Ottiko kukaan kehuja vastaan vaivaantumatta edes vähän?
"Sä olet vähän humaltunut", kiersin kainona, ja Rasmus kohautti olkiaan.
"Olet sä kaunis vielä huomennakin, ja silloin mä olen vesiselvä."

Sunnuntai, kello 9.38
Montako tuntia me oltiin nukuttu? Mä en osannut laskea sitä, mutta mä osasin ottaa vastaan ilmoittautumisia. Tutuille ilmoittautujille mä uskalsin hymyilläkin ja toivottaa hyvää kisapäivää. Väsymyksestä huolimatta mä olin ihan hyvällä tuulella.

Rasmus ei kyllä hymyillyt turhia, eikä taatusti toivotellut kenellekään onnea kisoihin. Tuskin kukaan sen tallikavereista nyt siltä erityisen ylitsevuotavia tsemppitoivotuksia odottikaan, joten ehkä kukaan ei tajunnut, ettei se voinut hirveän hyvin. Kaikesta myötätunnosta huolimatta mun suupielet nyki vähän, kun mä vilkaisin kanssakanslistiani. Se näytti siltä, että se yritti hurjan päänsäryn kustannuksella vältellä kaikkia pienenpieniäkin kasvojenilmeitä.

Kanslia tyhjeni hetkeksi.
"Ensi kerralla kun me juodaan jotakin puoliksi, juot kyllä kanssa oikeasti puolet", Rasmus urahti.
Pärskähdin vähäsen.
"Siinä tapauksessa meidän ei kannata olla kaukana kotoa", sanoin huolettomasti. "Se nimittäin tarkoittaa todennäköisesti mun kantamista kotiin."
"Ethän sä paina mitään", Rasmus huokaisi voipuneena. "Tää olo painaa."
"Kyllä se siitä", vakuuttelin. "Dagen efter -syndrooma on aika hyväennusteinen vaiva kuitenkin."

Sunnuntai, kello 13.22
Mä olin ilmoittanut epätyypillisen voimakastahtoisesti, että mähän en sitten kuuluttaisi mitään. Jossakin vaiheessa mä olin kuitenkin suopeana myötätunnonosoituksena napsauttanut mikrofonin takaisin päälle jonkun Rasmuksen kuulutuksen jälkeen ja toistanut saman ruotsiksi. Kuulutuksen taustalla saattoi kuultaa pieni epäuskoinen nauruntyrskähdys.
"Olitpa rohkea", Rasmus kommentoi, kun mä napsautin mikrofonin pois päältä, ja mä hymyilin sille valloittavasti.

Älkää käsittäkö väärin: mulla ei ole niin mitään kouluratsastusta vastaan. Ymmärrän jotakin sen hienoudesta. Silloin kuitenkin, kun on katsellut sitä, välillä hyvää ja välillä kehnoa, koko päivän selostajankopista... no.

Syvennyin selailemaan puhelinta, kun se värisi viestin merkiksi. Anteeksi vain sille ratsastajalle, jonka suoritus ei kiinnostanut mua riittävästi että olisin jaksanut seurata.

Kimmo
ootko himas
Jusu
En, kisoissa.
Kimmo
olitko eilen illalla himassa
Jusu
Öö en, kuinka niin?


Olipa kummallista. Kimmolla kesti hirvittävän kauan kirjoittaa, miksi sitä kiinnosti mun kotonaolemiset. Se kirjoitti, sitten se ei kirjoittanut, ja pian näytölle ilmestyi taas tieto siitä, että se kirjoitti. Lopulta se laittoi pari vähän huolestuttavaa viestiä:

Kimmo
noooo me saatiin ehkä frendien kaa tyhmä idea
se on siis ihan läppä vaan
oltiin vähän otettu
älä jooko suutu ku meet kämpille


Mä en ehtinyt pohtia asiaa kovin kauan. Juuri kun olin melko varma, että ne olivat varmaan töhrineet mun ovea, Rasmus katkaisi mun ajatuspolut omalla ääneenpohdinnallaan:
"Voikohan tänne tilata pitsaa?"

Sunnuntai, kello 14.02
Kävi ilmi, että voi. Me istuttiin kuuluttajakopissa katselemassa viimeistä luokkaa ja syötiin pitsaa. Ei nyt mikään ihan hirveän huono sunnuntai kuitenkaan.

Sunnuntai, kello 19.46
Takki oli viikonlopun jäljiltä melkoisen tyhjä. Kanslistina oleminen oli ollut jännittävää. Onneksi mä en ollut joutunut toimimaan sellaisena yksin, ajattelin, ja sullouduin Rasmuksen kainaloon, kun me asteltiin mun rappuni alaovelle. Olin anonut Rasmusta tulemaan vielä mun luo, koska mä en halunnut ihan vielä luopua sen seurasta, eikä sitä ollut ollut kovin vaikea ylipuhua.

Rapussa meitä vastaan tuli herra Markkula, se mun naapureista, joka imuroi jatkuvasti. Markkula mulkoili mua aika pahasti ja pysähtyi. Munkin selvästi kuului pysähtyä, niin vaativasti siivousintoinen naapurini mua katseli.

"Sinun koirasi on taas ulvonut koko päivän!" mies sylkäisi valituksen suustaan.
Mulla kesti hetki orientoitua tilanteeseen.
"... mutta ei mulla ole koiraa", piipitin ja puristin Rasmuksen kättä turvaa hakien.
"Kyllä minä tiedän mistä se ääni kuuluu! Olen käynyt kuuntelemassa ovilla!"
Jos olisin uskaltanut, olisin sanonut, että kai minäkin olisin tiennyt, jos mun asunnossani olisi ollut koira. Auoin kuitenkin vain onnettomani suutani, enkä saanut aikaiseksi minkäänlaista vastaansanovaa äännähdystä.
"Teen aiheesta valituksen", herra Markkula ilmoitti ja jatkoi matkaansa.

"Ei siitä valituksesta mitään voi seurata, kun ei sulla ole koiraa", Rasmus rauhoitteli mua, kun me kiivettiin portaita ylös.
Mä aavistelin epäluuloisena pahaa. Olivatko Kimmo ja sen kaverit jotenkin onnistuneet ujuttamaan mun asuntooni koiran? Tai jonkun laitteen, joka soittaisi koiran ulvontaa kovalla volyymilla? Miksi kukaan tekisi niin? Ai niin. Kännissä ja läpällä.

Mutta en mä kuullut mitään koiran ääniä, kun me saavuttiin mun oven taakse. Varovasti mä avasin oven. Vastaan ei hyppinyt minkäänlainen koira, enkä mä kuullut hiiskahdustakaan koko asunnosta. Ehkä herra Markkula kuuli harhoja, tai ehkä jollakin muulla naapurilla oli ollut ulvova koira kylässä. Täällä ei ulvonut mikään eikä kukaan.

Helpotuin.

"Tota."

Liian aikaisin. Käännähdin katsomaan Rasmusta, joka tuijotti kulmat koholla mun eteisen lattiaa.

Ei, ei lattiaa. Kangasmyttyä kynnysmaton päällä, ihan sen omien jalkojen juuressa.

"Eih", mä ynähdin ja nipistin vieraat bokserit peukalon ja etusormen kynsien väliin Kimmon sanat mielessä kaikuen: ihan läppä vaan.

Hirveän huono läppä. Etenkin sitten, kun mä tajusin, ettei mun pitelemät oranssit kalsarit olleet edes pakasta vedetyt ja nuhteettoman puhtoiset. Annoin niiden pudota taas kangasmytyksi lattialle ja purin hampaita yhteen. Pienen hetken ajan mä olin äkäinen. Tarvitsiko kenenkään sietää tällaista typerää kiusantekoa omassa kodissaan? Sitten, ihan yhtä nopeasti kuin kiukku oli päätään nostanutkin, se katosi ja jätti jäljelle puhdittoman väsymyksen.

"Mä en ehkä halua enää asua täällä", pihahdin ja tunsin valtavaa tarvetta itkeä. "Mun n-naapurit on ihan k-kamalia."

Halaus kietoutui mun ympärille lohdullisena ja turvallisena.

Sunnuntai, kello 20.17
Taivaalle kiitos Rasmuksesta, joka osasi toimia rationaalisesti silloin, kun mä olisin itse vain lamaantunut kyhjöttämään onnettomana möykkynä sänkyni pohjalle. Rasmus huomautti, ettei mun ollut mikään pakko asua täällä, ja sitten se käynnisti mun läppärini. Nopeasti selaimeen oli avattu muutama välilehdellinen sivustoja, joista löytyisi vuokra-asuntoja. Niiden selaileminen rauhoitti. Mulla oli vaihtoehtoja.

Ja saihan siitä hupiakin. Muokkailemalla hakuehtoja me löydettiin mitä kummallisimpia asuntoja, ja muutama niin järjettömän ökyhulppea, ettei niissä ollut enää mitään tolkkua. Itku muuttui nauruksi ja epätoivoinen kodintunnottomuus lupaukseksi jostakin uudesta. Mä muuttaisin tästä paikasta pois, päätin silloin, ja sen päätöksen turvin mä tiesin jaksavani kaikki tulevat turhat valitukset, naapureiden tappeluiden kuuntelemisen ja jopa Kimmo Malkamaan, jolla oli typerä huumorintaju eikä mitään rajoja.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 07.10.18 11:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 54
Luettu: 2209

Takaisin alkuun

Siirry: