Minkäs mä sille mahdan? (off)

Avoin // sijoittuu kahvila Pioniin // 27.1.18

---

Mä en tiennyt mikä siinä mun tilauksessani oli muka niin ilmeisen hankalaa, jos kerran sellainen oli heidän listoillaan, niin eikö sellaista sitten muka saanut tilata? En kai mä nyt ollut ainut, joka halusi vähän särmää kahviinsa ja tilasi ison latten, grande mukiin, ekstra kuumana, puolet soijamaidolla, puolet kookosmaidolla, ekstra annos maitovaahtoa, ei rasvaa, 2 pumpullista vaniljasiirappia, ripaus kanelia, ei sokeria, päälle kermavaahtoa ja kolme kaakaoströsseliä. Ei vaikeeta ollenkaan mun mielestäni.

Mä olin hyvin tietoinen siitä, että jono mun takana kasvoi pidemmäksi ja pidemmäksi, mutta oikeestaan en välittänyt. Kyllä ne saisi sitten tilata oman mustan kahvinsa ihan omalla ajallaan. Mäkin ihan nätisti olin jonottanut omalla vuorollani.

"Hei, saisko siihen sit vielä puolikkaan vähärasvaisen porkkanakakunpalan lisäks?"

Ai vitsi mähän pistin oikein ranttaliksi.

Mä ymmärrän, et haluu just sellasen kahvin tai juoman tai minkä ikinä nyt tilaakaan. Mut c'moon. Nainen. Sun takana jonottaa lähes kymmenen muuta. Kyllä, nyt on pahin ruuhka-aika kahviloissa näin lauantaina enkä mäkää olis täällä, jossei Vintterin lääkräi sattuis olee Kallassa.

Huomasin mun edes olevan vanhemman miehen pään muuttuvan pikku hiljaa punasemmaks.
"Ei tässä varmaan enää kovin kauaa mene" sanoin ja hymyilin ystävällisesti miehelle.
"Ole sinä homo hiljaa!"

Pionissa kuumaa oli kahvin lisäksi myös tunteet.

Ei minun tunteeni, tietenkään. Ne olivat mukavan mietoja ja kilttejä, sellaisia pehmoisia ja hattaramaisia. Vähän samalla tavalla kuin jonon tulppana tönöttävän vaativaisen nuoren neidin kahvi... öö. Kahvisysteemin?? päälle pursotettu kermavaahto.

Mä kykenin jo sieluni korvin kuulemaan, mitä mimmi voisi seuraavaksi sanoa. Olihan se kofeiiniton? Laitoitko vttu kofeiinia sinne? En mä sitä sitten halua! Pelkkä ajatus sai minut tirskahtamaan pienesti, vähän kiusaantuneesti. Mä en koskaan voisi ruveta tuollaiseksi.

Tirskahdus kiinnitti mun takanani seisovan synkän miehen huomion. Sen takana seissyt jätkä oli jo yrittänyt rauhoitella sitä, mutta mun naurahdukseni taisi olla sille viimeinen pisara. Se varmaan arveli, että mä suunnittelin jotain vielä sekopoltsimpaa tilausta ja sai tarpeekseen.

"Ei teitä taida raha kiinnostaa kun ei palvelua saa!" äijä törähti kimpaantuneena ja marssi tanner tömisten ulos kahvilasta.

Kävi sääliksi työntekijää, mutta hän näytti tottuneen tilanteeseen. Päätin viimeistään silloin, että itse tilaisin vain ihan tavallisen suodatinkahvin ja valmiiksi täytetyn leivän, jota ei tarvitsisi edes lämmittää. Työntekijä oli ansainnut edes yhden helpon asiakkaan.

Mä erotin taustahälinästä jonkun keski-iän kriisiä lähestyvän miehen huudot ja käännyin ympäri ylimielinen ilme kasvoillani. Että mä vihasin sitä h-sanaa, jotkut ihmiset vaan oli niin sivistymättömiä.
"Ei tollasia homo-foobikkoja tänne muutenkaan haluttais. Mee kotiis pussaamaan sitä äitis poskee ja haaveilee elämästä", totesin ja ennen ulko-oven kilahdusta näin sen miehen naaman räjähtävän. Kai sekin voisi jostain hankkia vähän munaa ja tulla tänne puhuu, jos kerran niin paljon närästi.

Samalla vilkaisin jonossa miehen takana ollutta söpöä kundia, no joo, olihan se aika selkeesti vähintään avoin seksuaalisuutensa suhteen, mut hei, eiköhän nykypäivänä melkein kaikki olleet.
"Jotkut vois kyllä opetella käytöstapoja, käydä nyt noin viattomia haukkumaan", tuhahdin tälle ja hymyilin missihymyä, joka ei ihan silmiin asti ylettynyt. Samalla katseeni osui takanani olleeseen naiseen, joka näytti vähintäänkin siltä, että olisi kaivannut näköesteen meidän välille.

"Moi, mä oon Ava", esittäydyin ja ojensin käteni hymyillen valloittavasti. Mun kahvissa kestäisi vielä hetki, niin mikäs tässä, odotellessa voisi vähän tutustua uusiin ihmisiin.

Tää vanhempi mieshenkilö näköjään sai ihan tarpeekeekseen ja sen heittämä kommentti mulle oli näköjään ollu ihan liikaa muille asiakkaille Pionissa. Lila-harmaa-hiuksine likka väläytti mulle aikas söpönki hymyn, mut ainoo ajatus mun mieles oli Vintteri.

Avaks esittäytyny tyttö ja toinen likka sai tilauksensa ja poistu pöytään istumaa. Tilasin oman juomani ja istuin niie viereisee pöytää. Mulla ei ollu suurempia suunnitelmia tutustuu yhteenkää "turhaa" ihmisee Kallasta. Mulle riitti draama Auburnissa mun ja Jonin menneisyytee liittyen.

Eihän tässä nyt varsinaisesti näin pitänyt käydä, ajattelin säikkynä, kun teinihirviökahvijuomansa tilannut trendilikka kääntyi mun puoleen. Se esittäytyi ja oli ihan selvää, että munkin täytyi.
"Jusu", sanoin, ja sitten mun helpotuksekseni vuoroon pyyhälsi toinenkin työntekijä ja toimintaan tuli vauhtia.

Mun yksinkertainen tilaukseni valmistui samaan aikaan kuin Avan. Siitä seurasi sitten tietysti se, että päällekäyvän sosiaalinen tyttö kulkeutui päättäväisenä mun kanssa samaan pöytään. Pihkura. Ystäväähän mä olin kaivannut koko kallassaoloaikani, mutta rehellisesti sanottuna mä epäilin, että mussa ei ollut sopivaa ystävämateriaalia tollaiselle tyypille.

Hymyilin kuitenkin, kun se istui mua vastapäätä. Kyllähän mä halusin osoittaa, että seura oli tervetullutta. Enimmäkseen mä pyörin vaan yksin tätä nykyä. Toivoin olevani supliikimpi ja voivani aloittaa jonkun keskustelun, mutta mitään ei irronnut. Noh... jos ensivaikutelmaa oli uskominen, Ava kyllä hoitaisi sen puolen.

Mä rakastin sitä, kun ihmiset oli niin helposti ohjailtavissa. Tää Jusuks esittäytynyt nainen vaikutti jotenki etäisesti tutulta ja mietin, että olinkohan törmännyt siihen aikaisemmin jossain.
Ihailin mun tilauksen ulkonäköä ja päätin ottaa siitä snäppiin kuvan, Janna varmasti näkee sen ja katuu, ettei jaksanut tulla mun kanssa kahville.
"Mikäs sä sitten olet naisias, Jusu, mistä sä tuut ja mitä sä teet?" kysyin samalla, kun taiteilin postaukseen kaikki maailman lisähymiöt. #bestcoffeeever
Jusu näytti siltä, että sille olis just tarjottu hämähäkkejä sen kahvikuppiin, kun vilkasin hiljaisuuden vastaukseksi antanutta naista. Ei tainnut olla ihan maailman sosiaalisin typy.

"Hei, kuumis, haluutko liittyä seuraan?" kysyin huomattuani sen jonossa seisseen miehen viereisessä loossissa. Tästähän kehkeytyi oikein mukava kahvipaussi.

Olin yltiökyllästynyt työskentelemään kotona, joten päätin nakata tietokoneen kainaloon ja suunnata kokeilemaan työntekoa uudelleen kahvila Pionissa. Valkkasin listalta ihan vaan perus maitokahvin ja istahdin mukavan näköiseen loosiin. Kauaa en ehtinyt töitä tehdä, kun työrauhaani häirittiin. Pioniin oli astellut ihminen, joka selvästi kuvitteli omistavansa vähintään koko maailman - huom, vähintään!

Yritin sulkea pakkelipurkin erittäin ärsyttävän kuuloisen teinipissis-narinan pois aivoistani ja keskittyä töihin, mutta aina se ääni vain puski aivojen raksutus-äänen ylitse. En kuitenkaan vielä ollut tarpeeksi ärsyyntynyt mainitsemaan asiasta, että kahvilassa voi myös puhua hieman pienemmällä volyymillä. Tyydyin siis vaan seuraamaan tilannetta ja tuijottamaan äkäisesti tytön loossin suuntaan, johon tämä oli raahannut myös tutun näköisen hahmon. Olin varmasti nähnyt hänet jossain, ehkäpä Krouvissa.

Ööööö.... Kuumis? Oh honey, sä et musta mitään miestä itelles saa! Hetken aikaa mä pelkäsin sanoneeni ton ääneen, mut likka ei kommentoinu enempää, nostin kahvini ja istuin sen viereen pöydän ääreen.

Kun sellane pieni, mut raskas kiusalline hiljaisuus laskeutuu tietyn porukan ylle, mä otin asiakseni vähän vilkuilla ympärille ja huomasin parin pöydän päässä tutunnäkösen naisen. Koska en tienny Kallasta oikeestaan ketään, päättelin tyypin olleen niitä Auburnin hevostyttöjä. En mä muutakaa keksiny.

Mikä mä olin naisiani? Jäädyin. En ehtinyt sitten edes vastata, ennen kuin tyttö kai päätti, että olin ihan liian tylsää seuraa ja kutsui pöytään "kuumiksen" - vanhaa, kiukkuista setää rauhoitelleen tyypin. Olihan se söpö, mutta en mä olisi ikinä kutsunut ketään kuumikseksi ääneen! Ainakaan tuntematonta tyyppiä?? Sain tehdä aivan kamalasti töitä, etten olisi kiemurrellut penkilläni.

Tartuin kahvikuppiin. Kohotin sen huulilleni, siemaisin ja poltin kieleni. Sihahdin ja kiinnitin muiden huomion itseeni. Ihme kyllä, en punastunut, vaan onnistuin naurahtamaan melkein sulavasti.
"Ei se haaleaa ainakaan ole", hymähdin selitelläkseni tilannetta ja kohautin olkiani.

Vilkaisin muita kahta, kumpaakin tasapuolisen lyhyesti, ja ryhdyin sitten pohtimaan, miksen ollut sittenkin jäänyt vaan kotiin. Tänäänkin. Juuri siksi, totesin itsekseni.

Mulle oli ehkä joskus joku maininnut, että olin vähän rääväsuinen ja liian päällekäyvä. Olin sille todennut, että jos ei kestä kuulla puhetta, niin voi jäädä kotiin kyhjöttämään, koska mun mielestä oli turha pitää mitään filtteriä päällä, jos kerran sanottavaa oli.
Ilahduin kyllä, että jätkä liittyi seuraamme, mä pidin uusiin ihmisiin tutustumisesta, koska ne ei pystyneet vielä tuomitsemaan mun menneisyyttä ja jokainen tyyppi oli aina vähän omanlaisensa. Pitäisikin joskus ihan läpällä esittää jotain ihan superkilttiä tyttöä, jos saisi hämmennettyä sen sitten, kun läväyttäisin Ava-pakan esille.

"Se taitaa vähän olla kahvin idea", mä totesin hiirukalle hymyillen, mä en ollut vielä koskenut omaan kahviini, koska se jäähtyisi vielä pidempään, kuin normaalikahvi.
"Näiden kahvit on kyllä hyviä", mä lievensin ehkä vähän biatchmaisen kommenttini jälkilöylyjä ja vilkaisin sitten brunettea miestä.
"Mä en vielä tainnutkaan kuulla sun nimeä? Mä oon Ava" esittäydyin hymyillen ja otin haarukalla pienen palan porkkanakakustani. Super sulavaa, Ava. Pitihän sitä nyt vähän kepillä jäätä kokeilla, jos toinen olikin avoimempi seurastaan?

"Markus" vastasin ehkä vähän liiankin lyhyesti nuorelle. Myös toinen tytöistä oli saanu sanasen arkkunsa auki, hetkeks, mut sentää enemmän ku minä. Mä olin yleensä se puhuva papupata, mut nyt kaikki kotipuolen jutut paino vähän liikaa mieltä ja se veti mua hiljaseks.

"Mitäs on tytöillä mielessä näin tammikuisena päivänä?" mä en tiiä miks toi kysymys kuulosti jotenkin pakonomaselta tai jotain, mut jollain oudolla tavalla mua myös hieman kiinnosti kuulla mitä nää kaks oli naisiaan.

Huokaisten kirjauduin facebookiin löytämättä sieltä kuitenkaan mitään mielenkiintoista, mutta ei työnteko oikein ottanut onnistuakseen. Maailmanpakoonko täältä olisi lähdettävä, kun ei keskittymistä riittänyt mihinkään suuntaan. Sen lisäksi, että jouduin kestämään jotain teinipissistä (vaikkakin vaan sivustaseuraajana), en ollut kuullut Verneristä meidän edellisen kohtaamisen jälkeen pitkään aikaan mitään ja olin sotaveteraanista huolissani.

Paiskasin läppärin dramaattisen kovaäänisesti kiinni ja päätin käydä tilaamassa vielä toisen kahvin. Kai sitä sen verran kestäisi.

Okei, ehkä tämä tästä. Pöydässä oli onneksi yhden sijasta kaksi vierasta ihmistä, ja ehkä he voisivat hätätilanteessa (lue: kun en kuitenkaan keksisi mitään järkevää sanottavaa) pölöttää menemään ihan keskenään.

Kun Markus kyseli mitä meillä oli mielessä, se kuitenkin osoitti kysymyksen molemmille. Ahdistuneena mietin, mitä mulla oli mielessä - ihan typeriä asioita vaan! Niin kuin se, että vaikutettiinkohan me jotenkin siltä sinitukan kanssa, että tunnettiin ennalta??

"Mm, no", aloitin, ja sitten oli myöhäistä enää lopettaa, vaikka mulla ei oikeasti mitään asiaa ollut. "Piti jotakin tekemistä keksiä, kun..."

Ääni hiipui. Hengasin yksin kahvilassa, kun mulla ei ollut mitään muutakaan elämää nyt, kun mun hevonen oli lomalla.

Markukseksi esittäytynyt nuorukainen tuntui jotenkin varautuneelta, tosin niinhän ne kaikki taisivat tuntua seurassani. Tämä kysyi meidän suunnitelmistamme ja olin jo vastaamassa, kun Jusu aloittikin ennen mua. Harvinaista, totesin mielessäni joku ehti ennen sua.

Jusun vastaus loppui hieman kesken ja jäin katsomaan tätä silmiin odottaen loppulauseen ilmestymistä. Katseeni kuitenkin harhautui hetkeksi kuultuani äänekkään pamauksen kahvilasta ja huomasin, että joku nainen oli lyönyt läppärinsä kiinni ja suunnisti sitten kassalle.
Ja jätti läppärinsä pöydälle, ihan noin vain.
Täytyy myöntää, mussa oli välillä vähän kleptomaanin vikaa - ei sillä, että olisin koskaan totettanut varas-ajatuksiani. Mutta en kyllä ihan heti keksinyt ihmistä, joka noin vain jättäisi omaisuuttaan jälkeensä.

Siirsin huomioni takaisin pöytäseuraani, jokohan Jusu olisi päässyt tarinansa loppuun?

Toisen tytön vastaus jäi... hmm.. no suoraan sanoen kesken. Hiljaisuuden kuitenkin rikko tuttu nainen viereisessä pöydässä. Toivoin kovin, ettei tämän läppäri hajonnut paiskomisesta. Tummaverikkö kuitenkin lähti tiskin suuntaan jättäen tavaransa paikalle. Eli ainakaan hän ei ollut saanut tarpeekseen Pionin tungoksesta.

Sivusilmällä huomasin Avan katsovan myös tuota vierasta naista. Sitten tajusin vaaleahiuksisen tytön lauseen jääneen kesken. Toivottavasti se ei ollu sanonu mitään, nimittäin mulla se olis menny ihan ohi. En ollu kuullu lausettakaan sen suusta. Tai sitte en vaa keskittyny...

Käännyin kannoillani palatakseni uuden kupposen kanssa takaisin pöytääni, mutta tajutessani, että tutun näköisen naisen lisäksi pöydässä oli myös tutun näköinen mies, seisahduin aloilleni.
"Sinä.. -" oli ainut mitä suustani ensin lipsahti. ".. tai siis moi." yritin korjata möläytystäni ja vääntää kasvoilleni väkinäisen hymyn. Hyviin tapoihin kuuluu tervehtiä tuttua tai puolikastakin sellaista, mutta tällä kertaa se ei onnistunut odotusten mukaan.

Ihmettelin vain, että mitä ihmettä Auburnin tallin lomittaja teki tuossa seurassa, vaikka eihän se toki minulle kuulunutkaan. Pieni uteliaisuus kuitenkin yritti hiipparoida esiin.

Koska kaksi tuntematonta ihmistä ei ollut tarpeeksi, tilanteeseen törmäsi kolmaskin. Se toimi kai hyvänä harhautuksena mun kannaltani: ehkä kukaan ei huomannutkaan, etten keksinyt kokonaista lausetta.

Katsoin kaunista tummatukkaista naista, joka oli tervehtinyt Markusta vähän hassusti. Tai siis, mikä mä olin sanomaan, että jonkun tervehdyksessä oli jotain hassua? Itsehän en uskaltanut tervehtiä välillä ollenkaan.

Katsoin kaunista tummatukkaista naista toisen kerran. Hei!

”Me ollaan nähty!” mun suusta lipsahti ihan kontrolloimattomasti.

Ei se ollut valetta, koska mä olin ainakin nähnyt hänet jossain. Mä tiesin jopa missä! Kallan Krouvissa ei ollut ollut paljonkaan porukkaa. Takuulla muistin kaikki edes suunnilleen omanikäiseni.

Sen läppärin omistaja tulikin yhtäkkiä meidän luokse ja puhutteli Markusta. Mä yllätin jopa itseni ja nojasin hieman taakse ottaen siemauksen kahvistani, joka oli, ah, niin täydellistä.

Seurasin tilannetta hiljaa ja mietin mitenkä kaikki nämä ihmiset liittyivät toisiinsa. Olihan Kalla pieni kylä, mutta ei sentään ihan näin pieni.
Jusu näytti unohtaneen oman alkuperäisen vastauksensa ja äännähti tuntevansa naisen jostakin.

"Mielenkiintoista", totesin hiljaisesti ja kehittelin salaliittoteorioita mielessäni.

"No hei vaan" hymyilin ystävällisesti mut tunnistaneelle Auburnilaiselle. "Oliki menny ihan liia pitkä aika siitä, et joku tallilaine tuli vastaa" naurahin. Join kahviini ja jäin mielenkiinnolla seuraamaan miten Avan heittämä kommentti oikein saisi tilanteen eskaloitumaan.

Hiljaiselta vaikuttanut nainen käännähti puoleeni muistaen myös, että olimme nähneet jossain.
"Tota joo, mietin ihan samaa jo tuossa kun tulitte. Krouvissa ehkäpä? Oon Gabriella." hymähdin naiselle.

Keskittymiseni herpaantui sinitukkaisen tyttösen mutistessa jotain sellaista, mikä viittaisi ehkä turhan hyvään mielikuvitukseen. Mitä lie tämä ajattelikin tervehtiessäni Auburnin tallin komeaa lomittajaa - joka kaiken lisäksi oli homo.

Olin saanut ajettua itseni mielenkiintoiseen tilanteeseen jälleen kerran. Jos vain olisin pitänyt turpani kiinni ja harpponut pöytään takaisin katsahtamattakaan pöytään päin, en nyt seisoisi teinin silmätikkuna pöydän vieressä. Tai siltä ainakin tuntui ja se oli epämukavaa.
"Tota joo, missä lie piilossa oot ollu, kun ei oo näkyny." naurahdin pienesti.

Sydän vähän hypähti. Minut muistettiin! Mielihyvän puna kohosi poskilleni ja hymyilin ujosti. Muistetuksi tulemisen kokemuksesta reipastuneena sanoin:
”Joo, mä kävin siellä kerran.”

Vau, Jusu. Olet käynyt kerran paikallisessa kapakassa taikka baarissa taikka miksikä sitä kutsuttiinkaan. Muut oli varmaan käyneet siellä miljoona kertaa eikä pitäneet sitä mitenkään ihmeellisenä. Vain sun mielestä tuntui tarpeelliselta mainita käyneesi siellä kerran.

Siirtääkseni huomion itsestäni muihin esitin kysymyksen:
”Mistä te kaikki oikein tunnette toisenne? Jotka nyt... ylipäänsä tuntee toisensa.”

Niin. Mä en oikeastaan tuntenut ketään, mutta silti olin tässä, ja se jotenkin riemastutti mua.

Talli mainittu, totesin itsekseni ja aloin analysoimaan kaveruksia vähän enemmänkin. Ainakin tämän toistaiseksi tuntemattoman naisen kanssa molemmat seuralaiseni olivat tuttuja, mutta eivät ilmeisesti ainakaan keskenään olleet. Kallassa oli monta pientä tallia, mutta osasin jo epäillä, että Markus ja tuo Gabriellaksi esittäytynyt olivat mahdollisesti Auburnista, jossa olin käynyt monesti Jannan kanssa kisoja ja valmennuksia katsomassa.

En vieläkään ottanut osaa keskusteluun, joka yllätti itsenikin ja keskityin nautiskelemaan naurettavan kalleista virvokkeistani samalla pitäen silmällä kolmikkoa. Mitähän se Jannakin sanoisi, kun kertoisin tästä päivästä, mietin ja hymähdin ääneen.

"En valitettavasti Kytömäkee kauempana. Oma hevonen pitää kiireisenä ja samalla välttelen Jonia Auburnissa" naurahdin tummaverikön heittoon. Vielä toistaseks täysin tuntematon likka ei vieläkään sanonu nimeensä ja tässä vaiheessa sen kysyminen olis vaan rumaa. Pakko sinnitellä messis. Samassa tulikin kysymys, miten me tunnetaan toisemme.

"Oon lomittajana perijättärien silmien alla ja siellä tallilla te kaks varmaan vietätte aikaanne paljon enemmän ku mä."

"Häh, miks Jonnyä pitää vältellä? Sehän on niin loistotyyppi." kysyin hämilläni.

Mutta kylläpä nyt oli teini hiljaista tyttöä, kun aiemmin kaikui koko Pioni. En antanut ärtymykseni näkyä päällepäin, vaan vastasin asiallisesti vielä toistaiseksi nimettömän naisen esittämään kysymykseen. Tai oikeastaan se oli jatkoa Markuksen vastaukseen.
"En tunne kun tämän meidän lomittajan." sanoin ja katsoin merkitsevästi sinitukkaista silmiin. Nykynuoret. Ei mitään käytöstapoja.