Kellonaika on nyt 29.09.20 23:04

9 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Tyhjyyttä vaaran jälkeen
26. heinäkuuta 2020
#powerjump2020


Hetki uusintaradan jälkeen on omituinen. Ratsastan pois kentältä ja tajuan, että tämä oli tässä. Power Jump on taas kerran ohi, kutsua palkintojenjakoon ei tänäkään vuonna tule. Taputan silti Grannia, sillä se on tehnyt hyvää työtä yhden puomin tuomista virhepisteistä huolimatta. Olen aivan varma, että pitkä matka Riesenbeckistä Ahvenanmaalle ja tämän ja edellispäivän radat painavat vähäsen tamman jaloissa, ja lisää matkustamista on edessä, kun se lähtee Rasmuksen mukana kotiin. Tamma ansaitsee tulla hoidetuksi hyvin: se tarvitsee pitkän kävelytyksen, hyvän kylmäyksen jaloille ja huolellisen harjauksen.

Kun loppuverryttelen ja kävelytän hevostani, tuntuu kuin yhteys oikeaan maailmaan katkeilisi. Jos joku tuttu käveleekin vastaan, en tajua moikata häntä, ja aluetta halkovat kuulutukset puuroutuvat käsittämättömiksi. Ainoat asiat, jotka tiedostan, ovat hevoseni vakaat käyntiaskeleet ja oma hengitykseni, johon keskityn, jotta en kadottaisi kokonaan itseäni.

Olen antanut kisalle taas kerran kaikkeni. Ihmiseksi, joka ei ole tippaakaan kilpailuhenkinen, olen ollut todella syvällä kilparatsastuksen maailmassa jo aika pitkään. Pieninä hetkinä olen pullikoinut sitä vastaan: jättänyt ilmoittautumatta kisoihin, vaikka sellaisia olisi tarjolla, tai vähintäänkin purnannut mielessäni että mennään nyt sitten vaikken mikään kilpailijaihminen olekaan. Grannikaan ei ole kilpahevonen sanan ammattimaisimmassa merkityksessä. Harrastehevonen, sellainen se on, ja yhtäkkiä tuntuu absurdilta että me kaksi ylipäänsä talsimme läpi Power Jump -kilpailualueen.

Vielä omituisemmalta kuitenkin tuntuu ajatella, että ensi vuonna emme ota osaa näihin kilpailuihin. Silloin Granni on harrastehevosen sijaan siitostamma. Piki olisi jo kylliksi vanha ottaakseen osaa pienimpään luokkaan, mutta pidän epätodennäköisenä, että kilpailen silläkään. Eihän Pikillä ole hypätty ennen sen varsalomaakaan metriä suurempaa, ja jos sen kanssa ensi kaudella 120:n senttimetrin luokkia hyppäänkin, tuskin sentään millään noitakeinolla ehdin vakiinnuttaa tasoa niin että olisi järkevää osallistua kansainvälisiin arvokilpailuihin.

Ensi vuonna minä kai istun katsomossa, jos istun ylipäänsä missään.

Vähän myöhemmin tulen olemaan siitä asiasta helpottunut, sillä pitkästä aikaa hevosharrastuksestani purkautuvat suurten kilpailuiden paineet. Ihan vielä en kuitenkaan osaa olla hyvilläni, sillä suotuisatkin muutokset ovat muutoksia ja niillä on tapana salvata hengitykseni. Kun valun alas Grannin satulasta, tunnen ohikiitävää surua ja pelkoa. Nyt minun sitten pitää alkaa tehdä luopumistyötä: tällä kaudella ei yhteisiä kilpailuita Grannin kanssa ole luvassa enää montaa, sillä se saa mennä loppukesäksi laitumelle ja syksyn tullen minulla on muutakin ajateltavaa.

Syksyn tullen minä istun luentosaleissa enemmän kuin hevosteni satulassa.

Vähän myöhemmin tulen tietämään, miltä se minusta tuntuu. Toistaiseksi ajatus herättää mylläkän. Eniten olen kauhuissani ja varma, etten sopeudu ollenkaan porukkaan saati löydä ystäviä, ja varmasti olen myös typerin kaikista enkä selviä tenteistäni ensiyrittämällä jos lainkaan. Varovaisesti pelkojen takaa kurkistelee kuitenkin mittaamaton into. Vihdoinkin minä olen omalla polullani.

Kylmään tammani jalkoja ja ravistelen arvokilpailuiden jälkeistä onttoutta itsestäni. Loppujen lopuksihan se on täydellisen turha tunne, sillä mitä minä muka olen tässä menettämässä? En niin mitään. Jos tulevaisuudestani Power Jump (hetkellisesti?) puuttuukiin, tilalla on niin runsain mitoin kaikkea muuta, että turha syöksähtää merkityksettömyyden kuiluun.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 03.08.20 15:12
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9880

Grannin päiväkirja

Vaarassa
25. heinäkuuta 2020
#powerjump2020


Power Jump :: erikoisluokan tuotos
>> Kutsuun
Estekorkeus 120cm
Tulos 0/0vp, sij. 7/31
Arvoluokan tulos 4vp, sij. 22/58


Yhtäkkiä mä pelkään kuolemaa. Se on väkevä ja äkkinäinen reaktio tilanteeseen, joka on kauhistuttava ja karmaisevan tuttu. Kun radan jokaisella askeleella yhä enemmän ja enemmän kuumunut hevonen puree väkivahvasti kiinni kuolaimeen ennen kolmanneksi viimeistä estettä, mä muistan elävästi edellisen kerran kun näin tapahtui. Siitä on jo vuosi, vähän toistakin, mutta sellainen on ihmisen mieli: hengenvaara tallentuu sen ytimeen eikä katoa.

Hevosen askel lähtee vetämään kontrolloimattomasti kuin pahan kerran vesiliirtoon paennut auto. Vedestä tämä kaikki alkoikin, sillä esteradalla hevoseni ei jännitä mitään niin kovasti kuin pitkää vesiestettä, ja siksi jouduin sitä paineistamaan niin että sen mitta kai vain täyttyi. Niskojaan nakellen se tömistelee nyt suoraan kohti katsomoa, ja minun kehossani aktivoituu alkukantainen pelkoreaktio. Kurkku käy ahtaaksi, hartiat hapuilevat avuttomina kohti korvia, vartalon jokainen lihas on valmiina toimimaan mutta kaikki eri tavalla, eivät lainkaan yhteistyössä — ja sydän hakkaa, se takoo, se ryskää vasten rajapintojaan. Tämä tilanne voi päättyä tuhannella brutaalilla tavalla huonosti.

Me kaaduttiin jo kerran, yksissä kilpailuissa hieman yli vuosi sitten, ja silloin oli onni matkassa. Vain mun pikkusormeni turposi, eikä Granni saanut kolausta edes egoonsa. Sellainen tuuri ei voi käydä kahdesti. Nyt me kuollaan. Aivan taatusti tehdään Power Jump -historiaa, mutta se ei kyllä lohduta tuon taivaallista. Ketään, varmaan, paitsi ehkä jotakuta julkaisunsa levikistä huolestunutta mediamogulia. Ah, mitkä raivokkaasti kirkuvat lööpit tulevaisuudessa siintävätkään: Esteratsastajatar kamppaili huimista palkinnoista — ja hengestään (katso rajut kuvat!)

Tamma sinkoutuu epätoivoiseen loikkaansa holtittoman kaukaa, aivan liian kaukaa, ja mä olen avuton kuin talven keskelle syntynyt linnunpoika. Odotan hevosen jalkoihin sotkeutuvien puomien kolinaa. Laskeudutaanko me jaloilleen, kyljelleen, nurinniskoin, yhdessä, erillään? Grannin korvat ovat tavallistakin tiukemmin niskassa. Se tietää tehneensä virhearvion ja tekee kaikkensa paikatakseen erheensä. Se ei tahdo myöntää olleensa väärässä. Tamma venyy enemmän kuin mä voisin kuvitella sen pystyvän.

Puomin paukahdusta ei kuulu, ja toivo herää. Ehkä me selvitään tästä.

Maa ottaa meidät rajusti vastaan. Ohikiitävän hetken ajan mä mietin hevoseni jänteitä, niveliä, luitakin; kuinka kovan tärähdyksen ne voivat vioittumatta kestää? Eikä mulla oikeasti ole siihenkään ajatukseen aikaa, sillä tilanne vaatii nopeita reaktioita. Toimi, Josefina, toimi.

Granni kompuroi ja käy jotakuinkin polvillaan. Tasapainosta ei ole hetkeen tietoakaan, ei hevosella ja vielä vähemmän mulla. Ylävartalo kippaa vääjäämättä eteenpäin ja soluihin ja atomeihin ohjelmoitu ikiaikainen hengissäselviytymisvaisto kai saa mut pusertamaan käteni hevosen kaulan ympärille, vaikka jos ehtisin kuunnella vaiston sijaan järkeä, se sanoisi mulle, että on ehkä turvallisempaa pudota nyt vauhdilla sivuun kuin odottaa hevosen kaatumista ja jäädä alle.

Se on tammalta ehkä suurin voimanponnistus vaativalla radalla siihen saakka: se, miten se saavuttaa tasapainonsa. Kuolemanpelko ei vielä hellitä otettaan musta, mutta jokin syvälle selkärankaan iskostunut automaattiohjaus puuttuu peliin. Mä olen ollut esteratsastaja koko ikäni, ja kun ollaan radalla, ainoa tavoite on maalilinja (hengissä selviämisen ohella, lisään jälkikäteen kuivasti). Sinne meidän on päästävä. Paniikin jälkimainingeilla höystetyn adrenaliiniudun keskellä mä luovin ilman jalustimia ja järjen hiventäkään tieni seuraavalle esteelle, ja sitten viimeiselle, ja kolmoissarjan rytmiin solahtaessaan Granni vaikuttaa jo unohtaneen koko välikohtauksen. Tietenkin.

Jalustimissa lepäävät jalat ovat hyytelöä, kun ratsastan yhä hengästyneenä ulos areenalta, mutta toistaiseksi vain kädet tärisevät.

Kokovartalovapina iskee vasta sitten, kun mä valun alas hevoseni selästä ja kuulen seurustelukumppanini äänen: ”Hitto, onneksi ette kaatuneet! Olisi voinut käydä huonosti.”

Rasmus Alsila halaa mua, ensin kevyesti, sillä tavalla tavallisesti vain. Halaus kiristyy lohdulliseksi ja tyynnyttäväksi puristukseksi, kun mä alan tutista hallitsemattomasti.

”Hei, hei, ei mitään hätää”, Rasmus sanoo, ja ironista kyllä, se kuulostaa yhtäkkiä itse aika hätääntyneeltä niin kuin aina, kun ei tiedä kuinka toimia omituisessa sosiaalisessa tilanteessa.

Mä tirskahdan yhtä aikaa hermostuneena ja helpottuneena ja jatkan vääjäämätöntä tärisemistä, sillä niin mun kehoni kai tahtoo kertoa mulle, että mä olen yhä elossa. Grannin keho puolestaan ei kaikesta päätellen kerro sille mitään. Tamma seisoo aloillaan ikävystyneen ja kopean näköisenä. Nyt kun esterata on ohi, elämä on sen mielestä taas pikkuisen tylsää, turvallista ja vaaratonta. Tylsistyköön vain minun puolestani. Itse en voisi olla iloisempi siitä, että sellaista elämä on — että elämä ylipäänsä on.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 03.08.20 14:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9880

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Isoissa kisoissa
25. heinäkuuta 2020 #powerjump2020

Vuoden 2020 Power Jump alkoi sillä, että toinen mun ratsuistani loukkaantui. Toki jos oli pakko valita, mä olin tyytyväinen että itsensä teloi Vivani eikä Carri – mutta kaikista mieluiten mä olisin tietenkin hypännyt molemmilla.

Vivani oli saanut vekin jalkaansa kuljetuksessa suojituksesta huolimatta ja vaikka haava näytti kohtuullisen vaarattomalta, lauantaiaamuna jalka oli selvästi turvoksissa ja lämmin. Vaikka hevonen ei sinällään vaikuttanut kipeältä tai ontunut, oli tietysti itsestään selvää, ettei sen kanssa voisi kisaamaankaan lähteä.

”It’s a sign”, Joe hönkäisi mun korvaan, kun mä olin saanut Vivanin jalan paketoitua. ”Maybe you should have chosen Tin-tin”.

”Well”, mä huokaisin. ”Shit happens.”

Joe hörähti nauruun. ”Absolutely love your attitude, man.”

Vuoden 2020 Power Jump jatkui sillä, että se Merit että Joe ratsastivat omat ratansa melko lailla luokattoman huonosti. Kaikista maailman hevosista Dick otti vain neljä virhepistettä, mikä ei sekään auttanut hilaamaan kaksikkoa tuloslistan puolivälin yläpuolelle, mutta Ykkönen ja Zilver kolasivat useamman esteen ja Alena kieltäytyi hyppäämästä pitkää vettä. Joachim arveli myöhemmin, että se saattoi tehdä kiimaa, sillä Alena jos joku oli nähnyt elämässään esteitä laidasta laitaan.

”Shit happens, right?” Joe kysyi iloisesti laskeutuessaan tamman satulasta ja taputtaessaan sitä kaulalle. Varmaan sekin oli hypännyt elämässään niin monta rataa, ettei yksi epäonnistuminen – edes tällaisessa kisassa – saanut sen venettä keinahtamaan.

”If the boss now fires me, I’ll move to Finland”, se ilmoitti seuraavaksi. “Let’s start a business together.”

“Sure thing”, mä nyökyttelin.

“Now that I’m thinking about it, we could do that even if I won’t get fired”, Joe maalaili. “I’ve been in Germany for too many years. Maybe I do need change.”

Joe näytti hetken aikaa olevan niin tosissaan, että mä hieman kalpenin. Sitten se kuitenkin puhkesi taas nauruun ja lähti kävelyttämään Alenaa, joten mä arvelin, että ehkä mä ja Josefina saataisiin haaveilla omasta tallista edelleenkin kaksin.

Mä, niin kuin Josefinakin, olin kvaalannut erikoisluokkaan ja pääsisin suoraan arvoluokkaan, joten en jaksanut olla kovin huolissani siitä, että mokaisin kaiken omalla radallani. Hyvä perustekeminen saisi riittää, sillä mä en jaksanut uskoa, että niin isossa luokassa me oltaisiin sijoilla kuitenkaan. Ja koska uusinnat olisivat vasta sunnuntaina, ajallakaan ei ollut mitään väliä.

Jostain vatsaan kuitenkin eksyi muutama perhonen, kun erikoisluokka alkoi olla alkamaisillaan. Miten vuoden 2020 Power Jump päättyisi?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 27.07.20 17:20
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Sipsin päiväkirja


Kuluva kisakausi oli yhtä vuoristorataa. Viime kauden tasaisen hyvän tekemisen jälkeen pudotukset perusradoilta ja tulosluettelon häntäpään pitäminen lahjakkaalla estehevosella kirvelivät, eikä asiaa auttanut lainkaan se, etten mä tiennyt milloin se päättyisi.

Amanda oli ilmoittanut haluavansa astuttaa Sipsin nimellisellä varoajalla. Sen jälkeen olin elänyt tamman treenien suhteen kontrollista kontrolliin ja hengähtänyt joka kerta, kun tamman omistaja oli pyyhältänyt ohitseni ja ilmoittanut viileällä äänellään, ettei varsan suhteen ollut vieläkään tärpännyt. Ne henkäykset olin tietenkin ajoittanut niin, ettei Amanda Sokka nähnyt, koska mun urani Sipsin ratsastajana olisi voinut päättyä sellaiseen moukkamaisuuteen siinä missä uutiseen tulevasta varsastakin.

Ei ollut mitenkään itsestäänselvyys, että mulla oli käytössäni niin kapasiteetikas esteratsu, jolla ilmoittautuminen Power Jumpiin ei ollut enää toisella kerralla jännittänyt. Viime vuoteen verrattuna rutiinia oli tullut paljon ja estekorkeus noussut pykälän, mikä selitti osaltaan tuloslistojen epävakautta. Mietin usein, miten meidän kisamenestyksestämme oli tasonnousun myötä tullut yhtä vakaa kuin Suomen kesäsäästä: lumoava aurigonpaiste saattoi minä hetkenä hyvänsä vaihtua piiskaavaan vesisateeseen lupaa kysymättä.

Viime vuoden onnistuminen pääluokassa pinttyneenä takaraivossa mä verryttelin Sipsiä, joka tuntui tavallista vireämmältä. Oli turhauttavaa tuntea suorituspaineita paitsi siitä, että oli onnistunut edellisvuonna, mutta myös siitä, että ne saattaisivat olla viimeiset isot kisat, joissa starttaisin punaisen tamman kanssa. Mä en olisi halunnut tuntea haikeutta, koska olin solminut diilin nuoremman Sokan kanssa toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella, jonka lähes ainoa porsaanreikä oli mun kiristyvien lompakonnyörieni lsäksi Amandan täysi oikeus hevosensa astuttamiseen.

Sipsi oli tullut kuvioihin paikkaamaan oman nuoreni aiheuttamaa tarvetta pitää yllä omaa tasoani, mutta loppujen lopuksi tammasta oli tullut kiinteä osa arkeani. Siksi mä tiesin, että ilmaa halkova häntä tarkoitti liian terävää pohjeapua ja hyvä, napakka hyppy sitä, että olin hellittänyt tarpeeksi ajoissa. Sipsi kertoi reaaliajassa, milloin mä tein oikein ja milloin en ja mä toivoin, että jos kausi päättyisi tänä vuonna aiemmin, meille jäisi vielä ainakin yksi onnistunut suoritus vaalittavaksi.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 27.07.20 7:14
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 1459

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Ahvenanmaalla 26.7.2020
#powerjump2020

Lauri oli tullut Jinxin omistajuuden aikana yhteen hyvin yksinkertaiseen johtopäätökseen: tamma oli täysi m*lkku, kun sille päälle sattui. Kun se alkoi täysin rutiininomaisen, hyvän verryttelyn jälkeen ponnahdella takasilleen edellisen ratsukon radan aikana, Laurin mielessä oli ohikiitävän hetken vilahtanut koko startin peruminen. Mitä järkeä oli lähteä radalle hevosella, joka oli taas päättänyt ettei sillä ollutkaan kivaa ja halusi näyttää sen myös potentiaalisille ostajaehdokkaille?

Jinxiä naisystävänsä kanssa ostaessaan Lauri ei ollut uskonut, että tamma olisi riesana vielä heinäkuussakin. Trakehnerin haastava ratsastettavuus oli parantunut viime kuukausina paljon, mutta h-hetkellä se keksi lähes poikkeuksetta tempauksen, joka sai koeratsastajat varpailleen. Nyt se oli tekemässä sitä Power Jumpin yleisön edessä, eikä Lauri varsinaisesti odottanut tamman hurmaavan ketään puolelleen laukannostoa seuranneella, terävällä pukilla.

Ensimmäisten esteiden jälkeen Jinxiin saattoi taas vaikuttaa. Lauri oli tammalla kilpaillessaan huomannut, että sen kisavire oli aivan omanlaisensa. Jinxin kanssa täytyi olla pari hyppyä edellä, muttei toisaalta lainkaan: tammaa täytyi pystyä lukemaan joka askeleella ilman, että häiritsi sen keskittymistä liikaa. Yksikin ylimääräinen pyyntö aiheutti protestointia, joka johti usein pudotuksiin, kun ärsyyntynyttä Jinxiä ei enää kiinnostanut pysyä irti puomeista.

Laurin täytyi olla yhtä tarkka kiitosten kanssa, sillä Jinxi ei ollut hevonen, joka eli kehuista. Radan loppupuolella miehen sisäkäsi myötäsi tuskin huomattavasti, kun tamman kaviot karhaisivat kentän pohjaa vesiesteen jälkeen. Toinen ja samalla viimeinen kehu irtosi vaativan kolmoissarjan päätteeksi, kun kulmassa pari ylimääräistä ponnahdusta ottanut, pituusesteistä kuumunut tamma oli pysynyt läsnä ja huolellisena.

Ehkä Jinxissä oli sittenkin toivoa – ja ehkä joku muukin kuin Lauri näkisi sen.

***

Kun Lauri oli vuosi sitten osallistunut Power Jumpiin vasta Suomeen saapuneen Vegasin kanssa, miehellä ei ollut vielä ollut mitään käsitystä, mitä uusi hevonen toisi tullessaan. Aiemmin kenttäratsastajaksi itseään tituleerannut mies oli tuolloin startannut uudella estehevosellaan 120 senttimetrin korkeudella, koska valmistautumisaika kisoihin oli ollut olematon ja se oli näkynyt myös tuloksissa.

Kun yhteistä treeniaikaa oli alkanut kertyä, myös ratakorkeudet olivat nousseet. Alkuun passiiviselta tuntuneesta Vegasista oli alkanut kuoriutua ratsu, joka hyppäsi varmasti ja syttyi uusintojen rohkeammista reittivalinnoista. Siinä sivussa Laurin estesilmä oli harjaantunut entisestään, kun mies oli kolmen lajin sijaan keskittynyt Vegasin kanssa kisoissa vain yhteen – hyppäämiseen.

Ruunaan Malja, Hannaby Hanami Week ja nyt Power Jump jo toistamiseen. Lauri ja Vegas olivat ehtineet vuodessa osallistumaan erilaisiin suomalaisten – ja kansainvälisten – esteratsastajapiirien arvostamiin kilpailuihin, eikä tuloslistalla roikkunut enää kolmen pudotuksen kerryttämät virhepistemäärät. Niiden sijaan Runiacin satulahuoneen seinällä komeili värikäs rivi ruusukkeita, jotka Vegas oli voittanut.

Sijoituksia tärkeämpää oli kuitenkin se maailma, jonka tamma oli Laurille avannut: aiemmin vain kenttähevosen omistanut mies arvosti Vegasin mahdollistamaa lajipainotusta rataesteille, koska hyppääminen oli aina kiehtonut Lauria kenttäratsastuksen osakilpailuissa eniten. Nyt, kun hänellä oli allaan Saksassa kilpauransa aloittanut hannovertamma, ei tarvinnut miettiä kuinka epäoikeudenmukaista oli laittaa kenttähevonen hyppäämään pitkää vettä, jos se oli alun perin koulutettu nelistämään veteen maastoesteradalla hetkeäkään epäröimättä.

Kun Vegas keinahti laukkaan ja Lauri päästi irti kaikesta ylimääräisestä kohdistaessaan huomionsa radan ensimmäiseen esteeseen, ratsukon valtasi tyyneys, jota ei oltu nähty vielä vuosi sitten. Tummanrautiaan korvat nousivat pystyyn, kun sen kaviot rummuttivat kentän napakkaa pohjaa ja se oli ottanut ainoaksi tehtäväkseen Laurin kanssa olemisen.

Koska sen kaksikko toden totta oli vuodessa oppinut: läsnäolemisen yhdessä, kun he molemmat antoivat kaikkensa. Toinen ratsastajalleen, toinen hevoselleen.
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 27.07.20 7:13
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 58
Luettu: 2242

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Ahvenanmaa
24.-25. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa #powerjump2020

Laivan kannella kalja tarjoiltiin muovituopissa kauniilla, merellisellä auringonlaskulla höystettynä. Auringonlaskua puolestaan kirpeytti puuskittainen merituuli, joka sai ihon kananlihalle ja hampaat kalisemaan. Vaatetukseni oli auttamatta liian kevyt sellaisiin olosuhteisiin, mutten valittanut, sillä juuri sillä hetkellä olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Taakse oli jäämässä taas yksi hyvä kesäreissu ja edessä häämötti kilpailukauden yksittäinen päätavoite; Power Jump oli jälleen aivan nukahtamisen ja uuden heräämisen päässä. Parasta oli, että vaikka jännitys välillä puraisikin, se ei tarrannut sillä tavalla halvaannuttavasti ja kaiken voittavasti kiinni, ettenkö olisi kyennyt elämään sen kanssa.

"Ahfvennamma", Joachim äänsi pontevasti.
"Ahvenanmaa", korjasi Rasmus kärsivällisesti jo noin kymmenettä kertaa.
"Aavehanamah -- blah, fuck it. You and your crazy Elvish language. And blimey, dude, when are you going to notice that your girl is freezing?" Joachim tuhahti mukamas kiukkuisena. En osannut villeimmissä kuvitelmissanikaan uskoa, että se olisi oikeasti suutahtanut suomen kielelle tai Rasmukselle tai mulle tai oikeastaan yhtään millekään asialle koskaan elämässään.

Rasmus mun vieressäni hätkähti vähäsen ja käännähti katsomaan mua. Katsoin takaisin ja nautin auringonlaskun lämpimistä sävyistä, jotka raidoittivat mun poikaystävän hiuksia ja täplittivät silmiä. Komeat kasvot suorastaan huusivat suudelluiksitulemista, mutta sen pitäisi odottaa ainakin kunnes Joe poistuisi hakemaan seuraavaa juomakierrosta.

"Oletko sä kylmissäsi", Rasmus kysyi hämmentyneen oloisena; ilmeisesti se itse ei palellut, eikä sille siksi ollut tullut mieleenkään että joku muu voisi.
"Olen", vastasin painokkaasti, mutta kohautin sitten olkiani ja heilautin puoliksi juotua juomaani. "But it's quite okay, I'll grit my teeth for a little while longer."
"Ah, such braveness", Joachim virnuili. "We don't want you to catch a cold, honey, and your lips are starting to look blueish. Let's finish these and head back inside, shall we."

Hetken mietittyään Rasmus päätyi nykäisemään mua vähän lähemmäs itseään, ja sitten se asetteli toisen käsivartensa huolellisesti ja harkitsevaisesti mun ympärilleni. Hymyilin muovituoppiini ja palasin aiempaan ajatukseeni: olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

* * * * *

Joachim jaksoi repiä hupia kilpailupaikan osoitteesta ja siitä, kuinka se oli kuulemma mahdoton ääntää. Kun se pudisteli huvittuneena päätään mun puheelleni, kun tiedustelin hevostemme majoitusjärjestelyjä Power Jump Staff -paitaan pukeutuneelta ahvenanmaalaisittain puhuvalta toimihenkilöltä, kuulin Rasmuksen varmistavan:
"You do know that Finnish and Swedish are two different languages, right?"
Joen vastausta en ehtinyt kuunnella, mutta arvatenkin se moitti Rasmusta älyllisten lahjojensa ja yleissivistyksensä aliarvioimisesta. Me saimme joka tapauksessa kattavat ohjeet siitä, minne mukanamme kulkevat hevoset majoittaisimme ja kuinka kisa-alueella toimittaisiin. Ensivaikutelma järjestelyistä oli ensiluokkainen; selkeät opasteet ja palvelualtis järjestäjäporukka sai ainakin mut tuntemaan oloni hyvinhuolehdituksi. Joachim nyt ei olisi paljon tarvinnutkaan ollakseen tyytyväinen, mutta se, että jopa Merit Kalda vaikutti levolliselta ja lähes hyväntuuliselta, kertoi jo jotakin asioiden sujuvuudesta.

Kesänaikaisten tuttujen lisäksi näkyviin alkoi tupsahdella vaikka ja ketä muita tunnistettavia tyyppejä. Aivan häkellyin siitä, kuinka montaa ihmistä saatoin niin luontevasti moikata alueella kulkiessani ja jopa jäädä vaihtamaan kuulumisia joidenkin kanssa. Suurkilpailut olivat vetäneet paikalle paljon myös Kalla CUPissa kilpailevia, kuten Käkiharjut ja Primen väen, ja ilahduttavia silloin tällöin kisapaikoilla tavattavia tuttavuuksia, kuten Matteo Locatellin. Amelie Chaputin näkeminen ja juttutuokio hänen kanssaan herätti miellyttävää jännityksen tuntua: kun kilpailut olisivat ohi, me ehtisimme todellakin vaihtaa kuulumisia oikein kattavasti, sillä seuraavan viikon viettäisin hänen vieraanaan Latviassa.

Siihen hetkeen ehkä kaikkein kaivatuimmat tutut olivat kuitenkin niitä, jotka muistuttivat kodista. Rohkenin silittelemään Isabellan Kamia, perheeni kasvattia, ja nyökkäsin tervehdykseksi Matildalle ja Antonille kun heidät näin, ja sitten meitä vastaan käveli Heidin seurue. Se tilanne vaati tiukkaa halausta, ja ennen pitkää minulla oli kummityttö sylissäni ja olin uppoutuneena vuolaaseen kuulumistenvaihtoon hänen äitinsä kanssa.

Sivussa Joachim pukkasi Rasmusta kylkeen.
"Ah, the countdown has begun."
"Huh?" äännähti poikaystäväni, joka ei ymmärtänyt mille poluille kollegamme ajatukset olivat jo kerenneet pinkoa.
"Within five years she'll start begging for some baby seeds, you'll see."
Siihen Rasmus ei typertyneisyyttään osannut sanoa yhtikäs mitään, ja puhumisen sijaan se käyttikin energiansa siihen, että pälyili mua ja Sofiaa sylissäni ja yritti näyttää jokseenkin normaalilta.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.07.20 19:19
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Heidin elämää

24.07.2020 Ahvenanmaalla


“Vegas saa pitää elokuun toisen viikon vapaata, sillä on ollut aika hektinen kesä”, Lauri mutisi laskettuaan tammansa takaisin karsinaan iltakävelytyksen päätteeksi. Mies vilkaisi Heidiä, jonka kanssa oli taas yhdessä kisamatkalla ja hipaisi naisen käsivartta.

“Ja Jinxi.. Se saa pitää lomaa heti ensi viikolla, ellei lähde seuraavan koeratsastajan matkaan”, Lauri murahti katse sinisiin silmiin nauliintuneena. Koska Jinxi oli edelleen heidän omistuksessaan, mies oli päättänyt ottaa tamman taas mukaan esiintymään toivottavasti edukseen suurilla kisakentillä. Power Jumpin vuoksi yhden kiinnostuneen kokeilijan ratsastusta oli siirretty, koska Jinxin tuntien koeratsastus ei ollut läpihuutojuttu, eikä ostajaehdokaskaan ollut laittanut esteratsastuksen suurkilpailua pahakseen. Tamma ei ollut aiemmin kilpaillut Power Jumpissa, eikä Lauri ollut aikeissa korottaa tamman myyntihintaa olipa sijoitus mikä hyvänsä.

“Mutta nyt veisin sinut suihkuun ja.. Lepäämään”, Lauri mutisi hiljaa nojautuen sen verran lähemmäs, että vain Heidi kuuli hänen sanansa. Miehen huulet hipoivat Heidin poskea ja sormet laskeutuivat tottuneesti naisen vyötärölle.
"Mmhh", Heidi mumahti, värähtäen kosketuksesta aavistuksen. He astelivat viilenevässä illassa maneesin vierustaa pitkin sähköpaikoille pysäköityä rekkaa kohden. Sofian rattaiden pyörät narisivat kosteaa hiekkaa vasten tasaisesti. Tyttö oli nukahtanut keskellä kisapaikkaa tyynesti vaunuihinsa, hevosten haju taisi olla lapselle kotoisampi tuoksu, kuin kodin oikeat tuoksut.

"Lepääminen kuulostaa ainakin hyvältä", Heidi myönsi virnistellen, painautuen lähemmäksi miehen kehoa kävellessään. Livingalueella oli toisissa rekoissa varsin hiljaista, mutta toisissa otettiin ilo irti yhteisistä kisamatkoista, musiikin tahdittaessa kuulumisten vaihtoa.
"Se suihku on vähän ahdas, myönnän", Lauri virnisti takaisin ja kietaisi kätensä Heidin ympärille loppumatkan ajaksi.

Rekan suihkukaappi oli ahdas, eikä sitä oltu tehty Laurin kokoisille ihmisille. Niinpä mies päästi Heidin edeltä ja jäi kärsivällisesti odottamaan vuoroaan kuulostellen nukkuvaa Sofiaa, joka oli parhaassa tapauksessa nukahtanut jo yöunilleen. Lauri vilkaisi puhelintaan, vastasi yhteen asiakkaan valmennusvahvistukseen ja vähensi hiljalleen vaatteitaan, jotta suihkuvuoron vaihto olisi sujuva. Lopulta puolialaston mies jumittui pienen pöydän ääreen lukemaan kisa-alueelta matkaan tarttunutta lehtistä miettien, millaisessa vireessä tammat mahtaisivat seuraavana päivänä olla.

"Mitenkäs tuollainen komea mies tähän rekkaan on eksynyt?" Heidi kysyi hiljaisella äänellä hiivittyään Laurin lähelle, pelkkä pyyhe ympärillään, hiukset pyyhekuivauksesta huolimatta vettä valuen. Nihkeät sormet eksyivät miehen paljaalle kyljelle, leikitellen niiden kaarilla mielensä mukaan.
"Se on hyvä kysymys", Lauri tuhahti virnistäen. "Muistaakseni se alkoi neidolla hädässä."

Lauri pysäytti Heidin sormet, nousi seisomaan ja veti naisen lähelleen hengittäen suihkusaippuan tuoksua. Mies oli palannut ajatuksissaan heidän ensimmäiseen yhteiseen iltaansa, jossa Lauri oli toden totta vain tarjonnut apuaan, mutta päätynyt lopulta suutelemaan panikoivaa, ja jo kerran häntä suudellutta Heidiä asunnollaan. Nyt mies ei harkinnut hetkeäkään kumartuessaan suudelmaan, joka antoi mahdollisuuden sormien tutkimusretkelle Heidin kostealla iholla. Onnen tunne sekottui mielitekoihin ja hetken aikaa Heidin oli hankaluuksia pysytellä paikoillaan, kylmien väreiden juostessa selkärankaansa pitkin.

"En muista sellaisesta mitään", nainen hengähti hiljaisella äänellä, hengästyneenä ja pidätellen sormiaan pysymään visusti paidattomalla alueella.
"Suihkuun siitä ennen, kun mun itsehillintä pettää", Heidi lisäsi virnistäen ja suukotti pehmeitä huulia vielä nopeasti, väistäen sitten kauemmaksi päästääkseen toisen pesutiloihin. Laurin suupieli nykäisi, kun mies teki työtä käskettyä ja pujahti pieneen pesutilaan vetäen oven kiinni perässään.

Juokseva vesi ei varsinaisesti selkiyttänyt saatika jäähdyttänyt Laurin ajatuksia. He olivat lähteneet reissuun kahden aikuisen, pienen lapsen ja kolmen hevosen voimin, eikä kuvio tuntunut millään muotoa mahdottomalta - päinvastoin se tuntui Laurista loogiselta ja luonnolliselta. Vivia oli ansainnut viikonloppuvapaansa ja koska Jessekin oli paikalla Matildan mukana, he pärjäisivät Heidin ja hevosten kanssa Sofian ollessa isällään starttien ajan.

"Millä mielin huomiseen?" Lauri kysyi ensimmäisenä palattuaan rekan oleskelutilaan. Valmentajan rooli puski esiin kisareissuilla, vaikka Heidin kohdalla Lauri olisi esittänyt kysymyksen myös miesystävän roolissa.
"Ihan hyvillä, Malachai tuntuu nyt hyvältä. Paremmalta, kuin koskaan aiemmin", nainen vastasi. Hän oli vaihtanut pyyhkeensä pehmeään, tummanpunaiseen huppariin ja shortseihin ja istui nyt jalat ristissä livingin levitetyllä sohvalla. Kädessä ollut puhelin laskeutui pöydälle näyttö alaspäin, hän oli selaillut huomisia lähtölistoja aikaa kuluttaakseen.

"Entäs sä? Jännittääkö Jinxin puolesta?" Heidi hymyili pehmeästi, nauttien silmiin nähden edessään avautuvasta maisemasta. Katse eksyi hetkeksi alemmaksi, seuraten rintalihasten muotoja ja vatsalihaksia, jotka katosivat lopulta pyyhkeen alle. Heidi liikahti sohvalla hieman, siirtäen samalla katseensa takaisin tummiin silmiin, tietty pilke silmäkulmassaan.
"Sen puolesta on turha jännittää mitään", Lauri totesi ja haroi kosteita hiuksiaan. Tummien silmien katse viipyi Heidissä, kun mies kumartui lähemmäs.

"Majoituksen taso vaihtelee", Lauri huomautti merkitsevästi virnistäen ja laski kätensä vuodesohvalle nojautuen Heidin eteen. "Onneksi seuran ei."
Huulet löysivät tiensä naisen kaulalle ja Lauri saattoi vain toivoa pyyhkeen pysyvän mukana ja oven menneen varmasti lukkoon heidän perässään. Heidi venytti kaulaansa, purren kieltään pysäyttääkseen huulilleen pyrkivän äännähdyksen.
"Seura pysyy tasaisen ala-arvoisenako?" nainen kysyi kepeällä äänellä, sanojen ympärillä leijui vivahteita hyvänolon tunteesta, joka kiersi kehää vaatteiden alla.

"Sä kastelet mun vaatteet, rakas", Heidi lisäsi virnistäen, tuoden sanat esille sen varsinaisessa merkityksessä yhtä lailla, kuin vihjaillenkin. Laurin hiuksista tippui vettä edelleen naisen kaulalle.
"Välttämätön paha", Lauri mutisi jonnekin Heidin solisluun tietämille, mutta punnersi itsensä hitaasti ylös. Mies kiepautti pyyhkeen hetkeksi päälaelleen, siitä tuolin selkänojalle ja kääntyi sitten kaivamaan boksereita vaatekassistaan, jonka sisältö koostui pääosin ratsastusvaatteista. Heidi nautti maisemista peittelemättä virnistystä kasvoillaan tippaakaan.

"Josko pysyisit nyt kuivana", Lauri virkkoi virne suupielessään kavutessaan takaisin sängylle. Mies laskeutui kyljelleen ja piirsi sormellaan päämäärätöntä kuviota Heidin iholle. Nainen nojasi taaksepäin, selkä Laurin rintakehää vasten ja pää laskeutuen tämän kyljelle.
"Epäilen", Heidi kommentoi ja siveli toisen leukaperiä, vasta ajeltu iho oli sileä ja pehmeä. Siniset silmät tutkivat ilkikurisesti pilkahtelevia tumman ruskeita silmiä.

Heidi vaihtoi asentoaan, maaten nyt puoliksi Laurin päällä, painonsa pääosin oman kyynerpäänsä varassa.
"Sun silmät näyttää ihan mustilta", nainen huomautti melkein kuiskaten, pidättäytyen kuitenkin kumartumasta yhtään lähemmäksi houkuttavan pehmeän näköisiä huulia.
"Mmm-h", Lauri murahti ja liu'utti sormiaan Heidin poskipäältä korvalle, jonka taakse sipaisi irtonaisen hiussuortuvan. Miehen katse ei laskeutunut sinisistä silmistä hetkeksikään, kun tämä veti naisen kokonaan päälleen ja hymähti sitten tyytyväisenä.

"Nyt sun hiukset näyttävät mustilta", Lauri puolestaan huomautti, kun valo ei osunut lainkaan Heidin tummiin hiuksiin. Mies ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan kurottautui suutelemaan naisystäväänsä.

Hetkeen oli vaarallisen helppo uppoutua, painautua hieman lähemmäksi toista ja unohtaa ympärillä pyörivä maailma. Pieni äännähdys muutamien metrien päästä sai kuitenkin kuplan rikottua jo ennen kummankaan itsehillinnän pettämistä.
Siniset silmät tuijottivat tummanruskeita, kun molemmat pidättivät hetken ajan hengitystään.

Sofia ääntelehti usein unissaan, eikä tyttö nytkään ollut oikeasti herännyt, luultavasti vain vaihtanut asentoaan matkasängyssään. Se oli kuitenkin ollut tarpeeksi selkeä muistutus siitä, kuinka heidän täytyi nyt keskittyä olennaiseen: huomisiin startteihin valmistautumiseen. Sen ajatuksen myötä Lauri antoi Heidin vajota viereensä ja laski kätensä naisen vyötärölle vetäen tämän tiiviimmin lähelleen.
"Hyvää yötä", molemmat toivottivat samaan aikaan ja Laurin huulet kaartuivat pieneen hymyyn.

Kirjoitettu yhdessä @Lauri M. kanssa.
#powerjump2020
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 25.07.20 16:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Heidin elämää
Vastaukset: 62
Luettu: 2399

Grannin päiväkirja

Tyyntä vaaran edellä
25. heinäkuuta 2020. #powerjump2020

Topics tagged under powerjump2020 on Foorumi | Auburn Estate Grannipj20
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.07.20 16:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9880

Sipsin päiväkirja


Yhtenä hetkenä mä olin ajamassa kohti Kallaa, seuraavana istuin hevosrekan livingissä jossain päin Ahvenanmaata. Mun elämä oli viime viikkoina ollut sellaista hullunmyllyä, että pelkkä ajatus huomisesta kisastartista hengästytti. Uudet työkaverit olivat vaatineet mainetta ja mammonaa, koska olin keltanokkaisena tulokkaana joutunut pyytämään arkivapaita heti urani alkumetreillä ja vaikkei Caritaa tuntunut haitanneen, mä otin siitä yllättävän paljon paineita.

Uusi työ ja myyntiassistentin hektinen, laaja työnkuva oli saanut mut sulkeutumaan omaan kuplaan, johon muiden oli vaikea mahtua. Muilla tarkoitin tietysti Jesseä, joka oli sinnikkään ymmärtäväisesti kysellyt kuulumisia jokaisen työpäivän jälkeen, vaikka olisin yrittänyt livahtaa tallilta asunnolleni prosessoimaan kaikkea työpäivän aikana kokemaani. Olin jo ollut niin kaavoihini kangistunut kioskityöntekijä, että uusi, täysin erilainen työnkuva kuormitti. Caritan mielestä aloitukseni oli ollut vahva ja nainen oli alusta asti hokenut, kuinka mun sulkeutuneempi persoonani yhdistettynä ihmisenlukutaitoihini oli loppujen lopuksi täydellinen kombo, jollaista se oli firmaansa etsinytkin. Mua ei oltu palkattu myyntitykiksi, koska mä en ollut sellainen. Mun paikkani oli neuvottelupöydässä, jossa kasvoin kohti vastuullisempaa pestiä.

Sipsi, jonka kanssa kaikki kisoihin valmistelevat estetreenit olivat olleet selkeästi joko hyviä tai huonoja, ei mitään siltä väliltä, vaikutti ilahtuneelta päästessään viikonlopun majoitukseensa rekkamatkan päätteeksi. Tuijotin punaruunikon päätä, jossa valkoisten karvojen jättämä pieni läntti näytti siinä kulmassa aivan sydämeltä, enkä huomannut ohi marssivaa Antonia.
“Aiotko jäädä siihen koko illaksi?” mies hörähti tuttavallisesti, koska sitähän me oltiin. Tuttuja, treenikavereita.
“Ihan mahdollista”, mutisin hitaasti. Varmistin, että kisakaapin lukko oli kiinni, ennen kuin pyörähdin ympäri seuratakseni Antonia, joka toivon mukaan kertoisi mulle, oliko tallin porukalla valmista suunnitelmaa ruokailun suhteen.

Kävellessäni illallisen jälkeen kävelyttämään, juottamaan ja ruokkimaan Sipsiä, alkoi Mandelbacke ja Power Jump vihdoin iskostua tajuntaani. Tuntui kuin joku olisi poistanut laput silmiltäni ja kun porauduin vielä syvemmälle ajatukseen, tunsin tutut perhoset vatsanpohjassani. Vaikka Markarydin reissun jälkeen oli tuntunut, etteivät mitkään kisat hetkeen voisi tuntua yhtä kutkuttavan jännittäviltä, oli Power Jump ihan oma lukunsa. Ratsuni oli sama kuin viime vuonna, jolloin käteen oli jäänyt arvokasta kokemusta ja violetti ruusuke pääluokasta.

Tänä vuonna en ollut ehtinyt luoda kisoille mitään odotuksia. Sipsi luimisti korviaan, mutta antoi suitsia itsensä ilman hampaiden väläyttelyä. Kun suuntasin trakehnerin kanssa kohti käsihevosaluetta, tiesin jo, mikä ensi vuoden tavoite olisi: oma Zeliani Power Jumpin kisaratsunani. Siksi mun täytyi yrittää nauttia tämän vuoden kisasta kokeneen Sipsin kanssa ihan erityisen paljon.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 24.07.20 18:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 1459

Takaisin alkuun

Siirry: