Kellonaika on nyt 27.05.19 16:41

34 osumaa on löytynyt haulle 0

Tallipäiväkirja

Neiti Sihteeri
24. toukokuuta 2019. #springcircus & #jusmus

"Miksi musta tuntuu, että mua jännittää enemmän kuin sua, vaikka mä en edes kilpaile?" nurisin Rasmukselle, joka ainakin vaikutti tyyneltä ja luottavaiselta. Se naurahti mulle ja kallisti päätään sillä tavalla järkyttävän suloisesti, ja mä ehkä huokaisin ihastuneesti.
"Mitä tässä on jännitettävää", se sanoi, ja mä edelleen etsin merkkiä siitä, että huolettomuus oli teeskenneltyä. Täytyihän sen jännittää. Mä jännitin itse aina niin sikana, etten voinut ymmärtää tuollaista seesteisyyttä. "Kouluaitaa päin putoaminen on ehkä vähemmän kivuliasta kuin tukkia. Ei välttämättä edes halkea kallo."
"Et sä voi sanoa noin!" vinkaisin painokkaasti ja tuijotin Rasmusta silmät huolesta suurina. Uskoiko se, että Bran olisi sunnuntain maastokokeessa niin villi, että heittäisi sen selästään? Käännyin hevosen puoleen. "Etkä sä voi pudottaa Rasmusta. Mä pidän siitä, ja sä pidät sen selässäsi, muistakin, Bran."

Hevosen korvat heilahtivat mun puoleen, ja Rasmus katosi ratsunsa toiselle puolelle piilottaakseen hymynsä. Se ei kuitenkaan ihan ehtinyt. Vaikka välissä oli hevosen kokoinen näköeste, mä olin kerennyt näkemään virneen, ja se oli jo tarttunut muhun.

"Tarvitsetko sä enää mitään apua?" varmistelin, vaikka tiesin, ettei Rasmus tarvinnut apua. Musta oli vaan kiva olla hyödyksi, kun mä vielä kerkesin, tai edes seuraksi. Erityisesti seuraksi.
"Yksi juttu vain", Rasmus sanoi.
"Ai? Mikä?" mä kysyin.
Hyvin nopeasti mä päättelin, että se juttu oli hyvänonnensuukko. Karsinan seinien suojissa ja siihen luottaen, että kaikki mahdollisesti tallissa tänään kulkevat kävijät olivat niin keskittyneitä omiin kisavalmisteluihinsa etteivät pysähtyisi töllistelemään me vietettiin hyvin nopea kuherteluhetki. Suudelma pisti sydämen läpättämään, vaikkei se ollut juuri sen sykäystä pidempi, ja mulla oli vähän hoiperteleva fiilis, kun mä pölähdin onnellisena käytävälle ja takaisin oikeaan maailmaan.

"Mun on nyt varmaankin mentävä", sanoin Rasmukselle pehmeästi. "Onnea verkkaan, ja radalle, tietenkin."
"Kirjoita sitten hyvä papru meille", Rasmus rohkeni esittää toiveensa.
"Se riippuu teidän suorituksesta, ja siitä, mitä mieltä Heidi on teistä", huomautin kepeästi, vaikka kyllähän Rasmus sen tiesi.
"Toivottavasti sä et ole puhunut sille musta pahaa sitten", kuulin vielä Rasmuksen mutisevan.
Vilkaisin sitä olkani yli ja pudistelin huvittuneena päätäni. Ihan kuin mulla olisi siitä mitään pahaa sanottavaa kenellekään.

Heidin sihteerinä toimimista mä en jännittänyt. Tildaa mun ei käynyt yhtään kateeksi, vaikka nyt kun mä oikein tihrustelin toisen tuomari-sihteeri-parivaljakon suuntaan juuri ennen luokkien alkua, mä hämmästyin siitä, miten tyyneltä se näytti istuessaan Amanda Sokan vierellä. Mä olisin tuskin uskaltanut hengittää. Sitten mä olisin pyörtynyt kesken jonkun ratsukkoparan ohjelmaa, ja siitäkös olisi tullut huutia, kun pöytäkirja olisi ollut puutteellinen sihteerin paniikkipyörtymisen vuoksi.

"Joko sinun vanhemmat ovat kisoja katsomassa?" muisti Heidi kysyä, kun ensimmäistä ratsukkoa alettiin kuulutella siirtymään hiekkakentälle valmistautumaan ohjelmansa alkuun.
"Ei, ne tulevat huomenna. Ja Vilhelmina. Majoittuvat Koivun majatalolla", kerroin ytimekkäästi, jo keskittyen tulevaan tehtävääni.
"Kuulostaa mukavalta. Käyttekö siellä syömässä? Koivuilla on erinomaista ruokaa. Tai tiedäthän sinä, kun näitä tapahtumia aina hoitavat", Heidi hymähti sanojensa päätteeksi.
"Mm-m, kyllä kai, huomenna illallisella. Vietetään vielä aikaa."

Sen enempää me ei ehditty rupatella.

Oli oikeastaan aika hauskaa katsella kouluohjelmia tuomariselostuksen kera. Mä keskityin kyllä pitkälti pitämään käsialani siistinä ja helposti luettavana. Sitten kun mä otin eteeni Rasmuksen arvostelupaperin, mä piirsin sen kulmaan pienen sydämen, mutta peitin sen mustetahran näköisellä sotkulla (toivottavasti) ennen kuin Heidi ehti sen huomaamaan. Rasmuksen ohjelmaa mä olisin mieluiten unohtunut katselemaan ilman kirjoittamisen velvollisuutta, mutta kyllä numeroiden vain täytyi löytää paikkansa, kun niiden aika oli, ja sanallisia kommentteja mä kirjasin vikkelin kynänvedoin.

"Sitähän oli mukava katsoa", tuumasi Heidi lopuksi, ja mä olin pakahtua ylpeydestä, vaikkei mulla tietenkään ollut osaa eikä arpaa Rasmuksen ja Branin kisamenestykseen. Heidi kuitenkin kiusoitteli vähäsen: "Taitaa olla henkinen valmennus kohdillaan. Mikä on sun roolisi siinä?"
Aiemmin Branin karsinassa vaihdettu ihana suudelma pälkähti pyytämättä mieleen eläväisenä muistikuvana, ja mä punehduin vähän, mutta Heidi ei nauranut mulle... kovin kauan.

Päivä jatkui ja ohjelmat kävivät vaikeammiksi. Mä väitän, että arvostelukohdat tulivat mulle päivän aikana niin tutuiksi, että mä olisin osannut ratsastaa minkä tahansa päivän ohjelmista ulkomuistista, jos olisi perjantain päätteeksi pyydetty. Siis olettaen, että mä olisin ylipäänsä osannut ratsastaa kouluohjelmia sillä tavalla oikeasti. Jotenkin sinne päin suirutellen olisi varmasti sujunut.

Rasmus oli jäänyt kisapaikalle odottelemaan viimeisen luokan loppumista, sillä mä olin menossa sen luokse. Välttääkseni viimeisen viikon stressin mä olin jo tyhjentänyt huoneeni Pitkän miehen kujalla ja jotenkin vain liukunut lisäasukkaaksi Rasmuksen yksiöön. Me käveltiin sora jalkojemme alla rahisten mun poikaystävän autolle ja puitiin onnistunutta kilpailupäivää.

"Yhtä juttua mä haluaisin kysyä", Rasmus kysyi arvostelupaperiaan huolettomasti heilutellen.
"Mä en pyöristänyt sun numeroita ylöspäin", sanoin mukamas totisena, ja Rasmus pyöräytti huvittuneesti virnistellen silmiään.
"Eihän sun olisi tarvinnut, kun me oltiin niin hyviä", se sanoi juhlallisesti, ja mulla oli hyvä mieli siitä, miten tyytyväinen se oli. Sieti ollakin.
"Mitä sä halusit sitten kysyä?"
"Mikä tämä on?"
"Ai... se. Se oli sydän."
"Vähän erikoisen mallinen. Tiedätköhän sä miltä sydän näyttää?"
"Mä sanoin, että oli! Mä sotkin sen."

Ja, mä ajattelin, kyllä Rasmuskin vähän sotki mun sydäntä nauraa hykertelemällä. Jokin siellä nyrjähti ja meni hyrskynmyrskyn, mutta ei mua kyllä haitannut.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 24.05.19 19:40
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 54
Luettu: 2660

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Miten keskiviikkosi sujui, Josefina Rosengård?
24. huhtikuuta 2019

Olipa kerran keskiviikko, jona häpeilin poikkeuksellisen paljon. Se ei ollut mitenkään erityinen päivä, ei, silkkaa arkea vain, mutta kyllä minua vain kovasti koeteltiin. Kaikki oli ihan hyvin noin puoleenpäivään asti. Siivosin rutiininomaisesti ja se oli mukavaa. Laitoin itseni sieväksi ennen talliltalähtöä, sillä tarkoitukseni oli sentään yökyläillä poikaystäväni luona. Odotin sitä innolla. Yhteinen aika oli parasta mitä tiesin.

Sitten tapahtui Sarah Reyes, joka poimi kauppalistani luettavakseen. Eihän siinä vielä mitään! Tilannetta seurannut keskustelu mun mieltäni järkytti, muttei sentään vielä kovin peruuttamattomasti. Olin mukavuusalueeni ulkopuolella puhuessani puolitutun kanssa kondomeista, tietenkin, mutta toivuin siitä verrattain hyvin.

Vai toivuinko sittenkään? Oliko sillä kuitenkin jotain tekemistä sen kanssa, miten järjettömästi mä toimin myöhemmin lähikauppani edustalla? Siellä mua vastaan käveli — kukapa muukaan kuin — mun viimesyksyinen PT, jonka luona mä olin vaan lakannut käymästä sen jälkeen kun mursin käteni. Oli kai ymmärrettävää olla hetkellisesti käymättä salilla silloin, mutta kun mä en ollut palannut sinne. Ikinä.

Syystä tai toisesta se nolotti mua ihan sikana, siis se, etten käynyt kuntosalilla niin kuin varmasti kaikki Kallan ja lähitienoon täydelliset naiset, ja se, etten mä koskaan ollut ilmoittanut personal trainerilleni, ettei me enää tavattaisi. Munhan oli tietenkin pitänyt palata asiaan.

Sydän tömistellen mä toivoin, ettei se tunnistaisi mua, mutta kyllä sen kasvoilla käväisi tunnistamisen koko kirjo, kun me käveltiin toistemme ohi. Se tervehtikin. Mä seisahduin ja tervehdin takaisin kimakalla äänellä, ja se kysyi:
”Miten voit? Joko olet toipunut?”

Se EI KYSYNYT alkaisinko mä taas treenata sen kanssa tai nähtäisiinkö salilla tai miksi musta ei ollut kuulunut mitään, mutta SILTI mä koin pakottavaa tarvetta selitellä vastauksia juuri niihin asioihin. Hönttinä mä aloin papattaa:
”Juu-u, joo, kyllähän se on parantunut, öö, ihan hyvin, siis toipunut, ei se enää ole murtunut, siis se käsi. Mun pitikin olla yhteyksissä, mutta, ummm, on ollut paljon kaikkea unohtanut ehtinyt kiireinen — ja nyt kun mun poikaystävä on PT niin..”

???????? HEI, SEIS. Välittömästi SEIS.

Tajusin vaieta hitaasti. Siis sillä tavalla hitaasti, että mun typerästä suustani valui vielä jonkinlainen outo ”eeeh”-äännähdys, vaikka oikeastaan mä halusin olla jo hiljaa. Kädet tunsivat pakottavaa tarvetta vääntelehtiä ja pää teki kovasti töitä, jotta ne eivät tekisi niin. Se oli kovaa kamppailua, ja mua vähän turhautti, että mun kehoni pitikin sotia aina itseään vastaan.

”Ah, aivan”, mun syys-PT hymähti ja näytti siltä, ettei sitä kiinnostanut ollenkaan, miksi mä kävin tai en käynyt sen luona.

Ei varmaan kiinnostanutkaan, mä oivalsin. Se tarvitsi maksavia asiakkaita, ei juuri mua henkilökohtaisesti. Jotenkin puolivillaisesti hyvästellen mä valuin itse kauppaan ja päästin keskustelukumppanini jatkamaan omaa matkaansa, ja siellä kaupassa mä pyörinkin hyvän aikaa järjestelemässä päätäni, sydäntäni ja ostoskoriani.

Ihan turhaa järjestelyä. Kun mä ladoin ostoksiani kassahihnalle, mun korviini kiemurteli tuttu ääni. Se sanoi edelliselle asiakkaalle summan ja mun katseeni kohosi hätääntyneenä elin- ja muista tarvikkeistani — no KENEENPÄS MUUHUN kuin —  Kimmoon.

Kimmo Malkamaa. Syy siihen, miksi mä asuin Aliisa Hurun kämppiksenä enkä enää omassa surkeassa yksiössäni. Olihan siihen vaikuttaneet muutkin tekijät, mutta Kimmo ehkä kaikkein eniten, sillä sitä mä en olisi enää alkuunkaan välittänyt tavata.

Selvästikin se oli saanut töitä, mikä oli hyvä sille, mutta oliko sen pakko työllistyä juuri mun lähikauppaani? Täytyikö sen ihan totta vielä kerran keplotella läsnäolonsa mun jokapäiväiseen elämääni? Pitikö juuri Kimmo Malkamaan istua tällä nimenomaisella hetkellä mun edessäni virnuilemassa mulle ja sille paljonpuhutulle kumipaketille (osasin valita itse, kiitos vaan, Sarah Reyes)?

Mä näin, miten kovasti sen teki mieli sanoa jotakin nasevaa. En olisi yllättynyt, vaikka se olisikin tölväissyt jotakin ihan hirvittävän vaivaannuttavaa. Se kykeni sellaiseen kyllä.

Oli vähäsen yllättävää, että se ei sitten sanonutkaan mitään asiatonta. Ilmeisesti Kimmo otti työpaikkansa vakavasti (kumma kyllä) ja näki kovasti vaivaa ollakseen asiallinen. Se piti meidän välisemme vuorovaikutuksen kohteliaan mekaanisena, ja mä olin siitä kiitollinen, mutta päätin silti lisätä elämääni hyötyliikuntaa käymällä jatkossa useammin (ehkä aina) toisessa kaupassa. Liikuntahan tekisi muutenkin hyvää. Mulla ei oikeasti ollut PT-poikaystävää, joten mun piti tehdä tällaisia valintoja ihan itse.

”Hauskaa päivänjatkoa”, ex-naapurini ja -säätöni ja -maanvaivani Kimmo toivotti, ja mä mutisin että samoin ja yritin olla ajattelematta, että nyt Kimmo takuulla huvitteli kuvittelemalla, miten hauskasti mun päiväni jatkuisi.

Mä en voinut mennä ihan suoraan Rasmuksen luo, sillä se oli töissä pidempään kuin mä, mutta hyvä niin. Mä ehdin opiskella pääsykokeisiini ja googlata neljään kertaan, miten risottoa oikein tehtiin. Sitä me aiottiin ainakin yrittää.

Ja sitten mä jo olinkin matkalla viettämään pariskuntailtaa, ja matkan aikana mä yritin päättää, pitäisikö mun kertoa Rasmus Alsilalle, että se olisi nyt sitten personal trainer, jos joku kysyisi.

Rasmus oli tullut suoraan tallilta, ja mä tunsin oloni ylipukeutuneeksi sievässä hameessani. Eipä se vaikuttanut Rasmusta haittaavan, ja olinhan mä sen tiennyt jo etukäteenkin, joten mä kieltäydyin visusti kiusaantumasta. Sen sijaan mä päästin hetken pussailtuani miespolon suihkuun ja tein itseni sillä välin hyödylliseksi. Katoin pöydän niin nätisti kuin käytössä olevilla välineillä kykenin ja esivalmistelin ruoanlaiton siihen pisteeseen, etten vielä voinut esim. polttaa mitään pohjaan.

Mä olin hienontamassa sipulia, kun Rasmus tupsahti taas seuraksi. Sipuli oli sangen tuju yksilö, ja se pisti silmät vuotamaan ja pakotti niiskuttamaan vähäsen, mutta mä hymyilin leveästi, kun mua tultiin halailemaan. Laskin veitsen kädestäni ja käännyin kasvokkain poikaystäväni kanssa. Sekin näytti iloiselta pidellessään mua vyötäisiltä omassa keittiökulmauksessaan.

”Mä mietin”, aloitin, ja jotenkin mun ääni oli mennyt ihan vähäsen heiveröiseksi, mutta sellaista Rasmuksen välitön läheisyys joskus teki. ”Että voisinkohan mä tuoda joitakin mun tavaroita tänne?”

Rasmus näytti vähän hassulta ja sitten iloiselta ja se tiukensi ihanasti otettaan musta. Mä suikkasin kevyen suukon sen suupieleen.

”Kesän ajaksi säilöön, siis, tietenkin”, mä selvensin vähän kainostellen. ”Enimmäthän saan meidän vaatehuoneeseen mutta ne mitä mä en halua jättää sinne…”
”Voit tietenkin”, Rasmus sanoi muitta mutkitta. ”Kesän ajaksi, ja vaikka muutenkin, jos — jos tarvitsee.”

Mä hymyilin, ja niin Rasmuskin. Kiedoin käteni sen niskaan ja sen hiuksista tippui vesipisaroita mun käsivarsille.

”Mä odotan jo kesää”, hymähdin pehmoisesti.
”Hyvä. Niin mäkin. Siitä tulee niin siistiä, saatpa nähdä”, Rasmus suorastaan tuhlaili sanojaan.
”Parasta”, mä kuittasin, enkä enää kieriskellyt häpeässä tai edes muistanut, miksi olin niin aiemmin tehnyt.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.04.19 8:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 57
Luettu: 2370

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kolme palaa arjesta
Huhtikuu 2019. #jusmus

Joogaa
Mä sain olla Rasmuksen luona vähän niin kuin kotonani. Tietysti mä olin siellä vielä oikeaa kotianikin huolellisempi siitä, etten vahingossakaan jättänyt mitään jälkiä itsestäni lojumaan ympäriinsä, jottei Rasmuksen vain tarvitsisi siivoilla mun sotkujani (ei sillä; se ei välttämättä olisi hermostunut sellaisesta lainkaan). Joka tapauksessa meidän yhdessäolo oli jo riittävän luontevaa, että me saatettiin puuhailla kumpikin ihan omiamme melko rennosti riippumatta siitä, kumman luona me oltiin.

Siispä, kun suoraan tallilta tullut Rasmus katosi suihkuun, mun ei ollut mikään pakko vain istuskella hievahtamatta odottamassa sitä sängynkulmalla. Joskus mä olin tehnyt niin, koska en ollut muutakaan uskaltanut. Nytpä uskalsin.

Ryhdyin reippaasti harjoittamaan joogaa Rasmuksen asunnon lattialla. Kun mun poikaystävä tuli suihkusta, mä olin juuri soturiykkösenä siinä. Rasmus pysähtyi katselemaan, kun mä siirryin lankkuun.

“Mitä sä teet”, se kysyi, ei mitenkään ilkeän ihmettelevästi vaan kiinnostuneen kuuloisena.
“Joogaan. Kokeile säkin”, innostuin.
“En kai mä”, se sanoi.

Mä jatkoin sarjaani. Rasmus istahti sängynkulmalle, ja mä huomasin sivusilmällä sen seuraavan mun tekemisiä katseellaan.

“Senkin tirkistelijä”, syytin sitä kepeästi.

Sitten ei mennyt kauan, ennen kuin Rasmus tupsahti mun viereen seisoskelemaan. Mä vilkaisin sitä uteliaana.

“No opeta”, se sanoi.
“Ai jotten mä pitäisi sua tirkistelijänä?” tiedustelin kiusallani.
“Hmph. No ei, kun ajattelin vaan. Että ei näytä mahdottoman vaikealta ja kai se olisi hyvä, kehonhallintaa ja sellaista, että jos ratsastuksen kannalta.”
“Tietysti mä opetan”, lupasin somasti hymyillen ja suikkasin suukonkin ilahtuneena siitä, että Rasmus oli sellainen heittäytyjä.

Se se vasta olikin jotakin. En mä mikään joogaguru ollut itsekään, mutta rehdisti sanottuna vähäsen sulavampi kuitenkin kuin Rasmus. Se myös turhautui lajiin melko äkkiä. Mä olin opastamassa sitä kädestä pitäen lankutustekniikassa — ei se sillä fysiikasta kiinni jäänyt, mutta kunhan olisin viilannut vähän — kun se murahti jotakin, tiputtautui maahan ja kierähti vikkelästi selälleen kiskaisten mut pakan päällimmäiseksi.

“Tämä ei kyllä ole astangajoogaa”, sanoin suupielet keveinä.
“No, mä en olekaan mikään joogi”, Rasmus ilmoitti muina miehinä, ja nauraen mä hyväksyin tilanteen.

Luku-urakkaa

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Lukemisia


Someviestintää
Sitä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Ensimmäisen viestin luettuani olin ollut hieman järkyttynyt. Kulmani olivat kohonneet ja hetkeksi mä olin vähän säikähtänyt ja tuntenut oloni omituisella tavalla likaiseksi ja syylliseksi. Olin jättänyt reagoimatta — käyttäytynyt valheellisesti niin kuin en olisi lainkaan noteerannut koko merkkirivistöä, joka oli saanut mut tuntemaan oloni niin kovin kummalliseksi.

Sitten se oli toistunut. Jälleen kerran mun sydän oli naputellut vähän tiheämmin ja alahuuli etsiytynyt hampaiden väliin. Mitään mä en taaskaan asialle tehnyt, sillä mitä mä olisin voinut? En mä tiennyt, mitä sellaisiin piti vastata. Tuntui epäkohteliaalta olla vaiti, mutta olisi tuntunut vielä ilkeämmältä sanoa, etten mä pitänyt sellaisista viesteistä.

Seuraavaksi ne jutut levisivät direstä mun instakuvieni kommentteihin.

*  terosapiens kyllä katselisi mieluummin ku verhoja
* terosapiens seuraavana hali jonossa
* terosapiens et taida pelätä kovaa menoa tyttö makuuni

Se kävi tykkäilemässä ikivanhoista kuvista. Mä vaihdoin tilini yksityiseksi, mutta eihän se sitä poistanut mun seuraajista ja viestittelykin jatkui niin kommenteissa kuin direnkin puolella, onneksi harvakseltaan. Olin niin kuin en olisikaan, mutta kyllä mua vähäsen kuvotti enkä mä halunnut enää lisätä itsestäni kuvia minnekään.

Lopulta homma meni överiksi. Silloin mä ryömin ahdistuneena Rasmuksen kainaloon. Ensiksi se rutisti mua ilahtuneena, mutta mä ynähdin. Mun poikaystäväni kulmat menivät hitaasti kurttuun. Mä selitin surkeana huoleni:
“... ja katso näitä viestejä, ja se kommentoi mun kuviinkin, ja mä olen yrittänyt olla niin kuin en huomaisikaan.”

Rasmuksen ilme kävi ensiksi epäuskoiseksi ja sitten yhä tuimemmaksi.

“Mitä älytöntä läähätystä”, se tuomitsi. “Eikö sen voi laittaa jollekin estolistalle?”
“Mä en tiedä”, mä vaan vinkaisin, sillä enhän mä tiennyt. Sellainen ei ollut käynyt mun mielessänikään. Ehkä sinne ei vaan mahtunut mitään niin torjuvaa toimintaa, sillä mun ytimeni vaati mua olemaan helposti lähestyttävä, kiva, kiltti, kohtelias, ystävällinen, myöntyväinen…

“Mutta laita jos osaat”, mä yhtäkkiä sisuunnuin.

Rasmus tutki sovellusta hetken ja sitten se osasi. Mulle tuli hirveän onnellinen olo. Rasmus Alsila oli juuri tehnyt mun maailmasta taas vähän turvallisemman tavalla, johon mä en ollut itse kyennyt, vaikka ehkä olisi pitänytkin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.04.19 19:37
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 57
Luettu: 2370

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Isoja kysymyksiä
23. maaliskuuta 2019, yhteistyössä @Jusu R. #jusmus

Rasmuksella oli ollut ikävä Josefinaa, ja lisäksi hänellä oli tyttöystävälleen paljon asiaa. Edellispäivän keskustelu Märtan kanssa oli pyörinyt Rasmuksen mielessä koko yön ja päivän, ja välillä hän oli AIVAN VARMA, että Josefina tosiaankin oli raskaana, välillä hän mietti että ehkä Märta oli huijannut tahallaan saadakseen Rasmuksen – tai Josefinan - pois tolaltaan. Niinpä Rasmus kiirehti tavanomaistakin vauhdikkaammin Pitkän miehen kujalle töistä päästyään ja koputti oikean asunnon oveen.

Josefina avasi oven vähän uupuneena ja stressaantuneena, mutta suli hymyyn nähdessään Rasmuksen ja hymisi tervehdyksensä:
“Hei.”
Tyttö kapsahti poikaystävänsä kaulaan jo ennen kuin tämä pääsi kynnyksen yli eteiseen, eikä puhunut enää muuta - halasi vain hetkisen ja peruutti sitten pois tieltä, jotta Rasmus pääsisi peremmälle.

“Hei”, Rasmus vastasi nopeaan halaukseen, sulki sitten oven perässään ja kumartui riisumaan kenkiään. “Miten menee?”
”Hmm”, Jusu äännähti mietteliäänä ja kohautti olkiaan. ”Stressaa vähän. Mutta nyt paremmin kun tulit. Kaipasin jo.” Jusu väläytti nopean, pienen hymyn.

“Ai lukeminen?” Rasmus varmisti suoristaessaan selkänsä, ja lisäsi sitten: “Mäkin oon kaivannut sua.”

”Niin”, Jusu myönsi. ”En ehtinyt niin pitkälle kuin aioin. Jäin jumiin typerään tehtävään, jota en saanut ratkaistua.” Sanoja seurasi syvä huokaus.

“Hmm, mä en varmaan osaa auttaa”, Rasmus naurahti vähän. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen kirjaviisas, eikä muutenkin kovin viisas, joten ehkäpä hänen roolinsa Josefinan urakassa oli lähinnä olla henkisenä tukena. “Kyllä se vielä ratkeaa.”
”Sekin auttaa, kun saan tauon. Mä en kyllä aio vilkaistakaan noiden suuntaan”, Jusu uhosi, mutta vilkaisi silti kirjojaan ja vihkoaan kulkiessaan pöydän ohi sohvalle, jonka kulmaan käpertyi odottavaisen näköisenä.

Rasmus seurasi Josefinan perässä ja istuutui tämän viereen sohvalle. Hän mietti, mistä aloittaisi – asiaa oli viime päivien ajalta kertynyt niin paljon. “Mun äiti osti hevosen”, Rasmus ilmoitti ykskantaan aloittaen helpoimmasta. “Innan kanssa. Se on Verneri Kaajapuron kasvatti.”
Josefina katsoi Rasmusta yllättyneenä ja nosti jalatkin sohvalle.
”Ai jonkun tamman? Miksi Innan? Tunteeko ne?” Josefinan kysymykset seurasivat toisiaan.
Rasmus kohautti olkiaan. Hän ei itsekään vielä tarkalleen tiennyt miksi, mutta se varmaan selviäisi, kerta hänetkin aiottiin sotkea mukaan soppaan. Viime päivien aikana hämmennys oli kyllä muuttumassa innostukseksi: voisi olla mukava päästä touhuamaan varsan kanssa samalla, kun siitä ei tarvinnut ottaa täyttä vastuuta itse. Etenkään taloudellisesti.

“Se oli pitkä juttu… Mutta ei ne tunne, tai siis eivät ainakaan ennen tunteneet. Joo, tammavarsan. Ihan hauskaa, mutta outoa”, Rasmus selitti.
”No, siinähän tutustuvat kun on yhteinen varsa kasvamassa, ja viimeistään sitten kun sitä koulutetaankin”, Josefina arveli ja kuulosti pohdiskelevaiselta. Yhtäkkiä tyttö jatkoi: ”Se Tobias Juslin toi mulle hevosensa tänään. Hirveän nätti tamma.”

“Ai niin, mä jo unohdin!” Rasmus innostui. Hän tunsi pienen omantunnon piston unohdettuaan koko asian, vaikka se oli Josefinalle niin hieno juttu. “Miltä se vaikutti?”
Jusu pohdiskeli hetken.
”Ujolta. Lihasköyhältä. Ihanalta”, hän kuvaili, mutta kurtisti kuitenkin vähän kulmiaan. ”Ja mun nyt pitäisi palauttaa se parempana kuin tullessaan.”

“Tietysti sä siihen pystyt”, Rasmus sanoi luottavaisesti. “Mä haluaisin tulla katsomaan sitä joku päivä, jos käy! Ja se äidin ja Innan varsahan muuttaa myös jossain vaiheessa Purtseille. Pihattoon. Niin sitten me varmaan nähdään sielläkin.”

Rasmus ei ollut käynyt Purtsilassa montakaan kertaa, mutta nyt asia varmaan muuttuisi. Ehkä hän ja Josefina voisivat sitten kulkea yhtä matkaa, ja Rasmus voisi joskus hoitaa Josefinan hevosetkin, jos tämä ei lukemiseltaan ehtisi tallille. Siitä tulisi mukavaa.

Jusu hymyili kiitollisesti, mutta koukisti polvet eteensä ja kietoi käsivarret ympärille.
“Kivaa - enempi aikaa yhdessä sitten”, tyttö hymähti.

“Niinpä”, Rasmus nyökkäsi ja hiljeni hetkeksi, empi ennen kuin jatkoi. Miten hän ottaisi vauva-asiat puheeksi? Outoahan se olisi joka tapauksessa, mutta Märta oli istuttanut epäilyksen siemenen Rasmuksen sieluun ja hänen oli pakko kysyä. “Mä näin Märtaa eilen tallilla. Se sanoi että olitte törmänneet.”

“Ai”, Jusu sanoi hyvin vikkelästi. “Joo, niin. Tosiaan. Tallilla, kun olin töissä.”

“Mitäs se?” Rasmus uteli yrittäen kuulostaa huolettomalta. Josefinan äänensävy ei vielä paljastanut mitään, ja tytön ilmekin oli tutkimaton.
”Hmm. No, se kyseli”, Jusu sanoi varovaisena. ”Alexanderista… ja… niin. Silläkin on veli.” Sitten Jusu oli pienen hetken hiljaa. ”Vaikka sähän sen paremmin tunnet, niin tiesitkin varmaan.”
“Joo, no siitä on kauan”, Rasmus huiskautti vähän kättään. Ei hän mielestään Märtaa kovin hyvin tuntenut – ei enää. Eikä Märta ehkä häntäkään. “Niin se sanoikin, että olitte puhuneet Alexanderista.”

Rasmus piti pienen tauon ja jatkoi sitten katse tiiviisti Josefinan kasvoissa: “Haluathan sä oikeasti lähteä Saksaan?”

Josefina katseli Rasmusta kulmat mietteliäässä kurtussa. Kysymyksen kuullessaan tyttö mutristi kulmiaan vielä aavistuksen lisää.
”Joo? Haluan?” hän sanoi ja kuulosti kummastuneelta.

Rasmus tunsi olonsa helpottuneeksi. Josefina kuulosti olevan tosissaan, ja Rasmus uskoi, että hän olisi kyllä huomannut, jos tyttö olisi kovin epäröinyt. Märta oli kuin olikin käsittänyt väärin, ainakin tämä asian, ja Rasmus hymyili Josefinalle lämpimästi. “No hyvä. Mä vaan… Tai siis, Märtan puheista ymmärsin, että et ollut ihan varma. Mutta hyvä jos olin väärässä”, Rasmus kiirehti selittämään.

”Ai”, Josefina äännähti ja näytti kovin mietteliäältä. Jonkun aikaa tyttö oli hiljaa. ”Ai. Hmm. Käsittiköhän se sen siitä kun… hmm.”

“Mistä?” Rasmus kysyi kevyesti, vaikka pinnan alla hän yritti hillitä uteliaisuuttaan. Epäilyttikö Josefinaa kuitenkin jokin?

”No se kysyi miksen oo jo ulkomailla niin kuin Alexander”, Jusu lausui vastahakoisen oloisena ja vaikeni hetkeksi. ”Mä taisin sanoa, hmm, etten halua ihan samaa kuin Alexander. Enkä haluakaan.”

“Niin”, Rasmus nyökäytti päätään ja kuulosti vähän epävarmalta. Kun Josefina sen sillä tavalla esitti, hän pystyi kyllä olemaan samaa mieltä. Olihan se nyt eri asia käydä yksi kesä kilpailemassa Saksassa kuin muuttui Alexander Rosengårdiksi. Mutta samalla hän ei voinut olla miettimättä, että ehkä Josefina oli suostunut enimmäkseen hänen mielikseen tai näyttääkseen muille, vanhemmilleen tai veljelleen. “Mutta kerro, jos tulet katumapäälle. Kyllä mä ymmärrän.”
”En tule”, Jusu ilmoitti kovin, kovin painokkaasti. ”Mä haluan sinne nyt kun se on mahdollista.”

“Hyvä sitten”, Rasmus toisti ja hymyili pikaisesti. Kyllä hän luotti siihen, että Josefina uskaltaisi sanoa, jos jotain tulisi. Sitten hän nielaisi ja ajatukset vauhkoina yritti siirtyä sulavasti seuraavaan aiheeseen, josta hän halusi puhua tänään. “Mä en malta odottaa. Märta muuten puhui myös… raskaana olemisesta. Kuulemma yksi jos toinenkin auburnilainen on... raskaana.”

”Nii-in”, Jusu sanoi hitaasti. ”No, Heidi ainakin, ja…” Ääni hiipui vähitellen ja Josefina tuijotti Rasmusta.

Rasmus katsoi tyttöystäväänsä levottoman näköisenä. “Ja?” hän kannusti Josefinaa jatkamaan. Kuka muu? Josefina itse?? Nytkö se tulisi? Rasmus valmistautui ryhdistäytymällä vähän.

”Ja…?” Jusu näytti yhtäkkiä niin ikään levottomalta. ”... kuka muu?” hän kysyi ja toljotti Rasmusta silmät vähän selällään. ”Märtako?”

“Häh?” Rasmus kurtisti kulmiaan. Tähän käänteeseen hän ei ollut osannut varautua. “Ei kai nyt Märta… Se vaan sanoi että yksi jos toinenkin. Että ehkä säkin… Mä kyllä sanoin että ei, mutta niin.”

Josefina meinasi tukehtua omaan sylkeensä.

”Mä - mitä - miksi - miten ihmeessä - miksi mä?” Jusu änkytti ja kaivautui syvemmälle sohvaan. Eteensä koukistettujen polvien yli tyttö pälyili poikaystäväänsä.

Rasmus tutkaili Josefinan ilmettä osaamatta tulkita sitä oikein mitenkään. “Niin se sanoi”, hän kohautti sitten hartioitaan ja uskaltautui vähän vaivaantuneena jatkamaan: “Mutta siis… et?”

”Ei - en”, Josefina kiirehti sanomaan ja mietti ankarasti. ”En missään nimessä kertonut sille olevani… raskaana. En varmasti. Enkä ole! Tietääkseni? En?” Jusu piti mietteliään tauon. ”Enhän mä sanonut muuta kuin ohimennen että haluan perheen – miten se sen niin tulkitsi – ja sä? Luulitko sä??”

“Äh, Märta ymmärsi kai väärin”, Rasmus sanoi ja kuulosti helpottuneelta. NIIN TYYPILLISTÄ Märtaa, ja niin tyypillistä Rasmusta uskoa varauksetta. Väärinkäsitys. Niinhän hän oli sanonut itselleen jo eilen ja noin tuhat kertaa viimeisen vuorokauden aikana. “Hyvä niin. Tai siis, hyvä että sä haluat perheen! Mäkin. Kai. Mutta ei… ei vielä.” Rasmus meni vähän vaikeaksi ja siirsi katseensa varpaisiinsa. Tämä keskustelu ei tosiaankaan ollut hänen mukavuusalueellaan.

Josefina näytti sekä helpottuneelta että vähän kauhistuneelta naurahtaessaan.
”Juu ei, ei vielä”, tyttö ynähti ja kaivautui Rasmuksen kainaloon. ”Ja usko pois, kyllä sä olet ensimmäinen joka tietää – tai siis, et sä Märtalta kuule jos mä ikinä olen… raskaana – siis jos se nyt joskus on, hmm, ajankohtainen asia.”

“Hyvä”, Rasmus vastasi ja halasi Josefinaa tiukasti. Hän tunsi olonsa niin huojentuneeksi, että hänen teki mieli suudella Josefinaa välittömästi, pitkään ja monta kertaa. “En mä niin arvellutkaan, mutta Märta sai mut epäilemään, se on vähän… sellainen. Mutta hyvä.”

Josefina hymyili hiljaa. Tovin he vain olivat, ja se oli hirveän mukavaa. Lopulta Josefina tiedusteli pehmeällä äänellään:
“No - nyt kun vauva-asiat on käsitelty pois päiväjärjestyksestä: mitä sä haluat tehdä?”

Rasmus hymyili Josefinalle ja painoi pusun hänen tyttöystävänsä poskelle. Tyttöystävän, joka halusi lähteä hänen kanssaan Saksaan, joka halusi hänen kanssaan perheen, ja joka ei ollut vielä raskaana. Tuntui miellyttävältä siirtyä potentiaalisista raskausskenaarioista takaisin tavalliseen, arkiseen elämään.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 24.03.19 21:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 11
Luettu: 434

Grannin päiväkirja


1. Markaryd
11. maaliskuuta 2019

Ei varsaa Grannille. Se oli yllättävän suuri pettymys, mutta sellaisissa tilanteissa ei vain auttanut jäädä tuleen makaamaan. Sitä mulle oli yrittänyt opettaa aika moni, eikä kaikkein vähiten kaikkiin elämän takapakkeihin ihailtavan ratkaisukeskeisesti suhtautuva isäni, mutta mä epäilin, että oppi oli alkanut mennä perille vasta Rasmus Alsilan myötä. Se ei ehkä itse tajunnut, miten taitava se oli nousemaan uudestaan jaloilleen takaiskujen jälkeen – vähän samalla tavalla kuin en mäkään oikeasti vielä aivan oivaltanut, mihin kaikkeen mä pystyin kun en käpertynyt joka vastoinkäymisen jälkeen sohvannurkkaan itkemään.

Kun sen Lara-tamman kurja jännevamma uusi, se oli hevoseensa kiintyneelle Rasmukselle melkoinen kolaus ja mä pelkäsin vieressä seistessäni kaikenlaisia lopputulemia; ehkä kaikkein eniten sitä, että mun poikaystäväni päättäisi lakata harrastamasta hevosia ja vähitellen vieraantua siitä elämänsarasta niin paljon, että munkin hevoskuulumiset ottaisivat sitä vain päähän. Paljon muuta puhuttavaahan mulle ei sellaisessa tapauksessa olisi jäänyt, joten sitten meidän olisi pitänyt jatkaa seurustelua niin, ettei me enää koskaan oltaisi puhuttu mitään.

Rasmus ei kuitenkaan lopettanut ratsastamista. Se keksi itselleen uuden Lara-aiheisen innostuksenkohteen – sen varsan – ja tarttui itselleen tarjottuun mahdollisuuteen ratsastaa riemunkirjavaa Brania ja sittemmin aika montaa muutakin hevosta. Se ei pelännyt hypätä uuteen työhön tai tehdä hurjan jännittäviä kesäsuunnitelmia, joissa olisi tavallaan pelissä niin ratsastajuus kuin meidän parisuhdekin. Tai mistä mä tiesin. Ehkä se pelkäsi, mutta jos niin oli, niin se ei ainakaan antanut sen estää itseään.

Ihailinko mä omaa poikaystävääni? Taisin tosissani tehdä niin. Mä en sanonut sitä sille ääneen usein tai oikeastaan koskaan, koska se yleensä vain tuhahti kehuttaessa kiusaantuneena - höpsis - ja väitti joskus mun vain luulevan liikoja siitä. Mä annoin sen kuvitella, että mä luulin liikoja, mutta oikeasti mä tiesin. Täytyi olla aika rohkea tyyppi, jos uskalsi innostua aina jostakin uudesta ja tarttua toimeen.

Mun kannalta jännittävintä Rasmuksen rohkeudessa oli se, miten se sai mutkin uskaltamaan asioita.

Ympärillä levittäytyvä Falkencreutzien tallialue oli yksi todiste siitä. Siellä mä vaan olin kahden hevoseni kera, olin ollut jo viikon ja vielä toinenkin oli edessä. Vaikkei ollut ratapäivä, alue kuhisi elämää sellaisella päättäväisellä ja päämäärätietoisella tavalla. Täällä kaikki tuntuivat tietävän, mitä he tekivät; kaikki olivat tulossa jostakin ja menossa jonnekin, ja jokaisella oli toiminnassaan jokin tavoite.

“Jestas, että toi yksi rautias on upean näköinen.”
“Kieltämättä aika näyttävä.”
“Ottaisin itselleni koska tahansa! Jos olisin hirvittävän rikas. Ja jos tekisin tollaisella jotakin.”
“Rupea ratsastamaan, niin keksit tollaiselle käyttöä.”
“Joo, mutta rahapulmaa se ei kyllä ratkaise.”
“Niin. Pikemminkin päinvastoin.”

Mulla ei vielä ollut tavoitetta. Mä olin ratsastanut Trinan ja nyt mä vain harjailin Grannia samalla kun kuuntelin puolella korvalla Cavaa hoitavan Aliisan ja saappaitaan kiillottavan Jessin keskustelua. Jostakin kuului kavioiden kopinaa. No, oikeastaan sitä kuului vähän kaikkialta, mutta nämä kopinat lähestyivät meitä kaikkein selvimmin, ja mä käänsin katseeni äänen suuntaan. Valkea, valpasilmeinen Ankka sieltä ilmestyi Rasmus satulassaan. Siksi mä en ollut vielä päättänytkään, mitä mä Grannin kanssa tekisin, sillä oikeastaan mä toivoin, että me voitaisiin ratsastaa päivän viimeiset ratsumme yhdessä mun poikaystäväni kanssa.

Hymyilin kyseiselle ihanalle ilmestykselle Grannin viereltä (tamma ei hymyillyt), kun se pysäytti Ankan laskeutuakseen takaisin maanpinnalle. Aliisa jo asetteli satulahuopaa Cavan selkään, ja niinpä mullekin tuli kiire ryhtyä varustamaan omaa hevostani.

“Millä tuulella se oli”, kysyi Jessi, ja Rasmus vastasi jotakin neutraalin hyväntuulista.
“Mä hoidan sen pois kun saan Cavan sulle valmiiksi, pistä karsinaansa vaan”, kuului sitten Aliisan ääni, ja seuraavaksi mä ilahduin, sillä Rasmus tarttui kerrankin mukisematta tarjoukseen ja tupsahti kuikuilemaan mua Grannin pääpuolesta. Se oli vähän riskialtis sijainti, sillä mä olin juuri kiinnittämässä tamman satulavyötä, mutta Rasmus tunsi jo mun hevoseni eikä päästänyt sitä näykkäisemään kiukuspäissään.
“Mennäänkö yhdessä?” poika kysyi. “Voitaisiin käydä irroittelemassa.”

Irroittelulla Rasmus Alsila ei tietenkään tarkoittanut villiä bilettämistä, niin kuin joku toinen ehkä olisi voinut. Ei, me suuntasimme mun isoveljeni Alexanderin vinkkaamalle maastoreitille, joka alkoi treeniradan kulmilta. Alkumatkasta me nähtiin vilaus Falkencreutzien linnasta - sen kutsuminen kartanoksi olisi sentään ollut mun mielestäni vähättelyä.

“Aika uskomatonta olla täällä”, mä sanoin.
“Ai jaa?” Rasmus äännähti ja kääntyi vilkaisemaan mua Cavan satulasta. “Okei, ehkä vähän.”
“Mä en olisi tullut jos et sä olisi”, naurahdin. “Ehkä mä oon sun… mikä se on? Sellainen kaikkialle seuraileva ärsyttävä fani.”
“Äh”, Rasmus sanoi ja naurahti. “Eikun sä olet mun tyttöystävä. Ja ihana.”
Sille me molemmat naurahdimme enemmän tai vähemmän hämillämme. Sitten kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei se kuitenkaan haitannut, sillä meillä oli aina mukavaa silloinkin, kun me oltiin vaan yhdessä hiljaa.

Me ravattiin jonkun matkaa, ja sitten otettiin leppoisa laukkapätkäkin. Hevosissa oli virtaa, ja se oli musta hyvä, sillä mä olin etukäteen pelännyt Grannin jaksamisen puolesta. Katinkontit. Se oli kaikkea muuta kuin uuvuksissa ensimmäisen viikon jälkeen. Kai mä sitten olin tehnyt ihan oikeita ratkaisuja hypätessäni vain esteen-pari verryttelyissä ja sitten ne radat, joita me oltiin tänne tultu treenaamaan. Ne olivat olleet mahtavasti suunniteltuja ratoja. Joka kerta niissä oli teknistä haastetta, mutta myös tehtäviä, jotka rakensivat itseluottamusta. Meidän ollessa kyseessä sitä itseluottamusta tukevaa tekemistä tarvitsin lähinnä minä, mutta moni nuorta hevosta ratsastaja oli kiitellyt ratamestaria ratsunsa puolesta. Nauratti vähän. Granni ei varsinaisesti herättänyt mussa tarvetta kiitää ratamestarin puheille. Se oli hypännyt toistaiseksi fantastisesti, eikä sen itsevarmuudessa ollut mitään vikaa. Ei siinä ollut koskaan ollut, siis ei ainakaan puutetta. Jos jotakin, niin vähän ylimääräistä.

Uppouduin hetkeksi hekumoimaan vielä lauantain ratojen nostattamaan fiilikseen. Grannin kanssa me oltiin hypätty sekä metrikymppi että kaksikymppinen, ja molemmilla korkeuksilla se oli siivittänyt meidät tuplanollaan. Jos unohdettiin, miten surkeasti Trinan kanssa meni, mä saatoin melkein hetken aikaa kuvitella olevani sittenkin aika hyvä ratsastaja. Niin, oli parempi keskittyä siihen, että me sijoituttiin Grannin kanssa suuremmassa luokassa ja jäätiin pienemmässäkin ensimmäisenä ratsukkona ulos palkintosijoilta.

Katselin edelläni kulkevan ratsun selässä rennosti keikkuvaa Rasmusta, ja arvelin senkin olevan ihan tyytyväinen. Kahden ratapäivän jälkeen meidän yhteenlaskettu ruusukesaldo oli neljä; kaksi keltaista Grannille ja kaksi valkoista Rasmukselle Branin ja Cavan kanssa. Mä elättelin toiveita siitä, etteivät ne neljä sijoitusta jäisi meidän viimeisiksi.

Me oltiin jo hyvän aikaa taitettu taivalta vaitonaisina. Mun arvioni mukaan me alettiin lähestyä Falkencreutzien valtaisan maastoestealueen laitamia. Siellä ei saanut hypätä ilman lupaa, tietenkään, sillä Falkencreutzit eivät kai halunneet siivoilla mahdollisia vastuukysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia tiluksiltaan, mutta ratsastaa siellä sai ja ihmetellä, kuinka saattoikin olla niin mielettömät treeniolosuhteet lajiin kuin lajiin. Jopa Auburniin tottunut Rasmus oli jossain vaiheessa ilmoittanut, että miljonäärinä hän olisi saattanut joutua harkitsemaan hevosensa sijoituspaikkaa uudestaan. Kun mä olin vähän huolestuneena huomauttanut, että siinä tapauksessa mun voisi tulla sitä kova ikävä, se oli tuumannut kepeästi, että jos se olisikin multimiljonääri niin kai siinä sivussa munkin karsinavuokra menisi. Se oli ollut hilpeää leikinlaskua se, ja sen päätteeksi me oltiin sovittu, ettei koskaan mainittaisi Sokille edes vitsailleemme sellaisesta. Mä arvelin, että Kaajapurot eivät kyllä pahoittaisi mieltään. Korkeintaan Janna julistaisi, että nyt oli Rosengårdin hissuhiirellä noussut pissa päähän.

Rasmus katkaisi hiljaisuuden, ja sen äänessä kiemurteli sekoitus malttamatonta toiveikkuutta ja painokasta tarvetta olla hyvin vastuullinen ja vakava palkkaratsastaja:
“Mun tekisi kyllä hirveästi mieli joskus kokeilla, paljonko tästä lähtee vauhtia.”

Katsahdin Cavaa ja ymmärsin täysin, miksi Rasmuksesta tuntui siltä. Orihan oli täysiverinen viimeistä piirtoaan myöten; hienopiirteistä päätään, kuivia jalkojaan, syvää rintakehäänsä ja takaosaansa, joka oli selvästi nopean hevosen moottori.

Mä arvioin hetken tunnollisesti pohjaa, jolla me ratsastettiin, ja samalla ohjasin Grannin vaivihkaa turvallisen etäisyyden päähän Rasmuksen ja Cavan rinnalle aiempaa leveämmäksi käyneellä kulkuväylällä.

“Niin”, mä hymähdin. “Miksei kokeiltaisi? Otetaan kisa.”

Sen sanottuani mä en jättänyt Rasmukselle aikaa reagoida, vaan polkaisin Grannin vikkelästi laukkaan. Nopeasti tamma sinkosi täyteen vauhtiin, ja mä kuulin Rasmuksen nauravan ja sitten kuului vain tömisevä maa ja suhiseva ilma, ja me mentiin niin kovaa kuin hevosista irtosi, ja se oli hauskinta mitä mä olin tehnyt pitkiin aikoin.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Treenikevat1

Tietenkin Cava oli nopea, ja vaikka Grannikin oli, täysiverinen ori kiri rinnalle meidän varaslähdöstä huolimatta. Mä saatoin vähän löysätä otetta unohtuessani vilkuilemaan tosissaan mutta hyväntuulisesti meidän kanssa kilvoittelevaa Rasmusta, tai ehkä me vain oltiin hitaampia, sillä vähä vähältä Cava kiristi itsensä meistä ohi. Oliko eroa turvan- vai kaulanmitta vaiko kokonainen hevonen, kun me kohta ryhdyttiin jarruttelemaan hevosiamme, sitä mä en tiennyt. Mä tiesin vain, että niin hevoset kuin ratsastajatkin olivat sillä hetkellä riehakkaan hyvällä tuulella, ja se oli musta valtavan ihanaa. Oli kaksi asiaa, jotka tekivät mut iloisemmaksi kuin oikeastaan kai mikään muu maailmassa: nauravainen Rasmus Alsila ja elämäänsä tyytyväinen Tigraine.

Kesti hetken, ennen kuin kummankaan ratsu tasaantui kävelemään. Vapautunut hymy Rasmuksen kasvoilla sai mun sydämen viskelemään riemukkaita kärrynpyöriä, ja sitten se sanoi:
“Mitä järkeä olisi tyttöystävässä, jonka kanssa ei voi laukata kilpaa?”

Mä nauroin, yhä vähän laukan hengästyttämänä, ja sillä hetkellä se oli musta erinomaisen mainio kysymys. Halusin vastata, että ei mitään järkeä, mutta eivät ne sanat vaan suvainneet tulla lausutuiksi ääneen. Hymyilin vain, ja Rasmus jäi katselemaan mun kasvoja kai aika pitkäksi aikaa.

“Hyvä kevät”, mä sitten vain arvioin hyväntuulisena.
“Paras”, lausahti Rasmus, ja harvinaisen luottavaisena mä ajattelin, että niin olikin.

Vaikkei se ollut sellainen kuin mä olin suunnitellut.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.03.19 10:24
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 83
Luettu: 3968

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Luksusta vain
#sokkaluxlaunch - Tilaisuuteen valmistautumista

Sokka Luxuriesin lanseeraustilaisuus. No olihan sitä mietitty, kun ylellinen kutsukortti tupsahti postiluukusta. Oletin, että sellaisen saivat kaikki lähiseutujen hevosihmiset ja/tai raharikkaat — nehän eivät usein olleet sama asia, tai siis eivät enää sen jälkeen kun raharikkaat keksivät ryhtyä hevosihmisiksi. Aliisa oli joka tapauksessa innostunut välittömästi, tietenkin, sillä hän oli juhlivainen ihminen ja kuulemma omisti 40 paria korkokenkiä, vaikkei enää käyttänyt niitä juuri koskaan. Rasmus oli ehkä vähän huokaissut ja arvellut, että noinkohan sinne olisi välttämätöntä mennä pönöttämään.

Mä itse taas — niin, mä pohdin asiaa suunnilleen samalla huolekkuudella kuin mahdollista Saksaan lähtöä (en ollut vieläkään sanonut juuta enkä jaata Rasmukselle; välttelimme aktiivisesti aiheesta puhumista koska mä en tiennyt mitä päättäisin eikä Rasmus kai halunnut painostaa. Tai ehkä se oli kaikessa hiljaisuudessa tajunnut ettei se sittenkään halunnut lähteä eikä ainakaan mun kanssa. Tai jospa se oli jo ilmoittanut menevänsä ja mä olin vain häivyttynyt siitä suunnitelmasta kokonaan).

”Hmm, olisihan sinne hyvä mennä”, mä puntaroin lanseraustilaisuuteen osallistumisen mahdollisuutta ääneen.

Rasmus lojui sohvalla ja mä harpoin mattoa ympäri. Tai ei se aivan ollut harppomista, sillä niin tarmokas mä en askelluksessani ollut. Mulla oli sellainen fiilis kuin mä olisin tässä ollut tekemässä suurtakin päätöstä: tämä oli niitä asioita, joissa Rasmus odotti mun päättävän meidän molempien puolesta. Jos mä haluaisin juhliin, se lähtisi kyllä mun deitiksi, mutta jos en, se viettäisi mielellään perjantai-iltansa pitelemällä mua kainalossa ilman että meistä kumpikaan nousisi sohvankulmasta dipinsekoitusreissua kauemmaksi.

”Olisihan se mielenkiintoista nähdä, millainen myyntitila ja esillepano tuotteilla on, ja tietysti siellä on varmaan kaikki ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen olisi ihan hyväksi…” Ja sitten mun katse osui pukukoodiin ja mun naama mutristui suurta epävarmuutta kokevaksi rusinaksi. ”Mutta mun kai pitäisi pukeutua johonkin pikkumekkoon. Tai siis pikkumustaan.”

No niin. Jusu-Rasmus-Jusu-käännöstehtävä tähän väliin:
1) Se, mitä minä sillä tarkoitin: Kaksi syytä joiden vuoksi mennä ja yksi, joka hermostutti mua niin että teki mieli karttaa tilaisuutta.
2) Se, mitä Rasmus kuuli ja ymmärsi: Yksi yhdentekevä asia, yksi syy karttaa tilaisuutta ja Josefina pikkumekossa.

Muhun luotiin sohvalta pikainen katse, ja rahtunen uteliaisuutta äänessään mun poikaystäväni kysäisi:
”Ai. Millaiseen?”

Rasmus ei kai koskaan ollut nähnyt mua pikkumustassa, oivalsin. Tavallaan se oli hassua, sillä iltapuvussahan mä kyllä olin liihotellut, ja kyllä mä kotosalla käytin arkisia mekkoja ja mukavia hameita. Se vaan, kun en mä varsinaisesti koskaan ollut viihtynyt missään kovin cocktailmaisissa mekoissa. Mulle tuli aina kovin paljas olo, tai sitten mä pukeuduin vähän väljemmin ja peittävämmin kuin kukaan muu ja mut tuomittiin tylsäksi eikä riittävän juhlavaksi.

Rasmuksen kysymys pisti mut miettimään, ja päästä varpaisiin ja takaisin kiirinyt katse hykerrytti ja kainostutti yhtä aikaa. Kiepsahdin itsekin sohvalle. Nostin jalkani lattialta ja kiepautin käteni polvieni ympärille, kun mietin asiaa.

”Hmm. Niin… varmaan joku melko neutraalin värinen olisi tilaisuuden tyyliin sopiva, ja koodiin sopii polvimittainen tai vähän polven ylle ehkä, ei missään tapauksessa iltapukumittaista. Kai sen täytyisi olla vähän vartalonmyötäinenkin”, sanoin, ja nielaisin irvistyksen; mutta sitten mä vilkaisin Rasmusta, joka katseli mua sivusilmällä ja mahdollisesti kuvitteli mun päälle jotakin muuta kuin ne mustat college-housut ja topin, joissa mä sillä hetkellä hilluin.

Yhtäkkiä mua ei sillä tavalla irvistyttänytkään. Mun kasvoille hiipi utuisella tavalla velmu hymy.

”Sä et olekaan kai koskaan nähnyt mua pikkumustassa”, toistin aiemman ajatukseni ääneen.
”En kai”, Rasmus vahvisti, oli hetken hiljaa ja rohkeni sitten vitsinomaisesti kehaista: ”Tuskin mua haittaisi katsella sua sellaisessa.”

Me mentiin molemmat hämillemme. Sellainen villi vihjailupuhe ei ollut meidän leipälajimme. Joka tapauksessa se pisti virneen kutittelemaan meidän molempien suupieliä, ja sitten mä ajattelin, että voisin mä kyllä pukeutua pikkumustaan. Ehkä mä jopa tuntisin oloni vähemmän vaivaantuneeksi sellaisessa, jos tietäisin, että olisi ainakin yksi silmäpari joka katsoisi mua ihaillen. Kyllä kai Rasmus niin tekisi, olihan se vähän sen velvollisuuskin kun se oli mun poikaystävä ja kaikkea. Ainakin mä pistäisin parastani ja yrittäisin näyttää sen silmissä riisut…….. Ajatus punastutti ihan liikaa. En sitten voinutkaan ajatella sitä loppuun saakka. Hädin tuskin puolimatkaankaan.

Mä olin kuitenkin jo keksinyt, mitä mä haluaisin laittaa päälleni. Se edellyttäisi lainausreissua Otaniemeen Hannan luo. Onneksi päätöksensyntyhetkellä juhliin oli vielä aikaa, ja onneksi Hanna ilahtui kun mä ehdotin kyläilyä. Yksi onni lisää oli myös se, että me oltiin niin samanmittaisia keskenämme. Hanna, joka oli aina ollut meistä menevämpi ja innokkaampi shoppailijakin, sovitutti mulla läpi suunnilleen koko arsenaalinsa. Sain sitten lainaan kaksi mekkoa: sen, joka mun pitäisi ylleni laittaa, ja sen, joka toimisi back up -asuna siltä varalta ettei mun rohkeus riittäisikään siihen varsinaiseen asuun.

Mutta riitti se, sillä sitten kun mun kämppis oli kehunut mua aliisamaisen vuolaasti, mä tajusin että kyllä mä halusin nähdä poikaystävänikin reaktion. Jospa se ei häpeäisi silmiä päästään, kun me nostettaisiin malja Sokka Luxuriesille. Parhaassa tapauksessa ne silmät olisi tiiviisti mussa eivätkä ihan helpolla irtoaisikaan.

Mutta ei ne kyllä liian tiiviisti saisi muhun liimautua, koska sitten alkaisi ujostuttaa, ja mä en ollut oikeastaan vielä toipunut aiemmastakaan punastuksestani. Tarkoitin sitä puolitiehen jäänyttä ajatusta - ja taas alkoi kainostuttaa.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Lux

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.03.19 20:27
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 57
Luettu: 2370

Äideistä ja lapsista parhaat

Sunnuntaina 10. helmikuuta @Rasmus A.:n asunnolla. Suljettu. #jusmus

Mä lojuin selälläni tyynyjen tukemana ja silittelin mun sylissä makaavan Rasmuksen selkää ja pyörittelin välillä sen ihania hiuskiehkuroita sormieni ympärille. Raukean oleilun katkaisi mun puhelin, joka soi vaativana.

”Hallå? Josefina”, vastasin kurotettuani puhelimen käteeni ja vilkaistuani soittajan nimen näytöltä.
”Hej”, äiti tervehti ja kysyi kärsimättömään sävyyn, oliko mulla aikaa puhua hetki.
Vastasin, että tietysti oli, enhän mä muuten olisi vastannut lainkaan. Odotin saavani huutia moisesta nenäkkyydestä, mutta ei. Äidillä oli kiireisempää asiaa: hän oli tavannut tamma- ja varsanäyttelyissä Jaana Alsilan.

Mä olin vähällä kysyä, että vem??, mutta vältin viime hetkellä itseni nolaamisen. Alsila. Mun syleilyssäni oli yksi sellainen. Tietysti Jaana Alsila oli mun poikaystäväni äiti. Kyllähän mä sen muistin. Se vaan ei kuulemma ollut muistanut mua, kun äiti oli alkanut jutella meistä, siis musta ja Rasmuksesta.

Jaana Alsila ei ollut tiennyt mun olemassaolostani mitään, ja se oli äidistä ollut valtavan kiusallista. Mun vapaa käsi, joka oli piirrellyt kuvioita Rasmuksen selkään ja välillä tukistanut hellästi sen niskavilloja, hidastui ja pysähtyi mun huomaamatta.

Sitten äiti itselleen ominaiseen tyyliin ilmoitti sangen viileästi, että mun piti miettiä, oliko Rasmus Alsila lainkaan tosissaan mun kanssani. Pian sen jälkeen puhelu päättyi.

Mietin tovin, voisinko vain sivuuttaa koko asian.

Mutta en mä voinut. Mun teki mieli irvistää kuullessani, miten kepeältä mun ääneni kuulosti, kun mä kerroin muka hauskana sattumuksena Rasmukselle:
”Oho, meidän äidit tapasi toisensa.”
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.02.19 12:44
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Äideistä ja lapsista parhaat
Vastaukset: 21
Luettu: 243

Tallipäiväkirja

Nelinkontin Penna Vaanilan edessä
(Siitä ei muuten ikinä seuraa mitään hyvää)
28. tammikuuta 2019 #jusmus

Siinä mä siivoilin kaikessa rauhassa tallia, ja tallitöitään tekevä Penna häilyi vähän väliä jossain näkökentän laitamilla sen näköisenä kuin olisi pohtinut hyvin ankarasti jotakin ja odottanut multa kannanottoa. Harmi vain sen kannalta, etten mä osannut lukea sen ajatuksia ja vastata kysymykseen, jota se ei ääneen esittänyt. Mä saatoin vain arvailla levottomana, mitä se oikein tahtoi ja epäröidä sen suhteen, tahtoiko se oikeastaan mitään vai kuvittelinko mä vain.

Penna lakkasi hetkeksi pujahtelemasta näkyviin, kun mä sukelsin toimiston kimppuun. Joku huolimaton rapatassu oli potkinut pöydänjalkoja, sillä niissä oli selkeitä kuratahroja. Niinpä mä laskeuduin kontilleni lattialle ja huiskautin rättini esille kuin paraskin rytminen voimistelija nauhansa.

Ja tietenkin Penna paukahti paikalle juuri silloin, kun mä olin nöyrästi nelinkontin toimiston lattialla.

Se ei ensin nähnyt mua, koska sen katse haki jotakuta normaalin ihmisen korkeudella olevaa. Sitten sen katse tipahti sinne lattianrajaan, missä mä nyt satuin kykkimään, ja sen pää liikahti sillä tavalla taaksepäin, että sen leukaluiden ympärille ilmestyi ujo rengas. Mä en ollut tiennyt, että se oli Pennan kohdalla mahdollista, mutta ilmeisesti sekin pystyi tekemään itselleen kaksoisleuan. Nopeasti se kuitenkin ilmeisesti päätti, että oli aivan tavallista, että mä odottelin sitä neliraajaseisonnassa toimiston lattialla, ja avasi sanaisen arkkunsa niin kuin keskusteluasetelmassa ei olisi mitään kummallista.

“Kuule, Jusu, mä olen miettinyt yhtä juttua!”
“Jaa?” äännähdin ja mietin, pitikö mun nousta, mutta olin jotenkin liian halvaantunut tehdäkseni niin.
“Niin että onko se Alsila joku sun poikaystävä vai?”

Sitäkö se oli niin kovasti miettinyt pitkin aamua, mä ajattelin, ja mua olisi naurattanut, jos en olisi ollut niin hämmentynyt. Mun ajatukset hairahti niihin kaikkiin kertoihin, kun mä, Rasmus ja Penna oltiin oltu samassa tilassa. Niitä kertoja ei ollut montaa, ja ne tapahtuivat yleensä tallilla. Oli kohtalaisen ymmärrettävää, ettei Penna tiennyt mun parisuhdestatustani varmaksi, sillä mä olin ankarasti kieltänyt Rasmusta häiritsemästä mun työntekoa katselemalla mua sillä tavalla, eikä se nyt muutenkaan ollut mikään julkihipeltelijä. Me varmaan vaikutettiin kohteliailta tuttavilta aina silloin kun joku nyt sattui hengittämään meidän kanssa samaa ilmaa.

No, sitten oli kyllä se yksi kerta, kun me oltiin oltu Rasmuksen kanssa kahvilla Pionissa ja Penna oli sattunut paikalle. Me oltiin istuttu siivosti vastakkain mun poikaystäväni kanssa, kun Penna oli hoksannut meidän olemassaolon. Tomerasti se oli kiitänyt tarjottimensa kanssa meidän luokse ja tömäyttänyt takalistonsa Rasmuksen viereiselle penkille (voinette kuvitella Rasmuksen lievästi häiriintyneen ilmeen ilman kuvailujakin).

Se oli ollut vähän kummallista. Nyt mä oivalsin, ettei Penna tosiaankaan ollut tajunnut meidän olevan treffeillä. Ehkä mun siis piti valaista sitä asiasta.

“Joo”, mä ähkäisin yhä kontillani lattialla.
“Mielenkiintoista!” Penna julisti juhlavasti.

Olisin ehkä ollut ihan tyytyväinen, jos se keskustelu olisi jäänyt siihen eikä Penna olisi ottanut asiakseen kertoa mulle, miksi se oli niin kiintoisa juttu. Toisaalta - ei, en olisi ollut tyytyväinen, vaan olisin arvaillut syytä Pennan omituiselle lausahdukselle loputtomiin (oliko muka niin kummallista, että joku oli kelpuuttanut mut tyttöystäväkseen? Vaikutettiinko me sisaruksilta? Oliko Rasmus sanonut sille jotakin teilaavaa musta?).

Ja toiiiisaaaalta... huolestunut arvaileminen olisi voinut olla miellyttävämpää kuin Penna Vaanilan todellinen ajatuksenjuoksu:
“Eikö ole vähän arveluttavaa olla töissä samassa paikassa jossa oma partneri käy? Kyllähän aikuiset ihmiset nyt periaatteessa osaa pitää näppinsä kurissa silloin kun kuuluu, mutta entäpä jos kiusaus käy liian suureksi. Työajalla paneskelu on kyllä työnantajaa kohtaan skandaalimaisen epäortodoksista.”

Mä olin kauhuissani [toim. huom. kun kursiivikorostus ei enää riitä]! Jos olin ollut halvaantunut jo aiemmin, niin nythän mä vasta hyydyin totaaliseksi kipsimuotiksi itsestäni. Jotakin tapahtui myös mun aivoille. Ne lähettivät mun äänikoneistolle komennon, ja mun silmät laajenivat soppakulhoiksi, kun mä kuulin omat änkyttävät sanani:
“M-mutta eihän - eihän me… ikinä.”

Työajalla, lisää nyt että työajalla, mä käskytin itseäni, mutta Pennan kasvonilmeiden seuraaminen kai varasi multa kaikki kyvykkäät aivosolut.

“Ette - IKINÄ?” se kysyi tyrmistynyt ilme korealla naamallaan.

Työajalla, tarkenna nyt että työajalla, mä käskytin itseäni.

“Niin, ei”, mun oma ääneni sen sinetöi: Penna Vaanila oli juuri alkanut pitää mua ja Rasmusta todella omituisina ja kenties estyneinä neitsyinä, ja olisi vain ajan kysymys, kun se tieto (“TIETO”!!!) lipeäisi siltä esim. sen parhaalle ystävälle Märta Merenheimolle.

“Mieeeelenkiintoista”, Penna sanoi taas, nyt oikein herkutellen ja mässäillen sillä typerällä sanalla, jonka se olisi mun puolestani voinut tunkea syvälle sulkijalihastensa tuolle puolen.

Ajatus oli mukavan kapinallinen, ja mä olisin mielelläni sanonut jotakin sen suuntaista Pennalle ääneenkin. Mutta silloin kun on 1) kontillaan lattialla rätti kädessä, 2) juuri  käynyt elämänsä vaivaannuttavimman keskustelun ja 3) alkanut tajuta, että nyt jos koskaan olisi paikallaan toivoa ettei Rasmus IKINÄ kuulisi tästä tilanteesta - silloin ei kuulkaa ole ihan vikkelimmillään terävien sivallusten kanssa. Ja jos mä en parhaimmillanikaan ollut kovin tehokas sellaisessa pelissä…

Mä en saanut sanottua Pennalle yhtään mitään. Se hymyili mulle maireasti, toivotti mukavaa työpäivän jatkoa ja lupasi, ettei häiritse mua enää. Sitten se liukui peruuttaen ovesta pihalle ja mä kuulin sen hymisevän. Voi jestas, miten kovasti mun teki mieli takoa naamaani toimiston pöydän kuraista jalkaa vasten.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 28.01.19 10:04
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 54
Luettu: 2660

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Miten he käyttäytyivät
Zenin gaalailta. Yhteiskirjoitus @Rasmus A. #jusmus

c) Oliko tämä vissy- vai vodkashotti?:
Mitä tapahtuu kun ilta etenee ja juomat vahvistuvat menon mukana? Vai jäätkö edes sinne saakka juhlimaan — jos et, niin mikä sai sinut lähtemään aiemmin? Huumori on valttia tässä tehtävässä!


Miten Josefinaa hermostuttikaan! Siinä sitä oltiin, valmistautumassa juhliin fiineimmässä miljöössä, missä hän oli ikinä ollut, ja hän oli sentään syntynyt ja kasvanut kartanossa. Voi kunpa hänen asuvalintansa olisi onnistunut. Kunpa ehostus olisi yhtä virheetön kuin Vilhelminan tekemä. Kunpa hiukset pysyisivät kurissa. Siemaus kuohuviiniä, jonka he olivat korkanneet, ei onnistunut hälventämään huolia, mutta jotakin juhlan tuntua siinä oli.

Mekon kanssa Josefina tarvitsi apua. Niinpä hän pölähti kylpyhuoneesta poikaystävänsä luo. Rasmus ei ollut vielä vaihtanut vaatteitaan, mutta aivan hyvin he vielä ehtisivät täyteen juhlatällinkiin, kumpikin.
”Voisitko napittaa?” tyttö kysyi ja käänsi Rasmukselle odottavasti selkänsä. Levottomana hän vilkuili samalla peilikuvaansa.

Rasmuksen mielestä Josefina näytti niin kauniilta, että hänen oli nipistettävä itseään uskoakseen, että oli hereillä. Miten Josefina onnistuikin aina olemaan niin elegantti ja viehättävä, ja mitä Rasmus oli tehnyt ansaitakseen sellaisen naisen? Miehen sormet vähän haparoivat, kun hän astui Josefinan luo ja alkoi varovasti kiinnittää mekon nappeja.

“Näytät mielettömän upealta”, Rasmus sanoi itselleen epätyypillisen monisanaisesti saatuaan urakan päätökseen ja halasi Josefinaa kevyesti takaapäin.

“Hmm”, Josefina vain hymähti, mutta hymyili Rasmukselle peilin kautta. “Viimeistelen vielä kampauksen.”

Josefina livahti Rasmuksen halauksesta takaisin kylpyhuoneeseen, ja sillä välin Rasmus vaihtoi itse juhlavaatteisiin. Puku tuntui kiristävän vähän oudoista paikoista, vaikka peilikuva ei paljastanut mitään kummallista. Eihän se erikoisen hätkähdyttävä asukokonaisuus ollut, mutta toisaalta hätkähdyttäminen oli yksi viimeisistä asioista mitä Rasmus halusi tehdä.

Nähdessään Rasmuksen juhlapukimissaan Josefina henkäisi — sekä ihastuksesta että kauhistuksesta. Miten syötävän hyvältä toinen näyttikään… ja minkä kardinaalimokan hän olikaan tehnyt pukukoodin suhteen!
Kära... upea smokki”, Josefina sanoi ja tunsi epätoivon nostavan päätään. ”Mutta pukukoodissa sanottiin vähintään frakki.”

Pari tuijotteli toisiaan katastrofimieliala silmäparista toiseen peilautuen.

”Sun pitäisi auttaa mua tollaisten asioiden kanssa”, Rasmus pihahti vähän hätääntyneenä. ”En mä ole hyvä pukukoodien kanssa!”
”Olisin mä auttanut, mutta enhän mä tiedä että sä tarvitset apua, jos sä et kysy”, Josefina henkäisi.
”Tosi kiva nyt mennä sinne”, Rasmus urahti, ja Josefina, joka näki toisen harmistuksen ja hätäännyksen sekaisen tunnetilan, kiirehti kaatamaan poikaystävälleen täytettä kuohuviinilasiin. ”Varmana katsovat nenänvartta pitkin että mikä urpo -”
”Eivät katso! Sä näytät upealta”, Josefina kiirehti kehumaan, ojensi lasin Rasmuksen käteen ja pelmahti itse suukkoetäisyydelle. ”Ja mä pidän huolen, ettet sä ehdi huomata jos joku törppö huokailee.”

Kalpeaan kultaan pukeutuneen tyttöystävän viehko hymy ja vikkelät suudelmat eivät täysin riittäneet rauhoittamaan Rasmusta, mutta kuitenkin riittävästi, että parivaljakko uskalsi kokonaisuudessaan istahtaa taksiin kuohuviinipullon loputtua.
”Oltaisiinhan me voitu jäädä vain huoneeseenkin”, Rasmus vielä haikaili niin hiljaa, ettei etupenkillä istuva Heidi (luultavasti) kuullut, mutta sai kohdeyleisöltään vastaukseksi vain torppaavan naurahduksen.

”Ehkä ihan hyvä, ettei jääty”, Josefina palasi aiheeseen vasta, kun Dzelzainin linna jo häämötti edessä. ”Kuinka usein pääsee tällaiseen paikkaan?”
”Odotapa kun näet tanssisalin”, Heidi hymähti.
“Pitääkö siellä tanssia?” Rasmuksen kysymys oli lannistunut huokaisu.
Heidi ja Josefina sen kun hykertelivät vastaukseksi. Rasmuksen ilme kävi epäluuloiseksi, mutta pian tilalle kohosi loisteliaan lokaation aiheuttama mieto uteliaisuus.

Oli hyvä, että mukana oli kaiken jo kertaalleen kokenut Heidi. Hänen seuransa turvin he välttivät monet potentiaaliset mokat, kuten eksymisen (Rasmukselta sellainen aina sujui) ja täydellisen sanattomaksi torveloksi jännittymisen (Josefinassa oli sitä vikaa). Toisaalta Heidin ankaran alkoholiton linja teki kontrastin nuorille hupsuille, jotka eivät sentään sammaltaneet tai kompuroineet, mutta tunsivat olonsa tavanomaista pirskahtelevammaksi. Ei sillä, että etenkään Rasmus olisi tavallisesti juuri pirskahdellut.

Oli vaikea käyttäytyä sovinnaisesti, kun oli salakavalasti lipsahtanut päihtymyksen puolelle ja vieressä istui upea seurustelukumppani. Välillä Rasmus tunsi Josefinan käden sipaisevan reittään, ja Josefina näki sivusilmällä poikaystävänsä unohtuvan katselemaan häntä. Illallinen lähestyi loppuaan, ja kummallekin alkoi olla selvää, etteivät he viettäisi vuodenvaihdetta muun juhlaväen seassa. Kepeä hiprakka ja lähestyvä keskiyön hetki villitsi.

Ruokailun jälkeen Josefinan ohimenevän nopea mutta ehdottoman paheellinen hymy ja korvanjuuressa henkäisty ajatus taksista ja majatalosta ei juuri auttanut keskittymään parhaillaan pidettyyn puheeseen.

”No hitto mennään”, Rasmus totesi kohta matalasti Josefinan korvanjuuressa.
”Mitä?”
”Majataloon.”
”Vuosi ei ole edes vaihtunut… voidaanko me muka…”
”Voidaan me. Ei kukaan huomaa, kaikki seuraa puhetta.”

Josefinan katse kiersi väenpaljoutta heidän ympärillään. Rasmus saattoi olla oikeassa. Josefina näki keskittyneitä katseita, joista yksikään ei suuntautunut heihin. Niinpä hän antoi kepeän virneen hipaista suupieltään ja nyökkäsi yhtä huomaamattomasti.

Niin kaksi nuorta livahti muiden katseita vältellen omille teilleen.

”Apua”, Josefina vinkaisi yhtäkkiä, ja Rasmus hidasti säikähtäneenä kulkuaan.
”Nyrjähtikö sulla nilkka vai??”
”Ei! Amanda katsoi tänne.”
Rasmus naurahti hermostuneena.
”Mä olen melko varma, että se hymyili”, Josefina jatkoi, ja hänen äänensä oli levoton ja silmät kauhistuneet.
”Eihän Amanda hymyile”, Rasmus huomautti kuivasti, mutta vilkaisi kuitenkin olkansa yli sinne, minne muu juhlaväki jäi kaksikon kulkeutuessa kohti omaa rauhaansa.

Se oli tietenkin totta. Silti… Josefina oli varma siitä, mitä oli nähnyt. Pahansuovan hymynkareen Amanda Sokan huulilla. Jos Josefina olisi osannut lukea ajatuksia, hän olisi tavoittanut seuraavat sanat: ujot on pahimpia.

Ujoja tai ei, kumpikin tunsi olonsa luontevimmaksi poissa väenpaljouden keskeltä. Kaksin nauru raikasi hieman rohkeammin ja keskustelu virtasi vapaantuneempana, kunnes se majatalon huoneen seinien sisäpuolella hiipui.

Jossakin vaihtui vuosi, mutta kaksi Kallan seudulla kohdannutta ei tiennyt siitä mitään.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.01.19 15:04
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 57
Luettu: 2370

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Paljon puhetta pipareista
Maanantai, 17. joulukuuta 2018 #jusmus

Mä olin ehkä vähän höperö jouluihminen, mutta sitten oli Aliisa, joka sai mut vaikuttamaan täydellisen järjelliseltä. Olisittepa nähneet Rasmuksen ilmeen, kun se tuli käymään Aliisan jouluvimman iskettyä asuntoon hurrikaanin lailla! Noidan tytär oli oksentanut joulua, glitteriä ja härpäkkeitä jokaiselle vapaalle pöytäpinnalle yhteisiä tiloja myöten ja ripustellut valoja sinne ja tänne.

"Aika... jouluista", Rasmus kommentoi ihailtavan neutraalisti, ja mä hymyilin sille velmusti.

Oli munkin huoneessa vähän joulua, mutta pari tuikkukippoa, yhdet tunnelmavalot ja joulutähti ikkunalla eivät vaikuttaneet yhtään liiallisilta, kun siirtyi sinne olohuoneen yltäjouluisuudesta. Mä en edes pistänyt mitään joululauluja soimaan. Niitä ehtisi sitten myöhemminkin, tai ehkä ne voisi tyystin unohtaa. Ne jäisivät kuitenkin turhauttavalla tavalla soimaan korvissa. Sen sijaan mä kyllä ylipuhuin Rasmuksen piparipuuhiin.

Ja mä tarkoitin ihan oikeaa leipomista. Mä halusin tehdä piparkakkutalon, koska sellainen oli aina tehty kotikotonakin.

Se ei ollut ihan kauhean hyvä idea.

"Miksi me ikinä ryhdyttiin tähän?" parkaisin tuskastuneena.
"Koska sä halusit", Rasmus muistutti. Mä mulkaisin sitä julmistuneena. Oli silläkin tässä asiassa joku vastuu.
"Mikset sä sanonut ettei meidän kannata kun me ei osata!" tivasin nyreänä.
"En mä arvannut että me ollaan näin huonoja", Rasmus puolustautui suupielet vähän nytkähdellen.

Sitä katsellessa muakin nauratti, kunnes mä käänsin katseeni nippa nappa pystyssä pysyviin piparkakkuseiniin. Voin kertoa, että sen talon nurkista veti ja katto vuoti.
"Mun siskon lapsetkin tekee hienompia piparkakkutaloja kuin me”, huokaisin, kun meidän tönö sortui kolmatta kertaa. Siinä huokaisussa oli vähän hymyäkin, mutta ehdottomasti myös pettymystä. Miten tämä voikin olla niin hankalaa?
"Ne on saaneet enemmän harjoitusta."
"Ne on neljä ja puoltoista."
"Ai", Rasmus sanoi ja oli hetken hiljaa. “Jos sulla olisi molemmat kädet käytettävissäsi…”
Mä naurahdin.
“Sä puhut ihmiselle, joka polttaa suunnilleen keitinvedenkin pohjaan. Leipominen ei ole yhtään enempää mun vahvuus kuin kokkaaminen”, analysoin hyvin realistisesti.

Rasmus pohti pienen tovin. Se ymmärsi kai, ettei se voinut kiistää mun arviotani omista kyökkikyvyistäni, koska se oli ehdottoman tosi tuomio, mutta se yritti kuitenkin vielä viimeistä puolustuspuheenvuoroa:
"No, mä olen melko varma, että me ratsastetaan paremmin kuin ne."
"Vielä", mä tyrskähdin. "Kohta ne päihittää meidät siinäkin."

Rasmus ei uskonut, mutta se ei tuntenutkaan mun isosiskoa. Se oli taikuri, kasvattajanakin. Vilhelminan lapset osaisi seitsemää kieltä, ennen kuin ne edes menisi kouluun, ja siinä sivussa ne soittaisivat neljää instrumenttia ja hallitsisivat vähintään kahden urheilulajin, no, pikkulasten kisoja. Aikuisina ne kilpailisivatkin sitten Olympialaisissa, ja jos niiden morfar ja mormor voisi vaikuttaa lajiin, niin tietenkin esteratsastuksessa.

“Olisikohan meidän viisasta vaan luovuttaa?” huokaisin lopulta, kun meidän surkea piparkakkumörskämme ei kerta kaikkiaan tahtonut pysyä pystyssä.

Miten typerä ehdotus! Se, että mä olin päästänyt sellaisen hupsuuden lipeämään suustani, kertoi, etten mä ehkä sittenkään tuntenut Rasmus Alsilaa ihan perinpohjin. Mun poikaystävä katsoi mua sen näköisenä, ettei sellainen tullut kuuloonkaan.

“Luovuttaa? Ei kun kyllä tästä talo tulee”, tuo päämäärätietoinen rakennusmestari ilmoitti. “Jos sun siskon lapset pystyy siihen niin kyllä mekin.”

Mä nauraa hykertelin ja istahdin sitten takaisin pöydän ääreen Rasmuksen vierelle. Annoin sen puuhastella piparijuttujaan. Itse nojasin leukani vasempaan käteeni, jonka kyynerpää nojasi pöytään, ja katselin ankarasti keskittyvää rakentelijaa haaveellisena. Välillä Rasmus pyysi mua pitelemään jotakin osaa pystyssä, ja silloin mä tietenkin tein niin enkä vain nojaillut. Mulla ei ollut mitään sitä vastaan, että se vähän komenteli mua. Mulla ei ollut mitään sitäkään vastaan, että se oli niin komea. Mun oli pakko muiskauttaa pusu sen poskelle siitä huolimatta, että mua vähän huoletti, häiritsisinkö niin tekemällä sen keskittymistä.

Mutta ei. Rasmus oli päättänyt saada piparkakkutalon pysymään pystyssä, ja niin se sitten vaan pystytti sen. Mä katsoin ilahtuneena taloa, mutta vielä haltioituneempi mä olin katsellessani sen rakentajaa.

“Me tehdään tästä kyllä jokavuotinen perinne!” mä kehräsin ja pussasin taas poikaystävääni palkaksi sen periksiantamattomasta uurastuksesta.
“Ei kyllä tehdä”, Rasmus sanoi nopeasti, mutta sitten sen ilme meni merkilliseksi.

Mä luulen, että se tajusi saman kuin mä: jokavuotinen perinne tarkoitti, että jouluja ja piparkakkutaloja tulisi lisää. Yhteisiä jouluja. Mä punastuin ja kävelytin sormeni harhautukseksi poikaystäväni farkkujen peittämälle reidelle ja siitä kohti vyönlenkkejä.

“Okei, voidaan me tehdä”, Rasmus päätti vikkelästi ja mä henkäisin vasten sen huulia, kun se kumartui vikkelästi suutelemaan multa järjen vähän sumeaksi.

Mä annoin käteni liukua yhä ylemmäs, ja sivusilmällä ja puolikkaalla mielellä tajusin ihmetellä, missä vaiheessa olin sotkenut käteni jauhoihin, jotka nyt täplittivät Rasmuksen housujen ja paidan kankaita. Se ajatus ei ollut kovin pitkäkestoinen, koska huiskis! se katosi jonnekin tärkeämpien juttujen tieltä. Mun käteni löysi paikkansa Rasmuksen niskantakaa.

“Me nähdään vasta”, mä aloitin vähän hengästyneenä, mutten osannutkaan laskea, monenko päivän päästä me seuraavan kerran näkisimme toisemme. Rasmus oli lähdössä Saksaan, ja sitten mä olisinkin jo Rosengårdissa joulunvietossa, kun se palaisi. Mä arvioin, etten voisi lähteä kartanolta ennen Tapaninpäivää. Se ei vaan olisi sopivaa.
“Mm, niinpä”, Rasmus mumahti nojaten otsaansa mun otsaan ja katsellen mua koiranpennunsilmillään aikamoisen intensiivisesti mun omiini.
“Ennen kuin me lähdetään. Sinne”, mä sanoin kyvyttömänä tarkentamaan, mitä sinne tarkoitti, mutta kyllähän Rasmus tiesi.

Dzelzainin linna odotti.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 17.12.18 17:11
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 57
Luettu: 2370

Grannin päiväkirja


1. Sirpaleista ja silmäteristä
1. joulukuuta 2018. #loppuhuipennus #jusmus

Mä olin kaatunut, ja kova maa oli ottanut mut jäisenä vastaan. Siinä murtui luu ja samalla murtui jotakin muuta. Mun suunnitelmat loppuvuodelle menivät kertaheitolla säpäleiksi, ja niitä sirpaleita mä sitten rupesin raapimaan kasaan. Piti saada liimattua kokoon järkevä uusi suunnitelma kahdelle hevoselle. Sitten piti oppia elämään sen kanssa, ettei se suunnitelma ollut samanlainen kuin alkuperäinen. Etten mä pystynyt itse toteuttamaan mitään. Mun tehtävä olisi katsella vierestä, kun muut ihmiset ratsastaisivat todeksi mun omat tavoitteeni. Omaksi yllätyksekseni mä jouduin nieleskelemään karvasta ja kitkerää katkeruutta sitä ajatellessani.

Ensimmäinen huolenaihe oli Trina, jonka omistajalle mun oli ollut tarkoitus olla avuksi. Pitäisikö se lähettää takaisin nyt, kun se oli ihan vastikään tullut? Yhteistyö sen kanssa oli alkanut niin hirvittävän hyvin, että harmitti. Mä olin vihdoin saanut sellaisen hevosen, jonka kanssa voisin onnistua ja oppia taas luottamaan itseeni.

Apu löytyi yllättävältä taholta. Mun sisareni Vilhelmina ei ollut ratsastanut vuosikausiin aktiivisesti, tai siis ei juuri lainkaan, mutta Trinasta kuullessaan se innostui.
“Mutta sulla on lapset ja työt ja onhan tänne matkaa ja miten sä oikein ehdit?” kyselin huultani pureskellen, kun Vilhelmina soitti mulle. Mietin myös, vieläkö Vilhelmina osaisi, mutta sitä en iljennyt sanoa ääneen.
“Järjestelykysymyksiä”, Vilhelmina sanoi, niin kuin se olisi ollut ihan itsestäänselvää.
Jätin huomauttamatta, että eipä se ollut aikoihin järjestellyt asioitaan niin, että olisi ehtinyt tallille. Miksi nyt?
“Kuule, Josefina”, se sanoi lempeän kuuloisena aivan kuin olisi kuullut, mitä mä ajattelin. “Mä haluan olla sulle avuksi. Ota apu vastaan.”

Sitten se osoitti olevansa myös realisti:
“Tietenkään mä en pysty pitämään sitä missään huippuvireessä, enkä mä aio hypätä sillä mitään julmetunkokoisia esteitä, mutta kyllä mä osaan hevosen liikkeellä pitää. Sehän on aika kiltti hevonen? Ja sitten komennetaan Alexander hyppäämään sillä joskus, ja onhan sulla kykeneväisiä tuttavia. Poikaystäväkin.”

No, Vilhelmina sitten kävisi ratsastamassa Trinalla minkä kerkeäisi. Heidi, jonka tallissa hevonen asui, auttaisi. Rasmukseltakin liikenisi varmaan joskus aikaa ratsastaa Trina samalla, kun se kävisi hoitamassa Easyn.

Grannin ympärillä olikin onneksi jonkin sortin tiimi. Kuullessaan, miten mun kävi, Verneri lupasi auttaa minkä pystyisi, ja samassa tallissa oli muitakin kyvykkäitä ratsastajia, niin hän muistutti. Heidi oli jo aiemmin vakuutellut, että jos hän suinkin ehtisi, kyllä hän Granninkin kanssa avittaisi. Se uusi Jesse Arokin oli kaiketi ihan kelpo kenttäratsastaja, joka varmaan pysyisi Grannin selässä, jos ikinä uskaltaisin pyytää siltä apua. Mun kämppikseni Aliisa tarjoutui viemään tammaa maastoon, ja mä en epäillyt hetkeäkään, etteikö se olisi riittävän peloton siihen hommaan. Olisi ollut vähän ilkeää uumoilla, ettei Aliisa ehkä ollut tarpeeksi järkevä pelätäkseen, mutta… no. Niin.

Mä viivasin kalenteristani surkeana yli Kalla CUPin viimeisen osakilpailun. Olin haaveillut, että hyppäisin siellä Grannin metrin lisäksi myös yhden isomman luokan Trinalla. Nyt kumpikaan startti ei toteutuisi.

Halusin silti, että Granni pääsisi kilpailemaan.

Siispä käännyin mun poikaystäväni puoleen. Mikä tuuri, että se sattui olemaan taitava esteratsastaja, joka vieläpä piti kilpailemisesta. Tietysti se lupasi startata Grannilla, ja mä hymyilin kauniisti kiitokseksi. Vielä silloin se hymy oli aito eikä tippaakaan teennäinen, mutta vähän myöhemmin mä kuitenkin huomasin tuntevani toisin. Nökötin silloin Rasmuksen kainalossa katselemassa leffaa ja oikeastaan vähän toivoin, että olisinkin yksin. Huultani pureskellen mä nimittäin ajattelin pahoja asioita omasta poikaystävästäni. Tai en niinkään tyypistä itsestään, koska hänestä pidin niin kamalan paljon ettei siinä ollut enää mitään järkeä.

Pikkumaisesti mä pallottelin silti mielessäni ajatusta, että mitä jos Rasmus veisi voiton Kalla CUPissa. Se oli kuitenkin aika lähellä mua. Meidän välissä oli vain Matilda Tammilehto, ja se voisi aivan hyvin kiilata Grannia nuoremmalla hevosellaan tai lainakonkareillaan voittoon. Niin voisi Rasmuskin, jonkun omansa tai mun hevoseni avulla nyt, kun mä en itse voinut edes osallistua.

Reilu voitto olisi helpompi hyväksyä.

Nyt teki mieli vetää Granni Rasmukselta takaisin, vaikka miten niin takaisin, kun en sitä itselleni voisi ottaa kilpailtavaksi kuitenkaan?

Tunsin oloni ihan hirveäksi ihmiseksi, kun annoin mokoman typerän kilpailun mustata mun mieleni niin. Minä, Josefina Rosengård, joka olin koko ikäni toivonut, ettei mun tarvitsisi kilpailla! Mitä mä yhden osakilpailun perään porusin? Rankingpisteiden? Mä en ollut koskaan havitellut mitään voittoa maailmassa niin kovasti, että olisin tuntenut tällaista kipua siitä, etten voinut osallistua.

Nyt musta kuitenkin tuntui, että tämän voiton mä tarvitsin. Miten valtavan kiven se vierittäisi mun sydämeltä! Minkä raskaan paineen se nostaisi hartioilta! En mä toivonut voittoa itseni takia, vaan mun perheen. Mulla oli niin valtava tarve näyttää niille, että mä pystyin johonkin, eikä mulla ollut kovinkaan montaa keinoa pärjäämisen osoittamiseen. Jokin iso voitto antaisi mulle taas oikeuden hengittää vapaammin. Ehkä sellainen toisi mulle jopa rahtusen kaivattua itseluottamusta. Ennen kaikkea mulla kuitenkin olisi jotakin millä todistaa äidille, etten mä ollut vain haihatellut ja kömmähdellyt mokasta toiseen koko tätä aikaa. Mä olin saanut aikaiseksi jotakin.

Yhtäkkiä Rasmus rutisti mua kevyesti. Jotenkin mystisesti se osasi tehdä sen juuri silloin, kun mun jo valmiiksi vähän mustunut mielialani oli vaarassa sukeltaa jyrkkään syöksyyn yhä valottomampia syvyyksiä kohden.

Mä käänsin katseeni ruudusta siihen, ja nyt mä ihan oikeasti katsoin, enkä vaan pidellyt silmiäni aseteltuna tiettyyn suuntaan.

Rasmus Alsila oli kamalan suloinen ja komea. Se piteli mua kainalossaan ja suukotti välillä mun otsaa. Rasmus oli monella tapaa parempi ihminen kuin mä, ajattelin silloin syyllisyydentuntoisena. Se oli luvannut auttaa mua. Sen oma tamma oli rampa, ja vihoitteliko se mulle siitä, että mun oli terve?

Mulla ei ollut mitään oikeutta olla katkera siitä, että Rasmus sai ratsastaa. Mä sain olla pettynyt, kun en itse voinut, mutta Rasmukselle mun pitäisi toivoa pelkkää hyvää. Niin mä toivoinkin. Mä toivoin, että se onnistuisi. Enemmän mä toivoin sen voittavan kuin kenenkään muun. Hymyilin poikaystävälleni, joka keskittyi juuri parhaillaan meidän katsomamme elokuvan tapahtumiin (joista mulla itselläni ei ollut enää minkäänlaista käsitystä), ja muiskautin pusun hänen poskelleen.

Mä arvioin, ettei mun tarvinnut kantaa kovin raskasta huonoa omatuntoa ohikiitävästä katkeruuden hetkestäni. Tunsin silti vähän, ja yritin olla oikein erityisen hyvä tyttöystävä hyvittääkseni nuivat ajatukseni. Hieman vaivaa näkemällä mä sain myös pidettyä tympeät ajatukset poissa mielestäni. Kun mä istuin katselemassa Rasmuksen ja Grannin rataharjoituksia viimeisten osakilpailuiden alla, mä onnistuin jopa tuntemaan valtavaa ylpeyttä niistä molemmista. Nuoresta hevosesta, jonka mä olin kouluttanut ja joka nyt hyppäsi niin pätevän näköisenä toisen ratsastajan alla, ja siitä ratsastajasta.

Niin, siitä tyypistä, jota mä sain käsittämättömän onnellisena kutsua poikaystäväkseni. Se näytti päämäärätietoiselta ohjatessaan Grannin päädyn ympäri ja sieltä kohti suhteutettua linjaa. Helpon näköisesti se sai suuren tamman leiskauttamaan yli ensimmäisestä esteestä, ja nopealla pidätteellä se varmisti, ettei esteiden välimatka loppuisi heiltä kesken.

Hitto että se oli hyvä. Vilusta huolimatta muhun iskostui väräjävä mutta tunnistettavan selkeä lämmin tunne. Mä saisin kannustaa kahta senhetkisen elämäni tärkeintä, ja mä aioin tehdä sen hyvin.

Siispä mä tein kaikkeni ollakseni avuksi, kun kisapäivä koitti. Rasmuksella oli kolme hevosta, ja arvelin, että voisin tehdä itseni hyödylliseksi.

Kävi kuitenkin ilmi, ettei Rasmus tarvinnutkaan mua niin paljon kuin mä olisin toivonut.

“Sasun omistaja lupasi hoitaa sen”, kisa-asuunsa pukeutunut mies aloitti. “Ja nyt kun Aliisa auttaa Grannin kanssa, mä varmaan pärjään ihan hyvin. Sähän voit sitten vaan katsella kisoja.”

Ja Rasmus hymyili kiltisti, eikä mulla ollut oikeutta sellaiseen, mutta mun teki mieli tökkäistä sitä jääpuikolla silmään.

Pelästyin tietysti omaa reaktiotani. Hämilläni ja äkillistä ärsyyntymistäni siloitellen mä tein niin kuin mun poikaystäväni oli kehottanut ja kiipesin katsomoon ihan vain katselemaan. Asetin itseni hyödyttömän sivustaseuraajan rooliin ja ihmettelin, mitä kummaa oli juuri tapahtunut. Mistä mun voimakkaan pisteliäs tunnekokemukseni oikein oli kummunnut? Vielä enemmän mä säikähdin sitten, kun tajusin hymähtäväni ivansävyttämästi, kun mun isoveljeni Alexander pudotti puomin ensimmäisessä startissaan.

Jäinen tuntemus pesiytyi jonnekin aivan juuri mun palleani tuntumaan.

Musta oli tainnut tulla katkera ja kitkerä.

Mä en pitänyt niistä tunteista lainkaan. Ne eivät kuitenkaan kysyneet multa lupaa, vaan aaltoilivat omaehtoisesti pintaan ja piiloon ja takaisin pintaan. Saisinko mä ne taltutettua, vai särkisivätkö ne mun hyväntahtoisen ytimeni?
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.12.18 12:30
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 83
Luettu: 3968

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Linnan kutsu
Keskiviikko, 28. marraskuuta 2018

Merkillinen kirjekuori katkaisi mun ankean ja tapahtumaköyhän marraskuun lopun. Aliisa sen ensin huomasi, hienon ja paksun kuoren, jossa oli korea logo ja mun nimeni ja vanha osoitteeni, josta se oli saatu käännettyä Pitkän miehen kujalle.

“Onko kirjeposti jokin suomenruotsalainen tapa?” Aliisa kysyi hyväntuulisena. “Mä en kyllä nykyään koskaan saa mitään kirjeitä.”
“Hmh, eipä kai”, sanoin hajamielisenä. “Mistähän tämä on…”
“Avaamalla selviää!” Aliisa heläytti.

Mä sitten avasin sen (pikkuisen vaivalloisesti kylläkin, koska mun oikea käteni oli hyödytön turhake. Murh).

Arvoisa Josefina Rosengård,
Olette lämpimästi tervetullut järjestämäämme Vuodenvaihteen Gaalailtaan…


Toljotin tekstirivejä hämmentyneenä. Dzelzain? Zen? Latvia? Gaalailta? Miksi minut kutsuttaisiin sellaisiin hienoihin juhliin? Pitikö viestin kuitenkin mennä vanhemmilleni, tai vaikka Alexanderille, joka kuitenkin oli oikea kilparatsastaja?

Mutta kirjeessä mainittiin Power Jump. Minähän siellä kilpailin, kolmella hevosella, joista yksi hyppäsi voittoon saakka. Räpsäytin entistä häkeltyneempänä ripsiäni. Ei kai yksi kilpailu, voittokaan, tehnyt minusta kutsun arvoista? Sama harmaa hiirulainen mä olin kuin aina ennenkin, enkä mä pärjännyt edes omalle hevoselleni, joten kutsu hevospiirien kerman sekaan tuntui pilkalta.

RSVP.

Répondez s'il vous plaît. Vastausta pyydetään.

Ja mitähän hittoa mä siihen kutsuun sitten vastaisin? Tällaisiin kutsuun ei ollut kohteliasta olla vastaamatta, eikä kieltäytyminen ollut sopivaa ilman erityisen hyvää syytä. Enhän mä kuitenkaan ollut mikään hieno juhlaihminen. Mä olisin aivan väärässä paikassa siellä. Ja entä Rasmus sitten, innostuisiko se ajatuksesta yhtään? Kutsu oli avec. Ajatella, Rasmus ja mä latvialaisessa linnassa juhlimassa vanhan vuoden loppua ja uuden alkua! Yhtäkkiä mä huomasin, että mä olin jo alkanut pitää ajatusta paitsi kauhistuttavana, myös hauskana seikkailuna. Se vain, että seikkailut, hauskatkin, olivat musta kauhistuttava ilmiö.

Enhän mä ikinä uskaltaisi vastata koko kutsuun. Hyvä jos uskaltaisin vitsinomaisesti kertoa koko kutsusta Rasmukselle. Ja mitä tallia mä muka edustaisin? Rosengårdin kartanoa, josta mä olin kotoisin? Purtsilaa, missä mun oma hevoseni asui? Runiacia, jossa majoittui mun kokeneempi kilpahevoseni?

Sen verran mussa oli kapinahenkeä, että ei kotikartanoa kuitenkaan. Jos uskaltaisin, niin tietysti mä edustaisin Purtsilaa, ja Rasmus varmaan Auburnia, ja…

… missä välissä mä olin päättänyt vastata myöntävästi? Rasmuksen puolesta en ainakaan voinut sanoa mitään.

Rasmus tuli hakemaan mut illaksi luokseen, ja tosi hermostuneena mä otin asian puheeksi. Sen ilme olikin sitten näkemisen arvoinen, kun mä näytin sille googlaamaani kuvaa Dzelzainin linnasta ja kerroin, että meidät oli kutsuttu sinne gaalaillalliselle vuodenvaihteeksi. Mun poikaystävä toljottaa mollotteli ensin linnaa ja sitten mua.

"Älä katso mua noin", sanoin vähän hermostuneena. "Ei mua yleensä kutsuta..."
"Linnan juhliin?" Rasmus pärskähti.
"Mä en ole ikinä käynyt yhdessäkään linnassa, paitsi turistikierroksella Neuschwansteinin linnassa, ja Raaseporin linnanraunioilla, mutta ei niitä lasketa, sehän on käytännössä kasa kiviä, ja ei mua sinne kukaan kutsunut vaan isä pakotti, koska alueen historia oli muka mielenkiintoista, ja..."
"Onko Aliisa tartuttanut suhun puhetaudin", Rasmusta nauratti, mutta mä punastuin, koska olin huono vastaanottamaan kiusoittelua. Mun poikaystävä huomasi mun säikähdyksenomaisen harmistukseni ja rauhoitteli: "En mä tarkoittanut pahalla. Mitä mieltä sä sitten olet tästä kutsusta?"
"Se ei varmaan toistu", sanoin varoen varsinaisesti ottamasta kantaa mihinkään.

Me oltiin jonkun aikaa hiljaa ja mietiskeltiin.

"Kyllä musta olisi kiva vaihtaa vuotta sun kanssa", lausuin mietiskellen ja sipaisin sormenpäilläni poikaystäväni leukapieltä. "Mutta ei mulle ole mitään väliä missä. Koti, kapakka, linna, ihan sama."
"Olisihan se seikkailu", Rasmus tuumasi ja katseli taas linnaa mun puhelimeni näytöltä, kunnes näyttö pimeni aikakatkaisun vuoksi.
"Mm. Mutta mä en kyllä ole mikään suuri seikkailija", sanoin varovaisena.
"Sä olet kyllä rohkeampi kuin luuletkaan."

Punastuin taas, tällä kertaa mielihyvästä ja vain vähän kiusaantuneisuuttani. En mä kokenut itseäni mitenkään rohkeaksi, mutta jos joku saattoi saada mut edes hetkeksi uskomaan niin, se oli kyllä takuulla Rasmus. Se sai mut uskomaan monenlaista hyvää itsestäni, ja mä luulen, että eniten siksi, että se itse uskoi niihin ajatuksiin. Mä olin varovaisen hämilläni ja onnessani kaikista mun poikaystävän ystävällisistä ajatuksista, jotka joskus välittyi sen katseesta tai silloin tällöin sanankäänteistä. Joskus mun teki jo todella mieli kietoutua niihin, mutta en mä ihan täysin uskaltanut kuitenkaan heittäytyä niiden kannateltavaksi. Pidin vielä tiukasti kiinni omasta mitättömyyden kokemuksestani.

"Musta me voitaisiin mennä", Rasmus sanoi. "Jos löytyy fiksunhintaiset lennot. Yhdessä reissuun."

Se oli aika jännittävä ajatus. Mä ryömin Rasmuksen kainaloon tutisemaan. Kuulin pienen nauruntuhahduksen.

"Mitä sä siellä täriset?" Rasmus kysyi huulet mun hiuksia hipoen.
"Panikoin."
"Miksi?"
"Matkustamista. Kutsuun vastaamista. Vaatteita, kampausta, meikkiä. Kaikkia ihmisiä, joita siellä on."
"Et kai sentään ihan kaikkia?"
"No en sua. Muita."

Mun hiusteni sekaan hymähdettiin. Mua hymyilytti, ja yhtäkkiä mä olin ihan täynnä energiaa. Sinä iltana mä jaksoin katsoa kokonaisen jakson Game of Thronesia nukahtamatta kesken, ja mun silmät seurasivat herkeämättä jalosukuisten naisten asuja.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 28.11.18 19:36
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 57
Luettu: 2370

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Noidan tyttären valtakunnassa
Lauantai, 17. marraskuuta 2018

Hidas lauantaiaamu. Ujosti valo kurkisteli sälekaihdinten raoista, kun mä heräilin venytellen ja tunnustellen olotilaani. Varomaton liikahdus sai murtuneen, leikatun ja kipsatun käden särkemään, ja hetken musta tuntui kurjalta. Sitten Rasmus liikahti mun vieressäni ja tuhahti unissaan. Mä tartuin terveellä kädelläni sen kämmeneen ja vedin poikaystäväni käsivarren vyötäisteni ympärille.

Take it easy with me, please
Touch me gently like a summer evening breeze


Rasmus tuhahti uudestaan, nyt pehmeämmin. Mä tunsin utuisen ilmavirran kaulallani, ja sitten sitä seurasivat huulet, ja mä vedin nopeasti henkeä ja puhalsin sitä sitten hitaasti ulos. Suupielet vetäytyivät hymyyn, ja kun katsahdin Rasmusta, näin, että sekin hymyili. Vielä sen silmät olivat kiinni, mutta mä tiesin sen jo heränneen. Mä odotin, että se raottaisi silmäluomiaan. Sitten mä saisin nähdä sen ystävälliset silmät.

Take your time, make it slow
Andante, Andante
Just let the feeling grow


Mä aloin ymmärtää, ettei asunto meidän ympärillämme ollut aivan hiljainen. Me oltiin tultu edellisiltana Purtseilta mun luo, ja mun luona tarkoitti tietysti myös Aliisan luona. Jossakin seinän takana, siis olohuoneessa tai ehkä keittiössä, Aliisa lauleskeli.

Make your fingers soft and light
Let your body be the velvet of the night
Touch my soul, you know how


Rasmus avasi viimein silmänsä, ja sitten sen kulmat kurtistuivat vähän. Mua hymyilytti.

"Aliisa on juuri nähnyt Mamma Mian jatko-osan", kerroin hiljaa.
Rasmus katseli mua ymmyrkäisenä ja mitään puhumatta, ja niinpä mun piti selittää vielä vähän tarkemmin:
"Siksi se laulaa. Tää biisi on siinä elokuvassa. Abbaa."
"Hmm", mun pörröpäinen poikaystäväni äännähti ja kohotti vähän päätään vain todetakseen, ettei ehkä jaksanutkaan vielä nousta.

Andante, Andante
Go slowly with me now


En mäkään jaksanut nousta. Musta oli maailman ihaninta lojua siinä. Niinpä en pitänyt kiirettä. Painoin huuleni Rasmuksen otsalle, ja kohta se etsi huulensa siihen, missä vielä hetki sitten oli ollut sen otsa. Me uppouduttiin suukottelemaan, ja mulla oli omat toiveeni siitä, mihin se johtaisi. Rasmuksesta oli kuitenkin tullut hyvin varovainen, kun mun käteni oli murtunut, ja kovin hellästi ja kiltisti se mua nytkin käsitteli.

No, vihlova käsi kyllä muistutti mulle miksi se oli ihan hyvä asia. Irvistin.
"Hae särkylääke", Rasmus ei komentanut vaan huolehti. Se tiesi jo aika hyvin, milloin muhun sattui. Mä olisin sanonut, etten halunnut nousta, mutta sitten Rasmus olisi mennyt itse. En mä halunnut vaivata sitä, ja sitä paitsi...

I'm your music
I'm your song
Play me time and time again and make me strong
Make me sing, make me sound
Andante, Andante


... Aliisa oli päässyt lempikohtaansa ja lauloi täydellä tunteen poltteella ja palolla. Oli ehkä parempi, että mä kohtaisin sen kuin Rasmus.

Tread lightly on my ground
Andante, Andante
Oh please don't let me down


Kömmin vastentahtoisesti ylös sängystä ja hiipparoin huoneeni ovelle. Varoen ja huomaamattomuuteen pyrkien raotin ovea. Aliisa kaatoi juuri parhaillaan muroja kapealla keittiösaarekkeella nököttävään kulhoon. Mä olin ehkä joskus ollut sitä mieltä, että ei kukaan aikuinen syönyt muroja, mutta Aliisa oli suunnilleen viisi vuotta mua vanhempi ja popsi niitä ihan hyvällä ruokahalulla ja täydellisen häpeilemättä.

Yhtä häpeilemättömästi se katsoi mua silmiin ja lauloi:
"There's a shimmer in your eyes
Like the feeling of a thousand butterflies
Please don't talk, go on, play
Andante, Andante"

Mä punastuin ja luikahdin mahdollisimman nopeasti kylpyhuoneeseen. Peilikaapissa oli särkylääkkeitä, ja mä huuhdoin yhden sellaisen alas kurkustani veden kera. Katselin peilikuvaani hetken, ennen kuin ryhdyin päättäväisenä pesemään kasvojani. Poskia kuumotti yhä vähän, koska Aliisan virnuillessa ja laulaessa mulle mä olin muistanut elävästi sen yhden kerran, kun me oltiin Rasmuksen kanssa lojuttu sohvalla katselemassa leffaa. Silloin Aliisa oli pölähtänyt paikalle varmistamaan, että me tiedettiin...
"... ihan vaan että tiiätte, niin jos ikinä tarviitte kahdenkeskistä aikaa, mulle voi aina sanoa niin mä lähden sitten vaikka kauppaan tai kävelylle tai kaverille, että saatte sitten tehdä mitä haluatte eikä tarvitse mun vuoksi himmailla ja hyssytellä yhtään, siis mä oon ihan cool sen kanssa ja teen kyllä tilaa ja annan teidän olla rauhassa, totta kai!"

Vitsi se oli ollut noloa. Kaikille muille läsnäolijoille paitsi ilmeisesti Aliisalle itselleen (= mulle ja Rasmukselle).

Sisukkaasti mä kuitenkin ajattelin, että tämä oli nyt munkin koti.

Toisaalta. Olisiko kuitenkin ollut helpompaa luopua sisukkuudesta ja tavata Rasmusta vain kaikkialla muualla kuin mun ja Aliisa Hurun yhteisessä valtakunnassa, jossa kämppiksen läsnäolo tuntui vahvana silloinkin, kun se ei ollut paikalla.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 17.11.18 23:09
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 57
Luettu: 2370

Grannin päiväkirja

Penkkiurheilija
16. marraskuuta 2018 - #jusmus

"Ei nyt ehkä romanttisimmat perjantai-illan treffit", sanoin istua nököttäessäni apukuskin paikalla, "mutta oikeastaan mä pidän just tästä."

Rasmus vilkaisi mua sivusilmällä. Se ei juuri ilmeillyt, ja sitä paitsi oli niin pimeää, että oli vaikea nähdä, mutta mä olin melko varma, että se pieni vilkaisu oli aika lämmin ja ihana. Ihan niin kuin Rasmus itsekin. Nojasin selkänojaan ja hymyilin itsekseni. Melkein ryhdyin hyräilemään radiosta soivan biisin mukaan, mutta en sitten kuitenkaan, koska en mä ollut sellainen äänenpitäjä.

Auburnin pihassa oli aika päästää Granni alas traikusta. Se marssi sangen päättäväisin askelin rampilta maan kamaralle ja pian Rasmuksen johdattelemana maneesiin.

Mä jouduin tyytymään penkkiurheiluun. Kiipesin maneesin katsomoon ja aiemmasta hyvästä tuulestani huolimatta mä huokaisin huomaamattani syvään käpertyessäni siellä Grannin vilttiin. Oli ehkä sittenkin aika tylsää olla vaihtopenkkikomennuksella. Mä en muistanut, milloin olin viimeksi ollut edes näin kauan ratsastamatta.

Rasmus ratsasti Grannilla hyvin ja tamma näytti juuri niin miellyttävältä kuin se nyt yleensä suvaitsi olla. Välillä se tukki korvansa avuilta, mutta enimmäkseen se oli aivan siivosti. Välillä Rasmus vilkaisi mua odottavasti, vähän niin kuin olisi toivonut multa jotakin mielipiteitä tai vinkkejä, mutta ei mulla ollut oikein mitään annettavaa. Musta Rasmuksen tyyli sopi Grannille ja se sai hevosen tekemään mitä halusi.

"Se on nyt kivan näköinen", kommentoin sitten kuitenkin, jotten vaikuttaisi siltä, että paheksuin hiljaa poikaystäväni ratsastusta.

Enhän mä paheksunut, en millään tavalla.

"Ja sä", lisäsin pienellä viiveellä ja virnistin tyytyväisenä, kun näin Rasmuksen vilkaisevan mua kuin varmistaakseen, kuuliko se oikein.

Onneksi me oltiin vielä kahdestaan maneesissa, koska muuten Rasmus olisi varmaan kiusaantunut. Tai ei se olisi, koska en mä olisi uskaltanut muiden kuulevien korvien edessä edes sanoa mitään sellaista.

Mä tiesin Heidin olevan tulossa maneesille vielä tänään, ja puoliksi odotin, että se saapuisi ja me ehdittäisiin vaihtaa kuulumisia. Ei se kuitenkaan kerennyt Cariadin kanssa paikalle ennen kuin Rasmus jo lopetteli Grannin sileäntreenin. Mä menin hetkeksi kävelemään loppukäyntejä niiden rinnalle, ja me jutusteltiin kaikkea arkista ja mukavaa, ja suunnilleen tuhannetta kertaa mä muistin sanoa:

"Kiitos sikana, että ratsastat sitä."

Jossakin kielen päällä loikoili toinenkin virke. Välillä se venytteli kuin nousemista harkitseva kissa, mutta ei se sitten kuitenkaan astahtanut ilmoille vaan käpertyi takaisin kerälle mun kielelle ja mieleen.

Mitä mä tekisin ilman sua.

Ääneen sanottuna se olisi niin paljon dramaattisempaa kuin olisi tarkoitus, ja siksi mä pidin sen ajatuksen itselläni.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 17.11.18 21:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 83
Luettu: 3968

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Pihkahistoriikki
Yksitoista raapaletta kiemuraisesta ihmissuhdepolusta eli #jusmus yksissä kansissa.

Tammikuu
Hanna siitä oli vitsaillut: että mä varmaan tapaisin jonkun söpön kundin jossakin todella uskomattoman typerässä tilanteessa. Enhän mä nyt ollut ajatellut, että se typerä tilanne tarkoittaisi sitä, kun ostoskeskuksen hissi jäisi pysähdyksiin kerrosten välille.

"Asså gissa vad som hände mig igår?" naurahdin soittaessani Hannalle tammikuisena torstaina.

Kerroin juuttumisesta hissiin tuntemattoman tyypin kanssa. Niin noloa kuin se olikin, se tyyppi oli jäänyt mieleen pyörimään. Mulle kävi niin aika helposti, ja mun ruusunhöttöinen haaveilijapuoliskoni kamppaili pessimismiin taipuvan tosikon kanssa. Men hallå, miten typerää edes elätellä mitään ihastumista tyyppiin, jonka tapasi kerran ohimennen. En tiennyt nimeä enkä koskaan ikinä tapaisi koko häiskää uudestaan.

Helmikuu
Kun mä tuijotin Rasmus Alsilaa, joka seisoi siinä Living Artin karsinan edessä ja kertoi olevansa mun etsimäni henkilö, mä näytin taatusti todella vajaaälyiseltä. Pää löi niin tyhjää, ettei ollut tosikaan. Takaraivossa supatteli Hannan ääni: tänk om ni träffar igen?

Ei sen pitänyt olla mahdollista.

Mä en ehkä antanut itsestäni sillä tapaamiskerralla mitenkään hirvittävän nokkelaa kuvaa. Mä takeltelin ja höpötin omituisia. Toisaalta, olisinko voinut antaa sen aidompaa kuvaa itsestäni? En varmaan.

Oli vähän levottomuutta herättävää tajuta, että me tultaisiin tapaamaan jatkossakin. Niinhän siinä kävisi, kun mä kerta ratsastaisin hissipoika-Rasmuksen hevosta.

Ajatukset kuitenkin askartelivat akuutimmin Kimmo Kolmekasissa.

Maaliskuu
Kimmo Malkamaa oli jännittävä. Se kutsui mut sen synttäribileisiin, ja mun toiveikas sydän alkoi räpistellä kuin lentotaitoaan harjoitteleva linnunpoikanen. Uppouduin yhtäkkiä Kimmo-kuplaan, mutta mun hupsu mieleni hämmensi mua joka kerta kun mä omituisten sattumusten kautta törmäsin R. Alsilaan.

Oli kuitenkin yhdenlainen merkkipaalu, kun mä myönsin Hannalle pitäväni naapurin Kimmoa sööttinä.

Mä en vaan pysynyt yhtään kartalla Kimmon ajatuksista. Yhdessä hetkessä olin ihastuksissani varma, että se piti musta sillä tavalla, ja sitten taas seuraavassa musta tuntui, että mä olin sille kuin kuka tahansa kaveri.

Huhtikuu
No sitten Kimmo "Kolmekasi" Malkamaa yhtäkkiä avasi pelin pussailemalla mua kaverinsa keittiössä! Herregud ändå! Ai mitäkö siitä seurasi? Siis totta kai mä panikoin pahan kerran. Siitä, että ajatteli haaveilevaisia ajatuksia toisesta, oli hirvittävän pitkä matka siihen, että uskaltaisi vaan antaa mennä ja, en mä tiedä, sukeltaa naapurinmiehen syleilyyn.

Hassu juttu Kimmosta: se tuli, meni ja häilyi. Mä en oikeastaan koskaan ollut ihan varma, oliko se kiinnostunut musta vai unohtanut kokonaan. Sitten se yhtäkkiä otti yhteyttä ja ilmestyi kuin tyhjästä takaisin häiriköimään mun ajatuksia juuri silloin, kun olin jo ajatellut, että se oli jo historiaa.

Toukokuu
Helteinen toukokuun loppu oli jo täyttä kesää. Mun fiilikset olivat jokseenkin valjut, mitä tuli ihmissuhdeasioihin. Kimmo turhautti ja aiheutti epävarmuutta. Mulla oli hirveä ikävä parasta ystävääni Hannaa, jolle olisin halunnut jutella asioista paljon enemmänkin. Onneksi oli Heidi, jota pidin kallalaisena ystävänäni.

Yhtenä iltana me heittäydyttiin vallan riehakkaiksi yhdessä ja tutustuttiin Krouvin terassilla Iivoon ja Lauriin. Ne oli hirveän mukavia.

Siitä illasta alkoivat Kimmo Malkamaan hautajaiset. Olin miedosti ilahtunut uuden Lauri-tuttavuuden viestittelyistä, mutta paljon varautuneempi kuin olisin ollut ennen omituiseen naapuriini haksahtamista. Aika nopeasti viestienvaihtelu mun ja Laurin välillä hiipui. En kai antanut tarpeeksi oikeanlaista vastakaikua.

Kesäkuu
Kesäkuuhun mennessä Kimmosta oli alkanut paljastua kummallisia juttuja, jotka lässäyttivät mun fiilikset sitä kohtaan. Ehkä mä olin ahdasmielinen, mutta Kimmon päihdetottumukset olivat mulle aika turn-off. Multa kesti aika kauan tajuta, miten koko tyyppi vaikutti muhun.

Kun Rasmus kutsui mut pitsalle, mä oletin sen haluavan multa palvelusta. Se ei kuitenkaan kakistanut asiaansa ulos, ja mä jouduin hämilleni. Se maksoi meidän pitsat. Se vitsaili meidän ensitapaamisesta. Oma reaktioni siihen kummastutti niin, että kysyin sen äidin kuulumisia. (Miksi?????)

Heinäkuu
Me lähdettiin Kanadaan. Ehkä fyysinen etäisyys koko Kimmo-sotkuihin tai sitten vain aika mahdollistivat sen, että mä havahduin huomaamaan Rasmus Alsilan jotenkin uudella tavalla. Kevyt hiprakka, voitonriemu ja jännittävä havainto omista mielenliikkeistäni sai mut rohkaistumaan ja kurottautumaan kohti hissipoikaa.

Vain kepeä sormien kosketus ja lupaus tulevasta tapaamisesta. Ei siihen sen kummempia tarvittu; Josefina Rosengård oli korviaan myöten pihkassa.

Harmikseni olin myös surkea peittelemään ihastustani, ja Heidi tietysti hoksasi asian heti. En olisi vielä suonut muiden huomaavan mitään, koska pohjimmiltani olin aika vieraalla maaperällä ihastuessani sillä tavalla.

Elokuu
Nopeasti Kanadasta kotiuduttuamme me suoriuduttiin Rasmuksen kanssa treffeille, jotka eivät enää voineet olla mitään muuta kuin treffit. Se oli jännittävää, mutta myös kamalan mukavaa. Sen jälkeen me nähtiin aika huolettomasti muutamia kertoja erilaisten aktiviteettien parissa.

Sitten postiluukusta kolahti Isabella Sokan kutsu puutarhajuhlille. Rasmus pudotti ilahduttavan pommin pyytämällä mua sinne avecikseen. Meillä oli hauskaa, etenkin sitten, kun me poistuttiin anastetun viinipullon kanssa Rasmuksen luo.

Mä olin ottanut tietoisen riskin mennessäni deitin kanssa seurapiiritilaisuuteen, mutta toivonut kuitenkin, ettei tieto leviäisi. Turha toivo. Isällä oli tietysti mielipide asiaan.

Syyskuu
Levinnyt tieto herätti etenkin äidissä uteliaisuutta, joka yhdessä sen muiden motiivien kanssa johti Rasmuksen kutsuun Rosengårdin esteleirille. Oli vähän hermostuttava ajatus viedä tuore ihastus kotikotiin.

Olin mä muutakin kuin hermostunut. Olin mielettömän pihkassa ja onnessani ja nautin pienistä hetkistä yhdessä. Arvostin montaa asiaa Rasmuksessa, ja kaikkein eniten ehkä sitä, etten joutunut koko ajan miettimään, olinko kamalan omituinen. Jos olinkin, Rasmus ei tuntunut pistävän pahakseen. Sillä tavalla mä uskaltauduin rentoutumaan ja olemaan oma itseni sen seurassa.

Suoraan sanottuna syyskuu oli yhtä hempeiden hymyjen ja iloisten pusuttelujen kuplaa. Miten ihanaa se olikaan!

Lokakuu
Lokakuun alussa mä huomasin pitäväni meitä pariskuntana, ja tuntui, että muutkin piti. Se oli aika jännittävä havainto ihmiselle, joka ei ollut koskaan ennen seurustellut kenenkään kanssa.

Tietysti mua välillä mietitytti hirveän moni asia. Esimerkiksi sellaiset kysymykset kuin:
a) Osasinko mä seurustella?
b) Kyllästyisikö Rasmus muhun?
c) Olinko tulkinnut tilanteen ihan väärin?

Jotenkin Rasmus onnistui kuitenkin aina häivyttämään sellaiset ajatukset mun mielestä aina kun me oltiin yhdessä. Yksinäni saatoin murehtiakin, mutten ikinä poikaystäväni seurassa.

Hissipoika osoittautui siis taitavaksi seurustelijaksi ja mieltä rauhoittavaksi seuraksi. Kimmon häilyvyyden mussa herättämä epävarmuus alkoi karista.

Marraskuu
Marraskuisen väsymyksen keskellä Rasmus soi mulle hengähtämisen hetkiä. Sitten, kun mun kiireeni yhtäkkiä katkesivat tapaturmaisesti ja musta tuli käsipuoli, Rasmus riensi mun avuksi. Olin itkuisen kiitollinen sille kaikesta huolesta ja huolenpidosta.

Kun me lauantaina 10. päivä marraskuuta asteltiin Pitkän miehen kuja seiskan hissiin, mun mielessä häilähti muistikuva. Mahtoikohan Rasmus tietääkään, että oli kulunut tasan kymmenen kuukautta meidän ensimmäisestä tapaamisesta? Mä tiesin.

Hissin matkatessa alaspäin mä pussasin poikaystävääni.
"Mä pidin sua komeana silloin kun me ekan kerran nähtiin", paljastin uskaliaana ja vienosti hymyillen. "Ja pidän vieläkin."
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.11.18 13:39
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 57
Luettu: 2370

Katki ja poikki

9.11.2018. Pitkän miehen kuja 7. Suljettu, mukaan @Rasmus A.  Aiemmin tapahtunutta. #jusmus

Rationaalisesti ja reippaasti mä olin ryhtynyt järjestelemään työ- ja hevosasioita heti kotiin päästyäni. Nyt mulla oli enää yksi puhelu soitettavana. Lojuin puoli-istuvaan asentoon tuettuna sängylläni ja emmin vähän, ennen kuin painoin vihreää luuria ja odotin tuttua ääntä.

Rasmus vastasi pian. Kuuntelin hänen äänensä taustalla kohisevaa hälyä ja mietin, missä Rasmus mahtoi olla.

”Soitanko pahaan aikaan?” kysyin vielä aivan asialliseen sävyyn, vaikka olo oli onneton, pikkiriikkinen ja kurja.

Kysymykseni jälkeen olin luonnottoman pitkään hiljaa. Jos olisin avannut suuni ja ruvennut puhumaan Rasmukselle, mä olisin purskahtanut välittömästi itkuun ja itkeä mä en missään tapauksessa halunnut. Niin siinä tietysti kävi lopulta kuitenkin, sillä muhun sattui, mä olin ääriäni myöten uupunut eikä mussa ollut enää rahtuakaan rohkeutta ja tehokkuutta jäljellä. Nyyhkäisin ensin kerran, sitten toisen, ja sitten mitään ei enää ollut tehtävissä. Oi apua.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 09.11.18 16:01
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Katki ja poikki
Vastaukset: 17
Luettu: 227

Yhtenä iltana | Rasmus A.

4. marraskuuta 2018
#jusmus

Jusu
Granniin ja kiireisiin liittyvät huolet eivät juuri painaneet, kun seikkaili itselleen uusilla ulkoilupoluilla luonnon helmassa. Oli vapaapäivä, ja me oltaisiin tietysti voitu lojua mukavasti sängynpohjalla, mutta mulla oli liian levoton ja energinen olo sellaiseen. Piti päästä liikkeelle. Maanittelin Rasmuksen mukaani, ja me sullouduttiin hyviin ulkoiluvaatteisiin ja suunnattiin luontopoluille. Levottomuus karisi nopeasti. Tunnin ulkoilun jälkeen mä olin aidosti paremmalla tuulella kuin aikoihin.

Vilu oli kuitenkin ehtinyt iskeä, sillä viima oli napakka ja salakavala. Tuulenpitävä takkikaan ei siltä täysin pelastanut.

Tartuin poikaystäväni kädestä ja pysäytin sen. Asetuin mukavasti pusutteluvalmiuteen, mutta ennen sitä esitin toiveeni:
“Kuule! Oikeastaan mä haluaisin nyt glögiä. Voidaanko me käydä kaupassa matkalla mun luo?”
“Glögiä?” Rasmus hölmistyi. “Onko jo joulu?”
“No ei, mutta silti. Jooko?”
Ripsieni alta mä katselin Rasmusta sillä tavalla vastaanpanemattomasti, ettei sen auttanut muu kuin tehdä mulle mieliksi. En mä ajatellut kaataa glögiä, joulusta puhumattakaan, Rasmuksen kurkusta alas, mutta mun mielestäni se sopi vilpakan ulkoilun jälkeiseksi lämmikkeeksi paremmin kuin mikään muu nestemäinen vaihtoehto.

Rasmus
Josefina sai aina välillä outoja ideoita. Ensin se oli päättänyt että meidän pitäisi ehdottomasti lähteä kävelylle - ihan kuin me molemmat ei liikuttaisi tarpeeksi tallilla. Sen mieliksi mä olin kuitenkin tietty suostunut ja niinpä me sitten oltiin tuulitakkipariskuntana käpytelty tunnin verran. Mutta sen jälkeen se ilmoitti, että piti saada glögiä.

“Luuletko sä että glögiä myydään jo?” mä kysäisin.
“Myydään, sitä on ihan siinä ovien lähellä tyrkyllä”, Josefina kertoi asiantuntevasti.

Mikäs mä olin vastaan väittämään - varmasti Josefina tiesi paremmin. Mä olin niitä tyyppejä, jotka tiesivät kauppaan mennessään mitä olivat tulleet ostamaan ja napsivat tavarat koriin kuin zombiet. Heräteostokset ja uutuuksien kartoittaminen ei ollut mua varten. Mä en ainakaan muistanut nähneeni glögiä mun lähikaupassa, mutta en mä varmaan ollut oikein katsonutkaan.

Mä painoin suukon Josefinan suulle ja halasin sitä hetken. Se tuntui olevan kylmissään.

“Kai me sitten mennään hakemaan glögiä”, mä naurahdin. “Mikäs siinä.”

Josefina purkautui halauksesta ja niinpä me lähdettiin kohti kauppaa ja Pitkän miehen kujaa. Mä en ollut siellä vielä montaa kertaa käynytkään enkä tavannut Josefinan uutta kämppistä vielä. Josefinan puheiden perusteella se olisi aikalailla omanlaisensa persoona. Olisikohan se nyt kotona?

Jusu
Kauppareissu oli nopea. Tietysti siellä oli glögiä. Oli marraskuu, ja jos aika jatkaisi kulkuaan yhtä vikkelästi kuin tähän saakka, suunnilleen viikolta tuntuvan ajan päästä olisikin jo juhannus, tai vähitäänkin vappu.

Pitkän miehen kuja seiskan rapussa mua vähän jännitti, koska mä en tiennyt, oliko Aliisa kotona. Syystä tai toisesta mua vähän hirvitti ajatus Rasmuksen esittelemisestä mun, hmm, originellille kämppikselle. Jos ihan suoraan sanon, niin siksi, kun Aliisasta ei oikein voinut tietää mitä se möläyttäisi. Kun Rasmus oli kysäissyt millainen mun kämppis oikein oli, mä en keksinyt muuta soveliasta sanaa kuin kiehtova. Muut mieleen tulleet olisivat olleet syyttä suotta epämairittelevia, koska olihan Aliisa myös tavallaan ihana, tai sitten auttamatta liian… mietoja.

Hermoilin turhaan.
”Aliisa ei taida olla kotona”, totesin, kun olimme kuoriutuneet ulkovaatteista.

Hytisytti vähän, mutta glögin kuumentumista odotellessa painauduin Rasmusta vasten. Läheisyys lämmittää, sanotaan, ja mä testasin, pitikö se paikkaansa. Poski vasten Rasmuksen hartiaa ja hiukset sen kaulaa kutitellen mä seisoin siinä silmät ummessa ja ihmettelin siinä olemista ja sitä, miltä se tuntui.

Kun meillä oli kuumaa juomaa kahdessa mukissa, mä johdatin Rasmuksen olohuoneen poikki mun omaan huoneeseeni.

”Tää on suunnilleen parasta syksyssä ja talvessa”, ilmoitin napsauttaessani sängyn päädyn yllä pötköttävän pehmeänsävyisen valosarjan päälle ja sytyttäessäni kaksi pientä tuikkua, jotka sitten sujautin kuppeihinsa lipaston päälle. ”En mä tiedä, mitä se on suomeksi, mutta mys. Höstmys. Surullista, jos suomenkielisillä ei ole sille omaa sanaa.”

Sitten kömmin mukin keikkaamista varoen keskelle sänkyä istumaan ja taputin paikkaa vieressäni.

”Tule mun viereen.”

Rasmus
Aliisa ei ollut kotona, ja ehkä mä olin vähän helpottunutkin. Josefina laittoi glögin lämpiämään ja lämmitteli sen aikaa itseään mua vasten, kaatoi sitten juoman mukeihin ja ojensi mulle toisen.

Josefinan huone oli kiva: se oli jo saanut jouluvalot, tai ainakin mä luulin että ne oli jouluvaloja, paikoilleen, ja lipaston päällä oli kynttilöitäkin. Se sytytti ne ja istahti alas. Tunnelma oli kotoisa ja mä vähän toivoin, että olisin osannut luoda samanlaista fiilistä munkin kämppään.

“Mys”, mä toistin vaikka mun sanomani se kuulosti väärältä, kun en mä ruotsia osannut yhtään. “Ei kuulosta tutulta. Mutta kuulostaa mukavalta.”

Mä siirryin sängylle Josefinan viereen. Se taitteli ohuet jalkansa sängylle eteensä, ja mä pyöräytin käsivarteni toisen jalan ympärille ja silitin sen polvea. Se tuntui edelleen kylmältä.

“Kippis”, mä sanoin ja kohotin glögimukiani.
“Skool”, Josefina hymyili ja kopautti omaansa mun mukia vasteen. Varovasti, sillä molemmat olivat liki täynnä. Mä maistoin omaani. Maistui makealta, jouluisalta ja jotenkin herttaiselta, mutta oli vielä liian kuumaa juotavaksi kunnolla.

“Syksy on niin pitkä ja pimeä”, mä mietin ääneen. “Ajattele, vielä melkein kahden kuukauden ajan päivät vaan lyhenee. Hyvä että sulla on noita valoja niin paljon.”

Josefina naurahti ja mä en voinut olla ajattelematta, että sen nauru oli yksi parhaita asioita maan päällä, jotenkin niin varovaisen kepeä. Mä voisin kuunnella pelkästään sitä koko talven yli.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Syysrassu
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 04.11.18 14:51
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 11
Luettu: 434

Jusu Rosengård | Tigrainen omistaja

Albumi
Kuvia arjesta, juhlasta, tytöstä, hevosesta ja ihmissuhteista.

Granni

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Grannivarsarakt
Granni 3v Auburnissa
           
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Granniliioitteleet
Granni 4v Vernerin valmennuksessa
           
                       
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Tuhmagrannit
Granni keljuna syksyllä 2018
                       
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Jaahagrannit
Kuolainkokeiluja talvella 2019




Elämä ja ihmiset

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Posseyks
Power Jump 07/18
Nita, Rasmus, Inna, Jusu, Heidi & Lukas
           
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Possekaks
Suorituspaineita, 09/18
Jusu & Matilda
           
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Possekolme
Yllätyskäänne, 09/18
Ava & Jusu





                       
           
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Rassuvitonen
Höstmys 11/18
           
           




Lookbook

                       
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate Krouvipelit
Krouvi, 01/19

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 04.11.18 9:49
 
Etsi: Purtsilaiset
Aihe: Jusu Rosengård | Tigrainen omistaja
Vastaukset: 3
Luettu: 945

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Pitkä viikonloppu
Perjantaista sunnuntaihin, 5.-7. lokakuuta 2018
#HarvestGames

Perjantai, kello 23.06
Mun naapurit huusi taas. Ne Korhoset, jotka huusi ja tappeli koko ajan, ja sitten kai niiden meteli sai niiden seinänaapurissa asuvan vauvankin huutamaan. Yleensä joko toinen tai molemmat räyhääjät poistuivat jossakin kohti kotoaan. Epäilin, että kapakkaan. Toisinaan ne kuitenkin jäi ja huusi vielä kun hiljaisuus oli alkanut, ja silloin joku soitti poliisit. Soitin mä kerran itsekin, koska olin melkein varma, että kohta jompi kumpi kuolisi, ellei tilanteeseen puututtaisi.

Melkein viikon ajan mä olin saanut nauttia Rosengårdin rauhasta. Nauttia, tosiaan! Sellaista asiaa kuin hiljaisuus osasi todella arvostaa vasta sitten, kun se puuttui arkipäivästä. Rosengårdissa sitä piisasi kallalaisista huolimatta ainakin enemmän kuin täällä.

Kello tikitti. Mulla oli seuraavana päivänä kisat. Mä olisin niin mielelläni nukkunut.

Lopulta mä kokeilin onneani: jos Rasmus olisi hereillä, se ottaisi mut kyllä luokseen. Sen luona mä saisin unta. Naputtelin viestin ja toivoin parasta.

Perjantai, kello 23.38
Toiveeni oli kuultu. Niinpä mä seisoin aika pian sen oven, jonka postiluukussa luki Alsila, takana ja törkkäsin sormeni ovikellon nappulalle. Kului tuskin sydämensykäystäkään, ennen kuin ovi aukesi.

Sitä voisi ehkä kuvitella, että miltei viikko mun kotikotonani käytännössä kylki kyljessä nyhväten olisi jotenkin piisannut taikka täyttänyt jonkinlaista läheisyysmittaa. Ilmeisesti ei kuitenkaan, ja niin me oltiin aika kauan eteisessä halailemassa, ja sitten me käperryttiin kainalokkain sänkyyn, mikä oli hirveän mukavaa. Rasmus pohdiskeli ääneen seuraavan päivän aikataulua. Sillä oli aika monta hevosta ja vielä enemmän startteja. Mä halusin kyllä olla avuksi aikatauluttamisessa.

Mä kuitenkin nukahdin.

Lauantai, kello hyvin aikainen aamu
Ei niin aikaista aamua, etteikö me oltaisi ehditty juoda aamukahveja yhdessä. Mä oikeastaan heräsin siihen, kahvintuoksuun, ja sitten mä tajusin, että mulla oikeasti oli aika mainio ja asiansa osaava poikaystävähenkilö. Se oli noussut ja keittänyt kahvin niin hipihiljaa, ettei mun uneni ollut häiriintynyt. Nyt se silitteli mun takkuista tukkaani.
”Kahvia?” se kysyi, kun mä raotin silmiäni.
Voi miten mä hymyilin.

Lauantai, kello 10.11
Isä ja Alexander olivat paikalla. Tietysti veli oli, sehän kilpailisi itsekin, mutta oliko isällä jokin muukin syy olla täällä kuin Rasmus ja Bran? Niiden verryttelyä me oltiin katsomassa, ja pian ne menisivät radalle. Rasmus näytti hyvin keskittyneeltä, mikä oli ehkä hyvä, koska ainakin mulla olisi ollut vaikeuksia keskittyä, jos Alexander olisi katsellut mua sillä tavalla kädet puuskassa ja pää kallellaan. Toivottavasti Rasmus ei ehtinyt huomata mun veljeni herkeämätöntä ja ehdottoman arvioivaa katsetta. Tuulenpuuska näykkäisi mun ihoa siitä, mistä kisatakki paljasti äidiltä ja Vilhelminalta lahjaksi saadun kisapaidan pitsiä, mutta mä en välittänyt. Alexanderin katse oli paljon purevampi kuin se ohimenevä tuulahdus. Mä olin onnellinen, ettei se katsonut mua niin.

Lauantai, kello 10.58
Olin saanut harppoa melko tuulispäänä Grannin luo heti Rasmuksen ja Branin radan jälkeen. Sen kanssa piti ehtiä kävellä, ja sitten se piti saada jollakin lailla yhteistyövireeseen. Onneksi Verneri oli samassa verryttelyssä, sillä vaikka se ei kerennyt ihan hirveästi siinä neuvomaan, jo sen läsnäolo ja ohimennen mulle suodut puolittaiset kannustushymyt rauhoittivat mua ihan hirveästi. Vernerillä oli allaan vieras hevonen, joka näytti kuivine jalopiirteisine päineen juuri siltä, mitä se olikin: täysiveriseltä.

Sitten Verneri lähti radalle, ja mä jäin pyörimään verryttelyyn muiden kanssa. Muut olivat aika hermostuttavaa sakkia. Mainittakoon nyt vaikka rakas veljeni Alexander, hyvin kilpailuhenkinen Ellie, ammattilais-Mikael ja niin, itse Isabella Sokka. Ja tässä porukassa mun sitten täytyi kilpailla mun voimakastahtoisella teinihevosellani. Käänsin Grannin verryttelyesteelle, ja meidän lähestyessä sitä yksinkertaista pystyestettä mä pystyin sieluni korvin kuuntelemaan kaikuja meidän ensimmäisestä metrin luokasta Merrin tallilla: mä olin painanut syvälle mun mieleeni ne puomien kolahdukset. Kunpa me ei tänään pudotettaisi kolmea puomia, tai ei ainakaan enempää. Ei, kun isä ja Alexander ja kaikki muut katsoisivat.

Verryttelyeste kuitenkin ylittyi ilman kolahdusta. Granni tuntui vahvalta, mutta hallittavissa olevalta.

Lauantai, myöhäinen ilta
Se päivä oli sitten aika hulinaa. Kun kaikki hevoset olivat tyytyväisinä omissa kotitalleissaan, ja kun me oltiin saatu päivän koitokset pestyä pois, me tavattiin Rasmuksen kanssa Krouvissa. Kilistimme yhdet lasilliset sijojemme kunniaksi (mua hämmensi edelleen, että me oltiin Grannin kanssa päädytty palkintojenjakoon). Enempää emme jaksaneet; oli aika myöhä ja päivä oli kaiken kaikkiaan ollut pitkä. Siirryimme hyvässä järjestyksessä välillä pussailemaan pysähtyen Rasmuksen luo.

Ottaen huomioon, että meillä oli edessä vielä yksi päivä kisahumussa, olisi kai ollut kohtalaisen järkevää pestä hampaat ja painua pehkuihin. Nukkumaan.

No eihän me niin toimittu. Me avattiin pullo kuohuvaa ja juteltiin hirveän pitkään. Käytiin läpi suoritukset ja aika monta muutakin asiaa. Mulla oli hyvä ja hilpeä olo. Rasmus laski mun pisamia. Pehmeästi hymyillen se sanoi, vähän niin kuin olisi vahingossa ajatellut ääneen:
"Hitto sä olet kaunis."
Naurahdin ilahtuneena, kuitenkin aavistuksen vaivaantuneena. Ottiko kukaan kehuja vastaan vaivaantumatta edes vähän?
"Sä olet vähän humaltunut", kiersin kainona, ja Rasmus kohautti olkiaan.
"Olet sä kaunis vielä huomennakin, ja silloin mä olen vesiselvä."

Sunnuntai, kello 9.38
Montako tuntia me oltiin nukuttu? Mä en osannut laskea sitä, mutta mä osasin ottaa vastaan ilmoittautumisia. Tutuille ilmoittautujille mä uskalsin hymyilläkin ja toivottaa hyvää kisapäivää. Väsymyksestä huolimatta mä olin ihan hyvällä tuulella.

Rasmus ei kyllä hymyillyt turhia, eikä taatusti toivotellut kenellekään onnea kisoihin. Tuskin kukaan sen tallikavereista nyt siltä erityisen ylitsevuotavia tsemppitoivotuksia odottikaan, joten ehkä kukaan ei tajunnut, ettei se voinut hirveän hyvin. Kaikesta myötätunnosta huolimatta mun suupielet nyki vähän, kun mä vilkaisin kanssakanslistiani. Se näytti siltä, että se yritti hurjan päänsäryn kustannuksella vältellä kaikkia pienenpieniäkin kasvojenilmeitä.

Kanslia tyhjeni hetkeksi.
"Ensi kerralla kun me juodaan jotakin puoliksi, juot kyllä kanssa oikeasti puolet", Rasmus urahti.
Pärskähdin vähäsen.
"Siinä tapauksessa meidän ei kannata olla kaukana kotoa", sanoin huolettomasti. "Se nimittäin tarkoittaa todennäköisesti mun kantamista kotiin."
"Ethän sä paina mitään", Rasmus huokaisi voipuneena. "Tää olo painaa."
"Kyllä se siitä", vakuuttelin. "Dagen efter -syndrooma on aika hyväennusteinen vaiva kuitenkin."

Sunnuntai, kello 13.22
Mä olin ilmoittanut epätyypillisen voimakastahtoisesti, että mähän en sitten kuuluttaisi mitään. Jossakin vaiheessa mä olin kuitenkin suopeana myötätunnonosoituksena napsauttanut mikrofonin takaisin päälle jonkun Rasmuksen kuulutuksen jälkeen ja toistanut saman ruotsiksi. Kuulutuksen taustalla saattoi kuultaa pieni epäuskoinen nauruntyrskähdys.
"Olitpa rohkea", Rasmus kommentoi, kun mä napsautin mikrofonin pois päältä, ja mä hymyilin sille valloittavasti.

Älkää käsittäkö väärin: mulla ei ole niin mitään kouluratsastusta vastaan. Ymmärrän jotakin sen hienoudesta. Silloin kuitenkin, kun on katsellut sitä, välillä hyvää ja välillä kehnoa, koko päivän selostajankopista... no.

Syvennyin selailemaan puhelinta, kun se värisi viestin merkiksi. Anteeksi vain sille ratsastajalle, jonka suoritus ei kiinnostanut mua riittävästi että olisin jaksanut seurata.

Kimmo
ootko himas
Jusu
En, kisoissa.
Kimmo
olitko eilen illalla himassa
Jusu
Öö en, kuinka niin?


Olipa kummallista. Kimmolla kesti hirvittävän kauan kirjoittaa, miksi sitä kiinnosti mun kotonaolemiset. Se kirjoitti, sitten se ei kirjoittanut, ja pian näytölle ilmestyi taas tieto siitä, että se kirjoitti. Lopulta se laittoi pari vähän huolestuttavaa viestiä:

Kimmo
noooo me saatiin ehkä frendien kaa tyhmä idea
se on siis ihan läppä vaan
oltiin vähän otettu
älä jooko suutu ku meet kämpille


Mä en ehtinyt pohtia asiaa kovin kauan. Juuri kun olin melko varma, että ne olivat varmaan töhrineet mun ovea, Rasmus katkaisi mun ajatuspolut omalla ääneenpohdinnallaan:
"Voikohan tänne tilata pitsaa?"

Sunnuntai, kello 14.02
Kävi ilmi, että voi. Me istuttiin kuuluttajakopissa katselemassa viimeistä luokkaa ja syötiin pitsaa. Ei nyt mikään ihan hirveän huono sunnuntai kuitenkaan.

Sunnuntai, kello 19.46
Takki oli viikonlopun jäljiltä melkoisen tyhjä. Kanslistina oleminen oli ollut jännittävää. Onneksi mä en ollut joutunut toimimaan sellaisena yksin, ajattelin, ja sullouduin Rasmuksen kainaloon, kun me asteltiin mun rappuni alaovelle. Olin anonut Rasmusta tulemaan vielä mun luo, koska mä en halunnut ihan vielä luopua sen seurasta, eikä sitä ollut ollut kovin vaikea ylipuhua.

Rapussa meitä vastaan tuli herra Markkula, se mun naapureista, joka imuroi jatkuvasti. Markkula mulkoili mua aika pahasti ja pysähtyi. Munkin selvästi kuului pysähtyä, niin vaativasti siivousintoinen naapurini mua katseli.

"Sinun koirasi on taas ulvonut koko päivän!" mies sylkäisi valituksen suustaan.
Mulla kesti hetki orientoitua tilanteeseen.
"... mutta ei mulla ole koiraa", piipitin ja puristin Rasmuksen kättä turvaa hakien.
"Kyllä minä tiedän mistä se ääni kuuluu! Olen käynyt kuuntelemassa ovilla!"
Jos olisin uskaltanut, olisin sanonut, että kai minäkin olisin tiennyt, jos mun asunnossani olisi ollut koira. Auoin kuitenkin vain onnettomani suutani, enkä saanut aikaiseksi minkäänlaista vastaansanovaa äännähdystä.
"Teen aiheesta valituksen", herra Markkula ilmoitti ja jatkoi matkaansa.

"Ei siitä valituksesta mitään voi seurata, kun ei sulla ole koiraa", Rasmus rauhoitteli mua, kun me kiivettiin portaita ylös.
Mä aavistelin epäluuloisena pahaa. Olivatko Kimmo ja sen kaverit jotenkin onnistuneet ujuttamaan mun asuntooni koiran? Tai jonkun laitteen, joka soittaisi koiran ulvontaa kovalla volyymilla? Miksi kukaan tekisi niin? Ai niin. Kännissä ja läpällä.

Mutta en mä kuullut mitään koiran ääniä, kun me saavuttiin mun oven taakse. Varovasti mä avasin oven. Vastaan ei hyppinyt minkäänlainen koira, enkä mä kuullut hiiskahdustakaan koko asunnosta. Ehkä herra Markkula kuuli harhoja, tai ehkä jollakin muulla naapurilla oli ollut ulvova koira kylässä. Täällä ei ulvonut mikään eikä kukaan.

Helpotuin.

"Tota."

Liian aikaisin. Käännähdin katsomaan Rasmusta, joka tuijotti kulmat koholla mun eteisen lattiaa.

Ei, ei lattiaa. Kangasmyttyä kynnysmaton päällä, ihan sen omien jalkojen juuressa.

"Eih", mä ynähdin ja nipistin vieraat bokserit peukalon ja etusormen kynsien väliin Kimmon sanat mielessä kaikuen: ihan läppä vaan.

Hirveän huono läppä. Etenkin sitten, kun mä tajusin, ettei mun pitelemät oranssit kalsarit olleet edes pakasta vedetyt ja nuhteettoman puhtoiset. Annoin niiden pudota taas kangasmytyksi lattialle ja purin hampaita yhteen. Pienen hetken ajan mä olin äkäinen. Tarvitsiko kenenkään sietää tällaista typerää kiusantekoa omassa kodissaan? Sitten, ihan yhtä nopeasti kuin kiukku oli päätään nostanutkin, se katosi ja jätti jäljelle puhdittoman väsymyksen.

"Mä en ehkä halua enää asua täällä", pihahdin ja tunsin valtavaa tarvetta itkeä. "Mun n-naapurit on ihan k-kamalia."

Halaus kietoutui mun ympärille lohdullisena ja turvallisena.

Sunnuntai, kello 20.17
Taivaalle kiitos Rasmuksesta, joka osasi toimia rationaalisesti silloin, kun mä olisin itse vain lamaantunut kyhjöttämään onnettomana möykkynä sänkyni pohjalle. Rasmus huomautti, ettei mun ollut mikään pakko asua täällä, ja sitten se käynnisti mun läppärini. Nopeasti selaimeen oli avattu muutama välilehdellinen sivustoja, joista löytyisi vuokra-asuntoja. Niiden selaileminen rauhoitti. Mulla oli vaihtoehtoja.

Ja saihan siitä hupiakin. Muokkailemalla hakuehtoja me löydettiin mitä kummallisimpia asuntoja, ja muutama niin järjettömän ökyhulppea, ettei niissä ollut enää mitään tolkkua. Itku muuttui nauruksi ja epätoivoinen kodintunnottomuus lupaukseksi jostakin uudesta. Mä muuttaisin tästä paikasta pois, päätin silloin, ja sen päätöksen turvin mä tiesin jaksavani kaikki tulevat turhat valitukset, naapureiden tappeluiden kuuntelemisen ja jopa Kimmo Malkamaan, jolla oli typerä huumorintaju eikä mitään rajoja.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 07.10.18 11:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 57
Luettu: 2370

Helpotuksen huokauksia

30.9.2018 aamutunnin jälkeen #RGesteleiri, mukaan @Jusu R., ei avoin #jusmus

Mä en ollut ihan varma, mitä ajattelin Alexanderista. Toisaalta se vaikutti ihan hauskalta, oli kunnianhimoinen, ja musta tuntui että meissä oli muutakin samaa kuin sukupuoli ja palava intohimo esteratsastusta ja estehevosia kohtaan. Toisaalta se oli aika erikoinen tyyppi, jotenkin vähän kireä, ja mua oli lievästi sanottuna kuumottanut kivuta Peksin selkään, joka oli paitsi nuori, ori ja kuuma, myös kaikesta päätellen Alexanderin silmäterä.

Molemmat olivat todellakin antaneet mun kuulla kunniani, jos olin tunnilla töpeksinyt, mutta onneksi yhteinen sävel oli hyppyjen aikana löytynyt ja mä saatoin olla loppujen lopuksi ihan tyytyväinen. Tai no, ainakaan ei tuntunut siltä, että mun pitäisi kaivautua maan alle tai lähteä takaisin Auburniin ja olla palaamatta koskaan.

Mä olin juuri saanut Peksin riisuttua ja vetäistyä hikiset kohdat sienellä, kun Josefina ilmaantui orin karsinalle. Se näytti hyvältä kuten aina, ja mä tulin kovin tietoiseksi mun kirkuvanpunaisesta naamasta ja hikiläiskäisestä t-paidasta. Vedin äkkiä hupparin paidan päälle, mutta ei sekään nyt ihan hirveästi tainnut tilannetta pelastaa.

”Phuuh”, mä huokaisin ja riisuin kypärän. ”Näyttikö se ihan karsealta?”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 02.10.18 21:35
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Helpotuksen huokauksia
Vastaukset: 15
Luettu: 235

Tuuletustauko

Nieleskelin vähän. Ympäristöä katsellessani mä tunnustelin sitä hirvittävää ristiriitaa, joka tähän kaikkeen liittyi. Tämä oli mun koti, mutta nyt mulla oli toinenkin koti ja siellä eri elämä, eri ihmissuhteet, eri rooli tai ehkä jopa useampi. Mä olin täällä tytär, pikkusisko, nuorimmainen.

Kallassa mä olin hevosenomistaja, töissäkäyvä ihminen, siivooja, tallityöntekijä, vastuullinen, itsenäinen, joidenkin ystävä, jopa tyttöystävä (sillä kai se niin oli; en oikeastaan ollut aiemmin nimennyt mun ja Rasmuksen vuorovaikutusta seurustelusuhteeksi, mutta loppujen lopuksi se tuntui asiaankuuluvalta nimilapulta kaikelle, mitä me tehtiin ja miten me oltiin). #jusmus

”Tai jotenkin kun”, mä aloitin mietteliäänä ja epäröiden. ”No jo sekin, että kun pitää ratsastaa taas niin, että ne näkee. Että oonko kehittynyt. Ehkä ottanut takapakkia.”

”Ja että mitä mieltä ne on Grannista”, pamautin yhden suuren huolenaiheen ilmoille, enkä edes itse tiennyt, keitä ne lopulta olivat.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.10.18 14:42
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Tuuletustauko
Vastaukset: 23
Luettu: 205

Laran päiväkirja

maanantai 24. syyskuuta 2018

Lara ontui.

Kun tamma hipsi tarhassa vastaan selvästi toista etujalkaa keventäen, mulle tuli voimakas, tukahduttava tunne siitä että mä olin kokenut tämän ennenkin. Niin kuin olinkin, alkuvuodesta 2015. Jännevamma. PRP-hoitoja. Laseria. Kävelytystä, tunteja ja taas tunteja kuukausien mittaan milloin kahdenkymmenen asteen pakkasessa, milloin kaatosateessa. Kylmäämistä. Kipulääkkeitä. Ultraäänitutkimuksia. Huolta. ”35 prosenttia vammoista voi uusiutua.”

Saattoi olla että Lara ei kuulunut niihin 35 prosenttiin. Ehkä se oli vain ottanut osumaa tarhakaveriltaan, ehkä sillä oli alkava kaviopaise tai jotain ihan muuta.

Tai sitten se etujalan pinnallinen koukistajajänne olisi tuhannen säpäleinä ja korvautuisi arpikudoksella, jolla taas ei estehevonen tekisi mitään, eikä Lara hyppäisi enää koskaan.

Mä talutin Laran hitaasti talliin. Synkät ajatukset risteilivät päässä ja törmäilivät kallonseinämiin, niin että päänsärky alkoi jyskyttää jo ennen kuin kyykistyin Laran viereen, koskin sen jalkaa ja tunsin kuumuuden ja turvotuksen. Puristin jännettä ja Lara kiskaisi jalan pois. Puristin uudestaan ja tamma hypähti taaksepäin vähän vinkaisten.

”Voi vittu”, multa pääsi.

”Rasmus, mitä siellä tapahtuu”, Isabellan kipakka ääni kaikui muuten niin hiljaisessa tallissa yllättävän läheltä. Brunette kurkisti Zetan karsinan puolelta Laran karsinaan ja mun olisi tehnyt mieli kirota uudestaan – en ollut huomannut naista ollenkaan.

Koska mä en keksinyt miten pääsisin peruuttamaan tilanteesta kertomatta totuutta, käänsin katseeni pois ja vastasin: ”Laran jännevamma uusi.”

”Eihän?” Isabellan äänestä kuului, miten se yllättyi. ”Ootko varma? Näytä.”

Nainen luikahti Zetan karsinasta Laran luo niin nopeasti, etten ehtinyt kuin kompuroida sivuun ja antaa sen kopeloida jalkaa. Isabella totesi tietysti sen minkä mäkin – että toinen etunen oli kipeä, kuuma ja turvonnut, täytti kaikki jännevamman oireet.

”Ei sitä ultraamatta voi sanoa”, nainen kommentoi lopulta.

”Eipä niin”, mä vastasin laimeasti, mutta kaiken toivon mä olin jo heittänyt.

Soitin eläinlääkärille, joka käski pitää hevosen levossa, kylmätä jalkaa ja tulla käymään klinikalla seuraavana päivänä.  Muuta ei voinut tehdä. En muistanut, milloin viimeksi olisin tuntenut niin kertakaikkisen turhaksi ja tarpeettomaksi.

Mä törmäsin Jonathaniin käytävällä, pysäytin sen ja kerroin nopeasti, että Laran voisi jättää seuraavana aamuna sisään.

”Okei”, Jonathan vastasi. ”Mikäs sillä vai ootteko lähdössä jonnekin?”

”Ontuu”, mä vastasin vältellen. ”Mut kiitti.”

Sitten mä vaan poistuin paikalta. Ehkä jos mä en jatkossa mainitsisi jännevammaa enää sanallakaan, kyse ei olisikaan siitä. Ehkä mä kaivoin itselleni kuoppaa ajattelemalla, ettei mulla koskaan ollut onnea onnettomuudessa. Ehkä tällä kertaa olisi.

Josefinalle mun oli kuitenkin pakko kertoa. Se tuli illalla käymään, istui mun viereen sängylle ja silitti mun selkää jotenkin hirveän lohduttavasti, kun mä kerroin Laran vanhasta jännevammasta ja siitä miten se oli alkanut juuri samoin, ja kestänyt yli vuoden kuntoutua.

”Niin että en mä nyt pääse leirillekään”, mä tajusin vasta siinä vaiheessa itsekin. Olin odottanut Rosengårdien esteleiriä pelonsekaisin tuntein, mutta ehkä eniten innostuneena. Josefinan vanhempien kohtaamista mä en suoranaisesti odottanut, mutta olisi kiva nähdä kartano jossa Josefina oli kasvanut, tavata ehkä sen velikin.

”No mutta huomenna ollaan viisaampia”, Josefina vastasi hiljaa. ”Mutta jos sä haluat, niin kyllä vanhemmilta sulle leirihevonen löytyy. Ne ovat odottaneet kovasti sun tapaamista.”

”Niin”, mä nyökäytin vähän päätäni. ”Kai se onnistuisi…”

”Kerro sitten kun tiedät”, Josefina ilmoitti ja painoi kevyen suukon mun poskelle. ”Mutta älä nyt murehdi vielä liikaa.”

Niinpä kai. Oli kyse mistä hyvänsä, mä en voinut juuri nyt asialle mitään. Käännyin Josefinan puoleen vastaamaan suukkoon, mutta tällä kertaa mä tähtäsin suulle.

#sarahinhaaste #jusmus
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 23.09.18 17:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Laran päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 1119

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Jekkuilija
Keskiviikko, 19. syyskuuta 2018 —  #innanhaaste3

Hykertelin tyytyväisenä. Ai miten hirvittävän hyvä suunnitelma! Kuinka nerokasta mun keksimäkseni. Kylläpä Isabella Sokka nyt yllättyisi. Hän ei mitenkään voi osata aavistaa tällaista, ajattelin tyytyväisenä. Asetun itsekseni virnistellen odottamaan sellaiseen paikkaan, mistä mä näkisin Isabellan reaktion, mutta sen ei pitäisi voida havaita mua.

Oli Isabellan aamutallivuoro, ja tiesin, että pian hän saapuisi valmiina aloittamaan aamun työt.

Vaan nepä olikin jo tehty, hih hih!

Niin! Sellaisen jekun olin Isabellalle järjestänyt. Kylläpä se äimistyisi! Sieltä se saapuisi tallille vain nähdäkseen, että joku oli ehtinyt ensin. Minä olin!

Jekku oli kamalan hyvä. Paitsi että se meni sitten pieleen heti kun Isabella saapui. Perijätär ravasi ympäri tallia ja repi tukkaa päästään. Hän oli hiilenä, ja minä lymyilin piilossani pienenä pelokkaana hiirenä. Kuinka työntekijät saattoivat olla niin typeriä, etteivät osanneet lukea työvuorolistaa! Saati kelloa — johan tässä herkimmät hevoset olivat kuolleet ähkyyn, kun ruokinta oli näin etuaikaistunut.

*

Säpsähdin hereille aidosti peloissani. Isabellan raivo ja kuolleet hevoset siivittivät mut valppaaseen valvetilaan, paitsi että pää tuntui ihmeellisen pöhnäiseltä ja tahmaiselta. Kehon hälytysjärjestelmä oli täydessä toiminnassa, mutta järki luisti takkuisemmin.

Mua siliteltiin puolivillaisesti. Se oli ensimmäinen järkevä havainto unimaailman ulkopuolelta. Hitaasti mä oivalsin olevani omassa  sängyssäni. Rasmus istui vieressäni läppäri sylissään ja naputteli jotakin keskittyneenä sillä kädellä, joka ei liikahdellut silittelevästi mun hiuksillani.

”Kamalaa”, raakuin ja käperryin ahdistuneeksi keräksi Rasmuksen viereen.
”Hmh?” Mumahdus oli hajamielinen, ja niin oli sitä seuraava katsekin.
”Mä tapoin Auburnin hevosia ähkyyn. Unessa. Se oli kamalaa.”

Hiljaisuus oli jotenkin napsuva ja naksuva, tai sitten ne oli mun tärykalvot jotka rummutteli omia aikojaan, tai ehkä kyse kuitenkin oli siitä, ettei Rasmus ollut keskeyttänyt työasian kirjoittamista, vaikka se toljotti mua todella omituisesti.

”Se oli vain unta. Älä tee niin toiste, ainakaan valveilla”, Rasmus ehdotti ja kurtisti kulmiaan. ”Pitäisikö sun mitata taas kuume?”
”Vastahan mä mittasin... vai mitä kello on?”
”Kohta kahdeksan.”

Mä olisin halunnut kysyä, että illalla vai aamulla, mutta se olisi varmaan saanut mut vaikuttamaan aika sekavalta. Olin siis hiljaa. Kohta Rasmus paikautti läppärinsä kannen kiinni.

”Mun pitää varmaan alkaa mennä kotiin.”
”Okei.”
”Et sitten tapa enempää hevosia.”
”Toivottavasti en.”
”Älä ainakaan Laraa.”
”Yritän muistaa säästää sen.”

Rasmus kai jotenkin hymähti vähäsen, ja sitten se pussasi mun otsaa, ja sitten se jo menikin omaan kotiinsa nukkumaan, ja mä laitoin käden otsalleni. Pidin sitä siinä aika kauan, kauemmin kuin mun oikeastaan  tarvitsi jotta saatoin todeta olevani yhä kuumeinen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 19.09.18 22:26
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 57
Luettu: 2370

Hetki vain

Rasmuksen asunto, 16.09.2018. @Rasmus A.. #jusmus

Hiljaisuus. Kuuntelen sitä ja pidän silmäni suljettuina. Siinä hetkessä pidän elämästä. Lakanoiden tunnusta, pehmeästä peitosta. Tasaisesta hengityksestä vierelläni. Vielä suljettujen luomien takana odottavasta aamunpehmoisesta valosta, utuisena sälekaihtimien raoista kirmurtelevasta.

Miten rento olo mulla onkaan. Hengitän syvään kerran, toisen. Hitaasti ja venytellen alan herätä uuteen aamuun. Kierrän päätäni hieman, sen verran, että tiedän päivän ensimmäisen näyn tuottavan mulle iloa. Onnea.

Raotettujen luomien lomasta mä katselen Rasmus Alsilaa, sen unenpehmentämää ilmettä ja taipuisia hiuksia, joihin mä haluan upottaa sormeni. Voi miten mä haluan tehdä niin. Tehdä enemmänkin.

Mutta sen sijaan mä liikahdan aivan varoen, hyvin hitaasti kauemmas seinästä ja lähemmäs Rasmusta, ihan kuin olisin unissani kierähtänyt aivan kiinni häneen. Mä toivon Rasmuksen heräävän, mutten aio jäädä kiinni siitä, että minä katkaisin hänen unensa.

Annan silmieni painua takaisin kiinni. Pehmeästi liikautan kyynerpäätäni ja tuuppaan sillä henkäyksenkevyesti vieressäni nukkuvaa miestä. Odotan silmät kiinni ja kuulostelen. Muuttuuko hengityksen rytmi?
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 16.09.18 17:32
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Hetki vain
Vastaukset: 6
Luettu: 205

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kirjepostia
Keskiviikko, 12. syyskuuta 2018 -- #ellienhaaste #sarahinhaaste

Kuori oli pulska ja postimerkki tyylikäs. Osoite oli kirjattu säntillisellä käsialalla, jonka tunnistin kyllä. Ei kukaan muu kirjoittanut samanaikaisesti sekä määrätietoisesti että runollisella otteella kuin mun oma äitini. Oli kuoressa tietysti myös Rosengårdin kartanon logo, joten eipä tässä tarvinnut arvailla lähettäjää.

Sisältöä kylläkin. Tunnustelin kuoren painoa käsissäni ja ihmettelin, mitä kummaa vanhempani minulle lähettäisivät. Kuoressa oli selvästi enemmän kuin yksi liuska. Mietteliäänä ryhdyin aukomaan kuorta, ja tein sen siististi, niin kuin mulle oli pienestä pitäen opetettu. Kirjepostia ei nykyään kyllä tullut erityisen usein, joten oli kahta kummallisempaa, miksi vanhempani lähestyivät tällä tavalla puhelun tai viestin sijaan. Ja hei, vastahan minä olin ollut siellä käymässä. Kun aloin pohdiskella, miksei asiaa oltu hoidettu kasvokkain, olo muuttui epäileväiseksi.

Kuoresta paljastui paksu nivaska papereita - esite? Kyllä, esitteeltä se vaikutti. Ihmeissäni toljotin kansilehteä.

Leiri Rosengårdissa?

Räpyttelin silmiäni. Mitä kummaa? Mikä omituinen päähänpisto! Miksi äiti ja isä kutsuisivat minut ratsastusleirille omaan lapsuudenkotiini? Oliko kutsuttuja enemmänkin? Jos oli, mikä sai heidät rikkomaan kartanon tilusten ylevää rauhaa? Miksi he tekisivät mitään tämänkaltaistakaan?

Selasin esitettä. Se oli perusteellinen ja kattava. Se kertoi kaiken olennaisen esteratsastajien treenileiristä, mutta vaikka kuinka lueskelin papereita, ne eivät suostuneet paljastamaan, keille kaikille kutsu oli lähetetty. Jätin esitteen pöydänkulmalle ja ryhdyin puuhastelemaan kaikkea muuta, mutta ajatukset livahtivat vähän väliä takaisin Rosengårdin kartanon esteleiriin. Eihän sellaista oltu järjestetty koskaan! Miksi nyt?

Olin juuri saanut viimeisenkin tiskaamani astian sujautettua kuivauskaappiin, kun mun puhelin soi. Kesti hetken paikantaa se, ja siinä ajassa se ehti lakata soimasta. Kun löysin puhelimen päiväpeiton alta, huomasin, että soittaja oli ollut Rasmus (tietysti, kuka muukaan mulle soittelisi, kun vanhemmatkin olivat näemmä siirtyneet postin asiakkaiksi?) ja että tämä oli jättänyt perään whatsapp-viestin, kun en ollut vastannut.
Sain postia sun vanhemmilta? se oli kirjoittanut.

Mä henkäisin syvään ja soitin sille välittömästi.
"Kutsuiko ne sutkin esteleirille?" kysyin vikkelästi ilman minkäänlaisia alkutervehdyksiä, kun Rasmus vastasi.
"Joo! Miksi? Tekeekö ne useinkin tällaista?" Rasmus tiedusteli kurttukulmaisella äänensävyllä.

Mä en oikein tiennyt mitä olisin vastannut. Jos olisin sanonut totuudenmukaisesti, etteivät mun vanhemmat tehneet tällaista ikinä, se olisi varmaan tehnyt koko hommasta vielä vähän epäilyttävämmän. Mieli askarteli yhä saman mysteerin parissa: miksi nyt?

"Hmm, no en voi sanoa, että usein", sanoin vähän varoen ja vaihdoin vikkelästi puheenaihetta: "Ootko jo kotona?"

Heti sen sanottuani tajusin, miten urpo kysymys se oli. Tietenkin Rasmus oli jo kotona, ellei sille sitten tullut postit jostain syystä työpaikalle. Onneksi Rasmus oli myös vähän hidas, eikä tainnut oivaltaa mun älyttömyyttäni.

"Joo, oon. Pitää mennä kohta tallille."

Okei, ei siis aikaa tavata mua. Eilenkin meillä oli menneet aikataulut ristiin, ja niin menisivät huomennakin, kun mä tein Auburnin iltatallit. Ehkä viettäisimme aikaa perjantaina, kun kerta olisimme samassa valmennuksessakin... ei, olin luvannut mennä illaksi Hannan kanssa jollekin keikalle. Ystävä oli antanut tulla täyslaidallisen noottipalautteen, kun en ollut tavannut häntä ollessani viikonlopun kotikotona. Piti keksiä jokin hyvä anteeksipyyntö sellaisesta pahanlaatuisesta unohduksesta, ja keikkaseuraksi lähteminen tuntui toimivalta alulta sellaiseen.

Anteeksipyyntöä ajankohtaisempi ongelma oli kuitenkin se, että mulla oli ikävä Rasmus Alsilaa.

"Auburniin?" tiedustelin ja jatkoin arasti peläten olevani liian takertuvainen: "Haittaisiko jos mä tulisin myös? Seuraksi."
Rasmus ei kai ollut niitä henkilöitä, jotka nyt erityisen paljon janosivat seuraa. Jännittyneenä odotin vastausta. Jos siitä kuultaisi ärtyneisyys, mä varmaan kuolisin enkä koskaan enää tarjoutuisi Rasmuksen talli- tai miksikään muuksikaan seuraksi. Antaisin sen olla ihan rauhassa. Olisin sen seuralainen vain silloin kun se itse ehdottaisi. Tämän kaiken mä ehdin luvata itselleni siinä pienessä ja ohikiitävässä sekunnissa, ennen kuin Rasmus vastasi:
"Ei haittaa."
Okei. Ei se nyt suorastaan riemukas vastaus ollut, mutta ei myöskään pitkin hampain lausuttu. Helpottuneena lupasin kävellä Rasmuksen luo sillä välin kun se söisi, niin sen ei tarvitsisi erikseen noukkia mua mistään kyytiinsä. Montakohan kyytiä mä olin Rasmus Alsilalta jo saanut, mietiskelin ja punastuin sitten syvästi. Olipa hyvä, etten esittänyt sitä ajatusta ääneen kenenkään kuullen.

Auburnissa oli melkoinen hulina päällä tallin rauhaisan ilmapiirin mittapuulla. Heti ovensuussa kohtasimme Matilda Tammilehdon, jonka näkeminen herätti mussa tarpeen siirtää omaa kävelylinjaani vähän kauemmas Rasmuksesta ihan vain koska muistin kaikki taannoiset kondomiaiheiset keskustelut. Nyt Matilda ei kuitenkaan esim. kysynyt, oltiinko tultu käymään Isabella Sokan varastolla (en täysin ymmärtänyt referenssiä, mutta tarpeeksi tajutakseni, ettei se ollut mikään pintelivarasto). Matildalla oli jotakin akuutimpaa mielensä päällä.

"En tiennyt, että sun vanhemmat järjestää ratsastusleirejä", se töksäytti suorasukaisesti viileän tervehdysnyökkäyksen jälkeen, ja mä hätkähdin.
"Saitko säkin kutsun?" kysyin ja olin vielä aiempaa enemmän ymmälläni vanhempieni suunnitelmista.
Yhtäkkiä keskusteluun liittyi kolmas ääni.
"Ai sille Rosengårdin teholeirille? Mä ymmärsin, että kaikki vähänkin estetreenauksesta kiinnostuneet Kallan ratsastajat on saaneet kutsun!"

Zelian naapurikarsinasta oli yhtäkkiä pilkahtanut puhuva sininen pää, tai siis, Minkaksi muistamani henkilön kasvot. Räpyttelin silmiäni yllättyneenä. Rasmus mun vieressäni liikehti vähän sen oloisena ettei se ollut suunnitellut jäävänsä jumiin heti tallin ovensuuhun johonkin sosiaaliseen tilanteeseen.

"Ihanko totta?" mä kysäisin Minkaa ja Matildaa silmäillen ja tunnustin tietämättömyyteni. "Mä en tiennyt näistä suunnitelmista yhtään mitään."
"No", Matilda aloitti ja vaikutti siltä, että mulle puhuminen vaati siltä aina vähän kärsivällisyyttä (pitiköhän se mua tyhmänä?). "Vaikuttaa siltä, että sun vanhempasi on esittäneet avoimen kutsun."
"Mmm. Loungeen oli tuotu esitteitä ja ilmoittautumiskaavakkeita", Minka myötäili.
"Ai!" äännähdin.

Tämäpäs merkillistä. Myöhemmin saisin tietää, että myös Purtsila oli saanut osansa esitteistä, ja sittenpähän homma vasta kummalliselta tuntuisikin. Suurelta.

"Ehkä me sitten nähdään siellä", sanoin hilliten vain vaivoin levottomuuttani ja vilkaisin sitten Rasmusta. "Meidän varmaan pitäisi käydä jo hommiin?"

Yritin olla piittaamatta Matildan tyrskähdyksestä ja keskittyä sen sijaan Rasmukseen, joka kohautti olkiaan hyväksyvään sävyyn. Kun me käveltiin kohti varustehuonetta, mulla oli yhä vähän kummallinen fiilis kaikesta Rosengårdiin ja mun vanhempiin liittyvästä. Olin jo ehtinyt luoda teorian siitä, että tämä juoni oli luotu puhtaasti uteliaisuudesta Rasmusta kohtaan - yrityksenä saada se houkuteltua omaehtoisesti äidin nuuskittavaksi. Ei ne nyt hyvänen aika sitä varten kutsuisi koko Kallaa luokseen. Ei edes harhautukseksi. Leirin järjestäminen ei voinut olla äidin mielestä mitään muuta kuin vastenmielistä, joten sen täytyi olla myös jollakin tapaa hyödyllistä. Hyvin hyödyllistä.

"Miksi sä luulet, että sun vanhemmat on saaneet tällaisen idean?" Rasmuskin yhtäkkiä kysyi, kuin paraskin salapoliisi.
"Varmaan, jotta sun olisi pakko tavata ne", multa lipsahti vitsi, joka oli ihan onnettoman huono, koska Rasmus ei tajunnut sitä vitsiksi alkuunkaan.
Se meinasi tukehtua omaan sylkeensä ja kompuroi vähän jalkoihinsa. Niin pahastiko se hätääntyi ajatuksesta? Mua olisi voinut naurattaa, mutta ei sitten kuitenkaan ihan naurattanut, koska tämä saattoi oikeasti olla turhan vakava asia hihiteltäväksi.
"Oikeastiko?" Rasmus älähti, mutten ehtinyt vastata, ennen kuin se jo pohdiskeli: "Siinä kyllä oli mulle henkilökohtaisesti lupaus että puoleen hintaan, mikä oli vähän erikoista, mutta olisiko ne näin suurieleisiä vaan mun takia?"

Okei. Alennuslupaus oli huolestuttava. Rasmus oli kuitenkin oikeassa siinä, että tuskin vanhempani nyt sentään pitivät häntä ihan näin tärkeänä. En kuitenkaan uskaltanut sanoa juuta enkä jaata aiheeseen, vaan päätin harhauttaa tapailukumppania/poikaystävääni/henkilöä, josta pidin vitsillä, jonka toivoin uppoavan paremmin maaliin kuin aikaisemman.

"Se alennus on vain korvaus kaikista sun menneistä ja tulevista palveluksista, joita sä niiden tyttärelle teet", sanoin hiljaa ja mulle ominainen viattomuus vain siloitelluksi pintakerrokseksi virkkeen ympärille kietaistuna. Ei sellainen vitsailu vielä sujunut multa aivan luontevasti, koska olin niin kaino, ja oli aika jännittävää odottaa reaktiota. Yritin kuitenkin.

Ei Rasmus tajunnut. Tai se ei kehdannut reagoida täällä, missä suitsikoukuillakin oli hörökorvat. Niin mä ehdin ajatella, mutta sitten se vilkaisi mua ilme vähän merkillisenä. Velmuna, peräti. Kutkuttavana.

"Erikoiset vanhemmat, jos ne sellaisesta maksaa korvauksia."
"Voi kuule, erikoisia ne kyllä on."
"Ilmankos sustakin on sitten tullut erikoinen."
"Kamala, haukutko sä mua?"
"Haukutko sä omia vanhempiasi?"
"Ha-ha. Sun kätesi ei muuten voi tehdä noin Rosengårdissa."
"Tylsä paikka sitten."
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 12.09.18 9:17
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 57
Luettu: 2370

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Siirry: