Minkäs mä sille mahdan? (off)

Mun keskustelunavausyritys ei ollut ollut mikään suuri menestys. Se vain osoitti, että mä olin täkäläisittäin aika sivistymätön. Perijättäret - se viittasi Auburnin kartanoon. Mun kulmat kohosi.

”Auburn?” varmistin ja tunsin tarvetta vähän pehmitellä tietämykseni tasoa. ”Mä olen muutamia kertoja käynyt siellä ratsastamassa, en muuten tunne paikkaa. Enkä ketään... teistä.”

Sen oli tarkoitus kattaa myös sinitukkainen tyttö, joka oli vain esitellyt itsensä ja tullut mun seuraan. Kai se oli ainoa tapa, jolla mä saatoin saada ystäviä. Se, että ne tuppautui mun seuraan, kun en itse saanut aikaiseksi hakeutua yhtään kenenkään porukkaan.

Mä kuuntelin ja lopulta vastasin Gabriellan katseeseen värähtämättä. Kai se luuli pääsevänsä niskan päälle tai jotain ottamalla suoran kontaktin, mutta mä olin liian itsevarma siihen. Kyllä mä tiesin, etten ollut esittäytynytkään vielä. Oli kiva saada ihmiset vaivaantumaan.

"Mä oon käyny Auburnissa monesti, mutta mun hevonen asuu kyllä Kaajapuroilla", totesin keskustelun väliin hurmaavasti hymyillen.
"Ai niin, mä taisin unohtaa esitellä itseni, olen Ava", kerroin Gabriellalle ja annoin ilmeeni kyllä kertoa, että unohduksesta ei ollut todellakaan kyse.

"Oli kyllä ihan superia tutustua uusiin ihmisiin, mut mun on nyt mentävä, näkyillään", tekopirteä äänensävyni aiheutti usein närkästystä ihmisissä. Hypähdin energisesti ylös ja heilautin vasemmalta puolelta hiukseni olan yli selkä puolelle.
"Heippa", totesin vielä ja livuin ryhdikkäästi pois seurasta. Tälläinen ystävällisyyden esittäminen otti kyllä voimille.

// Ava poistuu, kiitos ja anteeksi

En mä uskaltanu sanoo mitään siihen et Ava omistais hevosen. Tai no ihan sama. MITÄ?! Ei kyllä varmasti maksa yhtään senttiä omasta pussista. Taitaa olla iskä ja äiskä maksumiehinä.

Ihan liian itsevarma likka poistu paikalta ja mä jäin vähän hölmistyneenä kattomaan sen perään. Likka ite oli pyytäny mut niie seuraan. Voisin olla ihan hyvin juttelemassa Villen kanssa. Samassa mun mieleen muistu meijän edellinen yö yhessä. Oon lähes satavarma et mun posket helahti punaseks.

"Vastatakseni sun kommenttiin-" katoin vaaleehiuksista tyttöö yrittäen kääntää huomioo pois just äsken kuin salamana lähteneestä likasta "-mä en oo siellä ollu ku joulun ja vuoden vaihteen aikaa ku Jon oli lomilla-" katoin vielä tummaverikköä vastatessani tälle "-ja kyllä, Jon on loistotyyppi, mut meijän historia mukaan lukien on vaa kaikille parempi et pidetää etäisyyttä. Ainakin jos sen muijalta kysytään..."

Sinitukkaisen teinityttösen ylimielinen olemus sai niskakarvat nousemaan pystyyn. Toivoin kovasti, etten tulisi törmäämään tähän kovin usein vaikka tytön hevonen asuukin Kaajapuroilla. Tai no, enhän minä siellä koskaan vieraillut, mutta jos tyttö päättää hevosineen tulla Auburniin ratsastamaan.. Osasi se sentään esitellä itsensä, mutta lipui melkein yhtä nopeasti paikalta.

"En utele enempää teijän historiasta, mutta sen verran pakko todeta että Ellie osaa olla kyllä aika temperamentinen, niinku oikeesti isolla T:llä." naurahdin.

Olin menossa blondin luo istumaan iltaa ihan muuten vaan ja suunnittelemaan kesälle sijoittuvaa etelän reissua. Tiesin Ellien olevan vähintään yllättynyt, jos hakisin meille erikoiskahvit Pionista.

Avatessani ulko-oven huomasin Gabriellan, nainen oli selkä mua vasten ja tummaverikkö jutteli kahdelle muulle pöydässä istuvalle. Tyttö oli hämärästi tuttu Auburnista. Varmaankin niitä Kaajapuron ihmisiä. Tyttöä vasta pääsä istui mies. Voi saatana, Markus.

Vaikkei meillä ollut mitään suurempaa hampaankolossa, en ollu mitenkää erityisen ilonen miehen saapuessa just mun työpaikalle lomittajaks. Kirosin hetken mielessäni ja kaikessa hiljasuudessa kävelin tiskille.

Kun Ava sanoi, että sillä oli hevonen, joka asui Kaajapuroilla, mä melkein vinkaisin kauhusta. Olin juuri tarttunut kahvikuppini korvaan, ja käteni heilahti sen verran, että läikäytin vähän kahvia tarjottimelleni ja hieman sormillenikin. Onneksi kahvi ei enää ollut yhtä polttavan kuumaa kuin ensihörppäisyllä. Se tästä olisi vielä puuttunutkin. Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, että mun ihana turvapaikkani hevosten keskellä oli mennyt pihalle. Mä vannon: mä en kestäisi, jos me alettaisiin Avan kanssa törmäillä tallissa harva se päivä. Kyllähän mä seuraa kaipasin, mutta tässä oli kaikki vaaran merkit ilmassa. Mä niin joutuisin (taas) tossun alle.

Puhe meidän pöydässä erkaantuu kauas mun ymmärryksen tasolta sen jälkeen, kun Ava poistui. Mulla ei ollut mitään hajua, kuka oli Jon ja mistä ihmissuhdesotkuista tässä loppujen lopuksi puhuttiinkaan. Musta tuntui, että mä olin salakuuntelija, vaikka ihan itse nuo kaksi asian ottivat puheeksi keskenään tietoisina siitä, että mäkin istuin pöydässä. Liikahdin vähän levottomana, mutten voinut noustakaan, koska kahvi ja leipä oli vielä kesken.

Jotain mä kuitenkin olin jo ymmärtänyt. Musta tuntuu, että jokaisella Kallassa oli ihmissuhdesolmuja, paitsi mulla. Mulla ei oikeastaan ollut edes ihmissuhteita. Mulla oli vaan mun tädin uroskoira, joka oli dumpattu mulle hoitoon narttujen juoksuaikahärdellin ajaksi, ja hevonen, jota ei vähääkään kiinnostanut mitä mä tein tai olinko olemassa.

"Jaaaaa siinä paha missä mainitaan." Jon oli ilmestyny Pioniin todella huonolla hetkellä. Olis tullu ees 20 minuuttia myöhemmin, kun Ville olis ehtiny hakee mut. Enkä usko entisen punapään ees haluavan nähä mua varsinkaa Villen kans.

Jonathan katto muhun ihan vaa sekunnin murto-osan ja tiesin et se vois olla missä tahansa muualla. Ei siin mitää, on iha kiva nähä Jonii vielä oikeesti onnellisena, mut meijän viimesin keskustelu ei menny hyvin.

En edes tajunnut Jonnyn astelleen Pioniin, ennenkuin näin Markuksen vaivaantuneen ilmeen. Käännyin katsomaan tiskille päin ja siinä tosiaan seisoi paha missä mainitaan.
"Jonny!" huikkasin taas ennenkuin ehdin ajatella. Miehet eivät varmaan hirveän mielellään keskustelleet toistensa kanssa, vaikka enhän minä näiden väleistä ollut hirveästi perillä.

"Tässä on aiemmin mainitsemamme Jonny." käännyin hiljaisen tytön suuntaan.

Mun olemassaoloni oli muistettu. Minulle esiteltiin tuntematon jannu, joka oli etäisesti tutun näköinen. Aivan varmana sekin oli ollut Krouvissa. Musta alkoi tuntua, että täällä aivan täsmälleen kaikki tunsivat ihan jokaisen, paitsi minä, joka en tuntenut ketään.

Koska tyyppi oli selvästikin kutsuttu seuraan ja koska tummatukkainen nainen - Gabriella - oli myös esitellyt hänet minulle, munkin oli esittäydyttävä. Kun Jonny katsoi mua, mua ujostutti ja mun lupaavasti alkanut esittäytyminen meni ihan mönkään.

”No moi, mä olen Jusufina.”

No voi perse.

”Siis ihan Jusu vaan.”

Vasta paljon myöhemmin mä ymmärsin, että olisi varmaan ollut fiksua myös sanoa, ettei mun koko nimi ollut Jusufina vaan Josefina, mutta siinä nolostellessani mä en vaan voinut tajuta sitä. Hienosti.

Tietenki Gabin piti viittoilla mut niie seuraa enkä mä voinu kieltäytyy. Ihan silkasta kohteliaisuudesta menin seurueen luo tehtyä tilaukseni.
"Terve vaan..." astelin Gabin viereen ja heitin käsivarren tämän harteille. Kyllä mä vähän yritin hymyillä ja Markuksellekki nyökkäsin. Mies tervehti mua käyttäen sitä ikiaikaista "hellittelynimee"; Jon.

"Täs on kyl sellane porukka jota en olis ikinä uskonu näkeväni samaan aikaan" naurahin yrittäen kuulostaa rennommalta. Ryhmän yllä leijui veitsellä leikattavaa kiusaantuneisuutta. En usko parantaneeni tilannetta omalla läsnäolollani.

Tyrskähdin pienesti Jusun esittelylle, mutta yritin peittää sen ei kuitenkaan niin taidokkaasti.
"Anteeks." pyytelin nöyrästi naiselta, jolle selvästi kanssakäyminen ihmisten kanssa oli hieman hankalaa.

Tajusin tehneeni toisenkin mokan. Ehkä olis Jonnyn kutsumisen pöydän ääreen jättää tekemättä kun vasta aiemmin puhuttiin ettei miesten välit olleet enää niin lämpimät, mutta tehtyä ei valitettavasti saa tekemättömäksi.
"Uskotko velipoika, että en miekään ihan heti ensimmäisenä, mutta tässä sitä vaan istutaan." naurahdin ja yritin hieman pehmittää kiusaantunutta fiilistä.

Mun sydän alkoi hakata ja kädet täristä, kun mä tajusin, ettei mun esittelykömmähdys jäänyt huomaamatta. Mulle naurettiin. Mulle oli naurettu mun elämän aikana niin paljon. Olisi voinut luulla, että mä olisin jo tottunut siihen, mutta ei. Veri kuohahti suonissa, poskille kohosi puna, sydäntä puristi. Mä olin tehnyt itsestäni taas idiootin. Vaikka Gabriella yritti pyytää naurahdustaan anteeksi ja siten osoittaa toimineensa mielestään väärin, se ei tehnyt reaktiota olemattomaksi.

Kurkkua kuristi. Mun varpaita tärisytti. Hörppäsin isomman hörpyn kahvia kuin olin kuvitellut mahdolliseksi. Oli pakko poistua. En mä voinut jäädä, mä olin mokannut.

”Oli kiva tavata teidät kaikki”, sanoin niin kohteliaasti kuin osasin, pusersin kasvoilleni hieman väkinäisen mutta varmasti ihan uskottavan hymyn.

Kaappasin tarjottimeni vähän hätäisesti. Sitten tajusin, että olisi pitänyt pukea takki ensin. Laskin tarjottimen pöydälle, kiemurtelin itseni takkiin ja kirosin mielessäni sitä, että piti olla talvi. Poistuminen ja kaikki olisi ollut niin paljon sulavampaa ilman talvivaatteita.

Pyyhälsin sitten tarjottimeni kanssa tiskikärrylle, tyrkkäsin sen sinne vähän liian vauhdikkaasti ja katosin ulos Pionista taakseni katsomatta.

Jusu. Vihdoin sain tytön nimen tietooni. Mut se tilanne mitä kautta sen kuulin, olis voinu myös jäädä väliin. Tummahiuksinen oli pyytäny Jonin meijän luo joka oli tapansa mukaan kohteliaasti liittyny seuraan. Vaaleaverikön reaktio taas sai hämmentymään. Miks se lähti niin hätäseen? Onks sillä ja Jonilla ollu jotain joskus? Tuskin, mut mistäpä mä tiesin.

"Niimpä, miks me ees ollaan tässä? Ainoo millään tavoin yhdistävä tekijä on poistunu tilasta aikaa sitten" kommentoin ehkä vähän liiankin turhautuneeseen ja v*ttumaiseen sävyyn. Jon mulkas mua ja mä takasin. Mä en todellakaan haluis alkaa tappelee mistään. Ainoa seurassa ollut nainen ei tainnu tietää tarkemmin yhtään mistään ja parempi niin. Jonin muijan katseet ja kommentit oli tarpeeks.

En osannut muuta kuin seurata suu auki tilannetta ja pahoitella vielä lähtevälle naiselle, mutta ne sanat taisivat kaikua kuuroille korville.
"Voi ei!" voihkaisin nostaen käden suuni eteen. Olin mokannut..

Miesten mulkoillessa toisiaan en osannut sanoa mitään. Tai en uskaltanut. Pelkäsin, että päästäisin sammakoita suustani - jälleen. Turhautuneena laskin otsani käsieni varaan ja huokasin.

"Fuck this shit. Nähään Gabi tallilla" yritin vähä hymyillä naiselle sanomatta sanaakaan Markukselle poistuin tiskin kautta Pionista. Ai että sellanen päivän alotus.

Nostin pään käsistä Jonnyn huikatessa heipat.
"Joo nähään."

Katsoin Markusta päin, jonka ilme oli vieläkin vähän kireä.
"Että sellasta. Pitäsköhän tästä itekki lähtee keräämään romppeet kasaan."

Jon katos paikalta yht nopeesti ku oli saapunukki. Ehk ihan hyvä.
"Mä jään itse asias venaa frendii" katsoin naista "mut oli ihan hauska tavata. Kai" totesin puolittaisen hymyn kera.