Lyylin päiväkirja

Jonathan R. 21.08.18 21:56

Kallan Erythrina

Tänään oli päivä arkinen,
vaan pikku varsa muutti sen,
tuli päivästä suuri ja ihmeellinen,
me varmasti kauan muistamme sen.

omistaa Jonathan Raynott
syntynyt 21.08.2018
Lue varsan syntymästä

Jonathan R. 26.08.18 22:50

26.08.2018 - Ensimmäinen viikko

Oltiin Isabellan kanssa yhteistuumin päästetty Eelaa ja vaavia ulkoilemaan yhdessä vapaaseen tarhaan. Vaikka Isabellan silmistä näki tämän väheksyvän varsan karvaa, tiesin bruneten kuitenkin olevan ylpeä Eelasta ja tämän jälkeläisestä.

Kirjava saikin nimekseen Kallan Erythrina, jatkaen puuteemaa ja sointuen samalla Eelan sukuun. Reipas ja hontelo pikkutyttö pysytteli visusti äitinsä vieressä talutuksen, mutta tarhaan päästyään ei ollut riemulla rajaa. Eela tunnollisena äitinä piti huolta omastaan ja ensimmäistä kertaa ikinä näin vuokrahevosestani tuon puolen.

Isabella oli moneen otteeseen sanonut mulle Eelan olevan hyvä äiti, enkä mä ollu sitä kiistänyt. Kuitenkin melkein vuoden yhteiselon jälkeen en ollu kertaakaan nähny Eelaa näin omistautuneena, saatika ylpeänä. Se ravaili ja harppoi jälkeläisensä takana, Erythrinan ottaessa laukkaspurtteja ja pukkisarjoja.

Selkeästi äitinsä tytär.

Jonathan R. 01.11.18 17:37

1.11.2018 - Energiaa kuin pienessä kylässä

Vierotuksesta oli jo jonkun aikaa, eikä nuori tamma kauaa jaksanut ikävöidä emänsä perään. Olihan se sydäntäraastavaa, mutta vaikein oli nyt ohi. Lyyli opetteli olemaan itsekseen ja olihan se yhtä vauhdikas kuin aina ennen.

Oltiin viety se Matildan kanssa maneesiin päästämään enimpiä höyryjä pihalle.
"Vauhtia löytyy, kuten emästään", pohdin ääneen ja seurasin katseella nuoren juoksentelua.
"Ootko jo miettiny sen koulutusta pidemmälle ?" Matilda kääns katseensa muhun. Nostin kulmaani kysyen. "Ratsuksi, esteille, kaikki se..."

Mikael Greniä olin miettiny moneen otteeseen, mut "yhteisen" historian takia ajatus tuosta mahdollisuudesta tuntui epämiellyttävältä. Toisaalta olis mahtavaa saaha Isabella ensimmäisten joukossa Lyylin selkään. Olihan tamma kuitenkin bruneten pitkäaikaisen hevosen jälkeläinen.
"Suoraan sanoen..., en ihan niin paljoo ku ehkä olis jo tähän mennessä pitäny...", mutisin vastauksen lilapäälle.

Lyyli oli hidastanut vauhtiaan raviin ja sen ylittäessä koulutunnilta jääneitä puomeja, vaimeita kolahduksia kaikui maneesissa vähän väliä.
"Jos toi lapsi ei ala nostaa jalkojaan pikkuhiljaa, saan sanoo esteuralle hyvästit", naurahin Matildalle ja käänsin katseen tähän. Kiersin käden naisen selän taa ja vedin toisen kiinni omaan kylkeeni.

Jonathan R. 06.11.18 19:32

9.11.2018 - Mutkun kaikki kiinnostaa

Oltiin tosiaan otettu iisisti Eelan kanssa viimeisten viikkojen aikana, joten olin ehtiny peuhaa pikkusen enemmän myös Lyylin kanssa. Tammavarsa oli kasvanu ihan älyttömästi ja vauvan temmeltämistä oli hauska seurata sivummalta ja myös lähempää.

Olin ottanut tamman hiljaisempina tunteina maneesiin. Olisi taas vähän talutella toista pitkin ja poikin. Lyyli oli päässyt jo perille talutuksen koko pointista, mutta lähes joka kerralla jossain tuntui olevan aina jotain kiinnostavaa, mitä oli yksinkertaisesti pakko päästä kattomaan tarkemmin.

Vielä tämän kokoisen kaverin kanssa tahtojen taisto on helpompaa kuin mitä sama tulee multa vaatimaan Lyylin kasvaessa täyteen kokoonsa. Jos se yhtään oli saanut emänsä luonnetta, siitä tulisi tumma ja tulinen. Energinen luonne ei ole mulle miinus, niin pitkään, kuin se energia tulee käytettyä oikein, enkä toivo kirjavan oppivan mitään keppaskonsteja kunnon käyttäytymisen sijaan.

Kun toinen tajus kävellä rauhassa pikkusen mun takana, päästin Lyylin riimunnarun päästä ja maiskuttelin sille vähän vauhtia. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut kahdesti pyytää. Pian se pysähtyi laakereilleen ja käänsi korvansa kohti talliin vievää ovea.

Oven takaa ilmestyi tutut kasvot.
"Oho, sori", Jesse sanoi, astui maneesin puolelle ja sulki oven ennen kuin kirjava nelijalkainen ehtisi karata siitä.
"Tässä on Erythrina, tutummin Lyyli", kuulin omassa äänessäni ylpeyttä.
"Hauskan näköinen kaveri", Jesse naurahti. Nyökkäilin ja astelin lähemmäs Jesseä. Samoin teki Lyyli. Tähän mennessä varsa oli ollut eniten tekemisissä mun kanssa, toisena tuli Matilda ja kolmantena Isabella.

Uteliaana se nuuhki kaula pitkällä ja hörähti pehmeästi. Kuin rusakko se lähti pukkilaukkaa maneesin toiseen päähän.
"Isabella ei pahemmin tykkää vauvan värityksestä, mutta ompahan persoonallinen kaveri", mutisin ja katsoin kirjavan perään. "Hei muuten, miltä kuulostas kaljottelu viikonloppuna, vaikka lauantaina ?" Jesse nosti peukalonsa pystyyn ja naurahti. "Kysyn myös emäntää mukaan, ei varmaan haittaa ?"
"Ei ollenkaan", Jesse sano ja vilkas tallin ovelle. "Tota, mikä teijän tilanne on...?"

Vilkasin omaa nuorikkoani, joka oli tekemässä petiä hiekalle.
"Joo eiköhän me olla menossa nukkumaan", naurahin ja lähin hätyyttämään Lyyliä takaisin jaloilleen.

Jonathan R. 20.01.19 3:01

20.01.2019 - Miksei se keskity?

Lyyli on kasvanut ihan helvetisti. Tamma oli kiinni omassa karsinassaan ja se uteliaana katsoi tallin käytävillä käveleviä ihmisiä. Ei niitä montaa ollut, mutta silti. Tummat silmät hakivat aina vain uutta kiintopistettä, johon keskittää kaiken huomion. Korvat viuhuivat pitkin ja poikien käyden läpi jokaisen ilmansuunnan ja sijainnin kaikkien kahdeksan välillä.

Mun mieli taasen pyöri ihan jossai muualla kuin Auburnissa; nimittäin Patrickissa. Mies oli jo lähtenyt takaisin Australiaan eikä toisesta ollut kuulunut pihaustakaan. Paluun kotimaahansa olin kuullut Thomakselta, joka taasen oli kuullut (ilo)uutisen Sarahilta. Kaksikolla oli kuulemma ollut oikein mukava joulu sekä uusi vuosi. Itsellä se aika oli mennyt juodessa ja töissä. Miten muutenkaan.

Lyyli kuopaisi karsinan pahnoja ja topakasti pyysin sitä lopettamaan samantien. Se ei kuulunut hienon neidin käytökseen. Kirkkaat silmät katto muhun kuin anteeksi pyytäen, mutta mun focus oli jo ihan jossain toisaalla, vaikka tiesin sen olevan epäreilua nuorta kohtaan.

Harjatessani kaksiväristä karvaa mun muistot otti vallan. Se pieni hetki Sarahin makuuhuoneessa ennen nuoren parin ilmestymistä ovensuuhun, outo ruokailuhetki koko Reyesin suvun kanssa sekä kaikki siinä ympärillä. Patrickin läheisyydessä. Matun ja mun erosta oli aikaa ja olin käyttänyt suurimman osan ajasta tammikuun aikana koko suhteen puimiseen ja miettimiseen; mikä meni vituiksi ja mikä ei.

Olin tullut siihen tulokseen, että tehtiin paljon oikein ja hyvällä tavalla, mutta myös väärin ja epäreilusti toista kohtaan. Itse olin ylittänyt sen pahimman ja raskaimman rajan. Matilda oli silloin antanut asian olla sen suuremmin (ainakin siltä se vaikutti), mutta koko paska oli tullut uudestaan pinnalle Jessen ilmestyttyä kuvioihin.

Jesse.

Olikohan kaksikolla jotain enemmänkin meneillään? Tieteniin toivoin Matildan löytävän vierelleen ihmisen, joka kohtelis tätä paremmin kuin mä. Oikeudenmukaisemmin. Reilummin. Tämän ajatuksen turvin sain hienon idean lähettää todennäköisesti viimeisen viestin Matildalle.
“Seriously, oon todella pahoillani kaikesta mitä tein väärin. En voi korjaa tai muuttaa pätkääkään mistään ja toivon, et hän kohtelee sua paremmin kuin mä.”

Lyyli kohotti päätään Julian tullessa Valerien kanssa tamman omaan karsinaan vastapäätä meitä.
“Hei”, Julia tervehti meitä ja kohteliaisuudesta päädyin vastaamaan blondille.
“Onko treenit menny hyvin?” utelin perään. Olin useamman kerran nähnyt kaksikon maneesissa ja silloin tällöin kentällä loppuverkkaamassa. Nainen nyökkäsi. “Nii ja onnittelut vielä cupin voitosta kentän puolella”, lisäsin. Julia hymyili kääntäen katseen kirjavaan tammaansa.
“Kiitos.”

Ennemmin kuin huomasin, blondi vaalean ratsunsa kanssa oli poistunut maneesin puolelle samalla, kun itse vielä puunasin omaa nuortani. Pian olis tän kaverin kanssa ratsuttajan etsiminen. Mikael Gren olis oiva vaihtoehto, mutta tiesin Rosengårdien tekevän myös oikein hyvää työtä nuorten kanssa. Ehkä mun kannattais puhuu aiheesta enemmän Jusufinalle. Tarviisin muutenkin juttukaverin. Mun pää ja mieli oli ihan liikaa all over the place juuri nyt.

Ja nuoren hevosen kanssa se ei ollut paras mahdollinen skenaario.

Jonathan R. 05.03.19 20:07

05.03.2019- Pohdiskelua ja juoksentelua

Mä en todellakaan ollut mikään maailman nopein krapulasta parantuja. Nope. Mut pakko mun oli käydä Lyyliä moikkaamassa. Olin tullu siihen tulokseen, et jokanen ikävuos lisää pidens krapulan potemista vähintään tunnilla. Joten nyt ei enää riittäny yks aamu sekä iltapäivä. Oli sunnuntai, kello läheni neljää ja mulla oli edelleen aika kehno olo.

Lyyli ravas pitkin ja poikin tarhassa. Se oli aika tuhdisti loimitettu, ehkä vähän liiankin, mutta eipä se näyttänyt valittavan.
"Heeeey girllll", höpöttelin sille mukavia pujottaessa riimua tamman päähän. Se oli fiksuuntunut aikas paljonkin viimeaikoina. Enää ei tarvinnut juoskennella sen perässä pitkin tarhaa ja talliin taluttaminen sujui ilman soutamista ja huopaamista pitkin tietä.

Napsautin kirjavan kiinni hoitopaikalle ja kävin hakemassa sen harjakopan. Vilkaisin tallin käytäviä ja aika tyhjiltä ne näyttivät. Olikohan muillakin järkyttävä kankkunen? Ja vielä kaksipäiväinen sellainen? Laskin pakin tamman viereen ja Lyyli yritti laskea päätään tarpeeksi lähelle pölliäkseen yhden suista. Napautin sitä hellästi ryntäille ja nuorikko tajus pysyä aloillaan.

Pian tämä kaveri lähtis Rosengårdien tiluksille ratsukoulutukseen. Toivottavasti se osaa käyttäytyä. Olin puhunut aiheesta Jusun kanssa kaaaaaaauan aikaa sitten ja sopinut Henrikin kanssa yksityiskohdista; huhtikuun lopussa pitäis pakata tamma autoon. Pitäisi vielä muistaa kiittää Jusufinaa, eikun Josefiinaa, Joseinaa? Äh, Jusua! Olishan se onnistunut vaikkapa perjantaina, mutta lanseeraustilaisuuden jälkeen en kovin paljoa naiseen törmännyt. Saatika nähnyt toista. Mihin koloon lie kadonnut...

Sen sijaan Matildan näin. Jessen kanssa. Tietenkin. Huomasin kiihdyttäväni tahtia Lyylin harjauksessa ajatellessani tätä kyseistä naista. Olihan Matilda ollut se, jonka kanssa olin omasta nuoresta iloinnut ja saanut kokea ensimmäiset päivät. Kuvioihin kuitenkin ilmaantui muuttuja, joka jo heiveröisellä pohjalla olevaa suhdetta keikutti lisää, kuin kaatuvaa ja uppoavaa venettä. Kai se oli väistämätöntä. Huomasin kuitenkin silloin tällöin muistelevan meidän yhteistä aikaa lilaletin kanssa ja sitä, mistä se kaikki lähti.

Ja mihin se päättyi...

Huokaistessani syvään, näin Lyylin kääntävän päätään ja hapuilevan mun taskuja kohti.
"Ei oo sulle mitään, nenä pois, this instant", sanoin rauhallisesti tammalle. Se mulkas mua, hörähti ja veti korvat taakse. Idiootti. "Älä anna mulle tota ilmettä." Se kääns korviaan vaan siks aikaa, kun ite olin äänessä, jonka jälkeen kääns päänsä takasin kohti karsinoita.

Matildan ja Jessen läheiset välit kuitenkin oli jääny mun mieleen. Ei oikein hyvällä, muttei myöskään huonolla tavalla. En oikein tienny mitä mieltä olisin ollu. Vai olisko pitäny olla mitään mieltä? Tietenkin mä halusin Matildalle hyvää ja jos se oli Jessen kanssa, kuka mä olisin ollu kieltämään niiden kahen suhdetta. Tai mitään. Totta kai se vähän sattu nähä Matu toisen kanssa... Mut Tammilehto ei ollu enää mun Matu.

Pudotin harjan pakkiin ja se herätti Lyylin horroksestaan. Uudestaan se kääns päänsä mua kohti ja katto mitä helvettiä oikein tapahtu. Supatin sille lähemmäs siansaksaa ja otin kaviokoukun pakin pohjalta. Nyhdin hetken vuohisista, ennen kuin kirjava antoi kavionsa mulle ja piti sen siinä. Tai no lepuutti. Tästä ei selkeesti tulis mikään automaattiponi.

Mutta, jos musta tuntu edes hiukan pahalta nähä Matu toisen miehen kanssa, olikohan lilaletillä ollu samankaltasia fiiliksiä nähdessään mut Gabriellan kanssa? Jos Matilda siis ees oli huomannu... Tuskin. Mitä mä olin silloin tällöin huomannu, se oli aikas Jessen pauloissa huomatakseen ketään muuta.

"Älä jaksa, anna se koipi nyt tänne ja käyttäydy", murisin tammalle, joka oli saanut riuhtaistua takavasempansa nyt viidennen kerran irti. Tätä selkeesti piti vielä treenata. Ja paljon. Koukun toisella puolella olevalla harjalla yritin saada pienimmätkin hiekanjyvät kauas säteestä lattialle ja vihdoin onnistuttuani päästin jalan irti. "Hieno", kehuin ja taputin tammaa takamukselle. "Aina tolleen, yhellä kertaa, eiks je?"

Napsautin narut irti riimusta ja kiinnitin riimunnarun niiden tilalle. Maiskautin tamman eteen ja kiltisti Lyyli lähti seuraamaan mua maneesiin. Avasin oven, annoin tamman tulla hiekalle ja vedin oven kiinni. Lyyli tepasteli mun vierellä keskemmälle, pysähtyi ja irroitin narun.
"Dodi, annaha mennä. Pura sitä pohjatonta energiaas ees hieman", kannustin ja maiskuttelin. Hetken se katto mua ku seinähullua, mutta poistui siltä neliömetriltä pukkisarjan avulla.

Se hieman muistutti Haukasta. En tiiä miten, mut jotain samantapaista tempperamenttisuutta niissä kahdessa oli. Lyyli ei todellakaan ollut samanlainen kusipää kuin Haukka, mutta itsetietoinen ja oman arvonsa tunteva. Täysin. Mitäköhän Haukalle kuului nykyään? Matilda oli varmasti ollut yhteydessä orin omistajaan vielä jälkeenpäin. Toisaalta, olihan Zelia vienyt paljon lilaletin aikaa.

Katsoin kirmailevaa tammaa aikani ja kävin läpi viime päivien ajatuksia; Matildaa, Jesseä sekä tietenkin Gabia. Jälkimmäistä varsinkin kahtena edellisenä päivänä. En olis voinu uskoo meijän lähtevän tällaiseen. Mut tässä me oltiin ja toistaseks kaikki toimi. Mä olin kokenu kolhuja parisuhteissa, mut niin oli myös brunette. Mä olin oppinu ja ihan varmasti Gabriella oli kans laittanu vinkin tai kaks korvansa taakse. Jospa tää onnistuis paremmin ku edelliset?

Lyylin hirnahdus kaikui maneesissa. Se ravas pitkin uraa ja kävi välillä ihmettelemässä joltain jäänyttä pystyä hieman uran sisäpuolella.
"Sellasia säkin vielä joku päivä ylität, korkeempia jopa", naurahdin ja seurasin tamman liikkeitä. Se oli ilmetty Eela. Pirteä, täysin kartalla tapahtuvista asioista ja menohaluinen. Vaikka Isabella ei ikinä hyväksyisi tamman väritystä, ehkä se hyväksyisi sen luonteen. Tarmokkuuden ja palon. Ehkä joku päivä...

Jonathan R. 27.03.19 0:43

28.03.2019- Vielä on kaikki ok, onneksi

Erythrinasta oli kasvanut ratsun kokoinen. Ainakin melkein. Ja pian alkaisi myös ratsukoulutus Rosengårdeilla. Viimeisimmät yksityiskohdat olivat vielä sopimatta, mutta paikka Lyylille oli tallista varattu. Ja kaiken lisäksi osaaviin käsiin. Siitä Jonathan oli ollut tarkka. Isabellan suositukset sekä nähtyään muun muassa osakilpailuissa sekä Googlen avulla sieltä täältä netistä Rosengårdien kasvatteja, uskoi mies Erythrinan olevan hyvissä käsissä.

Tammasta muodostui hiljalleen aina vain fiksumpi ja varmempi nuori aikuinen. Jonathan kuitenkin tiesi tarvitsevansa itse lisää, lisää ja lisää treeniä, jos aikoi oikeasti edes jotenkin pärjätä tamman kanssa. Kuten Matilda oli aikanaan puhnut Zeliasta, siitä muodostuisi täysin naisentyylinen ratsu. Niimpä Jonathanilla oli oikein hyvät mahdollisuudet pilata hieno nuori.

Se jos mikä jäisi painamaan mieltä. Nyt kuitenkin Jonathan ei saanut päästään viime aikoina näkemäänsä unta. Uni oli aina sama. Se hädin tuskin muutti rekennettaan. Mies oli kuitenkin pudonnut jo laskuista, kuinka mones yö tämä oli ollut. Kuinka monennetta kertaa tallimestari oli herännyt keskellä yötä. Hikisenä, hengästyneenä ja hetken aikaa täysin pihalla siitä, missä oli ja kenen kanssa. Vai kenenkään.

Lyyli mutusti heinää karsinassa roikkuvasta heinäverkosta Jonathanin sukiessa nuoren kirjavaa karvapeitettä. Välillä se vilkaisi omistajaansa ja tapitti hetken. Jonathan aina välillä hymyilin tammalle ja puheli sille kaikkea.

Puhui.

Toivottavasti Jonathan ei ollut puhunut unissaan mitään unen aikana. Tai ennen sitä. Silloin mies ei uskaltaisi enää nukkua Gabriellan kanssa. Mitä jos brunette kuulisi? Se voisi kuulostaa todella, todella väärältä. Jonathan katsoi karsinan seinää pienen pakokauhun nostaessa päätään. Lyylin pään viskominen kuitenkin sai miehen huomion takaisin nykyhetkeen.
“Sorry, girl, didn’t mean to black out”, Jonathan naurahti tammalle ja tuuppasi sitä etusormella kevyesti turvalle. “Boop.” Mies naurahti kevyesti.

“Kuulehan… Oon vähän miettiny”, mies jatkoi puhumistaan hienäverkkoon keskittyvälle kirjavalle. “Kunhan sä millon palaat Jusun perheen tiluksilta, ajattelin jättäytyy cupista pois ja lopettaa emäs vuokraamisen. Keskittysin vaan suhun… Onko ihan paska idea?”
"On aivan paska idea", Isabellan ääni kuului tallin käytävältä vähän matkan päästä.
"Puhutaan."

Jonathan ei saanut edes kunnollista “hyvästi” tai “moikka” -elettä. Neiti Isabella Sokka asteli kaksikon ohi heihin katsomatta etusormi toruvasti pystyssä ulos tallin ovista. Jonathan tiesi, ettei asia ollut lähimainkaan loppuunkäsitelty. Tallimestari hymähti ja katsoi tammaansa vetäen syvään henkeä. Eipä mies ollut vielä mitään päättänyt, mutta miljoona ja yksi vaihtoehtoa oli olemassa.

Niin myös Englantiin muutto. Ainakin väliaikaisesti. Grace ei enää nuorentunut ja vaikka syöpä oli toistaiseksi lähes harmiton, aina saattoi sattua jotain. Silloin joko Jonathanin tai Thomaksen olisi lähdettävä välittömästi. Ja Gracen lapsenlapsista Jonathan oli aina ollut läheisempi vanhan naisen kanssa. Joten tilanteen sattuessa kohdalle ei olisi epäilystäkään siitä, kuka pakkaisi tavaransa.

Jonathan kiinnitti loput remmit Lyylin suitsista ja tarkisti vielä niiden yleissiisteyden sekä juoksutusliinan pikalukon. Kaksikko oli aikaisessa. Kello ei tainnut olla edes kahdeksaa joten maneesi oli tietenkin tyhjillään. Amanda kävi ainoastaan iltaisin tai kahdentoista aikaan satulassa ja Isabella aina silloin kun ehti. Useimmiten iltapäivästä tai alkuillasta.

Tietenkään tallivuoroa tekeviä ei voitu laskea tähän mukaan. Muutenhan Jonathan olisi lähemmäs joka ikinen aamu täällä ennen muita tekemässä kaikkea mitä pitäisi ja ei pitäisi. Tänään vuorossa olivat Gabriella sekä Markus. Jonathan oli nähnyt kumpaisenkin ainoastaan vilaukselta. Markus oli oikeastaan vain moikannut ja jatkanut hommiaan. Gabriella oli tullut vaihtamaan pari sanaa sekä yhden pienen pusun. Brunette varmasti aavisteli jotain ja sekös sai Jonathanin vieläkin hermostuneemmaksi arasta aiheesta miehen pään sisällä.

Kirjava pärskäytti kerran jos toisenkin ravatessaan Jonathanin ympärillä liinan toisessa päässä. Lyylin kanssa ei todellakaan tarvinnut piiskaa tai muutakaan, sillä sen omat jalat kantoivat, veivät eteenpäin ja oma moottori antoi vauhtia. Joka päivä siitä paljastui enemmän samankaltaisia piirteitä kuin emästään. Molemmilla oli vauhti kavioissa, kumpikaan ei tosiaan ollut tyhmä, mutta Eelan tavoin Lyyliltä tietenkin puuttui vanhemman hevosen viisaus ja iän mukana muodostunut maltti.

Lyyli tahtoi ottaa varaslähtöjä ja kiihdyttää tahtia ennen kuin edes siltä sitä pyydettiin. Kuitenkin se kuunteli ääntä ja katsoi tarkkaavaisena narusta kiinni pitävää ihmistä. Jonathan luotti tammaan. Mies kyllä tiesi sen olevan nuori ja hieman arvaamaton, mutta se ei vaikuttanut. Jonathan oli yrittänyt olla parhaansa mukaan varsan vierellä tämän kasvun aikana ja kasvattaa luottoa kaksikon välillä.

“Sooh… Sooooh… Hieno...”, mies kehui tammaa matalalla äänellä ja pyysi tätä hidastamaan laukasta raviin ja siitä käyntiin. Jonathan muokkasi omaa askellustaan niin, että päätyisi tamman pään eteen, jolloin Lyyli pysähtyi. “Upee kirjava, sano Isbe-täti mitä tahansa”, Jonathan silitti leveää otsaa ja hymyili nuorikolleen. Mies irroitti pikalukon tamman vasemmalta puolelta ja vaihtoi oikealle.

Puoli tuntia myöhemmin Jonathan katsoi kirjaavan menoa tarhakavereidensa kanssa. Pian Erythrinan maisemat vaihtuisivat. Saattaisi se olla ihmeissään. Mutta kuitenkin vielä oli tutut neli- sekä kaksijalkaset ympärillä. Lyyli kääntyi katsomaan Jonathania. Mies kaivoi nopeasti puhelimen taskustaan ja ikuisti tamman uteliaan ja lämpimän katseen.

Linet

Jonathan R. 29.09.19 21:51

29.09.2019- We'll show them!

Jonathan nosti mustan satulan kirjavan hevosen selkään. Lyyli oli ollut koko aamun riehumassa tarhakavereidensa kanssa ja mies toivoi nuoren käyttäneen suurimman osan energiastaan siellä. Lyyli mulkaisi miestä vierellään ja hörähti.
"Good girl....", mies sanoi lempeällä ja matalalla äänellä.
Vaikka Jonathan oli ollut tammansa selässä jo useampaan otteeseen, jokainen kerta oli aina silti yhtä jännittävä.

Lyyli oli energinen kuten emänsä ja varmasti yhtä fiksu. Nuorella vaan sattui olemaan niin paljon ihmeellistä ympärillään, ettei keskittyminen aina halunnut oikein onnistua. Siihen vielä päälle luokattoman lyhyet pätkät, jotka Jonathan tamman selässä vietti, sen väsyessä nopeammin verrattuna aikuiseen ratsuun. Jonathan aikoi olla vähän turhankin kärsivällinen, ettei vahingossakaan pilaisi hevosta oman kärsimättömyytensä takia.

Maneesissa ei ollut ketään ja Jonathan kiitti hiljaisesti Luojaa siitä. Eipähän ollut niin montaa häiriötekijää tammalle. Mies talutti kirjavan keskelle maneesia ja laski jalustimet molemmilta puolilta.
"Nice girl... It feels like you've done this million times before", Jonathan puheli tammalle. Mies keräsi ohjat löysästi käteensä ja ponnisti satulaan. Lyyli kuunteli tarkkaavaisena ympäriltään kuuluvia ääniä ja heilutteli korviaan aktiivisesti jokaiseen suuntaan.

"Such a great girl...", Jonathan sanoi ja taputti tammaansa kaulalle. Löysin ohjin mies ohjasi kirjavan uraa kohti, mutta jäi sen sisäpuolelle. Tänään otettaisiin rauhallisesti siirtymisiä ja pidettäisiin treeni yksinkertaisena, mutta mahdollisimman kiinnostavana tammalle.

Muutaman kierroksen jälkeen, Jonathan keräsi ohjia enemmän käsiinsä ja painoi hellästi pohkeitaan lähemmäs tamman kylkiä. Lyyli otti isomman vaihteen käyttöön ja sai palkaksi taputukset kaulalle.
"Good one, my precious", Jonathan sanoi pehmeästi satulasta.
Brunette tunsi tamman askeleen selkeästi allaan ja huomasi samankaltaisuutta Eelaan. Vaikka ruunikon askel oli paljon vahvempi, Lyylin askel tuntui tutulta ja turvalliselta.

Laukka oli miellyttävä ja helppo istua. Vaikka siitä puuttui varmuutta ja tasapainoa, voimasta puhumattakaan. Niitä pitäisi päästä treenaamaan enemmän ja Jonathan mietti, jos Isabellasta olisi apua sen suhteen. Vaikka myös joku muu tallilainen olisi yhtä kykenevä siihen, Jonathan halusi näyttää naiselle ettei värillä ollut väliä, vaan taidoilla.

Vajaan puolen tunnin jälkeen Lyylin karva oli hionnut ja Jonathan oli laskeutumassa sen selästä. Mies asteli tamman pään luo ja silitti sen otsaa painaen sen karvan päälle suukon.
"We'll show them. We'll show Isabella how wonderful and perfect you are."

Jonathan R. 13.11.19 8:17

12.11.2019- God help us.

Lyylin nostaessa ravin pääty-ympyrällä Jonathanin käskystä tamma taipui hienosti, mutta pää osotti kohti suurta ja kaikkivoipaa Herraa.
"Voitko kulkea edes hetken silleen, ettei tee mieli… Prkl… Sanonko mitä?" Mies kirosi satulassa viimeistä päivää ja kuuli Sarahin hykertelyn kentän keskeltä. "Sinäkin Brutukseni…"

Jonathan oli ilmoittanut kaksikon KN-ohjelmaan tuleviin kisoihin ja katui nyt jo päätöstään. Kouluratsastus missään muodossa tai tasolla ei ollut miehen cup of tea. Ei nyt, ei menneisyydessä ja vielä vähemmän tulevaisuudessa.
"Pidä käsi tasaisempana, niin se ehkä asettuu kuolaintuntumalle", Sarah ehdotti ja työnsi kätensä kevyttoppatakin taskuihin.
"Noin ja sitten pyydä pohkeella sitä eteen, ei haittaa, vaikka se menee hetken vähän kovempaa, kunhan pidät ne kädet joustavasti paikallaan." Hän toisaalta ymmärsi, että Jonny oli halunnut hieman tukea aloitellessaan kouluratsastusuraansa, mutta siinä tapauksessa olisi ehkä ollut parempi kärsiä tunti Amandan silmän alla. Sarah yritti olla virnistelemättä miehen ja tämän tamman kiirehtiessä maneesissa eteenpäin.
Remonttimiesten kolistelu sai nuoren tamman vielä herkemmäksi.

"Ja sun jalat heiluu ihan liikaa, rentouta polvea vähän ja istu Lyylin ympärille. Sä osaat kyllä, mä olen nähnyt, kun sä olet mennyt Eelan kanssa koulutreeniä."
Jonathan yritti rentoutua satulaan ja hillitä omaa menoaan. Esteratsastajana mies oli tavallisesti irti satulasta suurimman osan radasta.

Nyt rata näytti olevan pelottavan täynnä harjoitusravia sekä -laukkaa.

"Jos suoraan puhutaan, pelkään näitten-", mies nyökkäsi satulan etukaarta kohden ja virnisti "-puolesta enemmän ku luokan tuloksia." Lyyli rallatti edelleen menemään ripeässä ravissa uran sisäpuolella ja tamman saatua päänsä alas pidemmäksi aikaa kuin viideksi sekunniksi, Jonathan teki muutaman puolipidätteen ja hidasti nelijalkaisen vauhtia.
“Teeämii, Jonny, teeämii”, Sarah huomautti naurahtaen.

Seuraavasta kulmasta mies nosti vasemman laukan ja Lyyli pärskähti tyytyväisenä nopeampaan askellajiin. Laukka oli tamman vahvin askellaji. Selkeästi.
“Sitten pidätät sitä vähän, nyt ei haeta etenevää estelaukkaa, vaan kootumpaa laukkaa. Saa edelleen edetä, mutta paremmassa paketissa.”
Sarah seurasi Lyylin ja Jonathanin menoa, kunnes laukka alkoi näyttää vähän jo paremmalta.
“Jos kokeilet sitten niitä pääty-ympyröitä ja suunnanmuutoksia? Muista miettiä missä kohti radan kirjaimet menee ja tee siirtymiset oikeassa kirjaimessa”, nainen ehdotti ja seisahtui hieman keskihalkaisijalta syrjään, jotta ei olisi ratsukon tiellä.
“Ja muista ne siirtymiset ei ole vain askellajin vaihtamista, sun pitää valmistella ne ja tehdä niistä sujuvia.”
"Jesus take the wheel. Reins. I don't know", mies naurahti ja ohjasi tamman hiekkakentän sivulle.

Kirjaimista miehellä ei ollut mitään muistikuvaa, mutta yksi siirtyminen oli pakosta pitkällä sivulla. Jonathan istui syvemmälle satulaan ja hidasti omaa liikettään. Lyylin korvat heiluivat remonttimiesten kolinoita kuunnellen ja bruneten täytyi tehdä töitä saadakseen tamman kaiken huomion takaisin satulassa olevaan kaveriin.

"Mä tiiän et ne siirtymiset on ihan jossain muualla kun tässä, mutta sori universumi", Jonathan älähti satulasta ja sai Lyylin pudottamaan vauhdin käyntiin.
"Hitto ku oppis ne kirjaimet nopeemmin ku parissa viikossa. Muun muassa tämän takia oon esteratsastaja", mies jatkoi hymyillen jo puolittaisesti. "Miks mä suostuinkaa tähä?"
“Hei, ei ne tuomarit mitään anteeksipyyntöjä kuuntele, enkä kuuntele minäkään. Uusi siirtyminen oikeasta kohdasta, niin ehkä Lyyli muistaa sitten sun puolesta oikean paikan”, Sarah sätti, mutta ei saanut pidettyä tiukkaa ilmettä kauaa kasvoillaan.
“Oikeasta laukassa L:stä pääty-ympyrä, E:stä lävistäjälle ja M:stä raviin. Lyhyellä radalla pääty-ympyrä on tasan puolet ratsastuskentästä. Kokeileppa uudestaan, ravisiirtyminen vasta uralla ennen kulmaa.”

“Kyllä sä ne opit, kun keskittyisit muuhunkin, kun mun veljeen siellä uudessa asunnossasi”, nainen naljaili ja kohotteli kulmaansa merkitsevästi. Jonathan naurahti kuuluvasti.
"I wish. Patrick on jossain työkeikalla. Netflix on koht koluttu läpi mun osalta", mies vastasi ja kertasi vielä mielessään Sarahin antamat ohjeet.

Pääty-ympyrä ainakin näytti ympyrältä satulasta käsin ja Jonathan teki mahdollisimman hyvät tiet. Siinä asiassa esteratsastus oli auttanut. Brunette piti huolta laukan tasaisuudesta vaikka muutamaan kertaan Lyyli meinasikin päästä vauhtiin omin lupineen.

Kentän keskikohdalla Jonathan istui paremmin aloilleen ja hidasti vauhtia jo mielessään. Lävistäjä oli pelottavan lyhyt eikä Jonathan tiennyt, miten onnistuisi suoristamaan Lyylin tarpeeksi ennen kuin pitäisi jo vaihtaa askellajia. Jonathan kuitenkin onnistui paremmin kuin oli odottanut, vaikka kokeneen mielestä kaksikko oli haukkaamassa ihan liian ison palan osallistuessaan KN:än.

Jonathan muisteli rataa mielessään. Lävistäjän jälkeen oli toinen ympyrä. Laukassa kai. Mutta mihin väliin? Pitikö kiertää jostain? Oliko se suoraan lävistäjältä?

Miehen ajatusten poukkoilu heijastui Lyyliin joka otti muutaman pyrähdyksen ja otti lisäpuhtia kolahduksista ulkopuolelta.
"Hitto. Oliks se nyt tosta keskeltä? Jos vaa teippaan sen ohjelman tähä etukaareen?"
“Ravissa S:n ja siitä käännytte vasemmalle, laukannosto keskihalkaisijalla ja taas vasemmalle. Siitä pääty-ympyrä ja samalla tavalla lävistäjälinjalle, kuten oikeassakin kierroksessa menitte ja tällä kertaa käyntiin siirtyminen ennen kulmaa.”

Sarah oli päntännyt jokaisen kouluradan ulkoa ja varsinkin paljon ratsastettu KN oli todella hyvin muistissa. Siitä huolimatta, että nainen oli siirtynyt tätä nykyä vaativiin ratoihin, oli ennen Auburnia helpoimmat radat ratsastettu sadat, ellei tuhannet kerrat niin harjoituksissa, kuin kilpailuissakin läpi.

“Voit vaikka lopuksi koittaa ratsastaa koko radan alusta loppuun läpi, jos haluat?”
"Ei saatana…", Jonathan henkäisi, otti yhden ylimääräisen pienemmän voltin ja keräsi Lyylin takaisin kuulolle.

Kova, siis todella kova kolahdus kaikui ulkona ja kukas muukaan kuin kirjava pieni leh, eikun siis hevonen, otti siitä tulta perseen alle. Sekunnin jälkeen myös kuski oli hereillä ja tottuneesti (ainakin omasta mielestään) otti ratsunsa takaisin haltuun.
"Hirtän noi työmiehet", Jonathan manasi ja melkein odotti toista kolahdusta, jota ei onneksi tullut.
“Noh, noh, ainakin muutama niistä on ihan kuumia. Ei niistä pelkkää vaivaa ole”, Sarah muistutti virnistellen. Hän oli itsekin Effin kanssa ottanut lukemattomat lähdöt yllättävien äänien ja maneesiin ilman ilmoitusta kävelleiden työmiesten vuoksi.

Muutamia minuutteja myöhemmin ratsukko pääsi aloittamaan radan alusta alkaen, Sarahin ollessa tuomarin paikalla ja kyyläten (vähän liiankin tarkkaan) kaksikon suoritusta. Ympyrät olivat Jonathanille helpoimpia ja Lyyli nautti eniten laukkapätkistä ja vastapainona tuntui vihaavan käynti- ja raviosuuksia.
“Ihan hyvältähän se näytti”, Sarah lohdutteli lopputervehdyksen jälkeen.
“Muista malttaa alku- ja lopputervehdyksessä siihen, että Lyyli seisoo, älä hätäile sen kohdalla yhtään”, nainen lisäsi ja käveli ratsukon rinnalla hetken aikaa saadakseen itsensä jälleen lämpimäksi.
“Sanoisin, että tällä treenimäärällä, mitä teillä on molemmilla takana, niin melkein mitä vaan voi tapahtua. Jos molemmat keskittyy ja sä muistat radan, niin mikä jottei sieltä tulisi ihan hyviä prosentteja. Mutta jos sähläätte tai unohdat radan, niin ainakin olette kokemusta rikkaampia. Opettelet nyt vaan sitä rataa, kunnes muistat sen aamulla jo ennen kahvia.”
"Ennen kahvia? Onks sellanen ees mahollista?" Jonathan naureskeli antaen ratsulleen enemmän ohjaa.

Lyyli oli suoriutunut treenistä hyvin, jopa paremmin kuin nuoren omistaja oli uskaltanut odottaa. Likka on fiksu ja sillä on motivaatiota työskentelyyn. Ainakin vielä toistaiseksi.
"Mulla on pieni salaine toive, et päästäis ens kaudella kisaamaan esteillä vähän isompia luokkia ku puolta metrii tai jotain, pääsee enemmän kii siihe omaan lajiin", mies puhui hieman kauempana olevalle Sarahille. "Vaikkei ehkä sunlaises totinen kouluratsastaja esteiden hienoutta ehkä ymmärrä samalla tavalla kuin lajin harrastajat", tämä lisäsi naureskellen.

"Ei mulla mitää koulua vastaan oo, ehei. Se ei vaan oo mun juttu", Jonathan jatkoi nopeasti, ettei Sarah ymmärtäisi väärin. Nainen nauroi ääneen.
“Mulla on estekammo, mä en tule ikinä ymmärtämään esteratsastusta, mutta tottakai osaan olla iloinen toisten menestyksestä. Niin sun, kuin Ellienkin. Muistat vaan treenata myös sileällä sitä, siitä on kuulemma paljon hyötyä esteilläkin”, Sarah totesi. Vaikka tämä nyt olikin ollut hyvin kokeellinen ystävän ja sen lapsihevosen valvominen, nainen oli nauttinut toisen ratsastuksen ohjaamisesta yllättävän paljon.
“Sä olet mulle muuten illallisen velkaa, en veloita näin valmennusurani alkuvaiheessa vielä oikeaa rahaa”, latina muistutti virnistellen.
“Sopiiko sellanen diili jatkossakin?” Jonathan virnuili. Mies oli erittäin kiitollinen Sarahin avusta tulla osoittamaan kaikki pienimmätkin jutut kaksikon työskentelyssä. Lyyli oli paljon uudempi hevonen ratsuna Jonathanille kuin Eela, ja siksi mies oli jännittänyt tämän päivän ratsastusta. Myös tulevat kisat saivat Jonathanin niskavillat pystyyn. Sen lisäksi, että edessä olisi herran ensimmäinen koululuokka ikinä, olisi estepuolella toinen täysin tuntematon ratsu, Cava. Aliisa oli vain virnuillut, kun Jonathan oli kysynyt naiselta vinkkejä oria ajatellen.
“Katsotaan, riippuu ihan teidän kisamenestyksestä. Jos mun urani lähteekin nousukiitoon, kun voitatte Juniorimestaruuden? Sitten mun pitää alkaa veloittaa palveluksistani paljon enemmän”, Sarah vitsaili ja lähti jalkautuneen Jonnyn vierellä kohti talliin vievää ovea.

Kahvista puhuminen oli saanut naisen kahvihampaan kolottamaan, mutta onneksi siihen löytyi ratkaisu loungesta.

Kirjoitettu Sarahin kanssa

Jonathan R. 18.03.20 13:26

18.03.2020 - Hippulat vinkuen

Lyylin riehuttua pitkin ja poikin tarhaa kavereittensa kanssa, neiti oli onnistunut irroittamaan yhden kengistään edellispäivän aikana. Tietenkin. Onneks kisoihin oli viel aikaa about viikko, mutta sehän ei tietenkään kiinnosta kengittäjää! Sain kuitenkin hälyytettyä Burnin luottokaverin Saku Huotarin. Mies vakuutteli mulle puhelimessa sitä, ettei siinä menis kauaa ja että hää vois tulla käymään jo tällä viikolla. Ja tänään olis kengitys.

Tarhojen pohjat oli suht pehmeenä ja tennareiden valinta tallille oli ollu suuri virhe. Eihän mulla ollu mitään muuta suunnitelmaa, ku ottaa teini sisälle kengitystä varten. Väistelin parhaani mukaan suurimpia mutalätäköitä tehdessäni tietä tamman luo. Se seisoskeli Effin kanssa mulkoillen mua kohti.
"Elä nyt alota tollasta samanlaista paskaa ku mammas aikanaan", hymähdin pitäen katseeni kuitenkin parhaani mukaan jaloissa. Tavoitettuani tammakaksikon, rapsutin molempia tasavertaisesti (myönnän, Lyyliä hieman enemmän) ja pujotin riimun oman nuoreni päähän. Ensimmäisen askeleen otettuani, riimunnarun kiristyttä ja Lyylin jäätyä paikoilleen, olin pakotettu ottamaan yhden tasapainottavan askeleen taakse, suoraan mutakasaan. Ja oon aika varma, että siinä oli hieman paskaa seassa.
"Thanks, love..."

"Mikäs kenkä se lähtikään?" Saku kyseli kaivaessaan pakkiaan hoitopaikan vieressä.
"Takaoikee. Se kenkä itessään on vielä kuulemma tarhassa, hautautuneena mutaan." Saku nyökkäs mun vastaukselle ja siirtyi Lyylin peräpäähän ja nosti tamman jalan määrätietoisesti. Onneks tota hommaa harjoteltiin aikanaan pitkään ja hartaasti.
"Tässä ei pitäs kauaa mennä."
"Oukei. Mä lähen kaivaa sitä kenkää sielt mudan seasta, toivon tosissani et toi teini käyttäytyy hyvin", esitin toiveeni ääneen. "Sillä on sitten kova pää, se on ku Eelan kopio", jatkoin ja vilkaisin kengittäjää.
"Noh, kaikkihan me Eela tunnetaan", Saku vastasi ja suki muutaman kerran partaansa. Me molemmat naurahdettiin ja hetken tilanne oli todella kiusallinen. Eihän miehet naura yhdessä juuri koskaan. Toisilleen kyllä, muttei toistensa kanssa? Päästin suustani jonkun "jooh" tyylisen sanan ja poistuin takaisin ulos.

Äsken pilvien takana ollut aurinko oli tullut esiin ja paistoi alhaalta ja suoraan silmiin. Nostin käteni silmien ylle ja jouduin tosissani tekemään töitä et näin yhtään mitään. Sen verran tunnistin tarhan portilta, että Reiska oli eksynyt aidan viereen ja ihmetteli, mihin sen leikkikaveri oli jäänyt.
"Please, oo ihana äläkä tallo mua mun kömpiessä tossa mudassa", anelin kirjavalta ja rapsutin sen turpaa avatessani portin. Ei kai metallinen kenkä niin kovin syvälle voinut pehmeään mutaan vajota, eihän? Jos sitä ei silmillä etsien löytynyt, pitäis hakea joku apuväline. Lapio varmaan. Reilun vartin etsinnän, monen kirosanan ja entistä paskasempien kenkien jälkeen kenkä löytyi kaukaisimmasta nurkasta.

Effi kiinnostui myös mun löydöksestä ja näytin sitä tammalle, sen haistellessa sitä pienen välimatkan päästä. Tamma säpsähti Reiskan riemu- tai vitutuspyrähdystä ja otti jalat alleen. Pudistelin päätäni huvittuneena ja lähdin kohti tarhan porttia. Kaksikko rauhottu kuitenkin nopeesti ja Reiska jäi mulkoilemaan mua tarhan reunalle. Effi sen sijaan tuli vielä moikkaamaan ja varoin erittäin tarkkaan, ettei yhtään mutaa joutunu sen kaulalle. Sarah olis tappanu mut.

"You done?" kysäisin Sakulta päästyäni takaisin tallin puolelle.
"Kohtapuoliinjuu...", mies vastasi viimeistellessään Lyylin kaviota. "Löytykö kenkä?"
"Siellähän se oli paskan keskellä", naurahin ja katsahdin irtonaista kenkää kädessäni. Mieleeni juolahti putsata kenkä ja viedä se kotia. Ihan vaan siksi koska se muistuttaisi siitä, kuinka perkeleen hullu hyvällä tavalla toi tamma välillä oli, vaikka se sattukin ihan perkeleesti lompakkoon.

#kevatpaivantasaus

Jonathan R. 19.03.20 17:48

19.03.2020 - Maastoilua valkan sijasta

Ensimmäinen osa

"Mitenkäs teidän treenit ja kisajännitykset?" nainen vaihtoi ajatustensa suuntaa. Jonathan naurahti ja rentoutui hieman liikaa; Lyyli yritti juosta alta, mutta ravipätkän sijaan sai napakan pidätteen ja “hmph” äänen satulasta.
“Yllättävän hyvin! Eihän me mitään isoa tosiaan hypätä ja keskitytään enemmän sileeseen työhön.” Edelliskerran hypyt olivat menneet siihen, että esteen jälkeen Lyyli vielä taikoi mielestään kaksi sellaista lisää ja hyppi varmaan ihan vain hyppimisen ilosta sileällä maneesin pinnalla.
“Viime vuoden vikoissa kisoissa se koulurata, köhköh raviohjelma, meni yllättävän ja pelottavan hyvin. Tänä vuonna panikoidaan sitte vaan esteillä.”
“Se meni kyllä hyvin, ehkä teistä tulee kohta kouluratsukko”, Sarah ehdotti virnistellen.

Ratsukoiden eteen oli ilmestynyt vasemmalle puolelle pelto, keskelle tie ja oikealle metsää. Täydellinen laukkasuora. Jonathan kuitenkin tiesi tammansa sekoavan, jos saisi lähteä ilman suurempaa kontrollia nelistämään tietä pitkin.
“Olisko ravipätkä mitään. Tää meinaa hyppii nahoistaan iha just. Olis tietenki voinu vähä juoksuttaa tätä enne selkäännousua.” Tyhmästä päästä kärsii ja silleen.
“Mennään vaan”, Sarah myöntyi ja nosti ravin vasta, kun oli vilkaissut taakseen ja todennut, että Jonathanilla oli pakka yhä kasassa. Tuntui oudolta olla se toista tukeva osapuoli, kun oli tottunut olemaan juurikin se tuettava ratsukko. Jostakin mielen sopukoista välähti muisto rennosta käynnistä, uteliaista kysymyksistä ja Effistä, joka oli päättänyt selviytyä rasahduksesta, jonka lähteenä oli silloin ollut luultavasti jokin pikkulintu. Sarah pudisti hymykuopat ja huolestuneen katseen mielestään ja kannusti Lefan mahdollisimman rauhallisesti raville.

“Kaikki ok?” nainen tiedusteli takanaan tulevalta ratsastajalta, hänen piti keskittyä Lefan pidättämiseen niin kovin, ettei tohtinut kääntyä katsomaan olkansa yli. Ruuna puhkui yhtäkkiä intoa, se olisi voinut vaivatta nostaa laukan ja pysyä siinä askellajissa seuraavat kaksi tuntia. Maltillinen kevennys kuitenkin muistutti herkkää ruunaa pysymään aisoissa, sillä Sarah ei halunnut olla syyllinen karanneisiin hevosiin, jotka heittäisivät ilosta pukitellen ratsastajansa lähimpään ojaan.
“We cool”, Jonathan huikkasi takaisin Sarahille. Lyyli meni hienosti eteenpäin kuunnellen epätavallisen paljon satulassa istuvaa kaveria. Britti laittoi muistiin heti, ettei lähtisi seuraavallakaan maastolla yksin. Ainakaan kovin kauas. Jos Lyyli oli näin paljon fiksumpi seurassa, miksei siitä nauttisi enemmänkin.
“Lefa näyttää nyt vauhikkaamalta ku Lyyli”, Jonathan naurahti ratsukolle edessään. Lefan askellus oli jotain ravin, piaffen ja jonkin epämääräisen sekotusta muutama askel sinne tänne.

Peltoaukea katosi pikkuhiljaa kauemma tien reunasta ja pusikkoa tuli sen tilalle. Muutama kymmenen metriä eteenpäin ryteikkö olisi taas mäntyjä sekä kantoja.
Sarah hidasti Lefan hallitusti ravista käyntiin ja Jonathan teki saman vähemmän hallitusti nuorensa kanssa.
“Ootko muuten Thomasta nähny viimeaikoina?”

Kysymystä olisi voinut odottaa sen kysyjältä, mutta Sarah ei siitä huolimatta ollut taaskaan varautunut siihen. Epämääräinen “umpfh” karkasi naisen huulilta, kun tämä yritti koota ajatuksiaan. Verkkokalvoille lävähti välittömästi kuva korurasiasta, jota hän ei ollut vieläkään saanut aikaiseksi avattua. Oli oikeastaan melko noloa jo miten tehokkaasti nainen oli onnistunut välttelemään lahjansa avaamista.
“En”, vastaus tuli huomattavan myöhässä, kuin vaatien selitystä taustalle. Kyllä, hän oli ollut kiireinen, kohdistanut huomionsa herkästi helpompiin ajanvietteisiin, kuten Miken lakanoihin.

“Ootko sä?” vastakysymys tuntui luonnollisimmalta jatkumolta puheenaiheeseen. Tietysti Sarahia kiinnosti, vaikkei ehkä olisi pitänyt enää.
“En muutamaan viikkoon”, Jonathan vastasi. Thomas oli pitäytynyt omissa oloissaan joulun jälkeen ja vanhempi veljistä kuuli Thomaksesta juuri ja juuri kerran kuukauteen. “Kai se töissä jossain on.”
Kiusallinen hiljaisuus lankesi hetkeksi ratsukoiden ylle ja Jonathan katui heti kysymystään.
“Entäs Robert?” naurahdus seurasi kysymystä ja mies vilkaisi Sarahia hieman edellä Lyyliä. “Onks teijän juttu edenny johonkin suurempaan?”
Oli Sarahin vuoro naurahtaa, eikä eleestä voinut lukea oliko se huvittunut, hermostunut vai jotakin ihan muuta.

“Ei. Ei se taida olla kiinnostunut”, nainen kertoi jättäen tarkoituksella lisätiedot kertomatta. Robert oli ollut kiinnostunut Inkerista ja eron jälkeen mitä ilmeisemmin tyypeistä, jota hänen maastoseuransakin edusti. Sarah oli miettinyt oliko viime keväänä sattunut vahinko omaa mielikuvitustaan loppujen lopuksi, vai oliko Robert oikeasti ollut joskus kiinnostunut hänestä. Oliko hän ollut vain osunut oikealla hetkellä olemaan läsnä ja sen jälkeen britin mielenkiinto oli vaihtunut seuraavaan.

“En mä jaksa sitäkään murehtia enää. Keskityn mieluummin kisakauteen ja treenaamiseen”, Sarah päätteli hymyillen sitten Jonathanille vilkaistessaan jälleen taakseen. Se tietysti oli vain puoli totuutta, sillä yksi mies kuitenkin oli pysynyt kuvioissa ja siihen liittyi vahvasti seuraavassa kuussa tapahtuva juhla, jota Sarah oli pohtinut mielessään jo useampaan otteeseen. Oliko hänen ollut viisasta lupautua lähtemään Miken seuraksi?
“No toi on kyllä ihan totta”, Jonathan naurahti. “Samaa se vähän tällä kannalla on taas cupin alettua.”

Jonathan antoi tammalleen hieman enemmän ohjaa ja taputti tätä kaulalle. Tämä vuosi tulisi olemaan haastavampi heille molemmille ja varsinkin nyt Jonathanin tulisi kuunnella ratsuaan. Nuori tamma oli ensimmäistä kertaa tällaisen edessä eikä sillä ollut lähes yhtään kokemusta kilparatsun urasta, toisin kuin emällään. Siksi juuri Jonathan oli hieman pelokkaana kulkemassa kohti Kalla cupia, mutta kotitallilla järjestettävät kisat tuskin olisivat Lyylille niin kamalat. Varsinkaan, kun valmennusten johdosta Lyyli näkisi enemmän, mitä se kova työ nuorena tarkoittaa.
“Tein just vähä aika sitte Isabellan kans valmennusdiilin. Tänää olis ollu eka valkka”, mies rikkoi hiljaisuuden kaksikon välillä.
“Mikset sä sitten ole valmennuksessa?” Sarah ihmetteli kääntyessään satulassa poikittain, jotta näkisi takanaan ratsastavan ystävänsä.
“Tää vetäs eile kengän irti Effin ja Reiskan kans. Kengittäjäst ei ollu varmuutta, nii siirrettii ens viikolle”, mies selitti kauhistuneen näköiselle naiselle. “Älä huoli, et vie mua pahoille teille”, Jonathan lisäsi ja virnisti.
“No hyvä. Siis se, ettet jättänyt menemättä vaan sen vuoksi, että pääsisit maastoon mun kanssa”, Sarah naurahti hieman ja katsahti sitten eteensä.
“Don’t give yourself all the credit.”

“Ravataanko vähän lisää?” nainen kysyi ja kohotti kulmiaan merkitsevästi. Ehkä hän voisi antaa Lefan mennä vähän kovempaa ravia sillä erää.

Jonathan R. 01.06.20 21:40

01.06.2020 - Vihdoin kesä ja kärpäset

Lyyli nyhti vehreitä ruohotupsuja sen minkä ehti. Tamma oli monet kerrat yrittänyt vetää taluttajansa kohti nurmilänttejä, mutta tuloksetta. Nyt, kun sitä oli luvan kanssa saatavilla, Lyyli otti tilaisuudesta kaiken irti.
“Tota menoo se ihan just tukehtuu tohon”, Jonathan naurahti nurmikolta. Mies istui jalat suorana kohti tammaansa ja kannatteli itseään irti maasta kyynärpäidensä varassa. Britti vilkaisi vieressään olevaa Sarahia, joka piteli oman riimunnarunsa päässä kirjavan mammaa, Eelaa.
“Ja mennääs suoraan asiaan; mitä on nää juorut sun ja Aarnisuon juttu?”

Sarah pyyhkäisi polvelleen laskeutuneen kärpäsen takaisin matkoihinsa. Lämpö tuntui ihanalta ja aurinko tarttui oliivi-ihoon välittömästi muuttaen sen melkein silmissä ruskeammaksi. Bikinin yläosa ja minishortsit tuntuivat ihan riittävältä varustukselta aikaisen kesän helliessä Kallaa. Jonathanin esittämä kysymys ei saanut enää kylmiä väreitä kulkemaan naisen selkärankaa pitkin, asia oli onneksi jo käsitelty asianomaisen kanssa selväksi.

“Mitkä juorut?” Sarah pitkitti esittäen tietämätöntä varsin lahjakkaasti, nojaten päätään taaemmaksi antaakseen kasvoilleen auringon lämmön. Lyylin ja Eelan syöttäminen tuntui huomattavasti rennommalta operaatiolta, kuin mitä Effin syöttely oli ikinä ollut.
“Se mikä komeili joku aika sitte lehden sivuilla”, Jonathan avasi asiaa enemmän, vaikka oli 99 prosenttisen varma, että Sarah tiesi mistä puhuttiin jo kuullessaan pelkän Aarnisuon nimen. “Oon jopa vähän loukkaantunu siitä, ettet kertonu mulle.” Mies kurtisti kulmiaan valon häikäistessä tätä silmiin. Aurinkolasit olivat saaneet jäädä autoon, sillä kuka hemmetti haluisi mitään sankojen rajoja ohimoilleen?

Sarah olisi voinut leikkiä sitä kissa-hiiri leikkiä pidempäänkin, mutta arvosti Jonathanin hiljaisuutta heti lehtiartikkelin jälkeen. Miehen tuntien tämä olisi myös voinut kailottaa asian kovaäänisesti tallin käytävillä tai käydä kysymässä itse Mikeltä mikä asian laita oli.

“Ai se”, latina aloitti ja vilkaisi vieressään istuvaa ystäväänsä varjostaen silmiään sen hetken vapaalla kädellään. Toinen näytti odottavan tietoja kuin reportteri konsanaan.
“Mä lupasin mennä sen seuraksi yksiin juhliin ja sen veli päätti ottaa mut mukaan mustamaalaukseensa. Sen artikkelin kirjoittaja siis”, Sarah kertoi miettien mitä kaikkea Jonathanin korviin loppujen lopuksi oli kantautunut.
“Koko jutun ideana oli alunperin se, ettei kukaan muu tiennyt. Siksi et säkään saanut kuulla”, nainen lisäsi olkiaan kohauttaen.
“Tietää mistä? Siitä, miten te harjottelitte kouluratoja tai vaakamambaa?” Jonathan nauraa räkätti, lössähti selälleen nostaen kätensä päänsä alle ja Lyyli nosti päätään katsoen omistajaansa varmasti hieman säälien. Minkäläisen ihmisen kanssa tamma olikaan jumissa.

Jonathan oli nähnyt lehtiartikkelin, lukenut sen pintapuoleisesti ja odottanut Sarahin kertovan siitä itse. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut moneen viikkoon ja vihdoin uteliaisuus oli ottanut vallan britistä.
“Se vaan tuli jotenki puskista… Sulla oli, kai, samoihi aikoihi Robert kuvioissa, eikö ollukki? Ja sun ja Thomaksen ero satutti sua sillo aikanaa. Kyl mä sen huomasin.” Miehen ääni oli jo pehmeämpi ja mies kääntyi katsomaan siristetyin silmin Sarahia.

Sarah tiputti käsistään ruohotupon, jonka oli ollut heittämässä nauravan Jonathanin päälle. Naisen sisällä tunteet kävivät laidasta laitaan, eikä keho enää tiennyt olisiko toisen sanoille pitänyt nauraa vai pyöritellä silmiään vai kohautella olkiaan.
Huvittunut hymähdys toimi sillä erää hyvänä reaktiona katseen kääntyessä turvakenkien peittämiin jalkoihinsa.

“Me ollaan Robertin kanssa vain ystäviä”, Sarah aloitti vyyhdin selvittämisen, sillä niin he olivat sopineet hymykuoppaisen britin kanssa keväällä. Nainen oli jopa saanut pidäteltyä itsensä löhöillessään kahden kesken sängyllään Robertin kanssa tähtikisojen finaalijuhlissa.
Thomas-aiheeseen Sarah ei halunnut koskea edelleenkään, vaikka poissa silmissä poissa mielestä oli toiminut ihmeen hyvin siihen asti. Sitä tuskin tarvitsisi selitellä tämän veljelle sen enempää.

“Ja meillä oli - tai on Miken kanssa yhteinen sopimus, josta me molemmat hyödytään. Se ei ole poikaystävämateriaalia ja mä en tarvitse poikaystävää elämääni tällä hetkellä. Jos koskaan”, Sarah lopulta kertoi korjaten Eelan narua sen verran sivuun, ettei lähemmäksi siirtynyt tamma astuisi sen päälle. Sarahin heilahtaessa, valon välkähdys osui suoraan Jonathania kasvoille. Mies vilkaisi naisen solisluiden kohdalle ja huomasi riipuksen. Ei kai siinä mitään outoa ollut?

“No sano jos parisuhteet on sulle edelleen yhtä mielekäs aihe ku vaikkapa, öh… Krouvin limasin kantis, niin pidän turpani kiinni musta ja Patrickista”, Jonathan virnisti ja sulki hetkeksi silmänsä ja tunnusteli, kuinka harmaa paita imi auringon lämpöä itseensä. Tummansiniset uimashortsit olivat yllättävän viileät ja jos ilma sattuisi lämpenemään enemmän, ratsut tuskin laittaisivat vastaan uimakoululle.
“Tai no pidän anygays kiinni. Se on ravannu kuvauskeikoilla yhä enemmän kesän tullessa”, mies jatkoi ja avasi silmänsä. Pieni pilven hattara oli eksynyt muuten siniselle taivaalle ja lipui hitaasti mutta varmasti kohti Kallan keskustaa.

“Kyllä sä saat teistä puhua, ällörajoituksin, kuten ennenkin. Mun ei tarvitse kuulla yksityiskohtia mun ystävän ja isoveljen rakkauselämästä”, Sarah vastasi naurahtaen kevyesti. Muiden elämästä oli muutenkin helpompi puhua, kuin omastaan. Varsinkin nyt, kun Tie Tähtiin-rupeama muiden kisatapahtumien ohella oli loppu ja sen jälkeen koittanut tyhjyys oli imaissut Sarahin itseensä tiukasti. Hän odotti loppukuun Kalla CUP:ia sekä innoissaan, että kauhulla.

“Eipä sekään enää montaa vuotta mallikeikkoja buukkaile”, Sarah epäili ja virnisti sitten leveämmin.
“Rupsahtaa sekin vanhus ennen pitkää”, nainen jatkoi virnuillen.
“Mä tosissani toivon että sä oot oikeessa! Helvata ketuttaa kattoo kaikkia mainoskuvia missä se on toisten naisten kanssa. Ja vielä pahempaa; toiset äijät.” Jonathan vihasi mustasukkaista puolta itsessään ja juuri Patrickin työn kohdalla se nosti päätään eniten. “Olis ees sellasia vielä pahemmin rupsahtaneita Timo Soineja tai jotain.” Vihdoin Jonathan naurahti hieman. Vaikka ei se paljoa miehen mielialaa nostanutkaan.
“Ehkä siksi, kun kukaan ei haluaisi katsoa niitä mainoskuvia”, Sarah vastasi nauraen.

Jonathan väänsi itsensä takaisin istuma-asentoon ja katseli kahta tammaa. Seuraava osakilpailu oli taas tulossa. Ensimmäinen ei ollut mennyt niin hyvin kuin mitä mies oli toivonut, mutta tärkeintä oli saada Lyylille hyviä kokemuksia isompien tapahtumien keskeltä.
“Ootko kuullu Thomaksesta?” Jonathan kysyi yllättäen Sarahilta.
“En, olisiko pitänyt? Ja keneltä mä siitä kuulisin, paitsi sulta kun ei kukaan muu tunne sitä. No ehkä Isabella, mutta me ei jostain syystä puhuta Thomaksesta iltatallien aikana”, nainen vastasi kääntäen katseensa ystäväänsä.
“Se pyys kysyy, et mitä sä tykkäsit sen lahjasta. Yritin saaha siitä vähä enemmä irti, mut se ei suostunu sanoo. Veikkaan et sä tiiät? Tuskin se muuten olis mitää sanonu?”

Sarah värähti tahtomattaankin. Ulospäin siitä kuitenkin välittyi vain mitäänsanomaton hymähdys ja käsivarren omituinen nytkähdys, kun sormet halusivat päästä koskettamaan kaulalla lepäävää riipusta. Liike ei päässyt alkua pidemmälle, kun Sarah tietoisesti laski kätensä uudelleen karkean ruohon sekaan.
“Se oli täydellinen, kuten odottaa saattoi. Kiitä sitä mun puolesta”, nainen kuitenkin vastasi totuudenmukaisesti ja hymyili pehmeämmin, mitä oli aikoihin hymyillyt.
“Kiitän, tietenkin? Mut väitätkö, että mun idioottiveli osas hommaa täydellisen lahjan naiselle, varsinki ku sen kokemus lahjojen ostamisesta rajottuu muhun ja Graceen?” Jonathan nauroi enemmän kuin varmaan olisi saanut, mutta ei voinut estää sitä. Thomas oli viimenen ihminen maan päällä jolla oli mitään luovempaa ajatusta, jos oli kyse lahjasta.
“But what ever you say, sweety”, mies sanoi lopulta.
Sarah halusi vastata, että tietysti Thomas osasi, tunsihan mies hänet paremmin, kuin ketään muu. Nainen kuitenkin piti suunsa kiinni, hymyili vain sitä hymyään, josta ei voinut lukea oikeastaan mitään tämän ajatuksista.

“Mitä sille muuten kuuluu nykyään?” Sarah ei voinut pidätellä uteliaisuuttaan ihan loppuun asti. Tietenkin naista kiinnosti mitä vauhdikkaan kihlausuutisen jälkimaininkien jälkeen oli tapahtunut toisen elämässä.
"Palas takasi töihi siihe korikorjaamoon ja oikeestaa ollu vaa töis ja himassa, luulisin. Hyvä jos kuulen siitä ees muutaman kerran kuukautee." Jonathan yllättyi hieman Sarahin kysymyksestä. Mies ei uskonut naisen olevan tippaakaan kiinnostunut Thomaksen menoista viime kohtaamisen jälkeen. Sekin taisi olla jouluna.

"Se haluis nähä sut, tho'. Sen verran siitä ymmärs." Thomas ei todellakaan ollut sanonut noita sanoja ääneen, mutta Jonathan tiesi veljensä haikailevan edes Sarahin ystävyyden perään.
“Mmh”, Sarah hymähti miettien toisen sanoja mielessään huomattavasti tarkemmin. Toisaalta häntä kiinnosti tavata mies näin puolen vuoden jälkeen, mutta järki sanoi sen olevan yhä huono idea. Vaikka tunteet olikin viikattu siististi omaan kaappiinsa, jota Sarah ei haluaisi ikinä enää avata, toisen näkeminen saattaisi aiheuttaa ihan oman sotkunsa jo sen kaapin seinien sisällä.

“Ootko ajatellu mitään Auburnin ulkopuolisia kisoja Lyylin kanssa?” Sarah vaihtoi puheenaihetta katsellen ennemmin kirjavaa tammaa, kuin ystävänsä uteliaita kasvoja.
“Onhan niitä joo tullu mietittyy...”, Jonathan vastasi mietteliäänä. Vaikka Lyyli oli tottunut suht hyvin hälinään ja menoon sekä meininkiin, uusi paikka olisi taas erilainen tilanne ja isot kisat olisivat viimeisenä Jonathanin to do-listalla. “Jotenki vaa itteä stressaa nii helvetisti tän vuoden cup sekä ton nuoren suhtautumine. Ei ihme et eka osari meniki vähä penkin alle”, mies naurahti ja laskeutui takaisin selälleen nurmikkoon.

Hetken hiljaisuuden vallitessa puheelta, ainoat äänet nelikon keskellä oli ruohon mussutus sekä satunnainen pärskähdys ruohonjuuritasolla. Kauempaa kuului vaimea hirnahdus ja Lyyli nosti päätään uudemman kerran. Jonathan kiristi otettaan riimunnarusta ja nousi istumaan.
“Olis niin helppoo, et näit vois pitää täs irrallaan”, Jonathan mutisi enemmän itselleen kuin vieressään istuvalle naiselle. Alkukesän aurinko värjäsi Eelan karvan lähes suklaan ruskean eri sävyihin ja Lyylin tummat läiskät näyttivät lakritsan sekä tumman suklaan sekotukselta.
“Sun pitää ruveta hevoskuiskaajaksi, koska en keksi millä saisit pidettyä ne pälättävien ihmisten lähellä ruohokentällä”, Sarah vastasi naurahtaen. Iho alkoi tuntua sen verran lämpimältä, että naisen teki mieli vaihtaa asentoa vatsalleen, mutta hevosten takia se ei ollut mahdollista.

“Kylmä olut kyllä kelpaisi”, latina kiusoitteli siirtäessään otsahiuksiaan parempaan järjestykseen tuulenvireen jäljiltä.
“Älä edes sano… Ollaan koht noide kahen seläs kohti Krouvii ja en usko ite selviiväni siit reissust hengissä”, Jonathan naurahti ja tuuppasi Sarahia olkapäähän kevyesti. Lyyli tuskin (ei tosiaan) pysyisi pelkällä riimulla kontrollissa ja Jonathan tulisi ryminällä alas. Sen sijaan Eela varmaan kykenisi olemaan hevosiksi ja kuljettamaan kuskinsa keskustaan. Lahtaamisen hoitaisi kuitenkin Isabella kuullessaan tästä reissusta.
“Ehkä me kärsitään ja annetaan noiden kahen nauttii vapaapäivästä”, mies sanoi tyytyväisenä.
“Kärsitään vaan”, Sarah myöntyi virnistellen ja huokaisi syvään. Tänä kesänä hän keskittyisi vain nauttimaan hetkestä, eikä luimistelisi yhdenkään miehen takia, se oli varma.

kirjoitettu yhdessä Sarahin kanssa

Jonathan R. 06.07.21 18:36

06.07.2021 - Maastoilua tunteella

Jonathan oli saanut +30 keleistä tarpeekseen. Päivällä oli liian kuuma tehdä yhtään mitään ja illoille kasautui sitäkin enemmän tekemistä, varsinkin jos tallivuorot sattuivat juuri sopivasti omien menojen päälle. Aikaisemmin päivällä autoon istuessaan mies oli tajunnut tehneensä virheen laittaessaan harmaan t-paidan päälle, mutta ollut liian laiska lähteäkseen vaihtamaan sitä johonkin toiseen. Ja sitä paitsi, viimeistään maastossa ei olisi ketään valittamassa liian vähästä pukeutumisesta, jos tilanne kävisi liian tukalaksi. Kesän aikana mies oli muutenkin rikkonut (jälleen) omia sääntöjään kunnollisista varusteista ratsastajalla. Mutta olivathan naispuoleisetkin lähes alasti satulassa. Miksei siis peniseläimet voisi olla?

Toisesta Airpodeista kuului In Flamesin uusinta tuotantoa ja toinen lepäsi shortsien taskussa, samalla kun Jonathan oli saanut Eelan todella, todella kevyen liikutuksen purkkiin. Britti oli jo kampeamassa alas Eelan paljaalta selältä, kun Sarah tuli Effi perässään kentän laidalle.
“Harmi etten oo autossa”, Jonathan huikkasi Eelan selästä. “Oisin kommentoinu et get in loser, we’re going shopping”, mies nauroi. “Lisäpisteen saat, jos osaat nimetä leffan tai sarjan, missä toi sanotaan.”
Sarah katsoi huvittuneena ystäväänsä kiristäessään Effin satulavyötä. Jonathanista poiketen hän ei ollut antautunut lämmön vaatimalle pukeutumistyylille, vaan oli vetänyt jalkaansa tummanruskeat ratsastuslegginssit ja vaaleanruskean pikeepaidan. Paidan helma oli säntillisesti työnnetty housujen sisälle ja muutenkaan naisen ulkonäöstä ei voinut päätellä oliko tämä menossa valmennukseen vai ratsastamaan itsenäisesti.
“Kai sä tiedät, että mä olen ollut kuusivuotias, kun Mean Girls on tehty?” nainen muistutti ja nousi Effin selkään kentän laidalla olevalta jakkaralta. Tamma lähti kävelemään pitkin askelin uraa pitkin, Sarah tarkisti vielä vauhdissa koulusatulan vyön kireyden ja piti katseensa Jonathanissa.
“Anteeksi, en muistanut paikalla olevan junioreita”, mies sanoi muka Eelalle nojautuen lähemmäs tamman kaulaa ja korvia. Jonathan taputti Eelan tummaa kaulaa ja jäi siihen hetkeksi nojaamaan, kokeillen myös onneaan sen kanssa, kuinka kauan tamma sietäisi sellaista käytöstä.
“Oon menossa kirjavalla lehmällä viel maastoon. Voidaan ootella teitä jos haluutte messii loppukäynneille?”

Vaikka Kalla Cup oli menossa lujaa eteenpäin ja huhu kiersi, että Power Jump liittyisi seuraan, Jonathan ei ollut asettanut sen suurempia tavotteita tammalleen. Kunhan jarru, kaasu ja ohjaus toimisi kisakentän aitojen sisällä lähes niin hyvin kuin itsenäisen ratsastuksen aikana, kaksikko saattaisi ehkä osallistua johonkin luokkaan. Ihan vain kokemusta hakemaan, sen enempää stressaamatta.

Jonathan vilkaisi naista, joka alusta alkaen haki Effin kuulolle ja mies oli hikoilla pelkästä sympatiasta. Jos britiltä kysyttiin, näytti siltä kuin kaksikko olisi ihan eri lukemissa lämpötilan suhteen.
“Tai no lähtekää messiin, josset oo siihen mennessä sulanu kentän hiekalle”, mies naurahti ja jatkoi tumman tamman rapsuttamista. Eela oli ottanut asiakseen lähteä Effin perään eikä Jonathan tällä kertaa tohtinut sitä kieltää. Eläkeläisen pieniä iloja ja sitä rataa.
“Joo, kyllä me voidaan tulla. Mulla menee suunnilleen puoli tuntia”, Sarah myöntyi, vaikka ajatus metsässä odottavista paarmoista ja hyttysistä ei juurikaan kiehtonut. Effille tekisi kuitenkin hyvää päästä vähän tuulettumaan - vaikkakin vain loppukäyntien ajaksi.

“Sitä paitsi”, Sarah aloitti ja keräsi niveohjat lyhyemmäksi saaden Effin nousemaan ryhdikkääseen muotoon, “mä olen latina. Tämä on ihan normaali lämpötila mun keholle.”
Tietenkin Sarah oli oikeasti tottunut Suomen sääoloihin, eikä ollut ikinä käynyt Kolumbiassa, mutta se ei ollut oleellista.

Effi siirtyi sujuvasti raviin, ei se kuitenkaan joutuisi kovin rankkaan treeniin niin lähellä Norjan kilpailuita. Sarah jätti keskittymisensä ulkopuolelle ystävänsä, sillä ehtisi kyllä höpöttämään tämän kanssa maastossakin ihan riittävästi. Jonathan lähti sillä aikaa kohti tallirakennusta laittamaan Eelan tavarat paikalleen. Miehellä olis hyvin aikaa viedä eläkeläinen takaisin vihreälle ja metsästää rakas kirjava laitumen kauimmaisesta nurkasta porkkanapussin kanssa.

Vilkaistuaan rannekelloaan, Jonathan kirosi olevansa muka myöhässä. Lyyli todellakin oli laittanut shown laitumella ja mies oli hyppinyt kakkakasojen yli kirjavan mukana. Pienen kiroilun ja lahjonnna jälkeen nuori antoi periksi ja tyytyi kohtaloonsa. Yhtä määrätietoinen kuin emänsä, se muutamaan otteeseen oli ottamassa hatkat, mutta onneksi omistaja oli hereillä ja tunsi tammansa tarpeeksi hyvin.

“You ready?” Jonathan kysyi taluttaessaan kirjavan vajaata kolmea varttia myöhemmin kentän luo. Mies jaksoi päivä toisensa jälkeen ihailla kaunista tammaansa ja mielessään pyöri ajatus siitä, kuinka Isabella oli ollut lähes kauhuissaan syntymän jälkeen tämän nelijalkaisen värityksestä. Tamma kuitenkin yllätti ja voitti Jonathanin kanssa ensimmäisen cupin. Siitä Isabellalle märkä hauki pitkin kasvoja kuin rätti konsanaan.
“Sä oot myöhässä”, Sarah huomautti kulmaansa kohottaen ja etsi jalustimet takaisin jalkoihinsa. He olivat ehtineet kävellä jo hyvän tovin odottaessaan Lyyliä ja omistajaansa tulevaksi. Ehkä se oli Amanda Sokan ansiota, tai sitten Sarah oli muuten vain alkanut tarkemmaksi sovituista aikamääreistä. Nainen ei kuitenkaan ollut aidosti loukkaantunut ystävänsä myöhästymisestä, sillä tiesi kyllä, että Jonathanin minuutti ei aina ollut ihan tasan 60 sekuntia kuitenkaan.

“Saatte johtaa, me seurataan paitsi jos tiputte ojaan”, Sarah lupasi hymyillen ja antoi Effille hieman pidemmät ohjat. Se ei saanut täyttä vapautta ikinä maastossa, sillä sen ratsastaja oli läksynsä oppinut.
“Etkö sä ollutkaan mun prinssi kiiltävässä haarniskassa?” Jonathan pyyhki mielikuvituskyyneleen silmänurkastaan ja ohjasi Lyylin puisen pallin päälle, jotta saisi keikautettua itsensä tamman selkään. Lyylin kanssa mentiin myös hieman riskillä; ilman satulaa. Jonathan kaipasi itse treeniä tasapainoonsa ja Lyyli sen sijaan tarvitsi paremman hermot. Ei se näin onnistuisi, mutta Sarah ainakin saisi hyvät naurut jos Jonathan ottaisi pikakylvyn hiekkatietä vierustavassa ojassa.

Kaksikko lähti pyllyt keikkuen matkaan ratsastajat selässään. Päästyään tallin pihan reunalle kohti maastoreittejä, Jonathan kokeili vielä enemmän onneaan päästäessään ohjista tuntuman valahtamaan siksi aikaa, kun riisui hikilänteistä kirjavaksi muuttuneen paitansa.
“En ymmärrä sua. Oot ihan loco tän lämmön sietämisen suhteen, nainen”, Jonathan jatkoi päivittelyään ja naurahti toisen ihan liian viralliselle asulle kotitreeneihin tai maastoon.
“Mä en ymmärrä sua miten voit vieläkin saada luvan kanssa ratsastaa noin Auburnissa”, Sarah kuittaili takaisin ja näytti kieltään edellä menevälle ratsastajalle.
“Onneksi sussa on sentään jotain katseltavaa, niin ei tarvitse polttaa silmiä reissun päätteeksi”, latina lisäsi ja kuikuili liiotellusti Jonathanin paidatonta yläruumista. Siinä oli jotain maagista, kun tiesi toisen harrastavan ilotteluja oman veljensä kanssa, että miehestä kuin miehestä tuli vain täysin kaveripohjainen tuttava. Ei ollut sama asia kehua nuorempaa veljeksistä, ei ainakaan Sarahin mielestä.
“Voit kysyy veljeltäs lisäinfoo jos kiinnostaa”, Jonathan vilkaisi taakseen, näytti kieltään ja vinkkasi. Mies rakasti kiusata Sarahia tällä aiheella. Britti oli pudonnut jo laskuista, kuinka monta kertaa Sarah olikaan maininnut, ettei tarvinnut tietää likaisimpia yksityiskohtia veljensä ja Jonathanin suhteesta.
“Hyi”, vastaus kuului kuin automaatista tilattuna.

“Ja asiasta kukkaruukkuun-” Jonathan hidasti omaa liikettään tammansa selässä ja pidätti kevyesti ohjista, kunnes Lyyli pysähtyi. “-oon miettiny, et kosisin Patrickii...”
Mies näki Sarahin ilmeen ja koko olemuksen muuttuvan, ja se jos mikä sai Jonathanin kauhun valtaan. Aina niin tyyni (ainakin selvinpäin) oleva nainen ei järkyttynyt juuri mistään. Tai mistä Jonathan tiesi, vaikkei tämäkään ollut yhtään sen ihmeellisempi asia kuin Niinistö Suomen presidenttinä, mutta kaikkea muuta kaksikon välille jäänyt terävä hiljaisuus kertoi.

Sarah oli oikeastaan ennen kaikkea sanaton ja vasta hyvin vaivaannuttavan hiljaisuuden jälkeen tajusi tuijottavansa edelleen reaktiota odottavan Jonathanin silmiin.
“Ah”, nainen älähti, selvitti kurkkuaan ja vaihtoi asentoaan hieman levottomana pysähtyneen Effin selässä. Tamma reagoi - herkkä kun oli ja Sarah sai pidättää sitä uudemman kerran, ettei se olisi häippäissyt paikalta.
“Tai siis, vau. Aika iso askel, mutta… onnea, se oli se sana, mitä etsin”, nuori nainen sopersi ja onnistui loihtimaan viehättäville kasvoilleen varsin epäviehättävän hymyä jäljittelevän irvistyksen.

“Anteeksi, mä olen oikeasti iloinen teidän puolesta”, Sarah ähkäisi ja hieroi vapaalla kädellään ohjia pitelevää kättään. Raynott ja kihlasormus toi väkisinkin mieleen epämieluisat muistot, vaikka kyseessä olikin eri veli ja eri kihlauksen kohde.
“Jep. Huono idea.“ Hermostunut naurahdus karaksi Jonathanin rinnasta ja mies kääntyi takaisin eteenpäin ja antoi Lyylille tilan lähteä etenemään. “Matildan kans meni sillo v*tuiks, enkä haluis jäädä siihe samaan error-tilaan. You know, Patrick ei vieläkään oo virallisesti mun avopuoliso. Sil on kirjat siel Elisan luona.”

Toisaalta Sarahin reaktio oli juuri sellainen reality check mitä Jonathan kaipasi, mutta samalla liian pitkä hiljaisuus oli kertonut kaiken oleellisen miehen aikeiden ennenaikaisuudesta ja tyhmyydestä. Ehkei Jonathan kuitenkaan ollut miettinyt kaikkea loppuun asti?
“Kai mä halusin kertoo tän sulle, koska sä kuitenki tunnet veljes ja voit lyödä aborttinappia jo täs vaihees jos tiiät ettei sellanen mee sen pirtaan, you know...”
"En mä sitä meinannut", Sarah älähti kannustaen Effin ravin kautta Lyylin rinnalle. Oli äärimmäisen huono idea keskustella sellaisista asioista hevosten selässä, sillä Sarahin piti pitää yli puolet keskittymiskyvystään Effissä joka taas johti töksähtelevään ulosantiin.

"Mä en tiedä onko Patrick, no, ikinä tarpeeksi kypsä siihen ja sen tuntemiseen - sä taidat tuntea sen paremmin. Se on aina ollut ärsyttävä mua kohtaan ja se on aina laittanut itsensä mun edelle, mutta sehän on ihan erilainen sun seurassa. Voitko nyt pysähtyä niin mun ei tarvitse pelätä, että Effi potkasee Lyylin jalan poikki?" Sarah ähkäisi ja pysäytti tyytymättömältä vaikuttavan hevosensa. Se siitä rentouttavasta maastolenkistä.
Jonathan ei voinut olla nauramatta Sarahin vaikeuksille tammansa kanssa, joka tuntui astelevan viulun kielien päällä samalla kun ratsastaja odotti kauniin sinfonian menevän pahasti epävireiseksi.
“Siis… Oon mä yrittäny myydä sille ideaa täysin yhteisestä arjesta ja nii edellee, mut se liero jotenki onnistuu kiertää niihin vastaamisen ja… Ei tää tunnu sillee pitkän tähtäimen jutulta. Enää ainakaa.” Jonathan sanoi näitä sanoja ensimmäistä kertaa ääneen. Tietenkin mies oli ollut innoissaan yhteisestä asunnosta ja tulevaisuudesta, mutta oli unohtanut sen tärkeimmän; realistisuuden tähän kaikkeen Patrickin osalta.
“Se jopa aikanaan, ekoilla treffeillä vieläpä sano, ettei usko sielunkumppanuuteen tai tosi rakkauteen tai miten se nyt menikää.”

Jonathan muisti sen päivän kuin eilisen. 2018 Murronmaalla törmättyään Patrickiin ja pyydettyään tätä kahville, kaksikko oli hypännyt heti keskustelun syvään päähän rakkaudesta ja sitoutumisesta.
“Se lähes kirjaimellisesti pyyhki niillä käsitteillä Kulmiksen paskasta lattiaa.” Tässä vaiheessa Jonathan alkoi jo hieman katua, että otti kosintaa ikinä puheeksi.
"Hei", Sarahin ääni pehmentyi tajutessaan kuinka nopeasti Jonathan vaipui syvään päähän. Hän moitti itseään, miksei hän vain voinut reagoida toisen aikeisiin aidon iloisena, vaan mihinkäs se tiikeri raidoistaan pääsi?
"Mä en ole ikinä nähnyt, että se olisi kiinnostunut samasta ihmisestä näin kauan, mitä se on ollut sun kanssa. Tehän ootte olleet yhdessä pienen ikuisuuden. Mutta jos sä et halua olla sen kanssa, niin älä nyt herraisä kuvittele, että kihlasormus saa sun tunteet muuttumaan. Jos sä aiot kosia mun veljeä, niin sun on parempi olla valmis kestämään sen ääliömäisyyttä lopun ikääsi. Sä tiedät, että mulla on velvoite haudata sut metsään jos leikit sen tunteilla?" Sarah yritti keventää keskustelua perättömillä "uhkailuillaan", sillä hän ihan aidosti valitsisi ystävänsä veljensä edeltä minä tahansa päivänä. "Hautaan sen sun viereen, mutta en kerro sitä sille", Sarah päätti vielä ja muodosti huulilleen puolikkaan virneen.
“Jos päätät ampua mut, niin älä jooko kasvoihin. Haluun näyttää ees jotenki hyvältä Helvetissä”, Jonathan otti kopin naisen uhkailusta ja virnisti. Mies meni muutaman lauseen taaksepäin ja pui niitä vielä hieman mielessään.

“Kai mä yritän jotenkin Aasiasta vievän kiertotien kautta kysyy, et jos sä mitenkään voisit vähä kokeilla jäätä…”, Jonathan loihti kasvoilleen parhaimman koiranpentuilmeen jonka osasi. Se ei kuitenkaan ihan aina Sarahiin toiminut, joten miehen oli lähes välttämätöntä antaa naiselle myös pakoreitti tämän pyynnöstä. “Ei tietenkään oo mikään pakko, mut se tietää mitä mä aion ja mihin se keskustelu menee jos mä siltä alan utelee. Se on muutamassa vuodessa oppinu tuntee mut näissä jutuissa pelottavan hyvin.”

Sarah alkoi jo saamaan sisäisen kuohuntansa hallintaan ja samalla myös Effi rauhoittui silminnähden. Hän oli ehkä itse niin lukossa kaikkeen kihlautumiseen ja naimisiinmenoon liittyvässä, että ei osannut suhtautua asiaan edes muiden kohdalla neutraalisti. Jonathanin pyyntö ei kuitenkaan ollut suuri ja itse asiassa aika kohtuullinen, jos mietti miten paljon mies oli häntä auttanut ja ollut hänen tukenaan.
"Kyllä mä voin ainakin yrittää", Sarah lupasi lopulta ja hymyili jo huomattavasti rennommin.
“Thanks, oot paras”, Jonathan sanoi lämpimästi ja otti mallia naisesta ja kannusti myös oman ratsunsa liikkelle.

Lyyli halusi ihan hirveästi olla Effiä edempänä, vaikka edes turpakarvan mitan verran. Kunhan nuori ei juoksisi alta pois, hieman ripeämpi tahti oli hyväksyttävää. Hetken ratsukot köpöttelivät hiljaisuudessa ja Jonathan kuunteli lintujen laulua ympärillä olevissa puissa. Pelto vähän matkan päässä oli vielä puimatta, mutta pian maajussit saisivat pakata puimurinsa ja körötellä ympäriinsä pelloilla. Köröttelystä puheen ollen…

“Haluutko muuten valasta hieman, miksi mä jouduin hakemaan Thomaksen vajaan viiden sadan metrin päästä juhannuksena?” Mies katsoi hieman huvittuneena Sarahia. Jonathan ei ollut ajatellut kaksikon olevan enää tekemisissä toistensa kanssa, varsinkaan kun Mikke oli tullut kuvioihin enemmän ja vähemmän jäädäkseen.
"Öh", Sarah äännähti, tottakai Jonathan oli saanut asian selville. Nainen mietti oliko parempi kieltää kaikki vai puhua asiasta juuri sellaisena mitä se oli.
"Se oli sammunut taksiin ja se kuski toi sen mun alaovelle. Annoin sen nukkua sohvalla yön", Sarah kertoi mahdollisimman yksinkertaistaen yön tapahtumat. "Mitään ei tapahtunut", selvennys tuntui kuitenkin tarpeelliselta. Meripihkaisten silmien katse pysyi edessä aukeavassa maisemassa ja Sarahin piti oikein keskittyä ettei olisi antanut kehonsa muistella sen yön aikana koettua vuoristorataa. Se on pala historiaa, nainen matrasi mielessään.

Eli jotain tapahtui. Ainakin Jonathanilta kysyessä kyseisen yksityiskohdan mainitseminen kertoi niin paljon enemmän kuin hiljaa pysyminen.
"Fine, keep your secrets", mies virnuili ja nauroi. "Bonuspiste jos tiiät leffan." Sen enempää Sarahia kiusaamatta (toistaiseksi) Jonathan painoi pohkeensa Lyylin kylkiin ja pyysi ravia. Kirjava totteli kuuliaisesti ottaen vauhtia lähes ravurin verran. Muutama puolipidäte ja tamman askellus oli ilman satulaa selässä istuvalle miehelle siedettävää.

Myös toinen ravaava kopina yhtyi Lyylin askeliin Jonathanin takaa ja hento hörähdys Lyyliltä kuulosti kuin kutsulta kisaan. Toivottavasti ei. Siihen ei mies lähtisi ilman satulaa. Tai kenttää. Tai aitoja. Perus itsesuojeluvaistoa.
"You know, se ikävöi sua." Jonathanin ei tarvinnut selventää kenestä puhuttiin. Sarah irvisti.
"Sen ei pitäisi", nainen vastasi totuudenmukaisesti. Kuinka paljolta sydänsuruja Thomas säästyisi siirtymällä elämässään vain eteenpäin, Sarah toivoi että mies tajuaisi sen itsekin.
"Joku muu antaisi sille ihan älyttömän paljon paremman elämän, mä en ole sen ikävän arvoinen", latina jatkoi ja veti syvään henkeä, tuntien valtavan painon rinnassaan.
“Sano se sille”, Jonathan tokaisi. Mies oli nähnyt veljensä elättelevän toivoa tulevaisuudesta Sarahin kanssa jo pitkään. Jonathanilla ei kuitenkaan ollut sydäntä murskata veljensä pilvilinnoja, eivätkä ne edes kuuluneet vanhemmalle veljistä.
"Miten?!" Sarah älähti ja pysäytti Effin ihan liian rajusti. Tamma viskoi päätään protestiksi.
"Mä olen särkenyt sen sydämen jo kerran enkä mä pysty siihen enää uudelleen. En vaikka mä olen miten yrittänyt sanoa sille, että mä en voi enää olla sen kanssa. Mä en ole uskaltanut edes kertoa sille, että mulla on poikaystävä, kun pelkään satuttavani sitä!" Sarahin ääni vuosi epätoivoa ja nainen tajusi vasta suljettuaan suunsa, ettei ollut varsinaisesti kertonut Jonathanille vielä Mikestä.

Jonathan oli saanut pysäytettyä myös oman ratsunsa. Lyyli näytti yhtä tyytymättömältä pysähdyksiin kuin Effi. Mies kuunteli kiltisti naisen puhetulvan ja huokaisi. Tallin käytävillä kiertäneet huhut Mikestä ja Sarahista siis pitivät paikkaansa. Mikke oli vakio, ainakin jollain tasolla.
“Hengitä. Alotetaan nyt siitä. Jos sä istut siinä jäykkäpaskana Effi kyllä näyttää sulle mihin kaikkeen sun kroppa taipuu tuol ojan pohjalla.” Miehen katse oli ymmärtävä ja täynnä lämpöä. “Sä tiedät millanen naistennielijä Thomas oli ennen sua. Mä en tiedä mitä sä sille ihmiselle teit, hyvällä tietenkin, mut näköjään sen sydän ei oo täysin tuhoutunu. Jos olis, me molemmat tiedettäis missä se on.” Jonathan ei tietenkään voinut puhua sataprosenttisesti veljensä puolesta, mutta uskoi osuvansa aikalailla naulan kantaan.
“Se rakastaa sua edelleen, halusit tai et. Sorry about that”, mies sanoi kohauttaen olkiaan ja hymyillen varovaisesti.

“Jos tosiaan oot done sen kans, sun on pakko katkasta se sun elämästä kokonaan. Molempien takia.”

Sarah yritti keskittyä hengittämiseen, mutta se oli katkonaista edelleen. Hän oli hirvittävä ihminen. Oikea ihmishirviö. Katse, jonka nainen loi ystäväänsä oli yhtä lailla myrkyllinen, kuin täynnä surua. Se tunnekuohunta oli sama, joka välillä öisinkin meinasi hukuttaa hänet.
"Mä en pysty valehtelemaan sille, etten mä enää rakastaisi sitä. Etten mä ihan joka ikinen päivä ikävöi sitä ja toivo, että mä en olisi ihmispaska, joka rikkoi maailman täydellisimmän miehen sydämen ihastumalla toiseen. Voitko sä ihan käsi sydämellä sanoa, että sä toivot sun veljesi elämään ketään, joka vain satuttaa sitä ihan helvetin paljon? Ettei se ansaitsisi ennemmin elämäänsä jonkun, joka pysyy pystyssä myös silloin, kun on heikoimmillaan?" Sarahia heikotti ja mietti pysyisikö satulassa jos menettäisi tajuntansa. "Mä olen ansainnut rikkinäisen sydämeni, mutta Thomas ei."

Jonathan halusi halata naista, mutta juuri sen hetkinen tilanne ei oikein antanut myöten. Hän näki selvästi, kuinka solmussa Sarah oli ja tämä jos mikä oli harvinaista. Miehen sydäntä kivisti vain ajatus siitä tuskasta mitä Sarah koki nyt ja oli kokenut aikaisemmin Thomaksen kanssa.
“Listen here you… En uskalla enää vannoo mitään”, Jonathan naurahti kevyesti ja nojautui varoen Sarahia kohti, joka näytti tosissaan siltä, että putoaisi kohta itse. “Mut sanon sen verran, että miks sulla pitäs olla vahvuutta kantaa ittes yksin niien vaikeiden juttujen läpi, ku voit luottaa siihen, et se toinen sun elämässä kyl antaa sun nojaa siihen vaikeen paikan tullen. Vitut jostain kyllä minä yksin pärjään”, Jonathan heilautti kättään ja katui sitä samantein Effin ja Lyylin säpsähtäessä hieman. “Mun veli ansaitsee vierelleen ihmisen joka on aito ja tuhat prosenttisesti mukana. Ja tällä hetkellä sä oot se Thomaksen mielestä.”

Sarah tunsi kyyneleen polttelevan ihollaan ja pyyhkäisi sen pois raivokkaasti kuin se olisi ollut happoa.
"Mutta kun en ole. Ehkä ikinä enää", Sarah huomautti, käänsi Effin turvan heidän tulosuuntaansa ja kannusti tamman raviin. Hänen oli pakko päästä pois tilanteesta, sillä tunsi kuolevansa. Kuka helvetti oli keksinyt, ettei riittänyt jos särki toisen ihmisen yhden kerran, miksi kukaan ikinä haluaisi astua samaan tulirinkiin toista kertaa? Miksei kukaan uskonut häntä, kun hän vain halusi, ettei Thomas rikkoisi itseään enää?

Jonathan huokaisi syvään ja antoi naisen ottaa etumatkaa. Se antaisi miehelle aikaa miettiä mitä sanoa ja Sarahille hengähdystauon. Ainahan oli vaihtoehto, ettei Jonathan enää ottaisi kantaa kaksikon välisiin asioihin, mutta sehän olisi liian helppoa. Eikö? Pian myös Lyylin turpa osoitti kohti tallin tontin reunaa ja pitkä raviaskel tömisi hiekkatiellä.

Sarah oli ehtinyt takaisin tallin pihalle ja oli jo laskeutunut satulasta. Naisen olemus oli täysin erilainen kuin vielä muutama minuutti sitten. Kukaan ulkopuolinen ei voisi päätellä äskeisen keskustelun aihetta ja sitä, miten paljon tunteet olivat nousseet pintaan. Jonathan ratsasti Lyylin suht lähelle Sarahia ja Effiä, liukui kiiltävää kylkeä pitkin maahan ja vilkaisi Sarahia. Nainen ei katsonut Jonathanin suuntaan edes vahingossa. Mies veti syvään henkeä, veti ohjat tammansa pään yli ja rauhallisin askelin talutti tammansa Effin viereen. Varoittamatta Jonathan kiersi naisen selän takaa toisen käsivartensa Sarahin solisluiden yli ja kai se jotenkin halausta muistutti.
“Sä teet niiku ite parhaaks näät, tietenkin. Mut näin ulkopuolisen silmin-”, Jonathan veti henkeä ja arvioi vielä tuhannennen kerran, kannattiko sanoa enempää. “-sä oot parasta, mitä Thomakselle on tapahtunu ja se taitaa olla sulle.”
"Ehkä. Mutta sä voit silti muistuttaa sille, että meressä on muitakin kaloja, jotka osaavat uida paljon mua paremmin", Sarah vastasi värittömästi.

kirjoitettu yhdessä @Sarah R. kanssa

Jonathan R. 29.07.21 21:37

30.07.2021 - Vesipedot

Lyyli otti kuolaimet kiltisti suuhunsa ja vedin niskapannan varmoin ottein tamman korvien taakse. Lyyli veti lähes heti päänsä alas ja heilutteli kuolainta suussaan sen mitä pystyi. Kirjava hörähti ja heilautti päätään, samalla kun yritin laittaa remmejä kiinni. Vaikka mä olisin halunnu olla sata ja kymmenen prosenttisesti just siinä hetkessä Lyylin kanssa, mun ajatukset vähän väliä hiipi kohti Patrickia ja Helsingin reissua.

Otin ohjat käteen ja lähdin taluttamaan tammaa ulos tallista. Toivottavasti oven vieressä oleva jakkara olisi paikallaan. Muuten selkään punnertamisesta tulisi mielenkiintoista ilman satulan ja jalustimien apua. Nahka paljasta ihoa vasten ei kuulostanut mitenkään erityisen houkuttelevalta. Lyylin kanssa uiminen olisi juuri sellaista aivot narikkaan -toimintaa, mitä kaipasin juuri nyt. Power Jump oli saanut jokaisen burnilaisen sekä monen tallin ulkopuolisen tyypin liikkeelle. Kallajärvi oli (Luojalle kiitos) ihan Auburnin tallien vieressä.

Tummansiniset uimashortsit kahisivat kirjavan karvaa vasten tehdessämme matkaa kohti uittopaikkaa. Lyyli ihmetteli kesää ympärillään, vaikka oli ihan varmasti ehtinyt ihailla sitä laitumella ollessa. Toisaalta, laidunmaha paljasti tamman harrastaneen aikas perkeleen paljon myös syömistä kaiken riehumisen ohella. Aikasemmin hakiessani neitiä järvilaitumelta, se oli vaihtamassa rapsutuksia Eela-mamman kanssa. Kaksikko ihme kyllä sietivät toisiaan.

Lyylin saatua etujalat veteen, ähersin tennarit jaloistani ja heilautin ne pidemmälle hiekalle ja annoin Lyylille enemmän ohjaa ja tamma laski turpansa pinnan alle ja puhalsi muutaman kuplan. Häkeltyneenä (kuten joka kerta), se nosti päänsä korvat hörössä ja katsoi vettä, ihan kuin se olisi juuri solvannut tammaa. Lyyli kuopaisi rannan pohjaa ja sai hiekan sumentamaan veden. Naurahdin ja painoin pohkeet Lyylin kylkiin kehottaen sen pidemmälle veteen.

Kuuma kesä oli saanut koko Suomen liikkeelle ulkoilemaan ja pitkästä aikaa mä kiitin onneeni siitä, etten asunu missään isossa metropolissa. Kalla oli pienestä koostaan joskus ihan jopa ok mesta asua. Kallajärvellä välillä näkyi porukkaa, harva kuitenkaan osasi eksyä Auburnin kautta uimaan. Tai sitten Amanda oli pelotellut lapsiraukat vanhempiensa kanssa kauas kunnan rajalle (tai jopa sen toiselle puolelle Sarajaan).

Järven vesi oli kirkasta ja yllättävän lämmintä. Heiluttelin jalkoja Lyylin ympärillä ja nojauduin tamman kaulaa vasten. Tamma puhalteli välillä lisää kuplia veden alle ja selkeesti edelleen yritti ymmärtää, miksi kuplat nousivat pintaan ja puhkesivat samantein. Silitin kirjavan kaulaa ja niskaa niin pitkältä kuin yletin ja nautin kesästä, lämmöstä ja seurasta. Ehkä mä vielä joku päivä saisin Patrickin Lyylin selkään ja uimaan. Tai sitten en.

Olin viimeks kuullu miehestä melkein kaks viikkoa sitten. Sitä ei ollu näkyny kämpillä, mutta sen puoleen eipä sen auto oo ollu myöskään Elisan luona. Mulla ei ollu mitään tietoa siitä, missä se vois olla. Sarahilta oon varovasti yrittäny udella, mut ei siltäkää oo saanu mitää selkeetä vastausta.

Siinä vaiheessa ku huomasin Lyylin seuraavan askeleen vedessä harovan tyhjän päällä, havahduin horroksesta ja ohjasin sen lähemmäs rantaa. En haluis tänään kokeilla tamman uintitaitoja ratsastajan kanssa yksin ollessa. Kyllä se ihan uimassa uimassa on käyny, mut sillon kukaan ei istunu sen selässä. Lyylin kavioiden ottaessa taas kosketuksen pohjan kanssa, löysäsin ohjia lisää ja laitoin kaiken luoton tammaa kohtaan likoon ja nojauduin taaksepäin ja painoin takaraivon tamman pyllyn päälle. Nostin kädet kasvoille ja hengitin syvään. Olin ihan valmiina panikoimaan jälleen kerran mun kosintayritystä, mut Lyylin vaimee hirnahdus tallin suuntaan palautti mut maan, tai no veden pinnalle. Naurahdin ja laskin kädet mun sivuille.

Yletin helposti pinnan alle ja varoen kokeilin hieman roiskauttaa vettä Lyylin lapaa vasten. Ei se ollu moksiskaan. Sen sijaan se tunki päänsä aikas kovalla voimalla lähes korvia myöten pinnan alle ja nosti sen sitte vauhdilla ylös. Onneks olin uimashortseissa, sillä mun koko etumus oli läpimärkä ja olin pudota kirjavan selästä nauraessani vatsan kipeeks rakkaan kaviokkaani tempaukselle.

Jonathan R. 25.08.21 22:19

24.08.2021 - Haparointia

Olin harjannut varmaan lähemmäs toista varttia samaa kohtaa Lyylin kaulasta. Kävin mielessäni jokaisen paikan, mistä voisi hakea tyhjiä pahvilaatikoita. Olisi vain ajan kysymys, milloin Patrick tulisi pakkaamaan tavaransa ja lähtisi takaisin Australiaan taikka isoäitinsä luo. Siellä mies varmaan oli ollut viimeiset viikot. Tai mistä minä tiesin, vaikka siltä löytyi joku mallikaveri, jonka luona mies kyyhötti. Tai joku toinen mies. Uusi poikaystävä.

"Kentälle vai maneesiin?", Ellien ääni herätti mut ajatuksista ja jouduin muutaman ylimääräisen sekunnin miettimään, mitä oikein olinkaan suunnitellut tekeväni tamman kanssa.
"Todennäkösesti kentälle", vastasin ja taioin kasvoille puolikkaan hymyn. Ellie nyökkäsi ja jäi kattomaan mua miettivän näköisenä.
"Kaikki ok?"
"Kaikki ok. Kisajännitystä tai jotain", valehtelin. Mulle riitti, että Sarah oli tietonen mun tän hetkisestä tilanteesta tallin ulkopuolella. Ellie nyökkäsi uudestaan ja hitaasti perääntyi Lyylin karsinan suulta. Tamma jäi katsomaan blondin perään ja hörähti matalalla äänellä. Vakuuttelin tammalleni, olevan enemmän hereillä tulevissa kisoissa kuin nyt. Kuten aikaisemminkin, nyt mentiin hakemaan kokemusta ja hyviä viboja ja jälkimmäistä saisin itse ainakin harjoitella.

Kolinan saattelemana puomi putosi hiekalle. Kirosin hiljaa ja pyysin Lyyliä pitämään laukan tasaisena ja pyörivänä. Tätä menoa mun pitäis vaihtaa osallistuminen monté-lähtöön. Tamma tuntui puskevan jokaisen esteen läpi korkeudesta riippumatta. Taivuttelin tammaa hetken ja tein siirtymisiä. Kaasu ja jarru olivat kyllä hanskassa, mutta jalkojen nostaminen näytti aiheuttavan ongelmia.
"Et sä tälleen melkein satasen luokassa pärjää", mutisin kirjavalle ja istuin satulaan hidastaen vauhtia käyntiin. Pitikö sitä palata takaisin laukka- ja ravipuomien maailmaan, vain vajaa viikko ennen starttia? Kiroilin lisää.

Pienen hengähdystauon aikana olin asetellut pystyesteen ja okserin tilalle puomit niin alas kuin tolppiin oli mahdollista laittaa. Pyysin anteeksi etukäteen omilta lihaksiltani, sillä tuleva erittäin selkeä kevyen istunnan ylläpito tulisi tekemään höpöä monen, monen viikon (tai kuukauden) jälkeen. Kapusin satulaan, keräsin ohjia ja nostin laukan kulmasta. Lyyli kulki hienosti eteenpäin ja pääty-ympyrällä sen asettaminen vaikutti siltä, ettei allani todellakaan ollut viisi, kohta kuusi vuotias nuori. Meno oli lähes identtistä emänsä kanssa. Taputin tammaa kaulalle ja lupasin sille useamman porkkanan treenin päätteeksi.

Jonathan R. 09.09.21 20:49

14.09.2021 - Kohti uusia seikkailuja

"Kallan Eeeeryyyythriinaaaa", tavutin papereihin tammani nimeä. Harvoin joutui sitä kirjoittamaan sitä juuri tässä muodossa. Kisailmoissakin lähes joka kerta riitti Lyyli, sillä Isabella kyllä tiesi kuka oli kyseessä. Laitoin vielä oman puumerkkini paperin alareunaan ja katsoin sitä käden mitan päästä. Kahvihuone oli hiljainen ja talli muutenkin oli täynnä rauhallista energiaa. Hevoset olivat ulkona ja ne jotka eivät olleet hengailemassa, olivat ihmisen kanssa kentällä tai maastossa. Viimeiset kesän lämpimät päivät houkuttelivat jokaista ylös, ulos ja liikkeelle.

Laitoin kirjekuoren Lyylin tavaroiden päälle satulahuoneessa ja huokaisin syvään. Huomenna likka lähtisi ja aika pian sen jälkeen uus tuttavuus saapuis tilalle. Alustava vuoden sopimus oli tehty lähes sekunneissa ja Eerika Savo, Lyylin tuleva ratsastaja sekä kouluttaja, oli enemmän kuin mielissään saadessaan Kallalaisen kokeiluun. Nainen oli suoraan jopa esittänyt ääneen salaisen toiveensa omasta kasvatista täältä perämetsästä.

Loimet, check. Kaikki kaapin perässä lojuneet satulahuovat check. Lääkemömmöt sun muut sekä kerran tai kaksi vuodessa käytettävät voiteet sekä geelit, check.
"Mitäs täällä tapahtuu?" kuului mun selän takaa ja olin paskantaa alleni.
"Gosh! Ei saa säikytellä", älähdin hyväntahtoisesti ja käännyin ympäri satulahuoneeseen saapuneen Antonin puoleen. "Lyyli lähtee vähäks aikaa isommille kentille treenaamaan", selitin ja käännyin takaisin tamman tavaroiden puoleen.
"Ai jaha. No sepäs kiva."
"Saan yhen sen omista siks aikaa vaihossa", mun äänessä oli oudosti ylpeyttä hevosesta, jota en ollu nähny kun kerran. Mut upee ruuna se oli ja varmasti oppisin sen kanssa paljon. Samalla Lyyli sais kunnon kasvatuksen ammattilaisen käsissä.
"Onnittelut?" Anton sanoi epävarma vivahde ottaessaan kätensä täyteen varusteita ja harjoja. Katsoin miehen menoa lähes kauhuissani.
"Kiitos?" Vastasin lähes yhtä hämmentyneenä. "Eiks toi kävis vähän helpommin kahel reissul?"
"Kyllä varmasti, mutta nyt on kiire", Anton sanoi naurahtaen sähellyksensä keskeltä. Siinä miehen heiluessa pölyharja putosi jostain välistä lattialle ja avuliaana Aatuna kumarruin poimimaan sen ja naureskellen asetin sen pinon päälimmäiseksi.
"If you say so." Vilkaisin miestä, joka ähisi ja puhisi tavaroiden kanssa, kunnes Antonin katse jäätyi, kulmat nousivat lähes hiusrajan yläpuolelle (which is very high) ja huulet taipuivat leveään virneeseen.
"Jaha jaha, joko on lapsi matkalla kun sormukset on käyty hakemassa?" äänessä oli hyväntuulisuutta.
"Ja mä luulin ettei mun vauvamaha vielä näkyis", vastasin vakavana, asetin käteni vatsani päälle ja laskin katseeni niihin.
"Onnittelut. Ja ei se vielä näy", Anton lisäsi.
"Kiitos."

Sulloin vielä muutamat suojat sekä hoitohommelit huopien kanssa samaan kassiin ja katsoin pakattuja tavaroita satulahuoneen seinän vieressä. Helvata, miten paljon tavaraa kertyykin ihan vain muutaman vuoden aikana. Ja minkälainen tavaroiden purkaminen uuden ratsun laukuissa ja muissa olis. Kylmä hiki nous nyt jo iholle ees miettiessä sitä urakkaa. Oi voi...

Lyylin kyyti tulisi vasta huomenna, joten tamma saisi viettää tämän yön vielä turvallisesti omassa kodissaan ja sitten se seikkailu vasta alkaisikin. Siirsin laukut ja nyssäkät mahdollisimman sivuun muilta ja katsahdin niitä vielä kerran. Huomenna ne pitäisi kantaa autoon. Eerika toisi oman hevosensa samalla, kun ottaa Lyylin matkaansa. Kiitin hiljaa Luojaa, ettei ite tarvinnu lähtee ajelee mihinkään Uudellemaalle. Siinä alkais varmaan vaan ahdistaa se liikenteen ja väen paljous Kallassa ja Kytömaalla asumisen jälkeen.

Lähtiessä tallista, Anton sattui vielä matkalla vastaan.
"Perkele suojat unohtu", se murahti ja pudisteli päätään hymyillen. Perinteistä suomalaisuutta toi selittely. Naurahdin itsekin ja miehen mentyä ohitse, pysähdyin ja käännyin toisen suuntaan.
"Unohtu ne kaljat."
"Hä?" Anton pysähtyi ja katsoi hölmistyneenä mua.
"Mitä sovittiin joskus sotien aikaan", tarkensin ja tungin kädet farkkujen taskuihin. "You in?"
"Ööh. Vaikka?"
"Mahtavaa! Laitellaan vaikka viestiä", sanoin ja lähdin jatkamaan matkaani kohti tarhoja ja parkkipaikkaa. Tunsin edelleen miehen katseen mun selässä ja kuulin hammasrattaiden raksutuksen toisen pään sisältä. Vaimea ai niin joo kantautui jopa ulos asti mun korviin ja naurahdin miehelle, vaikkei tämä sitä kuulisikaan.

Jonathan R. 17.09.21 19:49

15.09.2021 - Vielä me nähdään

Iso lava-auto traileri perässään peruutti Auburnin tallin viereen juuri eikä melkein sovittuna kellonaikana. Tunsin omat sydämeni lyönnit liian hyvin rinnassani. Lyylin olin laittanut omaan tarhaansa odottamaan vuoroaan päästä kuljetukseen. Pahnat oli vaihdettu karsinaan ja ruoka-astiat pesty, sekä tietenkin vesimaatti karsinan sisäpuolella. Kaikki tavarat oli pakattuna ja valmiina tallin ovien vieressä sisäpuolella.

Trailerin sisäpuolelta kuului hirnahdus ja useampi hevonen vastasi tarhoistaan. Haiku oli nyt perillä. Eerika avasi kuskin oven ja tervehti. Olin nähnyt naisen ainoastaan Skypen välityksellä ja samalta kaverilta kuski näytti.
"Hei, tervetuloa Auburniin sekä Kallaan", tervehdin naista ja ojensin käteni.
"Kiitos kiitos. Luulin jo tulleeni väärään osoitteeseen, kun puitteet on ihan liian hienot näin pieneen kylään", nainen sanoi tomerasti ja käden puristuskin kertoi täsmällisyydestä sekä asiallisuudesta. Eerika oli tuskin edes kymmentä vuotta mua vanhempi, mutta vaikutti niin paljon kypsemmältä kuin olin odottanut.
"Tää on joo aikamoinen yllätys monelle, jotka eksyy tänne", vastasin ja mietin, kuinka iloinen Isabella olisi kuulessaan tämän kommentin. Amanda ainoastaan vastaisi jo tietävänsä tämän ja nyökkäisi pyylevästi.
"Mulla on kaikki paperit valmiina ja allekirjotettuna", sanoin ja ojensin kirjekuoren Eerikalle.
"Muodollisuushan tää vain on, mutta parempi katsoa kuin katua, eikö?" nainen naurahti ja antoi itsestään hieman rennomman kuvan.
"Totta kai."

Kun trailerin lastaussilta osui maahan, en voinu kun ihastella sisällä tönöttävää ruunaa. Tai oikeastaan sen persettä. Loimen alla. Enhän pahemmin muuta nähnyt. Eerika tottuneesti taputti hevosta takamukselle ja avasi puomin, ennen kuin kiersi sivuovelle ja kilahduksen jälkeen maiskutti ruunan liikkelle.
"Kukas tämä on?" Sarahin ääni kuului mun olan takaa.
"Haiku, Lyyli lähtee vaihossa vähän kokeneemman oppiin", vastasin ja vedin naisen kainalooni.
"Kuulostaa hyvältä", nainen vastasi ja jäi mun viereen kattomaan operaatiota 'hevonen ulos trailerista'. Haiku kuitenkin oli paljon rauhallisempi kuin olin ajatellut ja yllätyin siitä positiivisesti. Piirtopäinen ruuna vilkuili ympärilleen pää korkealla, korvat viuhuten ja sieraimet suurina.
"Saanen esitellä; Haiku", Eerika sanoi ja talutti ruunan lähemmäs mua ja Sarahia. Naiset esittäytyivät toisilleen ja mä vaan ihailin rautiasta meidän edessä.

Haiku pääsi suoraan uuteen karsinaansa ja me kannettiin Eerikan kanssa sen tavarat sisälle sekä Lyylin tavarat autoon, samalla kun Sarah kiltisti auttoi hakemalla Lyylin tarhasta.
"Se on sitten aika dramaattinen tamma, kun sille päälle sattuu", sanoin vielä Eerikalle. Nainen hymähti ja nyökkäsi.
"Sitten meitä on kaksi." Hymyilin itsekseni naisen vastaukselle. Meinasin sanoa itsekin kuuluvani joukkoon, mutta Sarah ehti ensin.
"Lyyli on tottunut siihen omistajansa kanssa", ja kuin vahvistaakseen naisen väittämän. Loin automaattisesti hevoseeni sekä ystävääni arvostelevan katseen.
"Uskon, että me tullaan ihan hyvin toimeen Erythrinan kanssa", Eerika naureskeli ja taputti kirjavan tamman kaulaa.

Mulla meinas tulla tippa linssiin. Olinhan lähettämässä omaa rakasta lastani Helsingin suuntaan. Hyvästien aika oli tullut. Kyllähän me tietenkin vielä löydettäs toistemme luo, mut ai perkele aloin melkein itkeä. Sarah huomas sen ja tirskahti.
"Shut it", vastasin hampaideni välistä ja otin naiselta tämän ojentaman riimunnarun. Paijasin hetken Sarahin kanssa Lyyliä, Eerikan laittaessa traileria kuntoon. Enää kuljetussuojat jalkaan ja Lyyli oli valmiina lähtöön.

Maiskuttelin Lyylin perästäni traileriin ja kiltisti tamma teki työtä käskettyä. Se ei laittanut yhtään hanttiin, vaikka olin vähän toivonut sen laittavan jarruja pohjaan. Ehkä se sittenkin vain halus kauas musta. Kamala ajatus. Napsautin riimunnarun irti ja laitoin sen paikalle trailerin oman klipsun. Painoin oman otsani tamman otsaan ja kuulin samalla takapuomin kilahtavan kiinni.
"Heihei rakas, nähdään toivottavasti ennen joulua, ainakin kerran", lupasin tammalle ja annoin sille pusun tummalle turvalle.

Sponsored content

Lyylin päiväkirja