Kellonaika on nyt 19.10.21 23:45

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Sattumankartta
9. huhtikuuta 2021

Mies oli hiljaa ja katseli minua. Sen sormet olivat kietoutuneet kahvikupin korvan ympärille, eivätkä ne hievahtaneetkaan. Ei, seuralaiseni kädet eivät tärisseet, niin kuin omani olisivat varmasti tehneet, ellen olisi laskenut niitä syliini ja puristanut oikealla kädellä vasempaa. Tuntui kuin olisin ollut tekemässä jotakin kiellettyä istuessani kahvilla Isak Sederströmin kanssa. En ollut kertonut Rasmukselle minne olin lähtenyt luentojeni jälkeen; olin puhunut ympäripyöreästi menoista, ja Rasmus oli jo niin tottunut siihen, että opiskelin iltamyöhään milloin kenenkin kanssa tai istuin yksin kirjastolla lukemassa ja kirjoittamassa niska vääränä, ettei se ollut edes kysynyt muuta kuin että mihin aikaan tulisin kotiin. Niinpä poikaystäväni varmasti oletti minun olevan Murronmaan yliopiston kirjastolla.

No, se ei tavallaan ollut kaukana totuudesta. Tavallaan. Kirjasto oli nimittäin hyvin lähellä. Jos olisin kävellyt tiskille tilaamaan lisää kahvia (jota en tosiaankaan tarvinnut; sydämeni hakkasi jo ilman lisäkofeiiniakin) ja katsahtanut odottaessani vasemmalle, olisin toden totta nähnyt tien toisella puolella kohoavan Kallion kirjaston.

En kuitenkaan noussut. Istuin sinnikkäästi aloillani, tai ehkä kuitenkin vain liian lannistuneena nousemaan, ja yritin päättää, mitä mieltä olin siitä, että Isak Sederstöm väitti olevansa velipuoleni. Vielä enemmän olin ymmälläni sen suhteen, miltä tuntui, että minä uskoin häntä. Isak istui pitkänä ja punatukkaisena ja kamalan arnerosengårdmaisena minua vastapäätä. Rupatellessaan hän kuulostikin vähän isältä. Isak oli hyvätapainen, kohtelias. Hyvä seuramies, huomasin ajattelevani.

Jos joskus olinkin ollut aistivinani jotakin sähköä välillämme – ei tietystikään mitään, mille olisin itse varattuna naisena tehnyt yhtikäs mitään – nyt tunsin vain itseni typeräksi. Kuinka olinkaan tulkinnut Isakin signaalit niin väärin! Mikä kumma koppavuus minuun oli iskenyt, kun noin vain ajattelin, että mies tunsi minuun vetoa. Oliko Märta Merenheimo sittenkin oikeassa: olinko minä ylimielisempi kuin oivalsinkaan?

Olimme jutelleet niitä näitä, emme mitään erityisen painokasta, jo puoli tuntia, ennen kuin Isak laski kahvikuppinsa taas kerran pöydälle ja loi minuun ihmeellisen katseen. En keksinyt parempaakaan sanaa sitä kuvailemaan: minusta katse oli laupias. Hän katsoi minua kuin pientä ja pelastamista kaipaavaa siilinpoikasta.

"Et oo kysynyt mitään... Arnesta", se sanoi soljuvalla sveamålillaan. Sen puhetapa liukui välillä sulavasti uppländskasta stockholmskaan ja siitä pohjanmaanruotsiin, siinä missä minä pysyin vakaasti Uudenmaan puheparressani.
"Oletko sä tiennyt aina?" Kysymykseni oli surkea pieni hiiskahdus.
"Joo. Äiti ei koskaan salannut asiaa, eikä Arne. Ei sitä kai koskaan kutsuttu mun isäksi, mutta kyllä mä tiesin."
"Oletteko te sitten olleet paljon tekemisissä keskenänne?"

Mä olin pureksinut asiaa parhaani mukaan itsekseni, mutta lopulta olin tajunnut, että mussa kyti pakonomainen tarve tietää, millainen isä mun isäni oli velipuolelleni ollut. Muuten en tiennyt, millaista asiaa oikeastaan yritin ymmärtää. Niinpä olin vihdoin alkuviikosta ottanut yhteyttä Isakiin, joka oli välittömästi suostunut sopimaan tapaamisen. Hän oli Helsingissä töiden takia, ja Helsinki oli sopiva kompromissi: kasvoton ei-kenenkään-maa, kaupunki jossa tuhansista ihmisistä muodostui massa, jonka sekaan saattoi kadota kuka tahansa.

En ollut kertonut Rasmukselle tulevani Helsinkiin tapaamaan isäni toista poikaa, mutta en isälle itselleenkään enkä äidille, jota arvelin moisten toimien satuttavan. Olin alkanut tuntea syvää empatiaa äitiä kohtaan, ja samaan aikaan raivoa, johon sekoittui runsain mitoin turhautumista. Minkä mallin avioliitosta äiti olikaan päättänyt minulle esittää! Isä oli kenties loukkaava tomppeli, mutta äiti oli hänet ja hänen toimensa päättänyt hyväksyä. Ja koska vuosikausien laiminlyönnin ja epäkunnioituksen nieleminen oli tehnyt äidistä katkeran ja isä oli kaikesta huolimatta ollut kyvytön korjaamaan tapojaan, me lapset olimme kasvaneet kylmän sodan keskellä.

Ja minä olin ajatellut, että perhe-elämä on sellaista. Ajatellut, että kaiken se kestää, vaikkei kestäisikään: että iskun jälkeen käännettäisiin toinen poski ja hymyillään somasti käsi kädessä, kun muut katsovat. Katselin Isakia ja olin yhtäkkiä omituisen kiitollinen siitä, että hän oli astunut lavalle ja keikauttanut perheen määritelmäni niin äkisti niin mullin mallin, että ymmärsin vihdoin pysähtyä ihmettelemään asiaa tarkemmin.

Kotimatkalla mä mietin, mitä kertoisin Rasmukselle. Jos se kysyisi, tietysti mä kertoisin missä olin ollut ja kenen kanssa. Halusinko jakaa muuta? Enhän tiennyt vielä itsekään, mitä ajattelin ja tunsin. Halusinko antaa isälle ja äidille anteeksi? Pystyinkö ymmärtämään heidän valintojaan? Pystyin kyllä, ja oikeampi kysymys oli tahdoinko.

Kotirappusia kiivetessäni ajattelin, että olin ollut – ja kuka tietää, ehkä olisin vielä joskus tulevaisuudessakin – mitä otollisinta maaperää huonoille parisuhteille. Ajattelin hetken ajan Kimmoa, ensimmäistä miestä joka oli Kallassa osoittanut mua kohtaan kiinnostusta. Miten olinkin kaivannut hänen kiinnostustaan niin kovin paljon! Niin kovin helposti olisin horjahtanut siihen suhteeseen, ja oli kai vähän sattumankauppaa, että olin lopulta ottanut ratkaisevat askeleet ihan toiseen suuntaan.

"Olipas sulla pitkä päivä", Rasmus kommentoi sohvalta.
"No oli kyllä. Voitaisiin laittaa takkaan tuli."
"Mä pelaan tän loppuun ja laitan sitten. Ootsä syöny? Jätin sitä keittoa."

Luojan kiitos tieni johti tähän pisteeseen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 09.04.21 21:41
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9661

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kauniit ja Rosengårdit
27. helmikuuta 2021

Huminaa. Päällimmäiseksi muistikuvaksi Kalla Cupin vuoden ensimmäistä jatkoista on tallentumassa humina, joka velloo kaikkialla: häiriöäänenä korvissa, tasapainon puurouttavana aistiharhana ja poissaolevuuden merkkinä sydämessä. Se ei juuri nyt ole tavoitettavissa. Se pumppaa mekaanisesti verta, mutta se ei tunne mitään tai ota kantaa siihen, miltä musta pitäisi tuntua.

Juon vettä, pesen meikit, ja sitten puhtini loppuu. Menen olohuoneeseen. Valahdan istumaan sohvalle ja nypin hitaasti kampaustani paikallaan pitävät muutamat pinnit päästäni ja tiputan ne sohvapöydälle. Aamulla mua ärsyttää, kun en nyt heti siivoa niitä oikealle paikalleen pieneen sievään peltirasiaan kylpyhuoneen laatikostossa, mutta se on sen ajan murhe. Nyt mä en vain jaksa, sillä päivä on ollut loputtoman pitkä, vaikka olenkin tällä kertaa välttynyt Peter Lastrongin sihteerinä olemisen lähestulkoon sietämättömältä tuskalta.

Kauluspaidastaan ja farkuistaan kuoriutunut Rasmus tulee makuuhuoneen ovelle tuijottamaan mua. Se näyttää jo uniselta.

"Mitä sä vielä siinä istut?" mun poikaystävä ihmettelee ääneen. "Tuu jo sänkyyn."
"Joo", sanon kuuliaisena.

Me asetutaan vuoteeseen. Peitot kahisevat, kun meidän pitkät, hoikat raajat hakevat tapaa olla lähekkäin muttei toistensa tiellä. Rasmuksen kainalopaikka on vapaana, ja tovin puntaroituani mä ryöminkin siihen. Mun poski nojailee johonkin Rasmuksen solisluun tienoille, kun mä sanon hyvin hiljaa:
"Mulla on veli."
"Mitä?" Rasmus huoahtaa väsyneenä.
"Veli."
"Mitä Alexanderista?"

Rasmus valpastuu vähitellen, vastahakoisesti. Se haluaisi jo nukkua, mutta ymmärtää, ettei siitä tule mitään ennen kuin olemme käyneet keskustelun, jota se ei vielä tajua ollenkaan.

"Mulla on kaksi veljeä", tarkennan, ja oivallan vasta silloin, etten tiedä pitääkö sekään paikkaansa: voihan isällä olla kokonainen seitsemän veljeksen sarja kätkettynä pitkin pitäjiä. Maita. Olen löytänyt vasta yhden, eikä yhden löytyminen tosiaan ole todiste siitä, etteikö muita olisi, ja se yksikin on syntynyt ulkomailla. Isähän on oikea maailmankansalainen: se on nuorena opiskellut ulkomaisissa yliopistoissa, ollut töissä ulkomailla ja kiertänyt kilparatsastusurallaan maapalloa niin kuin Alexander nyt, ja vielä sittenkin, kun me ydinperheen lapset ollaan oltu nuoria, on Arnella ollut omat rientonsa. Mä muistan, kuinka se toi aina ihania tuliaisia ja kuinka sen kotiinpaluut olivat aina muutenkin yksiä lapsuuteni kohokohdista, sillä niin kovin me oltiin aina ehditty kaivata toisiamme. Reissujensa jälkeen isän perheeseen kohdistama huomio oli kaikkein kokonaisvaltaisinta ja se tuntui ihanalta, turvalliselta ja pehmeältä.

"Josefina… mitä?" Rasmus tivaa, kierähtää kyljelleen ja kohottautuu kyynerpäänsä varaan niin, että mun pääni valahtaa pois nojailemasta sen hartiaan ja tömähtää patjaan. Rasmuksen sormet liikahtavat sivelemään mun hiuksia. Mä luulen, että silittämisen sijaan se etsii kuhmua, joka selittäisi kaikki mun hourailevat puheet.
"Se Isak. Se on isän toista perhettä", kerron katse naulittuna kattoon. "Niinhän se kyllä sanoikin, kun se ehdotti yhteistyötä sen niiden firman kanssa, että tämä on perheyritys. Vittu… mä olen osa Isak Sederströmin ja sen äidin perheyritystä, ja mä en edes tiennyt olevani niille perhettä, mutta varmaan tämäkin on asia jonka kaikki muut on tienneet, paitsi minä. Mä oon ihan liian naiivi ja sinisilmäinen."

Huokaisen niin syvään kuin kykenen  ja rypistän hetkeksi silmät umpeen. Mikään tästä todellisuudesta ei kuitenkaan katoa silmiä ummistamalla. Mä olen vihainen, ja mä vihaan vihan tunnetta, koska se on niin villi ja kontrolloimaton ja pelottaa mua aina.

"Josefina… eihän tossa ole mitään järkeä", Rasmus huomauttaa, ja mä tiuskaisen takaisin:
"Mä tiedän!"

Ei siinä ollutkaan mitään järkeä. Ja vaikkei siinä ollut järkeä, en edes tuntenut mainittavaa yllättyneisyyttä, kun asia valkeni mulle.

* * * * *

Isak Sederström oli selvästi päihtynyt, mutta mä en epäillyt sen sanoja hetkeäkään. Oikeastaan mä aavistin ne tosiksi jo ennen kuin ne karkasivat sen kapeilta huulilta. Se oli yhyttänyt mut kun mä olin ollut matkalla hakemaan vesilasillista, ja tarjoutunut ostamaan mulle juomankin, mistä olin kohteliaasti kieltäytynyt. Isak notkui vähän liian lähellä mua ja sen käyttämän hajusteen tuoksu on ujuttautunut syvälle mun muistilokeroihin. Se oli hyvä tuoksu, ja oikeastaan muistan halunneeni kysyä sen merkkiä, sillä se olisi voinut olla oiva lahja Rasmuksellekin. En kuitenkaan kysynyt, koska en tahtonut sanoa vieraalle miehelle sen tuoksuvan hyvältä — etenkään, kun se sillä tavoin tuntui nojautuvan mun henkilökohtaiseen tilaani. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä ollut miellyttävämpää, että Isak olisi mun pelkojeni mukaisesti yrittänyt lähennellä mua, sillä se olisi loppujen lopuksi ollut paljon vähemmän mutkikasta ja ahdistavaa, mutta tietysti sen piti sen sijaan paljastaa olevansa mun salattu veljeni.

"Mukava nähdä sinut jalkeilla", Isak oli sanonut ihan aluksi, ja sen ruotsi kuulosti ruotsalaisemmalta kuin mun, olihan se käynyt alakoulunsa Uppsalassa ja muuttanut äitinsä kanssa Suomeen vasta teini-iän kynnyksellä. "Isä kertoi, että putosit ja olit pitkään ihan sairaalassakin."
"Tunnenko sinun isäsi?" kysyin silloin häkeltyneenä.

Isakin kasvot olivat ensimmäinen hälytysmerkki. Toinen oli se, miten se humalaisen ihmisen puuttuvalla nokkeluudella yritti pakittaa pois puheistaan. Sitten se saikin sanottua vain:
"Arne — äh."
Mun mieli hypähti jo silloin tuhanteen ja yhteen suuntaan. Isak olikin tarkoittanut sanoa "isäsi kertoi", tai mun isä oli senkin isä, mutta siinähän ei ollut mitään järkeä, ehkä Isak oli isän veljen lehtolapsi ja me oltiin serkuksia, kyllä ensimmäinen syy oli kaikkein todennäköisin, tai jospa Isakin isä oli joku yliopistolta ja siksi se tiesi mun onnettomuudestani… Ajatukset törmäilivät toisiinsa, mutta oivallus alkoi jo kirkastua, vaikka kuinka yritinkin sammuttaa sen.

"Mun ei kyllä pitäisi", Isak mutisi kireästi ja mä seisoin vähintään yhtä jähmeänä odottamassa, mitä tuleman pitäisi — ja edelleen mä jotenkin puolivillaisesti epäilin, että seuraavaksi Isak saattaisi hyvin horjahtaa eteenpäin suutelemaan mua tai jotakin muuta yhtä typerää. "Arnen pitäisi… sen olisi pitänyt kertoa itse."
"Kertoa mitä", mä lähinnä huokaisin kysymisen sijaan: vastaus oli ihan liian ilmeinen, vaikka mun mieli vielä kamppailikin sitä vastaan.
"En mä voi… mutta me ollaan oltu tekemisissä niin paljon, ja olisi väärin multa salata että — että", Isak oli hakenut vauhtia ja kumartunut ihan vähän lähemmäksi mua voidakseen tehdä paljastuksensa hiljaiseen ääneen, vaikka mitäpä merkitystä sillä oli; olimme keskellä baarin melua ja tuskin monikaan ymmärsi äidinkielellämme käytyä sananvaihtoa. "Että Arne on minunkin faija."

Jälkikäteen mua puistatti se, että meillä oli yhteisen isän lisäksi yhteinen äidinkieli. Siinä oli ihan liikaa yhteistä perhesanastoa välillämme ja liikaa mun omaa jaettavaksi Isak Sederströmin kanssa.

"Just", mä olin sanonut siihen, niin kuin koko kova kallioydin syvällä mun jalkojeni alla ei olisi jälleen kerran järkähtänyt pahan kerran.
"Sori että sait tietää näin."
"Tiesitkö sä jo kun hakeuduit mun puheille alunperin? Sitäkö tämä koko yhteistyön tekokin oli?" olin tivannut, ja melko varmasti silmäni olivat kipinöineet ja ryhtini suoristunut lähes äitini veroiseksi.
"Tiesin."
"Just", olin vastannut siihenkin, ja sitten mä olin horjahtanut pois tilanteesta pulssi tuhatta ja sataa nakuttaen ja marssinut naistenhuoneeseen tuijottamaan peilistä kalvennutta, totista naamaani. Ellen aivan väärin muistanut, olin korjannut huulteni punaa ja yrittänyt hymyillä kokeeksi, mutta näyttänyt vain kireältä ja väsyneeltä. Mua kiukutti, etten ollut tullut sanoneeksi selväsanaisesti ääneen, että yhteistyömme Isak Sederströmin kanssa oli sillä sekunnilla päättynyt. Mua kiukutti niin, että tulin lähinnä ynähtäneeksi jotakin "mhm"-henkistä vastaukseksi Matilda Tammilehdolle, joka tervehti mua viereeni peilin äärelle astuessaan epätyypillisen iloisesti.
"Onnea sijoituksesta", sanoin koruttomasti, kun käytöstavat taas palasivat muistiini, ja sitten poistuin paikalta antautumatta keskustelulle, jossa olisimme varmasti tavallisissa olosuhteissa vuorotellen ilmaisseet tyytyväisyyttämme nuoriin tammoihimme, jotka olivat hypänneet edellispäivänä niin hyvin.

* * * * *

On Rasmuksen vuoro näyttää totiselta, ja kun se näyttää sellaiselta, se on niin tuiman näköinen että alan arvailla sen suuttuneen. En tiedä kenelle se on vihainen, vai onko se vain vakava. Otan riskin ja ryömin ihan kiinni siihen, ja mun suureksi helpotukseksi se halaa mua välittömästi. Rasmuksen turvallisessa sylissä humina muuttaa sävyään: se on yhä siinä, kaikkialla, mutta mä kuvittelen voivani hallita sitä. Humina ei syökään mua elävältä. Mun koko todellisuus ei ole muuttunut omituiseksi. Täällä kotona elämä on samanlaista kuin ennenkin: on Rasmus, joka on samanlainen kuin ennen, ja minäkin olen yhä sama ihminen kuin ennen, ja meillä on meidän oma arkemme, jota eivät mullistukset mun historiassani muuta. Mä olen kokenut ihan eri historian kuin minkä olen elänyt. Se on päätäkivistävän vaikea asia ymmärrettäväksi.

"Sun perhe on…" Rasmus mutisee, muttei varmaankaan tiedä, miten jatkaa siitä. En mäkään tietäisi.
"Saako musta tuntua, että ne on tehneet tosi paljon vahinkoa, vaikka ne onkin antaneet mulle niin paljon?" mä kysyn ja olen vähällä hukkua syyllisyydentuntoon, omien etuoikeuksieni ja oman rikkonaisuuteni ristiriitaan ja siihen orastavaan aavistukseen, että mullakin on oikeus olla hajalla, vaikka olenkin kasvanut kartanossa.
"Saa", Rasmus sanoo ehdottomasti ja silittää mua.

Me ollaan pitkään hiljaa. Mä hengitän ja tunnustelen turvallisia käsiä ympärilläni, patjaa allani ja tyynyliinan silkkisen sileää pintaa poskeani vasten.

"Ja sun ei ehkä kannata olla sen asian kanssa yksin", Rasmus lausuu ääneen ajatuksen, jota mä olen itsekin hitaasti lähestynyt.
"Ehkä ei", myönnän.
"Mä tietysti olen sun kanssa, mutta…"
"Sä et ole mun psykologi tai terapeutti", täydennän.
"No… en osaisi olla."
"Eikä sun kuulukaan", ilmoitan vankkumattomasti.

Taas me ollaan hiljaa.

"Mistä mä saan apua?" kysyn lopulta itkun partaalla, ja kun mä tunnustelen sitä itkettävää tunnetta, oivallan, että se on kaikkein eniten helpotusta, mikä tuntuu omituiselta tällaisen myllerryksen keskellä. “Kenelle mä voin jutella?”
"Selvitetään se aamulla", Rasmus lupaa ja pussaa mun otsaa ja sitten suupieltä. "Heti aamulla. Kyllä Googlesta löytyy. Nyt meidän pitää kuitenkin nukkua."
Nyökkään. Itken vähän, ja Rasmus pitelee mua silloin sylissään.

Mä muistan, että se katseli mua kummallisesti silloin, kun mä hetken rauhoituttuani liityin sen seuraan Krouvissa. Silloin mun sydän oli noussut hetkeksi kurkkuun, sillä mä pelkäsin sen kiinnittäneen huomiota mun ja Isakin läheiseen juttutuokioon ja haluavan tietää, mitä mies minusta halusi. En olisi osannut vastata siihen kysymykseen silloin, siellä, ihmisten keskellä ja kaiken vielä pyöriessä hurrikaanina mielen miinakentällä.

Onneksi Rasmus Alsilalla oli silmälaput silmillään, mitä tuli minun ja muiden ihmisten väliseen kanssakäymiseen, ja vain yksi huolenaihe mielessään. Se kysyi vain särkikö mun kylkeä ja halusinko lähteä kotiin. Mun oli tehnyt sikana mieli vastata, että lähdetään heti, mutta koska mä en ollut halunnut huolestuttaa sitä, olin vain hymyillyt ja vastannut, että kyllä mä jaksaisin vielä olla jatkoilla, jos Rasmus haluaisi. Niin me sitten jäätiin, mutta Isak Sederstömiä mä välttelin loppuillan kuin ruttoa, eikä sekään enää hakeutunut mun seuraani. Näin kyllä, ettei se jäänyt yksin. Kun mä katselin tuota suurin piirtein itseni ikäistä pitkää punatukkaista miestä ja sen seuraan lyöttäytynyttä naista, muhun iski oksettavan kimurantti ajatus: oli ihan kuin olisin matkustanut aikakoneella vuosikymmenten taa ja nähnyt oman isäni nuorena miehenä, aikana ennen kuin se oli mun isäni. Vaikken mä juonut koko jatkoilla yhtä lonkeroa ja pientä viinilasillista enempää, huono olo tuli jäädäkseen.

Ja se helvetin humina.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.02.21 11:39
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9661

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

Miten meni — siis kilpailut vai elämä
Arne Rosengård & Harlessie #talvipäivänseisaus #mitenmeni #rosengårdit

Eihän tässä oltu ensi kertaa pappia kyydissä, kaikkea muuta. Arne Rosengård oli ratsastanut kilpaa koko ikänsä, eikä ikäkään ollut enää nimellinen käsite hänen kohdallaan. Tuskin yhdelläkään kanssaratsastajalla oli vuosien tuomaa kokemusta enemmän kuin hänellä, ja vaikkei hän koskaan ollut kouluratsastaja ollutkaan, hän tiesi kyllä kuinka ratsastaa KN Special kokemattomammallakin hevosella siten, ettei tulosta tarvinnut häpeillä. Lexi selviäisi kyllä tehtävästään – olihan se selvinnyt viimeksikin, kun samaista ohjelmaa oli kilpailuolosuhteissa ratsastettu.

Muuttujia oli kuitenkin aina matkassa, eikä pitkäkään elämänkokemus taannut, etteikö sellaisiin olisi saattanut hivenen kompuroida. Hänen ratsunsa oli tavallista levottomampi, kun he siirtyivät verryttelystä itse areenalle, ja niin oli mies itsekin. Arne oli ensimmäistä kertaa elämässään huonoissa väleissä kuopuksensa kanssa, ja kyseinen tytär istui Peter Lastrongin rinnalla kirjaamassa pisteitä ja sanallisia huomautuksia hänen arvostelupöytäkirjaansa. Jos Josefina olisi saanut arvostella Arnen, olisiko tulos ollut hyväksytty? Tuskinpa. Ei tässä tilanteessa.

Arne antoi Lexin ravata katsomon sivua. Hänen olisi pitänyt valmistautua aloittamaan ohjelmansa siivolla alkutervehdyksellä, mutta sen sijaan hänen katseensa kävi tuon tuostakin yleisössä. Siellä istuivat hänen poikansa, eikä Arne tiennyt, miksi kumpaakaan heistä kiinnosti katsella helpon tason kouluratsastusta. Pojat olivat esteratsastajia siinä missä hänkin oli ollut. Enää Arne ei ollut varma, mikä hän oli. Kuun tavoittelu taivaalta ei ollut vuosikausiin elähdyttänyt niin kuin nuorempana miehenä.

Harvat asiat tekivät.

Lexin ravi oli vähällä menettää tarmoaan, kun Arne ohjasi sen alkutervehdyslinjalle. Oli keskityttävä tekemiseen, maailmaan kouluaitojen sisäpuolella, ja jätettävä kaikki levottomuuksia herättävä ulkopuolelle. Pojat, tyttäret, ikä ja elämän rajallisuus.

Se ei ollut helppoa heille kummallekaan. Arne ratsasti jännittynyttä nuorta hevostaan ja antoi sille armoa: suuri tamma sai enemmän tilaa volteilla tasapainonsa säilyttämiseksi, ja kun se rikkoi laukan raville hieman ennen lävistäjän loppua, Arne antoi sen hakea tahdin tasaseksi ravissa eikä prässännyt enää laukkaan. Tasaantuessaan tamma esiintyi kauniisti. Hevosen selässä oli niin helppo tehdä hyviä valintoja, Arne huomasi ajattelevansa.

Kirjava tamma ansaitsi kehunsa ja kiitoksensa. Lopputervehdyksessä se seisoi ryhdikkäästi tasajaloin, ja vaikkei heidän suorituksensa ollut ollut ehjä, Arne oli siihen olosuhteisiin ja hevosensa kokemattomuuteen nähden varsin tyytyväinen. Ei ollut itsestäänselvää ylittää kuudenkymmenen prosentin rajaa ensimmäistä, harvastarttista kilpailukauttaan päättävällä ratsulla. Lexi olisi voinut hyytyä täysin jännityksestä tai tehdä suurempiakin rikkoja, mutta nyt Arne uskoi suorituksen todella riittävän tyydyttävään tulokseen.

Josefina ei vilkaissutkaan häntä, kun hän ratsasti ohi. Tytär piti katseensa tiiviisti papereissa, vaikkei kynä enää liikkunut. Arnea suretti. Jossakin toisessa ulottuvuudessa Josefina olisi hymyillyt hänelle, näyttänyt ehkä pienieleisesti peukaloakin, ja sitä paitsi Arne olisi majoittunut Kallassa vieraillessaan Josefinan ja Rasmus Alsilan luona sen sijaan, että olisi joutunut valitsemaan Isabella Sokan kohteliaisuuskutsun ja Koivun majatalon väliltä.

Alexander saapui isänsä yllätykseksi ojentamaan auttavan kätensä Lexin kanssa, kun suoritus oli ohi. Oli sentään onni, ettei Alexander kantanut kaunoja. Se olisi toisaalta ollut pojalta hivenen tekopyhää, sillä Arne näki pojassa enemmän itseään kuin muissa lapsissaan.

Isakista hän ei ollut varma. Uppsalan seikkailunsa Susannea ja avioliittoa raastaneeseen hedelmään Arne törmäsi hakiessaan arvostelupöytäkirjaansa. Koska Arnea kiinnosti, miksi Isak oli yhä Kallassa, vaikka hänen kilpailusuorituksensa olivat tulleet päätökseensä jo eilen, etäisä päätti näyttäytyä lehtopoikansa seurassa julkisesti kahvikupposen verran. Hän piti todennäköisenä, ettei kukaan katsoisi heitä kahdesti. Ei ollut ennenkuulumatonta nähdä nuoria esteratsastajia hänen seurassaan: hänellä oli kuitenkin taustaa niin valmentajana kuin hevoskasvattajanakin, eikä kukaan ulkopuolinen tiennyt, kävivätkö he kauppaa lupaavasta nuoresta ratsusta, sopivatko valmennusaikatauluista vai puhuivatko jostakin aivan muusta.

Miehet istahtivat kahvion tyhjään pöytään etäälle muista, eikä Arne aikaillut vaan kävi suoraan asiaan tiedustelemalla, kuinka pitkään Isak oikein aikoi viipyä Kallassa. Ruotsinkielisyydestään huolimatta keskustelu avattiin matalin äänin. Turha antaa sivullisille mitään, mihin tarttua, vaikka harvaa sellainen kiinnostaisikaan.
"Jään vielä huomiseen. Hevosenhoitajani ajaa hevoset kotiin tänään. Minulla on kuitenkin palaveri."
"Kenen kanssa, jos sopii kysyä?" Arne sanoi kohteliaasti ja vaikutti samalta kuin aina: hyväntuuliselta ja lempeältä, elämäänsä tyytyväiseltä mieheltä.
"Ah, tyttäresi. Josefinan."
Se tuntui kiristyksenä jossakin vatsan keskiosassa. Oli vaikea säilyttää rentous elekielessä ja äänensävyssä.
"Vai niin", Arne hymähti, mutta päätti salamannopeasti hylätä turhanpäiväisen ystävällisyyden. "Mitä sinä hänestä tahdot, Isak?"
"Me teemme yhteistyötä", Isak sanoi laiskasti venytellen. "Markkinointiasioita. Josefina on melkoinen sometähtönen tänä päivänä. Mutta älä huoli, ei vähäpukeinen sellainen."
"Vai niin", Arne sanoi jälleen, eikä hänen ollut tarpeen huomauttaa, että ei hän siitä ollutkaan vähimmissäkään määrin huolissaan.
"Eikä hän tiedä", Josefinan salattu veli sanoi kysymättäkin.

Arne nyökkäsi.

"Ymmärräthän, että tilanne on nyt... hankala. Uskoakseni minulla on jonkinlainen velvollisuus tehdä Josefinalle selkoa tilanteesta jonakin päivänä, mutta toivon, että saan itse harkita miten ja milloin", Arne esitti asiansa rauhalliseen sävyyn.
"Aiotko tosiaan kertoa? Mitä se hyödyttäisi."
"Salailu lienee ohittanut parasta ennen -päiväyksensä", Arne huokaisi.
"Aivan. Susanne taisi saada kyllikseen."
"Niinkin voisi sanoa. Enkä voi sanoa, että tilanne ehkä olisi ollut oikeudenmukainen ketään teistä kohtaan", vanhempi mies myönsi, vaikkei sellainen tuntunut luontevalta.
"No, jään odottamaan kutsua perhepäivällisille", Isak tuumasi huolettomasti, mikä sai Arnen huokaisemaan syvään.
"Katsotaan."

He olivat hetken hiljaa ja joivat kahvejaan. Kaksi levollisen näköistä miestä kahviossa, ei sen kummempaa. Arne tunsi hartioihinsa kivunneen jännityksen lievittyvän.

"Kuinka äitisi voi", hän kysyi sitten, enemmän kohteliaisuuttaan kuin kiinnostuneena, ja he molemmat tiesivät kyllä kuinka asiain laita oli.
"Äiti ei odottele kutsua mihinkään päivällisille", Isak hymähtikin, eikä Arne sellaista ollut odottanutkaan. Suhdekin oli ohittanut viimeisen käyttöpäivänsä jo vuosikaudet sitten. Oliko suhteella koskaan ollutkaan parasta ennen -päiväystä? Ei, eipä kai, sillä se ei taatusti ollut ollut parasta mitä Arne oli tehnyt. Ei hyväksi kenellekään heistä... ellei sitten Isakille, jota ei olisi olemassakaan ilman moista hairahdusten sarjaa. Niinpä niin. Pahoilla teoillakin oli hyviä seurauksia, Arne tapasi pohdiskella, ja hän oli taipuvainen myös ajattelemaan, että sellaiset lievittivät tekojen vakavuutta mitä oivallisemmalla tavalla. Kuinka intohimo olikin toisaalla niin tavoiteltua ja toisaalla syntiä? Se oli oikeastaan kiintoisaa. Elämän harmaat alueet olivat kiehtoneet miestä jo kauan ennen kuin ensimmäisistä harmaista hiuksista hänen päälaellaan oli ollut tietoakaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 14.12.20 13:42
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 15
Luettu: 883

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

ISAK esittelee itsensä

#syyspäiväntasaus | esteratsastus

He ratsastavat kilpaa perätysten. Niinpä he ajautuvat luontevasti yhtä aikaa verryttelyyn, ja Isak on jatkuvasti tietoinen siitä, missä Josefina Rosengårdin sievä mutta vaatimaton ratsu liikkuu. Tamman ravi on matalaa, eikä sen laukka sen lennokkaampaa ole. Isak ei ole aivan varma siitä, pitääkö hevosen ponnettomasta esiintymisestä syyttää ratsua vai ratsastajan passiivisia otteita. Ehkä jälkimmäistä; olisi vaikea uskoa, että isipappa Rosengård kasvattaa noin latteita ratsuja, vaikka toisaalta sattuuhan niitä sellaisia kaikille. Josefina Rosengård saa synninpäästön.

Isak valmistautuu suoritukseensa jusurosenin ratsastaessa omaa rataansa. Nesco tuntuu pirskahtelevaisen skarpilta, ja siitä tuntumasta orin ratsastaja pitää. Freesillä hevosella on hyvä lähteä kilparadalle.

Upeasti nuori ori hyppääkin. Ensin se tekee tuplanollan lämmittelyluokaksi valitussa metrikympissä. Sitten Isak ratsastaa kaksikymppisessä tarkan, puhtaan perusradan. Aiempien ratojen loistavaan tunteeseen luottaen hän lähtee ihan todella ratsastamaan tosissaan palkinnoista, kun uusintaradan lähtölinja ylittyy. Nesco on täydellisesti samalla aaltopituudella hänen kanssaan ja tekee kaiken tismalleen kuten mies siltä pyytää.

Harmittaa, ettei Isak leikkaakaan viimeistä kurvia aivan niin pieneksi kuin kenties olisi voinut, sillä loppujen lopuksi häviö luokan voittajalle on täpärä. Vain pienellä viilauksella Isak ja Nesco olisivat voineet voittaa. Sininenkin ruusuke kuitenkin ilahduttaa Isakia, ja se, että he jättävät jälkeensä myös Power Jump -mestariratsun. Hivenen ylimielisesti Isak vilkaisee viileänvaaleaa naista valkean ratsun satulassa. Miten noloa typykältä: tulla nyt arvokilpailuvoittajalla hyppäämään näin pientä luokkaa (ja hävitä hänen viisivuotiaalle orilleen). Kun von Brandt sattuu juuri sillä hetkellä katsomaan takaisin, Isak pyyhkii kaiken ylpistelyn naamaltaan ja nyökkää vain puolitotisesti ja enemmän tai vähemmän hyväntuulisesti kuin onnitellakseen kanssakilpailijaa sijoituksesta. Omista saavutuksistaan sopii toki olla ylpeä, mutta pröystäilijöistä ei pidä kukaan, eikä Isak välitä joutua kilparatsastuspiireissä mulkun maineeseen.

Päivä ei ole vielä lähellekään päättymäisillään. Nesco on työnsä tehnyt, mutta Lilyn tehdessä Nescon tapaan puhtaan perusradan omassa luokassaan Isak tietää, että on syytä hyödyntää Koivun majatalosta varattua huonetta. Heillä on edessään vielä uusintarata, joten päivä venyy ja kotiin ajaminen yötä vasten on silkkaa typeryyttä. Niinpä Isakilla on yhtäkkiä runsain mitoin aikaa tutustua kilpailupaikkaan ja katsella suomalaisittain suuria kilpailuita. Sen ajan Isak aikoo käyttää hyödyksi. Siispä on aika etsiä jusurosen.

Josefina Rosengård ei tietenkään katoa kilpailupaikalta minnekään, ratsastaahan hänen rakastettunsa vielä 140:n senttimetrin luokassakin kilpaa Isakia vastaan. Rasmus Alsilan lähtönumeroita tarkastelemalla Isak arvailee, mistä löytää Josefinan ja ennen kaikkea milloin tyttö on yksin. Hän jättää välittömästi puhtaan perusradan jälkeen hevosensa Lilyn huoletta ystävänsä Violan kävelytettäväksi ja suuntaa verryttelykentän luokse löytääkseen etsimänsä.

Jusurosen ei näytä tipan tippaa hohdokkaalta seisoskellessaan verryttelykentän laidalla katselemassa poikaystävänsä ratsastusta. Isak seisahtuu vähän matkan päähän Josefinasta ja jää itsekin pieneksi hetkeksi katselemaan korkea-askelisella kimolla orilla ratsastavaa nuorta miestä, joka on Isakin arvion mukaan suurin piirtein samoja ikiä hänen itsensä kanssa; ehkä joitakin vuosia nuorempi tai vanhempi, mutta ei missään tapauksessa erityisen suurta ikäeroa suuntaan jos toiseenkaan. Mies näyttää totiselta ratsastaessaan, mutta niin kai lähes kaikki muutkin. Tällaisiin kisoihin ei kukaan tule tieten tahtoen tekemään itsestään narria, ja halussaan esittää hevosensa edukseen ratsastajilla on tapana keskittyä tekemiseensä aivan eri tavalla kuin hupimielisillä sunnuntairatsasteluilla. Isak tietää myös sangen tarkkaan, että juuri nyt Alsila ratsastaa kaiken muun hyvän lisäksi appivanhempiensa hevosella, joten suotakoon hänelle totinen tekemisen meininki. Coral on komea hevonen, mutta näissä kisoissa hienoja ratsuhevosia vilisee niin runsain mitoin, että jalostusorikin on vähällä hukkua massaan.

Jo Evanescon luokissa Isakin huomion kiinnitti se, kuinka runsain mitoin täällä oli kansainvälisissäkin kilpailuissa näyttäytyneitä ratsuja: ei vain Power Jump -mestari No Duchess, vaan myös keväämmällä Hannabyssä parhaana 6-vuotiaana palkittu Kastanjan Gallant (joka, ei kenenkään yllätykseksi, myös sijoittui) ja samaisissa kilpailuissa Isakin mieleen jäänyt norjalaisen Lundénin Adore Uriah, näin pari mainitakseen. Luokkakoon kasvaessa kasvaa myös tähtien määrä. 160-tasolla ei huonoja hevosia nähdä, ja Isak on aikeissa jäädä seuraamaan luokkaa, vaikkei hänellä itsellään ole Carnelianin kanssa edessä enää muuta odotettavaa kuin neljänkympin uusinta. On turha edes spekuloida, kuka ratsukoista vie päivän pääluokan voiton, sillä täällä on Suomen kärki laajalti edustettuna ratsastajien osalta ja paria villiä korttia lukuunottamatta hevoset ovat taatusti valmiita koitokseen.

Siihen on kuitenkin vielä aikaa. Isak seuraa Josefinan vanavedessä, kun tämä siirtyy katsomoon Alsilan ratsastaessa derbykentälle valmistautumaan suoritukseensa. Hän valitsee istumapaikkansa parin penkin päästä tytöstä ja odottaa, että Alsila ratsastaa oman ratansa ennen kuin lopulta tekee liikkeensä.

"Ursäkta mig", Isak aloittaa hyvin kohteliaasti ja kiinnittää neiti Rosengårdin huomion itseensä.

Tyttö ei sano mitään, katsoo vain häntä kysyvän ja aran näköisenä. Isakin pulssi kiihtyy hieman. Nyt on myöhäistä perääntyä, aloite on tehty.

"Är du Jusu Rosengård?" hän sanoo tuttavallisesti ja ojentaa vastausta odottamatta kätensä. "Isak Sederström."
"Hei, Isak", tyttö vastaa, kättelee häntä ja nyökkää. "Joo, olen mä Jusu."
"Edustan Lumo Bridleä, pientä kotimaista anatomisiin suitsiin erikoistunutta yritystä. Lumo on perheyritys, jolla on laajenevat markkinat. Me tehdään kaikki suitset mittatilaustöinä", Isak kertoilee ja tajuaa, ettei ole syytä mennä sen syvempiin yksityiskohtiin: asiat pitää kertoa lyhyesti, herättää vain mielenkiinto ja mennä sitten asiaan. Hän naurahtaa tuodakseen tilanteeseen rentoutta ja hymyilee sitten. "Tai siis mähän en itse tee mitään suitsia, se on niiden heiniä jotka osaa, mutta markkinoinnista mä sen sijaan olen vastuussa."

Josefina näyttää levottomalta. Isak alkaa epäillä, että se on hänen perusolemuksensa, sillä ei kai tässä tilanteessa nyt sentään voi olla mitään noin ahdistavaa. Saattaisi olla, jos Isak rynnistäisi suoraan syvään päätyyn ja pamauttaisi Rosengård-kuopuksen sulateltavaksi perimmäisen asiansa, mutta tämähän oli vasta small talkia ja bisnestä, kepeitä aiheita.

"Instagram-näkyvyytesi kiinnostaa meitä", Isak sanoo suoraan. "Ollaan aikeissa ehdottaa sulle yhteistyötä. Mä ajattelin vain, että kun nyt ollaan samaan aikaan samassa paikassa, voisi olla mukava tulla esittäytymään ihan kasvokkain. Että tiiät sitten ketkä sähköpostin takana on, kun lähestytään sua."
"Oi", Josefina äännähtää häkeltyneen oloisena. "Tuota."

Isak seuraa keskustelukumppaninsa reaktiota mielenkiinnolla. Hän tietää tytön tehneen someyhteistöitä jo aiemminkin, joten varmastikin jusurosenilla on jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, mistä tässä on kyse. Silti Josefina näyttää siltä kuin ei lainkaan ymmärtäisi, miksi juuri häntä lähestytään ja miten tähän pitäisi reagoida. Isak vaihtaa rennonletkeästi painoa jalalta toiselle ja katsoo parhaaksi olla prässäämättä Rosengård Nuorinta kovin voimakkaasti juuri nyt.

"Voit toki sanoa suoraan, ellet tahdo saada meiltä sähköpostia", mies sanoi hurmaavasti hymyillen.
"Oi, ei, lähettäkää toki, tai siis. Perehdyn mielelläni ehdotukseenne", Josefina vastaa kaivaen esiin asiallisen sävyn.

He vaihtavat muutaman kohteliaan lauseen Lumosta, kilpailuista ja jopa säästä, ja sitten Isak vilkaisee kelloaan.

"Minun lienee aika palata hevoseni luo. Uusinta odottaa", Isak hymähtää muina miehinä ja tietää saavansa Josefinalta onnentoivotuksen matkaansa, sillä tyttö on mitä ilmeisimmin äärimmäisen kohteliaaksi ja hyvätapaiseksi kasvatettu.

Kädenlämpöinen. Isak painaa mieleensä ensivaikutelmansa Josefina Rosengårdista. Kädenlämpöinen, harmiton, kaiketi ihan herttainen. Vaikea sanoa, mitä mieltä hän tytöstä loppujen lopuksi on.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 28.09.20 18:01
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 15
Luettu: 883

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

ISAK, saanen esitellä

#kevätpäiväntasaus | esteratsastus

”Liian pitkä matka”, Rosa nurisi, mutta Isak ei vastannut. Hän tiesi, ettei Rosa oikeastaan odottanutkaan hänen tekevän niin, sillä tästä oli jo keskusteltu eikä Isak tykännyt toistaa itseään, vaikka jutustelevainen olikin.

Tällä kertaa hevosenhoitaja kuitenkin ryhtyi sinnikkääksi.

”Mikä järki lähteä näin kauas yksien kisojen takia?” tummatukkainen nainen, ystävä jo vuosien takaa, tivasi.
”Ne on tasokkaat kisat”, Isak vastasi.
”Eikö sellaisia sitten ole meilläpäin, tai sanotaanko, ensimmäisen kahdensadan kilsan säteellä?”
”Olet valmis ajamaan kaksisataa muttet viimeistä viittäkymmentä? Tavatonta. Eihän se ole hevosmaailmassa matka eikä mikään.” Pieni tauko. ”Arvaa mihin voisit soveltaa tuota logiikkaa? Tinderswaippailuihisi. Jos ei ensimmäisen kahdensadan joukossa ole sulle yhtäkään kelvollista, jätä ne loput viiskyt jo suosiolla katsomatta.”
”Haa-ha-haa, tosi hulvatonta. Minkä sille teen, että olen sinkku vasten tahtoani? Se hemmetin Leino…”
”Ihan tosi, mitä sä sen tyypin perään mangut kun se oli ihan hirveä. Mutta niin, sun tinderideologiasi on kestämätön. Rahtu rakentavaa kritiikkiä: menisit joskus vaikka ihan treffeillekin jonkun niistä kanssa niin voisit päästä asioissa eteenpäin. Toi sun jahkailu ei...”

Keskustelu oli harhautettu kepeille urille loppumatkan ajaksi ja vaimeni vasta matkan päätepisteessä.

”Maisemienko takia tahdoitkin tulla tänne?” Rosa arvasi ahmittuaan kartanontiluksia katseellaan sen näköisenä, että epäili niiden haihtuvan koska tahansa ilmaan ja tahtoi nähdä kaiken ennen kuin kaiken paikoillaan pitävä lumous särkyisi.
”Olen kuullut pelkkää hyvää puitteista”, Isak myönteli neutraalisti, vaikka ei se ollut ollenkaan suurin syy olla täällä.
”Ja täällä oli varmaan jotkut hullut palkintorahat”, Rosa lausahti kuivasti ja tuuppasi Isakia. ”Nyt sun kuuluu sitten voittaa, Surströmming, ja palkita uskollinen hoitajasi avokätisesti.”
”Palkkioita voit alkaa odottaa sitten kun opit laittamaan hevoselle oikeat suojat oikeisiin jalkoihin.”
”Yhden kerran meni kiireessä väärin!”
”Joojoo. Nyt saat tilaisuuden osoittaa olevasi pätevä tehtävään”, Isak ilmoitti talutettuaan värikkään ratsunsa autosta pihamaalle. Hevonen kaipasi jo kovasti jaloittelua, olihan se seissyt kopissa tunnin jos toisenkin. ”Ota Nesco ja kävelytä sitä. Älä päästä karkun.”
”Ha-haa, taas oikein vitsikkyyden terävintä kärkeä. Tule Nesco, omistajasi kisahermot tekevät hänestä jälleen kerran mulkeron. Mennään me pois ja pidetään mukavaa.”

Isak tiesi, ettei Rosa pitänyt häntä ilkeänä. He olivat tunteneet niin kauan, ja alusta saakka oli pieni toverillinen nokittelu kuulunut kauppaan. Rosa sen aloitti: Isak muisti vielä, kuinka hänen silloisen hevosensa uuden kotitallin käytävällä marssi ronskiaskeleinen nainen, joka polkkatukka heilahtaen toivotti tervetulleeksi talliin ”taas yhden houkan joka hassaa rahansa kilparatsastukseen”.

Sitten Rosa oli virnistänyt perään, sanonut että samassa veneessä oltiin ja esitellyt ensin kenttähevosensa Jörkan ja sitten vasta itsensä.

Nyt ei oltu enää samassa veneessä, Isak ajatteli ilmoittautuessaan. Jörkkadonner oli mennyttä ja niin Rosan ratsastusurakin, ei vain vikkelän ja vilkkusilmäisen täysiverisen poismenon vuoksi vaan pariin otteeseen leikatun selän, joka ei kuulemma enää kestänyt lajia. Jos Rosa olikin asiasta surullinen, sitä Isak ei havainnut. Naisen huumori loisti niin kirkkaana olosuhteissa kuin olosuhteissa, että joskus Isak pohti, koskettivatko maalliset murheet häntä lainkaan.

Kun matkasi kilpailuihin kaukaa, piti varata runsaasti aikaa kaiken maailman viivytysten varalta. Niinpä Isakilla oli nytkin luppoaikaa, ja runsaasti puhuvasta kanslianneidosta ja tämän stressaantuneen oloisesta toverista huolimatta Isak päätti jäädä toviksi ylös. Ehkä röyhkeätukkaisen kanslistin ääni ei kantautuisi kafeteriaan saakka (turha toivo).

Isak osti itselleen kahvin ja näyttävästi täytetyn leivän sekä mallikelpoisen korvapuustin, otti niistä kuvan ja lähetti kiusallaan hevosenhoitajalleen, joka epäilemättä tarpoi juuri sillä hetkellä jossakin pihamailla Nescoa taluttelemassa.

Sitten Isak katseli.

Kanssakilpailijoita piipahti silloin tällöin ilmoittautumassa, kuten hänkin oli juuri tehnyt, ja Isakia miellytti se, kuinka monia kasvoja hän tunnisti. Tämän takia tänne asti kannatti reissata. Ei puitteiden, ei palkintorahojen, vaan ihmisten.

Isabella Sokan, joka ylhäisen tarmokkaana pistäytyi varmistamassa, että kaikki oli kansliassa kunnossa. Oskari Käkiharjun, jonka Isak tiesi nostavan hyvää ikäluokkaa kohti suurempia kisatasoja. Primen väkeä, joilla riitti hevosia vähän joka tasolle. Ja —

”Senkin käytöstavaton pölkkypää! Et viitsinyt minulle ostaa?”
”Kahvisi olisi ehtinyt jäähtyä ennen kuin ehdit tänne asti.”
”Niin mutta – ruokaa, kuolen nälkään – anna lompakkosi! Vaikka pääsi onkin paksumpi kuin kukkarosi niin kai siellä sentään on jotakin hiluja joilla tarjota pyyteettömälle hoitajalle…”

— Josefina Rosengård.

Poissaolevana Isak heitti lompakkonsa Rosan suuntaan (ja se putosi lattialle, mutta sitä mies ei huomannut) ja seurasi katseellaan tuota välähdystä pitkänhuiskeasta, hoikkajalkaisesta kilparatsastajattaresta ja sometähtösestä. Yks kaks se oli ilmestynyt hänen näköpiiriinsä ja sitten kadonnut taas, ja kuohuvatukkaisen kanslistin äänestä päätellen Josefina Rosengård ilmoittautui kisoihin ja sai vielä tuttavallisempaa kohtelua kuin Isak.

Tietysti Josefina Rosengård ilmoittautui kilpailuihin. Isak tiesi niin käyvän, tiesi instakaunottaren kilpailevan kahdella hevosella ja yhdellä ponilla, ja arvelipa vielä tuon kenties hieman etuoikeutetun neidon olevan jonkinlaisessa ennakkosuosikin (ja sitä myötä myös inhokin; Isak tiesi kuinka nämä asiat toimivat kateellisten kansoittamassa, eriarvoisuuden tähdittämässä lajissa) asemassa. Eikö vain Josefina Rosengård ollutkin hallinnut näitä kilpailuita jo kaksi perättäistä vuotta, tavalla tai toisella. Ah, spekulaatiot olivat herkullisia mutta kismittivät Isakia. Totta kai neitiä tuettiin taustavoimien toimesta kaikin keinoin. Eikö vain isä-Arne ollut täälläkin tuomaroimassa. Isak kuvitteli kohtaavansa miehen ja sanovansa tälle valittuja sanoja kuopuksen suosimisepäilyksistä, joita oli retosteltu aivan lehdistössäkin.

”Olipa hyvä buffa. Tosi kiva kun joskus jotakin muuta kuin grillimakkaraa ja mokkapaloja, vaikka mokkapalat on kyllä hyvä – haloo, kuunteletko edes?”

Ei Isak kuunnellut. Josefina Rosengård oli astellut kansliasta kafeterian puolelle ja tilasi hyvin kohteliaana kahvia. Isak katseli hoikkaa figuuria. Se oli niin kilparatsastajatar kiireestä kantapäähän puhtaanvalkeine housuineen, ja sillä oli vielä kisapaidan yllä Rosengårdien kartanon ratsutallin henkilökuntaan kuulumisesta kielivä pitkähihainen. Se oli jotakin hengittävää materiaalia, varmasti, ja lämmin muttei hiostava, ja tietysti tyköistuva. Letti tapaili lapaluiden alareunaa, oliko sen tukka ehkä kasvanut, varmasti oli.

”Haloo”, Rosa toisti ja kuiski salaliittolaismaisesti: ”Mitä me oikein katsellaan… ai häntä? Nätti tyttö mutta ethän sinä ole tuontyyppisten perään.”

Isak rypisti ärtyneenä kulmiaan ja tuhahti ystävälleen. Hänen silmiensä edessä Josefina Rosengård asteli pöytään aivan heidän lähellään, laski tasolle kaksi kahvikuppia – kenelle toinen oli, jollekin ystävällekö? – ja ryhtyi kietomaan lettiään nutturalle niskaan. Neito ei aivan ehtinyt suorittaa toimitustaan loppuun, ennen kuin yläkertaan saapui myös nuori miesratsastaja, joka tähysi nopeasti ympärilleen, hymyili sitten ja suuntasi Josefina Rosengårdin – siis tyttöystävänsä – pöytään.

Ah. Poikaystävä oli sittenkin vielä kuvioissa, Isak ajatteli todistaessaan nopeaa poskisuudelmaa, jonka neiti Rosengård vastaanotti ennen kuin hänen kumppaninsa istahti alas. Siinä ne istuivat sööttinä ja ihmeellisen tasalaatuisena parina, kahvittelivat ja jutustelivat jotakin niin hiljaa, etteivät muut päässeet jyvälle heidän jakamastaan salaisesta maailmasta.

”Bummer”, sanoi Rosa eikä vaikuttanut olevan ollenkaan pahoillaan. ”Ei mitään syytä tuijottaa häntä puhki, ystäväiseni. Jännä kyllä, luulin että viehättyisit ennemmin tuosta toisesta.”
”Se on se Rosengårdien tyttö”, Isak huomautti välttäen puhumasta niin kovaa, että se kantautuisi lähipöytään.
”Ai no niinpäs onkin!” Rosa innostui vilkaistuaan pisamaisia kasvoja vielä kerran. ”Mä seurailen sitä instassa.”

Isak nyökkäsi. Niin seurasi tietysti hänkin, ja naisen isoveljeä axurg-tilin takana. jusurosenin julkaisutahdin hiljeneminen ja se tosiseikka, ettei poikaystävä näkynyt enää lainkaan yhtä tiuhaan kuin kesäisissä kuvissa, oli saanut hänet maalailemaan ryppyjä Rosengårdin ruusuiseen elämään. Viimeinen pisara oli ollut kuva uudesta kodista ilman minkäänlaista mainintaa kumppanista ja sitä seuraava somehiljaisuus.

Mutta Josefina Rosengårdilla olikin kaikki oikein ihanasti. Tietysti oli. Siinä se joi kahvia ja katseli ihastuneen näköisenä poikaystäväänsä silmiin, nauroi uskollisesti kaikelle kepeälle mitä mielitietty sanoi tai vastasi vakavasti ja keskittyneesti milloin se oli tarpeen. Eikä Josefina Rosengård tiennyt lainkaan, kuinka kuumeisesti Isak Sederström puntaroi mennäkö juttusille vaiko eikö.

”Eikö meidän pidä jo mennä laittamaan Nescoa verkkavalmiuteen”, Rosa hoputti.

Isak luopui aikeistaan kohdata tuo instagramin pintasileä kiiltokuva. Ei tällä kertaa. Pysyköön poikaystäväkuplassaan. Kuplaa oli koko tyyristyllerön elämä.

”Eikös tuo jusurooseni olisi aika ihanteellinen somekasvo sun äitisi firmalle”, Rosa rupatteli tovia myöhemmin, kun he viimeistelivät Nescon varustelua.

Isakin käsien liike pysähtyi toviksi.

”Ei oikeastaan mikään ihan typerä idea”, Isak tuumasi, kiinnitti laatusuitsien viimeisen soljen ja taputti hevosensa kaulaa.
”Kato, ei oo mikään turha hattuteline tämä”, Rosa virnisteli pääkoppaansa koputellen.
”Yllätät välillä, Auermaa”, Isak hymähti eikä paljastanut, että oli jo ajatellut asiaa itsekin – jo ennen tänne tuloaan. Mitä vain, millä päästä läheisiin tekemisiin jusurosenin kanssa.
”Itsenikin, rakas Setelirösti.”

Isak nousi ratsunsa satulaan kävelyttääkseen sitä vielä aivan kunnolla matkan jäljiltä. Kävelemällä sai aikaa ajatella.

Ensi kerralla hän varautuisi paremmin. Ensinnäkin hän ottaisi mukaan toisen hevosen, jolla hypätä isompia luokkia, sillä niihin hän kuului ja niihin hän halusi tulla yhdistetyksi. Nuori Nesco oli vielä villi kortti: se saattoi hyvänä päivänään hypätä valtavan hienosti ja tehdä yleisöön vaikutuksen, mutta se oli keskenkasvuinen ja suoritustasoltaan vielä epävarma. Isak toivoi, ettei hänen tarvitsisi tänään ainakaan häpeillä. Sitten hän todella voisi palata tänne toistamiseen ja ehkä varata yöpymismahdollisuudet ja tehdä itselleen sijaa Kallassa.

Tämä oli vasta varpaankastajaistilaisuus.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.03.20 6:27
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 15
Luettu: 883

Takaisin alkuun

Siirry: