PääsivuKiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Sivu 2 / 7 • 
1, 2, 3, 4, 5, 6, 7 
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 30.09.18 17:05
Tutkimattomat polut
Kolme vaihtoehtoista tulevaisuutta -- #innanhaaste5
Røllum, Tanska, 2028
Syystuuli riepoo tallipihaa. Seison tyynenä vanhan jalavan juuressa. Se kasvaa keskellä pihaa, kasvoi jo ennen kuin koko tilaa ruvettiin rakentamaan, eikä sitä koskaan kaadettu pois. Kun me ensimmäistä kertaa tultiin katsomaan tilaa, puu oli lehdetön. Se näytti luurangolta, ehkä vähän aavemaiseltakin, mutta mä pidin siitä. Pidin tilasta. Pidin siitä, että me tultaisiin tänne yhdessä ja aloitettaisiin uusi elämä. Me molemmat tehtiin hiljaa päätös tilan ostosta sinä karuna ja harmaana alkutalven päivänä, juuri sen vierailun aikana, kysymättä toisen mielipidettä välittäjän kuulevien korvien alla. Se oli rahanahne välittäjä, tai ehkä sen asiakas oli, ja se olisi painostanut meistä irti hirvittävän tarjouksen, jos olisimme olleet liian innokkaita. Vasta vähän matkaa takaisin kaupunkiin ajettuamme myönsimme toisillemme, että olimme löytäneet sen mitä etsimme.
Meidän tarjous oli lopulta joka tapauksessa maksukyvyn ylärajoilla. Onneksi se riitti. Enempään emme olisi pystyneet, ja taas yksi unelma olisi luiskahtanut saavuttamattomiin.
Kymmenen kuukautta meidän hevoset on eläneet sen jalavan alla, ja se on ollut hyvää aikaa. Työntäyteistä, rankkaa, vaativaa, mutta kaiken sen arvoista. Tanska on kohdellut meitä hyvin. Hevosten kanssa on ollut onnea.
Niin kuin nyt taas, ajattelen, ja hymyilen, kun rekka kaartaa pihaan. Näen jo kaukaa apukuskin aurinkolippaan kiinnitetyn suuren ja värikkään ruusukkeen. Tiedän, että niitä on lisää. Kahden viikon kilpailumatkalla hevoset ovat napsineet sijoituksia ja tehneet nollaratoja, pikku-Granolakin, Grannin esikoinen. Toki mukaan on mahtunut epäonnistumisiakin, mutta kuka niihin tahtoo keskittyä?
"Josie! Good to see you. We brought you something", kuskin paikalta loikannut Joachim virnuilee ja heiluttelee kahta kirkasta ruusuketta.
Hymyilen miehelle, joka on ihan samanlainen kuin aina ennenkin. Hiusraja vain on päässyt vähän karkaamaan, mutta sitä ei pidä mainitseman, sillä Joe ei halua tulla muistutetuksi omasta kuolevaisuudestaan. Ryöpsähdän halaamaan bisneskumppania. Tilalla on ollut kamalan hiljaista ja tyhjää, kun miehet ja kahdeksan hevosta on puuttunut, ja mä olen ehtinyt ikävöidä -
"Better not to make that guy jealous", Joachim virnistää, muiskauttaa keskieurooppalaisen poskisuukon ilmaan mun poskipääni viereen ja nyökäyttää päällään takavasemmalle, ennen kuin luikahtaa auttamaan hevosenhoitajia rekan purkamisessa.
Rasmuksen takki tuoksuu heinältä ja hevosilta ja satulasaippualta, kun mä ripustaudun miehen kaulaan siinä meidän oman tanskalaisen hevostilan tallipihalla vanhan jalavan varjossa.
Hotelli jossain päin maailmaa, 2028
Tuijotan raidallista seinää. Tai ei, ei seinä ole raidallinen, valo vain tekee temppujaan. Sulkisin sälekaihtimet kokonaan, mutten jaksa nousta, eikä sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä. En saisi unta kuitenkaan, vaikka saisinkin katuvalon kellertävän kajon suljettua pois omasta todellisuudestani.
Olen kolmekymmentävuotias. Näytän huomattavasti vanhemmalta, sillä elän kahvilla ja riisikakuilla ja olen unohtanut miten nukutaan. En mä edes muista, milloin se tapahtui, unen katoaminen. Vaiheittain kai, joskus neljän viimeisen vuoden aikana, tai ehkä jo pidemmänkin aikavälin sisällä. En varsinaisesti kaipaa niitä tiedottomana ja toimettomana vietettyjä tunteja, sillä ne ovat pois kaikesta muusta, mutta joskus toivoisin pystyväni häivyttämään varjoja silmieni alta. Sitä varten mun täytyisi nukkua.
Olen mä yrittänyt. Olen tehnyt ja ollut tekemättä rasittavaa hikiliikuntaa ennen nukkumista, syönyt ja jättänyt syömättä ennen nukkumista, tuhlannut lyhyt- ja pitkävaikutteisiin melatoniinivalmisteisiin, vaihtanut tyynyn, tuulettanut lakanat, säätänyt makuuhuoneen lämpötilaa.
Ruutuaikaa pitäisi vähentää, niin kaikki sanovat. Miten helvetissä se tapahtuu, kun työ on päätelaitteilla tehtävää, ja kun koko elämä on työtä? Firma tarvitsee täyden työpanoksen. Mun täytyy antaa se, täytyy ansaita kannukset, osoittaa, että lisääntymisikäinen nainen pystyy samaan ja enempään kuin kuka tahansa. On oltava paras. Kilpailuhenkisyys ja voitontahtoisuus, joita en vielä kymmenen vuotta sitten tiennyt omistavani, ovat virinneet ja johdattaneet mut suurten tulojen ja vielä suuremman vastuun äärelle.
Kaikki muu siinä sivussa onkin sitten menetetty.
Ei haittaa, ei kiinnosta, ei sureta. Mä olen pystyvä ja aikaansaava nainen tätä nykyä, ja sitähän mä aina toivoin. Että pystyisin. Huomaisin osaavani asioita. Saisin aikaiseksi jotakin merkittävää.
Viimeisin unettomuudenhoitokokeiluni liikahtaa mun vieressäni. Mua inhottaa, kun se kietoo kätensä mun mahani ympärille ja mumisee jotakin selittämätöntä. Se näyttää niin tyytyväiseltä, nuori koiranpentu siinä, kuolaa poskellaan, trendikäs tukka sekaisin. Mä en kestä sitä, miten se yrittää kietoutua muhun. Se ei edes onnistunut siinä, mitä varten mä sen hotellihuoneeseeni päästin: ei se saanut mua tainnoksiin. Mä en nuku vieläkään. Ja mikä pahinta... se on ihan väärä ihminen. Luojan kiitos mä en joudu enää koskaan kohtaamaan sitä, kun palaan kotiin tältä turhauttavalta työmatkalta.
Mäkin olin joskus väärä ihminen. Olen pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että ehkä musta tuli sellainen joskus niihin aikoihin, kun otin vastaan opiskelupaikan. Kun musta tuli tietojenkäsittelytieteilijä, käpistelijä, ja kun mä huomasin olevani siinä hirveän hyvä. Aloin tehdä kaikkeni sen eteen, että muutkin tiedostaisi mun osaamiseni ja ammattitaitoni. Päätin, että musta tulisi vihdoin jotakin.
Mutta kuka noita asioita halusi muistella. Vuosien takaisia vanhoja juttuja ja tuttuja. Ei menneisyydessä ole mitään, mitä mä haluaisin ajatella.
Mä tietysti valehtelen itselleni, mutta teen sen yhtä rutiininomaisesti kuin valvomisen.
Titisee-Neustadt, Saksa, 2028
Alexander on sietämätön pomo, erityisesti mulle, koska mä olen sen kanssa samaa lihaa ja verta. Rasmuksen kanssa niillä on jonkin sortin hyvävelikerho, mikä ärsyttää mua välillä aivan suunnattomasti, koska musta tuntuu, että ne jakaa hevosia keskenään kermat päältä -periaatteella ja jättää mulle jämät. Ei kai ne sentään oikeasti niin tee, ja on mullakin hirveän hyviä hevosia ollut. Pitäisi olla tyytyväinen, kun ne tulee niin hyvin toimeen keskenään. Meillä on oikeastaan ihan hyvä tiimi; me lietsotaan toisiamme aina vaan parempaan ja parempaan, ja jos menee päin persettä, vertaistukea on aina saatavilla.
Jokainen meistä on kokenut ne ajat uralla, kun mikään ei ole sujunut. Kun on tehty virhe virheen perään, kun puhdas huono tuuri on läiminyt vasten poskia ja silmäkulmia, kun on oltu taloudellisesti hirveän tiukalla ja jouduttu myymään alta pois ne kaikkein arvokkaimmat hevoset. Juuri ne hevoset, joilla oltaisiin ehkä voitu menestyä.
Iso menestys on harvinainen kokemus.
Meistä mä olen se, joka ei ole koskaan saavuttanut mitään oikeasti mainittavaa. Joskus, kun me ollaan eri mieltä asioista ja riidellään, joskus Alexander vetää sen kortin esiin. Silloin mä inhoan sitä, että mä työskentelen isoveljelleni. Mun isoveli ei riitele reilusti. Se on piinkova, vaativa ja oikukas. Se ei siis ole muuttunut vuosikymmenten varrella lainkaan. Ihan samanlainen kiusankappale se on kuin silloin, kun mä olin hyväuskoinen päiväkotilainen ja se sai mut uskomaan, ettei eskariryhmään pääse, jos ei osaa lukea ja kirjoittaa.
No, seurasi siitä jotakin hyvääkin, vaikka tietysti mä itkin epätoivoisena ja kauhuissani ensialkuun. Pelkäsin äidin ja isän vihaa, jonka kohtaisin, jos kävisi ilmi etten osaa lukea ja kirjoittaa enkä pääse eskariin, enkä varmaan sitten koskaan kouluunkaan. Ilman sitä pelkoa en varmasti olisi ruvennut tuijottamaan kaikkia kirjoitettuja sanahahmoja niin vimmaisella epätoivolla. Kuka tietää, ehkä opin lukemaan edes vähän aikaisemmin vain siksi, että Alexander oli niin kamala.
Alexander on piiskannut mua eteenpäin monessa muussakin asiassa, eikä kaikkein vähiten kilpakentillä. Jos ei oteta lukuun sitä aikaa, kun olin joitakin kuukausia kokonaan pois satulasta, mä olen välttynyt isoilta takapakeilta pitkälti siksi, ettei Alexander ole antanut mun luovuttaa. Se on haastanut mut kilpailemaan itsensä kanssa, ja sitten se on tarjonnut mulle tämän työn, ja Rasmukselle myös, ja vaikka se on ollut paskapäinen itsensä, en mä työskentelisi kenellekään kasvottomalle isolle tallipomolle yhtään mieluummin kuin omalle veljelleni. Myönnän auliisti, etten mä olisi ehkä koskaan palannutkaan satulaan elämän prioriteetit mullistaneen taukoni jäljiltä, ellei Alexander olisi houkutellut meitä palkkalistoilleen.
"Älä laita elämääsi pauselle vahingon takia", muistan Alexanderin sanoneen silloin.
Vahingon. Se oli mun veljen sanavalinta - sitä termiä se käytti omasta sisarenpojastaan. Ei se kyllä ollut ihan täysin väärässäkään.
Poika on kuusivuotias. Se yllätti ja säikäytti, ja "säikäyttäminen" on vähättelyä, sillä tietysti mä valahdin pahimmanlaatuiseen paniikkiin, kun mä tajusin, että mulla olisi vain muutamia kuukausia aikaa kasvaa joksikin, mitä mä en ollut ajatellut olevani vielä moneen, moneen vuoteen. Jälkeenpäin kyllä tajusin, että ei mun siinä synnytystä edeltävässä ajassa ollut tarkoituskaan kasvaa loppuun asti; mä teen sitä yhä, kasvamista.
Parhaillaan me istutaan taas yhdessä keskinäisessä palaverissamme, minä, Alexander ja Rasmus, joka pitelee kättään mun tuolin käsinojalla. Mun ajatukset harhailee siinä ajassa, kun me oltiin ihan hirveän nuoria ja ihan hirveän hukassa, ja meidän piti päättää, mitä me tehtäisiin elämillämme, vaikkei me edes tiedetty, missä maassa me seuraavana kesänä asuttaisiin ja olisiko vastaus edes sama molemmille. Yksi valinta oli tehty meidän puolesta, mutta oli muutakin ratkaistavaa. Miten hirveän paljon päätöksiä sitä joutuukaan tekemään, kun tietää tulevansa vanhemmaksi! Ja jokainen päätös tehtiin huolestuneena ja pelokkaana ja vähän poissa tolaltaan.
Miten toisin asiat onkaan nyt, mietin ja lakkaan kuuntelemasta Alexanderin puhetta. Tartun Rasmuksen käteen ja vilkaisen miestä, mun poikani isää.
"Alexander", keskeytän.
"Kakista ulos, Fifi", isoveli kaivaa iankaikkisuuden takaa lempinimen, jolla oli joskus tapana saada mut tuntemaan itseni tosi pieneksi ja avuttomaksi.
Enää mä en tunne itseäni tosi pieneksi enkä lainkaan avuttomaksi. Elämä on opettanut, että kyllä se kantaa. Silloinkin, kun...
"Tulee vähän muutoksia. Mun kisakalenteriin", sanon vakaasti ja näen Alexanderin ilmeestä, että se ei edes ylläty. Se kuitenkin katsoo meitä molempia vuoronperään. Niin Alexanderin tapaista, mietin. Sen on saatava meidät sanomaan asia ääneen, vaikka se tietää jo.
Ihan kiusallani mä en suostu tekemään niin. Mä katselen veljeäni takaisin ihan muina naisina, ja lopulta se kohauttaa kulmiaan ja virnistää sitten.
"Onneksi olkoon", Alexander sanoo, mutta pyörittelee sitten virne naamallaan silmiään Rasmukselle. "Alsila, sä sitten teet mun elämästä hankalaa. Pitäisit näppisi ja lanteesi kurissa, niin mun ei tarvitsisi miettiä, miten korvata mun paisuva pikkusisko."
Kolme vaihtoehtoista tulevaisuutta -- #innanhaaste5
Røllum, Tanska, 2028
Syystuuli riepoo tallipihaa. Seison tyynenä vanhan jalavan juuressa. Se kasvaa keskellä pihaa, kasvoi jo ennen kuin koko tilaa ruvettiin rakentamaan, eikä sitä koskaan kaadettu pois. Kun me ensimmäistä kertaa tultiin katsomaan tilaa, puu oli lehdetön. Se näytti luurangolta, ehkä vähän aavemaiseltakin, mutta mä pidin siitä. Pidin tilasta. Pidin siitä, että me tultaisiin tänne yhdessä ja aloitettaisiin uusi elämä. Me molemmat tehtiin hiljaa päätös tilan ostosta sinä karuna ja harmaana alkutalven päivänä, juuri sen vierailun aikana, kysymättä toisen mielipidettä välittäjän kuulevien korvien alla. Se oli rahanahne välittäjä, tai ehkä sen asiakas oli, ja se olisi painostanut meistä irti hirvittävän tarjouksen, jos olisimme olleet liian innokkaita. Vasta vähän matkaa takaisin kaupunkiin ajettuamme myönsimme toisillemme, että olimme löytäneet sen mitä etsimme.
Meidän tarjous oli lopulta joka tapauksessa maksukyvyn ylärajoilla. Onneksi se riitti. Enempään emme olisi pystyneet, ja taas yksi unelma olisi luiskahtanut saavuttamattomiin.
Kymmenen kuukautta meidän hevoset on eläneet sen jalavan alla, ja se on ollut hyvää aikaa. Työntäyteistä, rankkaa, vaativaa, mutta kaiken sen arvoista. Tanska on kohdellut meitä hyvin. Hevosten kanssa on ollut onnea.
Niin kuin nyt taas, ajattelen, ja hymyilen, kun rekka kaartaa pihaan. Näen jo kaukaa apukuskin aurinkolippaan kiinnitetyn suuren ja värikkään ruusukkeen. Tiedän, että niitä on lisää. Kahden viikon kilpailumatkalla hevoset ovat napsineet sijoituksia ja tehneet nollaratoja, pikku-Granolakin, Grannin esikoinen. Toki mukaan on mahtunut epäonnistumisiakin, mutta kuka niihin tahtoo keskittyä?
"Josie! Good to see you. We brought you something", kuskin paikalta loikannut Joachim virnuilee ja heiluttelee kahta kirkasta ruusuketta.
Hymyilen miehelle, joka on ihan samanlainen kuin aina ennenkin. Hiusraja vain on päässyt vähän karkaamaan, mutta sitä ei pidä mainitseman, sillä Joe ei halua tulla muistutetuksi omasta kuolevaisuudestaan. Ryöpsähdän halaamaan bisneskumppania. Tilalla on ollut kamalan hiljaista ja tyhjää, kun miehet ja kahdeksan hevosta on puuttunut, ja mä olen ehtinyt ikävöidä -
"Better not to make that guy jealous", Joachim virnistää, muiskauttaa keskieurooppalaisen poskisuukon ilmaan mun poskipääni viereen ja nyökäyttää päällään takavasemmalle, ennen kuin luikahtaa auttamaan hevosenhoitajia rekan purkamisessa.
Rasmuksen takki tuoksuu heinältä ja hevosilta ja satulasaippualta, kun mä ripustaudun miehen kaulaan siinä meidän oman tanskalaisen hevostilan tallipihalla vanhan jalavan varjossa.
Hotelli jossain päin maailmaa, 2028
Tuijotan raidallista seinää. Tai ei, ei seinä ole raidallinen, valo vain tekee temppujaan. Sulkisin sälekaihtimet kokonaan, mutten jaksa nousta, eikä sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä. En saisi unta kuitenkaan, vaikka saisinkin katuvalon kellertävän kajon suljettua pois omasta todellisuudestani.
Olen kolmekymmentävuotias. Näytän huomattavasti vanhemmalta, sillä elän kahvilla ja riisikakuilla ja olen unohtanut miten nukutaan. En mä edes muista, milloin se tapahtui, unen katoaminen. Vaiheittain kai, joskus neljän viimeisen vuoden aikana, tai ehkä jo pidemmänkin aikavälin sisällä. En varsinaisesti kaipaa niitä tiedottomana ja toimettomana vietettyjä tunteja, sillä ne ovat pois kaikesta muusta, mutta joskus toivoisin pystyväni häivyttämään varjoja silmieni alta. Sitä varten mun täytyisi nukkua.
Olen mä yrittänyt. Olen tehnyt ja ollut tekemättä rasittavaa hikiliikuntaa ennen nukkumista, syönyt ja jättänyt syömättä ennen nukkumista, tuhlannut lyhyt- ja pitkävaikutteisiin melatoniinivalmisteisiin, vaihtanut tyynyn, tuulettanut lakanat, säätänyt makuuhuoneen lämpötilaa.
Ruutuaikaa pitäisi vähentää, niin kaikki sanovat. Miten helvetissä se tapahtuu, kun työ on päätelaitteilla tehtävää, ja kun koko elämä on työtä? Firma tarvitsee täyden työpanoksen. Mun täytyy antaa se, täytyy ansaita kannukset, osoittaa, että lisääntymisikäinen nainen pystyy samaan ja enempään kuin kuka tahansa. On oltava paras. Kilpailuhenkisyys ja voitontahtoisuus, joita en vielä kymmenen vuotta sitten tiennyt omistavani, ovat virinneet ja johdattaneet mut suurten tulojen ja vielä suuremman vastuun äärelle.
Kaikki muu siinä sivussa onkin sitten menetetty.
Ei haittaa, ei kiinnosta, ei sureta. Mä olen pystyvä ja aikaansaava nainen tätä nykyä, ja sitähän mä aina toivoin. Että pystyisin. Huomaisin osaavani asioita. Saisin aikaiseksi jotakin merkittävää.
Viimeisin unettomuudenhoitokokeiluni liikahtaa mun vieressäni. Mua inhottaa, kun se kietoo kätensä mun mahani ympärille ja mumisee jotakin selittämätöntä. Se näyttää niin tyytyväiseltä, nuori koiranpentu siinä, kuolaa poskellaan, trendikäs tukka sekaisin. Mä en kestä sitä, miten se yrittää kietoutua muhun. Se ei edes onnistunut siinä, mitä varten mä sen hotellihuoneeseeni päästin: ei se saanut mua tainnoksiin. Mä en nuku vieläkään. Ja mikä pahinta... se on ihan väärä ihminen. Luojan kiitos mä en joudu enää koskaan kohtaamaan sitä, kun palaan kotiin tältä turhauttavalta työmatkalta.
Mäkin olin joskus väärä ihminen. Olen pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että ehkä musta tuli sellainen joskus niihin aikoihin, kun otin vastaan opiskelupaikan. Kun musta tuli tietojenkäsittelytieteilijä, käpistelijä, ja kun mä huomasin olevani siinä hirveän hyvä. Aloin tehdä kaikkeni sen eteen, että muutkin tiedostaisi mun osaamiseni ja ammattitaitoni. Päätin, että musta tulisi vihdoin jotakin.
Mutta kuka noita asioita halusi muistella. Vuosien takaisia vanhoja juttuja ja tuttuja. Ei menneisyydessä ole mitään, mitä mä haluaisin ajatella.
Mä tietysti valehtelen itselleni, mutta teen sen yhtä rutiininomaisesti kuin valvomisen.
Titisee-Neustadt, Saksa, 2028
Alexander on sietämätön pomo, erityisesti mulle, koska mä olen sen kanssa samaa lihaa ja verta. Rasmuksen kanssa niillä on jonkin sortin hyvävelikerho, mikä ärsyttää mua välillä aivan suunnattomasti, koska musta tuntuu, että ne jakaa hevosia keskenään kermat päältä -periaatteella ja jättää mulle jämät. Ei kai ne sentään oikeasti niin tee, ja on mullakin hirveän hyviä hevosia ollut. Pitäisi olla tyytyväinen, kun ne tulee niin hyvin toimeen keskenään. Meillä on oikeastaan ihan hyvä tiimi; me lietsotaan toisiamme aina vaan parempaan ja parempaan, ja jos menee päin persettä, vertaistukea on aina saatavilla.
Jokainen meistä on kokenut ne ajat uralla, kun mikään ei ole sujunut. Kun on tehty virhe virheen perään, kun puhdas huono tuuri on läiminyt vasten poskia ja silmäkulmia, kun on oltu taloudellisesti hirveän tiukalla ja jouduttu myymään alta pois ne kaikkein arvokkaimmat hevoset. Juuri ne hevoset, joilla oltaisiin ehkä voitu menestyä.
Iso menestys on harvinainen kokemus.
Meistä mä olen se, joka ei ole koskaan saavuttanut mitään oikeasti mainittavaa. Joskus, kun me ollaan eri mieltä asioista ja riidellään, joskus Alexander vetää sen kortin esiin. Silloin mä inhoan sitä, että mä työskentelen isoveljelleni. Mun isoveli ei riitele reilusti. Se on piinkova, vaativa ja oikukas. Se ei siis ole muuttunut vuosikymmenten varrella lainkaan. Ihan samanlainen kiusankappale se on kuin silloin, kun mä olin hyväuskoinen päiväkotilainen ja se sai mut uskomaan, ettei eskariryhmään pääse, jos ei osaa lukea ja kirjoittaa.
No, seurasi siitä jotakin hyvääkin, vaikka tietysti mä itkin epätoivoisena ja kauhuissani ensialkuun. Pelkäsin äidin ja isän vihaa, jonka kohtaisin, jos kävisi ilmi etten osaa lukea ja kirjoittaa enkä pääse eskariin, enkä varmaan sitten koskaan kouluunkaan. Ilman sitä pelkoa en varmasti olisi ruvennut tuijottamaan kaikkia kirjoitettuja sanahahmoja niin vimmaisella epätoivolla. Kuka tietää, ehkä opin lukemaan edes vähän aikaisemmin vain siksi, että Alexander oli niin kamala.
Alexander on piiskannut mua eteenpäin monessa muussakin asiassa, eikä kaikkein vähiten kilpakentillä. Jos ei oteta lukuun sitä aikaa, kun olin joitakin kuukausia kokonaan pois satulasta, mä olen välttynyt isoilta takapakeilta pitkälti siksi, ettei Alexander ole antanut mun luovuttaa. Se on haastanut mut kilpailemaan itsensä kanssa, ja sitten se on tarjonnut mulle tämän työn, ja Rasmukselle myös, ja vaikka se on ollut paskapäinen itsensä, en mä työskentelisi kenellekään kasvottomalle isolle tallipomolle yhtään mieluummin kuin omalle veljelleni. Myönnän auliisti, etten mä olisi ehkä koskaan palannutkaan satulaan elämän prioriteetit mullistaneen taukoni jäljiltä, ellei Alexander olisi houkutellut meitä palkkalistoilleen.
"Älä laita elämääsi pauselle vahingon takia", muistan Alexanderin sanoneen silloin.
Vahingon. Se oli mun veljen sanavalinta - sitä termiä se käytti omasta sisarenpojastaan. Ei se kyllä ollut ihan täysin väärässäkään.
Poika on kuusivuotias. Se yllätti ja säikäytti, ja "säikäyttäminen" on vähättelyä, sillä tietysti mä valahdin pahimmanlaatuiseen paniikkiin, kun mä tajusin, että mulla olisi vain muutamia kuukausia aikaa kasvaa joksikin, mitä mä en ollut ajatellut olevani vielä moneen, moneen vuoteen. Jälkeenpäin kyllä tajusin, että ei mun siinä synnytystä edeltävässä ajassa ollut tarkoituskaan kasvaa loppuun asti; mä teen sitä yhä, kasvamista.
Parhaillaan me istutaan taas yhdessä keskinäisessä palaverissamme, minä, Alexander ja Rasmus, joka pitelee kättään mun tuolin käsinojalla. Mun ajatukset harhailee siinä ajassa, kun me oltiin ihan hirveän nuoria ja ihan hirveän hukassa, ja meidän piti päättää, mitä me tehtäisiin elämillämme, vaikkei me edes tiedetty, missä maassa me seuraavana kesänä asuttaisiin ja olisiko vastaus edes sama molemmille. Yksi valinta oli tehty meidän puolesta, mutta oli muutakin ratkaistavaa. Miten hirveän paljon päätöksiä sitä joutuukaan tekemään, kun tietää tulevansa vanhemmaksi! Ja jokainen päätös tehtiin huolestuneena ja pelokkaana ja vähän poissa tolaltaan.
Miten toisin asiat onkaan nyt, mietin ja lakkaan kuuntelemasta Alexanderin puhetta. Tartun Rasmuksen käteen ja vilkaisen miestä, mun poikani isää.
"Alexander", keskeytän.
"Kakista ulos, Fifi", isoveli kaivaa iankaikkisuuden takaa lempinimen, jolla oli joskus tapana saada mut tuntemaan itseni tosi pieneksi ja avuttomaksi.
Enää mä en tunne itseäni tosi pieneksi enkä lainkaan avuttomaksi. Elämä on opettanut, että kyllä se kantaa. Silloinkin, kun...
"Tulee vähän muutoksia. Mun kisakalenteriin", sanon vakaasti ja näen Alexanderin ilmeestä, että se ei edes ylläty. Se kuitenkin katsoo meitä molempia vuoronperään. Niin Alexanderin tapaista, mietin. Sen on saatava meidät sanomaan asia ääneen, vaikka se tietää jo.
Ihan kiusallani mä en suostu tekemään niin. Mä katselen veljeäni takaisin ihan muina naisina, ja lopulta se kohauttaa kulmiaan ja virnistää sitten.
"Onneksi olkoon", Alexander sanoo, mutta pyörittelee sitten virne naamallaan silmiään Rasmukselle. "Alsila, sä sitten teet mun elämästä hankalaa. Pitäisit näppisi ja lanteesi kurissa, niin mun ei tarvitsisi miettiä, miten korvata mun paisuva pikkusisko."
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 02.10.18 20:14
Todellisuusleikkiä
Praha, suurin piirtein vuosi 2030. Oikolukijana @Inna P. <3
Samuel on valtavan huomaavainen mies. Muistan sen taas, kun mies paljastaa ostaneensa meille kahden päivän liput Prahan nuorten hevosten viikolle. Mies ei piittaa hevosista tuon taivaallista, mutta on valmis käyttämään kaksi päivää lomastaan laukkailevia ja loikkivia hevosia katsellen, koska minä nautin yhä esteratsastuksen katselemisesta. Hymyilen säteilevästi ja saan takaisin ilahtuneen ilmeen ja pehmeän suukon. Mies pitää siitä, että saa minut hymyilemään. Se kehuu taas, miten kaunis olen, kun hymyilen. Otan kehun vastaan miedosti ilahtuneena; tottumus on tehnyt kehuvien sanojen vastaanottamisesta helppoa.
Kilpailualue on avara. Verryttelyalue on toki oma erillinen maailmansa, jossa ratsukot saavat keskittyä rauhassa. Myös sinne kuitenkin näkee katsomon laidalta, ja minun mielestäni on melkein mielenkiintoisempaa tähyillä sinne kuin seurata areenalla käytävää kilpailua. Tietysti teen parhaani selostaakseni Samuelille, miten kilpailu etenee. Mies pääsee nopeasti kärryille ja osaa pian esittää melko tarkkoja arvioita siitä, eteneekö joku ratsukko hitaasti vai nopeasti. Analyyttinen mieli seuraa tietysti ajanottoa ja kehittää mittauspisteitä. Tämä ratsukko oli melkein sekunnin aikaisemmin tuon valkoisen pitsisen näköisen esteen luona, mutta pankkiesteellä ne ovat jääneet jälkeen. Tämä olisi ollut nopeampi, mutta se pudotti tuon punaisen. Sellaisia asioita esteratsastuksesta on helppo seurata, jos ei ymmärrä siitä mitään.
Kuuntelen miehen arvioita puolella korvalla ja hymähtelen välillä. Sydän hypähtää hieman, kun kuulen tuttua nimeä kutsuttavan valmistautumaan.
"... täällä suomalaisiakin?" Samuel kysyy.
"Hm? Mitä?" katson miestä niin kuin olisin unohtanut hänen olevan vieressäni.
"Että kilpaileeko suomalaisiakin."
"Hmm, varmaan. Tai siis. Seuraava ratsastaja on Suomesta. Vanha tuttu."
En uppoudu sen syvemmälle Rasmus Alsilan henkilöllisyyden selittelyyn. Ei minulla ole mitään syytä. Menneet on menneitä, eikä Rasmus Alsilalla ole Samuelille mitään merkitystä. Ei minullekaan, enää, tietenkään. Ei vuosiin. Nuoruuden ihastus on jäänyt menneisiin aikoihin.
Seuraan silti Rasmus Alsilan suoritusta tarkkaavaisemmin kuin muiden. Toivon hänelle menestystä. Toivon, että hänellä on hyviä hevosia. Tämä kyseinen nuori näyttää kuumalta kuin hehkuva hiilikekäle, ei lainkaan helpolta, mutta laatua siinä on, ja minä huomaan ihailevani hevosta. Ratsastajaakin, tai ehkä on sopivampaa sanoa, että ratsastusta.
”Onpa nopea”, Samuel kommentoi.
Nyökkään. En puhu, niin kovasti keskityn.
”Onko tuo hyvä hevonen?” Samuel kysyy.
Ärsyynnyn vähän. Antaisi minun katsoa eikä utelisi.
”Ei tänään riittävän hyvä voittamaan”, sanon, kun yksi puomi putoaa.
”Sääli. Olisihan se ollut kiva, jos joku suomalainen olisi voittanut. Sun tuttusi, vielä.”
”Hmm.”
Samuelin yllätys ei pääty kahteen kilpailuiden katsomiseen käytettyyn päivään. Mies on hankkinut meille liput kilpailuiden päätöspäivää seuraaville hulppeille after rideille. Klubi on fiini ja siihen nähden, miten persaukisia hevosihmiset kaikkien huhujen mukaan ovat, shampanja virtaa vuolaana. Samuel sulautuu porukkaan ihailtavan hyvin, ja niin minäkin hienostuneessa kotelomekossani ja puuterinvärisissä avokkaissani. Joskus vuosien varrella olen opetellut kävelemään kohtalaisen sulavasti korkokengillä, mutta ei se silti miellyttävää ole. Huomaan kaipaavani tallisaappaita.
Minulla on silti mukavaa. Tapaan valtavan määrän vanhoja tuttuja, enkä ole enää se kuolettavan ujo ja sosiaalisesti kömpelö varhaisparikymppinen, joka silloin olin, kun vasta aloin aavistella paikkaani esteratsastuksen maailmassa.
Eihän minulla tietysti enää mitään paikkaa ole. Ei siellä, ainakaan. On muunlaisia paikkoja muunlaisissa elämissä.
Samuel alkaa kyllästyä juhliin, joista ei tunne ketään.* Poistumme yhtä matkaa hotellille.
* Minua harmittaa hieman, sillä olen uppoutunut keskusteluun Sally Sommergaardin kanssa. Samuel on kuitenkin jälleen huomaavainen. Mies pitelee kättään vyötärölläni, sivelee vähän peukalolla, hymyilee huomaamattomasti ja lausuu matalasti hyvin lähellä korvaani:
"Jää ihmeessä vähän pidemmäksi aikaa. Ole niin kauan kuin haluat. Niin harvoin näet näitä vanhoja tuttuja."
Hymyilen puolivillaisesti takaisin ja nyökkään. Keskittymiseni on Sallyssa ja tämän juuri parahiksi paikalle saapuvassa työtoverissa. Samuel erkanee viereltäni, ja tuskin kiinnitän häneen huomiota.
Minun ei juurikaan tarvitse olla yksin sinä iltana. Aina, kun ehdin ajatella lähtemistä, joku vanha tuttu tunnistaa minut. Jään juttelemaan. On mukava päivittää kuulumisia, vaikka ei minulla ole paljon kerrottavaa. Olen varsottanut kaksi tammaa, mutten kilpaile enää. Ei ole aikaa sellaiseen hupiin. Muilla on kuulumisia kerrottavanaan minunkin edestä. Jossakin vaiheessa Jerome Romarron kanssa keskustellessani tunnistan vähän matkan päässä pienen pyöreän pöydän ääressä istuvan miehen Rasmus Alsilaksi. Hänellä on seuraa,** enkä mene häiritsemään. Pian sen jälkeen poistun juhlista, enkä ole suonut ensirakkaudelleni ohikiitävää ajatusta enempää.
** mutta minun katsellessani nainen nousee ja poistuu. Hmm. Rasmus jää niille sijoilleen. Odottamaan seuralaistaan? Vai koska ei pidä kenenkään muun seurasta, eikä näin ollen koe tarpeelliseksi etsiä itselleen muita keskustelukumppaneita?
Suon Jeromelle pahoittelevan hymyn ja ilmoitan hakevani juomaa. Saan nopeasti kaksi lasillista, toisen kepeää valkoviiniä ja toisen tummaa vehnäolutta. Luovin korot napsuen tieni Rasmus Alsilan luo.
Mies kohottaa katseensa jo minun ollessani parin metrin päässä. Tovin kasvot ovat täysin ilmeettömät, mutta hidas hymy tekee tuloaan. Minun hymyni on vikkelämpi, ja kun liu'utan tuopin miehen eteen istahtaessani hänen viereensä, minulla on hilpeä olo. Emme ole jutelleet aikoihin, vaikka emme eronneetkaan huonoissa väleissä. Jotenkin yhteydenpito vain hiipui, kun molemmilla oli omat erilliset elämät. On vieläkin, muistan, vaikka välillemme viriää välittömästi tuttavallinen tunnelma. Kohtelias, ei erityisen läheinen, mutta lämminhenkinen.
"Hei", tervehdin, ja ääneni on ilahtumisenpehmentämä.
"Hei vaan, Josefina."
"Mä katsoin kun sä ratsastit. Hieno nuori sulla, verevä ja skoupikas. Ilmeisen kuuma", kuvailen havaintojani ja hetken mietin, pitäisikö lisätä, että niin oli hetki sitten paikallani istunut nainenkin.
"Se on. En oo nähnyt sua aikoihin? Milloin viimeksi?" Rasmus pohdiskelee.
"Kolme vuotta sitten. Rotterdamissa", muistan.
"Niin olikin."
Keskustelemme, kunnes olen vajuttanut oman viinini tyhjiin. Hymyilen ja *** päätän, että on aika poistua. Hyvästelen Rasmuksen ja poistun juhlista hyväntuulisena ja vain hieman haikeana. Sinne jäi esteratsastuksen maailma.
*** mietin, miten helppoa onkaan luiskahtaa takaisin vanhaan aikaan. Kun vielä pidimme yhteyttä. Kun olimme ystäviä. Enempää en uskalla ajatella. Olen menossa (omaksi hämmästyksekseni, ajattelen silloin) seuraavana kesänä naimisiin, eikä vanha suola oikein sovi kuvioon.
"Kuka se vaaleaverikkö on?" kuulen yhtäkkiä utelevani.
"Hilde", Rasmus sanoo huolettomasti. "Työkaveri."
"Ahaa", hymähdän, ja vilkaisen Rasmusta sivusilmällä.
Saan hänet kiinni katselemasta minua. Kasvojeni piirteitä, profiiliani, siroa korua kaulallani... Yhtäkkiä minusta tuntuu, että on paras poistua. Henkäisen ja liikahdan levottomana.
"Mä taidan **** mennä", sanon ja alan tehdä lähtöä. "En viitsi antaa Samuelin tylsistyä hengiltä yksin hotellissa meidän yhteisellä lomamatkalla."
Olen sanojeni mittainen. Poistun paikalta, enkä vilkaise taakseni.
**** -", aloitan, mutta Rasmus keskeyttää minut vahingossa:
"Mitä juot? Mun vuoro tarjota."
Ja niin meidän iltamme jatkuu. Tunnistan kyllä vaaran merkit, mutta olen liian ilahtunut Rasmuksen läsnäolosta ja pian liian päihtynytkin piitatakseni. Hiprakka on iloinen, suloinen ja minun mittapuullani hieman riehakaskin, ja Rasmus on hyvällä tuulella ja juttelu on hirvittävän luontevaa. Istumme lähekkäin. Olimmeko näin lähekkäin aluksi, ihmettelen, mutta ajatus on ohimenevä. Ei tässä mitään. Kyllä me voimme istua vierekkäin. Kyllä me voimme jutella.
Ja sitten Rasmus sanoo matalasti, huulet vain henkäyksen päässä minun korvastani:
"Hitto sä näytät aina hyvältä. Muistin sen taas, kun kävelit mun luo."
Jännityn. Me molemmat jännitymme. Tartun viinilasini jalkaan näyttävästi vasemmalla kädelläni. Siinä kimmeltää naurettavan pramea kihlasormus, jonka Samuel on minulle valinnut. Me molemmat tuijotamme sitä, sen kimmeltävää suurta kiveä, jota reunustavat pienemmät muttei yhtään vähemmän välkehtivät seuralaiset.
"Meidän ei pitäisi", sanon.
"Mä tiedän", Rasmus murahtaa.*****
"On varmaan parasta, että mä lähden. Ei tehdä mitään harkitsematonta", sanon asiallisesti, ja me eroamme toisistamme yhteisymmärryksen vallitessa. Me molemmat tiedämme, että niin on paras.
*****"Ei ainakaan täällä", huuliltani lipeää.
Rasmus liikahtaa yllättyneenä. Katselemme ympärillemme. Liikaa ihmisiä, liikaa sellaisia ihmisiä, jotka olemme tunteneet yhdessä. Ei tarvita kuin yksi varomaton somepostaus, joka sattuu tavoittamaan minun sulhaseni; me taustalla, tägättyinä, lähekkäin. Samuel on huomaavainen, mutta ei tyhmä, eikä erityisen luottavainen, ja meillä on Rasmuksen kanssa liikaa historiaa kirjoitettuna verkkoon erilaisissa muodoissa. Ei tarvitse kuin tehdä yksinkertainen tietohaku, ja jo vain silmien eteen tupsahtaa verkkojulkaisuja ratsastavasta pariskunnasta, joka tähtää yhdessä huipulle. Kai sellaisilla yritettiin lisätä lajin kiinnostavuutta, eikä se silloin tuntunut lainkaan ongelmalliselta, sillä mehän olimme varmoja, että me olisimme toistemme nykyisyys ja tulevaisuus.
"Me ei voida poistua yhdessä", painotan.
Tuijotamme toisiamme. Puntaroimme. Harkitsemme. Mittailemme toisiamme, halujamme ja niiden mahdollisia seurauksia.
Mutta minä olen jo tehnyt päätökseni.
"Mä lähden nyt. Seuraa muutaman minuutin kuluttua perässä", ehdotan huolettomaan sävyyn ja virnistän edesvastuuttomasti.
En tiedä, milloin minusta tuli tällainen. Vanha Jusu olisi kuollut kauhusta, jos olisi tiennyt koskaan edes harkitsevansa toimivansa näin.
En tiedä, kumpi kopina on voimakkaampaa: korkojen kopsahtelu lattiaa vasten vai omatunnon ilkeä kolkutus. Jälkimmäisen pystyn kuitenkin siinä mielentilassa vaimentamaan, ja ensimmäinen muuttaa sointiaan, kun astun ulos mukulakivikadulle takkia päälleni vielä asetellen. ******
Rasmus ei kuitenkaan seuraa. Miehen vastuuntuntoisuus valkenee minulle, kun olen odottanut 17 minuuttia ja erinäisiä sekunteja. Olen yhä yksin. Painan nöyryytyksen tunteen visusti mieleeni ja päätän, etten enää koskaan joudu kokemaan sellaista. Ensi kerralla minä en anna Rasmus Alsilalle mahdollisuutta tehdä minulle selväksi, etten ole hänelle enää mitään. Pettynyt viha sisälläni kieppuen astelen takaisin omaan elämääni.
******
"Mennään", Rasmus mutisee minun korvaani ilmestyessään kuin tyhjästä aivan selkäni taakse.
Me menemme. Otamme yhteisen taksin. Emme enää malta pysyä erossa toisistamme, vaan painaudumme kiinni toisiimme ja hengitämme toistemme tuoksua. Koskettelu on piinaavaa; se on huomaamatonta, huolimatonta, varovaista. Varomme ylittämästä soveliaisuuden rajaa, jottei taksikuski pysähdy ja komenna meitä jatkamaan matkaamme jalkaisin.
Tietysti soveliaisuuden raja on ylittynyt jo moninkertaisesti.
Minun ei pitäisi olla täällä, ei tässä taksissa tämän miehen kanssa, ajattelen, ja hetken aikaa olen hätääntynyt. ******* Hätääntyneisyyden hetki kirkastaa mieleni. Erkanen Rasmuksesta ja annan taksinkuljettajalle uuden osoitteen, oman hotellini osoitteen. Se on lähellä, mutta matka tuntuu hirvittävän pitkältä ja kuluttavalta. Istun niin kaukana Rasmuksesta kuin pystyn, miltei nojaan auton oveen, ja pureskelen huuliani hermostuneena. Syyllisyydentunto on raskas kantaa, eikä se kevene lainkaan edes silloin, kun astelen oman hotellini aulan poikki yksin.
******* Tuttujen huulten keveä hipaisu minun leukaluullani häivyttää kaiken järjen päästäni. On myöhäistä perääntyä. Me olemme ihan liian syvällä menneisyydessä. En pysty ravistautumaan hereille, oikeaan todellisuuteen. Siltä minusta tuntuu: kuin tämä olisi unta, muistelua, jotakin vähemmän todellista kuin elämä keskimäärin.
Tietysti kaikki on totta. Ihan kaikki. Vieras hotelli, väärä hotellihuone, toinen mies, erilainen iho, toisenlaiset kosketukset.
Niin väärin. Niin hirveän, hirveän väärin. ******** Tämä ei voi jatkua. Tämän ei saa antaa tulla todeksi, Samuel ei saa koskaan tietää. Minun täytyy pystyä salaamaan kaikki. Sellaiset ajatukset mielessä takoen minä lähden keskellä yötä oikean miesystäväni luo, sen, joka on valinnut minut ja päättänyt rakentaa yhteisen tulevaisuuden. Matkalla itken, koska olen ollut paha ihminen, mutta perille päästessäni ilmeeni kätkee taakseen kaiken sen väärän, mitä olen tehnyt.
******** Ja silti en osaa katua mitään, en vielä yöllä, kun nukahdan sen aivan hirvittävän väärän mutta niin huumaavan miehen viereen.
Aamulla totuus valkenee vähitellen. Ensimmäinen valveillaolon hetki on hempeä ja pumpulinen. En vielä muista, mitä kamalaa olen tehnyt. Kaikki tuntuu tutulta ja tavalliselta. Hitaasti todellisuus alkaa kiemurrella tajuntaani, mutta minä haluan pitää sen poissa. Rutistan silmäni kiinni ja pidätän hengitystäni. Ehkä voin muuttaa kaiken tekemättömäksi.
Paniikki iskee kuin maanvyöry.
Samuel on soittanut minulle yksitoista kertaa. Hän on jättänyt viestejä. Minä en ole vastannut.
Hätääntyneenä mietin, onko minulla antaa hänelle mitään sellaista valhetta, joka häivyttäisi pahuuteni pois.
Rasmus liikehtii. Tiedän hänen olevan hereillä, ja aivan yhtä varmasti tiedän hänen olevan levoton. Tämä ei mennyt oikein, ei meidän kummankaan osalta. Mietin mennyttä iltaa ja yötä, ja mietin niitä kaikkia hetkiä, joina molemmat tai edes toinen meistä olisi voinut toimia oikein. Niin monta valintaa, jotka olisimme voineet tehdä toisin. Niin monta hetkeä, jotka olisivat voineet muuttaa tapahtumien kulun täysin.
Yhtäkkisen tunnemyrskyn pauloissa tönäisen Rasmusta saadakseni hänet kohtaamaan koko kauheuden minun kanssani. Tönäisy on hieman kovempi kuin tarkoitin, ja Rasmus urahtaa vähän. Hiukset pörrössä hän kohottautuu kyynärpäidensä varassa puolittain istuvaan asentoon. Tuijotamme toisiamme ilmeet toistensa peilikuvina.
"Mitä nyt tapahtuu?" Rasmus kysyy levottomana.
En minä tiedä. Minä en todellakaan tiedä, mitä nyt tapahtuu. Osaan ajatella vain, että onneksi hääkutsuja ei ole vielä lähetetty.
Praha, suurin piirtein vuosi 2030. Oikolukijana @Inna P. <3
- Miten tarina toimii?:
- Tapahtumat etenevät järjestyksessä tähtimerkintään saakka. Tähtimerkintää seuraa kursivoitu lopetusehdotus. Mikäli et ole tyytyväinen kursivoituun lopetukseen, siirry tähtimerkinnän parin (yhtä monta tähteä) kohdalle ja jatka lukemista kohdasta, joka olettaa, ettei kursivoitua lopetusta tapahtunut.
Samuel on valtavan huomaavainen mies. Muistan sen taas, kun mies paljastaa ostaneensa meille kahden päivän liput Prahan nuorten hevosten viikolle. Mies ei piittaa hevosista tuon taivaallista, mutta on valmis käyttämään kaksi päivää lomastaan laukkailevia ja loikkivia hevosia katsellen, koska minä nautin yhä esteratsastuksen katselemisesta. Hymyilen säteilevästi ja saan takaisin ilahtuneen ilmeen ja pehmeän suukon. Mies pitää siitä, että saa minut hymyilemään. Se kehuu taas, miten kaunis olen, kun hymyilen. Otan kehun vastaan miedosti ilahtuneena; tottumus on tehnyt kehuvien sanojen vastaanottamisesta helppoa.
Kilpailualue on avara. Verryttelyalue on toki oma erillinen maailmansa, jossa ratsukot saavat keskittyä rauhassa. Myös sinne kuitenkin näkee katsomon laidalta, ja minun mielestäni on melkein mielenkiintoisempaa tähyillä sinne kuin seurata areenalla käytävää kilpailua. Tietysti teen parhaani selostaakseni Samuelille, miten kilpailu etenee. Mies pääsee nopeasti kärryille ja osaa pian esittää melko tarkkoja arvioita siitä, eteneekö joku ratsukko hitaasti vai nopeasti. Analyyttinen mieli seuraa tietysti ajanottoa ja kehittää mittauspisteitä. Tämä ratsukko oli melkein sekunnin aikaisemmin tuon valkoisen pitsisen näköisen esteen luona, mutta pankkiesteellä ne ovat jääneet jälkeen. Tämä olisi ollut nopeampi, mutta se pudotti tuon punaisen. Sellaisia asioita esteratsastuksesta on helppo seurata, jos ei ymmärrä siitä mitään.
Kuuntelen miehen arvioita puolella korvalla ja hymähtelen välillä. Sydän hypähtää hieman, kun kuulen tuttua nimeä kutsuttavan valmistautumaan.
"... täällä suomalaisiakin?" Samuel kysyy.
"Hm? Mitä?" katson miestä niin kuin olisin unohtanut hänen olevan vieressäni.
"Että kilpaileeko suomalaisiakin."
"Hmm, varmaan. Tai siis. Seuraava ratsastaja on Suomesta. Vanha tuttu."
En uppoudu sen syvemmälle Rasmus Alsilan henkilöllisyyden selittelyyn. Ei minulla ole mitään syytä. Menneet on menneitä, eikä Rasmus Alsilalla ole Samuelille mitään merkitystä. Ei minullekaan, enää, tietenkään. Ei vuosiin. Nuoruuden ihastus on jäänyt menneisiin aikoihin.
Seuraan silti Rasmus Alsilan suoritusta tarkkaavaisemmin kuin muiden. Toivon hänelle menestystä. Toivon, että hänellä on hyviä hevosia. Tämä kyseinen nuori näyttää kuumalta kuin hehkuva hiilikekäle, ei lainkaan helpolta, mutta laatua siinä on, ja minä huomaan ihailevani hevosta. Ratsastajaakin, tai ehkä on sopivampaa sanoa, että ratsastusta.
”Onpa nopea”, Samuel kommentoi.
Nyökkään. En puhu, niin kovasti keskityn.
”Onko tuo hyvä hevonen?” Samuel kysyy.
Ärsyynnyn vähän. Antaisi minun katsoa eikä utelisi.
”Ei tänään riittävän hyvä voittamaan”, sanon, kun yksi puomi putoaa.
”Sääli. Olisihan se ollut kiva, jos joku suomalainen olisi voittanut. Sun tuttusi, vielä.”
”Hmm.”
Samuelin yllätys ei pääty kahteen kilpailuiden katsomiseen käytettyyn päivään. Mies on hankkinut meille liput kilpailuiden päätöspäivää seuraaville hulppeille after rideille. Klubi on fiini ja siihen nähden, miten persaukisia hevosihmiset kaikkien huhujen mukaan ovat, shampanja virtaa vuolaana. Samuel sulautuu porukkaan ihailtavan hyvin, ja niin minäkin hienostuneessa kotelomekossani ja puuterinvärisissä avokkaissani. Joskus vuosien varrella olen opetellut kävelemään kohtalaisen sulavasti korkokengillä, mutta ei se silti miellyttävää ole. Huomaan kaipaavani tallisaappaita.
Minulla on silti mukavaa. Tapaan valtavan määrän vanhoja tuttuja, enkä ole enää se kuolettavan ujo ja sosiaalisesti kömpelö varhaisparikymppinen, joka silloin olin, kun vasta aloin aavistella paikkaani esteratsastuksen maailmassa.
Eihän minulla tietysti enää mitään paikkaa ole. Ei siellä, ainakaan. On muunlaisia paikkoja muunlaisissa elämissä.
Samuel alkaa kyllästyä juhliin, joista ei tunne ketään.* Poistumme yhtä matkaa hotellille.
* Minua harmittaa hieman, sillä olen uppoutunut keskusteluun Sally Sommergaardin kanssa. Samuel on kuitenkin jälleen huomaavainen. Mies pitelee kättään vyötärölläni, sivelee vähän peukalolla, hymyilee huomaamattomasti ja lausuu matalasti hyvin lähellä korvaani:
"Jää ihmeessä vähän pidemmäksi aikaa. Ole niin kauan kuin haluat. Niin harvoin näet näitä vanhoja tuttuja."
Hymyilen puolivillaisesti takaisin ja nyökkään. Keskittymiseni on Sallyssa ja tämän juuri parahiksi paikalle saapuvassa työtoverissa. Samuel erkanee viereltäni, ja tuskin kiinnitän häneen huomiota.
Minun ei juurikaan tarvitse olla yksin sinä iltana. Aina, kun ehdin ajatella lähtemistä, joku vanha tuttu tunnistaa minut. Jään juttelemaan. On mukava päivittää kuulumisia, vaikka ei minulla ole paljon kerrottavaa. Olen varsottanut kaksi tammaa, mutten kilpaile enää. Ei ole aikaa sellaiseen hupiin. Muilla on kuulumisia kerrottavanaan minunkin edestä. Jossakin vaiheessa Jerome Romarron kanssa keskustellessani tunnistan vähän matkan päässä pienen pyöreän pöydän ääressä istuvan miehen Rasmus Alsilaksi. Hänellä on seuraa,** enkä mene häiritsemään. Pian sen jälkeen poistun juhlista, enkä ole suonut ensirakkaudelleni ohikiitävää ajatusta enempää.
** mutta minun katsellessani nainen nousee ja poistuu. Hmm. Rasmus jää niille sijoilleen. Odottamaan seuralaistaan? Vai koska ei pidä kenenkään muun seurasta, eikä näin ollen koe tarpeelliseksi etsiä itselleen muita keskustelukumppaneita?
Suon Jeromelle pahoittelevan hymyn ja ilmoitan hakevani juomaa. Saan nopeasti kaksi lasillista, toisen kepeää valkoviiniä ja toisen tummaa vehnäolutta. Luovin korot napsuen tieni Rasmus Alsilan luo.
Mies kohottaa katseensa jo minun ollessani parin metrin päässä. Tovin kasvot ovat täysin ilmeettömät, mutta hidas hymy tekee tuloaan. Minun hymyni on vikkelämpi, ja kun liu'utan tuopin miehen eteen istahtaessani hänen viereensä, minulla on hilpeä olo. Emme ole jutelleet aikoihin, vaikka emme eronneetkaan huonoissa väleissä. Jotenkin yhteydenpito vain hiipui, kun molemmilla oli omat erilliset elämät. On vieläkin, muistan, vaikka välillemme viriää välittömästi tuttavallinen tunnelma. Kohtelias, ei erityisen läheinen, mutta lämminhenkinen.
"Hei", tervehdin, ja ääneni on ilahtumisenpehmentämä.
"Hei vaan, Josefina."
"Mä katsoin kun sä ratsastit. Hieno nuori sulla, verevä ja skoupikas. Ilmeisen kuuma", kuvailen havaintojani ja hetken mietin, pitäisikö lisätä, että niin oli hetki sitten paikallani istunut nainenkin.
"Se on. En oo nähnyt sua aikoihin? Milloin viimeksi?" Rasmus pohdiskelee.
"Kolme vuotta sitten. Rotterdamissa", muistan.
"Niin olikin."
Keskustelemme, kunnes olen vajuttanut oman viinini tyhjiin. Hymyilen ja *** päätän, että on aika poistua. Hyvästelen Rasmuksen ja poistun juhlista hyväntuulisena ja vain hieman haikeana. Sinne jäi esteratsastuksen maailma.
*** mietin, miten helppoa onkaan luiskahtaa takaisin vanhaan aikaan. Kun vielä pidimme yhteyttä. Kun olimme ystäviä. Enempää en uskalla ajatella. Olen menossa (omaksi hämmästyksekseni, ajattelen silloin) seuraavana kesänä naimisiin, eikä vanha suola oikein sovi kuvioon.
"Kuka se vaaleaverikkö on?" kuulen yhtäkkiä utelevani.
"Hilde", Rasmus sanoo huolettomasti. "Työkaveri."
"Ahaa", hymähdän, ja vilkaisen Rasmusta sivusilmällä.
Saan hänet kiinni katselemasta minua. Kasvojeni piirteitä, profiiliani, siroa korua kaulallani... Yhtäkkiä minusta tuntuu, että on paras poistua. Henkäisen ja liikahdan levottomana.
"Mä taidan **** mennä", sanon ja alan tehdä lähtöä. "En viitsi antaa Samuelin tylsistyä hengiltä yksin hotellissa meidän yhteisellä lomamatkalla."
Olen sanojeni mittainen. Poistun paikalta, enkä vilkaise taakseni.
**** -", aloitan, mutta Rasmus keskeyttää minut vahingossa:
"Mitä juot? Mun vuoro tarjota."
Ja niin meidän iltamme jatkuu. Tunnistan kyllä vaaran merkit, mutta olen liian ilahtunut Rasmuksen läsnäolosta ja pian liian päihtynytkin piitatakseni. Hiprakka on iloinen, suloinen ja minun mittapuullani hieman riehakaskin, ja Rasmus on hyvällä tuulella ja juttelu on hirvittävän luontevaa. Istumme lähekkäin. Olimmeko näin lähekkäin aluksi, ihmettelen, mutta ajatus on ohimenevä. Ei tässä mitään. Kyllä me voimme istua vierekkäin. Kyllä me voimme jutella.
Ja sitten Rasmus sanoo matalasti, huulet vain henkäyksen päässä minun korvastani:
"Hitto sä näytät aina hyvältä. Muistin sen taas, kun kävelit mun luo."
Jännityn. Me molemmat jännitymme. Tartun viinilasini jalkaan näyttävästi vasemmalla kädelläni. Siinä kimmeltää naurettavan pramea kihlasormus, jonka Samuel on minulle valinnut. Me molemmat tuijotamme sitä, sen kimmeltävää suurta kiveä, jota reunustavat pienemmät muttei yhtään vähemmän välkehtivät seuralaiset.
"Meidän ei pitäisi", sanon.
"Mä tiedän", Rasmus murahtaa.*****
"On varmaan parasta, että mä lähden. Ei tehdä mitään harkitsematonta", sanon asiallisesti, ja me eroamme toisistamme yhteisymmärryksen vallitessa. Me molemmat tiedämme, että niin on paras.
*****"Ei ainakaan täällä", huuliltani lipeää.
Rasmus liikahtaa yllättyneenä. Katselemme ympärillemme. Liikaa ihmisiä, liikaa sellaisia ihmisiä, jotka olemme tunteneet yhdessä. Ei tarvita kuin yksi varomaton somepostaus, joka sattuu tavoittamaan minun sulhaseni; me taustalla, tägättyinä, lähekkäin. Samuel on huomaavainen, mutta ei tyhmä, eikä erityisen luottavainen, ja meillä on Rasmuksen kanssa liikaa historiaa kirjoitettuna verkkoon erilaisissa muodoissa. Ei tarvitse kuin tehdä yksinkertainen tietohaku, ja jo vain silmien eteen tupsahtaa verkkojulkaisuja ratsastavasta pariskunnasta, joka tähtää yhdessä huipulle. Kai sellaisilla yritettiin lisätä lajin kiinnostavuutta, eikä se silloin tuntunut lainkaan ongelmalliselta, sillä mehän olimme varmoja, että me olisimme toistemme nykyisyys ja tulevaisuus.
"Me ei voida poistua yhdessä", painotan.
Tuijotamme toisiamme. Puntaroimme. Harkitsemme. Mittailemme toisiamme, halujamme ja niiden mahdollisia seurauksia.
Mutta minä olen jo tehnyt päätökseni.
"Mä lähden nyt. Seuraa muutaman minuutin kuluttua perässä", ehdotan huolettomaan sävyyn ja virnistän edesvastuuttomasti.
En tiedä, milloin minusta tuli tällainen. Vanha Jusu olisi kuollut kauhusta, jos olisi tiennyt koskaan edes harkitsevansa toimivansa näin.
En tiedä, kumpi kopina on voimakkaampaa: korkojen kopsahtelu lattiaa vasten vai omatunnon ilkeä kolkutus. Jälkimmäisen pystyn kuitenkin siinä mielentilassa vaimentamaan, ja ensimmäinen muuttaa sointiaan, kun astun ulos mukulakivikadulle takkia päälleni vielä asetellen. ******
Rasmus ei kuitenkaan seuraa. Miehen vastuuntuntoisuus valkenee minulle, kun olen odottanut 17 minuuttia ja erinäisiä sekunteja. Olen yhä yksin. Painan nöyryytyksen tunteen visusti mieleeni ja päätän, etten enää koskaan joudu kokemaan sellaista. Ensi kerralla minä en anna Rasmus Alsilalle mahdollisuutta tehdä minulle selväksi, etten ole hänelle enää mitään. Pettynyt viha sisälläni kieppuen astelen takaisin omaan elämääni.
******
"Mennään", Rasmus mutisee minun korvaani ilmestyessään kuin tyhjästä aivan selkäni taakse.
Me menemme. Otamme yhteisen taksin. Emme enää malta pysyä erossa toisistamme, vaan painaudumme kiinni toisiimme ja hengitämme toistemme tuoksua. Koskettelu on piinaavaa; se on huomaamatonta, huolimatonta, varovaista. Varomme ylittämästä soveliaisuuden rajaa, jottei taksikuski pysähdy ja komenna meitä jatkamaan matkaamme jalkaisin.
Tietysti soveliaisuuden raja on ylittynyt jo moninkertaisesti.
Minun ei pitäisi olla täällä, ei tässä taksissa tämän miehen kanssa, ajattelen, ja hetken aikaa olen hätääntynyt. ******* Hätääntyneisyyden hetki kirkastaa mieleni. Erkanen Rasmuksesta ja annan taksinkuljettajalle uuden osoitteen, oman hotellini osoitteen. Se on lähellä, mutta matka tuntuu hirvittävän pitkältä ja kuluttavalta. Istun niin kaukana Rasmuksesta kuin pystyn, miltei nojaan auton oveen, ja pureskelen huuliani hermostuneena. Syyllisyydentunto on raskas kantaa, eikä se kevene lainkaan edes silloin, kun astelen oman hotellini aulan poikki yksin.
******* Tuttujen huulten keveä hipaisu minun leukaluullani häivyttää kaiken järjen päästäni. On myöhäistä perääntyä. Me olemme ihan liian syvällä menneisyydessä. En pysty ravistautumaan hereille, oikeaan todellisuuteen. Siltä minusta tuntuu: kuin tämä olisi unta, muistelua, jotakin vähemmän todellista kuin elämä keskimäärin.
Tietysti kaikki on totta. Ihan kaikki. Vieras hotelli, väärä hotellihuone, toinen mies, erilainen iho, toisenlaiset kosketukset.
Niin väärin. Niin hirveän, hirveän väärin. ******** Tämä ei voi jatkua. Tämän ei saa antaa tulla todeksi, Samuel ei saa koskaan tietää. Minun täytyy pystyä salaamaan kaikki. Sellaiset ajatukset mielessä takoen minä lähden keskellä yötä oikean miesystäväni luo, sen, joka on valinnut minut ja päättänyt rakentaa yhteisen tulevaisuuden. Matkalla itken, koska olen ollut paha ihminen, mutta perille päästessäni ilmeeni kätkee taakseen kaiken sen väärän, mitä olen tehnyt.
******** Ja silti en osaa katua mitään, en vielä yöllä, kun nukahdan sen aivan hirvittävän väärän mutta niin huumaavan miehen viereen.
Aamulla totuus valkenee vähitellen. Ensimmäinen valveillaolon hetki on hempeä ja pumpulinen. En vielä muista, mitä kamalaa olen tehnyt. Kaikki tuntuu tutulta ja tavalliselta. Hitaasti todellisuus alkaa kiemurrella tajuntaani, mutta minä haluan pitää sen poissa. Rutistan silmäni kiinni ja pidätän hengitystäni. Ehkä voin muuttaa kaiken tekemättömäksi.
Paniikki iskee kuin maanvyöry.
Samuel on soittanut minulle yksitoista kertaa. Hän on jättänyt viestejä. Minä en ole vastannut.
Hätääntyneenä mietin, onko minulla antaa hänelle mitään sellaista valhetta, joka häivyttäisi pahuuteni pois.
Rasmus liikehtii. Tiedän hänen olevan hereillä, ja aivan yhtä varmasti tiedän hänen olevan levoton. Tämä ei mennyt oikein, ei meidän kummankaan osalta. Mietin mennyttä iltaa ja yötä, ja mietin niitä kaikkia hetkiä, joina molemmat tai edes toinen meistä olisi voinut toimia oikein. Niin monta valintaa, jotka olisimme voineet tehdä toisin. Niin monta hetkeä, jotka olisivat voineet muuttaa tapahtumien kulun täysin.
Yhtäkkisen tunnemyrskyn pauloissa tönäisen Rasmusta saadakseni hänet kohtaamaan koko kauheuden minun kanssani. Tönäisy on hieman kovempi kuin tarkoitin, ja Rasmus urahtaa vähän. Hiukset pörrössä hän kohottautuu kyynärpäidensä varassa puolittain istuvaan asentoon. Tuijotamme toisiamme ilmeet toistensa peilikuvina.
"Mitä nyt tapahtuu?" Rasmus kysyy levottomana.
En minä tiedä. Minä en todellakaan tiedä, mitä nyt tapahtuu. Osaan ajatella vain, että onneksi hääkutsuja ei ole vielä lähetetty.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 07.10.18 11:24
Pitkä viikonloppu
Perjantaista sunnuntaihin, 5.-7. lokakuuta 2018
#HarvestGames
Perjantai, kello 23.06
Mun naapurit huusi taas. Ne Korhoset, jotka huusi ja tappeli koko ajan, ja sitten kai niiden meteli sai niiden seinänaapurissa asuvan vauvankin huutamaan. Yleensä joko toinen tai molemmat räyhääjät poistuivat jossakin kohti kotoaan. Epäilin, että kapakkaan. Toisinaan ne kuitenkin jäi ja huusi vielä kun hiljaisuus oli alkanut, ja silloin joku soitti poliisit. Soitin mä kerran itsekin, koska olin melkein varma, että kohta jompi kumpi kuolisi, ellei tilanteeseen puututtaisi.
Melkein viikon ajan mä olin saanut nauttia Rosengårdin rauhasta. Nauttia, tosiaan! Sellaista asiaa kuin hiljaisuus osasi todella arvostaa vasta sitten, kun se puuttui arkipäivästä. Rosengårdissa sitä piisasi kallalaisista huolimatta ainakin enemmän kuin täällä.
Kello tikitti. Mulla oli seuraavana päivänä kisat. Mä olisin niin mielelläni nukkunut.
Lopulta mä kokeilin onneani: jos Rasmus olisi hereillä, se ottaisi mut kyllä luokseen. Sen luona mä saisin unta. Naputtelin viestin ja toivoin parasta.
Perjantai, kello 23.38
Toiveeni oli kuultu. Niinpä mä seisoin aika pian sen oven, jonka postiluukussa luki Alsila, takana ja törkkäsin sormeni ovikellon nappulalle. Kului tuskin sydämensykäystäkään, ennen kuin ovi aukesi.
Sitä voisi ehkä kuvitella, että miltei viikko mun kotikotonani käytännössä kylki kyljessä nyhväten olisi jotenkin piisannut taikka täyttänyt jonkinlaista läheisyysmittaa. Ilmeisesti ei kuitenkaan, ja niin me oltiin aika kauan eteisessä halailemassa, ja sitten me käperryttiin kainalokkain sänkyyn, mikä oli hirveän mukavaa. Rasmus pohdiskeli ääneen seuraavan päivän aikataulua. Sillä oli aika monta hevosta ja vielä enemmän startteja. Mä halusin kyllä olla avuksi aikatauluttamisessa.
Mä kuitenkin nukahdin.
Lauantai, kello hyvin aikainen aamu
Ei niin aikaista aamua, etteikö me oltaisi ehditty juoda aamukahveja yhdessä. Mä oikeastaan heräsin siihen, kahvintuoksuun, ja sitten mä tajusin, että mulla oikeasti oli aika mainio ja asiansa osaava poikaystävähenkilö. Se oli noussut ja keittänyt kahvin niin hipihiljaa, ettei mun uneni ollut häiriintynyt. Nyt se silitteli mun takkuista tukkaani.
”Kahvia?” se kysyi, kun mä raotin silmiäni.
Voi miten mä hymyilin.
Lauantai, kello 10.11
Isä ja Alexander olivat paikalla. Tietysti veli oli, sehän kilpailisi itsekin, mutta oliko isällä jokin muukin syy olla täällä kuin Rasmus ja Bran? Niiden verryttelyä me oltiin katsomassa, ja pian ne menisivät radalle. Rasmus näytti hyvin keskittyneeltä, mikä oli ehkä hyvä, koska ainakin mulla olisi ollut vaikeuksia keskittyä, jos Alexander olisi katsellut mua sillä tavalla kädet puuskassa ja pää kallellaan. Toivottavasti Rasmus ei ehtinyt huomata mun veljeni herkeämätöntä ja ehdottoman arvioivaa katsetta. Tuulenpuuska näykkäisi mun ihoa siitä, mistä kisatakki paljasti äidiltä ja Vilhelminalta lahjaksi saadun kisapaidan pitsiä, mutta mä en välittänyt. Alexanderin katse oli paljon purevampi kuin se ohimenevä tuulahdus. Mä olin onnellinen, ettei se katsonut mua niin.
Lauantai, kello 10.58
Olin saanut harppoa melko tuulispäänä Grannin luo heti Rasmuksen ja Branin radan jälkeen. Sen kanssa piti ehtiä kävellä, ja sitten se piti saada jollakin lailla yhteistyövireeseen. Onneksi Verneri oli samassa verryttelyssä, sillä vaikka se ei kerennyt ihan hirveästi siinä neuvomaan, jo sen läsnäolo ja ohimennen mulle suodut puolittaiset kannustushymyt rauhoittivat mua ihan hirveästi. Vernerillä oli allaan vieras hevonen, joka näytti kuivine jalopiirteisine päineen juuri siltä, mitä se olikin: täysiveriseltä.
Sitten Verneri lähti radalle, ja mä jäin pyörimään verryttelyyn muiden kanssa. Muut olivat aika hermostuttavaa sakkia. Mainittakoon nyt vaikka rakas veljeni Alexander, hyvin kilpailuhenkinen Ellie, ammattilais-Mikael ja niin, itse Isabella Sokka. Ja tässä porukassa mun sitten täytyi kilpailla mun voimakastahtoisella teinihevosellani. Käänsin Grannin verryttelyesteelle, ja meidän lähestyessä sitä yksinkertaista pystyestettä mä pystyin sieluni korvin kuuntelemaan kaikuja meidän ensimmäisestä metrin luokasta Merrin tallilla: mä olin painanut syvälle mun mieleeni ne puomien kolahdukset. Kunpa me ei tänään pudotettaisi kolmea puomia, tai ei ainakaan enempää. Ei, kun isä ja Alexander ja kaikki muut katsoisivat.
Verryttelyeste kuitenkin ylittyi ilman kolahdusta. Granni tuntui vahvalta, mutta hallittavissa olevalta.
Lauantai, myöhäinen ilta
Se päivä oli sitten aika hulinaa. Kun kaikki hevoset olivat tyytyväisinä omissa kotitalleissaan, ja kun me oltiin saatu päivän koitokset pestyä pois, me tavattiin Rasmuksen kanssa Krouvissa. Kilistimme yhdet lasilliset sijojemme kunniaksi (mua hämmensi edelleen, että me oltiin Grannin kanssa päädytty palkintojenjakoon). Enempää emme jaksaneet; oli aika myöhä ja päivä oli kaiken kaikkiaan ollut pitkä. Siirryimme hyvässä järjestyksessä välillä pussailemaan pysähtyen Rasmuksen luo.
Ottaen huomioon, että meillä oli edessä vielä yksi päivä kisahumussa, olisi kai ollut kohtalaisen järkevää pestä hampaat ja painua pehkuihin. Nukkumaan.
No eihän me niin toimittu. Me avattiin pullo kuohuvaa ja juteltiin hirveän pitkään. Käytiin läpi suoritukset ja aika monta muutakin asiaa. Mulla oli hyvä ja hilpeä olo. Rasmus laski mun pisamia. Pehmeästi hymyillen se sanoi, vähän niin kuin olisi vahingossa ajatellut ääneen:
"Hitto sä olet kaunis."
Naurahdin ilahtuneena, kuitenkin aavistuksen vaivaantuneena. Ottiko kukaan kehuja vastaan vaivaantumatta edes vähän?
"Sä olet vähän humaltunut", kiersin kainona, ja Rasmus kohautti olkiaan.
"Olet sä kaunis vielä huomennakin, ja silloin mä olen vesiselvä."
Sunnuntai, kello 9.38
Montako tuntia me oltiin nukuttu? Mä en osannut laskea sitä, mutta mä osasin ottaa vastaan ilmoittautumisia. Tutuille ilmoittautujille mä uskalsin hymyilläkin ja toivottaa hyvää kisapäivää. Väsymyksestä huolimatta mä olin ihan hyvällä tuulella.
Rasmus ei kyllä hymyillyt turhia, eikä taatusti toivotellut kenellekään onnea kisoihin. Tuskin kukaan sen tallikavereista nyt siltä erityisen ylitsevuotavia tsemppitoivotuksia odottikaan, joten ehkä kukaan ei tajunnut, ettei se voinut hirveän hyvin. Kaikesta myötätunnosta huolimatta mun suupielet nyki vähän, kun mä vilkaisin kanssakanslistiani. Se näytti siltä, että se yritti hurjan päänsäryn kustannuksella vältellä kaikkia pienenpieniäkin kasvojenilmeitä.
Kanslia tyhjeni hetkeksi.
"Ensi kerralla kun me juodaan jotakin puoliksi, juot kyllä kanssa oikeasti puolet", Rasmus urahti.
Pärskähdin vähäsen.
"Siinä tapauksessa meidän ei kannata olla kaukana kotoa", sanoin huolettomasti. "Se nimittäin tarkoittaa todennäköisesti mun kantamista kotiin."
"Ethän sä paina mitään", Rasmus huokaisi voipuneena. "Tää olo painaa."
"Kyllä se siitä", vakuuttelin. "Dagen efter -syndrooma on aika hyväennusteinen vaiva kuitenkin."
Sunnuntai, kello 13.22
Mä olin ilmoittanut epätyypillisen voimakastahtoisesti, että mähän en sitten kuuluttaisi mitään. Jossakin vaiheessa mä olin kuitenkin suopeana myötätunnonosoituksena napsauttanut mikrofonin takaisin päälle jonkun Rasmuksen kuulutuksen jälkeen ja toistanut saman ruotsiksi. Kuulutuksen taustalla saattoi kuultaa pieni epäuskoinen nauruntyrskähdys.
"Olitpa rohkea", Rasmus kommentoi, kun mä napsautin mikrofonin pois päältä, ja mä hymyilin sille valloittavasti.
Älkää käsittäkö väärin: mulla ei ole niin mitään kouluratsastusta vastaan. Ymmärrän jotakin sen hienoudesta. Silloin kuitenkin, kun on katsellut sitä, välillä hyvää ja välillä kehnoa, koko päivän selostajankopista... no.
Syvennyin selailemaan puhelinta, kun se värisi viestin merkiksi. Anteeksi vain sille ratsastajalle, jonka suoritus ei kiinnostanut mua riittävästi että olisin jaksanut seurata.
Kimmo
ootko himas
Jusu
En, kisoissa.
Kimmo
olitko eilen illalla himassa
Jusu
Öö en, kuinka niin?
Olipa kummallista. Kimmolla kesti hirvittävän kauan kirjoittaa, miksi sitä kiinnosti mun kotonaolemiset. Se kirjoitti, sitten se ei kirjoittanut, ja pian näytölle ilmestyi taas tieto siitä, että se kirjoitti. Lopulta se laittoi pari vähän huolestuttavaa viestiä:
Kimmo
noooo me saatiin ehkä frendien kaa tyhmä idea
se on siis ihan läppä vaan
oltiin vähän otettu
älä jooko suutu ku meet kämpille
Mä en ehtinyt pohtia asiaa kovin kauan. Juuri kun olin melko varma, että ne olivat varmaan töhrineet mun ovea, Rasmus katkaisi mun ajatuspolut omalla ääneenpohdinnallaan:
"Voikohan tänne tilata pitsaa?"
Sunnuntai, kello 14.02
Kävi ilmi, että voi. Me istuttiin kuuluttajakopissa katselemassa viimeistä luokkaa ja syötiin pitsaa. Ei nyt mikään ihan hirveän huono sunnuntai kuitenkaan.
Sunnuntai, kello 19.46
Takki oli viikonlopun jäljiltä melkoisen tyhjä. Kanslistina oleminen oli ollut jännittävää. Onneksi mä en ollut joutunut toimimaan sellaisena yksin, ajattelin, ja sullouduin Rasmuksen kainaloon, kun me asteltiin mun rappuni alaovelle. Olin anonut Rasmusta tulemaan vielä mun luo, koska mä en halunnut ihan vielä luopua sen seurasta, eikä sitä ollut ollut kovin vaikea ylipuhua.
Rapussa meitä vastaan tuli herra Markkula, se mun naapureista, joka imuroi jatkuvasti. Markkula mulkoili mua aika pahasti ja pysähtyi. Munkin selvästi kuului pysähtyä, niin vaativasti siivousintoinen naapurini mua katseli.
"Sinun koirasi on taas ulvonut koko päivän!" mies sylkäisi valituksen suustaan.
Mulla kesti hetki orientoitua tilanteeseen.
"... mutta ei mulla ole koiraa", piipitin ja puristin Rasmuksen kättä turvaa hakien.
"Kyllä minä tiedän mistä se ääni kuuluu! Olen käynyt kuuntelemassa ovilla!"
Jos olisin uskaltanut, olisin sanonut, että kai minäkin olisin tiennyt, jos mun asunnossani olisi ollut koira. Auoin kuitenkin vain onnettomani suutani, enkä saanut aikaiseksi minkäänlaista vastaansanovaa äännähdystä.
"Teen aiheesta valituksen", herra Markkula ilmoitti ja jatkoi matkaansa.
"Ei siitä valituksesta mitään voi seurata, kun ei sulla ole koiraa", Rasmus rauhoitteli mua, kun me kiivettiin portaita ylös.
Mä aavistelin epäluuloisena pahaa. Olivatko Kimmo ja sen kaverit jotenkin onnistuneet ujuttamaan mun asuntooni koiran? Tai jonkun laitteen, joka soittaisi koiran ulvontaa kovalla volyymilla? Miksi kukaan tekisi niin? Ai niin. Kännissä ja läpällä.
Mutta en mä kuullut mitään koiran ääniä, kun me saavuttiin mun oven taakse. Varovasti mä avasin oven. Vastaan ei hyppinyt minkäänlainen koira, enkä mä kuullut hiiskahdustakaan koko asunnosta. Ehkä herra Markkula kuuli harhoja, tai ehkä jollakin muulla naapurilla oli ollut ulvova koira kylässä. Täällä ei ulvonut mikään eikä kukaan.
Helpotuin.
"Tota."
Liian aikaisin. Käännähdin katsomaan Rasmusta, joka tuijotti kulmat koholla mun eteisen lattiaa.
Ei, ei lattiaa. Kangasmyttyä kynnysmaton päällä, ihan sen omien jalkojen juuressa.
"Eih", mä ynähdin ja nipistin vieraat bokserit peukalon ja etusormen kynsien väliin Kimmon sanat mielessä kaikuen: ihan läppä vaan.
Hirveän huono läppä. Etenkin sitten, kun mä tajusin, ettei mun pitelemät oranssit kalsarit olleet edes pakasta vedetyt ja nuhteettoman puhtoiset. Annoin niiden pudota taas kangasmytyksi lattialle ja purin hampaita yhteen. Pienen hetken ajan mä olin äkäinen. Tarvitsiko kenenkään sietää tällaista typerää kiusantekoa omassa kodissaan? Sitten, ihan yhtä nopeasti kuin kiukku oli päätään nostanutkin, se katosi ja jätti jäljelle puhdittoman väsymyksen.
"Mä en ehkä halua enää asua täällä", pihahdin ja tunsin valtavaa tarvetta itkeä. "Mun n-naapurit on ihan k-kamalia."
Halaus kietoutui mun ympärille lohdullisena ja turvallisena.
Sunnuntai, kello 20.17
Taivaalle kiitos Rasmuksesta, joka osasi toimia rationaalisesti silloin, kun mä olisin itse vain lamaantunut kyhjöttämään onnettomana möykkynä sänkyni pohjalle. Rasmus huomautti, ettei mun ollut mikään pakko asua täällä, ja sitten se käynnisti mun läppärini. Nopeasti selaimeen oli avattu muutama välilehdellinen sivustoja, joista löytyisi vuokra-asuntoja. Niiden selaileminen rauhoitti. Mulla oli vaihtoehtoja.
Ja saihan siitä hupiakin. Muokkailemalla hakuehtoja me löydettiin mitä kummallisimpia asuntoja, ja muutama niin järjettömän ökyhulppea, ettei niissä ollut enää mitään tolkkua. Itku muuttui nauruksi ja epätoivoinen kodintunnottomuus lupaukseksi jostakin uudesta. Mä muuttaisin tästä paikasta pois, päätin silloin, ja sen päätöksen turvin mä tiesin jaksavani kaikki tulevat turhat valitukset, naapureiden tappeluiden kuuntelemisen ja jopa Kimmo Malkamaan, jolla oli typerä huumorintaju eikä mitään rajoja.
Perjantaista sunnuntaihin, 5.-7. lokakuuta 2018
#HarvestGames
Perjantai, kello 23.06
Mun naapurit huusi taas. Ne Korhoset, jotka huusi ja tappeli koko ajan, ja sitten kai niiden meteli sai niiden seinänaapurissa asuvan vauvankin huutamaan. Yleensä joko toinen tai molemmat räyhääjät poistuivat jossakin kohti kotoaan. Epäilin, että kapakkaan. Toisinaan ne kuitenkin jäi ja huusi vielä kun hiljaisuus oli alkanut, ja silloin joku soitti poliisit. Soitin mä kerran itsekin, koska olin melkein varma, että kohta jompi kumpi kuolisi, ellei tilanteeseen puututtaisi.
Melkein viikon ajan mä olin saanut nauttia Rosengårdin rauhasta. Nauttia, tosiaan! Sellaista asiaa kuin hiljaisuus osasi todella arvostaa vasta sitten, kun se puuttui arkipäivästä. Rosengårdissa sitä piisasi kallalaisista huolimatta ainakin enemmän kuin täällä.
Kello tikitti. Mulla oli seuraavana päivänä kisat. Mä olisin niin mielelläni nukkunut.
Lopulta mä kokeilin onneani: jos Rasmus olisi hereillä, se ottaisi mut kyllä luokseen. Sen luona mä saisin unta. Naputtelin viestin ja toivoin parasta.
Perjantai, kello 23.38
Toiveeni oli kuultu. Niinpä mä seisoin aika pian sen oven, jonka postiluukussa luki Alsila, takana ja törkkäsin sormeni ovikellon nappulalle. Kului tuskin sydämensykäystäkään, ennen kuin ovi aukesi.
Sitä voisi ehkä kuvitella, että miltei viikko mun kotikotonani käytännössä kylki kyljessä nyhväten olisi jotenkin piisannut taikka täyttänyt jonkinlaista läheisyysmittaa. Ilmeisesti ei kuitenkaan, ja niin me oltiin aika kauan eteisessä halailemassa, ja sitten me käperryttiin kainalokkain sänkyyn, mikä oli hirveän mukavaa. Rasmus pohdiskeli ääneen seuraavan päivän aikataulua. Sillä oli aika monta hevosta ja vielä enemmän startteja. Mä halusin kyllä olla avuksi aikatauluttamisessa.
Mä kuitenkin nukahdin.
Lauantai, kello hyvin aikainen aamu
Ei niin aikaista aamua, etteikö me oltaisi ehditty juoda aamukahveja yhdessä. Mä oikeastaan heräsin siihen, kahvintuoksuun, ja sitten mä tajusin, että mulla oikeasti oli aika mainio ja asiansa osaava poikaystävähenkilö. Se oli noussut ja keittänyt kahvin niin hipihiljaa, ettei mun uneni ollut häiriintynyt. Nyt se silitteli mun takkuista tukkaani.
”Kahvia?” se kysyi, kun mä raotin silmiäni.
Voi miten mä hymyilin.
Lauantai, kello 10.11
Isä ja Alexander olivat paikalla. Tietysti veli oli, sehän kilpailisi itsekin, mutta oliko isällä jokin muukin syy olla täällä kuin Rasmus ja Bran? Niiden verryttelyä me oltiin katsomassa, ja pian ne menisivät radalle. Rasmus näytti hyvin keskittyneeltä, mikä oli ehkä hyvä, koska ainakin mulla olisi ollut vaikeuksia keskittyä, jos Alexander olisi katsellut mua sillä tavalla kädet puuskassa ja pää kallellaan. Toivottavasti Rasmus ei ehtinyt huomata mun veljeni herkeämätöntä ja ehdottoman arvioivaa katsetta. Tuulenpuuska näykkäisi mun ihoa siitä, mistä kisatakki paljasti äidiltä ja Vilhelminalta lahjaksi saadun kisapaidan pitsiä, mutta mä en välittänyt. Alexanderin katse oli paljon purevampi kuin se ohimenevä tuulahdus. Mä olin onnellinen, ettei se katsonut mua niin.
Lauantai, kello 10.58
Olin saanut harppoa melko tuulispäänä Grannin luo heti Rasmuksen ja Branin radan jälkeen. Sen kanssa piti ehtiä kävellä, ja sitten se piti saada jollakin lailla yhteistyövireeseen. Onneksi Verneri oli samassa verryttelyssä, sillä vaikka se ei kerennyt ihan hirveästi siinä neuvomaan, jo sen läsnäolo ja ohimennen mulle suodut puolittaiset kannustushymyt rauhoittivat mua ihan hirveästi. Vernerillä oli allaan vieras hevonen, joka näytti kuivine jalopiirteisine päineen juuri siltä, mitä se olikin: täysiveriseltä.
Sitten Verneri lähti radalle, ja mä jäin pyörimään verryttelyyn muiden kanssa. Muut olivat aika hermostuttavaa sakkia. Mainittakoon nyt vaikka rakas veljeni Alexander, hyvin kilpailuhenkinen Ellie, ammattilais-Mikael ja niin, itse Isabella Sokka. Ja tässä porukassa mun sitten täytyi kilpailla mun voimakastahtoisella teinihevosellani. Käänsin Grannin verryttelyesteelle, ja meidän lähestyessä sitä yksinkertaista pystyestettä mä pystyin sieluni korvin kuuntelemaan kaikuja meidän ensimmäisestä metrin luokasta Merrin tallilla: mä olin painanut syvälle mun mieleeni ne puomien kolahdukset. Kunpa me ei tänään pudotettaisi kolmea puomia, tai ei ainakaan enempää. Ei, kun isä ja Alexander ja kaikki muut katsoisivat.
Verryttelyeste kuitenkin ylittyi ilman kolahdusta. Granni tuntui vahvalta, mutta hallittavissa olevalta.
Lauantai, myöhäinen ilta
Se päivä oli sitten aika hulinaa. Kun kaikki hevoset olivat tyytyväisinä omissa kotitalleissaan, ja kun me oltiin saatu päivän koitokset pestyä pois, me tavattiin Rasmuksen kanssa Krouvissa. Kilistimme yhdet lasilliset sijojemme kunniaksi (mua hämmensi edelleen, että me oltiin Grannin kanssa päädytty palkintojenjakoon). Enempää emme jaksaneet; oli aika myöhä ja päivä oli kaiken kaikkiaan ollut pitkä. Siirryimme hyvässä järjestyksessä välillä pussailemaan pysähtyen Rasmuksen luo.
Ottaen huomioon, että meillä oli edessä vielä yksi päivä kisahumussa, olisi kai ollut kohtalaisen järkevää pestä hampaat ja painua pehkuihin. Nukkumaan.
No eihän me niin toimittu. Me avattiin pullo kuohuvaa ja juteltiin hirveän pitkään. Käytiin läpi suoritukset ja aika monta muutakin asiaa. Mulla oli hyvä ja hilpeä olo. Rasmus laski mun pisamia. Pehmeästi hymyillen se sanoi, vähän niin kuin olisi vahingossa ajatellut ääneen:
"Hitto sä olet kaunis."
Naurahdin ilahtuneena, kuitenkin aavistuksen vaivaantuneena. Ottiko kukaan kehuja vastaan vaivaantumatta edes vähän?
"Sä olet vähän humaltunut", kiersin kainona, ja Rasmus kohautti olkiaan.
"Olet sä kaunis vielä huomennakin, ja silloin mä olen vesiselvä."
Sunnuntai, kello 9.38
Montako tuntia me oltiin nukuttu? Mä en osannut laskea sitä, mutta mä osasin ottaa vastaan ilmoittautumisia. Tutuille ilmoittautujille mä uskalsin hymyilläkin ja toivottaa hyvää kisapäivää. Väsymyksestä huolimatta mä olin ihan hyvällä tuulella.
Rasmus ei kyllä hymyillyt turhia, eikä taatusti toivotellut kenellekään onnea kisoihin. Tuskin kukaan sen tallikavereista nyt siltä erityisen ylitsevuotavia tsemppitoivotuksia odottikaan, joten ehkä kukaan ei tajunnut, ettei se voinut hirveän hyvin. Kaikesta myötätunnosta huolimatta mun suupielet nyki vähän, kun mä vilkaisin kanssakanslistiani. Se näytti siltä, että se yritti hurjan päänsäryn kustannuksella vältellä kaikkia pienenpieniäkin kasvojenilmeitä.
Kanslia tyhjeni hetkeksi.
"Ensi kerralla kun me juodaan jotakin puoliksi, juot kyllä kanssa oikeasti puolet", Rasmus urahti.
Pärskähdin vähäsen.
"Siinä tapauksessa meidän ei kannata olla kaukana kotoa", sanoin huolettomasti. "Se nimittäin tarkoittaa todennäköisesti mun kantamista kotiin."
"Ethän sä paina mitään", Rasmus huokaisi voipuneena. "Tää olo painaa."
"Kyllä se siitä", vakuuttelin. "Dagen efter -syndrooma on aika hyväennusteinen vaiva kuitenkin."
Sunnuntai, kello 13.22
Mä olin ilmoittanut epätyypillisen voimakastahtoisesti, että mähän en sitten kuuluttaisi mitään. Jossakin vaiheessa mä olin kuitenkin suopeana myötätunnonosoituksena napsauttanut mikrofonin takaisin päälle jonkun Rasmuksen kuulutuksen jälkeen ja toistanut saman ruotsiksi. Kuulutuksen taustalla saattoi kuultaa pieni epäuskoinen nauruntyrskähdys.
"Olitpa rohkea", Rasmus kommentoi, kun mä napsautin mikrofonin pois päältä, ja mä hymyilin sille valloittavasti.
Älkää käsittäkö väärin: mulla ei ole niin mitään kouluratsastusta vastaan. Ymmärrän jotakin sen hienoudesta. Silloin kuitenkin, kun on katsellut sitä, välillä hyvää ja välillä kehnoa, koko päivän selostajankopista... no.
Syvennyin selailemaan puhelinta, kun se värisi viestin merkiksi. Anteeksi vain sille ratsastajalle, jonka suoritus ei kiinnostanut mua riittävästi että olisin jaksanut seurata.
Kimmo
ootko himas
Jusu
En, kisoissa.
Kimmo
olitko eilen illalla himassa
Jusu
Öö en, kuinka niin?
Olipa kummallista. Kimmolla kesti hirvittävän kauan kirjoittaa, miksi sitä kiinnosti mun kotonaolemiset. Se kirjoitti, sitten se ei kirjoittanut, ja pian näytölle ilmestyi taas tieto siitä, että se kirjoitti. Lopulta se laittoi pari vähän huolestuttavaa viestiä:
Kimmo
noooo me saatiin ehkä frendien kaa tyhmä idea
se on siis ihan läppä vaan
oltiin vähän otettu
älä jooko suutu ku meet kämpille
Mä en ehtinyt pohtia asiaa kovin kauan. Juuri kun olin melko varma, että ne olivat varmaan töhrineet mun ovea, Rasmus katkaisi mun ajatuspolut omalla ääneenpohdinnallaan:
"Voikohan tänne tilata pitsaa?"
Sunnuntai, kello 14.02
Kävi ilmi, että voi. Me istuttiin kuuluttajakopissa katselemassa viimeistä luokkaa ja syötiin pitsaa. Ei nyt mikään ihan hirveän huono sunnuntai kuitenkaan.
Sunnuntai, kello 19.46
Takki oli viikonlopun jäljiltä melkoisen tyhjä. Kanslistina oleminen oli ollut jännittävää. Onneksi mä en ollut joutunut toimimaan sellaisena yksin, ajattelin, ja sullouduin Rasmuksen kainaloon, kun me asteltiin mun rappuni alaovelle. Olin anonut Rasmusta tulemaan vielä mun luo, koska mä en halunnut ihan vielä luopua sen seurasta, eikä sitä ollut ollut kovin vaikea ylipuhua.
Rapussa meitä vastaan tuli herra Markkula, se mun naapureista, joka imuroi jatkuvasti. Markkula mulkoili mua aika pahasti ja pysähtyi. Munkin selvästi kuului pysähtyä, niin vaativasti siivousintoinen naapurini mua katseli.
"Sinun koirasi on taas ulvonut koko päivän!" mies sylkäisi valituksen suustaan.
Mulla kesti hetki orientoitua tilanteeseen.
"... mutta ei mulla ole koiraa", piipitin ja puristin Rasmuksen kättä turvaa hakien.
"Kyllä minä tiedän mistä se ääni kuuluu! Olen käynyt kuuntelemassa ovilla!"
Jos olisin uskaltanut, olisin sanonut, että kai minäkin olisin tiennyt, jos mun asunnossani olisi ollut koira. Auoin kuitenkin vain onnettomani suutani, enkä saanut aikaiseksi minkäänlaista vastaansanovaa äännähdystä.
"Teen aiheesta valituksen", herra Markkula ilmoitti ja jatkoi matkaansa.
"Ei siitä valituksesta mitään voi seurata, kun ei sulla ole koiraa", Rasmus rauhoitteli mua, kun me kiivettiin portaita ylös.
Mä aavistelin epäluuloisena pahaa. Olivatko Kimmo ja sen kaverit jotenkin onnistuneet ujuttamaan mun asuntooni koiran? Tai jonkun laitteen, joka soittaisi koiran ulvontaa kovalla volyymilla? Miksi kukaan tekisi niin? Ai niin. Kännissä ja läpällä.
Mutta en mä kuullut mitään koiran ääniä, kun me saavuttiin mun oven taakse. Varovasti mä avasin oven. Vastaan ei hyppinyt minkäänlainen koira, enkä mä kuullut hiiskahdustakaan koko asunnosta. Ehkä herra Markkula kuuli harhoja, tai ehkä jollakin muulla naapurilla oli ollut ulvova koira kylässä. Täällä ei ulvonut mikään eikä kukaan.
Helpotuin.
"Tota."
Liian aikaisin. Käännähdin katsomaan Rasmusta, joka tuijotti kulmat koholla mun eteisen lattiaa.
Ei, ei lattiaa. Kangasmyttyä kynnysmaton päällä, ihan sen omien jalkojen juuressa.
"Eih", mä ynähdin ja nipistin vieraat bokserit peukalon ja etusormen kynsien väliin Kimmon sanat mielessä kaikuen: ihan läppä vaan.
Hirveän huono läppä. Etenkin sitten, kun mä tajusin, ettei mun pitelemät oranssit kalsarit olleet edes pakasta vedetyt ja nuhteettoman puhtoiset. Annoin niiden pudota taas kangasmytyksi lattialle ja purin hampaita yhteen. Pienen hetken ajan mä olin äkäinen. Tarvitsiko kenenkään sietää tällaista typerää kiusantekoa omassa kodissaan? Sitten, ihan yhtä nopeasti kuin kiukku oli päätään nostanutkin, se katosi ja jätti jäljelle puhdittoman väsymyksen.
"Mä en ehkä halua enää asua täällä", pihahdin ja tunsin valtavaa tarvetta itkeä. "Mun n-naapurit on ihan k-kamalia."
Halaus kietoutui mun ympärille lohdullisena ja turvallisena.
Sunnuntai, kello 20.17
Taivaalle kiitos Rasmuksesta, joka osasi toimia rationaalisesti silloin, kun mä olisin itse vain lamaantunut kyhjöttämään onnettomana möykkynä sänkyni pohjalle. Rasmus huomautti, ettei mun ollut mikään pakko asua täällä, ja sitten se käynnisti mun läppärini. Nopeasti selaimeen oli avattu muutama välilehdellinen sivustoja, joista löytyisi vuokra-asuntoja. Niiden selaileminen rauhoitti. Mulla oli vaihtoehtoja.
Ja saihan siitä hupiakin. Muokkailemalla hakuehtoja me löydettiin mitä kummallisimpia asuntoja, ja muutama niin järjettömän ökyhulppea, ettei niissä ollut enää mitään tolkkua. Itku muuttui nauruksi ja epätoivoinen kodintunnottomuus lupaukseksi jostakin uudesta. Mä muuttaisin tästä paikasta pois, päätin silloin, ja sen päätöksen turvin mä tiesin jaksavani kaikki tulevat turhat valitukset, naapureiden tappeluiden kuuntelemisen ja jopa Kimmo Malkamaan, jolla oli typerä huumorintaju eikä mitään rajoja.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 09.10.18 10:02
Vielä kerran Harvest Games
Lauantai, 6. lokakuuta 2018
Pitkä viikonloppu & Kalla CUP III
Kauan oli vierähtänyt niistä ajoista, kun Alexander oli ratsastanut ensin pienissä seurakilpailuissa ja sitten vähitellen junioreiden ja nuorten luokissa. Niihin aikoihin Arne oli kilpaillut vielä itsekin, vaikkakin yhä vähenevissä määrin. Hänen ja lasten kilpailut olivat harvoin samassa paikassa, mutta usein samaan aikaan; niinpä piti tehdä valintoja, ja oli selvää, että silloin valittiin lasten etu ennen omaa. Susanne oli tehnyt saman valinnan jo vuosia ennen puolisoaan. Lopulta oli kartanonisännän itsensä vuoro tehdä tilaa nuorelle polvelle.
Vilhelmina ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut kilpailemisesta. Tuskin hevosistakaan, vaikka hevoskartanon esikoisena hän tietysti ratsasti. Hevosten estetiikka kyllä viehätti tytärtä. Alexanderia viehätti voittaminen ja itsensä ajaminen äärirajoille sitä tavoitellessaan. Poika oli periksiantamaton, motivoitunut ja lujatahtoinen, eikä kumpikaan hänen vanhemmistaan yllättynyt, kun Alexander lehahti jo nuorena kansainvälisille kentille ja jätti kotikartanon taakseen. Eivät he yllättyneet sittenkään, kun poika — ja sittemmin jo mies — kompastui ongelmiin kerran jos toisenkin. Arne vilkaisi poikaansa taustapeilin kautta. Alexander oli sitä ihmistyyppiä, jonka piti tehdä omat virheensä itse. Vähän niin kuin isänsä, poikakaan ei koskaan ottanut opiksi kuulopuheista. Viisaistakaan sellaisista.
Josefinaa Arne ei täysin kyennyt ymmärtämään, vaikka yrittikin. Nuorimmainen oli kartanon outo lintu: yhtä aikaa haluton kilpailemaan ja luopumaan hevosista. Kuopus ei pyristellyt vastaan, kun hänelle osoitettiin satula kiivettäväksi. Toisinaan tyttö jopa hakeutui haasteiden pariin ihan itse. Arne ei tiennyt, millainen motivaatio tytärtä ajoi eteenpäin. Valmennettuaan Josefinaa miltei viikon verran mies oli kuitenkin jälleen todistanut kipinän hetkiä. Oli siinä ja siinä, syttyisikö Josefina kilparatsastukselle tosissaan. Välillä Arne oli varma, että innostus kyti jo, mutta lieskoja ei vieläkään näkynyt. Ehkä Josefinan voitontahto ei yltyisi koskaan roihuksi.
Kastanjan kartano, Arne huomasi ajattelevansa, ja korjasi sitten: Auburnin kartano otti heidät vastaan ristiriitaisena. Arne Rosengård parkkeerasi hevosauton ja katseli sitten pitkään ympärilleen. Ymmärtämätön silmä olisi hämääntynyt loistokkuudesta. Arne tuumasi, ei aivan surumielisenä vaan pikemminkin todeten, ettei loisto yltänyt kaikilta osin pintaa syvemmälle. Harmillista, mutta sellaista se oli.
"Prameaa", Alexander kommentoi välinpitämättömänä hänen vieressään.
Arne jätti vastaamatta.
Miehet ryhtyivät kuin hiljaisesta sopimuksesta valmistautumaan kilpailupäivään. Heillä oli kyydissään kaksi hevosta, Alexanderin ruunikko Peksi ja riemukirjava Bran Rasmus Alsilaa varten. Oli ilmoittauduttava, oli tutustuttava rataan, oli aika kietoutua kilpailuiden tunnelmaan. Arne tunsi miellyttävän sykäyksen sisällään. Mennyt aika ei ollut tullut takaisin, mutta yhteiset kilpailumatkat lasten kanssa kuuluivat hänen vaalimiinsa muistoihin.
Tietysti lapset eivät enää olleet lapsia. Kiltti ja kultainen Josefina muistutti nuorempaa itseään, mutta Alexanderista oli kasvanut entistäkin kovempi ja terävämpi. Kun poika oli ilmoittautunut kylmäilmeiselle kanslistille, heillä oli tovi aikaa. Isä ja poika astelivat tarkastelemaan verryttelyaluetta ja kilpailukenttää. Jossakin siinä matkan varrella he näkivät vilauksen päivän arvovaltaisesta tuomarista.
"Hän ei ole säilynyt turhan hyvin", Alexander lausui miltei tyytyväisen kuuloisena ja katsahti isäänsä julma hymy kasvoillaan.
Alexander, Arne oli vähällä sanoa painokkaasti ääneen, mutta tyytyi vilkaisemaan keskimmäistä lastaan varoittavasti. Alexanderin hymy syveni ohikiitäväksi hetkeksi, ennen kuin poika häivytti pilkan kasvoiltaan. Alexander saattoi olla tyly ja koetella rajoja, muttei ollut riittävän typerä marssiakseen surutta niiden yli.
"Sidubara, det är ju min kära syrra", Alexander totesi sitten leppoisasti.
Arne seurasi Alexanderin katsetta omallaan ja hymyili Josefinalle, joka oli selvästi käynyt juuri tekemässä samoin kuin he vasta hetki sitten. Kanslian suunnalta talsiva tyttö näytti mietteliäältä. Arne arveli, että se oli jännitystä. Hetkeksi tytär liittyi heidän seuraansa, ennen kuin liukeni pahoitellen omiin menoihinsa. Niin, niin, tyttärellä oli takuulla houkuttelevampaakin seuraa kuin oma isä ja psykologista sodankäyntiä harjoittava isoveli.
"Du kunde nog vara lite snällare mot henne", Arne huomautti Alexanderille, joka kohautti olkiaan.
"Och hon borde vara självsäkrare."
"Ibland undrar jag om du är faktiskt självsäker, eller är det egentligen arrogans."
Alexander tyrskähti.
"Liten skillnad."
Lastensa ratsastusta Arne seurasi tarkkaan. Samoin Rasmus Alsilan, vaikka sitä Arne ei halunnut tehdä erityisen näkyvästi. Lapsilleen hän antoi enemmän ja suorempaa palautetta, Josefinalle ehkä hieman kannustavampaan sävyyn kuin pojalleen, jonka ego ei kaivannut hiveleviä sanoja. Alexander oli luonnollisesti tyytymätön rataansa, vaikka löysi siitä hyviäkin puolia.
"Meni koulutusradasta", poika kommentoi, ja Arne nyökkäsi.
Hän oli löytänyt saman ansion Alexanderin toiminnasta. Peksi, joka oli kartuttamassa vasta ensimmäisiä kilpailukokemuksiaan, oli raaka ja vaativa hevonen. Sitä ei Alexanderin rutiininomaisesta ratsastuksesta nähnyt. Varmat otteet silloinkin, kun asiat menivät Peksin kanssa vihkoon, takasivat radan jatkumisen tyylikkäästi hetkellisestä herpaantumisesta huolimatta. Vuodet palkkaratsastajana olivat tehneet nuoresta miehestä ammattimaisen, ja rahtusella nöyryyttä Arne olisi povannut pojalle loistokasta tulevaisuutta. Jäisi nähtäväksi, porautuisiko se kaivattu nöyryyden aavistus koskaan Alexanderin kovaan kalloon kolisemaan.
Loppupäivän he viettivät kisaturisteina. Josefina sijoittui, ja Arne pisti merkille, että se oli tyttärelle rehellinen hämmennyksenaihe. Hän piti vain vaivoin mölyt mahassaan, kun tyttö näytti olevan melkein häpeissään saapuessaan takaisin palkintojenjaosta. Voi pojat. Tytär olisi saattanut kaivata isällistä tiedonantoa oikeudesta iloita silloin kun siihen oli aihetta, mutta sen aika ei kai kuitenkaan ollut nyt.
"Bra placering", Alexander kuului kommentoivan lakonisesti, ja oli Arnen vuoro tyrskähtää naurusta.
Tietenkään Alexander ei vahingossakaan kehunut sisarensa ratsastusta tai suoritusta. Ei. Alexander nimesi hyväksi sijoituksen, niin kuin se olisi tipahtanut tyhjistä Josefinan syliin — tai ruusukkeeksi Tigrainen suitsiin. Hyväntuulisesti päätään pudistellen Arne onnitteli nuorimmaistaan ja rapsutti tämän hevosta, joka seistä möllötti aloillaan kuin tukkien lastausta odottellessaan torkahtanut työhevonen.
Lauantai, 6. lokakuuta 2018
Pitkä viikonloppu & Kalla CUP III
Kauan oli vierähtänyt niistä ajoista, kun Alexander oli ratsastanut ensin pienissä seurakilpailuissa ja sitten vähitellen junioreiden ja nuorten luokissa. Niihin aikoihin Arne oli kilpaillut vielä itsekin, vaikkakin yhä vähenevissä määrin. Hänen ja lasten kilpailut olivat harvoin samassa paikassa, mutta usein samaan aikaan; niinpä piti tehdä valintoja, ja oli selvää, että silloin valittiin lasten etu ennen omaa. Susanne oli tehnyt saman valinnan jo vuosia ennen puolisoaan. Lopulta oli kartanonisännän itsensä vuoro tehdä tilaa nuorelle polvelle.
Vilhelmina ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut kilpailemisesta. Tuskin hevosistakaan, vaikka hevoskartanon esikoisena hän tietysti ratsasti. Hevosten estetiikka kyllä viehätti tytärtä. Alexanderia viehätti voittaminen ja itsensä ajaminen äärirajoille sitä tavoitellessaan. Poika oli periksiantamaton, motivoitunut ja lujatahtoinen, eikä kumpikaan hänen vanhemmistaan yllättynyt, kun Alexander lehahti jo nuorena kansainvälisille kentille ja jätti kotikartanon taakseen. Eivät he yllättyneet sittenkään, kun poika — ja sittemmin jo mies — kompastui ongelmiin kerran jos toisenkin. Arne vilkaisi poikaansa taustapeilin kautta. Alexander oli sitä ihmistyyppiä, jonka piti tehdä omat virheensä itse. Vähän niin kuin isänsä, poikakaan ei koskaan ottanut opiksi kuulopuheista. Viisaistakaan sellaisista.
Josefinaa Arne ei täysin kyennyt ymmärtämään, vaikka yrittikin. Nuorimmainen oli kartanon outo lintu: yhtä aikaa haluton kilpailemaan ja luopumaan hevosista. Kuopus ei pyristellyt vastaan, kun hänelle osoitettiin satula kiivettäväksi. Toisinaan tyttö jopa hakeutui haasteiden pariin ihan itse. Arne ei tiennyt, millainen motivaatio tytärtä ajoi eteenpäin. Valmennettuaan Josefinaa miltei viikon verran mies oli kuitenkin jälleen todistanut kipinän hetkiä. Oli siinä ja siinä, syttyisikö Josefina kilparatsastukselle tosissaan. Välillä Arne oli varma, että innostus kyti jo, mutta lieskoja ei vieläkään näkynyt. Ehkä Josefinan voitontahto ei yltyisi koskaan roihuksi.
Kastanjan kartano, Arne huomasi ajattelevansa, ja korjasi sitten: Auburnin kartano otti heidät vastaan ristiriitaisena. Arne Rosengård parkkeerasi hevosauton ja katseli sitten pitkään ympärilleen. Ymmärtämätön silmä olisi hämääntynyt loistokkuudesta. Arne tuumasi, ei aivan surumielisenä vaan pikemminkin todeten, ettei loisto yltänyt kaikilta osin pintaa syvemmälle. Harmillista, mutta sellaista se oli.
"Prameaa", Alexander kommentoi välinpitämättömänä hänen vieressään.
Arne jätti vastaamatta.
Miehet ryhtyivät kuin hiljaisesta sopimuksesta valmistautumaan kilpailupäivään. Heillä oli kyydissään kaksi hevosta, Alexanderin ruunikko Peksi ja riemukirjava Bran Rasmus Alsilaa varten. Oli ilmoittauduttava, oli tutustuttava rataan, oli aika kietoutua kilpailuiden tunnelmaan. Arne tunsi miellyttävän sykäyksen sisällään. Mennyt aika ei ollut tullut takaisin, mutta yhteiset kilpailumatkat lasten kanssa kuuluivat hänen vaalimiinsa muistoihin.
Tietysti lapset eivät enää olleet lapsia. Kiltti ja kultainen Josefina muistutti nuorempaa itseään, mutta Alexanderista oli kasvanut entistäkin kovempi ja terävämpi. Kun poika oli ilmoittautunut kylmäilmeiselle kanslistille, heillä oli tovi aikaa. Isä ja poika astelivat tarkastelemaan verryttelyaluetta ja kilpailukenttää. Jossakin siinä matkan varrella he näkivät vilauksen päivän arvovaltaisesta tuomarista.
"Hän ei ole säilynyt turhan hyvin", Alexander lausui miltei tyytyväisen kuuloisena ja katsahti isäänsä julma hymy kasvoillaan.
Alexander, Arne oli vähällä sanoa painokkaasti ääneen, mutta tyytyi vilkaisemaan keskimmäistä lastaan varoittavasti. Alexanderin hymy syveni ohikiitäväksi hetkeksi, ennen kuin poika häivytti pilkan kasvoiltaan. Alexander saattoi olla tyly ja koetella rajoja, muttei ollut riittävän typerä marssiakseen surutta niiden yli.
"Sidubara, det är ju min kära syrra", Alexander totesi sitten leppoisasti.
Arne seurasi Alexanderin katsetta omallaan ja hymyili Josefinalle, joka oli selvästi käynyt juuri tekemässä samoin kuin he vasta hetki sitten. Kanslian suunnalta talsiva tyttö näytti mietteliäältä. Arne arveli, että se oli jännitystä. Hetkeksi tytär liittyi heidän seuraansa, ennen kuin liukeni pahoitellen omiin menoihinsa. Niin, niin, tyttärellä oli takuulla houkuttelevampaakin seuraa kuin oma isä ja psykologista sodankäyntiä harjoittava isoveli.
"Du kunde nog vara lite snällare mot henne", Arne huomautti Alexanderille, joka kohautti olkiaan.
"Och hon borde vara självsäkrare."
"Ibland undrar jag om du är faktiskt självsäker, eller är det egentligen arrogans."
Alexander tyrskähti.
"Liten skillnad."
Lastensa ratsastusta Arne seurasi tarkkaan. Samoin Rasmus Alsilan, vaikka sitä Arne ei halunnut tehdä erityisen näkyvästi. Lapsilleen hän antoi enemmän ja suorempaa palautetta, Josefinalle ehkä hieman kannustavampaan sävyyn kuin pojalleen, jonka ego ei kaivannut hiveleviä sanoja. Alexander oli luonnollisesti tyytymätön rataansa, vaikka löysi siitä hyviäkin puolia.
"Meni koulutusradasta", poika kommentoi, ja Arne nyökkäsi.
Hän oli löytänyt saman ansion Alexanderin toiminnasta. Peksi, joka oli kartuttamassa vasta ensimmäisiä kilpailukokemuksiaan, oli raaka ja vaativa hevonen. Sitä ei Alexanderin rutiininomaisesta ratsastuksesta nähnyt. Varmat otteet silloinkin, kun asiat menivät Peksin kanssa vihkoon, takasivat radan jatkumisen tyylikkäästi hetkellisestä herpaantumisesta huolimatta. Vuodet palkkaratsastajana olivat tehneet nuoresta miehestä ammattimaisen, ja rahtusella nöyryyttä Arne olisi povannut pojalle loistokasta tulevaisuutta. Jäisi nähtäväksi, porautuisiko se kaivattu nöyryyden aavistus koskaan Alexanderin kovaan kalloon kolisemaan.
Loppupäivän he viettivät kisaturisteina. Josefina sijoittui, ja Arne pisti merkille, että se oli tyttärelle rehellinen hämmennyksenaihe. Hän piti vain vaivoin mölyt mahassaan, kun tyttö näytti olevan melkein häpeissään saapuessaan takaisin palkintojenjaosta. Voi pojat. Tytär olisi saattanut kaivata isällistä tiedonantoa oikeudesta iloita silloin kun siihen oli aihetta, mutta sen aika ei kai kuitenkaan ollut nyt.
"Bra placering", Alexander kuului kommentoivan lakonisesti, ja oli Arnen vuoro tyrskähtää naurusta.
Tietenkään Alexander ei vahingossakaan kehunut sisarensa ratsastusta tai suoritusta. Ei. Alexander nimesi hyväksi sijoituksen, niin kuin se olisi tipahtanut tyhjistä Josefinan syliin — tai ruusukkeeksi Tigrainen suitsiin. Hyväntuulisesti päätään pudistellen Arne onnitteli nuorimmaistaan ja rapsutti tämän hevosta, joka seistä möllötti aloillaan kuin tukkien lastausta odottellessaan torkahtanut työhevonen.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 20.10.18 18:57
Pitkän miehen kuja
Lauantai, 20. lokakuuta 2018
Mä en oikein tiedä, mitä mä olin kuvitellut. Varmaan jotakin sellaista, että mä selaisin yhtenä iltana vuokra-asuntoilmoituksia, sitten kävisin katsomassa yhtä tai kahta kivointa ja löisin kättä päälle ja nimen vuokrasoppariin. Noin vain hirveän helposti mä pääsisin järjestelemään muuttoa, irtisanoisin vanhan sopparini ja sitten mä vain roudaisin kamani uuteen osoitteeseen irtisanomisajan päättyessä. En mä ainakaan kuvitellut, että Kallan kaltaisessa kylässä olisi järjettömän kova kilpailu vuokra-asunnoista.
Siihen mä en ainakaan ollut varautunut, että ei mua otettaisi edes tosissaan vuokralaismarkkinoilla. Ensimmäinen näyttö oli karu kopautus mun, öö, vuokralaisitsetunnolleni. Mä menin sinne panikoituani noin seitsemän minuuttia rapun ulkopuolella. Oli ihan karmaisevan kamalaa osallistua tällaisiin aikuisten ihmisten toimintoihin yksin, kun oli vasta aika kokematon aikuinen. Mä kehitin näytölle menemisestä hirvittävän stressin itselleni, mutten myöskään esimerkiksi kehdannut pyytää Rasmusta mun seuraksi.
Ehkä mä sitten näytin kauhean yksinäiseltä, kun lopulta menin sisään. Tomera välittäjänainen nimittäin kysyi multa:
"Tulevatko vanhempasikin?"
Räpsyttelin häkeltyneenä silmiäni. Vanhemmat? Ai olisiko mun pitänyt ottaa ne mukaan? Mun hämmennys näkyi kirkkaasti päällepäin, ja se tomera nainen rupesi vikkelästi selittelemään.
"Voi anteeksi, minä taisin arvioida ikäsi väärin! Oletko täysi-ikäinen?"
En sitten kyllä viitsinyt edes haluta sitä asuntoa, koska musta se koko tilanne oli jotenkin nolo.
Seuraava asunto oli pieni tupakeittiöllinen kaksio, ja sinne mä otin Rasmuksen mukaani. Asuntoa esitteli siellä vielä toistaiseksi asuva vuokralainen, joka sanoi pahoittelevasti:
"Tietysti tää on kämppisasumiseen vähän huono pohja, tai siis, mä en ainakaan ole mun siskon kanssa niin läheinen että tässä asuisin kovin pitkäaikaisesti sen kanssa."
Me vilkaistiin Rasmuksen kanssa toisiamme. Mä ainakin tulkitsin tilanteen niin, että meitä pidettiin sisaruksina. Tirskahdin vähän vaivautuneena.
"Me ollaan kyllä vähän niin kuin pariskunta", selitin kömpelösti, ja oivalsin vasta sitten, että vähemmälläkin vaivalla olisin voinut päästä: "Tai siis. Mä etsin asuntoa vain itselleni."
"Ahaa! No pariskunnalle tää varmaan tietty sopiikin, ja yksin asumiseen tosi hyvin. Mä oon ainakin tykännyt! Ja tästähän ei oo pitkä matka..."
Se asunto oli ihan kiva, mutta se sitten luiskahti jollekin nykyisen vuokralaisensa kaverille. Asuntoja tuntui muutenkin luiskahtelevan kaikenlaisiin suuntiin, mutta ei mun uusiksi kotiosoitteiksi. Ne kaksi muuta, jotka markkinoille tyrkytetyistä olisi olleet mun budjettiin sopivia ja sijainniltaan yhtään järkeviä, olivat jo menneet ennen kuin mä ehdin reagoida niihin.
Vilhelminan vinkkaamana mä laadin alueen Facebook-ryhmään ilmoituksen, että etsin vuokra-asuntoa. Ilmoitus oli oikeastaan melkein kokonaan mun siskon sanelema, koska en mä olisi kuitenkaan osannut kirjoittaa mitään järkevää.
Uskomatonta kyllä, muhun otti heti seuraavana päivänä yhteyttä yksi mukavan oloinen nuori nainen, joka kertoi olevansa muuttamassa ulkomaille ja luvanneensa auttaa uuden vuokralaisen etsimisessä. Se laittoi kuvia sievästä, valoisasta asunnosta, ja kertoi, että se oli asunut siinä nyt jo melkein neljä vuotta. Kehuja sai niin itse asunto ja sijainti kuin vuokranantajakin...
... ja kämppis.
Mä en ollut oikeastaan ajatellut kämppisasumista, mutta siitä huolimatta mä päädyin sopimaan ajan, jolloin pääsisin katsomaan asuntoa paikan päälle.
Mä olen itse asiassa tolloin jo muuttanut, mutta mun kämppis esittelee ja varmaan on kiva tavata sekin, niin ei tarvi ihan tuntemattoman kanssa muuttaa! Se on tosi kiva, mun kanssa viestittelevä Elina kehui kämppistään vielä kerran.
Tässä mä sitten olin matkalla katsomaan sitä sievää, valoisaa asuntoa ja tosi kivaa kämppisehdokasta. Rasmus soitti mulle matkalla kysyäkseen, moneltako menisin sen luokse ja ehdottaakseen, että käytäisiin kaupassa ensin.
"Se käy hyvin", mä aloitin vastaamalla kauppa-asiaan. "Mä voisin tulla tästä suoraan, tai siis, kun ehdin käydä katsomassa sitä yhtä asuntoa, missä olisi se kämppis."
"Ai niin, sä meet sinne nyt! Unohdin jo ihan."
"Mä soitan, kun oon käväissyt siellä. Se kuulostaa kyllä vähän vitsiltä koko paikka, osoitekin on niin outo, joku... ison? Miehen? Katu?" muistelin, ja samalla löysin etsimäni kadunkyltin. "Eikun Pitkän miehen kuja."
Rasmus tyrskähti langan toisessa päässä. Sanoimme nopeat heipat, sillä mä olin perillä Pitkän miehen kuja seiskassa.
Mitä siitä talosta nyt sitten sanoisi? Piha-aluetta ei voinut siihen vuodenaikaan kutsua vehreäksi, mutta kai se olisi sitä kesällä. Talon julkisivu oli kohtalaisen siisti, ja jos mä joksikin sitä väriä osaisin nimittää, niin väittäisin, että se on vanhan Stocka-mummon tukan värinen. Mummohaituvienvärinen pienkerrostalo Pitkän miehen kujalla. Kai sitä voisi kummallisemmassakin paikassa asua.
Talo oli kai aika vanha. Rappukäytävän värimaailma oli kulahtanut. Siellä oli ahdas hissi, jota en käyttänyt, ja kolme kerrosta. Mä menin keskimmäiseen ja soitin sydän pamppaillen kelloa, kun pääsin rapunsuusta kauimpana olevan asunnon luo.
Ovi avautui hetken kuluttua aikamoisella heilahduksella, ja mua vastaan pölähti valtava sotkunuttura ja nauravainen naama.
"Hei! Sä olet varmaankin Josefina! Mä olen noidan tytär!" naama kiekui iloisesti ja mun mielestäni kamalan kovaan ääneen, kun ottaa huomioon, että oltiin kerrostalon vähän kaikuvassa rappukäytävässä.
Toljotin iloista vastaanottajaa todella uivelona. Se ei ottanut itseensä sitä, etten mä tajunnut edes vastata sen ihmeelliseen tervehdykseen ja siis lähinnä siihen esittelyyn. Noidan tytär? Mihin mä olin tullut?
Noidan tytär nauraa hörötti ja läpsäisi nolona (kai?) otsaansa.
"Hups. Mä lupasin itselleni, etten heitä mitään urpoa läppää heti kättelyssä", se henkäisi ja virnisteli pahoittelevasti. "Mun nimi on siis Aliisa. Niin kuin Muumeissa on se Noita ja... no joo. Tuu vaan peremmälle, katotaan vähän ympärillemme!"
Mun ei oikeastaan tarvinnut puhua paljon mitään. Aliisa kyllä hoiti pulputtamisen mun puolesta, ja se oli ihan hyvä, koska en mä oikeastaan olisi osannut vastailla sille mitään. Se vaikutti sellaiselta ihmiseltä, jota ei edes häirinnyt se, ettei sen keskustelukumppani osallistunut keskusteluun. Sellaisista ihmisistä mä pidin. Vaistomaisesti pidin heti Aliisastakin, joka oli niin kovin iloinen, rempseä ja vähän rönsyilevä. Sillä oli tahra college-housuissaan, se kuljeskeli ympäriinsä paljain jaloin eikä se ollut vaivautunut meikkaamaan tai kampaamaan tukkaa, vaikka sen kotiin tuli joku ventovieras - minä.
"Tää heti eteisen vieressä oleva huone on mun", se kertoi. "Se on hyvä, kun mulla on vähän kummat työajat välillä, niin mun ei sitten tartte rymytä sun huoneen ohi kun sä nukut, tai saatan mä joskus kapakastakin rymytä, mutta en mä siis mikään rapajuoppo kyllä ole, että ei siitä ole pelkoa, mutta joo, siis me voidaan kurkata tänne kyllä, mutta sori kun mä en oo just nyt kauheesti siivonnut, varmaan olis kyllä pitänyt mutta mä jotenkin unohdin."
Aliisalla oli maaginen kyky puhua tosi pitkään yhtäjaksoisesti ilman, että se hengitti välissä. Sen makuuhuone oli yhtä epäjärjestyksessä kuin sen polveileva puhe, mutta eihän se mua haittaisi. Yhteiset tilat olivat kohtalaisen siistissä kunnossa.
"Meillä on ollut sellanen siivouslista, ja se on kyllä ollut ihan jees, että jos sulle sopii niin voidaan jatkaa jollakin sellaisella systeemillä. Vaikka mä kyllä joskus unohdan omat vuoroni... mutta mä sitten aina nöyrästi ostan kyllä kaikkea yhteistä tilalle, jos siis lipsun hommistani, niin kuin vaikka talous- ja vessapaperia, ja kahvia ja sen sellaista. En tosiaan halua olla mikään kauhukämppis, vaikka oonkin aika homssu! Onko sulla ennen ollut kämppiksiä? Mulla oli kerran yksi ihan järkyttävän hirveä. No, ei siitä sen enempää. Täällä olis sun huone."
Ei siitäkään ollut kauheasti kerrottavaa. Se oli tyhjä. Kaappitilaa oli ilahduttavan paljon, ja yhdellä seinällä oli valtava ikkuna, josta soljui sisään lokakuun harmaata valoa. Mä yllätyin siitä, miten iso se tila oli.
"Tämmönen tää nyt on", Aliisa totesi ja kysyi sitten: "Otatsä kahvia? Pullaa mulla ei oo, mutta pakastimessa on varmaan jäätelöä."
Mä yllätyin siitäkin. En mä ollut varautunut mihinkään kahvitteluihin, mutta kohteliaasti nyökkäsin. Ehkä Aliisa halusi jutella mun kanssa ja arvioida, haluaisiko se alkuunkaan asua mun kanssa.
"Kahvi riittää mulle ihan hyvin, ja jos on vaikka vähän maitoa", sanoin, sillä jäätelöä en kyllä kehtaisi ottaa.
"Mulla ois kauramaitoa, jos se käy", Aliisa hymyili.
Mä hymyilin takaisin ja nyökkäsin.
Me istuttiin aika rennosti olohuoneeseen kahvittelemaan ja juteltiin jotakin. Mäkin uskalsin avata suuni, vaikka Aliisa se kyllä edelleen oli, joka eniten puhui. Jossain vaiheessa se käytti sanamuotoa "sitten kun muutat tähän", ja mä mietin, että kylläpäs se kävi helposti. Päätöksenteko. Että muuttaisinko mä tänne vai en.
Ilmeisesti muuttaisin.
Mulla oli pää vähän pyörällä, kun mä poistuin Pitkän miehen kujan mummontukanvärisestä pienestä kerrostalosta. Muistin soittaa Rasmukselle vasta kun olin jo melkein kaupan kulmalla. No, ei silläkään kestäisi kauan, sillä matka ei ollut pitkä.
"Moi. Mä oon kohta kaupalla. Ja vissiin mä asun pian Pitkän miehen kujalla. Mä kerron lisää siitä kämpästä ja noidan tyttärestä, kun tuut tähän", lupasin Rasmukselle, eikä sillä ollut vielä hajuakaan, kuka tai mikä oli noidan tytär. Kyllä Aliisa sille vielä tutuksi tulisi. Siltä se ei varmaan voisi välttyä, jos se jatkossakin jaksaisi seurustella mun kanssa.
Lauantai, 20. lokakuuta 2018
Mä en oikein tiedä, mitä mä olin kuvitellut. Varmaan jotakin sellaista, että mä selaisin yhtenä iltana vuokra-asuntoilmoituksia, sitten kävisin katsomassa yhtä tai kahta kivointa ja löisin kättä päälle ja nimen vuokrasoppariin. Noin vain hirveän helposti mä pääsisin järjestelemään muuttoa, irtisanoisin vanhan sopparini ja sitten mä vain roudaisin kamani uuteen osoitteeseen irtisanomisajan päättyessä. En mä ainakaan kuvitellut, että Kallan kaltaisessa kylässä olisi järjettömän kova kilpailu vuokra-asunnoista.
Siihen mä en ainakaan ollut varautunut, että ei mua otettaisi edes tosissaan vuokralaismarkkinoilla. Ensimmäinen näyttö oli karu kopautus mun, öö, vuokralaisitsetunnolleni. Mä menin sinne panikoituani noin seitsemän minuuttia rapun ulkopuolella. Oli ihan karmaisevan kamalaa osallistua tällaisiin aikuisten ihmisten toimintoihin yksin, kun oli vasta aika kokematon aikuinen. Mä kehitin näytölle menemisestä hirvittävän stressin itselleni, mutten myöskään esimerkiksi kehdannut pyytää Rasmusta mun seuraksi.
Ehkä mä sitten näytin kauhean yksinäiseltä, kun lopulta menin sisään. Tomera välittäjänainen nimittäin kysyi multa:
"Tulevatko vanhempasikin?"
Räpsyttelin häkeltyneenä silmiäni. Vanhemmat? Ai olisiko mun pitänyt ottaa ne mukaan? Mun hämmennys näkyi kirkkaasti päällepäin, ja se tomera nainen rupesi vikkelästi selittelemään.
"Voi anteeksi, minä taisin arvioida ikäsi väärin! Oletko täysi-ikäinen?"
En sitten kyllä viitsinyt edes haluta sitä asuntoa, koska musta se koko tilanne oli jotenkin nolo.
Seuraava asunto oli pieni tupakeittiöllinen kaksio, ja sinne mä otin Rasmuksen mukaani. Asuntoa esitteli siellä vielä toistaiseksi asuva vuokralainen, joka sanoi pahoittelevasti:
"Tietysti tää on kämppisasumiseen vähän huono pohja, tai siis, mä en ainakaan ole mun siskon kanssa niin läheinen että tässä asuisin kovin pitkäaikaisesti sen kanssa."
Me vilkaistiin Rasmuksen kanssa toisiamme. Mä ainakin tulkitsin tilanteen niin, että meitä pidettiin sisaruksina. Tirskahdin vähän vaivautuneena.
"Me ollaan kyllä vähän niin kuin pariskunta", selitin kömpelösti, ja oivalsin vasta sitten, että vähemmälläkin vaivalla olisin voinut päästä: "Tai siis. Mä etsin asuntoa vain itselleni."
"Ahaa! No pariskunnalle tää varmaan tietty sopiikin, ja yksin asumiseen tosi hyvin. Mä oon ainakin tykännyt! Ja tästähän ei oo pitkä matka..."
Se asunto oli ihan kiva, mutta se sitten luiskahti jollekin nykyisen vuokralaisensa kaverille. Asuntoja tuntui muutenkin luiskahtelevan kaikenlaisiin suuntiin, mutta ei mun uusiksi kotiosoitteiksi. Ne kaksi muuta, jotka markkinoille tyrkytetyistä olisi olleet mun budjettiin sopivia ja sijainniltaan yhtään järkeviä, olivat jo menneet ennen kuin mä ehdin reagoida niihin.
Vilhelminan vinkkaamana mä laadin alueen Facebook-ryhmään ilmoituksen, että etsin vuokra-asuntoa. Ilmoitus oli oikeastaan melkein kokonaan mun siskon sanelema, koska en mä olisi kuitenkaan osannut kirjoittaa mitään järkevää.
Uskomatonta kyllä, muhun otti heti seuraavana päivänä yhteyttä yksi mukavan oloinen nuori nainen, joka kertoi olevansa muuttamassa ulkomaille ja luvanneensa auttaa uuden vuokralaisen etsimisessä. Se laittoi kuvia sievästä, valoisasta asunnosta, ja kertoi, että se oli asunut siinä nyt jo melkein neljä vuotta. Kehuja sai niin itse asunto ja sijainti kuin vuokranantajakin...
... ja kämppis.
Mä en ollut oikeastaan ajatellut kämppisasumista, mutta siitä huolimatta mä päädyin sopimaan ajan, jolloin pääsisin katsomaan asuntoa paikan päälle.
Mä olen itse asiassa tolloin jo muuttanut, mutta mun kämppis esittelee ja varmaan on kiva tavata sekin, niin ei tarvi ihan tuntemattoman kanssa muuttaa! Se on tosi kiva, mun kanssa viestittelevä Elina kehui kämppistään vielä kerran.
Tässä mä sitten olin matkalla katsomaan sitä sievää, valoisaa asuntoa ja tosi kivaa kämppisehdokasta. Rasmus soitti mulle matkalla kysyäkseen, moneltako menisin sen luokse ja ehdottaakseen, että käytäisiin kaupassa ensin.
"Se käy hyvin", mä aloitin vastaamalla kauppa-asiaan. "Mä voisin tulla tästä suoraan, tai siis, kun ehdin käydä katsomassa sitä yhtä asuntoa, missä olisi se kämppis."
"Ai niin, sä meet sinne nyt! Unohdin jo ihan."
"Mä soitan, kun oon käväissyt siellä. Se kuulostaa kyllä vähän vitsiltä koko paikka, osoitekin on niin outo, joku... ison? Miehen? Katu?" muistelin, ja samalla löysin etsimäni kadunkyltin. "Eikun Pitkän miehen kuja."
Rasmus tyrskähti langan toisessa päässä. Sanoimme nopeat heipat, sillä mä olin perillä Pitkän miehen kuja seiskassa.
Mitä siitä talosta nyt sitten sanoisi? Piha-aluetta ei voinut siihen vuodenaikaan kutsua vehreäksi, mutta kai se olisi sitä kesällä. Talon julkisivu oli kohtalaisen siisti, ja jos mä joksikin sitä väriä osaisin nimittää, niin väittäisin, että se on vanhan Stocka-mummon tukan värinen. Mummohaituvienvärinen pienkerrostalo Pitkän miehen kujalla. Kai sitä voisi kummallisemmassakin paikassa asua.
Talo oli kai aika vanha. Rappukäytävän värimaailma oli kulahtanut. Siellä oli ahdas hissi, jota en käyttänyt, ja kolme kerrosta. Mä menin keskimmäiseen ja soitin sydän pamppaillen kelloa, kun pääsin rapunsuusta kauimpana olevan asunnon luo.
Ovi avautui hetken kuluttua aikamoisella heilahduksella, ja mua vastaan pölähti valtava sotkunuttura ja nauravainen naama.
"Hei! Sä olet varmaankin Josefina! Mä olen noidan tytär!" naama kiekui iloisesti ja mun mielestäni kamalan kovaan ääneen, kun ottaa huomioon, että oltiin kerrostalon vähän kaikuvassa rappukäytävässä.
Toljotin iloista vastaanottajaa todella uivelona. Se ei ottanut itseensä sitä, etten mä tajunnut edes vastata sen ihmeelliseen tervehdykseen ja siis lähinnä siihen esittelyyn. Noidan tytär? Mihin mä olin tullut?
Noidan tytär nauraa hörötti ja läpsäisi nolona (kai?) otsaansa.
"Hups. Mä lupasin itselleni, etten heitä mitään urpoa läppää heti kättelyssä", se henkäisi ja virnisteli pahoittelevasti. "Mun nimi on siis Aliisa. Niin kuin Muumeissa on se Noita ja... no joo. Tuu vaan peremmälle, katotaan vähän ympärillemme!"
Mun ei oikeastaan tarvinnut puhua paljon mitään. Aliisa kyllä hoiti pulputtamisen mun puolesta, ja se oli ihan hyvä, koska en mä oikeastaan olisi osannut vastailla sille mitään. Se vaikutti sellaiselta ihmiseltä, jota ei edes häirinnyt se, ettei sen keskustelukumppani osallistunut keskusteluun. Sellaisista ihmisistä mä pidin. Vaistomaisesti pidin heti Aliisastakin, joka oli niin kovin iloinen, rempseä ja vähän rönsyilevä. Sillä oli tahra college-housuissaan, se kuljeskeli ympäriinsä paljain jaloin eikä se ollut vaivautunut meikkaamaan tai kampaamaan tukkaa, vaikka sen kotiin tuli joku ventovieras - minä.
"Tää heti eteisen vieressä oleva huone on mun", se kertoi. "Se on hyvä, kun mulla on vähän kummat työajat välillä, niin mun ei sitten tartte rymytä sun huoneen ohi kun sä nukut, tai saatan mä joskus kapakastakin rymytä, mutta en mä siis mikään rapajuoppo kyllä ole, että ei siitä ole pelkoa, mutta joo, siis me voidaan kurkata tänne kyllä, mutta sori kun mä en oo just nyt kauheesti siivonnut, varmaan olis kyllä pitänyt mutta mä jotenkin unohdin."
Aliisalla oli maaginen kyky puhua tosi pitkään yhtäjaksoisesti ilman, että se hengitti välissä. Sen makuuhuone oli yhtä epäjärjestyksessä kuin sen polveileva puhe, mutta eihän se mua haittaisi. Yhteiset tilat olivat kohtalaisen siistissä kunnossa.
"Meillä on ollut sellanen siivouslista, ja se on kyllä ollut ihan jees, että jos sulle sopii niin voidaan jatkaa jollakin sellaisella systeemillä. Vaikka mä kyllä joskus unohdan omat vuoroni... mutta mä sitten aina nöyrästi ostan kyllä kaikkea yhteistä tilalle, jos siis lipsun hommistani, niin kuin vaikka talous- ja vessapaperia, ja kahvia ja sen sellaista. En tosiaan halua olla mikään kauhukämppis, vaikka oonkin aika homssu! Onko sulla ennen ollut kämppiksiä? Mulla oli kerran yksi ihan järkyttävän hirveä. No, ei siitä sen enempää. Täällä olis sun huone."
Ei siitäkään ollut kauheasti kerrottavaa. Se oli tyhjä. Kaappitilaa oli ilahduttavan paljon, ja yhdellä seinällä oli valtava ikkuna, josta soljui sisään lokakuun harmaata valoa. Mä yllätyin siitä, miten iso se tila oli.
"Tämmönen tää nyt on", Aliisa totesi ja kysyi sitten: "Otatsä kahvia? Pullaa mulla ei oo, mutta pakastimessa on varmaan jäätelöä."
Mä yllätyin siitäkin. En mä ollut varautunut mihinkään kahvitteluihin, mutta kohteliaasti nyökkäsin. Ehkä Aliisa halusi jutella mun kanssa ja arvioida, haluaisiko se alkuunkaan asua mun kanssa.
"Kahvi riittää mulle ihan hyvin, ja jos on vaikka vähän maitoa", sanoin, sillä jäätelöä en kyllä kehtaisi ottaa.
"Mulla ois kauramaitoa, jos se käy", Aliisa hymyili.
Mä hymyilin takaisin ja nyökkäsin.
Me istuttiin aika rennosti olohuoneeseen kahvittelemaan ja juteltiin jotakin. Mäkin uskalsin avata suuni, vaikka Aliisa se kyllä edelleen oli, joka eniten puhui. Jossain vaiheessa se käytti sanamuotoa "sitten kun muutat tähän", ja mä mietin, että kylläpäs se kävi helposti. Päätöksenteko. Että muuttaisinko mä tänne vai en.
Ilmeisesti muuttaisin.
Mulla oli pää vähän pyörällä, kun mä poistuin Pitkän miehen kujan mummontukanvärisestä pienestä kerrostalosta. Muistin soittaa Rasmukselle vasta kun olin jo melkein kaupan kulmalla. No, ei silläkään kestäisi kauan, sillä matka ei ollut pitkä.
"Moi. Mä oon kohta kaupalla. Ja vissiin mä asun pian Pitkän miehen kujalla. Mä kerron lisää siitä kämpästä ja noidan tyttärestä, kun tuut tähän", lupasin Rasmukselle, eikä sillä ollut vielä hajuakaan, kuka tai mikä oli noidan tytär. Kyllä Aliisa sille vielä tutuksi tulisi. Siltä se ei varmaan voisi välttyä, jos se jatkossakin jaksaisi seurustella mun kanssa.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 26.10.18 12:13
Barbiehevonen
Perjantai, 26. lokakuuta 2018
Runiacissa oli hiljaista. Hymyileväinen Heidi oli kadonnut omiin puuhiinsa ja jättänyt mut ja Rasmuksen kahden kesken tutustumaan mun uuteen ratsuuni. Se oli kotiutunut Runiaciin jo eilen, mutta iltatallin vuoksi mä en ollut silloin itse paikalla lainkaan. Olin tyytyväinen, että mulla oli hevoselle paikka, jossa luotin, että se hoidettaisiin hyvin, olin itse paikalla tai en. Se, että mun poikaystävän oma nuori ori Easy kasvoi samassa tallissa, oli tietysti plussaa, koska nyt me voitaisiin kuherrella näissäkin nurk… siis viettää aikaa yhdessä hevosharrastuksen parissa. Hups, kuinkas ne ajatukset karkailikaan. Hento puna poskillani suuntasin katseen ja keskittymisen miehen sijasta hevoseen.
“Aika jännittävää. Se oli mun ja Vilhelminan lempivarsa”, muistelin ja rapsutin Trinaa, joka otti hellyydenosoituksen kiitollisena vastaan. “Se oli ihan barbieponi. Vitsi meitä harmitti, kun se myytiin. Mitähän tästä on tullut…?”
“Kohta näet”, karsinan ovensuussa seisova Rasmus hymähti ja ojensi mulle tamman tummanruskeat suitset.
Rosengårds Trinket oli 12-vuotias kaunotar, joka oli tullut mulle ratsastettavaksi alustavasti puolen vuoden diilillä. Sinä aikana Trinan omistaja Marjut saisi keskittyä rauhassa väitöskirjaansa, ja mä taas saisin taas alle isoja ratoja ennen kuin mun pitäisi nostaa Granni niille tasoille. Tänään ei kuitenkaan hypättäisi vielä mitään, sillä mä kokeilisin hevosta ihan ensimmäistä kertaa. Oli jännää päästä tunnustelemaan, mistä hevosen kanssa oikein lähdettäisiin liikkeelle ja mikä se oikein oli tammojaan.
Pyörähdin vastakkain poikaystäväni kanssa. Katsoin Rasmusta kysyvin silmin ja hipaisin ohimennen sen ruskeita hiussuortuvia (niin mun teki tosi usein tehdä, ja joskus en vaan voinut vastustaa kiusausta).
“Olisitko sä kiltti ja kuvaisit siitä jonkun videonpätkän?” esitin toivomukseni vienosti hymyillen.
Oli se. Mä ratsastin Trinalla ja ilahduin siitä, miten miellyttävä se oli. Vähän jäykkä kyljistään ja ponneton, mutta se korjaantuisi kyllä, kun sen kanssa jatkettaisiin aktiivisesti treenejä. Luonteeltaan voikko oli ihan eri maata kuin mun oma nyrpeä Grannini. Hyväntuulinen, herkkä, kevyt. Aloin innostua. Tästä tulisi hirveän hyvä.
Ne parit videopätkät, jotka Rasmus oli ystävällisesti mulle kuvannut, eivät näyttäneet hullummilta nekään. Trina näytti juuri siltä, miltä se selkäänkin tuntui: miellyttävältä, vaikka vielä vähän varsalomansa laiskistamalta. Odotin kasvavalla innolla hyppytreenejä kullanhohtoisen uuden ratsuni kanssa. Voi kunpa se olisi siinä lajissa yhtä yhteistyöhaluinen kuin sileänhöntsäilyssä!
"Nyt", aloitin sijoitettuani Trinan suitset siististi ristitettyinä sen omaan koukkuun, "mä haluan nähdä sun Easyn."
Rasmuksen oma nuori kiinnosti mua kovasti, etenkin, kun se oli Laran varsa. Hauskannäköinen ruunikko löytyikin tarhasta. Oli mukava päästä näkemään se vihdoin livenä. Mun mielestäni se näytti hienolta hevoselta, sellaiselta, jonka kanssa olisi kiva työskennellä.
"Sähän oletkin ihan pätevä hevoskasvattaja jo", kehuin Rasmusta hymyssä suin. "Voisit kasvattaa enemmänkin tämmöisiä."
"Tarkoitus ehkä olisi", Rasmus sanoi vähän varovaisesti ja kohautti olkiaan.
Mä ymmärsin kyllä. Hevosten kanssa ei ikinä tiennyt, menisivätkö asiat niin kuin sitä itse suunnitteli. Rasmus haaveili saavansa Larasta toisenkin varsan, mutta ennen sen haaveen toteutumista pitäisi jännittää montaa asiaa. Mä olin kuitenkin luottavainen, ja yritin välittää sitä optimismia tiukan halauksen avulla myös poikaystävälleni. Asiat kääntyisivät vielä parhain päin. Lara tekisi upean varsan, yhteistyö Trinan kanssa jatkuisi yhtä miellyttävänä kuin ensivaikutelma antoi olettaa ja Grannikin vielä jonakin päivänä keksisi ryhtyä mukavaksi ja myönteiseksi hevoseksi nykyisen teinihirviön sijaan.
No. Ehkä ei pitänyt toivoa liikoja. Jospa edes kaksi kolmesta toiveesta toteutuisi, tai vähintään yksi.
Perjantai, 26. lokakuuta 2018
Kultainen Trina. Taitava ja lempeä hevonen seisomassa tallinperukoilla, koska minulla ei kerta kaikkiaan ollut sille aikaa. Hukkaanhan se siellä meni. Vaan mikä neuvoksi, kun muu elämä nyt vaan vaati aikaa ja vaivannäköä? Väitöskirja ei kirjoittanut itse itseään, ja työnantajallekin piti taata riittävä työpanos. En ollut työssäni korvaamaton ja tiesin sen.
Hevoseni liikuttajanakin olin korvattavissa. Trina oli kiltti hevonen, kyllä sille ratsastaja löytyisi. Tietysti halusin sille vain parasta, joten otin puhelimen kauniiseen kätöseeni ja soitin tamman kasvattajille. Heiltä olin ennenkin saanut apua ja tukea, kun olin sitä hevosasioissa tarvinnut.
Niin nytkin. Yksi ainoa puhelu, ja saatoin luottaa siihen, että asiat järjestyisivät. Kasvattajat ehdottivat, että heidän tyttärensä ottaisi hevoseni ratsastettavakseen ja kilpailtavakseen, eikä minulla ollut mitään syytä ollut suostumatta.
Alkoi odotus: ottaisiko Rosengårdien tyttö Trinan? Saisiko järjestettyä sille tallipaikan? Raaskisinko oikeasti luovuttaa rakkaan kultaisen tammani ohjat toiselle ratsastajalle, edes väliaikaisesti?
Onneksi ihan vielä ei tarvinnut. Työ- ja opiskelukiireistä huolimatta raivasin kalenteriini mahdollisimman paljon aikaa Trinan rapsuttelulle ja ratsasteluille. En tarpeeksi, mutta niin paljon kuin pystyin.
Marjut Kultavaara, Trinan omistaja
Runiacissa oli hiljaista. Hymyileväinen Heidi oli kadonnut omiin puuhiinsa ja jättänyt mut ja Rasmuksen kahden kesken tutustumaan mun uuteen ratsuuni. Se oli kotiutunut Runiaciin jo eilen, mutta iltatallin vuoksi mä en ollut silloin itse paikalla lainkaan. Olin tyytyväinen, että mulla oli hevoselle paikka, jossa luotin, että se hoidettaisiin hyvin, olin itse paikalla tai en. Se, että mun poikaystävän oma nuori ori Easy kasvoi samassa tallissa, oli tietysti plussaa, koska nyt me voitaisiin kuherrella näissäkin nurk… siis viettää aikaa yhdessä hevosharrastuksen parissa. Hups, kuinkas ne ajatukset karkailikaan. Hento puna poskillani suuntasin katseen ja keskittymisen miehen sijasta hevoseen.
“Aika jännittävää. Se oli mun ja Vilhelminan lempivarsa”, muistelin ja rapsutin Trinaa, joka otti hellyydenosoituksen kiitollisena vastaan. “Se oli ihan barbieponi. Vitsi meitä harmitti, kun se myytiin. Mitähän tästä on tullut…?”
“Kohta näet”, karsinan ovensuussa seisova Rasmus hymähti ja ojensi mulle tamman tummanruskeat suitset.
Rosengårds Trinket oli 12-vuotias kaunotar, joka oli tullut mulle ratsastettavaksi alustavasti puolen vuoden diilillä. Sinä aikana Trinan omistaja Marjut saisi keskittyä rauhassa väitöskirjaansa, ja mä taas saisin taas alle isoja ratoja ennen kuin mun pitäisi nostaa Granni niille tasoille. Tänään ei kuitenkaan hypättäisi vielä mitään, sillä mä kokeilisin hevosta ihan ensimmäistä kertaa. Oli jännää päästä tunnustelemaan, mistä hevosen kanssa oikein lähdettäisiin liikkeelle ja mikä se oikein oli tammojaan.
Pyörähdin vastakkain poikaystäväni kanssa. Katsoin Rasmusta kysyvin silmin ja hipaisin ohimennen sen ruskeita hiussuortuvia (niin mun teki tosi usein tehdä, ja joskus en vaan voinut vastustaa kiusausta).
“Olisitko sä kiltti ja kuvaisit siitä jonkun videonpätkän?” esitin toivomukseni vienosti hymyillen.
Oli se. Mä ratsastin Trinalla ja ilahduin siitä, miten miellyttävä se oli. Vähän jäykkä kyljistään ja ponneton, mutta se korjaantuisi kyllä, kun sen kanssa jatkettaisiin aktiivisesti treenejä. Luonteeltaan voikko oli ihan eri maata kuin mun oma nyrpeä Grannini. Hyväntuulinen, herkkä, kevyt. Aloin innostua. Tästä tulisi hirveän hyvä.
Ne parit videopätkät, jotka Rasmus oli ystävällisesti mulle kuvannut, eivät näyttäneet hullummilta nekään. Trina näytti juuri siltä, miltä se selkäänkin tuntui: miellyttävältä, vaikka vielä vähän varsalomansa laiskistamalta. Odotin kasvavalla innolla hyppytreenejä kullanhohtoisen uuden ratsuni kanssa. Voi kunpa se olisi siinä lajissa yhtä yhteistyöhaluinen kuin sileänhöntsäilyssä!
"Nyt", aloitin sijoitettuani Trinan suitset siististi ristitettyinä sen omaan koukkuun, "mä haluan nähdä sun Easyn."
Rasmuksen oma nuori kiinnosti mua kovasti, etenkin, kun se oli Laran varsa. Hauskannäköinen ruunikko löytyikin tarhasta. Oli mukava päästä näkemään se vihdoin livenä. Mun mielestäni se näytti hienolta hevoselta, sellaiselta, jonka kanssa olisi kiva työskennellä.
"Sähän oletkin ihan pätevä hevoskasvattaja jo", kehuin Rasmusta hymyssä suin. "Voisit kasvattaa enemmänkin tämmöisiä."
"Tarkoitus ehkä olisi", Rasmus sanoi vähän varovaisesti ja kohautti olkiaan.
Mä ymmärsin kyllä. Hevosten kanssa ei ikinä tiennyt, menisivätkö asiat niin kuin sitä itse suunnitteli. Rasmus haaveili saavansa Larasta toisenkin varsan, mutta ennen sen haaveen toteutumista pitäisi jännittää montaa asiaa. Mä olin kuitenkin luottavainen, ja yritin välittää sitä optimismia tiukan halauksen avulla myös poikaystävälleni. Asiat kääntyisivät vielä parhain päin. Lara tekisi upean varsan, yhteistyö Trinan kanssa jatkuisi yhtä miellyttävänä kuin ensivaikutelma antoi olettaa ja Grannikin vielä jonakin päivänä keksisi ryhtyä mukavaksi ja myönteiseksi hevoseksi nykyisen teinihirviön sijaan.
No. Ehkä ei pitänyt toivoa liikoja. Jospa edes kaksi kolmesta toiveesta toteutuisi, tai vähintään yksi.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 01.11.18 19:29
Kellon ympäri
Perjantai, 2. marraskuuta 2018
Aamu...yö
Herätyskello. Hitto miten mä vihasin sitä perjantaiaamuna, kun se ryhtyi kimittämään heti aamutuimaan keskellä pilkkopimeyttä. Muhun iski valtava paniikki: pakko sulkea se välittömästi, jotteivät Rasmuksen unet ehtisi häiriintyä siitä. Vasta läiskittyäni kellon hiljaiseksi mä oivalsin, ettei Rasmus ollut jäänyt mun luo yöksi. Istuin yksin sängyssäni, tukka takussa ja silmät sirrillään, ja yritin herätä siihen päivään. Menestys oli aika kehnoa.
Aamutuima
Pakkanen. Miten kipeästi se purikaan mun unisia poskia! Oli hirvittävän pimeää. Olisi masentanut, mutta ujo lumipeite toi edes vähän valkeutta tähänkin aivan liian aikaiseen aamuun. Auton ikkunoiden skrapailusta en pitänyt, vaikka pikkumuksuna olin luullut sitä hauskaksi talvenmausteeksi. Nyt kun siihen puuhaan joutui joka aamu johonkin lähtiessään… ei, ei se ollut kovinkaan hupaisaa, vaikka talvesta muuten niin kovin pidinkin.
Vähän myöhäisempi aamu
Rutiini. Kummallinen asia, jonka varjolla unohtaa, mitä kaikkea onkaan tehnyt. Sitten joutuu varmistamaan, suorittiko jo jonkun syvälle selkärankaan iskostuneen työtehtävänsä, koska ei vaan jäänyt enää mitään muistijälkeä kyseisestä toiminnosta. Sellaista mun siivoustyö alkoi olla. Kamalasti mä siellä kaikkea tein, mutta jälkeenpäin säpsähtelin ja epäilin, etten kuitenkaan ollut tehnyt ihan kaikkea mitä piti. Kukaan ei kuitenkaan koskaan valittanut, joten enköhän mä hommani hoitanut.
Puolipäivä
Lounas. Sellainen odotti mua valmiina jääkaapissa, kun mä saavuin työvuorosta kämpille. Jostakin syystä Rasmus halusi nykyään usein kokata yhdessä. Ehkä se tykkäsi hirveästi ruoanlaitosta. Tai jospa se haaveili, että mäkin joskus oppisin ja rupeaisin loihtimaan sille ravintoa, muttei kehdannut esittää toivettaan ääneen. Oli miten oli, sen ruoanlaittoinnon ansiosta mulla oli mukavasti valmiissa annosrasiassa eilistä kanasalaattia. Sitä syödessäni mä selailin puolivillaisesti salin ryhmäliikuntatarjontaa ja podin valtavaa halua olla ilmoittautumatta yhtään millekään. Kai viikonloppuna kuitenkin olisi pakko, sillä niin mun aurinkoinen, energinen ja ilmeisesti juuri liikunnallisen elämäntapansa vuoksi ihmeellisen zen PT:ni toivoi. Ehkä mustakin sitten tulisi pykälän verran enemmän zen, kun kävisin bodypumppaamassa tai spinningöimässä. Onnettomana klikkasin itselleni paikan jollekin sellaiselle tunnille, jolla olin joskus ennenkin käynyt (eipähän tarvitsisi niin kamalasti stressata, osaisinko mitään). Se saisi riittää, sillä mulla oli kuitenkin muutto ja kaikki.
Alkuiltapäivä
Trina. Sen luona Runiacissa ajantaju vain katosi. Hevonen oli niin ihanan iloinen ja valoisa! Tänään me hypättiin. Mun oli vaikea käsittää, miten helposti asiat vaan sujuivat Trinan kanssa. Tietysti se oli erilainen kuin Granni ihan jo siitä syystä, että se oli 12-vuotias hyvin koulutettu hevonen, joka oli tehtäviensä tasalla. Sen kanssa suurin haaste oli kunnonkohotusprojekti, joka puolestaan sujuisi kuin itsestään, kun vaan suunnittelisi ratsastuksensa hevosta tunnustellen. Mä en malttanut odottaa, että pääsisin kilpailemaan Trinan kanssa.
Myöhäinen iltapäivä
Ruokaostokset. Miten osuinkin viikonlopun alun ruuhkaan! No, oli oikeastaan ihan hupaisaa havainnoida ympärillä marssivia ihmisiä. Oli stressaantuneita perheenäitejä ja -isejä, jotka olivat töistä tullessaan napanneet nälkäiset, väsyneet ja kaupan olosuhteisiin liian lämpimästi puetut pikkuiset taaperot päiväkodista matkaansa. Oli pieniä nuorten ihmisten porukoita, joiden koreissa kilahtelivat viikonlopun virvokkeet. Sitten olin mä, vertailemassa pää kallellaan minitomaattien kilohintoja. Mulla ei ollut viikonloppukaljoja eikä itkuista, punakkaa taaperoa. Ihan hyvä kyllä. Kaljasta en kamalasti pitänyt ja lapsissa oli liikaa vastuuta ihmiselle, joka ei osannut edes tomaatteja valita.
Myöhäisempi myöhäisiltapäivä
Päiväunet. Ei mun ollut tarkoitus nukkua sellaisia, mutta jotenkin se vaan tapahtui. Oikeasti mun olisi pitänyt tiskata ja imuroida, mutta eivätpä kai pölykoirat asunnosta mihinkään karkaisi, parista lautasesta ja haarukasta puhumattakaan. Nyt ei ollut enää aikaa niille. Pöhnäisenä mä kömmin jo toista kertaa sinä päivänä esiin sängynpohjalta ja hetken aikaa luulin, että oli jo seuraava päivä. Ei ollut. Helkkarin pitkä perjantai.
Alkuilta
Purtsila. Kotoisa, sopivasti nuhjuinen pikkutalli, jossa mua odotti oman hevoseni lisäksi Heidin Cariad. Olin luvannut hoitaa sitä Heidin pinkoessa siperialaisia karhuja karkuun minkä Malachain kintuista lähtisi. Tänään mä en ehtinyt hevoselle ihmeitä tekemään, mutta jonakin vähemmän kiireisenä päivänä saisin kiivetä sen satulaankin. Se olisi varmaan ihan hauskaa. Sehän se tekikin tästä kaikesta hulinasta siedettävää: isoin osa mun päivistä täyttyi mukavilla jutuilla, niin kuin hevosilla.
Kyöpelivuoro
Granni. Kello oli kahtakymmentä vaille yhdeksän, kun me saavuttiin edellä mainitun hevoseläimen kanssa Auburnin maneesiin. Uusi maneesivuoro oli kuin perijättärien ivailua perunapellonpuoleiselle hevosväestölle. Eipä ollut perjantai-iltana kahdeksan ja kymmenen välillä kauheasti tunkua maneesissa. Mun oli helppo kuvitella, kuinka Vähän Paremmat Hevosihmiset siemailivat jossakin hienostuneella klubilla samppanjaa tähän aikaan pikkumustiin luomuksiin pukeutuneina. Oikeasti ne kyllä varmaan korkeintaan rymysivät Krouvissa tai mistä sitä tiesi, vetelivät pitkän viikon päätteeksi kalsarikännejä tai ihan vaan hirsiä kotonaan. Ei auburnilaisten poissaolo kyllä mua haitannut. Mä uskalsin rakentaa maneesiin pari pientä estettä, kun ei ollut vaaraa siitä, että Granni hallinnasta lähtiessään kumoaisi ainakaan kovin montaa muuta ratsukkoa.
Myöhäinen ilta
Säkkipimeys. Jos Auburnissa oli ollut paikoitellen hämärää, se ei ollut mitään kaksi tallia erottavaan metsään verrattuna. Otsalamppu ei paljon tuonut lohtua. Se sai mut vain oivaltamaan, että me näyttiin kyllä Grannin kanssa, mutta itse mä en voinut nähdä yhtään mitään valokiilan ulkopuolella. Ensi kerralla me kyllä huristeltaisiin perjantai-iltaiselle maneesivuorolle autolla. Tämä oli ihan kamalaa. Purtsilan pihassa ei myöskään ollut kovin paljon valoisampaa, mutta onneksi mä tunsin ympäristön jo sangen hyvin. Teki mieli jäädä ikuisiksi ajoiksi tuttuun ja turvalliseen talliin hoitamaan Grannia, mutta se ei kyllä olisi arvostanut ideaa. Piti siis uskaltautua takaisin ulos ja kotimatkalle.
Yö
Nukkumatti. Sitä ei näkynyt, ja olin melko varma, että se oli etsimässä mua Rasmuksen kainalosta (missä mä siis olisin kyllä kernaasti ollut. Siellä mä olisin jo takuulla säestänyt sikeää untani levottomilla nukkuvan höpinöillä, niin kuin mulla tätä nykyä oli tapana). Pyörin sängyssä aikani, kunnes totesin nukahtamisen aivan toivottomaksi yritykseksi. Ryhdyin venyttelemään, mutta kyllästyin siihen nopeasti. Vaihdoin toimintaa: pakkasin viimeiset tavarani. Pohdiskelin samalla puolivillaisesti, minkä yöllisen harrastuksen voisin aloittaa. Oppisinkohan neulomaan? Voisin tehdä villasukkia. Villasukkia ei koskaan ollut liikaa, paitsi kai sellaisilla ihmisillä, joiden mummot kutoivat niitä. En kyllä ehkä ihan vielä halunnut ryhtyä villasukkamummoksi. Pelkkä ajatuskin oli aika unettava. Unta. Ihanaa. Sitä mä tarvitsin. Palasin peiton alle. Pidin visusti ajatukseni erilaisissa villasukkakuoseissa ja lankojen väreissä, kunnes nukahdin.
Jälleen aamuyö
Hissi. Mä uneksin muutosta. Siinä unessa me jäätiin Rasmuksen kanssa hissiin jumiin mun muuttokuorman kanssa. Hissi oli hirvittävän paljon pienempi kuin se Murronmaan ostarin vastaava, jossa me ekaa kertaa toisemme tavattiin. Tuntui, että seinät puristuivat meidän ympärille, ja muuttolaatikoiden pino lähti kallistumaan päälle, ja mä olin kohtalaisen varma, että koko muutto oli kamalan huono idea.
Heräsin säpsähtäen ja tunsin olevani vankina ja puristuksissa.
Peitto se kuitenkin vain oli, peitto, johon mä olin kietoutunut ja kääriytynyt kuin tiiviiksi sushirullaksi. Ilmankos oli jokseenkin klaustrofobinen olo. Potkin itseni vapaaksi tiiviistä peittokuoresta ja levittäydyin meritähdeksi. Tuijottelin tovin kattoon, ennen kuin vaivuin vihdoin raskaaseen ja syvään unettomaan uneen.
Perjantai, 2. marraskuuta 2018
Aamu...yö
Herätyskello. Hitto miten mä vihasin sitä perjantaiaamuna, kun se ryhtyi kimittämään heti aamutuimaan keskellä pilkkopimeyttä. Muhun iski valtava paniikki: pakko sulkea se välittömästi, jotteivät Rasmuksen unet ehtisi häiriintyä siitä. Vasta läiskittyäni kellon hiljaiseksi mä oivalsin, ettei Rasmus ollut jäänyt mun luo yöksi. Istuin yksin sängyssäni, tukka takussa ja silmät sirrillään, ja yritin herätä siihen päivään. Menestys oli aika kehnoa.
Aamutuima
Pakkanen. Miten kipeästi se purikaan mun unisia poskia! Oli hirvittävän pimeää. Olisi masentanut, mutta ujo lumipeite toi edes vähän valkeutta tähänkin aivan liian aikaiseen aamuun. Auton ikkunoiden skrapailusta en pitänyt, vaikka pikkumuksuna olin luullut sitä hauskaksi talvenmausteeksi. Nyt kun siihen puuhaan joutui joka aamu johonkin lähtiessään… ei, ei se ollut kovinkaan hupaisaa, vaikka talvesta muuten niin kovin pidinkin.
Vähän myöhäisempi aamu
Rutiini. Kummallinen asia, jonka varjolla unohtaa, mitä kaikkea onkaan tehnyt. Sitten joutuu varmistamaan, suorittiko jo jonkun syvälle selkärankaan iskostuneen työtehtävänsä, koska ei vaan jäänyt enää mitään muistijälkeä kyseisestä toiminnosta. Sellaista mun siivoustyö alkoi olla. Kamalasti mä siellä kaikkea tein, mutta jälkeenpäin säpsähtelin ja epäilin, etten kuitenkaan ollut tehnyt ihan kaikkea mitä piti. Kukaan ei kuitenkaan koskaan valittanut, joten enköhän mä hommani hoitanut.
Puolipäivä
Lounas. Sellainen odotti mua valmiina jääkaapissa, kun mä saavuin työvuorosta kämpille. Jostakin syystä Rasmus halusi nykyään usein kokata yhdessä. Ehkä se tykkäsi hirveästi ruoanlaitosta. Tai jospa se haaveili, että mäkin joskus oppisin ja rupeaisin loihtimaan sille ravintoa, muttei kehdannut esittää toivettaan ääneen. Oli miten oli, sen ruoanlaittoinnon ansiosta mulla oli mukavasti valmiissa annosrasiassa eilistä kanasalaattia. Sitä syödessäni mä selailin puolivillaisesti salin ryhmäliikuntatarjontaa ja podin valtavaa halua olla ilmoittautumatta yhtään millekään. Kai viikonloppuna kuitenkin olisi pakko, sillä niin mun aurinkoinen, energinen ja ilmeisesti juuri liikunnallisen elämäntapansa vuoksi ihmeellisen zen PT:ni toivoi. Ehkä mustakin sitten tulisi pykälän verran enemmän zen, kun kävisin bodypumppaamassa tai spinningöimässä. Onnettomana klikkasin itselleni paikan jollekin sellaiselle tunnille, jolla olin joskus ennenkin käynyt (eipähän tarvitsisi niin kamalasti stressata, osaisinko mitään). Se saisi riittää, sillä mulla oli kuitenkin muutto ja kaikki.
Alkuiltapäivä
Trina. Sen luona Runiacissa ajantaju vain katosi. Hevonen oli niin ihanan iloinen ja valoisa! Tänään me hypättiin. Mun oli vaikea käsittää, miten helposti asiat vaan sujuivat Trinan kanssa. Tietysti se oli erilainen kuin Granni ihan jo siitä syystä, että se oli 12-vuotias hyvin koulutettu hevonen, joka oli tehtäviensä tasalla. Sen kanssa suurin haaste oli kunnonkohotusprojekti, joka puolestaan sujuisi kuin itsestään, kun vaan suunnittelisi ratsastuksensa hevosta tunnustellen. Mä en malttanut odottaa, että pääsisin kilpailemaan Trinan kanssa.
Myöhäinen iltapäivä
Ruokaostokset. Miten osuinkin viikonlopun alun ruuhkaan! No, oli oikeastaan ihan hupaisaa havainnoida ympärillä marssivia ihmisiä. Oli stressaantuneita perheenäitejä ja -isejä, jotka olivat töistä tullessaan napanneet nälkäiset, väsyneet ja kaupan olosuhteisiin liian lämpimästi puetut pikkuiset taaperot päiväkodista matkaansa. Oli pieniä nuorten ihmisten porukoita, joiden koreissa kilahtelivat viikonlopun virvokkeet. Sitten olin mä, vertailemassa pää kallellaan minitomaattien kilohintoja. Mulla ei ollut viikonloppukaljoja eikä itkuista, punakkaa taaperoa. Ihan hyvä kyllä. Kaljasta en kamalasti pitänyt ja lapsissa oli liikaa vastuuta ihmiselle, joka ei osannut edes tomaatteja valita.
Myöhäisempi myöhäisiltapäivä
Päiväunet. Ei mun ollut tarkoitus nukkua sellaisia, mutta jotenkin se vaan tapahtui. Oikeasti mun olisi pitänyt tiskata ja imuroida, mutta eivätpä kai pölykoirat asunnosta mihinkään karkaisi, parista lautasesta ja haarukasta puhumattakaan. Nyt ei ollut enää aikaa niille. Pöhnäisenä mä kömmin jo toista kertaa sinä päivänä esiin sängynpohjalta ja hetken aikaa luulin, että oli jo seuraava päivä. Ei ollut. Helkkarin pitkä perjantai.
Alkuilta
Purtsila. Kotoisa, sopivasti nuhjuinen pikkutalli, jossa mua odotti oman hevoseni lisäksi Heidin Cariad. Olin luvannut hoitaa sitä Heidin pinkoessa siperialaisia karhuja karkuun minkä Malachain kintuista lähtisi. Tänään mä en ehtinyt hevoselle ihmeitä tekemään, mutta jonakin vähemmän kiireisenä päivänä saisin kiivetä sen satulaankin. Se olisi varmaan ihan hauskaa. Sehän se tekikin tästä kaikesta hulinasta siedettävää: isoin osa mun päivistä täyttyi mukavilla jutuilla, niin kuin hevosilla.
Kyöpelivuoro
Granni. Kello oli kahtakymmentä vaille yhdeksän, kun me saavuttiin edellä mainitun hevoseläimen kanssa Auburnin maneesiin. Uusi maneesivuoro oli kuin perijättärien ivailua perunapellonpuoleiselle hevosväestölle. Eipä ollut perjantai-iltana kahdeksan ja kymmenen välillä kauheasti tunkua maneesissa. Mun oli helppo kuvitella, kuinka Vähän Paremmat Hevosihmiset siemailivat jossakin hienostuneella klubilla samppanjaa tähän aikaan pikkumustiin luomuksiin pukeutuneina. Oikeasti ne kyllä varmaan korkeintaan rymysivät Krouvissa tai mistä sitä tiesi, vetelivät pitkän viikon päätteeksi kalsarikännejä tai ihan vaan hirsiä kotonaan. Ei auburnilaisten poissaolo kyllä mua haitannut. Mä uskalsin rakentaa maneesiin pari pientä estettä, kun ei ollut vaaraa siitä, että Granni hallinnasta lähtiessään kumoaisi ainakaan kovin montaa muuta ratsukkoa.
Myöhäinen ilta
Säkkipimeys. Jos Auburnissa oli ollut paikoitellen hämärää, se ei ollut mitään kaksi tallia erottavaan metsään verrattuna. Otsalamppu ei paljon tuonut lohtua. Se sai mut vain oivaltamaan, että me näyttiin kyllä Grannin kanssa, mutta itse mä en voinut nähdä yhtään mitään valokiilan ulkopuolella. Ensi kerralla me kyllä huristeltaisiin perjantai-iltaiselle maneesivuorolle autolla. Tämä oli ihan kamalaa. Purtsilan pihassa ei myöskään ollut kovin paljon valoisampaa, mutta onneksi mä tunsin ympäristön jo sangen hyvin. Teki mieli jäädä ikuisiksi ajoiksi tuttuun ja turvalliseen talliin hoitamaan Grannia, mutta se ei kyllä olisi arvostanut ideaa. Piti siis uskaltautua takaisin ulos ja kotimatkalle.
Yö
Nukkumatti. Sitä ei näkynyt, ja olin melko varma, että se oli etsimässä mua Rasmuksen kainalosta (missä mä siis olisin kyllä kernaasti ollut. Siellä mä olisin jo takuulla säestänyt sikeää untani levottomilla nukkuvan höpinöillä, niin kuin mulla tätä nykyä oli tapana). Pyörin sängyssä aikani, kunnes totesin nukahtamisen aivan toivottomaksi yritykseksi. Ryhdyin venyttelemään, mutta kyllästyin siihen nopeasti. Vaihdoin toimintaa: pakkasin viimeiset tavarani. Pohdiskelin samalla puolivillaisesti, minkä yöllisen harrastuksen voisin aloittaa. Oppisinkohan neulomaan? Voisin tehdä villasukkia. Villasukkia ei koskaan ollut liikaa, paitsi kai sellaisilla ihmisillä, joiden mummot kutoivat niitä. En kyllä ehkä ihan vielä halunnut ryhtyä villasukkamummoksi. Pelkkä ajatuskin oli aika unettava. Unta. Ihanaa. Sitä mä tarvitsin. Palasin peiton alle. Pidin visusti ajatukseni erilaisissa villasukkakuoseissa ja lankojen väreissä, kunnes nukahdin.
Jälleen aamuyö
Hissi. Mä uneksin muutosta. Siinä unessa me jäätiin Rasmuksen kanssa hissiin jumiin mun muuttokuorman kanssa. Hissi oli hirvittävän paljon pienempi kuin se Murronmaan ostarin vastaava, jossa me ekaa kertaa toisemme tavattiin. Tuntui, että seinät puristuivat meidän ympärille, ja muuttolaatikoiden pino lähti kallistumaan päälle, ja mä olin kohtalaisen varma, että koko muutto oli kamalan huono idea.
Heräsin säpsähtäen ja tunsin olevani vankina ja puristuksissa.
Peitto se kuitenkin vain oli, peitto, johon mä olin kietoutunut ja kääriytynyt kuin tiiviiksi sushirullaksi. Ilmankos oli jokseenkin klaustrofobinen olo. Potkin itseni vapaaksi tiiviistä peittokuoresta ja levittäydyin meritähdeksi. Tuijottelin tovin kattoon, ennen kuin vaivuin vihdoin raskaaseen ja syvään unettomaan uneen.
Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 04.11.18 15:18, muokattu 1 kertaa
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 04.11.18 15:18
Höstmys och Rasmus
Sunnuntai, 4. marraskuuta 2018. Sama tarina täällä.
Jusu
Granniin ja kiireisiin liittyvät huolet eivät juuri painaneet, kun seikkaili itselleen uusilla ulkoilupoluilla luonnon helmassa. Oli vapaapäivä, ja me oltaisiin tietysti voitu lojua mukavasti sängynpohjalla, mutta mulla oli liian levoton ja energinen olo sellaiseen. Piti päästä liikkeelle. Maanittelin Rasmuksen mukaani, ja me sullouduttiin hyviin ulkoiluvaatteisiin ja suunnattiin luontopoluille. Levottomuus karisi nopeasti. Tunnin ulkoilun jälkeen mä olin aidosti paremmalla tuulella kuin aikoihin.
Vilu oli kuitenkin ehtinyt iskeä, sillä viima oli napakka ja salakavala. Tuulenpitävä takkikaan ei siltä täysin pelastanut.
Tartuin poikaystäväni kädestä ja pysäytin sen. Asetuin mukavasti pusutteluvalmiuteen, mutta ennen sitä esitin toiveeni:
“Kuule! Oikeastaan mä haluaisin nyt glögiä. Voidaanko me käydä kaupassa matkalla mun luo?”
“Glögiä?” Rasmus hölmistyi. “Onko jo joulu?”
“No ei, mutta silti. Jooko?”
Ripsieni alta mä katselin Rasmusta sillä tavalla vastaanpanemattomasti, ettei sen auttanut muu kuin tehdä mulle mieliksi. En mä ajatellut kaataa glögiä, joulusta puhumattakaan, Rasmuksen kurkusta alas, mutta mun mielestäni se sopi vilpakan ulkoilun jälkeiseksi lämmikkeeksi paremmin kuin mikään muu nestemäinen vaihtoehto.
Rasmus
Josefina sai aina välillä outoja ideoita. Ensin se oli päättänyt että meidän pitäisi ehdottomasti lähteä kävelylle - ihan kuin me molemmat ei liikuttaisi tarpeeksi tallilla. Sen mieliksi mä olin kuitenkin tietty suostunut ja niinpä me sitten oltiin tuulitakkipariskuntana käpytelty tunnin verran. Mutta sen jälkeen se ilmoitti, että piti saada glögiä.
“Luuletko sä että glögiä myydään jo?” mä kysäisin.
“Myydään, sitä on ihan siinä ovien lähellä tyrkyllä”, Josefina kertoi asiantuntevasti.
Mikäs mä olin vastaan väittämään - varmasti Josefina tiesi paremmin. Mä olin niitä tyyppejä, jotka tiesivät kauppaan mennessään mitä olivat tulleet ostamaan ja napsivat tavarat koriin kuin zombiet. Heräteostokset ja uutuuksien kartoittaminen ei ollut mua varten. Mä en ainakaan muistanut nähneeni glögiä mun lähikaupassa, mutta en mä varmaan ollut oikein katsonutkaan.
Mä painoin suukon Josefinan suulle ja halasin sitä hetken. Se tuntui olevan kylmissään.
“Kai me sitten mennään hakemaan glögiä”, mä naurahdin. “Mikäs siinä.”
Josefina purkautui halauksesta ja niinpä me lähdettiin kohti kauppaa ja Pitkän miehen kujaa. Mä en ollut siellä vielä montaa kertaa käynytkään enkä tavannut Josefinan uutta kämppistä vielä. Josefinan puheiden perusteella se olisi aikalailla omanlaisensa persoona. Olisikohan se nyt kotona?
Jusu
Kauppareissu oli nopea. Tietysti siellä oli glögiä. Oli marraskuu, ja jos aika jatkaisi kulkuaan yhtä vikkelästi kuin tähän saakka, suunnilleen viikolta tuntuvan ajan päästä olisikin jo juhannus, tai vähitäänkin vappu.
Pitkän miehen kuja seiskan rapussa mua vähän jännitti, koska mä en tiennyt, oliko Aliisa kotona. Syystä tai toisesta mua vähän hirvitti ajatus Rasmuksen esittelemisestä mun, hmm, originellille kämppikselle. Jos ihan suoraan sanon, niin siksi, kun Aliisasta ei oikein voinut tietää mitä se möläyttäisi. Kun Rasmus oli kysäissyt millainen mun kämppis oikein oli, mä en keksinyt muuta soveliasta sanaa kuin kiehtova. Muut mieleen tulleet olisivat olleet syyttä suotta epämairittelevia, koska olihan Aliisa myös tavallaan ihana, tai sitten auttamatta liian… mietoja.
Hermoilin turhaan.
”Aliisa ei taida olla kotona”, totesin, kun olimme kuoriutuneet ulkovaatteista.
Hytisytti vähän, mutta glögin kuumentumista odotellessa painauduin Rasmusta vasten. Läheisyys lämmittää, sanotaan, ja mä testasin, pitikö se paikkaansa. Poski vasten Rasmuksen hartiaa ja hiukset sen kaulaa kutitellen mä seisoin siinä silmät ummessa ja ihmettelin siinä olemista ja sitä, miltä se tuntui.
Kun meillä oli kuumaa juomaa kahdessa mukissa, mä johdatin Rasmuksen olohuoneen poikki mun omaan huoneeseeni.
”Tää on suunnilleen parasta syksyssä ja talvessa”, ilmoitin napsauttaessani sängyn päädyn yllä pötköttävän pehmeänsävyisen valosarjan päälle ja sytyttäessäni kaksi pientä tuikkua, jotka sitten sujautin kuppeihinsa lipaston päälle. ”En mä tiedä, mitä se on suomeksi, mutta mys. Höstmys. Surullista, jos suomenkielisillä ei ole sille omaa sanaa.”
Sitten kömmin mukin keikkaamista varoen keskelle sänkyä istumaan ja taputin paikkaa vieressäni.
”Tule mun viereen.”
Rasmus
Aliisa ei ollut kotona, ja ehkä mä olin vähän helpottunutkin. Josefina laittoi glögin lämpiämään ja lämmitteli sen aikaa itseään mua vasten, kaatoi sitten juoman mukeihin ja ojensi mulle toisen.
Josefinan huone oli kiva: se oli jo saanut jouluvalot, tai ainakin mä luulin että ne oli jouluvaloja, paikoilleen, ja lipaston päällä oli kynttilöitäkin. Se sytytti ne ja istahti alas. Tunnelma oli kotoisa ja mä vähän toivoin, että olisin osannut luoda samanlaista fiilistä munkin kämppään.
“Mys”, mä toistin vaikka mun sanomani se kuulosti väärältä, kun en mä ruotsia osannut yhtään. “Ei kuulosta tutulta. Mutta kuulostaa mukavalta.”
Mä siirryin sängylle Josefinan viereen. Se taitteli ohuet jalkansa sängylle eteensä, ja mä pyöräytin käsivarteni toisen jalan ympärille ja silitin sen polvea. Se tuntui edelleen kylmältä.
“Kippis”, mä sanoin ja kohotin glögimukiani.
“Skool”, Josefina hymyili ja kopautti omaansa mun mukia vasteen. Varovasti, sillä molemmat olivat liki täynnä. Mä maistoin omaani. Maistui makealta, jouluisalta ja jotenkin herttaiselta, mutta oli vielä liian kuumaa juotavaksi kunnolla.
“Syksy on niin pitkä ja pimeä”, mä mietin ääneen. “Ajattele, vielä melkein kahden kuukauden ajan päivät vaan lyhenee. Hyvä että sulla on noita valoja niin paljon.”
Josefina naurahti ja mä en voinut olla ajattelematta, että sen nauru oli yksi parhaita asioita maan päällä, jotenkin niin varovaisen kepeä. Mä voisin kuunnella pelkästään sitä koko talven yli.
Sunnuntai, 4. marraskuuta 2018. Sama tarina täällä.
Jusu
Granniin ja kiireisiin liittyvät huolet eivät juuri painaneet, kun seikkaili itselleen uusilla ulkoilupoluilla luonnon helmassa. Oli vapaapäivä, ja me oltaisiin tietysti voitu lojua mukavasti sängynpohjalla, mutta mulla oli liian levoton ja energinen olo sellaiseen. Piti päästä liikkeelle. Maanittelin Rasmuksen mukaani, ja me sullouduttiin hyviin ulkoiluvaatteisiin ja suunnattiin luontopoluille. Levottomuus karisi nopeasti. Tunnin ulkoilun jälkeen mä olin aidosti paremmalla tuulella kuin aikoihin.
Vilu oli kuitenkin ehtinyt iskeä, sillä viima oli napakka ja salakavala. Tuulenpitävä takkikaan ei siltä täysin pelastanut.
Tartuin poikaystäväni kädestä ja pysäytin sen. Asetuin mukavasti pusutteluvalmiuteen, mutta ennen sitä esitin toiveeni:
“Kuule! Oikeastaan mä haluaisin nyt glögiä. Voidaanko me käydä kaupassa matkalla mun luo?”
“Glögiä?” Rasmus hölmistyi. “Onko jo joulu?”
“No ei, mutta silti. Jooko?”
Ripsieni alta mä katselin Rasmusta sillä tavalla vastaanpanemattomasti, ettei sen auttanut muu kuin tehdä mulle mieliksi. En mä ajatellut kaataa glögiä, joulusta puhumattakaan, Rasmuksen kurkusta alas, mutta mun mielestäni se sopi vilpakan ulkoilun jälkeiseksi lämmikkeeksi paremmin kuin mikään muu nestemäinen vaihtoehto.
Rasmus
Josefina sai aina välillä outoja ideoita. Ensin se oli päättänyt että meidän pitäisi ehdottomasti lähteä kävelylle - ihan kuin me molemmat ei liikuttaisi tarpeeksi tallilla. Sen mieliksi mä olin kuitenkin tietty suostunut ja niinpä me sitten oltiin tuulitakkipariskuntana käpytelty tunnin verran. Mutta sen jälkeen se ilmoitti, että piti saada glögiä.
“Luuletko sä että glögiä myydään jo?” mä kysäisin.
“Myydään, sitä on ihan siinä ovien lähellä tyrkyllä”, Josefina kertoi asiantuntevasti.
Mikäs mä olin vastaan väittämään - varmasti Josefina tiesi paremmin. Mä olin niitä tyyppejä, jotka tiesivät kauppaan mennessään mitä olivat tulleet ostamaan ja napsivat tavarat koriin kuin zombiet. Heräteostokset ja uutuuksien kartoittaminen ei ollut mua varten. Mä en ainakaan muistanut nähneeni glögiä mun lähikaupassa, mutta en mä varmaan ollut oikein katsonutkaan.
Mä painoin suukon Josefinan suulle ja halasin sitä hetken. Se tuntui olevan kylmissään.
“Kai me sitten mennään hakemaan glögiä”, mä naurahdin. “Mikäs siinä.”
Josefina purkautui halauksesta ja niinpä me lähdettiin kohti kauppaa ja Pitkän miehen kujaa. Mä en ollut siellä vielä montaa kertaa käynytkään enkä tavannut Josefinan uutta kämppistä vielä. Josefinan puheiden perusteella se olisi aikalailla omanlaisensa persoona. Olisikohan se nyt kotona?
Jusu
Kauppareissu oli nopea. Tietysti siellä oli glögiä. Oli marraskuu, ja jos aika jatkaisi kulkuaan yhtä vikkelästi kuin tähän saakka, suunnilleen viikolta tuntuvan ajan päästä olisikin jo juhannus, tai vähitäänkin vappu.
Pitkän miehen kuja seiskan rapussa mua vähän jännitti, koska mä en tiennyt, oliko Aliisa kotona. Syystä tai toisesta mua vähän hirvitti ajatus Rasmuksen esittelemisestä mun, hmm, originellille kämppikselle. Jos ihan suoraan sanon, niin siksi, kun Aliisasta ei oikein voinut tietää mitä se möläyttäisi. Kun Rasmus oli kysäissyt millainen mun kämppis oikein oli, mä en keksinyt muuta soveliasta sanaa kuin kiehtova. Muut mieleen tulleet olisivat olleet syyttä suotta epämairittelevia, koska olihan Aliisa myös tavallaan ihana, tai sitten auttamatta liian… mietoja.
Hermoilin turhaan.
”Aliisa ei taida olla kotona”, totesin, kun olimme kuoriutuneet ulkovaatteista.
Hytisytti vähän, mutta glögin kuumentumista odotellessa painauduin Rasmusta vasten. Läheisyys lämmittää, sanotaan, ja mä testasin, pitikö se paikkaansa. Poski vasten Rasmuksen hartiaa ja hiukset sen kaulaa kutitellen mä seisoin siinä silmät ummessa ja ihmettelin siinä olemista ja sitä, miltä se tuntui.
Kun meillä oli kuumaa juomaa kahdessa mukissa, mä johdatin Rasmuksen olohuoneen poikki mun omaan huoneeseeni.
”Tää on suunnilleen parasta syksyssä ja talvessa”, ilmoitin napsauttaessani sängyn päädyn yllä pötköttävän pehmeänsävyisen valosarjan päälle ja sytyttäessäni kaksi pientä tuikkua, jotka sitten sujautin kuppeihinsa lipaston päälle. ”En mä tiedä, mitä se on suomeksi, mutta mys. Höstmys. Surullista, jos suomenkielisillä ei ole sille omaa sanaa.”
Sitten kömmin mukin keikkaamista varoen keskelle sänkyä istumaan ja taputin paikkaa vieressäni.
”Tule mun viereen.”
Rasmus
Aliisa ei ollut kotona, ja ehkä mä olin vähän helpottunutkin. Josefina laittoi glögin lämpiämään ja lämmitteli sen aikaa itseään mua vasten, kaatoi sitten juoman mukeihin ja ojensi mulle toisen.
Josefinan huone oli kiva: se oli jo saanut jouluvalot, tai ainakin mä luulin että ne oli jouluvaloja, paikoilleen, ja lipaston päällä oli kynttilöitäkin. Se sytytti ne ja istahti alas. Tunnelma oli kotoisa ja mä vähän toivoin, että olisin osannut luoda samanlaista fiilistä munkin kämppään.
“Mys”, mä toistin vaikka mun sanomani se kuulosti väärältä, kun en mä ruotsia osannut yhtään. “Ei kuulosta tutulta. Mutta kuulostaa mukavalta.”
Mä siirryin sängylle Josefinan viereen. Se taitteli ohuet jalkansa sängylle eteensä, ja mä pyöräytin käsivarteni toisen jalan ympärille ja silitin sen polvea. Se tuntui edelleen kylmältä.
“Kippis”, mä sanoin ja kohotin glögimukiani.
“Skool”, Josefina hymyili ja kopautti omaansa mun mukia vasteen. Varovasti, sillä molemmat olivat liki täynnä. Mä maistoin omaani. Maistui makealta, jouluisalta ja jotenkin herttaiselta, mutta oli vielä liian kuumaa juotavaksi kunnolla.
“Syksy on niin pitkä ja pimeä”, mä mietin ääneen. “Ajattele, vielä melkein kahden kuukauden ajan päivät vaan lyhenee. Hyvä että sulla on noita valoja niin paljon.”
Josefina naurahti ja mä en voinut olla ajattelematta, että sen nauru oli yksi parhaita asioita maan päällä, jotenkin niin varovaisen kepeä. Mä voisin kuunnella pelkästään sitä koko talven yli.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 10.11.18 13:39
Pihkahistoriikki
Yksitoista raapaletta kiemuraisesta ihmissuhdepolusta eli #jusmus yksissä kansissa.
Tammikuu
Hanna siitä oli vitsaillut: että mä varmaan tapaisin jonkun söpön kundin jossakin todella uskomattoman typerässä tilanteessa. Enhän mä nyt ollut ajatellut, että se typerä tilanne tarkoittaisi sitä, kun ostoskeskuksen hissi jäisi pysähdyksiin kerrosten välille.
"Asså gissa vad som hände mig igår?" naurahdin soittaessani Hannalle tammikuisena torstaina.
Kerroin juuttumisesta hissiin tuntemattoman tyypin kanssa. Niin noloa kuin se olikin, se tyyppi oli jäänyt mieleen pyörimään. Mulle kävi niin aika helposti, ja mun ruusunhöttöinen haaveilijapuoliskoni kamppaili pessimismiin taipuvan tosikon kanssa. Men hallå, miten typerää edes elätellä mitään ihastumista tyyppiin, jonka tapasi kerran ohimennen. En tiennyt nimeä enkä koskaan ikinä tapaisi koko häiskää uudestaan.
Helmikuu
Kun mä tuijotin Rasmus Alsilaa, joka seisoi siinä Living Artin karsinan edessä ja kertoi olevansa mun etsimäni henkilö, mä näytin taatusti todella vajaaälyiseltä. Pää löi niin tyhjää, ettei ollut tosikaan. Takaraivossa supatteli Hannan ääni: tänk om ni träffar igen?
Ei sen pitänyt olla mahdollista. En tiennyt miten suhtautua asiaan.
Mä en ehkä antanut itsestäni sillä tapaamiskerralla mitenkään hirvittävän nokkelaa kuvaa. Mä takeltelin ja höpötin omituisia. Toisaalta, olisinko voinut antaa sen aidompaa kuvaa itsestäni? En varmaan.
Oli vähän levottomuutta herättävää tajuta, että me tultaisiin tapaamaan jatkossakin. Niinhän siinä kävisi, kun mä kerta ratsastaisin hissipoika-Rasmuksen hevosta.
Ajatukset kuitenkin askartelivat akuutimmin Kimmo Kolmekasissa.
Maaliskuu
Kimmo Malkamaa oli jännittävä. Se kutsui mut sen synttäribileisiin, ja mun toiveikas sydän alkoi räpistellä kuin lentotaitoaan harjoitteleva linnunpoikanen. Uppouduin yhtäkkiä Kimmo-kuplaan, mutta mun hupsu mieleni hämmensi mua joka kerta kun mä omituisten sattumusten kautta törmäsin R. Alsilaan.
Oli kuitenkin yhdenlainen merkkipaalu, kun mä myönsin Hannalle pitäväni naapurin Kimmoa sööttinä.
Mä en vaan pysynyt yhtään kartalla Kimmon ajatuksista. Yhdessä hetkessä olin ihastuksissani varma, että se piti musta sillä tavalla, ja sitten taas seuraavassa musta tuntui, että mä olin sille kuin kuka tahansa kaveri. Enhän mä ollut hyvä tulkitsemaan ihmisiä tavallisestikaan, mutta vielä vähemmän silloin, kun toiveikkat, ihastuneet ajatukset puuttuivat peliin.
Huhtikuu
Sitten Kimmo "Kolmekasi" Malkamaa yhtäkkiä avasi pelin pussailemalla mua kaverinsa keittiössä! Herregud ändå! Ai mitäkö siitä seurasi? Siis totta kai mä panikoin pahan kerran. Siitä, että ajatteli haaveilevaisia ajatuksia toisesta, oli hirvittävän pitkä matka siihen, että uskaltaisi vaan antaa mennä ja, en mä tiedä, sukeltaa naapurinmiehen syleilyyn. Ainakin mun kohdallani, niin arka kun olin.
Hassu juttu Kimmosta: se tuli, meni ja häilyi. Mä en oikeastaan koskaan ollut ihan varma, oliko se kiinnostunut musta vai unohtanut kokonaan. Sitten se yhtäkkiä otti yhteyttä ja ilmestyi kuin tyhjästä takaisin häiriköimään mun ajatuksia juuri silloin, kun olin jo ajatellut, että se oli jo historiaa.
Toukokuu
Helteinen toukokuun loppu oli jo täyttä kesää. Mun fiilikset olivat jokseenkin valjut, mitä tuli ihmissuhdeasioihin. Kimmo turhautti ja aiheutti epävarmuutta. Mulla oli hirveä ikävä parasta ystävääni Hannaa, jolle olisin halunnut jutella asioista paljon enemmänkin. Onneksi oli Heidi, jota pidin kallalaisena ystävänäni. En kyllä sillekään hiiskunut Kimmosta.
Yhtenä iltana me heittäydyttiin vallan riehakkaiksi yhdessä ja tutustuttiin Krouvin terassilla Iivoon ja Lauriin. Ne oli hirveän mukavia.
Siitä illasta alkoivat Kimmo Malkamaan hautajaiset. Olin miedosti ilahtunut uuden Lauri-tuttavuuden viestittelyistä, mutta paljon varautuneempi kuin olisin ollut ennen omituiseen naapuriini haksahtamista. Aika nopeasti viestienvaihtelu mun ja Laurin välillä hiipui. En kai antanut tarpeeksi oikeanlaista vastakaikua.
Kesäkuu
Kesäkuuhun mennessä Kimmosta oli alkanut paljastua kummallisia juttuja, jotka lässäyttivät mun fiilikset sitä kohtaan. Ehkä mä olin ahdasmielinen, mutta Kimmon päihdetottumukset olivat mulle aika turn-off. Multa kesti aika kauan tajuta, miten koko tyyppi vaikutti muhun.
Kun Rasmus kutsui mut pitsalle, mä oletin sen haluavan multa palvelusta. Ei mulla käynyt mielessäkään, että se olisi vain halunnut viettää mun kanssa aikaa, joten totta kai mä luulin, että tässä sovittaisiin sen hevosen tulevista liikutuskuvioista. Se ei kuitenkaan kakistanut asiaansa ulos, ja mä jouduin hämilleni. Se maksoi meidän pitsat. Se vitsaili meidän ensitapaamisesta. Oma reaktioni siihen kummastutti niin, että kysyin sen äidin kuulumisia. (Miksi?????)
Heinäkuu
Me lähdettiin Kanadaan. Ehkä fyysinen etäisyys koko Kimmo-sotkuihin tai sitten vain aika mahdollistivat sen, että mä havahduin huomaamaan Rasmus Alsilan jotenkin uudella tavalla. Kevyt hiprakka, voitonriemu ja jännittävä havainto omista mielenliikkeistäni sai mut rohkaistumaan ja kurottautumaan kohti hissipoikaa.
Vain kepeä sormien kosketus ja lupaus tulevasta tapaamisesta. Ei siihen sen kummempia tarvittu; Josefina Rosengård oli korviaan myöten pihkassa.
Harmikseni olin myös surkea peittelemään ihastustani, ja Heidi tietysti hoksasi asian heti. En olisi vielä suonut muiden huomaavan mitään, koska pohjimmiltani olin aika vieraalla maaperällä ihastuessani sillä tavalla. Salaa mä ajattelin Rasmusta vähän väliä ja panikoin. Mitä jos se kuitenkin inhosi mua? Apua!
Elokuu
Nopeasti Kanadasta kotiuduttuamme me suoriuduttiin Rasmuksen kanssa treffeille, jotka eivät enää voineet olla mitään muuta kuin treffit. Se oli jännittävää, mutta myös kamalan mukavaa. Sen jälkeen me nähtiin aika huolettomasti muutamia kertoja erilaisten aktiviteettien parissa. Voi miten mä iloitsin, kun vietettiin aikaa yhdessä.
Sitten postiluukusta kolahti Isabella Sokan kutsu puutarhajuhlille. Rasmus pudotti ilahduttavan pommin pyytämällä mua sinne avecikseen. Meillä oli hauskaa, etenkin sitten, kun me poistuttiin anastetun viinipullon kanssa Rasmuksen luo.
Mä olin ottanut tietoisen riskin mennessäni deitin kanssa seurapiiritilaisuuteen, mutta toivonut kuitenkin, ettei tieto leviäisi. Turha toivo. Mun vanhempani saivat aina tietää kaikesta kaiken. Isällä oli tietysti mielipide asiaan.
Syyskuu
Levinnyt tieto herätti etenkin äidissä uteliaisuutta, joka yhdessä sen muiden motiivien kanssa johti Rasmuksen kutsuun Rosengårdin esteleirille. Oli vähän hermostuttava ajatus viedä tuore ihastus kotikotiin. En mä isää pelännyt, mutta äidin voimakkaita mielipiteitä senkin edestä.
Olin mä muutakin kuin hermostunut. Olin mielettömän pihkassa ja onnessani ja nautin pienistä hetkistä yhdessä. Arvostin montaa asiaa Rasmuksessa, ja kaikkein eniten ehkä sitä, etten joutunut koko ajan miettimään, olinko kamalan omituinen. Jos olinkin, Rasmus ei tuntunut pistävän pahakseen. Sillä tavalla mä uskaltauduin rentoutumaan ja olemaan oma itseni sen seurassa.
Suoraan sanottuna syyskuu oli yhtä hempeiden hymyjen ja iloisten pusuttelujen kuplaa. Miten ihanaa se olikaan!
Lokakuu
Lokakuun alussa mä huomasin pitäväni meitä pariskuntana, ja tuntui, että muutkin piti. Se oli aika jännittävä havainto ihmiselle, joka ei ollut koskaan ennen seurustellut kenenkään kanssa.
Tietysti mua välillä mietitytti hirveän moni asia. Esimerkiksi sellaiset kysymykset kuin:
a) Osasinko mä seurustella?
b) Kyllästyisikö Rasmus muhun?
c) Olinko tulkinnut tilanteen ihan väärin?
Jotenkin Rasmus onnistui kuitenkin aina häivyttämään sellaiset ajatukset mun mielestä aina kun me oltiin yhdessä. Yksinäni saatoin murehtiakin, mutten ikinä poikaystäväni seurassa.
Hissipoika osoittautui siis taitavaksi seurustelijaksi ja mieltä rauhoittavaksi seuraksi. Kimmon häilyvyyden mussa herättämä epävarmuus alkoi karista. Rasmus ei vaikuttanut olevan menossa mihinkään, mikä teki mut kovin onnelliseksi.
Marraskuu
Marraskuisen väsymyksen keskellä Rasmus soi mulle hengähtämisen hetkiä. Sitten, kun mun kiireeni yhtäkkiä katkesivat tapaturmaisesti ja musta tuli käsipuoli, Rasmus riensi mun avuksi. Olin itkuisen kiitollinen sille kaikesta huolesta ja huolenpidosta.
Kun me lauantaina 10. päivä marraskuuta asteltiin Pitkän miehen kuja seiskan hissiin, mun mielessä häilähti muistikuva. Mahtoikohan Rasmus tietääkään, että oli kulunut tasan kymmenen kuukautta meidän ensimmäisestä tapaamisesta? Mä tiesin. Sellainen hupsu ominaisuus mussa oli, että mä talletin niitä juttuja mieleeni. Ne tuntuivat musta tärkeiltä.
Hissin matkatessa alaspäin mä pussasin poikaystävääni.
"Mä pidin sua komeana silloin kun me ekan kerran nähtiin", paljastin uskaliaana ja hymyilin vienosti. "Ja pidän vieläkin."
Yksitoista raapaletta kiemuraisesta ihmissuhdepolusta eli #jusmus yksissä kansissa.
Tammikuu
Hanna siitä oli vitsaillut: että mä varmaan tapaisin jonkun söpön kundin jossakin todella uskomattoman typerässä tilanteessa. Enhän mä nyt ollut ajatellut, että se typerä tilanne tarkoittaisi sitä, kun ostoskeskuksen hissi jäisi pysähdyksiin kerrosten välille.
"Asså gissa vad som hände mig igår?" naurahdin soittaessani Hannalle tammikuisena torstaina.
Kerroin juuttumisesta hissiin tuntemattoman tyypin kanssa. Niin noloa kuin se olikin, se tyyppi oli jäänyt mieleen pyörimään. Mulle kävi niin aika helposti, ja mun ruusunhöttöinen haaveilijapuoliskoni kamppaili pessimismiin taipuvan tosikon kanssa. Men hallå, miten typerää edes elätellä mitään ihastumista tyyppiin, jonka tapasi kerran ohimennen. En tiennyt nimeä enkä koskaan ikinä tapaisi koko häiskää uudestaan.
Helmikuu
Kun mä tuijotin Rasmus Alsilaa, joka seisoi siinä Living Artin karsinan edessä ja kertoi olevansa mun etsimäni henkilö, mä näytin taatusti todella vajaaälyiseltä. Pää löi niin tyhjää, ettei ollut tosikaan. Takaraivossa supatteli Hannan ääni: tänk om ni träffar igen?
Ei sen pitänyt olla mahdollista. En tiennyt miten suhtautua asiaan.
Mä en ehkä antanut itsestäni sillä tapaamiskerralla mitenkään hirvittävän nokkelaa kuvaa. Mä takeltelin ja höpötin omituisia. Toisaalta, olisinko voinut antaa sen aidompaa kuvaa itsestäni? En varmaan.
Oli vähän levottomuutta herättävää tajuta, että me tultaisiin tapaamaan jatkossakin. Niinhän siinä kävisi, kun mä kerta ratsastaisin hissipoika-Rasmuksen hevosta.
Ajatukset kuitenkin askartelivat akuutimmin Kimmo Kolmekasissa.
Maaliskuu
Kimmo Malkamaa oli jännittävä. Se kutsui mut sen synttäribileisiin, ja mun toiveikas sydän alkoi räpistellä kuin lentotaitoaan harjoitteleva linnunpoikanen. Uppouduin yhtäkkiä Kimmo-kuplaan, mutta mun hupsu mieleni hämmensi mua joka kerta kun mä omituisten sattumusten kautta törmäsin R. Alsilaan.
Oli kuitenkin yhdenlainen merkkipaalu, kun mä myönsin Hannalle pitäväni naapurin Kimmoa sööttinä.
Mä en vaan pysynyt yhtään kartalla Kimmon ajatuksista. Yhdessä hetkessä olin ihastuksissani varma, että se piti musta sillä tavalla, ja sitten taas seuraavassa musta tuntui, että mä olin sille kuin kuka tahansa kaveri. Enhän mä ollut hyvä tulkitsemaan ihmisiä tavallisestikaan, mutta vielä vähemmän silloin, kun toiveikkat, ihastuneet ajatukset puuttuivat peliin.
Huhtikuu
Sitten Kimmo "Kolmekasi" Malkamaa yhtäkkiä avasi pelin pussailemalla mua kaverinsa keittiössä! Herregud ändå! Ai mitäkö siitä seurasi? Siis totta kai mä panikoin pahan kerran. Siitä, että ajatteli haaveilevaisia ajatuksia toisesta, oli hirvittävän pitkä matka siihen, että uskaltaisi vaan antaa mennä ja, en mä tiedä, sukeltaa naapurinmiehen syleilyyn. Ainakin mun kohdallani, niin arka kun olin.
Hassu juttu Kimmosta: se tuli, meni ja häilyi. Mä en oikeastaan koskaan ollut ihan varma, oliko se kiinnostunut musta vai unohtanut kokonaan. Sitten se yhtäkkiä otti yhteyttä ja ilmestyi kuin tyhjästä takaisin häiriköimään mun ajatuksia juuri silloin, kun olin jo ajatellut, että se oli jo historiaa.
Toukokuu
Helteinen toukokuun loppu oli jo täyttä kesää. Mun fiilikset olivat jokseenkin valjut, mitä tuli ihmissuhdeasioihin. Kimmo turhautti ja aiheutti epävarmuutta. Mulla oli hirveä ikävä parasta ystävääni Hannaa, jolle olisin halunnut jutella asioista paljon enemmänkin. Onneksi oli Heidi, jota pidin kallalaisena ystävänäni. En kyllä sillekään hiiskunut Kimmosta.
Yhtenä iltana me heittäydyttiin vallan riehakkaiksi yhdessä ja tutustuttiin Krouvin terassilla Iivoon ja Lauriin. Ne oli hirveän mukavia.
Siitä illasta alkoivat Kimmo Malkamaan hautajaiset. Olin miedosti ilahtunut uuden Lauri-tuttavuuden viestittelyistä, mutta paljon varautuneempi kuin olisin ollut ennen omituiseen naapuriini haksahtamista. Aika nopeasti viestienvaihtelu mun ja Laurin välillä hiipui. En kai antanut tarpeeksi oikeanlaista vastakaikua.
Kesäkuu
Kesäkuuhun mennessä Kimmosta oli alkanut paljastua kummallisia juttuja, jotka lässäyttivät mun fiilikset sitä kohtaan. Ehkä mä olin ahdasmielinen, mutta Kimmon päihdetottumukset olivat mulle aika turn-off. Multa kesti aika kauan tajuta, miten koko tyyppi vaikutti muhun.
Kun Rasmus kutsui mut pitsalle, mä oletin sen haluavan multa palvelusta. Ei mulla käynyt mielessäkään, että se olisi vain halunnut viettää mun kanssa aikaa, joten totta kai mä luulin, että tässä sovittaisiin sen hevosen tulevista liikutuskuvioista. Se ei kuitenkaan kakistanut asiaansa ulos, ja mä jouduin hämilleni. Se maksoi meidän pitsat. Se vitsaili meidän ensitapaamisesta. Oma reaktioni siihen kummastutti niin, että kysyin sen äidin kuulumisia. (Miksi?????)
Heinäkuu
Me lähdettiin Kanadaan. Ehkä fyysinen etäisyys koko Kimmo-sotkuihin tai sitten vain aika mahdollistivat sen, että mä havahduin huomaamaan Rasmus Alsilan jotenkin uudella tavalla. Kevyt hiprakka, voitonriemu ja jännittävä havainto omista mielenliikkeistäni sai mut rohkaistumaan ja kurottautumaan kohti hissipoikaa.
Vain kepeä sormien kosketus ja lupaus tulevasta tapaamisesta. Ei siihen sen kummempia tarvittu; Josefina Rosengård oli korviaan myöten pihkassa.
Harmikseni olin myös surkea peittelemään ihastustani, ja Heidi tietysti hoksasi asian heti. En olisi vielä suonut muiden huomaavan mitään, koska pohjimmiltani olin aika vieraalla maaperällä ihastuessani sillä tavalla. Salaa mä ajattelin Rasmusta vähän väliä ja panikoin. Mitä jos se kuitenkin inhosi mua? Apua!
Elokuu
Nopeasti Kanadasta kotiuduttuamme me suoriuduttiin Rasmuksen kanssa treffeille, jotka eivät enää voineet olla mitään muuta kuin treffit. Se oli jännittävää, mutta myös kamalan mukavaa. Sen jälkeen me nähtiin aika huolettomasti muutamia kertoja erilaisten aktiviteettien parissa. Voi miten mä iloitsin, kun vietettiin aikaa yhdessä.
Sitten postiluukusta kolahti Isabella Sokan kutsu puutarhajuhlille. Rasmus pudotti ilahduttavan pommin pyytämällä mua sinne avecikseen. Meillä oli hauskaa, etenkin sitten, kun me poistuttiin anastetun viinipullon kanssa Rasmuksen luo.
Mä olin ottanut tietoisen riskin mennessäni deitin kanssa seurapiiritilaisuuteen, mutta toivonut kuitenkin, ettei tieto leviäisi. Turha toivo. Mun vanhempani saivat aina tietää kaikesta kaiken. Isällä oli tietysti mielipide asiaan.
Syyskuu
Levinnyt tieto herätti etenkin äidissä uteliaisuutta, joka yhdessä sen muiden motiivien kanssa johti Rasmuksen kutsuun Rosengårdin esteleirille. Oli vähän hermostuttava ajatus viedä tuore ihastus kotikotiin. En mä isää pelännyt, mutta äidin voimakkaita mielipiteitä senkin edestä.
Olin mä muutakin kuin hermostunut. Olin mielettömän pihkassa ja onnessani ja nautin pienistä hetkistä yhdessä. Arvostin montaa asiaa Rasmuksessa, ja kaikkein eniten ehkä sitä, etten joutunut koko ajan miettimään, olinko kamalan omituinen. Jos olinkin, Rasmus ei tuntunut pistävän pahakseen. Sillä tavalla mä uskaltauduin rentoutumaan ja olemaan oma itseni sen seurassa.
Suoraan sanottuna syyskuu oli yhtä hempeiden hymyjen ja iloisten pusuttelujen kuplaa. Miten ihanaa se olikaan!
Lokakuu
Lokakuun alussa mä huomasin pitäväni meitä pariskuntana, ja tuntui, että muutkin piti. Se oli aika jännittävä havainto ihmiselle, joka ei ollut koskaan ennen seurustellut kenenkään kanssa.
Tietysti mua välillä mietitytti hirveän moni asia. Esimerkiksi sellaiset kysymykset kuin:
a) Osasinko mä seurustella?
b) Kyllästyisikö Rasmus muhun?
c) Olinko tulkinnut tilanteen ihan väärin?
Jotenkin Rasmus onnistui kuitenkin aina häivyttämään sellaiset ajatukset mun mielestä aina kun me oltiin yhdessä. Yksinäni saatoin murehtiakin, mutten ikinä poikaystäväni seurassa.
Hissipoika osoittautui siis taitavaksi seurustelijaksi ja mieltä rauhoittavaksi seuraksi. Kimmon häilyvyyden mussa herättämä epävarmuus alkoi karista. Rasmus ei vaikuttanut olevan menossa mihinkään, mikä teki mut kovin onnelliseksi.
Marraskuu
Marraskuisen väsymyksen keskellä Rasmus soi mulle hengähtämisen hetkiä. Sitten, kun mun kiireeni yhtäkkiä katkesivat tapaturmaisesti ja musta tuli käsipuoli, Rasmus riensi mun avuksi. Olin itkuisen kiitollinen sille kaikesta huolesta ja huolenpidosta.
Kun me lauantaina 10. päivä marraskuuta asteltiin Pitkän miehen kuja seiskan hissiin, mun mielessä häilähti muistikuva. Mahtoikohan Rasmus tietääkään, että oli kulunut tasan kymmenen kuukautta meidän ensimmäisestä tapaamisesta? Mä tiesin. Sellainen hupsu ominaisuus mussa oli, että mä talletin niitä juttuja mieleeni. Ne tuntuivat musta tärkeiltä.
Hissin matkatessa alaspäin mä pussasin poikaystävääni.
"Mä pidin sua komeana silloin kun me ekan kerran nähtiin", paljastin uskaliaana ja hymyilin vienosti. "Ja pidän vieläkin."
Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 01.06.19 10:01, muokattu 2 kertaa
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 17.11.18 23:09
Noidan tyttären valtakunnassa
Lauantai, 17. marraskuuta 2018
Hidas lauantaiaamu. Ujosti valo kurkisteli sälekaihdinten raoista, kun mä heräilin venytellen ja tunnustellen olotilaani. Varomaton liikahdus sai murtuneen, leikatun ja kipsatun käden särkemään, ja hetken musta tuntui kurjalta. Sitten Rasmus liikahti mun vieressäni ja tuhahti unissaan. Mä tartuin terveellä kädelläni sen kämmeneen ja vedin poikaystäväni käsivarren vyötäisteni ympärille.
Take it easy with me, please
Touch me gently like a summer evening breeze
Rasmus tuhahti uudestaan, nyt pehmeämmin. Mä tunsin utuisen ilmavirran kaulallani, ja sitten sitä seurasivat huulet, ja mä vedin nopeasti henkeä ja puhalsin sitä sitten hitaasti ulos. Suupielet vetäytyivät hymyyn, ja kun katsahdin Rasmusta, näin, että sekin hymyili. Vielä sen silmät olivat kiinni, mutta mä tiesin sen jo heränneen. Mä odotin, että se raottaisi silmäluomiaan. Sitten mä saisin nähdä sen ystävälliset silmät.
Take your time, make it slow
Andante, Andante
Just let the feeling grow
Mä aloin ymmärtää, ettei asunto meidän ympärillämme ollut aivan hiljainen. Me oltiin tultu edellisiltana Purtseilta mun luo, ja mun luona tarkoitti tietysti myös Aliisan luona. Jossakin seinän takana, siis olohuoneessa tai ehkä keittiössä, Aliisa lauleskeli.
Make your fingers soft and light
Let your body be the velvet of the night
Touch my soul, you know how
Rasmus avasi viimein silmänsä, ja sitten sen kulmat kurtistuivat vähän. Mua hymyilytti.
"Aliisa on juuri nähnyt Mamma Mian jatko-osan", kerroin hiljaa.
Rasmus katseli mua ymmyrkäisenä ja mitään puhumatta, ja niinpä mun piti selittää vielä vähän tarkemmin:
"Siksi se laulaa. Tää biisi on siinä elokuvassa. Abbaa."
"Hmm", mun pörröpäinen poikaystäväni äännähti ja kohotti vähän päätään vain todetakseen, ettei ehkä jaksanutkaan vielä nousta.
Andante, Andante
Go slowly with me now
En mäkään jaksanut nousta. Musta oli maailman ihaninta lojua siinä. Niinpä en pitänyt kiirettä. Painoin huuleni Rasmuksen otsalle, ja kohta se etsi huulensa siihen, missä vielä hetki sitten oli ollut sen otsa. Me uppouduttiin suukottelemaan, ja mulla oli omat toiveeni siitä, mihin se johtaisi. Rasmuksesta oli kuitenkin tullut hyvin varovainen, kun mun käteni oli murtunut, ja kovin hellästi ja kiltisti se mua nytkin käsitteli.
No, vihlova käsi kyllä muistutti mulle miksi se oli ihan hyvä asia. Irvistin.
"Hae särkylääke", Rasmus ei komentanut vaan huolehti. Se tiesi jo aika hyvin, milloin muhun sattui. Mä olisin sanonut, etten halunnut nousta, mutta sitten Rasmus olisi mennyt itse. En mä halunnut vaivata sitä, ja sitä paitsi...
I'm your music
I'm your song
Play me time and time again and make me strong
Make me sing, make me sound
Andante, Andante
... Aliisa oli päässyt lempikohtaansa ja lauloi täydellä tunteen poltteella ja palolla. Oli ehkä parempi, että mä kohtaisin sen kuin Rasmus.
Tread lightly on my ground
Andante, Andante
Oh please don't let me down
Kömmin vastentahtoisesti ylös sängystä ja hiipparoin huoneeni ovelle. Varoen ja huomaamattomuuteen pyrkien raotin ovea. Aliisa kaatoi juuri parhaillaan muroja kapealla keittiösaarekkeella nököttävään kulhoon. Mä olin ehkä joskus ollut sitä mieltä, että ei kukaan aikuinen syönyt muroja, mutta Aliisa oli suunnilleen viisi vuotta mua vanhempi ja popsi niitä ihan hyvällä ruokahalulla ja täydellisen häpeilemättä.
Yhtä häpeilemättömästi se katsoi mua silmiin ja lauloi:
"There's a shimmer in your eyes
Like the feeling of a thousand butterflies
Please don't talk, go on, play
Andante, Andante"
Mä punastuin ja luikahdin mahdollisimman nopeasti kylpyhuoneeseen. Peilikaapissa oli särkylääkkeitä, ja mä huuhdoin yhden sellaisen alas kurkustani veden kera. Katselin peilikuvaani hetken, ennen kuin ryhdyin päättäväisenä pesemään kasvojani. Poskia kuumotti yhä vähän, koska Aliisan virnuillessa ja laulaessa mulle mä olin muistanut elävästi sen yhden kerran, kun me oltiin Rasmuksen kanssa lojuttu sohvalla katselemassa leffaa. Silloin Aliisa oli pölähtänyt paikalle varmistamaan, että me tiedettiin...
"... ihan vaan että tiiätte, niin jos ikinä tarviitte kahdenkeskistä aikaa, mulle voi aina sanoa niin mä lähden sitten vaikka kauppaan tai kävelylle tai kaverille, että saatte sitten tehdä mitä haluatte eikä tarvitse mun vuoksi himmailla ja hyssytellä yhtään, siis mä oon ihan cool sen kanssa ja teen kyllä tilaa ja annan teidän olla rauhassa, totta kai!"
Vitsi se oli ollut noloa. Kaikille muille läsnäolijoille paitsi ilmeisesti Aliisalle itselleen (= mulle ja Rasmukselle).
Sisukkaasti mä kuitenkin ajattelin, että tämä oli nyt munkin koti.
Toisaalta. Olisiko kuitenkin ollut helpompaa luopua sisukkuudesta ja tavata Rasmusta vain kaikkialla muualla kuin mun ja Aliisa Hurun yhteisessä valtakunnassa, jossa kämppiksen läsnäolo tuntui vahvana silloinkin, kun se ei ollut paikalla.
Lauantai, 17. marraskuuta 2018
Hidas lauantaiaamu. Ujosti valo kurkisteli sälekaihdinten raoista, kun mä heräilin venytellen ja tunnustellen olotilaani. Varomaton liikahdus sai murtuneen, leikatun ja kipsatun käden särkemään, ja hetken musta tuntui kurjalta. Sitten Rasmus liikahti mun vieressäni ja tuhahti unissaan. Mä tartuin terveellä kädelläni sen kämmeneen ja vedin poikaystäväni käsivarren vyötäisteni ympärille.
Take it easy with me, please
Touch me gently like a summer evening breeze
Rasmus tuhahti uudestaan, nyt pehmeämmin. Mä tunsin utuisen ilmavirran kaulallani, ja sitten sitä seurasivat huulet, ja mä vedin nopeasti henkeä ja puhalsin sitä sitten hitaasti ulos. Suupielet vetäytyivät hymyyn, ja kun katsahdin Rasmusta, näin, että sekin hymyili. Vielä sen silmät olivat kiinni, mutta mä tiesin sen jo heränneen. Mä odotin, että se raottaisi silmäluomiaan. Sitten mä saisin nähdä sen ystävälliset silmät.
Take your time, make it slow
Andante, Andante
Just let the feeling grow
Mä aloin ymmärtää, ettei asunto meidän ympärillämme ollut aivan hiljainen. Me oltiin tultu edellisiltana Purtseilta mun luo, ja mun luona tarkoitti tietysti myös Aliisan luona. Jossakin seinän takana, siis olohuoneessa tai ehkä keittiössä, Aliisa lauleskeli.
Make your fingers soft and light
Let your body be the velvet of the night
Touch my soul, you know how
Rasmus avasi viimein silmänsä, ja sitten sen kulmat kurtistuivat vähän. Mua hymyilytti.
"Aliisa on juuri nähnyt Mamma Mian jatko-osan", kerroin hiljaa.
Rasmus katseli mua ymmyrkäisenä ja mitään puhumatta, ja niinpä mun piti selittää vielä vähän tarkemmin:
"Siksi se laulaa. Tää biisi on siinä elokuvassa. Abbaa."
"Hmm", mun pörröpäinen poikaystäväni äännähti ja kohotti vähän päätään vain todetakseen, ettei ehkä jaksanutkaan vielä nousta.
Andante, Andante
Go slowly with me now
En mäkään jaksanut nousta. Musta oli maailman ihaninta lojua siinä. Niinpä en pitänyt kiirettä. Painoin huuleni Rasmuksen otsalle, ja kohta se etsi huulensa siihen, missä vielä hetki sitten oli ollut sen otsa. Me uppouduttiin suukottelemaan, ja mulla oli omat toiveeni siitä, mihin se johtaisi. Rasmuksesta oli kuitenkin tullut hyvin varovainen, kun mun käteni oli murtunut, ja kovin hellästi ja kiltisti se mua nytkin käsitteli.
No, vihlova käsi kyllä muistutti mulle miksi se oli ihan hyvä asia. Irvistin.
"Hae särkylääke", Rasmus ei komentanut vaan huolehti. Se tiesi jo aika hyvin, milloin muhun sattui. Mä olisin sanonut, etten halunnut nousta, mutta sitten Rasmus olisi mennyt itse. En mä halunnut vaivata sitä, ja sitä paitsi...
I'm your music
I'm your song
Play me time and time again and make me strong
Make me sing, make me sound
Andante, Andante
... Aliisa oli päässyt lempikohtaansa ja lauloi täydellä tunteen poltteella ja palolla. Oli ehkä parempi, että mä kohtaisin sen kuin Rasmus.
Tread lightly on my ground
Andante, Andante
Oh please don't let me down
Kömmin vastentahtoisesti ylös sängystä ja hiipparoin huoneeni ovelle. Varoen ja huomaamattomuuteen pyrkien raotin ovea. Aliisa kaatoi juuri parhaillaan muroja kapealla keittiösaarekkeella nököttävään kulhoon. Mä olin ehkä joskus ollut sitä mieltä, että ei kukaan aikuinen syönyt muroja, mutta Aliisa oli suunnilleen viisi vuotta mua vanhempi ja popsi niitä ihan hyvällä ruokahalulla ja täydellisen häpeilemättä.
Yhtä häpeilemättömästi se katsoi mua silmiin ja lauloi:
"There's a shimmer in your eyes
Like the feeling of a thousand butterflies
Please don't talk, go on, play
Andante, Andante"
Mä punastuin ja luikahdin mahdollisimman nopeasti kylpyhuoneeseen. Peilikaapissa oli särkylääkkeitä, ja mä huuhdoin yhden sellaisen alas kurkustani veden kera. Katselin peilikuvaani hetken, ennen kuin ryhdyin päättäväisenä pesemään kasvojani. Poskia kuumotti yhä vähän, koska Aliisan virnuillessa ja laulaessa mulle mä olin muistanut elävästi sen yhden kerran, kun me oltiin Rasmuksen kanssa lojuttu sohvalla katselemassa leffaa. Silloin Aliisa oli pölähtänyt paikalle varmistamaan, että me tiedettiin...
"... ihan vaan että tiiätte, niin jos ikinä tarviitte kahdenkeskistä aikaa, mulle voi aina sanoa niin mä lähden sitten vaikka kauppaan tai kävelylle tai kaverille, että saatte sitten tehdä mitä haluatte eikä tarvitse mun vuoksi himmailla ja hyssytellä yhtään, siis mä oon ihan cool sen kanssa ja teen kyllä tilaa ja annan teidän olla rauhassa, totta kai!"
Vitsi se oli ollut noloa. Kaikille muille läsnäolijoille paitsi ilmeisesti Aliisalle itselleen (= mulle ja Rasmukselle).
Sisukkaasti mä kuitenkin ajattelin, että tämä oli nyt munkin koti.
Toisaalta. Olisiko kuitenkin ollut helpompaa luopua sisukkuudesta ja tavata Rasmusta vain kaikkialla muualla kuin mun ja Aliisa Hurun yhteisessä valtakunnassa, jossa kämppiksen läsnäolo tuntui vahvana silloinkin, kun se ei ollut paikalla.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 28.11.18 19:36
Linnan kutsu
Keskiviikko, 28. marraskuuta 2018
Merkillinen kirjekuori katkaisi mun ankean ja tapahtumaköyhän marraskuun lopun. Aliisa sen ensin huomasi, hienon ja paksun kuoren, jossa oli korea logo ja mun nimeni ja vanha osoitteeni, josta se oli saatu käännettyä Pitkän miehen kujalle.
“Onko kirjeposti jokin suomenruotsalainen tapa?” Aliisa kysyi hyväntuulisena. “Mä en kyllä nykyään koskaan saa mitään kirjeitä.”
“Hmh, eipä kai”, sanoin hajamielisenä. “Mistähän tämä on…”
“Avaamalla selviää!” Aliisa heläytti.
Mä sitten avasin sen (pikkuisen vaivalloisesti kylläkin, koska mun oikea käteni oli hyödytön turhake. Murh).
Toljotin tekstirivejä hämmentyneenä. Dzelzain? Zen? Latvia? Gaalailta? Miksi minut kutsuttaisiin sellaisiin hienoihin juhliin? Pitikö viestin kuitenkin mennä vanhemmilleni, tai vaikka Alexanderille, joka kuitenkin oli oikea kilparatsastaja?
Mutta kirjeessä mainittiin Power Jump. Minähän siellä kilpailin, kolmella hevosella, joista yksi hyppäsi voittoon saakka. Räpsäytin entistä häkeltyneempänä ripsiäni. Ei kai yksi kilpailu, voittokaan, tehnyt minusta kutsun arvoista? Sama harmaa hiirulainen mä olin kuin aina ennenkin, enkä mä pärjännyt edes omalle hevoselleni, joten kutsu hevospiirien kerman sekaan tuntui pilkalta.
RSVP.
Répondez s'il vous plaît. Vastausta pyydetään.
Ja mitähän hittoa mä siihen kutsuun sitten vastaisin? Tällaisiin kutsuun ei ollut kohteliasta olla vastaamatta, eikä kieltäytyminen ollut sopivaa ilman erityisen hyvää syytä. Enhän mä kuitenkaan ollut mikään hieno juhlaihminen. Mä olisin aivan väärässä paikassa siellä. Ja entä Rasmus sitten, innostuisiko se ajatuksesta yhtään? Kutsu oli avec. Ajatella, Rasmus ja mä latvialaisessa linnassa juhlimassa vanhan vuoden loppua ja uuden alkua! Yhtäkkiä mä huomasin, että mä olin jo alkanut pitää ajatusta paitsi kauhistuttavana, myös hauskana seikkailuna. Se vain, että seikkailut, hauskatkin, olivat musta kauhistuttava ilmiö.
Enhän mä ikinä uskaltaisi vastata koko kutsuun. Hyvä jos uskaltaisin vitsinomaisesti kertoa koko kutsusta Rasmukselle. Ja mitä tallia mä muka edustaisin? Rosengårdin kartanoa, josta mä olin kotoisin? Purtsilaa, missä mun oma hevoseni asui? Runiacia, jossa majoittui mun kokeneempi kilpahevoseni?
Sen verran mussa oli kapinahenkeä, että ei kotikartanoa kuitenkaan. Jos uskaltaisin, niin tietysti mä edustaisin Purtsilaa, ja Rasmus varmaan Auburnia, ja…
… missä välissä mä olin päättänyt vastata myöntävästi? Rasmuksen puolesta en ainakaan voinut sanoa mitään.
Rasmus tuli hakemaan mut illaksi luokseen, ja tosi hermostuneena mä otin asian puheeksi. Sen ilme olikin sitten näkemisen arvoinen, kun mä näytin sille googlaamaani kuvaa Dzelzainin linnasta ja kerroin, että meidät oli kutsuttu sinne gaalaillalliselle vuodenvaihteeksi. Mun poikaystävä toljottaa mollotteli ensin linnaa ja sitten mua.
"Älä katso mua noin", sanoin vähän hermostuneena. "Ei mua yleensä kutsuta..."
"Linnan juhliin?" Rasmus pärskähti.
"Mä en ole ikinä käynyt yhdessäkään linnassa, paitsi turistikierroksella Neuschwansteinin linnassa, ja Raaseporin linnanraunioilla, mutta ei niitä lasketa, sehän on käytännössä kasa kiviä, ja ei mua sinne kukaan kutsunut vaan isä pakotti, koska alueen historia oli muka mielenkiintoista, ja..."
"Onko Aliisa tartuttanut suhun puhetaudin", Rasmusta nauratti, mutta mä punastuin, koska olin huono vastaanottamaan kiusoittelua. Mun poikaystävä huomasi mun säikähdyksenomaisen harmistukseni ja rauhoitteli: "En mä tarkoittanut pahalla. Mitä mieltä sä sitten olet tästä kutsusta?"
"Se ei varmaan toistu", sanoin varoen varsinaisesti ottamasta kantaa mihinkään.
Me oltiin jonkun aikaa hiljaa ja mietiskeltiin.
"Kyllä musta olisi kiva vaihtaa vuotta sun kanssa", lausuin mietiskellen ja sipaisin sormenpäilläni poikaystäväni leukapieltä. "Mutta ei mulle ole mitään väliä missä. Koti, kapakka, linna, ihan sama."
"Olisihan se seikkailu", Rasmus tuumasi ja katseli taas linnaa mun puhelimeni näytöltä, kunnes näyttö pimeni aikakatkaisun vuoksi.
"Mm. Mutta mä en kyllä ole mikään suuri seikkailija", sanoin varovaisena.
"Sä olet kyllä rohkeampi kuin luuletkaan."
Punastuin taas, tällä kertaa mielihyvästä ja vain vähän kiusaantuneisuuttani. En mä kokenut itseäni mitenkään rohkeaksi, mutta jos joku saattoi saada mut edes hetkeksi uskomaan niin, se oli kyllä takuulla Rasmus. Se sai mut uskomaan monenlaista hyvää itsestäni, ja mä luulen, että eniten siksi, että se itse uskoi niihin ajatuksiin. Mä olin varovaisen hämilläni ja onnessani kaikista mun poikaystävän ystävällisistä ajatuksista, jotka joskus välittyi sen katseesta tai silloin tällöin sanankäänteistä. Joskus mun teki jo todella mieli kietoutua niihin, mutta en mä ihan täysin uskaltanut kuitenkaan heittäytyä niiden kannateltavaksi. Pidin vielä tiukasti kiinni omasta mitättömyyden kokemuksestani.
"Musta me voitaisiin mennä", Rasmus sanoi. "Jos löytyy fiksunhintaiset lennot. Yhdessä reissuun."
Se oli aika jännittävä ajatus. Mä ryömin Rasmuksen kainaloon tutisemaan. Kuulin pienen nauruntuhahduksen.
"Mitä sä siellä täriset?" Rasmus kysyi huulet mun hiuksia hipoen.
"Panikoin."
"Miksi?"
"Matkustamista. Kutsuun vastaamista. Vaatteita, kampausta, meikkiä. Kaikkia ihmisiä, joita siellä on."
"Et kai sentään ihan kaikkia?"
"No en sua. Muita."
Mun hiusteni sekaan hymähdettiin. Mua hymyilytti, ja yhtäkkiä mä olin ihan täynnä energiaa. Sinä iltana mä jaksoin katsoa kokonaisen jakson Game of Thronesia nukahtamatta kesken, ja mun silmät seurasivat herkeämättä jalosukuisten naisten asuja.
Keskiviikko, 28. marraskuuta 2018
Merkillinen kirjekuori katkaisi mun ankean ja tapahtumaköyhän marraskuun lopun. Aliisa sen ensin huomasi, hienon ja paksun kuoren, jossa oli korea logo ja mun nimeni ja vanha osoitteeni, josta se oli saatu käännettyä Pitkän miehen kujalle.
“Onko kirjeposti jokin suomenruotsalainen tapa?” Aliisa kysyi hyväntuulisena. “Mä en kyllä nykyään koskaan saa mitään kirjeitä.”
“Hmh, eipä kai”, sanoin hajamielisenä. “Mistähän tämä on…”
“Avaamalla selviää!” Aliisa heläytti.
Mä sitten avasin sen (pikkuisen vaivalloisesti kylläkin, koska mun oikea käteni oli hyödytön turhake. Murh).
Arvoisa Josefina Rosengård,
Olette lämpimästi tervetullut järjestämäämme Vuodenvaihteen Gaalailtaan…
Toljotin tekstirivejä hämmentyneenä. Dzelzain? Zen? Latvia? Gaalailta? Miksi minut kutsuttaisiin sellaisiin hienoihin juhliin? Pitikö viestin kuitenkin mennä vanhemmilleni, tai vaikka Alexanderille, joka kuitenkin oli oikea kilparatsastaja?
Mutta kirjeessä mainittiin Power Jump. Minähän siellä kilpailin, kolmella hevosella, joista yksi hyppäsi voittoon saakka. Räpsäytin entistä häkeltyneempänä ripsiäni. Ei kai yksi kilpailu, voittokaan, tehnyt minusta kutsun arvoista? Sama harmaa hiirulainen mä olin kuin aina ennenkin, enkä mä pärjännyt edes omalle hevoselleni, joten kutsu hevospiirien kerman sekaan tuntui pilkalta.
RSVP.
Répondez s'il vous plaît. Vastausta pyydetään.
Ja mitähän hittoa mä siihen kutsuun sitten vastaisin? Tällaisiin kutsuun ei ollut kohteliasta olla vastaamatta, eikä kieltäytyminen ollut sopivaa ilman erityisen hyvää syytä. Enhän mä kuitenkaan ollut mikään hieno juhlaihminen. Mä olisin aivan väärässä paikassa siellä. Ja entä Rasmus sitten, innostuisiko se ajatuksesta yhtään? Kutsu oli avec. Ajatella, Rasmus ja mä latvialaisessa linnassa juhlimassa vanhan vuoden loppua ja uuden alkua! Yhtäkkiä mä huomasin, että mä olin jo alkanut pitää ajatusta paitsi kauhistuttavana, myös hauskana seikkailuna. Se vain, että seikkailut, hauskatkin, olivat musta kauhistuttava ilmiö.
Enhän mä ikinä uskaltaisi vastata koko kutsuun. Hyvä jos uskaltaisin vitsinomaisesti kertoa koko kutsusta Rasmukselle. Ja mitä tallia mä muka edustaisin? Rosengårdin kartanoa, josta mä olin kotoisin? Purtsilaa, missä mun oma hevoseni asui? Runiacia, jossa majoittui mun kokeneempi kilpahevoseni?
Sen verran mussa oli kapinahenkeä, että ei kotikartanoa kuitenkaan. Jos uskaltaisin, niin tietysti mä edustaisin Purtsilaa, ja Rasmus varmaan Auburnia, ja…
… missä välissä mä olin päättänyt vastata myöntävästi? Rasmuksen puolesta en ainakaan voinut sanoa mitään.
Rasmus tuli hakemaan mut illaksi luokseen, ja tosi hermostuneena mä otin asian puheeksi. Sen ilme olikin sitten näkemisen arvoinen, kun mä näytin sille googlaamaani kuvaa Dzelzainin linnasta ja kerroin, että meidät oli kutsuttu sinne gaalaillalliselle vuodenvaihteeksi. Mun poikaystävä toljottaa mollotteli ensin linnaa ja sitten mua.
"Älä katso mua noin", sanoin vähän hermostuneena. "Ei mua yleensä kutsuta..."
"Linnan juhliin?" Rasmus pärskähti.
"Mä en ole ikinä käynyt yhdessäkään linnassa, paitsi turistikierroksella Neuschwansteinin linnassa, ja Raaseporin linnanraunioilla, mutta ei niitä lasketa, sehän on käytännössä kasa kiviä, ja ei mua sinne kukaan kutsunut vaan isä pakotti, koska alueen historia oli muka mielenkiintoista, ja..."
"Onko Aliisa tartuttanut suhun puhetaudin", Rasmusta nauratti, mutta mä punastuin, koska olin huono vastaanottamaan kiusoittelua. Mun poikaystävä huomasi mun säikähdyksenomaisen harmistukseni ja rauhoitteli: "En mä tarkoittanut pahalla. Mitä mieltä sä sitten olet tästä kutsusta?"
"Se ei varmaan toistu", sanoin varoen varsinaisesti ottamasta kantaa mihinkään.
Me oltiin jonkun aikaa hiljaa ja mietiskeltiin.
"Kyllä musta olisi kiva vaihtaa vuotta sun kanssa", lausuin mietiskellen ja sipaisin sormenpäilläni poikaystäväni leukapieltä. "Mutta ei mulle ole mitään väliä missä. Koti, kapakka, linna, ihan sama."
"Olisihan se seikkailu", Rasmus tuumasi ja katseli taas linnaa mun puhelimeni näytöltä, kunnes näyttö pimeni aikakatkaisun vuoksi.
"Mm. Mutta mä en kyllä ole mikään suuri seikkailija", sanoin varovaisena.
"Sä olet kyllä rohkeampi kuin luuletkaan."
Punastuin taas, tällä kertaa mielihyvästä ja vain vähän kiusaantuneisuuttani. En mä kokenut itseäni mitenkään rohkeaksi, mutta jos joku saattoi saada mut edes hetkeksi uskomaan niin, se oli kyllä takuulla Rasmus. Se sai mut uskomaan monenlaista hyvää itsestäni, ja mä luulen, että eniten siksi, että se itse uskoi niihin ajatuksiin. Mä olin varovaisen hämilläni ja onnessani kaikista mun poikaystävän ystävällisistä ajatuksista, jotka joskus välittyi sen katseesta tai silloin tällöin sanankäänteistä. Joskus mun teki jo todella mieli kietoutua niihin, mutta en mä ihan täysin uskaltanut kuitenkaan heittäytyä niiden kannateltavaksi. Pidin vielä tiukasti kiinni omasta mitättömyyden kokemuksestani.
"Musta me voitaisiin mennä", Rasmus sanoi. "Jos löytyy fiksunhintaiset lennot. Yhdessä reissuun."
Se oli aika jännittävä ajatus. Mä ryömin Rasmuksen kainaloon tutisemaan. Kuulin pienen nauruntuhahduksen.
"Mitä sä siellä täriset?" Rasmus kysyi huulet mun hiuksia hipoen.
"Panikoin."
"Miksi?"
"Matkustamista. Kutsuun vastaamista. Vaatteita, kampausta, meikkiä. Kaikkia ihmisiä, joita siellä on."
"Et kai sentään ihan kaikkia?"
"No en sua. Muita."
Mun hiusteni sekaan hymähdettiin. Mua hymyilytti, ja yhtäkkiä mä olin ihan täynnä energiaa. Sinä iltana mä jaksoin katsoa kokonaisen jakson Game of Thronesia nukahtamatta kesken, ja mun silmät seurasivat herkeämättä jalosukuisten naisten asuja.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 01.12.18 8:13
Ei sittenkään muukalainen
1. joulukuuta 2018. Jatkoa Junantuomalle muukalaiselle.
Oli ollut virhe kutsua Rasmus mun luo yöksi ennen Kalla CUP:n esteluokkia. Ei sillä, etteikö olisi ollut kätevää olla aamulla samaan aikaan samassa paikassa valmiina lähtemään yhdessä tallille. Sehän oli todella fiksua! Meidän olisi kuitenkin ehdottomasti pitänyt mennä Rasmuksen luo. Nythän oli nimittäin niin, että iloluontoinen kämppäkaverini Aliisa, joka oli saapunut töistä tosi paljon myöhemmin kuin oli listan mukaan välttämätöntä, oli tuonut mukanaan seuraa.
Tietysti kaikilla aikuisilla ihmisillä oli oikeus viedä kotiinsa seuraa ja tehdä sen seuran kanssa ihan juuri sellaisia asioita kun nyt sattui huvittamaan.
Se vaan, että mä en ainakaan saanut unta kuullessani sängyn narinaa ja nautinnollista ääntelyä.
Eikä siinä vielä kaikki.
Aiempaa pahemmaksi tilanne meni, kun mä aamulla astelin vähän varuillani olohuoneeseen aikomuksenani käydä pesemässä hampaat ennen kuin Rasmus heräisi. Mulla oli tapana tehdä niin aina kun se oli mahdollista, koska olin kuullut paljon pelottavia juttuja pahanhajuisesta aamuhengityksestä enkä halunnut, että mun hengitykseni olisi sellaista.
Kylppärin lukko rasahti juuri ennen kuin mä ehdin riittävän lähelle nähdäkseni, että se oli ollut lukossa ja nyt kääntynyt auki. Jähmetyin aloilleni, kun kylppärin ovi avautui ja tajusin kohdanneeni Aliisan yöllisen seuralaisen.
Seuralainen tuijotti takaisin.
”Josefina? Vad i helvete gör du här?”
”Alexander?” mä parkaisin kasvot valkeina ja tuijotin ilmeetöntä isoveljeäni. ”Jag BOR här. Vad gör du här?!”
”Nej men… altså. Aliisa är vttu din kämppis.”
”Hyi helvetti Alexander? Jag kunde inte sova och jag hörde typ allt och det var du som knullade min kämppis hela natten lång”, kirahdin. Mä voin vähän pahoin.
Alexander mulkoili mua tuimana ja vähän luimistellen. Mä luimistelin takaisin.
“Jag träffade henne i tåget. Hade jag bara vetat att du bor här…” se jupisi, ja mä äännähdin typertyneenä ja tympääntyneenä.
Aliisa pölähti paikalle. Pieneksi hetkeksi se pysähtyi. Nopeasti se kuitenkin keräsi itsensä ja sanoi ihan niin kuin tunnelma huoneessa ei olisi ollut lainkaan omituinen:
“Huomenta, Jusu! Te jo tapasittekin - tässä on Alexander.”
“Mä tiedän”, ynähdin, ja sitten käännyin ja palasin huoneeseeni. Selkäni takaa kuulin Alexanderin äänen, joka ei ollut yhtään niin vaivaantunut kuin mä olisin suonut sen olevan:
“Mun pikkusisko.”
Paukahdin huoneeseeni sydänjuuriani myöten järkyttyneenä ja seisahduin tuijottamaan peittojen seasta pilkistävää Rasmuksen takaraivoa. Takaraivo kääntyi, ja sitten mä tuijotinkin pähkinänruskeita silmiä, ja kun ne silmät ja niiden takana lymyilevät aivot ehtivät tulkita mun kalvenneen ilmeeni, Rasmuksen kasvoille nousi äkillinen huoli.
“Arvaa kuka mun kämppistä on painellut?” mä paukautin, enkä yleensä paukautellut sellaisia asioita sellaisella kiihtymyksellä. Rasmus ei tietenkään ehtinyt arvata mitään. Vastaus pamahti mun suusta epätoivoisen vimman tempomana: “No vttu Alexander!”
Mä en ikinä sanonut v-sanaa, mutta nytpä sanoin, ja painokkaasti sittenkin. Urahdin ja ryömin sänkyyn sellaisella vauhdilla, että murtunutta käsivartta kivisti. Mun oli vaan pakko päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman syvälle peittojen alle piiloon tämänaamuista todellisuutta.
Sitä todellisuutta, jossa mun isoveli pokasi mun kämppiksen junassa ja päätyi meidän asunnolle naiskentelemaan.
Ihan hirveää. Hautauduin Rasmuksen kainaloon tuhisemaan ja yritin unohtaa koko jutun. Yöllisten äänten muistot kuitenkin kimpoilivat kaikuina mun kallon luustosta, mikä oli aika inhaa ja puistatuksia herättävää. Hyh.
1. joulukuuta 2018. Jatkoa Junantuomalle muukalaiselle.
Oli ollut virhe kutsua Rasmus mun luo yöksi ennen Kalla CUP:n esteluokkia. Ei sillä, etteikö olisi ollut kätevää olla aamulla samaan aikaan samassa paikassa valmiina lähtemään yhdessä tallille. Sehän oli todella fiksua! Meidän olisi kuitenkin ehdottomasti pitänyt mennä Rasmuksen luo. Nythän oli nimittäin niin, että iloluontoinen kämppäkaverini Aliisa, joka oli saapunut töistä tosi paljon myöhemmin kuin oli listan mukaan välttämätöntä, oli tuonut mukanaan seuraa.
Tietysti kaikilla aikuisilla ihmisillä oli oikeus viedä kotiinsa seuraa ja tehdä sen seuran kanssa ihan juuri sellaisia asioita kun nyt sattui huvittamaan.
Se vaan, että mä en ainakaan saanut unta kuullessani sängyn narinaa ja nautinnollista ääntelyä.
Eikä siinä vielä kaikki.
Aiempaa pahemmaksi tilanne meni, kun mä aamulla astelin vähän varuillani olohuoneeseen aikomuksenani käydä pesemässä hampaat ennen kuin Rasmus heräisi. Mulla oli tapana tehdä niin aina kun se oli mahdollista, koska olin kuullut paljon pelottavia juttuja pahanhajuisesta aamuhengityksestä enkä halunnut, että mun hengitykseni olisi sellaista.
Kylppärin lukko rasahti juuri ennen kuin mä ehdin riittävän lähelle nähdäkseni, että se oli ollut lukossa ja nyt kääntynyt auki. Jähmetyin aloilleni, kun kylppärin ovi avautui ja tajusin kohdanneeni Aliisan yöllisen seuralaisen.
Seuralainen tuijotti takaisin.
”Josefina? Vad i helvete gör du här?”
”Alexander?” mä parkaisin kasvot valkeina ja tuijotin ilmeetöntä isoveljeäni. ”Jag BOR här. Vad gör du här?!”
”Nej men… altså. Aliisa är vttu din kämppis.”
”Hyi helvetti Alexander? Jag kunde inte sova och jag hörde typ allt och det var du som knullade min kämppis hela natten lång”, kirahdin. Mä voin vähän pahoin.
Alexander mulkoili mua tuimana ja vähän luimistellen. Mä luimistelin takaisin.
“Jag träffade henne i tåget. Hade jag bara vetat att du bor här…” se jupisi, ja mä äännähdin typertyneenä ja tympääntyneenä.
Aliisa pölähti paikalle. Pieneksi hetkeksi se pysähtyi. Nopeasti se kuitenkin keräsi itsensä ja sanoi ihan niin kuin tunnelma huoneessa ei olisi ollut lainkaan omituinen:
“Huomenta, Jusu! Te jo tapasittekin - tässä on Alexander.”
“Mä tiedän”, ynähdin, ja sitten käännyin ja palasin huoneeseeni. Selkäni takaa kuulin Alexanderin äänen, joka ei ollut yhtään niin vaivaantunut kuin mä olisin suonut sen olevan:
“Mun pikkusisko.”
Paukahdin huoneeseeni sydänjuuriani myöten järkyttyneenä ja seisahduin tuijottamaan peittojen seasta pilkistävää Rasmuksen takaraivoa. Takaraivo kääntyi, ja sitten mä tuijotinkin pähkinänruskeita silmiä, ja kun ne silmät ja niiden takana lymyilevät aivot ehtivät tulkita mun kalvenneen ilmeeni, Rasmuksen kasvoille nousi äkillinen huoli.
“Arvaa kuka mun kämppistä on painellut?” mä paukautin, enkä yleensä paukautellut sellaisia asioita sellaisella kiihtymyksellä. Rasmus ei tietenkään ehtinyt arvata mitään. Vastaus pamahti mun suusta epätoivoisen vimman tempomana: “No vttu Alexander!”
Mä en ikinä sanonut v-sanaa, mutta nytpä sanoin, ja painokkaasti sittenkin. Urahdin ja ryömin sänkyyn sellaisella vauhdilla, että murtunutta käsivartta kivisti. Mun oli vaan pakko päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman syvälle peittojen alle piiloon tämänaamuista todellisuutta.
Sitä todellisuutta, jossa mun isoveli pokasi mun kämppiksen junassa ja päätyi meidän asunnolle naiskentelemaan.
Ihan hirveää. Hautauduin Rasmuksen kainaloon tuhisemaan ja yritin unohtaa koko jutun. Yöllisten äänten muistot kuitenkin kimpoilivat kaikuina mun kallon luustosta, mikä oli aika inhaa ja puistatuksia herättävää. Hyh.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 11.12.18 12:47
Raskaita salaisuuksia
Tiistai, 11. joulukuuta 2018. Klenninki, Murronmaa. Yhteistyössä @Heidi N.. Sama tarina täällä.
Jusun viesti oli kilahtanut Heidin puhelimeen ja suonut tarvittavan häiriötekijän sille päivälle. Kumpikaan heistä ei ollut ehtinyt mennä pukuostoksille sittenkään viikonloppuna ja tänään sattui molemmilla olemaan aikaa sille. Haettuaan Jusun tämän kotoa ja päästyään Murronmaan ostoskeskuksen parkkihalliin Heidi pysäköi Fordin hieman kauemmas ovista. Lava-auton kanssa parkkeeraus henkilöautoille tarkoitetuille väleille saattoi toisinaan olla taidetta, ja helpommalla pääsi, kun käveli hieman pidemmältä.
Heidi oli pukenut päälleen mustat farkut, topin, mustan neuleen ja viininpunaisen toppatakin. Hiuksensa tämä oli kiinnittänyt korkealle poninhännälle ja kiharat pomppivat kevyesti askelten tahdissa. Hän tiesi olevansa turhan hiljainen ja toivoi Jusun ymmärtävän, ettei se johtunut tämän seurasta. Syytä Heidi ei halunnut kertoa, varsinkaan eilen käydyn keskustelun jälkeen, mutta oli vakuuttanut naiselle kaiken olevan hyvin.
“Muistaisin, että toisessa kerroksessa olisi joku vaateliike”, Heidi totesi ja ystävät lähtivät metsästämään ostoskeskuksesta juhlavaatteita sisältävää liiketilaa.
“Mahdatko tarkoittaa tuota?” Jusu kysyi nähdessään ensin iltapukuun sonnustautuneen mallinuken.
Sitten Jusu näki liikkeen nimen. Silmät siristyivät ja ilme kävi tyytymättömäksi, niin vieras kasvojen asento kuin se Jusulle olikin. Heidi vilkaisi ystäväänsä etäisen kiinnostuneena: mikä sai tavallisesti niin leppeän Josefinan näyttämään tuolta?
“Eihän tuo nimi ole oikein”, Jusu tuhahti. “Millään kielellä. Klen-nin-ki. Leninki. Tai klänning. Klenninki…”
Jusua melkein puistatti. Ongelma oli toki sangen pieni joihinkin toisiin ongelmiin nähden, mutta aiheutti silti päänkivistystä henkilölle, jonka selkärankaan oli iskostettu, että oikeaoppinen kieli oli sivistyneen ihmisen mitta.
“Jää ainakin mieleen”, Heidi hymähti ja käänsi katseensa tyytymättömän näköisestä Jususta vaateliikkeen ovelle avautuvaan tarjontaan.
“Katsotaan onko tarjonta yhtä nimen kanssa, vai ei”, nainen sanoi ja asteli liikkeeseen sisälle ystävänsä vierellä.
Värikirjo sattui Heidin silmiin, mutta siitä huolimatta sormet hapuilivat erilaisia mekkoja hajamielisenä, ajatukset eilisillassa ja Jessessä. Nainen vihasi sitä, että järki sanoi Jessen olevan oikeassa ja päätöksen olevan oikea, mutta silti häntä ahdisti ja hirvitti ajatus raskauden päättämisestä.
“.. sulle kiva?” Jusun ääni havahdutti Heidin takaisin siihen hetkeen. Brunette kääntyi katsomaan ystäväänsä ja ynähti kysyvästi.
“Että olisikohan tämä sulle kiva?” Jusu kysyi uudelleen ja näytti kultaista mekkoa, jossa oli tyylikkäitä koristehelmiä.
“Se on ehkä turhan räikeä, ehkä joku tummempi väri?” Heidi vastasi ja nosti kasvoilleen jonkin hymyntapaisen. Jusu ansaitsi läsnäolevan ystävän, kun oli kerran avuksi ostosretkelle lähtenytkin.
Jusun pää kallistui hieman. Se oli varma merkki siitä, että nuori nainen oli syystä tai toisesta hämillään. Herkkänä tyyppinä, joka oli tottunut tarkkailemaan muiden ihmisten tunnetiloja kyetäkseen luovimaan perheensä vahvojen persoonien välissä aiheuttamatta kenellekään mielipahaa ja herättämättä huomiota, Jusu oli oppinut pistämään merkille hyvin pieniä asioita.
“Niin, ehkä jotakin tummaa”, hän sanoi vaimeasti ja käänsi katseensa vikkelästi takaisin mekkoihin tajuttuaan unohtuneensa tarkkailemaan Heidiä liian pitkäksi aikaa. “Mutta ei kai mustaa kuitenkaan… yönsinistä? Entä syvä punainen? Ei, ehkä se ei ole sun väri? Mä katson mitä mä löydän.”
Kömpelöstä nimestään huolimatta tarjonta oli kohtalaisen laadukasta. Josefina pisti merkille pari iltapukua, jotka miellyttivät häntä itseään, mutta sysäsi ne helmiäisensävyisinä hylkäyskategoriaan yrittäessään löytää jotakin, mistä Heidi voisi pitää. Tytöllä itsellään oli asu jo valittuna Vilhelminan avulla.
“Huimaa lähteä sinne”, Jusu keskeytti hiljaisuuden keveän rupattelevaan sävyyn.
“Onhan se”, Heidi vastasi ja silmäili jälleen mekkoja katseellaan.
“Viime vuonna siellä ainakin oli hurjan kaunista. Toivon vain, että Zevi käyttäytyy tällä reissulla hieman paremmin. Viime kerralla, kun olimme valmennuksessa siellä, orilla oli melko lailla tavat hukassa.”
Jusu näytti Heidille tummansinistä mekkoa ja Heidin huulille kaartui pieni hymy.
“Kokeillaan”, tämä totesi ja otti mekon käsiinsä ystävältään, jolla niitä oli käytössä vain yksi.
He löysivät vielä kaksi muuta mekkoa ja suuntasivat sitten sovituskopeille. Heidi tuskin mahtui kolmen mekon kanssa samaan koppiin, mutta onnistui silti taiteilemaan itsensä siniseen mekkoon, jossa ei ollut minkäänlaisia koristeluja missään.
“Miltä näyttää?” nainen kysyi astuttuaan sovituskopista ulos Jusun eteen.
“Ihan kiva”, Jusu sanoi harkitsevaisesti.
Heidi hymähti, melkein naurahti.
“Ihan kiva ei taida riittää”, hän avitti yltiömäisen diplomaattista ystävätärtään.
“No… mä käsitin, että siellä odotetaan aika näyttävää pukeutumista”, Jusun sävy oli yhä varovainen. “Tämä ei ehkä ole ihan tarpeeksi näyttävä? Mutta tietysti, jos sä pidät siitä…”
“Ei tämä minustakaan ihan se oikea ollut”, Heidi kiirehti sanomaan, jottei Jusu punastuisi enää syvemmin.
Jusu oli havaitsevinaan jonkin kumman pienen pilkahduksen, kuin aavistuksen surusta, ystävänsä kasvoilla. Rosengårdien kuopus oli itselleen ominaisesti kauhuissaan. Oliko hän taas aiheuttanut pahaa mieltä Heidille? Vastahan hän oli tallilla kohdattaessa saanut ystävänsä surulliselle mielelle. Jusu ei kuitenkaan ehtinyt ilmaista huoltaan, ennen kuin Heidi jo katosi takaisin sovituskopin suojiin. Orpona Josefina vaihteli painoaan jalalta toiselle kopin ulkopuolella. Mikä nyt neuvoksi? Voisiko hän kysyä Heidiltä, oliko jokin hätänä, vai olisiko se tungettelua?
Heidi jätti kristalleilla koristellun mekon henkarille ja puki päälleen kauniita hopeisia lehtikoristeita sisältävän leveähelmaisen mekon. Se istui täydellisesti ja Heidin piti hetken tuijottaa peilikuvaansa ennen, kuin asteli Jusun eteen.
“Ooh”, Jusu henkäisi ja Heidi hymyili, molemmat tiesivät sanomattakin, että nyt oli osuttu oikeaan.
“En taida riisua tätä ollenkaan päältäni”, Heidi tokaisi ja virnisti sitten. Elettä seurasi huulilta karannut huokaisu, joka ei sopinut iloiseen tunnelmaan lainkaan. Heidi katsoi Jusua hermostuneena, sillä toisen huoli paistoi kilometrien päähän ja brunette tiesi ystävänsä miettivän kuinka oli saanut hänet pois tolaltaan. Kyyneleet pääsivät melkein yllättämään Heidin jälleen ja tämän oli piilouduttava sovituskoppiin saadakseen jälleen kiinni itsehillinnästään. Sydän tuntui hakkaavan ulos rintakehästä ja yhtäkkiä nainen ei meinannut saada enää henkeä.
Mekko oli upea ja Heidi näytti henkeäsalpaavan kauniilta siinä, mutta iloiselta hän ei vaikuttanut. Jusun silmät laajenivat, kun ystävä aivan varoittamatta kätkeytyi hänen näkyviltään. Hetken aikaa yleisluonnoltaan varovainen nuori nainen seisoi neuvottomana aloillaan. Hän oli kahden vaiheilla: tarvitsiko Heidi omaa rauhaa vai ystävän apua?
Lopulta oli mahdoton seisoskella siinä tekemättä mitään.
“Heidi?” Jusu huhuili varovasti sovituskopin verhon takaa.
“Anteeksi, tää ei johdu susta”, nainen vastasi heikolla äänellä. Jusu keräsi rohkeutta ja raotti varovasti verhoa. Heidi nieleskeli edelleen kyyneleitään ja katsoi ystäväänsä alahuultaan purren.
“Onko kaikki kunnossa?” Jusu kysyi huolissaan.
“On, mä en vain oikein osaa käsitellä näitä hormoneja..”
Heidin silmät revähtivät lautasen kokoisiksi, kun tämä tajusi sanansa. Bruneten suu peittyi käden alle ja tämä näki miten Jusu prosessoi sanaa mielessään. Lopulta nuoremman naisen kulmat kurtistuivat, mutta hetkellistä kummastuksen ilmettä seurasi myötätunto.
“Äh, se on välillä kurjaa”, Jusu sanoi lohdullisesti.
Heidi rypisti otsaansa. Olikohan Jusu nyt ymmärtänyt oikein? Vai oliko Jusukin..? Heidi arpoi kahden välillä, mutta lopulta hänen oli pakko saada tietää oliko tilanne oikeasti niin älytön, että Jusu olisi edennyt seuraavaan, tai oikeastaan aika monenteen, paaluun Rasmuksen kanssa.
“Oletko säkin… raskaana?” Heidin ääni oli tuskin henkäys ja nainen mietti kuulisiko Jusu sitä edes.
Jusun huolella rakennettu tyyneys oli heiveröistä laatua. Heidin hipihiljaista kysymystä seurasi monta tahatonta reaktiota. Ensin räpsähtivät ripset, sitten nytkähtivät kulmakarvat, ja samalla hetkellä Jusun käsi sipaisi tämän omaa vatsaa, ja koko tämän ajan tyttö oli hämmentyneempi kuin koskaan elämässään. Raskaana! Hänkö? Hyvä tavaton! Oliko se mahdollista? Tai tietysti…
… mutta eihän nyt oikeastaan puhuttukaan hänestä!
“Heidi!” Jusu vinkaisi ja muisti vasta sitten heilauttaa kätensä pois vatsaltaan vähän kuin kuumalta hellanlevyltä. “En mä, mutta jos mä en ole täydellisen vähä-älyinen…”
Jusu katseli ystäväänsä tutkiskelevaisena ja pyörällä päästään.
Heidin pää nyökähti aavistuksen eteen ja takaisin pystyyn. Hän tunsi osittaista helpotusta siitä, että asia ei ollut enää vain hänen pään sisällään jumissa, mutta toisaalta Jusu oli myös nyt villi kortti. Heidi ei voinut kontrolloida Jusun sanoja, hänen pitäisi vain luottaa ystävänsä vaitioloon.
Tiistai, 11. joulukuuta 2018. Klenninki, Murronmaa. Yhteistyössä @Heidi N.. Sama tarina täällä.
Jusun viesti oli kilahtanut Heidin puhelimeen ja suonut tarvittavan häiriötekijän sille päivälle. Kumpikaan heistä ei ollut ehtinyt mennä pukuostoksille sittenkään viikonloppuna ja tänään sattui molemmilla olemaan aikaa sille. Haettuaan Jusun tämän kotoa ja päästyään Murronmaan ostoskeskuksen parkkihalliin Heidi pysäköi Fordin hieman kauemmas ovista. Lava-auton kanssa parkkeeraus henkilöautoille tarkoitetuille väleille saattoi toisinaan olla taidetta, ja helpommalla pääsi, kun käveli hieman pidemmältä.
Heidi oli pukenut päälleen mustat farkut, topin, mustan neuleen ja viininpunaisen toppatakin. Hiuksensa tämä oli kiinnittänyt korkealle poninhännälle ja kiharat pomppivat kevyesti askelten tahdissa. Hän tiesi olevansa turhan hiljainen ja toivoi Jusun ymmärtävän, ettei se johtunut tämän seurasta. Syytä Heidi ei halunnut kertoa, varsinkaan eilen käydyn keskustelun jälkeen, mutta oli vakuuttanut naiselle kaiken olevan hyvin.
“Muistaisin, että toisessa kerroksessa olisi joku vaateliike”, Heidi totesi ja ystävät lähtivät metsästämään ostoskeskuksesta juhlavaatteita sisältävää liiketilaa.
“Mahdatko tarkoittaa tuota?” Jusu kysyi nähdessään ensin iltapukuun sonnustautuneen mallinuken.
Sitten Jusu näki liikkeen nimen. Silmät siristyivät ja ilme kävi tyytymättömäksi, niin vieras kasvojen asento kuin se Jusulle olikin. Heidi vilkaisi ystäväänsä etäisen kiinnostuneena: mikä sai tavallisesti niin leppeän Josefinan näyttämään tuolta?
“Eihän tuo nimi ole oikein”, Jusu tuhahti. “Millään kielellä. Klen-nin-ki. Leninki. Tai klänning. Klenninki…”
Jusua melkein puistatti. Ongelma oli toki sangen pieni joihinkin toisiin ongelmiin nähden, mutta aiheutti silti päänkivistystä henkilölle, jonka selkärankaan oli iskostettu, että oikeaoppinen kieli oli sivistyneen ihmisen mitta.
“Jää ainakin mieleen”, Heidi hymähti ja käänsi katseensa tyytymättömän näköisestä Jususta vaateliikkeen ovelle avautuvaan tarjontaan.
“Katsotaan onko tarjonta yhtä nimen kanssa, vai ei”, nainen sanoi ja asteli liikkeeseen sisälle ystävänsä vierellä.
Värikirjo sattui Heidin silmiin, mutta siitä huolimatta sormet hapuilivat erilaisia mekkoja hajamielisenä, ajatukset eilisillassa ja Jessessä. Nainen vihasi sitä, että järki sanoi Jessen olevan oikeassa ja päätöksen olevan oikea, mutta silti häntä ahdisti ja hirvitti ajatus raskauden päättämisestä.
“.. sulle kiva?” Jusun ääni havahdutti Heidin takaisin siihen hetkeen. Brunette kääntyi katsomaan ystäväänsä ja ynähti kysyvästi.
“Että olisikohan tämä sulle kiva?” Jusu kysyi uudelleen ja näytti kultaista mekkoa, jossa oli tyylikkäitä koristehelmiä.
“Se on ehkä turhan räikeä, ehkä joku tummempi väri?” Heidi vastasi ja nosti kasvoilleen jonkin hymyntapaisen. Jusu ansaitsi läsnäolevan ystävän, kun oli kerran avuksi ostosretkelle lähtenytkin.
Jusun pää kallistui hieman. Se oli varma merkki siitä, että nuori nainen oli syystä tai toisesta hämillään. Herkkänä tyyppinä, joka oli tottunut tarkkailemaan muiden ihmisten tunnetiloja kyetäkseen luovimaan perheensä vahvojen persoonien välissä aiheuttamatta kenellekään mielipahaa ja herättämättä huomiota, Jusu oli oppinut pistämään merkille hyvin pieniä asioita.
“Niin, ehkä jotakin tummaa”, hän sanoi vaimeasti ja käänsi katseensa vikkelästi takaisin mekkoihin tajuttuaan unohtuneensa tarkkailemaan Heidiä liian pitkäksi aikaa. “Mutta ei kai mustaa kuitenkaan… yönsinistä? Entä syvä punainen? Ei, ehkä se ei ole sun väri? Mä katson mitä mä löydän.”
Kömpelöstä nimestään huolimatta tarjonta oli kohtalaisen laadukasta. Josefina pisti merkille pari iltapukua, jotka miellyttivät häntä itseään, mutta sysäsi ne helmiäisensävyisinä hylkäyskategoriaan yrittäessään löytää jotakin, mistä Heidi voisi pitää. Tytöllä itsellään oli asu jo valittuna Vilhelminan avulla.
“Huimaa lähteä sinne”, Jusu keskeytti hiljaisuuden keveän rupattelevaan sävyyn.
“Onhan se”, Heidi vastasi ja silmäili jälleen mekkoja katseellaan.
“Viime vuonna siellä ainakin oli hurjan kaunista. Toivon vain, että Zevi käyttäytyy tällä reissulla hieman paremmin. Viime kerralla, kun olimme valmennuksessa siellä, orilla oli melko lailla tavat hukassa.”
Jusu näytti Heidille tummansinistä mekkoa ja Heidin huulille kaartui pieni hymy.
“Kokeillaan”, tämä totesi ja otti mekon käsiinsä ystävältään, jolla niitä oli käytössä vain yksi.
He löysivät vielä kaksi muuta mekkoa ja suuntasivat sitten sovituskopeille. Heidi tuskin mahtui kolmen mekon kanssa samaan koppiin, mutta onnistui silti taiteilemaan itsensä siniseen mekkoon, jossa ei ollut minkäänlaisia koristeluja missään.
“Miltä näyttää?” nainen kysyi astuttuaan sovituskopista ulos Jusun eteen.
“Ihan kiva”, Jusu sanoi harkitsevaisesti.
Heidi hymähti, melkein naurahti.
“Ihan kiva ei taida riittää”, hän avitti yltiömäisen diplomaattista ystävätärtään.
“No… mä käsitin, että siellä odotetaan aika näyttävää pukeutumista”, Jusun sävy oli yhä varovainen. “Tämä ei ehkä ole ihan tarpeeksi näyttävä? Mutta tietysti, jos sä pidät siitä…”
“Ei tämä minustakaan ihan se oikea ollut”, Heidi kiirehti sanomaan, jottei Jusu punastuisi enää syvemmin.
Jusu oli havaitsevinaan jonkin kumman pienen pilkahduksen, kuin aavistuksen surusta, ystävänsä kasvoilla. Rosengårdien kuopus oli itselleen ominaisesti kauhuissaan. Oliko hän taas aiheuttanut pahaa mieltä Heidille? Vastahan hän oli tallilla kohdattaessa saanut ystävänsä surulliselle mielelle. Jusu ei kuitenkaan ehtinyt ilmaista huoltaan, ennen kuin Heidi jo katosi takaisin sovituskopin suojiin. Orpona Josefina vaihteli painoaan jalalta toiselle kopin ulkopuolella. Mikä nyt neuvoksi? Voisiko hän kysyä Heidiltä, oliko jokin hätänä, vai olisiko se tungettelua?
Heidi jätti kristalleilla koristellun mekon henkarille ja puki päälleen kauniita hopeisia lehtikoristeita sisältävän leveähelmaisen mekon. Se istui täydellisesti ja Heidin piti hetken tuijottaa peilikuvaansa ennen, kuin asteli Jusun eteen.
“Ooh”, Jusu henkäisi ja Heidi hymyili, molemmat tiesivät sanomattakin, että nyt oli osuttu oikeaan.
“En taida riisua tätä ollenkaan päältäni”, Heidi tokaisi ja virnisti sitten. Elettä seurasi huulilta karannut huokaisu, joka ei sopinut iloiseen tunnelmaan lainkaan. Heidi katsoi Jusua hermostuneena, sillä toisen huoli paistoi kilometrien päähän ja brunette tiesi ystävänsä miettivän kuinka oli saanut hänet pois tolaltaan. Kyyneleet pääsivät melkein yllättämään Heidin jälleen ja tämän oli piilouduttava sovituskoppiin saadakseen jälleen kiinni itsehillinnästään. Sydän tuntui hakkaavan ulos rintakehästä ja yhtäkkiä nainen ei meinannut saada enää henkeä.
Mekko oli upea ja Heidi näytti henkeäsalpaavan kauniilta siinä, mutta iloiselta hän ei vaikuttanut. Jusun silmät laajenivat, kun ystävä aivan varoittamatta kätkeytyi hänen näkyviltään. Hetken aikaa yleisluonnoltaan varovainen nuori nainen seisoi neuvottomana aloillaan. Hän oli kahden vaiheilla: tarvitsiko Heidi omaa rauhaa vai ystävän apua?
Lopulta oli mahdoton seisoskella siinä tekemättä mitään.
“Heidi?” Jusu huhuili varovasti sovituskopin verhon takaa.
“Anteeksi, tää ei johdu susta”, nainen vastasi heikolla äänellä. Jusu keräsi rohkeutta ja raotti varovasti verhoa. Heidi nieleskeli edelleen kyyneleitään ja katsoi ystäväänsä alahuultaan purren.
“Onko kaikki kunnossa?” Jusu kysyi huolissaan.
“On, mä en vain oikein osaa käsitellä näitä hormoneja..”
Heidin silmät revähtivät lautasen kokoisiksi, kun tämä tajusi sanansa. Bruneten suu peittyi käden alle ja tämä näki miten Jusu prosessoi sanaa mielessään. Lopulta nuoremman naisen kulmat kurtistuivat, mutta hetkellistä kummastuksen ilmettä seurasi myötätunto.
“Äh, se on välillä kurjaa”, Jusu sanoi lohdullisesti.
Heidi rypisti otsaansa. Olikohan Jusu nyt ymmärtänyt oikein? Vai oliko Jusukin..? Heidi arpoi kahden välillä, mutta lopulta hänen oli pakko saada tietää oliko tilanne oikeasti niin älytön, että Jusu olisi edennyt seuraavaan, tai oikeastaan aika monenteen, paaluun Rasmuksen kanssa.
“Oletko säkin… raskaana?” Heidin ääni oli tuskin henkäys ja nainen mietti kuulisiko Jusu sitä edes.
Jusun huolella rakennettu tyyneys oli heiveröistä laatua. Heidin hipihiljaista kysymystä seurasi monta tahatonta reaktiota. Ensin räpsähtivät ripset, sitten nytkähtivät kulmakarvat, ja samalla hetkellä Jusun käsi sipaisi tämän omaa vatsaa, ja koko tämän ajan tyttö oli hämmentyneempi kuin koskaan elämässään. Raskaana! Hänkö? Hyvä tavaton! Oliko se mahdollista? Tai tietysti…
… mutta eihän nyt oikeastaan puhuttukaan hänestä!
“Heidi!” Jusu vinkaisi ja muisti vasta sitten heilauttaa kätensä pois vatsaltaan vähän kuin kuumalta hellanlevyltä. “En mä, mutta jos mä en ole täydellisen vähä-älyinen…”
Jusu katseli ystäväänsä tutkiskelevaisena ja pyörällä päästään.
Heidin pää nyökähti aavistuksen eteen ja takaisin pystyyn. Hän tunsi osittaista helpotusta siitä, että asia ei ollut enää vain hänen pään sisällään jumissa, mutta toisaalta Jusu oli myös nyt villi kortti. Heidi ei voinut kontrolloida Jusun sanoja, hänen pitäisi vain luottaa ystävänsä vaitioloon.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 12.12.18 8:02
Tyttöjen iltoja
Keskiviikko, 12. - torstai, 13. joulukuuta 2018
Mä kiipeilin seinille, niin levoton mä olin. Mä olin yhtäkkiä sellaisessa asemassa, että mun kontollani oli hurja määrä suuria salaisuuksia, joista mä en ollut oikeutettu hiiskumaan kenellekään. Se johti siihen, että mä olin suorastaan helpottunut, kun mä en pariin päivään voinut tavata Rasmustakaan. Olisi ollut ihan kamalaa kihistä salaisuuksieni kanssa - muiden ihmisten salaisuuksien, jos tarkkoja oltiin - ja vastailla valheellisesti sellaisiin kysymyksiin kuin “mitä mietit” tai “oletko sä jutellut Heidin kanssa aikoihin” tai “mitähän Jonnylle ja Matildalle kuuluu”.
Tietenkin oli vähän absurdia edes mielessään panikoida sellaisiin kysymyksiin vastaamista, sillä kahta kolmesta Rasmus ei kuuna päivänä esittäisi, ja sen ensimmäisenkin vain aika harvoin.
Siihen nähden, miten mitätön henkilö mä maailmankaikkeudessa olin, musta tuntui, että mä vedin nyt mystisesti puoleeni muita vähemmän mitättömiä tyyppejä, joiden elämässä tapahtui enemmän kuin mun. Tiedot niiden elämien kurveista ja mutkista vaan lävähtivät mun silmieni eteen, ja mä voin vannoa, etten mä ollut toivonut mitään näistä tiedoista:
1) Mun veli naida napsautti mun kämppistä.
2) Mun kämppis naida napsautti mun työkaveria.
3) Mun työkaverin tyttöystävä, joka oli tavallaan mun ystävä, sääti mahdollisesti sen saman työkaverin, joka pani mun kämppistä, selän takana tai nenän edessä kolmannen osapuolen kanssa, tykästyi siihen ja dumppasi sen mun työkaverin, joka sitten sääti mun kämppiksen kanssa. (Joo, tässä listan kohdassa mä olin vielä todella hämilläni.)
4) Mun pitäisi lähitulevaisuudessa osallistua samoihin juhliin sen työkaverin kanssa, jonka olin löytänyt ilkosillaan omalta sohvaltani sen jälkeen, kun se kuksi mun kämppistä.
5) Heidi oli raskaana.
Näitä ylimääräisiä tietoja mukanani kuljetellen mun fiilis oli aika myllätty. Siksi oli kai ihan hyvä, että mulla oli jotain mukavaa odotettavaa.
Ja voooiiii vitsi miten mä ilahduinkaan, kun mä näin mun ihanan Hannan lehahtavan bussin rappuja alas. Sen kengänpohjat hädin tuskin koskettivat Murronmaan linja-autoaseman kamaraa, kun se jo nauroi mun nimeäni:
”Josefina!”
Hanna riensi halaamaan mua, ja musta tuntui, että mä nauroin suoraan sen korvaan. Mun ystävä ei kuitenkaan valittanut, mistä mä päättelin, ettei sen tärykalvo puhjennut. Se oli hyvä. Mä en suinkaan halunnut vaurioittaa mun Hannaa.
Mulla oli ollut ylettömän suuri ikävä mun parasta ystävää. Oli suorastaan maagista, miten paljon jo sen pelkkä läsnäolo kevensi mun salaisuuksien painamaa oloani. Se ei tuntenut ketään niistä ihmisistä, joista mä tiesin asioita, paitsi tietenkin Alexanderin ja pian Aliisan. Siksi ei ollut vaaraa siitä, että se kysyisi jotakin niihin tyyppeihin liittyvää, mikä saisi mut todennäköisesti möläyttämään kuitenkin jotakin, mitä ei pitäisi.
”Vad vill du göra nu?” kysyin, kun kiireisin asia eli halaaminen oli saatu pois päiväjärjestyksestä.
”Äta!” Hanna ilmoitti välittömästi. ”Jag är så hungrig att jag nästan började gråta när jag såg en mäkkärilogo.”
Johdatin Hannan ostarille, missä annoin sen valita ruokapaikan. Se kyllä penäsi multa suosituksia, mutta en mä osannut antaa sellaisia. Tai siis, en uskaltanut. Musta olisi ollut noloa suositella jotakin paikkaa, jonka Hanna olisi sitten todennut ihan surkeaksi. Mä kerroinkin sitten vain laveasti ja ympäripyöreästi, mitä niistä Murronmaan ostarin välittömässä läheisyydessä sijaitsevista muutamasta paikasta, joista mä nyt jotakin tiesin, sai.
Ruoka sai Hannan vieläkin paremmalle tuulelle, jos mahdollista. Mä en tiennyt mikä siinä oli, mutta Hannasta jotenkin huokui sellaista hyvää mieltä. Se ei ollut samanlaista villinä kuohuvaa ja pulppuilevaa riemua, jota Aliisa oli täynnä. Se oli jotenkin tasaisempaa ja rauhallisempaa, ja siksi mun oli helppo imeä sitä itseeni.
Ja kun nyt mainitsin Aliisan! Se oli ollut ihanan myöntyväinen, kun olin kysynyt, sopisiko sille, että mun paras ystäväni tulisi muutamaksi päiväksi meille kylään. Myöntyväinen oli vähättelyä.
”Musta on ihanaa tutustua sun ystäviin!” se sanoi tosi ilahtuneena, ja virnisti sitten: ”... ja ilmeisesti perheenjäseniin.”
Se vitsi tuli vähän liian pian. Mua ällötti yhä, että Alexander oli…….. tässä vaiheessa multa loppui aina ilmaisuvoima. En halunnut sanoa mitään jyrkempää kuin kajonnut Aliisaan, mutta kuulemani mukaan kajoaminen oli aika mieto ilmaisu. Tulin yhä vähän huonovointiseksi, kun ajattelin tapahtunutta, joten annoinkin asian mieluiten olla. En edes yrittänyt valita sopivia sanoja tilanteen kuvailuun. Mun ei onneksi tarvinnut, koska en ollut kertonut asiasta Hannalle, eikä se siksi kysellyt mitään.
Me ei tehty mitään ihmeellistä, ja se mun mielestä oli parasta Hannassa. Sen kanssa saattoi vaan viettää aikaa ilman mitään kummempia aktiviteetteja, ja aina oli mukavaa eikä lainkaan kiusallista. Ensimmäisen illan ja yön Aliisa oli töissä, joten meillä oli olohuone telkkareineen ja muine mukavuuksineen käytössä. Aliisa oli opettanut mut pelaamaan CTR:ää (koska en suostunut pelaamaan SingStaria), ja mä yllätin Hannan voittamalla sen muutamaan kertaan. Kahden veljen kanssa kasvanut Hanna oli näissä peleissä haka, ja yleensä se päihitti mut mennen ja tullen.
Tokana iltana Aliisa oli kotosalla ja meidän menossa mukana. Me tehtiin tortillaa, ja Aliisa sai kuorolaulaja-Hannasta SingStar-seuraa. Niillä klikkasi heti. Se oli aika mukavaa. Mä istuin vain ja kuuntelin, vaikka tietysti Hanna ja Aliisa yritti jonkun aikaa maanitella muakin mukaan.
“Harmi”, Aliisa tuumasi lopulta, kun kävi selväksi, etten mä tälläkään kertaan aikonut laulaa. “Me kuulostettaisiin niin kivalta kolmestaan! Josefina olisi takuulla heleä kilikello.”
Mä en tiennyt, oliko se kehu.
Vielä vähän myöhemmin illalla mä olin iloinen siitä, miten hyvin Aliisa ja Hanna keksivät keskenään juteltavaa. Sitten mä havahduin kuuntelemaan, mitä ne oikein puhuikaan keskenään:
”Vaikka enpä mä voinut tietää, mutta joo, ehkä vähäsen kiusallista. Mutta hyvin siitä selvittiin! Enkä kadu, se oli sen arvoista. Sori, Jusu!”
Aliisan mielestä Alexander oli kaiken arvoista. Se, mitä se Alexanderin kanssa teki. Niin hyvää kuin Aliisan tekemä tofutäyte olikin, mun tortilla meinasi juuri kiivetä kovaa vauhtia ylös pitkin ruokatorvea. Ruoalla menee keskimäärin kolme minuuttia kulkea ruokatorvea alas nielusta mahaan, mutta mä väitän, että halutessaan se tulee tosi paljon nopeammin ylös. Minkä kamppailun mä silloin kävinkin sen kanssa.
”Mä olen aina vähän miettinytkin, millainen se on”, Hanna kuului mun valtavaksi järkytykseksi sanovan.
Hanna huomasi mun kauhistuneen toljotukseni ja kiiruhti tarkentamaan:
”Siis ei sillä että mä olisin miettinyt millaista on panna sun veljeä! Vaan millainen se on silleen tyyppinä, tiiätkö, kun ei ole sen pikkusiskon kaveri, vaan joku ihan muu…”
En mä vaan ollut ajatellut asiaa. Alexander oli Alexander, eihän siinä sen kummempaa. Se kiusasi mua ja jollakin käsittämättömällä ominaisuudella, jota mä en ollut siinä koskaan havainnut, se vetosi kai sitten naisiin. En mä edes halunnut ajatella, mikä se sen viehättävä piirre sitten oikein oli.
”Me aina pidettiin sitä tosi komeana”, Hanna sanoi Aliisalle vähän niin kuin salaliittolainen.
”Ketkä te?” mä havahduin kysymään epäuskoisena.
”No sun kaikki kaverit.”
”Miksi??”
Aliisa pärskähti ja Hanna vilkaisi sitä kuin apua pyytäen.
”Mieti nyt sitä. Muutaman vuoden vanhempi, pitkä, siisti, rikas, kartanonperillinen…” Hanna luetteli. ”Mutta tietysti me myös tiedettiin, että se on aika kusipää, niin ei meistä kukaan… eikä se olisi alentunutkaan.”
”Hyvin se tuntui alentuvan”, Aliisa hörähti.
”Aliisa pliis”, mä parkaisin sitten. ”Se on kuitenkin mun veli! Voidaanko puhua jostakin muusta?”
Kävi ilmi, että se sopi sangen hyvin Aliisalle, joka oli hiljattain alkanut käydä Auburnissa. Sitä kiinnosti…
”Kerro kaikki Auburn-juorut! Kuka säätää ja kenen kanssa ja sitä rataa.”
Mä tunsin oloni vähän epätoivoiseksi. Tavallaan siksi, etten mä tiennyt ihan hirveän paljon, mutta myös siksi, että nythän mä sitten tiesin paljon enemmän kuin mun olisi oikeasti pitänyt. Sitä paitsi juoruilu ei ollut mulle tyypillistä toimintaa, mutta ei ollut kieltäytyminenkään, jos suoraan käskettiin tekemään jotakin.
”Kiinnostaako sua joku erityisesti?” kysyinkin sitten kohtalooni alistuneena.
”Ei”, Aliisa sanoi iloisesti. ”Eipä kai! Kunhan yleisesti olen utelias.”
”Mä en kyllä tiedä paljon”, varoitin.
”Mä en tiedä sitäkään vähää”, Aliisa tyynnytteli kepeästi. ”Mä tiedän vain, että tallimestari on juuri eronnut ja että yksi hellunen esteratsastelijajäbä styylaa mun kämppiksen kanssa.”
Hanna ja Aliisa hykertelivät typerästi, kun mun posket punehtuivat.
“Mua harmittaa niin vietävästi, etten mä vieläkään ole tavannut sitä myyttistä Rasmusta! Onneksi huomenna näen, miksi Josefina on niin pihkassa. Millainen se oikein on?” Hanna kyseli juuri Aliisalta, joka rupesi välittömästi vastaamaan välittämättä siitä, että mä yritin vaihtaa puheenaihetta.
“Hirveän soma tallukka! Ja se vasta lätkässä on. Noi kaksi on kuin jostakin piirrosanimaatiosta, tiiätkö, jännintä mitä niiden näkee tekevän on imelä silmiin katselu mutta kaikkihan tietää mitä kohtausten ulkopuolella -”
“AUBURNIN JUORUT!” mä pamautin lopulta ääneni kuuluviin, jotta Aliisa lopettaisi… leudon sään aikana.
Kaksi paria silmiä kääntyi katsomaan mua, ja mä olen ihan varma, että molempia tuijottelijoita nauratti kovasti. Vähän nyreänä mä kerroin sen mitä tiesin.
“Ei niitä kyllä taida olla kovin montaa. Ainakaan enää, kun Jonny… no, siitä sä tiedätkin ihan tarpeeksi”, puuskahdin Aliisalle ja kohautin olkiani. “Joka tapauksessa mun ymmärtääkseni Amanda seurustelee sen yhden Mikaelin kanssa. Ratsuttajan. Se Banskun omistaja on Vernerin, siis mun valmentajan, kanssa. Sitten mä en oikein tiedä muista, tai kai Nitalla ja Sarahilla on poikaystävät, mutta muuten…”
“Pitää siis itse ottaa selvää”, Aliisa virkkoi mietteliäänä.
Mulle tuli vähän paha aavistus. Nyt kun ilmassa oli niin paljon niin monenlaisia salaisuuksia, sitä ei mitenkään voinut tietää, mitä Aliisa penkoessaan vielä löytäisi. Saattoihan nimittäin olla, että mun korviin saakka kantautuneet jutut olivat vain hyisen jäävuoren lakipiste.
Nyt puhuttiin kuitenkin Kallasta, ja mikä vielä pahempaa, Auburnista.
Keskiviikko, 12. - torstai, 13. joulukuuta 2018
Mä kiipeilin seinille, niin levoton mä olin. Mä olin yhtäkkiä sellaisessa asemassa, että mun kontollani oli hurja määrä suuria salaisuuksia, joista mä en ollut oikeutettu hiiskumaan kenellekään. Se johti siihen, että mä olin suorastaan helpottunut, kun mä en pariin päivään voinut tavata Rasmustakaan. Olisi ollut ihan kamalaa kihistä salaisuuksieni kanssa - muiden ihmisten salaisuuksien, jos tarkkoja oltiin - ja vastailla valheellisesti sellaisiin kysymyksiin kuin “mitä mietit” tai “oletko sä jutellut Heidin kanssa aikoihin” tai “mitähän Jonnylle ja Matildalle kuuluu”.
Tietenkin oli vähän absurdia edes mielessään panikoida sellaisiin kysymyksiin vastaamista, sillä kahta kolmesta Rasmus ei kuuna päivänä esittäisi, ja sen ensimmäisenkin vain aika harvoin.
Siihen nähden, miten mitätön henkilö mä maailmankaikkeudessa olin, musta tuntui, että mä vedin nyt mystisesti puoleeni muita vähemmän mitättömiä tyyppejä, joiden elämässä tapahtui enemmän kuin mun. Tiedot niiden elämien kurveista ja mutkista vaan lävähtivät mun silmieni eteen, ja mä voin vannoa, etten mä ollut toivonut mitään näistä tiedoista:
1) Mun veli naida napsautti mun kämppistä.
2) Mun kämppis naida napsautti mun työkaveria.
3) Mun työkaverin tyttöystävä, joka oli tavallaan mun ystävä, sääti mahdollisesti sen saman työkaverin, joka pani mun kämppistä, selän takana tai nenän edessä kolmannen osapuolen kanssa, tykästyi siihen ja dumppasi sen mun työkaverin, joka sitten sääti mun kämppiksen kanssa. (Joo, tässä listan kohdassa mä olin vielä todella hämilläni.)
4) Mun pitäisi lähitulevaisuudessa osallistua samoihin juhliin sen työkaverin kanssa, jonka olin löytänyt ilkosillaan omalta sohvaltani sen jälkeen, kun se kuksi mun kämppistä.
5) Heidi oli raskaana.
Näitä ylimääräisiä tietoja mukanani kuljetellen mun fiilis oli aika myllätty. Siksi oli kai ihan hyvä, että mulla oli jotain mukavaa odotettavaa.
Ja voooiiii vitsi miten mä ilahduinkaan, kun mä näin mun ihanan Hannan lehahtavan bussin rappuja alas. Sen kengänpohjat hädin tuskin koskettivat Murronmaan linja-autoaseman kamaraa, kun se jo nauroi mun nimeäni:
”Josefina!”
Hanna riensi halaamaan mua, ja musta tuntui, että mä nauroin suoraan sen korvaan. Mun ystävä ei kuitenkaan valittanut, mistä mä päättelin, ettei sen tärykalvo puhjennut. Se oli hyvä. Mä en suinkaan halunnut vaurioittaa mun Hannaa.
Mulla oli ollut ylettömän suuri ikävä mun parasta ystävää. Oli suorastaan maagista, miten paljon jo sen pelkkä läsnäolo kevensi mun salaisuuksien painamaa oloani. Se ei tuntenut ketään niistä ihmisistä, joista mä tiesin asioita, paitsi tietenkin Alexanderin ja pian Aliisan. Siksi ei ollut vaaraa siitä, että se kysyisi jotakin niihin tyyppeihin liittyvää, mikä saisi mut todennäköisesti möläyttämään kuitenkin jotakin, mitä ei pitäisi.
”Vad vill du göra nu?” kysyin, kun kiireisin asia eli halaaminen oli saatu pois päiväjärjestyksestä.
”Äta!” Hanna ilmoitti välittömästi. ”Jag är så hungrig att jag nästan började gråta när jag såg en mäkkärilogo.”
Johdatin Hannan ostarille, missä annoin sen valita ruokapaikan. Se kyllä penäsi multa suosituksia, mutta en mä osannut antaa sellaisia. Tai siis, en uskaltanut. Musta olisi ollut noloa suositella jotakin paikkaa, jonka Hanna olisi sitten todennut ihan surkeaksi. Mä kerroinkin sitten vain laveasti ja ympäripyöreästi, mitä niistä Murronmaan ostarin välittömässä läheisyydessä sijaitsevista muutamasta paikasta, joista mä nyt jotakin tiesin, sai.
Ruoka sai Hannan vieläkin paremmalle tuulelle, jos mahdollista. Mä en tiennyt mikä siinä oli, mutta Hannasta jotenkin huokui sellaista hyvää mieltä. Se ei ollut samanlaista villinä kuohuvaa ja pulppuilevaa riemua, jota Aliisa oli täynnä. Se oli jotenkin tasaisempaa ja rauhallisempaa, ja siksi mun oli helppo imeä sitä itseeni.
Ja kun nyt mainitsin Aliisan! Se oli ollut ihanan myöntyväinen, kun olin kysynyt, sopisiko sille, että mun paras ystäväni tulisi muutamaksi päiväksi meille kylään. Myöntyväinen oli vähättelyä.
”Musta on ihanaa tutustua sun ystäviin!” se sanoi tosi ilahtuneena, ja virnisti sitten: ”... ja ilmeisesti perheenjäseniin.”
Se vitsi tuli vähän liian pian. Mua ällötti yhä, että Alexander oli…….. tässä vaiheessa multa loppui aina ilmaisuvoima. En halunnut sanoa mitään jyrkempää kuin kajonnut Aliisaan, mutta kuulemani mukaan kajoaminen oli aika mieto ilmaisu. Tulin yhä vähän huonovointiseksi, kun ajattelin tapahtunutta, joten annoinkin asian mieluiten olla. En edes yrittänyt valita sopivia sanoja tilanteen kuvailuun. Mun ei onneksi tarvinnut, koska en ollut kertonut asiasta Hannalle, eikä se siksi kysellyt mitään.
Me ei tehty mitään ihmeellistä, ja se mun mielestä oli parasta Hannassa. Sen kanssa saattoi vaan viettää aikaa ilman mitään kummempia aktiviteetteja, ja aina oli mukavaa eikä lainkaan kiusallista. Ensimmäisen illan ja yön Aliisa oli töissä, joten meillä oli olohuone telkkareineen ja muine mukavuuksineen käytössä. Aliisa oli opettanut mut pelaamaan CTR:ää (koska en suostunut pelaamaan SingStaria), ja mä yllätin Hannan voittamalla sen muutamaan kertaan. Kahden veljen kanssa kasvanut Hanna oli näissä peleissä haka, ja yleensä se päihitti mut mennen ja tullen.
Tokana iltana Aliisa oli kotosalla ja meidän menossa mukana. Me tehtiin tortillaa, ja Aliisa sai kuorolaulaja-Hannasta SingStar-seuraa. Niillä klikkasi heti. Se oli aika mukavaa. Mä istuin vain ja kuuntelin, vaikka tietysti Hanna ja Aliisa yritti jonkun aikaa maanitella muakin mukaan.
“Harmi”, Aliisa tuumasi lopulta, kun kävi selväksi, etten mä tälläkään kertaan aikonut laulaa. “Me kuulostettaisiin niin kivalta kolmestaan! Josefina olisi takuulla heleä kilikello.”
Mä en tiennyt, oliko se kehu.
Vielä vähän myöhemmin illalla mä olin iloinen siitä, miten hyvin Aliisa ja Hanna keksivät keskenään juteltavaa. Sitten mä havahduin kuuntelemaan, mitä ne oikein puhuikaan keskenään:
”Vaikka enpä mä voinut tietää, mutta joo, ehkä vähäsen kiusallista. Mutta hyvin siitä selvittiin! Enkä kadu, se oli sen arvoista. Sori, Jusu!”
Aliisan mielestä Alexander oli kaiken arvoista. Se, mitä se Alexanderin kanssa teki. Niin hyvää kuin Aliisan tekemä tofutäyte olikin, mun tortilla meinasi juuri kiivetä kovaa vauhtia ylös pitkin ruokatorvea. Ruoalla menee keskimäärin kolme minuuttia kulkea ruokatorvea alas nielusta mahaan, mutta mä väitän, että halutessaan se tulee tosi paljon nopeammin ylös. Minkä kamppailun mä silloin kävinkin sen kanssa.
”Mä olen aina vähän miettinytkin, millainen se on”, Hanna kuului mun valtavaksi järkytykseksi sanovan.
Hanna huomasi mun kauhistuneen toljotukseni ja kiiruhti tarkentamaan:
”Siis ei sillä että mä olisin miettinyt millaista on panna sun veljeä! Vaan millainen se on silleen tyyppinä, tiiätkö, kun ei ole sen pikkusiskon kaveri, vaan joku ihan muu…”
En mä vaan ollut ajatellut asiaa. Alexander oli Alexander, eihän siinä sen kummempaa. Se kiusasi mua ja jollakin käsittämättömällä ominaisuudella, jota mä en ollut siinä koskaan havainnut, se vetosi kai sitten naisiin. En mä edes halunnut ajatella, mikä se sen viehättävä piirre sitten oikein oli.
”Me aina pidettiin sitä tosi komeana”, Hanna sanoi Aliisalle vähän niin kuin salaliittolainen.
”Ketkä te?” mä havahduin kysymään epäuskoisena.
”No sun kaikki kaverit.”
”Miksi??”
Aliisa pärskähti ja Hanna vilkaisi sitä kuin apua pyytäen.
”Mieti nyt sitä. Muutaman vuoden vanhempi, pitkä, siisti, rikas, kartanonperillinen…” Hanna luetteli. ”Mutta tietysti me myös tiedettiin, että se on aika kusipää, niin ei meistä kukaan… eikä se olisi alentunutkaan.”
”Hyvin se tuntui alentuvan”, Aliisa hörähti.
”Aliisa pliis”, mä parkaisin sitten. ”Se on kuitenkin mun veli! Voidaanko puhua jostakin muusta?”
Kävi ilmi, että se sopi sangen hyvin Aliisalle, joka oli hiljattain alkanut käydä Auburnissa. Sitä kiinnosti…
”Kerro kaikki Auburn-juorut! Kuka säätää ja kenen kanssa ja sitä rataa.”
Mä tunsin oloni vähän epätoivoiseksi. Tavallaan siksi, etten mä tiennyt ihan hirveän paljon, mutta myös siksi, että nythän mä sitten tiesin paljon enemmän kuin mun olisi oikeasti pitänyt. Sitä paitsi juoruilu ei ollut mulle tyypillistä toimintaa, mutta ei ollut kieltäytyminenkään, jos suoraan käskettiin tekemään jotakin.
”Kiinnostaako sua joku erityisesti?” kysyinkin sitten kohtalooni alistuneena.
”Ei”, Aliisa sanoi iloisesti. ”Eipä kai! Kunhan yleisesti olen utelias.”
”Mä en kyllä tiedä paljon”, varoitin.
”Mä en tiedä sitäkään vähää”, Aliisa tyynnytteli kepeästi. ”Mä tiedän vain, että tallimestari on juuri eronnut ja että yksi hellunen esteratsastelijajäbä styylaa mun kämppiksen kanssa.”
Hanna ja Aliisa hykertelivät typerästi, kun mun posket punehtuivat.
“Mua harmittaa niin vietävästi, etten mä vieläkään ole tavannut sitä myyttistä Rasmusta! Onneksi huomenna näen, miksi Josefina on niin pihkassa. Millainen se oikein on?” Hanna kyseli juuri Aliisalta, joka rupesi välittömästi vastaamaan välittämättä siitä, että mä yritin vaihtaa puheenaihetta.
“Hirveän soma tallukka! Ja se vasta lätkässä on. Noi kaksi on kuin jostakin piirrosanimaatiosta, tiiätkö, jännintä mitä niiden näkee tekevän on imelä silmiin katselu mutta kaikkihan tietää mitä kohtausten ulkopuolella -”
“AUBURNIN JUORUT!” mä pamautin lopulta ääneni kuuluviin, jotta Aliisa lopettaisi… leudon sään aikana.
Kaksi paria silmiä kääntyi katsomaan mua, ja mä olen ihan varma, että molempia tuijottelijoita nauratti kovasti. Vähän nyreänä mä kerroin sen mitä tiesin.
“Ei niitä kyllä taida olla kovin montaa. Ainakaan enää, kun Jonny… no, siitä sä tiedätkin ihan tarpeeksi”, puuskahdin Aliisalle ja kohautin olkiani. “Joka tapauksessa mun ymmärtääkseni Amanda seurustelee sen yhden Mikaelin kanssa. Ratsuttajan. Se Banskun omistaja on Vernerin, siis mun valmentajan, kanssa. Sitten mä en oikein tiedä muista, tai kai Nitalla ja Sarahilla on poikaystävät, mutta muuten…”
“Pitää siis itse ottaa selvää”, Aliisa virkkoi mietteliäänä.
Mulle tuli vähän paha aavistus. Nyt kun ilmassa oli niin paljon niin monenlaisia salaisuuksia, sitä ei mitenkään voinut tietää, mitä Aliisa penkoessaan vielä löytäisi. Saattoihan nimittäin olla, että mun korviin saakka kantautuneet jutut olivat vain hyisen jäävuoren lakipiste.
Nyt puhuttiin kuitenkin Kallasta, ja mikä vielä pahempaa, Auburnista.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 14.12.18 7:21
Hannan kertomaa
Perjantai, 14. joulukuuta 2018
Josefina ei takuulla tajua sitä itse, mutta se on jollakin tapaa muuttunut kuluneen vuoden aikana. Mä olen huomannut merkkejä siitä jo aikoja sitten. Mun ihana lapsuudenystäväni, se, jota opettajatkin on kautta aikojen kutsuneet mun tummaksi kaksosekseni (me istuttiin ja kuljettiin aina vierekkäin ja oltiin opettajien puheissa Ljusa och Bruna, Blyga och Pigga, Hannaojusu ja Jusuohanna), elää ihan uutta elämää, ja se tuntuu tekevän sille hyvää.
Mä en kuitenkaan ole varma, tekeekö se meidän ystävyydelle hyvää.
Jusu on ihana tyyppi. Se on mun läheisin lapsuudenystäväni, sellainen, jonka kanssa mä olen kasvanut. Me ollaan haaveiltu yhdessä kaikki naiivit lapsuus- ja teiniaikaiset kuvitelmat siitä, millaista elämä aikuisena oikein on, ja sitten me ollaan tahoillamme myös kohdattu todellisuuden rajat. Musta esimerkiksi ei koskaan tule maailmankuulua taiteilijaa, joka asuu New Yorkissa, tekee päivisin juoksulenkkejä Central Parkissa ja kiertelee iltaisin glamööristi taidegallerioiden avajaisissa vastaanottamassa ihailua. Mä olenkin teekkari, jolla on harvoin sekä aikaa että inspiraatiota maalata, tai sitten sellaisina harvoina hetkinä on niin kova krapula että maalien haju ei kerta kaikkiaan käy päinsä. Jususta puolestaan ei tule… hmm. Mä en oikeastaan ole täysin varma, mitä sen perimmäiset haaveet ovat olleet.
”Jag tror att han är snart här.”
”Oo, så spännande.”
Mä tarkastelen Jusua, kun se hääräilee yksikätisenä keittiössä. Ei sen tarvitsisi tehdä mitään, sillä kaikki on jo valmiina, mutta se puuhastelee silti, koska se on liian levoton ollakseen paikallaan. Siinä asiassa se ei ole muuttunut lainkaan. Nyt rauhattomuuteen on kietoutunut jotakin kepeää, iloista, onnellista. Ihastusta. Epäuskoista, hämmentynyttä ihastusta.
Jusulla on poikaystävä. Se on matkalla meidän luokse, ja mä olen kyllä utelias näkemään sen.
Salaa mä olen vähän muutakin. Niin paljon kuin mä Jususta pidänkin, mun on myönnettävä, että mua hämmästyttää, että joku seurustelee sen kanssa. Jusunkaltaiset tyypit ovat niitä, joiden kohdalla on poikkeuksellisen suuri riski siihen, että niiden seurustelukumppanit on tavalla tai toisella outoja hyypiöitä. Joko ne on dominoivia ääliöitä, jotka tuntevat mielihyvää saadessaan helposti hallittavan pikkuvaimon. Jusut alistuvat herkästi ja ovat vieläpä kiitollisia, kun niihin käytetään valtaa, koska ne sekoittavat sen kiintymykseen. Toinen todennäköinen vaihtoehto, jonka mä kieltämättä odotan nyt tapaavani, on sellainen vähän omituinen peräkammarista tai kellarikomerosta esiin ryöminyt nörttipoika, joka ei vieläkään voi käsittää onneaan, kun joku muu nainen kuin sen äiti sattuu puhumaan sille ensimmäistä kertaa elämässään.
Älkää käsittäkö väärin! Jusuhan on musta sievä kuin mikä ja mä pidän siitä, mutta mä olenkin tuntenut sen vuoooosien ajan enkä siksi pidä sitä tylsänä ja hengettömänä. Joku uudempi tuttavuus taas voisi hyvin pitää, eikä sellainen ole mikään markkinavaltti deittimaailmassa.
Ovikello soi. Musta on ihmeellistä, miten ovikellossa voikin olla empivä sävy, mutta mä olen ihan varma, että nyt on. Mun ennakkokäsitys Jusun Rasmuksesta muotoutuu yhä onnettomammaksi. Valmistelen itseäni henkisesti kohtaamaan oikean meganörtin.
”Hei!” Jusun eteisestä kantautuva ääni on vähän hengästynyt, ja mun tekee mieli naurahtaa, kun mä kuulen, miten onnessaan se on jännityksensä alla tervehtiessään ihkaomaa poikaystäväänsä. Kun on tuntenut toisen riittävän kauan, voi kuulla sellaisia asioita kolmekirjaimisista sanoista.
”Tule sisään, Aliisa on töissä ja ruoka on valmiina ja Hanna on…”
”Täällä mä olen”, heläytän Jusun höpinän jatkeeksi ja astahdan keittiön kulman takaa näkyville.
Hymyilen Rasmus Alsilalle, joka seisoo eteiskäytävän päässä. Sen kasvot asettuvat vähän hapuillen sellaiseen ilmeeseen, joka sanoo: kas, hei vaan, jännittävä tavata sinut ja toivottavasti en tuota pettymystä ja mä nyt sitten seukkailen sun ikiaikaisen bestiksesi kanssa. Perässä roikkuu melkein anteeksipyyntö. Jestas! Onko jusumpaa poikaa nähty?
Ääneen se sanoo:
”Moi! Mä oon siis Rasmus.”
”Kiva nähdä! Mä oon Hanna”, vastaan iloisesti ja olen rehellisen hämmästynyt näkemästäni, mutta yritän hillitä ilmeitäni.
Rasmus ei ole mikään nolo ja hikinen kammarinörtti. Ei, se on siistin ja aikuisen näköinen. Se laskee tietokonelaukun lattialle ja riisuu kohtalaisen hyvin istuvan villakangastakkinsa, jonka alta paljastuu asiallinen kauluspaita. Mä tiedän, että tyyppi on tullut suoraan töistä, ja näköjään se tekee jotakin muuta kuin hienhajuisia tallihommia. Ikinä en sitä ääneen sanoisi, mutta musta tuntuu yhtäkkiä, että tässä tyypissä on sittenkin enemmän makuu- kuin peräkammaripotentiaalia. Sellaisella vähän hajamielisen utuisella mutta varmaan pohjimmiltaan suoraviivaisella tavalla.
”Miten meni töissä?” Jusu kysyy poikaystävältään, kun me ollaan päästy ruoan ääreen.
Rasmuksen katse kääntyy salaattiottimesta sen tyttöystävään, ja vaikka se kohauttaa yhdentekevästi olkiaan niin kuin töissä ei olisi tapahtunut kerrassaan mitään mielenkiintoista, sen ilmeessä on aavistus lämmintä hymyä.
Ja mä tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi ja ennen kaikkea ystäväksi, kun mun vatsanpohja keikahtaa tympääntyneesti.
Alan totisesti ymmärtää, miksi Jusun vierailut mun luonani Otaniemessä ovat monen viime kuukauden ajan jääneet pelkiksi puheiksi.
Se on hirveän tyytyväinen elämäänsä täällä. Sillä on oma hevonen, mukavat oltavat uudessa kodissaan hilpeän kämppiksen kanssa ja tämä Rasmus, joka katsoo sitä niin kuin se olisi heittämällä paras asia koko maailmassa. Jusu vastaa selvästi tunteeseen, vaikka kainosteleekin, kun mä olen paikalla. Mä pidän visusti huolen, että mun kasvoilla säilyy neutraaliin kallistuva myötäonnellinen ilme, mutta kyllä mä voin rehellisesti myöntää itselleni olevani negatiivisesti yllättynyt. Kaikista mun ystävistä mä olisin kuvitellut, että Jusu Rosengård säilyisi kuvioissa aina eikä koskaan antaisi elämän tulla meidän väliin. Nyt se on kuitenkin alkanut jakaa vilpitöntä ja nöyrää kiintymystään niin moneen suuntaan, että multa on kyllä taatusti leikattu pois aika siivu.
En mä enää kaipaakaan sellaista ystävää, jonka kanssa kyhjötetään yhdessä kaikki liikenevä vapaa-aika. Ne ajat on ohi, kun bestiksen kanssa ajatellaan samoja asioita, puhutaan yhteisiä lauseita ja muodostetaan jaettuja mielipiteitä.
Mä vaan haluaisin, että Jusu muistaisi mun olemassaolon muulloinkin kuin silloin, kun mä itse otan siihen yhteyttä ja ilmoitan, että aion tupsahtaa sen luokse kylään.
Jossain kohti Jusun hauskannäköinen Rasmus katsoo mua kohteliaana ja kysyy:
”Niin mihin aikaan sun bussi lähtikään?”
Se on tietenkin luvannut heittää mut autollaan Murronmaan bussiasemalle saakka, vaikka se juuri tulikin niiltä suunnilta töistä. Tietysti Jusun kumppani on huomaavainen ja avulias. No, mä muistutan itselleni, sata kertaa parempi niin kuin joku dorka, joka hyväksikäyttäisi mun rakasta kilttiä ystävääni ja nuijisi sen itsetunnon syvälle maapallon ytimeen. Siellä se sulaisi pois (eikä sitä alunperinkään ole kovin paljon).
Mä väläytän Rasmukselle valoisan hymyn.
”Kymmentä vaille seitsemän. Miten paljon aikaisemmin meidän pitää lähteä?”
Jusu ja Rasmus miettivät asiaa hetken keskenään, sillä tavalla sopuisasti, ja sitten ne pohdiskelevat menisikö Murronmaalla sopivasti niihin aikoihin mitään kivaa elokuvaa, jonka ne menisi katsomaan.
”Tai tietysti me voidaan käydä joulumarkkinoilla”, Jusu sanoo suupielet nykien. ”Sun lempi-ihmisesi Aliisa on nyt siellä töissä jossakin kojussa.”
Mun kulmat nytkähtävät vähäsen. Ilmeisesti tämä nykyinen Josefina Rosengård jo kiusoittelee sujuvasti kohtalaisen tuoretta poikaystäväänsä. Puoliksi odotan, että Jusu pyytää heti perään anteeksi, mutta pahoittelua ei kuulu. Hymyilen pienesti lautaseni suuntaan. Jopas jotakin.
Menomatkalla kohti Murronmaata mä istuskelen takapenkillä ja pistän merkille, miten Jusu silloin tällöin sipaisee ohimennen Rasmuksen kättä, kun se vaihtaa vaihteita tai säätää ilmastointia. Silloin mä olen vähän huvittunut, hitusen vaivaantunut ja ehkä pikkuhippusen verran kateellinenkin. Tunteapa noin suurta hellyyttä jotakin kohtaan ja saada sille vastakaikua.
Kaiken muun alla mä huomaan kuitenkin olevani iloinen. Jususta on kovin helppo olla huolissaan, koska se on niin totaalisen surkea pitämään huolta itsestään ja siitä, miten häntä sopii kohdella. Murronmaan linja-autoasemalla mä halaan mun ystävääni pitkään ja hartaasti. Silloin musta tuntuu, etten mä oikeastaan halua päästää siitä irti. Sivusilmällä mä vilkaisen syrjemmässä seisovaa Rasmusta ja mietin, että sen kohtaaminen on kuitenkin ollut helpotus. Se ei vaikuta siltä, että se nujertaisi Jusun arkaa omaa tahtoa.
”Ta hand om dig”, vaadin Jusua. ”Och kom till Otnäs, asså du måste besöka mig också.”
Jusu nyökkää ja hymyilee, ja mä uskon sen jossakin kohti kuitenkin irroittautuvan Kalla-kuplastaan sen verran, että se tulee käymään. Ja jos ei, mä mietin vähän katkerana mutta ennen kaikkea surumielisenä, tiedänpä, että sillä on kaikki hyvin vaikka me ei enää pidettäisi yhtä niin kuin ollaan tehty seitsemänvuotiaista saakka.
Ajat muuttuu ja ihmissuhteet kuihtuu.
Mä huokaisen syvään ja asetun paikalleni puolityhjässä linja-autossa. Seuraan vielä ikkunasta, kuinka Josefinan selkä loittonee Rasmus vierellään.
Perjantai, 14. joulukuuta 2018
Josefina ei takuulla tajua sitä itse, mutta se on jollakin tapaa muuttunut kuluneen vuoden aikana. Mä olen huomannut merkkejä siitä jo aikoja sitten. Mun ihana lapsuudenystäväni, se, jota opettajatkin on kautta aikojen kutsuneet mun tummaksi kaksosekseni (me istuttiin ja kuljettiin aina vierekkäin ja oltiin opettajien puheissa Ljusa och Bruna, Blyga och Pigga, Hannaojusu ja Jusuohanna), elää ihan uutta elämää, ja se tuntuu tekevän sille hyvää.
Mä en kuitenkaan ole varma, tekeekö se meidän ystävyydelle hyvää.
Jusu on ihana tyyppi. Se on mun läheisin lapsuudenystäväni, sellainen, jonka kanssa mä olen kasvanut. Me ollaan haaveiltu yhdessä kaikki naiivit lapsuus- ja teiniaikaiset kuvitelmat siitä, millaista elämä aikuisena oikein on, ja sitten me ollaan tahoillamme myös kohdattu todellisuuden rajat. Musta esimerkiksi ei koskaan tule maailmankuulua taiteilijaa, joka asuu New Yorkissa, tekee päivisin juoksulenkkejä Central Parkissa ja kiertelee iltaisin glamööristi taidegallerioiden avajaisissa vastaanottamassa ihailua. Mä olenkin teekkari, jolla on harvoin sekä aikaa että inspiraatiota maalata, tai sitten sellaisina harvoina hetkinä on niin kova krapula että maalien haju ei kerta kaikkiaan käy päinsä. Jususta puolestaan ei tule… hmm. Mä en oikeastaan ole täysin varma, mitä sen perimmäiset haaveet ovat olleet.
”Jag tror att han är snart här.”
”Oo, så spännande.”
Mä tarkastelen Jusua, kun se hääräilee yksikätisenä keittiössä. Ei sen tarvitsisi tehdä mitään, sillä kaikki on jo valmiina, mutta se puuhastelee silti, koska se on liian levoton ollakseen paikallaan. Siinä asiassa se ei ole muuttunut lainkaan. Nyt rauhattomuuteen on kietoutunut jotakin kepeää, iloista, onnellista. Ihastusta. Epäuskoista, hämmentynyttä ihastusta.
Jusulla on poikaystävä. Se on matkalla meidän luokse, ja mä olen kyllä utelias näkemään sen.
Salaa mä olen vähän muutakin. Niin paljon kuin mä Jususta pidänkin, mun on myönnettävä, että mua hämmästyttää, että joku seurustelee sen kanssa. Jusunkaltaiset tyypit ovat niitä, joiden kohdalla on poikkeuksellisen suuri riski siihen, että niiden seurustelukumppanit on tavalla tai toisella outoja hyypiöitä. Joko ne on dominoivia ääliöitä, jotka tuntevat mielihyvää saadessaan helposti hallittavan pikkuvaimon. Jusut alistuvat herkästi ja ovat vieläpä kiitollisia, kun niihin käytetään valtaa, koska ne sekoittavat sen kiintymykseen. Toinen todennäköinen vaihtoehto, jonka mä kieltämättä odotan nyt tapaavani, on sellainen vähän omituinen peräkammarista tai kellarikomerosta esiin ryöminyt nörttipoika, joka ei vieläkään voi käsittää onneaan, kun joku muu nainen kuin sen äiti sattuu puhumaan sille ensimmäistä kertaa elämässään.
Älkää käsittäkö väärin! Jusuhan on musta sievä kuin mikä ja mä pidän siitä, mutta mä olenkin tuntenut sen vuoooosien ajan enkä siksi pidä sitä tylsänä ja hengettömänä. Joku uudempi tuttavuus taas voisi hyvin pitää, eikä sellainen ole mikään markkinavaltti deittimaailmassa.
Ovikello soi. Musta on ihmeellistä, miten ovikellossa voikin olla empivä sävy, mutta mä olen ihan varma, että nyt on. Mun ennakkokäsitys Jusun Rasmuksesta muotoutuu yhä onnettomammaksi. Valmistelen itseäni henkisesti kohtaamaan oikean meganörtin.
”Hei!” Jusun eteisestä kantautuva ääni on vähän hengästynyt, ja mun tekee mieli naurahtaa, kun mä kuulen, miten onnessaan se on jännityksensä alla tervehtiessään ihkaomaa poikaystäväänsä. Kun on tuntenut toisen riittävän kauan, voi kuulla sellaisia asioita kolmekirjaimisista sanoista.
”Tule sisään, Aliisa on töissä ja ruoka on valmiina ja Hanna on…”
”Täällä mä olen”, heläytän Jusun höpinän jatkeeksi ja astahdan keittiön kulman takaa näkyville.
Hymyilen Rasmus Alsilalle, joka seisoo eteiskäytävän päässä. Sen kasvot asettuvat vähän hapuillen sellaiseen ilmeeseen, joka sanoo: kas, hei vaan, jännittävä tavata sinut ja toivottavasti en tuota pettymystä ja mä nyt sitten seukkailen sun ikiaikaisen bestiksesi kanssa. Perässä roikkuu melkein anteeksipyyntö. Jestas! Onko jusumpaa poikaa nähty?
Ääneen se sanoo:
”Moi! Mä oon siis Rasmus.”
”Kiva nähdä! Mä oon Hanna”, vastaan iloisesti ja olen rehellisen hämmästynyt näkemästäni, mutta yritän hillitä ilmeitäni.
Rasmus ei ole mikään nolo ja hikinen kammarinörtti. Ei, se on siistin ja aikuisen näköinen. Se laskee tietokonelaukun lattialle ja riisuu kohtalaisen hyvin istuvan villakangastakkinsa, jonka alta paljastuu asiallinen kauluspaita. Mä tiedän, että tyyppi on tullut suoraan töistä, ja näköjään se tekee jotakin muuta kuin hienhajuisia tallihommia. Ikinä en sitä ääneen sanoisi, mutta musta tuntuu yhtäkkiä, että tässä tyypissä on sittenkin enemmän makuu- kuin peräkammaripotentiaalia. Sellaisella vähän hajamielisen utuisella mutta varmaan pohjimmiltaan suoraviivaisella tavalla.
”Miten meni töissä?” Jusu kysyy poikaystävältään, kun me ollaan päästy ruoan ääreen.
Rasmuksen katse kääntyy salaattiottimesta sen tyttöystävään, ja vaikka se kohauttaa yhdentekevästi olkiaan niin kuin töissä ei olisi tapahtunut kerrassaan mitään mielenkiintoista, sen ilmeessä on aavistus lämmintä hymyä.
Ja mä tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi ja ennen kaikkea ystäväksi, kun mun vatsanpohja keikahtaa tympääntyneesti.
Alan totisesti ymmärtää, miksi Jusun vierailut mun luonani Otaniemessä ovat monen viime kuukauden ajan jääneet pelkiksi puheiksi.
Se on hirveän tyytyväinen elämäänsä täällä. Sillä on oma hevonen, mukavat oltavat uudessa kodissaan hilpeän kämppiksen kanssa ja tämä Rasmus, joka katsoo sitä niin kuin se olisi heittämällä paras asia koko maailmassa. Jusu vastaa selvästi tunteeseen, vaikka kainosteleekin, kun mä olen paikalla. Mä pidän visusti huolen, että mun kasvoilla säilyy neutraaliin kallistuva myötäonnellinen ilme, mutta kyllä mä voin rehellisesti myöntää itselleni olevani negatiivisesti yllättynyt. Kaikista mun ystävistä mä olisin kuvitellut, että Jusu Rosengård säilyisi kuvioissa aina eikä koskaan antaisi elämän tulla meidän väliin. Nyt se on kuitenkin alkanut jakaa vilpitöntä ja nöyrää kiintymystään niin moneen suuntaan, että multa on kyllä taatusti leikattu pois aika siivu.
En mä enää kaipaakaan sellaista ystävää, jonka kanssa kyhjötetään yhdessä kaikki liikenevä vapaa-aika. Ne ajat on ohi, kun bestiksen kanssa ajatellaan samoja asioita, puhutaan yhteisiä lauseita ja muodostetaan jaettuja mielipiteitä.
Mä vaan haluaisin, että Jusu muistaisi mun olemassaolon muulloinkin kuin silloin, kun mä itse otan siihen yhteyttä ja ilmoitan, että aion tupsahtaa sen luokse kylään.
Jossain kohti Jusun hauskannäköinen Rasmus katsoo mua kohteliaana ja kysyy:
”Niin mihin aikaan sun bussi lähtikään?”
Se on tietenkin luvannut heittää mut autollaan Murronmaan bussiasemalle saakka, vaikka se juuri tulikin niiltä suunnilta töistä. Tietysti Jusun kumppani on huomaavainen ja avulias. No, mä muistutan itselleni, sata kertaa parempi niin kuin joku dorka, joka hyväksikäyttäisi mun rakasta kilttiä ystävääni ja nuijisi sen itsetunnon syvälle maapallon ytimeen. Siellä se sulaisi pois (eikä sitä alunperinkään ole kovin paljon).
Mä väläytän Rasmukselle valoisan hymyn.
”Kymmentä vaille seitsemän. Miten paljon aikaisemmin meidän pitää lähteä?”
Jusu ja Rasmus miettivät asiaa hetken keskenään, sillä tavalla sopuisasti, ja sitten ne pohdiskelevat menisikö Murronmaalla sopivasti niihin aikoihin mitään kivaa elokuvaa, jonka ne menisi katsomaan.
”Tai tietysti me voidaan käydä joulumarkkinoilla”, Jusu sanoo suupielet nykien. ”Sun lempi-ihmisesi Aliisa on nyt siellä töissä jossakin kojussa.”
Mun kulmat nytkähtävät vähäsen. Ilmeisesti tämä nykyinen Josefina Rosengård jo kiusoittelee sujuvasti kohtalaisen tuoretta poikaystäväänsä. Puoliksi odotan, että Jusu pyytää heti perään anteeksi, mutta pahoittelua ei kuulu. Hymyilen pienesti lautaseni suuntaan. Jopas jotakin.
Menomatkalla kohti Murronmaata mä istuskelen takapenkillä ja pistän merkille, miten Jusu silloin tällöin sipaisee ohimennen Rasmuksen kättä, kun se vaihtaa vaihteita tai säätää ilmastointia. Silloin mä olen vähän huvittunut, hitusen vaivaantunut ja ehkä pikkuhippusen verran kateellinenkin. Tunteapa noin suurta hellyyttä jotakin kohtaan ja saada sille vastakaikua.
Kaiken muun alla mä huomaan kuitenkin olevani iloinen. Jususta on kovin helppo olla huolissaan, koska se on niin totaalisen surkea pitämään huolta itsestään ja siitä, miten häntä sopii kohdella. Murronmaan linja-autoasemalla mä halaan mun ystävääni pitkään ja hartaasti. Silloin musta tuntuu, etten mä oikeastaan halua päästää siitä irti. Sivusilmällä mä vilkaisen syrjemmässä seisovaa Rasmusta ja mietin, että sen kohtaaminen on kuitenkin ollut helpotus. Se ei vaikuta siltä, että se nujertaisi Jusun arkaa omaa tahtoa.
”Ta hand om dig”, vaadin Jusua. ”Och kom till Otnäs, asså du måste besöka mig också.”
Jusu nyökkää ja hymyilee, ja mä uskon sen jossakin kohti kuitenkin irroittautuvan Kalla-kuplastaan sen verran, että se tulee käymään. Ja jos ei, mä mietin vähän katkerana mutta ennen kaikkea surumielisenä, tiedänpä, että sillä on kaikki hyvin vaikka me ei enää pidettäisi yhtä niin kuin ollaan tehty seitsemänvuotiaista saakka.
Ajat muuttuu ja ihmissuhteet kuihtuu.
Mä huokaisen syvään ja asetun paikalleni puolityhjässä linja-autossa. Seuraan vielä ikkunasta, kuinka Josefinan selkä loittonee Rasmus vierellään.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 17.12.18 17:11
Paljon puhetta pipareista
Maanantai, 17. joulukuuta 2018 #jusmus
Mä olin ehkä vähän höperö jouluihminen, mutta sitten oli Aliisa, joka sai mut vaikuttamaan täydellisen järjelliseltä. Olisittepa nähneet Rasmuksen ilmeen, kun se tuli käymään Aliisan jouluvimman iskettyä asuntoon hurrikaanin lailla! Noidan tytär oli oksentanut joulua, glitteriä ja härpäkkeitä jokaiselle vapaalle pöytäpinnalle yhteisiä tiloja myöten ja ripustellut valoja sinne ja tänne.
"Aika... jouluista", Rasmus kommentoi ihailtavan neutraalisti, ja mä hymyilin sille velmusti.
Oli munkin huoneessa vähän joulua, mutta pari tuikkukippoa, yhdet tunnelmavalot ja joulutähti ikkunalla eivät vaikuttaneet yhtään liiallisilta, kun siirtyi sinne olohuoneen yltäjouluisuudesta. Mä en edes pistänyt mitään joululauluja soimaan. Niitä ehtisi sitten myöhemminkin, tai ehkä ne voisi tyystin unohtaa. Ne jäisivät kuitenkin turhauttavalla tavalla soimaan korvissa. Sen sijaan mä kyllä ylipuhuin Rasmuksen piparipuuhiin.
Ja mä tarkoitin ihan oikeaa leipomista. Mä halusin tehdä piparkakkutalon, koska sellainen oli aina tehty kotikotonakin.
Se ei ollut ihan kauhean hyvä idea.
"Miksi me ikinä ryhdyttiin tähän?" parkaisin tuskastuneena.
"Koska sä halusit", Rasmus muistutti. Mä mulkaisin sitä julmistuneena. Oli silläkin tässä asiassa joku vastuu.
"Mikset sä sanonut ettei meidän kannata kun me ei osata!" tivasin nyreänä.
"En mä arvannut että me ollaan näin huonoja", Rasmus puolustautui suupielet vähän nytkähdellen.
Sitä katsellessa muakin nauratti, kunnes mä käänsin katseeni nippa nappa pystyssä pysyviin piparkakkuseiniin. Voin kertoa, että sen talon nurkista veti ja katto vuoti.
"Mun siskon lapsetkin tekee hienompia piparkakkutaloja kuin me”, huokaisin, kun meidän tönö sortui kolmatta kertaa. Siinä huokaisussa oli vähän hymyäkin, mutta ehdottomasti myös pettymystä. Miten tämä voikin olla niin hankalaa?
"Ne on saaneet enemmän harjoitusta."
"Ne on neljä ja puoltoista."
"Ai", Rasmus sanoi ja oli hetken hiljaa. “Jos sulla olisi molemmat kädet käytettävissäsi…”
Mä naurahdin.
“Sä puhut ihmiselle, joka polttaa suunnilleen keitinvedenkin pohjaan. Leipominen ei ole yhtään enempää mun vahvuus kuin kokkaaminen”, analysoin hyvin realistisesti.
Rasmus pohti pienen tovin. Se ymmärsi kai, ettei se voinut kiistää mun arviotani omista kyökkikyvyistäni, koska se oli ehdottoman tosi tuomio, mutta se yritti kuitenkin vielä viimeistä puolustuspuheenvuoroa:
"No, mä olen melko varma, että me ratsastetaan paremmin kuin ne."
"Vielä", mä tyrskähdin. "Kohta ne päihittää meidät siinäkin."
Rasmus ei uskonut, mutta se ei tuntenutkaan mun isosiskoa. Se oli taikuri, kasvattajanakin. Vilhelminan lapset osaisi seitsemää kieltä, ennen kuin ne edes menisi kouluun, ja siinä sivussa ne soittaisivat neljää instrumenttia ja hallitsisivat vähintään kahden urheilulajin, no, pikkulasten kisoja. Aikuisina ne kilpailisivatkin sitten Olympialaisissa, ja jos niiden morfar ja mormor voisi vaikuttaa lajiin, niin tietenkin esteratsastuksessa.
“Olisikohan meidän viisasta vaan luovuttaa?” huokaisin lopulta, kun meidän surkea piparkakkumörskämme ei kerta kaikkiaan tahtonut pysyä pystyssä.
Miten typerä ehdotus! Se, että mä olin päästänyt sellaisen hupsuuden lipeämään suustani, kertoi, etten mä ehkä sittenkään tuntenut Rasmus Alsilaa ihan perinpohjin. Mun poikaystävä katsoi mua sen näköisenä, ettei sellainen tullut kuuloonkaan.
“Luovuttaa? Ei kun kyllä tästä talo tulee”, tuo päämäärätietoinen rakennusmestari ilmoitti. “Jos sun siskon lapset pystyy siihen niin kyllä mekin.”
Mä nauraa hykertelin ja istahdin sitten takaisin pöydän ääreen Rasmuksen vierelle. Annoin sen puuhastella piparijuttujaan. Itse nojasin leukani vasempaan käteeni, jonka kyynerpää nojasi pöytään, ja katselin ankarasti keskittyvää rakentelijaa haaveellisena. Välillä Rasmus pyysi mua pitelemään jotakin osaa pystyssä, ja silloin mä tietenkin tein niin enkä vain nojaillut. Mulla ei ollut mitään sitä vastaan, että se vähän komenteli mua. Mulla ei ollut mitään sitäkään vastaan, että se oli niin komea. Mun oli pakko muiskauttaa pusu sen poskelle siitä huolimatta, että mua vähän huoletti, häiritsisinkö niin tekemällä sen keskittymistä.
Mutta ei. Rasmus oli päättänyt saada piparkakkutalon pysymään pystyssä, ja niin se sitten vaan pystytti sen. Mä katsoin ilahtuneena taloa, mutta vielä haltioituneempi mä olin katsellessani sen rakentajaa.
“Me tehdään tästä kyllä jokavuotinen perinne!” mä kehräsin ja pussasin taas poikaystävääni palkaksi sen periksiantamattomasta uurastuksesta.
“Ei kyllä tehdä”, Rasmus sanoi nopeasti, mutta sitten sen ilme meni merkilliseksi.
Mä luulen, että se tajusi saman kuin mä: jokavuotinen perinne tarkoitti, että jouluja ja piparkakkutaloja tulisi lisää. Yhteisiä jouluja. Mä punastuin ja kävelytin sormeni harhautukseksi poikaystäväni farkkujen peittämälle reidelle ja siitä kohti vyönlenkkejä.
“Okei, voidaan me tehdä”, Rasmus päätti vikkelästi ja mä henkäisin vasten sen huulia, kun se kumartui vikkelästi suutelemaan multa järjen vähän sumeaksi.
Mä annoin käteni liukua yhä ylemmäs, ja sivusilmällä ja puolikkaalla mielellä tajusin ihmetellä, missä vaiheessa olin sotkenut käteni jauhoihin, jotka nyt täplittivät Rasmuksen housujen ja paidan kankaita. Se ajatus ei ollut kovin pitkäkestoinen, koska huiskis! se katosi jonnekin tärkeämpien juttujen tieltä. Mun käteni löysi paikkansa Rasmuksen niskantakaa.
“Me nähdään vasta”, mä aloitin vähän hengästyneenä, mutten osannutkaan laskea, monenko päivän päästä me seuraavan kerran näkisimme toisemme. Rasmus oli lähdössä Saksaan, ja sitten mä olisinkin jo Rosengårdissa joulunvietossa, kun se palaisi. Mä arvioin, etten voisi lähteä kartanolta ennen Tapaninpäivää. Se ei vaan olisi sopivaa.
“Mm, niinpä”, Rasmus mumahti nojaten otsaansa mun otsaan ja katsellen mua koiranpennunsilmillään aikamoisen intensiivisesti mun omiini.
“Ennen kuin me lähdetään. Sinne”, mä sanoin kyvyttömänä tarkentamaan, mitä sinne tarkoitti, mutta kyllähän Rasmus tiesi.
Dzelzainin linna odotti.
Maanantai, 17. joulukuuta 2018 #jusmus
Mä olin ehkä vähän höperö jouluihminen, mutta sitten oli Aliisa, joka sai mut vaikuttamaan täydellisen järjelliseltä. Olisittepa nähneet Rasmuksen ilmeen, kun se tuli käymään Aliisan jouluvimman iskettyä asuntoon hurrikaanin lailla! Noidan tytär oli oksentanut joulua, glitteriä ja härpäkkeitä jokaiselle vapaalle pöytäpinnalle yhteisiä tiloja myöten ja ripustellut valoja sinne ja tänne.
"Aika... jouluista", Rasmus kommentoi ihailtavan neutraalisti, ja mä hymyilin sille velmusti.
Oli munkin huoneessa vähän joulua, mutta pari tuikkukippoa, yhdet tunnelmavalot ja joulutähti ikkunalla eivät vaikuttaneet yhtään liiallisilta, kun siirtyi sinne olohuoneen yltäjouluisuudesta. Mä en edes pistänyt mitään joululauluja soimaan. Niitä ehtisi sitten myöhemminkin, tai ehkä ne voisi tyystin unohtaa. Ne jäisivät kuitenkin turhauttavalla tavalla soimaan korvissa. Sen sijaan mä kyllä ylipuhuin Rasmuksen piparipuuhiin.
Ja mä tarkoitin ihan oikeaa leipomista. Mä halusin tehdä piparkakkutalon, koska sellainen oli aina tehty kotikotonakin.
Se ei ollut ihan kauhean hyvä idea.
"Miksi me ikinä ryhdyttiin tähän?" parkaisin tuskastuneena.
"Koska sä halusit", Rasmus muistutti. Mä mulkaisin sitä julmistuneena. Oli silläkin tässä asiassa joku vastuu.
"Mikset sä sanonut ettei meidän kannata kun me ei osata!" tivasin nyreänä.
"En mä arvannut että me ollaan näin huonoja", Rasmus puolustautui suupielet vähän nytkähdellen.
Sitä katsellessa muakin nauratti, kunnes mä käänsin katseeni nippa nappa pystyssä pysyviin piparkakkuseiniin. Voin kertoa, että sen talon nurkista veti ja katto vuoti.
"Mun siskon lapsetkin tekee hienompia piparkakkutaloja kuin me”, huokaisin, kun meidän tönö sortui kolmatta kertaa. Siinä huokaisussa oli vähän hymyäkin, mutta ehdottomasti myös pettymystä. Miten tämä voikin olla niin hankalaa?
"Ne on saaneet enemmän harjoitusta."
"Ne on neljä ja puoltoista."
"Ai", Rasmus sanoi ja oli hetken hiljaa. “Jos sulla olisi molemmat kädet käytettävissäsi…”
Mä naurahdin.
“Sä puhut ihmiselle, joka polttaa suunnilleen keitinvedenkin pohjaan. Leipominen ei ole yhtään enempää mun vahvuus kuin kokkaaminen”, analysoin hyvin realistisesti.
Rasmus pohti pienen tovin. Se ymmärsi kai, ettei se voinut kiistää mun arviotani omista kyökkikyvyistäni, koska se oli ehdottoman tosi tuomio, mutta se yritti kuitenkin vielä viimeistä puolustuspuheenvuoroa:
"No, mä olen melko varma, että me ratsastetaan paremmin kuin ne."
"Vielä", mä tyrskähdin. "Kohta ne päihittää meidät siinäkin."
Rasmus ei uskonut, mutta se ei tuntenutkaan mun isosiskoa. Se oli taikuri, kasvattajanakin. Vilhelminan lapset osaisi seitsemää kieltä, ennen kuin ne edes menisi kouluun, ja siinä sivussa ne soittaisivat neljää instrumenttia ja hallitsisivat vähintään kahden urheilulajin, no, pikkulasten kisoja. Aikuisina ne kilpailisivatkin sitten Olympialaisissa, ja jos niiden morfar ja mormor voisi vaikuttaa lajiin, niin tietenkin esteratsastuksessa.
“Olisikohan meidän viisasta vaan luovuttaa?” huokaisin lopulta, kun meidän surkea piparkakkumörskämme ei kerta kaikkiaan tahtonut pysyä pystyssä.
Miten typerä ehdotus! Se, että mä olin päästänyt sellaisen hupsuuden lipeämään suustani, kertoi, etten mä ehkä sittenkään tuntenut Rasmus Alsilaa ihan perinpohjin. Mun poikaystävä katsoi mua sen näköisenä, ettei sellainen tullut kuuloonkaan.
“Luovuttaa? Ei kun kyllä tästä talo tulee”, tuo päämäärätietoinen rakennusmestari ilmoitti. “Jos sun siskon lapset pystyy siihen niin kyllä mekin.”
Mä nauraa hykertelin ja istahdin sitten takaisin pöydän ääreen Rasmuksen vierelle. Annoin sen puuhastella piparijuttujaan. Itse nojasin leukani vasempaan käteeni, jonka kyynerpää nojasi pöytään, ja katselin ankarasti keskittyvää rakentelijaa haaveellisena. Välillä Rasmus pyysi mua pitelemään jotakin osaa pystyssä, ja silloin mä tietenkin tein niin enkä vain nojaillut. Mulla ei ollut mitään sitä vastaan, että se vähän komenteli mua. Mulla ei ollut mitään sitäkään vastaan, että se oli niin komea. Mun oli pakko muiskauttaa pusu sen poskelle siitä huolimatta, että mua vähän huoletti, häiritsisinkö niin tekemällä sen keskittymistä.
Mutta ei. Rasmus oli päättänyt saada piparkakkutalon pysymään pystyssä, ja niin se sitten vaan pystytti sen. Mä katsoin ilahtuneena taloa, mutta vielä haltioituneempi mä olin katsellessani sen rakentajaa.
“Me tehdään tästä kyllä jokavuotinen perinne!” mä kehräsin ja pussasin taas poikaystävääni palkaksi sen periksiantamattomasta uurastuksesta.
“Ei kyllä tehdä”, Rasmus sanoi nopeasti, mutta sitten sen ilme meni merkilliseksi.
Mä luulen, että se tajusi saman kuin mä: jokavuotinen perinne tarkoitti, että jouluja ja piparkakkutaloja tulisi lisää. Yhteisiä jouluja. Mä punastuin ja kävelytin sormeni harhautukseksi poikaystäväni farkkujen peittämälle reidelle ja siitä kohti vyönlenkkejä.
“Okei, voidaan me tehdä”, Rasmus päätti vikkelästi ja mä henkäisin vasten sen huulia, kun se kumartui vikkelästi suutelemaan multa järjen vähän sumeaksi.
Mä annoin käteni liukua yhä ylemmäs, ja sivusilmällä ja puolikkaalla mielellä tajusin ihmetellä, missä vaiheessa olin sotkenut käteni jauhoihin, jotka nyt täplittivät Rasmuksen housujen ja paidan kankaita. Se ajatus ei ollut kovin pitkäkestoinen, koska huiskis! se katosi jonnekin tärkeämpien juttujen tieltä. Mun käteni löysi paikkansa Rasmuksen niskantakaa.
“Me nähdään vasta”, mä aloitin vähän hengästyneenä, mutten osannutkaan laskea, monenko päivän päästä me seuraavan kerran näkisimme toisemme. Rasmus oli lähdössä Saksaan, ja sitten mä olisinkin jo Rosengårdissa joulunvietossa, kun se palaisi. Mä arvioin, etten voisi lähteä kartanolta ennen Tapaninpäivää. Se ei vaan olisi sopivaa.
“Mm, niinpä”, Rasmus mumahti nojaten otsaansa mun otsaan ja katsellen mua koiranpennunsilmillään aikamoisen intensiivisesti mun omiini.
“Ennen kuin me lähdetään. Sinne”, mä sanoin kyvyttömänä tarkentamaan, mitä sinne tarkoitti, mutta kyllähän Rasmus tiesi.
Dzelzainin linna odotti.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 24.12.18 9:00
Rosengårdin joulu I
Jouluaatto
Ei siinä joulussa ollut mitään poikkeavaa, periaatteessa.
Silti se tuntui aivan valtavan erilaiselta kuin mikään aiempi. Mä en osannut arvata, mikä sen suurimman eron oikein teki. Tunnelma oli oikeastaan ihan samanlainen kuin aina: kartanossa oli tunnelmallisen hämärää ja enimmäkseen aivan rauhallista, ellei sitten sattunut osumaan Iriksen ja Felixin välittömään läheisyyteen. Jälkimmäisenä mainittu Felix tietysti oli vielä liian pieni ymmärtääkseen joulusta tuon taivaallista, mutta Iris oli isompi. Hänelle aaton odotus oli pitkä rupeama, ja niinpä meillä kaikilla riitti puuhaa, kun keksimme hänelle tekemistä.
Mä pidin Iriksestä. Se oli niin hirvittävän vilpitön, että mun oli helppo kuunnella sen höpinöitä ja ajatella, että sen maailma oli vielä ihanan pehmoinen. Iris oli hyväntahtoinen ja kaunismielinen; se kertoi iloisia tarinoita, kyseli hassuja kysymyksiä ja halusi kaikkien olevan hyväntuulisia kanssaan. Joskus se oli myös niin älyttömän tarkkanäköinen, että mua hämmästytti sen kyky havainnoida maailmaa ja ihmisiä ympärillään.
Vähän niin kuin silloin, kun mä leivoin sen kanssa joulutorttuja, ja se kysyi multa:
“Varför är momi ledsen?”
Se sai mut räpsäyttämään silmiäni vähän häkeltyneenä. Momi, Iriksen mormor, ei mun nähdäkseni ollut yhtään sen surullisempi kuin viime näkemällä. Nelivuotias pieni tyttö sai mut tarkkailemaan omaa äitiäni uudella tavalla, ja sitten mäkin huomasin sen. Äidissä oli jotakin erilaista. En ollut varma, oliko se surua, mutta muutaman kerran mä sain sen kiinni katselemasta mua levottomuutta herättävästi tai käyttäytymästä isää kohtaan säyseämmin kuin sillä oli tapana tai unohtuvan ajatuksiinsa. Joskus se näytti siltä, että se aikoi sanoa jotakin, mutta sitten se verhoutui taas hiljaisuuteen. Tekikö se eron koko Rosengårdin tuntuun?
Vai johtuiko kumma aavistus sittenkin Alexanderin poissaolosta? Isoveli oli saanut työpaikan Karla Falkencreutzin leivistä ja lähtenyt edeltävällä viikolla. Mä epäilin, että se pakeni sukujoulua, koska ei se ollut koskaan piitannut siitä. Ei se ollut ikinä piitannut mistään enemmän kuin omasta urastaan ja menestymisenmahdollisuuksista.
Vilhelmina sentään oli oma itsensä. Se oli innoissaan mun vuodenvaihteen reissustani ja opetti tarmokkaasti mut tekemään itselleni kampauksen. Sitten se pohti ainakin puoli tuntia, minkäsävyinen huulipuna imartelisi parhaiten minua ja asuani. Mä antauduin siskon nukkeleikkiin hyvilläni siitä, että meillä oli sellainen oma hetki, vaikka se sitten tarkoittikin sitä, että Vilhelmina uteli Rasmuksesta suunnilleen enemmän kuin mä oikeastaan edes tiesin.
Perinteetkään eivät muuttuneet. Me tehtiin tallihommat yhdessä koko porukalla, ja jopa Johannes, Vilhelminan hevosista mitään tietämätön aviomies, osallistui niihin puuhiin. Tai ehkä sitä ei enää voinut pitää täysin tietämättömänä, sillä se oli ollut meidän perheen jatketta jo vuosien ajan, ja silloin sitä vain oppi yhtä jos toistakin. Se oli merkillisen tarkka arvioimaan heinän määriä, ja niinpä se saikin yleensä pussittaa ja punnita niitä.
Me käytiin haudoilla. Kotiin palatessa isä sytytteli ulkoroihuja ja me muut jakaannuttiin kukin omiin hommiimme: mä leikitin Iristä, Vilhelmina kattoi pöytää, Johannes valmisti kalaruokia, äiti…
Mä en tiennyt, minne äiti katosi. Sen mukana oli kuitenkin hävinnyt myös Felix, joten en mä sitten huolestunut. Taaperoikäisille lapsille sattui vahinkoja; ehkä äiti pian palaisi mukanaan uudelleen puettu Felix. Eikä mulla oikeastaan ollut aikaa miettiä asiaa, sillä Iris alkoi käydä malttamattomaksi, ja mun oli otettava nokkelimmat keinoni käyttöön, jotta se pysyisi kirjaimellisestikin sukkahousuissaan. Se halusi hoputtaa joulupukin tuloa aikaistamalla joulusaunaa.
“Nej men Iris, han måste ju åka runt hela landet. Det tar tid.”
“Dumma tomten! Han borde komma hit först!”
“Iris, jag tror att snart kommer han inte alls”, varoitin, ja kaduin sanojani, kun näin aidon säikähdyksen pienen tytön silmissä.
Saunan jälkeen meille tupsahti vieraita. Tytti ja Jessi olivat jääneet Rosengårdiin viettämään joulua, ja heidät oli kutsuttu päivällispöytään. Tytti istui mun vieressäni, mistä mä olin iloinen, sillä en mä kyllä Jessin viereen olisi halunnut. Sillä oli sellainen tapa katsoa mua vähän kuin pilkaten, mitä Tytti puolestaan ei tehnyt, ei ainakaan yhtä usein.
Astioita ei oltu vielä ehditty kerätä pois pöydästä, kun oveen koputettiin.
Yhtäkkiä Iris-parkaa jännitti niin, että se katosi salin kauniin sohvan taakse piiloon. Mun poskille kohosi hento puna, kun mä tunnistin tämänvuotisen joulupukin Henrikiksi. Enhän mä nyt tietenkään enää ollut siihen pihkassa, niin kuin olin ollut silloin hupsuna teininä, kun komea nuori ratsuttaja meille palkattiin, mutta ujostelin sitä silti edelleen oikein pahan kerran.
”Oikea pukkien pukki”, mä kuulin Jessin kuiskaavan Tytille, ja sitten ne molemmat tirskahtivat. Mä yritin olla kuulematta sitä, vaikka myöhäistähän se tietysti jo oli.
Se oli sittenkin aivan mukava joulu, vaikka jossakin juuri tajunnan taka-alalla häilyikin jonkinlainen haikeuden aavistus. Ei mun joulusta kuitenkaan puuttunut mitään.
Paitsi Rasmus, jonka seuraa mä huomasin kaipaavani silloin, kun Iris jo alkoi nuokkua ja tunnelma kävi seesteisen hiljaiseksi. Mä poistuin yläkertaan heti kun se oli kohteliasta. Puristin sylissäni Rasmukselta saamaani aamutakkia, joka oli ihana ja huomaavainen lahja. Mä olin joskus sanonut, että Pitkän miehen kujalla oli usein viileää. Ikkunanpielistä kai veti vähän. Omassa huoneessani puin kauniisti laskeutuvan takin ylleni. Otin kömpelösti peilikuvan, jonka lähetin sydämen saattelemana poikaystävälleni.
Se vastasi sydänsilmäemojilla, joka sai mut tuntemaan itseni ihailluksi. Kietouduin takkiin ja tunteeseen. Pehmeä kangas tuntui miltei halaukselta, jota mä en voinut saada. Äänen saatoin kuitenkin kuulla, ja niinpä mä soitin Rasmukselle. Se oli oikeastaan aika vähäsanainen keskustelu, mutta ihana, ja sen jälkeen hymyilytti pitkään.
Juuri ennen nukahtamista mä ajattelin, että ehkä se kuitenkin selitti kaikki kummallisuudet. Se, ettei tämä enää ollut mun ainoa koti. Mulla oli mun soma asunto omituisine kämppiksineen, ja mulla oli Kalla, ja siellä hevonen, elämä ja poikaystävä. Siinä oli monta sellaista asiaa, joita mulla ei vielä viime vuonna tähän aikaan ollut ollut. Silloin paluu kartanolle jouluksi oli tuntunut vain paluulta kotiin jostakin, missä mun täytyi asua, halusin tai en. Nyt mä olin alkanut juurtua toiseenkin elämään, uuteen ja itsenäiseen.
Jouluaatto
Ei siinä joulussa ollut mitään poikkeavaa, periaatteessa.
Silti se tuntui aivan valtavan erilaiselta kuin mikään aiempi. Mä en osannut arvata, mikä sen suurimman eron oikein teki. Tunnelma oli oikeastaan ihan samanlainen kuin aina: kartanossa oli tunnelmallisen hämärää ja enimmäkseen aivan rauhallista, ellei sitten sattunut osumaan Iriksen ja Felixin välittömään läheisyyteen. Jälkimmäisenä mainittu Felix tietysti oli vielä liian pieni ymmärtääkseen joulusta tuon taivaallista, mutta Iris oli isompi. Hänelle aaton odotus oli pitkä rupeama, ja niinpä meillä kaikilla riitti puuhaa, kun keksimme hänelle tekemistä.
Mä pidin Iriksestä. Se oli niin hirvittävän vilpitön, että mun oli helppo kuunnella sen höpinöitä ja ajatella, että sen maailma oli vielä ihanan pehmoinen. Iris oli hyväntahtoinen ja kaunismielinen; se kertoi iloisia tarinoita, kyseli hassuja kysymyksiä ja halusi kaikkien olevan hyväntuulisia kanssaan. Joskus se oli myös niin älyttömän tarkkanäköinen, että mua hämmästytti sen kyky havainnoida maailmaa ja ihmisiä ympärillään.
Vähän niin kuin silloin, kun mä leivoin sen kanssa joulutorttuja, ja se kysyi multa:
“Varför är momi ledsen?”
Se sai mut räpsäyttämään silmiäni vähän häkeltyneenä. Momi, Iriksen mormor, ei mun nähdäkseni ollut yhtään sen surullisempi kuin viime näkemällä. Nelivuotias pieni tyttö sai mut tarkkailemaan omaa äitiäni uudella tavalla, ja sitten mäkin huomasin sen. Äidissä oli jotakin erilaista. En ollut varma, oliko se surua, mutta muutaman kerran mä sain sen kiinni katselemasta mua levottomuutta herättävästi tai käyttäytymästä isää kohtaan säyseämmin kuin sillä oli tapana tai unohtuvan ajatuksiinsa. Joskus se näytti siltä, että se aikoi sanoa jotakin, mutta sitten se verhoutui taas hiljaisuuteen. Tekikö se eron koko Rosengårdin tuntuun?
Vai johtuiko kumma aavistus sittenkin Alexanderin poissaolosta? Isoveli oli saanut työpaikan Karla Falkencreutzin leivistä ja lähtenyt edeltävällä viikolla. Mä epäilin, että se pakeni sukujoulua, koska ei se ollut koskaan piitannut siitä. Ei se ollut ikinä piitannut mistään enemmän kuin omasta urastaan ja menestymisenmahdollisuuksista.
Vilhelmina sentään oli oma itsensä. Se oli innoissaan mun vuodenvaihteen reissustani ja opetti tarmokkaasti mut tekemään itselleni kampauksen. Sitten se pohti ainakin puoli tuntia, minkäsävyinen huulipuna imartelisi parhaiten minua ja asuani. Mä antauduin siskon nukkeleikkiin hyvilläni siitä, että meillä oli sellainen oma hetki, vaikka se sitten tarkoittikin sitä, että Vilhelmina uteli Rasmuksesta suunnilleen enemmän kuin mä oikeastaan edes tiesin.
Perinteetkään eivät muuttuneet. Me tehtiin tallihommat yhdessä koko porukalla, ja jopa Johannes, Vilhelminan hevosista mitään tietämätön aviomies, osallistui niihin puuhiin. Tai ehkä sitä ei enää voinut pitää täysin tietämättömänä, sillä se oli ollut meidän perheen jatketta jo vuosien ajan, ja silloin sitä vain oppi yhtä jos toistakin. Se oli merkillisen tarkka arvioimaan heinän määriä, ja niinpä se saikin yleensä pussittaa ja punnita niitä.
Me käytiin haudoilla. Kotiin palatessa isä sytytteli ulkoroihuja ja me muut jakaannuttiin kukin omiin hommiimme: mä leikitin Iristä, Vilhelmina kattoi pöytää, Johannes valmisti kalaruokia, äiti…
Mä en tiennyt, minne äiti katosi. Sen mukana oli kuitenkin hävinnyt myös Felix, joten en mä sitten huolestunut. Taaperoikäisille lapsille sattui vahinkoja; ehkä äiti pian palaisi mukanaan uudelleen puettu Felix. Eikä mulla oikeastaan ollut aikaa miettiä asiaa, sillä Iris alkoi käydä malttamattomaksi, ja mun oli otettava nokkelimmat keinoni käyttöön, jotta se pysyisi kirjaimellisestikin sukkahousuissaan. Se halusi hoputtaa joulupukin tuloa aikaistamalla joulusaunaa.
“Nej men Iris, han måste ju åka runt hela landet. Det tar tid.”
“Dumma tomten! Han borde komma hit först!”
“Iris, jag tror att snart kommer han inte alls”, varoitin, ja kaduin sanojani, kun näin aidon säikähdyksen pienen tytön silmissä.
Saunan jälkeen meille tupsahti vieraita. Tytti ja Jessi olivat jääneet Rosengårdiin viettämään joulua, ja heidät oli kutsuttu päivällispöytään. Tytti istui mun vieressäni, mistä mä olin iloinen, sillä en mä kyllä Jessin viereen olisi halunnut. Sillä oli sellainen tapa katsoa mua vähän kuin pilkaten, mitä Tytti puolestaan ei tehnyt, ei ainakaan yhtä usein.
Astioita ei oltu vielä ehditty kerätä pois pöydästä, kun oveen koputettiin.
Yhtäkkiä Iris-parkaa jännitti niin, että se katosi salin kauniin sohvan taakse piiloon. Mun poskille kohosi hento puna, kun mä tunnistin tämänvuotisen joulupukin Henrikiksi. Enhän mä nyt tietenkään enää ollut siihen pihkassa, niin kuin olin ollut silloin hupsuna teininä, kun komea nuori ratsuttaja meille palkattiin, mutta ujostelin sitä silti edelleen oikein pahan kerran.
”Oikea pukkien pukki”, mä kuulin Jessin kuiskaavan Tytille, ja sitten ne molemmat tirskahtivat. Mä yritin olla kuulematta sitä, vaikka myöhäistähän se tietysti jo oli.
Se oli sittenkin aivan mukava joulu, vaikka jossakin juuri tajunnan taka-alalla häilyikin jonkinlainen haikeuden aavistus. Ei mun joulusta kuitenkaan puuttunut mitään.
Paitsi Rasmus, jonka seuraa mä huomasin kaipaavani silloin, kun Iris jo alkoi nuokkua ja tunnelma kävi seesteisen hiljaiseksi. Mä poistuin yläkertaan heti kun se oli kohteliasta. Puristin sylissäni Rasmukselta saamaani aamutakkia, joka oli ihana ja huomaavainen lahja. Mä olin joskus sanonut, että Pitkän miehen kujalla oli usein viileää. Ikkunanpielistä kai veti vähän. Omassa huoneessani puin kauniisti laskeutuvan takin ylleni. Otin kömpelösti peilikuvan, jonka lähetin sydämen saattelemana poikaystävälleni.
Se vastasi sydänsilmäemojilla, joka sai mut tuntemaan itseni ihailluksi. Kietouduin takkiin ja tunteeseen. Pehmeä kangas tuntui miltei halaukselta, jota mä en voinut saada. Äänen saatoin kuitenkin kuulla, ja niinpä mä soitin Rasmukselle. Se oli oikeastaan aika vähäsanainen keskustelu, mutta ihana, ja sen jälkeen hymyilytti pitkään.
Juuri ennen nukahtamista mä ajattelin, että ehkä se kuitenkin selitti kaikki kummallisuudet. Se, ettei tämä enää ollut mun ainoa koti. Mulla oli mun soma asunto omituisine kämppiksineen, ja mulla oli Kalla, ja siellä hevonen, elämä ja poikaystävä. Siinä oli monta sellaista asiaa, joita mulla ei vielä viime vuonna tähän aikaan ollut ollut. Silloin paluu kartanolle jouluksi oli tuntunut vain paluulta kotiin jostakin, missä mun täytyi asua, halusin tai en. Nyt mä olin alkanut juurtua toiseenkin elämään, uuteen ja itsenäiseen.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 25.12.18 9:55
Rosengårdin joulu II
Joulupäivä
Joulupäivänä kaikkien kuului nukkua pitkään, paitsi isän, joka hipsi aamuisen pimeyden turvin talliin. Tänä vuonna mä en saanut enää unta kerran aamuyöstä herättyäni, ja niinpä mä liityin sen seuraan. Se oli mukava, rauhallinen aamu, eikä enteillyt lainkaan sitä, millaisiin tunnelmiin päivä päättyisi. Me työskenneltiin lämminhenkisen hiljaisuuden vallitessa. Hevoset olivat tyynellä päällä, eivätkä edes tammoista komentelevaisimmat, Karro ja Belanti, rymistelleet. Kai niilläkin oli joulumieltä ja -rauhaa sielussaan.
Meidän palatessa kartanolle kukaan muu ei ollut vielä jalkeilla. Mä laitoin meille kahvin tippumaan ja istuin sitten katselemaan, kuinka isä keitti riisipuuroa. Välillä me vaihdettiin muutama vaimea sana, mutta muuten oli aivan hiljaista, ja mulla oli hyvin seesteinen olo. Tämä kaikki tuntui niin kotoisalta.
En mä tiedä, missä vaiheessa se joulupäivä sitten kääntyi jyrkkään alamäkiluisuun.
Ei varsinaisesti vielä silloin, kun mä näin äidin ja isän lähtevän perinteiselle joulupäivän ratsastukselle tänä vuonna ihan vain kahdestaan. Yleensä me lähdettiin koko porukan voimin, mutta nyt mä en voinut, Vilhelmina ei jaksanut ja Alexander oli ulkomailla. Oli vähän harmillista kuunnella, kuinka mun vanhemmat pohtivat, lähtisivätkö ne sitten ollenkaan. Ehkä se, että mä olin nyt itse niin höttöisen ihastuneessa vaiheessa, sai mut suremaan sitä, miten suuri mörkö kahdenkeskinen aika vaikutti mun vanhemmille olevan. Sinne ne kuitenkin lähtivät, metsään hevosineen, ja mä jäin tallin ovensuuhun katselemaan loittonevaa nelikkoa.
“Ääh, me taidettiin myöhästyä”, kuulin Tytin tokaisevan.
Käännyin katsomaan kaksikkoa, joka oli ilmestynyt tallin pihaan mun huomaamattani.
“Ei musta ehkä olisi ollutkaan ratsastamaan”, synkän näköinen Jessi puuskahti.
“Mitäs joit melkein koko pöntön viiniä.”
“Kerrankos sitä.”
”Niin, mitä sitä muutakaan jouluna tekisi, kun ei voi edes…”
Mulle ei koskaan selvinnyt, mitä Jessi ei voinut, sillä hän oli huomannut mut ja tuuppasi Tyttiä kipakasti kylkeen. Tytti, kumma kyllä, vaikeni, ja Jessi marssi pois paikalta. Me jäätiin Tytin kanssa siihen ja katseltiin toisiamme, tai pikemminkin Tytti katseli mua ja mä katselin kaikkea muuta kuin suoraan häntä.
”Harmi juttu toi sun käsi”, se sanoi äkkiä hyvin ystävällisesti.
”Hmm, niin”, ynähdin ja nyökkäsin.
”Oot kuitenkin saanut järjestettyä Tigrainen hoidon hyvin?” Tytti kyseli, kai kohteliaisuuttaan, tai koska se vaan oli rupattelevainen tyyppi.
”Joo”, sanoin, ja toivoin, etten punastunut lainkaan ajatellessani, että mä voisin sanoa poikaystäväni ratsastavan sitä. En sitten kuitenkaan sanonut, koska se olisi kuitenkin tuntunut vähän omituiselta. Oli kuin mä en olisi uskaltanut mainita Rasmusta ääneen siinä pelossa, että se jotenkin lakkaisi olemasta, jos mä puhuisin siitä liikaa.
Niinpä mä sanoinkin vaan:
”On hyvä, kun on avuliaita ja kykeneviä tuttuja siellä lähialueilla.”
”Niinpä, niinpä! Mitä Heidille kuuluu?” Tytti tiedusteli yhtäkkiä.
Mun suu napsahti kiinni. Mitä siihen pitäisi vastata, kun ei saanut kertoa sitä isointa asiaa, joka Heidin kuulumisia väritti?
”Hyvää”, sanoin sitten vain ja toivoin, että se piti paikkansa.
”No hyvä! Mä muuten ajattelin olla avuksi ja laitella jo päiväheinät jakovalmiuteen, niin että sun vanhemmat voi sitten palatessaan vaan viskellä ne hepoille”, Tytti vaihtoi itselleen tyypillisesti nopeasti aiheesta toiseen.
”Ahaa”, äännähdin. ”Voin vaikka auttaa.”
”Kivaa!”
Ja niin me mentiin talliin.
Jokin onni kai siinä oli matkassa, että me nyt päätettiin tehdä niin. Sisällä ei ollut montaakaan hevosta, mutta ne pari, joilla Tytti, Jessi ja Vilhelmina olisivat halutessaan liittyneet joulumaaston jatkeeksi, siellä kuitenkin vielä seisoivat. Ilmoitin Tytille, että loimittaisin ne ja veisin ulos. Aloitin Karrosta ja Qalantista, ja sitten lähdin oripuolelle.
Siellä mä pelästyin niin, etten tajunnut edes hälyttää Tyttiä paikalle.
De Hero olisi varmasti ollut Tytin ratsu. Iäkäs, arvokas kimo odotti mua kuitenkin silminnähden sairaan oloisena. Mä tunnistin ähkyn merkit, kun mä sellaiset näin, ja se oivallus puristi mun sisuskalut pieneksi hätääntyneeksi mytyksi. Ei, ei Heroa, mä mietin, ja sitten mä ajattelin ihan hirvittävän tuskastuneena, että minkä hevosen mä sitten ähkyjumalille muka mieluummin uhraisin? En yhtikäs mitään, en joulupäivänä enkä ikinä.
Siitä hetkestä eteenpäin kaikki oli omituisella tavalla sekä sumeaa että järkyttävän selkeää. Mun mieleen painui pieniä yksityiskohtia siitä ajasta, joka me Tytin kanssa odotettiin mun vanhempia ja eläinlääkäriä tietämättä, kuka ehtisi paikalle ensin. Hikinen ja tuskainen Hero, ahdistuneena kiroileva Tytti, paikalle kipakoin askelin marssiva Jessi, Vilhelminan kalpeat kasvot, ja sitten isän ääni, joka otti ohjat käsiinsä.
Äiti oli hiirenhiljaa sen jälkeen, kun oli ensin komentanut Vilhelminan ja Jessin hoitamaan maastosta palanneet ratsut, mutta koko ajan läsnä. Mä vilkuilin sitä välillä säikkynä. Äidin hiiskumaton hiljaisuus ja ilmeetön katse teki mulle viimeistään selväksi, että tässä oli tosi kyseessä.
”Se on vanha hevonen”, äiti yhtäkkiä sanoi, suomeksi, ja mä katsahdin Tyttiä jonka lellikki Hero oli.
Äiti tuijotti kuitenkin isää.
”Ja niin on Keelakin.”
Niin meillä tehtiin kohtalokkaita päätöksiä joulupäivänä. Yhden hevosen ähky koitui kahden hevosen kuolemaksi. Mua itketti ajatella sitä kylmää eleettömyyttä, johon kietoutuneena äiti jakoi kuolemantuomioita hevosille, jotka olivat olleet tallissa aina. Sekä Hero että Keela olivat vanhempia kuin mä, ja sitten niitä ei yhtäkkiä olisikaan. Äidin suu oli puristunut tiukaksi viivaksi ja ilme oli vakava, kun se katsoi isää, joka nyökkäsi yhtä totisen näköisenä.
Tytti halusi olla paikalla, kun Hero laitettaisiin pois, ja Vilhelmina oli hakenut Keelan tarhasta rapsuteltavakseen. Mä päätin, ettei mua sitten tarvittaisi, ja hoipuin ulos kirpeään pikkupakkaseen. Mun oli kohdattava terveitä, hyvinvoivia hevosia, ja niin mä kiersin tarhalta toiselle. Laraa mä pysähdyin rapsuttamaan ihan erityisesti, ja lähetin siltä päivittäiset kuvaterveiset Rasmukselle. Sitten mä tulin vilkaisseeksi Karron tarhalle. Siellä seisoi äiti, ja äiti näytti hyvin pieneltä ja itki. Musta tuntui kuin mä olisin nähnyt jotakin kiellettyä, enkä mä sitten koskaan maininnut asiaa kenellekään. Mä vain seisoin Laran luona toivoen, ettei mua huomattaisi.
Kartanolle palattuani mä painuin omaan huoneeseeni ja kielsin matkalla Iristä seuraamasta mua. Sellainen sai mut aina tuntemaan oloni pahaksi ihmiseksi, mutta juuri sillä hetkellä mä en kaivannut lapsen seuraa lainkaan.
Mä huomasin Rasmuksen vastanneen mun kuvaviestiin.
Rasmus
mitä laralle kuuluu? Ja sulle
Jusu
Lara voi hyvin
Sitten mä emmin pitkään.
Jusu
Meillä kuoli kaksi hevosta
Rasmus
mitä??
Jusu
Hero ja keela
Vanhukset
Herolla ähky ja keela sitten laitettiin samalla, kun sillä on ollut kaikenlaista
Noin vain. Ja, kummallista kyllä, ei se sitten tuntunutkaan musta sen kummemmalta, kun asiaa hetken mietin. Haikealta, tietysti, mutta ei maailmanlopulta.
Joulupäivä
Joulupäivänä kaikkien kuului nukkua pitkään, paitsi isän, joka hipsi aamuisen pimeyden turvin talliin. Tänä vuonna mä en saanut enää unta kerran aamuyöstä herättyäni, ja niinpä mä liityin sen seuraan. Se oli mukava, rauhallinen aamu, eikä enteillyt lainkaan sitä, millaisiin tunnelmiin päivä päättyisi. Me työskenneltiin lämminhenkisen hiljaisuuden vallitessa. Hevoset olivat tyynellä päällä, eivätkä edes tammoista komentelevaisimmat, Karro ja Belanti, rymistelleet. Kai niilläkin oli joulumieltä ja -rauhaa sielussaan.
Meidän palatessa kartanolle kukaan muu ei ollut vielä jalkeilla. Mä laitoin meille kahvin tippumaan ja istuin sitten katselemaan, kuinka isä keitti riisipuuroa. Välillä me vaihdettiin muutama vaimea sana, mutta muuten oli aivan hiljaista, ja mulla oli hyvin seesteinen olo. Tämä kaikki tuntui niin kotoisalta.
En mä tiedä, missä vaiheessa se joulupäivä sitten kääntyi jyrkkään alamäkiluisuun.
Ei varsinaisesti vielä silloin, kun mä näin äidin ja isän lähtevän perinteiselle joulupäivän ratsastukselle tänä vuonna ihan vain kahdestaan. Yleensä me lähdettiin koko porukan voimin, mutta nyt mä en voinut, Vilhelmina ei jaksanut ja Alexander oli ulkomailla. Oli vähän harmillista kuunnella, kuinka mun vanhemmat pohtivat, lähtisivätkö ne sitten ollenkaan. Ehkä se, että mä olin nyt itse niin höttöisen ihastuneessa vaiheessa, sai mut suremaan sitä, miten suuri mörkö kahdenkeskinen aika vaikutti mun vanhemmille olevan. Sinne ne kuitenkin lähtivät, metsään hevosineen, ja mä jäin tallin ovensuuhun katselemaan loittonevaa nelikkoa.
“Ääh, me taidettiin myöhästyä”, kuulin Tytin tokaisevan.
Käännyin katsomaan kaksikkoa, joka oli ilmestynyt tallin pihaan mun huomaamattani.
“Ei musta ehkä olisi ollutkaan ratsastamaan”, synkän näköinen Jessi puuskahti.
“Mitäs joit melkein koko pöntön viiniä.”
“Kerrankos sitä.”
”Niin, mitä sitä muutakaan jouluna tekisi, kun ei voi edes…”
Mulle ei koskaan selvinnyt, mitä Jessi ei voinut, sillä hän oli huomannut mut ja tuuppasi Tyttiä kipakasti kylkeen. Tytti, kumma kyllä, vaikeni, ja Jessi marssi pois paikalta. Me jäätiin Tytin kanssa siihen ja katseltiin toisiamme, tai pikemminkin Tytti katseli mua ja mä katselin kaikkea muuta kuin suoraan häntä.
”Harmi juttu toi sun käsi”, se sanoi äkkiä hyvin ystävällisesti.
”Hmm, niin”, ynähdin ja nyökkäsin.
”Oot kuitenkin saanut järjestettyä Tigrainen hoidon hyvin?” Tytti kyseli, kai kohteliaisuuttaan, tai koska se vaan oli rupattelevainen tyyppi.
”Joo”, sanoin, ja toivoin, etten punastunut lainkaan ajatellessani, että mä voisin sanoa poikaystäväni ratsastavan sitä. En sitten kuitenkaan sanonut, koska se olisi kuitenkin tuntunut vähän omituiselta. Oli kuin mä en olisi uskaltanut mainita Rasmusta ääneen siinä pelossa, että se jotenkin lakkaisi olemasta, jos mä puhuisin siitä liikaa.
Niinpä mä sanoinkin vaan:
”On hyvä, kun on avuliaita ja kykeneviä tuttuja siellä lähialueilla.”
”Niinpä, niinpä! Mitä Heidille kuuluu?” Tytti tiedusteli yhtäkkiä.
Mun suu napsahti kiinni. Mitä siihen pitäisi vastata, kun ei saanut kertoa sitä isointa asiaa, joka Heidin kuulumisia väritti?
”Hyvää”, sanoin sitten vain ja toivoin, että se piti paikkansa.
”No hyvä! Mä muuten ajattelin olla avuksi ja laitella jo päiväheinät jakovalmiuteen, niin että sun vanhemmat voi sitten palatessaan vaan viskellä ne hepoille”, Tytti vaihtoi itselleen tyypillisesti nopeasti aiheesta toiseen.
”Ahaa”, äännähdin. ”Voin vaikka auttaa.”
”Kivaa!”
Ja niin me mentiin talliin.
Jokin onni kai siinä oli matkassa, että me nyt päätettiin tehdä niin. Sisällä ei ollut montaakaan hevosta, mutta ne pari, joilla Tytti, Jessi ja Vilhelmina olisivat halutessaan liittyneet joulumaaston jatkeeksi, siellä kuitenkin vielä seisoivat. Ilmoitin Tytille, että loimittaisin ne ja veisin ulos. Aloitin Karrosta ja Qalantista, ja sitten lähdin oripuolelle.
Siellä mä pelästyin niin, etten tajunnut edes hälyttää Tyttiä paikalle.
De Hero olisi varmasti ollut Tytin ratsu. Iäkäs, arvokas kimo odotti mua kuitenkin silminnähden sairaan oloisena. Mä tunnistin ähkyn merkit, kun mä sellaiset näin, ja se oivallus puristi mun sisuskalut pieneksi hätääntyneeksi mytyksi. Ei, ei Heroa, mä mietin, ja sitten mä ajattelin ihan hirvittävän tuskastuneena, että minkä hevosen mä sitten ähkyjumalille muka mieluummin uhraisin? En yhtikäs mitään, en joulupäivänä enkä ikinä.
Siitä hetkestä eteenpäin kaikki oli omituisella tavalla sekä sumeaa että järkyttävän selkeää. Mun mieleen painui pieniä yksityiskohtia siitä ajasta, joka me Tytin kanssa odotettiin mun vanhempia ja eläinlääkäriä tietämättä, kuka ehtisi paikalle ensin. Hikinen ja tuskainen Hero, ahdistuneena kiroileva Tytti, paikalle kipakoin askelin marssiva Jessi, Vilhelminan kalpeat kasvot, ja sitten isän ääni, joka otti ohjat käsiinsä.
Äiti oli hiirenhiljaa sen jälkeen, kun oli ensin komentanut Vilhelminan ja Jessin hoitamaan maastosta palanneet ratsut, mutta koko ajan läsnä. Mä vilkuilin sitä välillä säikkynä. Äidin hiiskumaton hiljaisuus ja ilmeetön katse teki mulle viimeistään selväksi, että tässä oli tosi kyseessä.
”Se on vanha hevonen”, äiti yhtäkkiä sanoi, suomeksi, ja mä katsahdin Tyttiä jonka lellikki Hero oli.
Äiti tuijotti kuitenkin isää.
”Ja niin on Keelakin.”
Niin meillä tehtiin kohtalokkaita päätöksiä joulupäivänä. Yhden hevosen ähky koitui kahden hevosen kuolemaksi. Mua itketti ajatella sitä kylmää eleettömyyttä, johon kietoutuneena äiti jakoi kuolemantuomioita hevosille, jotka olivat olleet tallissa aina. Sekä Hero että Keela olivat vanhempia kuin mä, ja sitten niitä ei yhtäkkiä olisikaan. Äidin suu oli puristunut tiukaksi viivaksi ja ilme oli vakava, kun se katsoi isää, joka nyökkäsi yhtä totisen näköisenä.
Tytti halusi olla paikalla, kun Hero laitettaisiin pois, ja Vilhelmina oli hakenut Keelan tarhasta rapsuteltavakseen. Mä päätin, ettei mua sitten tarvittaisi, ja hoipuin ulos kirpeään pikkupakkaseen. Mun oli kohdattava terveitä, hyvinvoivia hevosia, ja niin mä kiersin tarhalta toiselle. Laraa mä pysähdyin rapsuttamaan ihan erityisesti, ja lähetin siltä päivittäiset kuvaterveiset Rasmukselle. Sitten mä tulin vilkaisseeksi Karron tarhalle. Siellä seisoi äiti, ja äiti näytti hyvin pieneltä ja itki. Musta tuntui kuin mä olisin nähnyt jotakin kiellettyä, enkä mä sitten koskaan maininnut asiaa kenellekään. Mä vain seisoin Laran luona toivoen, ettei mua huomattaisi.
Kartanolle palattuani mä painuin omaan huoneeseeni ja kielsin matkalla Iristä seuraamasta mua. Sellainen sai mut aina tuntemaan oloni pahaksi ihmiseksi, mutta juuri sillä hetkellä mä en kaivannut lapsen seuraa lainkaan.
Mä huomasin Rasmuksen vastanneen mun kuvaviestiin.
Rasmus
mitä laralle kuuluu? Ja sulle
Jusu
Lara voi hyvin
Sitten mä emmin pitkään.
Jusu
Meillä kuoli kaksi hevosta
Rasmus
mitä??
Jusu
Hero ja keela
Vanhukset
Herolla ähky ja keela sitten laitettiin samalla, kun sillä on ollut kaikenlaista
Noin vain. Ja, kummallista kyllä, ei se sitten tuntunutkaan musta sen kummemmalta, kun asiaa hetken mietin. Haikealta, tietysti, mutta ei maailmanlopulta.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 27.12.18 8:35
Jälleennäkeminen
27. joulukuuta 2018
Tätä mä olin ikävöinyt.
Sitä, miltä tuntui, kun Rasmus halasi mua.
Tuoksua, joka viipyili mun poikaystäväni iholla.
Sitä, miten se sekosi sanoissaan yrittäessään kuiskata mun korvaan yhtä aikaa oli ikävä ja hauska nähdä. Se päätyi sanomaan hauska ikävä ja mä nauroin.
Sitten mä pussasin sitä ja sanoin, että niin mustakin.
27. joulukuuta 2018
Tätä mä olin ikävöinyt.
Sitä, miltä tuntui, kun Rasmus halasi mua.
Tuoksua, joka viipyili mun poikaystäväni iholla.
Sitä, miten se sekosi sanoissaan yrittäessään kuiskata mun korvaan yhtä aikaa oli ikävä ja hauska nähdä. Se päätyi sanomaan hauska ikävä ja mä nauroin.
Sitten mä pussasin sitä ja sanoin, että niin mustakin.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 01.01.19 15:04
Miten he käyttäytyivät
Zenin gaalailta. Yhteiskirjoitus @Rasmus A. #jusmus
Miten Josefinaa hermostuttikaan! Siinä sitä oltiin, valmistautumassa juhliin fiineimmässä miljöössä, missä hän oli ikinä ollut, ja hän oli sentään syntynyt ja kasvanut kartanossa. Voi kunpa hänen asuvalintansa olisi onnistunut. Kunpa ehostus olisi yhtä virheetön kuin Vilhelminan tekemä. Kunpa hiukset pysyisivät kurissa. Siemaus kuohuviiniä, jonka he olivat korkanneet, ei onnistunut hälventämään huolia, mutta jotakin juhlan tuntua siinä oli.
Mekon kanssa Josefina tarvitsi apua. Niinpä hän pölähti kylpyhuoneesta poikaystävänsä luo. Rasmus ei ollut vielä vaihtanut vaatteitaan, mutta aivan hyvin he vielä ehtisivät täyteen juhlatällinkiin, kumpikin.
”Voisitko napittaa?” tyttö kysyi ja käänsi Rasmukselle odottavasti selkänsä. Levottomana hän vilkuili samalla peilikuvaansa.
Rasmuksen mielestä Josefina näytti niin kauniilta, että hänen oli nipistettävä itseään uskoakseen, että oli hereillä. Miten Josefina onnistuikin aina olemaan niin elegantti ja viehättävä, ja mitä Rasmus oli tehnyt ansaitakseen sellaisen naisen? Miehen sormet vähän haparoivat, kun hän astui Josefinan luo ja alkoi varovasti kiinnittää mekon nappeja.
“Näytät mielettömän upealta”, Rasmus sanoi itselleen epätyypillisen monisanaisesti saatuaan urakan päätökseen ja halasi Josefinaa kevyesti takaapäin.
“Hmm”, Josefina vain hymähti, mutta hymyili Rasmukselle peilin kautta. “Viimeistelen vielä kampauksen.”
Josefina livahti Rasmuksen halauksesta takaisin kylpyhuoneeseen, ja sillä välin Rasmus vaihtoi itse juhlavaatteisiin. Puku tuntui kiristävän vähän oudoista paikoista, vaikka peilikuva ei paljastanut mitään kummallista. Eihän se erikoisen hätkähdyttävä asukokonaisuus ollut, mutta toisaalta hätkähdyttäminen oli yksi viimeisistä asioista mitä Rasmus halusi tehdä.
Nähdessään Rasmuksen juhlapukimissaan Josefina henkäisi — sekä ihastuksesta että kauhistuksesta. Miten syötävän hyvältä toinen näyttikään… ja minkä kardinaalimokan hän olikaan tehnyt pukukoodin suhteen!
”Kära... upea smokki”, Josefina sanoi ja tunsi epätoivon nostavan päätään. ”Mutta pukukoodissa sanottiin vähintään frakki.”
Pari tuijotteli toisiaan katastrofimieliala silmäparista toiseen peilautuen.
”Sun pitäisi auttaa mua tollaisten asioiden kanssa”, Rasmus pihahti vähän hätääntyneenä. ”En mä ole hyvä pukukoodien kanssa!”
”Olisin mä auttanut, mutta enhän mä tiedä että sä tarvitset apua, jos sä et kysy”, Josefina henkäisi.
”Tosi kiva nyt mennä sinne”, Rasmus urahti, ja Josefina, joka näki toisen harmistuksen ja hätäännyksen sekaisen tunnetilan, kiirehti kaatamaan poikaystävälleen täytettä kuohuviinilasiin. ”Varmana katsovat nenänvartta pitkin että mikä urpo -”
”Eivät katso! Sä näytät upealta”, Josefina kiirehti kehumaan, ojensi lasin Rasmuksen käteen ja pelmahti itse suukkoetäisyydelle. ”Ja mä pidän huolen, ettet sä ehdi huomata jos joku törppö huokailee.”
Kalpeaan kultaan pukeutuneen tyttöystävän viehko hymy ja vikkelät suudelmat eivät täysin riittäneet rauhoittamaan Rasmusta, mutta kuitenkin riittävästi, että parivaljakko uskalsi kokonaisuudessaan istahtaa taksiin kuohuviinipullon loputtua.
”Oltaisiinhan me voitu jäädä vain huoneeseenkin”, Rasmus vielä haikaili niin hiljaa, ettei etupenkillä istuva Heidi (luultavasti) kuullut, mutta sai kohdeyleisöltään vastaukseksi vain torppaavan naurahduksen.
”Ehkä ihan hyvä, ettei jääty”, Josefina palasi aiheeseen vasta, kun Dzelzainin linna jo häämötti edessä. ”Kuinka usein pääsee tällaiseen paikkaan?”
”Odotapa kun näet tanssisalin”, Heidi hymähti.
“Pitääkö siellä tanssia?” Rasmuksen kysymys oli lannistunut huokaisu.
Heidi ja Josefina sen kun hykertelivät vastaukseksi. Rasmuksen ilme kävi epäluuloiseksi, mutta pian tilalle kohosi loisteliaan lokaation aiheuttama mieto uteliaisuus.
Oli hyvä, että mukana oli kaiken jo kertaalleen kokenut Heidi. Hänen seuransa turvin he välttivät monet potentiaaliset mokat, kuten eksymisen (Rasmukselta sellainen aina sujui) ja täydellisen sanattomaksi torveloksi jännittymisen (Josefinassa oli sitä vikaa). Toisaalta Heidin ankaran alkoholiton linja teki kontrastin nuorille hupsuille, jotka eivät sentään sammaltaneet tai kompuroineet, mutta tunsivat olonsa tavanomaista pirskahtelevammaksi. Ei sillä, että etenkään Rasmus olisi tavallisesti juuri pirskahdellut.
Oli vaikea käyttäytyä sovinnaisesti, kun oli salakavalasti lipsahtanut päihtymyksen puolelle ja vieressä istui upea seurustelukumppani. Välillä Rasmus tunsi Josefinan käden sipaisevan reittään, ja Josefina näki sivusilmällä poikaystävänsä unohtuvan katselemaan häntä. Illallinen lähestyi loppuaan, ja kummallekin alkoi olla selvää, etteivät he viettäisi vuodenvaihdetta muun juhlaväen seassa. Kepeä hiprakka ja lähestyvä keskiyön hetki villitsi.
Ruokailun jälkeen Josefinan ohimenevän nopea mutta ehdottoman paheellinen hymy ja korvanjuuressa henkäisty ajatus taksista ja majatalosta ei juuri auttanut keskittymään parhaillaan pidettyyn puheeseen.
”No hitto mennään”, Rasmus totesi kohta matalasti Josefinan korvanjuuressa.
”Mitä?”
”Majataloon.”
”Vuosi ei ole edes vaihtunut… voidaanko me muka…”
”Voidaan me. Ei kukaan huomaa, kaikki seuraa puhetta.”
Josefinan katse kiersi väenpaljoutta heidän ympärillään. Rasmus saattoi olla oikeassa. Josefina näki keskittyneitä katseita, joista yksikään ei suuntautunut heihin. Niinpä hän antoi kepeän virneen hipaista suupieltään ja nyökkäsi yhtä huomaamattomasti.
Niin kaksi nuorta livahti muiden katseita vältellen omille teilleen.
”Apua”, Josefina vinkaisi yhtäkkiä, ja Rasmus hidasti säikähtäneenä kulkuaan.
”Nyrjähtikö sulla nilkka vai??”
”Ei! Amanda katsoi tänne.”
Rasmus naurahti hermostuneena.
”Mä olen melko varma, että se hymyili”, Josefina jatkoi, ja hänen äänensä oli levoton ja silmät kauhistuneet.
”Eihän Amanda hymyile”, Rasmus huomautti kuivasti, mutta vilkaisi kuitenkin olkansa yli sinne, minne muu juhlaväki jäi kaksikon kulkeutuessa kohti omaa rauhaansa.
Se oli tietenkin totta. Silti… Josefina oli varma siitä, mitä oli nähnyt. Pahansuovan hymynkareen Amanda Sokan huulilla. Jos Josefina olisi osannut lukea ajatuksia, hän olisi tavoittanut seuraavat sanat: ujot on pahimpia.
Ujoja tai ei, kumpikin tunsi olonsa luontevimmaksi poissa väenpaljouden keskeltä. Kaksin nauru raikasi hieman rohkeammin ja keskustelu virtasi vapaantuneempana, kunnes se majatalon huoneen seinien sisäpuolella hiipui.
Jossakin vaihtui vuosi, mutta kaksi Kallan seudulla kohdannutta ei tiennyt siitä mitään.
Zenin gaalailta. Yhteiskirjoitus @Rasmus A. #jusmus
- c) Oliko tämä vissy- vai vodkashotti?:
- Mitä tapahtuu kun ilta etenee ja juomat vahvistuvat menon mukana? Vai jäätkö edes sinne saakka juhlimaan — jos et, niin mikä sai sinut lähtemään aiemmin? Huumori on valttia tässä tehtävässä!
Miten Josefinaa hermostuttikaan! Siinä sitä oltiin, valmistautumassa juhliin fiineimmässä miljöössä, missä hän oli ikinä ollut, ja hän oli sentään syntynyt ja kasvanut kartanossa. Voi kunpa hänen asuvalintansa olisi onnistunut. Kunpa ehostus olisi yhtä virheetön kuin Vilhelminan tekemä. Kunpa hiukset pysyisivät kurissa. Siemaus kuohuviiniä, jonka he olivat korkanneet, ei onnistunut hälventämään huolia, mutta jotakin juhlan tuntua siinä oli.
Mekon kanssa Josefina tarvitsi apua. Niinpä hän pölähti kylpyhuoneesta poikaystävänsä luo. Rasmus ei ollut vielä vaihtanut vaatteitaan, mutta aivan hyvin he vielä ehtisivät täyteen juhlatällinkiin, kumpikin.
”Voisitko napittaa?” tyttö kysyi ja käänsi Rasmukselle odottavasti selkänsä. Levottomana hän vilkuili samalla peilikuvaansa.
Rasmuksen mielestä Josefina näytti niin kauniilta, että hänen oli nipistettävä itseään uskoakseen, että oli hereillä. Miten Josefina onnistuikin aina olemaan niin elegantti ja viehättävä, ja mitä Rasmus oli tehnyt ansaitakseen sellaisen naisen? Miehen sormet vähän haparoivat, kun hän astui Josefinan luo ja alkoi varovasti kiinnittää mekon nappeja.
“Näytät mielettömän upealta”, Rasmus sanoi itselleen epätyypillisen monisanaisesti saatuaan urakan päätökseen ja halasi Josefinaa kevyesti takaapäin.
“Hmm”, Josefina vain hymähti, mutta hymyili Rasmukselle peilin kautta. “Viimeistelen vielä kampauksen.”
Josefina livahti Rasmuksen halauksesta takaisin kylpyhuoneeseen, ja sillä välin Rasmus vaihtoi itse juhlavaatteisiin. Puku tuntui kiristävän vähän oudoista paikoista, vaikka peilikuva ei paljastanut mitään kummallista. Eihän se erikoisen hätkähdyttävä asukokonaisuus ollut, mutta toisaalta hätkähdyttäminen oli yksi viimeisistä asioista mitä Rasmus halusi tehdä.
Nähdessään Rasmuksen juhlapukimissaan Josefina henkäisi — sekä ihastuksesta että kauhistuksesta. Miten syötävän hyvältä toinen näyttikään… ja minkä kardinaalimokan hän olikaan tehnyt pukukoodin suhteen!
”Kära... upea smokki”, Josefina sanoi ja tunsi epätoivon nostavan päätään. ”Mutta pukukoodissa sanottiin vähintään frakki.”
Pari tuijotteli toisiaan katastrofimieliala silmäparista toiseen peilautuen.
”Sun pitäisi auttaa mua tollaisten asioiden kanssa”, Rasmus pihahti vähän hätääntyneenä. ”En mä ole hyvä pukukoodien kanssa!”
”Olisin mä auttanut, mutta enhän mä tiedä että sä tarvitset apua, jos sä et kysy”, Josefina henkäisi.
”Tosi kiva nyt mennä sinne”, Rasmus urahti, ja Josefina, joka näki toisen harmistuksen ja hätäännyksen sekaisen tunnetilan, kiirehti kaatamaan poikaystävälleen täytettä kuohuviinilasiin. ”Varmana katsovat nenänvartta pitkin että mikä urpo -”
”Eivät katso! Sä näytät upealta”, Josefina kiirehti kehumaan, ojensi lasin Rasmuksen käteen ja pelmahti itse suukkoetäisyydelle. ”Ja mä pidän huolen, ettet sä ehdi huomata jos joku törppö huokailee.”
Kalpeaan kultaan pukeutuneen tyttöystävän viehko hymy ja vikkelät suudelmat eivät täysin riittäneet rauhoittamaan Rasmusta, mutta kuitenkin riittävästi, että parivaljakko uskalsi kokonaisuudessaan istahtaa taksiin kuohuviinipullon loputtua.
”Oltaisiinhan me voitu jäädä vain huoneeseenkin”, Rasmus vielä haikaili niin hiljaa, ettei etupenkillä istuva Heidi (luultavasti) kuullut, mutta sai kohdeyleisöltään vastaukseksi vain torppaavan naurahduksen.
”Ehkä ihan hyvä, ettei jääty”, Josefina palasi aiheeseen vasta, kun Dzelzainin linna jo häämötti edessä. ”Kuinka usein pääsee tällaiseen paikkaan?”
”Odotapa kun näet tanssisalin”, Heidi hymähti.
“Pitääkö siellä tanssia?” Rasmuksen kysymys oli lannistunut huokaisu.
Heidi ja Josefina sen kun hykertelivät vastaukseksi. Rasmuksen ilme kävi epäluuloiseksi, mutta pian tilalle kohosi loisteliaan lokaation aiheuttama mieto uteliaisuus.
Oli hyvä, että mukana oli kaiken jo kertaalleen kokenut Heidi. Hänen seuransa turvin he välttivät monet potentiaaliset mokat, kuten eksymisen (Rasmukselta sellainen aina sujui) ja täydellisen sanattomaksi torveloksi jännittymisen (Josefinassa oli sitä vikaa). Toisaalta Heidin ankaran alkoholiton linja teki kontrastin nuorille hupsuille, jotka eivät sentään sammaltaneet tai kompuroineet, mutta tunsivat olonsa tavanomaista pirskahtelevammaksi. Ei sillä, että etenkään Rasmus olisi tavallisesti juuri pirskahdellut.
Oli vaikea käyttäytyä sovinnaisesti, kun oli salakavalasti lipsahtanut päihtymyksen puolelle ja vieressä istui upea seurustelukumppani. Välillä Rasmus tunsi Josefinan käden sipaisevan reittään, ja Josefina näki sivusilmällä poikaystävänsä unohtuvan katselemaan häntä. Illallinen lähestyi loppuaan, ja kummallekin alkoi olla selvää, etteivät he viettäisi vuodenvaihdetta muun juhlaväen seassa. Kepeä hiprakka ja lähestyvä keskiyön hetki villitsi.
Ruokailun jälkeen Josefinan ohimenevän nopea mutta ehdottoman paheellinen hymy ja korvanjuuressa henkäisty ajatus taksista ja majatalosta ei juuri auttanut keskittymään parhaillaan pidettyyn puheeseen.
”No hitto mennään”, Rasmus totesi kohta matalasti Josefinan korvanjuuressa.
”Mitä?”
”Majataloon.”
”Vuosi ei ole edes vaihtunut… voidaanko me muka…”
”Voidaan me. Ei kukaan huomaa, kaikki seuraa puhetta.”
Josefinan katse kiersi väenpaljoutta heidän ympärillään. Rasmus saattoi olla oikeassa. Josefina näki keskittyneitä katseita, joista yksikään ei suuntautunut heihin. Niinpä hän antoi kepeän virneen hipaista suupieltään ja nyökkäsi yhtä huomaamattomasti.
Niin kaksi nuorta livahti muiden katseita vältellen omille teilleen.
”Apua”, Josefina vinkaisi yhtäkkiä, ja Rasmus hidasti säikähtäneenä kulkuaan.
”Nyrjähtikö sulla nilkka vai??”
”Ei! Amanda katsoi tänne.”
Rasmus naurahti hermostuneena.
”Mä olen melko varma, että se hymyili”, Josefina jatkoi, ja hänen äänensä oli levoton ja silmät kauhistuneet.
”Eihän Amanda hymyile”, Rasmus huomautti kuivasti, mutta vilkaisi kuitenkin olkansa yli sinne, minne muu juhlaväki jäi kaksikon kulkeutuessa kohti omaa rauhaansa.
Se oli tietenkin totta. Silti… Josefina oli varma siitä, mitä oli nähnyt. Pahansuovan hymynkareen Amanda Sokan huulilla. Jos Josefina olisi osannut lukea ajatuksia, hän olisi tavoittanut seuraavat sanat: ujot on pahimpia.
Ujoja tai ei, kumpikin tunsi olonsa luontevimmaksi poissa väenpaljouden keskeltä. Kaksin nauru raikasi hieman rohkeammin ja keskustelu virtasi vapaantuneempana, kunnes se majatalon huoneen seinien sisäpuolella hiipui.
Jossakin vaihtui vuosi, mutta kaksi Kallan seudulla kohdannutta ei tiennyt siitä mitään.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 02.01.19 16:56
Naps
2. tammikuuta 2019
Vuoden ensimmäinen katastrofi johtui varmasti siitä, että mä olin luokattoman huono kertomaan, mitä mä halusin. Kommunikointi ei ollut mun vahvimpia osaamisalueitani, ja aivan taatusti mä olin ollut jotenkin epäselvä. Ehkä mä olin mumissut, ja Aliisa ei ollut saanut selvää, tai ei ollut kuullut lainkaan, tai jospa mä olin tarkoittanut yhtä ja sanonut vahingossa toista.
Tietysti oli myös pieni mahdollisuus, että Aliisa ei ollut kuunnellut, mitä mä olin siltä pyytänyt, mutta sehän nyt oli tietenkin epätodennäköistä. Ainakaan Aliisa ei ollut tieten tahtoen tehnyt mulle kiusaa. Saattoihan se olla ilkikurinen, mutta ei ilkeällä tavalla.
Tai ehkä Aliisa ei oikeasti osannut, pieni ääni mun päässäni hiiskui, mutta sen mä mentaalihuusin kumoon: SIITÄ NYT EI AINAKAAN OLE KYSE, TIETYSTI ALIISA ON TAITAVA!!! Siitä ajatuksesta mä pidin itsepintaisesti kiinni.
Kunnes Aliisa sanoi, vasta saksittuaan mun hiuksia aika pitkään!!, ettei se ollut ikinä oikeastaan leikannut kenenkään hiuksia, mutta sen oli tehnyt niin kamalasti mieli.
Sitten se kehui mua ihanan avaramieliseksi kämppikseksi ja kiitteli, kun annoin sen kokeilla taitojaan, ja mun kasvot kivettyivät, koska niin kovasti mä yritin pitää epätoivoisen ja surkean ilmeen poissa niiltä.
"Tästä tuli nyt ehkä vähän lyhyempi kuin mä ensin ajattelin, tai siis mä leikkasin sen ensin hyvänmittaiseksi mutta siitä tuli hassun mallinen, niin mä vähän korjasin, ja sitten mun piti korjata toisaaltakin - mutta musta tää on hirveän kiva, siis mä tykkään kovasti, freesi ja varmasti kevyempi kuin ennen, ja sä näytät jotenkin vähän coolimmalta nyt, ehkä."
Aliisa papatti ja mä tarkastelin mun ilmeetöntä peilikuvaani ja porusin mielessäni. Mä olin kasvattanut mun tukkaa koko kallassaoloaikani, ja nyt se oli yhtä lyhyt kuin lähtötilanteessa, tai ehkä jopa lyhyempi. Hassua kyllä, mä hätäännyin ihan erityisesti siitä, että mä olin nähnyt Auburnin Sarahin leikanneen hiuksensa lyhyempään malliin. Mitä jos se kuvittelisi, että mä matkin sitä?
"Mitäs sanot? Musta aika hauskat tämmöset iltapuhteet tässä, tää oli mukavaa puuhaa! Voin leikata toistekin", Aliisa tarjoutui iloisena.
Kello oli 23:41 elikkä paras mahdollinen kotihiustenleikkuuaika. Aliisa oli alunperin tarjoutunut kampaajaksi tullessaan jostakin kotiin ja huomatessaan, että mä olin alkanut siivota sen meidän kämpillä mun poissaoloni aikana järkkäämien bileiden jälkiä. Kuulemma olin ihana kämppis ja ei mun olisi tarvinnut ja se halusi jotenkin korvata mun vaivannäön.
Näin se korvasi sen. Mun sydän kyynelehti valtoimenaan. Mä olin haaveillut pitkistä hiuksista, joita äiti oli aina pitänyt epäkäytännöllisinä ja etenkin mulle sopimattomina.
"Ihan kivat!" sanoin niin reippaasti kuin kykenin, eli aika ohuesti ja surkeasti, ja koska en uskaltanut myöntää omaa oikeaa mielipidettäni, jatkoin: "Mä en kyllä tiedä, pitääkö Rasmus niistä."
"Häh, sun hiuksethan ne on", Aliisa huomautti hilpeänä. "Mitä väliä. Sitä paitsi ihan kuin se huomaisi. Se pitää mistä vaan karvareuhkasta, joka nyt sattuu olemaan liitetty sun vartaloon."
Mun poskia kuumotti, ja ihan viimeistään sitten mä helahdin punakaksi, kun Aliisa hetken mietittyään truuttasi suustaan:
"Tai mistä mä tiedän sun poikaystävän karvoitusmieltymyksistä."
Aliisa hykerteli. Mä pureskelin huultani ja tunsin kovaa halua painaa jääpalapusseja poskiani vasten.
2. tammikuuta 2019
Vuoden ensimmäinen katastrofi johtui varmasti siitä, että mä olin luokattoman huono kertomaan, mitä mä halusin. Kommunikointi ei ollut mun vahvimpia osaamisalueitani, ja aivan taatusti mä olin ollut jotenkin epäselvä. Ehkä mä olin mumissut, ja Aliisa ei ollut saanut selvää, tai ei ollut kuullut lainkaan, tai jospa mä olin tarkoittanut yhtä ja sanonut vahingossa toista.
Tietysti oli myös pieni mahdollisuus, että Aliisa ei ollut kuunnellut, mitä mä olin siltä pyytänyt, mutta sehän nyt oli tietenkin epätodennäköistä. Ainakaan Aliisa ei ollut tieten tahtoen tehnyt mulle kiusaa. Saattoihan se olla ilkikurinen, mutta ei ilkeällä tavalla.
Tai ehkä Aliisa ei oikeasti osannut, pieni ääni mun päässäni hiiskui, mutta sen mä mentaalihuusin kumoon: SIITÄ NYT EI AINAKAAN OLE KYSE, TIETYSTI ALIISA ON TAITAVA!!! Siitä ajatuksesta mä pidin itsepintaisesti kiinni.
Kunnes Aliisa sanoi, vasta saksittuaan mun hiuksia aika pitkään!!, ettei se ollut ikinä oikeastaan leikannut kenenkään hiuksia, mutta sen oli tehnyt niin kamalasti mieli.
Sitten se kehui mua ihanan avaramieliseksi kämppikseksi ja kiitteli, kun annoin sen kokeilla taitojaan, ja mun kasvot kivettyivät, koska niin kovasti mä yritin pitää epätoivoisen ja surkean ilmeen poissa niiltä.
"Tästä tuli nyt ehkä vähän lyhyempi kuin mä ensin ajattelin, tai siis mä leikkasin sen ensin hyvänmittaiseksi mutta siitä tuli hassun mallinen, niin mä vähän korjasin, ja sitten mun piti korjata toisaaltakin - mutta musta tää on hirveän kiva, siis mä tykkään kovasti, freesi ja varmasti kevyempi kuin ennen, ja sä näytät jotenkin vähän coolimmalta nyt, ehkä."
Aliisa papatti ja mä tarkastelin mun ilmeetöntä peilikuvaani ja porusin mielessäni. Mä olin kasvattanut mun tukkaa koko kallassaoloaikani, ja nyt se oli yhtä lyhyt kuin lähtötilanteessa, tai ehkä jopa lyhyempi. Hassua kyllä, mä hätäännyin ihan erityisesti siitä, että mä olin nähnyt Auburnin Sarahin leikanneen hiuksensa lyhyempään malliin. Mitä jos se kuvittelisi, että mä matkin sitä?
"Mitäs sanot? Musta aika hauskat tämmöset iltapuhteet tässä, tää oli mukavaa puuhaa! Voin leikata toistekin", Aliisa tarjoutui iloisena.
Kello oli 23:41 elikkä paras mahdollinen kotihiustenleikkuuaika. Aliisa oli alunperin tarjoutunut kampaajaksi tullessaan jostakin kotiin ja huomatessaan, että mä olin alkanut siivota sen meidän kämpillä mun poissaoloni aikana järkkäämien bileiden jälkiä. Kuulemma olin ihana kämppis ja ei mun olisi tarvinnut ja se halusi jotenkin korvata mun vaivannäön.
Näin se korvasi sen. Mun sydän kyynelehti valtoimenaan. Mä olin haaveillut pitkistä hiuksista, joita äiti oli aina pitänyt epäkäytännöllisinä ja etenkin mulle sopimattomina.
"Ihan kivat!" sanoin niin reippaasti kuin kykenin, eli aika ohuesti ja surkeasti, ja koska en uskaltanut myöntää omaa oikeaa mielipidettäni, jatkoin: "Mä en kyllä tiedä, pitääkö Rasmus niistä."
"Häh, sun hiuksethan ne on", Aliisa huomautti hilpeänä. "Mitä väliä. Sitä paitsi ihan kuin se huomaisi. Se pitää mistä vaan karvareuhkasta, joka nyt sattuu olemaan liitetty sun vartaloon."
Mun poskia kuumotti, ja ihan viimeistään sitten mä helahdin punakaksi, kun Aliisa hetken mietittyään truuttasi suustaan:
"Tai mistä mä tiedän sun poikaystävän karvoitusmieltymyksistä."
Aliisa hykerteli. Mä pureskelin huultani ja tunsin kovaa halua painaa jääpalapusseja poskiani vasten.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 10.01.19 20:49
Klassinen tutun tuttu
Torstai, 10. tammikuuta 2019
Kämppiselämä ei ollut oikeastaan lainkaan hullumpaa, kun toisena asukkaana oli mukava ja (melkein päällekäyvän) ystävällinen Aliisa, joka myös piti hevosista. Me juteltiin niistä aika paljon, mikä ei varmaankaan ollut kovin yllättävää. Aliisalla oli kyllä hyviä kertomuksia kaikenlaisesta muustakin, kuten sen matkaopasajoista, mutta hevosjuttuihin mäkin pystyin aina vaivattomasti kantamaan oman korteni kekoon.
Joskus, niin kuin nyt, me tehtiin yhdessä ruokaa. Se oli hauskaa, koska Aliisa sai mut aina kokeilemaan jotakin ihan uutta, ja yleensä se myös pisti mut tekemään hommia itsekin, jolloin mä ehkä opinkin vähitellen jotakin uutta. Aliisan myötä mä tutustuin sellaisiin ruokalajeihin, joihin se oli hakenut inspiraatiota ympäri maailman, ja kai osa outouksista tuli ihan vain sen mukavasti hullusta mielikuvituksesta. Sitten meillä oli tapana joko katsoa jotakin sarjaa ja syödä, tai, niin kuin tänään, istua keittiösaarekkeen vierellä rupattelemassa.
Nyt mä kerroin Aliisalle Isabellan tarjouksesta. Aliisa naurahti.
“Ollapa niin taitava, että tarjottaisiin tollaisia diilejä. Että pääsee ulkomaille ja kaikki kulut maksetaan ja siinä sivussa sitten ratsastelee vähän – ja saa vielä palkkaa!” Aliisa maalaili, ja mä hieraisin kiusaantuneena niskaani.
“No en mä tiedä, onko se nyt niin siitä kiinni… mä olen aika tavallinen ratsastaja kuitenkin”, huomautin nolona. “Tai siis. En mikään kansainvälisten kilpakenttien tähtönen.”
“Vielä.”
“Ei varmaan ikinä.”
Mä näin Aliisan ilmeestä, että mä saisin pian ripityksen siitä, kuinka tällä asenteella en ikinä saavuttaisi mitään. Mä olin kuitenkin yhä niin kahden vaiheilla sen suhteen, halusinko mä saavuttaa sellaisia asioita, joihin mua jotenkin nyittiin ja tuupittiin hieman joka suunnasta. Äiti ja isä toivoivat suuria; Alexander usutti mua kilpailemaan itsensä kanssa (ja muistutti joka käänteessä, miten mä itse asiassa tulisin aina olemaan sitä huonompi); nyt Isabella antoi ehdotuksillaan olettaa, että uskoi mun pärjäävän vaikka sitten kansainvälisilläkin kentillä; Aliisa oli jo aikaa sitten saanut päähänsä, että sen elämäntehtävä oli sparrata mua näyttämään mun typerälle veljelleni, että se oli vuosikaudet nälvinyt mua ihan turhaan; ja Rasmus, joka ei koskaan painostanut, asetti toistuvasti mut samalle viivalle itsensä kanssa, ja mun mielestäni se oli vähän valheellista ja luonnosteli musta turhan pätevän kuvan.
Odotukset ja vaatimukset muodostuivat lopulta aika pienistä asioista. Sellaisista lausahduksista kuin:
“Oletko sä koskaan miettinyt, millaista olisi ratsastaa elääkseen?”
“Sä voisit valita miten vaan. Jos sä haet opiskelemaan niin pääset sisään ennemmin tai myöhemmin, mutta jos sä päättäisit ratsuttaa niin saisit kuitenkin asiakkaita.”
“Voisit joskus jatkaa äidin ja isän työtä.”
Ja sellaisista kummallisista tarjouksista ja ehdotuksista, kuin:
“Tulit mieleeni, kun mietin, kenen käsiin luottaisin nuorten hevosteni kilpailuttamisen nyt, kun olen itse niin kovin kiireinen.”
”Hei, tosta tulikin mieleen: hae Hannille töihin! Se tarvitsee ratsuttajaa talliinsa.”
Juuri nyt mä tuijotin Aliisaa, joka ripityksen sijaan päästi suustaan jälkimmäisen repliikin.
”Tai siis, jos sä kelpaat Isabella Sokalle, niin kyllä Hannikin sut palkkaisi”, Aliisa oli yhtäkkiä kovin innoissaan ideastaan ja ryhtyi kertomaan hevoskauppias Hanni Koistisesta, joka oli muutaman vuoden tauon jälkeen palannut alalle ja hankkinut toimitiloikseen kannattamattomana toimintansa lopettaneen ratsastuskoulun tallin.
Mä tiesin Hannista ennestään vain sen, että Aliisa oli hoitanut sen hevosia ja ratsastanutkin suunnilleen puolen vuosikymmenen ajan. Nyt Aliisa paukutti siitä mulle pitkän oppimäärän päähän yhdellä puheenvuorolla ja palasi sitten takaisin alkuun:
”... ja mä siis huomasin tänään FB:ssä, että se etsii nyt sitten hyppäävää ratsastajaa tiimiinsä. Ehkä se ei itse hyppää enää tai hevosia on paljon, mutta joka tapauksessa – sähän voisit harkita.”
Mä toljotin Aliisaa. Ymmärsikö se, mitä älyttömyyksiä se puhui? Että mä ratsastaisin työkseni hevosia tavoitellen niille arvonnousua, jotta mun työnantajani voisi myydä ne voitolla?
Varovaisesti mä ajattelin, että mä saattaisin pystyä sellaiseen. Mä voisin ottaa raakoja tai jäykistyneitä hevosia ratsastettavakseni ja notkistella ja ohjailla niistä sen verran miellyttävämpiä, että ne houkuttelisivat laajempaa koeratsastajien kirjoa. Se voisi kismittää äitiä: hänen tyttärensä kotitilan omien hevosten sijasta kilpailuttamassa sekalaisia myyntihevosia jonkun tavallisen Koistisen nimiin.
Vaikka enhän mä koskaan yrittänyt käydä äidin hermoille, tietenkään.
”Aliisa”, mä aloitin, ja vetosin samaan syyhyn kuin Isabellan tarjouksesta kieltäytyessäni: ”Mä luen pääsykokeisiin. Mä yritän päästä ihan muulle alalle kuin hevoshommiin. Tokkopa on hyvä hetki hypätä palkkaratsastajaksi. Niinhän mä sanoin Isabellallekin.”
Aliisa kohautti olkiaan. Lähtökohtaisesti se uskoi omien unelmien toteuttamiseen, ja jos Murronmaan lääketieteellinen olisi mun unelmani, mun kämppikseni ei yrittäisi sitä torpata.
”Kunhan ehdotin”, Aliisa hymähti. ”Hanni on ollut mulle niin ihana, että olisi kiva olla sille avuksi. Vaikka välittämällä rekrytietoa eteenpäin.”
Mä nyökkäsin ja sulloin haarukallisen tempehiä ja pinaattia suuhuni.
Kyllä mua mietitytti.
Murronmaan lääkis oli ihan hyvä unelma. Se takaisi sen, ettei mun tarvitsisi lähteä kauas Kallasta. Kaikesta sellaisesta, mistä mä täällä pidin. Mun omasta elämästä, Purtsien tallista, niistä ystävistä joita mä olin saanut. Rasmuksesta. Mä saisin ottaa selvää, olisiko musta opiskelijaksi. Saattaisihan tietysti olla, että mä olisin liian tyhmä sellaiseksi.
Ratsastajaksi mä olin kai riittävän älykäs. Se oli mulle tuttua.
Siksi mua mietitytti. Mennäkö elämässä kohti tuntematonta vai pitäytyäkö tutussa? Kuinka suuria epäonnistumisenmahdollisuuksia mä uskaltaisin elämääni sisällyttää?
Torstai, 10. tammikuuta 2019
Kämppiselämä ei ollut oikeastaan lainkaan hullumpaa, kun toisena asukkaana oli mukava ja (melkein päällekäyvän) ystävällinen Aliisa, joka myös piti hevosista. Me juteltiin niistä aika paljon, mikä ei varmaankaan ollut kovin yllättävää. Aliisalla oli kyllä hyviä kertomuksia kaikenlaisesta muustakin, kuten sen matkaopasajoista, mutta hevosjuttuihin mäkin pystyin aina vaivattomasti kantamaan oman korteni kekoon.
Joskus, niin kuin nyt, me tehtiin yhdessä ruokaa. Se oli hauskaa, koska Aliisa sai mut aina kokeilemaan jotakin ihan uutta, ja yleensä se myös pisti mut tekemään hommia itsekin, jolloin mä ehkä opinkin vähitellen jotakin uutta. Aliisan myötä mä tutustuin sellaisiin ruokalajeihin, joihin se oli hakenut inspiraatiota ympäri maailman, ja kai osa outouksista tuli ihan vain sen mukavasti hullusta mielikuvituksesta. Sitten meillä oli tapana joko katsoa jotakin sarjaa ja syödä, tai, niin kuin tänään, istua keittiösaarekkeen vierellä rupattelemassa.
Nyt mä kerroin Aliisalle Isabellan tarjouksesta. Aliisa naurahti.
“Ollapa niin taitava, että tarjottaisiin tollaisia diilejä. Että pääsee ulkomaille ja kaikki kulut maksetaan ja siinä sivussa sitten ratsastelee vähän – ja saa vielä palkkaa!” Aliisa maalaili, ja mä hieraisin kiusaantuneena niskaani.
“No en mä tiedä, onko se nyt niin siitä kiinni… mä olen aika tavallinen ratsastaja kuitenkin”, huomautin nolona. “Tai siis. En mikään kansainvälisten kilpakenttien tähtönen.”
“Vielä.”
“Ei varmaan ikinä.”
Mä näin Aliisan ilmeestä, että mä saisin pian ripityksen siitä, kuinka tällä asenteella en ikinä saavuttaisi mitään. Mä olin kuitenkin yhä niin kahden vaiheilla sen suhteen, halusinko mä saavuttaa sellaisia asioita, joihin mua jotenkin nyittiin ja tuupittiin hieman joka suunnasta. Äiti ja isä toivoivat suuria; Alexander usutti mua kilpailemaan itsensä kanssa (ja muistutti joka käänteessä, miten mä itse asiassa tulisin aina olemaan sitä huonompi); nyt Isabella antoi ehdotuksillaan olettaa, että uskoi mun pärjäävän vaikka sitten kansainvälisilläkin kentillä; Aliisa oli jo aikaa sitten saanut päähänsä, että sen elämäntehtävä oli sparrata mua näyttämään mun typerälle veljelleni, että se oli vuosikaudet nälvinyt mua ihan turhaan; ja Rasmus, joka ei koskaan painostanut, asetti toistuvasti mut samalle viivalle itsensä kanssa, ja mun mielestäni se oli vähän valheellista ja luonnosteli musta turhan pätevän kuvan.
Odotukset ja vaatimukset muodostuivat lopulta aika pienistä asioista. Sellaisista lausahduksista kuin:
“Oletko sä koskaan miettinyt, millaista olisi ratsastaa elääkseen?”
“Sä voisit valita miten vaan. Jos sä haet opiskelemaan niin pääset sisään ennemmin tai myöhemmin, mutta jos sä päättäisit ratsuttaa niin saisit kuitenkin asiakkaita.”
“Voisit joskus jatkaa äidin ja isän työtä.”
Ja sellaisista kummallisista tarjouksista ja ehdotuksista, kuin:
“Tulit mieleeni, kun mietin, kenen käsiin luottaisin nuorten hevosteni kilpailuttamisen nyt, kun olen itse niin kovin kiireinen.”
”Hei, tosta tulikin mieleen: hae Hannille töihin! Se tarvitsee ratsuttajaa talliinsa.”
Juuri nyt mä tuijotin Aliisaa, joka ripityksen sijaan päästi suustaan jälkimmäisen repliikin.
”Tai siis, jos sä kelpaat Isabella Sokalle, niin kyllä Hannikin sut palkkaisi”, Aliisa oli yhtäkkiä kovin innoissaan ideastaan ja ryhtyi kertomaan hevoskauppias Hanni Koistisesta, joka oli muutaman vuoden tauon jälkeen palannut alalle ja hankkinut toimitiloikseen kannattamattomana toimintansa lopettaneen ratsastuskoulun tallin.
Mä tiesin Hannista ennestään vain sen, että Aliisa oli hoitanut sen hevosia ja ratsastanutkin suunnilleen puolen vuosikymmenen ajan. Nyt Aliisa paukutti siitä mulle pitkän oppimäärän päähän yhdellä puheenvuorolla ja palasi sitten takaisin alkuun:
”... ja mä siis huomasin tänään FB:ssä, että se etsii nyt sitten hyppäävää ratsastajaa tiimiinsä. Ehkä se ei itse hyppää enää tai hevosia on paljon, mutta joka tapauksessa – sähän voisit harkita.”
Mä toljotin Aliisaa. Ymmärsikö se, mitä älyttömyyksiä se puhui? Että mä ratsastaisin työkseni hevosia tavoitellen niille arvonnousua, jotta mun työnantajani voisi myydä ne voitolla?
Varovaisesti mä ajattelin, että mä saattaisin pystyä sellaiseen. Mä voisin ottaa raakoja tai jäykistyneitä hevosia ratsastettavakseni ja notkistella ja ohjailla niistä sen verran miellyttävämpiä, että ne houkuttelisivat laajempaa koeratsastajien kirjoa. Se voisi kismittää äitiä: hänen tyttärensä kotitilan omien hevosten sijasta kilpailuttamassa sekalaisia myyntihevosia jonkun tavallisen Koistisen nimiin.
Vaikka enhän mä koskaan yrittänyt käydä äidin hermoille, tietenkään.
”Aliisa”, mä aloitin, ja vetosin samaan syyhyn kuin Isabellan tarjouksesta kieltäytyessäni: ”Mä luen pääsykokeisiin. Mä yritän päästä ihan muulle alalle kuin hevoshommiin. Tokkopa on hyvä hetki hypätä palkkaratsastajaksi. Niinhän mä sanoin Isabellallekin.”
Aliisa kohautti olkiaan. Lähtökohtaisesti se uskoi omien unelmien toteuttamiseen, ja jos Murronmaan lääketieteellinen olisi mun unelmani, mun kämppikseni ei yrittäisi sitä torpata.
”Kunhan ehdotin”, Aliisa hymähti. ”Hanni on ollut mulle niin ihana, että olisi kiva olla sille avuksi. Vaikka välittämällä rekrytietoa eteenpäin.”
Mä nyökkäsin ja sulloin haarukallisen tempehiä ja pinaattia suuhuni.
Kyllä mua mietitytti.
Murronmaan lääkis oli ihan hyvä unelma. Se takaisi sen, ettei mun tarvitsisi lähteä kauas Kallasta. Kaikesta sellaisesta, mistä mä täällä pidin. Mun omasta elämästä, Purtsien tallista, niistä ystävistä joita mä olin saanut. Rasmuksesta. Mä saisin ottaa selvää, olisiko musta opiskelijaksi. Saattaisihan tietysti olla, että mä olisin liian tyhmä sellaiseksi.
Ratsastajaksi mä olin kai riittävän älykäs. Se oli mulle tuttua.
Siksi mua mietitytti. Mennäkö elämässä kohti tuntematonta vai pitäytyäkö tutussa? Kuinka suuria epäonnistumisenmahdollisuuksia mä uskaltaisin elämääni sisällyttää?
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 30.01.19 17:49
Suu tukkoon, Josefina
30. tammikuuta 2019
Äidin vierailu ja sielua ravistelevat puheet olivat jättäneet mut niin hermostuneeksi, että jopa Rasmus Alsilan tunnetutka alkoi värähdellä. Me oltiin sen luona ja meillä oli hirveän mukavaa, mutta mä käyttäydyin niin omituisesti, ettei sillä ollut enää mitään tekemistä mun tavallisen, hyvällä tahdolla suloiseksi tai edes sympaattiseksi kutsuttavan outouteni kanssa. Kello oli aika paljon, sillä Rasmuksella oli ollut valmennuksensa vielä pari tuntia mun ja Grannin jälkeen. Tavallisesti mua aina hymyilytti ajatella, miten Rasmuksen valmennusryhmä oli nimetty, mutta nyt mun kasvojeni lihakset olivat niin hajamieliset, etteivät ne osanneet jännittyä edes Rasmus "Isabellan tähti" Alsilalle.
Kai se oli se hymyttömyys, joka sai Rasmuksen kulmat nytkähtelemään vähän huolestuneina. Tai ehkä se, miten mä säpsähdin, kun mun oma poikaystäväni sattui suikkaamaan mun poskelle suukon kesken mun poissaolevan murehtimisen. Tai saattoi sekin hälytyskelloja vähän viritellä, kun mä onnistuin polttamaan pohjaan pastat. Niiden keittäminen oli mun ainoa vastuutehtävä.
Mä jouduin keittämään uudet, ja niitä mä en polttanut, ja se olikin hyvä. Mä olin jo ehtinyt tirauttaa pari kyyneltä hinkatessani lohdutonta mustaa kökkärettä Rasmuksen kattilan pohjasta ja todettuani sen toivottomaksi. Toista kertaa mä en olisi kestänyt, eikä varmaan Rasmuskaan, joka oli joutunut lohduttamaan mua ja vakuuttelemaan, ettei ollut vaarallista, jos mä tuhosin sen omaisuutta. [Tuskainen henkinen ulvahdus! OLI se vaarallista, jos mä tuhosin Rasmuksen omaisuutta. Uah.] Kuulemma kattiloita saisi aina uusia.
Mun pitäisi ostaa Rasmukselle uusi kattila, mä ajattelin ja kippasin ehkä vähän ylikypsät muttei lainkaan pohjaan palaneet pastat lävikköön ja annoin keitinveden valua lavuaariin. Unohduin siihen seisomaan ja tuijottamaan sitä lävikköä kai aika pitkäksi aikaa. Yhtäkkiä mä tunsin varovaisen tuuppaisun kyljessäni.
"– kaikki hyvin?" Rasmuksen kaikkein kiltein ja aika hätääntyneen kuuloinen ääni puhkaisi äänettömän kuplan, johon mä olin uppoutunut.
"Mhäh?" ynähdin ja räpsyttelin ripsiäni.
"Kyllä se keitinvesi varmaan on jo valunut, me voitaisiin syödäkin jo, mutta sä olet out... vaisu. Mikä on?" mun vieressä seisova ja mua harvinaisen tiiviisti katseleva poikaystävä, jonka mun äiti väitti vain hyötyvän musta, kyseli kulmat pehmoisessa kurtussa.
Mikä on?
Tilt, sanoi mun pääni. Error. Answer not found. Ja sitten: VALEHTELE.
"Kaikki hyvin!" mä sanoin hyvin hätäisesti ja yritin naurahtaa, mutta se kuulosti omituisella tavalla enemmän murskautuvalta kallolta kuin miltään naurunsukuiselta.
Rasmuksen silmät räpsähtivät, ja mä ajattelin hetken hellästi, että se oli onneksi niin yksinkertainen, että jos mä sanoin yhtä niin se uskoi mun tarkoittavan... sitä yhtä, ei mitään toista. Sitten toisaalta se oli kuitenkin myös hassulla tavalla yksi empaattisimmista tyypeistä joita mä satuin tuntemaan. Niinpä sen kulmakarvat meinasivatkin mennä nyt solmuun, kun se yritti päättää, antaisiko mun luulla että se uskoi mun vakuuttelut vai kyselisikö se lisää.
"Mä vaan mietin eilistä", mun suu hönkäili ilmaan, ja aivot yrittivät pysyä mukana. Oli vaikea valehdella, jos ei suunnitellut yhtään etukäteen, sillä nyt Rasmus katsoi mua odottavasti: mitä eilen tapahtui? Mä en tiennyt, mitä eilen tapahtui, mutta se mun pitäisi nyt Rasmukselle sujuvasti kertoa. Enhän mä nyt mitenkään voinut kertoa totuuttakaan: mun äitini mielestä sä hyväksikäytät mua, ja se saattaa vaikka kuohita sut sun nukkuessasi.
Voi juku, mä en todellakaan osannut valehdella. Tavallaanhan se oli vahvuus! Kun mä tiesin olevani siinä niin huono, ja kun mä nyt lisäksi vielä kärsin maailman pahimmista tunnontuskista silloinkin, kun valhe liittyi vaikka ystävän yllätysjuhlien salassapitoon, mä en sitten ikinä vaan tehnyt sitä. Rehellisyyshän oli hyvä ominaisuus.
Paitsi että mä olin viime aikoina pitänyt hirveän paljon asioita salassa.
"Ai", Rasmus sanoi kannustavasti, koska mä olin taas ollut vähän liian pitkään hiljaa, ja mulle tuli kiire kompuroida eteenpäin valheen suolla:
"Tai kun mä ehkä vastasin vähän typerästi Instassa yhteen kommenttiin."
Se oli aika hyvä aihevalinta. Ensinnäkin: Insta-kommentit eivät varmaan kiehtoneet Rasmusta niin paljon, että tästä syntyisi kovinkaan syvällistä keskustelua. Toisekseen: niin oli tapahtunut ihan oikeasti, ja vaikka mä nyt murehdin lähinnä äitiini liittyviä asioita, niin kyllä mulla oli ollut ohimenevä kriisi siitä instajutustakin.
"Ai jaa", Rasmus äännähti ja katsoi mua ystävällisesti, kun mä nostin pastat pöytään ja me käytiin istumaan vastakkain. "Ei kuulosta vakavalta? Mitä sä sitten oikein kommentoit?"
No mä selitin juurta jaksain, miten mä olin julkaissun kuvan Trinan jälkeläisestä, Javachaista, ja Heidi orin isän omistajana oli vitsaillut, että Malachai olisi pojastaan ylpeä, jos nyt ylipäänsä osaisi arvostaa jälkikasvuaan tai muita lajitovereitaan. Sitten edettiin siihen mun virheeseen, joka oli aiheuttanut mulle hennon sydänkohtauksen eilen. Mä olin nimittäin vastannut:
"- että mahtaako isiparka edes tietää pojastaan", mä sanoin ja punehduin.
Rasmus tuijotti mua. Se ei tainnut tajuta, miksi se oli niin paha juttu. Mun taustatiedoillani se kyllä oli riittävän raskauttava kommentti tullakseen poistetuksi välittömästi, kun mä julkaisun jälkeen tajusin, että enhän mä niin voinut Heidille nyt vastata. Mä elin siinä toivossa, ettei kukaan ollut nähnyt sitä, vaan mun seuraavan version, joka oli paljon harmittomampi.
"Tiedäthän, tai siis kun, eihän orit nyt oikein mitään tiedäkään varsoistaan, niin sinälläänhän se oli ihan normaali juttu, mutta kun, tai siis kun nythän ei ole ollenkaan sopiva hetki sille että mä kommentoin pitkin somea tuollaisia tietämätön isi -juttuja, kun jokuhan voisi arvata... eikä kenenkään pidä nyt vielä tietää... mitään... ennen kuin..."
Mun selittelevä puhe hiipui, ja mä vinkaisin vähän. Me tuijotettiin toisiamme pöydän yli ja kivetyttiin hitaasti, kumpikin omasta syystämme. Mä olin juuri tajunnut, miten lähelle Heidin mulle uskoman salaisuuden paljastamista olinkaan juuri lipsunut. Rasmus - en mä tiennyt miksi se istui tuolissaan yhtä jähmeänä ja hengittämättömänä kuin pyllynsä alla tönöttävä huonekalu. Sitä mä en myöskään kerennyt ajattelemaan, sillä mulla oli hirveä kiire yrittää keksiä, miten puhuisin itseni tästä tilanteesta eteenpäin ilman, että Heidin raskaus lipeäisi mun kauttani kenenkään tietoon ennen kuin vauvaparan isä edes tiesi omasta osuudestaan.
Pianhan se ei olisi mikään salaisuus. Ajatus oli aivan tuore, mutta nyt kun se oli sanallistunut mun mieleen, mä aloin ihmetellä, miten en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa siltä kantilta. Mä olin tiennyt Heidin raskaudesta jo aika monta viikkoa. Se oli itse tiennyt varmasti vähän pidempään, ja ehkä se oli ollut jo jonkun viikon raskaana ennen kuin oli huomannut asiaa. Salaisuus ei pysyisi piilossa ikuisesti.
".. öö... tai siis..."
Voisinko mä siis ehkä kuitenkin jo keventää salaisuustaakkaani? Mä puntaroin asiaa huolellisesti. Ehkä anonyymisti.
"Tää on siis nyt salaisuus ja sä et saa kertoa kenellekään", mä aloitin hätäisesti, ja Rasmus oli ja pysyi patsaana, ja mä tajusin, että sen haarukka oli juuttunut puolitiehen matkallaan lautaselta suuta kohti. Se oli hupsu pieni huomio ja sai mut tirskahtamaan, vaikka mä olinkin yhä ylivirittynyt ja kauhuissani. "Yksi mun tuttu on raskaana eikä sen lapsen isä tiedä asiasta. Niin se kommentti olisi sen mielestä ehkä voinut olla, en mä tiedä, piikittelevä. Tai paljastava."
Rasmus puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja sen haarukasta putosi katkarapu. Mä katselin sitä hassua vaaleaa köntsää, kun se tömähti lautaselle, ja ajattelin, että se muistutti ehkä etäisesti kehittymätöntä sikiötä. Jostakin syystä mä ajattelin, että se ajatus sopisi ääneenlausuttavaksi - että se jotenkin keventäisi tunnelmaa.
En tiedä siitä, mutta kyllä se ainakin onnistui viemään Rasmuksen ruokahalun.
Joka tapauksessa mä olin saanut kutistettua yhtä salaisuutta - sitä, joka liittyi Heidiin - ja sullonut sen omaan äitiini ja tämän sanoihin liittyvän huolikerän johonkin mielen omaan siivouskomeroon. Mulla oli aika helpottunut olo. Hymy palasi mun kasvojen lihasmuistiin, ja sitä mä kyllä sitten väläyttelinkin illan mittaan. Muilta osin mä vartioin suutani tarkkaan. Sitä ei tiennyt, mitä sieltä olisi tupsahtanut ilmoille, jos en olisi keskittynyt niin kovasti siihen, etten höpöttäisi mitään uusia typeriä lauseita.
30. tammikuuta 2019
Äidin vierailu ja sielua ravistelevat puheet olivat jättäneet mut niin hermostuneeksi, että jopa Rasmus Alsilan tunnetutka alkoi värähdellä. Me oltiin sen luona ja meillä oli hirveän mukavaa, mutta mä käyttäydyin niin omituisesti, ettei sillä ollut enää mitään tekemistä mun tavallisen, hyvällä tahdolla suloiseksi tai edes sympaattiseksi kutsuttavan outouteni kanssa. Kello oli aika paljon, sillä Rasmuksella oli ollut valmennuksensa vielä pari tuntia mun ja Grannin jälkeen. Tavallisesti mua aina hymyilytti ajatella, miten Rasmuksen valmennusryhmä oli nimetty, mutta nyt mun kasvojeni lihakset olivat niin hajamieliset, etteivät ne osanneet jännittyä edes Rasmus "Isabellan tähti" Alsilalle.
Kai se oli se hymyttömyys, joka sai Rasmuksen kulmat nytkähtelemään vähän huolestuneina. Tai ehkä se, miten mä säpsähdin, kun mun oma poikaystäväni sattui suikkaamaan mun poskelle suukon kesken mun poissaolevan murehtimisen. Tai saattoi sekin hälytyskelloja vähän viritellä, kun mä onnistuin polttamaan pohjaan pastat. Niiden keittäminen oli mun ainoa vastuutehtävä.
Mä jouduin keittämään uudet, ja niitä mä en polttanut, ja se olikin hyvä. Mä olin jo ehtinyt tirauttaa pari kyyneltä hinkatessani lohdutonta mustaa kökkärettä Rasmuksen kattilan pohjasta ja todettuani sen toivottomaksi. Toista kertaa mä en olisi kestänyt, eikä varmaan Rasmuskaan, joka oli joutunut lohduttamaan mua ja vakuuttelemaan, ettei ollut vaarallista, jos mä tuhosin sen omaisuutta. [Tuskainen henkinen ulvahdus! OLI se vaarallista, jos mä tuhosin Rasmuksen omaisuutta. Uah.] Kuulemma kattiloita saisi aina uusia.
Mun pitäisi ostaa Rasmukselle uusi kattila, mä ajattelin ja kippasin ehkä vähän ylikypsät muttei lainkaan pohjaan palaneet pastat lävikköön ja annoin keitinveden valua lavuaariin. Unohduin siihen seisomaan ja tuijottamaan sitä lävikköä kai aika pitkäksi aikaa. Yhtäkkiä mä tunsin varovaisen tuuppaisun kyljessäni.
"– kaikki hyvin?" Rasmuksen kaikkein kiltein ja aika hätääntyneen kuuloinen ääni puhkaisi äänettömän kuplan, johon mä olin uppoutunut.
"Mhäh?" ynähdin ja räpsyttelin ripsiäni.
"Kyllä se keitinvesi varmaan on jo valunut, me voitaisiin syödäkin jo, mutta sä olet out... vaisu. Mikä on?" mun vieressä seisova ja mua harvinaisen tiiviisti katseleva poikaystävä, jonka mun äiti väitti vain hyötyvän musta, kyseli kulmat pehmoisessa kurtussa.
Mikä on?
Tilt, sanoi mun pääni. Error. Answer not found. Ja sitten: VALEHTELE.
"Kaikki hyvin!" mä sanoin hyvin hätäisesti ja yritin naurahtaa, mutta se kuulosti omituisella tavalla enemmän murskautuvalta kallolta kuin miltään naurunsukuiselta.
Rasmuksen silmät räpsähtivät, ja mä ajattelin hetken hellästi, että se oli onneksi niin yksinkertainen, että jos mä sanoin yhtä niin se uskoi mun tarkoittavan... sitä yhtä, ei mitään toista. Sitten toisaalta se oli kuitenkin myös hassulla tavalla yksi empaattisimmista tyypeistä joita mä satuin tuntemaan. Niinpä sen kulmakarvat meinasivatkin mennä nyt solmuun, kun se yritti päättää, antaisiko mun luulla että se uskoi mun vakuuttelut vai kyselisikö se lisää.
"Mä vaan mietin eilistä", mun suu hönkäili ilmaan, ja aivot yrittivät pysyä mukana. Oli vaikea valehdella, jos ei suunnitellut yhtään etukäteen, sillä nyt Rasmus katsoi mua odottavasti: mitä eilen tapahtui? Mä en tiennyt, mitä eilen tapahtui, mutta se mun pitäisi nyt Rasmukselle sujuvasti kertoa. Enhän mä nyt mitenkään voinut kertoa totuuttakaan: mun äitini mielestä sä hyväksikäytät mua, ja se saattaa vaikka kuohita sut sun nukkuessasi.
Voi juku, mä en todellakaan osannut valehdella. Tavallaanhan se oli vahvuus! Kun mä tiesin olevani siinä niin huono, ja kun mä nyt lisäksi vielä kärsin maailman pahimmista tunnontuskista silloinkin, kun valhe liittyi vaikka ystävän yllätysjuhlien salassapitoon, mä en sitten ikinä vaan tehnyt sitä. Rehellisyyshän oli hyvä ominaisuus.
Paitsi että mä olin viime aikoina pitänyt hirveän paljon asioita salassa.
"Ai", Rasmus sanoi kannustavasti, koska mä olin taas ollut vähän liian pitkään hiljaa, ja mulle tuli kiire kompuroida eteenpäin valheen suolla:
"Tai kun mä ehkä vastasin vähän typerästi Instassa yhteen kommenttiin."
Se oli aika hyvä aihevalinta. Ensinnäkin: Insta-kommentit eivät varmaan kiehtoneet Rasmusta niin paljon, että tästä syntyisi kovinkaan syvällistä keskustelua. Toisekseen: niin oli tapahtunut ihan oikeasti, ja vaikka mä nyt murehdin lähinnä äitiini liittyviä asioita, niin kyllä mulla oli ollut ohimenevä kriisi siitä instajutustakin.
"Ai jaa", Rasmus äännähti ja katsoi mua ystävällisesti, kun mä nostin pastat pöytään ja me käytiin istumaan vastakkain. "Ei kuulosta vakavalta? Mitä sä sitten oikein kommentoit?"
No mä selitin juurta jaksain, miten mä olin julkaissun kuvan Trinan jälkeläisestä, Javachaista, ja Heidi orin isän omistajana oli vitsaillut, että Malachai olisi pojastaan ylpeä, jos nyt ylipäänsä osaisi arvostaa jälkikasvuaan tai muita lajitovereitaan. Sitten edettiin siihen mun virheeseen, joka oli aiheuttanut mulle hennon sydänkohtauksen eilen. Mä olin nimittäin vastannut:
"- että mahtaako isiparka edes tietää pojastaan", mä sanoin ja punehduin.
Rasmus tuijotti mua. Se ei tainnut tajuta, miksi se oli niin paha juttu. Mun taustatiedoillani se kyllä oli riittävän raskauttava kommentti tullakseen poistetuksi välittömästi, kun mä julkaisun jälkeen tajusin, että enhän mä niin voinut Heidille nyt vastata. Mä elin siinä toivossa, ettei kukaan ollut nähnyt sitä, vaan mun seuraavan version, joka oli paljon harmittomampi.
"Tiedäthän, tai siis kun, eihän orit nyt oikein mitään tiedäkään varsoistaan, niin sinälläänhän se oli ihan normaali juttu, mutta kun, tai siis kun nythän ei ole ollenkaan sopiva hetki sille että mä kommentoin pitkin somea tuollaisia tietämätön isi -juttuja, kun jokuhan voisi arvata... eikä kenenkään pidä nyt vielä tietää... mitään... ennen kuin..."
Mun selittelevä puhe hiipui, ja mä vinkaisin vähän. Me tuijotettiin toisiamme pöydän yli ja kivetyttiin hitaasti, kumpikin omasta syystämme. Mä olin juuri tajunnut, miten lähelle Heidin mulle uskoman salaisuuden paljastamista olinkaan juuri lipsunut. Rasmus - en mä tiennyt miksi se istui tuolissaan yhtä jähmeänä ja hengittämättömänä kuin pyllynsä alla tönöttävä huonekalu. Sitä mä en myöskään kerennyt ajattelemaan, sillä mulla oli hirveä kiire yrittää keksiä, miten puhuisin itseni tästä tilanteesta eteenpäin ilman, että Heidin raskaus lipeäisi mun kauttani kenenkään tietoon ennen kuin vauvaparan isä edes tiesi omasta osuudestaan.
Pianhan se ei olisi mikään salaisuus. Ajatus oli aivan tuore, mutta nyt kun se oli sanallistunut mun mieleen, mä aloin ihmetellä, miten en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa siltä kantilta. Mä olin tiennyt Heidin raskaudesta jo aika monta viikkoa. Se oli itse tiennyt varmasti vähän pidempään, ja ehkä se oli ollut jo jonkun viikon raskaana ennen kuin oli huomannut asiaa. Salaisuus ei pysyisi piilossa ikuisesti.
".. öö... tai siis..."
Voisinko mä siis ehkä kuitenkin jo keventää salaisuustaakkaani? Mä puntaroin asiaa huolellisesti. Ehkä anonyymisti.
"Tää on siis nyt salaisuus ja sä et saa kertoa kenellekään", mä aloitin hätäisesti, ja Rasmus oli ja pysyi patsaana, ja mä tajusin, että sen haarukka oli juuttunut puolitiehen matkallaan lautaselta suuta kohti. Se oli hupsu pieni huomio ja sai mut tirskahtamaan, vaikka mä olinkin yhä ylivirittynyt ja kauhuissani. "Yksi mun tuttu on raskaana eikä sen lapsen isä tiedä asiasta. Niin se kommentti olisi sen mielestä ehkä voinut olla, en mä tiedä, piikittelevä. Tai paljastava."
Rasmus puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja sen haarukasta putosi katkarapu. Mä katselin sitä hassua vaaleaa köntsää, kun se tömähti lautaselle, ja ajattelin, että se muistutti ehkä etäisesti kehittymätöntä sikiötä. Jostakin syystä mä ajattelin, että se ajatus sopisi ääneenlausuttavaksi - että se jotenkin keventäisi tunnelmaa.
En tiedä siitä, mutta kyllä se ainakin onnistui viemään Rasmuksen ruokahalun.
Joka tapauksessa mä olin saanut kutistettua yhtä salaisuutta - sitä, joka liittyi Heidiin - ja sullonut sen omaan äitiini ja tämän sanoihin liittyvän huolikerän johonkin mielen omaan siivouskomeroon. Mulla oli aika helpottunut olo. Hymy palasi mun kasvojen lihasmuistiin, ja sitä mä kyllä sitten väläyttelinkin illan mittaan. Muilta osin mä vartioin suutani tarkkaan. Sitä ei tiennyt, mitä sieltä olisi tupsahtanut ilmoille, jos en olisi keskittynyt niin kovasti siihen, etten höpöttäisi mitään uusia typeriä lauseita.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Jusu R. 01.03.19 20:27
Luksusta vain
#sokkaluxlaunch - Tilaisuuteen valmistautumista
Sokka Luxuriesin lanseeraustilaisuus. No olihan sitä mietitty, kun ylellinen kutsukortti tupsahti postiluukusta. Oletin, että sellaisen saivat kaikki lähiseutujen hevosihmiset ja/tai raharikkaat — nehän eivät usein olleet sama asia, tai siis eivät enää sen jälkeen kun raharikkaat keksivät ryhtyä hevosihmisiksi. Aliisa oli joka tapauksessa innostunut välittömästi, tietenkin, sillä hän oli juhlivainen ihminen ja kuulemma omisti 40 paria korkokenkiä, vaikkei enää käyttänyt niitä juuri koskaan. Rasmus oli ehkä vähän huokaissut ja arvellut, että noinkohan sinne olisi välttämätöntä mennä pönöttämään.
Mä itse taas — niin, mä pohdin asiaa suunnilleen samalla huolekkuudella kuin mahdollista Saksaan lähtöä (en ollut vieläkään sanonut juuta enkä jaata Rasmukselle; välttelimme aktiivisesti aiheesta puhumista koska mä en tiennyt mitä päättäisin eikä Rasmus kai halunnut painostaa. Tai ehkä se oli kaikessa hiljaisuudessa tajunnut ettei se sittenkään halunnut lähteä eikä ainakaan mun kanssa. Tai jospa se oli jo ilmoittanut menevänsä ja mä olin vain häivyttynyt siitä suunnitelmasta kokonaan).
”Hmm, olisihan sinne hyvä mennä”, mä puntaroin lanseraustilaisuuteen osallistumisen mahdollisuutta ääneen.
Rasmus lojui sohvalla ja mä harpoin mattoa ympäri. Tai ei se aivan ollut harppomista, sillä niin tarmokas mä en askelluksessani ollut. Mulla oli sellainen fiilis kuin mä olisin tässä ollut tekemässä suurtakin päätöstä: tämä oli niitä asioita, joissa Rasmus odotti mun päättävän meidän molempien puolesta. Jos mä haluaisin juhliin, se lähtisi kyllä mun deitiksi, mutta jos en, se viettäisi mielellään perjantai-iltansa pitelemällä mua kainalossa ilman että meistä kumpikaan nousisi sohvankulmasta dipinsekoitusreissua kauemmaksi.
”Olisihan se mielenkiintoista nähdä, millainen myyntitila ja esillepano tuotteilla on, ja tietysti siellä on varmaan kaikki ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen olisi ihan hyväksi…” Ja sitten mun katse osui pukukoodiin ja mun naama mutristui suurta epävarmuutta kokevaksi rusinaksi. ”Mutta mun kai pitäisi pukeutua johonkin pikkumekkoon. Tai siis pikkumustaan.”
No niin. Jusu-Rasmus-Jusu-käännöstehtävä tähän väliin:
1) Se, mitä minä sillä tarkoitin: Kaksi syytä joiden vuoksi mennä ja yksi, joka hermostutti mua niin että teki mieli karttaa tilaisuutta.
2) Se, mitä Rasmus kuuli ja ymmärsi: Yksi yhdentekevä asia, yksi syy karttaa tilaisuutta ja Josefina pikkumekossa.
Muhun luotiin sohvalta pikainen katse, ja rahtunen uteliaisuutta äänessään mun poikaystäväni kysäisi:
”Ai. Millaiseen?”
Rasmus ei kai koskaan ollut nähnyt mua pikkumustassa, oivalsin. Tavallaan se oli hassua, sillä iltapuvussahan mä kyllä olin liihotellut, ja kyllä mä kotosalla käytin arkisia mekkoja ja mukavia hameita. Se vaan, kun en mä varsinaisesti koskaan ollut viihtynyt missään kovin cocktailmaisissa mekoissa. Mulle tuli aina kovin paljas olo, tai sitten mä pukeuduin vähän väljemmin ja peittävämmin kuin kukaan muu ja mut tuomittiin tylsäksi eikä riittävän juhlavaksi.
Rasmuksen kysymys pisti mut miettimään, ja päästä varpaisiin ja takaisin kiirinyt katse hykerrytti ja kainostutti yhtä aikaa. Kiepsahdin itsekin sohvalle. Nostin jalkani lattialta ja kiepautin käteni polvieni ympärille, kun mietin asiaa.
”Hmm. Niin… varmaan joku melko neutraalin värinen olisi tilaisuuden tyyliin sopiva, ja koodiin sopii polvimittainen tai vähän polven ylle ehkä, ei missään tapauksessa iltapukumittaista. Kai sen täytyisi olla vähän vartalonmyötäinenkin”, sanoin, ja nielaisin irvistyksen; mutta sitten mä vilkaisin Rasmusta, joka katseli mua sivusilmällä ja mahdollisesti kuvitteli mun päälle jotakin muuta kuin ne mustat college-housut ja topin, joissa mä sillä hetkellä hilluin.
Yhtäkkiä mua ei sillä tavalla irvistyttänytkään. Mun kasvoille hiipi utuisella tavalla velmu hymy.
”Sä et olekaan kai koskaan nähnyt mua pikkumustassa”, toistin aiemman ajatukseni ääneen.
”En kai”, Rasmus vahvisti, oli hetken hiljaa ja rohkeni sitten vitsinomaisesti kehaista: ”Tuskin mua haittaisi katsella sua sellaisessa.”
Me mentiin molemmat hämillemme. Sellainen villi vihjailupuhe ei ollut meidän leipälajimme. Joka tapauksessa se pisti virneen kutittelemaan meidän molempien suupieliä, ja sitten mä ajattelin, että voisin mä kyllä pukeutua pikkumustaan. Ehkä mä jopa tuntisin oloni vähemmän vaivaantuneeksi sellaisessa, jos tietäisin, että olisi ainakin yksi silmäpari joka katsoisi mua ihaillen. Kyllä kai Rasmus niin tekisi, olihan se vähän sen velvollisuuskin kun se oli mun poikaystävä ja kaikkea. Ainakin mä pistäisin parastani ja yrittäisin näyttää sen silmissä riisut…….. Ajatus punastutti ihan liikaa. En sitten voinutkaan ajatella sitä loppuun saakka. Hädin tuskin puolimatkaankaan.
Mä olin kuitenkin jo keksinyt, mitä mä haluaisin laittaa päälleni. Se edellyttäisi lainausreissua Otaniemeen Hannan luo. Onneksi päätöksensyntyhetkellä juhliin oli vielä aikaa, ja onneksi Hanna ilahtui kun mä ehdotin kyläilyä. Yksi onni lisää oli myös se, että me oltiin niin samanmittaisia keskenämme. Hanna, joka oli aina ollut meistä menevämpi ja innokkaampi shoppailijakin, sovitutti mulla läpi suunnilleen koko arsenaalinsa. Sain sitten lainaan kaksi mekkoa: sen, joka mun pitäisi ylleni laittaa, ja sen, joka toimisi back up -asuna siltä varalta ettei mun rohkeus riittäisikään siihen varsinaiseen asuun.
Mutta riitti se, sillä sitten kun mun kämppis oli kehunut mua aliisamaisen vuolaasti, mä tajusin että kyllä mä halusin nähdä poikaystävänikin reaktion. Jospa se ei häpeäisi silmiä päästään, kun me nostettaisiin malja Sokka Luxuriesille. Parhaassa tapauksessa ne silmät olisi tiiviisti mussa eivätkä ihan helpolla irtoaisikaan.
Mutta ei ne kyllä liian tiiviisti saisi muhun liimautua, koska sitten alkaisi ujostuttaa, ja mä en ollut oikeastaan vielä toipunut aiemmastakaan punastuksestani. Tarkoitin sitä puolitiehen jäänyttä ajatusta - ja taas alkoi kainostuttaa.
#sokkaluxlaunch - Tilaisuuteen valmistautumista
Sokka Luxuriesin lanseeraustilaisuus. No olihan sitä mietitty, kun ylellinen kutsukortti tupsahti postiluukusta. Oletin, että sellaisen saivat kaikki lähiseutujen hevosihmiset ja/tai raharikkaat — nehän eivät usein olleet sama asia, tai siis eivät enää sen jälkeen kun raharikkaat keksivät ryhtyä hevosihmisiksi. Aliisa oli joka tapauksessa innostunut välittömästi, tietenkin, sillä hän oli juhlivainen ihminen ja kuulemma omisti 40 paria korkokenkiä, vaikkei enää käyttänyt niitä juuri koskaan. Rasmus oli ehkä vähän huokaissut ja arvellut, että noinkohan sinne olisi välttämätöntä mennä pönöttämään.
Mä itse taas — niin, mä pohdin asiaa suunnilleen samalla huolekkuudella kuin mahdollista Saksaan lähtöä (en ollut vieläkään sanonut juuta enkä jaata Rasmukselle; välttelimme aktiivisesti aiheesta puhumista koska mä en tiennyt mitä päättäisin eikä Rasmus kai halunnut painostaa. Tai ehkä se oli kaikessa hiljaisuudessa tajunnut ettei se sittenkään halunnut lähteä eikä ainakaan mun kanssa. Tai jospa se oli jo ilmoittanut menevänsä ja mä olin vain häivyttynyt siitä suunnitelmasta kokonaan).
”Hmm, olisihan sinne hyvä mennä”, mä puntaroin lanseraustilaisuuteen osallistumisen mahdollisuutta ääneen.
Rasmus lojui sohvalla ja mä harpoin mattoa ympäri. Tai ei se aivan ollut harppomista, sillä niin tarmokas mä en askelluksessani ollut. Mulla oli sellainen fiilis kuin mä olisin tässä ollut tekemässä suurtakin päätöstä: tämä oli niitä asioita, joissa Rasmus odotti mun päättävän meidän molempien puolesta. Jos mä haluaisin juhliin, se lähtisi kyllä mun deitiksi, mutta jos en, se viettäisi mielellään perjantai-iltansa pitelemällä mua kainalossa ilman että meistä kumpikaan nousisi sohvankulmasta dipinsekoitusreissua kauemmaksi.
”Olisihan se mielenkiintoista nähdä, millainen myyntitila ja esillepano tuotteilla on, ja tietysti siellä on varmaan kaikki ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen olisi ihan hyväksi…” Ja sitten mun katse osui pukukoodiin ja mun naama mutristui suurta epävarmuutta kokevaksi rusinaksi. ”Mutta mun kai pitäisi pukeutua johonkin pikkumekkoon. Tai siis pikkumustaan.”
No niin. Jusu-Rasmus-Jusu-käännöstehtävä tähän väliin:
1) Se, mitä minä sillä tarkoitin: Kaksi syytä joiden vuoksi mennä ja yksi, joka hermostutti mua niin että teki mieli karttaa tilaisuutta.
2) Se, mitä Rasmus kuuli ja ymmärsi: Yksi yhdentekevä asia, yksi syy karttaa tilaisuutta ja Josefina pikkumekossa.
Muhun luotiin sohvalta pikainen katse, ja rahtunen uteliaisuutta äänessään mun poikaystäväni kysäisi:
”Ai. Millaiseen?”
Rasmus ei kai koskaan ollut nähnyt mua pikkumustassa, oivalsin. Tavallaan se oli hassua, sillä iltapuvussahan mä kyllä olin liihotellut, ja kyllä mä kotosalla käytin arkisia mekkoja ja mukavia hameita. Se vaan, kun en mä varsinaisesti koskaan ollut viihtynyt missään kovin cocktailmaisissa mekoissa. Mulle tuli aina kovin paljas olo, tai sitten mä pukeuduin vähän väljemmin ja peittävämmin kuin kukaan muu ja mut tuomittiin tylsäksi eikä riittävän juhlavaksi.
Rasmuksen kysymys pisti mut miettimään, ja päästä varpaisiin ja takaisin kiirinyt katse hykerrytti ja kainostutti yhtä aikaa. Kiepsahdin itsekin sohvalle. Nostin jalkani lattialta ja kiepautin käteni polvieni ympärille, kun mietin asiaa.
”Hmm. Niin… varmaan joku melko neutraalin värinen olisi tilaisuuden tyyliin sopiva, ja koodiin sopii polvimittainen tai vähän polven ylle ehkä, ei missään tapauksessa iltapukumittaista. Kai sen täytyisi olla vähän vartalonmyötäinenkin”, sanoin, ja nielaisin irvistyksen; mutta sitten mä vilkaisin Rasmusta, joka katseli mua sivusilmällä ja mahdollisesti kuvitteli mun päälle jotakin muuta kuin ne mustat college-housut ja topin, joissa mä sillä hetkellä hilluin.
Yhtäkkiä mua ei sillä tavalla irvistyttänytkään. Mun kasvoille hiipi utuisella tavalla velmu hymy.
”Sä et olekaan kai koskaan nähnyt mua pikkumustassa”, toistin aiemman ajatukseni ääneen.
”En kai”, Rasmus vahvisti, oli hetken hiljaa ja rohkeni sitten vitsinomaisesti kehaista: ”Tuskin mua haittaisi katsella sua sellaisessa.”
Me mentiin molemmat hämillemme. Sellainen villi vihjailupuhe ei ollut meidän leipälajimme. Joka tapauksessa se pisti virneen kutittelemaan meidän molempien suupieliä, ja sitten mä ajattelin, että voisin mä kyllä pukeutua pikkumustaan. Ehkä mä jopa tuntisin oloni vähemmän vaivaantuneeksi sellaisessa, jos tietäisin, että olisi ainakin yksi silmäpari joka katsoisi mua ihaillen. Kyllä kai Rasmus niin tekisi, olihan se vähän sen velvollisuuskin kun se oli mun poikaystävä ja kaikkea. Ainakin mä pistäisin parastani ja yrittäisin näyttää sen silmissä riisut…….. Ajatus punastutti ihan liikaa. En sitten voinutkaan ajatella sitä loppuun saakka. Hädin tuskin puolimatkaankaan.
Mä olin kuitenkin jo keksinyt, mitä mä haluaisin laittaa päälleni. Se edellyttäisi lainausreissua Otaniemeen Hannan luo. Onneksi päätöksensyntyhetkellä juhliin oli vielä aikaa, ja onneksi Hanna ilahtui kun mä ehdotin kyläilyä. Yksi onni lisää oli myös se, että me oltiin niin samanmittaisia keskenämme. Hanna, joka oli aina ollut meistä menevämpi ja innokkaampi shoppailijakin, sovitutti mulla läpi suunnilleen koko arsenaalinsa. Sain sitten lainaan kaksi mekkoa: sen, joka mun pitäisi ylleni laittaa, ja sen, joka toimisi back up -asuna siltä varalta ettei mun rohkeus riittäisikään siihen varsinaiseen asuun.
Mutta riitti se, sillä sitten kun mun kämppis oli kehunut mua aliisamaisen vuolaasti, mä tajusin että kyllä mä halusin nähdä poikaystävänikin reaktion. Jospa se ei häpeäisi silmiä päästään, kun me nostettaisiin malja Sokka Luxuriesille. Parhaassa tapauksessa ne silmät olisi tiiviisti mussa eivätkä ihan helpolla irtoaisikaan.
Mutta ei ne kyllä liian tiiviisti saisi muhun liimautua, koska sitten alkaisi ujostuttaa, ja mä en ollut oikeastaan vielä toipunut aiemmastakaan punastuksestani. Tarkoitin sitä puolitiehen jäänyttä ajatusta - ja taas alkoi kainostuttaa.
Jusu R.- Entinen tallilainen
- Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266 -
Sivu 2 / 7 • 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa