Kellonaika on nyt 30.09.20 0:56

12 osumaa on löytynyt haulle 0

Melkein matkalla

22. huhtikuuta 2020, @Matilda T., #murronmaa

Epäusko oli käsinkosketeltavissa, kun mä havaitsin luotettavan matkalaukkuni vetoketjun hajonneen. Se oli laadukas laukku ja palvellut mua hyvin vuosikaudet, ja nyt kun Ruotsin kisat lähestyivät ja kaivelin sen esiin (Rasmuksen mielestä naurettavan hyvissä ajoin) ja avasin sen tarkistaakseni, ettei siellä enää ollut muuton jäljiltä mitään, vetoketju ratkesi. (Sain siitä ainakin hyvän syyn sanoa Rasmukselle, että ei ollut olemassa sellaista kuin "liian ajoissa": tällaisia asioita saattoi tapahtua, ja nytpä ehtisin vielä korjauttamaan laukkuni enkä joutuisi tuhlaamaan rahoja uuteen.)

Muistin, että Murronmaan ostarilta löytyi myös suutari, joka varmasti osaisi korjata vetoketjun, ja sinnepä sitten ajelin. Tuntui vähän hupsulta roudata tyhjää matkalaukkua ostarilla, mutta joskus vaan täytyi tehdä hupsulta tuntuvia juttuja, jotta edistyi elämässä.

"... Matilda?" kysyin yhtäkkiä askelteni hidastuessa tuttujen hiusten bongaamisen seurauksena. "Moi?"

Minä ja mun tyhjä matkalaukkuni pysähdyttiin siihen paikkaan. Tietysti näin tuttuja: en ollut meikannut ja mulla oli jalassa risaisimmat tennarini. Sentään vaatteeni olivat puhtaat ja ehjät.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 21.04.20 18:48
 
Etsi: Arkisto 2020
Aihe: Melkein matkalla
Vastaukset: 21
Luettu: 267

Kolmas pyörylä

#murronmaa 7. maaliskuuta 2020
@Anton S.


Siitä tiesi, että mulla oli tosi tylsää, kun lähdin rakkaan ja rasittavan pikkuveljeni Samuli Hurun luokse. Jotenkin kaikki mun ystävät oli tänään ihan paskoja, kun eivät tahtoneet hengailla mun kanssa, ja kun en lopulta muutakaan keksinyt, mä menin Murronmaalle. Samuli ilahtui, tietysti, ihan hirveän kovasti ja käski mun painua hiiteen. Sisälle tunkeutuessa selvisi miksi: selvästi sillä oli ollut eilen poikamiesboksissaan pikku hipat (joihin mua ei oltu kutsuttu!!) ja paikka oli täysläävä.

Läävä oli mun veljen elimistökin sillä hetkellä. Voi voi, niin nuori ja niin tunnollinen urheilijanuorukainen, ja sitten sen kerran kun se jotakin joi niin aivan tolkuton krapula. Esitin Samulille teoriani: varmasti se oli enemmän henkistä, tai miten sitä sanotaankaan, psykosomaattista. Kun treenasi sataa lajia niin psykoottisesti kuin Samuli, varmaan pää sanoi nounou pryypiskelyhommeleille.
"Vtut. Tuntuu fyysiseltä", urahti Samuli valahtaessaan takaisin sängylleen makaamaan selällään ja käsivarsi silmien yllä.

Mä katselin sen lojumista aikani ja heittelin sitä pippaloista jääneillä juustonaksuilla, ja pelasin vähän pleikkaa ja sain sitten tarpeekseni.
"Mä voisin hakea vähän lounasta! Mitäs sulle?" kyselin sitten.
"Ei hitto mi-tään."
"Nonohh, Samujii, älä oo tommonen. Anna isosisko hoitaa."

Niine hyvineni mä lähdin lounaskahvila Murroon (kukaan ei varmaan ollut kertonut ei-suomea-äidinkielenään-puhuvalle omistajalle, ettei tämä ollut MURROnmaa vaan Murto-murronmaa - vai hetkiNEN mitenkähän tämä menikään, kun tarkemmin ajatteli!). Se oli vähän hassu paikka: oikein kunnon fuusio, elikkä just eikä melkeen mulle sopiva. Siitä mä kyllä vähän yllätyin, että jo ennen kuin ehdin tilata mitään, näin Anton Seljavaaran in da house. Toisaalta, saihan täältä kaiken muun lisäksi pitsaa ja kebua, joten miksikäs ei. Luovin pöytään, jossa Anton istui, ja jos olisin ollut vähän sosiaalisesti älykkäämpi, olisin tunnistanut sen kasvoilla ehkä etäisesti paniikkisen/torjuvan ilmeen.

En tunnistanut. Istahdin pöytään sitä vastapäätä ja hymyilin somasti.

"Mitäs sulle? Hassu sattuma että tälleen kohdattiin!" hihkuin ja asettelin penkillä mun vieressäni lojuvaa veskaa vähän paremmin, ennen kuin se ehtisi valahtaa lattialle.

Hetkinen. Ei muuten ollut mun laukku. JAHAS! Olinkos tuppautunut treffeille?
kirjoittaja Aliisa H.
lähetetty 07.03.20 9:54
 
Etsi: Arkisto 2020
Aihe: Kolmas pyörylä
Vastaukset: 13
Luettu: 219

Minan päiväkirja

Tämän takia en sosialisoi
21.2.2020 #murronmaa

Märta törmää Murronmaan yhden ja ainoan kauppakeskukseksi miellettävän rakennuksen seinien sisällä Rasmukseen ja Josefinaan. Tai, ei törmää: kurkkii herkkäihoisille tarkoitettujen kosteusvoiteiden ja bakteerivaginoosilääkepakettien yli särkylääkkeitä päät kenollaan tutkailevaa pariskuntaa. Ne ovat sillä tavalla ällöttäviä, etteivät seiso ihan käsi kädessä, mutta melkein: Josefinan peukalonsyrjä silittää Rasmuksen kämmenselkää ja Rasmuksen pikkusormi on kietoutunut Josefinan pikkusormen ympäri.

On arkipäivä, ja kauppakeskus vilisee, ja Märta on tullut hakemaan jotain typeriä ehkäisypillereitä reseptillä. Se ei haluaisi mitään muuta kuin ottaa ja juosta takaisin parkkihalliin, koska Michaelin loskakeleistä rusehtuneeseen autoon nojailukin kuulostaa tällä hetkellä paremmalta kuin tuon pariskunnan kohtaaminen.

Märta leikittelee päässään eri skenaarioita.

Ai, hei, Märta, mitä sinä täällä teet? tyttö imitoi päässään Rasmuksen vilpitöntä tervehdystä, Josefinan epämääräistä ilmettä kun se ei osaisi päättää hymyilisikö vai ottaisiko ja lähtisi. Joka tapauksessa, jokaisessa Märtan mielikuvista, Josefina kietoo kätensä Rasmuksen käden ympärille ja Rasmuksen sormet sulkeutuvat. Tyttö nappaa ajattelematta hyllyltä koiran suolistoa tukevien kapseleiden pakkauksen ja esittää lukevansa sen takapuolta samalla kun näytös sinisten hiusten alla, tytön mielessä, huipentuu.

Tulin hakemaan ehkäisypillereitäni, ovat loppu, Märta sanoisi, ihan pokalla. Sitä ei hävettäisi, ei sitten yhtään, olisihan tuollainen julistus sentään jonkin sortin vihje siitä, että Märta Merenheimolla(kin) saattaisi olla jotain vipinää jonkun kanssa.

Tai sitten ihan vaan jumalattomat kuukautiskivut. Mutta sitä viaton pariskunta ei tietäisi. Rasmus ehkä punehtuisi ja Josefina varmasti punehtuisi. Hetkellinen vallan tunne jopa utuisissa mielikuvissa saa Märtan hymyilemään itsekseen.

Kun se katsoo taas ylös, Josefina ja Rasmus ovat jo kassalla. Rasmuksella on kädessään iso huonekaluliikkeen kassi, ja Josefinan sympaattisesta kangaskassista pilkottaa purjo.

Märta ei saa nieltyä hapanta makua suustaan.

Tästä ne varmaan menisivät yhteisen kodin kautta tallille. Ehkä Auburniin, jossa Josefina harjaisi jotain Rasmuksen ratsastettavista sen kanssa, ja ne katselisivat toisiaan rakastavaisesti hevosen selän yli. Onhan ne molemmat niin pitkiäkin, että ylettyisivät. Märta kun ei ylettynyt katsomaan edes Minan säkää.

Sinihius livahtaa hyllyjen välistä kohti vuoronumeroaparaattia, katse Kallan varmasti imelimmästä pariskunnasta ikinä lähtemättä. Ehkä siksi se törmääkin suureen massaan, kuin liikkumattomaan vuoreen. Kovaääninen umph karkaa tytön huulilta spontaanisti.

“Oho, sori”, vuori sanoo, murre jostain muualta kuin Murronmaalta, ja Märta saa revittyä katseensa irti Josefina Rosengårdista, joka jostain syystä on kääntynyt sittenkin takaisin liikkeeseen vaikka oli ollut juuri lähdössä, ja yhtäkkiä se löytää itsensä tuijottamasta suoraan tuttuihin silmiin. Ja mikä ilahdus: vuoren ilme kirkastuu - ei paljoa, mutta tarpeeksi, että Märta huomaa eron — kun se tunnistaa sinihiuksisen uhrinsa.

“Marttahan sä olit”, se sanoo.

Märtan kasvoille leviävä hymy on lähellä vilpitöntä. “Joo.”

Eliel Korpi seisoo apteekin vuoronumerokoneen edessä, pää alaspäin kallellaan koska se on niin paljon Märta Merenheimoa pidempi. Sillä on olallaan urheilulaukku ja päällään joku jääkiekkojoukkueen huppari, eikä Märta ole ihan varma Minnesodan sijainnista Yhdysvaltojen kartalla, mutta ainakin se osaa sijoittaa sen rapakon tuolle puolen.

“Ota sä tää, mulla ei oo kiirus”, poika (mies? Märta ei ole varma) sanoo ja ojentaa vuoronumeroaan Märtalle. Vastoin kaikkia vaistojaan Märta nostaa kätensä itsensä ja lapun väliin, ja pian kone jo sylkee tytölle oman numeronsa.

“Ei, ei mullakaan ole kiire”, se toteaa, kiireisesti kuitenkin, heilauttaen omaa lappuaan ilmassa. “Nämä on kuitenkin peräkkäiset. Varmaan päästään yhtä aikaa. Eri tiskeille.” Hengenveto. “Michael on Stadiumissa. Se lupasi tulla tähän sitten.”

Märtan katse ajautuu apteekin sisäänkäynnille. Se ei näe Michaelia, muttei myöskään jälkeäkään Josefina Rosengårdista tai Rasmus Alsilasta.

“Se heittää mut tallille tästä”, Märta vielä sanoo, aivan kuin edellinen sanaoksennus ei olisi jo ollut tarpeeksi. Se tunsi olonsa vähän kiusalliseksi, seisten yhä siinä mihin äkillinen yhteentörmäys oli sen asettanut.

“Tallille? Siis heppatallille?” Eliel kysyy ja kuin tytön ajatukset lukien, peruuttaa vapaille odotustuoleille. Se istuu alas, mutta sen katse ei ikinä jätä Märtaa, ja kun se nyökkää vapaata tuolia vieressään, Märta purjehtii siihen vaivatta.

Se istuu sievästi, niin pienenä kuin vain osaa olla, jalat ristissä ja kädet sylissä. Valotaululla hehkuvat numerot 057 ja 059. Märta katsoo lappua kädessään. 063.

“Juu. Se on Kallan puolella.”
“Aijaa, onko sulla oma hevonen?”
“Ei, ei, se on sellainen hieno kisahevonen. Sen nimi on Mina, tai siis sitä sanotaan Minaksi, sillä on hienompi koko nimi, ja se on sellainen, no Michael sanoo kahvikerman väriseksi, mutta oikeasti se on sellainen, hmm, kinuskinen? Ehkä? Sellainen kaunis.”

Märta vaikenee yhtäkkiä ja sen poskia alkaa uhkaavasti kuumottaa. Mutta, kun se vilkaisee vieressään istuvaa Elieliä, se näkee vain hymyn. Ei sellaista huvittunutta, että se haluaisi nauraa Märtalle, tai pitää Märtaa pilkkanaan. Ei, Elielin hymy on lämmin, ja tyttö sipaisee sinisiä hiuksiaan korvansa taakse ennen kuin jatkaa.

“Se on myös kamalan lempeä. Ja herkkä, vaikka se välillä esittääkin muuta. Ja se liikkuu upeasti! Oltiin just Saksassa isoissa kilpailuissa. Tai siis mä oon siis sen hoitaja vain, en mä ratsasta. Pidän huolta vaan.”
“Hyvä huoltaja on ehkä tärkein osa tiimiä, tai lätkässä ainakin on”

Märta huomaa toisen suunpielensä kohoavan luvatta.

“Eikö Michaelillakin ole jotain heppajuttuja? Näin se Facebookista.”
“Se on satulaseppä. Ja kengittäjä. Ei kyllä kengitä kamalasti enää.”
“Noi termit sanoo mulle aika vähän, mutta se ei siis ratsasta ite?”
“Eeei, mutta on se joskus kun se oli Pihlan kanssa. Sitten ne erosi.”

Eliel nyökkää ja vetää urheilukassia jaloillaan enemmän penkin alle kun vanha rouva rollaattoreineen kulkee ohi. Se seuraa kumarassa kulkevaa mummelia hetken katseellaan ja laskee sen sitten Märtaan.

“Onko noi heppajutut niiko sun työ myös?” poika (mies?) kysyy ja antaa pitkien jalkojensa valua taas kulkuväylälle. Märta pudistaa päätään. Se ei ole ihan varma, mitä se kertoisi Elielille. Eikä se ole ihan varma siitäkään, puhuuko Eliel Märtalle vain välttääkseen kiusallisen hiljaisuuden.

Michaelia ei näy vieläkään.

“Muutitko oikeasti tänne pelaamaan jääkiekkoa Muksissa?”

Eliel virnistää Märtan kysymykselle, valkeat hampaat vilahtaen, ja sen huulilta karkaa raaka naurahdus. Sitten sekin pudistaa päätään, haroo käden huolitellun huolettomalta näyttävän tukkansa läpi.

“En, opiskelen tossa yliopistolla.”
“Ai. Aika harva tulee tänne opiskelemaan kun Helsinki on kuitenkin niin lähellä.”
“Niinno, toiset haluaa Helsinkiin ja toiset pois sieltä.”

Vaikka pojan (miehen?) ilme ei vakavoitunut, Märta on kuulevinaan sanoilla enemmän painoa kuin mitä Eliel niille antaa.

“Ootko sä Helsingistä?”
“Joo. Pelasin kans Granin joukkueessa siellä.”

Märta ei tiedä mikä on Grani, joten se ei sano mitään, nyökkää vain.

“Mitä sä opiskelet?”
“Oon lääkiksessä.”
“Oho. Eli susta tulee lääkäri?”
“Toivottavasti.”

Parivaljakon numerot kilahtavat taululle melkein peräkkäin. Eliel nousee ylös ensimmäisenä, vetää urheilukassin takaisin olalleen ja vilkaisee Märtaa vielä olkansa yli. Se jopa nostaa kättään nopeaan tervehdykseen ja käskee kertoa terveisiä myös Michaelille. Veljen nimi taipuu sen suussa karkeasti ja kovaa, mutta Märta nyökkää silti.

Martta ja Maikhöl, se huomaa ajattelevansa kun istuutuu proviisorin eteen henkilökorttiaan ojentaen, mutta olkoot. Se ei moikkaa oman tiskinsä takana yhä istuvaa Elieliä kun poistuu apteekista kassan kautta, suoraan kohti Stadiumia. Sieltä se löytää veljensä, yhä sopivia lenkkareita valikoimasta.

“Miten sulla on mennyt siellä Auburnissa? Nythän on jo yli vuosi mennyt. Ja isä kertoi, että sulla oli ollut joku kaveri tallilta käymässäkin.”

Michaelin kysymys on yllättävä. Märtan onneksi veli puhuu enemmän lenkkareille, joita solmii parhaillaan jalkoihinsa, eikä se näe siskoaan jäystämässä kipeästi alahuultaan. Lenkkarit on varmasti ainakin viidennet, joita Michael sovittaa, ja se vaikuttaa olevan enemmän kiinnostunut niistä kuin edellisistä pareista tai Märtasta.

“Ei käynyt”, Märta sanoo ja istuu sovituspenkille veljeään vastapäätä. Michaelin siniset silmät — pehmeät ja tummat, melkein violetit, toisin kuin Märtan kovat ja kylmät — ovat yhtäkkiä tarkkaavaiset ja tutkivat kun mies katsoo siskonsa kasvoja. Se näyttää melkein laskelmoivalta, mutta Märta ei väistä. Se katsoo takaisin, tuijottaa silmiään räpäyttämättä, ja se on kuin haaste: uskallakin avata tämä helvetin… matopurkki.

Mutta Michael on Michael, ja se avaa matopurkin jos toisenkin. “Ei, kyllä isä muisti. Valitti, että sulta jäi lumityöt kesken kun olit ystävän kanssa.”

“Itse se kutsui meidät sisään”, Märta sihahtaa, ja siinä samassa lysähtää lenkkarihyllyä vasten turhautuneesti puuskahtaen. Michael nousee ylös ja mallailee harmaita kenkiä pienen lattiapeilin edessä. Märtaa ärsyttää, ja se on siirtynyt heti tiuskimiseen: “Mitä sitten jos kävi? Pitääkö mun selvittää sulle mun menemiset vai?”

“Ei tietenkään. Kunhan keskustelen.”
“En mä halua keskustella sun kanssa.”
“Haluat kuitenkin. Kuka se oli?”
“Ei kukaan.”
“Alsila?”
“No ei!”

Märta puhuu niin hampaiden välistään, että joku ohikulkija saattaisi jopa kuulla niiden kirskuvan toisiaan vasten. Michael nostaa kätensä lantiolleen, tavalla, joka muistuttaa Märtaa etäisesti äidistä, ja kallistaa päätään.

“Ei todellakaa ollut Rasmus. Päinvastoin. Se Josefina.”
“Rosengårdin likka? Tekö ootte ystäviä?”

Epäusko Michaelin äänessä sivaltaa. Märta huomaa nousevansa seisomaan ja avaavansa suunsa ennen kuin se ehtii estellä itseään: “Sekö olisi niin helvetin vaikea uskoa? Että mulla olisi ystävä, häh? Sitäkö sä yrität sanoa?”

Sitten se muistaa Josefinan huvilan keittiössä. Pitkän ja kauniin Josefinan, joka oli näyttänyt niin pieneltä ja huomaamattomalta kuin oli osannut, ja silti loistanut Merenheimojen vanhassa keittiössä kuin timantti lantakasassa. Epämukavaksi olonsa ehkä tunteva timantti, kyllä, mutta timantti silti.

Ihan varmasti sä et tahdo olla mun ystävä, Josefina oli sanonut ja sanat olivat melkein hukkuneet ikkunasta käyvän tuulenvireen alle. Märta ei ollut osannut tehdä muuta kuin vain tuijottaa, ja sen silmät olivat seilanneet Josefinan silmien välillä, ja sitä oli puristanut sisältä: ensin vatsanpohjaa, sitten keuhkoja, rintaa, ja lopulta se oli kutitellut kurkkua.

Sitten Märta oli heittänyt Josefinan vesilasin pitkin huvilan lankkulattioita. Vanha McDonald’s-lasi oli särkynyt sirpaleiksi kuin hidastettuna, ja Märta oli joutunut puristamaan keittiösaarekkeen reunaa valkoisin sormin, ja jos joku olisi väittänyt, että se oli säikähtänyt itseään, se olisi kieltänyt sen hautaansa asti.

Kyyneleet olivat poltelleet sen silmissä, kelluvina altaina alaluomen varassa, kuin tsunami odottamassa vyöryään rantaan, valmis tuhoamaan kaiken tieltään. Sä et ikinä olisi mun ystävä, Märta oli kuiskannut, ja sitten naurahtanut perään vaikkei sitä ollut naurattanut yhtään. Kyyneleetkään eivät olleet suostuneet tipahtamaan, ja Josefina Märtan silmissä oli vain sumentunut ja sumentunut ja sumentunut, ja niin paljon kuin Märta ei olisikaan halunnut itkeä Josefina Rosengårdin edessä, se ei ollut suostunut hellittämään katsekontaktia.

Eikä se sitten ollutkaan itkenyt, mutta Josefina oli.

“En tietenkään. Mutta jos sä vaan, hm, avaisit itseäsi muille, sulla olisi enemmän ystäviä. Auburnissahan se olisi helppoa, teillä kaikilla on yhteinen intohimo. Ja etkö sä sen uuden tallimestarin kanssa kaveeraa, näin teidät telkkarissa jännittämässä jotain auburnlaisen suoritusta siellä Saksassa.”

Märta tuntee samat altaat silmissään kun se tuijottaa Niken logoa Michaelin lenkkareissa.

“Enkä mä ole yllättynyt siitä, että te olette Josefinan kanssa ystäviä. Tehän olette kuulemma vähän samanlaisiakin. Taidan ottaa nämä. Ehkä toisessa värissä, kyllä”, Michael pohtii ääneen, mutta Märta ei kuule.
kirjoittaja Märta M.
lähetetty 21.02.20 23:25
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Minan päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 3282

Torilla tavataan

15.06.2019 - Murronmaan torilla
Mukaan @Metti S.

Tylsää. Tosi tylsää...  Toki olisinhan mä voinut Auburniin lähteä, mutta kun laiskottikin. Ja saattoi olla vähän krapulakin.
Siispä torille katselemaan, mikä meininki siellä oli. Lehtimainoksen mukaan tänä viikonloppuna siellä olisi joku kesäinen toritapahtuma myyntikojuineen ja live-esiintyjineen.

Ihmispaljoudessa hiippaileminen ei ollut ehkä tässä helteessä ja pienessä kohmelossa kovin hyvä idea, mutta siellä mä silti tallustelin tutkaillen myyntikojujen tavaroita ennen kuin bongasin kioskin tapaisen telttakyhäelmän.
Kurkkua kuivasi, joten ostin siitä sitten itselleni pullon kylmää Jaffaa ja jäätelötötterön, jonka jälkeen parkkeerasin itseni yhden pöydän ääreen huilaamaan.

Pitäisköhän tämän jälkeen lähteä vaikka jonnekin terassille istumaan? Lähtis krapulakin, kun saisi vähän loiventavaa... Taisi olla vielä vähän liian aikaista sellaiseen. En mä niin puli kuitenkaan ollut, että heti kapakan auettua olisin tiskillä tilaamassa kaljaa.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 16.06.19 13:29
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Torilla tavataan
Vastaukset: 18
Luettu: 319

Asiakas on aina oikeassa?

27.05.2019
Mukana @Ginevra V.
#murronmaa

Muut olivat jo lähteneet työpäivän päääteeksi koteihin ja oli mun vuoro huolehtia paikat kuntoon ja ovet lukkoon. Mieluusti olisin kyllä lähtenyt jo ensimmäisten joukossa pois täältä, mutta niinpä vain Esko oli onnistunut luistamaan "vastuutehtävistään" ja karannut paikalta ennen kuin olin ehtinyt kieltääkään.
Saakelin lusmu.

Viimeistä mainoskylttiä sisälle raahatessani korjaamon pihalle kaarsi auto ja toivoin todella, että se olis vain kääntymässä siinä. Virallista aukioloaikaa oli viisi minuuttia jäljellä, mutten olisi siltikään jaksanut enää yhtään Herra Asiakaspalvelijaa leikkiä. Oli sitten kyse jostain öljypurkin myymisestä tai rengaspaineiden tarkistamisesta.

Mutta ei. Sieltähän se (tutun näköinen) kuski hyppäsi autosta ulos tummansinisestä Volkswagen Passatista ulos ja kiirehti minua kohti.
Perhana. En kyllä kehtaisi juosta ovesta sisään ja lyödä ovia lukkoon toisen naaman edestä. En, vaikka olikin ollut kunnon HaistaPaska-maanantai.

"Noh?" kysäisin, kun tämä Auburnista tuttu tyyppi oli päässyt luokseni. Nimeä en kyllä saanut millään päähäni, vaikka naisen olinkin nähnyt niin cocktail-jatkoilla kuin tallilla muutenkin.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 25.05.19 19:09
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Asiakas on aina oikeassa?
Vastaukset: 22
Luettu: 273

Asiahan ei minulle kuulu, mutta...

24.04.2019 Murronmaan keskustassa tai jossain sillä suunnilla #murronmaa
@Heidi N. ja Ritva Aro , suljettu
#ritvaaro

Ritvalla oli tylsää. Hän oli katsonut kaikki vanhat rästiin jääneet tv-ohjelmat erilaisten suoratoistopalveluiden kautta ja aloitellut uusiakin Jessen Netflixin avulla.
Hänen poikansa oli lähtenyt varhain sunnuntaiaamuna Lagosiin tyttöystävänsä kanssa ja Ritva oli jäänyt vahtimaan kolmea kissaa, joista ei pahemmin seuraa ollut. Pääasiassa kissat vain nukkuivat ja havahtuivat hereille, kun oli nälkä tai oli asiaa hiekkalaatikolle.

Ajatus tulevasta lapsenlapsesta kutkutti kovasti, vaikka ei hänkään ollut ihan tällaista kuvioo ollut ajatellutkaan, kun oli haaveillut omasta mummoteltavasta.
Mieleen muistui lauantai-iltana Heidin luona käyty keskustelu siitä, että hän ja hänen lapsenlasta odottava nainen lähtisivät etsimään Jessellekin vauvatarvikkeita. Sen ajatuksen siivittämänä Ritva hyppäsi autoon, jonka Jesse oli jättänyt äitinsä käytettäväksi ja suuntasi kohti Heidin kotitaloa.

Hän saattoi jo kuulla poikansa motkotukset siitä, kuinka olisi ollut suotavaa ensin soittaa Heidille, mutta eihän Ritvalla ollut edes Heidin puhelinnumeroa. Pelkkä osoite.
Sitä paitsi, Heidi ei ehtisi miettimään kymmentä erilaista tekosyytä, miksei voinut tulevan mummon kanssa lähteä Murronmaalle shoppailemaan mikäli Ritva ilmestyisi tämän oven taakse. Siis jos Heidi edes olisi kotona. Jos ei olisi, Ritva lähtisi yksin kiertelemään lastentarvikeliikkeitä.

Heidi oli kuitenkin kotona ja oli lähtenyt Ritvan mukaan Murronmaalle. Ihan niin kuin Aro olisi kieltävää vastausta hyväksynytkään...
"Saat neuvoa minulle, missä mitäkin liikkeitä on", Ritva ilmoitti, kun kaupunki lähestyi. Jessen autolla oli omituista ajaa, koska naisella ei ollut omaa eikä hän edes muistanut, milloin oli viimeksi auton ratissa ollut. Mutta kun sen ajamisen kerran oppi, niin sen kyllä osasi myöhemminkin.

Nainen vilkaisi Heidiä. Tässähän sitä samalla tutustuisi paremmin. Ja ehkä saisi tyydytettyä tiedonjanoakin, jota kyllä riitti...
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 23.04.19 22:34
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Asiahan ei minulle kuulu, mutta...
Vastaukset: 34
Luettu: 407

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Murronmaalla 19.4.2019

Eihän se ollut viikonlopun valmennusten kannalta järkevää lähteä Murronmaan yöhön, mutta sieltä Lauri itsensä löysi. Se oli oikeastaan Tonin syy, sillä Laurin pitkäaikainen, hevospiireihin kuulumaton ystävä oli soittanut täysin yllättäen ja tullut parin tunnin varotusajalla hakemaan Laurin mukaansa. Toni oli tullut pääsiäiseksi kotiseudulleen ja miehen vanhempien mökki sijaitsi Murronmaalla ja kun mies oli tarvinnut ryyppyseuraa, oli valinta ollut helppo ja kohdistunut orijokelaiseen Lauriin.

“Mun täytyy ratsastaa huomenna”, Lauri totesi kulmiaan kohotellen, kun Toni roudasi pöytään puhuttujen kaljojen lisäksi muutamat shotit. Toni tuhahti naureskellen, eikä Laurilla ollut sananvaltaa tilanteessa, jossa kymmenen vuoden ystävyys iskettiin panokseksi teräville.
“Hevoset on huomisen murhe”, Toni totesi laskettuaan ensimmäisen shottilasin takaisin pöydälle. Miehen puhe hiljeni hetkeksi, kun mies kierrätti katsettaan pitkäperjantain ruuhkauttamassa baarissa ja nyökkäsi parin daamin suuntaan.
“Ensi yönä voit murehtia jostain ihan muusta”, Toni jatkoi ja kohotti olutlasiaan. Lauri pudisteli päätään, mutta tunsi kyllä Tonin silmäilyn tartuttamat katseet ihossaan.

Kului tunteja ja turhan monta kaljaa. Lauri tuijotti yökerhon leimaa, joka koristi kämmentä niin, ettei keltään jäisi varmasti epäselväksi, missä kenttäratsastaja-valmentaja Merikanto oli pitkäperjantaitaan venyttänyt.
“Millä pääsen kotiin?” Lauri tajusi ähkäistä, kun Toni luovi päättäväisesti kohti yökerhon pitkää baaritiskiä.
“Älä mene kotiin”, Toni virnisti. Oli sekin paraskin puhuja, kun oli kihlautunut viitisen vuotta sitten eikä kukkoilusta huolimatta katsoisi yhtäkään naista sillä silmällä.
“Pakko”, Lauri puuskahti huvittumatta Tonin vanhasta virrestä, joka alkoi menettää tehoaan. “Aikainen herätys.”

Toni naurahti paskaisesti, mutisi baarimikolle tilauksen ja kääntyi takaisin Laurin puoleen.
“Älä nyt hyvä mies huoli, on mulla kuski”, Toni sammalsi ja taputti Laurin selkää. Merikanto nyökkäsi tiskiin nojaten ja huomasi, että parin ihmisen päässä tiskillä seisoi sama naisporukka, jonka he olivat nähneet edellisessäkin paikassa. Porukan tummahiuksisin hymyili huomatessaan Laurin katseen eikä jäänyt millään muotoa epäselväksi, etteikö se hymy olisi ollut osoitettu nimenomaan Laurille.

“Mene juttelemaan”, Tonin ääni rohkaisi heti, aivan kuin mieheen olisi ollut sisäänasennettuna tutka Laurin naiskohtaamisia varten. Laurin katse käväisi Tonin kasvoissa, mutta ystävän tyytyväinen ilme ja uhkaava korkojen kopina kertoi, että tilanteesta oli jo vähän myöhäistä perääntyä.

“Hei”, Lauri hymähti käännettyään katseensa brunetteen, joka seisoi huomattavasti lähempänä kuin äsken. Mies tiedosti veressään kohisevan alkoholin määrän ja laittoi keskustelunavauksen kokonaan sen piikkiin. Lauri ei oikeastaan ollut edes varma, milloin oli tehnyt niin täydellisen käännöksen baari-iltojensa suhteen.

Tai no oikeastaan tiesi, vähän liiankin hyvin: Karon ja Saksaan lähdön jälkeen naisten seura oli pitkään ollut vain laastari, jonka jälkeen niitä ei tarvinnut pyörittää samaan malliin kuin opiskeluaikoina.

“Hei”, brunette vastasi ja pyyhkäisi kiharan hiussuortuvan kasvojensa edestä. Naisen tummat silmät mittailivat häikäilettömästi uuden tuttavuuden kehoa.
“Kestipä sulla kauan päästä tänne saakka.”
Laurin kulmat kohosivat vähän yllättyneisyydestä, vaikka brunetesta huokuva itsevarmuus ei ollut siinä hetkessä millään tavalla huono juttu.
“No joo”, Lauri naurahti pakottaen itsensä rentoutumaan.
“Henrietta”, nainen esittäytyi ja ojensi kätensä Lauria kohden, pitäen katseensa toisen silmissä, pieni hymynkaare silmäkulmassaan.
“Lauri”, mies vastasi tarttuen Henrietan käteen, jonka koskettaminen sai Laurin ajatukset solmuun - mitä mies olikaan miettinyt tuulettumisesta?

“Oletko paikallisia vai vain pääsiäisen vietossa?” Lauri tiedusteli brunetelta katse tämän drinkissä. Mies huomasi baarimikon lähestyvän ja viittoi tätä ottamaan tilauksensa.
“Yksi olut ja yksi.. Tuollainen?” Lauri sanoi ja vilkaisi Henriettaa kysyvästi nyökättyään naisen drinkin suuntaan.
“Ystävän luona kylässä”, Henrietta vastasi hymyillen ja seurasi hetken baarimikon työskentelyä oman cocktailinsa parissa. “Entä sinä?”
“En minä täältä ole kotoisin, mutta asun nykyään aika lähellä”, Lauri vastasi jo vapautuneemmin hymyillen. Miestä päätä lyhyempi brunette oli kaunis, joten Laurilla ei ollut valittamista siitäkään huolimatta, että tunsi Tonin katseen porautuneen niskaansa.

Laurin tilaamat juomat jouduttivat keskustelua, joka lähti liikkeelle yllättävän kevyesti. Henrietan kaveriporukka kävi houkuttelemassa naista tanssilattialle, mutta tämä kieltäytyi ovela hymy huulillaan. Toni sen sijaan pysyi kohteliaan välimatkan päässä jutellen tylsyyksissään muiden tiskillä norkoilevien kanssa.
“Olisit sinä voinut mennä tanssimaan”, Lauri totesi suupieli nykäisten. Jo pelkkä Henrietan katsominen siinä hyvää vauhtia kasvavassa sievässä virnistytti, eivätkä Tonin aiemmat puheet kuulostaneet enää yhtään niin absurdeilta - kyllähän Lauri tiesi, miten tästä hypoteettisesti edettäisiin.
“Mulla on tässä parempaakin tekemistä”, Henrietta vastasi ja laski kätensä höyhenenkevyesti Laurin käsivarrelle.
“Asutko sä kaukanakin?” naisen kysymys oli suora ja niin oli katsekin, joka oli terävä jopa alkoholin vaikutuksen alaisena. Henrietan pitkät ripset eivät ainakaan vähentäneet katseen vaikutusta.
“Mitähän valehtelisin”, Lauri virnisti. “Onko kolmisenkymmentä kilometriä omalla kuskilla liikaa?”
Miehen virne ja Henrietan silmiin jumiutunut katse ei jättänyt paljoa tulkinnanvaraa, mutta se oli tarkoituskin.

Maailmankaikkeus tuntui kerrankin puoltavan asiaa, sillä Henrietta livautti yöpyvänsä kauempana Murronmaasta, nimenomaan Orijoen suunnalla. Toni ei vastustellut, kun Lauri antoi Henrietan liimaantua kainaloonsa ja suunnata ulos odottamaan autoa, jonka kuskin Toni oli hälyttänyt paikalle lyhyellä varoitusajalla. Pikkumustaan pukeutunut daami oli juuri se tuulettuminen, jota Lauri oli tietämättään kaivannut.

Avaimet putosivat eteisen sivupöydälle. Lauri potki kengät jaloistaan ja astui lähemmäs Henriettaa saaden tämän peruuttamaan samassa tahdissa, jossa mies naista lähestyi. Seinän pysäyttäessä bruneten Laurille tarjoutui ensimmäinen mahdollisuus sipaista Henrietan pitkät hiukset sivuun ja kallistaa naisen päätä sen verran, että pystyi painamaan määrätietoisen suudelman tämän huulille.

kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 16.04.19 18:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 58
Luettu: 2242

Tungettelua

Lauantaina 24.11. klo 15-
#murronmaa

Oli kulunut jo tunti siitä, kun olin sulkenut yliopiston ovet takanani ja ajanut auton Murronmaan keskustaan. Tyhjää ruutua oli saanut etsiä jokusen tovin, mutten ollut jaksanut ärsyyntyä siitä. Minulla ei ollut tänään kiire minnekään.

Olin kierrellyt keskustaa jalkaisin, vailla sen kummempaa päämäärää. Lyhytvartiset biker bootsit alkoivat tuntua ärsyttävän lonksuvilta ja loppusyksyn pureva tuuli tunkeutui sitkeästi villakangastakista lävitse. Vatsassakin alkoi kurnia, sillä lounasaika oli hujahtanut ohitse.

Oli varmaan jokin merkki, että juuri silloin hoksasin seisovani Murronmaan trendikkäimmäksi mainostetun ravintolan edessä. Ravintola Kulmasta sai kuulemani mukaan erinomaisia salaatteja, vegeruokaa sekä kalaa. Kevyt ja terveellinen tuntui olevan kovin in.

Itse asiassa niin in, että tarjoilija kantoi juuri eteeni kyltin, jossa pyydettiin odottamaan pöytiinohjausta.
"Hei, oliko sinulla varaus?" pirteä, ponnaripäinen naistarjoilija kysyi.
"Ei valitettavasti ole", myönsin pettyneenä.
"Meillä ei ole tänään enää vapaita pöytiä, viimeiset täyttyivät juuri, mutta ensi viikolle voi tehdä varauksen", tarjoilija pahoitteli.

Hymyilin tarjoilijalle alakuloisesti ja pudistelin jo päätäni, kun tunnistin ikkunapöydän ääressä ruokalistaa silmäilevän hahmon.
"Ahaa! Ystäväni onkin tuolla", sanoin ja astelin päättäväisesti tarjoilijan ohitse.

Seurani ei välttämättä ollut kaivattua, mutta sattuma tuntui liian sopivalta ohitettavaksi.
"Hei. Saanko liittyä seuraan vai odotatko jotakuta?"
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 24.11.18 14:11
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Tungettelua
Vastaukset: 12
Luettu: 275

Shoppailuinto

10.8.2018, Kalla / mukaan @Ellie von B., avoin

Suihkun jälkeen kuivasin hiukseni föönillä ja jätin ne auki kevyille laineille. Sipaisin kevyet meikit naamaani ja laitoin mustan housupuvun päälleni. Kengiksi valitsin 15cm mustat korkokengät, joissa oli ihanat punaiset pohjat.

Kävelin Kallan keskustaan kotoa, Ellie oli ehdottanut shoppailureissua tälle päivälle ja olin ilahtunut ehdotuksesta. Tekstasin naiselle olevani keskustassa viidessä minuutissa, onneks abuela asui niin lähellä eikä tarvinnut etsiä parkkipaikkaa.

Pysähdyin torin kulmalle ja laitoin vielä Ellielle tiedon sijainnistani, sillä naista ei vielä näkynyt. Laitoin samalla Thomakselle viestiä, että voisin tulla miehen luokse yöksi tänään.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 10.08.18 19:46
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Shoppailuinto
Vastaukset: 19
Luettu: 341

Pelkkää minigolfia

03.08.2018 -- Murronmaa -- Mukana @Rasmus A. -- #jusmus #murronmaa
Alexander oli vihdoin ymmärtänyt lähteä ja mä olin jäänyt yksin pieneen asuntooni, ja vaikka se ensin oli ollut huojentavaa, sitten oli alkanut tuntua vähän tylsältä. Töitä, lomaileva Granni, tyhjä asunto, Kanadan jälkeinen alakulo. Tiedättekö, sellainen hauskuusdarra. Tai jännitysdarra.

Joten ei muuta kuin uutta jännitystä elämään. Laitoin Rasmukselle viestiä, pilasin yöuneni pariksi yöksi ja lähdin sitten perjantaina töiden, suihkun ja kevyen, väsymyksen jälkiä siloittelevan ehostuksen jälkeen ajamaan Murronmaahan. Siellä me tavattiin, sillä Rasmus oli siellä töissä ja siellä oli tarjolla muutakin kuin monacolaista salamipitsaa. Pidin lupaukseni, vaikkakaan en pitsan muodossa, mutta tarjosin kuitenkin tämänkertaisen ruokailun.

Meillä oli aika mukavaa. Mä en ollut niin paniikissa kuin olisin kuvitellut. Kun me poistuttiin ravintolasta, me kuljeksittiin vähän tavallista hitaammin, kai koska kumpikaan ei oikeastaan halunnut mennä vielä kotiin. Ehkä siitä samasta syystä mä kiinnitin huomioni puiston vieressä minigolffaaviin ihmisiin.
"Näyttää kivalta", arvelin katsellessani hymyileviä ja hyväntuulisia ihmisiä.
"Pitäiskö kokeilla", Rasmus tuumasi, vähän sillä tavalla puolivillaisesti, että ihan kuin sillä ei olisi niin väliä, mutta tavallaan vähän oli kuitenkin. Se näyttikin pintapuolisesti huolettomalta, mutta vähän odottavainen takavire siinä kaikessa kuitenkin oli.
"No mennään!" rohkenin tarttua tarjoukseen ja naurahdin. "Toivottavasti sä olet sitten hyvä voittaja. Mä olen pelannut minigolfia kerran elämässäni, ja olin ehkä kymmenen."

Tein itsestäni kirjurin ja kirjasin pienellä käsialallani Rasmuksen nimen ensimmäiseen pelaajasarakkeeseen. Enpähän joutuisi olemaan eka, ajattelin ja totesin, että Jusu oli paljon mukavampi sulloa kapeaan nimisarakkeeseen kuin Josefina.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.08.18 17:28
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Pelkkää minigolfia
Vastaukset: 10
Luettu: 388

Oispa edes hissimusiikkia (off)

Murronmaan ostoskeskus. Keskiviikkona 10.01. Odotetaan @Rasmus A., ei avoin. #jusmus #murronmaa

Päässä surisi. Keskiviikkoni ratoksi olin hyödyntänyt bussiyhteyttä Kallan ja Murronmaan välillä ja tullut suuremmille apajille ostoksille. Olin tullut hakemaan kenkiä ja takkia, ja niiden etsiminen olikin osoittautunut pidemmäksi prosessiksi kuin luulinkaan. Tai ei se takki ollut ongelma, mutta ne kengät. Kauhistuttavan ystävällinen myyjä oli tarjonnut periksiantamattomasti apuaan, ja mua oli hirvittänyt, kun jouduin juoksuttamaan sitä etsimään itselleni sopivaa kokoa. Pikkiriikkiset jalkani ajoivat mut välillä lastenosastolle, mutta nyt en halunnut, ja reipas, iloinen ja lannistavan sievä työntekijä oli ottanut henkilökohtaiseksi haasteekseen löytää minulle sopivat ja miellyttävät kengät.

Lopulta hän oli ottanut asiakseen kiemurrella näyteikkunaan tarkistamaan trendikkäästi puetun mallinuken jaloissa olevien kenkien koon. Totta maar ne olivat mun kokoa. Myyjä taiteili kengät pois nukelta ja toi ne minulle. Sen jälkeen en kehdannut sanoa, etten pitänyt kenkien väristä, vaan ostin ne.
"Harmi, että teidän mallinukella ei nyt ole kenkiä", sanoin lähtiessäni ja ensin olin oikeasti pahoillani. Sitten kohtasin myyjän vinon katseen ja tunsin itseni typeräksi. Tietysti nukelle löytyisi toiset kengät puettavaksi, eihän koolla ollut sille niin väliä. Poistuin vähin äänin ja posket punaisina.

Oli helpottavaa, kun kaikki tarvittava oli löytynyt. Bussiaikataulu jätti pienen odotteluhetken, ja päätin hakea kahvia. Barista oli miltei päällekäyvän pirteä ja tykitti kamalasti kysymyksiä ja ehdotuksia, ja tietenkin jäädyin ja änkytin vain o-okei vähän kaikkeen. Olisin halunnut tavallista kahvia, mutta poistuin mausteisen ja siirappisen chai-jonkun kanssa. Vähän häkeltyneenä tuoksuttelin kanelin, inkiväärin, kahvin ja kuuman maidon sekoitusta. Toivottavasti pitäisin siitä. Pahvimuki oli kamalan suuri.

Ämpärinkokoinen kahvijuoma ja ostosnyssäkät käsissäni seisahduin hissitasanteelle, painoin nappulaa ja odotin. Olisipa ihanaa päästä perisuomalaisen hissirauhan turviin ja tietää, että olin matkalla kotiin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 09.01.18 11:24
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Oispa edes hissimusiikkia (off)
Vastaukset: 17
Luettu: 613

Mites tässä nyt näin kävi?

// @Isabella S. mukaan, ei avoin #murronmaa //

"Kiitoksia kivasta shoppailuhetkestä", totesin Isabellalle poistuessamme varusteliikkeestä ja tunkiessamme uusia tavaroita autojemme sisuksiin turvaan. "Mun on vaan nyt aivan pakko rientää kun minulla on tärkeä tapaaminen viereisessä kaupungissa."

Hyvästeltyäni Isben suuntasin Panameran keulan kohti Murronmaata. En ollut kehdannut mainita "tärkeästä tapaamisestani" enempää, sillä tiedossa oli treffit hienossa pienessä ravintolassa. En halunnut, että Silja olisi saanut tietää näistä mitään ja en voinut tietää jos naiset olisivat sattumoisin tavanneet tänä iltana ja asia olisi tullut puheeksi. Kukaan ei oikein tainnut tietää erostamme enkä halunnut viljellä sitä sanaa kovinkaan monelle. Harvoin Mikael Aarnisuota löytyi Tinderistä ja noh,  tietyllä tavalla sitä ei löytynyt nytkään.

Vartin ajamisen päästä parkkeerasin autoni vähän sivummalle ravintolasta ja pian astuinkin jo sisälle hämärään ravintolaan. Valaistus oli kivan tunnelmaista ja turhia valoja ei tosiaankaan ollut. Ravintola oli hienostunut, muttei niin hieno, että pöytävarausta olisi tarvinnut. Siispä siirryin istumaan erääseen kulmapöytään ja asetin takkini roikkumaan selkänojalle. Olimme sopineet tapaavamme Inkan kanssa vain kulmapöydässä ja olin aikataulusta kerrankin vähän ajoissa.
kirjoittaja Mikke A.
lähetetty 07.11.17 15:12
 
Etsi: Arkisto 2017
Aihe: Mites tässä nyt näin kävi?
Vastaukset: 16
Luettu: 424

Takaisin alkuun

Siirry: