Kellonaika on nyt 23.01.22 16:54

34 osumaa on löytynyt haulle 0

Yhtenä iltana | Rasmus A.



Adventtikalenteri 2021
Josefinan & Rasmuksen tie jouluun

Jouluspesiaali:
Jouluviikko, osa 2 (lue ensimmäinen osa)
23.-25. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Torstai: Joulukuusi
Aatonaattona on paljon tehtävää. Aamupäivällä Josefina ja Rasmus käyvät hakemassa joulukuusen, jonka Rasmus on jo muutamaa viikkoa aiemmin varannut kaupan pihassa päivystävältä kuusikauppiaalta. Harmillisesti kauppiaalla on varauslistasta huolimatta nopeat syövät hitaat -menettely, mitä kuusien valintaan tulee, ja ne muutamat kuuset jotka ovat päivää ennen joulua jäljellä, ovat perin mielenkiintoisen näköisiä - eivätkä välttämättä niin hyvällä tavalla.

“Menetteleekö tämä?” Rasmus kysyy tuskastuneena. Hän yrittää pöyhiä vinon, harvan ja omituisen harmaanvihreän kuusen oksia tuuheamman näköisiksi siinä oikeastaan onnistumatta. Kuusesta putoaa joka pyyhkäisyllä suunnilleen sata neulasta.

Josefina vaikuttaa epävarmalta. “Entäs tämä pieni? Se varmaan näyttää ihan kivalta, kun siihen saadaan valot ja koristeet.”

Josefina esittelee matalaa ja hieman toispuoleista kuusta ja kuulostaa reippaalta, mutta Rasmus arvaa, että hän on asioiden saamasta käänteestä taatusti harmissaan. Kuusi on tärkeä osa joulua.

“Voidaanhan me käydä varastamassa Merenheimojen mailta kuusi”, Rasmus ehdottaa puolitosissaan. Hän kohtaisi vaikka kokonaisen sukupuullisen Märtan sukulaisia, jos saisi sillä pelastettua tilanteen. Rasmushan se oli kuusimyyjän kanssa kaupat tehnyt.
Josefina naurahtaa vaisusti. “Ei nyt sentään. Otetaan tämä, kyllä se välttää.”
“Onko välttävä riittävän hyvä”, Rasmus epäilee.
Mutta Josefina nyökyttää tarmokkaasti päätään. “Hyvä se on. Otetaan tämä!”

Ja ihan hyvä kuusesta tosiaan tulee, kun he koristelevat sen ja pukevat sen ylle metritolkulla valonauhaa. Josefinan koristelutyyli on hillityn klassinen, ja kun Rasmus lopuksi seisoo kädet lanteilla katselemassa lopputulosta, hänkin toteaa kuusen tuovan taloon hyvää tunnelmaa.

“Yksi vielä”, Josefina huikkaan ja ojentaa Rasmukselle litteän rasian. Rasmus avaa sen, ja sisältä paljastuu Sokan siskoksilta muutama vuosi sitten saatu Lara-koriste.
“Hyvä kun muistit”, Rasmus sanoo ja ripustaa koristeen varovasti kuuseen. Hän valitsee vankan näköisen oksan, josta miniatyyri-Lara ei toivottavasti putoa maahan ja mene rikki. Samalla tavalla kuin oikea Lara on mennyt rikki, Rasmus ajattelee, mutta ei enää katkerasti.

Lara tulee tietenkin olemaan aina Rasmukselle erityisellä tavalla tärkeä, sillä tamma veti hänet viime hetkellä takaisin mukaansa hevosmaailmaan ja muistutti hänelle, mikä oikeastaan on tärkeää. Vaikka Rasmuksen unelmat kilpaurasta tamman kanssa romuttuivat aivan liian aikaisin, ei hänellä olisi Akua eikä Desiä, jos Laraa ei olisi.

Tuskin hänellä olisi Josefinakaan, jos Laraa ei olisi, Rasmus miettii kuusen valaistusta vielä viimeistelevää kihlattuaan vilkaistessaan. Niin kuin Rasmuksen elämän voi jakaa aikaan ennen Laraa ja aikaan Laran kanssa, voi sen jakaa myös aikaan ennen Josefinaa ja aikaan Josefinan kanssa. Jälkimmäisestä hän pitää paljon enemmän.

“Valmis!” Josefina ilmoittaa tyytyväisenä saatuaan vielä kuusentähden suoristettua. “Mitäs sanot?”
“Täydellinen”, Rasmus toteaa katse lähinnä Josefinassa ja kaappaa hänet syleilyyn. Sitten hän vilkaisee kuusta, ja vaikka he ovatkin tehneet parhaansa saatavilla olevalla materiaalilla, näkee Rasmus edelleen pieniä kehityskohteita.

“Mutta ensi kerralla hankitaan joku norjalainen kasvatuskuusi”, hän lisää, ja Josefina suostuu nauraen.

Perjantaiaamu: Joulutapaturma
"Anteeksi! Anteeksi! En mä tarkoittanut", Rasmus sanoo hätäännyksestä ja nolostuksesta kiireisenä. "Eihän sattunut?!"
"Auh! Sattui kyllä", Josefina vingahtaa käsi silmän edessä. "Mutta kyllä mä selviän!"
"Selviätkö varmasti? Onhan sulla vielä silmä tallella?" Rasmus huolehtii, ja lähistöltä kantautuu Stinan nauru.
"Jestas sentään! Kyllä huomaa, ettei piiskaleikit ole teidän vahvinta alaa!" tallityöntekijä räkättelee.

Rasmuksen mieliala sukeltaa nopeasti synkkyyteen, ja on kuin mies luimistaisi korviaan. Pitikö Purtsilan autiouden särkyä juuri sillä hetkellä, kun hän epäonnisen sattumuksen seurauksena vahingossa huitaisi tyttöystäväänsä kuusenhavulla naamaan? Nauti tässä rauhaisasta joulutunnelmasta idyllisessä tallimiljöössä, kun hävettää niin että kasvot ovat punaiset kuin pukin nuttu!

"Se oli vahinko", hän katsoo tarpeelliseksi selventää naisväelle.
"Tietysti oli", Josefinakin nyökyttelee ja on vihdoin rohjennut laskea käden silmäänsä peittämästä.
Hänen silmänsä on, onneksi, ehjä, vaikka vetistääkin vielä.
"Tietty", Stina tirskahtaa. "Eihän kukaan tahallaan. Naamaan."
"Mennäänkö jo viemään nämä perkeleen havut hevosille?" Rasmus tivaa halukkaana pääsemään pois Stinan välittömästä läheisyydestä.
"Mennään vain, niin ehditään sitten kotiin ja sun vanhempienkin luo ajallaan", Josefina sanoo sopuisasti, ja pariskunta poistuu parkkipaikalta tallin taakse viedäkseen hyvänkokoiset havuniput Kissen, Grannin ja Riesan ulkoiluryhmille.

"Anteeksi", Rasmus jupisee yhä vähän luimistelevaisena.
"Saat anteeksi", Josefina jo tirskahtaa. "Eihän tässä käynyt kuinkaan."
"Onneksi. Kuolisin muuten häpeään."
"Älä nyt sentään liioittele", Josefina komentaa ja rapsuttaa Kisseä, joka on tullut uteliaana heitä vastaan.

Granni puolestaan ei vaivaudu tulemaan rapsutteluetäisyydelle, vaan astelee havukasalle vasta, kun pariskunta on jo siirtymässä seuraavalle tarhalle. Riesan pihattotarhan luona Josefina naurahtaa.

"Olipahan ensimmäinen kerta, kun oon saanut joululahjaksi risuja", hän tuumaa viattomasti. "Liekö musta tullut sitten tuhma."
"En mä oikeasti tarkoittanut", Rasmus inttää kyvyttömänä laskemaan asiasta vielä (jos koskaan) leikkiä. "Ja voitaisko nyt lakata puhumasta siitä? Mun vanhempien luona et ainakaan sano, että mä löin sua tänään!"
"Hyvänen aika, en tietenkään sano!" Josefinakin kauhistuu. "Eihän tässä mistään sellaisesta ollut kyse. Harmiton vahinko ja hassu tilanne, ei sen kummempaa."
"Hah-hah-haa", Rasmus murahtaa vieläkin vähän synkeänä, mutta alkaa lientyä, kun Josefina pysäyttää hänet, halata rutistaa ja painautuu suukottamaan häntä niin, että heidän huppujensa karvareunukset näyttävät sulautuvan yhteen ja sulkevat koko muun maailman pois heidän omasta pienestä kuplastaan.

Perjantai-iltapäivä: Yllätyksiä lounaalla
Tallilta päästyään Josefina ja Rasmus suuntaavat Alsiloille joululounaalle. Josefinan silmä ei enää punoita, ja Rasmus toivoo, että asia ei toden totta tule esille ruokapöydässä. Sitä paitsi, Rasmus muistaa, on eräs toinen asia, joka todennäköisesti vie hänen vanhempiensa huomion.

“Mä en muuten muistanut kertoa porukoille”, Rasmus paljastaa kääntyessään vanhempiensa pihaan johtavalle tielle. “Kihlauksesta, siis. Että se nyt tulee yllätyksenä.”
“Muistanut?” Josefina kohottaa kulmakarvojaan, mutta ei voi olla hymyilemättä. Aivan kuin he olisivat käyneet vastaavanlaisen keskustelun ennenkin, jokunen vuosi sitten - silloin, kun Rasmus ei muistanut kertoa vanhemmilleen, että hän ja Josefina seurustelivat.

“No kun mä ajattelin, että parempi olla hiljaa, ettei asia jotenkin kiiri sun vanhempien korviin, siis ennen kuin sä haluat itse kertoa”, Rasmus selittää. “Kun äiti on semmoinen suupaltti. Ja sitten no, ei vain ole tullut puheeksi.”
“Mitäköhän ne sanovat?” Josefina pohtii, vaikka tosiasiassa ei usko Alsiloiden suhtautuvan asiaan ainakaan kovin huonosti. Hän ja Jaana ovat aina tulleet hyvin toimeen, ja Rasmuksen isällä tuskin on asiaan kovin kovaäänistä mielipidettä.
“Innostuvat tietysti”, Rasmus irvistää. “Äiti varmaan alkaa hössöttää jotain ja suunnitella häitä ensi juhannukseksi. Mutta ei anneta sen sekaantua liikaa.”

Jaana Alsila toden totta innostuu huomatessaan Josefinan kädessä sormuksen heidän jo istuttua joulupöytään. Hänellä kestää muutama sekunti laskea yhteen yksi plus yksi, mutta sitten hän henkäisee ja laskee ruokailuvälineensä takaisin pöydälle.
“Oletteko te menneet kihloihin?” Jaana kysyy korkealla äänellä. “Rasmus! Miksi et ole sanonut mitään?”
“Se oli salaisuus”, Rasmus hymyilee säyseästi. Äidilleen hänen ei tarvitsisi kertoa, että oli unohtanut koko asian.
“Upea sormus!” Jaana tarttuu Josefinan käteen. “Paljon onnea!”
“Kiitos”, Josefina sanoo hyvillään. “Se oli isoäitini.”
“Minä jo arvelinkin, että tuskin Rasmus on tuollaista osannut valita”, Jaana katsahtaa pöydän toisella puolella istuvaa poikaansa. “Enpä olisi uskonut, että saat aikaiseksi kosia!”

Siinäpä yksi tarina, jota Jaana Alsila ei koskaan saisi tietää, Rasmus miettii ja jatkaa hymyilyä. Jaana kyselee ummet ja lammet kosinnasta, häiden ajankohdasta ja jopa sijainnista, ja Josefina vastailee parhaansa mukaan vaikka joutuukin Jaanan pettymykseksi kertomaan, että häät eivät ole vielä kalenterissa.

Keskustelu lipuu jälkiruokaan mennessä muihin aiheisiin, ja nelikon siemailllessa kahvia on Jaana Alsilan vuoro tehdä paljastus. Se on Josefinan ja Rasmuksen uutista synkempi - Vivani on ultrattu uudelleen edellisviikolla, ja tamma ei ole tiineenä.

Asialla on kuitenkin hopeareunus.
“Saat siis Rasmus siitä ensi kaudelle kisahevosen”, Jaana huokaa. “Mutta vuodeksi vain.”
Rasmuksen ilme kirkastuu. Hän on omin käsin valinnut Vivanin äidilleen siitostammaksi ja on aina pitänyt mustasta, isosti liikkuvasta ja hyppäävästä hevosesta. “Vau! Täytyy alkaa miettiä sille treenisuunnitelmaa, sehän on nyt elänyt kuin pellossa Vivaron vieroituksen jälkeen… Onneksi Josefinalla on kokemusta Pikin ja Grannin osalta, niin voit auttaa mua. Mitenköhän pian sillä voisi jo hypätä? Pitäisikö se yrittää saada jonnekin maneesitallille talveksi?”

Jaana ei ole kiinnostunut Rasmuksen pohdinnoista. “Minä sen sijaan aion ostaa itselleni suomenhevosen”, hän ilmoittaa. “Kissestä ei taida olla minulle tätiratsuksi vielä ihan hetkeen, ja olen muutenkin aina halunnut päästä perehtymään suomenhevossukuihin paremmin. Ensi jouluna päästään siis tapaninajelulle ihan oikealla suomenhevosella!”

Rasmuksen isä huokaa hiljaa, mutta siihen kukaan ei kiinnitä huomiota.

Muutaman tunnin vierailun jälkeen Rasmus ja Josefina hyvästelevät Alsilat, jotka tunkevat heille molemmille mukaan pari pehmeää pakettia. Oven sulkeuduttua Rasmus puuskahtaaa syvään.
“Kiva käydä, mutta vielä kivempi mennä omaan kotiin”, hän summaa.
Josefina hymähtää. “Lämmitetään sauna ja makoillaan sohvalla”, hän suunnittelee. “Mitä sä haluat syödä illalla?”
Rasmus irvistää itsekseen. Hän on jo lopen kyllästynyt jouluruokiin eikä aio maistaa enää yhtään laatikkoa ainakaan seuraavaan vuoteen, mutta uskaltaisiko hän paljastaa sitä Josefinalle?

Josefina on kuitenkin lukenut Rasmuksen ajatukset.

“Olisiko pitänyt tilata vaikka pitsat?” hän ehdottaa viattomasti, ja Rasmukselta pääsee helpotuksen huokaus.
“Olisi”, Rasmus sanoo ja suikkaa Josefinan poskelle suukon. “Sä olet paras.”

Perjantai-lauantai: Jouluyö
“Oliko sun joulu sellainen kuin toivoit?”

Rasmuksen kysymys saa Josefinan raottamaan silmiään ja kohottamaan katseensa poikaystävään, jonka kainaloon hän on mukavasti käpertynyt katsomaan elokuvaa. Rakkautta vain -elokuvan loppukohtaus pyörii sängyn jalkopäässä läppärin näytöllä; Josefina on jo torkahtanut ja missannut osan elokuvasta, mutta se ei haittaa, kun on nähnyt tarinan jo moneen kertaan. Jouluyön tunnelma on unelmaisen mukava ja rauhallinen.

Pehmeä hymy valaisee kihlatun kasvot ja hälventää Rasmuksen mielestä äkkiä heränneet huolenrippeet siitä, onko hän onnistunut tekemään Josefinan joulusta onnellisen.

"En muuttaisi mitään", Josefina vakuuttaa ja saa suukon otsalleen.

"Vaikka ehkä", nainen jatkaa hetken hiljaisuuden kuluttua ja saa Rasmuksen valpastumaan.

Mitä ehkä? Mitä Josefina olisi jouluunsa toivonut tai mitä muuttanut?

"Ehkä jonakin vuonna voitaisiin viettää joulu minun vanhempien luona", Josefina ehdottaa hitaasti ja varoen. Hän on alkanut tuntea kaipuuta kotiin. Lapsuudenkodin perinteet tuntuivat pitkään ainoalta oikealta tavalta viettää joulua, ja nyt Josefina on selvinnyt jo kahdesta joulunvietosta poissa juuriltaan ja perheensä luota. Ehkä irtiotto on jo tehty — ehkä hän on jo kasvanut itsenäiseksi. Sitä Josefina uskoo sen tarkoittavan, ettei hän enää koe tarvetta pyristellä kauemmas kartanosta ja sen tavoista vaan sallii itsensä tuntea nostalgista ikävää.

"Tietysti", Rasmus lupaa empimättä ja kehuskelee vielä: "Mehän ollaan sun äitiskin kanssa jo halailuväleissä, niin että eiköhän olisi jo aikakin keitellä joulupuurot yhdessä."
"Se taisi kyllä olla yksittäistapaus", Josefina kikattaa. "Ja sitä paitsi meillä isä tekee aina puuron. Se herää aikaisin, ja sitten mä, ja me mennään yhdessä aamutalliin, kun puuro on valmista. Tai siis niin me ollaan aina ennen tehty."
"Aika kiva perinne", Rasmus tuumaa.
"Niin. Mutta tietysti perinteet joskus muuttuu. Nythän mekin voidaan tehdä ihan omanlaisiamme jouluja", Josefina hymähtää. "Omia perinteitä."
"Ai niin kuin pitsan syöminen yöllä sängyssä?" Rasmus ehdottaa ja kurottaa nappaamaan yöpöydältään viimeisen pitsapalan.
"Vaikka niin", Josefina naurahtaa ja katsahtaa kelloa. "Hyvää joulupäivää ja kiitos tästä joulusta."
Rasmus nielaisee pitsanpalasen voidakseen vastata: "Kiitos samoin."
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 23.12.21 23:05
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 81
Luettu: 4511

Pikin päiväkirja



Adventtikalenteri 2021
Josefinan & Rasmuksen tie jouluun

Jouluspesiaali:
Jouluviikko, osa 1
20.-22. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa

Maanantai: Jouluhurrikaani
Suihke ja suhina käy, kun puuskainen tuuli piiskaa lumihiutaleita vasten puita ja pensaita. Vanhan talon seinäkin saa osansa puhurista.

Ja seinien sisällä vasta myrskyääkin. Josefina siivoaa.

Lähestyvän joulun tunnistaa naisen stressitasosta, joka ei ota hellittääkseen, vaikka hän on viikonlopun alla viimein saanut palautettua tältä erää viimeisenkin kurssinsa harjoitustyöraportin kaksi ja puoli minuuttia ennen palautuksen takarajaa. Aattoon on niin vähän aikaa ja askareita on niin paljon, ja Josefina tahtoo tietenkin tehdä kaiken perusteellisesti ja mistään tinkimättä.

On Rasmuksen onni, että hän on poissa jaloista pyörimästä, kun Josefina järjestelee, tomuttaa, lakaisee, kuuraa, putsaa, kiillottaa, viikkaa, imuroi, pudistelee, asettelee ja kaikin muin tavoin tekee heidän paritalonpuolikkaastaan sen näköisen, kuin he valmistautuisivat sisustuslehden tai -ohjelman kuvausryhmän saapumiseen.

On Rasmuksen epäonni, että kello on hänen kotiin tullessaan jo paljon, Josefina väsynyt ja mies itse niin nälkäinen ja muissa maailmoissa, ettei ymmärrä jo heti ovelta ihastella, millaisen työn hänen avovaimonsa onkaan tehnyt. Rasmus lampsii kutakuinkin heippaa huikkaamatta käsien pesulle ja suorinta tietä jääkaapille. Kiitollista reaktiota odottava Josefina on ensin hetken aikaa kiukkuinen kuin kohmeinen ampiainen ja sitten niin ylitsepääsemättömän harmistunut, että kyyneleet karkaavat hiljaa poskille.

"Mitä sä katsot?" seuraan syötyään liittyvä Rasmus kysyy sohvannurkkaan kääriytyneeltä mytyltä, joka kohauttaa vain olkiaan (Josefina on vain klikannut jonkin kanavan päälle taustahälyksi; se, että ohjelman nimi sattuu olemaan Rakastunut mammanpoikaan, ei välttämättä ole minkään sortin statement).
"Oletko sä itkenyt?" Rasmus kysyy seuraavaksi vähäsen hädissään, ja Josefina pudistaa päätään, mutta kyyneleet alkavat taas virrata.

"Hei, mikä sulla on hätänä?" neuvoton Rasmus tivaa ja yrittää ensireaktionaan vetää tyttöystävänsä lohduttavaan halaukseen.
"Mä olen siivonnut koko päivän", Josefina parkaisee ja tempaisee itsensä mielenosoituksellisesti niin paljon kauemmas Rasmuksesta kuin on sohvalta nousematta mahdollista (eli ei juurikaan).
"Miksi ihmeessä?" mies kysyy aidosti häkeltyneenä, mikä saa Josefinan katsomaan häntä hirmustuneena.
"Miksi? On melkein joulu eikä me oltu siivottu yhtään!" Josefina väittää, mikä on Rasmuksen mielestä liioittelua, sillä Josefinahan käyttää joka ilta vartin tai joskus vähän toistakin kaiken järjestelemiseen ja pintojen pyyhkimiseen ja päivittäin vaihtuvaan pieneen siivoustehtävään, ja kyllä Rasmuskin laittaa tiskit välittömästi koneeseen syömisen jälkeen, noin jonkun tehtävän mainitakseen.

Pariskunnan molempien osapuolten pulssi on hivenen koholla. Vaikuttaa ilmiselvältä, ettei toinen ymmärrä toisen kantaa. Kina kytee hetkisen, kun Josefina ja Rasmus mulkoilevat toisiaan. Sitten Rasmus puuskahtaa ja avaa sanaisen arkkunsa:
"Kerro nyt vielä, miksi sä olet ihan hiilenä, kun sä olet itse valinnut käyttää koko päivän siivoamiseen, vaikka meillä olisi huominen ja ylihuominenkin aika tehdä sitä yhdessä? Pakkoko sun oli tehdä kaikki kerralla ja mikset sä koskaan vaikka pyydä multa apua?"
"Mä en HALUA pyytää APUA sulta siihen, että me huolehdittaisiin meidän YHTEISESTÄ kodista!" Josefina ulvaisee turhautuneena, ja Rasmus pörhistelee puolustuskannalle karahtaneena.
"No mutta kyllähän mä huolehdin jos vaan olen kotona! Eikö tämä nyt ole susta vähäsen liioiteltua? Mä olin koko päivän töissä ja ratsastamassa omia hevosiani, enkä ehtinyt tänään auttaa tai edes tiennyt että nyt on joku siivouspäivä."

Josefina alkaa tuntea olonsa väsyneen lisäksi hieman noloksi ja typeräksi, sillä Rasmus on saanut hänet kuulostamaan suuren luokan marttyyriltä. Jokin varjoissa kukoistava ylpeys saa hänet vielä pitämään kiinni oikeassaolemisen rippeistä.

"Ei se musta nyt ihan kamalan liioiteltua ole", Josefina sanoo ja kirvoittaa kumppanissaan yllättyneen naurahduksen.
"Mutta myönnät kuitenkin, että vähäsen liioiteltua on?" Rasmus kysyy, muttei tee asiasta sen suurempaa numeroa, vaan vetää puolisonsa kainaloon ja pussaa tämän ohimoa. "Rakas. Hmm. Katsotaanko jotakin muuta kuin tätä äiti-poika-soopaa? Jostakin tulee varmasti joku jouluelokuva."

Josefina myöntyy nikottelematta ehdotukseen ja pehmenee pian omaksi, kiltiksi itsekseen, kun Rasmus kääräisee hänet pehmeään torkkupeittoon, tuo heille mukilliset glögiä (se on hieman pliisuksi laimennettua, mutta kuka sellaisesta kehtaa valittaa) ja silittelee häntä jouluelokuvan kliseisten juonenkäänteiden edetessä.

"Sä saat muuten pestä huomenna saunan", Josefina sanoo hyvän tovin kuluttua, nyt jo hyvin rauhallisesti. "Sitä mä en tänään jaksanut."
"Okei", Rasmus lupaa suupielet nytkähtäen.
"Ja mä lupaan, etten laita sua asialle ja tee itse perässä", Josefina vannoo vähän yli puoliksi vitsaillen.
"Katsokin", hänen poikaystävänsä naurahtaa, minkä jälkeen he pussailevat hetken, minkä päätteeksi Rasmus vielä julistaa: "Mä olen erinomainen saunanpesijä."
"Odotan innolla erinomaista lopputulosta", Josefina tyrskähtää ja painautuu tiiviisti Rasmuksen syleilyyn.

Tiistai: Jouluhommia
"Voi, täälläkö sä vielä aherrat?" Josefina sanoo ja kuulostaa niin kiitollisen ihailevalta, että Rasmuksen korvannipukat punehtuvat vähäsen.

Silti Rasmus, vanha valepukki, laskettelee lööperiä:
"Selkä vääränä. Pitäähän tästä puhdasta tulla, sä kuitenkin raadoit ja siivosit koko muun huushollin."

Totuus: Rasmus on tullut siivoamaan saunaa 45 minuuttia sitten, suihkutellut sen märäksi, hulauttanut tuoksuksi vähäsen mäntysuopaa ja jäänyt selailemaan puhelinta. Juuriharjan hän on pistänyt suihkimaan juuri äsken kuullessaan kodinhoitohuoneen oven käyvän.

"Voi sua ahkeraa", Josefina kehuu kehräten ja hymyilee. "Näyttääpä täällä hienolta. Lämmitetäänkö illalla sauna?"
"Niin, ehkä tämä kuuraaminen jo riittää", Rasmus on arvioivinaan. 

Sitten hän kömpii jaloilleen niin kuin konttaamisesta ja lattioiden harjaamisesta jäykkäselkäinen työmyyrä konsanaan. Häntä ei harmita lumenvalkoinen valheensa, sillä Josefina vaikuttaa aidosti tyytyväiseltä saunan siisteyteen ja pykälän valmiimmalta hellittämään vähän joulustressistään. Kihlatun idea on ilahduttava: rento saunailta yhdessä kuulostaa huomattavasti miellyttävämmältä kuin taas yhden sivun kääntäminen jouluaskareiden to do -listasta. Josefina rakastaa ilmeisesti tehtävälistoja lähes yhtä paljon kuin joulua. Rasmus ei tahdo ajatella tyttöystävästään pahasti, mutta kyseenalaistaa silti toisinaan tämän jouluhössötyspuuhien tarpeellisuuden. Eikö joskus voisi vain lasketella suoraviivaisesti joulunviettoon, oikaista siihen pisteeseen kun otetaan rennosti?

"Kannatan saunomista", Rasmus ilmoittaa ja sukeltaa suuteloimaan Josefinaa, joka kikattaa vähän, mutta vaikenee keskittyneesti tuntiessaan selkänsä painautuvan vasten saunan "vastapestyä" seinää.
"Meillä olisi keittiössä vielä hommaa", Josefina muistuttaa maltettuaan heittäytyä vain pieneksi hetkeksi romanttisen huuman vietäväksi.
“Onhan tässä vielä monta päivää aikaa”, Rasmus suostuttelee. “Otetaan keittiö työn alle huomenna. Mullakin alkaa jo loma, ehditään vaikka maalata koko talo ennen joulua.”
Josefina nauraa. “Talon maalaus ei ole kyllä to do -listalla.”
Rasmus vetäisee syvään henkeä ja leikkii yllättynyttä. “Ai ei? Se pitää välittömästi lisätä. Siellä on kaikki muutkin askareet, mitä tässä talossa voi ylipäätänsä kuvitella tekevänsä.”
“Ei sentään”, Josefina protestoi, “vain välttämättömät. On kivaa, kun on jouluna puhdas koti.”
“On, on”, Rasmus suostuu myöntämään, mutta painaa sitten Josefinan kaulalle suudelman, toisen ja kolmannenkin. Hiiteen keittiöhommat. 

Keskiviikko: Joulumaastoilua ja haaveilua
“On kyllä kiva, kun meillä on viimeinkin hevoset samalla tallilla”, Rasmus sanoo ponnistaessaan tallipihalla Branin satulaan. On aatonaatonaaton alkuiltapäivä, ja Josefina ja Rasmus ovat lähdössä yhdessä joulunalusmaastoon. Siitä on tullut jo melkein perinne, ja tänäkin vuonna sää suosii heitä - on kirkas, joskin kylmä talvipäivä. 

“On. Vaikka harvassa on ne päivät, kun Auburn on ainoa talli jossa pitäisi käydä”, Pikin selässä jo istuva Josefina toteaa. “Eikä Teddyn tulo tätä talliruljanssia ainakaan helpota.”
“Kyllä kaikki järjestyy”, Rasmus vastaa optimistisesti. “Vai joko meidän olisi aika hankkia oma talli?”
“Olisihan sinne jo aika monta hevosta laitettavaksi”, Josefina hymyilee. “Valmista?”

Rasmus nyökkää. He lähtevät Pikin johdolla liikkeelle kohti ratsastuspuistoa. Tamma kävelee ripeästi, ja Bran saa välillä ottaa hölkkäaskeliakin pysyäkseen perässä. Tuulee, ja Branin lyhyt vaalea harja nousee melkein pystyyn. Rasmus kiskoo huppua puoliksi kypärän päälle ja toivoo, että olisi laittanut kaulaliinan. 

Metsän suojassa on onneksi selvästi lämpimämpi, kun pureva tuuli ei ylety heihin. Josefinan (tai Pikin) valitsemalla leveällä polulla ei ole liikuttu pariin päivään, ja hevoset nostelevat jalkojaan puoleen sääreen ulottuvassa puuterilumessa. 

“Kymmenen”, Josefina sanoo yhtäkkiä hetken hiljaisuuden jälkeen ja kääntyy katsomaan Rasmusta.
“Mitä?” Rasmus näyttää hämmentyneeltä.
“Kymmenen hevosen talli”, Josefina selittää. “Sellainen me vähintään tarvittaisiin. “Piki, Bran, Granni ja Riesa, Lara, Aku, Carri, Teddy, ja Desi sitten kun se tulee kotiin.”
“Entäs se kymmenes?” 
“Siihen me voitaisiin laittaa se kenttähevonen, jonka Arttu hankkii”, Josefina naurahtaa. “Tai seuraava varsa, kenen se nyt sitten onkaan.”
“Eikä siihen talliin edes mahtuisi yhtään vierasta tai laitettavaa hevosta”, Rasmus pudistaa päätään. “Mehän tarvitaan kartano.”
"Varo mitä toivot", naurahtaa Josefina, joka on jo kartanon perimisjonossa. Olisi hyvin mahdollista, että jonakin päivänä he vielä johtaisivatkin kartanon toimintaa, mikäli se tahdottaisiin suvussa säilyttää. Alexander oli tempautunut kilpauransa vietäväksi ja Vilhelmina perustanut perheen ja hevosettoman elämän. Josefina vilkaisee olan yli Rasmusta. Onko siinä tuleva kartanonisäntä? Vai onko miehellä kuitenkin toisenlaiset tulevaisuudensuunnitelmat?

He ovat menossa naimisiin. Aina silloin tällöin Josefina muistaa kuinka nuori on ja miten kaikki elämässä on vielä niin kovin väliaikaista. Silloin, hetkellisesti vain, häntä huimaa ja lamaannuttaa kaikki tulevaisuuden tuntemattomuus ja epävarmuus siitä, milloin onkaan oikea hetki ottaa mikäkin asia puheeksi.

Mutta kartanolla on vielä isäntä ja emäntä. Sitä seikkaa ei tarvitse ratkoa vuosikausiin. He ehtivät elää yhteistä nuoruutta vielä hyvän tovin.

"Itse asiassa suurtalli ei olisi hullumpi idea", Josefina naurahtaa ravistellen suuret ajatukset mielestään ja kumartuu matalalla riippuvan oksan ali. "Kas kun me unohdettiin jo Sera. Kuka tietää, mitä muita hevosia me ollaan tyystin unohdettu! Ja sitten pitäisi olla muutama paikka ratsutettaville, mutta ei liikaa, koska on olemassa vaara, että me vain kasvateltaisiin ne karsinat kuitenkin täyteen hevosia."

"Varsapihatto?" Rasmus ehdottaa, ja Josefinan nauru tempautuu metsäaukeamaa ylittävän tuulen mukaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 23.12.21 17:14
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 3043

Yhtenä iltana | Rasmus A.



Adventtikalenteri 2021
Josefinan & Rasmuksen tie jouluun

Neljäs adventtisunnuntai:
Artun heräteostos, osa 2 (lue ensimmäinen osa)
19. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Sunnuntaiaamuna Arttu, Josefina ja Rasmus suuntaavat takaisin tallille.

“Mitä jos sä kokeilet Aramista, ellei toi Teddy kelpaa?” Arttu ehdottaa Rasmukselle.
“No siis kelpaa tietenkin”, Rasmus puolustautuu, “mutta antaa nyt Jusun vielä varmistua siitä, ettei se ole ottamassa mitään pölkkypäätä vastuulleen. Aramista mä kokeilisin mieluusti, jos se joutaa.”
“Joutaa kyllä”, Arttu lupaa. “Ehkä sä voisit hypätäkin sillä, jos mä laitan pari tikkua ristiin.”
“Sopii”, Rasmus innostuu.

He hakevat molemmat mustat orit tarhoistaan talliin - Josefina Teddyn ja Rasmus Aramiksen. Arttu kulkee edellä ja kertoo, miten on seuraavaksi harkinnut lentävänsä Kanadaan katsomaan jonkun tietyn täysiverioriin pojanpoikaa. Arttu vaikuttaa löytäneen itselleen uuden paikan hevosmaailmassa helposti, mutta Rasmus tuntee ystävänsä ja arvelee, että kilpaurheilusta luopuminen kirpaisee kyllä yhä - vaikka ei Arttu mitään sensuuntaista ole koko reissun aikana paljastanutkaan.

Teddy tuntuu Josefinasta oikeastaan jo vanhalta tutulta. Hevonen ei ole yhdessä yössä muuttunut yhtään sen tyynemmäksi, vaan säikähtelee yhä kaikenlaisia kolahduksia, mutta yhä vain se on hyväntahtoinen ja miellyttämisenhaluinen, iloinenkin. Josefina tuntee hellyyttä hevosta kohtaan. Mikä käsittämätön onni, että se on päätynyt Artun käsiin ja sitä myötä Josefinakin on päässyt siihen tutustumaan. Hän uskoo myös vakaasti, että tulee tekemään Teddyn kanssa töitä jatkossakin, sillä Arttu on edellisiltana puhunut kuin ruuneperi siitä, miten Teddyn paikka on ilmiselvästi hänen tutuntuttunsa tallissa Murronmaalla aivan lähellä Rasmusta ja Jusua.

Ellei Josefina nyt munaa niin pahasti, ettei Arttu toisen ratsastuskerran jälkeen olekaan enää vakuuttunut hänen kyvykkyydestään nuoren hevosen ratsastamiseen, tietysti. Itsekseen irvistäen Josefina yrittää ajatella, että on tässä ennenkin nuoria laiteltu; onhan hän kelvannut Dierk Mayerille, niin miksei Artullekin.



Maneesi on tyhjillään, kun he siirtyvät hevosten kanssa sinne. Josefina ja Rasmus ponnistavat orien satuloihin, ja Arttu alkaa rakentaa heille pystyestettä ja okseria. Yleisön puute ei estä Aramista esiintymästä kuin se olisi vähintäänkin olympialaisissa. Käynti on massiiviselle mustalle orille tuntematon askellaji, ja se puhahtelee kiihtyneenä, kun Rasmus lopulta antaa sille luvan siirtyä pienestä sipsutuksesta oikeaan raviin. Teddy katselee Aramista perin huolestuneen oloisena, mutta päättää sitten keskittyä mieluummin Josefinan apuihin. Vaikka se säpsähtää liki joka kerta, kun Aramis kiihdyttää tanner tömisten tai laskeutuu hypyltä pärskähdyksen saattelemana, malttaa Teddy keskittyä omiin tehtäviinsä kohtuullisen hyvin. Josefinan mielestä se on erittäin hyvä merkki: hän uskoo nuoren orin pääsevän varmasti yli säikkyilystään ajan kuluessa ja kokemuksen karttuessa.

Verryttelyhyppyjen jälkeen Rasmus tulee kahden esteen linjan muutamaan kertaan isommilla estekorkeuksilla. Aramis on ennen kaikkea voimakas ja näyttävä, ei niinkään älykäs ja nopea hyppääjä, mutta hauska ratsastettava se kyllä on. Energiaa pirskahteleva ori hyppää tolppien korkeudelta puomien korkeuden sijaan ja heittää isompien hyppyjen jälkeen mielellään pikku pukkiloikankin. Hankala se ei kuitenkaan missään nimessä ole, hieman kuriton ehkä.

“Se on vähän possu välillä”, Arttu nauraa, kun Aramis hypyn jälkeen yrittää nopeasti ampaista matkoihinsa ja säikyttää Teddyn siinä sivussa. “Aramis tietää, että mä en ole sen kanssa hirveän tosissani, ja ottaa siitä aika usein ilon irti.”
“Etkai sä suinkaan ole lellinyt sitä pilalle?” Rasmus tiedustelee ja jarruttelee laukan pois. Aramis ravistelee päätään ja ottaa paikallaan muutaman epämääräisen pompun, ennen kuin suostuu siirtymään raviin.
“Vähän vain”, Arttu toteaa viattomasti. “Mutta melkoinen hyppääjä, eikö olekin?”
“Melkoinen todellakin”, Rasmus naurahtaa. “Voin uskoa, että sä olit ihan myyty, kun kiipesit ensimmäistä kertaa tämän selkään. Hieman showmiehen vikaa molemmissa.”



Artun ristiinlaittamien tikkujen yli pääsee loikahtamaan myös Teddy, mutta tietenkin vasta sitten, kun ne on Aramiksen ja Rasmuksen jäljiltä tipautettu aivan maapuomeiksi. Hontelo musta hevonen kiemurtelee epäuskoisena, kun ratsastaja ohjaa sitä lempeän päättäväisesti kohti puomia. Irtohypytyskujaan menemisen Teddy ymmärtää jo erinomaisen hyvin, mutta ratsastaja selässään se ei ole kuuna päivänä ylittänyt puomin puomia.

"Jo", kannustaa Josefina mutisten, "nu går vi."

Teddy saa valtaisan määrän silityksiä, kun se rohkaistuu ja harppoo tolppien välistä. Josefinaa hymyilyttää, kun hevoslapsi rentoutuu kehuja saadessaan.

"Hän tietää tehneensä oikein", Arttukin kommentoi. "Se melkein hymyilee."
"Hyvä niin. Mä haluan, että hepat tekee töitä ilon kautta", Josefina huikkaa hyvillään. "Nää babyt varsinkin."
"Onhan se helpompi tehdä työtä, jos ei vihaa sitä", Arttu linjaa.

“Josefina on kyllä nuorten kanssa tosi taitava”, Rasmus kehuu, ja todella tarkoittaa sitä. “Mulla ei riittäisi kärsivällisyys.”
“Uskon”, Arttu nyökkää, eikä tarkenna kummasta asiasta on samaa mieltä - Josefinan taitavuudesta vai Rasmuksen kärsimättömyydestä. Todennäköisesti molemmista, Rasmus arvelee.

Teddy ja Josefina tulevat puomit vielä kahteen kertaan. Kerta kerralta ori ylittää ne rohkeammin ja rennommin, ja Rasmus ei osaa sanoa, kuka loistaa eniten ylpeydestä - Arttu, Josefina vai hevonen itse. Teddy ottaa Aramiksesta mallia ja pärskähtelee tyytyväisenä, kun he siirtyvät loppuverryttelyyn. Nuori ori uskaltaa jo venyttää pidemmälle ylälinjalle Josefinan kehuessa sitä rauhallisella äänellä, kun taas Aramis tuntuu vain innostuvan sitä enemmän, mitä pidemmälle loppuverryttely etenee.

“Kyllä mä tosi mielelläni laittaisin sen teidän mukaan”, Arttu huutelee kantaessaan estetolppia takaisin varastoon. “Jusu, sopisitte taatusti tosi hyvin yhteen, näkeehän sen.”
“Teddy on kyllä tosi kiva.” Josefinan posket ovat punertavat ja hymy leveä, kun hän rapsuttelee Teddyn kaulaa. Rasmus uskoo, että Josefina on jo päätöksensä tehnyt.
“No niin on”, Arttu nyökyttelee. “Jutellaan käytännön asioista kahvin äärellä, mutta mä luvata, että et tule katumaan.”

“Sovitaanko, että ensi jouluksi sä voisit hankkia jonkun kenttähevosen alun?” Rasmus sen sijaan ehdottaa.
Arttu naurahtaa. “Sulle joululahjaksi kenttähevonen, tulossa!”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 19.12.21 15:39
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 81
Luettu: 4511

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.



Adventtikalenteri 2021
Josefinan & Rasmuksen tie jouluun

Neljäs adventti:
Artun heräteostos, osa 1. Toinen osa julkaistaan sunnuntaina ♥
18. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa

"Mullahan ei pitäisi olla tätä hevosta ollenkaan", Rasmusta ja Josefinaa tallin käytävällä eteenpäin johdatteleva mies tokaisee. "Mutta onneksi on! Hitto mikä suku."

"Mistä sä sanoitkaan, että se on?" Josefina kysyy kiinnostuneena. "ML Facilierista?"
"White Wizardista itse asiassa, ja Facilier on emänisä", Arttu, joka on tehnyt perusteellisen sukututkimuksen ja opetellut epäilemättä uusimman hevosensa sukulinjat ulkoa.
"Ja eikös White Wizard oo Jazz Artistin poika?" Josefina kysyy ihastuneena.
"Jusulta ei asiantuntemusta puutu", Arttu naurahtaa ja kohauttaa Rasmukselle kulmiaan. "Luulisi, että sulla on jatkossa pelkkiä ykkösrivin hevoshankintoja, jos yhtään tajuat konsultoida hallitusta. No niin, tässä on Teddy. Se tuli vasta viikko sitten, mutta on se jo aika hyvin kotiutunut."

Kolmikon pysähtyminen karsinan ovelle saa nuoren orin, joka on jo kaukaa seuraillut lähestyvää liikettä ja ääntä, astahtamaan lähemmäs. Sillä on valpas ilme, ja vaikka se seuraa katseellaan itseään tuijottelevia ihmisiä ja pitää toisen korvansa suunnattuna heihin, toinen korva liikahtelee ja pistää merkille kaikki tallin äänet.

"Hieno", Rasmus sanoo, eikä ole lainkaan yllättynyt. Niin kauan kuin hän on Artun tuntenut — ja se todella tarkoittaa kauan — kaveri ei koskaan ole hassannut rahojaan huonoon tai edes keskinkertaiseen hevoseen (tai ehkä kerran jälkimmäiseen, mutta sen virheen Arttu tajusi nopeasti ja myi ratsun sievoisella voitolla vielä hölmömmälle ostajalle).

"Joo, onhan se. Kyllä mä vähän kauppasumman siirtymisen jälkeen mietin, että mitä helvettiä Arttu, mitä mä teen hevosella kun en sillä itse voi treenata ja kisata, mutta onneksi hevospiireissä voi toimia myös mesenaattina", tuore hevosenomistaja virnistää, avaa hevosensa karsinan oven ja rapsuttaa Teddyä, joka säpsähtää hieman, kun kauempaa käytävältä kuuluu kolahdus. "Pistetääs satuloiden, niin pääsette kokeilemaan."

Miesten jutellessa ja varustaessa oria Josefina on päätä pahkaa ihastunut hevoseen, jolla on vilpitön katse ja nuoren hevosen honteloutta rakenteessaan. Teddyssä on levottomuutta, joka saattaa olla osa sen luonnetta tai vain seurausta uudesta ympäristöstä, mutta kiltiltä se vaikuttaa vaikka välillä säpsähteleekin. Josefina silittelee hevosta ja on iloinen sen läsnäolosta. Oli Artulta ystävällistä kutsua hänetkin mukaan, ja mies on mukava ja niin tietysti Rasmuskin, mutta ujo ja hitaastilämpiävä Josefina tuntee silti olonsa herkästi ulkopuoliseksi. Arttu on Rasmuksen ystävä, ja tietysti Josefina haluaa tutustua tähän, mutta he näkevät harvoin ja vanhojen ystävysten keskinäisiin juttuihin ja muisteluihin on joskus vaikea päästä mukaan.

"No niin, Teddy on valmiina. Sitten vaan kypärää päähän", Artun kehotus keskeyttää Josefinan mietinnät.
"Musta kyllä tuntuu, että Jusun sitä kannattaisi kokeilla", Rasmus sanoo huolettomasti ja käyttää tyttöystävänsä lempinimeä, sillä niin Arttukin aina tekee; se solahtaa tähän keskusteluun helpommin niin.

Josefina vilkaisee lähes säikähtäneenä puolisoaan. Kyllähän Arttu kehotti molempia ottamaan ratsastusvarusteet, mutta että hänkö oikeasti kipuaisi Rasmuksen parhaan kaverin arvokkaan, vasta nelivuotiaaksi kääntyvän tulevan jalostusorin satulaan?

"Ihan miten vaan", Arttu toteaa yhtä huolettomasti kuin Rasmuskin. "Miten teille sopii. Kyllä mä mielelläni nään kenet tahansa Rosengårdin hevoseni satulassa."
"Et ehkä ihan ketä tahansa", Josefina hymähtää hiljaa ja tekee sitten päätöksen Teddyä vilkaistuaan. "Mutta kyllä mä kokeilen mielelläni, jos kerta kelpaan."
"Sähän meistä nuorisotaituri olet", Rasmus kannustaa.

Maneesissa ei silloin ole muita ratsukoita, mistä Josefina on tyytyväinen.

"Mitä tällä onkaan tehty?" hän kysyy Artulta valmistautuessaan kaikessa rauhassa nousemaan kokemattoman ratsun satulaan.
"Perusjuttuja. On sitä ratsastettu kaikissa askellajeissa jo, ja se on aika kiva. Mutta hypätty sillä ei vielä satulasta oo, vaikka kujaahan se on mennyt jo vaikka kuinka. Tämä on aika säästellen tehty toistaiseksi", Arttu linjaa ja kohauttaa olkiaan. "Ei kellään ole ollut sille ihan kamalasti aikaa. Mutta eihän tässä jäniksen selässä ollakaan, hyvä vaan että on saanut kasvaa rauhassa."

Josefina nyökkää. Hätiköiden tulee harvoin hyvä. Arttu roikkuu vastaan, kun hän pian nousee jakkaralta Teddyn satulaan. Nuori ori kuulostelee tarkasti hänen suuntaansa, kun hän silittelee sen kaulaa.

"Päästän nyt irti", Arttu sanoo ja odottaa ratsastajan nyökkäystä ennen kuin astahtaa taaksepäin.

Jonkun aikaa Arttu seisoo siinä seuraamassa ratsukon liikkeellelähtöä, ennen kuin nappaa selkäännousujakkaran kantoon ja menee Rasmuksen luo. Siihen hän parkkeeraa jakkaran ja jakkaralle pyllynsä, naurahtaa ja vilkaisee korkeuksiin; vanha kunnon Rasmus katselee mustan orin ja sen luisevan ratsastajan menoa herkeämättä.

"Happy wife, happy life, vai?" Arttu virnistää. "Enpä muista, että olisit koskaan noin auliisti luopunut tilaisuudesta ratsastaa hyvällä hevosella."

“Josefina katseli sitä sillä silmällä”, Rasmus toteaa. “Ja mulle jos joku hevonen vielä tulee, niin ehkä kenttähevostyyppisempi kuitenkin.”
“Säkö olet nyt kokonaan hurahtanut siihen lajiin?”
“No, hurahtanut ja hurahtanut”, Rasmus virnistää. “Mutta on niissä maastoradoissa vain oma viehätyksensä, ei sitä samaa fiilistä saa muualta.”
Arttu nyökkää. “Uskon. Olisi ollut siistiä kokeilla itsekin, mutta siihen tää vanha ja väsynyt kroppa ei nyt ainakaan enää taivu.”
“Onko se selkä ollut yhtään parempi?” Rasmus vilkaisee Arttua syrjäkarein, kuitenkaan laskematta Josefinaa ja Teddyä silmistään. Hevonen tuntuu liikkuvan rennosti ja tyytyväisenä, mutta säpsähtelee välillä ulkoa kuuluvia kolahduksia ja heiluttelee isoja korviaan tarkkaavaisena.

“Vähän”, Arttu kohauttaa hartioitaan. “Mutta ei musta kilparatsastajaa enää tule, se on nyt jo varma.”
“Ehkä sä tosiaan alat lupaavien nuorten ratsastajien täysipäiväiseksi sponsoriksi”, Rasmus hymähtää. “Ja pyörität jotain oriasemaa siinä sivussa.”
“Se olis tarkoitus”, Arttu sanoo tyynesti, ja Rasmus miettii, että mies saattaa jopa olla tosissaankin.

Teddy vaikuttaa sympaattiselta. Se on vähän säpsy, mutta ei missään nimessä hankalan oloinen. Vaikka ori ei vielä aivan ymmärrä kaikkia Josefinan sille antamia ohjeita, se yrittää parhaansa eikä hermostu, jos joku onkin sille uutta. Sillä on laadukkaat liikkeet, ja kun se ponnahtaa ensimmäisen kerran laukalle, Arttu ei voi olla hymyilemättä tyytyväisenä ostokseensa. Vaikka hän luonnollisesti pitäisikin sen mielellään omassa tallissaan vähän parempana harrastehevosena, nuori ori tarvitsisi säännöllistä treeniä osaavan ratsuttajan kanssa päästäkseen kisakentille näyttämään potentiaalinsa. Ja mikäs olisi parempaa kuin löytää sille treenipaikka vanhan ystävän - tai vanhan ystävän kihlatun - luota?

“Se on kyllä makee liikkuja”, Arttu hymisee. “Kunhan se saa vähän kokemusta ja voimaa… Usko mua, tällaista ei kannata päästää käsistään.”
“On se hieno”, Rasmus myöntää. “Mutta Josefinaa sun pitää alkaa kosiskella, ei mua.”
“Etkös sä jo sen kosiskelun hoitanut”, Arttu tyrskähtää (hänen on edelleen vaikea uskoa, että kaikista hänen ystävistään juuri Rasmus on onnistunut hankkimaan kihlatun), ja Rasmus tönäisee kaveriaan olkavarteen.

Topics tagged under jusmusjoulu on Foorumi | Auburn Estate Teddyjusu
Aesthete Felis
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 18.12.21 16:13
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 143
Luettu: 10067

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.



Adventtikalenteri 2021
Josefinan & Rasmuksen tie jouluun

Kolmas adventtisunnuntai:
Appivanhempiasioita, osa 2 (lue ensimmäinen osa)
11.-12. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa

"Aika mennä siistiytymään", Josefina sanoo ja estää vain vaivoin itseään huokaisemasta.

Rasmus sen sijaan ei edes yritä olla huokailematta, vaan antaa rehdin hönkäisyn karata ilmoille.

"Tai jos vaan sanottaisiin, että me tehdään iltatalli, ja sitten karkuutettaisiin pari varsaa, ja sitten olisi jo aamuyö kun ehdittäisiin kartanolle", mies ehdottaa.

Josefina hymyilee lempeästi kietoessaan kätensä puolisonsa vyötäisille. Kohmeiset sormet sujahtavat ratsastushousujen takataskuihin lämmittelemään ja poski painuu poskea vasten. Tuttu satulahuone heidän ympärillään alkaa pitkästä aikaa tuntua kotoisalta.

"Hoidetaan tämä nyt vain alta pois", Josefina määrää päättäväisesti, ja muistuttaa sitten: "Ja isä onnitteli jo. Musta se oli iloinen meidän puolesta."
"En mä Arnesta niin huolissani olekaan", Rasmus mutisee.
"Ehkä Susanne yllättää", Josefina ehdottaa, ja Rasmuksesta se, ettei sanaa "äiti" käytetä, tuntuu pahaenteiseltä.

Mutta kun he astuvat kynnyksen yli kartanon eteisaulaan (miten väärältä voikin tuntua saapastella sellaiseen miljööseen mukavissa tallivaatteissa, Rasmus miettii), itse kartanon emäntä pyyhältää heitä vastaan. Susanne tuo mukanaan tutun sitruksisen tuoksun, muttei purevaa kylmyyttä. Äiti halaa tytärtään lähestulkoon sydämellisesti ja yllättää sitten vävykokelaansa halaamalla tätäkin — kevyesti ja lyhyesti, mutta ensimmäistä kertaa ikinä (ja huolimatta siitä, että Rasmus on hivenen hikinen ja hevosenhajuinen).

"Illallinen on valmis neljänkymmenenviiden minuutin päästä", Susanne tiedottaa sitten niin kuin mitään tavallisesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut.

Eikä Susannella ole yllään essua tai käsissään ruoanlaitosta kieliviä tahroja. Eipä tietenkään: eihän Josefinan äiti itse huhkisi keittiössä kolmen tai neljän ruokalajin illallisen parissa. Tässä talossa sellainen tehtävä uskotaan mieluusti ammattilaisen käsiin.

* * * * *

Takkahuone on mitäänsanomaton nimi salongille, johon seurue siirtyy illallisen päätteeksi. Rasmuksesta tuntuu kerta toisensa jälkeen yhtä käsittämättömältä, että joku perhe ihan oikeasti asuu tässä museomaisessa ympäristössä — että hänen tyttöystävänsä, kihlattunsa, hänen Josefinansa on kasvanut tämän kaiken keskellä. Perheen eleissä on luontevuutta, joka kertoo, etteivät koreat tapetit, näyttävä takka ja antiikkihuonekalut ihmetytä heitä lainkaan.

"Kilistetään", sanoo Arne hilpeänä, mutta katsahtaa Susannea. "Ja teillä taitaa olla keskusteltavaa."

Kartanonemäntä nyökkää pienieleisesti, koskettaa tyttärensä käsivartta ja yhtäkkiä Rasmus huomaa jäävänsä salonkiin kahden kesken Arne Rosengårdin kanssa. Pirun Josefina, minne sen nyt piti lähteä? Niin mukava kuin Arne onkin, kahdenkeskinen aika tämän kanssa ei kuulu Rasmuksen lempi vapaa-ajanviettotapoihin.

Arne viittaa Rasmuksen istumaan ja suuntaa vitriinille. Radion hän laittaa soimaan, ja kultaisen kahdeksankymmentäluvun hitit valtaavat hiljaisella voimakkuudella tilan. Voi kaukainen nuoruus! Jos tämän hetken aito nuori pitääkin Arnen kanavavalintaa karmaisevana, hänen ilmeensä ei Arnen nähden värähdäkään. Kartanonisäntä ei oikeastaan ylläty: Rasmus Alsilalla on vanha sielu, eivätkä kasariklassikot välttämättä riitä puistattamaan poikaa. Tai ehkä nuori mies on vain kohtelias, vieraskoreakin. Arne laskee pienelle sivupöydälle hänen viereensä kauniin viskilasin. Toista samanmoista vanhempi mies kohottaa, ja Rasmukselle tulee kiire nostaa omaansa.

"Oletan, ettette ole vielä keskustelleet häiden yksityiskohdista", Arne menee suoraan asiaan.
"Öh, ei", myöntää Rasmus, joka ei ole keskustellut Josefinan kanssa häistä laisinkaan; ei pienistä eikä suurista linjoista eikä mistään siltä väliltä. Vaikka he nyt ovat mitä virallisimmin kihloissa, sellainen ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Eihän heillä ole sormuksiakaan eikä ajatustakaan häiden ajankohdasta, tai ei ainakaan Rasmuksella. Onkohan Josefinalla? Pitäisiköhän joskus kysyä? Ei kai nyt sentään vielä…
"Haluaisimme vain teidän tietävän", Arne jutustelee ruotsinkielisellä nuotillaan, "että kustannamme toki hääjuhlan."
"Ööh, no, kiitos, vaikka tietysti me itsekin", Rasmus änkyttää vaivaantuneena, mutta tuleva appiukko heilauttaa huolettomasti kättään eikä anna hänen jatkaa loppuun.
"Höpön löpö. Toimimme niin Josefinan sisarenkin kohdalla, ja tahdomme sentään kohdella lapsiamme tasapuolisesti", Arne ilmoittaa, ja nakkaa sitten ilmoille seuraavan vaivaannuttavan oikean koukun: "Oletteko ajatelleet avioehtoa?"

* * * * *

Rasmuksen kiemurrellessa kiusallisen keskustelun kourissa Josefina seuraa äitiään yläkertaan ja tämän pukeutumishuoneeseen. Jännitys kipristelee mahanpohjassa. Äiti ottaa esiin korurasian — sen tietyn, jonka sisältöä Josefina on joskus saanut ihastella.

Sormukset hohtelevat. Äidin sormenpäät pysähtyvät yhden kohdalle. Se on kaunis, mutta hetken mietittyään Susanne pudistaa itsekseen päätään ja antaa sormiensa liukua sormuksen ohi.

"Sinä kaipaat varmasti onnellista sormusta", äiti sanoo tyttärelleen, joka nyökkää pienesti ja seuraa katseellaan, kuinka Susanne tarttuu hellästi kultaiseen sormukseen, jonka timantit tuovat mieleen jääkiteet.

Siitä huolimatta Josefinalle tulee lämmin olo, kun hän saa sormuksen kämmenelleen.

"Se kuului isäsi äidille. Sen onnellisempaa rakkaustarinaa ei tästä suvusta löydy", Susanne linjaa hiljaa.
"Se on kaunis", Josefina huokaa.
"Saattaa sopia sinulle. Ja jos se onkin nyt hivenen väljä, kesäisin se on varmasti sopiva. Kylmyys kaventaa sormia", Susanne opastaa.
"Eikö – eikö kukaan muu kaipaa sitä?" Josefina varmistaa, ja saa vastaukseksi lempeän päänpudistuksen.
"Se on sinun, jos haluat sen."

* * * * *

Takan äärellä käyty keskustelu hiipuu ja katkeaa, kun Susanne ja Josefina palaavat alakertaan. Arne on juuri tullut todenneeksi, että Josefina muistuttaa äitiään enemmän kuin voisi kuvitellakaan, mikä saa Rasmuksen vilkuilemaan naisia hämmentyneenä. Ulkoisesti heissä on samoja piirteitä, kenessäpä äidissä ja tyttäressä ei laisinkaan olisi, mutta Arnen lausahdus naisia yhdistävästä herkkyydestä tuntuu vieraalta. Susanne Rosengård on teräksisen kova ja viileä. On mahdotonta kuvitella, että hän olisi joskus ollut samalla tavalla arka, pehmeäluonteinen ja miellyttämisenhaluinen kuin tyttärensä.

Häntä kiltimpää ei ollutkaan, enkä minä ole maksanut sitä takaisin oikealla tavalla. Josefinan ja hänen vanhempiensa taannoisen välirikon jälkeen Rasmus osaa arvailla, mitä Arne myönnytyksellään tarkoitti. Nuori mies hymyilee kuiva pala kurkussaan Josefinalle, joka istahtaa hänen viereensä, ja lupaa itselleen, ettei kaltoinkohtele Josefinan hyvää sydäntä, jos suinkin voi sen välttää. Tyttöystävä tarttuu häntä kädestä ja rutistaa.

"Taidamme mennä jo nukkumaan", Josefina ilmoittaa hetken seurustelun jälkeen. "Jos sopii."
"Tietysti, totta kai", Arne hymähtää huolettomasti. "Aika onkin rientänyt. Näemme aamulla. Ja haluan teidän olevan ratsailla yhdeltätoista."
Nuoret nyökkäävät kuuliaisina.

Josefinan askelissa on malttamatonta kiirettä, kun hän kipittää Rasmuksen edellä yläkertaan. Hänen oman huoneensa suojissa hän käännähtää Rasmuksen puoleen ja hymyilee lähes riehakkaasti. Josefina ojentaa kätensä Rasmusta kohti, avaa nyrkkinsä ja paljastaa kämmenellä kimaltelevan arvokkaan, pienen korun.

"No", Josefina sanoo sitten ja naurahtaa lämpimästi, ennen kuin jatkaa: "Mitäs sanot?"
"Enpäs tiedä", Rasmus sanoo vikkelästi ja virnistää vähän. "Saattaa olla vähän pieni mun nakkisormiini."
"Pönttö", Josefina huokaisee.
"Kuuluuko mun taas polvistua? Vaikka johan mä tein niin", Rasmus puntaroi ottaessaan sormuksen varoen Josefinan kämmeneltä.
"Ei kai tarvitse", malttamaton Josefina armahtaa.
"No, ei kai se toisaalta iso vaiva ole", Rasmus päättää sitten ja laskeutuu (edelliskertaa huomattavasti hallitummin) yhden polven varaan ilmeisen tyytyväisenä omaan romanttisuuteensa.
"Kun nyt kerran polvistuit", Josefina hymähtää hilpeä pilke silmäkulmissaan ja nyintä suupielissään, "voisit pitää oikein sydäntälämmittävän puheenkin. Tai kunhan et kysy mitäs sanot."
"Mitä vikaa… hyvä on. Josefina, haluaisitko sä olla mun kanssa, öö, ajasta ikuisuuteen?" Rasmus uusii seremoniallisesti kosintansa, joka ei tällä kertaa ole niinkään vahinko, mutta ilmeisen improvisoitu kuitenkin.
"Ollaan vaan", Josefina vastaa kikatettuaan puolisonsa kömpelöille sanavalinnoille.
"Siihen solahti", Rasmus kommentoi perintösormuksen liu'uttua paikoilleen, suoristautuu koko pituuteensa ja kahmaisee tyttöystävänsä suukoteltavakseen.

Sinä yönä hän ei ota puheeksi hääpäivää, -budjettia saati avioehtoa, se on vissi ja varma. Hänen puolestaan ne keskustelut voivat hautautua vielä toviksi jos toiseksikin tulevaisuuden hämäriin; juuri nyt on parempaakin tekemistä kuin keskustella Suurista Asioista. Eikä Josefinakaan vaikuta halukkaalta käymään suuria keskusteluja vielä silloinkaan, kun he lojuvat kapealla sängyllä, Rasmus silittelee hänen hiuksiaan ja he ihastelevat hiljaa toisiaan ja hämärässä hailakoita valonlähteitä himmeästi heijastelevaa vanhaa sormusta.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 12.12.21 14:04
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 143
Luettu: 10067

Grannin päiväkirja



Adventtikalenteri 2021
Josefinan & Rasmuksen tie jouluun

Kolmas adventtisunnuntai:
Appivanhempiasioita, osa 1 (lue toinen osa)
11. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa

Lumipeite on heiveröinen ja lähinnä nimellinen silaus maisemassa. Pakkasta on muutama aste, ja taivaalta valuvat hiutaleet ovat pieniä ja jäisentuntuisia. Jäinen on viimakin: se puskee mereltä. Vaan isän hymy on lämmin, kun tämä viittoo Rasmukselle ohjeita trailerin parkkeeraamiseen. Granni ja Carri ovat päässeet matkaan. Luvassa on parit treenit Arnen johdolla, ja Josefinaa jännittää omituisen paljon palata isänsä valvovan silmän alle yli vuoden tauon jälkeen.

“Onkohan tää kuitenkin liian aikaista”, Rasmus murehtii ääneen peruuttaessaan traileria varovasti paikoilleen. “Olisiko pitänyt antaa niille vielä aikaa sulatella järkytystä?”
“Kyllä viikko riittää”, Josefina vakuuttaa hymyä äänessään ja hipaisee sormillaan Rasmuksen vaihdekeppiä pitelevää kättä.

Kyllä Josefinaakin hirvittää, mutta ulkona tunne sulaa pois. Täällä kaikki tuntuu niin tutulta: hevosten purkaminen trailerista samalle vanhalle kotitallin pihamaalle, kulku vanhoille mutta säntillisesti huolehdituille tallikäytäville ja valmistautuminen ratsastamaan. Granni puhkuu ja puhisee niin kuin olisi vihdoinkin päässyt suurelle kilpailumatkalle, ja hevosen virkaintoisuus hymyilyttää Josefinaa. Ajatukset käyvät Riesa-varsassa, joka on hiljattain vieroitettu emästään kokonaan. Tästä alkaa taas uusi luku Grannin elämässä, Josefina miettii. Paluu kilparatsuksi. Kotvan kuluttua nainen taluttaa oman hevosensa vanhempiensa maneesiin. Kengitettyjen kavioiden kilkatus hänen takanaan kertoo, että perässä seuraavat Rasmus ja kimo ori — Carri, joka on näiden tilusten kasvatti siinä missä Josefinakin.

Carrin ratsastaminen Arne Rosengårdin edessä tuntuu aina hieman jännittävältä - Rasmus ei muuta haluaisikaan kuin osoittaa, että hevonen on edistynyt ja hyvässä kunnossa, taas asteen verran parempi seuraavaa kisakautta ajatellen. Vaikka Arne ei tuomitse eikä huokaise dramaattisesti, kun Carri jännittää kulmaan laukkaamista ja liiraa lavat jäykkänä Rasmuksen sisäpohjetta vasten, Rasmus tuntee miehen katseen niskassaan.

Monella tapaa olisi helpompaa, jos sekä hän että Josefina eivät olisi hevosperheistä, Rasmus miettii. Mutta jos niin ei olisi, eivät he olisi välttämättä koskaan tavanneetkaan. Ja toisaalta - jos appivanhemmat saattoi hurmata ratsastamalla, on se Rasmukselle taatusti mieluisampi vaihtoehto kuin vakuuttaa puhelahjoillaan tai ruuanlaittotaidoillaan olevansa kunnon mies kartanon tyttärelle.

Toistaiseksi on tietysti vaikuttanut siltä, että Susanne Rosengårdia voi hurmata mitenkään, ja Rasmus odottaa kauhunsekaisella mielenkiinnolla tulevaa iltaa.

Carri onneksi rentoutuu vauhtiin päästessään, ja Rasmus keskittyy ratsastamiseen miettimisen sijaan. Isä Rosengårdin valmennustyyli on edelleen tarkka mutta kannustava, analyyttinen ja ajatuksella ratsastamiseen kannustava. Hän hypyttää pientä mutta teknistä rataa, jossa ratsastajien apujenkäytön tarkkuus ja oikea-aikaisuus joutuu suurennuslasin alle.

Molemmat hevoset hyppäävät hyvin. Granni tuntuu olevan innoissaan päästessään kunnolla töihin, niin kuin oikean estehevosen kuuluukin. Se pärskii hypätessään ja meinaa paikka paikoin heittäytyä hurjaksi, mutta Josefina ratsastaa sitä tyynesti ja luovii radan läpi kokemuksen tuomalla varmuudella. Carri on vauhdikkaalla tuulella sekin ja hyppää joka esteen parikymmentä senttiä korkeammalta kuin oikeasti tarvitsisi.

“Ylävartalon kanssa rauhallisemmin, Rasmus”, Arne ohjeistaa ensimmäisen ratakierroksen jälkeen. “Pääset nopeammin tasapainoon hypyn jälkeen ja ehdit ratsastamaan seuraavan linjan huolellisemmin.”

Rasmus saa hetken aikaa hengähtää ja sulatella saamaansa palautetta, kun Josefina nostaa laukan ja ohjaa Grannin kohti radan ensimmäistä linjaa. Tamma on yhä täpinöissään ja ratsastajan kasvoilla loistaa hymy. Tutulla ruunikolla hyppääminen tuntuu hauskemmalta kuin mikään aikoihin! Ensimmäisen hypyn voima on vasta esimakua tulevasta. Nopeasti suoristetulla ylävartalolla ja pienellä kuolaimenliikautuksella Josefina hidastaa hieman innokkaan Grannin menoa ja saa ratsastettua heille sopivasti tilaa loivasti kaartuvalla linjalla kapealle tasaokserille, jonka yli Granni lennähtää nopealla loikalla. Matka jatkuu oikealle, eikä Josefina tällä kertaa tee kaarteessa pidätettä vaan antaa hevosen sujua; edelliskerralla kaarteesta puuttui sujuvuus, kun Granni protestoi niskojaan nakellen pidätteitä.

"Hyvä ratkaisu, vaikka jäi vähän kauas", Arne kommentoi ja vilkaisee Rasmusta. "Vai mitä sanot?"
Nuori mies nyökkää.
"Ja katso mitä hän tekee ylävartalolla. Tuota ajoin takaa palautteellani. Tietysti", Arne naurahtaa, "Josefina on saanut kuulla sitä palautetta koko ikänsä."

Tyttären ratsastustyyli on monin paikoin hänen isänsä kättenjälkeä. Ja sittenkin siinä on paljon sellaista, mikä on omaksuttu muualla tai seurausta sisäsyntyisestä vaistosta, joka on jokaisella ratsastajalla omanlaisensa.

Rasmuksen mielestä Josefina ratsastaa aina hirveän siististi. Hän seuraa tarkasti katseellaan, kun Granni hyppää, ja yrittää huomata samat asiat, joista Arne huomauttaa tai joita hän kehuu. Josefina ei koskaan häiritse hevosta, vaan ratsastaa kevyesti pienin avuin ja hallitsee omat kätensä, jalkansa ja keskivartalonsa Rasmuksen mielestä liki täydellisesti. Josefinaan verrattuna Rasmuksen ratsastaminen on välillä kuin elefantin törmäilyä lasikaupassa, tai ainakin siltä hänestä tuntuu.

Kimoutunut Carri on kuitenkin ollut hyvä opettaja, ja siitä(kin) hänen on kiittäminen Rosengårdien perhettä. Carria pitää ratsastaa silkkihansikkain, ja on hyvin paljon myös orin ansiota, että Rasmus osaa muutakin kuin rymistellä esteeltä toiselle.

Seuraavalla kierroksella Rasmus istuu satulassa selkä suorassa, hartiat alhaalla ja joustaa hypyissä hieman hillitymmin. Hän saa toden totta sekä itsensä että hevosen paremmin tasapainoon esteiden välissä ja sen myötä ratsastettua jokaisen lähestymisen huolellisesti sen sijaan, että ohjaisi tolppien väliin ja toivoisi parasta. Rasmus saa Arnelta nyökkäyksen, jonka hän tulkitsee hyväksyväksi, ja kehotuksen jatkaa samaan malliin. Rasmus taputtaa Carria tyytyväisenä kaulaa ja päästää ohjan valumaan hieman pidemmäksi hänen sormiensa välistä, kun hän siirtää orin raviin.

Arnen valmennuksesta hän oli selvinnyt, mutta selviäisikö illallisesta Susannen kanssa?
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 12.12.21 14:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 166
Luettu: 10309

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.




Adventtikalenteri 2021
Josefinan & Rasmuksen tie jouluun

Toinen adventtisunnuntai:
Toinen osa: Juhlayö
5. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa
Jatkoa tälle merkinnälle

Topics tagged under jusmusjoulu on Foorumi | Auburn Estate Cupgaala21

Ei savua ilman tulta (5.12.)
Josefina, joka ei tavallisesti ole mikään sosiaalisten tilanteiden erityismestari, huomaa pyörteilevänsä harvinaisen vilkkaasti seurueesta seurueeseen. Oman kylän väen kanssa seurustelu on sentään melko helppoa; hän rohkenee jopa yrittää ratkaista Joachimin tupakankaipuuta kysymällä Eeliltä, sattuuko tällä olemaan tupakkaa. Sitä miehellä ei ole, mutta sosiaalisuutta senkin edestä, ja kun Josefina kerran on miehen kanssa juttusille ryhtynyt, tempaa Eeli hänet siipiensä suojaan ja kierrättää tutustumassa yhteen jos toiseenkin gaalavieraaseen.

Pitkälti puolen yön jälkeen Josefina löytää itsensä Eelin ja Pennan mukaansa tempaisemana keskustelemasta Kultasaarten kanssa, jotka johtavat nyt Josefinallekin jo ennestään tutun Kultasaaren kartanon toimintaa. Tammisaari ja Hanko, nuo kaksi eteläistä rantakaupunkia, eivät suinkaan ole kovin kaukana toisistaan. Kun kasvaa ensiksi mainitussa, tulee jälkimmäinenkin väistämättä ennen pitkää tutuksi. Josefinankin ei-niin-kovin-villiin nuoruuteen kuuluu lukuisia muistoja Hangon kesäisestä yöelämästä; etenkin Regatta tempaisi imuunsa usein hänenkin kaveriporukkansa. Ihan kaikkia niistä muistoista nainen ei välitä kaivella naftaliinista.

Mutta Kultasaaren kartanon hän muistaa. Vaikea olla muistamatta, sillä aivan varmasti oli Gullöstä lähdetty joskus hevosten kanssa lähiseudun toiseen ratsukartanoon valmennuksiin, kisoihin tai rataharjoituksiin. Nykyisiä omistajia Josefina tosin ei ollut ennen tätä iltaa henkilökohtaisesti tavannut, mutta keskusteltavaa riittää… tai siis, Pennalla, Eelillä ja Kultasaaren sisaruksilla riitää. Josefina lähinnä kuuntelee sujuvasti, hymyilee ja nyökyttelee päätään sopivassa välissä.

Kun Kultasaaret jatkavat matkaansa, Josefina arvelee jo kaikesta sosialisoinnista hivenen voipuneena voivansa suunnata Rasmuksen ja Joen tai Heidin tuttuun seuraan, mutta ei sentään. Eeli tarraa häntä kädestä, ennen kuin hän ehtii luovia tiehensä, ja pyöräyttää ympäri niin, että Josefina huomaa seisovansa kasvokkain itseään lyhyemmän, iloisen näköisen miehen kanssa.

“Säkö kaipasit tupakkaa? Löytyis heittää yks”, mies sanoo esittäytymättä, ja Josefina räpsäyttää hitaasti ripsiään.

Hän on jo ehtinyt unohtaa kyselleensä Eeliltä Joachimin puolesta tupakan perään aiemmin illalla. Eeli ei ole unohtanut. Hän on periksiantamattomasti etsinyt jonkun, joka pystyy täyttämään jo tunti ja vähän toista sitten esitetyn toiveen.

“Ei kiitos? Mä en polta”, Josefina sanoo sävyyn, jossa sekoittuvat omituisesti pahoittelevuus ja hämmennys.

Samassa hän näkee kauempana ulko-ovea kohti luovivat Rasmuksen ja Joachimin. Jälkimmäiseksi mainittu pyörittelee hyppysissään sytkäriä ja tupakkaa. Josefinan muisti palailee pätkittäin.

“Mä kyselin vain kaverin puolesta”, Josefina änkyttää, kun uskoo tuntevansa Eelin ja nimettömän keskustelukumppaninsa katseiden kairautuvan itseensä kummeksuvina.
“Ookoo”, tupakkaa tarjonnut juhlija sanoo. “No, toivottavasti kaveri löytää etsimänsä.”
“Taisi löytää”, Josefina pihahtaa posket punaisina poltellen. Tuntemattoman miehen rinnalle on ilmestynyt toinen, pidempi ja punatukkainen, ja kohteliaasti nyökäten kaksikko virtaa omille teilleen.

“Ei oo hätää”, tarkkanäköinen Eeli sanoo leppoisasti, taputtaa Josefinan olkapäätä ja pyöräyttää tämän kohti tutumpaa seuruetta: Jemiinan, Innan ja Sarahin seura tuntuu rauhoittavalta kaikkien uusien ihmisten jälkeen.

Uusi salaisuus (5.12.)
Kello käy jo aamuyötä, kun Rasmus ja Joachim ovat hetkellisesti kadottaneet Josefinan juhlahumuun ja häntä etsiessään löytäneet tiensä ulos. He istuvat Villa Atsalean pimeän puutarhan perällä penkillä, ja Joe polttaa joltain pummittua tupakkaa. Ilta on ollut hauska, ja siihen on sisältynyt lukuisia viinilasillisia. 

“Wanna know another secret?” niiden viinilasillisten rohkaisemana Rasmus kysyy äkkiä. 
“Tell me”, Joe innostuu välittömästi. 
“It was an accident”, Rasmus ilmoittaa ja ottaa vielä yhden huikan.
Joe näyttää hämmentyneeltä ja siristää silmiään. “What was an accident?”
“The proposal”, Rasmus paljastaa ykskantaan. “There was a power cut, and I tripped and fell down, and then Josefina immediately thought I was gonna propose, so I did.”
“You what?” Joe ei voi uskoa korviaan. “Does she know?”
“No”, Rasmus sanoo nopeasti. 

Joe näyttää ällistyneeltä sekunnin verran, ennen kuin repeää nauruun. Punaviini läikkyy lasista, kun Joachim hirnuu niin, että ääni kantaa taatusti sisälle saakka. Rasmus vilkuilee ympärilleen ei-toivottujen kuulijoiden varalta korvat punoittaen ja alkaa jo katua puheliaisuuttaan, mutta ketään ei onneksi näy.

“You can never tell her”, Rasmus vannottaa tiukasti, kun Joe haukkoo happea. “I mean it.”
Joe tyrskähtelee. “Never”, mies kuitenkin lupaa pyhästi. 

Josefinan hahmo ilmaantuu pitsihuvilan valaistulle terassille. Hengitys höyryää talviyössä ja luo valoa vasten Josefinan hiusten ympärille utupilven, joka saa Josefinan näyttämään hetken verran jääkuningattarelta, ennen kuin se haihtuu ilmaan. Joe viheltää ja huiskuttaa kättään, ja Josefina tovin pimeyteen tähyttyään huomaa heidät penkiltä ja huiskauttaa takaisin.

“One happy accident, though.” Joe vilkaisee Rasmusta ja kohottaa lasiaan. 

Rasmus seuraa katseellaan, kuinka Josefina laskeutuu portaat terassilta pihamaalle vaaleaa mekkoaan varoen ja lähtee tulemaan heitä kohden. Hän kilauttaa lasinsa Joen lasia vasten. “Yeah”, hän sanoo ja hymähtää. “It was.”

Rosengårdien korvat kaikkialla (5.12.)
"Josefina", sanoo Henrik Strand, ja Josefina seisahtuu ja kääntyy kohtaamaan vanhempiensa palkkalistoilla vuosia viihtyneen ratsuttajan.
"God kväll, Henrik", nuori nainen tervehtii ja saa vastaukseksi henrikmäisen hymähdyksen.
"Kväll? Jag tror att det är redan dags att säga god morgon", Henrik sanoo hyväntuulisesti. 
"Minsann", Josefina oivaltaa — miten aika onkin hujahtanut! Hän ei muista, milloin olisi juhlinut tällä tavalla aamuyöhön saakka; tiilitehtaan halloween-humustakin he poistuivat Rasmuksen kanssa melko pian keskiöisen sähkökatkoksen, yllättävän kosinnan ja parin juhlistavan maljan jälkeen.

Kosinnasta puheenollen… Josefina tuntee poskiaan polttelevan, kun kohtelias Henrik mainitsee kuulleensa sivusta, että onnittelut ovat paikallaan.

"Tack", Josefina sanoo ja pohtii kuumeisesti tapaa vihjata Henrikille, ettei asiasta sovi vielä laverrella miehen työpaikalla kenellekään.

Mutta Henrik hörppää juomaa lasistaan ja hymyilee rauhallisena, ennen kuin osoittaa tilannetajunsa ja tarkkavaistoisuutensa. Mies lupaa pitää uutiset omana tietonaan ja tarjoutuu esittämään yllättynyttä, jos Arne ja Susanne kertovat kuopuksensa kuulumisia. Josefina hymyilee kiitollisena ja etsii sitten käsiinsä Rasmuksen ja Joen, jotka ovat tulossa sisälle niin ikään löytääkseen hänet.

Rasmus soittaa taksin. Sen takapenkillä Josefina vilkaisee puolisoaan.
"Mä soitan huomenna äidille ja isälle… tai siis, tänään."
"Okei."
"Sitten se ei ole enää salaisuus", Josefina huomauttaa, ja viini- ja juhlahumupäissään Rasmus hymyilee, sanoo että hyvä ja pussaa häntä.

Lumi putoilee hiljalleen aamuöiseltä taivaalta, kun he maksavat taksimatkansa ja astelevat kotitaloaan kohti. Led-tuikku loistaa keittiön ikkunassa. Joe kaappaa yhden nuoren kumpaankin kainaloonsa.

"Tomorrow's gonna be hellish", hän sanoo iloisesti vuosikymmenen kovinta krapulaa ennustellen, kun Rasmus on avannut heille oven ja he ovat kopistelleet lumet kynnykselle, rymynneet sisään ja ripustaneet takit naulakkoon.
"Hope not", Josefina mutisee itsekseen ja syventyy puhelimensa puoleen.
"Good thing I don't have to leave tomorrow", Joe tuumaa iloisesti, ennen kuin marssii penkomaan itselleen ruokaa.

Yhtäkkiä Josefinasta ei tunnu mukavalta joutua jännittämään kihlauksesta kertomista heräämiseen asti ja vuoroin kerätä ja menettää rohkeutta yhä uudestaan ja uudestaan. Pian Josefina keskeyttää muutamaksi minuutiksi virinneen hiljaisuuden sanomalla:
"I sent them a text. It's official – we're engaged and they know it."

"Ooh! Congrats!" Joe kääntyy hymyilemään hurtisti ja niin lämpimästi kuin vain humaltunut Joachim Altmann osaa; Rasmusta Josefina ei vielä tohdi vilkaista. "And let me guess – by 'them' you mean The Parents."

Josefina nyökkää hitaasti. Rasmus hänen vierellään näyttää hivenen kauhistuneelta. Aamuyön tunteina ohenevan humalan pauloissa lähetetty WhatsApp-viesti ei taatusti ole muodollisuudessaan toiselle vuosituhannelle jääneen Rosengårdien perheen tapojen mukainen keino ilmoittaa tällaisia asioita.

"They'll be thrilled", Joe sanoo, nauraa hörähtää sitten ja kuiskaa kuuluvasti Rasmukselle: "Kiss her, you idiot."

Suudelma on kaikessa kainoudessaan niin vikkelä, että Joachim on tukehtua omaan nauruunsa. Hän saattaa vääntää jotakin vitsiä ujostelusta, mutta sanat sotkeutuvat ja katkeilevat naurunpuuskahduksiin niin, ettei niistä (epäilemättä nuorenparin onneksi) ota selvää.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 05.12.21 8:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 143
Luettu: 10067

Yhtenä iltana | Rasmus A.



Adventtikalenteri 2021
Josefinan & Rasmuksen tie jouluun

Toinen adventti:
Juhlaviikko
1.-5. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Joen huulet on sinetöity (1.12.)
"So — what's new?" kylään pölähtänyt Joachim kysyy asetuttuaan joemaisella tehokkuudella kodiksi (tavaroita lojuu jo siellä täällä, vaikka mies on hädin tuskin ehtinyt astua eteistä peremmälle).

Sitten he keskustelevat hyvän tovin siitä, kuinka juuri mikään ei ole muuttunut. Työt, hevoset, opinnot – samaa vanhaa, vaikka ensiksi mainittu yritysmuotoon paketoituna. Jutellessaan kolmikko syö pastaa, jota edes Joe ei kehu vuolaasti; Josefina ei vieläkään ole maaginen kokki, vaikkei sentään enää samalla tavalla uusavuton kuin Kallaan muuttaessaan. Ruokajuomaksi valittu valkoviini sen sijaan kyllä todetaan hyväksi.

"Oh, and we got engaged on Halloween", Rasmus muistaa aterian lopuksi sanoa.
"EnGAGED on HalloWEEN? And you're only telling me now!" Joe rääkäisee niin että Josefina säikähtää.
"We haven't told almost anyone", nainen kiirehtii sanomaan. "My parents don't know yet."
"Oh", Joe sanoo ymmärtäväisesti. "They still hate Rasmus?"
"No, they don't –"
"My lips are sealed", Joe vannoo. "I can keep a secret. Now – how did it happen?"

#pikkarit2021 (3.12.)

Joachim on saanut poikkeusluvan osallistua Auburnin ja Purtsien pikkareille perjantaina. Mies ei ole pysyä pöksyissään kuullessaan, että hän pääsee kokemaan Kunnolliset Suomalaiset Pikkujoulut. Rasmuksesta tosin tuntuu, että Joella saattaa olla väärä käsitys juhlan luonteesta: tiedossa on leikkimielistä kisailua hevosten kanssa ratsut vaihtoon -hengessä sen sijaan, että pikkujouluissa tanssittaisiin kansantanhuja pöydillä itse joulupukin kanssa, niin kuin Joachimin puheista voisi kenties päätellä.

“So when are we gonna party? I mean, properly?” Joe kyselee hämmentyneenä, kun Rasmus kertoo, että viskipulloa ei tarvitse pakata tallille mukaan.
“Tomorrow”, Josefina lupaa. “There’s a gala evening and Rasmus is going to get some awards, so save your drinks for that.”
“I see”, Joe nyökyttelee ja vinkkaa Rasmukselle silmää laskien viskipullon suurieleisesti keskelle keittiön pöytää.

Pikkujoulukisailuissa Joe saa ratsastettavakseen kauniin ja kiltin Armin, Josefina ryhdikkään Andren, ja Matilda joutuu luovuttamaan ratsunsa Rasmukselle. Joukkuejako aiheuttaa ryhmässä hilpeyttä.

"Kumma. Olisi voinut luulla, että Joe on Kommandoissa", Josefina sanoo vakavan kuuloisena ja saa Rasmuksen nauraa tyrskähtämään yllätettynä: hänen puolisonsa harvoin astuu sellaiselle vitsiväylälle.

“What a beauty”, Joachim kommentoi Armia ja näyttää jo mietiskelevän, pitäisikö ehdottaa pomolle, että bisnestä laajennettaisiin kouluhevostenkin suuntaan.

Josefina tuskastelee hieman oman ratsunsa kanssa. Se tuntuu verryttelyn alkaessa vahvalta ja heittää takaosaansa pariin kertaan, kun ratsastajan avut eivät ole sen mieleen.

Rasmus on onnellisessa asemassa, sillä kenttäratsastajana hän saa ratsukseen estehevosen. Kuumaluonteinen ja kipakka Sipsi on hevonen hänen makuunsa, vaikka kouluratsastus ei ole heistä kummankaan juttu. Kun Sipsi jännittyy, helpon B:n tehtävät alkavat äkkiä tuntua kummallisen haastavilta. Rasmus kuitenkin luottaa siihen, että hän onnistuu tuomaan joukkueelleen edes jokusen pisteen. Muussa tapauksessa Viivi, joka on heidän Brasialaiset-joukkeestaan varmasti kilpailuhenkisin, saattaisi ratsastaa Maralla hänen päältään.

Topics tagged under jusmusjoulu on Foorumi | Auburn Estate Andre
Andren paras askeleenpidennys osui tietysti verryttelyyn.

Juhlan tuntua (4.12.)

"So that's the level of fancy we're going for", Joachim toteaa vislattuaan, kun kampaajalla ja meikattavana käynyt Josefina astelee olohuoneeseen – nyt iltapuku yllään. "Rasmus, you lucky dog. Congrats on the engagement. And Josie, what's wrong with you? For fuck's sake, could've gotten just about anyone, but you chose that guy."

Rasmus irvistää Joelle, Josefina pyöräyttää silmiään ja suukottaa puolisonsa poskea. Joachim vinkkaa silmää ja sinkauttaa lentosuukon Rasmukselle.

"You know I'm joking. Love you – and you're totally hot", Joe sanoo läiskäyttäessään Rasmuksen olkaa. "Now – let's get going, shall we?"

Kalla Cupin gaala on alkamaisillaan. Jäisenväriseen silkkimekkoon solahtanut Josefina toivoo asunsa herättävän gaalassakin hyväksyntää; Rasmus puolestaan toivoo, ettei Cup-menestyksestään palkittavilta odoteta puheen pitämistä ja ettei hän kompuroi, jos pitää nousta paikalta ja astella juhlaväen eteen noutamaan palkintoja; ja Joachim odottaa vain hauskaa iltaa ja hyviä pippaloita.

Palkintoja (4.12.)

Palkinnot jaetaan illallisen jälkeen. Hyvä ruoka ja hyvä viini ovat saaneet Rasmuksen rentoutumaan, ja hän selviää omien pystiensä ja ruusukkeidensa hausta moitteetta siitä huolimatta, että joutuu tekemään sen kahdesti. Sekä Jesse Aron että Matildan ja Anton Seljanvaaran kanssa Rasmus vaihtaa jämäkän asialliset kädenpuristukset ja onnittelut. Puhetta hän ei sentään joudu väkisin pitämään, vaikka Verneri Kaajapuro mikrofonia tarjoaakin.

“I was waiting for your speech”, Joe motkottaa, kun Kalla CUP -pystit on jaettu ja Alma Koskela köpöttää esiin jakamaan PRO-rankingin palkintoja.
“That makes one of us here”, Rasmus ravistaa päätään.

Rasmus kiertää kätensä Josefinan lantion ympärille, ja Josefina painaa hetkeksi päänsä hänen olkaansa vasten.
“Paljon onnea”, Josefina sanoo. “Mä olen susta niin ylpeä.”

Rasmus tietää, että Josefina jos joku todella tarkoittaa sitä. Josefina itsekin olisi vuorenvarmasti ollut palkinnoilla ilman alkuvuoden loukkaantumista, mutta sen takia hänen osanaan on neljäs sija tämänvuotisessa rankingissa. Josefinaa se ei taatusti haittaa, mutta Rasmuksen mielestä olisi ollut mukava päästä juhlistamaan jälleen yhdessä.
“Ensi vuonna voitetaan molemmat. Silloin mäkin voin pitää puheen”, Rasmus päättää, ja Josefina nyökäyttää tirskahtaen päätään.

Joe on lörppäsuu (4.12.)
Ilta on kaiken kaikkiaan loistokas. Pukueleganssia, laadukkaita viinejä eikä liiaksi puisevia puheita, ja kaupan päälle mukavaa seuraa. Rasmus viihtyy ja arvelee Josefinankin, joka parhaillaan säteilee kauempana Heidin ja Laurin seurassa, viihtyvän.

Joachimkin viihtyy ja näyttää hämmästyttävän tyylikkäältä puvussaan.

"Drinks?"
"Sure."

Miehet lähtevät tiskille.

"This is your night", Joe naurahtaa yhtäkkiä. "Awards, money, youth, fame — and you're getting married to that! You'd better remember this night!"

Rasmus irvistää; ei ystävänsä sanoille, vaan äänenvoimakkuudelle. Katseita kääntyilee.

"Should've known not to trust you with a secret", Rasmus sihahtaa kuivasti.
"That's unfair. I keep plenty of juicy secrets. You just don't know about them."

Kilpakumppanit (5.12.)
Vähän puolenyön jälkeen Rasmus osuu tiskille yhtä aikaa Matildan kanssa. Josefinalla ja Joella on kauempana pöydässä juttu kesken, ja Rasmus on lähetetty noutamaan kaikille kolmelle uudet viinilasilliset - Josefinalle valkoviiniä, Rasmukselle punaista ja Joelle kuohuvaa. Hän asettuu tiskille vapaaseen väliin ja huomaa vasta sitten, että on kiilannut Matildan ja Sarahin väliin. Sarah on syventynyt keskustelemaan Rasmukselle tuntemattoman miehen kanssa, joten Rasmus kääntyy Matildan puoleen.

”Onnittelut mestarille”, hiukan hiprakkainen Rasmus sanoo juhlallisesti ja tekee pienen kumarrusliikkeen.  
Matilda siristää silmiään, mutta nyökäyttää sitten päätään. ”Kiitos. Hyvä kilpailu.”
”Ehdottomasti, eipähän mennyt liian helpoksi”, Rasmus toteaa. ”Ja sentään onnistuin voittamaan Jessen, niin ei yksi pariskunta vienyt koko pottia ja jättänyt mua aivan puille paljaille.”

Matilda on napannut esterankingin voiton alle kahden pisteen erolla Rasmuksen nenän edestä. Vaikka kenttäratsastus on Rasmuksen ykköslaji Kalla Cupissa ja kenttärankingin ykkössija riittää hänelle mainiosti, olisi tuplavoitto tietysti kelvannut sekin.

”Ehkäpä ensi vuonna”, Matilda sanoo ehkä hivenen kitkerästi, mutta Rasmus ei siitä välitä. Hän tähyää baarimikon perään, mutta näyttää siltä, että he joutuvat odottamaan vuoroaan vielä hetken – huvila on täynnä janoista juhlakansaa.

”Kerran lapsena mä itkin varmaan viikon, kun en voittanut pikkuponien SM-kisoja”, Rasmus kertoo. ”Lähdin johdossa viimeiselle kierrokselle ja otin sieltä neljä puomia alas. Kokonaiskisassa me oltiin silti kolmansia, mutta eipä se paljon lämmittänyt. Siellä mä pyyhin kyyneliä palkintojenjaossa ja Hevoshullun haastattelussa sanoin, että saatan lopettaa koko ratsastuksen siihen paikkaan. Ne tietysti painoi sen lehteen ja pisti viereen kuvankin mun punaisenkirjavasta naamasta.”

Matilda katsoo Rasmusta kulmakarvat koholla. ”Öh, okei.”
”Se juttu taitaa vieläkin olla jossain porukoilla tallessa”, Rasmus miettii. ”Mun viis minuuttia julkisuudessa.”
”Sen mä haluaisin lukea”, Matilda sanoo hitaasti.

Rasmus ei ehdi jatkaa kivuliaiden kisahäviöidensä kertaamista, sillä baarimikko astuu heidän luokseen ja kysyy juomatilauksia. Matilda pyytää kaksi drinkkiä ja Rasmus viinisuoransa. Maksettuaan omat ostoksensa Rasmus on kääntymässä takaisin Matildan puoleen, mutta nainen heilauttaa nopeasti kättään, nostaa korkeisiin laseihin kaadetut juomansa tiskiltä ja katoaa juhlahumuun.
Rasmus kohauttaa hartioitaan, asettelee viinilasit käsiinsä ja lähtee luovimaan kohti Josefinan ja Joen seuraa.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 04.12.21 22:42
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 81
Luettu: 4511

Kissen päiväkirja



Adventtikalenteri 2021
Josefinan & Rasmuksen tie jouluun

Ensimmäinen adventtisunnuntai:
Aamu Ahvenanmaalla
28. marraskuuta
Kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Ahvenanmaalla on muutama aste pakkasta ja maassa jotain valkoista. Varsinaiseksi lumipeitteeksi sitä ei pysty kutsumaan, mutta maisema vaikuttaa silti valoisammalta kuin lähtiessä Kallassa.

Vaikka aamu ei ole oikeastaan vielä edes valjennut, Kuuvuoren ratsastuskeskus vilisee puunattuja ja suittuja hevosia. Käynnissä on nuorten kenttähevosten katselmus, jonne Kisse on saapunut pitämään Kallan lippua korkealla yhdessä itse Sokkien kasvatin, Kallan Kärpän (jonka oikea nimi on Rasmukselle liian vaikea muistettavaksi), kanssa.

Vaikka edessä on taatusti mielenkiintoinen ja hyödyllinen päivä, Rasmus ei voi väittää tuntevansa oloaan kovin virkeäksi. Edellisilta oli venähtänyt pitkäksi ja aamulla herätys oli soinut selvästi liian aikaisin. Hän harjaa Kissen kirjavaa kylkeä rivakoin vedoin, ja Josefina letittää tamman harjaa matalalla korokkeella seisten.

“Onneksi Kisse on jo viisi”, Rasmus haukottelee. “Seitsemän olisi ollut kyllä ihan epäinhimillinen aloitusaika.”

“Joo, hyvä näin”, Josefina hymähtää. Kaksi-, kolmi- ja nelivuotiaat kenttähevoset ovat aloittaneet aamun jo muutama tunti sitten irtohypytyksellä, ja Kissen vuoro rakennearvostelun kautta askellajikokeeseen koittaa hieman ennen kymmentä.

“Kunhan Kisse ei vain heitä sitä testiratsastajaa tantereeseen”, Rasmus toivoo ja taputtaa tammaa lavalle. “Kaikki muu on ok, mutta se olisi vähän noloa.”

“Eihän Kisse nyt sellaista tekisi”, Josefina sanoo luottavaisena. Hän kääntää viimeisen kapean letin sykerölle ja kiinnittää sen kuminauhalla. “Valmista tuli.”

“Kiitos, sä pelastit tänkin päivän. Ei tartte ainakaan Kissen ulkomuotoa hävetä.” Rasmus kiertää kätensä Josefinan vyötärölle ja nostaa hänet alas jakkaralta pienen pyörähdyksen kera. Kissen ottaa väistöaskeleen kauemmas ja muljauttaa silmiään.

“Eipäs nyt liioitella”, Josefina naurahtaa. “Tänä vuonna saat joululahjaksi jonkun letitysoppaan, ja voit saada tukiopetustakin.”

“Odotan innolla”, Rasmus painaa suukon kihlattunsa poskelle. Joulu - sekin on toden totta tulossa. Mitäköhän Josefina saisi joululahjaksi? Siitä Rasmuksella ei ole vielä aavistustakaan.

"Niin varmaan", Josefina tyrskähtää, venyttää vähän niskaansa ja hymähtää sitten: "Arvaa mitä mä odotan?"

"Kahvia?" Rasmus ehdottaa. "Ja joulua. Sä odotat aina joulua."

"Niitäkin. Mutta sitten sitä, että päästään taas kotiin ja ollaan siellä ihan kokonainen kuukausi tai ehkä jopa kaksi."

"Me ollaan kyllä reissattu tänä vuonna paljon", Rasmus sanoo ja näyttää hetkisen hivenen huolestuneelta. "Olisitko sä kuitenkin halunnut että oltaisiin jääty kotiin?"

Josefina pudistaa topakasti päätään ja tuntee Kissen hamuilevan hänen poninhäntäänsä. Nainen astahtaa puoli askelta eteenpäin, sillä hevosenkuola hiuksissa ei ole hänen haaveilemansa look.

"Tämä on Kisselle hyvä tapahtuma", Josefina sanoo. "Ja musta oli kiva tulla mukaan. Mä jaksan kyllä aina reissata sun kanssasi."

Se nostattaa Rasmuksen kasvoille pienen mutta sitäkin lämpimämmän hymyn. Kaikkia tulevia seikkailuita on lähestulkoon vaikea malttaa odottaa ja sitäkin mahdottomampi ennustaa. Ties minne heidän tiensä vielä johtaa!

"Hyvä sitten", Rasmus tuumaa, silittää Kisseä ja vilkaisee rannekelloaan. "No, käydäänkö etsimässä sitä kahvia ennen kuin pitää pistää töpinäksi?"
"Käydään ihmeessä", Josefina päättää.

Käsi kädessä nuoret jättävät Kissen jabakarsinan toviksi taakseen. Matka ja tapahtuma on epäilemättä hyvää kokemusta nuorelle tammalle, mutta mikäs sen parempaa kuin huvin ja hyödyn yhdistäminen.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 28.11.21 16:01
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kissen päiväkirja
Vastaukset: 28
Luettu: 1969

Yhtenä iltana | Rasmus A.



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 24:
Illan pimetessä
Toinen osa

Lue ensimmäinen osa: Valoisan aikaan

Kaajapuroilla ja Auburnissa käytyään Rasmus ja Josefina alkoivat valmistautua joulupäivälliseen Rasmuksen vanhempien luona. Rasmuksen valmistautuminen oli nopeasti tehty: nopean suihkun jälkeen hän ajoi parranhaivenet, kampasi pitkäksi venähtäneet hiukset läpi ja valitsi kaapista ensimmäiset vastaan tulevat säädylliset vaatteet.

”Onko teillä ollut tapana pukeutua miten siististi jouluksi?” Josefina, jonka laittautuminen kesti tovin pidempään, kyseli peilin edessä ja mallaili kahta vaihtoehtoista puseroa päälleen.
Sängyllä makoileva Rasmus laski puhelimensa alas ja katsahti Josefinaan. ”Ei erityisen hienosti. Kai? Mä lähden näissä. Pistä ihan mitä hyvältä tuntuu.”
Josefina tavoitti Rasmuksen katseen peilin kautta ja rypisti kulmiaan aavistuksen. Sitten hän käännähti ympäri ja heilautti paitoja. ”Kumpi?”
Rasmuksen mielestä molemmat olivat aivan yhtä hyviä, mutta hän osoitti hetken harkittuaan tummanpunaista pitkähihaista. ”Tuohan on jouluinen.”

Josefina hymähti, mutta pujottautui paidan sisään ja hyppäsi sitten Rasmuksen viereen sängylle. Rasmus kierähti Josefinaan päin ja juoksutti sormensa Josefinan hiusten läpi. Hän ei ollut vielä aivan tottunut niiden vaaleaan sävyyn, vaikka olikin sitä mieltä, että Josefinalle sopivat mitkä tahansa hiukset tai vaikka ei hiuksia lainkaan.

”Kai me sitten lähdetään”, Rasmus huokaisi, vaikka mieluiten hän olisi jäänyt makoilemaan Josefinan kanssa. Toisaalta hänellä oli nälkä, ja Josefinan vatsakin kuului kurisevan. ”Ei olla kauaa.”

Onneksi Alsiloilla ei ollut tapana syödä jouluillallista erityisen pitkän kaavan mukaan. Joulupöydässä oli perinteisiä jouluherkkuja kinkusta laatikoihin, kalaan ja rosolliin, ja siellä täällä oli oikaistu kaupan puolivalmisteilla. Rasmus mietti hetken, tuntuiko se varmasti erilaiseen jouluun tottuneesta Josefinasta hieman alisuorittamiselta, mutta Josefina itse oli vain iloinen päästessään kokemaan toisentyyppisen aaton. Alsiloiden juhla oli jotenkin mutkaton – ei suorituspaineita eikä pynttäytymistä.

Puheenaiheet olivat vähemmän yllättäen lähinnä hevosiin liittyviä. Jaana mietti Vivanin astuttamista seuraavanakin keväänä varsan syntymän jälkeen ja Josefina esitteli aamuisia kuvia Grannista. Hannu, joka ei ollut hevosihminen, ei aivan löytänyt keskustelussa paikkaansa, mutta muut tuntuivat viihtyvän hyvin ruokapöydän ääressä.

Kun Jaana sitten lähti keittiöön keittämään kahvia, Hannu rykäisi. ”Mitenkäs ovat opinnot sujuneet, Josefina?”
”Oikein hyvin”, Josefina vastasi pikaisesti. ”Kiinnostava syksy ollut. Kiireinen tietysti myös.”
”Niin, sinun alalla onkin opittavaa”, Hannu nyökytteli kuin tietäisi aiheesta enemmänkin. ”Jokos Rasmus meinasi hakea kouluun?”
Rasmus, joka ei olisi niin välittänyt keskustella aiheesta, kohautti hartioitaan. ”Tuskin. On nyt niin hyvin töitä Hannilla.”
”Aina voit palata toimistollekin”, Hannu vastasi ja yritti ehkä olla isällinen, mutta kuulosti lähinnä hivenen jäykältä. Rasmus kuitenkin arvosti elettä, mutta ei ehtinyt vastata mitään, kun Jaana porhalsi keittiöstä kahvikuppeja ja -pannua sekä hedelmäkakkua kannatellen.

”Onkos se nuoriso lähdössä ensi kesänä taas Eurooppaan?” hän tiedusteli ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin.
”Näillä näkymin joo”, Rasmus tarttui mielellään uuteen keskustelunaiheeseen. ”Kunhan Josefinan tentit on ohi.”
”Sepäs mukavaa”, Jaana hymyili. ”Vieläköhän sitä yhden tamman tarvitsisi…”
”Ei kai sentään”, Hannu parahti ja sai muut nauramaan.
”Vitsillähän minä vain”, Jaana rauhoitteli miestään. ”Vaikka jos me asuttaisiin vielä maalla… Tosin nyt on hyvä tilanne, kun on noita varsoja jo jokunen kasvamassa, ja jospa se Inna vielä suostuu Kissenkin astuttamiseen.”
Hannu näytti hivenen kalvenneen, mutta muut uppoutuivat jälleen varsakeskusteluun - siitä riitti aina jutunjuurta.

Illansuussa Rasmus ja Josefina palasivat kotiin ja alkoivat viimeinkin rauhoittua joulunviettoon omassa kodissaan, kaksin. Kummallakaan ei ollut vielä tarkkaa käsitystä siitä, minkä näköinen heidän joulunsa oikein oli, mutta Rasmus itse oli tyytyväinen päivän antiin ja siihen, että sai viettää juhlan Josefinan kanssa. Samaan aikaan hän mietti, kaipasiko Josefina joululta jotain mitä Kalla ja Rasmus eivät voineet hänelle antaa, ja jos kaipaisikin, kertoisiko Josefina siitä hänelle.

He laittoivat saunan lämpiämään ja paistoivat odotellessaan muutaman joulutortun omenahillolla, vaikka kummallakaan ei ollut oikeastaan nälkä. Tupaan levisi kuitenkin paistuvan torttutaikinan mukana jouluinen tuoksu, josta Rasmuskin oli alkanut pitää.

”Mulla on sulle lahja”, Josefina sanoi sitten ja tarttui Rasmusta kädestä vetäen hänet perässään kohti makuuhuonetta.
”Mullakin sulle”, Rasmus naurahti, vaikka se hivenen hermostunut naurahdus olikin. Hän ei ollut edelleenkään aivan varma, oliko hänen lahjansa mistään kotoisin tai pitäisikö Josefina siitä ensinkään.

Josefina kaivoi vaatekaapin perältä oman lahjansa ensin. Se oli kääritty ruskeaan paperiin, ja Josefina kehotti Rasmusta avaamaan sen varovasti. Rasmus repi paperin hellästi kahtia, ja sen takaa paljastui Lara.

Rasmus kuori taulun kääreistään ja piteli sitä käsivarrenmitan päässä osaamatta sanoa mitään. Lara, joka oli monella tavalla hänen sielunkumppaninsa ja hevonen, jota oli kiittäminen siitä että hän nykyään oli kuka oli, laukkasi kankaalla häntä vastaan ja näytti niin elävältä, että ikävä tulvahti Rasmuksen sisälle yhtä aikaa ihastuksen kanssa. Taulu oli uskomattoman kaunis.

”Josefina, tää on ihan mieletön”, Rasmus sanoi vähän karhealla äänellä. ”Mistä sä sait tän?”
”Hanna teki”, Josefina vastasi suorastaan sädehtien. ”Mustakin siitä tuli aivan ihana. Ajattelin, että sen voisi laittaa tuohon makuuhuoneen seinälle.”
”Sopii täydellisesti”, Rasmus nousi mallaamaan taulua seinälle. ”Kiitä Hannaakin mun puolesta! Mä en oo koskaan saanut näin ihanaa lahjaa. Sä oot paras.”

Rasmus laski taulun varovasti seinää vasten odottamaan ripustusta. Vaikka Rasmuksen teki entistä vähemmän mieli antaa Josefinalle hänen oma lahjansa, hän kaivoi kuitenkin sukkalaatikkonsa pohjalta kirjekuoren ja ojensi sen Josefinalle.

”Sori, tää nyt ei ole läheskään samaa tasoa kuin sun lahja”, Rasmus irvisti. ”Mutta mä yritin parhaani! Päivämääriä voi vaihtaa, piti vaan valita jotkut.”

Josefina hymyili ja avasi kuoren. Siellä oli kaksi ohutta paperia. Rasmus oli kuin olikin seurannut Joachimin neuvoa, joten toisella paperilla oli tuloste lauttalipuista Saksaan. Toinen oli valmennuslahjakortti huippuluokan kenttäratsastaja Franziska Nowakille, joka oli tulossa alkukeväästä valmentamaan Suomeen.

”Mä ajattelin, että jos sä nyt innostuit kenttäratsastuksesta”, Rasmus sanoi vähän ujosti. ”Mutta tietysti se hyppyyttää myös rataesteitä. Arttu kehui sitä älyttömästi.”

Rasmus seurasi Josefinan ilmettä huolestuneena, mutta Josefinan hymy oli ehdottomasti aito ja ulottui melkein korvasta korvaan.
”Kiitos”, Josefina sanoi hellästi. Hän sulki kuoren, laski sen sängylle ja painautui Rasmusta vasten. Rasmus kiersi kätensä Josefinan ympärille ja halasi lujasti.

”Hyvää joulua, Josefina”, Rasmus sanoi tyttöystävänsä hiuksiin. Josefina käänsi katseensa Rasmuksen kasvoihin ja vastasi suudelmalla.
”Hyvää joulua, Rasmus”, Josefina hymyili. ”Mennäänkö saunaan?”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 24.12.20 12:49
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 81
Luettu: 4511

Pikin päiväkirja



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 24:
Valoisan aikaan
Ensimmäinen osa

“Herätys, unikeko”, hymähti Josefina aivan Rasmuksen korvan juuressa — niin lähellä, että naisen hengitys kutitti hieman ja nenänkärki, vai olivatko ne sittenkin huulet, hipoi miehen korvanlehtiä.
“Kuinka vähän kello on?” Rasmus kysyi karheasti. Vaikka Josefina osasi olla hyvin järkiperäinen olento, mies ei olisi yllättynyt, jos joulun henki olisi ottanut tyttöystävän valtaansa ja saanut ujutettua tämän päähän, että Rasmus piti herättää vuorokauden vasta vaihtuessa toteamaan, että oli jouluaatto.
“Vartin yli kahdeksan jo”, Josefina kertoi, kohottautui polvilleen ja venytteli hyväntuulisen näköisenä.
“Jo. Jopas”, Rasmus tokaisi kuivasti, mutta hyvä tuuli tarttui, ja sitä paitsi Eedit oli aivan varmasti ollut hereillä ainakin viidestä alkaen ja porisutellut puuropataansa.
“Meinasin herättää sut jo pari tuntia sitten, mutten viitsinyt. Näytit niin unisen rauhalliselta.”

Rauhaa riittää myös Eeditin luona, kun he hyvin pian Rasmuksen heräämisen jälkeen löytävät tiensä sinne. Jokin herttaisen vuokranantajan olemuksessa rentouttaa aina Josefinaa. Kun Eedit hymyili vastaanottaessaan hemmottelukorin, jonka Josefina oli hänelle koonnut, oli helppo uskoa hymy vilpittömän ilahtuneeksi ja lämpimäksi. Naapurinrouva ei esittänyt hymyä seurapiirileikkinä. Eedit oli rehti ja kiltti.

"Puurossa ei ole mantelia", Eedit vakuutti, kun he hyviä jouluja toivoteltuaan istuivat alas. "Sen sijaan kätkin sinne rusinan, niin voidaan kuitenkin etsiä hyvää onnea ja toiveiden toteutumista."
"Ai etsitään rusinat puurosta", Rasmus naurahti ja puristi vieressään istuvan Josefinan kättä nopeasti. "Mun toive olikin selvitä joulusta ilman reissua päivystykseen, eli se toteutui jo. Te siis tarvitsette rusinaa enemmän, joten aloittakaa te."
"Kovin ystävällistä", Josefina tuhahti hymyssä suin poikaystävälleen, ja muistutti vielä: "Kertaakaan sinä aikana, kun ollaan tunnettu, en oo saanut anafylaktista sokkia."
"Et niin, mutta mä muistan kun Alexander kertoi siitä kun lapsena sait", Rasmus totesi. "Ja mulle riittää se tarina. En välittäisi kokea livenä."
Pöydän toisella puolella istui Eedit ja näytti onnellisemmalta kuin aikoihin.

Kaiken kaikkiaan aamu oli mitä onnistunein. Toistaiseksi aikataulukin piti, ja hiljaksiin tipahtelevien lumihiutaleiden alla nuoret astelivat tarhalta toiselle jaellen hevosilleen omenoita ja kuivia leipiä jouluherkuiksi. Oli tuntunut järkevimmältä suunnata ensin Kaajapuroille, kun oli vielä takuulla valoisaa. Auburnin paremmat valaistukset sallisivat käynnin hämäränkin tullen.

"Grannista ei kyllä ole tainnut tulla sen leppoisampi, vaikka se nyt onkin tiine", Rasmus arveli, kun hänen tyttöystävänsä tamma luimisti korviaan Josefinan pujahtaessa aidan ali sen tarhan puolelle. Rasmus itse jäi katselemaan kaksikon rapsuttelutuokiota sivusta. Granni ei välittänyt hellyydenosoituksista määräänsä enempää, ja toisaalta tuntui mukavalta taata kaksikolle kahdenkeskinen hetki.
"Leppoisampi? Ei mainittavasti. Ehkä se säästelee äidillisen lempeyden siihen hetkeen, kun sillä on oma varsa", Josefina vastasi, muttei kuulostanut luottavaiselta: he molemmat taisivat epäillä, että Granni saattaisi olla melko topakka emätamma.
"Kiva nähdä, millainen Akun lapsesta tulee", sanoi Rasmus, joka ei hävennyt epäammattimaista ilmaisua lainkaan. Mitäpä suotta, kun vain Josefina oli paikalla kuulemassa.
"Täydellinen", Josefina ennusti ja innostui: "Sun äidillesi voisi ottaa kuvan Grannista. Näkihän se sen eilen, mutta loimet päällä vain. Jos mä onnistun taiteilemaan nämä loimet siististi tältä pois ja takaisin, otatko kuvan? Sun äidin orin varsahan täällä kasvaa."
"Ja kovaa vauhtia kasvaakin", Rasmus hymähti ja lupasi auliisti toimia kameramiehenä.

Pikikin pääsi kuvaan. Koska se oli energiaa keräävää sorttia ja liikkunut jo eilen vain kevyesti hidastempoisella maastolenkillä, Josefina oli päättänyt antaa sen juosta vähän irtona tänään. Suurin tarha oli tyhjillään, joten he suuntasivat sinne, sillä Verneri ratsasti Lazzoa parhaillaan kentällä. Pikille juoksentelusuunnitelma sopi loistavasti. Sitä ei tarvinnut juuri kannustaa liikkumaan, sillä vauhti oli sillä verissä ja iloisesti se kirmailikin suuntaa tuon tuostakin vaihdellen menemään.

"Kiva nähdä se noin iloisena", Josefina hymähti. Kaajapuroilla oli enimmäkseen oikein hyvä pitää hevostaan, kun eläimillä oli siellä tilaa olla eläimiä. Joskus Josefina kyllä kaipasi parempia mukavuuksia, mutta koki olonsa niin kotoisaksi täällä, ettei tosiasiassa harkinnutkaan hevostensa siirtämistä muualle.

"Aika hyvä kuva", Rasmus yhtäkkiä arvioi varovaisen tyytyväisenä otostaan, mikä sai Josefinan kääntymään hänen puoleensa.
"Totta!" Josefina ilahtui. "Osaisinkohan mä muokata noi aitalangat pois…?"
"Ei kai se kovin hankalaa olisi", Rasmus arveli.
"Pitääpä yrittää ajan kanssa. Ajasta puheenollen: pitäisikö meidän siirtyä kohta Auburniin, niin ehditään sitten Jaanan ja Hannun luo ihmisten aikoihin?"
"Voidaan me mennä. Hitsi. Mieti millaista olisi käydä kävelyttämässä hevosia ratsastuspuistossa", Rasmus haikaili kaihoisasti. "Harmi kun ei ehditä tänään."

Josefina naurahti lämpimästi.

"Oletkos sittenkin vähän romantikko", hän kiusasi kumppaniaan, joka suoristi ryhtiään.
"Miten niin sittenkin? Osaanhan mä olla romanttinen", Rasmus puolustautui. "Tuon aamiaista sänkyyn ja kaikkea."
"Osaat, osaat! Mutta silti", Josefina sanoi pukiessaan Pikille riimua. "Että ihan fiilistelet puistossa samoilua."
"No ajattelin vaan, että onhan siellä aika nättiä", Rasmus tuhahti, mutta suli hymyyn, kun Josefina kurotti suikkaamaan suukon hänen ulkoilman punaamalle poskelleen. "Mutta ehkä se just onkin parasta sun kanssa. En mä sinne välttämättä yksin menisi fiilistelemään. Jos se tekee musta jonkun pehmon niin olkoon sitten niin."

Josefina nauroi. Piki askelsi eloisa ilme hevosennaamallaan heidän rinnallaan, mikä sai Rasmuksen pohtimaan, soveltuisiko aina vähäsen kiireinen tamma kovinkaan hyvin enemmän tai vähemmän romanttiselle ratsastusretkelle. Ehkä pitäisi valita jokin toinen hevonen, tai vain lähteä suosiolla reippaalle laukkavedolle. Se vasta olisikin hauskaa. Rasmus toivoi äkkiä kovasti, että he Josefinan kanssa ehtisivät piankin taas ratsastamaan yhdessä.

"Onpa kiva, kun Kisse on täällä ja voidaan käydä useammin yhdessä tallilla", Josefina hymähti juuri aivan kuin olisi ajatellut aivan samoja asioita kuin poikaystävänsä.
"Niin on", Rasmus sanoi ponnekkaasti ja päätti visusti pussata Josefinaa heti, kun he ehtisivät pois ratsastustaan lopettelevan Verneri Kaajapuron näköpiiristä.
"Ja onpa ollut tunnelmallinen aatto tähän asti", Josefina kehui samalla kun Rasmus avasi Pikin oman tarhan porttia ja hätisteli uteliasta Harry-hevosta kauemmas, jotta Josefina ja Piki mahtuivat pujahtamaan sisään. Josefina päästi Pikin vapaaksi ja jutusteli hieman tammoille: "Heippa Piki, ja Harry. Joulumieltä teillekin. Älkää riehuko liikaa."

Sitten Josefina kääntyi portin pielessä seisovan miehen puoleen.

"Ja sitten Branin luokse?" tyttöystävä ehdotti ja hymyili niin, että Rasmuksen vatsanpohjassa tuntui vähäsen hassulta ja suupielet kohosivat väkisinkin matkimaan Josefinan omia.
"Joo", Rasmus äännähti ja hylkäsi aiemman häveliäisyytensä. Viis siitä, jos Verneri näkisi suudelman. Tuskinpa mies siitä mitään ajattelisi.

Loppujen lopuksi uteliain yleisö löytyi paljon lähempää kuin ratsastuskentältä. Piki työnsi pehmeän turpansa aivan lähelle heitä ja kutitteli turpakarvoillaan kummankin pusuttelijan poskia, mikä kirvoitti ilmoille naurahduksen ja Josefinan helisevän hihityksen.

Topics tagged under jusmusjoulu on Foorumi | Auburn Estate Pikijoulukortti1

Lue seuraava osa: Illan pimetessä
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 24.12.20 6:02
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 3043

Pikin päiväkirja



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 23:
Joulu saapuu Kaajapuroille

Ei ollut joulupäivä, mutta joululta tuntui kuitenkin. Hevosten keskellä kasvaneena Josefina uskoi, ettei tallien joulutunnelmaa aidompaa löytynyt mistään. Kaajapuroilla ei tänä vuonna oltu järjestetty varsinaisia joulutalkoita, mutta tunnelmaa oli rakenneltu pikkuhiljaa: tallin isäntäväki oli siivoillut nurkkia pitkin alkutalvea, ja koristelaatikkokin oli löytänyt tiensä satulahuoneeseen, mistä kukin tallilainen oli voinut koriste kerrallaan ripustella joulua ympäriinsä. Hevoset olivat saaneet kuusen oksia tarhoihin nakerrettavakseen, ja ehkä omenan tai pari ylimääräistä silloin tällöin. Lumi viimeisteli kokonaisuuden.

“Inka on tosi kiva hevonen”, Josefina kuuli tallityöntekijä Stina Elolan kehuvan.
“Siltä se vaikuttaakin”, Rasmuksen Jaana-äiti vastasi. “Hyvin ystävälliseltä ja järkevältä.”
Josefina vilkaisi keskustelijoiden suuntaan. Jaana harjasi reippain ottein Inkaa, kirjavaa tammaa, jota sen ylläpitäjä oli luvannut lainata ratsuksi Rasmuksen äidille. Kaikista tallin hevosista Inka oli tuntunut lupaavimmalta vaihtoehdolta, kun Rasmus ja Josefina olivat pohdiskelleet, millainen ratsu sopisi parhaiten Jaanalle, joka ei ollut ratsastanut aktiivisesti vuosiin ja vaikutti hieman arastelevankin ainakin eläväisimpien nuorten hevosten satulaan kapuamista. Vaikka Jaana omisti kaksi ja puoli nuorta puoliveristä, toistaiseksi niin Kissellä, Akulla kuin Vivanillakin olivat ratsastaneet vain muut kuin hän itse. Oli onnekas juttu, että Josefinan kummitytön isä Jesse Aro piti ylläpitohevostaan samalla tallilla Pikin, Grannin ja Kissen kanssa, ja vieläpä luovutti tamman ilomielin lainaan yhdeksi iltapäiväksi.

“Onpas mukavaa”, Jaana kehaisi myöhemmin, kun kolme ratsukkoa keinahti liikkeelle Kaajapurojen tallin pihasta. Josefina johti Pikin kanssa joukkoa, ja häntä seurasivat Rasmus ja Kisse. Poikaystävän äiti oli vakuutellut, ettei paikka jonon hännillä haitannut, ja todennut, että saisipa nähdä Kissen, joka oli puoliksi hänen omansa, liikettä ja maastoilukäytöstä.

Jos maastoretki Joachimin kanssa olikin ollut vauhdikas ja laukalla kyllästetty, nyt ei hurjasteltu. Ratsukot kävelivät pitkään ja nautiskelivat lumisista maisemista. Josefina, joka tunsi Kaajapurojen tallin ympäristön kuin omat taskunsa, johdatti heidät kauneimmille tietämilleen poluille. Piki hänen allaan tuntui ymmärtävän nopeasti, ettei tänään porhallettaisi menemään täyttä päätä, ja ratsastajansa suureksi iloksi nuori tamma askelsikin tyynen tasaisesti eteenpäin.

“Miten sujuu”, Josefina kuuli Rasmuksen kysyvän selkänsä takana, ja tiesi tarkentamattakin, ettei kysymystä oltu osoitettu hänelle.
“Hyvin! Stina ei valehdellut. Inka on mainio tätinkuljetin”, Jaana naureskeli. “Tämän kanssa ei tekisi tiukkaa vaikka vähän laukatakin, ellei se sitten ole kovin innostuvaista sorttia.”
“Voidaan ottaa vähän ravia, ja tunnustelet sitten, miltä se vaikuttaa”, Josefina ehdotti jonon kärjestä.
“Se sopii.”

Vaikka Inka olikin reipas urheilukäytössä oleva kenttäkilparatsu, se taisi tietää paremmin kuin hyvin, milloin oli aika painaa kaasua ja milloin taasen ottaa rauhallisemmin. Jaana sai kokea maastolaukan riemua ilman turhan suurta sykkeennousua. Haastavinta rauhallisena pysyminen taisi olla Kisselle, joka olisi kaikkein mieluiten pyrähtänyt paljon reippaampaan vauhtiin kuin Piki sen edessä Josefinan pidättelemänä tarjosi. Josefina oli tyytyväinen oman mustan tammansa käytökseen: Piki kuunteli pidätteitä esimerkillisesti eikä keksinyt omia kujeita matkan varrelle.

“Ehkä Pikiin on livahtanut joulurauha”, hän vitsailikin olkansa yli.
“Kisse ei tiedä sellaisesta vielä mitään”, Rasmus puuskahti vastaukseksi.

Josefinalle maastoretki oli tärkeä. Ei ollut joulupäivä, hän ajatteli taas, mutta oli sentään aatonaatto, ja se tuntui lähes yhtä sopivalta päivältä joulumaaston järjestämiselle. Niin pitkään kuin hän muisti oli heidän perheellään ollut tapana satuloida ratsut joulupäivänä ja lähteä maastoon yhdessä, vaikka he muulloin ratsastivatkin ristiin rastiin kuka milloinkin. Tänä vuonna se jäisi Josefinalta kokematta, mutta tämä tuntui melko kelvolta korvikkeelta. Tuskin Rasmus oli tullut ajatelleeksi, miten tärkeän idean tuli ilmoille heittäneeksi pohdiskellessaan noin viikkoa aiemmin, pitäisikö heidän houkutella miehen äiti ratsaille joulun kunniaksi. Josefina oli innostunut heti, eikä katunut hetkeäkään nähdessään Jaanan punaposket ja onnellisen hymyn heidän asettuessaan loppukaarron tapaiseen asetelmaan tallin pihalle.

“Olipas se pitkästä aikaa mukavaa!” poikaystävän äiti hehkutti Inkaa rapsutellen.
“Kohtahan sä jo ratsastat itse omia hevosiasikin”, Rasmus kannusti.
“Ehkä”, Jaana naurahti. “Sitten kun ne alkavat vaikuttaa puoliksikaan yhtä viisailta kuin Inka.”
“Oho. No sitä saatat kyllä joutua ainakin Akun kohdalla odottamaan”, hänen poikansa vastasi kursailematta.
“Grannia saat lainata koska tahansa sitten kun sillä taas ratsastetaan”, Josefina lupaili. “Se on kyllä menevä, mutta se on tosi varma maastoratsu kuitenkin. Kentälläkin se on lähinnä laiska, jos ei hypätä tai tehdä paljon laukkaa.”
“Ehkä joskus kokeilenkin”, Jaana vastasi rohkeasti.
“Joka tapauksessa — mullakin oli hauskaa. Tästä voisi tulla ihana uusi jouluperinne”, Josefina intoili löysätessään Pikin satulavyötä. Siihen hän sai kaksi myönteisen kuuloista vastausta.

Harvinaisen myönteisiä olivat myös tallin teinitytöt, kun Josefina tapasi heidät pian satulahuoneessa. Janna ja Ava saivat Josefinan usein hieman varpailleen, sillä vaikka ikäero olikin hänen puolellaan, statusasteikolla teinitytöt olivat pyyhältäneet hänen ohitseen mennen ja tullen ja tiesivät erinomaisen hyvin voivansa tossuttaa vanhempaa tallikaveriaan. Vaikka Janna ei nälvinyt Josefinalle samalla tavalla päin kasvoja kuin Ava huonoina päivinään, Josefina havaitsi usein miettivänsä, mitä parhaat ystävykset puhuivat hänestä hänen selkänsä takana. Juuri nyt tytöt kuitenkin moikkasivat reippaasti ja ryhtyivät jopa ystävällismieliseen jutusteluun.

“Olitteko te maastossa?” Janna kysyi kiinnostuneena.
“Rasmuksen äidin kanssa”, Ava tarkensi Jannan kysymystä tai esitti siihen oman lisäyksensä — Josefina ei ollut varma.
“Oltiin”, Josefina vastasi lyhyesti, kuten hänellä oli tapana talliteinien ollessa kyseessä. Hän ei suinkaan tahtonut olla epäkohtelias, muttei uskaltanut alkaa lärpättääkään.
“Hitto, te ootte kyllä niin vakiintuneita”, Janna huokaisi ja jatkoi: “Onnenpekat.”
Ava ei sanonut hetkeen mitään, näytti vain tutkimattomalta.
“Niin”, hän avasi lopulta sanallisen arkkunsa hitaasti, vähän kuin haluttomasti. “On varmaan mahtavaa, kun ei tarvitse miettiä ollaanko vai eikö olla.”
“Niin”, Josefina toisti kaikuna ja yritti arvailla, mistä suunnasta tuuli nyt puhalsi ja saattaisiko se tehdä koska tahansa täyskäännöksen. “No, niin, sitä mun ei kyllä ole tarvinnut kamalasti mietiskellä. Tähän asti, ainakaan.”
“No ei kai, kun poikaystävä palvoo satulaa sun pyllyn alla… tai joku muu nokkelampi hevosaiheinen viittaus.” Jannaa alkoi naurattaa oman sutkauksensa hupsuus, ja nauru tarttui pienemmissä määrin Jusuun ja Avaan.
“Toi ei ollut kyllä sun parasta osaamista”, Ava antoi ystävälleen arvionsa.

Tunnelma oli ennenkuulumattoman kepeä ja jännitteetön heidän kolmen välillään. Josefina pisti asian merkille ja hymyili vähäsen. Joulu se taisi olla kauhuteineilläkin. Kun Rasmus ja tämän äiti tupsahtivat omien ratsujensa varusteiden kera samaan tilaan, pieni satulahuone alkoi tuntua hieman ahtaalta. Porukan kaksi nuorinta livahtivat omiin menoihinsa, mutta toivottivat vielä lähtiessään hyviä jouluja Josefinalle ja Alsiloille. Melkoista, hymähti Josefina mielessään. Toivottavasti teinityttöjen hyvä tuuli jatkuisi joulun jälkeenkin. Ehkä koko loppuvuoden, tai jopa seuraavan vuoden puolelle saakka! Se olisi mukavaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 23.12.20 7:02
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 3043

Yhtenä iltana | Rasmus A.



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 22:
Joulusiivous

Tiistaiaamuna Rasmus käy Tokmannilla ostamassa joulukuusenjalan, vanhemmilleen suklaarasian, ja Eeditille sekä heille itselleen kotiin paketilliset vihreitä kuulia. Sitten hän poikkeaa jouluisesti, mutta luonnollisesti hyvin hillitysti koristellussa Auburnissa juoksuttamassa Branin ja suuntaa sen jälkeen takaisin kotiin, ennen kuin on edes keskipäivä.

Jouluaaton aatonaatto on nimittäin siivouspäivä, ja koska Josefina palaa vasta illansuussa Helsingistä, on Rasmuksen tarttuva yksin toimeen. Niin siitäkin huolimatta, että Josefinan siisteysstandardi on hieman Rasmuksen omasta poikkeava, ja jos Rasmus saisi päättää, hän ei ehkä siivoaisi lainkaan. Joulussa on ilmankin riittävästi tekemistä koristeluineen, ruokineen ja lahjoineen, eivätkä he sitä paitsi ehtisi viettämään kotonaan kuin aaton illan.

Mistä siivoaminen edes pitäisi aloittaa? Rasmus pyörii hyvän aikaa heidän paritalonpuolikastaan ympäri osaamatta tarttua tuumasta toimeen. Hetken hän miettii vain imuroivansa mattojen ympäriltä, mutta sitten hän tulee siihen lopputulokseen, että sitä Josefina ei jättäisi edes kiltteyttään huomiotta. Niinpä hän aloittaa raahaamalla kaikki matot ulos telineelle ja saa keittiössään touhuilevalta Eeditiltä kannustavan vilkutuksen ikkunasta.

Rasmus työntää ylimääräiset tavarat ja vaatteet kaappeihin, vaihtaa lakanat ja pyyhkäisee tahrat ja pölyt niiltä pinnoilta, joihin katse todennäköisimmin osuu (keittiönpöytä, tiskipöytä). Hän imuroi omasta mielestään huolellisesti, vaikka saattaakin unohtaa kurkata sängyn alle eikä sentään ala mitään huonekaluja siirtämään. Sitten Rasmus syö pakastepitsan, juo kahvit ja lepää hetken, ja lopuksi, juuri ennen Josefinan tuloa, hän moppaa lattiat. Vanha talo ja mäntysuovan tuoksu sopivat jotenkin yhteen, vaikka Rasmuksen moppi onkin ehkä hieman liian märkä ja lopulta hän joutuu heittämään tuuletetut matot vielä aavistuksen kosteille lattioille, jotta ehtii Josefinaa bussille vastaan.

”Vau, sä olet siivonnut”, Josefina huomaa heti, kun he astuvat sisään ja saavat kengät pois jaloistaan. Rasmus sen sijaan havaitsee, että eteisen järjestely häneltä on kyllä unohtunut – kengät ovat hujan hajan ja niiden seassa lojuu yksinäinen esteraippakin. Josefina sen sijaan hienotunteisesti ihastelee puhdasta lattiaa ja puisteltuja mattoja.

”Ei tarvitse sitten huomenna enää ahkeroida”, Rasmus hymisee itseensä kohtuullisen tyytyväisenä. ”Tosin nyt mä muistin, että pesuhuone on siivoamatta. Ja sauna.”

”Ne on nopeat pesaista”, Josefina hymyilee. ”Ja pesuhuonehan menee taas sotkuun, kun me tuodaan kuusi ulkoa sulamaan. Kiitos hurjasti, mokomakin kodinhenki.”

Josefina muiskauttaa Rasmuksen poskelle pusun, vaikkakin hän pyyhkäisee kirjahyllyn reunaa, kun Rasmus ei huomaa, ja havaitsee, että ehkä hän saa itsekin vielä kantaa siivouskortensa kekoon ennen joulua. Ei kuitenkaan vielä tänään – he laittavat suihkun jälkeen iltapalaa ja käpertyvät sohvalle omille tutuille paikoilleen. Ikkunaa kehystävät jouluvalot, sohvapöydällä tuikkujen liekit värisevät pienesti, ja Josefinan vastapestyt hiukset tuoksuvat omenalle. He ovat hetken aikaa hiljaa, mutta se on levollinen ja helppo hiljaisuus, ei yhtään painostava.

Rasmuksenkin mukissa höyryää glögi, ja hän huomaa miettivänsä, että jos tämä on sitä joulun tunnelmaa, ei hänellä oikeastaan ole enää liiemmin mitään sitä vastaankaan.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 22.12.20 0:47
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 81
Luettu: 4511

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 21:
Otaniemen aarteet

"Ihanaa kun tulit!"

Hanna oli yhtä iloinen ja ilahduttava näky kuin aina. Lämmin tunne humpsahti Josefinan sisimpään, kun hänen rakkain lapsuudenystävänsä ravasi häntä kohti Otaniemessä Aalto-yliopiston metroasemalla. Jossakin vaiheessa elämäänsä, suurin piirtein silloin kun Josefina muisti katsella ympärilleen Kallassa aloittamansa uuden elämän ja erityisesti Rasmus Alsilan uutuudenviehätyksen alkaessa turvallisesti asettua erilaisiin uutuudettomiin joskin yhä mukaviin uomiinsa, hän oli pelännyt etääntyneensä Hannasta pysyvästi.

Se olisi ollut aivan hyvin mahdollista. Kuka muka pysyi parhaina ystävinä sen ihmisen kanssa, jonka kanssa lähentyi alakoulun ensimmäisellä luokalla leikiessään välitunnilla hevoseläinlääkäriä ja kilparatsastajaa? Kumma kyllä, Josefina oli aina ollut eläinlääkäri ja Hanna, joka vasta haaveili ratsastuskoulun tunneista, olympiatason kilparatsastaja jokaisessa tuntemassaan lajissa. Nyt Hanna humahti halaamaan Josefinaa, ja se tuntui ihan samalta kuin joskus ennen heidän hetkellistä, aikuiselämän pakottamaa erkaantumistaan.

"Mennään kahville", Hanna määräsi, ja kuten aina, Josefina totteli ja seurasi päämäärätietoisempaa ystäväänsä puuelementtien, kirjahyllyjen ja viherkasvien koristamaan ketjukahvilaan.

He tilasivat päättäväisen ystävälliseltä baristalta jouluiset kahvijuomat, ja Josefina, jolla oli kurniva nälkä, haaveili jouluisalta kuulostavalta foccacciasta. Vuohenjuuston ja viikunahillon kylkiäisinä kulkevat pähkinät saivat hänet kuitenkin jättämään leivän väliin. Olisi ollut kurjaa tulla tapaamaan ystävää vain poistuakseen päivystykseen pähkinäallergian riivaamana. No, huono ei ollut bagelikaan, johon hän lopulta päätyi. Parasta oli kuitenkin ystävän kanssa jaettu tunne: oli kuin he eivät olisi juuri erossa toisistaan olleetkaan.

“Voidaan lähteä meille päin”, Hanna sanoi puheentäyteisen puolituntisen jälkeen, “mutta käydään matkalla Aaltopahvissa.”
“Missä?” Josefina naurahti.
“Se on paperikauppa”, Hanna selitti. “Mä haen vesiväripaperia.”

Josefina oli aina ihastellut ja toisinaan kadehtinutkin Hannan taiteellista lahjakkuutta. Hän itse ei juuri osannut piirtää, mutta Hanna solahti paperikauppaan taiteilija- ja askartelutarvikkeiden keskelle kuin kultakala veteen. Hän oli selvästi tuttu näky tässä putiikissa, Josefina päätteli myyjän tuttavallisuudesta.

“No niin”, Hanna hymähti ostoskassiaan tyytyväisenä heilauttaen. “Nyt on taas paperia. Sä varmaan palat jo halusta nähdä oman maalauksesi! Mennään. Ai niin, ja näet samalla meidän uuden kämpän. Eihän se nyt mikään kummoinen ole, mutta kyllä siellä asuu!”

Hanna oli muuttanut sitten viime näkemän. Entinen soluasunto oli vaihtunut pariskunnalle sopivaan kaksioon jonkun aikaa sen jälkeen, kun Hanna oli tutustunut poikkitieteellisillä sitseillä kasvatustieteellisessä opiskelevaan Alpoon. Josefinaa jännitti, kun he Hannan kanssa kipusivat tiilitalon rappusia ylös kohti pariskunnan asuntoa: olisiko Alpo kotona? Niin mukava kuin mies olikin, Josefina tuli aina kiusallisen tietoiseksi itsestään ja omasta käytöksestään ihmisen, joita tapasi vain harvoin, seurassa.

“Passitan Alpon sen kavereiden kanssa istumaan iltaa”, Hanna sanoi sulloessaan avainta lukkoon. “Saadaan sitten jutella rauhassa. Voidaan mekin tietty pistäytyä jossain yksillä, jos haluat.”
“Miksipä ei”, Josefina innostui — hän ei käynyt ulkona erityisen usein, sillä ei yksinkertaisesti ehtinyt (ja toisaalta hän viihtyi kotona erinomaisesti).
Kun he kolistelivat eteisessä, peremmältä kantautui Alpon ääni:
“Joko mä lähden menemään?”
“Lähde!” huikkasi Hanna takaisin, mutta Josefina kiirehti pehmentämään heti asunnon isännän nähdessään.
“Ei kai se oikeasti häädä sua pois kodistaan mun takia”, vieras naurahti. “Ei sun oo mikään pakko lähteä vain siksi että mä olen täällä.”
“Taitaa mun olla”, Alpo naurahti takaisin Hannaa vilkaisten. “Tuo tahtoo mut pois jaloista pyörimästä.”
“Ihan kuin sua haittaisi. Teillähän tulee olemaan sikahauskaa kuitenkin”, Hanna ennusti. “Mutta ei sun siis oikeasti tarvitse lähteä heti tällä punaisella sekunnilla. Jusu, tule! Sun maalaus on täällä.”

Josefina seurasi ystäväänsä olohuoneen poikki makuuhuoneeseen ja mykistyi.
“Hanna, se on upea”, hän kehui ja tunsi olonsa omituisen liikuttuneeksi.
“Toivottavasti Rasmus pitää siitä. Meinasi tulla vähän kiire, mutta kerkesinpäs onneksi kuitenkin - ja se ehti kuivuakin! Mä olen tyytyväinen siihen”, Hanna tuumasi katsellessaan omien kättensä jälkeä.
“Syystäkin olet! Rasmus tulee rakastamaan sitä”, Josefina vakuutti ja katseli öljyvärein maalattua Laraa, poikaystävänsä tärkeintä hevosystävää. Oli kuin se olisi katsellut takaisin. Hevonen liikkui ja eli kankaalla tavalla, joka sai Josefinan epäilemään, että ehkä Hanna oli sittenkin taikuri eikä taidemaalari. Maalauksen värimaailma sai Josefinan hymyilemään. Taulu sopisi heidän makuuhuoneensa sävyihin täydellisesti. Josefina huomasi jo haaveilevansa, että Laran muotokuva saisi vierelleen kaverin Grannista. Tummasävyiset ruunikot tähtipäät näyttäisivät upeilta rinnakkain.

Hanna oli ylittänyt itsensä, ja sen Josefina ilmoitti päättäväisesti ystävälleenkin, joka otti kehun vastaan nöyränä mutta turhia nöyristelemättä. Hannasta olisi voinut tulla ammattitaiteilija, Josefina mietti itsekseen. Mutta ehkä taiteileminen oli Hannalle lopulta samankaltaista kuin ratsastus tätä nykyä hänelle itselleen: parasta paineettomana harrastuksena.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 21.12.20 6:50
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 143
Luettu: 10067

Yhtenä iltana | Rasmus A.



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 20:
Kuusenkaatajaiset

Sunnuntaina Rasmus ja Josefina heräsivät myöhään ja hivenen huonovointisina. He eivät olleet viihtyneet Kalla Cupin after rideissa lähellekään koko yötä eikä Rasmus mielestään ollut edes ollut kovinkaan humalassa, mutta silti hänen päätään särki ja suutaan kuivasi, kun hän kömpi Josefinan yli noustakseen sängystä.

”Onneksi ei ole töitä”, Josefina mumisi ja nipisti silmänsä kiinni. Josefinan lauantai oli ollut pitkä kuin nälkävuosi, ja hän kaipasi lisää unta.

Rasmus sen sijaan kaipasi vettä, ja sen jälkeen hän kaipasi suolaa ja rasvaa. Onneksi Rasmuksen bravuuriaamiainen sisälsi molempia. Hän paistoi pannulla puoli kennoa kananmunia, paketillisen halloum-juustoa, kourallisen kirsikkatomaatteja ja parin metrin edestä pekonisuikaleita. Kun hän oli valmis ja lapannut ruoan kahdelle lautaselle, keittiön lampun ympärillä leijui sankka savu ja Rasmus tunsi, kuinka hänen hiuksensa olivat imaisseet rasvankäryn kuin pesusieni veden. Rasmus avasi ikkunan, nappasi mehupurkin kainaloonsa (lasit eivät valitettavasti mahtuneet mukaan) ja kantoi lautaset makuuhuoneeseen.

”Hyvää huomenta, nuori neiti”, Rasmus laski Josefinan lautasen sängylle ja asemoitui omansa kanssa sängyn päätyyn selkä seinään nojaten. ”Meidän pitää kaataa tänään kuusi, joten tässäpä ravitseva aamiainen alkuun.”

”Mitä kello on?” Josefina kysyi unesta käheällä äänellä ja pyyhki silmiään, ennen kuin kampesi itsensä istuvaan asentoon.
”Kohta kaksitoista”, Rasmus kertoi. ”Jos ollaan oikein sukkelia, ehditään ennen pimeää.”

”Ei taideta ehtiä”, hänen tyttöystävänsä sanoi haukotuksen lomasta. Josefina sitoi hiuksensa löysälle nutturalle pään päälle ja tarttui sitten lautaseen ja haarukkaan. ”Huh, kylläpäs nukuttikin.”
”Sanos muuta”, Rasmus nyökäytti päätään. ”Onneksi kohta on joulu.”
”Mitä mun korvani kuulevatkaan?” Josefina virnisti.
Rasmus tuhahti. ”Loman takia! Voidaan nukkua vaikka kaksi päivää putkeen.”
”Joo, paitsi ei jouluaattoa”, Josefina muistutti. ”Eedit odottaa meitä kylään.”
”Ja mun porukat”, Rasmus lisäsi huokaisten. ”Onneksi siellä ei tarvitse olla pitkään.”

Toisaalta järjestelyssä oli sekin hyvä puoli, ettei Rasmuksen ja Josefinan tarvitsisi kokata niin paljon: sekä naapurissa että Rasmuksen vanhemmilla taatusti olisi notkuvat pöydät täynnä jouluherkkuja. Mutta kuusen he kyllä tarvitsivat, sen Josefina oli päättänyt. Kun kaksikko lopulta tunsi elinvoiman virtaavan takaisin jäseniinsä, oli toden totta tullut jo hämärää. Josefina varustautui kuusenhakureissuun otsalampulla ja Rasmus sodanaikaisen näköisellä sahalla, jonka oli löytänyt varastosta.

Matka ei onneksi ollut pitkä: hehän asuivat nykyään metsän laidassa.

”Eedit sanoi, että minkä vaan voi ottaa, kunhan tuo samalla sinnekin pikkukuusen”, Josefina kertoi katseellaan metsää haravoiden. ”Mutta ollaan tarkkana, ettei mennä Merenheimojen puolelle.”
”Se ukkohan varmaan lasauttaisi haulin mun takalistoon”, Rasmus irvisti. ”Saattaa lasauttaa ihan varmuuden vuoksikin. Pitäisiköhän se lamppu sammuttaa?”

Josefina naurahti. ”Ollaan vaan nopeita. Ei kai sen kovin tuuhea tarvitse olla?”
Rasmus ravisti lumet pois lähimmästä kuusesta, joka osoittautui toispuoleiseksi, mutta Rasmuksen mielestä ihan sympaattiseksi. ”Tääkin on mun mielestä jo ihan kelvollinen.”

”Hmm, josko kuitenkin joku vähän kauniimpi”, Josefina kuitenkin ehdotti varovasti ja lähti kulkemaan syvemmälle metsään. Rasmus seurasi perässä. Pienen haeskelun jälkeen he päätyivät suunnilleen Josefinan mittaiseen pieneen, syvän tummanvihreään kuuseen, joka sojotti suunnilleen saman verran joka suuntaan. Eeditille Josefina valikoi hieman pidemmän mutta harvemman kuusen. Kumpikaan ei ollut paksuvartinen, mutta Rasmus sai siitä huolimatta sahata sydämensä kyllyydestä. Josefina lupasi kyllä tehdä osansa, mutta Rasmus ritarillisesti kieltäytyi, vaikka puuskuttikin työn päätteeksi posket punaisena ja keuhkoa pistäen.

Kuuset jäivät vielä ulos odottamaan joulun tuloa, osin siitä syystä, että Josefinan mielestä kuusi piti tuoda sisään vasta juuri ennen aattoa, osin siksi ettei heillä ollut vielä kuusenjalkaa. Eikä joulukuusenkoristeita, Josefina huomautti, pientä Sokan siskoksilta saatua Lara-näköiskoristetta lukuun ottamatta. Mutta jotain juhlallista heidän itse valitsemassaan ja kaatamassaan kuusessa silti varmasti olisi.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 20.12.20 9:05
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 81
Luettu: 4511

Grannin päiväkirja



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 19:
Hartaita toiveita

Kouluratsastuksen katseleminen tuomari Peter Lastrongin vierellä oli joka kerta yhtä uuvuttava kokemus. Josefina, jolla oli pikkuruinen mutta helposti luettava käsiala, tuli aina silloin tällöin nimetyksi Kalla Cupin kouluratsastuskilpailuiden sihteeriksi. Niin oli käynyt tänäänkin, ja Josefinan suureksi epäonneksi hän oli jälleen nalkissa juuri tauotta mumisevan Lastrongin kanssa. Oikea käsi tuntui yhä rasittuneelta, kun Josefina pimeän jo tunteja sitten laskeuduttua parkkeerasi autonsa Kaajapurojen tallin pihaan. Eikä ollut edes myöhä: tuntui omituiselta ajatellakaan, että vain muutaman kuukauden päästä olisivat päivät taas pidempiä eikä päivänvalo tuntuisi mielikuvituksen tuotteelta.

Joulukuinen pimeys ja kaajapurolainen rauha vaihtuisivat myöhemmin Krouvin pirskahtelevaan tunnelmaan. Josefina uskoi, että Kalla Cupin jatkoilla nähtäisiin niin pettyneitä kuin iloisiakin ilmeitä. Erityisen tyytyväinen hän oli siitä luultavasta seikasta, että yksi iloisimmista juhlijoista saattaisi hyvinkin olla hänen oma poikaystävänsä, jonka vertahyytävän jännittävä ranking-kamppailu Jesse Aron kanssa oli saanut suotuisan käänteen edellisviikonlopun kenttätaistossa. Tuskin Rasmus jaksaisi olla kovinkaan harmissaan latteasta estemenestyksestään. Josefina, jonka koko oma Cup-kausi oli ollut tasapaksua, kohokohdatonta ja päämäärätöntä hyppelyä ilman yhden yhtä sijoitusta — useimmiten hän oli ollut luokkansa puolivälissä, harvakseltaan parin sijan päässä ruusukkeista ja toisinaan jopa aivan viimeinen — ei ainakaan aikonut synkistellä. Hän iloitsisi muiden puolesta. Esteratsastuksen ranking-kärjen tittelin hän luovuttaisi ilomielin läpi kauden tavoitteellisemmin työskenneille ja paremmin pärjänneille Antonille tai Matildalle. Neiti Alma Koskela oli aiemmin päivällä ohi arvokkaasti kulkiessaan saattanut katsoa häntä, tänä vuonna lunastamattomaksi osoittautunutta aiempien kausien superlupausta, hienovarainen pettymys silmissään, mutta Josefina ei välittänyt.

Kausi ei ehkä ollut hänen parhaimpansa, eikä välttämättä vuosi muutenkaan, mutta mitä sitten. Aina tulisi uusia vuosia. Uusia kaikenlaisia asioita, oikeastaan: uusia kilpailuita, tavoitteita, haaveita, unelmia, epäonnistumisia ja mahdollisuuksia, mitä tahansa. Joskus, jos hän tarpeeksi haluaisi ja tähdet loksahtaisivat paikoilleen, saattaisi vielä olla hänen vuotensa jälleen. Josefina oli ehkä harhaillut läpi tämän kisakauden, mutta kohtaloksi se ei ollut hänelle millään tavalla koitunut. Ehkä, jos hänen elämässään ei olisi ollut muuta sisältöä: jos hänen ensisijainen tavoitteensa olisi ollut olla menestyvä kilparatsastaja. Oli sentään onni, että hän oli keksinyt voivansa olla muutakin, vaikka kuinka olikin hevoskasvattajien tytär. Hevosurheilu oli ollut osa hänen sukunsa elämää aina, sukupolvesta toiseen, mutta juuri nyt Josefina oli kiitollinen siitä, ettei se ollut hänen elämänsä ainoa osa.

Oman hevosensakin kanssa hän oli valinnut toisen tien. Josefina nousi autostaan ja kulki askeleet hiekoitetulla pihalla rahisten kohti punaista tallirakennusta. Niin paljon kuin tallia parjattiinkin koruttomaksi ja karuksi, olihan se nyt sentään soman näköinen lumen keskellä ja valosarjat ovenpielissään. Satulahuoneen ikkunalle oli nostettu kynttelikkö. Josefina, joka viihtyi Purtsilassa muutenkin hyvin, koki syvää mielenrauhaa astuessaan hiljaiselle, siistille tallikäytävälle. Tämä jos mikä oli hänen toinen kotinsa.

Josefinan ei oikeastaan olisi tarvinnut tulla tallille tänään lainkaan. Pikillä oli ansaittu vapaapäivä, ja Grannin oli jo hoitanut Rosalina. Hän olisi aivan hyvin voinut käpertyä pitkän toimihenkilöpäivän päätteeksi kotisohvalle, mutta hektisinä Cup-viikonloppuina ja niiden ympärille levittäytyneinä deadlinejen ja tenttien sävyttäminä viikkoina omat ratsut olivat jääneet harmillisen vähäiselle huomiolle. Nyt, kun Josefinalla oli aikaa, hän pujahti moikkaamaan tammojaan. Rasmuskin, jonka ratsastettavat levittäytyivät tasaisesti pitkin pitäjiä, saattoi hyvin olla yhä omilla tallireissuillaan.

Granni havahtui torkuiltaan, kun Josefina astahti sen karsinan ovelle. Pyöristyviä kylkiä peitti harmaa talliloimi, sillä pakkanen kiristyi eikä Kaajapurojen tallissa voinut välttyä pieniltä vilunväreiltä silloin, kun ulkolämpötila laski. Tammalla oli purua otsatukassaan. Hellästi Josefina siisti ja suori mustia jouhia. Ruunikon turpa hakeutui hänen taskunsa tuntumaan, mikä hymyilytti Josefinaa. Omenoiden suhteen Grannin hajuaisti oli pettämätön: se rakasti niitä.

“Tästä saat, ole hyvä”, Josefina hymähti hevoselleen ja ojensi omenanpalasen kämmeneltään. “Vähän joulumieltä sinullekin, ikuinen hapannaama.”

Granni oli lempinimensä ansainnut. Tamman omistaja ei voinut olla miettimättä, periyttäisikö se nyrpeän ilmeensä varsalleenkin. Tulevan varsan persoonallisuus kiinnosti Josefinaa. Jos se olisi yhtä äkäinen kuin emänsä ja yhtä energinen ja nopea kuin isänsä, varsa voisi yhtä hyvin syntyä metallisten suomujen peittämänä ja ottaa hallintaansa jonkin keskisuuren, kullalla ja vankityrmillä kyllästetyn vuoren. Josefina oli joskus saattanut nimittää Granniakin lohikäärmeeksi. Entä jos varsa olisi samanmoinen, mutta tuplasti pahempi?

Joulun odotus oli kenties hetkeksi vallannut Josefinan mielen, mutta ei siitä päässyt yli eikä ympäri: varsaa hän odotti kaikista eniten.

Hän ottaisi vastaan vaikka maailmanhistorian kurjaluontoisimman pikkuhevosen, kunhan se olisi terve. Pelko varsan luomisesta oli elänyt Josefinan mielessä siitä saakka, kun Granni vihdoin oli saatu tiineeksi, eikä tiinehtyminenkään ollut ollut mikään itsestäänselvyys. Johan sitäkin oli lukuisia kertoja yritetty.

“Anna tämän olla vahva”, Josefina kuiskasi tammansa valkeaa tähteä silitellen. “Muuta en toivo.”
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 19.12.20 4:28
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 166
Luettu: 10309

Kissen päiväkirja



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 18:
Vuoden viimeinen kisapäivä

Kalla Cupin estekilpailupäivästä oli tulossa kiireinen. Rasmuksella oli hypättävänä Kisse, Bran ja Carri, joista kukin tosin menisi vain yhden luokan, ja Josefinalla neljä rataa kolmella hevosella. Rasmus huomasi, kuinka Josefinaa jännitti, eikä ihmekään: ratsut olivat kaikki hänelle enemmän tai vähemmän vieraita. Onneksi Josefinaa oli auttamassa hänen ratsujensa omistajat ja Rasmusta Inna ja Cella, joten ainakaan groomien puutteesta menestys ei jäisi kiinni.

Inna toi Kissen Auburniin hyvissä ajoin. Tamma ei ollut päässyt oikeisiin kisoihin vielä montaakaan kertaa, ja se katseli Auburnin kisahulinaa jälleen suurella mielenkiinnolla. Kun Rasmus oli kävelemässä esterataa Josefinan kanssa, kuuli hän Tammi-areenalle saakka, kuinka Kisse huuteli ohikulkijoille viereisessä maneesissa. Jos hän oikein tarkasti höristi korviaan, saattoi hän kuulla Cavan vastaavan tallista.

”Kiva, helppo rata”, Rasmuksen arvio radasta kuului. ”Kyllä me Kis-Kisin kanssa tästä varmasti selvitään.”
”Joo, mukava rata kokemattomille hevosille”, Josefina nyökkäsi eikä vaikuttanut enää aivan niin huolestuneelta kuin aamulla.  

Niilo Runola, joka oli laahustanut rataantutustumisen ajan pari metriä heidän perässään, vaikutti sen sijaan entistä huolestuneemmalta. Poika ujuttautui lähemmäs ja kysyi Josefinalta jonkun linjan ratsastamisesta niin pienellä äänellä, ettei hän selvästi halunnut Rasmuksen apua. Rasmus huiskauttikin kättään Josefinalle ja lähti seuraamaan Kissen ääntä. Matkalla hän oli törmätä rataa läpi saapastelevaan Alexander Rosengårdiin, joka sähisi hänelle jotain ruotsinkielistä ennen kuin kohotti katseensa.

”Sori”, Rasmus sanoi ja teki taktisen väistöliikkeen, ja Alexander vastasi samoin ennen kuin pyyhälsi tiehensä. Kilpakumppani mikä kilpakumppani, Rasmus kohautti harteitaan, oli luokka sitten 90 senttimetriä tai 140.

”Pitäkää hyvänänne”, Inna totesi juhlallisesti Rasmuksen otettua häneltä Kissen ohjat. ”Se on aika energisellä tuulella.”

”Joo”, Rasmus vastasi ja ponnisti tamman satulaan Innan yrittäessä pidellä menohaluista hevosta paikoillaan. Kun Rasmus oli saanut jalustimet jalkaan ja Inna päästi irti, Kisse syöksähti eteenpäin säikäyttäen pari ponia tieltään. Onneksi Rasmus oli varautunut ja sai hevosen kolmen pitkän laukka-askeleen jälkeen takaisin ruotuun. Kisse kun oli jo pienestä pitäen osannut tehdä äkkispurtteja – ei aina, mutta silloin tällöin oikein innostuessaan.

18. joulukuuta 2019
Kissen sisäänratsastus oli alkanut lupaavasti. Rasmus ja Inna olivat päättäneet tehdä kolmena iltana putkeen töitä tamman kanssa ja pitää sitten pidemmän tauon ennen seuraavaa kertaa, jotta Kisse saisi prosessoida oppimaansa.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla Kisse oli ollut jopa yllättävän rauhallinen ja kantanut Rasmusta selässään varovasti kuin kokeneempikin kehäkettu. Seuraavana päivänä Inna oli pitänyt riimunnarun sijaan kiinni liinan päästä, ja Kisse ja Rasmus olivat ottaneet jo ensimmäiset ravipätkätkin ilmaan yhtään ylimääräistä hypähdystä. Kaiken kaikkiaan tamma tuntui fiksulta ja oppivaiselta, huomattavasti helpommalta kuin Aku, vaikka Rasmus tiesi, että tilanne saattoi toki muuttua hetkenä minä hyvänsä.

Ja kolmantena päivänä, sillä kolmas kerta toden sanoi, tilanne toden totta muuttui. Koska Kisse tuntui jälleen tyyneltä ja suhtautui Rasmuksen selässään kantamiseen tyynesti, Inna päästi muutaman kierroksen jälkeen tamman irti liinasta. Sillä punaisella sekunnilla, kun liinan lukko naksahti irti kuolaimesta, Kisse kiskaisi pitkät korvansa luimuun ja ampaisi laukalle häntä soihtuna perässään.

Rasmus, joka oli varautunut kaikkeen mutta jonka Kisse silti onnistui hivenen yllättämään, tunsi kallistuvansa taaksepäin. Hän sai napattua kiinni satulan etukaaresta ja vedettyä itsensä painovoimaa uhaten takaisin pystyasentoon juuri, kun Purtsilan kentän pitkä sivu parin laukka-askeleen jälkeen loppui ja Kisse, joka ei ollut vielä aivan varma pystyikö ihminen selässä kääntymään ja laukkaamaan yhtä-aikaa, valui pysähdyksiin aitaa päin. Tilanne oli kaiken kaikkiaan ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja kentän keskellä Inna oli tikahtua nauruun.


”Yritäs nyt pysyä selässä”, Inna ohjeisti, ja Rasmus heitti tummanpuhuvan vilkaisun naisen suuntaan. Sehän tästä vielä puuttuisi, että Kisse onnistuisi heittämään Rasmuksen selästään ja laukkaisi vapaaksi päästyään kaikki verryttelevät ponit kumoon. Siihen nähden, että jopa kouluratsastaja-Inna oli jo onnistunut ratsastamaan Kissellä ei vain yhden, vaan kaksi puhdasta perusrataa aiemmissa osakilpailuissa, ammattiesteratsastaja-Rasmuksen pitäisi vähintäänkin voittaa.

”Ei paineita”, Rasmus sanoi Kisselle ääneen ja silitti tamman kaulaa. Se oli edelleen valmis ampaisemaan mihin hyvänsä suuntaan, mutta sen propellikorvat pyörähtivät taaksepäin, kun se kuuli Rasmuksen äänen. Rasmus toivoi, että se radalla kuuntelisi myös hänen apujaan – niitä jarruttaviakin.  

#talvipäivänseisaus #kirjoitushaaste
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 18.12.20 7:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kissen päiväkirja
Vastaukset: 28
Luettu: 1969

Pikin päiväkirja



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 17:
Veljistä parhain

Josefina väitti, että hänellä oli ollut aiemmin liian kiire osallistua Alexander-veljensä valmennuksiin. Oli tietysti ilmiselvää, ettei asiassa ollut siitä kyse: oli vain totaalisen eriskummallista edes kuvitella, että isoveli seisoisi maneesin keskiössä ja ohjeistaisi ja arvostelisi häntä ihan luvan kanssa. Että hän vielä kaiken muun hyvän lisäksi maksaisi siitä. Ei ollut mikään ihme, että Josefina suhtautui Alexanderin valmentajanuraan hienoisella epäluulolla. Isoveli nyt ei vain kerta kaikkiaan vastannut Josefinan mielikuvaa valmentajista: valmentajien tuli olla asiallisia ja vaativuuden ohessa myös kannustavia, eikä Alexander ollut ollut järin hyvä sellaisissa asioissa heidän kasvaessaan.

Huultaan pureskellen Josefina oli seurannut uteliaana veljensä pitämiä valmennuksia milloin oli suinkin kerennyt. Alexander oli yllättänyt: veli oli ollut kohtelias ja esiintynyt kuin pätevämpikin valmentaja konsanaan. Silloin tällöin miehen pikkusiskon niskavillat olivat hitusen kohonneet jonkin pahansuovan, usein vitsiksi verhotun kommentin vuoksi, mutta enimmäkseen Alexander oli vaikuttanut jopa melko miellyttävältä valmentajalta muiden ratsastaessa hänen ohjeistettavanaan.

Ehkäpä isoveli oli kaikkein miellyttävimmillään silloin, kun hänelle maksettiin hänen ajastaan.

Nyt oli lopulta Josefinan vuoro kokeilla tuntipalkan voimaa. Piki oli reipas ja halukas liikkumaan, ja yhtäkkiä sen ratsastaja huomasi tuntevansa innostusta. Pitkä ja kiireinen syksy oli kolhinut treenimotivaatiota, mutta ehkä se alkoi kohotella taas päätään. Ehkä. Jo kauan oli Josefinan visio omasta tulevaisuudesta kilparatsastajana ailahdellut: yhdessä hetkessä hän tahtoi lopettaa kilpailemisen kokonaan, ehkä protestoidakseen vanhempiensa omistautumista asialle, ja seuraavassa hän haaveili saattelevansa nuoria hevosia kisauran alkuun vaikka työkseen, ja joskus hulluimpina hetkinään hän tähysi taas kunnianhimoisesti kauas eteenpäin — aina huipulle saakka. Toistaiseksi hänen ei auttanut kuin seurata kulloistakin tunnetta päivä kerrallaan. Omat ja muiden odotukset olivat vielä liian tiiviissä sumpussa, eikä Josefina tohtinut riuhtoa ja rempoa niitä aivan vielä, jottei vahingossakaan kuristaisi solmua niin tiiviiksi, ettei se aukenisi koskaan.

“Tjäna”, Alexander tervehti tupsahtaessaan teräksisenä hohteleva termosmuki kädessään maneesiin. “Näyttääpä se pirteältä. Hyvä. Tänään laukataan.”

Kumpikaan sisaruksista ei tehnyt numeroa siitä, kuinka omituiselta koko valmennusasetelma tuntui, ja nopeasti se ajatus hiipuikin taustalle. Alexander ei jättänyt Josefinalle liiaksi aikaa ajatella mitään muuta kuin Pikiä ja omaa ratsastustaan, sillä helpolla isoveli ei ainakaan heitä valmennuksessaan päästänyt. He tekivät, kuten Alexander oli luvannutkin, laukkaa, laukkaa ja laukkaa.

Piki, puoliksi täysiverinen, oli tavallisesti erinomainen laukkaamaan eriryisesti lujaa eteenpäin. Josefina rakasti täyttä verta ratsuissaan: nopeus, pirskahteleva energisyys ja höyhenenkeveä herkkyys sopivat hyvin kevytotteiselle, hevosta ennen kaikkea muuta kuuntelevalle ratsastajalle. Piki ei koskaan ollut ollut hänelle samalla tavalla työläs ja vaikea ratsastettava kuin Granni, joka tuntui usein väkivahvalta, härkäpäiseltä ja jähmeältäkin. Pikimusta tamma oli monella tapaa Josefinan kädenjatke. Se peilasi ehdottomalla tarkkuudella niin hänen hyvät kuin huonotkin ratkaisunsa.

Niitä huonoja ratsastuksellisia valintoja oli poikkeuksellisen helppo tehdä nyt, kun heillä oli takanaan mitä katkonaisin treenijakso. Josefinan oli vaikea saada kiinni nopeatempoisen tamman rytmistä, ja kun ratsastaja tunaroi, edes maailman kiltein Piki ei suoriutunut tehtävistä mallikelpoisesti. Josefina koki valtaisia suorituspaineita, mutta hänen suureksi yllätyksekseen Alexander käyttäytyi niin kuin kuka tahansa valmentaja.

No, ei isoveli nyt sentään ollut yhtä mukava kuin hänen oma kotivalmentajansa Verneri, mutta he selvisivät sentään valmennuksen loppuun saakka ilman tukkanuottaisia. (Sellaiset olivat kautta historian olleet heidän välillään verbaalisia ja Alexanderin voitonjuhlaa, sillä Josefina oli vasta hiljattain alkanut opetella oman päänsä löytämistä ja pitämistä. Hän oli ollut helppo maalitaulu voimakastahtoisemmille sisaruksilleen ja aivan erityisesti Alexanderille, jota eivät mukavat käytöstavat pidelleet niin kuin Vilhelminaa.)

"Tsemppiä kisaradoille paluuseen", Alexander toivotti valmennuksen päätteeksi.
"Kiitos", Josefina hymähti ja lisäsi hetken mielijohteesta: "Tsempeistä ja valmennuksesta. Teit hyvää työtä."

Vastoin Josefinan odotuksia isoveli ei sanonut takaisin mitään nasevaa, kuten "tietysti" tai "mitä sitten odotit". Veli hymyili tavalla, jota Josefina ei muistanut usein nähneensä tai ainakaan saaneensa aikaiseksi. Alexander oli silminnähden mielissään kehusta! Ja Josefina sai sen aikaiseksi omilla sanoillaan — ihan kuin hänen mielipiteellään olisi ehkä ollut merkitystä hänen isoveljelleen! Jo oli aikoihin eletty, Rosengårdien kuopus ajatteli ja tunsi lämpimän olon kiemurtelevan sisällään. Se ei ollut pelkkää valmennuksen jälkeistä hikeä eikä edes vain lähestyvän joulun hyvää mieltä.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 17.12.20 5:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 3043

Yhtenä iltana | Rasmus A.



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 16:
Kotiinpaluu

Keskiviikon valmennus oli, jos mahdollista, vieläkin parempi kuin edellisenä päivänä. Rasmus piti Eemeli Viitasen tyylistä valmentaa, ja miehellä oli hyviä ideoita Carrin kaltaisen tulisielun ratsastamiseen ja treenaamiseen. Vaikka orin kanssa ei ollut koko vuonna ollut mitään isompia ongelmia, yhteistyössä riitti aina hienosäätöä etenkin, kun kiihkeä Carri oli niin erityyppinen kuin vahvempi ja suoraviivaisempi Bran. Viitanen teetti tiistaina tekniikkaa, vaikeita lähestymisiä ja epämääräisiä linjoja, ja keskiviikkona he hyppäsivät rataa. Carri ei tuntunut edellispäivästä lainkaan väsyneeltä ja hyppäsi lopuksi puhtaan 140-senttisen radan kertaalleen. Sen enempää Rasmus ei halunnut sitä hypyttää perjantain kisoja silmällä pitäen, vaikka valmentaja vielä viittä senttiä korkeampia esteitä ehdottikin.

Joskus muutamia vuosia aiemmin Arttu olisi taatusti yllyttänyt Rasmuksen hyppäämään vielä yhden radan, ja ehkä vielä yhden, mutta ei enää. Arttu ratsasti kokemuksen tuomalla varmuudella hiilenmustaa jättiläisoriaan tyynesti, ja ori teki oman osansa showmiehen elkein. Aramiksella ei ollut kovin taloudellinen hyppytyyli, vaan se jäi leijailemaan esteiden päälle ja hyppäsi pää ylhäällä, mutta yhtäkään puomia se ei kahden päivän aikana kolauttanut ja teki Rasmukseen vaikutuksen vielä Carrinkin laukkaa voimakkaammalla liikkumisellaan. Hevonen oli huippukunnossa ja olisi taatusti hypännyt mitä vain, mutta Rasmus huomasi, kuinka Arttu radan jälkeen irvisti, piteli hetken ajan kylkeään ja pudisti kevyesti päätään, kun Viitanen alkoi korottaa esteitä.

Joskus muutamia vuosia aiemmin Arttu ei olisi pää kainalossakaan kieltäytynyt isommista esteistä, joten selkä mahtoi todella olla kipeä. Ja ehkä he molemmat olivat tulleet myös vanhoiksi, Rasmus mietti. Vanhoiksi, mutta olivatko viisaammiksi?

Valmennuksen jälkeen Rasmus kävelytti Carrin kunnolla ja lastasi sen sitten traileriin. Hän halusi lähteä liikkeelle ennen pimeää, sillä vaikka matka ei pitkä ollutkaan, sai siihen liukkaalla helposti kulumaan kaksi tuntia. Sitä paitsi Rasmuksen pitäisi vielä pysähtyä puolimatkassa noukkimassa Hannin uusin hevonen kyytiin joltain maalaistallilta.

”Tuu käymään”, Rasse sanoi Artulle avatessaan auton oven ja läiskäytti ystäväänsä hartialle. ”Koska vaan.”

”Ensi vuonna”, Arttu lupasi virnistäen. ”Ja kerro sä, jos tulet toisiin aatoksiin Laran suhteen. Aramis on kyllä ilomielin käytettävissä.

”Pidetään mielessä”, Rasmus sanoi, vaikka oli kyllä päätöksensä tehnyt – ellei sitten kuitenkin…

Mutta ei, Rasmus totesi itselleen. Lara oli varsansa tehnyt. Kissen ja Vivanin laita tosin oli toinen, ja äidilleen hän päätti Aramiksen kuvan näyttää. Harvemmin sitä yhdysvaltalaisoria saisi kuitenkaan niin halvalla kuin Artulta voisi ystävänpalveluksena saada.

Vaikka Rasmus sai kuin saikin ajella valoisalla, oli ollut jo hyvän aikaa pimeää, kun hän lopulta saapui kotiin jätettyään hevoset ja trailerin Keinupuuhun. Josefina oli kääriytynyt sohvalle ja televisiossa pyöri jouluelokuva, jonka jopa Rasmus muisti joskus nähneensä. Josefinalla tosin oli edessään myös häntä itseään leveämpi kirja, eikä Rasmus ollut aivan varma, kumpaa Josefina pääasiassa katsoi.

”Moi”, Rasmus tervehti, istuutui Josefinan viereen ja suukotti tyttöystäväänsä poskelle. ”Mitä kuuluu?”

”Hyvää”, Josefina naurahti. ”Miten sun reissu?”

”Hyvin”, Rasmus vastasi. ”Tosi hyvät valmennukset. Ja kiva tietysti nähdä Arttua.”

Rasmus empi, mutta ei kertonut ystävänsä onnettomuudesta ja uranvaihdoksesta vielä mitään. Se tuntui henkilökohtaiselta, vaikka Arttu oli asiasta avoimesti puhunutkin.

”Voitatteko nyt kisoissa?” Josefina kysyi ja pujotti sormensa Rasmuksen sormien lomaan. Rasmus puristi Josefinan sormia kevyesti: ne tuntuivat lämpimiltä hänen omia kylmiä sormiaan vasten.

”Toivottavasti”, Rasmus hymähti. ”Paitsi ei mua haittaa, jos Sylvi voittaa Branin. Voidaan olla vielä ystäviä sen jälkeen.”

”Ai ystäviäkö me ollaankin”, Josefina tyrskähti.

”Parhaita ystäviä, tietenkin”, Rasmus näytti Josefinalle kieltä. ”Mutta Kisseä ei saa päihittää! Inna nirhaa mut, jos se hyppää huonosti. Kerro Alexanderillekin. Välit poikki kaikkien Rosengårdien kanssa, jos ette anna Kissen voittaa.”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 16.12.20 7:28
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 81
Luettu: 4511

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 15:
Tunnelmasta toiseen Eeditin tuvassa

Laskeutuminen arkeen Cup-hulinoiden jälkeen tuntui nimelliseltä, kun edessä häämötti vielä estekilpailupäivä. Kenttäratsastus oli jännittävä laji etenkin Josefinasta, joka oli startannut kyseisessä lajissa vasta kahdesti elämässään, mutta kummallista kyllä häntä hirvitti rataestepäivä miltei vielä enemmän kuin kenttäkilpailun täyttämä viikonloppu. Harrasteluokassa hän oli startannut vain yhdellä nuorella ja kokemattomalla untuvikolla, jonka kanssa juurikaan tarvinnut murehtia menestyspaineista. Esteratsuja Josefinalla olisikin peräti kolme, ja vain yksi — se sama kuin menneenäkin viikonloppuna — olisi untuvikko.

Kaikkein eniten Josefinaa pelotti Sokkien kasvatilla ratsastaminen. Hevonen itsessään ei häntä hermostuttanut, vaan se, että tamma oli myynnissä. Isabella tuskin riemastuisi, jos Josefinan ennestäänkin mitäänsanomaton Cup-vuosi huikentuisi mittavaan farssiin ja hän tulisi ratsastaneeksi kallisarvoiselle Sylville surkeat tulokset. Miksi pitikään suostua kilpailemaan sillä? Miksi Josefina oli niin kamalan kiltti, ettei koskaan sanonut kenellekään ei (paitsi itselleen, usein ja toistuvasti)? Voi huokaus.

Ei ollut mikään ihme, että Eedit tarkkavaistoisena ja elämää ja ihmisiä nähneenä tunnisti hänen tunnetilansa.
“Istupa siihen sohvannurkkaan ja rapsuttele Paulia. Se auttaa aina huoliin ja murheisiin”, Josefinan ja Rasmuksen vuokranantaja ja seinänaapuri tokaisi lempeään mutta komentavaan sävyyn.
“Onpa kyllä kiva kun sulla on tää Pauli täällä sun seurana”, Josefina virkkoi tehdessään työtä käskettyä.

Parkinvärisen lapinkoiran turkki oli alkanut haalistua sieltä täältä. Pauli oli vanha, viisas ja herttainen, ja sitä silitellessään Josefina toden totta tunsi stressin hellittävän hieman otettaan. Eedit katseli koiraa ja hymyili.

“Niin on. Meillä on kovin mukavaa yhdessä. Sääli, että Pauli on vain lainassa. Kyllä tuollaisen herrasmiehen mieluusti pitäisi seuranaan”, Eedit maalaili haaveitaan, mutta pudisti päätään ennen kuin Josefina ehti kysyä. “Omaa en voisi ottaa, kun tätä ikää jo on. Einon kanssa meillä oli tässä aina koira tai kaksi, mutta en minä enää uskalla, kun ei sitä tiijä kuinka kauan nämä jalat vielä kantavat.”

Josefina ei inttänyt vastaan, sillä sellainen olisi ollut epäkohteliasta. Eedit vaikutti vallan virkeältä ja hyväkuntoiselta, mutta tunnisti varmasti tarkasti oman tilanteensa. Josefinalle tuli yhtäkkiä surullinen olo iäkkään naapurinrouvan puolesta: mahtoi olla kurjaa muistella asioita, joista oli ennen tullut hyvä mieli ja ajatella, ettei korkean ikänsä vuoksi voisi enää paneutua niihin. Rasmus tulisi varmasti kärttyiseksi, kun ei enää voisi ratsastaa, Josefina ajatteli sitten, muttei ollut aivan varma itsestään. Niin kauan olisi hyvä, kun voisi katsella kauniita hevosia ja suunnitella varsoja.

“Pauli on mainio”, Josefina kehui.
“On. Tykkään ajatella, että se kuuntelee, kun sille juttelee”, Eedit hymähti ja nauroi sitten perään eeditmäistä pehmeää nauruaan. “Vaikka tokkopa se enää kuulee mitään. Vaan eipä kuule seinätkään, eikä niille ole edes niin mukava jutella. Tulee höppänä olo. On niin mukavaa kun jaksat käydä täällä pitämässä seuraa.”
“Ei se mitään jaksamista vaadi!” Josefina kiirehti vakuuttamaan. “Mukavaahan tämä on.”
“No hyvä sitten.”

Kahvi oli purputellut itsensä valmiiksi. Eedit oli vanhan kansan emäntä: aina oli pöydässä pieniä suolaisia tarjottavia, pullaa ja pikkuleipää. Josefina siirtyi kuuliaisesti ruokapöydän ääreen ja kuunteli tarkkaan, kun Eedit kertoi tuntojaan.

“Taloon tuli niin ihanan paljon eloa, kun muutitte. Onhan tässä ollut pitkään melko yksinäistä, kun edelliset vuokralaiset olivat niin kiireisiä uraihmisiä ja sitten saivat vauvan eivätkä ne pitkään viihtyneet sen jälkeen, kai kaipasivat isompaa asuntoa. Minähän keksin kaikenlaisia harrastuksia, kun Einon kuoleman jälkeen olin niin yksin, kun ei Anttikaan…”

Josefina tiesi Antin olevan Eeditin ja tämän edesmenneen miehen, Einon, poika. Hän oli nähnyt kuvia Antista, muttei koskaan miestä itseään. Eedit puhui pojastaan joskus: aina muistellen, jotakin mennyttä kertoen. Josefina tiesi enemmän Antin lapsuudesta kuin nykyisyydestä, eikä ollut koskaan kehdannut kysyä, mistä se johtui. Nyt tilaisuus tuntui kuitenkin täydelliseltä, ja varovaisesti Josefina tarttui siihen.

“Antti ei taida käydä täällä usein?” hän lausui varoen huolellisesti päästämästä kulmakarvojaan liian syvään kurttuun. Josefina ei vahingossakaan tahtonut syyllistää Anttia vanhan äitinsä hylkäämisestä tietämättä, mikä tilanteeseen oli johtanut. Hyvänen aika, eihän hänellä ollut pienintäkään oikeutta tehdä niin. Rosengårdien perheen kuopus kun ei juuri nyt itsekään pitänyt yhteyttä omiin vanhempiinsa.

“Antti ei käy täällä enää koskaan”, Eedit sanoi ja kuulosti lempeältä, mutta näytti kivikasvoisemmalta kuin koskaan.

Josefina säikähti yhdistelmää.

“Sinä olet ollut tosi nuori silloin”, Eedit aloitti menneisyyden valottamisen. “Minun Antti oli Thaimaassa joulunpyhinä vuonna 2004. Aikoivat jäädä juhlimaan uutta vuotta, ja tapaninpäivänähän sattui se hirveä tsunami.”

Yhtäkkiä Josefinaa kylmäsi tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista Eeditin keittiössä. Ikkunalaudalla nököttävä joulukynttelikkö tuntui äkisti irvokkaalta ja oli kuin pullanpalanen olisi muuttunut lyijyä raskaammaksi. Eeditin ja Einon poika on kuollut, Josefinan päässä soi. Eeditin Eino ja poika on kuolleet. Josefina muisti kyllä tapaninpäivän tsunamin samanlaisella etäisellä tavalla kuin hän muisti muitakin asioita lapsuudestaan. Hän oli ollut kahdeksanvuotias, koululainen jo, ja yksi asia leikkasi tapahtunutta koskeneissa muistoissa ylitse muiden: isä ja äiti olivat todella pysähtyneet uutisten äärelle. Luonnonkatastrofia seuranneina päivinä etenkin äiti oli halannut Josefinaa useammin kuin tavallisesti, ja pieni tyttö oli tuntenut olonsa epätavallisen rakastetuksi ja hivenen huolestuneeksi.

Luonnonkatastrofin jälkeen Eedit ei ollut halannut omaa poikaansa enää koskaan.

“Voi kuinka kamalaa”, Josefina henkäisi spontaanisti ja punnitsi vasta jälkikäteen, oliko hänellä oikeutta olla kauhuissaan ja särkevän surullinen. Kauhea kokemus oli Eeditin oma.
“Niin”, Eedit kuitenkin vain sanoi ja huokaisi syvään. “Niin oli.”
“Olen tosi pahoillani.”
“Kiitos. Elämä on joskus ihmeellinen.”
“Ja tosi epäreilu”, Josefina sanoi vaisusti.

Eedit katseli kynttelikön yli pimenevään iltapäivään.

“Ne olivat niin nuoria vielä, Antti ja vaimo, Meeri. Vasta olivat menneet naimisiin edeltävänä kesänä. Eivät koskaan kerenneet saamaan lapsiakaan, vaikka kovasti haaveilivat”, Eedit kertoi surumielisenä.

Parkinvärinen vanha lapinkoira siirtyi aiemmalta paikaltaan lähemmäs heitä. Josefina seurasi koiraa, joka asetteli itsensä makuulle Eeditin tuolin viereen, ja oli aivan varma, että vastoin Eeditin aiempaa lausahdusta koira kyllä kuuli ja vieläpä ymmärsikin rouvan puhetta. Tai ehkä Pauli-koira vain aisti tunnelman muutoksen, Josefina oivalsi vähän aikaa mietittyään. Aivan varmasti koirat saattoivat vaistota sellaisia asioita.

Kuinka mitättömiltä alkoivatkaan omat murheet tuntua. Ennen Eeditille tuloaan Josefinan mieltä painaneet kolme seikkaa olivat asettuneet mittasuhteisiin.

Kalla Cupissa lainaratsuilla kilpaileminen ei ollut sellainen asia, jonka saattoi antaa vaikuttaa omaan mielialaan niin paljon kuin Josefina oli tehnyt. Ratsastushan oli iloinen harrastus. Ja mitä tuli Josefinan muihin murheisiin: toinen niistä oli pieni ja mitätön, toinen puolestaan riippuvainen hänen omista valinnoistaan. Mikään luonnonmullistus ei ollut ajanut Josefinaa erilleen omista vanhemmistaan.

“Aika auttaa sopeutumaan”, Eedit lausahti viisaasti. “Vaikka ei koskaan täysin hyväksymään. Ne on nämä joulun lähiviikot kaikkein raskaimpia, kun oikein oivaltaa, kuinka yksin on.”
“Tänä vuonna ei tarvitse olla niin yksin”, Josefina päätti nopeasti. “Ellet halua. Eihän me Rasmuksen kanssa Einoa ja Anttia korvata, mutta me ollaan kuitenkin täällä ja voit viettää joulua meidän kanssa, mikäli tahdot.”
“Kovin ystävällistä!” Eedit ilahtui. “Vaikka eihän teidän toki tarvitse. Varmasti perheenne odottavat teitä.”
Josefina meni hivenen vaikeaksi.
“No, niin, kaipa me käydään Rasmuksen vanhempien luona, kun ne asuu tässä lähellä. Mun vanhempien luokse on nyt vähän liikaa matkaa”, hän kertoi ja ajatteli onnettomana, ettei matka välttämättä tarkoittanut niinkään fyysistä etäisyyttä.
“Siinä tapauksessa kutsun teidät aamupuurolle tänne minun tupaan”, Eedit päätti. “Olette sitten vapaita vierailemaan missä vierailette ja viettämään aikaa yhdessä.”
“Kuulostaa ihanalta”, Josefina sanoi ja hymyili lämpimästi.

“Se on sitten sovittu”, linjasi Eedit ja muistutti sitten Josefinaa taas tarkkanäköisyydestään: “Mikähän mieltäsi painoi tänne tullessasi, jos sopii kysyä?”

Josefina häkeltyi. Antin kohtalo oli saanut hänet jo unohtamaan aiemman tunnetilansa, ja sitten oltiin livuttu niin mukavan jouluisiin puheisiin, että kohtaamisen alkuasetelma oli tyystin päässyt etääntymään. Josefinaa alkoi naurattaa.

“Ihan älyttömän pienet asiat!” hän vakuutti ja tunsi olonsa huvittuneeksi kertoessaan Eeditille: “Mua mietitytti lähinnä se, miten viikonlopun kilpailut menee ja toisekseen se, mitä ihmettä mä nyt keksin Rasmukselle lahjaksi. Mullahan oli se kauhean ihana idea, joka meni mönkään, ja sitten mä hankin kuulokkeet kun ajattelin, että sellaisille Rasmuksella olisi käyttöä. Niin sillä onkin. Arvaa mitä se löysi netistä alennettuun hintaan ja tilasi itselleen eilen? No ne kuulokkeet. Sinne meni sekin idea sitten.”
“No sepäs sattui!” Eedit nauraa hörähti. “Voi voi. Mutta älä turhaan huoli. Sinä tunnet hänet hyvin ja keksit aivan varmasti jotakin mukavaa.”
“Niin kai. Eikä se nyt ole niin kamalan tärkeääkään, tunnelmahan joulun kulmakivi on, mutta olisi vaan niin mukavaa jos Rasmus aidosti ilahtuisi siitä mitä saa.”
“Ja aivan varmasti ilahtuukin”, Eedit lausahti vuorenvarmana.

Josefina päätti uskoa Eeditiä, eikä se ollut lainkaan vaikeaa. Istuessaan kotoisan keittiön koreaksi katetun ruokapöydän ääressä hän tunsi syvää kiitollisuutta niin ihanasta naapurista. Eeditillä oli Josefinaan rauhoittava vaikutus, ja sydämestään nuori nainen toivoi, että hänen seurastaan oli vanhemmalle aidosti iloa.

Aaton aikataulu alkoi rakentua. Kotiin palatessaan Josefina sukelsi sängylle makoilemaan, kietoi pehmeän torkkupeiton ylleen ja soitti poikaystävälleen kertoakseen Eeditin kutsusta.
“Okei. Mennään vaan”, Rasmus päätti hetken pohdittuaan.
“Ja jos sitten lounaalle sun vanhempien luo? Vai haluaako ne, että me oltaisiin ilta siellä? Pitääkö meidän jäädä yöksi?” Josefina pohdiskeli ääneen.
“Ei kai meidän pidä sinne jäädä”, Rasmus ähkäisi ja raaputti linjan päässä nenäänsä, mitä Josefina ei tokikaan nähnyt. “Tai siis. Ajattelin, että ehkä ehdittäisiin olla kahdenkin. Vaikka se on kyllä ehkä vähän tylsempää kuin mihin sä olet tottunut.”
Josefina ei tuhlannut aikaa asian vatvomiseen.
“Ei mulla useinkaan ole sun kanssa tylsää. Varmasti meillä on mukavaa”, hän vakuutteli, vaikka sydäntä vähän kivistikin ajatella, että tänä vuonna hän ei nauttisi kartanon joulutunnelmasta ja sisarensa pienten lasten täpinästä, ei heräisi tapojensa mukaan aikaisin joulupäivänä tekemään aamutallia isän kanssa kahdestaan eikä ottaisi osaa perinteiseen joulupäivän maastoon.

Ei auttaisi muu kuin hyvän joulun tekeminen sinne, missä sitä sitten ikinä vietettäisiinkään. Olihan tässä hyviäkin puolia: tänä vuonna hänen ei ainakaan tarvitsisi ikävöidä Rasmusta ja toivottaa tälle hyvää joulua Whatsapp-viestillä. Aiemmat joulut he olivat viettäneet erillään, kai siksi, että hänen perheensä joulu oli liikaa Rasmukselle. Aika näyttäisi, olisiko Rasmuksen perheen joulu puolestaan liian vähän Josefinalle.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 15.12.20 0:01
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 143
Luettu: 10067

Yhtenä iltana | Rasmus A.



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 14:
Rasmus ja Arttu

Rasmus oli juuri ja juuri toipunut onnistuneesta kenttäkisaviikonlopusta, kun hän maanantaina puolen päivän aikoihin pakkasi Carrin ja yhden Hannin myyntihevosista traileriin ja lähti ajamaan kohti Helsinkiä. Kolmen päivän reissu oli yhdistelmä työtä ja huvia: hän veisi mennessä Hannin hevosen uudelle omistajalleen ja hakisi kotiin lähtiessä toisen ratsutukseen, hyppäisi Carrilla kahtena päivänä estevalmennuksessa ja ennen kaikkea vierailisi vanhan ystävänsä Artun luona.

Arttu oli Laran entinen omistaja ja Rasmuksen poniaikojen pahin kilpakumppani, esteratsastaja hänkin, ja vaikka he eivät olleet enää pitkiin aikoihin asuneet samalla paikkakunnalla, kaksikolla oli ollut tapana kyläillä toistensa luona kerran tai kaksi vuodessa. Tämän vuoden vierailu oli jäänyt aivan vuoden loppuun, vaikka he olivat muutaman kerran kisoissa nähneetkin. Artun kisakäynnit vain olivat alkaneet harventua, ja viimeksi kun Rasmus oli häntä nähnyt, Arttu oli kai puolivitsillä sanonut aikovansa eläköityä esteradoilta.  

Hevosen puutteesta Artun esteratsastusura ei kuitenkaan jäänyt kiinni: hänellä oli aina ollut omistuksessaan yksi tai kaksi huippulaadukasta ja huippukallista hevosta, niin kuin oli nytkin. Kymmenvuotias Indi, jonka Rasmuskin oli tuntenut nelivuotiaasta saakka, alkoi olla uransa huipulla tuulennopeana 145-luokkien hyppääjänä, ja lisäksi Arttu oli viimeisimmän tiedon mukaan hankkinut itselleen uuden hevosen. Sitä Rasmus ei ollut vielä nähnyt, mutta hän arveli tilanteen muuttuvan pian – Arttu oli järjestänyt Carrille karsinapaikan kahdeksi yöksi hänen hevostensa kotitallilta Espoosta.

Arttu oli tapansa mukaan myöhässä ja kurvasi tallin pihaan urheiluautollaan vasta, kun Rasmus oli pelannut jo kaksitoista kenttää Tetristä häntä odotellessaan.

”Rasa!” Arttu tervehti kovaan ääneen autosta noustessaan. ”Löysit perille! Kiva nähdä äijää. Ota vaan se hevonen ulos.”

”Kuin myös”, Rasmus nosti Artulle kättään ja laski trailerin rampin alas. Kahdella loimella peitelty Carri katseli ulos peruutettuaan uteliaana ympärilleen. Se oli onneksi ikäisekseen kokenut matkustaja eikä sillä ollut tapana järkyttyä vieraista majapaikoista.

”Kivannäköinen”, Artun tuomio kuului. ”Onko ollut hyvä ostos?”

Rasmus selvitti kurkkuaan ja taputti Carria lavalle. ”Niin no, Carrihan on siis vain osittain mun. Rosengårdien perhe sen omistaa.”

”Niin siis Josefinan isä?” Arttu selvensi häpeilemättä, ja Rasmus nyökkäsi ja tunsi olonsa äkkiä jotenkin noloksi. Hän olisi halunnut selittää, että kyseessä ei ollut mikään Josefinan orkestroima almu rikkaalta isältä köyhälle vävypojalle, vaan kaikkia osapuolia hyödyttävä diili, mutta ei hän kuitenkaan avannut suutaan, ja varmaan ihan hyvä niin.

Carri sai jäädä syömään heinää pitkän käytävän päässä olevaan valoisaan karsinaan, kun Arttu ohjasi Rasmuksen tallin pienempään siipeen. Indi hörisi tulijoille iloisesti, mutta talliin viimeisessä karsinassa seisova valtava ori oli se, jonka Arttu halusi esitellä ensin.

”Tässä on Aramis”, Arttu sanoi ja liu’utti karsinan oven auki. Mustanpuhuva hevonen työnsi päänsä käytävälle ja puhalsi lämmintä ilmaa miesten kasvoille. ”Se tuli syksyllä Jenkeistä.”

”No jopas”, Rasmus vastasi vaikuttuneena. Hevonen oli silmämääräisesti arvioituna liki 180-senttinen ja niin ryhdikäs, että Rasmuskin tunsi olonsa pieneksi. ”Aika tyylikäs. Estehevoseksiko sä sen ostit? Mitä se on mennyt?”

Arttu kohautti harteitaan. ”On se metriviittäkymppiä hypännytkin, mutta lähinnä mä ostin sen siitosoriksi. Katsoo nyt miten paljon kysyntää on. Vähän tällainen heräteostoshan tää oli. Niin kivasukuinen ja kun sattui tulemaan tutuntutulla netissä vastaan…” Arttu nauroi.

”Niin joo”, Rasmus sanoi ja tunsi olonsa entistäkin pienemmäksi.

Rasmuksen ja Artun välit olivat aina olleet mutkattomat, mutta niin kauan kuin Rasmus jaksoi muistaa, häntä oli Artun seurassa usein kalvanut pieni ja ikävä, vaikeasti määriteltävä tunne siitä, että vaikka hän kuinka yrittäisi, hän ei koskaan pärjäisi kuten Arttu. Ei esteratsastuksessa eikä elämässä ylipäätänsäkään. Siinä missä Arttu viiletti onnistumisesta toiseen, Rasmuksen hevoset kuolivat, saivat jännevammoja, tai eivät olleet Rasmuksen omia ensinkään. Hyvät asiat tulivat Artulle kuin kutsuttuina, kun taas Rasmusta ne pakoilivat pakoilemasta päästyäänkin.

Ja kun Arttu oli päättänyt eläköityä esteratsastuksesta, hän oli kuitenkin ostanut heräteostoksena netistä hevosen, jonka myyntihinnassa oli oletettavasti ollut kuusi numeroa. Rasmus ei ollut eläissään käyttänyt niin paljon rahaa kaikkiin omistamiinsa hevosiin yhteensä. Ja kun Arttu heräteostoksiltaan ehti, hän opiskeli tietenkin oikeustieteitä ja oli päättänyt ruveta asianajajaksi. Rasmus ei ollut opiskellut lukion jälkeen mitään muuta kuin vähän saksaa Duolingo-sovelluksessa, eikä hän varmasti pääsisi yliopistoon, vaikka lukisi sitä varten kaksi vuotta yötä päivää.

Ehkä se tunne, jota Rasmus tunsi, oli kateus. Sen hän tunki syvälle sisimpäänsä, sille sopivalle paikalle epäonnistumisen pelon viereen, ja ihasteli Artemista asiaan kuuluvalla mielenkiinnolla.

Toisaalta, ei toisen elämästä voinut koskaan tietää kuin vain sen, minkä toinen itse päätti jakaa. Vielä sen perusteella ei kannattanut olla kenellekään kateellinen. Siitä Rasmus sai muistutuksen illalla, sillä kun he istuivat Artun seitsemännen kerroksen kattohuoneistossa oluttölkit käsissään ja katselivat pimeälle merelle päin, Arttu ohimennen mainitsi myyneensä Indin.

”Se lähtee Saksaan helmikuussa”, Arttu sanoi. ”Sä et tiedäkään, mutta mulla meni selkä melkein vuosi sitten. Aika paljon se jo kestää, mutta ei tätä lajia. Mähän yritin kesällä, mutta ei siitä tullut paskaakaan.”

”Oho”, Rasmus sanoi yllättyneenä ja katsahti Arttuun. ”Mitä kävi?”

Arttu naurahti katkerasti. ”Kaaduin pyörällä, voitko kuvitella. Kaikkien näiden ratsastusvuosien jälkeen tommoseen se sitten meni.”

”Voiko se vielä parantua?” Rasmus kysyi suoraan.

”Ei”, Arttu vastasi yhtä suoraan. ”Ehkä siitä vielä kuntouttamalla vielä vähän paremman saa, ja vähän voi hypätäkin, mutta esteratsastajan ura oli sitten siinä.”

Rasmus ei tiennyt mitä sanoa. ”Voi hitto, onpa kurja kuulla. Paska juttu.”

”Paska juttu”, Arttu toisti ja kohotti oluttölkkiään, virnisti vähän toispuoleisesti. ”Vaan onpahan nyt astetta parempi harrastehevonen ainakin.”

”Sille”, Rasmus nyökkäsi ja kopautti oman tölkkinsä Artun tölkkiä vasten.

He olivat hetken aikaa hiljaa, ennen kuin keskustelu siirtyi Artun opintoihin ja miehen kasvot jälleen kirkastuivat. Rasmukselle jäi kuitenkin valju olo hänen omista aiemmista ajatuksistaan. Ei kannattanut kadehtia elämää, josta ei puoliakaan tiennyt, Rasmus muistutti itselleen, ja äkkiä hänelle tuli Josefinaa vähän ikävä.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.12.20 0:13
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 81
Luettu: 4511

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 13:
Glögiä ja hattaraisia haaveita

Kuuma glögi maistui taivaalliselta. Päivä oli tuntunut kestävän suurin piirtein ikuisuuden, ja kun Josefina oikein pysähtyi ajattelemaan asiaa, oli koko kenttäkilpailuviikonloppu päässyt venymään hänen muistoissaan jo omituisen muodottomaksi ajanjaksoksi. Kaikki se jännittäminen oli kai vienyt veronsa ja sotkenut ajantajun. Nyt Josefina katseli takkatulta ja kävi läpi muistikuviaan Madde-lainaratsunsa elämän ensimmäisestä ja oman elämänsä toisesta kenttäkilpailustartista.

Oli myönnettävä, ettei se ollut ollut mikään katastrofi. Kaikkea muuta! Kokonaistulos oli ollut jopa parempi kuin hänen debyytissään oman Granninsa kanssa. Hyvää koulukoetta oli seurannut parin kokemattomuuden piikkiin menevän töppäyksen sävyttämä hallimaastoesterata ja melko nopea yhden puomin suoritus rataesteillä. Josefinalla oli syytä olla tyytyväinen.

”Pitäisiköhän mun sittenkin ryhtyä kenttäratsastajaksi”, Josefina ehdotti ja naurahti Rasmukselle, joka saapui juuri saunanpuhtoisena ja suihkunraikkaana olohuoneeseen.
”Hyvä idea!” mies innostui, mutta ei Josefina uskonut hänen olevan tosissaan. Siksi hän naurahti uudemman kerran, mutta unohtui sitten katselemaan miestä, joka kumartui halkokorin puoleen ja lisäsi takkaan puita. Liekkien lämmin hohto seuraili käsivarren lihaksia ja liukui kylmäksi varjoksi siellä, minne valo ei yltänyt.

Rasmus Alsila oli sinnikäs ja vahva, jossain määrin taipumaton muttei kuitenkaan tyystin joustamaton. Josefina havaitsi ihailevansa sellaisia piirteitä poikaystävässään. Jos Rasmus joskus lannistuikin, hänellä ei useinkaan kestänyt kauan kasvattaa uutta tarmoa ja siirtyä eteenpäin.

Josefina tapasi olla toista maata. Hän lannistui ennen kuin haasteet ehtivät muuttua peloista todeksi ja lakkasi yrittämästä ennen kuin aloittikaan.

”Ei musta kyllä varmaan olisi enää vaihtamaan lajia, kun musta ei ole kiva olla aloittelija asioissa. Se on niin vaikeaa, siis uuden opetteleminen”, hän sanoi ja korjasi asentoaan siten, että kylpytakin helma peitti sohvalle nostetut palelevat jalkaterät.
”No etkö sä sitä tee päivät pitkät?” Rasmus kysyi istahtaessaan hänen vierelleen. Mies heitti kätensä sohvan selkänojalle, ja hetken Josefina odotti tulevansa vedetyksi kainaloon.
”Miten niin”, hän sanoi miedosti pettyneenä, kun niin ei käynytkään.
”Kun sä opiskelet.”
”Ai. Totta.”

Sitten he olivat hiljaa. Josefina päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja kaivautui ihan itse Rasmuksen kainaloon, eikä poikaystävä vastustellut vaan rutisti häntä lempeästi. Siinä oli kovin mukava olla, ja Joachimin puheet kotoisuudesta humahtivat Josefinan mieleen.

Siinä hetkessä Josefina oivalsi monta asiaa. Talo, johon hän ei ollut koskaan halunnut muuttaa — asuntoasiasta oli ollut vähällä tulla heidän ensimmäinen suuri riitansa Rasmuksen kanssa — todella tuntui kodilta. Joachim, jota hän oli ujostellut ensimmäistä kertaa tavatessaan useita päiviä niin että mies oli väittänyt luulevansa ettei Josefina puhunut lainkaan englantia, oli tuttu ja turvallinen ystävä. Asiat, joita Josefina piti pelottavina, osoittautuivat kerrasta toiseen vaarattomaksi, ja mahdottomilta tuntuvilla yhtälöillä oli kummallinen tapa ratketa tavalla tai toisella.

”Oli kiva kisata kenttää”, Josefina summasi. ”Ja oli kiva kun Joe oli käymässä. Ja kun ainakin vaikuttaa siltä, että me oltaisiin tervetulleita takaisin pomon luo.”
”Oltaisiin me”, Rasmus vakuuttaa. ”Pomo on jo kysellyt, saiko Joe meitä ylipuhuttua.”
”Kai sanoit, että tahdotaan mennä taas kesäksi?” Josefina kysyi ja piirteli sormenpäällään kaarevia kuvioita Rasmuksen niskavilloihin.
”En mä vielä, mutta sanon tietty, jos sä haluat ja uskot että me päästään lähtemään.”
”Tietty haluan, ja tietysti me päästään. Ollaanhan me päästy jo kahdesti aiemminkin. Ja tiedätkö mitä”, Josefina hymyili salaperäisesti ja kosketti Rasmuksen poskea kevyesti nenänpäällään ennen kuin jatkoi: ”Mäpäs luulen, että joskus vielä me oikeasti asutaan yhdessä jossain muualla. Ulkomailla.”
”Pomon luonako?” Rasmus innostui silminnähden, vaikka yrittikin ehkä vaikuttaa siltä kuin asia olisi ollut vähän yhdentekevämpi kuin olikaan. ”Ehkä kolmas kerta jo toden sanoo. Vaikka ehkä ei, kun sulla on sun opinnot ja kaikki. Mutta ehditäänhän me myöhemminkin.”

Josefina hymyili edelleen. Oli mukavaa puhua tulevaisuudesta. Vielä miellyttävämpää oli edes pienen hetken verran ajatella, ettei se edes pelottanut häntä.

“Niin, ehkä myöhemmin, tosiaan”, hän hymähti, mutta jäi pohdiskelemaan asiaa. “Vaikka tavallaanhan olisi kai helpointa lähteä nyt. Mieti nyt: entäs sitten kun mä yritän vakiinnuttaa paikkaani työelämässä, tai jos meillä on omistusasunto tai lapsia tai enemmän hevosia. Mä vähän luulen, ettei elämä tästä helpommin siirrettäväksikään muutu.”

Rasmus huomasi toivovansa kovasti, ettei Josefina puhunut vain lämpimikseen. Lähtemisestä — muuta, lähinnä lapsia,  hän ei ollut tohtinut ajatellakaan eikä välttämättä aikonut aloittaa nytkään. Sellanen sai aikaiseksi hätäännyttävän tunteen siitä, että elämän päivät vilisivät ohi valtavaa vauhtia eikä mikään voinut niitä pysäyttää. Oli paljon harmittomampaa leikitellä sillä ajatuksella, että ehkä kesän koittaessa he vain pakkaisivat laukkunsa kuten kahtena aikaisempana vuonnakin ja sitten palaisivat kesän lopussa Suomeen tai jättäisivät palaamatta. Kasuaalisti.

“Njoo”, mies pukahti ja mietti kuumeisesti seuraavaa siirtoaan. “Onneksi meillä on aikaa miettiä kesää ja, öö, tulevaisuutta muutenkin.”
“Niin on”, Josefina hymähti silmät säteilevinä, ja palasi Rasmuksen helpotukseksi ulkomailla asumisen pariin: “Ehditäänhän me tosiaan asua vaikka ja missä yhden elämän aikana. Ties vaikka meillä olisi joskus jossain ihan oma paikkakin.”
”Kai ymmärrät, että jos me perustetaan oma talli, me saadaan myös Joachim riesoiksemme, ja sitten on meidän vastuu kärrätä se hoivakotiin, kun se on kerta kaikkiaan homehtunut satulaan eikä pääse enää omin avuin alas”, Rasmus käänsi keskustelun kepeäksi vitsailuksi, sillä sellainen tuntui helpoimmalta tavalta lähestyä tällaisia suuri asioita.

”Kuulostaa ihanalta. Mä lupaan käydä sitten säännöllisesti vierailemassa Joen luona”, Josefina tarttui syöttiin.
”Sä olet niin kunnollinen.”
”Olisiko sulla muka sydäntä hylätä Joachim vanhainkotiin ihan yksinään?” Josefina kysyi kulmaansa kohottaen.
”Ei varmasti.”
”Ei meidän tietystikään tarvitse ihan vielä tilata hoitokotien esitteitä”, Josefina huomautti ja virnisti villisti. ”Joe heristäisi nyrkkiä, jos kuulisi meidän puhuvan sen eläkepäivistä.”
”Totta. Se on ollut korkeintaan kolmekymppinen koko sen ajan, kun mä olen sen tuntenut”, Rasmus naurahti päätään pudistellen.
“Onko sulla aavistustakaan, minkä ikäinen se oikeasti on?” Josefina kysyi uteliaana, mutta sai vastaukseksi vain vilpittömän olankohautuksen.

Oli joitakin asioita, jotka pysyivät mysteereinä. Rasmus laati listaa mielessään: Joachimin ikä, heidän tulevat osoitteensa ja se, pohtiko Josefina jo tosissaan yhteistä tallia ja, taivasten talikynttilät sentään, vauvoja. Viimeksi mainitun hän olisi voinut helposti selvittääkin, kysymällä, mutta jääköön se keskustelu toiseen päivään (tai viikkoon tai kuukauteen tai vuoteen). Juuri nyt oli miellyttävämpää heittäytyä tunnelman vietäväksi ja syventyä miedosti glögiltä maistuvaan suukotteluun takkatulen loimutessa taustalla. Siinä vasta tiivistyikin joulun tunnelma.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 13.12.20 9:49
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 143
Luettu: 10067

Branin päiväkirja



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 12:
Kilpailuvietti

Yleensä Rasmus suhtautui Kalla Cupiin lähinnä hyvänä mahdollisuutena kerryttää kisakokemusta vaivattomasti lähellä kotia, eikä hänellä ollut sen suurempia suorituspaineita. Kalla Cupissa oli hyvä aloittaa nuorten hevosten kisaura ja tehdä ratakorkeuksien nostoja kokeneempien kohdalla. Helpotti elämää merkittävästi, kun ei tarvinnut lähteä kotia edemmäs kisaamaan, vaikka Rasmuksen ratsuluku olikin vähentynyt taannoisesta (toisin kuin Josefinalla, Rasmus mietti – hänellä olisi kiireiset viikonloput edessä).

Nyt tilanne oli kuitenkin siinä mielessä jännittävämpi, että osakilpailussa ratkaistaisiin Kalla Cupin kenttäsarjan voitto. Pelissä oli käytännössä enää kaksi osallistujaa: Rasmus ja Jesse Aro. Vaikka Rasmuksella ei ollut mitään Jesse Aroa vastaan ja Branin suorittaminen omalla hyvällä tasollaan olisi tärkeämpää kuin mahdolliset ratkaisevat sekunnin sadasosat tai prosentit, halusi Rasmus tietenkin voittaa. Kevään huono kisamenestys ja ruotsalaistabloidien kitkerät kommentit muistuivat välillä edelleen mieleen, eikä Rasmus halunnut joutua enää samanlaiseen suohon oman ratsastuksensa kanssa näin pian sen jälkeen, kun hän oli viimein onnistunut kampeamaan itsensä sieltä kantavalle maalle.

Voittoloimia ja kukkakimppuja Rasmus ei kaivannut, mutta hän olisi valehdellut jos olisi väittänyt, ettei voiton mukanaan tuoma maine ja kunnia olisi erityisesti juuri tänä vuonna kelvannut.

Perjantain koulukokeessa Bran oli Rasmuksen onneksi jatkanut samalla tavalla kuin syksyn osakilpailuissa: olemalla parempi kuin suunnilleen kertaakaan treeneissä. Cellan ja Rasmuksen yhdessä tuumin pesemä ja kiillottama ori oli suorastaan tanssahdellut radan läpi ja saanut lopulta yli seitsemänkymmentä prosenttia. Yhden syksyn aikana Branin heikoimmasta osa-alueesta oli tullut vahvin, ja vaikka Rasmus olikin tuloksesta erittäin tyytyväinen ja onnellinen, hän pelkäsi että samaan aikaan se tarkoitti sitä, että vahvimmasta osa-alueesta oli tulossa heikoin.

Ja niinpä vaikka olisi voinut luulla, että hyvä koulurata olisi lievittänyt Rasmuksen suorituspainetta, vaikutus oli käytännössä päinvastainen. Lauantaina Rasmus tunsi olonsa kireäksi ja hermostuneeksi, ja vaikka hän yritti peitellä sitä aina erityisesti Josefinan kanssa keskustellessaan, täysin normaaleilta hänen suustaan tulevat lauseet eivät kuulostaneet.

Branin kisahoitajaksi jälleen kerran lupautunut Cella, joka oli myös ollut sanalla sanoen omituinen koko siihenastisen kisaviikonlopun ajan, kävelytti hevosta sen aikaa, kun Rasmus käveli hallimaastoesteradan. Sen jälkeen Rasmus saisi alkaa saman tien verryttelemään, sillä luokka oli pieni. Cella, joka oli sonnustautunut isoon villapipoon ja häntä itseään pidempään kaulahuiviin, pyyhkäisi vielä Rasmuksen noustua satulaan Branin hännästä heinänkorren ja taputti sitä sitten kupeelle.

”Tsemppiä radalle!” Cella toivotti ja madalsi sitten ääntään. ”Eihän Amandaa ole näkynyt?”

”Tänään?” Rasmus rypisti kulmiaan. Kysymys oli hieman omituinen. Hän ei tiennyt, että Cella ja Amanda edes liiemmin tunsivat: perijätärtä oli näkynyt tallilla viime aikoina vain harvoin. ”Ei, ei kai se täällä ole. Kenttäratsastus on sen mielestä ajanhukkaa.”

Cella mutisi jotain sellaista, joka kuulosti hieman olevan ”no hyvä”, ja nosti sitten molemmat peukalonsa pystyyn. ”Nähdään radan jälkeen.”

Bran tuntui verryttelyssä hyvältä. Se liikkui lennokkaasti mutta tuli pidätteistä takaisin, ja vaikka se ei ollut edes nähnyt hallimaastoesteitä hetkeen, ori hyppäsi verryttelyesteet isoilla itsevarmoilla loikilla. Rasmus teki lyhyen verryttelyn ja antoi hevosen sitten kävellä samalla, kun hän kertasi mielessään esterataa. Se oli pitkä ja sisälsi joitain haastavia lähestymisiä, mutta ei mitään, mistä Bran ei selviäisi.

Josefina, joka oli jo päivän urakkansa hoitanut ja saanut hoidettua Madden kuljetuskuntoon yhdessä hevosen omistajan kanssa, saapui verryttelymaneesin laidalle vähän ennen Rasmuksen suoritusvuoroa. Rasmus, joka tunsi tarvitsevansa kaikki mahdolliset onnenpeukut, ilahtui tyttöystävänsä näkemisestä jopa tavallista enemmän.

”Aikooko Bran hypätä tosi hyvin, no tietenkin aikoo”, Josefina jutteli Branille, joka oli tunkenut turpansa hänen kainaloonsa, ja katsahti sitten Rasmukseen. ”Mikä fiilis?”

”Hyvä”, Rasmuksen ytimekäs vastaus kuului.

Josefina hymyili jotenkin lempeästi. ”Hyvin se menee. Mäkin selvisin siitä! Ja oli jopa hauskaa.”

Rasmus yritti hymyillä, mutta jotenkin se vaikutti irvistykseltä. Myöhemmin hän taatusti olisi iloinen siitä, että Josefina olisi ehkä jatkossakin houkuteltavissa kenttäkisoihin, mutta nyt Rasmuksen ajatukset pyörivät lähinnä vain… Jesse Arossa.

Rasmus todella, todella paljon halusi voittaa. Ei välttämättä osakoetta eikä luokkaa, mutta ainakin Jesse Aron.

#talvipäivänseisaus #mitenmeni
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 12.12.20 0:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 3348

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 11:
Kuulopuheita

”Ihan kamala idea”, Josefina parahti Rasmukselle kasvot miedosti kalvenneena.
”Eipäs ole, kun loistava.”
”Lois-tava?” tyttöystävä pärskähti epäuskoisena. ”Mikä siinä on loistavaa, että mä, joka olen startannut kenttää tasan kerran elämässäni, teen niin hevosen kanssa, joka ei ole kilpaillut koskaan? Mä en edes ole ratsastanut Maddella kuin muutaman kerran. Ei ole paljon maastoesteitä treenattu.”
”Hallissahan niitä nytkin hypätään, joten ei se nyt niin kamalasti poikkea tavallisesta”, Rasmus vakuutteli silmät kirkkaina, mutta Josefina näytti yhä vähän pakokauhuiselta ja paljon pahoinvoivalta.
“Mua pelottaa tämä kilpaileminen enemmän kuin Joachimia lentäminen”, Josefina kuiskasi ja viittasi viikolla heidän luonaan viihtyneen mutta nyt jo matkoihinsa lähteneen vieraan kotimatkaa edeltävään yllättävään tunnustukseen: Joachim Altmann, jonka Josefina ei osannut kuvitella pelkäävän yhtikäs mitään, kärsi jo lentokoneita ajatellessaan kauhunväristyksistä.
“Tarvitsetko säkin ryypyn”, Rasmus vitsaili.
“E-ei, Joe saa pitää sen selviytymystaktiikan itsellään. Ainakin tänään. Sokat karkottaisi mut Kallasta, jos yrittäisin kilpailla päihtyneenä.”

”Potkiiko kisahermot?” tiedusteli Märta Merenheimo sekä tyytyväisen että ärsyyntyneen näköisenä.
Josefina vastasi mulkaisemalla, Rasmus tipauttamalla aiemmin tyttöystävänsä käsivartta lohdullisesti silitelleen kätensä alas, rykäisemällä ja pakenemalla raukkamaisesti paikalta.
“Pitää alkaa valmistella Brania”, mies yskähti ja hymyili vielä Josefinalle osin kannustavasti, osin Märtan läsnäolosta kiusaantuneena. “Tsemppiä. Hyvin teillä menee, saatpa nähdä!”
Rasmuksen loittonevien askelten ääni ei mitenkään kyennyt peittämään alleen Märtan kitkeränkatkuisia sanoja:
“Fanikerhosi puheenjohtajalla on ilahduttavan kova luotto menestykseesi.”
“Eikä ole. Se vain kannustaa”, Josefina huokaisi ja vilkaisi Maddea, jota sen omistaja Linnea juuri satuloi virkaintoisena.
“Saapa nähdä, kuinka pitkälle kannustuksella ja lainaratsuilla pötkitään!” Märta hyrähti pintasiloitellun ystävällisesti.

“Happamia, sanoi kettu”, tuumasi Linnea Josefinalle, kun Märta poistui paikalta.
“Niin kai”, Josefina mumahti epävarmana.
“Hyvin teillä oikeasti menee”, Linnea vakuutteli. “Tai siis ainakin riittävän hyvin! Koska mä en edellytä teiltä mitään voittoa. Mä haluan mun nuorelle hevoselleni vaan kisakokemusta.”
“Mieluiten varmaan hyvää sellaista kuitenkin”, Josefina arvasi lannistuneena.
“No, olisi positiivista, jos se ei täysin panikoi ja ajattele, että kilpailuissa on aina kamalaa. Kaikki muu on plussaa”, Linnea linjasi ja huomasi hevosensa lainakilparatsastajan vilkuilevan yhä onnettoman näköisenä sinihiuksisen ankeuttajan perään. “Hei. Tuosta mimmistä löyhkäsi vaan kateus siitä, kun sulle luotetaan hevosia ratsastettavaksi.”

Josefina ei vastannut. Tilannetta seuraillut Nita päätti härnätä hieman keventääkseen tilannetta ja saadakseen pian harrasteluokassa starttaavan ystävänsä hermoja hieman heltiämään.

“Ja se on kateellinen sun söötistä poikaystävästä”, Nita huomautti.
“No siitä nyt ihan vähintäänkin”, Linnea linjasi.
“Puolet Kallasta salettiin on”, ilmoitti ohitse kävelevä ja porttivahdin tehtäväänsä valmistautuva Jonathan Raynott. “Kuulemma täällä on kovat oltavat onnellisille parisuhteille. Meni sulla kisat miten meni… at least you got that going for ya. Just sayin’. Tsemppii pönttöön, Jusufina. Sorry… Josefina.”

* * * * *


“Mä olisin niin paljon mieluummin vaikka kokoamassa piparkakkutaloa, ja siinä mä olen sentään tosi surkea.”
“Höpö höpö, teidän verkkahan näytti tosi hyvältä!”
“Joo, mutta kohta pitää mennä aitojen sisään, ja sitten vasta pitääkin näyttää hyvältä.”
“Jusu-kiltti, muista nyt mitä mä sanoin. Mä en odota teiltä sijoitusta. Kukaan ei odota, ellet sitten sä itse.”
“En mä niin suuria luule itsestäni. Äh, keretään vielä vähän kävelemään.”
“Ja sitten ei kun radalle! Rennosti vaan. Madde on tosi tasaisen ja tyytyväisen näköinen.”
“Toivotaan, että se on sitä vielä radallakin.”

* * * * *


“Hieno ohjelma”, heidän luokseen astellut isä kehui.
“Niin mustakin”, Rasmus kohteliaana nyökytteli, mutta Josefina ei puhunut halaistua sanaa.
Menisit pois. Turha tulla imartelemaan, Josefina ajatteli olonsa onnettomaksi tuntien. Oli kurjaa joutua pettymään omaan maailman rakkaimpaan isäänsä niin pahasti, ettei tuntenut oloaan enää laisinkaan mukavaksi tämän seurassa.
“Joko hait pöytäkirjan? Saitte varmasti kelpo prosentit. Ehkä lähestulkoon seitsemänkymmentä”, isä arvioi.
“Hain”, Josefinalta lipsahti, ja sitten hänen oli jatkettava: “Kuuskytkahdeksan. Ja risat.”
“Loistavaa! Sen täytyy olla aika nuori vielä”, Arne arvioi Maddea katsellen ja otti oikeudekseen silittää hevosen kaulaa.
Josefina nyökkäsi jäykästi.
“Kenttäratsastus on jännittävä laji”, isä yritti vielä viritellä keskustelua, ja Josefina kirosi mielessään sitä tosiseikkaa, että he todella kilpailisivat kolme päivää toisiaan vastaan. Kenttäratsastus oli kaikessa vauhdikkuudessaan aivan liian hitaasti ratkeava laji, Josefina ajatteli silloin.

“Tuletteko jouluna —”
“Pitää kävelyttää hevosta”, Josefina keskeytti tylysti isänsä avauksen. “Rasmus, tule.”

“Mutta ihan totta”, Rasmus aloitti, kun he olivat päässeet kuulonkantamaa kauemmas Josefinan isästä.
“Mitä?” Josefina kysyi äkisti äkeän oloisena.
“Mitä me tehdään jouluna? Tai että missä me sitä vietetään. Sä et taida haluta…”
“Ei, en halua. Mä en tahdo mennä kotikotiin esittämään mitään happy families -näytelmää. Me ollaan joulu vaikka kotona tai sun vanhempien luona, tai ihan missä vaan oikeastaan. Missä sä haluaisit olla?” Josefina pyöräytti pallon poikaystävänsä kulmaukseen.
“Ehditään me miettiä sitä vielä. Aattoonhan on vielä aikaa.”
“Niin siihen kyllä on. Sun starttiin ei niinkään — Linnea varmaan ottaa mieluusti Madden jo takaisin hoiviinsa. Tarvitsetko sä apua Branin kanssa?”
“Se on kyllä oikeastaan jo valmis, niin enpä kamalasti. Ellet sitten ratsasta sen koulukoetta mun puolesta.”
“Siihen mä en taida kyetä. Yksikin rata raastoi hermoja jo tarpeeksi, vaikka ihan hyvinhän se menikin. Mä ehkä menen sitten hengailemaan Sofian kanssa”, Josefina tuumasi. “Hannele ehkä arvostaa, jos saa käydä vaikka rauhassa vessassa. Voi olla aika hektistä nyt, kun Sofiakin jo kovasti tykkää kävellä ja juosta…”

Josefina toivotti poikaystävälleen vielä viimeiset tsempit kilpailuihin ja lähti etsimään kummityttöään ja lastenhoitajaa, joka Sofiaa kaitsi lapsen isän kilpaillessa ja äidin tuomaroidessa. Ajatella. Kallan seuraava ratsastajasukupolvi, Josefina ajatteli. Olkoon sen välit vanhempiinsa mutkattomammat kuin hänen omansa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.12.20 8:36
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 143
Luettu: 10067

Yhtenä iltana | Rasmus A.



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 10:
Joe joulutonttu

Torstaina Josefina lähtee aikaisin yliopistolle ja Rasmus ottaa Joachimin mukaansa töihin. Hanni Koistinen, jonka englanninkielentaito on vähäinen ja saksankin osaaminen rajoittuu muutamaan sanaan, puhuu kuitenkin sujuvasti hevosnaista ja löytää nopeasti Joen kanssa yhteisen sävelen. Ehkä jopa liiankin nopeasti, sillä Rasmus ehtii siivota kuusi karsinaa siinä ajassa, kun molemmat putsaavat yhdet ja keskustelevat lopun aikaa käytävällä. Vaikka Hanni ei todellakaan ole mikään suupaltti, vaan päinvastoin, Joe onnistuu lirkuttelemaan todennäköisesti Hannin kaikki liikesalaisuudet tietoonsa. Ei sillä, että pomo vakoojaa tarvitsisi – hevoskauppa Saksassa ja Suomessa ovat Rasmuksen näkökulmasta melko lailla eri lajeja.

”Rasmus!” Joe huudahtaa ilahtuneena Rasmuksen tullessa tyhjentämästä kottikärryjä, aivan kuin yllättyisi siitä, että hänkin on paikalla. ”Hani promised that I can try and ride a real Finnhorse. Why don’t you have one? I heard they can do any discipline.”

“Any discipline at a certain level”, Rasmus irvistää. “I’m not really a fan.”

Joachim ei kuitenkaan lähestulkoon malta pysyä housuissaan, kun he lähtevät hevosia ratsastettaviksi. Hanni hevoskauppiaalla on Joen iloksi nyt tavallista hieman isompi valikoima suomenhevosia: kaksi myytävää ja kaksi ratsutuksessa. Rasmus ei ole siitä kovinkaan innostunut, sillä hänelle kulttuurishokki kevyiden puoliveristen ja suomenhevosten välillä on useimmiten liian suuri, vaikka hän kotimaisetkin kylmäveriset tietenkin valittamatta ratsastaa.

”Ooh, I wanna try that one”, Joe iskee välittömästi silmänsä pitkäharjaiseen liinakkoruunaan. ”He looks like the ones on postcards.”

”As you wish”, Rasmus kohauttaa hartioitaan ja ojentaa Joachimille riimunnarun. Rasmus päättää olla kertomatta, että liinakko on käytännössä suoraan raviradoilta ratsutukseen tullut seitsemänvuotias, joka ei osaa vielä juuri mitään. Hän päättelee, että Joe huomaisi sen kyllä ennen pitkää ilman ennakkovaroitustakin. Rasmus itse ottaa nelikosta ratsastettavakseen oman suosikkinsa, raamikkaan nelivuotiaan ruunikon. Kenttä on hyvässä kunnossa, joten he päättävät ratsastaa ulkona, jonne Rasmus kasaa muutaman kavaletin ja pystyesteen. Joen ratsu ei vielä ymmärrä niiden päälle, mutta Rasmuksen hevoselle pienet hypyt tekisivät hyvää silläkin uhalla, että se saattaa olla hieman virkeä.

Virkeä on Joenkin hevonen – ruunan ravissa on toistaiseksi vain kaksi vaihdetta, kovaa hölkkää ja kovaa kisavauhtia. Laukan se nostaa, mutta kolmetahtista siitä ei saa tekemälläkään, ja taipuminen on hevoselle vielä jotakuinkin tuntematon käsite. Joe kuitenkin jumppaa ruunaa kasvot loistaen, ja kun hän on saanut hevosen laukkaan kohtuullisen yrittämisen jälkeen, hän silmääkään räpäyttämättä ohjaa sen kohti pystyestettä. Ruuna harppaa pärskähdellen yli, eikä Rasmus voi olla nauramatta. Joe jos joku saattaisi onnistua taikomaan ex-ravuristakin estehevosen muutamalla ratsastuskerralla.

”So much fun”, Joe intoilee, kun he kävelevät loppukäyntejä. ”I see potential! Should I take this one with me to Germany?”

”Why not. You could suggest a new business idea to the boss”, Rasmus sanoo vakavana. “Trading Finnhorses! Markets in Germany must be huge.”

“Could be”, Joe vastaa tarmokkaasti. ”Who doesn’t want a versatile, exotic and pretty horse! I must speak to Hani right away.”

Rasmus on tietenkin varma, että Joe vitsailee, mutta miehestä ei voi koskaan mennä täysin takuuseen. Niinpä Rasmus katsoo parhaaksi vaihtaa aihetta, ennen kuin Joe oikeasti solmisi miljoonien välityssopimuksen ja Rasmus saisi pomon peräänsä, kun oli toiminut välikätenä katastrofaalisessa diilissä.

”I still don’t have anything for Josefina”, Rasmus paljastaa. ”For Christmas, I mean. Any ideas?”

“A foal”, Joe vastaa välittömästi. ”Of course. I’d have some prospects in mind.”

Rasmus huokaa. “Something a bit cheaper?”

“A puppy?”

“Man, help me out here”, Rasmus pyytää tuskaisena. ”Something that is not alive. I’m not a Christmas person. I’m the worst with gifts.”

“A dead puppy”, Joe vastaa. “Just kidding. Ferry tickets to Germany for the summer?”

“I’m not sure she would love it”, Rasmus sanoo totuudenmukaisesti ja hänen ajatuksensa käyvät edellisessä sunnuntaissa. “I mean, I would, but I guess that’s not enough.”

“Well, she’d better, cause I’ll be waiting for her. And you guess, who else is?”

“Kaja?” Rasmus ehdottaa viattomasti.

“Ha ha”, Joe virnistää. “The boss would be crushed if you didn’t come. He’s a one big softie nowadays. One day he actually said that he misses you guys being around. I mean, so far the only thing he’s been longing for is his youth.”

“Nice story, but not sure if I should believe it”, Rasmus vain hymähtää, mutta hän päättää painaa idean mieleensä. Ehkä, jos asia tulisi vielä puheeksi, ja Josefina vaikuttaisi olevan oikeasti kiinnostunut… Mutta siltikin, joululahjan pitäisi olla ensisijaisesti Josefinaa varten, ei häntä itseään.

Rasmus huokaa. Ehkä hän vain ostaisi sen koiranpennun, jos ei sentään varsaa.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 10.12.20 9:58
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 81
Luettu: 4511

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Siirry: