Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Sivu 5 / 5 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5

Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 13.07.20 19:29

Varalla
14. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa

Elämä hymyili, säät suosivat ja hevoset liikkuivat ja hyppäsivät hyvin. Pisanjin satulaan mulla oli välillä ikävä, sillä siitä oli tullut viime vuonna mun suosikkini ja nyt se oli ihanan varsansa kanssa Debbien laitumella, mutta muilta osin mulla ei ollut mitään valittamista. Ja ollaan nyt hetki rehellisiä: olisihan se ollut aivan paskamaisen turhaa ininää kitistä siitä, ettei saanut ratsastaa juuri lellikeistä lellikeimmällä hevosella, kun sai kuitenkin kutsua hevosurheilun kaltaista lajia kesätyökseen. Kuinka etuoikeutettua ja hyväosaista.

Päivän ratsujeni sukupuolijakauma oli ollut soma viiskytviiskyt, jos sillä nyt oli mitään merkitystä missään kirjoissa. Dick oli ollut yhä yhtä nimensä veroinen kuin aina ennenkin, Silver sen sijaan vanha tuttu herrasmies ja Oberonista ja Ykkösestä me oltiin vedetty Rasmuksen kanssa pitkää tikkua. Mä olin hävinnyt ja joutunut tietysti ensiksinimetyn satulaan, olihan Ykkönen sentään paljon vähemmän oikutteleva ja lisäksi Laran ihanan Desi-varsan isä ja siten korkealla Rasmuksen suosiolistalla. Sitten mä olin saanut ratsastaa edelleen ilahduttavan eloisalla Ruulla, sympaattisella uudella Tina-tuttavuudella ja sitten suureksi riemukseni vapaapäivälle karanneen Joachimin omalla Alohalla, jonka kanssa koin suurta sielujen sympatiaa. Aloha oli herttainen hevonen ja itseoikeutetusti Joen silmäterä.

Ratsastaminen oli hyvää puuhaa silloin, kun oli jotakin jännitettävää. Tänään minulla todella oli: opiskelijavalintojen viimeinen mahdollinen julkaisuaika alkoi olla hyvin lähellä, ja ellen olisi joutunut istumaan isoa osaa päivästäni satulassa, olisin varmasti jo naputellut päivitysnappulan puhki ja hermoillut hulluksitulemiseen saakka.

Heti luovutettuani Alohan Linukselle hilpaisin noukkimaan puhelimeni Grannin harjapakista. Kädet täristen avasin lukituksen. Joko nyt, joko nyt?

Jo.

Mitä.

Rasmus talutti juuri parhaillaan talliin Vivania, joka oli upea ratsu mutta harmillisen äkäinen hoidettava. Mä en nyt ehtinyt piitata Vivven muljuvista silmistä ja luimuun painuvista korvista, kun pyyhälsin kaksikon luokse. Rasmus ehti hädin tuskin kiinnittää hevosta käytävälle, missä hän sen riisuisi ja hoitaisi ratsastuksen jäljiltä, kun minä jo tartuin häntä käsivarresta ja nyin perässäni satulahuoneeseen.

Siellä tuoksui satulasaippua, tietenkin. Se tuoksu oli ujuttautunut aika moniin mun muistoihini, ja nyt tähänkin. Rasmus oli jo arvannut, että jostakin mä olin kiihdyksissä (ja tyhmähän se olisi ollut jos ei olisi sitä tajunnut, sellaista kuin mun toimintani ja elekieleni oli), ja koska mä olin hermoillut asiaa ääneen jo useampaan kertaan, varmaan se päätteli senkin, mistä tässä oikein oli kyse.

“Ne tulokset tuli nyt”, mä sanoin, eikä Rasmus tosiaankaan näyttänyt kamalan yllättyneeltä; jännittyneeltä vain.
“No? Tuleeko susta lääkäri?”
“Mä en tiedä!” mä puuskahdin ja parkaisin epätoivoissani: “Mä pääsin kolmannelle varasijalle!
“Oh!” äännähti Rasmus, ryöpsähti halaamaan mua ja yritti onnitella mua (“Onn-”), mutta mäpäs pyristelin ahdistuneena irti halauksesta ja sysäsin sitä vähäsen kauemmaksi.
“Älä! Älä onnittele! Enhän mä päässyt vielä mihinkään!” kirahdin.

Kuukausien työ. Helvetti, VUOSIEN opiskelu, viikkokausien odotus ja jännitys. Tähän ne tiivistyivät! VARASIJAAN. Olin niin mahdottoman pettynyt, etten edes muistanut, että mulla oli tapana reagoida asioihin melko pienieleisesti, siis ainakin ulospäin näkyviltä osin. Nyt mä näytin todennäköisesti ihan vimmastuneelta ai-ailta, kun tunnereaktio puski voimalla pintaan.

Mä aloin itkeä. Rasmus näytti kauhistuneelta. Ymmärsin sitä täysin, mutten kyennyt hillitsemään itseäni.

“Varasija! Mitä se muka tarkoittaa, ei mitään, kuka hullu muka jättäisi menemättä jos saa oikean paikan lääkikseen?”
“Kyllä joku voi, jos -”
“Ei kai sinne vaan voi vapautua kolmea paikkaa! Enkä mä JAKSA enää odottaa ja elätellä toivoa! Olisivat vaan ilmoittaneet suoraan että ei mulla oo mitään saumaa päästä sisään.”
“Mutta onhan sulla”, Rasmus intti.

Viimeinenkin vimmattu puhti valahti musta pois. Kaikki alkoi tuntua hölmöltä: se, miten mä olin ikinä kuvitellutkaan pääseväni mihinkään opiskelemaan; se, miten voimakkaasti mä olin reagoinut varasijauutiseen; ja se, kuinka me seistä pönötettiin Rasmuksen kanssa puolen metrin päässä toisistamme. Mun poikaystävä näytti suoraan sanottuna siltä, ettei mun äskeisen tunteenpurkaukseni jäljiltä uskaltanut ajatellakaan lohdullisen halauksen antamista. Sellaisen mä kuitenkin tarvitsin, ja siksi mun piti nyt lauhtua ja osoittaa, etten mä enää ollut arvaamaton suurten tunteiden nainen.

“Onko susta?” tiedustelin vaisusti ja painauduin itse Rasmusta vasten.

Sen kädet kietoutuivat tuttuina mun ympärilleni.

“Siis totta kai on”, Rasmus vakuutti vuorenvarmana. “Ihan varmasti siellä sisäänpäässeissä on sellaisia, jotka on hakeneet ja päässeet useampaan kaupunkiin. Jotkut niistä valitsee toisen paikan. Sä olet kolmannella varasijalla, et kolmannellakymmenennellä. Sulla on hyvät mahikset.”

Nikotellen myönsin itselleni, että se kuulosti järkevältä ajattelutavalta.

“Ja sitä paitsi, kolmas varasija! Sehän on ihan sikahyvin. Se on niin pienestä kiinni, että vaikka sä nyt et pääsisikään, ensi vuonna sä kävelet suoraan sisään ilman epäilyksen häivää”, Rasmus säesti järkevää ajattelua armollisella. “Sun pitää olla ylpeä siitä että osasit noin hyvin.”
“Kyllä mä vähän arvailinkin”, niiskaisin, mutta naurahdinkin sitten perään.
“Siltikin. Osasit ja arvailit tosi hyvin.”
“Niin.”

Aloin tyyntyä. Olihan mulla vielä toivonkipinä, ja ellei se kävisi toteen, mulla olisi taas yksi vuosi aikaa opiskella lisää. Jos mä sittenkään en pääsisi… ehkä mä sitten voisin todeta, ettei mussa riittänyt potentiaalia valitsemalleni tielle. Mitä sitten? Sitten… sitten mä keksisin kai jotakin muuta.

Sillä eihän elämässä vaihtoehdot kesken loppuneet.

“Aika hurjaa”, hymähdin hiipuvan itkun takaa tuntien oloni jo vähäsen valoisammaksi. “Kolmas varasija.”
“Niin. Vain kolmen ihmisen pitää päättää ettei ne tahdo Murronmaalle lääkikseen.”
“Mä en kyllä päättäisi sellaista, mutta ei kai se ihan mahdotonta ole sittenkään”, tuumasin, vaikken tiennyt halusinko tosissani toivoa sitä. Olisi helpompaa olla toivomatta mitään. Kuivasin kyyneleitä ranteensyrjään.

Merit Kalda marssi satulahuoneeseen niin kuin olisi omistanut sen. Keskellä huonetta se pysähtyi katsomaan meitä, enkä mä nähnyt sen kasvoilla ilmeen häivääkään, kun se skannasi mun itkuista naamaa ja seurasi kuinka Rasmuksen kädet valahtivat pois mun ympäriltä ja jäivät velttoina roikkumaan pitkin miehen omia kylkiä. Sitten nainen otti muutaman askeleen, keräili syliinsä Flingin varusteet ja poistui paikalta mitään sanomatta.

Mä en tiennyt mitä mieltä mä olin koko tyypistä. Sen mä kuitenkin tiesin, että mä olin paljon lähempänä unelmien opiskelupaikkaa kuin olin ollut viime vuonna. Yhtäkkiä itkeminen tuntui tarpeettomalta. Kolmas varasija oli ehkä sittenkin kelpo uutinen.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Sarah R., Anton S. and Robert H. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.07.20 19:19

Ahvenanmaa
24.-25. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa #powerjump2020

Laivan kannella kalja tarjoiltiin muovituopissa kauniilla, merellisellä auringonlaskulla höystettynä. Auringonlaskua puolestaan kirpeytti puuskittainen merituuli, joka sai ihon kananlihalle ja hampaat kalisemaan. Vaatetukseni oli auttamatta liian kevyt sellaisiin olosuhteisiin, mutten valittanut, sillä juuri sillä hetkellä olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Taakse oli jäämässä taas yksi hyvä kesäreissu ja edessä häämötti kilpailukauden yksittäinen päätavoite; Power Jump oli jälleen aivan nukahtamisen ja uuden heräämisen päässä. Parasta oli, että vaikka jännitys välillä puraisikin, se ei tarrannut sillä tavalla halvaannuttavasti ja kaiken voittavasti kiinni, ettenkö olisi kyennyt elämään sen kanssa.

"Ahfvennamma", Joachim äänsi pontevasti.
"Ahvenanmaa", korjasi Rasmus kärsivällisesti jo noin kymmenettä kertaa.
"Aavehanamah -- blah, fuck it. You and your crazy Elvish language. And blimey, dude, when are you going to notice that your girl is freezing?" Joachim tuhahti mukamas kiukkuisena. En osannut villeimmissä kuvitelmissanikaan uskoa, että se olisi oikeasti suutahtanut suomen kielelle tai Rasmukselle tai mulle tai oikeastaan yhtään millekään asialle koskaan elämässään.

Rasmus mun vieressäni hätkähti vähäsen ja käännähti katsomaan mua. Katsoin takaisin ja nautin auringonlaskun lämpimistä sävyistä, jotka raidoittivat mun poikaystävän hiuksia ja täplittivät silmiä. Komeat kasvot suorastaan huusivat suudelluiksitulemista, mutta sen pitäisi odottaa ainakin kunnes Joe poistuisi hakemaan seuraavaa juomakierrosta.

"Oletko sä kylmissäsi", Rasmus kysyi hämmentyneen oloisena; ilmeisesti se itse ei palellut, eikä sille siksi ollut tullut mieleenkään että joku muu voisi.
"Olen", vastasin painokkaasti, mutta kohautin sitten olkiani ja heilautin puoliksi juotua juomaani. "But it's quite okay, I'll grit my teeth for a little while longer."
"Ah, such braveness", Joachim virnuili. "We don't want you to catch a cold, honey, and your lips are starting to look blueish. Let's finish these and head back inside, shall we."

Hetken mietittyään Rasmus päätyi nykäisemään mua vähän lähemmäs itseään, ja sitten se asetteli toisen käsivartensa huolellisesti ja harkitsevaisesti mun ympärilleni. Hymyilin muovituoppiini ja palasin aiempaan ajatukseeni: olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

* * * * *

Joachim jaksoi repiä hupia kilpailupaikan osoitteesta ja siitä, kuinka se oli kuulemma mahdoton ääntää. Kun se pudisteli huvittuneena päätään mun puheelleni, kun tiedustelin hevostemme majoitusjärjestelyjä Power Jump Staff -paitaan pukeutuneelta ahvenanmaalaisittain puhuvalta toimihenkilöltä, kuulin Rasmuksen varmistavan:
"You do know that Finnish and Swedish are two different languages, right?"
Joen vastausta en ehtinyt kuunnella, mutta arvatenkin se moitti Rasmusta älyllisten lahjojensa ja yleissivistyksensä aliarvioimisesta. Me saimme joka tapauksessa kattavat ohjeet siitä, minne mukanamme kulkevat hevoset majoittaisimme ja kuinka kisa-alueella toimittaisiin. Ensivaikutelma järjestelyistä oli ensiluokkainen; selkeät opasteet ja palvelualtis järjestäjäporukka sai ainakin mut tuntemaan oloni hyvinhuolehdituksi. Joachim nyt ei olisi paljon tarvinnutkaan ollakseen tyytyväinen, mutta se, että jopa Merit Kalda vaikutti levolliselta ja lähes hyväntuuliselta, kertoi jo jotakin asioiden sujuvuudesta.

Kesänaikaisten tuttujen lisäksi näkyviin alkoi tupsahdella vaikka ja ketä muita tunnistettavia tyyppejä. Aivan häkellyin siitä, kuinka montaa ihmistä saatoin niin luontevasti moikata alueella kulkiessani ja jopa jäädä vaihtamaan kuulumisia joidenkin kanssa. Suurkilpailut olivat vetäneet paikalle paljon myös Kalla CUPissa kilpailevia, kuten Käkiharjut ja Primen väen, ja ilahduttavia silloin tällöin kisapaikoilla tavattavia tuttavuuksia, kuten Matteo Locatellin. Amelie Chaputin näkeminen ja juttutuokio hänen kanssaan herätti miellyttävää jännityksen tuntua: kun kilpailut olisivat ohi, me ehtisimme todellakin vaihtaa kuulumisia oikein kattavasti, sillä seuraavan viikon viettäisin hänen vieraanaan Latviassa.

Siihen hetkeen ehkä kaikkein kaivatuimmat tutut olivat kuitenkin niitä, jotka muistuttivat kodista. Rohkenin silittelemään Isabellan Kamia, perheeni kasvattia, ja nyökkäsin tervehdykseksi Matildalle ja Antonille kun heidät näin, ja sitten meitä vastaan käveli Heidin seurue. Se tilanne vaati tiukkaa halausta, ja ennen pitkää minulla oli kummityttö sylissäni ja olin uppoutuneena vuolaaseen kuulumistenvaihtoon hänen äitinsä kanssa.

Sivussa Joachim pukkasi Rasmusta kylkeen.
"Ah, the countdown has begun."
"Huh?" äännähti poikaystäväni, joka ei ymmärtänyt mille poluille kollegamme ajatukset olivat jo kerenneet pinkoa.
"Within five years she'll start begging for some baby seeds, you'll see."
Siihen Rasmus ei typertyneisyyttään osannut sanoa yhtikäs mitään, ja puhumisen sijaan se käyttikin energiansa siihen, että pälyili mua ja Sofiaa sylissäni ja yritti näyttää jokseenkin normaalilta.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Sarah R. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 03.08.20 18:46

Kerran viikon verran
Josefina vieraili Zenissä 26.-31.7.2020.

Pitkä tie Latviaan | 26.7.
Josefinalla on (henkisesti) ahtaat oltavat Noran ja Amelien välissä.

”Nähdään loppuviikosta sitten”, Rasmus sanoi, kädet taskuissa ja katse miettiväisenä ja kasvot poikamaisina.

Josefina aavisteli tietävänsä, mitä poikaystävä harkitsi. Halatako hyvästiksi vai eikö halata? Tytön oma tasapaino tuntui horjahtelevan, kun hän oli vuoroin vähällä nojautua halaukseen ja perui sitten aikeensa.

”Joo. Aja turvallisesti”, Josefina vannotti. ”Ja laita viestiä kun oot perillä.”
”Ajan. Laitan. Ja laita säkin”, Rasmus puhui viipyillen, kuin ei olisi tahtonut aivan vielä lähteä minnekään. ”Perillä. Ja muutenkin, että mitä sulle kuuluu ja, niin.”
”Laitan”, lupasi Josefinakin autuas mutta vieraskoreuden kutistama hymy kasvoillaan, ja sitten he hyvästelivät toisensa halauksetta hänen uuden matkaseurueensa katseiden alla.

Tiet poikaystävän kanssa erosivat, kun muu sosiaalinen elämä kutsui. Kiivetessään vieraaseen kulkuneuvoon Josefina harmitteli hetken sitä, ettei ollut enemmän tai vähemmän uteliaista katseista piittaamatta halannut Rasmusta, sillä elämässä piti muistaa, ettei hyvien asioiden kiintiöiden täyttämiseen ollut loputtomasti aikaa. Sitten, jostakin typerästä syystä, mieleen pulpahti Märta Merenheimon ankea naama ja mahdollisuuksia puntaroiva katse, kun tämä näkisi nuoruudenihastuksensa palaavan Kallaan yksin – ilman Josefinaa. Ties vaikka luulisi heidän eronneen. Ties vaikka varaisi sen siliän tien ajan maistraatista ja marssittaisi Rasmuksen naimaan itsensä (Rasmukselta ei kysyttäisi). Tuskin edes siksi, että Märta olisi enää oikeastaan pitänyt Rasmusta niin ihanana, vaan siksi, että hän piti Josefinaa niin raivostuttavana.

Mutta niin, hullua kyllä, Josefinaa ei enää loppujen lopuksi kuitenkaan kovin paljon kiinnostanut, mitä Märta Merenheimo heidän suhteestaan ajattelisi. Olihan kuitenkin niin, että lopulta juuri Josefina oli vakio Rasmuksen elämässä kunnes toisin päätettäisiin, eikä sellaisesta huonosta päätöksestä leijaillut ilmassa vielä merkkiäkään.

Sen sijaan ilmassa leijui aavistus kalliin, hienostuneella tavalla sporttisen hajuveden tuoksua, ja se ei suinkaan kohonnut Josefinan iholta, vaikka ei kai pahalta haissut hänkään.

Ensiksi Josefina oli luullut, että se oli varmastikin vitsi. Kun Amelie Chaput oli Hannabyn kilpailuviikolla juossut hänet kerran kiinni ja esittänyt kutsun tulla vieraisille Dzelzainin linnaan, Josefina ei tietystikään uskonut hänen tarkoittavan totta, sillä vierailukutsuja esitettiin ystäville tai/ja hyvin tärkeille ihmisille, eikä Rosengårdien kuopus uskonut olevansa aivan vielä jos koskaan kumpaakaan niistä. Sitten oli postiluukusta kolahtanut lady Vitaliyan arvokas juhlakutsu, ja sen Josefina oli pelännyt olevan jokin nöyryyttämiseen pyrkivä käytännönpila, kunnes he toden totta olivat Rasmuksen kanssa viettäneet iloisen illan linnan puutarhassa kenenkään huutamatta kaikelle kansalle, että katsokaa, täällä on tavallista kansaa hienomman väen seassa.

Sinä juhlavana iltana Amelie oli esittänyt oman kutsunsa uudestaan, iloisesti ja selväsanaisesti eikä Josefinan arvion mukaan mahdottoman, jos lainkaan, päissäänkään. Vasta silloin oli epävarmaan mieleen juolahtanut, että tämähän saattoi olla aito kutsu. Josefina Rosengård saattoi tosissaan olla tervetullut kesävierailulle.

Nyt, istuessaan neiti Amelie Chaput yhdellä ja rouva Nora Norrington (hänestä hajuveden tuoksahduksen täytyi olla lähtöisin) toisella puolellaan… nyt Josefina tiesi tasan tarkkaan, että sekä kutsusta että tilanteesta olivat vitsit kaukana.

Siis ihan tosi kaukana.

Josefina oli matkalla kohti Saulkrastia ja sen rajojen sisään kätkeytyvää linnaa (vaikka tokkopa koreat linnat oikeasti kätkeytyivät yhtään minnekään) kolmatta kertaa elämässään. Hän oli kuin olikin ottanut kutsun todesta, ja nyt oli myöhäistä perua myöntävää vastausta. Power Jump -kilpailuiden päätyttyä hän oli hyvästellyt poikaystävänsä lisäksi myös hevosensa, muun perheensä ja lukuisat muut tutut ja liittynyt Amelien ja rouva Norringtonin seurueeseen. Vähäpuheinen kuski kai jo ymmärsi naisten välisestä mekaniikasta kylliksi ollakseen puuttumatta siihen.

Tunnelma oli ajoittain hirvittävän jäinen, ja Josefina Rosengård laski epätoivoissaan tunteja perillepääsyyn. Oli uskomatonta, kuinka hän, joka sentään oli kasvanut itsensä Susanne Rosengårdin omakätisessä hoivassa ja merisenhyytäviä sanankäänteitä kuunnellen, ei ollut vieläkään onnistunut parkkiinnuttamaan nahkaansa sellaiseksi, etteivätkö rivien välistä lausutut kohteliaat loukkaukset olisi sitä lävistäneet. Vielä uskomattomampaa oli, ettei yksikään näistä hienovaraisista tölväisyistä kohdistunut häneen, ja silti ne saivat Josefinan olon niin ääriään myöten jännittyneeksi. Ehkä joku toinen olisi kokenut Amelien ja Noran välisen sanailun viihdyttäväksi, mutta ei sentään sopuisa Josefina, joka kaipasi ympärilleen pumpulinpehmoista lempeyttä. Sovittelevasti hän osallistui ryhmädynamiikan rakentamiseen, ja toistuvasti matkan aikana hän epäonnistui diplomaattihenkisessä missiossaan: Josefina ei tuntenut sellaisia sanoja, joilla olisi onnistunut tyynnyttämään ylitseen käytävää verbaalista nyrkkeilyottelua. Chaput vastaan Norrington, erien määrä rajoittamaton. Ainoana ulospääsynä tyrmäysvoitto. Josefina pelkäsi tulevansa pakotetuksi tuomariksi, ja sellaisena hänet olisi tuomittu epäonnistumaan. Etupenkin herrasmiehet lienivät turhan tottuneita Amelien ja Noran väleihin ollakseen niistä moksiskaan.

Jos jotakin positiivista piti Noran ja Amelien nokkapokasta keksiä, ainakin piikittelyt olivat usein ihailtavan nokkelia ja toisinaan sellaisina jopa hauskoja. Josefina itse ei olisi keksinyt mitään niin älykästä sanailtavaa, jos vaikka olisi joskus yrittänytkin. Ja sitä paitsi eivät hänen matkaseuralaisensa sentään ihan koko aikaa käyttäneet nälvimiseen. Välillä he jutustelivat oikein mukavasti (lähinnä hänelle).

“On kyllä paikallaan saada tiluksille uusia tuttavuuksia”, saattoi Nora esimerkiksi sanoa hänelle, ja sitten edetä sulavasti kyselyvaiheeseen: kuka Josefina oikein oli, kenen kanssa kaveerasi ja mitä oikein tavoitteli elämässään?
“Anna sen vähän hengittää välillä”, muistutti Amelie jossakin kohti ja virnisti Josefinalle.
“Tietysti! Vaikka tuskinpa hän on niin typerä, etteikö muistaisi hengittää puhumisensa lomassa”, Nora arveli suopeasti.
“Niin, kaipa mä muistan”, hiiskahti Josefina, ja se nauratti Amelieta ja Amelien nauru tarttui Josefinaan.

Kai Norankin suupieli vähäsen värähti.

Vain kartanon neiti | 27.7.
Josefina joutuu lady Vitaliyan tahdon pyörteisiin.

Dzelzainin linna oli… linna. Josefina, joka oli jo kotikartanossaan tuntenut olonsa kauhtuneemmaksi kuin mitä miljöön arvokkuus olisi vaatinut, tunsi yhtäkkiä olevansa aivan väärässä ympäristössä. Oli erilaista saapua tällaisiin paikkoihin virallisiin juhliin: silloin turvana oli pukeutumisetiketti, jonka tuntemalla ei voinut juurikaan saattaa itseään naurunalaiseksi. Nyt hän oli saapunut keskelle linnan arkea, ja siinäpä vasta olikin häkellyttävä sanapari. Josefina olisi maksanut melko paljon riihikuivaa käteistä saadakseen käsiinsä jonkinlaisen oppaan, jossa kerrottaisiin selväsanaisesti, kuinka hänen odotettiin pukeutuvan, käyttäytyvän ja ilmaisevan itseään.

Amelien seura rauhoitti, ja tämän poikaystävä Fricis koetti niin ikään parhaansa mukaan tehdä vieraan oloa kotoisaksi silloin kun ehti viettämään heidän kanssaan aikaa; lähes välittömästi heidän perillepäästyään ja pikaisesti kodiksi asetuttuaan poika nimittäin harppoi tiehensä puhuen jotakin sellaista, että täytyi harjoitella kuin viimeistä päivää. Sellaista oli joskus hevosihmisten arki, Josefina tiesi kyllä. Siihen Josefina ei ottanut tottuakseen, että linnan mailla kaikki tuntui tapahtuvan kuin kotitonttujen toimesta. Palvelusväkeä ehkä vilisi siellä täällä, mutta he taisivat hommansa ja olivat kylliksi hienovaraisia jäädäkseen huomaamatta, mikäli syytä huomioiduksi tulemiselle ei ollut.

Tallissakin riitti väkeä, ja kukaan ei tosiaankaan koskaan näyttänyt olevan tekemättä mitään. Vetelehtiminen ei kuulunut täkäläiseen tallikulttuuriin. Josefinan, joka ei tuntenut paikkoja, tapoja eikä hevosia, oli muita vaikeampi tekeytyä tärkeän ja kiireisen näköiseksi, mutta seuraamalla tiiviisti ystävällismielisten Amelien ja/tai tämän poikaystävän kannoilla Josefina uskoi pärjäävänsä melko hyvin.

Heti saapumisiltanaan hän kuitenkin oli yksin ja suojattomana katselemassa, kuinka Amelie ja Fricis harjoittelivat hevosineen, ja silloin lady Vitaliya iski. Tietysti he olivat jo tavanneet ja vaihtaneet sanoja, johan sen määräsi kohteliaisuus: olisi ollut sangen käytöstavatonta tuppautua toisen sukulinnaan ja vältellä kohtaamista. Oli kuitenkin täysin eri asia huomata ladyn purjehtivan hameenhelmat miedosti kahisten luokse vapaamuotoisessa tilanteessa. Vapaamuotoisessa! Ei sääntöjä, ei selväraamisia sosiaalisia konventioita!

Josefina koki olonsa yllätetyksi. Hän saattoi olla lähes ladyn itsensä mittainen varreltaan, muttei eleganssiltaan eikä varsinkaan omanarvontunnoltaan. Hierarkian synty oli väistämätöntä, eikä Josefina useinkaan asettunut sellaisissa kovinkaan korkealle. Niinpä hän vastasi lady Vitaliyan tervehdykseen mitä nöyrimmin nyökäten.

“Taidat olla oppimisennälkäinen”, lady arvioi ja antoi katseensa lipua halki kentän, jota kansoittivat Amelie ja Fric ratsuineen ja jälkimmäistä opastava nainen, joka oli kyllä esittäytynyt Josefinalle hyvin ystävällisesti; jännittyneisyyttään hän ei vain kyennyt muistamaan nimeä.
“Niin kai”, Josefina sanoi epävarmasti, ja pelkäsi lausahduksen kuulostavan moukkamaiselta. Siispä hän kiiruhti laventamaan vastaustaan: “En usko, että hevosista voi oppia liikaa yhden ihmiselämän aikana.”

Lady Vitaliya kallisti päätään Josefinan arvion mukaan hyväksyvästi. Jokin erikoinen pilkahdus vilahti vihertävissä silmissä, ja ellei vieras vallan kuvitellut omiaan, hetken lady näytti jopa aavistuksen kujeilevalta. Josefinan oma äiti, joka ei aivan ollut linnanlady mutta kuopuksensa mielikuvissa kuitenkin aika lähellä sellaista mitä tuli käytöksen ylhäisyyteen, ei kujeillut oikeastaan koskaan. (Tai ainakaan nimenomainen kuopus ei koskaan sattunut tavoittamaan niitä hetkiä.)

“Pidän asenteestasi, ja uskon, että liikekumppaninikin saattaisi olla samalla kannalla.”

Lady Vitaliyan sanat saivat, tietenkin, Josefinan häkeltymään. Kehu? Hänelle? Mitä piti vastata? Ja ei kai liikekumppanilla nyt sentään vain voitu tarkoittaa –

”Minäpä kannustan Iivaria pitämään sinulle oppitunnin.”

– ei ei ei. Josefinaa ei oltu siunattu/kirottu kyseisen Iivarin läsnäololla vielä kertaakaan, ei ainakaan hänen tietääkseen; Masqueradessa tunnistamisen mahdollisuuksia sumensivat naamiot (kas kummaa) ja parin vuodenvaihteen takaisessa gaalassa lähinnä jokin tai kaikki seuraavista: a) salakavala kuohuviini, b) kuohuva hiprakka, c) lyhytaikainen muistiheikentymä, d) tuoreen parisuhteen ylitsevuotava alkuhuuma, jonka kieputuksessa ei huomiota juuri liiennyt muihin suuntiin (voi niitä aikoja). Josefina oli kuitenkin kuullut sivusta melko säälimättömiä ja säästelemättömiä puheenvuoroja Fricin ja Amelien tuottamina, eikä hän ollut alkuunkaan varma, tahtoiko hän kohdata koko olentoa.

Josefina oli kuitenkin yhtä surkea sanomaan ei kuin lady Vitaliya olisi ollut vastaanottamaan sellaista vastausta. Niinpä keskustelun viimeisiksi sanoiksi jäivät lähes käskevällä äänenpainolla lausutut sanat:

“Ole huomenna valmiina kello yhdeltä, hmm, sanotaanko… Lunan kanssa. Amelie avustaa sinua.”

Eivätkä ne sanat olleet Josefinan lausumat, tietenkään. Viimeiset sanat eivät kerta kaikkiaan kuuluneet hänen repertuaariinsa.

Alahuultaan levottomana pureksien hentoinen hahmo jäi niille sijoilleen odottamaan ystävänkaltaisiaan ja kohtaloaan. Levoton olo kohotti päätään, eikä se ollut Josefinalle tippaakaan vieras tuttava, mutta ei se koskaan toivottu olotila ollut eikä hän ollut oppinut käsittelemään saati kätkemään sitä erityisen hyvin. Siksi ei kai ollut minkäänlainen ihme, että sekä Amelie että Fric katselivat häntä vähän merkillisesti lähestyessään. Eriskummallisia hyypiöitä katseltiin juuri sillä tavalla.

“Ooksä nähny aaveen vai?”

Fricin vitsailu kirvoitti nopean vilkaisun tämän valmentajan-tai-minkä-lienee suunnalta, ja yhtä nopeasti naisen katse pyörähti Amelien suuntaan, kun tyttö topakasti torppasi:
“Ei tietenkään Jusu ole nähnyt aavetta — vaan Vitaliyan. Etkö huomannut niiden juttelevan?”
“En mä kerennyt mitään huomata. Ilona piti kiireisenä. Toivottavasti tarpeeksi kiireisenä, että menee tähänkin kaaliin jotakin oppia… en mielelläni lentäisi täältä pihalle niskaperseotteella. Ha, ajatelkaa Iivaria toimittamassa sellaista narukäsillään”, Fricis yritti kai taas viritellä vitsintynkää, mutta kireänpuoleinen takavire ja varmistelevainen ympärilleenvilkuilu vesittivät huumorin terän.
“Mistä te oikein puhuitte?” Amelie tiedusteli uteliaana.
“Se aikoo ylipuhua Iivarin pitämään mulle, öö, oppitunnin”, Josefina paljasti pelokkaana.
“Oho! Mielenkiintoista. Siitä tulee hauskaa katsottavaa”, Amelie ennusti, ja Josefina paloi halusta kysyä millä tavoin ja kenen mielestä hauskaa. Sanat eivät kuitenkaan suostuneet tupsahtamaan rennosti ilmoille, eikä väkipakolla kannattanut yrittää, jottei vain kuulostaisi kamalan kankealta ja kireältä. Josefina vaikeni, kuten hänelle oli tyypillistä.
“Sä et kyllä halua mennä sille tunnille valmistautumatta”, Fricis varoitti opettajansa – Ilonan, Ilona se oli – kadottua heille iloisesti kättään heilauttaen omiin menoihinsa.
“Et niin. Mutta ei hätää, me valmistellaan sut”, Amelie lupasi päättäväisesti.

Paljon vähemmän päättäväisenä Josefina taipui Amelien tahtoon. He lähtivät tutustumaan Lunaan, jonka hoitaja sangen ystävällisesti luovutti hevosen heidän käsiinsä Amelien selvennettyä että tässä saattoi olla suurin piirtein hänen vieraansa elämä ja kuolema kyseessä (”Iivari.” ”Iivari?” ”Iivari.”— ja Josefinasta alkoi kuulostaa siltä kuin hän olisi matkalla haastamaan pahamaineista Gym Leaderia ja tarvitsisi Zojan Pokémonia lainaksi selvitäkseen). Ennen kuin Josefina huomasikaan, hän jo sai Amelielta ensimmäisen nopean oppituntinsa lähes yösydännä. Oli kello mitä tahansa, Josefina oli kiitollinen saadessaan edes pienen maistiaisen siitä, mitä huominen voisi tuoda tullessaan. Hän kuitenkin epäili, ettei seuraava oppitunti sentään olisi tunnelmaltaan aivan samanlainen kuin tämä, joka kävi oppimisen lomassa hengailusta ystävien kesken.

Lestissä pysymisestä | 28.-29.7.
Josefina kohtaa Iivarin ja tämän klyyvarin.

Kun Iivari von Hoffrén asteli paikalle, Josefina oli yhtäkkiä loputtoman kiitollinen siitä, että Amelie oli yhä hänen vieressään. Jokin miehen olemuksessa sai mielen sekä valpastumaan että lannistumaan samanaikaisesti. Josefina ei vielä tiennyt, mistä se kaikkein eniten johtui, mutta silti hän oli onnellinen ettei juuri nyt seissyt pistävän katseen alla yksin. Friciskään ei poistunut aivan vielä takavasemmalle, vaikka silminnähden kamppailikin pakenemisvaistoaan vastaan, vaan yritti kai pehmitellä tilannetta esittelemällä vieraansa von Hoffrénille mainosmiesmäisen meriittilistan kera:
”Ser, Josefina Rosengård. Sen-hänen vanhemmat kasvattaa, öö, ratsuhevosia. Hän on voittanut Power Jump -arvokilpailutkin!”

Josefina tunsi olonsa myyntihevoseksi. Onneksi hän ei nähnyt, kuinka Amelie mulkaisi Fricistä – se katse jos mikä sanoi senkin tolvana – mutta Iivarin varjoisten silmien pienet ilmeenpilkahdukset sen sijaan eivät jääneet häneltä huomaamatta. Mies puntaroi niukin naukin näkyvästi ratsuhevostermin merkitystä. Oli ratsuja ja oli hevosia joilla ratsastettiin, eikä Iivari ollut aivan varma kumpaan aitaukseen olisi Josefinan suvun kasvatit vapauttanut. Tieto parin vuoden takaisesta Power Jump -mestaruudesta ei sekään saanut hänen ilmettään kääntymään hymyyn. Iivari von Hoffrén nyökkäsi minimalistisesti onnitteluksi, niin kuin tehdään silloin, kun onnitellaan saavutuksesta, jota ei pidä juuri minään.

”Esteratsastaja”, mies totesi, ei kysynyt. “Kuinka… virkistävää.”

Josefina ei yhtäkkiä ollut varma, oliko minkäänlainen ratsastaja ensinkään. Olisi tuntunut valheelliselta nyökätä vahvistukseksi, mutta onneksi toteamus ei edellyttänyt häneltä vastausta. Iivari tiesi mikä hän oli, näki varmasti välittömästi päällepäin millaiseksi hänet oli lähes syntymästään lähtien valmennettu. Ei häneltä oltu koskaan kysytty, tahtoiko hän ratsastaa ja hypätä esteitä, eikä sitäkään mielikö hän kilparadoille, ja tässä sitä nyt oltiin kiinnikasvaneena identiteettiin, joka oli hänelle annettu – ja josta ei epäilemättä olisi hänelle tippaakaan hyötyä von Hoffrénin opetuksen ikeessä. Josefina epäili, ettei edes Dierk Mayerin nimen mainitseminen ansaitsisi hänelle rahtuakaan irtopisteitä, ja mies oli sentään ehta kruununjalokivi saksalaisten kilpaesteratsastajien kavalkadissa. Monessa muussa ympäristössä toistuvat kesätyösuhteet sellaisen miehen alaisuudessa olisivat voineet olla jonkinlainen osaamisen todiste, mutta jostakin kummallisesta syystä Iivarin katseen edessä Josefinan teki nyt lähinnä mieli pahoitella koko historiaansa, elämäntarinaansa ja ihmissuhteitaan.

Anteeksi. Sana pulpahteli Josefina-raasun päähän toistuvasti harjoitushetken edetessä. Iivari puhui vain opettaakseen, mutta ajatteli varmasti enemmän, ja mielessään Rosengårdien kuopus puolustautui jokaista ajatusta vastaan. Josefinan kannalta sillä oli harvoin merkitystä, olivatko arvostelevat ajatukset oikeasti jonkun muun vai hänen itsensä rakentelemia; yhtä tosilta ja mahdollisilta ne tuntuivat silti.

Anteeksi, että olen esteratsastaja. Anteeksi, kun en osaa mitään. Anteeksi, että myönnyin kutsuun ja saavuin tänne. Anteeksi, että häiritsen hienoa hevosta osaamattomuudellani. Anteeksi siitä, että oma hevoseni, jota et ole (ONNEKSI) kai koskaan nähnyt, on lähes kaikkien ideaaliesi vastainen ja kaikkea muuta kuin hyvin ratsastettu. Anteeksi, kun pidän romanttisista hömppäkomedioista, harrastan huonekasveja kuin paraskin trendien perässä juoksija, vietän joskus laiskoja vapaapäiviä poikaystäväni kanssa nuohoten ja välittämättä pukea ylleni kunnollisia päivävaatteita, anteeksi että kerran en jaksanut kiillottaa ratsastussaappaita kilpailuita varten mutta ikuisesti jaksan kiillottaa elämääni sosiaalista mediaa varten. Anteeksi ettei henkistä selkärankaani ole kukaan koskaan onnistunut piiskaamaan yhtä suoraksi kuin fyysistä vastinettaan. Anteeksi, anteeksi, anteeksi siitä että tahdon nöyristellä ja pyydellä anteeksi.

Oli miehessä muutakin kuin piinaava ja pahoitteluntarpeen herättävä terävä katse. Ajoittain, sellaisina pieninä hetkinä kun Iivari joko puhui ihmetystä herättävän runsassanaisesti Josefinan istuinluista (melko intiimiä, mutta konteksti huomioiden ymmärrettävää, ajatteli neiti kainosielu urheasti) ja kokoamisesta tai havaitsi jonkin positiivisen muutoksen noviisiakin noviisimman opetettavansa toimissa, hänessä välkähti hiljaa palava intohimo, jollaista näkee vain ihmisissä jotka tekevät jotakin mistä todella välittävät. Omituisella tavalla Josefinasta tuntui, ettei intohimo kohdistunut vain hevosten kanssa työskentelemiseen. Oli kummallista, kuinka mies, joka kuulopuheiden ja ensikäden kokemuksen perusteella ei juurikaan pitänyt ihmisistä, nautti niin suuresti opettamisesta. Ja opettajana mies oli jatkuvasti tilanteen tasalla, eikä mikään jäänyt häneltä huomaamatta, ja kun hän puhui, virkkeisiin tiivistyvä tiedon ja kokemuksen painoarvo sai Josefinan miettimään lady Vitaliyalle lausahtamaansa ajatustaan. Yksi eliniällinen oppeja hevosista alkoi venyä muodottomaksi ja ajattomaksi, ja Josefina otaksui, että hänen opettajansa taatusti luki paljon ja painoi mieleensä menneiden sukupolvien näkemyksiä.


Oli raskasta olla niin vierailla vesillä kuin Josefina nyt oli. Kaikki hermostutti: oma kömpelöys, opettajan terävät sanankäänteet ja herkeämätön tuijotus — ja ne muutkin katseet. Vähän väliä uudet uteliaat silmäparit ilmestyivät sitä ihmetystä ahnehtimaan: vierasta esteratsastajatyttöä Iivari von Hoffrénin piiskuroitavana. Niin kaunis hevonen kuin se olikin, Lunaa katsoi tuskin kukaan — ehei, Josefinaan ne kaikki katseet liimautuivat ja saivat murehtimaan asioita joilla ei ollut mitään tekemistä ratsastamisen kanssa, kuten mahdollisia vatsanakkeja. Yksikään ei kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa kerrallaan. Ehkä heillä oli kiire näyttää siltä, etteivät he ehtineet lorvimaan alkeistason opetuksesta itselleen eittämättä, niin, alkeellista oppia imemässä.

“Tämä riittää”, Iivari lausui vapauttavat sanat hiljaa ja sileästi.

Josefina höristi korviaan: hän oli tottunut saamaan valmentajiltaan ratsastuksen päätteeksi palautetta. Sellaista ei kuitenkaan alkanut kuulua. Häkeltyneenä Josefina pisti merkille miehen kehonkielen. Hänhän oli tekemässä lähtöä! Hätääntyneet sanat tupsahtivat ilmoille sellaisen ihmisen suusta, jonka elämän perimmäinen tavoite oli kai tulla kenen tahansa hyväksymäksi:
”Anteeksi – miten minä pärjäsin?”

Iivari seisahtui, katsahti taakseen ja antoi kärttyisän mutta jotakuinkin kohteliaan naamionsa (liekö lady Vitaliya edellyttänyt häneltä vieraskoreutta?) naarmuuntua pieneksi hetkeksi. Mies ei kyennyt hillitsemään itseään vaan tuhahti arvostelevasti. Silloin Josefina ymmärsi, miksi von Hoffrénilla oli niin mittava nenä. Sellaiset tuhahdukset kuulostivat tuhat kertaa vaikuttavammilta, kun niiden kaikukoppana toimi kylliksi komea tuulitunneli.

Hyväksynnän sanoja hän ei saanut. Joko mies ei tunnistanut nöyristelevän tytön palavaa kehujen tarvetta; tai, mikä oli kenties objektiivisesti tarkasteltuna todennäköisintä, päätti olla kunnioittamatta sitä; tai, mikä oli Josefinan mielestä totuus, ei pitänyt häntä kehujen arvoisena. Haikailemansa lopetuspuheenvuoron tyttö sai, mutta ei sellaisena kuin olisi sydämensä pohjasta toivonut ja tarvinnut.

”Pärjäsitte kuten ensikertalaisilla on tapana.” Tauko oli puolitoista kertaa miellyttävän mittainen. ”Halukkuutenne noudattaa ohjeita tosin on teille eduksi.”

Ja sitten Iivarin takinliepeet heilahtivat tämän käännähtäessä ympäri. Askeleet asettuivat topakkaan tahtiin, eivätkä ne aivan olleet kiireiset. Sellainen olisi tehnyt loven arvokkuuden vaikutelmaan, joka nyt säilyi eheänä. Näkökenttänsä laitamilla Josefina näki Amelie Chaputin väläyttävän hänelle kannustavan virneen ja kohottavan peukaloa, mistä linnan herkkämielinen vieras antoi itselleen varovaisen luvan huojentua. Oli se sitten mennyt hyvin tai huonosti, hän oli selvinnyt kuten oli selvinnyt Power Jump -radalla kohtaamastaan hengenvaarastakin. Hän oli elossa. Hän eli. Pulssi, hengitys, tietoisuus — niitä ei Iivari von Hoffrén ollut häneltä vienyt.

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Knut
Hengissäselviämistä juhlittiin hulluttelemalla. Amelie lainasi Jusulle Knutia.

Seuraavana päivänä Josefina oli harjaamassa Uulaa ollakseen edes vähäsen avuksi ja hyödyksi Amelielle, kun verkkaiset askeleet onnistuivat kuljettamaan Ilonan poikkeuksellisen lähelle ennen omiin ajatuksiinsa uponneen vierailijan havahtumista. Josefina lähes pelästyi: kuinka hän ei ollut huomannut tummiinpukeutuneen Ilonan lähestymistä ennen kuin nainen jo seisoi runsaan metrin päässä? Suuret sinisilmät eivät olisi jättäneet mitään arvailujen varaan kehnommallekaan ihmistuntijalle, ja luontevasti Ilona valikoi käytettäväkseen rauhallisen ja ystävällisen sävyn puhuessaan tuolle ilmiselvästi säikähtäneelle nuorelle naiselle.

“Hei, Josefinahan sinä olit? Ei ollut tarkoitus pelästyttää.”
“Ei se mitään”, Josefina vastasi nolostellen, eikä sitten keksinyt mitään muuta sanottavaa. Onneksi ei tarvinnut.
“Taisit eilen ratsastaa Lunalla itse maestro von Hoffrénin tiukassa opastuksessa?” Jokin siinä likipitäen kujeilevassa tavassa, jolla Ilona lausui Iivarin nimen (leikkisine??) titteleineen, järkytti Josefinaa lähes sydänjuurien syvyydeltä. Ei, ei ei ei, Iivarista ei puhuttu noin. Mitään Josefina ei kuitenkaan sanonut protestoidakseen taikka muutenkaan, nyökkäsi vain ja asetteli varmuuden vuoksi kasvoilleen väräjävän hymyn, joka haipui omia aikojaan pois heti kun hän ei tieten tahtoen keskittynyt sen ylläpitämiseen.

Jokin hymyilytti Ilonaa. Josefinan vilkas mieli laukkaili täyttä haipakkaa ympäriinsä syytä etsien. Oliko Iivari kertonut tälle taitavalle oppilaalleen uudesta aloittelijasta? Oliko mukana ollut kehollista havainnollistamista umpisurkeasta ratsastuksesta, oliko sitä säestänyt pilkkaava nauru, olisiko se mennyt komediaesityksestä? Ei, sitä oli sentään vaikea kuvitella. Iivari von Hoffrénin stand up -illasta tuskin olisi kukaan maksanut vanhaa latin latia. Vaikka tokkopa tuota saattoi varmaksi sanoa: maksoivathan ihmiset hullummastakin. Ja siinä kai juju piililin. Kun jokin asia tuntui tarpeeksi hullulta ja järjenvastaiselta, se täytyi päästä todistamaan omin silmin, ja kaching sanoi kassakone.

“Iivarin mukaan on sääli, että olet syntynyt vääränlaiseen satulaan”, Ilona paljasti kepeästi.

Sanojen vaikutus ei ollut odotetunlainen. Huojentumisen sijaan Josefina hänen edessään suorastaan kalpeni. No niin! Siinä se tuli! Estesatula oli väärä satula ja Josefina oli jo siihen aivan kiinni kasvanut, ja aivan totisesti olisi hänen kuulunut vain pysyä lestissään eikä tulla tänne ensinkään näyttämään esteratsastajamaista runkoaan ja kuvittelemaan, että voisi koskaan olla mitään muuta. Tulevaisuus toisi tullessaan vain esteitä esteiden perään, eivätkä läheskään kaikki niistä olisi vertauskuvallisia. Ilona seurasi tunteiden kirjoa pisamaisilla kasvoilla, joista ei yksikään erityisen silmiinpistävä piirre tehnyt kovinkaan mieleenpainuvaa, ja koki tarvetta toppuutella vähäpuheisen juttukumppaninsa ryöppyävää tunne-elämää.

“Sehän on kehu”, hän huomautti lempeästi.
“Miten?” karkasi Josefinan suusta. “Mä olen vääränlainen.”
“Iivarin mielestä kaikki ovat joskus vääränlaisia”, Ilona lohdutti, ja se oli Josefinasta melko riutunut lohtu. Onneksi pulskempaa oli luvassa. “Eikä se ollut hänen tarkoituksensa. Varmasti sinussa olisi ainesta. Muussa tapauksessahan sinä saisit hänen puolestaan kaikin mokomin karautella menemään halki esteratojen jossakin, missä hän ei ole sitä näkemässä.”

Josefina sulatteli kuulemaansa. Tuntui lähestulkoon mahdottomalta uskoa, ettei hän kenties ollut toimimut loputtoman surkeasti. Eihän hänellä ollut ollut aavistustakaan mitä hän oikein oli tekemässä! Miltei vaikeinta oli olla tekemättä mitään silloin kun niin käskettiin. Huoliajatuksiensa vietäväksi tuon tuostakin ajautuva Josefina ei osannut olla murehtimatta sitä, osasiko kylliksi hyvin olla tekemättä mitään ja miltä hän näytti niin… tehdessään? Ei-tehdessään? Ja jos ei osannut edes jättää tekemättä, kuinka sitä koskaan kykenisi tunnistamaan toimimisen hetket ja toimimaan oikein ajallaan?

“Niinkö?” hän kysyi rohkenematta kuulostaa kovinkaan epäuskoiselta, sillä olisi tuntunut epäkunnioittavalta epäillä sillä tavalla avoimesti toisen vilpittömällä äänellä lausuttuja sanoja.
“Niin”, Josefinalle vastattiin vakaasti. “Ja hän tahtoo sinun ratsastavan Hesatolla huomenna. Lupasin välittää terveiset.”

Pian Josefina jäi yksin. Pala kurkussa tuntui kovin kulmikkaalta nielaistavaksi. Uulan korvan liikahdus kertoi hevosen kuulostelevan hoitajansa suuntaan. Josefinaa hermostutti äkisti niin, että hänen kätensä tärisivät hieman. Vaikka hän joskus kapinallisimpina hetkinään olikin aivan itse ajatellut, että voisi vanhempiensa riesaksi irtisanoutua esteratsastajuudesta ja aloittaa jotakin uutta, uuden ja vieraan ollessa käsillä se tuntuikin mahdottoman jännittävältä. Ylitsepääsemättömältä. Ei kuitenkaan auttanut parku markkinoilla, sillä kun usko itseen ja toivo huolettomasta päivästä olivat ohueksi kulutettuja, täytyi vain kestää.

Vaikka toisaalta: saattoihan hän vielä tänään viettää mukavaa ja murheetonta aikaa, sillä uuden tulikokeen aika olisi vasta huomenna. Se oli tietysti helpommin sanottu kuin tehty, jos sattui olemaan yhtä herkkä hermoilemaan kuin Josefina Rosengård. Huolet ja murheet olivat kannoilla seuraava varjo.

Polttopisteessä | 30.7.
Josefina ratsastaa (ja hikoilee) jälleen.
Pohjatekstin kirjoittanut Pölhö, omaa käsialaa vain Jusun fiilikset.

Hesato kuopsutti maneesin hiekkaa malttamattomana. Oman pienen hetkensä se jaksoi odottaa, mutta kun maaginen muutaman minuutin raja ylittyi, sen huomasi kyllä parven takariville saakka, eikä kenenkään käynyt kateeksi tuota uutta tulokasraasua, jonka haudanvakavat kasvot hohtivat kalpeuttaan kuin kuutamo. Ori huitoi vasemmalla etusellaan paraatiliikkeiden veroisesti, vihjaten vähän selkeämmin kuin hippusen tahtovansa jo lähteä liikkeelle. Kanget kilisivät levottoman mukelluksen tahdissa. Häntä pyörähteli kuin propelli valmiina työntämään aluksen vesille heti kun ankkuri vain nostettaisiin, eikä Josefina ollut aivan varma tahtoiko nostaa sitä lainkaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan annettu; määräysvalta ei ollut hänen käsissään.

"Liikkeelle sitten," sanoi Iivari von Hoffrén, ja muuta ei tarvittu. Hesato marssi määrätylle uralle bongattuaan selässään istuvan tytön reisien paineen katoavan satulan läpi. Suljetulla lonkalla ori oli malttanut (huonosti, mutta malttoipa kuitenkin) odottaa selässään kiikkuvan Josefinan valmiiksi, mutta voi sitä riemun määrää kun PRE pääsi vihdoin ja viimein käynnistämään moottorin. Saatuaan töppöstä toisen eteen se rauhoittui silminnähden, jopa käynti pysyi loikkaamatta nopeampiin askellajeihin niin kauan kuin selässä ratsastaja omalla lantiollaan sitä rytmitti.

Kaikista mieluiten Iivari olisi tahtonut laittaa Josefinan, Jusun, pyörittämään ratsua ensin maasta. Amelien (joka nyt istui silmä kovana parvella Fricis vierellään) ja Lunan kanssa annetun ensinäytön myötävaikutuksesta hän oli kuitenkin myöntynyt suoraan vielä toiseenkin ratsastuskertaan. Josefinan tietämättä mies ajatteli, että oikeastaan tyttöressu ei ollut mistään huonoimmasta päästä, ja Iivaria voisi jopa kutkuttaa ajatus saada pieni klassisuuden siemen itämään tähänkin nuoreen. Sitä hän ei tietenkään ääneen myöntäisi, mutta vaatimustason nousu kieli mistä korvat eivät kuulleet. Mitä enemmän ratsastajaa rääkättiin, sitä suuremmassa arvossa von Hoffrén tuon edistymistä piti. Yleensä.

Joka tapauksessa Rosengård oli heitetty suoraan altaan syvään päätyyn. Pelastusrengas ei kuulunut pakettiin.

Kaikki olisi ollut niin kovin paljon helpompaa, jos Josefina olisi uskaltanut hengittää (vaikka syvässä päädyssä uppeluksissa ollessaan hengittäminen ei tietysti olisikaan ollut eduksi). Jännitys ei ottanut lievittyäkseen, vaikka hän kuinka pakotti itsensä ajattelemaan, että tässä sitä nyt vain istuttiin hevosen selässä niin kuin tuhansia ja taas tuhansia kertoja aiemminkin. Satula vain tuntui väärältä, ja ohjista Josefina rohkeni tuskin pidellä kiinni, saati että olisi niillä mitään tehnyt. Edessä kohosi ryhdikäs ja vahva hevosen kaula, ja siivolle palmikolle taltutettua harjaa oli jumalaton määrä. Hevosen värikin oli ihan toista kuin mihin tummanruunikon hevosen omistava ja merkitöntä pikimustaa tammaa kakkoshevosenaan pitävä Josefina oli tottunut. Ulkoiset seikat olivat tietysti pientä kaikkeen muuhun kulttuurišokkiin verrattuna. Pitkään aikaan ei Josefina ollut tuntenut oloaan yhtä uiveloksi hevosharrastuksen parissa. Jopa Heidi Näyhön Valero-kouluhevosen lainaaminen ja piaffen tumpelo tapaileminen oli tuntunut tutulta tähän nähden.

Iivari muljautti silmiään Hesaton suorittaessa periespanjalaista draamaansa loikkaamalla ulos ympyrältä teatraalisin elkein sisäpohkeen kosketuksesta. Tämän vuoksi hän orin uusien ratsastajien alle aina uhrasikin: se opetti armottoman tiukkarajaisesti pitämään avut minimaalisina. Ei perinteistä pohkeella ja ohjalla tukemista, vain liikkeiden mukailua ja pienillä vihjeillä niiden muokkailua. Vaikka hulmuharja ei ollut nähnyt vielä yhdeksättäkään kesäänsä, pystyi sitä taiten ratsastamaan jo ilman kapsonin ja raipan lisäapuja. Löysä tuntuma kangen päässä, pitkät suorat bravante-jalat, istuinluut. Siinä oli kaikki tarvittava, teoriassa. Sitten oli tämä esteratsastajatyttönen, joka kärsi kai lihaskouristuksista tai oli muuten vain kyvytön rentoutumaan silloin kun rentoutumisen aika oli. Kehtasikin näyttää kauhusta jäykältä.

"Nē nē nē! Pelkkä sisälonkka! Viņš ir jūtīgs..."  Sanoista ei ehkä saanut aina selvää, mutta äänensävy ei puolestaan jättänyt mitään arvailujen varaan. Se oli saavutus ottaen huomioon kuinka soinnittomasti mies kolkkahatun alla puhui.

Seuraava puheenvuoro oli kuitenkin kristallinkirkas ja tavoitti varmasti jokaikisen läsnäolevan sielun.

"Onkohan neiti Rosengård sittenkään kyvykäs tähän?"

Ah, tylyttäminen, tuo tuttu muttei turvallinen tapa lähestyä ihmisiä. Se ei tullut yllätyksenä kenellekään, joka tunsi Iivaria vähääkään, mutta omaa kyvyttömyyttään päivittäin pohdiskeleva Josefina silminnähden hätkähti. Hesato tomeraan tapaansa tarjosi kaikkea mahdollista ja mahdotonta selästä annettujen apujen perusteella, olivat ne sitten tahallisia tai tahattomia. Vaikka käsi kohosi vain aavistuksen, kertasivat pitkät kanget tuntemuksen löysiä barokkiohjiakin pitkin niin että ori ehti marssimaan muutaman komean koulukäyntiaskeleen ennen kuin ote laski takaisin paikalleen.

Hengitä syvään, hengitä syvään, tai no, kunhan hengität, hoki Josefina itselleen. Äläkä ainakaan anna periksi itkulle. Uusi asia saa tuntua vaikealta. Siitä ei pidä hermostua. Mutta Josefina oli jo hermostunut, se oli hänen luontonsa, ja jännittyneenä asioita alkoi tapahtua ilman että mieli pysyi täysin mukana kehon vaistomaisissa liikahduksissa.

Pohkeen painallus pullautti ratsun jälleen rajusti sivuun. Sitä seurannut refleksinomainen reidenpuristus pysäytti kavahtaneen cremellon. Helpotuksesta oli kuitenkin turha huokaista, sillä nopea paineenpoisto yhdistettynä nousevaan lantioon aikaansaivat syöksähdyksen raviin, eikä mihin tahansa sellaiseen, vaan Hesaton aivan omaan "hei kattokaa miten komeesti mulla jalka nousee!"-syöksyyn, jota tuo esitti noin tuhat kertaa mieluummin kuin hallittuja, sieviä koulupiipertelyjä. The Greatest Showman ehti jyystää useamman kierroksen enemmän tai vähemmän hallitusti ennen tasapainon palautumista, missä vaiheessa Iivari oli kerennyt käyttämään kaikki liikenevät sanaiset säilänsä kertoakseen mikä meni pieleen säästelemättä herkäksi tiedettyä oppilastaan. Oli olemassa lempeitä ja rohkaisevia opettajia, mutta tällä tontilla kyseistä ihmettä ei oltu vielä päästy todistamaan.

Josefina ei itkenyt. Se oli yksi oppitunnin merkittävimmistä saavutuksista. Ilonpilkahduksiakaan ei pisamoiden kirjomilta kasvoilta voinut lukea, mutta ehkä tyttö väsähti jännittämään, sillä hermostuneen suupielenkiristyksen tilalle valui ilmeetön, rikkumaton keskittyneisyys. Se hetki oli jonkinlainen käännekohta hänen ratsastuksessaan.

Parvella Amelie seurasi yhtäläisellä mielenkiinnolla ystävänsä suoriutumista kuin vierellään istuvaa Friciäkin, jonka ilme oli lukematon. Kädet kuitenkin puristivat liivin helmaa, mikä kieli paljon. Pojalla — vai mieheksikö tuota piti nyt jo kutsua kun pulisonkeja katsoi — oli tällä hetkellä kovat paineet löytää oikeat nappulat nimenomaan Hesaton kanssa, ja hän satavarmasti oli tullut seuraamaan opetusta vain verratakseen itseään vierasratsastajaan.

Nyt blondin ilmeen nyrjähtämistä ei voinut enää olla huomaamatta, kun Jusu lähti tanssittamaan Hesatoa askellajien läpi avo- ja sulkutaivutuksissa. Hittolainen, Vanags oli räpistellen päässyt samaiseen vaiheeseen vuoden taistelun tuloksena, ja tuolla sitä nyt oltiin toista kertaa tässä hallissa ratsailla, näyttämässä miten hommat pitäisi tehdä oikein... Amelie koitti ottaa poikaystäväänsä kädestä, muttei saanut vastakaikua. Huokaisten hän luovutti ja keskittyi jälleen allaan avautuvaan näkyyn.

Oli vaikea sanoa, tiesikö Josefina olevansa oikealla tiellä. Yhtäkkiä tekeminen vain tuntui helpommalta, luontevammalta, mutta epäileväinen mieli haki silti vastalauseita sujuvuuden kokemuksille. Ehkä hän teki asiat puolivillaisesti, kun ratsastus ei yhtäkkiä käynytkään työstä. Koska Josefina ratsasti enää harvoin itselleen täysin vieraita hevosia, hänen vertailukohteensa olivat harvalukuiset, ja hän asetti väistämättä vastakkaisiin vaakakuppeihin Hesaton ja oman hevosensa. Grannin kanssa melkein kaikki kävi aina työstä, kaikki paitsi ehkä maastopoluilla käveleminen.

Hesato pärski päästyään purkamaan viimein kipinöivää energiaansa. Kulku oli huomattavasti tasaisempaa ja suoraviivaisempaa kuin aluksi, ja vaikka Iivari jaksoi edelleenkin naputtaa rennommasta schwungista, ei hänkään voinut kieltää etteikö parempaa kohti matkattaisi. Kehuminen nyt vain ei kuulunut hänen tapoihinsa, onnistumisista kertoi enemmänkin soiva hiljaisuus kun moitittavaa ei löytynyt. Takaosa siirtyi suhteellisen hallitusti niin suoralla kuin kaarellakin. Sulkutaivutuksista on tehty nykyisin niin kovin hankala käsite, vaikka todellisuudessa itsensä kantavalla ratsulla se on helppoa kuin heinänteko. Taivutetun hevosen liikettä ohjattiin vain lantiolla oikeaan suuntaan, ja kas näin suoritettiin kauniita avo-sulku-avo-sarjoja.

No, Josefinan suorituksissa sen sijaan oli selviä kauneusvirheitä siellä täällä, mutta oppilas oli vielä uutuuttaan (ja hiestä; ei olleet nuoret enää niin kuin ennen) hohtava. Kai Iivarinkin oli annettava tytölle se myönnytys, vaikka sitten vain hiljaa. Miten erilaiseen hevoskulttuurin oli neiti Rosengård kasvanutkin. Oppitunti oli hänelle kuin vieraalla kielellä käyty keskustelu, johon oli pakko ottaa osaa loppuun saakka kun siihen oli kerta tullut ryhtyneeksi.

"Te teette ratsastuksesta nykyisin niin kovin hankalaa. Olitte esteratsastaja? Kuvittele kaikki se ylimääräinen aika mikä vapautuu kun ohjaaminen ja askelten muokkaaminen vaatii vain istunnan. Ei ulko-ohjalla sitä ja sisäpohkeella tätä! Ei hevonen tarvitse mitään apupyöriä roikkumaan tuntumalle ja puristelemaan jaloilla. Hänet vain koulutetaan hartaudella, eikä piru vie kiirehditä minkään viisivuotiaan kanssa kisaradoille."

Se jos joku sai Josefinan tuntemaan olonsa syylliseksi, sillä eikö vain ollutkin totta, että hän oli ottanut ensistartit oman hevosensa kanssa sen ollessa nelivuotias; ja eikö hän vain ollutkin juuri viettänyt kesän sisäänratsastamalla kolmevuotiasta tulevaa kilpahevosta, joka varmasti niin ikään hyppäisi ensimmäiset pienet kisaratansa ensi vuoden aikana. Sellainen aikataulu ei toki ollut hänen itsensä päättämä, vaan ulkoisista paineista johtuva, mutta yhtä kaikki hän oli aina toiminut muiden odotusten mukaan kyseenalaistamatta niitä. Tietysti muut tiesivät paremmin: isä, äiti, pomo ja kaikki muut sensorttiset auktoriteetit hänen elämässään. Jos anonyymit auktoriteetit sanoivat, että kolmevuotias hevonen oli kylliksi vanha sisäänratsastettavaksi, Josefina sisäänratsasti. Ikäluokkakilpailuiden ratakorkeudet ohjasivat treenejä siitä eteenpäin. Oliko se nyt aivan välttämätöntä? Ja keiden kaikkien varpaille Josefina poljeskeli miettiessään edes itsekseen sellaista kysymystä?

Amelie koitti tavoitella Jusun katsetta ja virnistää anteeksipyytävästi. Suosikkisaarna. Muutaman kerran ehkä tullut kuultua itsekin — se hinta oli maksettava mikäli tahtoi jatkaa esteuraansa Dzelzainin rahoituksella. Amelie osasi jo tottuneesti sammuttaa kuuntelukeskuksensa saadessaan koukkunokan vaahtoamaan kentän reunalle päästämään tuntumasta irti ja lopettamaan ohjalla ohjailu. Koittakoot itse ratsastaa vatipäänä juoksevaa Uulaa esteille joillakin pikkuisilla kankun tökkäisyillään ennen kuin lähtee kommentoimaan.

Niin synkeän näköinen kuin Amelien uusi ystävä olikin vielä hetki sitten ollut, yhtäkkiä oli aivan kuin Jusun silmissä olisi välähtänyt jokin uudenlainen sisukkuus. Totta se oli. Syyllisyydentuntoa lievittämään oli nimittäin tupsahtanut yllättävän humoristinen ajatus. Nähtäisiinpä, mitä mieltä Granni olisi tästä von Hoffrénista. Saattaisi siinä tovi jos toinenkin vierähtää, ennen kuin tamma ryhtyisi milleensäkään herran kanssa, ja Josefina tahtoi uskoa, että ei se olisi pelkästään hänen koulutuksensa syytä. Grannissa oli sellainen… aura, ehkä. Sellainen, että se katsoisi Iivaria vähintäänkin yhtä harmistuneena kuin mies hevosta, joka ei tehnyt mitään niin kuin tahdottiin ellei sattunut itse tahtomaan samaa. Yleensä ei tahtonut.

Tuskin havaittava hymynkare huulillaan Josefina ratsasti, kunnes ei enää tarvinnut.

Kun Iivari katosi yhdessä silkkitakin hulmahduksessa ulos maneesista jättäen loppuverryttelyn ratsastajan omaksi huoleksi, rymisteli katsomon kaksikko alas areenalle. Fric kyräili huolestuneena pariovia (hän ei ollut kovin suuressa huudossa sillä hetkellä), Amelie taasen kipitti cremelloa taluttavan Jusun tykö. Jalkautuneen ystävän polvien tutinaa tuskin huomasi, mutta väsyneeltä Jusu kyllä näytti, ja sekös kutsui esiin Amelien kannustavan äänen.

"Mähän sanoin että kyllä se sujuu! Hesatohan tanssi kuin mikä, kyllä susta saisi aikamoisen prima ballerinan kouluradalle," hän henkäisi ja hymyili aivan aidosti perään.

Josefina näytti varovaisen kiitolliselta, mutta ei kuitenkaan siltä kuin olisi uskonut Amelien sanat.

"Joo, seuraavaks oisit varmaan harjottelemassa jo jotain carréa ja mezairia", kuului takaa hiippailevan Fricin kateellisuutta tihkuva kommentti. Hän ei ollut ilkeä, eikä oikeastaan mikään typeräkään vaikka kaikki aina niin väittivät, mutta tämänhetkiset kuviot nuoren omalla ratsastusrintamalla kaihersivat. Oli ikävä nähdä muiden etenevän kun itse tarpoi paikallaan. Tämä ei jäänyt Amelielta huomaamatta.

"No varmaan harjoittelisivatkin, niinku pitäis sunkin! Hittoku oltais Ilonan kanssa tiedetty mihin ryhdyttiin. Mee treenaamaan siitä äläkä valita!"

Fric mutisi jotain epäselvää latviaksi ja kohautti hartioitaan. Hän jäi mietteliäänä kävelemään Hesaton toiselle puolelle, silittäen hajamielisesti hiestä nihkeää kaulaa. Niinhän sitä pitäisi, ryhdistäytyä. Amelie sen sijaan käänsi huomionsa takaisin sananvaihtoa hämmentyneen oloisena seuranneeseen Jusuun iloisesti poristen.

"Miltä tuntu tänään? Ainakin näytitte älyttömän hyviltä! Tää on oikeasti ihan mielenkiintoista ja helppoakin jos ei olisi tollasta äkästä jääkalikkaa opettamassa. Sun pitää kyllä ehdottomasti kokeilla Grannin kanssa joskus klassisia, moni hepo tykkää kun saa vähän itsenäisyyttä ja käyttää omaa päätään. Susta olis tähän, et sä muuten olis Lunan jälkeen toistamiseen selkään päässyt!"

Ensin tunti silmätikkuna ja sitten puhetulva sadalla huutomerkillä päälle. Ei ole helpolla aina Dzelzainin vieraita paiskattu.

Tallin hiljaiset | 31.7.
Jusu kohtaa hengenheimolaisiaan — kai?
Sinä päivänä Josefina havaitsi, että ehkä hänelläkin oli tässä koreassa tallissa vertaisensa. Ei tietenkään siinä mielessä, ettäkö joku muukin olisi ollut yhtä uivelo ja väärään paikkaan eksynyt kuin hän; Josefina eli yleismaailmallisessa illuusiossa ja kuvitteli olevansa maailman ainoa haahuilija. Kuinka kaikki muut näyttivätkin niin päämääränsä tuntevilta, kun ei kyennyt kokemaan heidän ajatusmaailmaansa. Tässä tallissa ihmiset tiesivät minne mennä ja hyppivät esiinkirjoittamattoman aikataulun mukaan niin kuin kenellekään ei olisi ollut epäselvää, kuinka asiat toimivat. Sitä ihmetellessään Josefina unohti tyystin, että niinhän hänkin jo tunsi hevostensa kotitallin ja työpaikkansa aikataulut. Kaajapuroilla ja Auburnin kartanoilla nämä ihmiset olisivat olleet alkuun yhtä hukassa kuin hänkin.

Mutta ei Josefina löytänytkään eksyneitä ihmisiä vaan hiljaisia persoonia, kaksin kappalein, ja hiljaisten olentojen kanssa tyttö koki sielujen sympatiaa. Jo tiistaina Maxin kohdatessaan hän tunnisti toisen eleissä ja olemuksessa pienen määrän itseään. Jokin siinä, kuinka toinen katseli häntä vain nopein vilkaisuin katseen harhailun lomassa ja siinä, kuinka tämä esittäytyi katkeilevin sanoin liikautti Josefinassa… jotakin. Tuttuutta. Minuutta. Empatiaa.

”Maxim… Max.”

Ja kaikuna Josefinan mielessä toistui vanha tilanne:
"No moi, mä olen Jusufina.”
No voi perse.
”Siis ihan Jusu vaan.”


Toinen kohtaaminen ei lievittänyt tuntemusta lainkaan. Ellei vaikeneminen olisi ollut iskostunut niin syvälle josefinamaisuuden ytimeen, hän olisi ehkä rohjennut sanoa jotakin ystävällistä tai edes jollakin eleellä ilmaista hyväksyvänsä toisen halun paeta sellaisesta tilanteesta. Kaikki jäi kuitenkin ajatuksen tasolle, sillä ennen kuin Josefina oli ehtinyt järjestellä kasvojaan empaattiseen ilmeeseen, Max oli poistunut ja jättänyt jälkeensä hevoset ja Amelien avuntarjoukset.

Ja millaiset hevoset. Josefina ei mykistynyt ensimmäistä kertaa elämässään hevosen upeuden vuoksi. Tamman kauneus ja valtoimenaan kuohuvat jouhet lumosivat, mutta kaikkein suurimman vaikutuksen teki ilme. Josefinan sydäntä lähes särki, kun hän katseli ujoa Umbraa. Ameliekin vaikeni tuokioksi, huomasi kai vieraansa ajattelevan ja tuntevan paljon. Vaivihkaa vierailun emäntä astahti takavasemmalle ja jätti nuo kaksi toistensa peilikuvaa tekemään varovaisesti tuttavuutta toisiinsa.

Ujo tyttö, ujo hevonen. Rikkumaton kuva. Niin, ellei varsaa olisi ollut: ryhdikkään orivarsan uteliaisuus ja halu tulla huomioiduksi voittivat kaiken hienoisenkin varautuneisuuden, ja se puski emänsä ja emäänsä vaiti ihailevan ihmisen väliin. Josefinan hiljaista naurahdusta seurasi käden rutiininomainen liike. Niin kuin tuhansia kertoja ennenkin rapsutti hän pehmeää varsakarvaa. Silmät sulkeutuivat pieneksi hetkeksi. Tästä Josefina piti; tätä hän hevosten kanssa vietettynä aikana eniten kaipasi.

Voi jospa olisi mahdollista kulkea elämässä omaa polkuaan ja silti palata joskus lähtöpisteeseen. Josefina tahtoi kovasti olla joskus hevoskasvattaja kuten vanhempansa. Se haave tuntui kiinnittyvän lapsuudenkotiin; kallioiseen merenrantaan ja mäntykankaiden ja kitukasvuisten mustikanvarpujen ympäröimään hevostilaan, ratsukartanoon. Liikkuvia paloja oli kuitenkin niin paljon. Voisiko Vittsandin kartanosta, joka yleisemmin Rosengårdien kartanona tunnettiin, koskaan tulla kotia Josefinalle tekemättä hänestä vähemmän häntä itseään, ja mahtuisivatko hänen muutkin unelmansa samaan kuvaelmaan?

“Me voitaisiin viedä ne ulos”, Amelie ehdotti annettuaan ystävälle hetken aikaa ajatella omiaan.
Josefina nyökkäsi ja astui taaemmas antaakseen Amelielle tilaa ottaa hevoset haltuunsa.
“Taluta sä Umbra”, Amelie kuitenkin sanoi viekas pilke silmissään ja analysoi: “Te saatatte vaikka ollakin aika samalla aaltopituudella.”

Niin Josefinakin uskoi, eikä Umbra tehnyt mitään todistaakseen heidän kuvitelmiaan vääriksi.

Matkan ja sateenkaaren pää | 31.7.-1.8.
Missä onni on, sinne koti kätkeytyy.
>> Lue myös vuolaista jäähyväisistä

Pitkä kesä tuntui päättyvän siihen hetkeen, kun Josefina asteli lentokentän kiiltävien pintojen ja konemaisten kuulutusten kyllästämässä viileydessä pois uusien ystäviensä luota. Yhteinen viikko oli hujahtanut ohi vauhdilla ja päättynyt sitäkin vikkelämmin. Haikeus teki jo tuloaan ja tempoi omituisesti kahteen suuntaan. Oli se, mitä jäi taakse, ja oli se, mikä odotti edessä, ja kaipuu aaltoili ja kurotteli milloin yhteen ja milloin toiseen.

Josefinaa ei varsinaisesti haitannut kulkea kohti lentokentän turvatarkastusta yksinään. Hän viihtyi lentokentillä, eikä siksi, että olisi ollut erityisen kaukokaipuinen ja nauttinut matkaamisesta kovasti. Lentoasemissa viehätti universaali tuttuus: kaikkialla ne olivat samanlaisia, vaikka olivatkin eri kokoisia, ruuhka-asteeltaan poikkeavia ja eri kielillä maustettuja. Lentokoneeseen astumista edelsi tarkkaan mitoitettujen minigrip-pussien, irtotarvikkeille tarkoitettujen ei-minkään-väristen muovilaatikoiden ja läpivalaisulaitteiden aineellistama rituaali, joka toistui aina suurilta osin samanlaisena maasta riippumatta, ja ympäröivillä tiloilla ja tunnelmilla oli paljon yhteistä ympäri maailmaa. Ihmiset tulivat ja menivät, mainoskyltit ja kioskien kokoiset myymälät pysyivät, ja Josefina oli vain yksi miljoonista neliömetrien halki kulkevista matkaajista eikä mitään erityistä kenellekään näistä ihmisistä, joita ei koskaan enää tapaisi.

Tavoilleen uskollisena hän poikkesi turvatarkastuksen jälkeen ostamassa itselleen pokkarin luettavaksi kotimatkalla ja luovutettavaksi lopulta kirjaston kirjojenvaihtotelineeseen; sitten hän luovi tiensä kirkkaasti valaistuun ja vielä kirkkaammin ylihinnoiteltuun kahvilaan ja tilasi myöhäisestä ajankohdasta huolimatta cafe latten ja croissantin, jonka välissä oleva rucola ei ollut ehtinyt nahistua (Josefina epäili, että työntekijät oli ohjeistettu vaihtamaan lehdet säännöllisesti, jotta vitriiniä kansoittavat täytetyt leipätuotteet näyttivät tuoreammilta kuin olivatkaan). Runollisen komea barista siistissä esiliinassaan kaatoi maitoa Josefinan lattemukiin lyyrisen letkein liikkein ja väläytti yhden monista kymmenistä päivän hymyistä liu’uttaessaan taas yhden kahvijuoman tiskin poikki asiakkaalleen, yksille monista kymmenistä sinä päivänä niin ikään. Sydän kahvikupissa. Josefina tunsi joutuneensa flirttailun kohteeksi, punehtui hienoisesti, keräsi tarjottimen kantoon ja lipui sydän läpättäen lattiasta kattoon ulottuvien ikkunoiden ääreen. Lasiseinä antoi kiitoradalle, ja siinä Josefina istui ja seurasi sinne tänne rullailevia lentokoneita odotuksentunne vatsanpohjassa kytien. Pian hän näkisi jälleen kodin, miehen ja hevoset. Korea barista sai olla kuinka satumainen tahansa; vaakakupissa hän heilahti silti vastaanpanemattomasti kohti korkeuksia. Viisi viikkoa poissa Kallasta sai riittää. Hänen elämänsä kutsui eikä hän aikonut jättää vastaamatta.

Lopun luppoajan hän käytti kirjan selailuun, somepäivityksen tekoon ja Rasmuksen, Aliisan ja Hannan kanssa viestittelyyn. Sitten oli aika nousta koneeseen, joka puolestaan nousi siivilleen ja kuljetti häntä kohti kauan kaivattua kotia. Vierustoveri tuoksui markettideodorantilta, sporttiselta suihkusaippualta ja alkoholilta, viskasi välillä nuuskan huuleen ja hipoi reidellään Josefinan omaa hiukan liian usein, jotta se olisi tuntunut varmuudella vilpittömältä vahingolta. Tyttö käpristyi ikkunanvieruspaikallaan niin lähelle seinää kuin suinkin kykeni ja sukelsi niin syvälle käsissään sivu sivulta etenevän tarinan maailmaan, ettei mikään ulkoinen ärsyke voinut häntä häiritä.

Sisäisiltä ärsykkeiltä ei tietysti niin vain paettu; jokaisen matkan lähestyessä loppuaan Josefinassa kamppailivat ristiriitainen kaipuu kotiin ja pelko siitä, ettei koti enää poissaolon jälkeen tuntuisikaan niin omalta kuin ennen. Pelkoa ruokki oivallus siitä, ettei hän ollut viikon aikana suonut montaakaan ikävöivää ajatusta Rasmus Alsilalle. Nyt, matkan lähestyessä loppuaan, koettu ikävä tuntui siloittelevalta sokerikuorrutukselta. Syyllisyydentuntoisena Josefina ryhtyi lietsomaan väkipakolla ikävää vain huomatakseen, että se oli turhaa.

Hänen ei nimittäin tarvinnut nähdä kuin ensimmäinen vilaus Rasmuksesta Helsinki-Vantaan saapuvien aulassa tietääkseen, että oli ikävöinyt tätä enemmän kuin oli hektisen viikon aikana ehtinyt tiedostaa. Vain vaivoin Josefina esti itseään kiirehtimästä askeliaan. Poikaystävä katseli puhelintaan ja kohotti vain välillä katseensa ylös vilkaistakseen varovaisen etsiskeleväisesti ympärilleen. Rasmuksella oli silmäämiellyttävä olemus, ja Josefina oli kovin iloinen huomatessaan ajattelevansa niin. Ja kun Rasmus seuraavan kerran katseensa kohottaessaan näki hänet ja hymyili vilpittömästi, Josefinan polvet notkahtivat.

Poissaolon paras puoli oli paluu.

”Hej, älskling”, Josefina henkäisi, laski laukun kädestään lattialle ja kapsahti halaamaan Rasmustaan. ”Kiitos ihana kun jaksoit tulla hakemaan näin myöhään.”
”Tietty mä hain”, häntä rutistava Rasmus sanoi ykskantaan ja veti sisään hänen shampoonsa tuoksua. ”Mä haen sut mistä vaan ja milloin vaan.”
”Muistan tuon lupauksen”, Josefina vannoi ääni pehmoisena.
”Muistakin.”

Nuorten halaus oli kainouttaan nopea ja jätti jälkeensä onton tunteen. Josefina tahtoi enemmän, tahtoi halata niin ettei koskaan päästäisi irti. Rasmus ei tarjoutunut kantamaan hänen laukkuaan, mutta Josefina ei voinut pahastua siitä etenkään sitten kun tunsi käden hakeutuvan alaselälleen heidän poistuessaan elokuuta enteilevään viilenneeseen alkuyöhön.

Ja elokuu olikin. Kello kipitti lauantain puolella ja lähestyi puolta yhtä, kun he asettuivat autoon ja vaihtoivat ikävänkuumentamia suudelmia. Josefina naurahti vasten Rasmuksen huulia silkkaa onnellisuuttaan.

“Onpa hyvä olla kotona”, tyttö hymähti.
“Ihan kohta ollaan”, Rasmus totesi ajaessaan kohti porttia, joka nielaisi parkkilipun ja vapautti heidät matkalle kohti Kallaa.

Josefina ei sanonut ääneen, ettei hänen tarvinnut päästä Kallaan saakka ollakseen perillä.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Rasmus A. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 04.09.20 14:38

Palavat maailmankirjat
Rosengårdien kartanolla 5. syyskuuta 2020

”Va?!”

Kuinka äkisti tunnelma olikin kääntynyt päälaelleen. Pienet, typerät yksityiskohdat hypähtelivät Josefinan tajuntaan ja siitä pois. Punainen levisi valkealla pöytäliinalla; isä ei katsonut häntä silmiin, isä näytti päivää yli satavuotiaalta ja pieneltä pojalta yhtä aikaa; korvissa soi kaikuen kaappikellon tikitys ja lattialle tipahtaneen veitsen kilahtava kolahdus ja poroksi palavien maailmankirjojen rätinä; ja äiti katsoi isää niin kuin olisi ollut tyytyväinen tämän ahdinkoon eikä Vilhelmina näyttänyt yllättyneeltä eikä Rasmus ymmärtänyt mistään mitään. Josefina puristi pellavaista lautasliinaa niin kuin se olisi ollut pelastusköysi. Se ei kuitenkaan alkuunkaan riittänyt lievittämään putoavaa tunnetta tytössä, jonka elämää kannatteleva kiviperusta oli juuri halkaistu terävillä sanoilla.

“Nej men vad fan menar du?” Josefina paiskasi kysymyksen suustaan äänensävyllä, joka oli hänelle itselleen niin täydellisen vieras, että tuntui kuin lause ei olisi sittenkään ollut hänen sanomansa.

Susanne otti tyttärensä myrskyävän katseen vastaan lähestulkoon rikkumattoman tyynenä. Hän katsoi kuopusressuaan ja muisti tytön sellaisena kuin hän oli ollut kaksikymmentä vuotta sitten. Niin, Josefina oli yhtä naiivi ja sinisilmäinen kuin oli ollut pikkutyttönä. Josefina oli yhä isin tyttö. Josefinan maailmaa hallitsi täydellinen Arne, jollaista Susanne ei ollut enää vuosikymmeniin tuntenut.

“Precis vad jag sa”, Susanne lausui ja siveli viinilasin jalkaa sormenpäillään. Miedosti harmistuneena hän katsahti sotkua, jonka hänen typerä pieni tyttönsä oli saanut aikaan. Kaataa nyt punaviinilasi valkealle pöytäliinalle vain koska oli sydänjuuriaan myöten järkyttynyt.

Tyttären katse liukui vastauksia hakien Arneen, joka istui pöydän päässä sanaakaan sanomatta ja kasvot harmahtavina. Susanne näki, kuinka jokin kuopuksen sisällä särkyi, ja ensimmäistä kertaa hänen oman kovan kuorensa alla virisi sääli ja jotakin surumielistä. Oli myönnettävä, että hän olisi voinut olla hienotunteisempi ja tahdikkaampi ― mutta hienotunteisuus ja tahdikkuus olivat kuluneet vähiin näiden seinien sisällä. Johan niitä oli säälimättömästi tuhlailtu vuosikymmenten ajan, eikä Susanne Rosengård enää pikkuviinipäissään ollutkaan saanut kursittua kasaan ehyttä pintaa niistä. Pitkäänpä hän oli kaiken kestänyt, johonkin uskonut ja naiivisti toivonut.

“Pappa?”

Ahdinko kuopuksen äänessä viilsi syvältä. Susanne näki Arnen pidättävän hengitystä, niin kuin se yksittäinen sana olisi tehnyt kipeämpää kuin mikään aiemmin illallisen aikana lausuttu, ja vastahakoisesti Susanne ymmärsi miestään. Kun Josefina ei saanut isältään minkäänlaista tyynnyttävää vastakaikua hätäännykselleen, hän nousi äkkinäisesti mutta huterasti pöydästä, ja yhtäkkiä Susanne tunsi jakavansa Arnen tuskan. Tytär potkaisi lattialle tiputtamaansa pihviveistä ― mitä luultavimmin vahingossa ja tekoaan lainkaan huomaamatta ― ja asteli matkoihinsa niin ripeästi ettei hänen lemmikkikoiramaisen uskollinen mielitiettynsäkään ehtinyt reagoida ennen kuin Josefina oli jo poistunut salista.

“Anteeksi”, sanoi Rasmus Alsila kiireisesti ja nousi epävarman ja eksyneen näköisenä.
“Mene vain.”
“Joo, mä… joo”, poikapolo mutisi ja oli jo matkalla rakastettunsa perään.

Vilhelmina tirskahti kolkosti.

“Vilken fin scen”, esikoistytär tuumasi ja katsoi vanhempiaan ilmeettömänä. Susanne katsoi moittivasti takaisin; viimeinen asia mitä hän lapsiltaan kaipasi oli nokkavuus, ja Vilhelmina oli aina ollut kovin kiintynyt nenäkkyyteensä. Luuli olevansa nokkela ja kaiken yläpuolella.

Kartanonrouva vilkaisi miestään. Ohikiitävän hetken ajan hän poti vastenmielistä huolta: ei kai vain Arne saisi sydänkohtausta? Sillä selvemmin kuin koskaan Susanne tiedosti, että hänen aviomiehensä oli kaukana siitä nuoresta miehestä joka oli kietonut hänet kohtalokkaasti pauloihinsa, ja kun mies ei kerta enää ollut nuori, vaani kuolevaisuus aivan uudella tavalla nurkan takana. Olisi siinäkin kuolinsyy, Susanne ajatteli sitten lakonisesti. Oman tyttären sydämen särkemisen pirstaloittama sydän.

* * * * *

Vain viisi tuntia aiemmin Arne Rosengård oli maailman onnellisin mies. Oli kuulas ja aurinkoinen syyspäivä, juuri sellainen joista hän niin kovin aina piti, ja hänellä oli jalassaan kumisaappaat ja yllään käsin kudottu norjalainen villapaitansa. Ulkoilma oli hänen elementtinsä, ja nyt sitä piristi entisestään nuorten läsnäolo. Tytär näytti vapautuneelta ja onnelliselta usuttaessaan nyt jo seniori-ikäisen Santoksen pirtsakkaan, etenevään laukkaan ja ohjatessaan sen kohti koivunrunkoa. Vitivalkea ratsu ei epäröinyt, ja Arnen kehotusta noudattaen Josefinan puoliso ohjasi oman ratsunsa kokeneen ruunan perään. Rasmus Alsilan ratsastama Lexi oli Arnen oma silmäterä, hänen nuori ja osaamaton kenttäratsunsa. Kaiken nähneen ja tehneen Santoksen perässä Harlessie ylitti maastoesteitä pelkäämättömästi kuin vanha tekijä.

Arne oli tyytyväinen näkemäänsä. Alsila ratsasti tammaa hyvin ja ennakkoluulottomasti, ja Lexi vastasi hyppäämällä ennakkoluulottomasti ja hyvin. Hevonen oli vasta nelivuotias eikä ollut ylittänyt ratsastajan kanssa vielä montaakaan estettä, mutta se käyttäytyi jo kuin kokeneempikin ratsu. Siitä tulisi vielä kelpo peli. Ennen kaikkea muuta Arne arvosti tamman luotettavuutta, sillä juuri sellaista ratsua hän havitteli. Hän ei suinkaan ollut niin huikentelevainen, etteikö olisi kyennyt myöntämään itselleen, ettei tosiasiassa enää koskaan palaisi kamppailemaan mestaruusmitaleista, ja siksi hevosen luonne oli hänelle näin vanhojen päivien kynnyksellä huipputasolle siivittävää kapasiteettia tärekämpi asia. Lexi olisi erinomainen hevonen vanhojen päivien kenttäratsastuskokeilua ajatellen.

“Ja, hyvää työtä, hyvää työtä”, Arne kehui ratsukoita.
“Niin hienoja esteitä”, sanoi ympärilleen katsova Josefina ja hymyili leveästi.
“Juu-u, kaikki uusi on aina hienoa”, Arne hymähti hyväntuulisena. Maastoesterata oli ollut hänen tämänkesäinen projektinsa, ja epäilemättä hän jatkaisi uusien esteiden suunnittelua läpi talven ja ryhtyisi tuumasta toimeen taas kevään tullen. Kun kartanonisäntä nyt kerran tahtoi treenata kenttäratsastusta, tarvittiin kunnon rata, vaikkeivät kilpailulliset tavoitteet huipulla olleetkaan. Miksi harrastaa, ellei voinut harrastaa laadukkaasti?

Heidän kävellessään takaisin kohti tallia Arne kuunteli hajamielisenä nuorten hyväntuulista keskustelua. Oli mukavaa, että Alsila oli pitänyt pintansa ja notkui yhä kuopuksen elämässä mukana. Arnella oli ollut epäilyksensä, kuten hänellä kai isänä ja virheellisenä painoksena sopi olla, mutta poika jatkoi aloittamallaan tiellä vailla harha-askelia ja särkemättä Josefinan sydäntä.

“Voitte koska vain tulla maastoradallemme”, Arne lupasi auliisti ja piti ajatuksesta: ehkä kenttäratsastuksesta intoileva vävykokelas tarttuisi tarjoukseen ja toisi Josefinankin useammin käymään.

* * * * *

Vain kolme tuntia ennen äkillistä pakoaan illallispöydästä Josefina oli maailman onnellisin tytär ja tyttöystävä. Hän tiesi vallan hyvin, etteivät hänen vanhempansa olleet helpoimpia mahdollisia appivanhempia Rasmukselle tai ylipäänsä kenelle tahansa, paitsi Vilhelminan Johannes-puolisolle, jota he olivat alusta pitäen kohottaneet jalustalle ja pitäneet täydellisenä sulhasena. Isäkin, joka oli mahdottoman mukava ja rauhoittavan tyyni, oli kaikesta huolimatta vähintäänkin kunnioitusta herättävä persoona. Josefina näki kyllä, kuinka Rasmus yhä edelleen käyttäytyi isän seurassa muodollisemmin kuin muiden tuttujensa, ja äiti hänet vasta varuilleen saikin.

Se oli ymmärrettävää. Josefina itsekin tassutteli varpaillaan äitinsä ympärillä, sillä koskaan ei tiennyt, milloin Susannen terävä kieli iskisi. Josefinan mieli oli parannellut vaihtelevalla menestyksellä lukuisia arvostelluksi tulemisen jättämiä mustelmia vuosien varrella, joskus ruhjeitakin, ja oli valitettava tosiasia, että Rasmuksen olisi vain kestettävä omansa, sillä Josefinan ei ollut asettuminen kilveksi äitinsä ja avopuolisonsa väliin.

Vaan tänään kaikki oli sujunut erityisen hienosti. Äiti oli ollut rauhallinen, jos kohta hivenen etäinen, mutta Josefina otti koska tahansa mieluummin hyväksyttäväkseen etäisyyden kuin tiukan läsnäolon. Isä oli ollut joviaali itsensä ja osoittanut mitä korkealuokkaisinta arvostusta Rasmuksen suuntaan antamalla tämän ratsastettavaksi oman nuoren hevosensa. Ja kuinka hauskaa heillä olikin ollut! Josefina oli nauranut vapautuneesti vanhan tutun Santoksen intoutuessa esittämään riemukkaita loikkia maastoestehyppelöiden piristämänä, ja Rasmus oli näyttänyt hyväntuuliselta ja rennolta kirjavan Lexin satulassa.

"Kiva kun tulit mukaan", Josefina sanoi seurustelukumppanilleen, kun he astelivat kohti kartanoa.
Rasmus vilkaisi taaksejäävää tallialuetta ja hymyili sitten pienesti, ennen kuin tarttui Josefinaa kädestä.
"Oli kiva nähdä Laraa ja varsaa. Ne voi hyvin. Ja sun isäsi hevonen on aika hauska. Mistähän se keksi innostua kenttäratsastuksesta, tiedätkö?"
"Jaa-a. Jos en väärin muista, se sai idean sen jälkeen kun oli katselemassa sua ja Brania Kalla Cupin kenttäkisoissa", Josefina arveli ja härnäsi sitten poikaystäväänsä hyväntuulisesti: "Ehkä isä onkin sun fani ja inspiroitui niin, että sen oli pakko hankkia oma kenttähevonen ja maastoesterata."
"Hassu ajatus", Rasmus yskähti.

Josefinasta se ei ollut lainkaan niin hassua, sillä hänen silmissään Rasmus Alsila oli mitä ihailtavin persoona. Joka tapauksessa hän jätti aiheen sikseen, sillä poikaystävä vain vaivaantuisi, mikäli hän sanoisi mitään sellaista ääneen.

"Hassusta puheenollen", kartanon kuopus aloitti kepeään sävyyn. "Erikoista, ettei isä ole jo jauhanut suut ja silmät täyteen tulevan kauden astutuksista! Olisi kiva tietää, mitä yhdistelmiä ne suunnittelee."
"Siitäpä puheenaihe päivällispöytään", Rasmus tuumasi ja huomasi helpottuvansa siitä, että Josefina sillä tavalla tarjoili hänellekin esiinotettavaksi yhden puheenaiheen, josta hän osaisi keskustella appitarjokkaidensa kanssa. Rosengårdein perhepäivällisiä sävytti usein kohtelias small talk, ei lainkaan niin mutkaton ja arkipäiväinen kuin mihin Rasmus oli tottunut.
"No kyllä. Mä ainakin olen utelias. Nyt vaan siistiydytään ja otetaan sitten asiasta selvää", Josefina sanoi päättäväisenä ja solahti sukukartanonsa käytäville luontevasti ja tippaakaan tuijottelematta ympärilleen. Rasmus miltei huokaisi vähän. Hänestä kartano oli yhä suuri, vaikuttava ja vähän kuumottavakin. Suhtautuisiko hän siihen koskaan yhtä kepeästi kuin Josefina, jolle tämä arvorakennus oli synnyinoikeus?

* * * * *

Keskustelu soljui ja viini virtasi. Elettiin tyyntä hetkeä myrskyn edellä, ja ellei otettu lukuun kartanonrouvan ja tämän kunnioitetun aviomiehen välillä vaihdettuja syrjäkareisia katseen aavistuksia, ei ilmassa ollut merkkiäkään vääjäämättä lähestyvästä pyörteestä, joka imaisisi kaiken näennäisen huolettomuuden mennessään. Vilhelmina oli nuorista ainoa, joka havaitsi jäähileet äidin ja isän välillä, mutta hänellä olikin apunaan tarkkanäköisyytensä lisäksi muita kahta kattavammat ennakkotiedot. Säälivästi hän katseli välillä pikkusisartaan, joka oli — eittämättä isän vaatimuksesta — kasvatettu pumpulissa.

Pumpulinpehmoinen Josefinasta sitten olikin tullut, Vilhelmina ajatteli, eikä aikaakaan kun hän sai todistaa välikohtausta, joka vain vahvisti käsitystä.

Ensimmäisen myrskytuulen puhalsi liikkeelle Rasmus Alsila, tuo vaatimattomuudessaan Vilhelminan mielestä kiehtova olento, joka oli hämmästyttävän varmaeleisesti vakiinnuttanut paikkansa näissä ajoittaisissa perhetapaamisissa. Vilhelmina suvaitsi vain harvoin myöntää asettavansa itsensä osaksi vaikeastimääriteltävää eliittiä, mutta salaa hän laskeskeli millä eväillä Alsila istui samassa pöydässä hänen kanssaan. Mitätön koulutustausta, ei huomattavaa varallisuutta eikä merkittäviä perhesuhteita, ellei otettu lukuun miehen nykyistä mielitiettyä — Vilhelminan Josefina-sisarta.

Siinä kai Alsilan läsnäolon julkisalainen syy olikin. Vilhelmina katsahti jälleen pikkusiskoaan rahtunen sääliä silmissään. Josefina ei kerta kaikkiaan ollut tullut kasvattaneeksi itselleen sopivaa omanarvontuntoa. Vanhempi sisar piti sangen mahdollisena, että Rasmus Alsila kaikessa vähäpätöisyydessään pönkitti Josefinan kehnoa itsetuntoa juuri oikeilla tavoilla. Niin pisteliäitä askelmia kuin Vilhelminan ajatuksenjuoksu olikin tähän päätelmään kulkiessaan ylittänyt, kaiken sen ylevyyden alla lepäsi voimistuva tyytyväisyys asiaintilaan.

Josefina oli itsevarmempi, tyynempi ja onnellisempi kuin ennen. Vaikka Vilhelminan ajatusmaailmaa kuinka sävyttikin omanlaisensa kunnianhimo ja ylemmyydentunto, hän välitti pikkusiskostaan ja tämän onnesta. Jos siihen tarvittiin Rasmus Alsilaa, olkoon niin. Kaiketi oli loppujen lopuksi oikea onni, että sisko oli löytänyt pojan, joka piti hänen hyvinvointiaan ja hyväntuulisuuttaan ilmeisen suuressa arvossa.

Niin ollen Vilhelmina oli valmis menemään takuuseen siitä, ettei Rasmus tarkoittanut mitään pahaa aloittaessaan Suuren Kohtauksen. Miten olisi voinutkaan? Eihän poikapolonen ymmärtänyt lainkaan Arnen ja Susannen keskinäisiä välejä, kun ei niitä osannut edes etäisen tarkkanäköisesti analysoida Josefinakaan.

"Arne, mielenkiinnosta, joko olette tehneet orivalintoja ensi vuodelle?"

Vilhelminaa hymähdytti nuoren miehen ylen kohtelias sävy ja muodolliset sanankäänteet. Voi kuinka vieras pinnistelikin ollakseen osa pöytäseuruetta. Rasmuksen vieressä istuva Josefina soi poikaystävälleen vikkelän hymyn, jonka Vilhelmina tunnisti ylpeäksi ja kannustavaksi. Niin, ei Josefinakaan ollut niin rakkaudensokaisema, etteikö olisi tiedostanut sydämensä valitun, hmm, vajavaisia taikka kauniimmin ilmaistuna kehityskelpoisia keskustelutaitoja.

Susannen suupielet olivat kiristyneet, ja silmissä välähti katse, joka sai Vilhelminan mielenkiinnon heräämään. Kenties luvassa olisi jotakin kiintoisaa.

"Emme, itse asiassa", isä vastasi vävykokelaalleen ja harkitsi sitten hetkisen seuraavia sanojaan: "Tai lienee sopivaa sanoa, että valintamme on kyllä tehty. Ensi vuonna emme astuta yhtäkään tammoistamme."

Se aiheutti yhtä monenlaisia reaktioita kuin pöydässä oli istujia. Josefina valpastui; Rasmus näytti likipitäen hölmistyneeltä; Susannen siristyneet silmät liimaantuivat aviomieheen kun hän ilmiselvästi tarkkaili, kuinka Arne kieputtaisi sanojaan päätöksen perustelemiseksi; ja Vilhelminaa kiinnosti enemmän muiden tarkkaileminen kuin tammojen astuttamiset tai astuttamatta jättämiset.

"Susanne ja minä", Arne aloitti, ja keskittyminen sotki aiottua lämpöä äänensävyssä, "päätimme pitää sapattivuoden."

Kartanonisännän sanat upposivat kuulijakuntaan. Nyt Vilhelminankin silmät siristyivät aavistuksen, kun hän analysoi kuulemaansa ja odotti mitä tuleman piti. Josefina oli hämmennyksensä jähmettämä, ja vain Rasmus näytti hyväksyvän lausunnon sellaisenaan.

"Mitä tarkoitat, isä?" Josefina penäsi selitystä josefinamaisesti: ei vaatien, ei tivaten, vain varovaisesti toivoen. Ei se siis mitään penäämistä ollut ensinkään, vain kohtelias kehotus jatkaa keskustelua.
"Tarkoitan, että ensi kesän varsojen jälkeen me pidämme välivuoden. Katsos, hmm, kartano on sitonut meitä pitkään näille sijoille. Tammojen ja varsojen hyvinvointi on painava vastuu, Josefina, ja kun me olemme täällä, se on tärkein velvollisuutemme ja ajaa kaiken muun edelle", Arne Rosengård esitti asiaansa.

Vaimo hänen vieressään tuhahti, mutta pysyi vaiti.

"Joka tapauksessa me keskustelimme", Arne kuvasi ja Vilhelmina nautiskeli mielikuvillaan siitä keskustelusta ja sen sävystä, "äitisi kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että meidän on korkea aika pitää hengähdystauko."

Josefina, jolla oli vilkas mielikuvitus ja erityisen suuri taipumus katastrofihakuiseen ajatteluun, oli kalvennut ja näytti silminnähden hätääntyneeltä. Vilhelmina pystyi lähestulkoon jäljittämään pikkusisaren ajatukset tämän kasvoilta, sillä hän tunsi siskon riittävän hyvin tietääkseen, että tällaisissa tilanteissa Josefinan mieli ryhtyi väistämättä etsimään synkimpiä mahdollisia selityksiä omituisille tapahtumille. Hän olisi ollut valmis lyömään vetoa, että Josefinan mielessä vilisivät vakavat, hitaasti etenevät sairaudet, jotka olisivat saattaneet hiipiä jomman kumman vanhemman vaivaksi. Siksi vanhemmat tarvitsisivat lomaa, tai pahimmassa tapauksessa kyse olisi jäljellä olevan elinajan mukavuuden takaamisesta tai jostakin huikentelevaisesta kuolemaa edeltävästä seikkailunkaipuusta.

"Miksi?" Josefina kysyi, nyt painokkaammin kuin aiemmin.
"Josefina. Katsos, me emme tästä nuorru —" aloitti isä, mutta siihen hetkeen saakka hämmästyttävän hiljaa istuneen äidin synkkä ääni katkaisi epäilemättä hyvin suunnitellun ja isän mainetta säästävän selityksen.
"Nu är det äntligen dags att din pappa ägnar sig åt vårt äktenskap efter att ha negligerat det för de senaste decennier."

Sanat upposivat Josefinaan hitaammin kuin Vilhelminaan, joka havainnoi mielenkiinnolla omaa suhtautumistaan niihin. Oli kuin äidin äkillinen ulostulo olisi lisännyt tyttären arvostusta häntä kohtaan. Oliko Susanne toden totta haalinut kasaan itsekunnioituksensa rippeet ja lopultakin suoristanut selkänsä ja tarttunut toimeen? Vilhelminan kasvot pysyivät lähestulkoon ilmeettöminä, kun taas Josefina näytti epäuskon typerryttämältä. Ah, tietenkin. Isään kohdistuvat syytökset olivat hänen lempilapselleen suurin kolaus; jotakin, mitä Josefina ei kykenisi noin vain ymmärtämään saati hyväksymään, sillä pikkusisko epäilemättä pyrkisi säilyttämään itse rakentamansa jalustan Arnen jalkojen alla ehyenä.

Äiti murensi moista jalustaa säälimättömillä moukariniskuilla.

"Vi har fastställt att reparera vad din pappas otrohet slagit sönder."
"Otro—, nej men, nej, vad?"

Josefinan änkytys oli tuskaista kuunneltavaa. Sitä seurasi hiiskumaton hiljaisuus, jonka aikana järkytys kuohui perheen kuopuksen sisimmässä. Lopulta epämukava olo kasvoi liian suureksi kestää.

”Va?!”
Kukaan ei vastannut.
“Nej men vad fan menar du?”
“Precis vad jag sa.”
"Pappa?"
Poistuvat askeleet, rätisevä hiljaisuus. Pöydästä kauemmas siirtyvän tuolin kolahdus.
“Anteeksi?"
“Mene vain.”
“Joo, mä… joo."
Jälleen poistui yksi.
“Vilken fin scen."
Äidin moittiva katse.

* * * * *

Minne hemmettiin saattoi yhden tyttöystävän hukata sisätiloissa? Rasmus ravasi hermostuneena portaita ylös, sillä sinne Josefina varmaankin oli mennyt, mutta entäs sitten, mistä aloittaa etsiminen? Omassa huoneessaan Josefina ei ollut, tietenkään, sillä sehän olisi ollut aivan liian helppoa.

Lopulta Rasmus työntyi keskikerroksen suurelle parvekkeelle, jonka kivisellä kaiteella Josefina lepuutti käsiään. Tyttöystävän ryhti oli suora ja jäykkä, eikä Rasmus muistanut koskaan nähneensä sellaista ilmettä kauniilla kasvoilla. Josefina muistutti sillä hetkellä äitiään enemmän kuin koskaan.

"Hei, mitä hittoa siellä oikein tapahtui?" Rasmus puuskaisi. Välikohtaus kaikessa äkkinäisyydessään ja selittämättömyydessään oli saanut hänetkin virittymään, eikä Josefinan kireä olemus lievittänyt hermostuneisuutta.

Josefinan katse käväisi Rasmuksen kasvoissa ja harhaili sitten takaisin teräksisen kylmältä näyttävälle merelle, joka oli niin kaukana alhaalla, että hyytävän kylmyyden olisi pitänyt tuntua etäiseltä. Miksi se silti pesiytyi luihin ja ytimiin? Elokuun illan pimeys tiheni ja ulkovalojen kantaman ulkopuolelle alkoi jäädä kohtia, jotka näyttivät tunnistamattomilta ja vierailta, vaikka hän oli asunut näillä mailla lähes koko ikänsä. Tähän päivään saakka Josefina oli jollakin tasolla ajatellut myös palaavansa tähän kartanoon; ei heti, ei lähitulevaisuudessa, mutta sitten joskus, sillä kartano tiluksineen tuntui kohtalolta ja velvollisuudelta ja jollakin tavalla myös miellyttävältä etuoikeudelta.

"Äiti", Josefina aloitti vastaamisen, muttei kyennyt jatkamaan.

Rasmus ei ollut ymmärtänyt ruotsinkielisiä syytöksiä, ja Josefinasta tuntui mahdottomalta niitä hänelle suomentaakaan. Ne olivat rumia väitteitä, pahoja sanoja, ja ne kohdistuivat hänen omaan isäänsä ja isää Josefina jumaloi ja tahtoi pitää kiinni uskostaan tämän ylenpalttiseen hyvyyteen ja virheettömyyteen. Eihän hän voinut sanoa sellaisia asioita ääneen, ei etenkään kun ei tiennyt, olivatko ne totta vai äidin myrkyllisiä pelejä.

Mutta isä ei ollut kiistänyt mitään, kuiskutti jokin ääni Josefinan mielen perukoilla, kunnes hän väkivalloin vaiensi sen.

Hän ei voinut jakaa sellaisia epäilyksiä Rasmukselle. Hän ei voinut asettaa isäänsä sellaiseen asemaan, eikä hän tahtonut edes Rasmuksen pitävän hänen perhettään hullumpana ja kamalampana kuin jo piti. Miten perheen maineesta olikin tullut hänelle niin tärkeä asia?

"Äiti tapahtui", Josefina päätyi lopulta sanomaan ankaraan sävyyn.

Se ei ollut erityisen hyvä vastaus, mutta Rasmus ei udellut enempää.

"Okei", poikaystävä sanoi, empi hetken ja ehdotti sitten: "Eikö mennä sisälle? Ettei vilustuta tai mitään. Sulla on varmasti jo kylmä."
Sen kuullessaan Josefina huomasi alkaneensa täristä. Hän ei osannut itsekään eritellä, oliko se kylmyyttä, pidäteltyä itkua vai silkkaa järkytystä.
"Mennään kotiin", Josefina vaati.
"Ai nyt?"
"Niin, nyt. Otetaan kamat ja mennään. Lähdetään."
"Me ollaan kyllä molemmat otettu viiniä", Rasmus muistutti ja tunsi olonsa neuvottomaksi katsellessaan tyttöystävänsä vimmastuneita kasvoja. "Aika monta lasia."
"Tilataan taksi sitten."
"Se tulee tosi kalliiksi."
"Ehkä vielä menee junia! Juna-asemalle ei ole pitkä matka."
"Josefina", Rasmus keskeytti hädissään. "Ei kai meillä voi olla niin kiire pois täältä! Nukutaan yön yli, lähdetään heti aamulla jos sä vielä haluat."

Vastentahtoisesti Josefina antoi periksi.

"Okei. Me lähdetään sitten aikaisin", hän sanoi yhä kipakasti, mutta alkoi jo menettää parasta ryhdin terävyyttä.
"Joo, lähdetään. Voisitko sä nyt kertoa mistä oikein oli kyse?" Rasmus tivasi kuvitellessaan, että ehkä tyttöystävä oli jo kylliksi rauhoittunut keskustellakseen asiasta.
"En", Josefina kuitenkin vastasi härkäpäisesti ja lähestulkoon mulkoili miestä niin kuin tämä olisi loukannut häntä. "Mä en tahdo puhua siitä."

Sen enempää ei Rasmus saanut Josefinasta irti. Se oli turhauttavaa ja ennen kaikkea huolestuttavaa, mutta ei niinkään ennenkuulumatonta. Jos Rasmus oli Josefinasta jotakin kuluneiden reilun kahden vuoden aikana oppinut, niin sen, että tyttö oli sangen yksityinen murehtija ja paljasti ajatuksensa usein vasta sitten, kuin huolta aiheuttava tilanne oli jo jonkin verran etääntynyt. Josefina puolestaan oli oppinut luottamaan siihen, ettei Rasmus kyselisi liiaksi.

Sinä yönä kartano oli täynnä unettomia ihmisiä, joilla ei ollut mitään sanottavaa toisilleen. Rosengårdien näennäinen perheidylli oli muisto vain, mutta tavalla tai toisella he kaikki vielä takertuivat välttelevään ajatukseen: ellei eripurasta puhuttaisi, se unohtuisi. Aamun tullen perheenjäsenet Josefinaa lukuunottamatta kävivät kohteliasta small talkia kokeillen, kuinka syvälle maton alle oli eilisilta kuluneen yön aikana hautautunut, mutta kuopus poistui kartanosta sanaakaan sanomatta jo ennen aamupalaa uskollinen poikaystävä kannoillaan seuraten.

Arnen vieraillessa seuraavan kerran Kallassa Josefina väitti, ettei opinnoiltaan ehtinyt ottaa osaa tämän kuukausittaiseen valmennukseen, ja Rasmus joutui menemään appiukkonsa valmennukseen kaksin Titta Tyyskän kanssa.

Pahaenteistä.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Jemiina R., Sarah R. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 21.09.20 16:33

Pysähdyspiste
21.-22. syyskuuta 2020. #jusmus

”Rasmus”, Josefina sanoo.

Hontelo nuori nainen näyttää hassulta seistessään eteisen ovensuussa. Rasmus päästää ilmoille nauravaisen tuhahduksen katsellessaan Josefinaansa, joka näyttää lähestulkoon säikähdyksiin saakka yllättyneeltä siitä, että hänen kanssaan samassa asunnossa asuva avomies on heidän yhteisessä kodissaan.

”Mä asun täällä”, Rasmus perustelee hilpeänä olemassaoloaan.
”Niin”, Josefina sanoo ja astahtaa peremmälle täydellisen huumorintajuttoman oloisena. ”Kyllä mä tiedän.”

Se siitä vitsistä, ajattelee Rasmus, ja on ohikiitävän hetken ajan huolissaan. Tyttöystävä puristaa tiukasti laukkunsa hihnaa, eikä laske sitä käsistään, vaikka laukun täytyykin olla painava kaikista niistä kirjoista, joita hän on yliopiston kirjastolta lainannut. Josefina käyttäytyy ehkä hivenen omituisesti. Toisaalta niinhän Josefina toisinaan tekee, eikä siinä useinkaan ole mitään epäilyttävää; Rasmus arvelee, että tuskinpa tyttöystävän olemuksessa sentään mitään poikkeuksellisen erikoista on.

Josefinalla kuitenkin on erikoinen olo, ja sen enempää juttelematta hän suuntaa – yhä laukkua mukanaan kantaen – kylpyhuoneeseen pesemään käsiään ja miettimään seuraavaa siirtoaan. Rasmus on tullut töistä kotiin aiemmin kuin Josefina oletti, eikä myöskään ole vielä lähtenyt tallille. Aivan, Rasmus lähtee varmasti pian tallille. Sitten Josefina voi toimia huomiota herättämättä. Mutta mitä jos Rasmuksella onkin ollut lyhyempi työpäivä ja hän on jo käynyt tallilla? Entä jos Rasmus ei enää poistukaan kotoa? Josefina kaivaa Apteekin pussin laukustaan ja tutkailee raskaustestipakkausta saadakseen vihjeitä siitä, miten hänen kannattaisi toimia.

Ehkä hän vain tekee testin nyt. Ehkä siinä ei mene kiusallisen kauan; ehkä Rasmus ei ala epäillä tai ihmetellä mitään. Josefina repii pakkauksen auki ja rapistelee käsiinsä käyttöohjeet. Ne luettuaan hän jo panikoikin ja tulee toisiin ajatuksiin. Ei, hän ei mitenkään voi tehdä raskaustestiä nyt, Rasmuksen istuessa mistään mitään tietämättömänä vain vähän matkan päässä keittiön pöydän ääressä syömässä eilistä broileripastavuokaa. Mitä hän muka sanoisi sen tehtyään? Ei, se hänen pitäisi voida suunnitella rauhassa eikä improvisoida tunnekuohun keskellä heti vastauksen elämänsä polttavimpaan kysymykseen saatuaan.

Josefina sulloo testipakkauksen syvälle koululaukkuunsa, vetää hämäykseksi WC:n ja pesee kätensä. Sitten hän palaa takaisin elämäänsä: vie laukkunsa makuuhuoneeseen työtuolilleen ja palaa keittiöön, koska tähän aikaan kuuluu syödä jotakin välipalaa. Rasmus on laskemassa astioitaan tiskipöydälle. Valmiiksi hermostuksissaan oleva Josefina lähes tiuskaisee:
”Tiskikoneessa on likaiset.”
”Mitä?”
”Koneessa. Likaiset astiat. Laita suoraan”, Josefina ohjeistaa nyt vain puoli pykälää säyseämmin ja lisää vielä napakasti: ”Huuhtele ensin.”

Rasmuksen kulmat menevät vähäsen kurttuun, mutta sitä Josefina ei huomaa, sillä hän on kääntynyt kurottamaan itselleen teemukia kaapista. Poissaolevana Josefina pistää vettä kiehumaan ja koskettaa sitten leipäkoria. Siihen sormenpäät jäävät lepäilemään tekemättä mitään muuta, ja Josefina vaikuttaa miettivän kohtuuttoman syvällisesti, syödäkö leipää vaiko eikö. Kun tyttöystävä pian hylkää välipala-aikeensa ja kaataa vain kuumaa vettä mukiinsa, Rasmus tietää viimeistään, että tämän täytyy olla jotenkin tolaltaan. Josefinalla ei ole tapana olla hajamielinen ja ruokahaluton ilman syytä.

”Oliko sulla hyvä päivä koulussa?” Rasmus lähtee tiedusteluissaan varovaisesti liikkeelle, ohjailee kädellään Josefinan laskemaan teevesikuppinsa takaisin tiskipöydälle ja vetää tytön sitten halattavakseen. Toisen vartalo ei sula rennoksi hänen omaansa vasten niin kuin tavallisesti, mutta sanat ovat huolettomat:
”Oli ihan. Sain ne kirjat kirjastosta.”
”No hyvä”, Rasmus sanoo, ja ennen kuin hän ehtii päättää, mitä sanoisi seuraavaksi, Josefina suuntaa valokiilan häneen.
”Sulla taisi olla lyhyt. Pääsit ajoissa. Työpäivästä.”
”Töistä? Joo, pääsin. Kengityspäivä, niin ei ollut niin paljon ratsastettavaa”, Rasmus kertoo ja tarkastelee Josefinaa, jonka olemus on epämääräisellä tavalla kireä.

Hän seuraa tyttöystäväänsä sohvalle, minne he istahtavat vierekkäin. Josefina ei vaikuta olevan juttutuulella, eikä Rasmus ala väkisin keksiä puheenaiheita. He istuvat vaiti. Rasmus koettaa asettaa käsivartensa Josefinan harteille, mutta koko nainen ikäänkuin luiskahtaa hänen otteestaan sillä verukkeella, että kumartuu ottamaan sohvapöydältä teemukinsa.

Siinä on pelkkää kuumaa vettä, minkä Josefina tiedostaa vasta hörpättyään kirkasta nestettä. Hän on vähällä nielaista väärään kurkkuun, kakoo hetken ja oivaltaa, ettei hänen olonsa kerta kaikkiaan tule helpottamaan ilman että hän puhuu puolisolleen huolenaiheestaan.

”Rasmus”, Josefina sanoo laskettuaan onnettoman teevesikupposensa takaisin pöydälle, asettautuu puolittaiseen polvi-istuntaan kasvokkain kumppaninsa kanssa ja vääntelee hieman käsiään sylissään. ”Mun on ihan pakko puhua sun kanssa.”
”Okei”, Rasmus myöntyy välittömästi ja katselee vaivihkaisen arvioivasti tyttöystäväänsä, joka on huolestuttavan suoraryhtinen ja vakava ja ilmeisen levoton. Ehkä Josefina vihdoin kertoo mitä Rosengårdin kartanolla oikein tapahtui, hän arvailee villisti.
”Mä ostin raskaustestin.”
Okei, ei, niin ei varmasti käynyt perhevierailun aikana.

Josefina on kalpea ja sen näköinen, että alkaa koska tahansa itkeä.

Rasmus ei ole varma, tekeekö hänenkin yhtäkkiä ihan vähäsen mieli itkeä.

”Mä en ole varma, mutta musta tuntuu että mun kuukautiset on myöhässä”, Josefina paiskaa surkeana suustaan ja alkaa ihan totta itkeä, ja vaistomaisesti Rasmus tarraa häntä kädestä sydän sykkyrällä. Sinnikkäästi Josefina nikottelee itkuaan ja sättii sitten itseään voimakkaasti: ”Mä olen niin typerä! Mä en ole koskaan pitänyt tästä kirjaa, siis mun kierrosta, ja mä en ole ihan satavarma kuinka paljon, mutta kyllä ne varmasti on myöhässä. Ja mä olen ollut niin väsynyt, se sopisi kuvaan, ja musta vaan tuntuu… erikoiselta.”

Rasmus ei tiedä kuukautisista mitään, paitsi että ne tekevät joskus kipeää ja niitä kuuluu siksi inhota vähäsen ja ettei niiden kaiketi ole hyvä olla myöhässä, mutta sen mies kyllä ymmärtää, että Josefina on aidosti hädissään.

”Okei”, hän sanoo typeränä, ja yrittää olla paukauttamatta suoraan mieltään sillä hetkellä eniten askarruttavaa kysymystä — ja epäonnistuu yrityksessä välittömästi: ”Oletko sä siis Raskaana?!” Hienoa. Olisihan sitä voinut vaikka sanoa jotakin rauhoittavaa. Osoittaa tukea. Mutta ei. Suoraan asiaan vain.

Josefina pudistelee vimmatusti päätään yhä huomattavan itkuisena. Hetkeksi Rasmus helpottuu. Josefina siis ei ole raskaana. Josefina vain osti testin, koska epäili voivansa olla raskaana, ja on yhä hieman tolallaan siitä, että joutui tekemään testin ylipäänsä. Ei tässä hätää.

”Mä en ole tehnyt sitä”, Josefina sitten sanoo ja kohtaa poikaystävänsä typertyneen katseen. ”Mä vasta tänään hain sen testin.”
”No pitäisikö sun tehdä se?” Rasmus haluaisi esittää kysymyksen ihan rauhallisesti, mutta ääni kohoaa tottelemattomasti omituiseen kiekaisukorkeuteen.
”Mä en uskalla!” Josefina ulvahtaa, alkaa itkeä kahta kauheammin ja suurin piirtein heittäytyy Rasmusta vasten.
”Miten niin et uskalla! Pitäähän sun tietää jos sä olet — jos — meidän pitää tietää jos sä olet… raskaana.”

Josefina tutisee kuin viimeistä päivää. Jopa hänen pisamansa kalpenevat. Rasmus tahtoo tietää onko hän raskaana; ja mitä sitten, mitä sillä tiedolla tehdään? Yhtäkkiä Josefinaa pelottaa vieläkin hillittömämmin. Ei vain se, onko raskaustestin tekeminen aiheellista, vaan myös se, mitä siitä sitten seuraa niin välittömästi kuin pitkällä aikavälilläkin.

”Se on parempi tehdä aamulla”, Josefina sanoo ääni kirkkaana ja mieli sumuisena.
”Miten niin?” Rasmus ihmettelee kulmat mietteliäässä kurtussa.
Josefina nolostuu vähäsen. Pitääkö tämäkin asia selittää ääneen ja pitääkö hänen yhä teknisesti ottaen aikuisena ihmisenä suhtautua aihepiiriin niin kiusaantuneesti? Lääketieteen opiskelija, totisesti!
”Nokun. Silloin sitä hormonia mitä se mittaa on eniten. Virtsassa. Niin että tulos on luotettavampi.”
”Ahaa.”

Pariskunta istuu hiljaa. Rasmus pitelee Josefinaa toisesta kädestä ja Josefina kuivaa toisella kyyneliään. Sitten nainen tuntee olonsa hieman hätääntyneeksi ja surkeaksi, kun poikaystävä yhtäkkiä päästääkin irti, nousee ylös ja astelee poispäin. Miten se voi hylätä hänet nyt tunnemylläkkänsä keskelle! Mutta ei Rasmus hylkää häntä, vaan käy laittamassa pehmeää tunnelmaa luovan valosarjan päälle ja palaa sitten takaisin. Poikaystävä vetää Josefinan kainaloonsa, rutistaa vähän ja kysyy vakavailmeisenä:
”Haluaisitko sä teetä? Nyt ihan oikeasti, eikä pelkkää vettä. Mä voin laittaa sulle.”

Josefina tirskahtaa tahtomattaan, huomaa mielensä keventyvän kuin varkain ja kääntyy miedosti hymyillen katsomaan surkeaa teevesikuppiaan.

”Miten mä unohdinkin teen teestä.”
”Sulla oli muuta mielessä”, Rasmus sanoo kiltisti ja silittelee tyttöystävänsä hiuksia.
”Niinpäs olikin”, Josefina huokaisee ja nojaa päänsä Rasmuksen olkaa vasten.

Siihen rakentuu luonteva hiljaisuus, jonka aikana kaksi nuorta mieltä pohtii omiaan. Tee unohtuu hetkeksi. Josefina tuntee valtaisaa väsymystä, sellaista, jota usein koetaan suurten kysymysten äärellä. Se on lamaannusta, johon kuitenkin sekoittuu sähköistä jännitystä, joka puolestaan estää rauhoittumasta vaikka uupumuksesta palautuminen sitä vaatisikin. Josefina tietää olevansa ylikierroksilla pitkän, jännittävän, surettavan, shokeeraavan ja mullistavan alkusyksyn jäljiltä ja huomaa yhtäkkiä tahtovansa hengähtää hetken enemmän kuin mitään.

”Voidaanko unohtaa asia loppuillaksi?” Josefina anoo Rasmukselta ja toivoo tämän ymmärtävän. ”Tehdään se testi huomenaamulla, mutta tänään ajatellaan vaan kaikkea muuta. Katotaan vaikka sarjaa. Pelataan jotain. Ja mä tahtoisin kyllä sitä teetä. Rooibosta.”

Rasmus katsoo häntä silmiin, nyökkää ja toteuttaa hänen kaikki toiveensa, mutta vaikka ilta onkin tunnelmaltaan näennäisen kepeä ja rauhallinen, tietysti Josefina valvoo hermostuneena läpi yön. Välillä jännitys iskee voimakkaina sähköiskuina kehon ja mielen joka sopukkaan, eikä aamu tunnu tulevan koskaan ja sittenkin aivan liian pian.

Itkulle ei tule loppua, kun hän levottomista tunneista selvittyään pitelee raskaustestiä kädessään ja yrittää setviä tunteitaan. Kontrollialueen punertava viiva on paikallaan kuten kuuluukin, testialue sen sijaan ammottaa tyhjyyttään.

”Se on negatiivinen”, hän selittää niiskutustensa lomasta Rasmukselle, joka tietää jo, sillä Josefina on pakottanut Rasmuksenkin lukemaan testin käyttöohjeet oikean tulkinnan varmistaakseen. Kai kaksi järkyttynyttä mieltä toimii varmemmin kuin yksi.
”Sä et ole raskaana”, Rasmus lausuu hitaasti ja varmistellen.

Josefina pudistaa vimmatusti päätään. Kädet tärisevät ja henki kulkee puuskittain. Huh, mikä tunne.

”Oletko sä surullinen?” Rasmus kysyy äkisti, ja Josefina kohottaa häneen ymmyrkäisen katseen. Lyhyen hetken molempien mielet lyövät täydellisen tyhjää, mutta Josefina toipuu vikkelämmin:
”En.”

Rasmus nyökkää, mutta katselee tyttöystäväänsä epäileväisen oloisena.

”Sä itket.”
”Niin itken, koska mä olen rehellisesti sanottuna niin huojentunut”, Josefina tarkentaa. ”Koska – koska ei musta olisi nyt sopeutumaan tällaiseen. Mulla on ihan liikaa kaikkea – kaikki on ihan päälaellaan.”
”Joo”, Rasmus äännähtää, ei keksi muuta ja päättää turvautua johonkin lohdulliseen eleeseen.

Josefina on liian voimakkaasti virittynyt nauraakseen sille, että Rasmus Alsila, joka aina paijailee antaumuksella ja onnensa kukkuloilla hevostaan Laraa kun se suvaitsee tiinehtyä, taputtaa nyt lepsusti oman tyttöystävänsä päätä. Hieno tyttö, et ole raskaana. Vähitellen Josefina alkaa kuitenkin tyyntyä riittävästi ajatellakseen edes ohimennen järjellä tunnekuohun sijaan. Hän sulkee silmänsä ja tuntee omituista huimausta. Sen tasaannuttua hän puhuu niin kuin kokisi velvollisuudekseen rauhoitella heitä molempia.

”Arvaa mitä”, hän aloittaa ponnettomasti. ”Tää on varmaan kaikki vaan stressiä. Väsymys, outo olo, siirtyneet menkat. Voihan sekin tehdä tällaista.”
”Ai”, Rasmus, lohduttamisen erityismies, pukahtaa ja jatkaa: ”Sitten sun pitää yrittää rentoutua.”
Jos Josefina jaksaisi, hän saattaisi saada hepulin. Nyt hän on kuitenkin liian voipunut tiuskaistakseen Rasmukselle, ettei tarvitse viljellä itsestäänselvyyksiä tai ettei hän mitenkään kykene täyttämään elämänsä kaikkia ristiriitaisia vaatimuksia. Sen sijaan hän nyökkää voimattomasti.
”Niin, niin kai mun pitää.”
”Joo. Hmm, mun varmaan pitäisi lähteä kohta töihin.”
Jos Josefina jaksaisi, hän saattaisi saada hepulin siitäkin. Aivan kuin hevoskauppias Koistisen tallissa olisi minuutin päälle, milloin Rasmus suvaitsee saapua. Näpäyttämisen sijaan hän päätyy nyökkäämään vaisusti, mutta kysyy kuitenkin vielä:
”Mitähän ihmettä me oltaisiin tehty, jos tää ei olisi ollut väärä hälytys?”

Rasmus, joka on jo alkanut liikehtiä kuin lähtöä tehden, pysähtyy ja puntaroi tarkkaan sanojaan.

”Kai me oltaisiin vaan pärjätty jotenkin”, poikaystävä sanoo sen rohkaisemana, ettei heidän nyt tarvitse oikeasti tehdä mitään. ”Oltaisiin otettu selvää, että mihin pitää soittaa ja mitä seuraavaksi ja, niin, ja varmasti kaikkea löytyisi käytettynäkin ja, niin, no, kyllä me oltaisiin sitten pärjäilty.”

Josefina ei henno huomauttaa, ettei vastausta kolmanteen suureen kysymykseen löydy Googlesta. Yksi: olenko raskaana. Kaksi: mikä on terveyskeskuksen puhelinnumero? Kolme: haluammeko me vanhemmiksi?

On paljon lohdullisempaa jäädä ajattelemaan, että Rasmus Alsila olisi valmis koluamaan Facebookin pastellisävyjenkatkuisia mammakirppareita löytääkseen kaiken tarpeellisen heidän vauvalleen. Josefina päättää jättää raadolliset ajatukset sikseen, sillä niille ei kaikeksi onneksi ole tällä erää käyttöä. Rasmuksen mentyä Josefina tekee hiljaa päätöksen: on oikeasti aika höllätä vähän stressipipoa. Hän tekee itselleen aamiaista ja jättää menemättä aamun ensimmäiselle luennolle, jotta itkuisten silmien turvotukselle jää aikaa laskea.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Ellie von B., Sarah R., Jesse A. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.09.20 18:43

Ruoskaniskuissa rypemistä
25. syyskuuta 2020. #kallacup2020 #syyspäiväntasaus

Ensimmäistä kertaa Josefinan Kalla CUP -historiassa kilpailut olivat päässeet yllättämään hänet. Jotenkin kalenterin sivut olivat hiipineet eteenpäin erikoisen salakavalasti, ja yhtäkkiä oli ollut kenttäkilpailuviikonloppu. Josefina oli oikeastaan oivaltanut kilpailuiden saapumisen vasta seuratessaan huultaan pureskellen puolisonsa huiman hienoa suoritusta kouluradalla. Tosiaan: kilpailut koskettaisivat aivan pian häntä itseäänkin.

Tuntui absurdilta myötäelää Rasmuksen Cup-menestyksessä ja ajatella, että miehen tietämättä hän saattoi aivan hyvin olla raskaana. Sellaisen uutispommin pudottaminen keskelle kenttäkilpailuviikonloppua ei tuntunut soveliaalta; ties vaikka Rasmuksella olisi mennyt pasmat niin pahan kerran sekaisin, että se olisi viime metreillä hävinnyt koko kisan! Se olisi ollut vallan kurjaa, ja niinpä Josefina piti spekulaatiot itsellään ja heittäytyi vain Rasmuksen kisasuorituksia analysoiviin ja kilpakumppaneiden kisavirettä puntaroiviin keskusteluihin niin kuin hänen mieltään ei olisi poltellut hohkava huoli tulevaisuuden häränpyllynheittelystä.

Omaan lähestyvään estestarttiin valmistautumiseen oli kuitenkin mahdotonta keskittyä niin kauan kuin Suuri Kysymys pysyi avoimena. Josefinan olisi kuitenkin pakko kyetä ratsastamaan tosissaan, sillä oikeastaanhan hän ratsastaisi Syyspäiväntasauksessa Runoloiden pussiin: hänen omat ratsunsa olivat poissa pelistä, mutta Niilon Belisalla hän oli luvannut startata metrikympin. Sellaisia ei Belisan kanssa oltu kisaoloissa hypätty montaa. Puolivillainen ratsastus ei kerta kaikkiaan tulisi kyseeseen, Josefina tiesi, sillä sievä ruunikko ei kaikessa herkkyydessään ollut hevonen, jonka saattoi jättää selviytymään radasta yksin. Tammaparka hätääntyisi. Niinpä Josefinan oli katsottava omaa hätäännystään silmästä silmään ja otettava selvää siitä, kuinka aiheellinen tuntemus lopulta olikaan.

“Se on negatiivinen.”
“Sä et ole raskaana. Oletko sä surullinen?”
“En.”
“Sä itket.”
”Niin itken, koska mä olen rehellisesti sanottuna niin huojentunut.”


Huojennus ei kuitenkaan tuonut mukanaan täyttä mielenrauhaa. Vaikkei Josefina enää pelännyt elämänsä mullistuvan, oli kuin mieleen olisi jäänyt omituinen häiriökohina. Kohina ei jättänyt häntä rauhaan vielä sittenkään, kun kilpailupäivä viimein koitti.

Olo oli kummastuttavan irrallinen, kun Josefina seurasi Niilon ja Belisan verryttelyä. Poika varmaan jännitti, hän arveli. Niilon ilme oli niin kovin keskittynyt, ja Josefinan mielestä hän otti liian monta verryttelyhyppyä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen, sillä hän ymmärsi kyllä, mistä tarve hypätä yksinkertaiset verkkaesteet uudestaan ja uudestaan oikein kumpusi: se oli hallinnan tunteen vahvistamista, sen varmistelua että tässä oltiin tehtävien tasalla. Josefina soi Niilolle hermoilun, sillä poika oli kiistatta kokematon ja haastavan paikan edessä.

Ratsukko starttasi luokan ensimmäisenä. Josefina nökötti katsomossa toisella puolellaan Niilon isä ja toisella Rasmus, josta ei tulisi kenenkään isää. Niin Josefina muisti sangen kirkkaasti ajatelleensa, mutta Niilon ja Belisan rataan liittyvät muistikuvat jäivät hatariksi ja katkonaisiksi. Oli kuin hän olisi ollut läsnä vain silloin tällöin; ja milloin hän ei ollut läsnä, kävivät kaikki aistikokemukset utuisiksi ja omituisiksi. Radan päätyttyä he nousivat kaikki, ja hetken aikaa Josefinaa huimasi ja silmissä kipunoi, sillä Niilon ylittäessä viimeisen esteen ja maalilinjan hänen hengityksensä oli kiihtynyt hätäiseksi ja pinnalliseksi. Seuraavaksi olisi hänen vuoronsa kilpailla.

Josefina oli varma, että kaikki oli pielessä. Belisa ei tuntunut omalta tutulta itseltään hänen noustessaan sen selkään. Ihan varmasti Niilo oli tehnyt sillä liian pitkän ja väsyttävän verryttelyn, ja takuulla odotusaika starttien välissä oli liian pitkä, koko kilpailupäivä oli liian pitkä nuorelle ja aralle Belisalle. Päivä tuntui liian pitkältä Josefinallekin, vaikkei hän startannutkaan kuin kerran koko kilpailuissa.

Se tuli ja meni taas: poissaolevuus. Verryttelyssä oli hetkiä, joina Josefina koki ajelehtivansa vailla kykyä päättää suunnasta. Ei se sitä ollut, etteikö ratsu olisi mennyt sinne minne hän ohjeisti, sillä Belisa kyllä kuunteli apuja herkällä korvalla. Josefina ei vain kerta kaikkiaan tiennyt minne hän oli matkalla. Ei Belisan kanssa eikä elämässä yleisesti. Hän epäili katkoneensa viimeisetkin Gullön maaperään ujuttautuneet juurensa eikä ollut vielä valmis luottamaan siihen, että maailmassa oli muitakin paikkoja mihin juurtua uudelleen.

Josefinasta tuntui, että koko virittäytyminen kilparatsastukseen jäi kesken, kun ihan yhtäkkä jo pitikin mennä radalle. Jo valmiiksi tappiomielialalla nainen ratsasti Belisan hiekkakentältä derbylle, joka tuntui lamaannuttavan suurelta. Josefinan jäykkäeleisen tervehdyksen saattoi juuri ja juuri tulkita olevan tuomarille suunnattu, ja sitten piti alkaa ratsastaa. Viimeisenä ajatuksenaan ennen Belisan kannustamista laukkaan Josefina ihmetteli, kuinka esteet nyt näyttivätkin niin suurilta ja kirjavilta.

Suoritus oli kamala.

Puolet ajasta Josefinasta tuntui, että hän oli tyystin eksyksissä, ja oli Belisan kiltin yritteliäisyyden ansiota, ettei heidän virhepistesaldonsa ollut neljää suurempi. Josefina nieli aiemmat ajatuksensa siitä, ettei Belisaa voinut jättää yksin esteradalle, sillä juuri niin hän teki ja silti tamma kuljetti heidät maaliin. Radalta poistuessaan Josefina ei kyennyt nimeämään omasta ratsastuksestaan yhtäkään onnistunutta seikkaa, ellei otettu lukuun sitä, että ainakin hän oli tullut antaneeksi Belisalle tilaa osoittaa olevansa suoritusvarmempi kuin hän oli kuvitellutkaan.

Tuloksia hän ei oikeastaan olisi välittänyt edes tietää. Kaksi kolmasosaa luokan osallistujista teki puhtaan perusradan, mikä automaattisesti tarkoitti häntäpään sijaa heille virhepisteineen. Tuntui kurjalta ratsastaa niin helpolla perusradalla suoritus, josta olisi voinut aivan yhtä hyvin kertyä yhden sijaan vielä kolme muutakin puomia tai uloskielto, mikäli hevonen olisi ollut vähänkin vähemmän nöyrä kuin Belisa. Rasmus puristi häntä lohduttavasti olkapäästä ja Heidi poikkesi kehumassa Belisan hienoja hyppyjä, ja Josefinan teki mieli tiuskaista jotakin ilkeää molemmille. Hyvähän niiden oli kannustaa ja lausua tyhjänpäiväisiä kehuja. Rasmus oli kenttäkilpailunsa jo voittanut ja kivunnut sitä myöten rankingissa jaetulle johtosijalle, ja varmasti se pärjäisi esteilläkin paremmin kuin tyttöystävänsä. Heidi sen sijaan kilpailisi päivän suurimmissa luokissa peräti kolmella hevosella, ammattilaisena ammattilaisten seassa, ja sellaista Josefinasta ei tulisi koskaan.

Josefina piiskoi itseään niin kovin, että lopulta 21. sija tuntui liian hyvältä hänelle. Taakse jäivät muiden muassa lahjakas Salma ja tämän kokenut esteponi Bonnie, jotka ehdottomasti olisivat ansainneet kivuta Josefinan edelle tuloslistoilla. Itsesäälissä ja -syytöksissä rypevä Josefina poti miltei syyllisyyttä siitä, ettei ollut ollut luokan viimeinen.

Hän ei ollut ollut valmis näihin kilpailuihin, vaikka hänellä oli ollut kokonainen vuosi aikaa ratsastaa Belisalla. Heidän koko työskentelynsä tarkoitus oli ollut viedä tammaa tavoitteellisesti eteenpäin, ja yhdeksi tavoitteeksi kuluvalle kaudelle oli nimetty sujuvat 110-radat. Sujuvat. Päänsä sisällä Josefina oli takuuvarma, että Niilo ja pojan vanhemmat olivat hirvittävän pettyneitä häneen, vaikka kukaan ei mitään ääneen sanonutkaan. Mikä nuorten hevosten kouluttaja saati kilparatsastaja hän muka oli?

Ei ehkä mikään.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Matilda T., Sarah R. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 06.11.20 17:28

Perhe on p____
6. marraskuuta 2020
#rosengårdit #jusmus

Ovikellon etäinen sointi keskeyttää hetkeksi sinisten silmien liukuman näytön vasemmasta reunasta oikeaan. Josefina ei usko heidän odottavan vieraita, ellei Rasmus sitten ole sopinut äitinsä tulevan kylään ja unohtanut joko koko asian tai vain kertoa siitä tyttöystävälleen. Se olisi aivan tyypillistä. Mies kuuluukin keskeyttävän pelinsä tai leffansa tai mitä se sitten ikinä olikaan tekemässä ja talsivan kohti eteistä.

Oli oven takana sitten kuka tahansa, Josefina päättää, ettei vieraalla voi olla niin kiire hänen seuraansa, etteikö hän voisi ensin lukea tenttiartikkelia loppuun. Paljon ei enää puutu. Muutamassa hetkessä hän on tavoittanut sivun lopun, eikä hän tuhlaa aikaansa lähdelistan silmäilyyn vaan napsauttaa korkin pois ohutkärkisestä stabilostaan ja ryhtyy kirjaamaan viimeisiä ajatuksiaan artikkelin sisällöstä vihkonsa kierrätyspaperisille sivuille. Käsinkirjoittamisen onni — Josefina pitää pienestä säntillisestä käsialastaan ja visuaalisesti kauniista muistiinpanoista ja erityisesti siitä, ettei muistiinpanoja selatakseen tarvitse avata mitään laitetta. Ruutuaika on räjähtänyt opintojen alkamisen myötä käsiin ja aiheuttaa jo ajoittaista päänsärkyä. Stabiloa seuraa pian tarkkaan valittu yliviivauskynä, jolla hän ryhtyy korostamaan tärkeimpiä…

”Tota… Josefina?”
”Mhm?”
”Sun… sun isä tuli käymään. Mä vaan että, niin, laitanko kahvia tai muuta tai että mitä me tarjotaan? Oliko sulla joku ajatus?”

Josefina tuijottaa Rasmusta, joka näyttää kovin kotoisalta ja hieman hämmentyneeltä harmaissa collareissaan ja valkoisessa t-paidassaan. Jos poikaystävä onkin vähän hämillään, se ei ole mitään verrattuna oikosulkuun joka nuoren naisen mielessä tapahtuu sillä hetkellä. Ei, ei Josefinalla ole yhden yhtä ajatusta. Isän ei olisi pitänyt tulla. Josefina on tehnyt hyvää työtä vältellessään kotiin ja perheeseen ja kaikkiin kiperiin pulmiin liittyviä ajatuksia eikä omasta mielestään lainkaan tarvitse minkäänlaisia muistutuksia asioista, joita ei tahdo muistaa.

Tahtoi hän tai ei, isä on kuitenkin täällä. Sanaakaan sanomatta Josefina nousee. Haluttomasti hän jättää taakseen makuuhuoneen opiskelunurkkauksen turvallisen yksinäisyyden. Rasmus väistää puolikkaalla askeleella taaksepäin, kun hänen tyttöystävänsä kävelee hänen ohitseen olohuoneeseen ja sen halki keittiön ovensuuhun.

Isä seisoo ruokapöydän vieressä, vähän matkan päässä pöydän päästä, eikä näytä tietävän, ettei häntä aiota kutsua sen pöydän ääreen. Hänessä kiteytyy kaikki se etuoikeuden turvaama rentous, jota Josefina on kasvaessaan oppinut pitämään turvallisena rauhallisuutena. Kiukku kuohahtaa nopeasti. Isä luulee, että hänellä on oikeus seistä lupaa kyselemättä kuopuksensa kodissa ja puhaltaa hiilidioksidia huoneilmaan. Ettei Josefinalla ole varaa tai selkärankaa valita toisin.

”Ja’ vill int’ se dig”, tytär sanoo isälleen vedettyään terävästi henkeä. Tavut ovat rosoreunaisia ja katse myrskynharmaa. Ja niin totiselta ja ehdottomalta kuin tytär näyttääkin, hänen kehonkielensä ei valehtele; katse nytkähtää välillä keittiön kaapistoihin, ikkunaan, pöydän pintaan ja kapeat sormet nyppivät neulemekon harmaata kangasta. Levottomuuden merkkejä. Josefina on vihainen vaikkei uskaltaisi.
”Josefina”, Arne aloittaa yhä raivoa herättävän hätkähtämättömänä.

Se ei ota hänen pettymystään ja vihaansa tosissaan, Josefina ymmärtää. Isä ajattelee, että hän leppyy. Että hän hyväksyy tilanteen niin kuin äiti. Ensimmäistä kertaa elämässään Josefina ajattelee olevansa ehkä sittenkin vahvempi nainen kuin Susanne Rosengård.

”Gå bort bara”, Josefina sanoo eikä taivu. ”Åk iväg.”

Isä vaihtaa painopistettään, mutta väärään suuntaan: häntä kohti, ei pois, ei ulko-ovelle. Veri tuntuu ryöppyävän nopeasti ympäri Josefinan kehoa, kun hän tuntee voimakasta ja alkukantaista tarvetta puolustautua tai paeta ja päättää tilanne keinolla millä hyvänsä. Turhauttavaa kyllä hänen kehonsa on kuin naulittu paikoilleen, eikä muuta vaihtoehtoa jää kuin hyökätä tavalla jonka vain ihminen voi valita. Josefina sanoo asioita, joista ei olisi ennen ollut ylpeä. Joskus hän olisi pitänyt sellaista tarpeettomana ja kohtuuttomana puheena, mutta nyt isä ansaitsee kuulla sen kaiken. Isä ei puolustaudu, muttei myöskään käperry pienemmäksi hänen leimuavien silmiensä edessä. Josefinaa ärsyttää. Isän pitäisi tuntea itsensä pieneksi, alhaiseksi valehtelijaksi, sillä sellainen mies Arne Rosengård on. Kaikki ne puheet siitä kuinka perheen tärkeyttä ei voi maallisilla asteikoilla mitata ja kuinka hänen rakkautensa heitä kohtaan ylittää kaiken muun… puppua. Paskapuhetta, Josefina korjaa ajatustaan ankarammaksi.

Muutamaa tarkkaan valittua virkettä myöhemmin Josefina lähes horjahtaa taaksepäin.
”Stick och brinn”, hän sanoo niin rumasti, ettei kuuna päivänä ole edes rohjennut ajatella sanovansa mitään niin kamalaa omille vanhemmilleen — ei kenellekään.

Se vaatisi dramaattisuudessaan melkeinpä mikrofonin kaikuvasti kolahtavan putoamisen, mutta Josefina vain vaikenee ja poistuu paikalta alakuloisena. Mennessään hän nappaa sohvankulmalta Rasmuksen hupparin. Raivostuttaa, kun se ei suostu solahtamaan sulavasti päälle; on turhauttavaa joutua vääntämään kättä vasemman hihan kanssa niin kuin elämässä ei olisi polttavampia ongelmia. Huppari huonosti yllään Josefina sukeltaa takapihalle ja antaa marraskuisen viileyden paiskautua keuhkoihin ja terassin kylmänkostean puun tuntua pahalta paljaita jalkapohjia vasten. Helvete.

Hän lysähtää istumaan terassin laidalle ja nieleskelee leuka jähmeäksi jännittyneenä alas holtittoman itkun, joka pyrkii väkivahvasti pintaan. Hän ei itke isän takia. Sen sijaan hän katselee ilmeettömänä metsänlaitaa ja kietoo Rasmukselta tuoksuvaa hupparia tiukemmin ympärilleen. Kangas on kulunut kyynerpään kohdalta puhki ja Josefina huomaa ensimmäistä kertaa elämässään kokevansa sielujen sympatiaa resuisen hupparin kanssa. Hetki on omituinen. Kuulostaa siltä kuin sataisi, mutta iholla ei tunnu vesipisaroita. Tuuli se vain riepottaa kuivahtaneita kuluneen kesän lehtiä, ja lehdet rapisevat ja ropisevat mennessään. Valaistuskin ailahtelee, kun etäinen syysaurinko pilkahtelee välillä harmaiden pilvien lomasta ja kätkeytyy sitten taas hämärää lupaillen. Luonto ja mieli. Käsi kädessä. Miten kornia.

Rasmus tulee mitään puhumatta viereen ja asettaa empien kätensä olkapäälle. Josefinan tekee hetken aikaa mieli karistaa kosketus ja läsnäolo pois, mutta sisäänhengitys pysäyttää aikeen ja pitkä uloshengitys tuo mukanaan aavistuksen rauhoittumisesta. Isä on varmasti mennyt. Rasmus on varmasti sanonut sille, että sen pitää mennä pois. Poikaystävä ei takuulla ymmärrä miksi, mutta Josefinassa viriää horjumaton varmuus siitä, että se pitää hänen puoliaan silloinkin kun ei tiedä mitä vastaan.

“Lähtikö se”, Josefina kysyy sangen voimattomasti siihen nähden, kuinka tyrskyävän tunnekuohun pyöriteltävissä hän on vasta aivan hiljattain ollut. Tilanne on ohi nyt eikä puhtia ole jäänyt jäljelle.
“Joo. Mä, hm, sanoin että ehkä sen kannattaa tulla joskus toiste.”
Tietysti Rasmus on ollut kohtelias. Isälle ollaan aina niin helvetin kohteliaita ja se on kahta kohteliaampi takaisin. Hemmetin miellyttävä ihminen. Hiton hyvä valehtelija, jos ei muuta.
“No hyvä. Sillä ei ollut mitään asiaa tulla tänne ilmoittamatta”, Josefina mutisee ja käpristyy huonoryhtiseksi harmistuneeksi olennoksi. “Koska mä en kestä nähdä sitä nyt.”
“No mä arvelinkin”, Rasmus aloittaa tyttöystävänsä selkää silitellen, muttei sitten kerro mitä arveli vaan kysyykin levottoman oloisena: “Eikö mentäisi sisään?”

Josefina nyökkää. He siirtyvät kotiinsa kuin toiseen ulottuvuuteen, ja yhtäkkiä on kuin koko aiempi tapahtumasarja olisi jäänyt siihen entiseen maailmaan; johonkin, mitä ei enää ole. Josefina hätkähtää, kun Rasmus avaa suunsa eikä puheenvuorossa ole enää jälkeäkään siitä, että jotakin erityistä olisi tapahtunut tai yhä vireillään Josefinan omassa mielessä.

“Mun pitää käydä kaupassa”, poikaystävä sanoo.

Se ei edes kysy, tarvitsisiko Josefina jotakin, vaan pukee sukat jalkaan, takin päälle ja kengät sukkien päälle. Mennessään mies nappaa eteisen naulakosta kestokassin. Sitten ovi avautuu ja kohta sulkeutuu Rasmus Alsilan jäljessä, eikä Josefina ymmärrä mitä juuri tapahtui ja kuinka hän on jäänyt muitta mutkitta yksin mellastavien ajatustensa kanssa. Pitääkö poikaystävä sittenkään hänen puoliaan? Ajatus pistää epävarmaa mieltä niin, että Josefinan ryhtyy pakonomaisesti etsimään asunnosta siivottavaa. Konkreettinen järjestely on rauhoittavaa; ehkä siinä samalla järjestyisi huolipinokin.

Siivooja on kuitenkin käynyt edellisenä päivänä, ja vaikka Josefina on ollut kovin onnellinen päätöksestään maksaa kerran viikossa tapahtuvasta perusteellisesta kotisiivouksesta, nyt hän toivoo että asunto näyttäisi enemmän Rasmuksen vanhalta poikamiesboksilta kuin heidän yhteiseltä kauniilta kodiltaan. Tavarat hän on järjestellyt ennen siivoojan tuloa ja siivoojan jäljiltä pinnat hohtelevat puhtauttaan. Vain tiskikone tarvitsee täyttöä, ja sitten Josefina on toimeton, eikä hän kestä sellaista tilaa juuri nyt. Nainen ramppaa ympäri asuntoa, laittaa pyykit pyörimään eikä sitten tiedä enää mitä tehdä kuohuvalle levottomuudelleen.

Hetken mielijohteesta Josefina soittaa Heidille, ja yhtä nopeasti hän päättää, ettei se olekaan hyvä idea ja katkaisee puhelun ensimmäisen tuuttauksen jälkeen. Mitä hän sanoisi? Mitä hän sanoisi mustaamatta perheenjäsentensä mainetta? Siihen Rosengårdin perheen kuopus ei sentään kykene. Hänessä elää tieto siitä, ettei perhettään voi vaihtaa eikä suvustaan irtaantua lopullisesti, ja niin kauan kuin hän on osa koko tätä sotkuista sukua, hänen on määrä vaalia sen ulkokultaista olemusta. Sitä paitsi — hänen oma poikaystävänsä, avopuolisonsa, Rasmus — Rasmuskaan ei vielä tiedä. Ehkä Rasmuksen pitäisi. Tähän asti miehen ei ole tarvinnut, sillä mikä tapahtui sillä toisella kartanolla myös jäi sinne, mutta jos tapahtumat kerta yrittävät kiemurrella tietään myös Kallaan…

Josefina on vajonnut istumaan sohvannurkkaan, kun Rasmus palaa kotiin. Nainen tuijottaa mustaa telkkarinruutua, kunnes se alkaa tuntua typerältä ja melodramaattiselta. Ei Josefina ole luonteeltaan sellainen: hän ei rakasta draamassa piehtaroimista, vaikka joskus uppoaakin tunteidensa riepoteltavaksi. Herkän ihmisen ei tarvitse ehdoin tahdoin lisätä dramatiikkaa elämäänsä.

Seuraavaksi Josefina tuijottaa Rasmuksen pitelemää kukkapakettia pitkään ja räpyttelee sitten häkeltyneenä silmiään.

”Mä ajattelin että sä ilahtuisit?” poikaystävä sanoo epävarmana.

Se ei ole mikään markettikimppu. Se on käsin sidottu ja kääritty suojapaperiin. Kallan Kukka & Ruukku, siinä kääreessä lukee, ja Josefina hymyilee häkeltyneenä saadessaan paketin käsiinsä.

”Sun piti mennä… kauppaan”, nainen sanoo hämillään.
”Mä meninkin”, Rasmus sanoo ja kohottaa kangaskassia, joka on täytetty S-marketin antimilla. ”Ja sitten mä menin kukkakauppaan. Mä en kyllä osaa valita semmoisia, siis kukkia, mutta mä ajattelin että sä ehkä piristyisit ja Robert auttoi mua.”
”Rob… ai niin.”

Robert Harrington on töissä Kallan Kukka & Ruukussa. Joskus Josefina toivoo olevansa siellä töissä. Se vaikuttaa niin idylliseltä.

”Ethän sä sanonut sille, että mua pitää piristää?” Josefina sanoo yhtäkkiä taas etäistä ahdistusta tuntien. ”Että mulla on joku… huonosti.”
”Ei kai se sille kuulu niin en”, Rasmus vakuuttaa ja Josefina uskoo.
”Tämä on tosi kaunis”, Josefina kehuu kimppua. ”Mun pitää laittaa se veteen.”

Uusien imupintojen leikkaaminen tuntuu terapeuttiselta. On vähän kuin Josefina itse saisi paremmin happea jokaisen viillon jälkeen. Rasmus purkaa samalla ruokaostoksia ja Josefina miettii osin onnellisena ja osin alakuloisena, kuinka toisen läsnäolo tuntuukin niin rauhoittavalta. Miksei hän koskaan tunne oloaan niin rennoksi viettäessään aikaa lapsuudenperheensä kanssa? Ajatus liukuu edellisviikonloppuun, jonka he viettivät Storywoodsissa kolmeen pekkaan Rasmuksen ja Jaanan kanssa. Edes seurustelukumppanin äidin mukanaolo ei hermostuttanut Josefinaa; Jaanan kanssa vietetty aika oli mutkatonta tavalla jota Rosengårdien kuopus ei muistanut usein kokeneensa oman äitinsä ollessa kyseessä. Rasmuksen äiti vaikutti nauttivan heidän seurastaan, muttei hallinnut läsnäolollaan koko viikonloppua. Josefinan mieliksi Jaana jätti heille tilaa olla Rasmuksen kanssa kahdestaankin — ehtiväthän he jopa loikoilemaan kaikin puolin miellyttävästi kuohkeiden petivaatteiden ja mukavan sängyn muodostamalla pilvenhattaralla, mikä viimeistään teki viikonloppuretkestä pohjanmaalle kannattavan.

(Totuuden nimissä Josefina oli ehtinyt kuvitella viikonloppuloman vähän toisenlaiseksi, kun Rasmus oli ensimmäistä kertaa ottanut asian puheeksi. Jotenkin näin se meni:
“Hei, mitä sulla on ei ens vaan sitä seuraavana viikonloppuna? Ooksä töissä?”
“Ei, mulla on vapaata. Kui?”
“No hyvä. Mä mietin - pitäiskö lähteä viikonloppureissuun? Vähän niin ku… pariskuntalomalle.”
“Oi, kuulostaa houkuttelevalta. Minne sä ajattelit että me mentäisiin?”
“Pohjanmaalle vaan. Tai no kun… mä siis ilmoitin Akun ja Kissen Storywoodsin nuorten hevosten viikonloppuun ja tuli sitten mieleen että olisi kiva mennä yhdessä. Varmasti ehditään viettää siellä aikaa yhdessä. Ainakin enemmän kuin jos mä olisin siellä ja sä täällä…”

Kuinka romanttista.)

“Ai niin. Mä ostin myös suklaata ja glögiä, kun sä tykkäät”, Rasmus keskeyttää yhtäkkiä Josefinan ajatuksenkulun, ja jos nainen onkin ehtinyt ajatella ettei heidän suhteessaan ole hevosenhajutonta romantiikkaa, hän peruu nyt kaikki sensuuntaiset mietteet ja painautuu halaamaan poikaystäväänsä. Joskus hänen poikaystävänsä on kaikessa yllättävyydessään kuin Kinder-munaan kätketty arvokoru.
“Rakas”, Josefina sanoo liikuttuneena ja hymyilee poski Rasmuksen poskea vasten painuneena. “Kiitos.”
“Ja mä mietin että helpottaisko sua, jos kertoisit mitä teidän perheessä oikein on meneillään. Jos tahdot, siis. Ei ole pakko, tietenkään.”

Josefina painuu pienemmäksi ja puristaa Rasmusta tiukemmin. Ajatus kertomisesta houkuttaa ja hirvittää. Saako hän kertoa? Asia on lopultakin kaikkein eniten isän ja äidin välinen.

Mutta Rasmus oli paikalla, kun äiti pudotti pommin keskelle kauniisti katettua illallispöytää, Josefina järkeilee lopulta. Hän tietää jo murusia, ja Josefinan on vaikea uskoa, että Rasmus kuuna päivänä lavertelisi hänen perheensä asioita eteenpäin vaikka saisikin tietää koko totuuden. Tai ehkä tarkemmin sanottuna sen osan totuudesta, jonka Josefina tuntee.

“Mun isällä ja äidillä on vähän vaikeaa”, Josefina kertoo varovasti eikä pääse pidemmälle, sillä pala kurkussa kasvaa liian suureksi ja raskaaksi.

Rasmus antaa hänelle aikaa. Kun aika ei auta, poikaystävä karaisee kurkkuaan ja ohjaa keskustelua eteenpäin.

“Ai? Eroaako ne?”
“Kunpa eroaisi”, Josefina vastaa ennen kuin ehtii ajatella ja näyttää surulliselta, vihaiselta ja nurkkaan ajetulta. Hetken aikaa häntä harmittaa oma möläytyksensä, mutta kun Josefina ymmärtää puhuneensa tosia toiveita, hän työntää sivuun huolen siitä, onko sopivaa sanoa sellaista omista vanhemmistaan.

“Niin paljon valheita”, hän puoliksi kuiskaa ja puoliksi parahtaa. ”Isällä on ollut muita naisia. Pitkään.”

Vasta sanoessaan ääneen Josefina oivaltaa pelkäävänsä, että Rasmus särkee hänet kappaleiksi ymmärtämällä isää. Ehkä osin siksikään hän ei ole hiiskahtanut muutaman viikon takaisen välikohtauksen syistä mitään. Jos Rasmus nyt sanoo, että no ei oo niin vakavaa, Josefina ei tiedä mitä tehdä. Voi kunpa poikaystävä ei sanoisi niin. Ehkä se voisi sanoa vaikka ettei sillä koskaan ikinä milloinkaan vuorenvarmasti tule olemaan ketään muuta. Ehkä sellainen rauhoittaisi Josefinan mielen perukoille asumaan tunkeutuneen levottomuuden ikuisiksi ajoiksi.

Rasmus on kuitenkin Rasmus, eikä miehellä ole useinkaan tapana heittäytyä vastauksissaan kumpaankaan äärilaitaan.

“Ai”, se sanoo ja paljastaa silmienräpyttelyllään yllättyneensä. Mistä? Uutisesta vai siitä, että tyttöystävä päätti lopulta jakaa tiedon? Ai. Ai, ja sitten se jatkaa: “Oho.”

Se on Josefinan mielestä oikeastaan ihan hiton hyvä vastaus. Mitä muuta Rasmus oikeastaan voisi edes sanoa? Kun nainen oikein pysähtyy miettimään asiaa, hänestä itsestäänkin tuntuu usein juuri siltä: ai, oho. Siis silloin kun ei tunnu vähän tai helvetin pahalta.

Sinä perjantaisena koti-iltana Josefina kertoo Rasmukselle melkein kaiken. Sen, miten hänestä tuntuu että koko muu perhe on tiennyt asiasta mitä ilmeisimmin jo pitkään, äiti ehkä aina. Sen, kuinka mitätön olo tulee, kun on ainoana tietämätön oman perheensä salaisuuksista. Sen, millaista on kun isän paatokselliset puheet perheen kaiken voittavasta tärkeydestä tuntuvatkin uuden tiedon valossa ontoilta, irvokkailta valheilta, joiden keskellä kasvaneena on yhtäkkiä vaikea valita, mihin oikein enää uskoa. Sen, kuinka hän pelkää olleensa liian ankara äidilleen. Äiti on aina ollut Josefinan kirjoissa tarinan roisto, vaikka ei hän ole rohjennut ketään ääneen kritisoidakaan.

“Mä vieläpä tunnen yhden niistä”, Josefina vielä paljastaa, ja yhä tulee kurja olo, kun hän muistaa Vilhelminan kanssa käydyn juttutuokion, jonka aikana asia tuli ilmi. “Yksi nainen meidän alueen kylätoimikunnasta. Aina kun on ollut talkoita tai juhlia tai markkinoita tai mitä vaan, se on järjestämässä niitä, ja mä olen aina pitänyt sitä tosi kivana. Se on niin hirveän ystävällinen. Sillä on oma puutarhamyymälä ja se aina kertoi ja opetti mulle kaikkea kasveista, koska se tiesi että mua kiinnostaa. Mulla on pari sen antamaa kasvia täälläkin ja mä hoidan niitä niin kuin se on sanonut että kannattaa.”

Poikaystävä pitää häntä kainalossa. Josefinaa hämmästyttää huomata, kuinka rauhallinen olo hänellä on, vaikka hän onkin juuri vuodattanut perheensä viime vuosien (ellei jopa vuosikymmenten?) suurimman salaisuuden ulkopuolisen korviin. Oikeastaan Rasmus ei tunnu lainkaan ulkopuoliselta. Rasmus on Josefinan uusi sisäpiiri, tyttö arvelee mittaillessaan tilannetta mielessään. Hyvä niin, nainen päättää.

“Niin että nyt sä sitten tiedät kaiken perheonnesta”, Rosengårdien nuorimmainen huokaisee lopuksi ja nojaa päänsä vasten puolisonsa olkaa.
“Voi sua.”
“Niin no. Eihän mulla oikeastaan ole mitään hätää. Mulla on ihan hyvä olla, mutta mä en vaan tahdo olla nyt tekemisissä niiden kanssa.”
“Ei sun ole pakko.”

Niin, eipä kai. Ei kai mikään laki määritä, että lapsen on pidettävä yhteyttä omiin vanhempiinsa. Josefina kumartuu nappaamaan glögimukinsa sohvapöydältä ja maistaa siitä. Joulu, joka on yleensä hänen ehdoton lempivuodenaikansa, lähestyy tänä vuonna hyvin erilaisena kuin koskaan ennen.

Josefina ei kuitenkaan tahdo ajatella sitä asiaa kovin tarkasti vielä marraskuun alun pimeänä iltana.
"Juodaanko nämä ja mennään sitten ripustamaan pyykit", hän ehdottaa sen sijaan, että pohdiskelisi perhejoulun uusia ulottuvuuksia. Tuntuu turvalliselta tarttua johonkin niin tavanomaiseen toimeen kuin puhtaiden pyykkien purkamiseen pesukoneesta. Arki ei loppujen lopuksi ole lainkaan hassumpi asia, ellei satu kaipaamaan suuria tunteita elämäänsä — ja niistä Josefina saa tuon tuostakin tarpeekseen.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Rasmus A., Sarah R. and Anton S. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 01.12.20 3:49



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 1:
Josefina rakastaa joulua

Joulu. Josefina rakasti joulua ja kaikkea siihen liittyvää. Vain ollakseen vaikuttamatta hullulta poikaystävänsä silmissä hän malttoi olla kuuntelematta joululauluja ja leipomatta pipareita ennen joulukuuta, mutta tuikkuja ja tunnelmavaloja hän sentään alkoi ripotella ympäriinsä jo lokakuussa.
”Karkotan pimeyttä”, hän perusteli kepeästi Rasmukselle, ja tarkoittikin sitä.

Joulukuun ensimmäinen päivä tarkoitti virallista lupaa joulutunnelmointiin. Aamulla Josefina avasi joulukalenterinsa eikä vaivautunut piilottamaan lapsenomaista hilpeyttään. Kahden luennon ja yhden harjoitusryhmän jälkeen hän suuntasi kaupan kautta kotiin ja keräsi ostoskoriin hyvällä omatunnolla glögiä, piparitaikinaa ja sokerikuorrutetta. Kaipa itse tehty olisi parempaa, mutta mikä sotku siitä tulisi.

Rasmusta odotti piparintuoksuinen ja tunnelmallisesti valaistu koti sekä Josefina, jolla oli pieni määrä jauhoa vaatteillaan ja seesteisen onnellinen ilme kasvoillaan. Tyttöystävä riensi eteiseen saakka häntä vastaan ja kapsahti kaulaan niin ihanasti, ettei Rasmus jaksanut pahastua jauhotahrojen leviämisestä omiin vaatteisiinsa. Pesuunhan ne joutaisivat työpäivän jäljiltä kuitenkin, ja iloisesti kehräilevä Josefina ja suloiset pienet suukot olisivat joka tapauksessa korvanneet kaiken harmin.

”Se on alkanut”, Josefina hyrisi. ”Joulukuu.”
”Tiiän. Ja sä olet hönö.”
”Niin olenkin mutta joulukuussa saa olla. Pese kädet ja tule koristelemaan pipareita.”
”En mä kutsuisi sitä koristelemiseksi jos mä teen niin. Siitä tulee vaan sotkua”, Rasmus huomautti.
”Rumia munkin piparit on, mutta ei sen väliä. Tule sotkemaan mun kanssa”, Josefina maanitteli ja jatkoi silmät tuikkien: ”Se tekisi mut iloiseksi.”
”Niinkö meinaat? Mä kun luulin että kaikki jouluasiat on susta tosi ikäviä”, Rasmus härnäsi vitsikkäästi ja hymyili söötisti perään. ”Mutta jos sä kerran ilahdut niin kyllä mä sitten.”

Josefinan autuas hymy riitti tekemään sormet tahmaiseksi tekevästä sokerikuorrutteestakin kaiken arvoista. Poikaystävän heittäytyminen joulutouhuihin, joista hän ei kai edes mainittavan kovin itse välittänyt, tuntui herttaiselta ja hellyyttävältä. Josefina virnisti ajatellessaan, että Rasmus jos joku ansaitsisi täydellisen lahjan; kaikeksi onneksi hän tiesi jo tarkalleen, mikä se olisi. Josefina rakasti täydellisten joululahjojen antamista vähintään yhtä paljon kuin kaikkea muutakin joulussa, ja oli tarttunut toimeen jo hyvissä ajoin. Niinpä kaikki oli reilassa, ja hänen puolesta aatto olisi saanut tulla mahdollisimman pian, jotta hän saisi nähdä ilmeen poikaystävänsä kasvoilla tämän avatessa pakettinsa ja löytäessään takuuvarmasti mieluisan yllätyksen.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Inna P., Anton S. and Louna R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 05.12.20 9:53



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 5:
Uusien ideoiden tarpeessa

Rasmukselle ei ollutkaan luvassa Täydellistä Joululahjaa. Josefina kierteli epätoivon vimmalla Murronmaan ostoskeskusta uutta ideaa etsien. Järki supatti välillä kainosti hänen korvaansa, ettei Rasmus Alsila vaatinut järjettömyyksiä ollakseen tyytyväinen lahjaansa, mutta tunne tiuskaisi vastaan, että jotakin upeaa oli keksittävä. Tai jos nyt ei upeaa, niin edes jotakin sellaista, mitä Rasmus todella tarvitsisi. Tai jos ei vaikka tarvitsisikaan, niin vähintäänkin tahtoisi. Tai jos ei tietäisi tahtovansa… Äh! Miksi mokoman miehen piti olla niin typerä, ettei se koskaan vahingossakaan sanonut ääneen, jos tarvitsi tai tahtoi jotakin? Oliko liikaa vaadittu, että Rasmus helpottaisi tyttöystävänsä lahjanhankintarumbaa edes vienosti vihjaamalla mitä halusi?

Ongelma oli, Josefina ajatteli hampaitaan kiristellen, että jos Rasmus tarvitsi jotakin, Rasmus osti sen itse. Poikaystävällä ei kai käynyt mielessäkään, että joku muu olisi voinut halunnut ilahduttaa tarpeeseen tulevalla lahjalla. Lannistuneena Josefina seisahtui elektroniikkahyllyjen keskelle ja tekeytyi hyvin pieneksi, jottei kukaan vain näkisi häntä siellä. Virkaintoiset elektroniikkamyyjät kyllä varmasti vainuaisivat mistään mitään tietämättömän asiakkaan ja yrittäisivät tuputtaa neuvojaan joko avuliaisuuttaan tai myyntihaluisuudessaan, eikä Josefina missään nimessä tahtonut apua, vaikkei tiennytkään, mitä oli etsimässä. Ehkä erityisesti siksi. Olisi tuntunut urpolta vastata, ettei hänellä ollut hajuakaan mitä hän oli ostamassa, mutta että hän oli täällä, koska tiesi avomiehensä käyttävän kaikenlaista määrittelemätöntä teknologiasälää arjessaan.

Lahjojen ostaminen kiireessä oli Josefinan mielestä inhottavinta mitä hän tiesi, ja siksi hän aloittikin niiden hankkimisen aina hyvissä ajoin (kuten esimerkiksi heti juhannuksen jälkeen). Lisäksi hän ei koskaan mennyt lahjaostoksille aikarajan kanssa.

Paitsi tietysti nyt.

Kelloa vilkaistuaan Josefina irvisti ja päätti, että olisi parempi poistua tyhjin käsin kuin tehdä harkitsematon lahjapäätös. Hän oli varannut ajan kampaajalle, eikä hän kehtaisi olla sieltä myöhässä. Lahjanostotuskailu alkoi vaihtua odottavaiseksi jännitykseksi, kun Josefina askelsi lähemmäs kohdettaan. Tänään hän poistuisi kampaajan penkistä kuin uutena ihmisenä. Sellainen päätös hirvitti ihmistä, joka oli koko ikänsä kuunnellut äitinsä mielipiteitä siitä, kuinka harvat osasivat valita värjättäväksi itselleen sopivan sävyn. Ei äiti ollut koskaan suoranaisesti kieltänyt Josefinaa värjäämästä hiuksiaan, mutta jokin paheksuva vire oli aivan takuulla ollut olemassa, ja koska kuuliainen tytär ei tahtonut vireen muuttuvan pauhuksi, hän pitäytyi omassa värissään.

Kampaaja oli Josefinalle tuttu sellaisella etäisellä tavalla kuin asiakaspalvelijat, jotka kohdattiin toistuvasti, saattoivat olla. Josefina oli käynyt Veeran asiakkaana koko ajan Kallassa asuessaan ja pitänyt tämän työnjäljestä. Veera puhui paljon, mutta hänellä oli niin miellyttävä ääni, ettei se häirinnyt lainkaan. Joskus Josefina puhui takaisin niin paljon, että hämmästyi sitä itse, mutta Veera ei tuntunut huomaavan rupattelevaisuudessa mitään omituista. Josefina ajatteli välillä, että ehkä Veera oli hänen Kallan seudun ystävien top-vitosessa, tai oli ainakin ollut kunnes hän aloitti opintonsa ja tutustui uusiin ihmisiin. Kaipa kampaaja vieläkin kohosi kymmenen kärkeen; se kertoi kaiken olennaisen Josefinan ystävystymistaidoista. Tuttaviahan hänellä tosin piisasi ystävien vähälukuisuuden vastapainoksi niin runsain mitoin, että pää meinasi melkein mennä pyörälle.

”Ai hitto kun tulikin kiva!” Veera kehui omien kättensä työtä paljon, paljon myöhemmin.
Josefina katseli itseään ja ajatteli, että ehkä hän oli astunut johonkin toiseen ulottuvuuteen. Hän näytti eri ihmiseltä. Sellaiselta, joka päätti itse, minkävärisissä hiuksissa viihtyi, ja jos kykeni tekemään niin perustavanlaatuisia päätöksiä, kykeni kyllä myös ostamaan yhden lahjan yhdelle puolisolle.

Uuden identiteettinsä turvin Josefina palasi elektroniikkahyllyjen luo eikä painunut tällä kertaa arkana kasaan. Hän peräti hakeutui myyjän juttusille. Uusi Josefina uskalsi sellaisiakin asioita, ja kuinka kannattavaa se oli! Myyjän avulla Josefina valikoi kuulokkeet, jotka olisivat Rasmuksesta varmasti mukavat kun se katsoisi sarjojaan tai pelaisi pelejään. Ne olivat langattomat, Josefinan mielestä tyylikkäät ja tuntuivat ihan miellyttäviltä eivätkä painaneet ikävästi korvia. Eiväthän ne kuulokkeet olleet sitä, mitä Josefina oli suunnitellut, mutta tuskin ne ainakaan täysi harhalaukaus olivat.

Vaan entäs hiukset? Kotimatkalla Josefinaa alkoi taas jännittää. Hän ei ollut kertonut Rasmukselle värinvaihtoaikeistaan. Olisi ollut mukavaa sanoa, ettei poikaystävän mielipide ollut hänen omaansa tärkeämpi, mutta se olisi ollut myös valehtelua. Josefina Rosengård ei pitänyt omia näkemyksiään useinkaan kovin suuressa arvossa.

Lämpimät valot kajastivat heidän paritalonpuolikkaansa ikkunoista. Voi hirvitys. Rasmus oli kotona. Josefina kätki tämän lahjaksi aiotun paketin toistaiseksi reppuunsa, henkäisi syvään ja sulki autonsa oven. Totuuden hetki.

Josefinan päähän pälkähti hassu ajatus, joka sai hänet naurahtamaan. Eihän Rasmus välttämättä tunnistaisikaan häntä enää.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Jemiina R., Inna P., Anton S. and Louna R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 07.12.20 7:24



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 7:
Joachim saapuu ryminällä

Ryske ja pauke säikäytti Josefinan niin, että hän oli vähällä tiputtaa tulitikun, jolla oli juuri parhaillaan sytyttämässä sohvapöydällä seisovan kynttelikön viimeistä kynttilää. Viime hetkellä hän tiukensi otettaan tulitikusta, mutta se oli jo päässyt palamaan niin lyhyeksi, että näpitkin olivat vähällä palaa. Vikkelästi Josefina puhalsi tikun sammuksiin ja riensi ovelle. Sen takaa kuului omituista suhinaa ja etäisesti Rasmukselta kuulostavaa puhetta, mutta sanat puuroutuivat tunnistamattomiksi kunnes Josefina raotti ovea. Ulkona oli pilkkopimeää.

Omituinen suhisija oli Joe, joka yritti pontevasti hyssyttää hiljaiseksi Rasmusta, joka puolestaan osoitti ovea ja ilmoitti Joachimille tuima ilme kasvoillaan:
“- my house, remember, I got a key, why don’t you let me - aah!”

Joachim oli havainnut oven aukeavan ja lopulta vaientanut Rasmuksen rujolla tuuppaisulla kylkeen.

“Aah indeed! Mademoiselle, I am d-e-lighted to see you, you eeenchanting little lady! Let us carol a song!”

Josefina vastaanotti häkeltyneenä suukon kämmenselälleen ja säpsähti sitten, kun Joe ryhtyi hoilottamaan tunnistamattomuuteen asti epävireistä joululaulua. Pikaisesti laskien Josefina tuli siihen tulokseen, että puolet laulun sanoista oli englantia, kolmasosa saksaa ja loppuhitunen jotakin, mitä saattoi kutsua ainoastaan mongerrukseksi. Kauhuissaan tyttö tarttui saksalaisenglantilaista ratsumestaria takinhihasta ja ryhtyi nykimään tätä perässään kynnyksen yli.

“Joe, please stop yelling and come inside before our poor neighbour thinks we have a dying werewolf on our doorstep! Are you wasted?”

“Ha-HA!” äännähti Joachim, joka kompuroi lähestulkoon sulavaliikkeisesti eteiseen, pudotti laukkunsa ja takkinsa lattialle ja askelsi sitten Josefinan ja Rasmuksen keittiöön kuin paraskin lavan haltuun ottava oopperadiiva. “Yes I am! He”, mies sanoi ja viittilöi dramaattisesti Rasmukseen päin, “was lllate, and I, unfortunately, had nothing else to do than gulp down a couple of ridiculously expensive pints.”
“How many?” kysyi Josefina puoliksi epätoivoisena ja puoliksi huvittuneena.
“A gentleman never tells”, ilmoitti Joachim suureellisesti ja kaappasi sitten hänet karhunhalaukseensa.

Nyt Josefina jo nauroi vähäsen, ja se hento naurunhelkkä ilahdutti Joachimia kovin. Rasmus, joka oli kestänyt päihtynyttä talvivierasta jo useamman tovin autonsa rajatussa sisäilmatilassa, oli lähinnä tyytyväinen kun oltiin perillä.

”Ooh, I like this place”, Joachim kehaisi kohta tömistellessään ympäri heidän asuntoaan. ”Very cosy. Very Josie-like. Cosy-Josie. And very Christmassy, with all the snow outside and candles here and there. Maybe I should stay, experience a true Finnish Christmas.”
”But you only said a few days”, Rasmus muistutti vaihdettuaan pari epävarmaa vilkaisua Josefinan kanssa; Joesta ei koskaan voinut tietää oliko se sittenkin tosissaan.
“Yeahyeah”, puuskaisi Joachim ja naulasi sitten humalan sumentaman katseensa Josefinaan.

Josefina tunsi punastuvansa.

“Oi! Who is this blondie? Oy oy oy, Josie. You’re blonde now.”

Joe tiiraili Josefinaa, jonka poskien puna syveni tuomiota odotellessa.

”A total babe”, Joachim lopulta letkautti ja levittäytyi sitten mukavasti keskelle sohvaa niin kuin olisi aina ollut osa heidän asuntonsa sisustusta. Siinä oli yksi niistä vieraista, joita ei tarvinnut kehottaa olemaan kuin kotonaan.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Rasmus A., Jemiina R., Inna P., Sarah R., Anton S., Cecilia B. and Louna R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 09.12.20 0:01



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 9:
Murunen

Josefina tapasi miehet Murronmaan ostarilta pari korttelinkulmaa sivuun sijaitsevan Murunen-ravintolan edustalla. Joachimille olisi varmasti kelvannut mikä tahansa murkina, mutta tuntui mukavalta viedä hänet Murusen tunnelmalliselle ja ennen kaikkea perinteiselle joululounaalle — niin innoissaan kun vieras oli kysellyt heiltä suomalaisesta joulunvietosta. Ohut lumikerros koristi Murusen puutarhapihaa, jossa kesäisin oli siellä täällä pöytiä ja pöydissä iloisia ihmisiä, ja ravintolan oveen oli kiinnitetty runsas, valosarjalla ja kuivatuilla appelsiininsiivuilla koristettu havukranssi. Josefina kipusi miehet vanavedessään peremmälle ja nautti kauniisti pidetyn vanhan talon charmista ja hiljaisesta puheensorinasta, joka kertoi, että ravintolan bisnes kukoisti.

Kassalla hän maksoi heidän kaikkien joululounaat Rasmuksen katsellessa muualle niin kuin ei sitten tietäisi, että Josefina tarjosi eikä hän. Se ei aina ollut ongelma, ei heidän ollessaan kahdestaan kunhan sitä ei tapahtunut liian usein, mutta Joachimin nähden Rasmus olisi mieluusti kunnostautunut herrasmiehenä. Vanha ystävä ei kuitenkaan ilmaissut tilanteessa olevan mitään kommentoimisen arvoista, ja niinpä Rasmuskin hengitti hitaasti ulos ja siirtyi muiden perässä pöytään.

Josefina valitsi rauhaisan pöydän suurten, valkopienaisten ikkunoiden luota. Joe asettui luontevasti hänen viereensä, ja niinpä Rasmus asetti oman takkinsa tyttöystäväänsä vastapäätä sijaitsevan tuolin selkämykselle. Talvipäivän valo kosketti kauniisti Josefinan poskipäätä ja nenää ja sai sinisilmät näyttämään tavallista vaaleammilta. Hätkähdyttäviltä. Ja niin hätkähdyttävät kuin ne olivatkin, ne olivat silti kiltit ja avoimet ja lämpimät, kuten Josefinalle oli ominaista. Rasmuksen sydän tai vatsanpohja tai mieli – mikä hän oli tuntemuksen sijaintia erittelemään, kun se tuntui niin kokonaisvaltaiselta – oli kai hetken aikaa erityislaatuisen herkällä tuulella.

Noutopöytä oli runsas ja erinomaisen jouluinen. Oli ihan Josefinan tapaista löytää kaikki tämänkaltaiset joulun salaisuudet. Rasmus mietti, oliko koskaan edes kuullut Murusen joululounaasta, vaikka olikin asunut lähikulmilla useita vuosia. Lautanen niin täynnä, että sen kanssa kulkeminen vaati keskittymistä, Rasmus luovi takaisin heidän pöytäänsä, missä Joe oli juuri istahtamassa alas hänen tyttöystävänsä vierelle ja tarttui jo keskustelun peräsimeen luontevin ottein.

”So, Josie, how was the fitting?” mies kysyi, ja Josefinan kasvoille kohosi vieno tyytyväisyys.
”Well, the dress fits like a glove after a few alterations”, hän kertoi. ”And I actually really like it. At first I was afraid it might be slightly dramatic, and, well, maybe it is but it’s oh-so-beautiful. I hope I can pull it off.”
”Ha, sounds fancy! I reckon he’ll enjoy pulling it off too”, Joachim, vanha koiranleuka, nauroi ja potkaisi Rasmuksen säärtä pöydän alla. Se sattui vähän.

Josefina livautti Rasmukselle nopean – ja hyvä tavaton, lähestulkoon viekoittelevan – hymyn pöydän yli. Poskipäätä hellivä valo oli taas paikallaan ja tarrautui kauniisti naisen kasvoja reunustavaan hiuskiehkuraankin. Se oli vaaleampi kuin ennen. Salamana Rasmuksen mieli kiidätti heidät muutaman viikon päähän potentiaaliseen tulevaisuuteen; jälleen Dzelzainin linnaan. Josefina oli alkanut valmistautua vuodenvaihteen maineikkaaseen gaalaan jo hyvissä ajoin. Tyttöstävä oli livauttanut Rasmuksen tietoon pieniä yksityiskohtia juhlapuvustaan, ja niistä palasista hän rakenteli mielikuvaansa. Se ei ollut täysin ehyt. Aika näyttäisi, pääsisikö mies näkemään Josefinaansa täydessä glamourissaan juhlailtana; kutsu käsitti heidät molemmat, mutta oliko hän menevä mukaan? Päätös oli vielä tekemättä.

”I am really looking forward to meeting Amelie”, Josefina sanoi juuri hymyillen.
Joachim kiusoitteli Josefinaa ystävällisesti siitä, miten eriskummallisiin paikkoihin tämän ystävät levittäytyivätkään. Rasmus ajatteli, että ehkä vitsissä oli puolet totta. Arkielämässä Josefina oli usein ihan tavallinen, ihana tyttö mukavissa college-housuissa ja (häneltä lainatussa) hupparissa (jonka kyynerpää saattoi olla kulunut puhki), ja oli hankala muistaa, että hän toden totta oli syntynyt vauraassa ratsuhevosia kasvattavassa kartanossa ja ystävystyi ilmeisen sulavasti linnojen väen kanssa.

Ja kaikesta siitä huolimatta Josefina katsoi pöydän yli juuri häntä sen näköisenä, kuin ei olisi tiennyt mitään ihanampaa. Niin innoissaan kuin Josefina olikin lähestyvistä juhlissa uskomattoman upeissa puitteissa, sellainen ei ollut eikä koskaan tulisi olemaan hänen unelmiensa arkea. Hyvähän sitä oli purjehtia yksi ilta ympäriinsä huumaavan glamourin ja puolituttujen ja tyystin tuntemattomien keskellä, mutta laskeutuminen tuttuun arkeen olisi taas edessä. Josefina hymyili ja totesi itsekseen, ettei se tuntunut lainkaan hassummalta ajatukselta. Pöydän alla hän tuuppasi huomattavasti Joachimia pehmeämmin Rasmuksen kengänkärkeä omallaan ja toivoi lämpimien ajatuksiensa välittyvän perille saakka.


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Jemiina R., Inna P., Anton S. and Louna R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 11.12.20 8:36



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 11:
Kuulopuheita

”Ihan kamala idea”, Josefina parahti Rasmukselle kasvot miedosti kalvenneena.
”Eipäs ole, kun loistava.”
”Lois-tava?” tyttöystävä pärskähti epäuskoisena. ”Mikä siinä on loistavaa, että mä, joka olen startannut kenttää tasan kerran elämässäni, teen niin hevosen kanssa, joka ei ole kilpaillut koskaan? Mä en edes ole ratsastanut Maddella kuin muutaman kerran. Ei ole paljon maastoesteitä treenattu.”
”Hallissahan niitä nytkin hypätään, joten ei se nyt niin kamalasti poikkea tavallisesta”, Rasmus vakuutteli silmät kirkkaina, mutta Josefina näytti yhä vähän pakokauhuiselta ja paljon pahoinvoivalta.
“Mua pelottaa tämä kilpaileminen enemmän kuin Joachimia lentäminen”, Josefina kuiskasi ja viittasi viikolla heidän luonaan viihtyneen mutta nyt jo matkoihinsa lähteneen vieraan kotimatkaa edeltävään yllättävään tunnustukseen: Joachim Altmann, jonka Josefina ei osannut kuvitella pelkäävän yhtikäs mitään, kärsi jo lentokoneita ajatellessaan kauhunväristyksistä.
“Tarvitsetko säkin ryypyn”, Rasmus vitsaili.
“E-ei, Joe saa pitää sen selviytymystaktiikan itsellään. Ainakin tänään. Sokat karkottaisi mut Kallasta, jos yrittäisin kilpailla päihtyneenä.”

”Potkiiko kisahermot?” tiedusteli Märta Merenheimo sekä tyytyväisen että ärsyyntyneen näköisenä.
Josefina vastasi mulkaisemalla, Rasmus tipauttamalla aiemmin tyttöystävänsä käsivartta lohdullisesti silitelleen kätensä alas, rykäisemällä ja pakenemalla raukkamaisesti paikalta.
“Pitää alkaa valmistella Brania”, mies yskähti ja hymyili vielä Josefinalle osin kannustavasti, osin Märtan läsnäolosta kiusaantuneena. “Tsemppiä. Hyvin teillä menee, saatpa nähdä!”
Rasmuksen loittonevien askelten ääni ei mitenkään kyennyt peittämään alleen Märtan kitkeränkatkuisia sanoja:
“Fanikerhosi puheenjohtajalla on ilahduttavan kova luotto menestykseesi.”
“Eikä ole. Se vain kannustaa”, Josefina huokaisi ja vilkaisi Maddea, jota sen omistaja Linnea juuri satuloi virkaintoisena.
“Saapa nähdä, kuinka pitkälle kannustuksella ja lainaratsuilla pötkitään!” Märta hyrähti pintasiloitellun ystävällisesti.

“Happamia, sanoi kettu”, tuumasi Linnea Josefinalle, kun Märta poistui paikalta.
“Niin kai”, Josefina mumahti epävarmana.
“Hyvin teillä oikeasti menee”, Linnea vakuutteli. “Tai siis ainakin riittävän hyvin! Koska mä en edellytä teiltä mitään voittoa. Mä haluan mun nuorelle hevoselleni vaan kisakokemusta.”
“Mieluiten varmaan hyvää sellaista kuitenkin”, Josefina arvasi lannistuneena.
“No, olisi positiivista, jos se ei täysin panikoi ja ajattele, että kilpailuissa on aina kamalaa. Kaikki muu on plussaa”, Linnea linjasi ja huomasi hevosensa lainakilparatsastajan vilkuilevan yhä onnettoman näköisenä sinihiuksisen ankeuttajan perään. “Hei. Tuosta mimmistä löyhkäsi vaan kateus siitä, kun sulle luotetaan hevosia ratsastettavaksi.”

Josefina ei vastannut. Tilannetta seuraillut Nita päätti härnätä hieman keventääkseen tilannetta ja saadakseen pian harrasteluokassa starttaavan ystävänsä hermoja hieman heltiämään.

“Ja se on kateellinen sun söötistä poikaystävästä”, Nita huomautti.
“No siitä nyt ihan vähintäänkin”, Linnea linjasi.
“Puolet Kallasta salettiin on”, ilmoitti ohitse kävelevä ja porttivahdin tehtäväänsä valmistautuva Jonathan Raynott. “Kuulemma täällä on kovat oltavat onnellisille parisuhteille. Meni sulla kisat miten meni… at least you got that going for ya. Just sayin’. Tsemppii pönttöön, Jusufina. Sorry… Josefina.”

* * * * *


“Mä olisin niin paljon mieluummin vaikka kokoamassa piparkakkutaloa, ja siinä mä olen sentään tosi surkea.”
“Höpö höpö, teidän verkkahan näytti tosi hyvältä!”
“Joo, mutta kohta pitää mennä aitojen sisään, ja sitten vasta pitääkin näyttää hyvältä.”
“Jusu-kiltti, muista nyt mitä mä sanoin. Mä en odota teiltä sijoitusta. Kukaan ei odota, ellet sitten sä itse.”
“En mä niin suuria luule itsestäni. Äh, keretään vielä vähän kävelemään.”
“Ja sitten ei kun radalle! Rennosti vaan. Madde on tosi tasaisen ja tyytyväisen näköinen.”
“Toivotaan, että se on sitä vielä radallakin.”

* * * * *


“Hieno ohjelma”, heidän luokseen astellut isä kehui.
“Niin mustakin”, Rasmus kohteliaana nyökytteli, mutta Josefina ei puhunut halaistua sanaa.
Menisit pois. Turha tulla imartelemaan, Josefina ajatteli olonsa onnettomaksi tuntien. Oli kurjaa joutua pettymään omaan maailman rakkaimpaan isäänsä niin pahasti, ettei tuntenut oloaan enää laisinkaan mukavaksi tämän seurassa.
“Joko hait pöytäkirjan? Saitte varmasti kelpo prosentit. Ehkä lähestulkoon seitsemänkymmentä”, isä arvioi.
“Hain”, Josefinalta lipsahti, ja sitten hänen oli jatkettava: “Kuuskytkahdeksan. Ja risat.”
“Loistavaa! Sen täytyy olla aika nuori vielä”, Arne arvioi Maddea katsellen ja otti oikeudekseen silittää hevosen kaulaa.
Josefina nyökkäsi jäykästi.
“Kenttäratsastus on jännittävä laji”, isä yritti vielä viritellä keskustelua, ja Josefina kirosi mielessään sitä tosiseikkaa, että he todella kilpailisivat kolme päivää toisiaan vastaan. Kenttäratsastus oli kaikessa vauhdikkuudessaan aivan liian hitaasti ratkeava laji, Josefina ajatteli silloin.

“Tuletteko jouluna —”
“Pitää kävelyttää hevosta”, Josefina keskeytti tylysti isänsä avauksen. “Rasmus, tule.”

“Mutta ihan totta”, Rasmus aloitti, kun he olivat päässeet kuulonkantamaa kauemmas Josefinan isästä.
“Mitä?” Josefina kysyi äkisti äkeän oloisena.
“Mitä me tehdään jouluna? Tai että missä me sitä vietetään. Sä et taida haluta…”
“Ei, en halua. Mä en tahdo mennä kotikotiin esittämään mitään happy families -näytelmää. Me ollaan joulu vaikka kotona tai sun vanhempien luona, tai ihan missä vaan oikeastaan. Missä sä haluaisit olla?” Josefina pyöräytti pallon poikaystävänsä kulmaukseen.
“Ehditään me miettiä sitä vielä. Aattoonhan on vielä aikaa.”
“Niin siihen kyllä on. Sun starttiin ei niinkään — Linnea varmaan ottaa mieluusti Madden jo takaisin hoiviinsa. Tarvitsetko sä apua Branin kanssa?”
“Se on kyllä oikeastaan jo valmis, niin enpä kamalasti. Ellet sitten ratsasta sen koulukoetta mun puolesta.”
“Siihen mä en taida kyetä. Yksikin rata raastoi hermoja jo tarpeeksi, vaikka ihan hyvinhän se menikin. Mä ehkä menen sitten hengailemaan Sofian kanssa”, Josefina tuumasi. “Hannele ehkä arvostaa, jos saa käydä vaikka rauhassa vessassa. Voi olla aika hektistä nyt, kun Sofiakin jo kovasti tykkää kävellä ja juosta…”

Josefina toivotti poikaystävälleen vielä viimeiset tsempit kilpailuihin ja lähti etsimään kummityttöään ja lastenhoitajaa, joka Sofiaa kaitsi lapsen isän kilpaillessa ja äidin tuomaroidessa. Ajatella. Kallan seuraava ratsastajasukupolvi, Josefina ajatteli. Olkoon sen välit vanhempiinsa mutkattomammat kuin hänen omansa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Rasmus A., Nita M., Heidi N. and Anton S. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 13.12.20 9:49



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 13:
Glögiä ja hattaraisia haaveita

Kuuma glögi maistui taivaalliselta. Päivä oli tuntunut kestävän suurin piirtein ikuisuuden, ja kun Josefina oikein pysähtyi ajattelemaan asiaa, oli koko kenttäkilpailuviikonloppu päässyt venymään hänen muistoissaan jo omituisen muodottomaksi ajanjaksoksi. Kaikki se jännittäminen oli kai vienyt veronsa ja sotkenut ajantajun. Nyt Josefina katseli takkatulta ja kävi läpi muistikuviaan Madde-lainaratsunsa elämän ensimmäisestä ja oman elämänsä toisesta kenttäkilpailustartista.

Oli myönnettävä, ettei se ollut ollut mikään katastrofi. Kaikkea muuta! Kokonaistulos oli ollut jopa parempi kuin hänen debyytissään oman Granninsa kanssa. Hyvää koulukoetta oli seurannut parin kokemattomuuden piikkiin menevän töppäyksen sävyttämä hallimaastoesterata ja melko nopea yhden puomin suoritus rataesteillä. Josefinalla oli syytä olla tyytyväinen.

”Pitäisiköhän mun sittenkin ryhtyä kenttäratsastajaksi”, Josefina ehdotti ja naurahti Rasmukselle, joka saapui juuri saunanpuhtoisena ja suihkunraikkaana olohuoneeseen.
”Hyvä idea!” mies innostui, mutta ei Josefina uskonut hänen olevan tosissaan. Siksi hän naurahti uudemman kerran, mutta unohtui sitten katselemaan miestä, joka kumartui halkokorin puoleen ja lisäsi takkaan puita. Liekkien lämmin hohto seuraili käsivarren lihaksia ja liukui kylmäksi varjoksi siellä, minne valo ei yltänyt.

Rasmus Alsila oli sinnikäs ja vahva, jossain määrin taipumaton muttei kuitenkaan tyystin joustamaton. Josefina havaitsi ihailevansa sellaisia piirteitä poikaystävässään. Jos Rasmus joskus lannistuikin, hänellä ei useinkaan kestänyt kauan kasvattaa uutta tarmoa ja siirtyä eteenpäin.

Josefina tapasi olla toista maata. Hän lannistui ennen kuin haasteet ehtivät muuttua peloista todeksi ja lakkasi yrittämästä ennen kuin aloittikaan.

”Ei musta kyllä varmaan olisi enää vaihtamaan lajia, kun musta ei ole kiva olla aloittelija asioissa. Se on niin vaikeaa, siis uuden opetteleminen”, hän sanoi ja korjasi asentoaan siten, että kylpytakin helma peitti sohvalle nostetut palelevat jalkaterät.
”No etkö sä sitä tee päivät pitkät?” Rasmus kysyi istahtaessaan hänen vierelleen. Mies heitti kätensä sohvan selkänojalle, ja hetken Josefina odotti tulevansa vedetyksi kainaloon.
”Miten niin”, hän sanoi miedosti pettyneenä, kun niin ei käynytkään.
”Kun sä opiskelet.”
”Ai. Totta.”

Sitten he olivat hiljaa. Josefina päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja kaivautui ihan itse Rasmuksen kainaloon, eikä poikaystävä vastustellut vaan rutisti häntä lempeästi. Siinä oli kovin mukava olla, ja Joachimin puheet kotoisuudesta humahtivat Josefinan mieleen.

Siinä hetkessä Josefina oivalsi monta asiaa. Talo, johon hän ei ollut koskaan halunnut muuttaa — asuntoasiasta oli ollut vähällä tulla heidän ensimmäinen suuri riitansa Rasmuksen kanssa — todella tuntui kodilta. Joachim, jota hän oli ujostellut ensimmäistä kertaa tavatessaan useita päiviä niin että mies oli väittänyt luulevansa ettei Josefina puhunut lainkaan englantia, oli tuttu ja turvallinen ystävä. Asiat, joita Josefina piti pelottavina, osoittautuivat kerrasta toiseen vaarattomaksi, ja mahdottomilta tuntuvilla yhtälöillä oli kummallinen tapa ratketa tavalla tai toisella.

”Oli kiva kisata kenttää”, Josefina summasi. ”Ja oli kiva kun Joe oli käymässä. Ja kun ainakin vaikuttaa siltä, että me oltaisiin tervetulleita takaisin pomon luo.”
”Oltaisiin me”, Rasmus vakuuttaa. ”Pomo on jo kysellyt, saiko Joe meitä ylipuhuttua.”
”Kai sanoit, että tahdotaan mennä taas kesäksi?” Josefina kysyi ja piirteli sormenpäällään kaarevia kuvioita Rasmuksen niskavilloihin.
”En mä vielä, mutta sanon tietty, jos sä haluat ja uskot että me päästään lähtemään.”
”Tietty haluan, ja tietysti me päästään. Ollaanhan me päästy jo kahdesti aiemminkin. Ja tiedätkö mitä”, Josefina hymyili salaperäisesti ja kosketti Rasmuksen poskea kevyesti nenänpäällään ennen kuin jatkoi: ”Mäpäs luulen, että joskus vielä me oikeasti asutaan yhdessä jossain muualla. Ulkomailla.”
”Pomon luonako?” Rasmus innostui silminnähden, vaikka yrittikin ehkä vaikuttaa siltä kuin asia olisi ollut vähän yhdentekevämpi kuin olikaan. ”Ehkä kolmas kerta jo toden sanoo. Vaikka ehkä ei, kun sulla on sun opinnot ja kaikki. Mutta ehditäänhän me myöhemminkin.”

Josefina hymyili edelleen. Oli mukavaa puhua tulevaisuudesta. Vielä miellyttävämpää oli edes pienen hetken verran ajatella, ettei se edes pelottanut häntä.

“Niin, ehkä myöhemmin, tosiaan”, hän hymähti, mutta jäi pohdiskelemaan asiaa. “Vaikka tavallaanhan olisi kai helpointa lähteä nyt. Mieti nyt: entäs sitten kun mä yritän vakiinnuttaa paikkaani työelämässä, tai jos meillä on omistusasunto tai lapsia tai enemmän hevosia. Mä vähän luulen, ettei elämä tästä helpommin siirrettäväksikään muutu.”

Rasmus huomasi toivovansa kovasti, ettei Josefina puhunut vain lämpimikseen. Lähtemisestä — muuta, lähinnä lapsia,  hän ei ollut tohtinut ajatellakaan eikä välttämättä aikonut aloittaa nytkään. Sellanen sai aikaiseksi hätäännyttävän tunteen siitä, että elämän päivät vilisivät ohi valtavaa vauhtia eikä mikään voinut niitä pysäyttää. Oli paljon harmittomampaa leikitellä sillä ajatuksella, että ehkä kesän koittaessa he vain pakkaisivat laukkunsa kuten kahtena aikaisempana vuonnakin ja sitten palaisivat kesän lopussa Suomeen tai jättäisivät palaamatta. Kasuaalisti.

“Njoo”, mies pukahti ja mietti kuumeisesti seuraavaa siirtoaan. “Onneksi meillä on aikaa miettiä kesää ja, öö, tulevaisuutta muutenkin.”
“Niin on”, Josefina hymähti silmät säteilevinä, ja palasi Rasmuksen helpotukseksi ulkomailla asumisen pariin: “Ehditäänhän me tosiaan asua vaikka ja missä yhden elämän aikana. Ties vaikka meillä olisi joskus jossain ihan oma paikkakin.”
”Kai ymmärrät, että jos me perustetaan oma talli, me saadaan myös Joachim riesoiksemme, ja sitten on meidän vastuu kärrätä se hoivakotiin, kun se on kerta kaikkiaan homehtunut satulaan eikä pääse enää omin avuin alas”, Rasmus käänsi keskustelun kepeäksi vitsailuksi, sillä sellainen tuntui helpoimmalta tavalta lähestyä tällaisia suuri asioita.

”Kuulostaa ihanalta. Mä lupaan käydä sitten säännöllisesti vierailemassa Joen luona”, Josefina tarttui syöttiin.
”Sä olet niin kunnollinen.”
”Olisiko sulla muka sydäntä hylätä Joachim vanhainkotiin ihan yksinään?” Josefina kysyi kulmaansa kohottaen.
”Ei varmasti.”
”Ei meidän tietystikään tarvitse ihan vielä tilata hoitokotien esitteitä”, Josefina huomautti ja virnisti villisti. ”Joe heristäisi nyrkkiä, jos kuulisi meidän puhuvan sen eläkepäivistä.”
”Totta. Se on ollut korkeintaan kolmekymppinen koko sen ajan, kun mä olen sen tuntenut”, Rasmus naurahti päätään pudistellen.
“Onko sulla aavistustakaan, minkä ikäinen se oikeasti on?” Josefina kysyi uteliaana, mutta sai vastaukseksi vain vilpittömän olankohautuksen.

Oli joitakin asioita, jotka pysyivät mysteereinä. Rasmus laati listaa mielessään: Joachimin ikä, heidän tulevat osoitteensa ja se, pohtiko Josefina jo tosissaan yhteistä tallia ja, taivasten talikynttilät sentään, vauvoja. Viimeksi mainitun hän olisi voinut helposti selvittääkin, kysymällä, mutta jääköön se keskustelu toiseen päivään (tai viikkoon tai kuukauteen tai vuoteen). Juuri nyt oli miellyttävämpää heittäytyä tunnelman vietäväksi ja syventyä miedosti glögiltä maistuvaan suukotteluun takkatulen loimutessa taustalla. Siinä vasta tiivistyikin joulun tunnelma.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Rasmus A., Nita M., Heidi N., Anton S., Ginevra V. and Louna R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 15.12.20 0:01



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 15:
Tunnelmasta toiseen Eeditin tuvassa

Laskeutuminen arkeen Cup-hulinoiden jälkeen tuntui nimelliseltä, kun edessä häämötti vielä estekilpailupäivä. Kenttäratsastus oli jännittävä laji etenkin Josefinasta, joka oli startannut kyseisessä lajissa vasta kahdesti elämässään, mutta kummallista kyllä häntä hirvitti rataestepäivä miltei vielä enemmän kuin kenttäkilpailun täyttämä viikonloppu. Harrasteluokassa hän oli startannut vain yhdellä nuorella ja kokemattomalla untuvikolla, jonka kanssa juurikaan tarvinnut murehtia menestyspaineista. Esteratsuja Josefinalla olisikin peräti kolme, ja vain yksi — se sama kuin menneenäkin viikonloppuna — olisi untuvikko.

Kaikkein eniten Josefinaa pelotti Sokkien kasvatilla ratsastaminen. Hevonen itsessään ei häntä hermostuttanut, vaan se, että tamma oli myynnissä. Isabella tuskin riemastuisi, jos Josefinan ennestäänkin mitäänsanomaton Cup-vuosi huikentuisi mittavaan farssiin ja hän tulisi ratsastaneeksi kallisarvoiselle Sylville surkeat tulokset. Miksi pitikään suostua kilpailemaan sillä? Miksi Josefina oli niin kamalan kiltti, ettei koskaan sanonut kenellekään ei (paitsi itselleen, usein ja toistuvasti)? Voi huokaus.

Ei ollut mikään ihme, että Eedit tarkkavaistoisena ja elämää ja ihmisiä nähneenä tunnisti hänen tunnetilansa.
“Istupa siihen sohvannurkkaan ja rapsuttele Paulia. Se auttaa aina huoliin ja murheisiin”, Josefinan ja Rasmuksen vuokranantaja ja seinänaapuri tokaisi lempeään mutta komentavaan sävyyn.
“Onpa kyllä kiva kun sulla on tää Pauli täällä sun seurana”, Josefina virkkoi tehdessään työtä käskettyä.

Parkinvärisen lapinkoiran turkki oli alkanut haalistua sieltä täältä. Pauli oli vanha, viisas ja herttainen, ja sitä silitellessään Josefina toden totta tunsi stressin hellittävän hieman otettaan. Eedit katseli koiraa ja hymyili.

“Niin on. Meillä on kovin mukavaa yhdessä. Sääli, että Pauli on vain lainassa. Kyllä tuollaisen herrasmiehen mieluusti pitäisi seuranaan”, Eedit maalaili haaveitaan, mutta pudisti päätään ennen kuin Josefina ehti kysyä. “Omaa en voisi ottaa, kun tätä ikää jo on. Einon kanssa meillä oli tässä aina koira tai kaksi, mutta en minä enää uskalla, kun ei sitä tiijä kuinka kauan nämä jalat vielä kantavat.”

Josefina ei inttänyt vastaan, sillä sellainen olisi ollut epäkohteliasta. Eedit vaikutti vallan virkeältä ja hyväkuntoiselta, mutta tunnisti varmasti tarkasti oman tilanteensa. Josefinalle tuli yhtäkkiä surullinen olo iäkkään naapurinrouvan puolesta: mahtoi olla kurjaa muistella asioita, joista oli ennen tullut hyvä mieli ja ajatella, ettei korkean ikänsä vuoksi voisi enää paneutua niihin. Rasmus tulisi varmasti kärttyiseksi, kun ei enää voisi ratsastaa, Josefina ajatteli sitten, muttei ollut aivan varma itsestään. Niin kauan olisi hyvä, kun voisi katsella kauniita hevosia ja suunnitella varsoja.

“Pauli on mainio”, Josefina kehui.
“On. Tykkään ajatella, että se kuuntelee, kun sille juttelee”, Eedit hymähti ja nauroi sitten perään eeditmäistä pehmeää nauruaan. “Vaikka tokkopa se enää kuulee mitään. Vaan eipä kuule seinätkään, eikä niille ole edes niin mukava jutella. Tulee höppänä olo. On niin mukavaa kun jaksat käydä täällä pitämässä seuraa.”
“Ei se mitään jaksamista vaadi!” Josefina kiirehti vakuuttamaan. “Mukavaahan tämä on.”
“No hyvä sitten.”

Kahvi oli purputellut itsensä valmiiksi. Eedit oli vanhan kansan emäntä: aina oli pöydässä pieniä suolaisia tarjottavia, pullaa ja pikkuleipää. Josefina siirtyi kuuliaisesti ruokapöydän ääreen ja kuunteli tarkkaan, kun Eedit kertoi tuntojaan.

“Taloon tuli niin ihanan paljon eloa, kun muutitte. Onhan tässä ollut pitkään melko yksinäistä, kun edelliset vuokralaiset olivat niin kiireisiä uraihmisiä ja sitten saivat vauvan eivätkä ne pitkään viihtyneet sen jälkeen, kai kaipasivat isompaa asuntoa. Minähän keksin kaikenlaisia harrastuksia, kun Einon kuoleman jälkeen olin niin yksin, kun ei Anttikaan…”

Josefina tiesi Antin olevan Eeditin ja tämän edesmenneen miehen, Einon, poika. Hän oli nähnyt kuvia Antista, muttei koskaan miestä itseään. Eedit puhui pojastaan joskus: aina muistellen, jotakin mennyttä kertoen. Josefina tiesi enemmän Antin lapsuudesta kuin nykyisyydestä, eikä ollut koskaan kehdannut kysyä, mistä se johtui. Nyt tilaisuus tuntui kuitenkin täydelliseltä, ja varovaisesti Josefina tarttui siihen.

“Antti ei taida käydä täällä usein?” hän lausui varoen huolellisesti päästämästä kulmakarvojaan liian syvään kurttuun. Josefina ei vahingossakaan tahtonut syyllistää Anttia vanhan äitinsä hylkäämisestä tietämättä, mikä tilanteeseen oli johtanut. Hyvänen aika, eihän hänellä ollut pienintäkään oikeutta tehdä niin. Rosengårdien perheen kuopus kun ei juuri nyt itsekään pitänyt yhteyttä omiin vanhempiinsa.

“Antti ei käy täällä enää koskaan”, Eedit sanoi ja kuulosti lempeältä, mutta näytti kivikasvoisemmalta kuin koskaan.

Josefina säikähti yhdistelmää.

“Sinä olet ollut tosi nuori silloin”, Eedit aloitti menneisyyden valottamisen. “Minun Antti oli Thaimaassa joulunpyhinä vuonna 2004. Aikoivat jäädä juhlimaan uutta vuotta, ja tapaninpäivänähän sattui se hirveä tsunami.”

Yhtäkkiä Josefinaa kylmäsi tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista Eeditin keittiössä. Ikkunalaudalla nököttävä joulukynttelikkö tuntui äkisti irvokkaalta ja oli kuin pullanpalanen olisi muuttunut lyijyä raskaammaksi. Eeditin ja Einon poika on kuollut, Josefinan päässä soi. Eeditin Eino ja poika on kuolleet. Josefina muisti kyllä tapaninpäivän tsunamin samanlaisella etäisellä tavalla kuin hän muisti muitakin asioita lapsuudestaan. Hän oli ollut kahdeksanvuotias, koululainen jo, ja yksi asia leikkasi tapahtunutta koskeneissa muistoissa ylitse muiden: isä ja äiti olivat todella pysähtyneet uutisten äärelle. Luonnonkatastrofia seuranneina päivinä etenkin äiti oli halannut Josefinaa useammin kuin tavallisesti, ja pieni tyttö oli tuntenut olonsa epätavallisen rakastetuksi ja hivenen huolestuneeksi.

Luonnonkatastrofin jälkeen Eedit ei ollut halannut omaa poikaansa enää koskaan.

“Voi kuinka kamalaa”, Josefina henkäisi spontaanisti ja punnitsi vasta jälkikäteen, oliko hänellä oikeutta olla kauhuissaan ja särkevän surullinen. Kauhea kokemus oli Eeditin oma.
“Niin”, Eedit kuitenkin vain sanoi ja huokaisi syvään. “Niin oli.”
“Olen tosi pahoillani.”
“Kiitos. Elämä on joskus ihmeellinen.”
“Ja tosi epäreilu”, Josefina sanoi vaisusti.

Eedit katseli kynttelikön yli pimenevään iltapäivään.

“Ne olivat niin nuoria vielä, Antti ja vaimo, Meeri. Vasta olivat menneet naimisiin edeltävänä kesänä. Eivät koskaan kerenneet saamaan lapsiakaan, vaikka kovasti haaveilivat”, Eedit kertoi surumielisenä.

Parkinvärinen vanha lapinkoira siirtyi aiemmalta paikaltaan lähemmäs heitä. Josefina seurasi koiraa, joka asetteli itsensä makuulle Eeditin tuolin viereen, ja oli aivan varma, että vastoin Eeditin aiempaa lausahdusta koira kyllä kuuli ja vieläpä ymmärsikin rouvan puhetta. Tai ehkä Pauli-koira vain aisti tunnelman muutoksen, Josefina oivalsi vähän aikaa mietittyään. Aivan varmasti koirat saattoivat vaistota sellaisia asioita.

Kuinka mitättömiltä alkoivatkaan omat murheet tuntua. Ennen Eeditille tuloaan Josefinan mieltä painaneet kolme seikkaa olivat asettuneet mittasuhteisiin.

Kalla Cupissa lainaratsuilla kilpaileminen ei ollut sellainen asia, jonka saattoi antaa vaikuttaa omaan mielialaan niin paljon kuin Josefina oli tehnyt. Ratsastushan oli iloinen harrastus. Ja mitä tuli Josefinan muihin murheisiin: toinen niistä oli pieni ja mitätön, toinen puolestaan riippuvainen hänen omista valinnoistaan. Mikään luonnonmullistus ei ollut ajanut Josefinaa erilleen omista vanhemmistaan.

“Aika auttaa sopeutumaan”, Eedit lausahti viisaasti. “Vaikka ei koskaan täysin hyväksymään. Ne on nämä joulun lähiviikot kaikkein raskaimpia, kun oikein oivaltaa, kuinka yksin on.”
“Tänä vuonna ei tarvitse olla niin yksin”, Josefina päätti nopeasti. “Ellet halua. Eihän me Rasmuksen kanssa Einoa ja Anttia korvata, mutta me ollaan kuitenkin täällä ja voit viettää joulua meidän kanssa, mikäli tahdot.”
“Kovin ystävällistä!” Eedit ilahtui. “Vaikka eihän teidän toki tarvitse. Varmasti perheenne odottavat teitä.”
Josefina meni hivenen vaikeaksi.
“No, niin, kaipa me käydään Rasmuksen vanhempien luona, kun ne asuu tässä lähellä. Mun vanhempien luokse on nyt vähän liikaa matkaa”, hän kertoi ja ajatteli onnettomana, ettei matka välttämättä tarkoittanut niinkään fyysistä etäisyyttä.
“Siinä tapauksessa kutsun teidät aamupuurolle tänne minun tupaan”, Eedit päätti. “Olette sitten vapaita vierailemaan missä vierailette ja viettämään aikaa yhdessä.”
“Kuulostaa ihanalta”, Josefina sanoi ja hymyili lämpimästi.

“Se on sitten sovittu”, linjasi Eedit ja muistutti sitten Josefinaa taas tarkkanäköisyydestään: “Mikähän mieltäsi painoi tänne tullessasi, jos sopii kysyä?”

Josefina häkeltyi. Antin kohtalo oli saanut hänet jo unohtamaan aiemman tunnetilansa, ja sitten oltiin livuttu niin mukavan jouluisiin puheisiin, että kohtaamisen alkuasetelma oli tyystin päässyt etääntymään. Josefinaa alkoi naurattaa.

“Ihan älyttömän pienet asiat!” hän vakuutti ja tunsi olonsa huvittuneeksi kertoessaan Eeditille: “Mua mietitytti lähinnä se, miten viikonlopun kilpailut menee ja toisekseen se, mitä ihmettä mä nyt keksin Rasmukselle lahjaksi. Mullahan oli se kauhean ihana idea, joka meni mönkään, ja sitten mä hankin kuulokkeet kun ajattelin, että sellaisille Rasmuksella olisi käyttöä. Niin sillä onkin. Arvaa mitä se löysi netistä alennettuun hintaan ja tilasi itselleen eilen? No ne kuulokkeet. Sinne meni sekin idea sitten.”
“No sepäs sattui!” Eedit nauraa hörähti. “Voi voi. Mutta älä turhaan huoli. Sinä tunnet hänet hyvin ja keksit aivan varmasti jotakin mukavaa.”
“Niin kai. Eikä se nyt ole niin kamalan tärkeääkään, tunnelmahan joulun kulmakivi on, mutta olisi vaan niin mukavaa jos Rasmus aidosti ilahtuisi siitä mitä saa.”
“Ja aivan varmasti ilahtuukin”, Eedit lausahti vuorenvarmana.

Josefina päätti uskoa Eeditiä, eikä se ollut lainkaan vaikeaa. Istuessaan kotoisan keittiön koreaksi katetun ruokapöydän ääressä hän tunsi syvää kiitollisuutta niin ihanasta naapurista. Eeditillä oli Josefinaan rauhoittava vaikutus, ja sydämestään nuori nainen toivoi, että hänen seurastaan oli vanhemmalle aidosti iloa.

Aaton aikataulu alkoi rakentua. Kotiin palatessaan Josefina sukelsi sängylle makoilemaan, kietoi pehmeän torkkupeiton ylleen ja soitti poikaystävälleen kertoakseen Eeditin kutsusta.
“Okei. Mennään vaan”, Rasmus päätti hetken pohdittuaan.
“Ja jos sitten lounaalle sun vanhempien luo? Vai haluaako ne, että me oltaisiin ilta siellä? Pitääkö meidän jäädä yöksi?” Josefina pohdiskeli ääneen.
“Ei kai meidän pidä sinne jäädä”, Rasmus ähkäisi ja raaputti linjan päässä nenäänsä, mitä Josefina ei tokikaan nähnyt. “Tai siis. Ajattelin, että ehkä ehdittäisiin olla kahdenkin. Vaikka se on kyllä ehkä vähän tylsempää kuin mihin sä olet tottunut.”
Josefina ei tuhlannut aikaa asian vatvomiseen.
“Ei mulla useinkaan ole sun kanssa tylsää. Varmasti meillä on mukavaa”, hän vakuutteli, vaikka sydäntä vähän kivistikin ajatella, että tänä vuonna hän ei nauttisi kartanon joulutunnelmasta ja sisarensa pienten lasten täpinästä, ei heräisi tapojensa mukaan aikaisin joulupäivänä tekemään aamutallia isän kanssa kahdestaan eikä ottaisi osaa perinteiseen joulupäivän maastoon.

Ei auttaisi muu kuin hyvän joulun tekeminen sinne, missä sitä sitten ikinä vietettäisiinkään. Olihan tässä hyviäkin puolia: tänä vuonna hänen ei ainakaan tarvitsisi ikävöidä Rasmusta ja toivottaa tälle hyvää joulua Whatsapp-viestillä. Aiemmat joulut he olivat viettäneet erillään, kai siksi, että hänen perheensä joulu oli liikaa Rasmukselle. Aika näyttäisi, olisiko Rasmuksen perheen joulu puolestaan liian vähän Josefinalle.


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Jemiina R. and Anton S. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 21.12.20 6:50



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 21:
Otaniemen aarteet

"Ihanaa kun tulit!"

Hanna oli yhtä iloinen ja ilahduttava näky kuin aina. Lämmin tunne humpsahti Josefinan sisimpään, kun hänen rakkain lapsuudenystävänsä ravasi häntä kohti Otaniemessä Aalto-yliopiston metroasemalla. Jossakin vaiheessa elämäänsä, suurin piirtein silloin kun Josefina muisti katsella ympärilleen Kallassa aloittamansa uuden elämän ja erityisesti Rasmus Alsilan uutuudenviehätyksen alkaessa turvallisesti asettua erilaisiin uutuudettomiin joskin yhä mukaviin uomiinsa, hän oli pelännyt etääntyneensä Hannasta pysyvästi.

Se olisi ollut aivan hyvin mahdollista. Kuka muka pysyi parhaina ystävinä sen ihmisen kanssa, jonka kanssa lähentyi alakoulun ensimmäisellä luokalla leikiessään välitunnilla hevoseläinlääkäriä ja kilparatsastajaa? Kumma kyllä, Josefina oli aina ollut eläinlääkäri ja Hanna, joka vasta haaveili ratsastuskoulun tunneista, olympiatason kilparatsastaja jokaisessa tuntemassaan lajissa. Nyt Hanna humahti halaamaan Josefinaa, ja se tuntui ihan samalta kuin joskus ennen heidän hetkellistä, aikuiselämän pakottamaa erkaantumistaan.

"Mennään kahville", Hanna määräsi, ja kuten aina, Josefina totteli ja seurasi päämäärätietoisempaa ystäväänsä puuelementtien, kirjahyllyjen ja viherkasvien koristamaan ketjukahvilaan.

He tilasivat päättäväisen ystävälliseltä baristalta jouluiset kahvijuomat, ja Josefina, jolla oli kurniva nälkä, haaveili jouluisalta kuulostavalta foccacciasta. Vuohenjuuston ja viikunahillon kylkiäisinä kulkevat pähkinät saivat hänet kuitenkin jättämään leivän väliin. Olisi ollut kurjaa tulla tapaamaan ystävää vain poistuakseen päivystykseen pähkinäallergian riivaamana. No, huono ei ollut bagelikaan, johon hän lopulta päätyi. Parasta oli kuitenkin ystävän kanssa jaettu tunne: oli kuin he eivät olisi juuri erossa toisistaan olleetkaan.

“Voidaan lähteä meille päin”, Hanna sanoi puheentäyteisen puolituntisen jälkeen, “mutta käydään matkalla Aaltopahvissa.”
“Missä?” Josefina naurahti.
“Se on paperikauppa”, Hanna selitti. “Mä haen vesiväripaperia.”

Josefina oli aina ihastellut ja toisinaan kadehtinutkin Hannan taiteellista lahjakkuutta. Hän itse ei juuri osannut piirtää, mutta Hanna solahti paperikauppaan taiteilija- ja askartelutarvikkeiden keskelle kuin kultakala veteen. Hän oli selvästi tuttu näky tässä putiikissa, Josefina päätteli myyjän tuttavallisuudesta.

“No niin”, Hanna hymähti ostoskassiaan tyytyväisenä heilauttaen. “Nyt on taas paperia. Sä varmaan palat jo halusta nähdä oman maalauksesi! Mennään. Ai niin, ja näet samalla meidän uuden kämpän. Eihän se nyt mikään kummoinen ole, mutta kyllä siellä asuu!”

Hanna oli muuttanut sitten viime näkemän. Entinen soluasunto oli vaihtunut pariskunnalle sopivaan kaksioon jonkun aikaa sen jälkeen, kun Hanna oli tutustunut poikkitieteellisillä sitseillä kasvatustieteellisessä opiskelevaan Alpoon. Josefinaa jännitti, kun he Hannan kanssa kipusivat tiilitalon rappusia ylös kohti pariskunnan asuntoa: olisiko Alpo kotona? Niin mukava kuin mies olikin, Josefina tuli aina kiusallisen tietoiseksi itsestään ja omasta käytöksestään ihmisen, joita tapasi vain harvoin, seurassa.

“Passitan Alpon sen kavereiden kanssa istumaan iltaa”, Hanna sanoi sulloessaan avainta lukkoon. “Saadaan sitten jutella rauhassa. Voidaan mekin tietty pistäytyä jossain yksillä, jos haluat.”
“Miksipä ei”, Josefina innostui — hän ei käynyt ulkona erityisen usein, sillä ei yksinkertaisesti ehtinyt (ja toisaalta hän viihtyi kotona erinomaisesti).
Kun he kolistelivat eteisessä, peremmältä kantautui Alpon ääni:
“Joko mä lähden menemään?”
“Lähde!” huikkasi Hanna takaisin, mutta Josefina kiirehti pehmentämään heti asunnon isännän nähdessään.
“Ei kai se oikeasti häädä sua pois kodistaan mun takia”, vieras naurahti. “Ei sun oo mikään pakko lähteä vain siksi että mä olen täällä.”
“Taitaa mun olla”, Alpo naurahti takaisin Hannaa vilkaisten. “Tuo tahtoo mut pois jaloista pyörimästä.”
“Ihan kuin sua haittaisi. Teillähän tulee olemaan sikahauskaa kuitenkin”, Hanna ennusti. “Mutta ei sun siis oikeasti tarvitse lähteä heti tällä punaisella sekunnilla. Jusu, tule! Sun maalaus on täällä.”

Josefina seurasi ystäväänsä olohuoneen poikki makuuhuoneeseen ja mykistyi.
“Hanna, se on upea”, hän kehui ja tunsi olonsa omituisen liikuttuneeksi.
“Toivottavasti Rasmus pitää siitä. Meinasi tulla vähän kiire, mutta kerkesinpäs onneksi kuitenkin - ja se ehti kuivuakin! Mä olen tyytyväinen siihen”, Hanna tuumasi katsellessaan omien kättensä jälkeä.
“Syystäkin olet! Rasmus tulee rakastamaan sitä”, Josefina vakuutti ja katseli öljyvärein maalattua Laraa, poikaystävänsä tärkeintä hevosystävää. Oli kuin se olisi katsellut takaisin. Hevonen liikkui ja eli kankaalla tavalla, joka sai Josefinan epäilemään, että ehkä Hanna oli sittenkin taikuri eikä taidemaalari. Maalauksen värimaailma sai Josefinan hymyilemään. Taulu sopisi heidän makuuhuoneensa sävyihin täydellisesti. Josefina huomasi jo haaveilevansa, että Laran muotokuva saisi vierelleen kaverin Grannista. Tummasävyiset ruunikot tähtipäät näyttäisivät upeilta rinnakkain.

Hanna oli ylittänyt itsensä, ja sen Josefina ilmoitti päättäväisesti ystävälleenkin, joka otti kehun vastaan nöyränä mutta turhia nöyristelemättä. Hannasta olisi voinut tulla ammattitaiteilija, Josefina mietti itsekseen. Mutta ehkä taiteileminen oli Hannalle lopulta samankaltaista kuin ratsastus tätä nykyä hänelle itselleen: parasta paineettomana harrastuksena.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Heidi N. and Anton S. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 26.12.20 11:44

Tapaninvierailulla
26. joulukuuta 2020

Josefinan iloinen nauru nykäisi Rasmuksenkin suupieliä ylöspäin, vaikka tämä ei ollutkaan hänen unelmiensa lauantainviettotapa. Paljon mieluummin mies olisi käyttänyt vähäisemmän valoisan ajan tallilla. Tässä sitä kuitenkin oltiin, seistä pönöttämässä lumisella pihalla, kun hevoset saisivat taas yhden kevyen päivän. Kaipa se kävisi niille joululomasta.

Oli sentään mukava katsella Josefinaa, joka näytti vapautuneelta ja onnelliselta. Posket punoittivat, silmät loistivat ja pehmeän pipon alta karkailevat hiukset heilahtelivat, kun hänen tyttöystävänsä pinkaisi kummityttönsä perään.
"Varovasti, varovasti, Sofia! Ei parkkipaikalle", Josefina kuului ohjaavan lempeästi, ja kun vähän polvea korkeampi taapero yritti yhä jatkaa vaappuvaa matkaansa eteenpäin, Rasmus näki Josefinan nappaavan tätä toppahaalarin hihasta ja sanovan napakammin: "Tänne päin, Sofia."

Hetken aikaa Rasmus odotti kiukunpuuskaa lapselta, joka ei saanut tahtoaan läpi. Se oli vähän hermostuttavaa. Tyynenä tyttöystävä kuitenkin odotti pienen lapsen tottelevan itseään, ja kun niin kävi, hymy palasi Josefinan kasvoille.

"Paleleeko?" Josefina kysyi saateltuaan Sofian takaisin Rasmuksen vieressä sijaitsevalle pienelle aurauspenkalle, jonka käyttäminen pyllymäkenä oli jaksanut viihdyttää pientä tyttöä jo hyvin pitkään.

Niin pitkään, että Rasmusta ihan toden teolla palelsi. Sitä oli turha kiistää. Josefina oli tietysti pukeutunut lämpimämmin, koska tyttöystävä oli tiennyt, millaista olisi seistä pihalla toppahaalariin pukeutuneen puolitoistavuotiaan kanssa.

"Mennään sitten sisään", Josefina lupasi ja katsahti kummityttöään. "Niin Sofialle ei ehdi tulla kylmä ja sä pääset lämpimään. Ties vaikka siellä olisi ruoka jo valmiina."
Sofia matki ruoka-sanaa, mikä hymyilytti Josefinaa (ja Rasmuskin pinnisti kasvoilleen hymyn vaikuttaakseen siltä, että oli tilanteen tasalla).
"Niin, Sofia, ruokaa. Onko nälkä?"
"Nälkä!"
"No niin, mennään sitten syömään. Kotiin, Sofia. Tulehan. Aha… no, vielä yksi lumienkeli. Sitten mennään."

Rasmus seurasi tyttöystävänsä ja tämän kummitytön välistä keskustelua ja Sofian niin kutsuttua lumienkelin tekoa, joka oli Rasmuksen silmissä lähinnä hankeen pitkin pituuttaan mätkähtämistä, riemukasta kikatusta ja älytöntä töppöraajojen viuhtomista. Mies ei osannut sanoa, miltä hankeen jäänyt kuvio oikeasti näytti, mutta se oli varmaa, että sen tulkitseminen enkeliksi edellytti Josefinalta valtaisaa kiltteyttä.

Heidin talon eteisessä Josefina karisteli hanskat kädestään, avasi ripeästi takkinsa vetoketjun ja ryhtyi sitten vikkelästi riisumaan Sofiaa, joka oli yhtäkkiä rauhattoman oloinen. Ei oltu kaukana kiukusta: lapsi oli nälkäinen ja ulkoilun väsyttämä, eikä Josefina tahtonut lisätä listan jatkeeksi "kuumissaan". Heidin ehtiessä eteiseen Sofia konttasi pois avatusta haalaristaan ja kömpi sitten kahdelle jalalleen. Kävely oli jo todettu ryömimistä hauskemmaksi tavaksi edetä paikasta toiseen, ja nyt Sofian päämäärä oli selvä: äkkiä äidin luokse!

"Hei, kulta, taisi olla hauskaa", Heidi hymisi tyttärelleen napatessaan tämän syliin, ja suuntasi sitten katseensa viimeisenä sisään tulleeseen Rasmukseen. "Rasmus, napsauttaisitko oven lukkoasentoon, kiitos."

Rasmus teki kuuliaisesti työtä käskettyä ja seurasi sitten muita keittiöön. Josefina katosi hetkeksi näkyvistä, eikä Rasmus voinut olla irvistämättä hieman. Hän ei tuntenut oloaan täysin luontevaksi Heidin, Laurin ja pikkulapsen neljäntenä pyöränä.

"Menikö kaikki hyvin?" Heidi kysäisi häneltä hyväntuulisesti
"Öh. Joo. Josefinalla oli homma hanskassa", Rasmus sanoi, eikä enää keksinyt muuta sanottavaa.
Lauri oli kuitenkin tilanteen tasalla. Heidin keskittyessä tarjoamaan välipalaa tyttärelleen kenttäratsastaja lähestyi kokemattomampaa kollegaansa.
"Ruoka on vartin päästä valmista. Haluatko viiniä odotellessa? Punaista vai valkoista, tai on oluttakin", Lauri isännöi rupattelevaan sävyyn.
"Öö, mä taidan odottaa Josefinaa – en tiedä kumpi ajaa kotiin, ei tullut puheeksi", Rasmus sanoi tuntien itsensä vähäsen vaivaantuneeksi.
"Ota vain", tilaan palaava Josefina kannusti ja hymyili pujahtaessaan hänen vierelleen. "Mä voin ajaa."
"No sitten, voin mä ottaa viiniä, kiitos", Rasmus sanoi vilkaistuaan tyttöystäväänsä. "Vaikka punaista näin talvella."

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Inna P. likes this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 31.12.20 17:01

Uudelle vuodelle, puhtaalle pöydälle
30.12.2020-1.1.2021. #zengaala #rosengårdit

Rasmus oli kipeä. Meidän oli määrä lähteä kohti Saulkrastia varhain iltapäivällä. Edessä piti olla taianomainen ja kai hieman romanttinenkin vuodenvaihde suuren linnan hämyisillä käytävillä ja musiikin, keskustelun ja naurun elävöittämissä saleissa seikkaillen. Minä aioin näyttää tyrmäävän upealta, tai siis no, niin upealta kuin nyt ikinä vain saatoin. En välttämättä haaveillut tansseista, sillä sitä me emme kumpikaan luontevasti osanneet, mutta parista lasista kuohuvaa tai laatuviiniä ehkä kuitenkin, ja aivan taatusti oli uuden vuoden vastaanottamisen hetkellä vaihdettava suudelma jo muodostunut juhlani kohokohdaksi, vaikken vielä ollut edes oikean valtion rajojen sisäpuolella. Kolmas vuodenvaihteen suudelmamme olisi maaginen, minä olin jo ehtinyt ajatella ja alkanut odottaa sitä ja sen jalat alta vievää lumovoimaa kuin kuuta nousevaa. Ehkä se olisi aluksi herkkä ja pehmeä ja sitten vaativa ja kuuma, kuten tunnelma ja lukuisien juhlijoiden lämmittämä tila ympärillämme.

Ainoat kuumat asiat tässä hetkessä olivat kuitenkin Rasmuksen otsa ja hänen puhki niistetyn nenänsä puna.

“Jos mä otan vaan Buranaa. Kyllä se tästä”, mun poikaystävä tsemppasi urhoollisesti, mutta tyhmäkin tajusi, ettei mikään kyllä siitä. Oikeastaan minä en, kaikista höttöisistä haavekuvistani huolimatta, uskonut Rasmuksen edes haluavan lähteä. Se oli vitsaillut kerran tai kaksi liikaa pingviinipuvusta ja parkettien partaveitseydestään, ja tiesinhän minä jo ennestäänkin, ettei Rasmus ollut suurten juhlien mies. Tai oli joskus, kun ne järjestettiin jonkun linnaa pienemmässä kodissa ja mukaan saattoi viedä omat kustannustehokkaat juomat eikä tarvinnut pukeutua minun sisareni mieheltä lainattuun frakkiin saati lentää päästäkseen paikalle (eikä kukaan katsonut loputtoman pahalla, jos vaikka oksensi jonkun toisen käsilaukkuun, vaikka se ei tietysti koskaan ollut Rasmuksen juhlimisen itse tarkoitus). Tällaisia suuria juhlia se piti hitusen pompöösinä pönöttämisenä.
“Ethän sä voi lähteä”, mä sanoin ja yritin hillitä pettymystäni. Se oli vähän kuin olisin pidellyt pillastunutta hevosta häntäjouhista. Yritin vääntää kasvojani rumentavan synkkyyden hellyydeksi silitellessäni poikaystäväni hiuksia. “En mäkään lähde.”
“Miten niin et lähde?” Rasmus sinkautti kysymyksen huuliltaan välittömästi.
“Enhän mä voi jättää sua tänne vuodenvaihteeksi sairastamaan yksinään.”
“Voitpas jättää. Sä olet pakannut kaiken, sun pukua on hienosäädetty varmaan jo viikkojen ajan ja sitä paitsi sulla on siellä kivempaa kuin täällä, missä mä saatan vahingossa aivastaa sun päälle. Ja sulla on siellä ystäviäkin. Heidi lähtee, ja Amelie on siellä, ja eikös Alexanderkin ole menossa.”

Toden totta. Isoveljestäni Alexanderista tulikin lopulta minun pelastava paholaiseni. Sen sijaan, että olisin matkannut Latviaan yksin, sain hänestä itselleni seuralaisen. Minua vähän nauratti, kun Alexander omasta kutsustaan huolimatta kirjattiin lopulta minun avecikseni. Ajatella! Alexander, jolla oli niin kovin kiire olla jotakin, oli minun, joka en mieluiten ja mielestäni ollut yhtikäs mitään, plus ykkönen. Perheemme kansainvälinen kilparatsastaja kohautti järjestelylle hieman kulmiaan, muttei kumma kyllä sanonut mitään.

Amelie oli silmin nähden hämmentynyt nähdessään minut ihan toisen hoikkarakenteisen, ruskeatukkaisen esteratsastajamiehen kanssa kuin hän oli odottanut.
“Josefina! Onpa ihana nähdä sinua ja… ja?” ystäväni terve järki hyytyi kesken tervehdyksen, eikä hän keksinyt sulavampaa tapaa ottaa selvää siitä, kuka oli seuralaiseni ja mitä oli tapahtunut tiedetylle avopuolisolleni.
“Hei Amelie! Samoin. Tässä on veljeni Alexander”, esittelin, ja ainakin uskoakseni näin, kuinka nopeasti Amelien päässä yhdistyivät pisteet ja niiden väliset kiemurtelevaiset polut. Kaipa hän lajista kiinnostuneena henkilönä arvasi, että tämän täytyi olla se toinen esteratsastuksessa kilpaileva Rosengård ja kaiken muun lisäksi vieläpä se maineikkaampi.
“Hauska tutustua”, Amelie ojensi kättään pikaisesti veljeni suuntaan, mutta kiinnitti sitten huomionsa hivenen kärsimättömän oloisena minun puoleeni. “Entä poikaystäväsi? Missäs hän on?”
“Sairaana”, huokaisin onnettomana.

Amelie ei antanut minun olla onneton kovin pitkään. Oli liian myöhäinen ilta, jotta olisimme enää ennättäneet talleille hevosia tervehtimään, mutta Amelie pulputti reippaasti tietooni kaikki tallin merkittävät kuulumiset. Erityisesti minua kiinnostivat tietysti hänen omat kuulumisensa, mutta oli mukava kuulla myös kesävierailulta tutuista hevosista. Kun olimme kahden kesken eikä Alexander enää varjostanut jutusteluamme läsnäolollaan, rohkenin sukeltaa asiaan.

“Hei, mun oikeastaan pitikin kysyä yhtä asiaa”, sanoin.
“Anna tulla.”
“Max.”
“Mitä Maxista?” Amelie kiinnostui.
“Kuka se oikein on? Tai ehkä sillä ei ole niin merkitystä, vaan enemmänkin että millainen tyyppi se oikein on.”

Amelie ei kysynyt, miksi asia kiinnosti minua. Se oli oikeastaan hyvä: olisi ollut tosi hankala selittää hyvällekään ystävälle, miksi arvelin Maxin olevan tavalla tai toisella kiinnostunut elämästäni tai ehkä jopa minusta itsestäni. Hyvä tavaton sentään! En nyt tietenkään ajatellut, että tuo tuntematon mies oli kiinnostunut minusta, ei romanttisessa mielessä, mutta sehän siinä ehkä omituisinta olikin, etten kuollaksenikaan osannut määritellä, millaista hänen minuun kohdistamansa kiinnostus oikein oli. Jollakin tavalla se oli… liiallista. Siinä oli kaikki, mitä osasin sanoa miehestä, jonka olin tavannut kerran kesällä ja joka oli sen jälkeen jäljittänyt minut Latviasta käsin ja tupsahtanut Suomeen tapaamaan minua valmennukseni jälkeen. Se oli tehnyt minut sangen levottomaksi, enkä saanut tunnetta karisteltua kannoiltani.

“Max on… Ei se ole mitenkään ikävä ihminen”, Amelie vakuutti pintapuolisen huolettomasti. “Se vaan… No. Sanotaanko vaikka niin, että on ihmisiä, jotka löytävät ratkaisun jokaisen ongelmaan, ja sitten on niitä, jotka löytävät ongelman vastaukseksi mihin tahansa ratkaisuun. Max lukeutuu ehdottomasti jälkimmäisiin.”

Olin ymmälläni. Max löysi ongelmia ja ilmeisesti minut. Miksi?

“Aivan”, sanoin, vaikka se kuulostikin aivan liikaa siltä, kuin ongelmani olisi ratkennut. Äh! Ongelmia, ratkaisuja, ratkaisemattomia ongelmia ja ongelmia ratkaisuissa. “No. Niin. Tuleekohan se huomenna juhliin…?”
“Kuka tietää. Juhlat ei ehkä ole sen omin elementti”, Amelie hymähti, ja minä mietin Rasmusta, joka varmaan lojui kuumemittari kainalossa sängynpohjalla juuri parhaillaan.

Tuli kova ikävä. Odotin, että Amelie poistui rientoihinsa ja soitin poikaystävälleni. Rasmus ei vastannut, ja yhtäkkiä tunsin oloni niin yksinäiseksi ja pieneksi, että harkitsin Alexanderin ylhäisen yksinäisyyden rikkomista. Heidin luokse olisin rientänyt empimättä, jos olisin rohjennut ottaa selvää hänen matkasuunnitelmistaan: ehkä hän saapuisi vasta huomenna, ehkä tänään, enkä minä kehdannut kysyä, jottei hän velvollisuudentunnosta kutsuisi minua pilaamaan hänen ja Laurin iltaa. Romanttisuudesta ei olisi tietoakaan, jos minä pyörisin kolmantena pyöränä. Eheä treffitunnelma sentään muille suotakoon, vaikka minun deittini näissä pippaloissa olikin veljeni ja luvassa olisi hellien suuteloiden sijasta sisaruksellista nälvintää.

* * * * *

Ehdin minä sitten jutella Rasmuksen kanssa seuraavana aamupäivänä, kun olin tullut tallilta ja juuri menossa suihkuun. Se sai odottaa puhelun verran. Poikaystäväni oli kaikesta päätellen elävien kirjoissa, vaikka olikin kuulemma nukkunut kuin tukki iltaseitsemästä aamuun saakka — tai ehkä juuri siksi.
“Uni onkin parasta lääkettä”, muistutin.
“Mulla on kyllä vieläkin kuumetta”, Rasmus huokaisi. “Ehkä ihan hyvä, etten lähtenyt sinne seikkailemaan.”
“Niin”, sanoin ontosti. Oli niin ikävä, etten mahtanut mitään sille, että kuulostin onnettomalta reppanalta.
“Mutta on vähän tylsää, etten mä ole sun kanssa”, Rasmus sanoi varovasti kuultuaan alakulon minun äänessäni.
“Olisin mä voinut jäädä sinnekin”, yritin vielä, mutta tehty mikä tehty ja matkustettu mikä matkustettu.
“Ensi vuonna ollaan sitten yhdessä”, Rasmus linjasi, ja siihen toiveeseen minun oli helppo yhtyä. Puhelun päätteeksi Rasmus muisti vielä pyytää kuvia illan juhlasta ja ihan erikseen minun mekostani, mikä oli mukavan kohteliaasti toivottu.

Sen kuvan otti Heidi, jonka kanssa tiemme eivät mitenkään olisi voineet olla kohtaamatta illan aikana, vaikka ystäväni miten olikin deittinsä seurassa (ja pauloissa). Heidi kehui ystävälliseen tapaansa tyylivalintojani minun mittapuullani ujostuttavan ylitsevuotavasti, ja minä sanoin jotakin vilpittömän kohteliasta takaisin, ja sitten tirskahdin. Mieleeni oli tupsahtanut hassu muisto illan varhaisemmilta tunneilta.

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Jusuzen20

“Arvaa vaan, mitä Alexander sanoi kun näki mut?” kysyin Heidiltä, joka tunsi kyllä isoveljeni luonteenlaadun ja meidän keskinäisten väliemme, kuinka sanotaankaan, rosoreunaisuuden.
“Olen pöyristynyt, jos veljesi ei ymmärtänyt sanoa jotakin mukavaa”, Heidi napautti, mutta virnisti nähdessään iloisen ilmeen minun kasvoillani. “Taisi se sentään tajuta kehua kaunista siskoaan!”
“No kehui, tavallaan, ja itseään siinä sivussa”, sanoin silmiäni pyöräyttäen, mutta lausahdus hymyilytti: se oli tyypillisintä Alexanderia. “Se tuumasi, että meillä on kyllä hyvät geenit.”
“Hyvät geenit! No, ei hän kamalan väärässäkään ole”, Heidi naureskeli. “Vähän hassua vain, miten teistä onkin tullut niin erilaisia.”

Niin. Erilaisiahan meistä totisesti oli tullut, mutta viimeisen parin vuoden aikana olin oppinut pitämään Alexanderista enemmän kuin ennen. Se oli jotenkin niin kovin paljon helpompaa nyt, pitäminen siis, kun Alexander ei enää aikuistuttuaan jaksanut käyttää kovinkaan paljon energiaa minun piinaamiseen. Sitä se oli tehnyt runsain mitoin, kun me oltiin vasta kasvettu. Nyt meillä oli oikeastaan aika hauskaakin silloin, kun satuttiin toistemme seuraan. Joskus Alexanderin suorapuheisuus tosin sai minut irvistämään, niin kuin nyt vaikka silloin, kun isoveljeni täydellä pokerinaamalla nimitti Isabella Sokkaa vetävän näköiseksi mutta harmillisen vanhaksi. Vanhaksi! Olin tukehtua pöyristykseeni! Se hyvä puoli Alexanderissa sentään oli, ettei hän laukonut sellaisia älyttömyyksiä muiden kuin minun kuulteni. Veljessä oli vikansa, mutta rikkeettömän kohtelias hän osasi olla silloin kun halusi — ja useimmiten hän halusi, kun oltiin ihmisten ilmoilla ja oli mahdollisuus verkostoitua.

Vuosi oli jo hyvän aikaa sitten vaihtunut, kun me Alexanderin kanssa poistuimme juhlasta yhtä matkaa kohti huoneitamme. Pidin pienenä ihmeenä sitä, että Alexander totisesti käyttäytyi niinkin hillitysti eikä esimerkiksi pokannut jotakuta (siis ihan ketä tahansa; jos Isabella olikin hänestä liian vanha ja minusta vielä merkittävämmin sopimaton siksi, että olimme etäistä sukua, kyllähän juhlissa sentään kuhisi muun muassa sieviä tarjoilijoita ja näyttävä lady Vitaliya. Haha. Vitsi vitsinä. Lady Vitaliya olisi nauranut itsensä tärviölle, jos Alexander olisi rohjennut häntä liehittelemään, tai, niin, torjunut mokoman nokkavan pojanklopin jollakin hivenen hienostuneemmalla mutta eittämättä räkänauruakin tehokkaammalla tavalla).

“Tule, mulla on vielä viiniä”, Alexander tokaisi huoneensa ovella.
Kävi ilmi, että isoveljeni oli pihistänyt juhlatarjoiluiden lomasta yhden pullon. Toivoin kovasti, että teko oli jäänyt huomaamatta muilta. Tuskinpa vain lady Vitaliya tai Iivari von Hoffrén katselisivat hyvällä voroa näiden kattojen alla, ja minä olin kyseiselle vorolle sukua enkä tahtonut omankin maineeni tahraantuvan syyttä suotta. Toisaalta… oli mahdotonta uskoa, että mikään täällä jäisi pitkäksi aikaa salaisuudeksi etenkään ensiksi mainitulta, jota sentään kiinnostivat muiden tekemiset muuallakin kuin hevostalleilla. Jos maineeni oli jo mustattu, saatoin sentään nauttia lasillisen tai kaksi tahrojenaiheuttajaa.

“Uudelle vuodelle”, Alexander sanoi ja ojensi lasiaan kilistettäväksi.
“Sillepä juuri. Puhtaalle pöydälle”, vastasin, ja Alexander tarttui hetken mietittyään sanoihini.
“Puhtaista pöydistä puheenollen — vieläkös sinun pöydässäsi on tarjolla vihoittelua vanhemmille?” isoveli kysyi, eikä näyttänyt saati kuulostanut erityisen uteliaalta, mutta jostakin syystä uskoin hänen silti olevan sitä.

Olihan se kiintoisa ilmiö. Minä. Vihainen, pettynyt ja oman kantani selväksi tekevä minä. Sellaista ei ollut koko osapuilleen kaksikymmentäkolmevuotisen elämäni aikana taidettu koskaan nähdä. Ei, minua ei talletettaisi historiankirjoihin ihmisenä, joka antoi muiden tuta tunteensa.

“Pitäisikö mun muka pyyhkäistä se asia roskikseen?” kysyin isoveljeltäni kulmat kurtussa.
“Oma asiasihan se on.”
“Ne on valehdelleet mulle vuosia. För helvete, kai mun koko elämäni ajan. Isään mä varsinkin olen tosi pettynyt. Ettäs on kehdannutkin puhua niin paljon siitä, kuinka perhe on tärkeämpää kuin mikään ja toimia ihan päinvastoin.”
“Et olisi niin ankara sille”, Alexander yhtäkkiä äityi puolustamaan.
Va?” naurahdin terävästi.
“Tiedäthän sä millainen äiti voi olla. Ei se nyt mikään rakkaudentäyteinen ja, no, viihdyttävä elämänkumppani suoranaisesti ole”, Alexander kehtasi tokaista.
“Anteeksi? Mistä sä tiedät, millainen se olisi voinut olla, ellei sen kumppani olisi ollut niin kiireinen rakastuessaan tuon tuostakin muihin. Sitä mä en ymmärrä, miksi se on sallinut tuollaisen tilanteen. Jos Rasmus koskaan kokee, etten mä ole kylliksi viihdyttävä, se saa kyllä keksiä itselleen ihan muuta huvitusta kuin toiset tytöt. Tai naiset”, tykitin sanoja suustani synkkä ilme kasvoillani. Tosissaanko Alexander syytti äitiä kaikesta? Pureskelin huulta ja uskoin näkeväni perheeni uudessa ja aiempaa kirkkaammassa valossa niinä sysipimeinä uuden vuoden ensimmäisen yön tunteina. Isä, viaton ja virheetön. Perheen kunnioitettu ja luotettu pää. Paskamainen valehtelija.

Hengitykseni oli käynyt vihasta pinnalliseksi. Geelilakatut kynnenkärjet painuivat kämmenpohjiin, kun käteni puristuivat nyrkeiksi. Miten helppoa olikin ollut tehdä äidistä arkkipaholainen vuosikausiksi, ja kuinka vaikeaa oli yrittää nyt setviä, kuinka asioiden laita oikeasti oli. Isän ja äidin syvät kontrastit olivat hämänneet ja höynäyttäneet minua pitkään.

Alexander tarkkaili minua valppaana. Yhtäkkiä isoveli pehmensi kehonkieltään: hän nojasi tuolillaan taakse, risti huolettomasti jalkansa ja antoi viinilasia pitelemättömän kätensä valahtaa rentona käsinojalle. Tunnelmanmuutos oli tilassa välitön mutta ulottui minuun viiveellä, niin hermostunut olin Alexanderin puheeksi ottamasta kipeästä aiheesta. Minä vihoittelisin isälle niin kauan kuin halusin, ajattelin härkäpäisenä.

“Tiedätkö”, Alexander aloitti rauhallisesti. “Mä uskon, että sun Alsilasi kyllä keksiikin itselleen, hmh, kunniallisempia huvituksia, jos se koskaan tarvitsee sellaisia. Tokkopa sinun tarvitsee olla hänestä huolissaan.”
“Niinkö ajattelet?” kysyin yhä hieman levottomana, mutta huomaamattani olin jo alkanut tarttua Alexanderin tarjoamaan lohtuun ja mielenrauhaan.
“Mm. Ja mä tiedän kyllä, että sun on vaikea ymmärtää isää ja saat sä olla siihen pettynyt, mutta… kunhan muistat, että se on aina olemassa sua varten. Isä ei ole täydellinen kaikissa asioissa, ei virheellisyydessäkään”, Alexander huomautti pää kallellaan ja vasen suupieli rauhoittavaan hymynkareeseen nytkähtäen.
“Säkö sitten ymmärrät sitä”, kysyin ja tunsin oloni jo melko uupuneeksi, mutta ymmärsin, että hetki oli harvinainen. Siinä me istuttiin, Alexander ja minä, ja keskusteltiin niin kuin aikuiset ihmiset.

Minun kysymykseni solahti kai jonnekin syvälle Alexanderin ylpeän ulkokuoren kätkemään omatuntoon. Näin isoveljeni ilmeessä ja olemuksessa taas uuden muutoksen. Hän, joka oli vain hetki sitten rauhoitellut minua sangen taitavasti, synkistyi niin pieneksi hetkeksi, että jos olisin juuri sattunut räpäyttämään silmiäni, se olisi jäänyt minulta huomaamatta.

“Ehkä paremmin kuin olisi hyvä”, minun isoveljeni sanoi, ja vaikka hän kuulosti taas huolettomalta, jopa huvittuneelta, hänen ilmeensä oli varjoinen ja kolea.

En osannut vastata Alexanderille mitään. Lopulta minun ei tarvinnutkaan, sillä Alexander jatkoi keskustelua itse.

"Tiedätkö mitä muuta", hän hymähti ja väläytti minulle aidon hymyn. "Mä pidän siitä, miten paljon sussa on nykyään sisua."
"Äh", protestoin kiusaantuneena.
"Ei kun ihan totta. Luonne ja tahto tekee sullekin ihan hyvää, Fifi."
"Älä käytä tuota lempinimeä", pyysin, sillä lapsesta saakka se oli tuntunut vähättelyyn pyrkivältä.
Yllätyksekseni isoveljeni nyökkäsi myöntyvästi ja kohotti viinilasin huulilleen. Tunnustelin tilannetta. Tätäkö omasta tahdosta ja sen ilmaisemisesta seurasikin? Oli omituista tulla sillä tavalla Alexanderin kunnioittamaksi, ja vaikka se oli omituista miellyttävällä tavalla, seurasi siitä myös rahtunen levottomuutta. Minä en tiennyt, mitä olisin muiden ihmisten kunnioituksella tehnyt ja olinko ensinkään sen arvoinen. Ehkä, ajattelin varovasti, ehkä siinä olisi minun lupaukseni alkaneelle vuodelle: jospa rohkenisin ottaa selvää omasta arvostani.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Rasmus A., Inna P., Anton S. and Louna R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. Tänään kello 8:01

Murtunut

16. tammikuuta
Kun sattui, sattui kovasti. Olin pikkutytöstä asti kasvanut siihen ajatukseen, että joskus hevosten kanssa sattui ja tapahtui, sillä ne olivat eläviä, vaistoavia eläimiä, joita ei yksikään ihminen kyennyt täysin ja täydellisesti ymmärtämään. Toimimalla järkevästi ja tuntemalla omat hevosensa saattoi minimoida tapaturmien riskin, mutta elämä oli yllätyksellistä. Minäkään en ollut ensimmäistä kertaa ambulanssin kyydissä. Oli kulunut vuosia ja taas vuosia siitä, kun viimeksi oli hevosten kanssa käynyt näin huonosti, mutta jotkin asiat eivät muuttuneet: soimasin itseäni koko matkan Murronmaalle ja vielä sittenkin, kun minua kärrättiin pitkin sairaalan käytäviä.

"Vai että kävi höpösti hevosten kanssa? Ei huolta, me hoidetaan sut kyllä kuntoon", reipasääninen sairaanhoitaja ilmoitti minulle. "Pääset vielä takaisin harrastuksen pariin sitten kun taas olet jaloillasi ja ehjä. Nyt saat kuitenkin hetken ottaa ihan rennosti, kun selvitellään, miten kävi ja kuinka jatketaan tästä eteenpäin."

Hoitajalla oli lähes täsmälleen samansävyiset hiukset kuin Rasmuksella, ajattelin, mutta aivan erilainen nenä. Hoitajan nimi oli Olivia, ja minusta se oli kaunis nimi, jota hän ei missään nimessä omalla olemuksellaan pahentanut. Olivia piti huolen, että minä tiesin koko ajan, mitä oli tapahtumassa, ja varmisti parhaansa mukaan, että tunsin oloni rauhalliseksi ja hyväksi. Ja oikeastaan — rauhallisuus tuli lamaantumisen kylkiäisinä, kun aloin vihdoin oivaltaa, etten itse voinut enää tehdä yhtikäs mitään oman tai hevosteni hyvinvoinnin eteen. Siinä minä makasin, sairaalassa, ja annoin ammattilaisten ympärilläni tehdä sen mitä he tekivät parhaiten: selvittää, mikä kehoani vaivasi ja päättää, kuinka auttaa minua toipumaan.

"Josefina, hyviä uutisia", sain paljon myöhemmin kuulla. "Tai aloitan huonoilla: ylävartaloosi kohdistui melkoinen tärsky, jonka seurauksena neljä kylkiluutasi on murtunut. Tässä näkyy luiden murtumalinjat. Hyvä uutinen on se, että duplex-murtumilta on vältytty. Neljäs murtuma on hiuksenhieno ja vaikeasti havaittava, eikä siinä ole juurikaan dislokaatiota, mikä on paranemisen kannalta oikein hyvä. Näissä..."

Kuuntelin keski-ikäistä lääkäriä ja oivalsin absurdilla tavalla, että jonakin päivänä saattaisin itse olla hänen asemassaan. Kertoisin jollekulle onnettomalle potilaalle, että hän onkin oikeastaan ollut kovin onnekas, kun on välttynyt sisäelimiin kohdistuneilta vammoilta eikä merkkejä sisäisestä verenvuodosta ole. Ei tuntunut onnekkaalta. Tuntui kivuliaalta ja typerältä. Onnea olisi ollut, jos en olisi pudonnut alunperinkään.

"Ensisijainen tavoitteemme on nyt turvata elimistösi tarvittava hapensaanti. Tällaisiin vammoihin liittyy usein hengitysvajausta. Hoidamme kipuasi, jotta syvään hengittäminen olisi ennen pitkää mahdollista, ja lisäksi jatkamme noninvasiivista hengityshoitoa, eli toisin sanoen joudut vielä elämään sen maskin kanssa", lääkäri, jonka hiukset eivät aivan olleet alkaneet harmaantua mutteivät enää olleet kirkkaimmillaankaan, jatkoi ja esitti minulle empaattisen hymyn. "Näillä näkymin pärjäät ilman intubaatiota, mikä on hyvä asia. Seuraamme tilannetta."

Silloin ajattelin helpottuneena, että hyvä, tässä sitä yön yli loikoiltaisiin hengitysmaskissa. Jos aamulla kaikki olisi hyvin, saisin kipulääkereseptin ja lähtisin kotiin toipumaan. Ehkä joutuisin olemaan muutaman päivän levossa, mutta sitten varmasti jo pääsisin luennoille, ja kaikki olisi sovittavissa kurssien vastuuhenkilöiden kanssa. Tallivuoroista saattaisin joutua ottamaan sairaslomaa viikon tai kaksi…

Niin minä luulin.

Ja kattia kanssa.

Jäisin tehovalvontaan vähintään neljäksi vuorokaudeksi. Senkin jälkeen luvassa olisi korkeintaan siirtyminen NIV-hoitoon kykenevälle vuodeosastolle. Kuka tietäisi, kuinka kauan sitten kestäisi, ennen kuin pääsisin lopulta kotiin. Jos olin ollut edes etäisesti reipas potilas siihen asti, silloin minusta valahti pois kaikki puhti. Makasin lamaantuneena aloillani ja olisin antanut itkulle periksi, ellei ajatus nyyhkäyksistä ja niiden aiheuttamasta kivusta olisi pelottanut minua liikaa.

*****

Äiti oli kalpea kasvoiltaan ja silitti tavattoman hellästi sormiani niin kuin ei olisi uskaltanut koskettaa muualle. Välini vanhempiini olivat ehkä olleet jäiset viimeisten kuukausien ajan, mutta kaiken väsymyksen, epämukavuuden ja lääkeudun keskelläkin olin tavattoman iloinen siitä, että he molemmat olivat paikalla ja näyttivät niin huolestuneilta. Isä pysytteli hieman etäämmällä ja jätti äidille tilaa häärätä ja olla pääroolissa.

Kaikkein järkyttyneimmältä näytti Rasmus, joka puri hampaitaan yhteen niin että sai hädin tuskin sanaa suustaan. Kun hän puhui, hän vakuutti minulle, että lääkärit ja hoitajat täällä tiesivät mitä tekivät ja huolehtisivat minusta, ja hänen äänensä oli pingoittunut. Rasmus pidätteli itkua, ymmärsin, ja minuakin alkoi itkettää — taas kerran. Niin kiitollinen kuin olinkin äidin ja isän läsnäolosta, yhtäkkiä toivoin, että voisimme olla kaksin. Olisin halunnut tarttua Rasmusta kädestä ja vakuuttaa, että kaikki kääntyisi hyväksi.

Mutta ennen kuin olin oikeastaan ehtinyt edes sisäistää vieraideni paikallaolon, heidät marssitettiin matkoihinsa. Minun piti levätä, kuulemma. Se tuntui mahdottomalta ajatukselta. Kuinka tällaisessa paikassa saattoi levätä? Tunsin oloni kamalan yksinäiseksi, vaikka se olikin omituinen illuusio, sillä harvoin oli ympärilläni näin monta ihmistä kuin nyt. Olin kuin murtunut nukke, jolla ei enää tahdottu leikkiä, jätettynä muiden rikkinäisten kohtalontovereiden keskelle.

*****

17. tammikuuta
"Suloinen mies", Olivia kommentoi vinkeä pieni hymy huulillaan pyyhältäessään luokseni Rasmuksen lähdettyä.
"Niin", sanoin ujona ja kaipuusta surullisena.
"Otan verinäytteen. Kuinka voit?"
"Ihan hyvin."
"Ne on noi kylkiluunmurtumat aika kipeitä monesti. Sanot vaan heti, jos tarvitset lisää kivunlievitystä. Ei pidä kitua", Olivia kannusti minua.
Nyökkäsin vain. Minusta tuntui, että olin niin lääkitty, että tuntoaistini pysyisi puuroisena lopun ikääni. En minä tahtonut yhtään lisää lääkkeitä.
"Kuinka te tapasitte? Jos saan kysyä", Olivia jutusteli samalla kun valmisteli minua taas yhtä verikoetta varten.
"Rasmuksella on hevonen", sanoin, enkä päässyt itsekään selville tuntemuksistani: lievittikö Rasmuksesta puhuminen ikävää vai lisäsikö se sitä? "Hevosia. Mutta liikutin Laraa, kun Rasmus oli työmatkalla."

Sen enempää en jaksanut puhua. Oli kuin puhuminen olisi ollut urheilusuoritus, jonka jälkeen olo oli hengästynyt ja huimaava.

*****

19. tammikuuta
Päivissäni ei ollut kovinkaan paljon sisältöä. Olin pyytänyt Rasmusta tuomaan läppärini, jotta voisin opiskella, ja hän oli melkein pöyristynyt ja ilmoittanut, että tehohoidossa ei päntätty.
"Sun pitää levätä ja parantua."
"Tuo edes kuulokkeet", toivoin, ja Rasmus alkoi heltyä ymmärtäessään, että ellei otettu lukuun torkkumista, satunnaisia juttutuokioita lääkäreiden ja hoitajien kanssa sekä päivästä toiseen samoilla kellonlyömillä toistuvia ateriahetkiä, minulla ei ollut juuri mitään aktiviteetteja elämässäni.

Sanottiin sairaalaruoista mitä sanottiin, aterioista tuli mun päivien kohokohta. Okei, vaihtuvansävyinen harmaa tai beige puuro, jonka laitoshuoltajat asettivat eteeni joka aamu, ei ehkä ylentänyt mieltä. Minä söin minkä pystyin, ja podin huonoa omatuntoa, kun kippo jäi jäljiltäni puolitäydeksi. Mietin kuinka puuro ehti jämähtää sijoilleen matkatessaan edestakaisin keittiöstä luokseni ja luotani keittiöön, ja kuinka joku poloinen tiskari joutuisi kaapimaan sen suurin piirtein talttaa ja vasaraa apunaan käyttäen roskikseen. Parasta ruokailuhetkissä ei aina ollut ruoka itsessään, vaikka se joskus peräti yllätti maukkaudellaan, vaan kaksi ihan muuta asiaa: minulla oli tekemistä ja sain hetkeksi ottaa hengitysmaskin pois naamaltani. Syöminen oli kuitenkin hankalaa, sillä istuma-asentoon en päässyt kunnolla vieläkään. Oli nöyryyttävää, kun keittojen lientä putosi helposti syliin, kun makasin sängyn tukemana puoli-istuvassa asennossa ja yritin välttää liikahduksia, jotka tuottivat kipua. Se kaikesta romantisoidusta sairaala-arjesta: mahdollisuuteni peseytyä, käydä wc:ssä ja syödä ruokaa tiputtamatta sitä päälleni olivat mitä ilmeisemmin rajalliset, ja jo hyvin pian olin loputtoman väsynyt siihen kaikkeen.

*****

20. tammikuuta
Rasmus kuitenkin kävi luonani jokaikinen päivä. Miehen olemus kävi vapautuneemmaksi sitä mukaan, kun päiviä kului eikä minun vointini ottanut takapakkia. Keskiviikkoiltana hän oli jo suorastaan puhelias.

"Hanni oli vähän hiilenä", Rasmus kertoi, mutta joko Hanni ei ollut ollut kovin hiilenä tai poikaystäväni oli vain piittaamatta työnantajansa hermostumisesta. "Mutta ei se antanut mulle potkuja kuitenkaan."

Hymyilin pienesti. Rasmus oli kai jo tottunut siihen, että täällä reaktioni hänen puheisiinsa olivat tavallistakin pienempiä. Puhuin vähän enkä voinut nauraa saati itkeä (ja, vaikkei se kommunikaatioon liitykään: auta armias kun minua alkoi yöllä yskittää. Se vasta olikin inhottavaa. Sairaanhoitaja Vatanen oli ihan keskeyttänyt yövuorojen aikaisen Netflix-maratoninsa ja rientänyt kivunlievitystoimiin, vaikken ollut pyytänyt. Ilmeisesti kyyneleet silmäkulmissani olivat loistaneet Vatasen toimistonurkkaukseen saakka ja pyytäneet puolestani).

"Eedit lähetti kukkia, mutta mä unohdin ne kotiin, ja Heidi kyseli, voisiko se tulla vierailulle", Rasmus muisti kertoa annettuaan pyytämäni tilanneraportin Pikin ja Grannin voinnista (ensimmäisellä treenasi nyt Ulpu ja toinen sai pyynnöstäni vain tarhailla päivän ympäri; se ei ehkä ollut pitkällä tähtäimellä viisasta, mutta pelkäsin liian kovasti sitä, jos se lähtisi lainakuskinkin alta).
"No", aloitin epävarmana. Seura olisi ehdottomasti tullut tarpeeseen, mutta...
"Täällä on aika tiukat säännöt kyllä", Rasmus avitti, kun en osannut jatkaa siitä eteenpäin. "Vatanen ei varmasti olisi päästänyt muakaan, jos en olisi hyödyntänyt avoliitto-konseptia."

Naurahdin kipeästi. Lääkkeiden turruttama epämukavuus tuntui kuitenkin pieneltä siihen nähden, kuinka suuresti mieltäni lämmitti ajatella Rasmusta puhumassa meistä avopuolisoina tuntemattomalle sairaanhoitajalle sairaalan julkisessa aulassa.

"Mutta mut siirretään ehkä jo huomenna", sanoin naurunpyrskähdyksestä toivuttuani, ja Rasmuksen kasvot valaistuivat.
"Huippua!" se sanoi, ja ryhtyi tohkeissaan selittämään: "Mä luin yhden artikkelin, jossa sanottiin, että näissä tilanteissa keskimääräinen tehohoidossaoloaika on joku kymmenen vuorokautta. Sittenhän sun tilanteen täytyy olla aika hyvä, jos ei tarvitse olla niin pitkään, vai?"
Rasmus katseli mua varmistusta hakien. Hymyilin vähäsen.
"Niin kai", lausahdin, ja kyllä mulle oli sitä kehuttukin: että olosuhteisiin nähden ja kaikki skenaariot huomioiden olin selvinnyt vähällä, ja nuorena ja muutoin hyvävointisena ihmisenä toipuisinkin hyvin.
"Huomaakohan kukaan, jos muutan sun luo, kun sut siirretään", Rasmus pohdiskeli, ja mä naurahdin taas, mutta irvistin perään.
"Ääh — puhu ikävämpiä", pyysin, mutta me molemmat hymyiltiin siinä käsi kädessä miltei vierailuajan loppuun saakka.

Sen ilonsävyttämän tunnelman rohkaisemana mä uskalsin sanoa ääneen mua jo monta päivää kalvaneen asian. Kerroin Rasmukselle, kuinka syytin itseäni siitä, että olin täällä. Minun ei olisi pitänyt ratsastaa Grannilla, vaan tyytyä juoksuttamaan siitä pahimmat virrat.
"Et sä saa ajatella noin", Rasmus kielsi heti. "Ei tällaista voi tietää etukäteen. Etkä sä kuitenkaan pystyisi ikuisesti vaan seisottamaan hevosta."
"Enpä kai", sanoin siihen.
"Lupaa ettet syytä itseäsi. Oli huono onni matkassa."
"Niin kai."

Oloni rauhoittui kummasti, kun asia oli sanottu ääneen.

Rasmuksen annettiin sinä päivänä olla luonani kaksikymmentäkaksi minuuttia aiemman viidentoista sijaan. Tarkistin asian kellosta. Minä taisin tosiaan voida ja toipua ihan hyvin.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1159

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 5 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 5 / 5 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa