Kellonaika on nyt 23.09.19 20:52

54 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Ajatuksenkompurointia
23. syyskuuta 2019

Märta Merenheimo oli etsinyt kadonnutta koiraa.

Se oli ainoa asia, jota kykenin ajattelemaan, kun kuopsuttelin rapaista Grannia kumisualla (sen lisäksi, että ihmettelin jälleen kerran, miten hevonen, jonka en koskaan nähnyt piehtaroivan tai edes makaavan, oikein tuli niin likaiseksi). Jollakin tavalla kaikki ajatuskulkuni kiertyivät spiraalimaisena luisuna takaisin siihen. Jotenkin näin:
           1) Syksy on tullut – syksyllä on mukava ulkoilla – koiraparka, entä jos se on monta yötä ulkona ja kelit viilenevät koko ajan – ihmisparat, huolissaan koirastaan – voisinpa auttaa – Märta yritti auttaa – Märta tuli Purtseille – eikö missään ollut enää turvallista
           2) Mitä tekisin Grannin kanssa – voisimme mennä maastoon – entä jos putoaisin ja Granni karkaisi – niin kuin se koira – lähtisikö Märta etsimään Granniakin? – hah-hah-haa olinpas naiivi ja typerä


Granni olla möllötti eikä piitannut tuon taivaallista Märtasta, koirasta eikä siitä, tupsahtaisiko minun ihastukseni tallille ja muuttaisimmeko yhteen.

Siis minä ja Rasmus. Rasmus ja minä. Märta oli puhunut aiheesta, ja minä olin (tuhannennen kerran, tunnustettava se on) jäänyt jumiin sen aiheen tiimoille niin kuin krokotiilin puolittama seepra juomalammikolle. Silloin kun en ajatellut Märtan kadonnutta koiraa, tai siis enhän minä tiennyt kenen koira se oli, ajattelin väistämättä Rasmusta ja minua ja potentiaalista mutta toistaiseksi olematonta yhteistä kotia. Oikeastaan koko koiran pohdiskelu saattoikin olla sijaistoimintaa. Ehkä minä vähän välttelin hupsuja, toiveikkaita ja haaveikkaita kuvitelmia poikaystävästäni ja minusta kilistelemässä yhteisen kodin avaimia yhteen.

Ruopsuttelin Grannia niin vimmalla, että sitä saattoi hyvällä omatunnolla nimittää fyysiseksi rasitukseksi. Yritykseni olla ajattelematta liikaa johti vilkkaampaan liikekieleen, eikä oikeastaan ollut ihme, että pian äkäpussiksi tiedetty tamma meni happaman näköiseksi. Se irvisti mulle. Kerää itsesi, nainen. Lakkaa sohimasta.

Keräsin itseni ja Grannin varusteet ja satuloin hevoseni. Me lähdettiin maastoon, missä mä hengitin viimeisiä syysmetsän tuoksuja ja valoja. Tieto siitä, että pian olisi lokakuu ja sitä seuraisi vääjäämättä marraskuu, oli saanut mut maastoilemaan poikkeuksellisen paljon viimeisen parin viikon aikana. Pian tulisi pimeää, märkää ja liukasta, ja seuraavan kerran maastoileminen olisi mukavaa sitten, kun maa olisi valkea ja ilmassa tuoksuisi pakkanen.

Annoin niin hevoseni kuin ajatusteni vaeltaa löyhällä tuntumalla.

Granni oli oikeastaan aika rento ja rauhallinen. Metsässä se oli mukavimmillaan. Aina samoillessani sen kanssa ristiin rastiin poukkoilevilla poluilla mä olin onnellinen, että se asui tallilla, jolla oli luonto kuvainnollisesti sylissään. Tai ehkä se oli Kaajapurojen talli, joka oli luonnon syleilyssä. Loogisempaahan se niin päin oli. Joka tapauksessa Granni esitti silläkin retkellä niin rentoa ravia, että olisin mieluusti tallentanut sen esitettäväksi seuraavassa sileänvalmennuksessa.

Mun ajatukset sen sijaan hypähtelivät kaaottisina Granninkin puolesta. Yhteenmuutto. Märta. Kadonnut koira. Purtseille muuttavat Harry ja Robert, ja kumpi niistä olikaan hevonen ja kumpi poika, minä en yhtäkkiä muistanut. Janna Kaajapuro kertomassa uusista tulokkaista mun Grannini selässä istuessaan. Avan ilme, kun se näki meidän palaavan yhdessä maastosta. Yhteenmuutto. Märta. Jotain muuta karseaa. Kadonnut koira. Ravia. Laukkaa. Ohjastuntuma. Kadotettu jalustin. Tarvitsinko jalustimia? Ei, mukavampaa ilman. Purtsila, Auburn, Sofia, Rasmus, Märta, Janna-Ava-Robert-Harry-Sarah-Lauri-Merikanto-Heidi-mitä. Yhteinen koti, yhteiset avaimet, yhteinen elämä. Hitto, sitähän mä halusinkin. Tietenkin.

Se maastolenkki hujahti ohi. Jälkeenpäin mä en oikeastaan ollut enää edes aivan varma, missä asti me oltiin käyty. Tallin pihaan saapuessani mä havahduin nimittäin ymmärtämään, että tänään mun pitäisi olla rohkea.

Ilmeisen pian, tajusin ja nielaisin.
"Rasmuksen auto", huomautin Grannille. Tamma viis veisasi Rasmuksesta, sen autosta tai keskustelusta, jonka mä päätin omaa paniikkiaikaani lyhentääkseni käydä Nyt Heti Tai Ainakin Pikimiten.

Pelottavan hetken äärellä mun toimintaan tuli uutta rivakkuutta. Olin aina ollut tallipuuhastelija, sellainen, joka vietti mieluusti kaiken valveillaoloaikansa talleilla. Se oli ollut helppoa, kun lähin hevostalli sattui sijaitsemaan kotipihassa, ja koskaan mä en ollut kyllästynyt siellä tai millään muullakaan tallilla oleskeluun. Juuri nyt mä kuitenkin halusin suoriutua Grannin hoitotoimenpiteistä mahdollisimman nopeasti, ennen kuin mulla menisi sisu kaulaan.

Mä löysin Rasmuksen ruokintakatokselta. Siellä se kurkisteli Kissen väkirehuastiaan. Mun vatsanpohjaan pelmahti aimo laumallinen kaiken maailman siivekkäitä, ja vähitellen mun kävelyvauhtini hiipui ja mä seisahduin niille sijoilleni noin metrin päähän poikaystävästäni. Tulisitko avopuolisokseni, ajattelin levottomana, ja mua melkein nauratti. Voi jospa aiheen puheeksi ottaminen olisikin ollut mulle niin helppoa.

"Hei", Rasmuksen ääni rikkoi hiljaisuuden, ja mä olin liian paniikissa pistääkseni merkille, oliko se ilahtunut hei. Toivottavasti!

Mä lähdin liikkeelle kiertotietä:
"Hei! Kiva nähdä. Mä näin Märtankin tänään, kun se, öö, kävi täällä."

Kiertotie johti nopeasti risteykseen, josta Rasmus kurvasi mun laatimaani keskustelukarttaa tuntematta aivan yllättävään suuntaan. Se meni 86 astetta vasemmalle, kun mä olisin tavoitellut ehkä pikemminkin loivaa oikeaa.

"Aijaa! Niin kun te olette ystäviä. Mitäs se?"

Tuijotin Rasmusta. Ystäviä. Märta Merenheimo ja minä.

Oliko mun poikaystäväni vähäsen taukki? Ei se kyllä voinut olla, mutta jotakin se oli varmasti käsittänyt väärin.

"Ystäviä? Suunnilleen yhtä paljon kuin mä ja teinit", pärskähdin turhia kursailematta.

Rasmuksen kasvoille kohosi Ilme. Se mietti. Ankarasti. Yritti ymmärtää tilannetta, joka ei sopinut sen ennakkokäsitykseen asiasta. Sillä oli varmaan aika vahva ennakkokäsitys, mä arvelin, sillä niin kuutamolla se näytti olevan siitä, mitä mä oikein tarkoitin kommentillani.

"Mutta ethän sä pidä teineistä", välkky seuralaiseni virkkoi ääneen.
"Teinit ei pidä musta", mä korjasin, ja lisäsin: "Mä yritän nykyään olla parempi ihminen. Mun pitää suhtautua niihin ymmärtäväisesti, koska ne on murrosikäisiä ja mä olen sentään aikuinen."
"Etkö sä pidä Märtasta?" mun rakas mutta juuri sillä hetkellä tautisen hidasjärkinen kumppanini ihmetteli.
"Pitääkö Märta musta?" kysyin tuskastuneena ja katsoin tarpeelliseksi muistuttaa: "Sehän syytti mua murhayrityksestäkin. Pidätkö sä ihmisistä, jotka on sun mielestä yrittäneet päättää sun päivät?"
"Ei kukaan ole... äh."

Sitten me seistiin siinä hiljaa. Mä olin melkein unohtanut, mistä olin päättänyt Rasmuksen kanssa puhua. Se palasi mieleen vasta, kun kumarruin annostelemaan Grannille pientä heinäsiivua. Avasin suuni, mutten ehtinyt sanoa mitään.

"Mä luulin, että teillä on Märtan kanssa ihan hyvät välit."

Rasmus yritti kai edelleen päästä kärryille. Suoristauduin, katsoin poikaystävääni ja tunsin ihan tavatonta hellyyttä. Voi poloista.

"En mä sano, että meillä on huonot välit. Ne on vaan... omituiset. Mutta mä yritän olla siinäkin asiassa hyvä ihminen. Että en heti tuomitse", sanoin, ja se sai Rasmuksen naurahtamaan.
"Ei sun kyllä varmaan tarvitse kamalasti yrittää", se sanoi ruskeat silmät viileää syysvaloa shiftaten. Katse itsessään ei ollut viileä, ja hymy - siinä oli ruskan sävyjä. Lämpimiä. Ihania. "Sähän olet varmaan paras ihminen jonka mä tunnen."

Häkellyin, totta kai. Varastin ruskan sävyt, eritoten ne kaikista punaisimmat, Rasmuksen hymystä omille poskilleni. Voi pahus.

"Sanot vaan, koska seurustelet mun kanssa", protestoin nolostumistani nieleskellen.

Mun poikaystävällä olisi ollut erinomainen tilaisuus heittää takaisin ällöromanttinen pallo: ei, vaan seurustelen sun kanssa koska ajattelen niin. Mutta kyllähän te nyt jo tiedätte, kenen kanssa mä heilastelen, ja Rasmus Alsila nyt ei vaan livauttele sellaisia lipeviä laineja. Mä tiesin sen jo, ja se oli musta ihan hyvä, kun otti huomioon, miten herkästi mä kipusin kuusenlatvaan sellaisia juttuja kuullessani.

Mutta olisi se nyt voinut jotakin muuta sanoa kuin:
"Niin. No. En kai."

Niin. Niin no. Niin no en kai. Niin kai.

Ja mun ajatukset tekivät sen taas: ne eivät juosseet, ne kompuroivat. Samalla tavalla kuin mä itse aina painajaisunissa, joissa mä tiesin, että täytyi juosta nopeasti karkuun, mutten osannut juosta. Se yksi pieni niinnoenkai pyöräytti karusellin vauhdilla liikkeeseen, ja mä liukastelin kohti oman epävarmuuteni ydintä.
           niin – sanon sinulle mukavia asioita koska olet mun tyttöystävä – tyttöystäville täytyy sanoa mukavia asioita – se on vähän kuin velvollisuus – sä olet vähän kuin velvollisuus


Se oli omituinen hetki. Mä seisoin siinä Grannin heiniä sylissäni puristaen. Ikea-kassi mun jaloissani odotteli, että sulloisin heinät sinne, ja varovaista hymyä värisyttelevä Rasmus ehkä toivoi, että mä sanoisin jotakin. Keksisin jonkin pisteen, josta me voitaisiin jatkaa keskustelua.

Mutta se oli sanonut niin no en kai ja mä en tiennyt miten jatkaa siitä eteenpäin.

Onneksi tuulenpuuska tarttui vähäsen Ikea-kassin reunaan. Se päästi rasahtavan äänen, ja mä siirsin katseeni mekaanisesti äänenlähteeseen. Heinät. Kassiin.

Kun pääsin liikkeelle, kun ryhdyin toimimaan, elämisestä tuli taas kovin paljon helpompaa. Kohta mä suoristauduin taas ja hymyilin Rasmukselle sovinnollisesti, vähän niin kuin me oltaisiin käyty maailman nopein riita – neljän pikkiriikkisen sanan suukopu – ja se hymyili takaisin. Sydänjää solahti vähän enemmän sulaksi. Mä ylitulkitsinylitulkitsinylitulkitsin. Mä olin typerä, typerä, typerä.

Astahdin poikaystäväni välittömään läheisyyteen. Se ansaitsi pusuja hyvitykseksi siitä, että mä olin niin turkasen nopea uskomaan, että kaikki oli pielessä. Ihan syyttä, toivoin.

Heinäkassi tipahti maahan. Me syvennyttiin suudelmaan Purtsilan rehukatoksessa. Se oli hyvä suudelma, siitä tuli monta suudelmaa, ja mä ajattelin kädet ihanasti suutelevan Rasmus Alsilan niskaan kiedottuna, että ei ne varmasti jäisi meidän viimeisiksi kuitenkaan.

Ava Pulkkasen silmienpyöräytyksen saattoi miltei kuulla.

"Jeesus", teinityttö puuskahti syvästi ärtyneen oloisena.

Me molemmat hätkähdettiin. Mun mielessä häilähti omat aikaisemmat sanani: ne on murrosikäisiä ja mä olen sentään aikuinen. Tässä sitä nyt oltiin, niin pirun aikuisina että, ja mä en saattanut kuvitella että sellainen määrä noloutta kuului aikuisuuteen.

"Säästäisitte jotain hääyöhönkin. Jeesus", Ava tuhahti taas.

Kaikki hetket olivat menneet hajalle. Suudelman hetki. Suunnitellun keskustelun hetki. Rohkeuden hetki. Mitään niistä ei ollut jäljellä, ei sittenkään, kun Ava oli napannut mukaan mittakipollisen kivennäisiä ja poistunut tiehensä.

Oltiin vain mä ja Rasmus, jolta mä en sitten kuollaksenikaan uskaltanut kysyä, haluaisiko se asua mun kanssa nyt tai joskus lähitulevaisuudessa. Sulloin sen ajatuksen visusti varastoon ja arvelin lohduttomana, etten ehkä uskaltaisi aikoihin ottaa sitä esille.

kirjoittaja Jusu R.
Tänään kello 19:23
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 101
Luettu: 5241

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Jälkihehku
Paluun jälkeiset viikot.
#jusmus #summerfling


Me oltiin loksahdettu takaisin paikoillemme Kallaan, ja vähän mä olin kyllä pelännyt, että entäs jos muut asiat sitten loksahtaisi sitä vastoin pois sijoiltaan. Siis että jos meillä alkaisi mennä ihanan kesän jälkeen ihan hirveän huonosti. Se olisi olosuhteiden syy: sen, että Rasmus oli saanut maistaa unelmaansa, elämää Saksassa ja kisamatkoja ja Dierkin hienoja hevosia. Sen, ettei elo tutuissa kotiympäristöissä ollutkaan yhtään niin hohdokasta (vaikka oikeastaan olihan päivät Riesenbeckissäkin olleet ehkä pikemmin hien kiillottamia kuin minkään muun). Sen, että me oltiin yhtäkkiä seurusteltu suurin piirtein vuosi, eikä mikään ollut enää kovin uutta ja jännittävää.

Mutta jotenkin kummasti mä kai taas vaan pelkäsin aivan turhaan.

Ensin me kotiuduttiin, ja musta oli mainiota että mulla oli nyt Granni ja Pikkumusta, ja niiden kanssa oli niin mukava touhuta.

Sitten me kilpailtiin, ja musta kilpailutkin meni ihanasti ja kivasti. Rasmus sijoittui sen itse kouluttamalla Easylla, jonka myynnistä se välillä puhui ja sitten taas hetkeen ei, ja joskus ne puheet johtivat mun ajatukset Laraan, josta tuskin koskaan tulisi mun poikaystävälle terveenä pysyvää kilpahevosta. Mitä Rasmus oikein tekisi sen kanssa? Mutta nyt olikin hyvä näin — Rasmuksella oli Bran ja Easy ja lainattavissa Isabellan hevosia ja Laran etujalat olivat hienosti kestäneet taas yhden varsan painon ja se oli hyvä emä — ja mä pidin hiljaiset ajatukset omana tietonani. Nautin poikaystäväni hymystä, kun se ratsasti nuorella orillaan kunniakierroksella.

Piki hyppäsi hyvin ja rohkeasti, enkä mä maaliin ratsastaessani edes tiennyt, että me oltiin pudotettu puomi, niin kevyestä ja äänettömästä hipaisusta se oli alas kierähtänyt. En jaksanut edes harmitella koko asiaa; nuoreen ratsuuni olin mahdottoman tyytyväinen, oli tulos mitä tahansa. Granni hyppäsi loistavasti ja tietysti rohkeasti myös, muttei onneksi uhkarohkeasti vaan järkevästi. Sitä oli huikean kiva ratsastaa, ja sitä mä en siitä ollut tähän mennessä voinut sanoa usein. Nyt mäkin sain sitten hymyillä (en kovin leveästi, en kehdannut) ja johdattaa ratsuni kunniakierrokselle, tai pikemminkin se johdatti mut. Granni paiskoi kierroslukemat kaakkoon ja oli kaikkea muuta kuin se yleistyytymätön, välinpitämätön tamma, jollaisena se usein tunnettiin. Ehkä jopa Granni nautti yhteistyöstä ja menestymisestä. Tai tuskin sentään yhteistyöstä, mutta kyllä mä uskoin, että se tiesi olleensa lähestulkoon paras ja iloitsi siitä. Loppujarrutteluissa se pirulainen yritti napata voittajaa kankusta, muttei onneksi aivan yltänyt.

”Kylläpäs sun ja Easyn rusetti mätsää hyvin meidän ruusukkeeseen”, hymähdin tyytyväisenä Rasmukselle vauhdikkaan kunniakierroksen jälkeen, ja jalkauduttuani mä kapsahdin ihan hetken mielijohteesta poikaystäväni kaulaan ja pussasin, vaikka me oltiinkin vielä aika keskellä kaikkea.

Sitten mua hirvitti mun oma rohkeuteni, mutta vain hetken ajan. Kävi nimittäin niin, että mä tavoitin tutuilta, komeilta kasvoilta onnellisen ilmeen. Pikkiriikkiseksi hetkeksi Rasmus unohtui vaan katsomaan mua lämpimästi ja höperryttävästi, ja sitten sekin pussasi mua nopeasti, ja Granni seisoi yllättävän kärsivällisesti meidän vierellä ja sen suitsiin kiinnitetty ruusuke ei sentään liehunut tuulessa. Se olisi kyllä ollut jo liiaksi elokuvamaista.

Mä olin tyytyväinen. Omaan tammaani ja lainahevoseeni, ratoihin, kisapäivään, menneeseen kesään, seurustelusuhteeseeni ja siihen, että päivän päätteeksi me mentäisiin taas yhdessä nukkumaan, koska Rasmus oli kutsunut mut luokseen.

Seuraavana päivänä Aliisa lähti ulkomaille, ja sitten me asuttiin estekisoja seurannut viikko Rasmuksen kanssa Pitkiksen kolmiossa. Aliisan huoneeseen meillä ei tietysti ollut mitään asiaa, mutta siinäkin oli meille ihan tarpeeksi, että oli keittiö, olohuone, parveke ja mun makuuhuone käytettävissä. Me oltiin pärjätty niin paljon vähemmälläkin. Mä olin hirveän onnellinen siitäkin viikosta: hoivasin huonekasvejani ja leikittelin ajatuksilla, jotka liittyivät olennaisesti Rasmukseen ja asuinneliöihin.

Aliisan palatessa me livettiin Rasmuksen yksiöön. Oli kenttäratsastusviikonloppu, ja mä tietysti jännitin poikaystäväni ja Branin suorituksia. Iltaisin me puitiin osakokeiden fiiliksiä. Rasmus ehdotti, että munkin pitäisi joskus startata kenttää, mutta mä pudistelin vimmatusti päätäni ja nauroin. Sanoin, että olin kertajännittäjätyyppi.
”Ei musta ole tällaiseen, että kolme päivää menee ennen kuin kisa on käyty.”

Sunnuntaina mä olin surullinen. Se ei liittynyt mitenkään kilpailuihin. Bran oli hypännyt hyvin ja ollut nyt maastoesteilläkin enemmän tilanteen tasalla, eikä se ollut heittänyt mun poikaystävää selästään ja tallonut tätä jalkoihinsa, joten ei mulla ollut syytä harmitella sitä. Rasmus huomasi mun alakuloisuuden eikä uskaltanut heti kysyä, mikä mun mieltä painoi, mutta kyllä se sitten lopulta tarpeeksi vilkuiltuaan tarttui aiheeseen.

”Nokun mulla on taas huomenna töitä kuudelta. Pitää mennä kotiin.”
”Miksi? Eihän sun tarvitsisi.”
”Nokun en mä kehtaa täällä nousta aikaisin kun on vaikea olla herättämättä sua.”
”Ei mua haittaa. Jää vielä yöksi, kyllä mä voin myös herätä samaan aikaan. Juodaan kahvit yhdessä.”
”Sun ei tarvitsisi nousta ihan vielä silloin.”
”Ei ehkä”, Rasmus myönsi ja silitteli mun kylkeä ja välillä poskea ja katseli mua sillä tavalla tiiviisti niin kuin se usein teki – ei niin kuin äiti, ei pistävästi, syyllisyyttä herättävästi ja vaativasti, vaan kiintyneesti. Lämpimästi. Sulin.

”Haluatko sä tosiaan herätä mun kanssa?” kysyin ja olin ujosti haltioissani siitä seikasta.
”Haluan”, Rasmus sanoi muitta mutkitta ja yltyi sitten melkein uhoamaan: ”Näetpä, herään ennen sua ja tuon sulle kahvia sänkyyn. Ja aamupalaa. Vaikka ei mulla kyllä nyt ole oikein kuin leipää, mutta sitä sitten edes.”

Mun vastarinta mureni. Jäin taas yhdeksi yöksi. Rasmus ei kyllä sitten lopultakaan herännyt ennen mua, vaan mä havahduin ihan itse jo vähän ennen kellonsoittoa ja olin niin malttamaton aloittamaan uuden päivän, että hipsin itse keittokomeroon. Musta oli tavattoman mukavaa palata kohta kahvikupillisten kanssa sängyn luo. Laskin kupit huolellisesti lattialle ja kömmin herättelemään poikaystäväni, joka ensin kätki kasvonsa tyynyyn kun mä aloin ripotella niille suukkoja, ja sitten kääntyi taas mun puoleen ja alkoi raotella silmiään. Mitään se ei sanonut, mutta hymy narautti sen: siitä oli kiva katsella mua ihan ensimmäiseksi aamulla, vaikka mun kasvoja koristi pelkkä hymy ja tukkakin rehotti entisellä, villiintyneellä uninutturalla.

”Joko nyt pitää herätä”, Rasmus mutisi, vaikka hymyili vähän yhä.
”Jo. Sä lupasit, mutta mä keitin jo kahvit.”
”Reipas.”
”Sitten mä lähden kohta töihin.”
”Entä sitten?”
”Mitä entä sitten?”
”Että tuletko sä sitten taas tänne. Töiden jälkeen.”
Mietin Aliisaa, ja sitä, että mä pääsisin aikaisemmin töistä, ja sitten mä huitaisin ajatukset pois mielestäni.
”Joo”, mä päätin ja tulin siitä onnelliseksi. ”Kun olen ratsastanut hevoset. Ja kun sä pääset töistä. Ja voidaan mennä yhdessä Auburniin, jos sun pitää liikuttaa Bran.”

Rasmuksen mielestä se kuulosti suunnitelmalta. Iltapäivällä töiden jälkeen mä kävin Purtseilla, ja sitten mä menin Pitkikselle hakemaan pienen laukullisen vaihtovaatteita. Aliisa tuli töistä ja ties mistä menoistaan juuri kun mä olin lähdössä, ja se katsoi mun laukkua ja näytti yhtäkkiä synkältä. Mulle tuli vähän syyllinen olo, mutta mä lievitin oloani ajattelemalla, että tämähän oli vain yksi laukku. Ei ensimmäinen, vaan yksi. Yksittäinen. Ainutlaatuinen. Niin mä ajattelin. Menisin vielä yhdeksi yöksi Rasmuksen luokse ja veisin yhden pienen osan omaisuuttani sinne. Vain tarpeellista tavaraa, sitä paitsi, ei mitään sellaista ylimääräistä viihdykettä, ei mitään sen kummempaa.

Ei elämää kummempaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.08.19 12:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 72
Luettu: 3225

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Kotiin
14. elokuuta 2019 kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa #jusmus #seikkailusaksassa

Laiva on lastattu Branilla, joka matkustaa aivan viisaasti ja hyvin. Se on nuori ori, muttei suotta hermoile. Joskus se satunnaisesti hörisee kysyvästi tammoille, mutta se ei ole koskaan astunut eikä varmasti oikeasti tiedä, mitä daameillaan tekisi, jos sattuisi käymään niin, että hän pääsisi vaeltamaan rekassa vapaasti. Innokkaita ajatuksia sillä saattaa olla, mutta epäilemättä tammat palauttaisivat sen nopeasti ruotuun.

Laiva on lastattu Esmeronyalla, joka on matkalla Runiaciin Heidin ja tämän tyttären iloksi. Ponitamma on porukan kokenein matkailija, sillä se on sentään ehtinyt olla parin ponitytön kilparatsuna. Laivan liikkeellelähtö sai ponin hetkeksi hermoilemaan, mutta sitten se taas tyyntyi, sillä se on järkevä ja mukava tyyppi.

Laiva on lastattu Grannilla, ja Granni on lastattu äkäisyydellä, mutta muilta osin sillä on kaikki hyvin. Tummanruunikko ei jaksa jännittää laivamatkaa, onhan se tehnyt niitä tänä kesänä jo kolme eikä ole syytä olettaa, että tämä neljäskään koituisi kuolemaksi. Nyt Granni on matkalla kotiin.

Laiva on lastattu Pikillä. Uskomatonta kyllä, hyvät haltiatarkummit, tai pikemminkin yksi sellainen ja yksi setäversio samasta teemasta, ovat kuulleet hiljaiset toiveet ja rientäneet hätiin. Piki kuuluu nyt Josefinan Ulrika-tädille, Oskar-sedälle ja hieman Vilhelminallekin, jotka ovat lyöneet päänsä yhteen ja päättäneet kanavoida hevosurheiluun kohdistuvan kiinnostuksensa kimppahevoseen. Kukaan kolmesta omistajasta ei ratsasta. Siksi Josefina ratsastaa. Verneri on luvannut tammalle Kertun jäljiltä vapautuneen karsinapaikan.

Niin joo, ja on laiva lastattu myös seikkailijoilla, jotka ovat palaamassa tavalliseen arkeen Kallan hiljaisessa, joskaan ei tapahtumaköyhässä kylässä. Ei kuitenkaan vielä tänään, sillä tänään he viipyilevät vielä reissutunnelmissa, haluttomina päästämään irti yhteisestä kesästä. Siinä he istuvat, laivan kannella, parhaansa mukaan (eli melko huonosti) suojassa tuulelta ja etäällä muista ihmisistä. Josefina katselee auringonlaskua, Rasmus Josefinaa, ja sitten tyttö hapuilee pojan käden omiinsa, silittää kämmenselkää, laskee sormet, suukottaa rystysiä. Josefina nojaa päänsä vasten Rasmuksen olkapäätä ja saa suukon tuulen jo tuivertamiin hiuksiinsa.

”Uskomatonta, että me ollaan matkalla kotiin”, Josefina mutisee Rasmuksen olkaan nojaillen, sulkee hetkeksi silmät ja suoristautuu sitten. ”Se meni niin nopeasti. Kesä.”

Josefina vilkaisee Rasmusta alta kulmien ja kysyy levollisen uteliaana:
”Mikä susta oli parasta tässä kesässä?”

Rasmus pitää Josefinan kättä hellästi omassaan, silittää peukalollaan Josefinan kämmenselkää. Hän kääntää katseensa Josefinasta laskevaan aurinkoon miettiessään vastausta kysymykseen.

“Meni ehkä liiankin nopeasti”, Rasmus vastaa. “Parasta, hmm… Hevoset. Ratsastaminen, tai ehkä kisaaminen. Oli kiva olla pitkästä aikaa Riesenbeckissä pidempään.”

Rasmus katsahtaa jälleen Josefinaan ja jatkaa hymyä äänessään: “Ja olla nimenomaan sun kanssa.”

“Samat sanat”, Josefina vastaa ja hymyilee takaisin; Rasmus painaa nopean suukon Josefinan huulille. Tuuli puhaltaa hiussuortuvia väliin, suuhun ja silmille, ja saa kaksikon nauramaan.

“Mitä sä aiot tehdä ensimmäisenä, kun pääset kotiin?” Rasmus tiedustelee Josefinalta. Hänen ajatuksensa käyvät Aliisassa: vieläköhän Pitkän miehen kujan talo on edes pystyssä? Tai jos onkin, liekö siellä Josefinan huone jo vapaana? Rasmusta ei ihmetyttäisi, jos Aliisa olisi unohtanut heidän paluunsa kokonaan.

Josefina miettii kotia. Sitä, jonka jätti taakseen ja joka jälleen odottaa koko ajan lyhenevän matkan päässä. Hän sulkee pieneksi hetkeksi silmänsä ja huokaisee syvään. Huokaisua seuraa pieni, vino hymy.

”Varmaan mä kuuntelen ne loput Aliisan kuulumisista, mitä en Power Jumpeissa ehtinyt, ja varmaan se juottaa mulle pullon viiniä ja mulla on ekana aamuna hirveä hedari”, Josefina maalailee ja naurahtaa vähän. Kontrasti menneeseen kesään tulee olemaan huima. ”Mun tulee kyllä sua varmaan heti ikävä.”

Se karkaa, ja Josefina puraisee vähän nolona huulta. Tuntuu hölmöltä ja takertuvaiselta sanoa sellaista. Sellaisen jälkeen on parempi katsella vaikka lokkeja kuin suoraan Rasmusta.

Rasmus sen sijaan katsoo Josefinaa hellästi ja haluaisi sanoa, että niin hänellekin tulee ikävä. Eivät he varmasti kovin montaa päivää tai edes tuntia olisi erossa toisistaan, mutta sekin tuntuu oudolta ajatukselta nyt, kun Rasmus on kuukausitolkulla saanut olla Josefinan seurassa lähes koko ajan.

Parasta Rasmuksesta on ollut se, kun on saanut nukahtaa Josefinan viereen ja herätä Josefinan vierestä, ja jos on sattunut yöllä havahtumaan, niin on voinut kuulla toisen tasaisen rauhallisen hengityksen pimeästä, aivan läheltä.

Ja nyt pitäisi sitten nukkua yksin.

“Mullakin”, Rasmus vastaa rohkeasti. “Mutta ainahan sä voit tulla yöksi. Tai vaikka joka yöksi.”
”Aliisa varmaan”, Josefina aloittaa naurahtaen, mutta vaikenee ennen kuin ehtii kertoa kuinka harmissaan seurankipeä Aliisa olisi kämppiksestä, joka viettää kaiket ajat poikaystävänsä luona.

Niskan niksahduksen saattaa melkein kuulla, kun Josefina käännähtää katsomaan Rasmusta.

”Joka yöksi”, tyttö toistaa Rasmuksen ilmettä tarkastellen. Hitaasti hymy tekee tuloaan, ja se on varovainen mutta onnellinen sellainen. Suupieli nytkähtäen Josefina varmistaa: ”Tarkoitatko sä, ettet ole vielä ihan kyllästynyt muhun ja mun hulluun siivoamiseen?”
Rasmus miettii ohimennen, mitäköhän Aliisa varmaan, mutta jää sitten katsomaan Josefinan kasvoille varovasti saapuvaa hymyä. Se hymy saa Rasmuksen unohtamaan hänen omat epäilyksensä siitä, että ehkä Josefina oli saanut hänen kanssaan nukkumisesta tarpeekseen.

“Ei suhun voi kyllästyä”, Rasmus naurahtaa. “Ja hyvähän se on että edes jompikumpi siivoaa. Jos me joskus vaikka asutaan yhdessä.”

Josefina on vähällä puraista kielensä kahtia.

Rasmus pitää pienen tauon ja on hetken vähän vaikeana, ennen kuin jatkaa: “Pidempäänkin. Jos sä haluat. Joskus. Niin.” Rasmus ei ole tottunut tällaisiin keskusteluihin sen enempää kuin Josefinakaan, ja hän ei ole aivan varma onko puhunut ohi suunsa ja pelästyttänyt koko tytön.
”Niin, ehkäpä”, tyttöystävä kuitenkin sanoo kepeästi, niin kuin se ei olisi isokaan juttu.

Mutta onhan se Josefinasta iso juttu. Valtava. Niin suuri, ettei hän sittenkään uskalla tarttua tarjoukseen saman tien, vaikka mieli arasti tekisi. Miten helppoa olisi silloin vain sanoa, että kyllä kiitos mielellään, asutaan aina yhdessä, mutta Josefina on Josefina.

”Ainakin mä tahdon tulla sun luo sitten seuraavaksi yöksi. Kun ollaan Kallassa. Jos se sopii”, hän rohkenee vain tiedustella ja tuuppaa Rasmusta kevyesti olkavarteen omallaan.

Rasmus ei tiedä mitä ajatella Josefinan vastauksesta - ollako pettynyt vai innoissaan - mutta päättää sitten olla ajattelematta siitä mitään sen kummempaa. Kyllä he ehtisivät asiasta vielä keskustelemaan. Hän tuuppaa ensin Josefinaa takaisin ja kiertää sitten käsivartensa Josefinan vyötärölle, painaa päänsä hetkeksi Josefinan olalle. Se on aika luinen, joten pian hän nostaa päänsä ja katsahtaa Josefinaa hymyillen.

“Tietty”, Rasmus vastaa vain ja painaa suudelman Josefinan huulille.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.08.19 20:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 17
Luettu: 679

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 43-49: Rasmus Alsila

Ihanasti yksinkertainen ja yksinkerttaisesti ihana. #seikkailusaksassa #jusmus

43 Konsepti nimeltä Rasmus

Asioita, joita mä olen kesän aikana oppinut Rasmus Alsilasta, on paljon. Osa on pieniä, osa suurempia, ja jokaisen mä olen painanut uteliaana ja arvostavasti mieleeni. Tai no, ei niitä kaikkia ole ollut helppo arvostaa, mutta varon visusti käsittelemästä niitäkään kaltoin.

Siihen sisältyy painava vastuu, kun saa tietää, millainen persoona toinen on. Mitä tekee sillä tiedolla? Murentaako palasiksi vai vaaliiko? Valinta on ilmiselvä, jos välittää toisesta eivätkä paljastuneet piirteet ole kenellekään haitaksi.

Kaikki Rasmus Alsilan pienet ja suuret ja keskikokoiset luonteenpiirteet ja kokemukset tekevät siitä sen tyypin, joka se mulle on. Pää kallellani mä joskus hymyilen jollekin omituisuudelle, mutten koskaan pahansuovasti.

44 Suuret linjat

Isommat jutut ovat niitä, miten Rasmus reagoi olosuhteisiin. Millainen se on, kun se on väsynyt tai stressaantunut; miten siitä huomaa, että verensokerit laskevat alas; entä miten se vastustaa, jos kokee saamansa palautteen tarpeettomaksi tai epäoikeutetuksi? Ja toisaalta: miten herkästi se tunnistaa tilanteet, joissa muut tarvitsevat siltä tukea ja miten se antaa nopeasti anteeksi, jos Joe tölväisee jotakin tahditonta tai mä — harvoin, mutta kyllä sitä tapahtuu — kiukuttelen sille, vaikka oikeastaan mua harmittaisikin ihan jokin muu.

Rasmuksen reaktiot asioihin ovat jokseenkin ennakkoitavissa, ja sitä ominaisuutta mä elämääni kaipaan. En arvaamatonta, välittömästi karrelle hiiltyvää poikaystävää jännitettäväkseni. Toisaalta mä en herkkänä ihmisenä kestäisi tunteettomuuttakaan.

45 Yksityiskohdat

Pienet asiat ovat sellaisia, joita toisesta ei mitenkään voi tietää asumatta tämän kanssa. Niistä tulee mulle tärkeitä, sillä ne kertovat siitä, että meidän välisemme suhde on erilainen kuin mitä meillä on muiden kanssa. Kenestäkään muusta mä en tiedä, että ne aloittavat hampaiden harjaamisen aina suun vasemmalta puolelta. Mä aloitan oikealta. Rasmus ei etene sillä tavalla järjestelmällisesti kuin mä — puoli minuuttia alaoikealla, puoli yläoikealla ja niin edelleen — mutta ei sillä myöskään ole reikiä hampaissa.

Viimeisenä asiana ennen nukkumaanmenoa se tarkistaa, onko se laittanut puhelimen herätyksen oikeaan aikaan. Eipäs... se koskettaa mun hiuksia ja painaa suukon ohimolle tai olkapäähän tai mihin ylettyy.

46 Henkilökohtaisuus

Rasmuksella on muitakin pieniä muhun kohdistuvia tapoja. Ne on ihania, ja ne tekee mulle sydämeen aina hattaraisen olon, eikä Rasmus taatusti itse tiedä, miten se vaikuttaa muhun.

Me ollaan ehditty katsella leffoja ja sarjoja, ja mä olen pistänyt merkille, että aina jonkin romanttisen kohtauksen osuessa kohdalle Rasmus vilkaisee mua. Vain kerran, vain lyhyesti, ja joskus se vähän hymyilee keskittyessään taas ruutuun.

Mä luulen, ettei se itse tiedä tekevänsä niin. Mulle se on kuitenkin merkityksellistä. Se on niitä pieniä eleitä, joihin on kirjoitettu mä rakastan sua. Rasmus ei toitota sitä ääneen, mutta sitä mä en siltä tarvitse. Mä tiedän kyllä muutenkin.

47 Epätäydellisyys

Vähän raivostuttavia piirteitä (vaikka mä en kyllä koskaan olekaan kovin raivoissani, sillä sellainen ei kuulu mun olemukseeni) on mun poikaystävässä siinä missä kenessä tahansa ihmisessä. Isoin osa niistä jutuista johtuu kyllä siitä, että meillä on eri tapoja ja tottumuksia. Tiedättehän, sellaisia arkisia juttuja: toinen tiskaisi astiat heti ruokailun jälkeen, toista ei haittaa vaikka ne odottaisivat tovin tai päivän tai vaikka kaksi. Voitte arvata, kumpi meistä on kumpi.

Vaikka kyllähän Rasmus aina tekee, jos on luvannut. Se ei vain välttämättä tapahdu heti, eikä kohtakaan. Se ei kuitenkaan pidä siitä, jos mä teen sen lupaamat asiat sen puolesta, kun multa menee hermo.

48 Tuntuma

Mä opin muistamaan, miltä Rasmus tuntuu. Paitsi että se luo turvallisuudentunteen ja kepeän lämmön kaikkialle mun kehoon, se on myös kosketuksia ja läheisyyttä. Sitä, miten sen hiukset joskus kutittavat mun kasvoja, jos me nukutaan oikein lähekkäin. Miltä tuntuu kun kääntyy selälleen ja käsivarsi painautuu Rasmuksen käsivartta vasten.

Paras tunne maailmassa on se, kun mä makaan selkä Rasmukseen päin käännettynä. Kun se alkaa heräillä, se kierähtää kiinni muhun ja sitten sen käsivarsi kulkeutuu mun vyötäisten ympärille. Siihen mä meinaan aina pakahtua. Käsivarren turvalliseen painoon vyötäröllä, rintakehään selkääni vasten, ja karheaan huomenta-kuiskaukseen. Niistä hetkistä mä en tahtoisi meidän kummankaan koskaan liikahtavan pois.

49 Jatkuvuus

Mä tiedän myös, mistä Rasmus pitää ja mistä se ei. Enkä tarkoita edes mitään sellaista vaan arkisia juttuja, niin kuin irtokarkkivalinnat, musiikki (vaikka siinä me molemmat annetaankin mieluiten esim. Joen tehdä valintoja [ja kadutaan joka kerta vähän]), aamu- vai iltavirkkuus. Ja no, tiedän mä sellaisistakin mieltymyksistä yhtä jos toista, mutta sitähän mä en koskaan julkisesti paljastaisi.

Ehkä tärkein asia on se, että mä tiedän Rasmuksen pitävän musta. Mä en ota sitä mitenkään itsestäänselvyytenä, sillä mä osaisin luetella kymmenentuhatta ei-pidettävää asiaa itsestäni koska tahansa, mutta toistaiseksi mä luotan havaintojeni paikkaansapitävyyteen. Tulevaisuus voi tuoda tullessaan erilaisia olosuhteita, mä tiedän, mutta toivottavasti ei.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Kallankingi
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 14.08.19 11:22
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 72
Luettu: 3225

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Tiskeistä, lakanoista ja raskaista sydämistä
8. elokuuta 2019
#seikkailusaksassa
#jusmus


On saakelin kuuma, ja kenties me aletaan vähän stressata jo kotiinlähtöä tai jännitetään viimeisiä kisojamme tai ehkä ollaan täydellisen kyllästytty toistemme seuraan. No, mä olen kyllä kaikkea muuta kuin saanut kyllikseni Rasmus Alsilan läheisyydestä, eikä sekään varsinaisesti vaikuta siltä että sitä pännisi viettää mun kanssa aikaa, mutta pelkään mä silti, että ehkä se oikeasti on väsähtänyt muhun. Rasmus ei tietenkään sanoisi sellaista asiaa suoraan, joten voihan se olla, mun itseään vastaan hyökkäilevä mieleni supattelee. Sitä vauhdittaa pelko siitä, että mitäpäs jos houkutus jäädä Saksaan käykin Rasmukselle ylitsepääsemättömäksi, ja sitten mun pitää niellä vastalauseeni ja matkustaa yksinäni Kallaan niin kuin se olisi mulle ihan fine. Niinhän aikuiset ihmiset tekevät: hyväksyvät toisten unelmien tavoittelemisen.

Kaiken sen henkisen tukaluuden kruunaa se kuumuus, siitä kumpuava epämukavuus, se kun on jatkuvasti vähän inhottava olla. Meidän pieni asuinluukkumme ei viilene sitten millään; pöytätuuletin puhaltelee samaa kuumaa ilmaa paikasta toiseen ja ikkunoiden avaaminen päästää vain helteet sisälle kaiken muun lämmön keskelle.

Sellaisissa olosuhteissa syntyy skismaa mitä heppoisimmista syistä. Pienikin kipinä leimahtaa varsin helposti. Me ollaan huonoja riitelemään, sehän on selvä juttu, ja kun me ei uskalleta oikein selvitellä (onneksi varsin harvinaisia) erimielisyyksiämme, siitä aiheutuu herkästi pitkittyvää mielipahaa. Yleensä kai lähinnä mulle, mä kun luon vatvovalla luonteenlaadullani ideaalin kasvualustan murheille.

Mun mielipahani saavuttaa lakipisteensä, kun mä ruokakaupasta palatessani löydän tiskit samoilta sijoilta kuin ne olivat mun lähtiessänikin. Sänkyä ei ole pedattu. Ne olivat kaksi ainoaa asiaa, jotka toivoin Rasmuksen tekevän. Mä harmistun aivan kohtuuttoman suuresti, ja kohtuuttomalla mä todella tarkoitan juuri sitä.

Kun mun poikaystävä tulee suihkusta, mä olen jo saanut vakuutettua itseni siitä, että mä olen sille ihan yhdentekevä. Rasmus ei piittaa musta. Se varmasti jää tänne ja on tyytyväinen kun mä taas en jää nalkuttamaan. Mä huuhtelen raivokkaasti viinirypäleitä ja vastaan Rasmuksen jutteluyrityksiin mumahduksilla. Rasmus ei ehkä ole aina kaikesta ihan kartalla, mutta sen verran herkkävaistoinen se on, että kyllä se tajuaa mun olevan pahalla päällä.
“Mitä?” se kysyy, ehkä vähän töksähtävämmin kuin mä haluaisin - katsos kun mä tahtoisin tulla käsitellyksi silkkihansikkain, vaikka itse murjotankin lapsellisesti.
“Ei mitään.”
“No kai nyt jotain?”

Mä mutristan tyytymättömänä huuliani. Mä toivon, että Rasmus älyäisi ihan itse, mitä se on jättänyt tekemättä. Se pääseekin pian jäljille.

“Ne tiskitkö? Kyllä mä ne hoidan”, se sanoo ja kurtistaa vähän kulmiaan, vaikka näyttääkin siltä, että yrittää kovasti olla ilmeilemättä.
“Ai hoidat?” mä kysyn yhä pahantuulisena.
“Mä olen luvannut niin kyllä mä ne tiskaan”, Rasmus väittää, enkä mä pidä siitä, miten ärtynyt sen äänensävy on.
“Mua vaan harmittaa kun mun pitää sanoa niistä. Ja sängyn petaamisesta. Mulle tulee sellainen olo kuin sä et välittäisi musta”, mä syytän.
“Susta? Josefina, mitä ihmettä. Mä en vaan välitä siitä onko peti pedattu vai ei”, Rasmus sanoo ja huokaisee raskaasti perään.

Mä en ymmärrä. Mä en vaan tajua, miten sillä ei muka ole sille mitään väliä. Äiti on opettanut mulle, että ympäristössä vallitseva järjestys kertoo ulkopuolisille muustakin kuin konkreettisesti sen, onko imuria ulkoilutettu. Jos mä sattuisin asumaan jonkun sellaisen kanssa, joka ei petaa sänkyään, ja äiti tulisi kylään… Mä puren huultani. Sitä paitsi onhan tässä kyse muustakin kuin vain siitä, miten petivaatteet sängyssä makaavat tai kuinka kauan tiskit seisovat altaassa. Ihan takuulla on. Mun mielestäni.

“Ilmeisesti silläkään ei ole sulle väliä, että välitän siitä”, mä jankkaan vielä, ja sitten mulle tuleekin jo ihan surkea olo, ja mä laitan viinirypäleet kulhoon. “Mä menen ulos.”

Rasmuksen hämmentyneet ja vähän kiukustuneet ja hieman hätääntyneet kasvot painuvat mun muistiin, ja siellä ne pysyvät, vaikka mä painelen pihalle ja suoraa päätä aina tallille saakka. Siellä mä istahdan kentän päätyyn katselemaan, kuinka Kaja, Joe ja pomo ratsastavat. Vaikka meillä on Rasmuksen kanssa vapaapäivä, talli pyörii ihan täydellä hulinalla. Joe tervehtii ohiratsastaessaan; muut eivät ehkä keskittymiseltään huomaa tai eivät pidä moikkailua tarpeellisena. Pomon koira Hubert istuskelee penkin vieressä, ja mä rapsuttelen sitä mietteliäänä.

Kun Rasmus aika paljon myöhemmin saapuu paikalle, Joe ja Kaja ovat jo ehtineet ratsunsa ratsastaa ja kadonneet talliin, ja vain pomo, joka on vanha mutta työskentelee vähintään yhtä kovasti kuin kaikki muut, pyörii vielä Oberonin kanssa kentällä. Mä olen ehtinyt ajatella asioita. Hubert on kellahtanut makuulle, enkä mä jaksa enää rapsutella sitä. Mua hävettää jo vähän, eikä Rasmus lievitä sitä tunnetta yhtään sanoessaan niin kovin helpottuneeseen sävyyn:
“Täällä sä olet. Mä etsin jo sua.”

Hymähdän vaisusti, kun Rasmus istahtaa mun viereen. Se jättäytyy pienen etäisyyden päähän, niin kuin olisi varuillaan, ja kertoo tiskanneensa ja vaihtaneensa lakanat.
“Ja mä vein roskatkin”, se lisää, ja mä liikahdan vähän lähemmäs poikaystävääni.
Onneksi se ottaa mut heti kainaloonsa. Mä vilkaisen sitä ja hymyilen anteeksipyytävästi, ja sen kasvot peilaavat mun ilmaisuani. Tässä sitä ollaan, molemmat pahoillaan ihan turhan kinan vuoksi.

“Anteeksi”, mä sanon meistä kahdesta vikkelämpänä.
“Mistä”, Rasmus ihmettelee, ja mua hämmästyttää, miten vilpittömältä se vaikuttaa.
“Siitä kun mä ylitulkitsen”, myönnän varovasti, ja jatkan sitten: “Ja nipotan ja napisen.”
“No ehkä joskus ihan aiheesta”, Rasmus mutisee vähän nolona. “Siis napiset. Tai et napise, vaan valitat, tai siis huomautat.”

Hetken verran mä olen vähällä inttää vastaan, osaksi tavan vuoksi ja osaksi siksi, että kyllä mä todella tiedostan itsekin olevani aika tarkka joistakin asioista, joiden merkityksellisyys muhun on jo lapsena iskostettu. Sitten mä päätän, ettei vastaanvänkääminen ole kuitenkaan sellaista vuorovaikutusta, jota mä juuri nyt tahdon harjoittaa. Sen sijaan mä nojaan pääni poikaystäväni hartiaan ja huokaisen syvään. Me jäädään istuskelemaan vanhaa tallipihaa varjostavan puun alle, ja siinä on varsin hyvä. Kauan me ei kuitenkaan saada olla kahdestaan, sillä Joe on mitä ilmeisimmin saanut viimeisen ratsunsa hoidettua. Mä pistän hajamielisenä merkille, että se on vaihtanut puhtaan paidankin, vaikka on yhä ratsastushousuissaan. Niin mäkin kyllä tekisin, mietin, sillä näillä helteillä paidat ovat äkkiä märkiä rättejä.

Paitsi tietenkin Kajan toppi, mä ajattelen vähän lannistuneena, kun viileä kaunotar seuraa Joachimin vanavedessä ja jää seisoskelemaan porukan jatkeeksi. Ponnarinsa se on selvästi korjannut ratsastuksen jäljiltä, mutta muuten se näyttää ihan samalta kuin ratsastaessaankin, ja ihan samalla mä tarkoitan tuskastuttavan freesiä. Millä noituudella se aina tekeekin itsestään niin vaivattoman ja lannistavan sievän?

Rasmus kysyy Kajalta, miten Grim käyttäytyi, ja silloin Kaja hymyilee hetken.
“He was cool”, se hymähtää. On vaikea ymmärtää, mitä se oikein näkee Grimissä, joka saa jopa Grannin vaikuttamaan hymytytöltä.
Joe tyrskähtää vähän, mistä mä päättelen sen olevan ihan samoilla linjoilla mun kanssa.
“If by cool she means that that devil of a horse didn’t eat anyone alive today… yeah, sure. By the way, what the hell are you guys doing here anyways? Thought you had a day off.”
“You’re still here too. You could probably go home already”, mä huomautan ja olen iloinen siitä, ettei Rasmus ole lakannut pitelemästä mua kainalossaan, vaikka meidän kollegakaksikko onkin liittynyt seuraan.

Joachim naurahtaa taas.
“Ain’t got nobody to go home to”, se tuumaa ja saa mun sydämeni nyrjähtämään. Joe, tietenkin, lukee sympatian mun kasvoiltani ja nauraa höröttelee hetken. “Oh, Josie, that heart of yours must be super heavy, since it’s loaded with not only your own but other people’s potential worries as well. Look at you thinking ‘that poor old Joe, with no friends other than his horses and colleagues, no love, nothing’.”
“Oh no, that’s not what I was - we all know that’s not true!”
“Yeah, shame on anyone who thinks I am old”, Joachim hörähtää.
“And you’ve got like a gazillion friends”, mä mutisen, ja kuulen Rasmuksen pehmeän nauruntuhahduksen. Se rutistaa mua hetken vähän tiukemmin.

Helle velloo yhä painavana ympärillä, mutta olo ei yhtäkkiä ole enää yhtään tukala, kun me hengaillaan vanhan tallin edustalla kesäporukallamme. Joe jakaa meille hilpeitä tarinoitaan ja kyseenalaisia elämänohjeitaan, ja mä tiedän, ettei siinä ihmisessä ole surkuteltavaa soluakaan. Sen elämä on sellaista kuin on siksi, että se tahtoo niin.
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Hubertjaco

“There’s only one thing I know for sure”, Joe höpöttelee parhaillaan sormi opettavaisesti ylhäällä, ja sitten se pitää dramaattisen tauon.
“And what is that”, Rasmus kysyy kuuliaisena, niin kuin Joe aina odottaa meistä jonkun tekevän.
“You need to cut that hideous hair of yours”, Joachim on irvistävinään. “You’re no surfer boy. If you won’t, I still have plenty of time to tie you down to chair and do it myself.”

Meitä naurattaa vähän, paitsi Kajaa, joka ei ole ollut mukana niillä kisareissuilla, joilta Joen sitkeä vitsi Rasmuksen lover/skater/surferboi-tukasta on lähtöisin. Hetken mä tarkastelen varovasti Kajaa mietin, onko se koskaan tuntenut oloaan ulkopuoliseksi meidän seurassa. Se on ollut tallissa mua pidempään, mutta kisareissuista paitsi jääminen tarkoittaa vääjäämättä myös muutakin kuin sitä, ettei saa kisatuloksia tai ruusukkeita.

Vähän myöhemmin me talsitaan Rasmuksen kanssa ihan kahdestaan takaisin saunaan, jota asunnoksi kutsumme. Ilta alkaa, no, ei sentään viilentyä, mutta laskeutua kuitenkin, ja syödäkin pitää. Mä olen mietteissäni, kun me täytellään pitaleipiä.

“Joe on varmaan oikeassa”, mä sanon, kun me istutaan jo syömässä, ja Rasmus katsahtaa mua pöydän yli. Sen pita on leikattu vähän liian auki, ja täytteet tuppaavat pursuilemaan lautaselle ja sen sormille.
“Ai - pitäisikö mun susta käydä parturissa?” Rasmus kysyy ihmeellisen huolestuneen oloisena.
“Mitä?” mä naurahdan. “Ei, ellet sä halua, tai siis, päätä itse milloin menet. Mutta siitä mun sydämestä.”
Rasmus on hetken hiljaa, enkä mä tiedä, muistaako se, mitä Joachim mulle sanoi. Mä itse otin ne huolettomalla lämmöllä lausutut sanat mukaani ja olen pyöritellyt niitä mielessäni.
“Onko se raskas?” Rasmus kuitenkin yhtäkkiä kysyy, aika hiljaa ja varovainen ilme kasvoillaan.

Mä katson sen kasvoja ja silmiä ja mietin, mitä vastaisin.

“Ei aina”, mä sanon hitaasti. “Joskus vain.”
Rasmus kohottaa toista suupieltään lohdulliseen hymyyn, ja liikahtaa se toinenkin sitten vähän.
“No hyvä, ettei aina. Varmaan kaikilla on joskus.”
Mä vastaan kiitollisella hymyllä. Siinä Rasmus on varmasti aivan oikeassa. Mä en ole huolissani oman sydämeni painosta, en sille lastatuista huolista, mutta silti mä aion olla jatkossa tarkempi, kenen murheita ja mielipiteitä mä kannettavakseni kasaan. Kun mä seuraavana aamuna jätän ihan itse pedin petaamatta, mulla on ihanan uhmakas olo ja mun tekisi mieli lähettää äidille kuvaviesti solmulla lojuvista lakanoista ja puoliksi lattialle valahtaneesta peitosta. Ei mun kuitenkaan tarvitse niin selkeästi tekoani alleviivata; jo se, että mä tiedän itse tehneeni niin, tekee mun olostani aiempaa itsenäisemmän.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.08.19 12:11
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 72
Luettu: 3225

Grannin päiväkirja

Loppua kohden
4. elokuuta 2019
#seikkailusaksassa #jusmus


Yhtäkkiä on elokuu. Aika on hypännyt meidän yli. On käsittämätöntä, miten mä ihan vasta jännitin itseni kipeäksi Riesenbeckiä, pomoa ja koko tätä kesää, ja yhtäkkiä se kaikki alkaakin olla ohi. On lähes yhtä vaikea ymmärtää, etten mä kaikista peloistani huolimatta ole tehnyt itsestäni typerystä.

Dierk Mayer pitää mua taitavana.

Se sanoi itse niin, mutta ei mulle, vaan Joachimille. Mä en varsinaisesti kuunnellut salaa, sillä molemmat miehet kyllä näkivät mun olevan paikalla, mutta sitä pomo ei oivaltanut, miten paljon mä pystyin ymmärtämään tai päättelemään niiden saksankielisestä puheesta. Palasia sieltä täältä katosi käännöskyvyttömyyteen, mutta sen mä tajusin, että musta siinä puhuttiin ja siitä, oliko musta yhtikäs mihinkään.

Granni astelee eteenpäin sillä tänään vaihtelun vuoksi ratsastava Rasmus selässään ja mä seurailen Pikin kanssa perässä. Mun olo on mietteliäs. Siksi mä en puhu mitään, tuskin kuuntelen Rasmuksenkaan harvoja sanoja, kunnes mä en sitten enää kykene pitämään ajatuksia itselläni.

”Onko Dierk puhunut sun kanssa?” mä kysyn viipyillen poikaystävältäni, joka vilkaisee mua etäisen kummastuneena olkansa yli.
”Mistä?”
”Jäämisestä.”

Rasmus on hiljaa liian pitkään. Mun kurkkua kuristaa vähän, koska mä ehdin päätellä, että se keskustelu ihan totta on käyty. Tietenkin on.

”Dierkhän sanoi, että se tarvitsee talveksikin varmaan kolmannen ratsastajan”, mä painostan. ”Siis Joen ja Kajan lisäksi. Ettei Joe voi kilpailuttaa kaikkia yksin.”

Rasmus on taas hiljaa. Granni viskaa vähän päätään, ja mä mietin, onko sen ratsastaja jännittynyt. Ehkä ei; ehkä Grannia vaivasivatkin ötökät tai sen oma tammamaisuus eikä Rasmuksen mielialanmuutos.

”Se varmaan haluaisi, että sä jäisit”, mä sanon, ja voi miten synkältä mä yhtäkkiä kuulostankaan. Pikkumustan korva liikahtaa vähän, se kuulostelee mun puhetta, ja niin Rasmuskin, joka ei enää voi olla hiljaa. Vain Grannia ei kiinnosta.
”Niin no ehkä”, Rasmus myöntää, ja mä puren hammasta.

Odotan Rasmuksen jatkavan. Se ei kuitenkaan sano mitään. Mua alkaa kiukuttaa: tahallaanko se pitää mua jännityksessä?

”Mua se ei kelpuuta”, mä lausun kirkkaasti, ja nyt Rasmus käännähtää taas katsomaan mua.

Se näyttää todella häkeltyneeltä. Kaikesta ahdistuksestani huolimatta mä olen siitä vähän imarreltu. Rasmus ei voi käsittää, miksi mä en kelpaisi pomolle. Sehän ei kyllä ollutkaan kuulemassa sitä keskustelua, jota mä silloin kerran päivä tai pari ennen Power Jumpiin lähtöä Grannia ratsastuksen jälkeen riisuessani todistin sivusta.

”Kuulemma mun pää ei kestäisi. En kestä painetta”, lausun asiallisesti, ja sitten taas kirkkaasti ja sisältöön nähden aivan liian kepeästi: ”Ja jotakin siitä, että mä olen nuori nainen.”

Mä voisin vaikka vannoa, että silloin Rasmus hätkähtää. Se ei ole mikään näkyvä, suuri liikahdus, mutta kyllä sen hartiat vähäsen nytkähtävät, ja Granni heittää jälleen päätään ylös ja kiristää askeltaan, kunnes palautuu taas normaaliin käyntiin. Sitten mun poikaystävä kiertyy satulassa ja katsoo mua, hapuilee mun katsetta kulmat sellaisessa kurtussa, joka kertoo että se yrittää oivaltaa jotakin.

”Mitä tuo tarkoittaa?” Rasmus ihmettelee. ”Että sä olet nuori nainen. Onhan Kajakin.”
”Niin”, mä hyväksyn Rasmuksen havainnon. ”Ilmeisesti siinä on tarpeeksi nuoria naisia tähän talliin.”
”Mutta mitä tekemistä sillä on minkään kanssa? Sähän olet vähintään ihan yhtä taitava kuin mä – kuin kuka tahansa… miesratsastaja. Taitavampi kuin mä.”
”Se tarkoittaa, että Dierk on kivikautinen tai ehkä sitä että sitä huolettaa tallin taloudellinen tilanne”, mä laskettelen sanoja suustani niin kuin ne olisivat ihan järkeenkäypiä.

Granni hiipuu pysähdyksiin, ja mä ohjastan Pikiä vähän sivuun ja pysäytän senkin. Rasmus toljottaa mua kulmat yhä kurtussa ja kasvot hirmuisen mietteliäinä ja vakavina. Mä katson parhaaksi selventää tilannetta ja ennakkoluuloja, jotka muhun mitä ilmeisimmin kohdistuvat.

”Se pitää mua lisääntymisikäisenä tytönhupakkona”, mä alleviivaan. ”Niinpä sillä ei ole mitään merkitystä, mihin mä pystyn tai en pysty ja olenko mä parempi kuin sä. Sulta puuttuu kohtu.”

Mä olen katkera. Loukkaantunut. Koskaan eläessäni mä en nähdäkseni ole kohdannut syrjintää vaan ollut pikemminkin aika etuoikeutetussa asemassa, mutta tässä sitä ollaan. Totta puhuakseni enhän mä ole haaveillutkaan loppuelämän urasta Dierk Mayerin tallissa, mutta mua korpeaa silti niin pahasti, että mun tekisi mieli… en tiedä. Mihin kummaan tämän patoutuneen pettymyksen voisi purkaa?

”Niin että jos mä tulisin raskaaksi niin mä olisin tarpeeton kuluerä tai muuten vaan jokin henkilökohtainen pettymys herra Mayerille”, mä kiukkuan, ja Rasmus pudistaa yhtäkkiä päätään.
”Tota mä en kyllä usko. Eihän Dierk ole sellainen”, Rasmus inttää. ”Onhan se vanha, mutta ei kai nyt — ei kai nyt niin vanhakantainen kuitenkaan.”
”Eikö?” mä tivaan tiukasti. ”Eikö tosiaan?”
”No… ei. Ei… kai. Eihän se voisi olla? Ja sitä paitsi ethän sä halua tulla… raskaaksi. Vai.”

Vai.

”Älä säkin aloita”, mä melkein parkaisen.
”Aloita mitä?” Rasmus kysyy ja jos siinä jokin sävyn aavistus on niin ehkä se on epävarmuuteen sotkettua nyreyttä.
”Tuota”, mä puuskahdan ensin, mutta en mä niin lapsellinen ole, että jättäisin asian siihen, kun Rasmus ei selvästikään oikeasti ymmärrä, mikä mua häiritsee. ”Ihan turha sun on alkaa pelätä että muhun iskee hirveä vauvakuume vain koska mä tapaan yhden sellaisen ja satun pitämään lapsista. Mä olen kuitenkin riittävän järkevä tiedostaakseni että se tuskin on ajankohtaista.”
”No en mä ajatellutkaan”, Rasmus kiirehtii sanomaan. ”Ja mä en tajua – miksi pomokaan ajattelisi niin?”

Mä en kykene vastaamaan. Mua sapettaa niin, että itkettääkin vähäsen. Piki steppailee levottomana ja Granni huiskii ärtyneenä hännällään. Siinä me seistään, ruohottuneella hiekkatiellä kahden pellon välissä, eikä mua kiinnosta tippaakaan mitä viljaa ne pellot notkuvat.

”No”, mä aloitan henkäistyäni terävästi syvään, ja kysyn sitten koruttomasti: ”Onko se puhunut sulle jäämisestä? Petaillut paikkaa hyvien hevosten satulassa?”

Dierk pitää Rasmuksesta. Rasmus pitää hyvistä hevosista. Pitää se mustakin, mutta sitä mä en tiedä, kummasta se loppupeleissä pitää enemmän. Me seurustellaan, ja se on kivaa ja ihanaa, mutta kyllähän Rasmuksella on ollut muitakin haaveita kuin tasaisen onnellinen elämä jonkun tytön kanssa. Vieläköhän se tahtoo kilpailla huipulla? Dierkin hevosilla se voisi onnistua. Ja sanoihan se alkukesästäkin, miten se voisi jäädä tänne pysyvästi. Silloin mäkin kuuluin toki kuvioon, mutta nythän me tiedetään, ettei se ole mahdollista.

”No kyllä se jotain siihen suuntaan puhui”, Rasmus myöntää vastahakoisesti. ”Mutta mä luulin, että se puhuu meistä molemmista.”
”Ei”, mä huokaisen päätäni pudistellen ja kerron lannistuneena, mitä mieltä musta ollaan: ”Kuulemma mä olen taitava, mutta liian pehmeä. Murrun paineen alla. Sitkeys puuttuu.”

Rasmus näyttää hirmustuneelta. Mä luulen, että siksi, että pomo puhuu musta sellaista, mutta jos tietäisin paremmin, lukisin sen mielessä pyörivän palopuheenpoikasen siitä, miten mä en saa sillä tavalla hyväksyä kaikkien mielipiteitä itsestäni. Koska mulla ei kuitenkaan ole edellytyksiä sukeltaa sen pään sisään tarkastelemaan siellä kimpoilevia ajatuksia, mä vain painun vähän lysyyn sievän Pikkumustani satulassa ennen kuin kehotan sen liikkeelle ja ohi Grannista, joka lähtee sitten vuorostaan seuraamaan meitä.

”Vastasitko sä sille jo?” tiedustelen sävyttömästi.
”En. Mä sanoin että mietin. Mietitään.”
”Niin, no. Sun pitää miettiä”, ulkoistan päätöksenteon, sillä eihän mulla ole siihen osaa eikä arpaa. ”Kerro sitten mitä päätät.”
”No siis enhän mä voi jäädä?” Rasmus sanoo, ja kaikeksi kummastukseksi mä tirskahdan, sillä niin omituiseen tapaan se kysyvä toteamus lausutaan: jotenkin aaltoillen, vimmaisen päättäväisesti mutta tutisevan epävarmasti, vähän niin kuin Rasmus vääntäisi kättä itsensä kanssa. Ehkä se vääntääkin, henkisesti.

Mä pudistan päätäni ja tunnen yhtäkkiä oloni lempeäksi, vaikka kyllä sitä yhä tahraa epäreiluuden kokemus.

”Mieti mitä haluat tehdä. Mä en voi päättää tätä sun puolesta enkä mä tahdo että sä jätät edes harkitsematta vain koska susta tuntuu, ettet sä jotenkin, en mä tiedä, saisi haluta tätä”, mä sanon, ja vaikka mun olo on surkea, mä kuulostan asialliselta ja siltä kuin mulla olisi koko elämä vakaasti hyppysissäni. Ei ole. Ei sinne päinkään. ”Kyllä sä saat haluta. Sähän viihdyt täällä. Pidät pomosta ja sen hevosista. Voisit edetä pitkälle. Ja me varmaan sitten jatkettaisiin etäsuhteessa, ja, niin, no, kai asiat sitten vaan menisi niin. Jotenkin.”

”Niin no, mutta”, Rasmus vain sanoo, ja sitten se ei osaakaan jatkaa. Mä ymmärrän kyllä. En mäkään osaisi.
”Ravataan”, mä ilmoitan, jotta kummankaan meistä ei tarvitsekaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 04.08.19 9:59
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 101
Luettu: 5241

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 29-35: Kaja villiintyy

Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän. #seikkailusaksassa #jusmus

29 Päähänpisto (01.07.)

Kaja saa päähänsä, että se tahtoo saada vipinää seuraelämäänsä. Joachim sattuu kuulemaan, kun Kaja ilmoittaa mulle, että mä saan auttaa sitä miesmetsästyksessä (miten, mä mietin).

”Cannot be that hard for you ladies”, Joe huomauttaa. ”Just crab the first decent looking guy and let him know what you want, and I bet he’s all yours.”
”But if he’s a complete twat”, Kaja protestoi.
”Then you don’t have to fuck him twice, simple as that”, Joe kohauttaa olkiaan ja taputtaa mun hartiaa lohdullisesti, koska kai mä sitten näytin vähän kärsivältä sitä kuunnellessani.
Kaja ei ole vakuuttunut Joen sanoista, enkä mä ihmettele miksi.

30 Assistentti (10.07.)

Niinpä mä sitten joudun Kajan seuranhakuassistentiksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että se raahaa mua mukanaan baareissa. Rasmusta se kieltää tulemasta mukaan, koska kuulemma näyttäisi epätoivoiselta, jos se hengailisi pariskunnan kolmantena pyöränä ja ottaisi kontaktia miehiin.

Kaja ei tahdo olla epätoivoinen. Kaja tahtoo olla kuuma, tavoiteltu ja ehkä vähän vaikea.

Sen ongelma on se, että se on myös hitsin valikoiva. Se bilettää mut ihan väsyksiin täydellistä miestä etsiessään, ja se juottaa mulle ihan liian monta shottia ja pakottaa mut tanssimaan ja joskus se löytää jonkun juttukumppanin. Lopulta se aina poistuu tyytymättömänä mun kanssa kotiin.

”Plenty of fish... my ass”, se jupisee.

31 Troy (19.07.)

Mä ehdin ajatella, että ei Kajalle kelpaa ikinä kukaan, kun se sitten intoutuukin kaulailemaan yhden tyypin kanssa. Tyypillä on kaverikin, sellainen ihan sympaattisen oloinen David, ja se raukka joutuu tyytymään mun vähäpätöiseen seuraani kun sen ystävä lipuu yhä vankemmin Kajan lumoukseen.

David on mukava, mutta mä olen ujo ja tylsä, ja mun käy tyyppiä sääliksi kun me istutaan yhä pidempiä aikoja hiljaisuudessa. Enpä mä silti osaa sille hauskemmaksikaan seuraksi muuttua, tuntemattomalle miehelle, mutta ilmeisesti Davidin ystävä osaa olla Kajalle vähän parempaa viihdettä. Sitä Troyta me nimittäin nähdään myöhemminkin — ja Davidia vähän niin kuin kaupanpäällisiksi.

On musta vähän outoa hengailla nelistään.

32 David (22.07.)

En oikeastaan tiedä miksi, mutta jotenkin Rasmus ei vaan koskaan myöhemminkään tule kutsutuksi mukaan Kajan Troy-hengailuihin. Ehkä siksi, että mä odotan Kajalta lupaa kutsua sen, eikä Kaja tajua vaan luulee että mä en vaan halua Rasmuksen tulevan.

Se loistaa poissaolollaan silloinkin, kun me istutaan joenrannassa terassilla, Kaja Troyn sylissä ja mä aika päissäni, koska mulle on tarjottu aivan liikaa juomia. Kaja on tarjonnut, ja Troy, ja David, jonka paljas käsivarsi hipoo mun omaani.

”Where is your boyfriend? We’ve never seen him”, se kysyy melkein mun korvaani kuiskaten. Tiedostan, miten lähellä sen huulet ovat.

Mä vetäydyn levottomana kauemmas. Hetki särkyy atomeiksi.

33 Rasmus (22.07.)

Joku Davidin ja Troyn ystävä heittää meidät kaikki kotiin sinä yönä, ja mut on sullottu takapenkille oven ja Davidin väliin. Se ei puhu mitään, enkä mäkään.

Rasmus on tietenkin jo nukkumassa, mutta vaikka mä olen hiirenhiljaa, se huomaa mun tulleen kotiin. Se könyää sängystä keittonurkkaukseen, jossa mä lasken itselleni vesilasillisen. Tutut kädet kietoutuvat mun ympärilleni ja Rasmus on unenlämpöinen ja paras.

”Oliko hauskaa?” se mumisee, ja mä rakastan sitä karheutta, joka sen ääneen tulee, kun se on juuri herännyt.
”Mm. Ensi kerralla sunkin täytyy tulla.”
”Joko se tyyppi on virallinen?”
Mä mietin Davidia, vaikka Rasmus tarkoittaa Kajan Troyta.
”Tiedä siitä.”

34 Uusi ystävä (02.08.)

Seuraavan kerran me vietetäänkin rantapäivää porukalla. Rasmus osoittaa olemassaolonsa saapumalla paikalle Kajan ja mun kanssa, ja varmuuden vuoksi mä pidän sitä aika paljon kädestä, ja jos se menee uimaan niin sitten menen mäkin. Me ei kuitenkaan takuulla kähmitä toisiamme sillä tavalla muka huomaamattomasti kuin Kaja ja sen kesärakastaja. Johonkin pitää raja vetää.

David rupattelee Rasmuksen kanssa tosi kivasti, ja mä alan tuntea oloni vähän noloksi. Mähän olen hätääntynyt ihan turhasta ja syyllistynyt hätävarjelun liioitteluun! Olo kevenee ja alkaa hymyilyttää. On hyvä päivä. Meillä on hauskaa, ja mulla on ihana ja hitsin upea poikaystävä, eikä David ole muhun ihastunut. Hyvää elämää!

35 Menneen kesän Troy (06.08.)

Kajan kesäihastuksen taru ei kuitenkaan kauan kestä. Mulla ei ole hajuakaan, mihin koko homma lopulta tyssää, ja Rasmuksella tietysti vielä vähemmän, mutta yhtäkkiä Kaja vaan lakkaa tyystin hengailemasta sen Troyn kanssa.  Se ei vaikuta mitenkään musertuneelta, vaan pikemminkin vähän ärtyisältä, eikä se kauheasti puhu asiasta. Ei itse asiassa ollenkaan.

Troy siis katoaa kuvioista, mutta yksi on tullut jossain määrin jäädäkseen: David. Sillä ja Rasmuksella kai jotenkin klikkasi, ja mäkin pidän tyypistä, ja se on sillä tavalla sosiaalinen, että kutsuu meitä välillä yksille tai katsomaan jotakin matseja tai milloin mihinkin. Se on oikeastaan aika mukavaa. Ystäviähän ei kai koskaan ole liikaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 18.07.19 14:25
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 72
Luettu: 3225

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Puhelu suomesta
14. heinäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa kirjoitettu yhdessä @Metti S. kanssa

*Metti naputtelee kynänpäällä pöytää, odottaa R. Alsilan vastaavan puhelimeen. Henkäisee terävästi syvään heti kun tuuttausääni katkeaa, hyökkään ääneen.*
Metti (pirteästi): “Hei, onko Rasmus Alsila puhelimessa? Kallan kaksnelosesta toimittaja Säilä tavoittelee.”
Rasmus (kysyvän kuuloisena): “Ööh, joo. Rasmus tässä.”
Metti: “Hahaa, ei syytä huoleen, muutama mukava kysymys vain! Koskien erästä viehättävää naistuttavaasi.”
Rasmus: “Okei… Mitä Josefinasta?”
Metti (maireasti hymyillen, ilahtuneen kuuloisena): “Ah! Josefina, aivan! Mitä hänelle kuuluu?”
Rasmus: “Hyvää, tultiin juuri kisoista… Hmm, annanko Josefinalle?”
Metti: “Oi, ei tarvitse. Toivottavasti oli menestystä. Oikeastaan kaivelen historiaa. Tunnet Martta Merenheimon?”
Rasmus (epäilevästi): “Tunnen joo, me käydään samalla tallilla. Tai siis ei nyt tietenkään, mutta normaalisti. Me ollaan siis Saksassa tällä hetkellä. Josefinan kanssa.”
Metti: “Tiedän. Ymmärtääkseni olet tuntenut Martan pidempään, eikö totta?”

*Rasmus kävelee tallista ulos ja on hetken hiljaa.*
*Metti odottaa, pureskelee hermostuneena/innostuneena huultaan.*

Rasmus: “Me oltiin samalla luokalla lukiossa. Onhan siitä jo aikaa, joo.”
*Metti huokaisee helpotuksesta, kun hiljaisuus katkeaa.*
Metti: “Aivan. Kertoisitko hänestä?”
Rasmus: “En mä tiedä… Märta on mukava, hyvä hevosten kanssa… Aika hiljainen. Niin mitä sä sanoitkaan että tämä koskee?”
Metti (liukkaasti): “Oi, en tainnut sanoa.”

*Metti vilkaisee muistiinpanojaan. Pieni tauko puheessa.*

Metti: “Lähteeni mukaan olette olleet “juttu”. Martan kanssa. Märtan. Pitänee paikkansa?”
Rasmus (yllättyneenä): “Juttu? Mikä juttu? En mä nyt tiedä… Minkä lähteen mukaan?”
Metti: “Niin, olen kuullut, että sinun ja Märta Merenheimon välinen suhde on aiheuttanut närää nykyisessä parisuhteessasi. Voitko vahvistaa asian vai kiistätkö kaiken?”
*Rasmus naurahtaa epäuskoisena mutta vähän levottomana.*
Rasmus: “Ei ole kyllä aiheuttanut, Josefina ja Märta tulevat ihan hyvin toimeen keskenään kyllä. Niin että en voi vahvistaa asiaa.”
Metti (vähän kuin lapselle): “Vai niin. Jopa Märtan on kuultu myöntävän, että Josefina käyttäytyy häntä kohtaan kylmästi, jopa murhanhimoisesti. Mikäli ette vahvista suhdetta Merenheimoon, lienee sopivaa olettaa, että tyttöystävällänne on tapana olla mustasukkainen aiheetta. Sehän harmi. Vai onko Märtalla nähdäksesi tapana värittää tarinoitaan?”
Rasmus (epäuskoisena): “Siis mitä? Josefina ei ole kyllä murhanhimoinen eikä mulla ja Märtalla ole ollut suhdetta. Jos jotakin niin Märtalla sitten on taipumus värittää tarinoitaan. Vai siis keltä sä kuulit tällaisia juttuja?”
Metti (terävästi): “Kiistät siis oman osuutesi asiaan?”
Rasmus (jo hieman kärsimättömänä): “Eli mihin asiaan tarkalleen?”
Metti: “Tyttöystäväsi ja ex-heilasi huonoihin väleihin.”
Rasmus: “Ei Märta kyllä mikään ex-heila ollut. Ja tietääkseni niillä on ihan hyvät välit. Ne on vaan vähän… erilaisia ihmisiä.”
Metti: “Aivan. Niin.”
*Metti pitää tauon, makustelee käytyä puhelua, tarkistaa faktoja muistiinpanoistaan.*
Metti: “Ja, tarkkuuden nimissä, Märtalle ensimmäinen maaliskuuta tarjoamasi drinkit eivät siis vaikuttaneet nykyiseen suhteeseesi?”

*Rasmus miettii hetken, mitä tapahtui ensimmäinen maaliskuuta, ennen kuin naurahtaa.*
Rasmus: “Ei. Ei vaikuttaneet. Joku Auburnista siis on ollut suhun yhteydessä vai?”
Metti: “Mukava kuulla. Niin, voisi kai sanoa, että lähteeni kuuluu siihen… porukkaan. Palatakseni asiaan: sanoit aiemmin, että Märtalla on tapana värittää kertomuksiaan. Onko hänellä siis hivenen, hmm, häilyvä moraali?”
Rasmus (tyrskähtää): “En mä nyt niin sanoisi. Märta vaan on sellainen värikäs, hmm, persoonana.”
Metti: “Niin, onhan hänellä siniset hiuksetkin. Et siis usko, että Märta saattaisi, hmm, syyllistyä… arveluttavaan… toimintaan?”
Rasmus: “No mikä nyt on arveluttavaa, mutta eipä kai, en mä usko… Onko Märta jossain ongelmissa?”
Metti (suloisesti): “Oi voi, älä sinä ole huolissasi, eiköhän Märta kykene kantamaan tekojensa seuraukset. Tuota, hmm. Uskoakseni minulla on enää viimeinen asia, ellet sitten tahdo vielä kuvailla Märtaa ja välistänne, niin, eihän se suhde ollut, mutta… tuntemista.”
*Metti vaikenee ja antaa tilaa vapaalle puheelle.*
Rasmus: “No siis tunnetaanhan me edelleenkin, mutta eipä siinä nyt erityisemmin mitään kuvailemista ole.”
Metti: “Niin, aivan, ymmärrän ja kiitän ajastasi. Ah - ja niin, eihän tyttöystäväsi sattumoisin ole, hmm, maininnut mitään kadonneesta omaisuudestaan?”

*Rasmus miettii jälleen.*
Rasmus: “Hmm, en mä nyt omaisuudesta tiedä, mutta jotain kenkiä se on etsinyt. Mutta kai ne on Rosengårdeilla. Eli eipä kai.”
Metti (mietteliäänä pienen hiljaisuuden päätteeksi): “Mielenkiintoista.”
*Metti unohtuu ajatuksiinsa piteneväksi hetkeksi.*
Metti: “Öh. Niin. Kiitos ajastasi. Kuulemiin.”
Rasmus: “Hmm, kannattaa siis varmistaa Josefinalta, jos asia on tärkeä. Mutta niin. Heippa.”
*Metti katkaisee puhelun sen kummempia kursailematta.*
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.07.19 19:38
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 17
Luettu: 679

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Joe + Aliisa = ??
10. heinäkuuta 2019 #seikkailusaksassa #jusmus

Joskus, kun me hoivataan Rasmuksen kanssa hellästi Ykköstä, joka on telonut (ei kenenkään yllätykseksi) jalkansa, mä pohdiskelen ääneen:
“Joe takuulla pitäisi Aliisasta.”

Rasmus ei ehdi sanoa siihen mitään, sillä yhtäkkiä mun selkäni takaa kajahtaa sangen tuttu ääni:
“What about Joe?”

Samalla hetkellä mun hartialleni laskeutuu miehinen koura, ja mä säikähdän niin, että tipautan betadineliuosta sisältävän pullon käsistäni. Onneksi mä olin juuri ruuvannut sen korkin kiinni, ennen kuin ryhdyin heittelemään esineitä pitkin ja poikin pesukarsinaa. Ykkönen korskahtaa vähäsen, muttei tee mitään sen hurjempaa, mikä onkin ihan hyvä. Olisi kamalaa, jos se esim. hyppäisi pystyyn, karkaisi ja kävisi puhkaisemassa toisenkin silmänsä. Ensimmäisenhän se menetti jo paljon nuorempana, ja se sopeutui varsin hyvin elämään yksisilmäisenä, mutta en mä tahdo sen sokeutuvan vain siksi, että mä nakkasin sitä pullolla. Sukellan noukkimaan esineparkaa, ja samalla Rasmus kertoo avuliaasti Joelle, mistä oli puhe.

“You’d probably like Josefina’s roommate”, se sanoo olkiaan huolettomasti kohauttaen, eikä vaikuta siltä kuin se olisi yhtään eri mieltä mun kanssani. Kyllähän Aliisan ja Joachimin tietynlainen, ööh, samanhenkisyys on melko kiistatonta.

“Oh! Do tell! What’s she like?”
“She’s, umm, pretty…” mä aloitan hitaasti ja yritän kuumeisesti miettiä, millä sanoilla Aliisaa kuvailisin. Se ei ole koskaan helppoa.
Joachim loikkii johtopäätöksiin: “Pretty? I like her already.”
“No, I mean, Aliisa is pretty, umm, unique”, mä korjaan, mutta sekin menee tietysti ihan pieleen.
“So… are you saying she is ugly?” Joe penää tarkennusta toinen kulma nytkähtäen.
“Oh my god, no! No! I would never and she is not”, mä painotan hädissäni. “She is very, very pretty. I’m just saying – just saying she is one of a kind.”

Kallistan päätäni ja liukas hymy sujahtaa mun kasvoilleni, kun mä vilkaisen Joachimia.

“A bit like you, really”, tokaisen harvinaisen rohkeana, ja Joe virnistää arvostavasti.
“Yeah, something like a younger, female version of you”, Rasmus intoutuu analysoimaan (haha, intoutuu tai ei, sävy on kyllä melko tasainen).
“How much younger exactly?” Joe tiedustelee viekkaan virnuilevaisena niin kuin sillä on tapana.
“Too much”, tyrmää Rasmus, mutta mä mietin toisenkin tovin ja kohautan olkiani.
“Aliisa is not that young”, mä lausun hitaasti ja ajattelen lähinnä sitä, miten kaiken nähneeltä ja kokeneelta mun kämppikseni aina vaikuttaa. “She is like, what, at least twenty-five and – ”

En kerkeä selittää mun elämänkokemusajatustani, sillä Joen suusta karkaa kummallinen ulvaisunsekainen naurahdus.

“Ha! How young do you think I am?” se tiedustelee riemukkaaseen sävyyn ja uhkuu omahyväistä tyytyväisyyttä.

Mä menen puihin. Punastun ja alan takellella: “I, you, I mean, you are – it’s not easy to – who knows – I don’t, I mean, it’s just – you are kind of fit, I-I…”

Miehet sen kun nauraa hekottelevat kilpaa piittaamatta mun yhä syvenevästä ahdingostani. Mä mulkaisen onnettomana Rasmusta. Se vakavoituu (melkein). Joella kestää vähän pidempään, ja se hörähtelee vielä sittenkin, kun se rutistaa mut lyhyesti kainaloonsa ja taputtaa mun olkapäätä.

Sitten se sanoo:
“Aah, sweet, sweet Josie. You know – I love you.”

Sanoja seuraa naurahdus ja hyräilyn säestämä poistuminen paikalta. Mä katselen länkisäärisen ratsumestarin loittonevaa selkää ja oivallan, että siinä olikin sitten ensimmäinen mies, joka koskaan lausui mulle ne sanat. Mua alkaa naurattaa, mutta en mä Rasmukselle kerro mikä musta on niin hupaisaa. Mä vaan suikkaan sille suukon ja hymyilen pihkaantuneen hupakon hymyä.

“Älskling”, mä hymähdän lämpimästi, kun nyt tässä olen niin kovin rohkeana ollut muutenkin – menkööt samaan konkurssiin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.07.19 13:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 72
Luettu: 3225

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 22-28: Kisamatkoilla

Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu. #seikkailusaksassa #jusmus

22 Näytön paikassa (07.06.)

Ensimmäiset kilpailut. Miten hirvittävän jännittynyt mä olen. Ihan kipsipalikkana mä kökötän autossa, ja välillä Rasmus puristaa mun kättä. Se juttelee Joachimin kanssa, mutta vilkuilee mua. Pelkääkö se, että mä oksennan? Mä pelkään. Vielä enemmän mä pelkään pyörtymistä. Kaikkein eniten pelkään sitä, että pysyn kivettyneenä vielä sittenkin, kun pitää nousta hevosen selkään. Juuri ennen sitä hetkeä Rasmus kuitenkin ilmestyy mun viereen. Se puristaa mut syliinsä ja suukottaa otsaa, sitten suutelee.

”Muista hengittää”, se sanoo seuraavaksi. ”Ja sitten vaan ratsastat. Ratsastaminen on hauskaa.”

Ratsastaminen on hauskaa. Se kuulostaa todella absurdilta, kun on tilanteessa, jossa yrittää tehdä vaikutuksen työnantajaansa, mutta onhan siinä perää.

23 Onnenhuumassa (03.07.)

Joskus käy niin, että me molemmat onnistutaan. Kerran me saadaan ratsastaa peräkkäin palkintojenjakoon, Rasmus Lätsällä ja mä heti sen perässä Ruulla, ja se on aika juhlavaa. On siellä muitakin ratsukkoja, mutta mä en oikeastaan huomaa niitä. Ruu tepastelee, mutta mä katselen, kuinka Rasmus saa ruusukkeensa, ja olen hirveän iloinen sen puolesta (vaikka se päihitti mut). Pian mäkin saan palkintoni, ja kunniakierroksen fiiliksen mä tahtoisin ikuistaa mieleeni. Lätsäkin iloittelee meidän edellä pienellä kevätjuhlahypyllä, ja Rasmus taitaa naurahtaa. Me poistutaan areenalta hyväntuulisesti naureskellen, ja heti verryttelyalueella me pysäytetään hevosemme hetkeksi rinnakkain ja vilkaistaan toisiamme hymyillen piittaamatta siitä, että me ollaan ihmisten keskellä.

24 Epäonnistumisen hetkellä (09.07.)

Yhtenä viikonloppuna mun kisat menee aivan mönkään. Olen surkean suoritukseni jälkeen niin pahalla mielellä ja ahdistunut, että ratsastan Rasmuksenkin ohi vastaamatta myötätuntoiseen hymyyn. Olen aika satavarma, että pomo passittaa mut matkoihini, ja ajattelen pakata valmiiksi. Rasmus löytää mut asunnolta istumasta matkalaukun vierestä.

"Ethän sä yhden epäonnistumisen takia lähde."

Kohautan surkeana olkiani.

"Sitten mäkin lähden."

Se on uhkapeliä, koska ei Rasmus oikeasti halua kotimatkalle. Sen täytyy tietää, että oli epäreilua sanoa mulle niin.

"No ei me sitten mennä", sanon ja potkaisen kevyesti matkalaukkuani. Se on tyhjä, minkä Rasmuskin havaitsee.
"Et säkään oikeasti halua lähteä", se sanoo helpottuneen kuuloisena ja rutistaa mua.

25 Katsomossa 21.06.

Mä olen kamalaa seuraa silloin, kun Rasmus ratsastaa. Jännitän sen ratoja ehkä jopa enemmän kuin omiani (ja se on paljon se), ja Joachim väittää, että mä kerran puristin sen käsivarteen mustelman kun me seistiin katsomassa Rasmuksen ja Branin rataa. Mä olen melko varma, ettei sille oikeasti mitään mustelmaa tullut, mutta pidän jatkossa käteni ja hermoni paremmin kurissa ja seison ainakin puolen metrin päässä Joachimista. Videoin Rasmukselle sen ratoja. Pyydän sitä aina katsomaan videot ilman ääniä, ja sehän tietysti lisää volyymia, ja sitten se virnuilee mun hermostuneille vingahteluille ja katsomovalmennukselle. Mua nolottaa aina, mutta sitten Rasmus kutsuu mua suloiseksi ja pussaa.


26 Rutiinilla vaan (03.07.)

Kaikkein kummallisimpia ovat ne hetket, kun mä yhtäkkiä huomaan unohtaneeni jännittää kilpailemista. Mä olen pahan luokan pelkuri, mutta joskus niin vain käy. Kun mun nimeä kutsutaan valmistautumaan enkä mä olekaan paniikissa, mä tunnen aivan valtavaa iloa. Toisten hevosten kanssa niin käy todennäköisemmin kuin toisten, mutta joka kerta se hämmästyttää mua.

Onko tämä nyt sitä rutiinia? Mulle on aina toitotettu, että mun pitää vain hypätä useampia ratoja ja kilpailla enemmän, niin mun jännitykseni kyllä talttuu. Mä en ole ikinä uskonut sitä.

Rentoudella on hyviä seurauksia. Kun kaikki keskittyminen ei mene siihen, miten pitää aamupala sisällään, on yllättävän helppo ratsastaa sujuvia ratoja.

27 Hyvillään (18.07.)

Pomo on mukana kisamatkalla. Mä tunnen sen silmät jatkuvasti selässäni, hevosen ohjia pitelevissä käsissäni, jalustimilla lepäävissä jaloissani - ihan kaikkialla (mutta ei sillä tavalla). Se saa mut keskittymään ankarammin kuin koskaan, vaikka se ei sano mitään. Mä teen hyvän radan Ismolla, vaikka se ottaakin yhden yllättävän puomin, ja vielä paremman Ruulla, ja sitten mä kiipeän Pupun selkään.

Se räjäyttää pankin. Seitsemänvuotias tamma hyppää paremmin kuin ikinä, ja musta tuntuu, että mä olen täydellisesti tilanteen tasalla.

Endorfiinihuuruissa mä olisin valmis suutelemaan Rasmusta intohimoisesti kaikkien nähden, mutta en sentään pomon. Se saapuu meidän viereen ja sanoo:
"Good job, Josephine."
Mä hymyilen entistäkin onnellisempana.

28 Lukitun oven takana (29.06.)

Yhden kisapäivän aikana mä oivallan sen: mä olen fanityttö. Silloin mun ainoa starttini peruuntuu, kun hevonen polkaisee kenkänsä irti ja repii samalla kavionsa niin epäsiistiksi, ettei sitä niin vaan lennosta korjata. Niinpä mulla on luppoaikaa, ja mä asetun katsomoon. Rasmuksen radat saavat mut tuntemaan kaiken: sydämen kurkussa, toivon, pettymyksen, ylpeyden. Sen viimeisen suorituksen jälkeen mäkin palaan rekalle.

”Have you seen -”
”He’s in there.”

Mä astahdan rekan makuuhytin ovelle ja pujahdan sisään. Napsautan oven lukkoon.

”I am changing… oh. Josefina.” Rasmus tyyntyy tunnistaessaan tulijan.
”Hitto sä oot hyvä”, mä henkäisen poikaystävälleni, jota mä ihailen kilparatsastajana ja ihmisenä.

Ups. Taidan olla rakastunut.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.07.19 11:53
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 72
Luettu: 3225

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Sadepäivä Saksassa
1. heinäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa, kuvat ofc Jusun käsialaa

Sataa. Se on toistaiseksi tasaisena rummuttavaa sadetta, tai pikemminkin vain naputtelevaa, ja se viilentää hetkeksi helteentuntua. Hevosia sade virkistää. Josefinaa hitusen huolettaa. Pitävätkö hokit nurmikentällä? Käykö alusta liukkaaksi tai raskaaksi? Kastuvatko valkoiset housut läpikuultaviksi — eivät kai alushousut paista kaikkien silmiin? Ratsastaminen ja kilpaileminen itsessään ei pelota Josefinaa, ja hän tulee iloiseksi huomatessaan sen. Hän kääntyy hymyssä suin poikaystävänsä puoleen.

”Mulla on hyvä fiilis tästä päivästä”, Josefina sanoo, eikä kuulosta juuri lainkaan jännittyneeltä. ”Vaikka sataa. Hevoset hyppää varmaan hyvin tänään.”

Rasmus katsahtaa Josefinaa ja hymyilee. On jokseenkin epätavallista, että Josefinalla on hyvä fiilis kisoista - useimmiten hän tuntuu hermostuneelta ainakin ennen ensimmäistä starttia. Epätavallista on myös se, että sataa. Rasmus arvelee, että hänen tämänpäiväisistä ratsuistaan se tuskin häiritsisi Ykköstä tai Brania, mutta Divisaderoa ehkä.

“Toivottavasti sä olet oikeassa”, Rasmus vastaa ja kääntyy laskemaan hevosrekan lastaussiltaa alas. Josefina tulee hänen avukseen. “Ehkä me voitetaan kaikki luokat!”

Se olisi mukavaa vaihtelua - edellisissä kisoissa Rasmuksen kaikki hevoset olivat pudottaneet puomin tai kaksi.

Josefina tirskahtaa ja pudistelee vähän päätään.

“Oletpa sä kunnianhimoinen”, hän sanoo ja siirtää itsepintaisen, nutturalta karkaavan kiharan pois kasvoiltaan. “Ja mun pitää kiristää nutturaa. Onneksi meillä on aikaa.”

Kostea ilma tekee Josefinan taipuisista hiuksista entistä vallattomammat. Ja vallattomasta puheenollen: Ruu on onnistunut polkemaan suojan jalastaan, eikä Josefina ylläty siitä lainkaan. Tammalla on mukava hypätä, mutta vilkas mielikuvitus tekee elämästä sen kanssa muuten tapahtumarikasta. Itsekseen jupisten Josefina kipuaa tarkistamaan, että tamma on naarmuton. Ulkopuolelta hän kuulee Joen huoletonta puhetta.

Rasmus vilkaisee kelloaan: ei tosiaankaan vielä kiire. He ehtisivät hyvin valmistelemaan hevoset ennen ensimmäistä rataantutustumista. Joachim, joka hyppää Ruulla, saapuu kansliasta paperinivaskan kanssa.

“Plenty of candy-asses stayed home, so the classes might start a bit early, they said”, Joe hymähtää ja virnistää. “Be prepared.”

“Sure thing”, Rasmus nyökkää. Hyvä vaan, niin kisoissa ei menisi koko yötä. Kastumaan he kyllä tulisivat joka tapauksessa. Rasmus vilkaisee taivaalle - se on tummanharmaa. Ukkosta tuskin on luvassa, mutta sade ei välttämättä loppuisi koko iltana.

Joe astuu rekan lastaussillalle. “Josie, how’s the flying kangaroo doing? Everything okay?”
“She’s been busy”, Josefina puuskahtaa ja heilauttaa irtosuojaa, jonka kiinnike lerpattaa surullisen repaleisena. “As always. But she seems to be okay.”
“Always up to something, are we”, Joe hörähtää ja nappaa kopin suojasta, jonka Josefina hänelle heittää. Hetken tarkasteltuaan mies toteaa sen roskiskamaksi.

Kisapäiviin on nopeasti syntynyt tietynlainen rutiini, ja sen turvin kolmikko saa hevoset valmiiksi ajallaan aikataulumuutoksista huolimatta. Hevoset käyttäytyvät asiallisesti, paitsi Pisanji, joka saa verryttelyalueelle siirtyessään slaagin herra-ties-mistä-syystä, ja Div, joka säikähtää tallikaverinsa säikähdystä.

“Se siitä hyvästä fiiliksestä sitten”, Josefina huokaisee ja kurtistaa Pisanjille kulmiaan; se on hypännyt viime aikoina hyvin, mutta viripää se on silti. Olisi pitänyt arvata, että tamma aistisi ratsastajansa rennon mielen ja ottaisi asiakseen bongata kaikkea pelottavaa, jottei kisapäivä sujuisi liian mukavasti.
“Grow a brain, stupid mare”, Joachim puuskahtaa Pisanjille, joka on säikähdyksissään ollut vähällä teilata vierellä kävelleen miehen kumoon. Joe on hevosta väistäessään astunut lätäkköön ja kiroaa kastuneita kenkiään.

Ja Pisanjihan kasvattaa. Sen jälkeen, kun Rasmus on saanut Divin kannustettua tekemään kelpo suorituksen, Josefina menee ja ratsastaa herkkäsieluisesta ratsusta ja sateesta huolimatta itsekin puhtaan radan ja kiilaa poikaystävänsä edelle tuloslistassa. Luokka on vielä alkutekijöissään ja poisjääjistä huolimatta osanottajia piisaa, joten Josefina ei rohkene vielä pitää sijoitusta varmana, mutta tuntuu silti hyvältä ratsastaa ulos radalta luokan kärkisija edes hetken verran hyppysissään.

“Ha! Good girl. Keeping your man humble”, Joachim ilkamoi. “Makes me happy when you beat his hairy ass.”
“Joe! Where’s your team spirit?” Josefina moittii, joskaan ei kovin uskottavasti, sillä hyvää suoritusta seuraava hymy vesittää viestin.
“Oh, I’m all team Josie now. I like the winning side.”

Joachim tietää, että Rasmus kuulee - Bran on juuri kävelemässä kaksikon ohi matkallaan kohti odottelualuetta. Rasmus mulkaisee Joeta.
“I’m not your friend anymore”, hän ilmoittaa. “And your ass is hairy.”
Sitten Rasmuksen ilme lämpenee, kun hän katsoo Josefinaa ja lisää: “Hyvä rata! Hieno Säikky.”

“Hyyvä rrata!” Joachim toistaa iloisesti ja taputtaa Pisanjia saaden sen hypähtämään sivulle. Rasmus pyöräyttää päätään ja huokaisee puoliksi Joelle, puoliksi Pisanjille. Onneksi tamma on niin pienikokoinen, ettei se oikein ole Rasmukselle oiva ratsu. Rasmus uskoo, ettei tulisi Pisanjin kanssa juuri toimeen, niin mukavalta kuin se Josefinan alla paikoin näyttääkin.

Bran hyppää huonon radan. Laukka jää kaarteisiin, eikä ponnistuspaikkoja löydy. On suoranainen ihme, ettei kirjava ota enempää kuin kaksi puomia. Orin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kymmenen senttiä isompiin luokkiin, mutta Rasmus ei ole aivan varma, onko se vielä hyvä idea - niin epätasaisia Branin suoritukset paikoin ovat.

“Not very well ridden”, Joachim nauraa, kun Rasmus saapastelee hänen viereensä hoidettuaan Branin pois. Luokan lopussa Ismolla starttaava Josefina on juuri radalla odottamassa lähtölupaa. Sataa edelleen, mutta se ei näytä isoa mustaa haittaavan.

“Not quite”, Rasmus irvistää Joelle, mutta seuraa silmillään Ismoa. “Now hush. I’m all team Josie too, you know.”
”Oh, I know, alright. I am not stupid, you know. And even if I were… still quite obvious.”

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Grandynoir

Josefina ratsastaa autuaan tietämättömänä itseään seuraavista silmäpareista. Ismo on yritteliäs, mutta se ei riitä puhtaaseen rataan eikä oikeastaan edes lähelle. Josefinasta tuntuu, että hyvä rytmi lipeää ulottumattomiin ensimmäisen kuuden esteen jälkeen, ja sitten koko jäljellä oleva suoritus on yritystä pitää vahvaksi valahtanut valtamerilaivan kokoinen hevonen edes jotakuinkin kurssissa. Kaksoissarjan läpi Ismo juoksee. Tulos ei juuri lämmitä mieltä.

”He got quite strong there”, Joachim analysoi ja saa Josefinan huokaisemaan.
”I know. I guess it’s up to you guys to make sure we manage to please Mr. Bossman.”
”Nah, you’re still clinging on to second place.”
”Really?”
”Pisanji might not be that dumb after all”, Joe antaa korkealuokkaisen myönnytyksensä.

Pisanji putoaa vielä yhden sijan alaspäin, mutta se ja Josefina kutsutaan palkintojenjakoon. Kananaivoinen kimo järjestää tyylilleen uskollisena hupia koko sateen harventamalle katsojajoukolle väistelemällä ruusuketta silmät muljuen ja etukaviot heiluen. Kunniakierroksella se on kuin lentoon lähdössä, mutta onneksi yhtä kyvytön tekemään niin kuin älykkyysosamääräkaimansa. Tiedä minne saakka se muuten singahtaisi.

”I am done for the day”, Josefina hymyilee vähän helpottuneena ratsastaessaan takaisin tallikavereidensa luo.

“Good job”, Joe kehuu. “No pressure on us anymore!”
Miehet kulkevat Pisanjin rinnalla takaisin rekalle hakemaan 130-luokassa hyppääviä ratsujaan. Rata on sama, joten he jättävät yksissätuumin rataantutustumisen välistä. Ykkönen on Rasmukselle hänen ratsuistaan vierain, mutta hevonen vaikuttaa hyväntuuliselta ja hyppää verryttelyssä hyvin. Se ei ole erityisen varovainen, joten se ei tunnu olevan mutaisesta ja paikoin liukkaastakin pohjasta moksiskaan.

“Hold your thumbs up!” Joe huikkaa Josefinalle ja Rasmukselle ratsastaessaan radalle juuri ennen Ykkösen ja Rasmuksen vuoroa. Vaikka Joachim vaikuttaa usein siltä, ettei mies ota juuri mitään kovin vakavasti, kilpailutilanne saa hänen voitontahtonsa heräämään. Joe ratsastaa itsevarmasti ja päättäväisesti, ja vaikka Ruu liikkuu mutaisella pohjalla hieman tavallista hitaammin, se tekee puhtaan radan.

Rasmuksella ei tosiaan ole enää suorituspaineita, ja ehkä juuri siitä johtuen Ykkönen hyppää radan vaivatta, vauhdikkaasti ja ketterästi. Rata on Rasmuksen mielestä puhdas, mutta ajasta hän ei osaa sanoa mitään.

”Hiton hyvä!”

Ne ovat ensimmäiset sanat, jotka kantautuvat Rasmuksen korviin, kun hän ratsastaa ulos radalta.

”Hii-to? Hiiton. Hitton.”

Josefinasta tuntuu kuin hän olisi opettanut taaperolle kirosanan, kun Joachim alkaa papukaijan lailla toistaa hänen sanomisiaan. Hiitoa toitottava Joachim on kuitenkin kaiken arvoinen, sillä Rasmus on kiilannut kärkeen ja siellä ratsukko myös pysyy. Ykkönen kirkastaa Pisanjin kolmannen sijan voitoksi, ja Josefina tietää, että tänään pomo on iloinen.

Niin on palkintojenjaosta palaava Rasmuskin, joka kumartuu sadevesi kypärän lipasta valuen suukottamaan Josefinaa, ja Joachim, joka virnuilee kerrankin vaitonaisena sivummalla.

No, hetkellisesti.

”Hiiton hyyvä”, ratsumestari haukahtaa, ja jää arvoitukseksi, mihin kehu kohdistuu: hevosiin, ratsastajiin, suorituksiin vai suudelmaan.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate 1
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 30.06.19 22:56
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 17
Luettu: 679

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 15-21: Joachim

Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin. #seikkailusaksassa #jusmus

15 Alkushokin jälkeen (11.06.)

Sitten kun mä lakkaan ujostelemasta Joachimia, mä alan pitää siitä. Onhan se vähän omituinen, mutta niin kai me kaikki, ja ainakin se on ystävällinen. Sen vitsejä ei vaan pidä ottaa itseensä, niin sen kanssa tulee hyvin toimeen.

Joen lempipuuhaa on muistutella meitä siitä, että me ollaan ällöjä. Ei me kyllä musta olla, sillä me vältellään kaikkia julkisia hellyydenosoituksia eikä koskaan kutsuta toisiamme millään kujertelunimillä. Mua kohtaan Joe on kai kiltimpi, koska mä olen niin herkkä, mutta Rasmus saa alati kuulla vinoilua muun muassa pehmeästä sydämestään, runopojan silmistään ja kuolavanoista leuallaan. Ei se oikeasti kuolaa, mutta sydän on mustakin ihanan pehmoinen.

16 Joen supervoima (26.06.)

Joachimilla on varmaan kymmenen ylimääräistä aistia. Mikään muu ei selitä sen maagista kykyä a) valita mahdollisimman vaivaannuttavia puheenaiheita, b) näyttää aina siltä kuin se tietäisi kaikkien kaikki salaisuudet ja, nii-in, c) törmätä paikalle kiusallisimmalla mahdollisella hetkellä.

Rasmus ja mä ollaan kuitenkin aika häveliästä porukkaa, eikä ole ihan jokapäiväistä, että meidät löytää nurkan takaa kaulailemasta. Kerran-pari-ehkä-monta me kyllä saatetaan kesän aikana niin tehdä; ja yhtä varmasti juuri Joachim pärähtää tietenkin paikalle kesken kuhertelun.

Joe, vanha kunnon vääräleuka, jaksaa vääntää aiheesta vitsiä. Aliisa olisi riemuissaan, kun se kuulisi Joachimin nokkelimpia letkautuksia. Ne kaksi saattaisivat tulla muutenkin ihan mainiosti toimeen keskenään, mä arvelen.

17 Läheisyyttä ja läsnäoloa (29.06.)

Kisapäiviin joskus mahtuva luppoaika on ehkä maailman paras asia. Kerran mä hyödynnän sen istahtamalla retkituolinsa hevosrekan kulmalle aurinkoon asetelleen Rasmuksen syliin. Kokoontaiteltavan istuimen kangas narahtaa vähän, ja hetken Rasmus puristaa käsinojia, mutta tuoli kestää meidät kyllä. Mä en ole vielä vaihtanut kisa-asuun, ja kun Rasmus kietoo tyytyväisenä kätensä mun ympärille, sen sormet hipovat mun shortsien paljastamia reisiä. Mä painan huuleni vasten Rasmuksen omia, ihan hetkiseksi vain.

Tietenkin Joe on ilmestynyt nojailemaan rekkaan mairea ilme kasvoillaan.
”I once told you business and pleasure don't go well together, but fortunately you were smart or stubborn enough not to listen to old Joe."

18 Filosofi-Joe (03.07.)

Joe on hauska aina, mutta sopivassa humalassa siinä korostuu sellainen maailmaasyleilevä hyväntahtoisuus. Siinä on hyvää komerofilosofin vikaa, eikä se ole mitenkään tyhmä tyyppi alkuunsakaan. Ehei – mä väitän, että Joachim on yksi tarkkanäköisimmistä tyypeistä, joita mä tiedän. Välillä sen hurtti huumori ja hällä väliä -asenne on vähällä onnistua sumuttamaan mua, mutta Joachimia ei pidä aliarvioida.

Kerran me jäädään hetkeksi kahdestaan pöydän ääreen yhdellä kapakkareissulla.

”That boy is so smitten. Can’t blame him, though. Aren’t you just the sweetest thing I’ve ever seen”, Joe hymistelee. "And he seems to agree. Have never seen him smile so much."

Mä tunnen oloni hupsun onnelliseksi.

19 Käsitemaailmat (03.07)

On valoisa kesäyö, ja me seikkaillaan kapakasta kohti hevosrekkaa, jonka makuuhytissä me taas nukutaan.
“You’ve let your hair grow, wild boy”, Joachim virnuilee ja pörröttää kainaloonsa runnomansa Rasmus-paran ihania kutreja. Mun poikaystävä näyttää kiusaantuneelta ja astahtaakin melko hätäisesti pois Joen otteesta. Se suorastaan horjahtaa mun vierelle.
“Oh, I like his hair”, mä kiirehdin puolustamaan Rasmuksen aiempaa pidempää tukkaa ja tartun hiustenkantajaa kädestä.
“I see”, Joe naurahtaa ja virnistää ovelasti. “Ah, the things we do for love.”
Rasmus yskähtää ja mä punastun. Me ei varsinaisesti ihan vielä operoida sellaisilla käsitteillä. Jossain lähettyvillä se häilyy, mutta ei vielä ääneen lausuttuna meidän keskuudessamme.

20 Kehitystä (18.07.)

Yksi mun rohkeimmista operaatioista kesän aikana liittyy oppimiseen, mutta ei esteratsastukseen eikä edes hevosiin. Mä päätän opetella saksaa niin paljon kuin ehdin, ja Joesta on hirvittävän hauskaa järjestää mulle oppituokioita. Joskus se ottaa mut mukaan kauppareissuille tai muihin sellaisiin arkipäiväisiin tapahtumiin ja pakottaa mut asioimaan puolestaan.

”You’re a quick learner”, se kehaisee joskus, kun mä olen tilannut ravintolassa kömpelösti ruokaa sille, Rasmukselle ja itselleni.

Sitten se koiranleukailee hilpeänä Rasmukselle:
”If she is both the looks and brain in your relationship, what does that make you?”
”Muscle?” Rasmus ehdottaa hetken mietittyään.
Joachim nauraa makeasti, hörähtää ”yeah right” ja iskee mulle silmää.

21 Muistijäljet (04.08.)

On vähän hassua, millaiset asiat kesästä tallentuvat muistiin. Pikemminkin kuin kokonaisina, käsikirjoituksenomaisina episodeina kesäpäivät ovat kirjautuneet mieleen pieninä, herkullisina tunnekokemuksina. Rasmuksen kohisevana nauruna, joka on saanut sydämen läikähtelemään ja mielen helmeilemään. Hevosen sileänä, auringonlämmittämänä kesäkarvana kämmenen alla. Kaikkina niinä jumputtavina saksapoppiviisuina, joita on jouduttu kuuntelemaan kyllästymiseen saakka sanoista mitään ymmärtämättä. Jännityksenä ennen rataa, hakkaavana sydämenä radan aikana, radan jälkeen tasaantuvana hengityksenä.

Yhtenä selkeimmistä aistikokemuksista mun kehoni muistaa Joesta huokuvan ulkoilman miedontaman tupakantuoksun niiltä illoilta, kun me ollaan käyty hämärissä pubeissa kapeilla kaduilla. Syystä tai toisesta se tuoksu yhdistyy mun mielessäni turvaan. Ihan sama missä ollaan, Joen läsnäollessa ei ikinä pelota.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 20.06.19 13:33
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 72
Luettu: 3225

Grannin päiväkirja

Kesäkupla
18. kesäkuuta 2019
#jusmus #seikkailusaksassa


Musta tuntuu yhä aika uskomattomalta, että mä olen Saksassa. Mä asun Rasmuksen kanssa Riesenbeckissä ja ratsastan työkseni.

Se ehkä vähän salpaa mun hengityksen. Siinä on kolme asiaa mitä mä en uskonut eläessäni tekeväni: ratsastavani palkattuna, asuvani ulkomailla ja seurustelevani maailman parhaan tyypin kanssa. Tämä on mun elämääni juuri nyt, mutta arjekseni mä en sitä miellä. Tämä on jotakin kummallista kesäkuplaa.

Mun ankkurini todelliseen elämään on hapannaamainen Granni. Mä haen siitä mielenrauhaa, niin hassua kuin se onkin. Mä harjailen sitä pitkin vedoin ja aina vähän pidempään kuin se tahtoisi, ja me tehdään pitkiä kävelyitä niin maasta kuin selästä käsin, ja mä vietän tammani kanssa muutenkin aikaa. Joskus mä vain katselen sitä, kun se kävelee tarhassaan. Se on kaunis, eikä se ole muuttunut lainkaan, vaikka suunnilleen kaikki muu mun elämässä on.

Vai onko se ehkä vähän äkäisempi ja kipakampi? Mä mietin, onko se kuitenkin stressaantunut tästä ympäristöstä. Siksikö se oli kisoissakin niin mahdoton? Onhan tämä aivan erilaista kuin kotona Purtseilla — kaukana on sikäläinen yksinkertainen, rauhaisa elämä, jonka mä sille valitsin, kun jätin aikanaan hakematta tallipaikkaa Auburnista.

Sellaisen muodon mun koti-ikäväni ottaa. Mä alan miettiä, oliko mun hevoseni onnellisempi Suomessa kuin täällä. Etsin siitä merkkejä stressistä. Kulmat huolestuneella mutkalla mä siirtelen katsettani hevosessa ja pistän merkille jokaisen ärtymisestä tai epämukavuudesta kielivän eleen.

Ollaanpa hetki rehellisiä: niitä Granni on ilmaissut aina, ympäristöstä riippumatta.

”Luuletko sä, että Grannin on hyvä täällä?” mä kysyn kerran Rasmukselta, kun me istuskellaan tallin katonliepeen suomassa varjossa. Kun ratsastaa auringonpaahteisella kentällä päivät pitkät, ei varsinaisesti kaipaa turhaa auringonottoa muulloin. Ainakin mä olen jo nyt päivettyneempi kuin keskimäärin elokuun alussa ja pisamat ovat villiintyneet ihan uudella tavalla, ja kun mä katson Rasmusta, mä ihmettelen, mikä tuuri mulla onkaan käynyt. Niin hyvältä se musta näyttää, etten mä oikein osaa uskoa sitä todeksi; iho hehkuu jo rusketusta, aiempaa pidemmiksi venähtäneisiin hiuksiin on aurinko sipaissut kullanhohtoaan ja ehkä se on tavallaan miehistynytkin, kenties jotenkin tullut vahvemmaksi ratsastaessaan vielä entistäkin enemmän. Ehkä mä vain kuvittelen.

Sitä mä en kyllä kuvittele, että Rasmus näyttää tyytyväiseltä elämäänsä. Sen elekieli on rentoa, kun se vilkaisee sinne, missä Granni paistattelee nyt päivää. Samalla se puristaa kastelemastaan pesusienestä vettä takaisin ämpäriin, mutta koska se ei katso mitä se tekee, valtaosa lorisee sen kengille. Mä tirskahdan, mutta Rasmus vähät välittää. Se katsoo mua ja hymyilee niin, että mulle tulee ihan kummallisen kevyt olo.

”Kyllä se näyttää siltä, että sillä on kaikki hyvin”, mun poikaystävä antaa arvionsa mun hevoseni hyvinvoinnista ja alkaa huolettomin ottein huiskia Branin satulaa sienellä.
”Meilläkin on, eikö olekin”, mä huokaisen onnellisena ja hymyilen.
”On”, Rasmus nyökyttelee tyytyväisenä, ja mä unohdan Grannin suitsien puhdistamisen ja sukellan sen sijaan suutelupuuhiin.

Klip klop, klip klop. Vislaus. Joe Dickin selässä. Tietenkin.

”Ah, you dirty young lovers. At least the tack looks nice and clean.”
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 18.06.19 12:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 101
Luettu: 5241

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Onnellinen
12. kesäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa

Yhdet mun ja Josefinan ensimmäisistä kisoista Saksassa ovat Joen mukaan ”pienet kyläkisat”. No, kuten arvata saattaa, Suomen ja Keski-Euroopan kyläkisat eroavat hieman toisistaan. Tosiasiassa kaikki on viimeisen päälle, saksankielinen poppi raikaa koko kisa-alueella, esteet ovat toinen toistaan kirjavampia ja palkinnot parempia kuin mitä mä olen voittanut koskaan.

Me ollaan matkassa pienellä porukalla, lähinnä pomo haluaa hyviä kokemuksia nuorille hevosille. Mä hyppään sekä Branilla että Divisaderolla metrikympin ja kahdenkympin, Ankalla vain jälkimmäisen. Molemmat viisivuotiaat orit tekevät hyvin töitä, Div on vähän nopeampi, Bran ottaa isommalla radalla huolimattomuuspuomin, mutta esteitä ne eivät jää tuijottelemaan ja tekeminen kokonaisuudessaan tuntuu sujuvalta. Ankka on hyvä: sen kanssa mä olen alkanut pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Se ottaa sarjalta puomin, mutta kokonaisuudessaan rata on niin sujuva, että mä kehtaan lähettää myöhemmin videon Isabellalle.

Niistä ensimmäisistä kilpailuista mulle ei tule mainetta, kunniaa eikä niitä hienoja palkintojakaan, mutta tyytyväinen mä olen.

Tyytyväinen hevosiin, Saksaan, itseenikin jonkun verran.

Innossani tästä mahdollisuudesta ja tulevasta kesästä.

Onnellinen Josefinasta, joka ratsastaa loppukäyntejä mun vierelläni vitivalkoisella Pisanjilla. Auringonlasku saa sen tukan hohtamaan jotenkin erityisen kauniisti, ja jos mä uskaltaisin siirtää Divisaderon Josefinan ratsun viereen, mä pussaisin Josefinaa välittömästi. Mutta koska en uskalla, mä joudun odottamaan siihen, että me auringon jo painuttua horisontin alle saadaan hevoset lastattua ja mä pääsen vetämään Josefinan halaukseen rekan takana.

Joe huomaa, koska mitäpäs se ei huomaisi, ja viheltää meille niin että koko parkkialue raikaa. Mä hautaan kasvoni Josefinan hiuksiin.

kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 12.06.19 21:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 17
Luettu: 679

Grannin päiväkirja

Kesän henki
11. kesäkuuta 2019
#tagirysä #seikkailusaksassa #jusmus #kesähaaste1 #kesähaaste2


”Mitä sä kirjoitat”, kysyy vielä vähän aamu-uninen Rasmus, ja mä lasken kynän kädestäni, suoristaudun tuolillani ja kohotan kasvoni sen suukotettaviksi. Ensimmäinen suukko osuu nenänpäähän, toinen otsaan, kolmas viipyillen huulille, ja mun tekisi kovasti mieli ottaa komeat kasvot hellästi käsieni väliin ja jatkaa suutelemista hamaan tulevaisuuteen saakka. Mä en kuitenkaan tee niin, sillä meillä on täysi työpäivä edessä, eikä me voida myöhästyä. Pusutauti saattaisi olla käypä syy sairaspoissaololle, mutta ei sentään pelkkä pussailu.

Mä olen ehtinyt olla hereillä jo aika kauan. On ollut niitä aamuja, kun mun keho on vain keksinyt herätä juuri sillä hetkellä, kun ensimmäiset valonsäteet luikertelevat pimennysverhon ja seinän välisestä rakosesta huoneeseen. Ulkona on jo valjennut kuuma päivä, ja ilma on jo nyt niin painostava ja hiostava, että mä olen hyvin varma, että myöhemmin ukkostaa.

”Tällaista listaa”, kerron. ”Että mitä mä tahdon kesän aikana tehdä. Aloitin joskus aikaisemmin ja keksin nyt lisää asioita.”
”Ai, millaisia?”
”Käy hakemassa kahvia, niin mä kerron”, sanon pienesti hymyillen ja tyrkkään Rasmuksen käteen mun juuri tyhjentyneen kahvikuppini.

Kiltisti mun poikaystävä laputtaa kahvinkeittimen luo. Mä katselen sitä ihan vähäsen ja käännyn sitten haaveellisena listani puoleen. Lisään kaksi viimeistä kohtaa ja päätän heti toteuttaa jälkimmäisen.

”Sä olet kiva”, hymyilen, kun Rasmus istahtaa mua vastapäätä ja laskee mun eteeni täytetyn kahvikupin kuikuillen mun listani suuntaan.
”Hä, itepä. Keitit kahvit, ja… hei. Sanoitko sä noin vain siksi kun se on sun listassa?”
”Eikun mä laitoin sen mun listaan koska mä aioin tehdä niin. Katsos kun musta tuntuu hyvältä enteeltä, jos ensimmäinen ja viimeinen kohta listasta on tsekattuna”, selitän, ja Rasmus naurahtaa ja hyväksyy kyseenalaistamatta mun logiikan: jotenkin sitten tuntuu todennäköisemmältä, että muutkin kohdat toteutuvat.
”Näytä niitä muita”, Rasmus pyytää. ”Katsotaan mitkä me voidaan tehdä heti.”

Vähän arastellen mä annan vihkoni. Rasmus lukee mun listaa ja mä luen sen ilmeitä toivoen, ettei se pidä mun suunnitelmiani ihan typerinä. Hipsuttelen varpaillani sen säärtä. Mulla on hitsin hyvä fiilis tästä päivästä, vaikka mä tunnen pienen päänsäryn aavistuksen.

“Mennään ilman satulaa maastoon tänään”, Rasmus ehdottaa. “Grannilla ja Ankalla.”
“Hyvä idea”, hymyilen, ja merkkaan sen kohdan jo luottavaisena suoritetuksi. “Grannilla onkin tänään kevyt päivä, niin se sopii sille hyvin. Mutta ratsastetaan muut hevoset ensin.”
“Tietty. Ensin työt, sitten huvi”, Rasmus nyökyttelee, ja sillä on huulillaan sellainen hupsu pieni hymy, joka antaa mulle sydämentykytyksiä ja syyn huokaista hempeästi syvään.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Bucketlistalku

Hevosia riittää ratsastettavaksi. Se päivä on malliesimerkki mun vuoden 2019 kesästä. Aurinkorasva, nahkavarusteet ja sekä oma että hevosten hiki pinttyvät varmaan ikuisiksi ajoiksi mun hajumuistoihini, enkä mä tiedä onko se nyt välttämättä kovin miellyttävä kombinaatio, mutta paljon onnea siihen mahtuu sekaan. On pakko ratsastaa aurinkolasit päässä, sillä päivä on uskomattoman kirkas ja kentän hiekka vaaleaa, ja osa puomeista tuntuu heijastavan valoa niin että häikäisee. Lasit alkavat ajan kanssa luisua yhä herkemmin nenänvartta pitkin, kun hiki valuu pitkin kasvoja. Mä en todellakaan tunne itseäni viehättäväksi, kun naama punoittaa, iho on aurinkorasvasta tahmea ja jalat muhivat nahkaisissa ratsastussaappaissa tunnista toiseen. Onneksi olotila on jaettu, eikä kenelläkään ole varaa koputella nokkaa, paitsi ehkä Kajalla, joka jonkin virolaisen noituuden turvin näyttää niin sikapaljon paremmalta kuin kukaan meistä muista. Välillä jossakin hyvin kaukaisessa todellisuudessa jyrisee ukkonen, mutta se ei meidän työskentelyymme vaikuta. Vain Säikky säpsähtelee levottomana, mutta se varmaan tekisi niin muutenkin.

Tuntuu helpottavalta, kun päivän viimeinen totinen treeni päättyy. Granni ja Ankka ovat kumpikin tarhailemassa (eivät tietenkään yhdessä kun mun hevonen on sellainen kuin on), ja niiden hakeminen sisälle tallin viileyteen on ihanaa. Vielä parempaa on kuitenkin tietää, että pian me samoillaan varjoisilla maastoreiteillä rennosti ilman satulaa.

Siitä ei kesä kesäisemmäksi muutu. Grannin paljas selkä on lämmin mun kehoni alla, ja jos se olisi luonteeltaan vähänkin rennompi, mä kyllä matkustelisin osan matkasta vaikka pitkälläni sen selässä. Taivas on pilvetön, eikä meitä pelota tippaakaan, että me jouduttaisiin ukkosmyrskyn keskelle, vaikka ilma on yhä raskasta ja pysähtynyttä. Mä tunnen vieläkin painostavan lämmön aiheuttaman kireyden ohimoilla, mutta edes se ei latista mielialaa. Mä olen vaihtanut kengät kevyempiin ja mukavampiin, ja ratsastushousutkin saivat vaihtua shortseihin.

Ohjailen meidän reittiä siten, että me lopulta päädytään pellonlaitaa kulkevalle hiekkatielle. Tienpiennarta tähdittävät runsaina ryöppyinä luonnonkukkaset, ja mä pyydän Rasmusta odottamaan.

Mä keräilen hyvän nipun erilaisia kukkia ja sieviä heiniä, ja hetken touhua seurailtuaan Rasmuskin heittäytyy mukaan puuhaan. Siellä me pyöritään tienlaidassa ja välillä kuivassa ojassa seisten, ja tammat seurailevat ohjat löyhinä perässä ja nappaavat välillä vihreää parempiin suihin.

"Nämä varmaan riittää", mä sanon kohta.
"Riittää mihin?" Rasmus kysyy.
"No siihen kukkaseppeleeseen. Osaankohan mä vielä", pohdiskelen.
"Musta ei ainakaan ole apua", mun poikaystävä tiedottaa.
"Ehkä mä opetan sut", ehdotan, ja näen ilmeestä, ettei Rasmusta varsinaisesti kiinnosta seppeleen punominen tuon taivaallisen vertaa. Tiedän senkin, että jos mä vaadin, niin varmaan se kokeilee. Ainakin se tulee avuliaasti punttaamaan mut Grannin selkään, kun mä vienosti sitä pyydän, ja sitten mä keikun huolettomana virnistellen katselemassa, kun se yrittää itse ähistä ja puhista oman kroppansa lihasvoimalla Ankan selkään. Muutaman yrityksen se vaatii, mutta onnistuuhan se lopulta.
"Hitto mitä urheilua", Rasmus irvistää, kun me päästetään hevoset taas keinahtamaan käyntiin ja suunnataan kotia kohti. "Hirveä hiki."
Mä nauran.
"Sun pitää ehkä treenata tota vielä", virnistän.
"Tai vaan nousta aina korokkeelta kyytiin."
"Niin, toki. Mä kyllä ajattelin, että ryhdyn taas käymään lenkillä, kun tämä alkushokki on selätetty."
"Miksi? Hullun hommaa."
"Huviksi!"

Mä kuulen edellä ratsastavan poikaystäväni jupisevan jotakin kummallisista huveista, mutta ei se haittaa. Mulla on hyvä mieli. Edellä keikkuu Ankan karvainen ja Rasmuksen timmi pylly, alla tuntuu Grannin käynnin tasaisen tarmokas ja turvallisen tuttu rytmi, nippu luonnonkukkia kulkee matkassa mukana ja mun suureksi iloksi ympärillä vaihtuvat maisematkin alkavat käydä kotoisan tuntuisiksi.

Kepeä käynti-ravilenkki ei ole saanut hevosia hikoamaan edes tässä helteessä, joten niitä ei tarvitse pestä. Enemmän me itse ollaan suihkun tarpeessa, ja kun hevosetkin on kesäisen helposti nopsaan hoidettu käsistä pois, me ollaan valmiit suuntaamaan kämpille.

Meidän kohtalaisen lyhyttä kotimatkaamme säestää lähenevä ukkoskumu. Vielä se on kaukana, mutta mä olen siitä innoissani. Kun mä raikastavan suihkun jälkeen istahdan kotioven kynnykselle punomaan seppelettä, mä kuulostelen jyrähdyksiä ja lasken miten kaukana ukonilma milloinkin pyörii. Rasmus pysyttelee sisätiloissa, ja luulen, että kai ihan vain jottei joudu seppeleenpunontakurssille, sillä en mä kyllä usko sen pelkäävän ukkostakaan. Vähän myöhemmin se kuitenkin liittyy kahden jäävesilasillisen kanssa seuraan, ja mä viimeistelen seppeleen ja yritän tuikata sen Rasmuksen päähän. Väistöyritys on puolivillainen ja mä tietenkin onnistun tavoitteessani, ja kun seppele löytää kohteensa, löytää myös yksi niistä tuhannesta suukosta, jotka mä olen myös päättänyt kesän aikana suorittaa, tiensä maaliin. Se venyy, ja mä kuuntelen jyskyttävää sydäntä ja kesää.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.06.19 16:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 101
Luettu: 5241

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 8-14: Arkea ja juhlaa

... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa. #seikkailusaksassa #jusmus

8 Suunnitelma (08.06.2019)

Rasmuksella on syntymäpäivä, ja mä mietin vaikka miten pitkään, että mitä me sen kunniaksi tehtäisiin. Minigolfia me ei ainakaan pelata, eikä oikeastaan mitään muutakaan sellaista kilpailullista, missä mä voisinkin yllättäen olla hyvä. Mun poikaystäväni täyttää 23 vuotta, ja vaikka se salaa sen hyvin, se pitää häviämisestä yhtä vähän kuin viisivuotiaat keskimäärin.

Epätoivo on vähällä iskeä, kun en keksi mitään, mutta sitten mä muistan, kenen kanssa mä oikein seurustelen.

Rasmus Alsila pitää yksinkertaisista asioista (niin kuin musta). Eihän se kaipaa mitään suurta spektaakkelia. Me voidaan mennä syömään, tai ehkä mä tarjoan sille kaljan tai kaksi yhdessä niistä joenrannan kivalta näyttävistä paikoista.

9 Mutka matkassa (08.06.2019)

En mä nyt sano, että mä mikään eläinkuiskaaja olen, mutta jonkinlainen vaisto mulla kuitenkin on. Matkalla rantaravintolalle mä siristän silmiäni nähdessäni reitin varrella tepakoivan hanhen.
”Meidän on ehkä parempi kiertää tuolta”, sanon levottomana Rasmukselle, joka vilkaisee mua kummissaan. ”Toi hanhi näyttää uhmakkaalta. Se käy varmana päälle.”

Rasmus nauraa.

”Hanhi vai! Haha”, se sanoo, tarttuu mua kädestä ja vetää mut perässään pitkin meidän alkuperäistä kulkureittiämme.

Ei olisi kannattanut.

Hetkeä myöhemmin me juostaan pakoon uhittelevaa hanhea. Mä en ehdi katsoa, minne Rasmus katoaa, sillä niin kiire mulla on piiloutua läheisen suljetun kioskin taakse. Kun vaara on ohi, kuulen läheisestä puusta:
”Jumalauta! Sekopäähanhi.”

10 Selviytyjät (08.06.2019)

Mua naurattaa. Kahjo hanhi on ihan totta saanut Rasmuksen ajettua puuhun. Se loikkaa sieltä alas ja mä pelmahdan hykerrellen sen syliin.

”Elossa ollaan”, hymyilen. ”Tappajahanhesta huolimatta.”
”Kreisi tipu”, Rasmus murahtaa, mutta senkin suupielet nytkähtelevät.

Lähdemme kävelemään, ja mä vilkaisen Rasmusta.
”On siinä mulla sankari”, huomautan kepeästi. ”Hanhi käy päälle, ja sen sijaan, että sä puolustaisit mua, kiipeät puuhun.”
”Anteeksi. Ensi kerralla näytän hanhelle närhen munat.”
“Hmm, se ei varmastikaan pidä siitä.”

Ehkä se on kesäillan huumaa tai hengissä selviytymisen sivuvaikutuksia, että meidän välillemme viriää kutkuttava jännite. Tunnelma on kepeä ja ilta mitä mukavin, ja mä uskon, ettei Rasmus inhoa syntymäpäiväänsä.

11 Yllättyneinä (27.06.)

Yhtenä päivänä Joachim ilmoittaa lähtevänsä vähän aikaisemmin, ja me toljotetaan sitä äimistyneinä, kun se astuu ulos tallin pukuhuoneesta jotenkin tosi eri näköisenä kuin yleensä. Se ei näytä hetki sitten hevosen selästä laskeutuneelta.
"That's right, got a hot date tonight", Joachim toteaa meille, niin kuin se ei olisi mikään juttu.
Rasmus ei usko korviaan ja mä ajattelen ilahtuneena, että Joachimissa on sittenkin salattu romanttinen puoli!
"You young folks aren't the only people with certain needs", se kuitenkin hörähtää vähän härskisti.
Me jäädään Rasmuksen kanssa keskenämme talliin, ja mun korvat varmaan punoittavat yhä. En kauheasti välittäisi ajatella Joachimin treffielämää, muusta nyt puhumattakaan.

12 Hyvissä väleissä (17.06.)

Viileä virolaistyttö lämpenee mulle jossakin vaiheessa kesää. Se osoittautuu ihan kivaksi tyypiksi, vaikka se on välillä niin terävä, että mä aina säikähdän että ehkä se ei pidäkään musta. Kerran me ollaan koko lössin kesken kippistelemässä hyvin menneiden kisojen jälkeen, ja mä ylitän rohkeuteni rajat ja kysyn, miksi se oli mulle alkuun niin töykeä. Se kohauttaa olkiaan.
”I thought I wouldn’t like you.”
Noin vain. Ei ehkä paras selitys tylyydelle, mutta toisaalta aika helpottava. Mussa ei ollutkaan vikaa. Meistä tulee ihan hyviä kavereita, vaikka Kaja ei olekaan yhtään sellainen kuin Hanna. Meillä on omat juttumme, ja mä olen iloinen uudesta ystävästä.

13 Koti-ikävässä (15.-17.07.)

Kerran Hanna tulee käymään, ja se on musta ihan mahtavaa. Täpisen koko ystäväni saapumista edeltävän viikon, siis omalla mittapuullani, ja kun Hanna vihdoin on paikalla, mä halaan sitä pitkään. Reippaana tyttönä mun ystävä ei säästä Rasmustakaan halaukselta.

"Katsokaa nyt itsejänne, senkin maailmankansalaiset", Hanna naureskelee.

En oikeastaan tiedä, mitä se tarkoittaa, koska ihan samalta me näytetään kuin aina ennenkin. Hymyilen kuitenkin iloisena, ja iloisuutta jatkuu koko ystävän vierailun ajan. Harmillista, että Hannan paluun myötä muhun hiipii pieni koti-ikävä. Koitan kovasti ravistella sitä pois, mutta ei se lähde kovin helposti. Sitten kohautan olkiani ja päätän, että olkoon. Ei pieni ikävöinti maailmaa kaada.

14 Seikkailulla (30.7.-01.08.)

Muutaman päivän vapailla me lähdetään seikkailulle. Ajamme Joachimin kehumaan kohteeseen (jos nyt pidetään kehuna lausuntoa “perfect for gooey lovebirds”) ja sovimme, että puhumme kaikesta muusta kuin hevosista. Tietysti me sorrutaan ratsastuskeskusteluun heti ensimmäisellä lounaalla. On sentään virkistävää nähdä toisemme muussa kuin ratsastusasussa. On kuuma päivä, ja mun kepeä kesämekko saa Rasmuksen villiksi. Mä ajattelen, etten vastaisuudessa muuta käytäkään kuin mekkoja silloin kun me ollaan poissa tallilta. Mitään erityisen merkittävää ei tapahdu. Kuljeskelemme vanhoilla kujilla, käymme terassilla kanavan varressa, elämme ilman aikatauluja. Eksymme kerran, mutta ei se haittaa, koska löydämme hauskoja pieniä kuppiloita. Se on musta ehkä kesän kolmanneksi kirkkain kohokohta.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Hissiuusinta
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.06.19 12:59
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 72
Luettu: 3225

Uskotko?

5. kesäkuuta 2019. Pieni asunto, Riesenbeck, Saksa.
Suljettu. @Rasmus A. #jusmus #seikkailusaksassa


Väsymys, kevyt ja laantuva parin-kolmen alkoholiannoksen humala, ihmetys. Siinä päällimmäiset tunteet, kun mä suljen suihkun ja kietoudun vähän karheaan petroolinsiniseen pyyhkeeseen. Kosteutan naaman, puristelen hiuksia kuivaksi, pesen hampaat. Olen täydellisen valmis nukahtamaan koska tahansa.

Astun ulos pikkiriikkisestä kylpyhuoneesta pikkiriikkiseen eteiskäytävään, ja on ehkä liioittelua kutsua sitä käytäväksi, sillä kolmella askeleella mä olen pikkuriikkisessä huoneessa, jossa on keittonurkkaus, kahden hengen pöytäryhmä ja sänky, ja Rasmus, joka selailee jotakin läppärillään kahdenistuttavalla sohvalla nököttäen. Pysähdyn keskelle lattiaa ja pyörähdän hitaasti ympäri katsellen sitä kaikkea, kaikkia niitä nurkkia, meidän nurkkia, ja olen kaiken väsymyksen keskellä niin onnellinen että voisin itkeä.

Jalkoja pakottaa kaikki ratsastaminen ja käveleminen ja koko keho on väsyksissä ja mieli vielä enemmän. Istahdan sängynlaidalle, ja hyvin pian valahdan selälleni ja huokaisen tyytyväisenä syvään.

”Kuka olisi uskonut”, mä mutisen silmät suljettuina.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 05.06.19 22:07
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Uskotko?
Vastaukset: 12
Luettu: 283

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Sopeutumista joukkoon
5. kesäkuuta 2019 #seikkailusaksassa #jusmus

”Mitä pomo piti Grannista?” mä tiedustelen Josefinalta, kun me kävellään illan viimeisten hevosten kanssa tallialueen kiertävällä hiekkaradalla. Meidät on laitettu heti kunnolla töihin, ja mä ymmärrän miksi meille ehkä olikin oikea tarve – mä ja Josefina ratsastetaan viittä, kuutta, seitsemääkin hevosta päivässä heti alkuun. Ensimmäiset kisat olisivat jo perjantaina

Josefina katsahtaa mua jättiläismäisen mustan ratsunsa selästä ja hymyilee vähän. Me oltiin tänään ensimmäisen kerran hypätty omat, tai mun tapauksessa ylläpitohevoset, ja pomo oli tapansa mukaan jakanut treenisession jälkeen totuuksia – kuitenkin kohteliaasti niin hiljaa, että mä en kuullut mitä se sanoi Grannista eikä kukaan muu varmaan kuullut, kun se totesi mulle ettei Branista tulisi koskaan GP-hevosta, mutta ihan kiva kyllä.

”Kuulemma asiallinen hyppy”, Josefina kertoo. ”Mutta saisi reagoida apuihin paremmin, kääntyä paremmin, ja laukata paremmin. Ei siis kovempaa kuitenkaan.”

”Hmm, ei se Branin ratsastettavuuttakaan suoranaisesti kehunut”, mä hymähdän. ”Entä mitä sä pidät pomosta?”

Josefina punastuu aavistuksen ja myöntää, ettei ole vielä sen läsnäolon kanssa ihan sujut. Mä kykenen ymmärtämään: jos on taipuvainen jännittämään, niin kuin Josefina nyt vaan on, niin Dierk on omiaan aiheuttamaan kauhunväreitä. Vanhemmiten siitä on tullut Joen mukaan leppoisampi, mutta eihän se nyt suoranaisen lempeä ole vieläkään, ja tietysti jo Dierkin nimi ja asema esteratsastuspiireissä kuumottaa valmiiksi, vaikka se ei sanoisi yhtään poikkipuolista sanaa.

”Kyllä siihen äkkiä tottuu”, mä lohdutan. ”Ei se meitä arvostele… Tai no, varmaan arvostelee, mutta ei pahalla. Se haluaa että me kehitytään ja hevoset kehitytään.”

”Kyllä mä uskon”, Josefina vakuuttaa. ”Se on vaan jotenkin, niin, sellainen.”

Mä jarrutan mun ratsuani, Lätsää, kun tie sukeltaa metsän laidasta kentän kulmalle. Ori hörisee kentälle työskentelevälle Alenalle, höristää pitkiä kaninkorviaan ja hapuilee raviaskelia, mutta malttaa sitten palata käyntiin. Alenan selässä Joe huiskauttaa meille kättään ja hymyilee koko naaman leveydeltä.

”Lovelies!” se huutaa. ”Let’s go and have beers in town once I’m finished. My treat!”

Josefina näyttää säikähtäneeltä eikä saa äkkiseltään sanotuksi mitään, joten mä huikkaan huomattavasti maltillisemmalla äänellä takaisin: ”Deal!”

Mä käännyn Josefinan puoleen ja virnistän. ”Kai sulle sopii että me mennään?”

”Tietysti”, Josefina sanoo kiireesti. ”Joachim on hauska.”

Se näyttää kuitenkin lievästi ahdistuneelta, joten mä arvaan, että ei se ole vielä ihan sujut Joenkaan kanssa. Eihän tässä ole montaa päivää kyllä mennytkään, ja on totta että Joachimin huumorissa voi olla vähän totuttelemista. Ehkä sen kanssa samalla tasolle pääsisi paremmin muutaman kaljan jälkeen?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 05.06.19 20:47
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 17
Luettu: 679

Grannin päiväkirja

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 1-7: Sukellus uuteen

Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta. #seikkailusaksassa #jusmus

1 Matkalla (31.05.2019)

Pack yourself a toothbrush dear
Pack youself a favorite blouse
If we don't leave this town
We might never make it out


Laukun vetoketju päästää pienen surahtavan äänen sulkeutuessaan. Mä henkäisen syvään ja kohotan katseeni Rasmukseen. Se näyttää innostuneelta, mä ehkä enemmänkin jännittyneeltä. Sitten se ojentaa kättään. Mä tartun siihen. Käsi on lämmin ja turvallinen mun kädessä, ja kun Rasmus puristaa kevyesti mun sormia, mä hymyilen kuitenkin. Seikkailu odottaa, ja vaikka mä en ole seikkailevaista ihmistyyppiä, tätä mä en jättäisi mistään hinnasta väliin. Meidän yhteistä hevosseikkailua.

If we don't leave this town
We might never make it out


Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Lahtovalmiit

2 Uudessa ympäristössä (05.06.2019)

Kaikki on kamalan jännittävää. Uusi ympäristö, uudet hevoset ja ennen kaikkea pomo, jota mä pelkään ihan kuollakseni. Joachimiakin mä jaksan ujostella, vaikka se suhtautuu muhun sinnikkäästi niin kuin olisin vanha tuttu. Se taitaa pitää Rasmuksesta, tai ainakin ne tulee hyvin juttuun ja vaikuttavat siltä kuin olisivat työskennelleet ihan aina yhdessä. Virolaistyttö ei halua olla mun kaveri, sen se tekee selväksi. Joachimille ja Rasmukselle se on viileän asiallinen, mutta mä olen kai tunkenut sen tontille ratsastamaan nuoria, tai ehkä mä en vaan ymmärrä sen huumoria. Yritän löytää oman paikkani porukassa, mikä on tietysti vähän vaikeaa silloin, kun pelkää muita porukan jäseniä.

3 Hiljaa vain (07.06.2019)

Joe luulee, etten mä puhu englantia. Sehän on tietenkin mun oma syyni. Koko homma alkoi siitä, kun mä sen ekan kerran kohdatessani menin niin puihin, etten saanut sanaa suustani millään kielellä — en, vaikka Rasmus tuuppasi mua rohkaisevasti kylkeen ja puristi kummissaan mun sormia.
”Oh! She doesn’t speak English!” Joe sanoi, ja mä en uskaltanut korjata eikä Rasmus kai hämmennykseltään osannut. Sitten homma jatkui jonkun aikaa ja alkoi käydä liian kiusalliseksi korjata erehdystä.

Lopulta mun on kuitenkin pakko tehdä niin, koska meidän on määrä lähteä Joen kanssa kisareissulle. Nolona mä kerron sille puhuvani englantia mutta olevani ujo.
”I know”, se virnistää.

4 Totisessa treenissä (10.06.)

"Oh Josie, Josie, no need to be the pretty girl now! I mean, when you ride, it's nice to watch, sure. But you need to push yourself to get results and sometimes that means riding a bit ugly if needed! You have time to seduce your boyfriend later."

"Näytänkö mä ratsastaessani siltä, että haluan vaan näyttää nätiltä?" kysyn huolestuneena jälkeenpäin.
"Kaikkea muuta!" Rasmus kiirehtii kiistämään. Se ajattelee taas vasta puhumisen jälkeen. "Tai totta kai sä olet nätti silloinkin, mutta et sä siihen näyttämiseen keskity. Varmaan? Tai siis hevosiinhan sä keskityt. Näytät ammattimaiselta."
Ilahdun. Se on hirveän hyvä kehu, hymyn arvoinen.

5 Satulassa (11.06.)

Mulla on hirveän hauskoja hevosia, joista mä pidän tosi paljon. Enimmäkseen ne on aika nuoria tai jopa ihan vauvoja, mutta niiden kanssa on kiva työskennellä. Ne ovat saaneet hupsuja koodinimiä: on yksisilmäinen Ykkönen, pomppiva Ruu, sievä pieni Pikkumusta ja taitava Pupu. Ja sitten on tietenkin Granni, mun oma silmäteräni, joka jaksaa tavoilleen uskollisena koetella mun uskoa siihen, itseeni ja koko ratsastusharrastuksen mielekkyyteen. Tietysti, kun mä ratsastan sillä pomon valvovan silmän alla, mä ajattelen, että juuri se antaa mulle myös kaikkein suurimmat onnistumisentunteet. Sen kanssa pitää taistella joka onnistumisesta. Parhaimmillaan se suoriutuu vaikeistakin tehtävistä mallikkaasti, ja itsevarmuutta sillä on munkin edestä.

6 Kotona (17.06.)

Mitähän kertoisin arjesta? Ei siinä nyt niin kamalan paljon ole kerrottavaa. Hevosia, hevosia, hevosia. Aamut ovat aikaisia ja päivät pitkiä, enkä mä muista, milloin viimeksi olen pukenut päälleni jotakin muuta kuin ratsastusvaatteet. Tukka mulla on kroonisesti letillä, paitsi silloin kun Rasmus joskus iltaisin nyhtää hiuslenkin pois ja vapauttaa laineet valloilleen. Elämä on aika hyvää, vaikka mä yhä pelkään, että mut todetaan kelvottomaksi ja lähetetään kotiin. Me ratsastetaan paljon ja tehdään niin kuin pomo sanoo, ja mä toivon, että se riittää. Mä en halua luopua tästä yhteisestä seikkailusta, enkä usko, että Rasmuskaan. Se on kuin kotonaan täällä, ja mäkin haluan olla.

7 Kämpillä (25.06.)

Meillä on oma pieni asunto, ja se on musta aika kutkuttavaa. Voisi kai melkein sanoa, että me asutaan yhdessä, ja se on kovin aikuismaista! Mä olen lapsenomaisen ilahtunut siitä tosiseikasta. Hyrisen tyytyväisyyttäni silloin, kun me pestään vierekkäin hampaita illalla tai inhotaan kollektiivisesti herätyskelloa aamuisin. Mä nyt vaan tykkään nyhvätä Rasmuksen kyljessä kiinni, eikä se yleensä valita siitä ainakaan ihan kamalasti. Tiskaamisesta me joskus nahistellaan, ja sitten mä huomaan, että sekin on aika kotoisaa. Nahistelu. Mitenkään tiukasti me ei kyllä tapella. Siitä mä en varmaan pitäisi. Paljon mieluummin mä pussailen, tai ihan vaan lojun mitään puhumatta maailman parhaan Rasmuksen seurassa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 03.06.19 17:01
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 101
Luettu: 5241

Grannin päiväkirja

Kuulumistenvaihtoa vain
Auburnissa 30. toukokuuta 2019.
Kirjoitettu yhdessä @Sarah R.:n kanssa.
#jusmus #seikkailusaksassa


Klip klop, klip klop, sanovat kaviot tammatallin käytävällä. Ne kaviot eivät kuulu sinne, mutta siellä ne silti kilkuttelevat. Josefina pysäyttää hevosensa ja tarkistaa vielä kerran Grannille osoitetun karsinan numeron. Oikeassa paikassa ollaan. Tyttö kumartuu aikeenaan irroittaa kuljetussuojat hevosen jaloista ennen kuivikkeille menoa välttyäkseen kuivikkeenmurusten huiskimiselta pois suojista. Huomenna lähdetään, ja Josefina tahtoo kaiken olevan viimeisen päälle. Pomon luokse ei sovi mennä miten sattuu hasottaen.

Granni ei ole huolissaan siitä, mitä pomo tai kukaan muukaan siitä ajattelee. Jos olisi, se harjoittelisi jo hyviä käytöstapoja ja olisi sitten ylen kohtelias, kun he vihdoin tapaisivat pomon ja Joachimin ja nuoria hevosia ratsastavan virolaistytön, niin, ja Eduardo-hevosenhoitajan. Josefinan kasvoilla vilahtaa nopea hymy, kun hän miettii Grannia tervehtimässä pomoa viimeistä piirtoa myöten kohteliaasti: hallo! Wie geht es Dir? (Josefina ei osaa oikeastaan sanaakaan saksaa, mutta kuvittelee kuumeisen nettisanakirjanselauksen jäljiltä, että jotakuinkin niin Granni saattaisi pomolle sanoa. Josefina ei aio itse kokeilla saksankielistä keskustelua etenkään pomon kanssa.)

“Granni, snälla, stå stilla”, tyttö mumisee hevoselle, joka liikehtii kärsimättömänä käytävällä, eikä anna omistajansa ottaa viimeistä kuljetussuojaa pois. Se niistä käytöstavoista.

“Tarviitko apua?” Sarah kysyy lähestyessään tallin käytävällä seisovaa hevosta. Jusun yritys riisua hevosensa kuljetussuojaa näyttää onnettomalta. Latinan silmät tutkivat toisen olemusta ja hän miettii hiljaa mielessään miksi Granni on Auburnin tammatallissa.

Hevosensa aloillapitoyritykseen keskittynyt Josefina hätkähtää, katsahtaa avuntarjoajaa ja hätkähtää uudemman kerran. Hetken näyttää siltä, ettei tyttö saa mitään sanottua, mutta lopulta pienieleinen nyökkäys palauttaa puhekyvynkin takaisin ulottuville.

“Kiitos. Jos kerkeät napata sen takasuojan tohon pinonjatkeeksi”, Josefina sanoo huolitellun asialliseen sävyyn ja suoristautuu itse pitelemään Grannia tukevammalla otteella. Silloin tamma lannistuu. Ilme viimeistä piirtoa myöten tylsistyneenä hevonen junttaa kavionpohjat lattiaan, ja Josefina huokaisee. Jos se olisi alunperinkin käyttäytynyt noin, mitään ongelmaa ei olisi ollut.
“Totta kai”, Sarah vastaa väsynyt hymy huulillaan ja astuu lähemmäs ruunikkoa. Se antaa riisua suojan ilman vastaväitteitä ja latina kiinnittää suojan tarrat uudelleen ennen kuin laskee sen toisten kanssa samaan pinoon.
“Mitäs te täällä teette?” kysymys on ystävällinen, eikä naisen kasvoilla ole häivähdystäkään samankaltaista hyökkääväisyyttä kuin silloin kahvihetkellä oli ollut. Meripihkanväriset silmät näyttävät uupuneilta, vaikka latinan ulkomuoto on muuten huoliteltu.

Josefina naksauttaa pienesti kieltään ja johdattaa Grannin karsinaan. Tyttö rapsuttaa hevostaan vielä lyhyesti, ennen kuin kohottaa katseensa Sarahiin.

“Granni on täällä yötä”, hän kertoo ja jokin tytön olemuksessa muuttuu. Se ei ole suurta eikä kuohuvaa intoilua, sillä Josefina on aina pienieleinen paitsi ollessaan hyvin peloissaan tai jännittynyt; positiivisia tunteita hän ilmaisee miedosti, vaikka tunteekin vahvasti. Lähdön hetki on niin lähellä, että odottavainen innostus on kasvanut ja tökkii pelko- ja paniikkiajatuksia härnäävästi.

“Me lähdetään huomenaamulla Saksaan. Lähtö on aika aikainen, ja - ja kun on kolme hevosta tulossa Kallasta, niin on helpointa lastata ne saman tallin pihassa”, Josefina jatkaa. Kun tyttö kertoo sellaisia asioita — käytännön matkajärjestelyitä, hevosiin liittyviä juttuja — hän on kuin eri henkilö kuin loungessa tavattu ujosteleva kainosielu. Yksi asia kuitenkin pysyy: se alati läsnäoleva onnellinen vire, jonka voi yhdistää ihastuneeseen ihmiseen.

“Aivan, nytkö se lähtö sitten jo koittaa.” Sarahin äänenpaino ei muodosta lauseen loppua kysymykseksi, vaikka se periaatteessa oli ehkä tarkoitettu sellaiseksi.
“Niin”, Josefina äännähtää ja tytön katse seilaa hieman levottomana, mutta se on ujolle tyypille tavanomaista käyttäytymistä. “Huh. Tuntuu, että tämä tuli kamalan äkkiä, vaikka ollaanhan me odotettu lähtöä monta viikkoa. Rasmus ehdotti lähtöä jo helmikuussa, kuitenkin.”

Sarah hätkähtää ja luo kasvoilleen jähmeän hymyn.
“Varmasti mukavaa lähteä poikaystävän kanssa kesäksi kilpailemaan...” nainen lausahtaa ja painaa katseensa muutamaksi sekunniksi tallin lattiaan.
“Ja ylipäätänsä se, että poikaystävä on myös hevosihmisiä. Ymmärtää, jos tallilla kestää ja antaa tukea sellaisessa tilanteessa, kun harmittaa joku hevosiin liittyvä”, latina yrittää pitää äänenpainonsa mahdollisimman neutraalina, mutta tietää siinä olevan katkera vivahde siitä huolimatta.

On Josefinan vuoro säpsähtää. Se on kummallinen reaktio positiivisiin huomioihin, jotka ovat kaiken lisäksi totta. Josefina miettii, tulisiko seurustelemisesta mitään, jos toinen heistä ei ratsastaisi. Jo nyt yhteinen aika on kortilla, sillä hevoset vievät sitä niin paljon, mutta sentään molemmat ymmärtävät hevosten kanssa elämisen realiteetit. Nyt he pääsevät myös jakamaan ne kesän ajan keskenään.

”Niin… se on kyllä… hmm”, Josefina mumisee vähän vaikeana ja silminnähden välttelee katsomasta Sarahiin. Varovaisesti muotoiltu kysymys lipeää empien huulilta: ”Sun poikaystäväsi ei taida olla hevosihmisiä?”
Latinan silmät seuraavat Josefinan kasvoja hämmentyneinä.
“Thomasko? Ei me...ei se…” Sarah älähtää ja nielaisee. Ei me mitä? Viime sunnuntain tapahtumat palaavat elävinä naisen mieleen, eikä tämä saa sanottua tarvittuja sanoja ääneen.
“Ei se ole”, latina mumahtaa, levottomuus paistaen kasvoiltaan hyvin selvänä.
”Ai”, Josefina sanoo, koska ei muutakaan osaa.

Mitä hän voisikaan sanoa? Ai, ilmankos sillä onkin aikaa iskeä muita lähikaupoissa sillä välin, kun sä olet tallilla. Josefinan kurkkua kuristaa. Jälkeenpäin tilanne on ahdistanut häntä, eikä siksi, että hän olisi kokenut olonsa mitenkään uhatuksi. Thomas ei ollut pelottavan päällekäyvä ja kunnioitti suoraa kieltäytymistä. Mutta Josefina muistaa aina tilannetta ajatellessaan Sarahin, miehen tyttöystävän, joka vain vähän aikaa sitten jutteli hänen kanssaan vaivaannuttavasti intohimosta Auburnin loungessa kahvikupillisen ääressä.

Sen kaiken ajatteleminen tekee Josefinan äänestä kireän, kun hän sanoo:
”Niin, hmm, no. Kai aika harvoilla on yhteinen harrastus.”
Ääni hiipuu loppua kohden, eikä se johdu siitä, että Josefina on hajamielisenä juuri oivaltanut, että heidän kohdallaan on tulevien viikkojen ajan kyse yhteisestä työstä.
“Joo, kyllä niiden perheessä Jonathan on ehdottomasti saanut ne heppageenit”, Sarah valaisee, sillä asiasta puhuminen tuntuu turhauttavalta. Tallimestarin ajatteleminen saa latinan hieman rauhoittumaan.

Josefina nielaisee. Jonathan oli avain Thomaksen tunnistamiseen. Tyttö keräilee hevosensa suojat syliin viedäkseen ne siististi satulahuoneeseen odottamaan aamua, mutta jokin kumma tunne saa hänet vielä pysähtymään ja vilkaisemaan levottomana Sarahia.

”Me tavattiinkin kaupassa”, Josefina sanoo, vaikka on siihen hetkeen saakka ajatellut, että on parempi olla sotkeutumatta asiaan. Vieläkään Josefina ei ole varma, onko idea tuhoontuomittu vai tarpeellinen. Ei auta edes yrittää asettua toisen asemaan, sillä Josefina ei osaa kuvitella, miltä se tuntuisi. Haluaisiko hän tietää? Jatkaisiko mieluummin elämää valheellisessa onnessa? Mutta ehkä, Josefina ajattelee, ehkä Sarahin ja Thomaksen suhde todella on juuri niin erilainen hänen omaan parisuhteeseensa nähden kuin hän loungesta poistuessaan ajatteli. Ehkä Thomas ei ole tehnyt mitään kiellettyä. Tai ehkä on, ja ehkä Sarahin on paras tietää, vai… Josefina ei tiedä.

”Mä en muistanutkaan, että se oli sun lanseerausdeittisi”, Josefina sanoo kulmat huolestuneessa kurtussa, ennen kuin hiljaisuus venyy mahdottoman pitkäksi.

“Ai Jonathan vai? Eihän se..” Sarah vastaa, naisen ajatuksenkulku tuntuu tahmealta, kun tämä katsoo Josefinaa mietteliäänä.
“Vai tarkoitatko sä Thomasta?”

Yhtäkkiä Josefinasta tuntuu, että hän on tullut puhuneeksi ohi suunsa. Silmät ovat suuret ja levotomat, hartiat kireät, ja voi miten Josefina katuukaan, että on sotkenut hopealusikkansa tähän soppaan. Sarah ei saa vastausta kysymykseensä, mikä toisaalta ehkä kertoo enemmän kuin kyllä, tarkoitan Thomasta ääneenlausuttuna.

“Jusu?” Sarah kysyy nyt jo syötin kokonaisena nielaisseena, eikä osaa jättää aihetta sikseen. Oliko toinen törmännyt Thomakseen kaupassa, ja jos niin mitä oli tapahtunut? Vai luuliko Jusu, että Jonathan oli ollut hänen deittinsä? Sarah ei saa kiedottua ajatuksiaan tarpeeksi selkeiksi, jotta voisi itse päätellä toisen sanoista mitään.
”Se — Thomas, umm… oi ei.” Se ei kuulosta Jusun korvissa yhtään hyvältä, ja tuskinpa sen paremmalta Sarahinkaan mielestä.

Sarah tuntee sydämensä sykähtävän hieman nopeammin. Reaktio johtuu kaikesta, mitä viime aikoina on tapahtunut ja siitä, ettei latina enää tiedä ihan varmaksi heidän suhteensa tilaa. Ero oli ollut selkeä viime sunnuntaihin saakka.
“Mitä Thomaksesta? Mitä se on tehnyt?” Sarah vaatii tietää nyt jo hieman kärsimättömän kuuloisena. Nainen yrittää parhaansa mukaan olla kuulostamatta liian kiinnostuneelta.

Jusu vetää henkeä keuhkoihinsa. Voi pahus. Tästä suosta ei enää päästä kuivin jaloin metsänreunaan.

”Mä en tiedä millaiset teidän… rajat on”, hän aloittaa melkein vakaalla äänellä, mutta kädet tärisevät ja kasvot ovat arat ja varovaiset. ”Thomas yritti saada mua luokseen.”

“Ahaa.”

Sarah ei tiedä mitä tuntee. Hengittämisestä tulee vaikeaa ja latina joutuu nieleskelemään kurkkuunsa noussutta palaa hetken aikaa.

“No lähditkö sä?”

Josefinan sydän sykähtää, ja reaktio on nopea:
”En! Mä olen parisuhteessa.”

Vaan niin oli Josefinan tietojen mukaan tilanteen toinenkin osapuoli. Tyttö puraisee onnettomana huultaan ja miettii, voiko millään tavalla helpottaa tilannetta. Kun se ajatus on pälkähtänyt päähän, Josefina tekee niin kuin josefinat tekevät parhaiten:
”Anteeksi.”
Pahoittelu on pikkiriikkinen ja niin on Josefinan olokin.

Sarah hymähtää, rentouttaen itsensä ainakin ulkoisesti.
“Älä ole pahoillasi, ei se sun vikasi ole. Hyvä, ettet lähtenyt. Tai, ei mulla ole juurikaan sananvaltaa siihen enää”, latina toteaa poissaolevan oloisena.
“Me ei olla enää yhdessä Thomaksen kanssa”, Sarah kertoo yhtäkkiä ja siirtää katseensa Josefinan silmiin.

Josefinan ensimmäinen reaktio on helpotus. Thomas ei välttämättä ollutkaan aikeissa pettää ketään hänen kanssaan. Sitä seuraa hirvittävän, hirvittävän huono omatunto. Missä on empatia silloin kun sitä tarvitaan? Sarah ja Thomas ovat eronneet.

”Oh… mä olen pahoillani”, Josefina huokaisee, vaikka häntä on juuri kielletty olemasta pahoillaan aiemman anteeksipyynnön jälkeen. ”Siis siitä, ettei se toiminut.” Josefina ei kysy miksi. Josefina ei tivaa, milloin ja minkä takia parisuhde päättyi. Tyttö vain on pahoillaan siitä, että se mitä ennen oli, on lakannut olemasta. Hän tuntee tarvetta halata Sarahia, muttei tee niin vaan koskettaa vain hyvin nopeasti toisen kämmenselkää sormillaan.

Sarah hymyilee aavistuksen surumielisesti.
“Kiitos”, tämä vastaa, eikä pyydä toista uudelleen olemaan olematta pahoillaan.
“Elämä jatkuu”, Sarah mumahtaa, eikä sävähdä toisen kosketuksesta. Hiljainen huokaus karkaa latinan huulilta.
“Tsemppiä kesään, ihan aidosti. Pitäkää hauskaa siellä Saksassa, vaikka töihin menettekin”, nainen toivottaa ja hengähtää syvään.

Tuskin on Sarah saanut toivotustaan pääteltyä pisteellä, ennen kuin lähestyvät askeleet keräävät kaksikon huomion suuntaansa.

Se on Rasmus, joka on kuullut Isabellalta Grannin saapuneen ja päättänyt tulla kurkistamaan, miten ankea tamma sopeutuu luksuslukaaliinsa. Miehen kasvoille kohoaa ilahtunut ilme, kun hän huomaa hevosen omistajankin olevan yhä karsinalla. Josefinan kasvot peilaavat poikaystävän iloa ennen kuin hän itse sitä huomaakaan.

”Hei”, Rasmus tervehtii kollektiivisesti. ”Tulin vilkaisemaan Grannia. Että onko kaikki valmiina huomiseksi.”

Rasmus ei ala viritellä Sarahin kanssa small talkia. Josefina vilkaisee lähellään seisova naista.

”Kaikki on valmiina”, hän vahvistaa, ja hymyilee vähän. ”Me ehdittiin vaihtaa Sarahin kanssa kuulumisiakin.” Sen enempää Josefina ei paljasta, eikä Rasmus ole niitä ihmisiä, jotka kyselevät. Mies väläyttää jonkinlaista iloisentapaista ilmettä Sarahille ja tyytyy ilmeisesti siihen tietoon, jonka on saanut.
Latina hymyilee pariskunnalle, huomaa olevansa nyt oikeasti iloinen toisten puolesta.
“Nähdään syksyllä, hyvää matkaa teille”, Sarah sanoo ja kääntyy ympäri tallikäytävällä. Thomas ei selvästi ollut aivan niin ikävissään heidän erostaan, mitä oli antanut ymmärtää.

Hetken aikaa Josefina ehtii katsella mietteliäänä Sarahin perään, kunnes Rasmus, Granni ja edessä oleva kesä vievät hänen huomionsa.

Viisitoista tuntia, Josefina ajattelee.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.05.19 9:40
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 101
Luettu: 5241

Tallipäiväkirja

Neiti Sihteeri
24. toukokuuta 2019. #springcircus & #jusmus

"Miksi musta tuntuu, että mua jännittää enemmän kuin sua, vaikka mä en edes kilpaile?" nurisin Rasmukselle, joka ainakin vaikutti tyyneltä ja luottavaiselta. Se naurahti mulle ja kallisti päätään sillä tavalla järkyttävän suloisesti, ja mä ehkä huokaisin ihastuneesti.
"Mitä tässä on jännitettävää", se sanoi, ja mä edelleen etsin merkkiä siitä, että huolettomuus oli teeskenneltyä. Täytyihän sen jännittää. Mä jännitin itse aina niin sikana, etten voinut ymmärtää tuollaista seesteisyyttä. "Kouluaitaa päin putoaminen on ehkä vähemmän kivuliasta kuin tukkia. Ei välttämättä edes halkea kallo."
"Et sä voi sanoa noin!" vinkaisin painokkaasti ja tuijotin Rasmusta silmät huolesta suurina. Uskoiko se, että Bran olisi sunnuntain maastokokeessa niin villi, että heittäisi sen selästään? Käännyin hevosen puoleen. "Etkä sä voi pudottaa Rasmusta. Mä pidän siitä, ja sä pidät sen selässäsi, muistakin, Bran."

Hevosen korvat heilahtivat mun puoleen, ja Rasmus katosi ratsunsa toiselle puolelle piilottaakseen hymynsä. Se ei kuitenkaan ihan ehtinyt. Vaikka välissä oli hevosen kokoinen näköeste, mä olin kerennyt näkemään virneen, ja se oli jo tarttunut muhun.

"Tarvitsetko sä enää mitään apua?" varmistelin, vaikka tiesin, ettei Rasmus tarvinnut apua. Musta oli vaan kiva olla hyödyksi, kun mä vielä kerkesin, tai edes seuraksi. Erityisesti seuraksi.
"Yksi juttu vain", Rasmus sanoi.
"Ai? Mikä?" mä kysyin.
Hyvin nopeasti mä päättelin, että se juttu oli hyvänonnensuukko. Karsinan seinien suojissa ja siihen luottaen, että kaikki mahdollisesti tallissa tänään kulkevat kävijät olivat niin keskittyneitä omiin kisavalmisteluihinsa etteivät pysähtyisi töllistelemään me vietettiin hyvin nopea kuherteluhetki. Suudelma pisti sydämen läpättämään, vaikkei se ollut juuri sen sykäystä pidempi, ja mulla oli vähän hoiperteleva fiilis, kun mä pölähdin onnellisena käytävälle ja takaisin oikeaan maailmaan.

"Mun on nyt varmaankin mentävä", sanoin Rasmukselle pehmeästi. "Onnea verkkaan, ja radalle, tietenkin."
"Kirjoita sitten hyvä papru meille", Rasmus rohkeni esittää toiveensa.
"Se riippuu teidän suorituksesta, ja siitä, mitä mieltä Heidi on teistä", huomautin kepeästi, vaikka kyllähän Rasmus sen tiesi.
"Toivottavasti sä et ole puhunut sille musta pahaa sitten", kuulin vielä Rasmuksen mutisevan.
Vilkaisin sitä olkani yli ja pudistelin huvittuneena päätäni. Ihan kuin mulla olisi siitä mitään pahaa sanottavaa kenellekään.

Heidin sihteerinä toimimista mä en jännittänyt. Tildaa mun ei käynyt yhtään kateeksi, vaikka nyt kun mä oikein tihrustelin toisen tuomari-sihteeri-parivaljakon suuntaan juuri ennen luokkien alkua, mä hämmästyin siitä, miten tyyneltä se näytti istuessaan Amanda Sokan vierellä. Mä olisin tuskin uskaltanut hengittää. Sitten mä olisin pyörtynyt kesken jonkun ratsukkoparan ohjelmaa, ja siitäkös olisi tullut huutia, kun pöytäkirja olisi ollut puutteellinen sihteerin paniikkipyörtymisen vuoksi.

"Joko sinun vanhemmat ovat kisoja katsomassa?" muisti Heidi kysyä, kun ensimmäistä ratsukkoa alettiin kuulutella siirtymään hiekkakentälle valmistautumaan ohjelmansa alkuun.
"Ei, ne tulevat huomenna. Ja Vilhelmina. Majoittuvat Koivun majatalolla", kerroin ytimekkäästi, jo keskittyen tulevaan tehtävääni.
"Kuulostaa mukavalta. Käyttekö siellä syömässä? Koivuilla on erinomaista ruokaa. Tai tiedäthän sinä, kun näitä tapahtumia aina hoitavat", Heidi hymähti sanojensa päätteeksi.
"Mm-m, kyllä kai, huomenna illallisella. Vietetään vielä aikaa."

Sen enempää me ei ehditty rupatella.

Oli oikeastaan aika hauskaa katsella kouluohjelmia tuomariselostuksen kera. Mä keskityin kyllä pitkälti pitämään käsialani siistinä ja helposti luettavana. Sitten kun mä otin eteeni Rasmuksen arvostelupaperin, mä piirsin sen kulmaan pienen sydämen, mutta peitin sen mustetahran näköisellä sotkulla (toivottavasti) ennen kuin Heidi ehti sen huomaamaan. Rasmuksen ohjelmaa mä olisin mieluiten unohtunut katselemaan ilman kirjoittamisen velvollisuutta, mutta kyllä numeroiden vain täytyi löytää paikkansa, kun niiden aika oli, ja sanallisia kommentteja mä kirjasin vikkelin kynänvedoin.

"Sitähän oli mukava katsoa", tuumasi Heidi lopuksi, ja mä olin pakahtua ylpeydestä, vaikkei mulla tietenkään ollut osaa eikä arpaa Rasmuksen ja Branin kisamenestykseen. Heidi kuitenkin kiusoitteli vähäsen: "Taitaa olla henkinen valmennus kohdillaan. Mikä on sun roolisi siinä?"
Aiemmin Branin karsinassa vaihdettu ihana suudelma pälkähti pyytämättä mieleen eläväisenä muistikuvana, ja mä punehduin vähän, mutta Heidi ei nauranut mulle... kovin kauan.

Päivä jatkui ja ohjelmat kävivät vaikeammiksi. Mä väitän, että arvostelukohdat tulivat mulle päivän aikana niin tutuiksi, että mä olisin osannut ratsastaa minkä tahansa päivän ohjelmista ulkomuistista, jos olisi perjantain päätteeksi pyydetty. Siis olettaen, että mä olisin ylipäänsä osannut ratsastaa kouluohjelmia sillä tavalla oikeasti. Jotenkin sinne päin suirutellen olisi varmasti sujunut.

Rasmus oli jäänyt kisapaikalle odottelemaan viimeisen luokan loppumista, sillä mä olin menossa sen luokse. Välttääkseni viimeisen viikon stressin mä olin jo tyhjentänyt huoneeni Pitkän miehen kujalla ja jotenkin vain liukunut lisäasukkaaksi Rasmuksen yksiöön. Me käveltiin sora jalkojemme alla rahisten mun poikaystävän autolle ja puitiin onnistunutta kilpailupäivää.

"Yhtä juttua mä haluaisin kysyä", Rasmus kysyi arvostelupaperiaan huolettomasti heilutellen.
"Mä en pyöristänyt sun numeroita ylöspäin", sanoin mukamas totisena, ja Rasmus pyöräytti huvittuneesti virnistellen silmiään.
"Eihän sun olisi tarvinnut, kun me oltiin niin hyviä", se sanoi juhlallisesti, ja mulla oli hyvä mieli siitä, miten tyytyväinen se oli. Sieti ollakin.
"Mitä sä halusit sitten kysyä?"
"Mikä tämä on?"
"Ai... se. Se oli sydän."
"Vähän erikoisen mallinen. Tiedätköhän sä miltä sydän näyttää?"
"Mä sanoin, että oli! Mä sotkin sen."

Ja, mä ajattelin, kyllä Rasmuskin vähän sotki mun sydäntä nauraa hykertelemällä. Jokin siellä nyrjähti ja meni hyrskynmyrskyn, mutta ei mua kyllä haitannut.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 24.05.19 19:40
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 58
Luettu: 3063

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Miten keskiviikkosi sujui, Josefina Rosengård?
24. huhtikuuta 2019

Olipa kerran keskiviikko, jona häpeilin poikkeuksellisen paljon. Se ei ollut mitenkään erityinen päivä, ei, silkkaa arkea vain, mutta kyllä minua vain kovasti koeteltiin. Kaikki oli ihan hyvin noin puoleenpäivään asti. Siivosin rutiininomaisesti ja se oli mukavaa. Laitoin itseni sieväksi ennen talliltalähtöä, sillä tarkoitukseni oli sentään yökyläillä poikaystäväni luona. Odotin sitä innolla. Yhteinen aika oli parasta mitä tiesin.

Sitten tapahtui Sarah Reyes, joka poimi kauppalistani luettavakseen. Eihän siinä vielä mitään! Tilannetta seurannut keskustelu mun mieltäni järkytti, muttei sentään vielä kovin peruuttamattomasti. Olin mukavuusalueeni ulkopuolella puhuessani puolitutun kanssa kondomeista, tietenkin, mutta toivuin siitä verrattain hyvin.

Vai toivuinko sittenkään? Oliko sillä kuitenkin jotain tekemistä sen kanssa, miten järjettömästi mä toimin myöhemmin lähikauppani edustalla? Siellä mua vastaan käveli — kukapa muukaan kuin — mun viimesyksyinen PT, jonka luona mä olin vaan lakannut käymästä sen jälkeen kun mursin käteni. Oli kai ymmärrettävää olla hetkellisesti käymättä salilla silloin, mutta kun mä en ollut palannut sinne. Ikinä.

Syystä tai toisesta se nolotti mua ihan sikana, siis se, etten käynyt kuntosalilla niin kuin varmasti kaikki Kallan ja lähitienoon täydelliset naiset, ja se, etten mä koskaan ollut ilmoittanut personal trainerilleni, ettei me enää tavattaisi. Munhan oli tietenkin pitänyt palata asiaan.

Sydän tömistellen mä toivoin, ettei se tunnistaisi mua, mutta kyllä sen kasvoilla käväisi tunnistamisen koko kirjo, kun me käveltiin toistemme ohi. Se tervehtikin. Mä seisahduin ja tervehdin takaisin kimakalla äänellä, ja se kysyi:
”Miten voit? Joko olet toipunut?”

Se EI KYSYNYT alkaisinko mä taas treenata sen kanssa tai nähtäisiinkö salilla tai miksi musta ei ollut kuulunut mitään, mutta SILTI mä koin pakottavaa tarvetta selitellä vastauksia juuri niihin asioihin. Hönttinä mä aloin papattaa:
”Juu-u, joo, kyllähän se on parantunut, öö, ihan hyvin, siis toipunut, ei se enää ole murtunut, siis se käsi. Mun pitikin olla yhteyksissä, mutta, ummm, on ollut paljon kaikkea unohtanut ehtinyt kiireinen — ja nyt kun mun poikaystävä on PT niin..”

???????? HEI, SEIS. Välittömästi SEIS.

Tajusin vaieta hitaasti. Siis sillä tavalla hitaasti, että mun typerästä suustani valui vielä jonkinlainen outo ”eeeh”-äännähdys, vaikka oikeastaan mä halusin olla jo hiljaa. Kädet tunsivat pakottavaa tarvetta vääntelehtiä ja pää teki kovasti töitä, jotta ne eivät tekisi niin. Se oli kovaa kamppailua, ja mua vähän turhautti, että mun kehoni pitikin sotia aina itseään vastaan.

”Ah, aivan”, mun syys-PT hymähti ja näytti siltä, ettei sitä kiinnostanut ollenkaan, miksi mä kävin tai en käynyt sen luona.

Ei varmaan kiinnostanutkaan, mä oivalsin. Se tarvitsi maksavia asiakkaita, ei juuri mua henkilökohtaisesti. Jotenkin puolivillaisesti hyvästellen mä valuin itse kauppaan ja päästin keskustelukumppanini jatkamaan omaa matkaansa, ja siellä kaupassa mä pyörinkin hyvän aikaa järjestelemässä päätäni, sydäntäni ja ostoskoriani.

Ihan turhaa järjestelyä. Kun mä ladoin ostoksiani kassahihnalle, mun korviini kiemurteli tuttu ääni. Se sanoi edelliselle asiakkaalle summan ja mun katseeni kohosi hätääntyneenä elin- ja muista tarvikkeistani — no KENEENPÄS MUUHUN kuin —  Kimmoon.

Kimmo Malkamaa. Syy siihen, miksi mä asuin Aliisa Hurun kämppiksenä enkä enää omassa surkeassa yksiössäni. Olihan siihen vaikuttaneet muutkin tekijät, mutta Kimmo ehkä kaikkein eniten, sillä sitä mä en olisi enää alkuunkaan välittänyt tavata.

Selvästikin se oli saanut töitä, mikä oli hyvä sille, mutta oliko sen pakko työllistyä juuri mun lähikauppaani? Täytyikö sen ihan totta vielä kerran keplotella läsnäolonsa mun jokapäiväiseen elämääni? Pitikö juuri Kimmo Malkamaan istua tällä nimenomaisella hetkellä mun edessäni virnuilemassa mulle ja sille paljonpuhutulle kumipaketille (osasin valita itse, kiitos vaan, Sarah Reyes)?

Mä näin, miten kovasti sen teki mieli sanoa jotakin nasevaa. En olisi yllättynyt, vaikka se olisikin tölväissyt jotakin ihan hirvittävän vaivaannuttavaa. Se kykeni sellaiseen kyllä.

Oli vähäsen yllättävää, että se ei sitten sanonutkaan mitään asiatonta. Ilmeisesti Kimmo otti työpaikkansa vakavasti (kumma kyllä) ja näki kovasti vaivaa ollakseen asiallinen. Se piti meidän välisemme vuorovaikutuksen kohteliaan mekaanisena, ja mä olin siitä kiitollinen, mutta päätin silti lisätä elämääni hyötyliikuntaa käymällä jatkossa useammin (ehkä aina) toisessa kaupassa. Liikuntahan tekisi muutenkin hyvää. Mulla ei oikeasti ollut PT-poikaystävää, joten mun piti tehdä tällaisia valintoja ihan itse.

”Hauskaa päivänjatkoa”, ex-naapurini ja -säätöni ja -maanvaivani Kimmo toivotti, ja mä mutisin että samoin ja yritin olla ajattelematta, että nyt Kimmo takuulla huvitteli kuvittelemalla, miten hauskasti mun päiväni jatkuisi.

Mä en voinut mennä ihan suoraan Rasmuksen luo, sillä se oli töissä pidempään kuin mä, mutta hyvä niin. Mä ehdin opiskella pääsykokeisiini ja googlata neljään kertaan, miten risottoa oikein tehtiin. Sitä me aiottiin ainakin yrittää.

Ja sitten mä jo olinkin matkalla viettämään pariskuntailtaa, ja matkan aikana mä yritin päättää, pitäisikö mun kertoa Rasmus Alsilalle, että se olisi nyt sitten personal trainer, jos joku kysyisi.

Rasmus oli tullut suoraan tallilta, ja mä tunsin oloni ylipukeutuneeksi sievässä hameessani. Eipä se vaikuttanut Rasmusta haittaavan, ja olinhan mä sen tiennyt jo etukäteenkin, joten mä kieltäydyin visusti kiusaantumasta. Sen sijaan mä päästin hetken pussailtuani miespolon suihkuun ja tein itseni sillä välin hyödylliseksi. Katoin pöydän niin nätisti kuin käytössä olevilla välineillä kykenin ja esivalmistelin ruoanlaiton siihen pisteeseen, etten vielä voinut esim. polttaa mitään pohjaan.

Mä olin hienontamassa sipulia, kun Rasmus tupsahti taas seuraksi. Sipuli oli sangen tuju yksilö, ja se pisti silmät vuotamaan ja pakotti niiskuttamaan vähäsen, mutta mä hymyilin leveästi, kun mua tultiin halailemaan. Laskin veitsen kädestäni ja käännyin kasvokkain poikaystäväni kanssa. Sekin näytti iloiselta pidellessään mua vyötäisiltä omassa keittiökulmauksessaan.

”Mä mietin”, aloitin, ja jotenkin mun ääni oli mennyt ihan vähäsen heiveröiseksi, mutta sellaista Rasmuksen välitön läheisyys joskus teki. ”Että voisinkohan mä tuoda joitakin mun tavaroita tänne?”

Rasmus näytti vähän hassulta ja sitten iloiselta ja se tiukensi ihanasti otettaan musta. Mä suikkasin kevyen suukon sen suupieleen.

”Kesän ajaksi säilöön, siis, tietenkin”, mä selvensin vähän kainostellen. ”Enimmäthän saan meidän vaatehuoneeseen mutta ne mitä mä en halua jättää sinne…”
”Voit tietenkin”, Rasmus sanoi muitta mutkitta. ”Kesän ajaksi, ja vaikka muutenkin, jos — jos tarvitsee.”

Mä hymyilin, ja niin Rasmuskin. Kiedoin käteni sen niskaan ja sen hiuksista tippui vesipisaroita mun käsivarsille.

”Mä odotan jo kesää”, hymähdin pehmoisesti.
”Hyvä. Niin mäkin. Siitä tulee niin siistiä, saatpa nähdä”, Rasmus suorastaan tuhlaili sanojaan.
”Parasta”, mä kuittasin, enkä enää kieriskellyt häpeässä tai edes muistanut, miksi olin niin aiemmin tehnyt.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.04.19 8:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 72
Luettu: 3225

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kolme palaa arjesta
Huhtikuu 2019. #jusmus

Joogaa
Mä sain olla Rasmuksen luona vähän niin kuin kotonani. Tietysti mä olin siellä vielä oikeaa kotianikin huolellisempi siitä, etten vahingossakaan jättänyt mitään jälkiä itsestäni lojumaan ympäriinsä, jottei Rasmuksen vain tarvitsisi siivoilla mun sotkujani (ei sillä; se ei välttämättä olisi hermostunut sellaisesta lainkaan). Joka tapauksessa meidän yhdessäolo oli jo riittävän luontevaa, että me saatettiin puuhailla kumpikin ihan omiamme melko rennosti riippumatta siitä, kumman luona me oltiin.

Siispä, kun suoraan tallilta tullut Rasmus katosi suihkuun, mun ei ollut mikään pakko vain istuskella hievahtamatta odottamassa sitä sängynkulmalla. Joskus mä olin tehnyt niin, koska en ollut muutakaan uskaltanut. Nytpä uskalsin.

Ryhdyin reippaasti harjoittamaan joogaa Rasmuksen asunnon lattialla. Kun mun poikaystävä tuli suihkusta, mä olin juuri soturiykkösenä siinä. Rasmus pysähtyi katselemaan, kun mä siirryin lankkuun.

“Mitä sä teet”, se kysyi, ei mitenkään ilkeän ihmettelevästi vaan kiinnostuneen kuuloisena.
“Joogaan. Kokeile säkin”, innostuin.
“En kai mä”, se sanoi.

Mä jatkoin sarjaani. Rasmus istahti sängynkulmalle, ja mä huomasin sivusilmällä sen seuraavan mun tekemisiä katseellaan.

“Senkin tirkistelijä”, syytin sitä kepeästi.

Sitten ei mennyt kauan, ennen kuin Rasmus tupsahti mun viereen seisoskelemaan. Mä vilkaisin sitä uteliaana.

“No opeta”, se sanoi.
“Ai jotten mä pitäisi sua tirkistelijänä?” tiedustelin kiusallani.
“Hmph. No ei, kun ajattelin vaan. Että ei näytä mahdottoman vaikealta ja kai se olisi hyvä, kehonhallintaa ja sellaista, että jos ratsastuksen kannalta.”
“Tietysti mä opetan”, lupasin somasti hymyillen ja suikkasin suukonkin ilahtuneena siitä, että Rasmus oli sellainen heittäytyjä.

Se se vasta olikin jotakin. En mä mikään joogaguru ollut itsekään, mutta rehdisti sanottuna vähäsen sulavampi kuitenkin kuin Rasmus. Se myös turhautui lajiin melko äkkiä. Mä olin opastamassa sitä kädestä pitäen lankutustekniikassa — ei se sillä fysiikasta kiinni jäänyt, mutta kunhan olisin viilannut vähän — kun se murahti jotakin, tiputtautui maahan ja kierähti vikkelästi selälleen kiskaisten mut pakan päällimmäiseksi.

“Tämä ei kyllä ole astangajoogaa”, sanoin suupielet keveinä.
“No, mä en olekaan mikään joogi”, Rasmus ilmoitti muina miehinä, ja nauraen mä hyväksyin tilanteen.

Luku-urakkaa

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Lukemisia


Someviestintää
Sitä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Ensimmäisen viestin luettuani olin ollut hieman järkyttynyt. Kulmani olivat kohonneet ja hetkeksi mä olin vähän säikähtänyt ja tuntenut oloni omituisella tavalla likaiseksi ja syylliseksi. Olin jättänyt reagoimatta — käyttäytynyt valheellisesti niin kuin en olisi lainkaan noteerannut koko merkkirivistöä, joka oli saanut mut tuntemaan oloni niin kovin kummalliseksi.

Sitten se oli toistunut. Jälleen kerran mun sydän oli naputellut vähän tiheämmin ja alahuuli etsiytynyt hampaiden väliin. Mitään mä en taaskaan asialle tehnyt, sillä mitä mä olisin voinut? En mä tiennyt, mitä sellaisiin piti vastata. Tuntui epäkohteliaalta olla vaiti, mutta olisi tuntunut vielä ilkeämmältä sanoa, etten mä pitänyt sellaisista viesteistä.

Seuraavaksi ne jutut levisivät direstä mun instakuvieni kommentteihin.

*  terosapiens kyllä katselisi mieluummin ku verhoja
* terosapiens seuraavana hali jonossa
* terosapiens et taida pelätä kovaa menoa tyttö makuuni

Se kävi tykkäilemässä ikivanhoista kuvista. Mä vaihdoin tilini yksityiseksi, mutta eihän se sitä poistanut mun seuraajista ja viestittelykin jatkui niin kommenteissa kuin direnkin puolella, onneksi harvakseltaan. Olin niin kuin en olisikaan, mutta kyllä mua vähäsen kuvotti enkä mä halunnut enää lisätä itsestäni kuvia minnekään.

Lopulta homma meni överiksi. Silloin mä ryömin ahdistuneena Rasmuksen kainaloon. Ensiksi se rutisti mua ilahtuneena, mutta mä ynähdin. Mun poikaystäväni kulmat menivät hitaasti kurttuun. Mä selitin surkeana huoleni:
“... ja katso näitä viestejä, ja se kommentoi mun kuviinkin, ja mä olen yrittänyt olla niin kuin en huomaisikaan.”

Rasmuksen ilme kävi ensiksi epäuskoiseksi ja sitten yhä tuimemmaksi.

“Mitä älytöntä läähätystä”, se tuomitsi. “Eikö sen voi laittaa jollekin estolistalle?”
“Mä en tiedä”, mä vaan vinkaisin, sillä enhän mä tiennyt. Sellainen ei ollut käynyt mun mielessänikään. Ehkä sinne ei vaan mahtunut mitään niin torjuvaa toimintaa, sillä mun ytimeni vaati mua olemaan helposti lähestyttävä, kiva, kiltti, kohtelias, ystävällinen, myöntyväinen…

“Mutta laita jos osaat”, mä yhtäkkiä sisuunnuin.

Rasmus tutki sovellusta hetken ja sitten se osasi. Mulle tuli hirveän onnellinen olo. Rasmus Alsila oli juuri tehnyt mun maailmasta taas vähän turvallisemman tavalla, johon mä en ollut itse kyennyt, vaikka ehkä olisi pitänytkin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.04.19 19:37
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 72
Luettu: 3225

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Isoja kysymyksiä
23. maaliskuuta 2019, yhteistyössä @Jusu R. #jusmus

Rasmuksella oli ollut ikävä Josefinaa, ja lisäksi hänellä oli tyttöystävälleen paljon asiaa. Edellispäivän keskustelu Märtan kanssa oli pyörinyt Rasmuksen mielessä koko yön ja päivän, ja välillä hän oli AIVAN VARMA, että Josefina tosiaankin oli raskaana, välillä hän mietti että ehkä Märta oli huijannut tahallaan saadakseen Rasmuksen – tai Josefinan - pois tolaltaan. Niinpä Rasmus kiirehti tavanomaistakin vauhdikkaammin Pitkän miehen kujalle töistä päästyään ja koputti oikean asunnon oveen.

Josefina avasi oven vähän uupuneena ja stressaantuneena, mutta suli hymyyn nähdessään Rasmuksen ja hymisi tervehdyksensä:
“Hei.”
Tyttö kapsahti poikaystävänsä kaulaan jo ennen kuin tämä pääsi kynnyksen yli eteiseen, eikä puhunut enää muuta - halasi vain hetkisen ja peruutti sitten pois tieltä, jotta Rasmus pääsisi peremmälle.

“Hei”, Rasmus vastasi nopeaan halaukseen, sulki sitten oven perässään ja kumartui riisumaan kenkiään. “Miten menee?”
”Hmm”, Jusu äännähti mietteliäänä ja kohautti olkiaan. ”Stressaa vähän. Mutta nyt paremmin kun tulit. Kaipasin jo.” Jusu väläytti nopean, pienen hymyn.

“Ai lukeminen?” Rasmus varmisti suoristaessaan selkänsä, ja lisäsi sitten: “Mäkin oon kaivannut sua.”

”Niin”, Jusu myönsi. ”En ehtinyt niin pitkälle kuin aioin. Jäin jumiin typerään tehtävään, jota en saanut ratkaistua.” Sanoja seurasi syvä huokaus.

“Hmm, mä en varmaan osaa auttaa”, Rasmus naurahti vähän. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen kirjaviisas, eikä muutenkin kovin viisas, joten ehkäpä hänen roolinsa Josefinan urakassa oli lähinnä olla henkisenä tukena. “Kyllä se vielä ratkeaa.”
”Sekin auttaa, kun saan tauon. Mä en kyllä aio vilkaistakaan noiden suuntaan”, Jusu uhosi, mutta vilkaisi silti kirjojaan ja vihkoaan kulkiessaan pöydän ohi sohvalle, jonka kulmaan käpertyi odottavaisen näköisenä.

Rasmus seurasi Josefinan perässä ja istuutui tämän viereen sohvalle. Hän mietti, mistä aloittaisi – asiaa oli viime päivien ajalta kertynyt niin paljon. “Mun äiti osti hevosen”, Rasmus ilmoitti ykskantaan aloittaen helpoimmasta. “Innan kanssa. Se on Verneri Kaajapuron kasvatti.”
Josefina katsoi Rasmusta yllättyneenä ja nosti jalatkin sohvalle.
”Ai jonkun tamman? Miksi Innan? Tunteeko ne?” Josefinan kysymykset seurasivat toisiaan.
Rasmus kohautti olkiaan. Hän ei itsekään vielä tarkalleen tiennyt miksi, mutta se varmaan selviäisi, kerta hänetkin aiottiin sotkea mukaan soppaan. Viime päivien aikana hämmennys oli kyllä muuttumassa innostukseksi: voisi olla mukava päästä touhuamaan varsan kanssa samalla, kun siitä ei tarvinnut ottaa täyttä vastuuta itse. Etenkään taloudellisesti.

“Se oli pitkä juttu… Mutta ei ne tunne, tai siis eivät ainakaan ennen tunteneet. Joo, tammavarsan. Ihan hauskaa, mutta outoa”, Rasmus selitti.
”No, siinähän tutustuvat kun on yhteinen varsa kasvamassa, ja viimeistään sitten kun sitä koulutetaankin”, Josefina arveli ja kuulosti pohdiskelevaiselta. Yhtäkkiä tyttö jatkoi: ”Se Tobias Juslin toi mulle hevosensa tänään. Hirveän nätti tamma.”

“Ai niin, mä jo unohdin!” Rasmus innostui. Hän tunsi pienen omantunnon piston unohdettuaan koko asian, vaikka se oli Josefinalle niin hieno juttu. “Miltä se vaikutti?”
Jusu pohdiskeli hetken.
”Ujolta. Lihasköyhältä. Ihanalta”, hän kuvaili, mutta kurtisti kuitenkin vähän kulmiaan. ”Ja mun nyt pitäisi palauttaa se parempana kuin tullessaan.”

“Tietysti sä siihen pystyt”, Rasmus sanoi luottavaisesti. “Mä haluaisin tulla katsomaan sitä joku päivä, jos käy! Ja se äidin ja Innan varsahan muuttaa myös jossain vaiheessa Purtseille. Pihattoon. Niin sitten me varmaan nähdään sielläkin.”

Rasmus ei ollut käynyt Purtsilassa montakaan kertaa, mutta nyt asia varmaan muuttuisi. Ehkä hän ja Josefina voisivat sitten kulkea yhtä matkaa, ja Rasmus voisi joskus hoitaa Josefinan hevosetkin, jos tämä ei lukemiseltaan ehtisi tallille. Siitä tulisi mukavaa.

Jusu hymyili kiitollisesti, mutta koukisti polvet eteensä ja kietoi käsivarret ympärille.
“Kivaa - enempi aikaa yhdessä sitten”, tyttö hymähti.

“Niinpä”, Rasmus nyökkäsi ja hiljeni hetkeksi, empi ennen kuin jatkoi. Miten hän ottaisi vauva-asiat puheeksi? Outoahan se olisi joka tapauksessa, mutta Märta oli istuttanut epäilyksen siemenen Rasmuksen sieluun ja hänen oli pakko kysyä. “Mä näin Märtaa eilen tallilla. Se sanoi että olitte törmänneet.”

“Ai”, Jusu sanoi hyvin vikkelästi. “Joo, niin. Tosiaan. Tallilla, kun olin töissä.”

“Mitäs se?” Rasmus uteli yrittäen kuulostaa huolettomalta. Josefinan äänensävy ei vielä paljastanut mitään, ja tytön ilmekin oli tutkimaton.
”Hmm. No, se kyseli”, Jusu sanoi varovaisena. ”Alexanderista… ja… niin. Silläkin on veli.” Sitten Jusu oli pienen hetken hiljaa. ”Vaikka sähän sen paremmin tunnet, niin tiesitkin varmaan.”
“Joo, no siitä on kauan”, Rasmus huiskautti vähän kättään. Ei hän mielestään Märtaa kovin hyvin tuntenut – ei enää. Eikä Märta ehkä häntäkään. “Niin se sanoikin, että olitte puhuneet Alexanderista.”

Rasmus piti pienen tauon ja jatkoi sitten katse tiiviisti Josefinan kasvoissa: “Haluathan sä oikeasti lähteä Saksaan?”

Josefina katseli Rasmusta kulmat mietteliäässä kurtussa. Kysymyksen kuullessaan tyttö mutristi kulmiaan vielä aavistuksen lisää.
”Joo? Haluan?” hän sanoi ja kuulosti kummastuneelta.

Rasmus tunsi olonsa helpottuneeksi. Josefina kuulosti olevan tosissaan, ja Rasmus uskoi, että hän olisi kyllä huomannut, jos tyttö olisi kovin epäröinyt. Märta oli kuin olikin käsittänyt väärin, ainakin tämä asian, ja Rasmus hymyili Josefinalle lämpimästi. “No hyvä. Mä vaan… Tai siis, Märtan puheista ymmärsin, että et ollut ihan varma. Mutta hyvä jos olin väärässä”, Rasmus kiirehti selittämään.

”Ai”, Josefina äännähti ja näytti kovin mietteliäältä. Jonkun aikaa tyttö oli hiljaa. ”Ai. Hmm. Käsittiköhän se sen siitä kun… hmm.”

“Mistä?” Rasmus kysyi kevyesti, vaikka pinnan alla hän yritti hillitä uteliaisuuttaan. Epäilyttikö Josefinaa kuitenkin jokin?

”No se kysyi miksen oo jo ulkomailla niin kuin Alexander”, Jusu lausui vastahakoisen oloisena ja vaikeni hetkeksi. ”Mä taisin sanoa, hmm, etten halua ihan samaa kuin Alexander. Enkä haluakaan.”

“Niin”, Rasmus nyökäytti päätään ja kuulosti vähän epävarmalta. Kun Josefina sen sillä tavalla esitti, hän pystyi kyllä olemaan samaa mieltä. Olihan se nyt eri asia käydä yksi kesä kilpailemassa Saksassa kuin muuttui Alexander Rosengårdiksi. Mutta samalla hän ei voinut olla miettimättä, että ehkä Josefina oli suostunut enimmäkseen hänen mielikseen tai näyttääkseen muille, vanhemmilleen tai veljelleen. “Mutta kerro, jos tulet katumapäälle. Kyllä mä ymmärrän.”
”En tule”, Jusu ilmoitti kovin, kovin painokkaasti. ”Mä haluan sinne nyt kun se on mahdollista.”

“Hyvä sitten”, Rasmus toisti ja hymyili pikaisesti. Kyllä hän luotti siihen, että Josefina uskaltaisi sanoa, jos jotain tulisi. Sitten hän nielaisi ja ajatukset vauhkoina yritti siirtyä sulavasti seuraavaan aiheeseen, josta hän halusi puhua tänään. “Mä en malta odottaa. Märta muuten puhui myös… raskaana olemisesta. Kuulemma yksi jos toinenkin auburnilainen on... raskaana.”

”Nii-in”, Jusu sanoi hitaasti. ”No, Heidi ainakin, ja…” Ääni hiipui vähitellen ja Josefina tuijotti Rasmusta.

Rasmus katsoi tyttöystäväänsä levottoman näköisenä. “Ja?” hän kannusti Josefinaa jatkamaan. Kuka muu? Josefina itse?? Nytkö se tulisi? Rasmus valmistautui ryhdistäytymällä vähän.

”Ja…?” Jusu näytti yhtäkkiä niin ikään levottomalta. ”... kuka muu?” hän kysyi ja toljotti Rasmusta silmät vähän selällään. ”Märtako?”

“Häh?” Rasmus kurtisti kulmiaan. Tähän käänteeseen hän ei ollut osannut varautua. “Ei kai nyt Märta… Se vaan sanoi että yksi jos toinenkin. Että ehkä säkin… Mä kyllä sanoin että ei, mutta niin.”

Josefina meinasi tukehtua omaan sylkeensä.

”Mä - mitä - miksi - miten ihmeessä - miksi mä?” Jusu änkytti ja kaivautui syvemmälle sohvaan. Eteensä koukistettujen polvien yli tyttö pälyili poikaystäväänsä.

Rasmus tutkaili Josefinan ilmettä osaamatta tulkita sitä oikein mitenkään. “Niin se sanoi”, hän kohautti sitten hartioitaan ja uskaltautui vähän vaivaantuneena jatkamaan: “Mutta siis… et?”

”Ei - en”, Josefina kiirehti sanomaan ja mietti ankarasti. ”En missään nimessä kertonut sille olevani… raskaana. En varmasti. Enkä ole! Tietääkseni? En?” Jusu piti mietteliään tauon. ”Enhän mä sanonut muuta kuin ohimennen että haluan perheen – miten se sen niin tulkitsi – ja sä? Luulitko sä??”

“Äh, Märta ymmärsi kai väärin”, Rasmus sanoi ja kuulosti helpottuneelta. NIIN TYYPILLISTÄ Märtaa, ja niin tyypillistä Rasmusta uskoa varauksetta. Väärinkäsitys. Niinhän hän oli sanonut itselleen jo eilen ja noin tuhat kertaa viimeisen vuorokauden aikana. “Hyvä niin. Tai siis, hyvä että sä haluat perheen! Mäkin. Kai. Mutta ei… ei vielä.” Rasmus meni vähän vaikeaksi ja siirsi katseensa varpaisiinsa. Tämä keskustelu ei tosiaankaan ollut hänen mukavuusalueellaan.

Josefina näytti sekä helpottuneelta että vähän kauhistuneelta naurahtaessaan.
”Juu ei, ei vielä”, tyttö ynähti ja kaivautui Rasmuksen kainaloon. ”Ja usko pois, kyllä sä olet ensimmäinen joka tietää – tai siis, et sä Märtalta kuule jos mä ikinä olen… raskaana – siis jos se nyt joskus on, hmm, ajankohtainen asia.”

“Hyvä”, Rasmus vastasi ja halasi Josefinaa tiukasti. Hän tunsi olonsa niin huojentuneeksi, että hänen teki mieli suudella Josefinaa välittömästi, pitkään ja monta kertaa. “En mä niin arvellutkaan, mutta Märta sai mut epäilemään, se on vähän… sellainen. Mutta hyvä.”

Josefina hymyili hiljaa. Tovin he vain olivat, ja se oli hirveän mukavaa. Lopulta Josefina tiedusteli pehmeällä äänellään:
“No - nyt kun vauva-asiat on käsitelty pois päiväjärjestyksestä: mitä sä haluat tehdä?”

Rasmus hymyili Josefinalle ja painoi pusun hänen tyttöystävänsä poskelle. Tyttöystävän, joka halusi lähteä hänen kanssaan Saksaan, joka halusi hänen kanssaan perheen, ja joka ei ollut vielä raskaana. Tuntui miellyttävältä siirtyä potentiaalisista raskausskenaarioista takaisin tavalliseen, arkiseen elämään.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 24.03.19 21:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 17
Luettu: 679

Grannin päiväkirja


1. Markaryd
11. maaliskuuta 2019

Ei varsaa Grannille. Se oli yllättävän suuri pettymys, mutta sellaisissa tilanteissa ei vain auttanut jäädä tuleen makaamaan. Sitä mulle oli yrittänyt opettaa aika moni, eikä kaikkein vähiten kaikkiin elämän takapakkeihin ihailtavan ratkaisukeskeisesti suhtautuva isäni, mutta mä epäilin, että oppi oli alkanut mennä perille vasta Rasmus Alsilan myötä. Se ei ehkä itse tajunnut, miten taitava se oli nousemaan uudestaan jaloilleen takaiskujen jälkeen – vähän samalla tavalla kuin en mäkään oikeasti vielä aivan oivaltanut, mihin kaikkeen mä pystyin kun en käpertynyt joka vastoinkäymisen jälkeen sohvannurkkaan itkemään.

Kun sen Lara-tamman kurja jännevamma uusi, se oli hevoseensa kiintyneelle Rasmukselle melkoinen kolaus ja mä pelkäsin vieressä seistessäni kaikenlaisia lopputulemia; ehkä kaikkein eniten sitä, että mun poikaystäväni päättäisi lakata harrastamasta hevosia ja vähitellen vieraantua siitä elämänsarasta niin paljon, että munkin hevoskuulumiset ottaisivat sitä vain päähän. Paljon muuta puhuttavaahan mulle ei sellaisessa tapauksessa olisi jäänyt, joten sitten meidän olisi pitänyt jatkaa seurustelua niin, ettei me enää koskaan oltaisi puhuttu mitään.

Rasmus ei kuitenkaan lopettanut ratsastamista. Se keksi itselleen uuden Lara-aiheisen innostuksenkohteen – sen varsan – ja tarttui itselleen tarjottuun mahdollisuuteen ratsastaa riemunkirjavaa Brania ja sittemmin aika montaa muutakin hevosta. Se ei pelännyt hypätä uuteen työhön tai tehdä hurjan jännittäviä kesäsuunnitelmia, joissa olisi tavallaan pelissä niin ratsastajuus kuin meidän parisuhdekin. Tai mistä mä tiesin. Ehkä se pelkäsi, mutta jos niin oli, niin se ei ainakaan antanut sen estää itseään.

Ihailinko mä omaa poikaystävääni? Taisin tosissani tehdä niin. Mä en sanonut sitä sille ääneen usein tai oikeastaan koskaan, koska se yleensä vain tuhahti kehuttaessa kiusaantuneena - höpsis - ja väitti joskus mun vain luulevan liikoja siitä. Mä annoin sen kuvitella, että mä luulin liikoja, mutta oikeasti mä tiesin. Täytyi olla aika rohkea tyyppi, jos uskalsi innostua aina jostakin uudesta ja tarttua toimeen.

Mun kannalta jännittävintä Rasmuksen rohkeudessa oli se, miten se sai mutkin uskaltamaan asioita.

Ympärillä levittäytyvä Falkencreutzien tallialue oli yksi todiste siitä. Siellä mä vaan olin kahden hevoseni kera, olin ollut jo viikon ja vielä toinenkin oli edessä. Vaikkei ollut ratapäivä, alue kuhisi elämää sellaisella päättäväisellä ja päämäärätietoisella tavalla. Täällä kaikki tuntuivat tietävän, mitä he tekivät; kaikki olivat tulossa jostakin ja menossa jonnekin, ja jokaisella oli toiminnassaan jokin tavoite.

“Jestas, että toi yksi rautias on upean näköinen.”
“Kieltämättä aika näyttävä.”
“Ottaisin itselleni koska tahansa! Jos olisin hirvittävän rikas. Ja jos tekisin tollaisella jotakin.”
“Rupea ratsastamaan, niin keksit tollaiselle käyttöä.”
“Joo, mutta rahapulmaa se ei kyllä ratkaise.”
“Niin. Pikemminkin päinvastoin.”

Mulla ei vielä ollut tavoitetta. Mä olin ratsastanut Trinan ja nyt mä vain harjailin Grannia samalla kun kuuntelin puolella korvalla Cavaa hoitavan Aliisan ja saappaitaan kiillottavan Jessin keskustelua. Jostakin kuului kavioiden kopinaa. No, oikeastaan sitä kuului vähän kaikkialta, mutta nämä kopinat lähestyivät meitä kaikkein selvimmin, ja mä käänsin katseeni äänen suuntaan. Valkea, valpasilmeinen Ankka sieltä ilmestyi Rasmus satulassaan. Siksi mä en ollut vielä päättänytkään, mitä mä Grannin kanssa tekisin, sillä oikeastaan mä toivoin, että me voitaisiin ratsastaa päivän viimeiset ratsumme yhdessä mun poikaystäväni kanssa.

Hymyilin kyseiselle ihanalle ilmestykselle Grannin viereltä (tamma ei hymyillyt), kun se pysäytti Ankan laskeutuakseen takaisin maanpinnalle. Aliisa jo asetteli satulahuopaa Cavan selkään, ja niinpä mullekin tuli kiire ryhtyä varustamaan omaa hevostani.

“Millä tuulella se oli”, kysyi Jessi, ja Rasmus vastasi jotakin neutraalin hyväntuulista.
“Mä hoidan sen pois kun saan Cavan sulle valmiiksi, pistä karsinaansa vaan”, kuului sitten Aliisan ääni, ja seuraavaksi mä ilahduin, sillä Rasmus tarttui kerrankin mukisematta tarjoukseen ja tupsahti kuikuilemaan mua Grannin pääpuolesta. Se oli vähän riskialtis sijainti, sillä mä olin juuri kiinnittämässä tamman satulavyötä, mutta Rasmus tunsi jo mun hevoseni eikä päästänyt sitä näykkäisemään kiukuspäissään.
“Mennäänkö yhdessä?” poika kysyi. “Voitaisiin käydä irroittelemassa.”

Irroittelulla Rasmus Alsila ei tietenkään tarkoittanut villiä bilettämistä, niin kuin joku toinen ehkä olisi voinut. Ei, me suuntasimme mun isoveljeni Alexanderin vinkkaamalle maastoreitille, joka alkoi treeniradan kulmilta. Alkumatkasta me nähtiin vilaus Falkencreutzien linnasta - sen kutsuminen kartanoksi olisi sentään ollut mun mielestäni vähättelyä.

“Aika uskomatonta olla täällä”, mä sanoin.
“Ai jaa?” Rasmus äännähti ja kääntyi vilkaisemaan mua Cavan satulasta. “Okei, ehkä vähän.”
“Mä en olisi tullut jos et sä olisi”, naurahdin. “Ehkä mä oon sun… mikä se on? Sellainen kaikkialle seuraileva ärsyttävä fani.”
“Äh”, Rasmus sanoi ja naurahti. “Eikun sä olet mun tyttöystävä. Ja ihana.”
Sille me molemmat naurahdimme enemmän tai vähemmän hämillämme. Sitten kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei se kuitenkaan haitannut, sillä meillä oli aina mukavaa silloinkin, kun me oltiin vaan yhdessä hiljaa.

Me ravattiin jonkun matkaa, ja sitten otettiin leppoisa laukkapätkäkin. Hevosissa oli virtaa, ja se oli musta hyvä, sillä mä olin etukäteen pelännyt Grannin jaksamisen puolesta. Katinkontit. Se oli kaikkea muuta kuin uuvuksissa ensimmäisen viikon jälkeen. Kai mä sitten olin tehnyt ihan oikeita ratkaisuja hypätessäni vain esteen-pari verryttelyissä ja sitten ne radat, joita me oltiin tänne tultu treenaamaan. Ne olivat olleet mahtavasti suunniteltuja ratoja. Joka kerta niissä oli teknistä haastetta, mutta myös tehtäviä, jotka rakensivat itseluottamusta. Meidän ollessa kyseessä sitä itseluottamusta tukevaa tekemistä tarvitsin lähinnä minä, mutta moni nuorta hevosta ratsastaja oli kiitellyt ratamestaria ratsunsa puolesta. Nauratti vähän. Granni ei varsinaisesti herättänyt mussa tarvetta kiitää ratamestarin puheille. Se oli hypännyt toistaiseksi fantastisesti, eikä sen itsevarmuudessa ollut mitään vikaa. Ei siinä ollut koskaan ollut, siis ei ainakaan puutetta. Jos jotakin, niin vähän ylimääräistä.

Uppouduin hetkeksi hekumoimaan vielä lauantain ratojen nostattamaan fiilikseen. Grannin kanssa me oltiin hypätty sekä metrikymppi että kaksikymppinen, ja molemmilla korkeuksilla se oli siivittänyt meidät tuplanollaan. Jos unohdettiin, miten surkeasti Trinan kanssa meni, mä saatoin melkein hetken aikaa kuvitella olevani sittenkin aika hyvä ratsastaja. Niin, oli parempi keskittyä siihen, että me sijoituttiin Grannin kanssa suuremmassa luokassa ja jäätiin pienemmässäkin ensimmäisenä ratsukkona ulos palkintosijoilta.

Katselin edelläni kulkevan ratsun selässä rennosti keikkuvaa Rasmusta, ja arvelin senkin olevan ihan tyytyväinen. Kahden ratapäivän jälkeen meidän yhteenlaskettu ruusukesaldo oli neljä; kaksi keltaista Grannille ja kaksi valkoista Rasmukselle Branin ja Cavan kanssa. Mä elättelin toiveita siitä, etteivät ne neljä sijoitusta jäisi meidän viimeisiksi.

Me oltiin jo hyvän aikaa taitettu taivalta vaitonaisina. Mun arvioni mukaan me alettiin lähestyä Falkencreutzien valtaisan maastoestealueen laitamia. Siellä ei saanut hypätä ilman lupaa, tietenkään, sillä Falkencreutzit eivät kai halunneet siivoilla mahdollisia vastuukysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia tiluksiltaan, mutta ratsastaa siellä sai ja ihmetellä, kuinka saattoikin olla niin mielettömät treeniolosuhteet lajiin kuin lajiin. Jopa Auburniin tottunut Rasmus oli jossain vaiheessa ilmoittanut, että miljonäärinä hän olisi saattanut joutua harkitsemaan hevosensa sijoituspaikkaa uudestaan. Kun mä olin vähän huolestuneena huomauttanut, että siinä tapauksessa mun voisi tulla sitä kova ikävä, se oli tuumannut kepeästi, että jos se olisikin multimiljonääri niin kai siinä sivussa munkin karsinavuokra menisi. Se oli ollut hilpeää leikinlaskua se, ja sen päätteeksi me oltiin sovittu, ettei koskaan mainittaisi Sokille edes vitsailleemme sellaisesta. Mä arvelin, että Kaajapurot eivät kyllä pahoittaisi mieltään. Korkeintaan Janna julistaisi, että nyt oli Rosengårdin hissuhiirellä noussut pissa päähän.

Rasmus katkaisi hiljaisuuden, ja sen äänessä kiemurteli sekoitus malttamatonta toiveikkuutta ja painokasta tarvetta olla hyvin vastuullinen ja vakava palkkaratsastaja:
“Mun tekisi kyllä hirveästi mieli joskus kokeilla, paljonko tästä lähtee vauhtia.”

Katsahdin Cavaa ja ymmärsin täysin, miksi Rasmuksesta tuntui siltä. Orihan oli täysiverinen viimeistä piirtoaan myöten; hienopiirteistä päätään, kuivia jalkojaan, syvää rintakehäänsä ja takaosaansa, joka oli selvästi nopean hevosen moottori.

Mä arvioin hetken tunnollisesti pohjaa, jolla me ratsastettiin, ja samalla ohjasin Grannin vaivihkaa turvallisen etäisyyden päähän Rasmuksen ja Cavan rinnalle aiempaa leveämmäksi käyneellä kulkuväylällä.

“Niin”, mä hymähdin. “Miksei kokeiltaisi? Otetaan kisa.”

Sen sanottuani mä en jättänyt Rasmukselle aikaa reagoida, vaan polkaisin Grannin vikkelästi laukkaan. Nopeasti tamma sinkosi täyteen vauhtiin, ja mä kuulin Rasmuksen nauravan ja sitten kuului vain tömisevä maa ja suhiseva ilma, ja me mentiin niin kovaa kuin hevosista irtosi, ja se oli hauskinta mitä mä olin tehnyt pitkiin aikoin.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Treenikevat1

Tietenkin Cava oli nopea, ja vaikka Grannikin oli, täysiverinen ori kiri rinnalle meidän varaslähdöstä huolimatta. Mä saatoin vähän löysätä otetta unohtuessani vilkuilemaan tosissaan mutta hyväntuulisesti meidän kanssa kilvoittelevaa Rasmusta, tai ehkä me vain oltiin hitaampia, sillä vähä vähältä Cava kiristi itsensä meistä ohi. Oliko eroa turvan- vai kaulanmitta vaiko kokonainen hevonen, kun me kohta ryhdyttiin jarruttelemaan hevosiamme, sitä mä en tiennyt. Mä tiesin vain, että niin hevoset kuin ratsastajatkin olivat sillä hetkellä riehakkaan hyvällä tuulella, ja se oli musta valtavan ihanaa. Oli kaksi asiaa, jotka tekivät mut iloisemmaksi kuin oikeastaan kai mikään muu maailmassa: nauravainen Rasmus Alsila ja elämäänsä tyytyväinen Tigraine.

Kesti hetken, ennen kuin kummankaan ratsu tasaantui kävelemään. Vapautunut hymy Rasmuksen kasvoilla sai mun sydämen viskelemään riemukkaita kärrynpyöriä, ja sitten se sanoi:
“Mitä järkeä olisi tyttöystävässä, jonka kanssa ei voi laukata kilpaa?”

Mä nauroin, yhä vähän laukan hengästyttämänä, ja sillä hetkellä se oli musta erinomaisen mainio kysymys. Halusin vastata, että ei mitään järkeä, mutta eivät ne sanat vaan suvainneet tulla lausutuiksi ääneen. Hymyilin vain, ja Rasmus jäi katselemaan mun kasvoja kai aika pitkäksi aikaa.

“Hyvä kevät”, mä sitten vain arvioin hyväntuulisena.
“Paras”, lausahti Rasmus, ja harvinaisen luottavaisena mä ajattelin, että niin olikin.

Vaikkei se ollut sellainen kuin mä olin suunnitellut.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.03.19 10:24
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 101
Luettu: 5241

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 3 1, 2, 3  Seuraava

Siirry: