Kellonaika on nyt 12.08.20 3:56

30 osumaa on löytynyt haulle 0

Kamin päiväkirja

Paluu kilpakentille
Auburnin kartano, 28.3.2020
#kevätpäiväntasaus #kallacup2020

Kami, Kamila, ihana, ajattelin, kun harjasin ja varustin savuisaa mustaani, jolle en ollut kaivannut kilpailuhoitajaa. Kotikisoissa omatkin kädet riittivät, vaikka Cava yritti parhaansa mukaan häiritä päivääni silkalla olemassaolollaan. Kamin kanssa olimme treenanneet osakilpailuun varsin kevyesti. En halunnut hötkyillä mammalomilta paluun jälkeen, varsinkin, kun nuoren tamman pohjakunto oli hyvin erilainen verrattuna Ankkaan tai edes Sessaan. Lihakset pitäisi rakentaa hiljalleen, emmekä olleet treenanneet rataa kertaakaan varsan jälkeen. Emme edes valmentautuneet.

Silti en ollut huolissani. Se saattoi olla riski, mutta olin halunnut säästellä. Olimme tietenkin hypänneet, ja jokaisen hyppykerran jälkeen Kami oli jäänyt energiseksi, nälkäiseksi. Vieroitus oli ollut tammalle raskas. Silitin mustaa, ja ymmärsin sitä. Lempi oli ihana ja lempeä varsa, toisin kuin tarhakaverinsa kauhukakara-Norppa, jonka Ankka oli vieroittanut itsestään.

Kumarruin harjaamaan jalkoja pehmeällä luonnonharjalla. Oikean takajalan vuohisrajassa ei näkynyt enää juuri mitään, pieni karvaton juova vain. Haava oli parantunut hyvin. Silti harmitti: Olimme Pennan kanssa treenanneet varsojen lastaamista emiensä perässä, ja koska Lempi ei ollut uskaltanut traileriin, Kamikin oli peruuttanut hädissään siltaa alas. Takajalkaan oli tullut inhottava palkeenkieli, jonka takia jätimme Ruunaankosken irtohypytystilaisuudenkin välistä.

Toisaalta, ajattelin nyt; matkustus, irtohypytys kilpailunomaisessa vilkkaassa tapahtumassa, vieraalla tallilla... Se olisi varmaankin ollut Kamille silloin vielä liikaa. Tapahtuman ja varsojen vieroituksen välillä oli ollut aikaa vain noin viikko, eikä Kami ollut tuolloin vielä oma itsensä. Nyt se oli saanut parannella takajalkansa ja äitisielunsa rauhassa.

Talutin Kamia pitkän aikaa pihapiirissä. Kilpailuiden hulina oli voimaannuttavaa, ja mustakin katseli väkeä rauhallisen uteliaana. Silti Kamissa varsavuosi ei näkynyt kuten Vilassa aikanaan, Kamila oli aina ollut hötkyilemätön. Nyt verryttelyssä se oli alkuun kankea. Tamma yritti korjata asian vauhdilla, mutta olin eri mieltä. Teimme hurjan pitkään käyntityöskentelyä. Venyttelyä, jumppaa, taivuttelua molempiin suuntiin. Sitten laukkaa, sitten vähän ravia. Ihan muutama verryttelyhyppy. Vasta sitten siirryimme kirpeästä ulkoilmasta Kastajana-areenalle, missä suurin osa muista kilpailijoista valmistautui suoritukseensa.

Taas käyntiä, uudestaan vielä laukkaa ja ravia ja yksittäinen hyvä hyppy. Aktiivista käyntiä, kunnes oma vuoro Zelian, Lyylin ja Juuson Benjin jälkeen tuli. Ennen meitä seitsemän oli ratsastanut puhtaan radan, yhdeksän ei; Rasmus ja Jonathan pitivät luokan häntäpäätä, Zelia oli ottanut harmillisen puomin muuten hyvällä radalla, Verneri ja Juuso ratsastaisivat uusinnan. Tulokset jäsentäytyivät päässäni merkityksettöminä, ja olin epätodellisen tyyni tervehtiessäni tuomaria, Arnea, tulevaa valmentajaamme ja Kamin kasvattajaa. Kami oli lämmin, energinen ja laukka hyvää. Pidättelin ja varmistelin silti. En halunnut takasiin yhtään kolahdusta tai huonosta lähestymisestä tammalle pienintäkään syytä epäröintiin.

Kami hyppäsi sarjan varmuudella, mutta nelosestettä se kyttäsi. Värikäs sateenkaari aiheutti itsellenikin puistatuksia, mutta silti Kami luotti ja hyppäsi. Epäröiden, mutta puhtaasti. Loppurata soljui seesteisenä ja maalilinja ylittyi yllättäen.
”Wau, hyvä te!” huikkasi Gee portilta, ”Hieno rata Kamilta!” sanoi Tildakin verryttelyalueella, ja kuuluttamossa Aliisalta ohjat ottanut Penna ylisti lempivarsansa emää suorastaan punat poskille nostattavin sanankääntein.

Uusinnassa hyppäsimme taas Juuson jälkeen (nollarata, taas, onnittelin nopeasti ratsastaessamme toistemme ohi), ja nyt kamala sateenkaarieste puuttui. Kami suoritti rauhallisesti ja varmasti, vaikkakin terävyys oli poissa. Jalat olivat varmaankin väsyneet. Sarjaväli oli ponneton, laukka litteää. B-osan okserilta takapuomi. Mahdollisuus nollanollaan meni, mutta jatkoin siitä välittämättä. Tärkeintä oli saada rauhallinen, hyväntuulinen suoritus. Siinä me onnistuimme. Hymyilytti, ja Kamilan korvat säilyivät innokkaassa hörössä loppuun asti.

Isabella Sokka & Rosengårds Kamila, junnujen 100 cm 10/28, 0/4vp
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 05.04.20 11:41
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kamin päiväkirja
Vastaukset: 11
Luettu: 641

Cocon päiväkirja

28.3.2020  |   V i i m e i n e n   v a l k o i n e n   v a a t e k a p p a l e

Jotenkin kaikki on tavanomaistakin enemmän levällään. Kevätaurinko tirkistelee röyhkeästi verhojen läpi osoitellen pöydälle pinoutunutta työpaperikasaa ja likaisia kahvikuppeja viimeisen viikon edestä. Olen ollut viime aikoina myöhässä kaikkialta. Töistä, tallilta, kilpailu-ilmoittautumisista ja valmennuskalenterin järjestelemisessä. Tiskaamisessa.

Aina keväisin tuli se sama levottomaksi tekevä kaipuu kuin ajatus työpäivän jälkeisestä viinilasista, joka alkoi hyppiä lauseiden väliin viimeisen tunnin aikana. Levottomasti nykimään alkava jalka, jota yritit hillitä ristimällä sen tasaisin väliajoin toisin päin.

Saan kirjattua lehtiöön enää muutamia irrallisia sanoja. Äitisuhde, eristäminen, omenapuut. Omenapuut? Ne pitäisi leikata viikonloppuna. Nostan toisen käden sormet ohimolle ja suljen hetkeksi silmät. Vastapäätä istuvan naisen monotoninen puhe jatkuu. Tämä ei katso kohti vaan johonkin ohi, johonkin mihin minä en näe.

”Olivia, meidän aika alkaa olla lopussa tältä päivältä.”
”Niin”, nainen tuntuu kaivutuvan ylös unesta. Verkkaisesti kohdistaa taas katseen minuun. Hymyilen tunnustellen.
”Osaatko sä sanoa mitä sulla äsken oli päällimmäisenä mielessä?”
”Niin, en tiedä. Nähdään ensi viikolla?”
”Nähdään ensi viikolla.”

Kaikki niin levällään.

Valkoisissa ratsastushousuissa on tahra, jonka huomaan tietenkin vasta seuraavan päivän aamuna kun pitäisi olla jo menossa. Se on sen kokoinen etten pysty jättämään sitä huomiotta. Missä se toinen housupari on? Krister ei olisi tulossa tänä viikonloppuna Kallaan. Se oli jollakin saarella jossakin taiteilijaresidenssissä. Sillä olisi epäilemättä ollut tahranpoistosetti povitaskussaan, jonka se olisi osannut intuitiolla ottaa mukaan.

Ajatus lämmitti muttei auttanut. Löydän lopulta toiset housut ja hikikarpalot otsalle.

Coco tarkkailee tapansa mukaan tallissa käyvää kuhinaa valppaasti. Katson viereistä tyhjää karsinaa. En tiedä onko tämäkin kaoos, kevät ja yleinen melankolia vai tekeeko Cup-kauden avaus minusta tunteellisen, mutta iäisyyksiä tyhjänä kultaisesta Valeriesta seisonut karsina saa vähän keinahtamaan surkeasti.

Kotikisat ovat rutiinia. En olisi ikinä uskonut, että saatan jännittää niin vähän. Se on jopa vähän tylsää, laimeaa. Helppo A  menee kehnommin, Vaativa B tosi kivasti.

Jään Sarahin ja Kiian kanssa seuraamaan päivän viimeisiä luokkia.

”Kai te tuutte Kingiin illalla?”, Sarah kysyy.
Kohautan olkiani.
”Luulen, että jää välistä. Ei mulla edes oo kaapissa mitään valkosta.”
”Onhan sulla ainakin noi”, Kiia virnistää ja nyökkää kisahousuihini.
”Lainaat jotain! Multa vaikka”, Sarah tarjoutuu.
Minä läikyttämässä punaviinia jollekin Sarahilta lainatulle piukalle valkoiselle mekolle. Ei, ei tänään. Tai ehkä? Se ei ehkä olisi laimeaa.

Coco pörisee tyytyväisenä karsinassaan ja hinkuttaa sitten kuolaista päätään reiteeni. Jaha, siinä meni viimeinen valkoinen vaatekappale. Olisin halunnut päivittää instagramiin jotakin kauden avauksesta: #viimeinenhelppoa #kannatkattoon, mutta totuus oli #viimeinenvalkoinenvaatekappale ja #kaaoskevät. Onneksi kevät meni aina ohi, ja tuli uudestaan.

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 04.04.20 4:34
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3267

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

27.03.2020, Junioriestemestaruus


Jeramy Raeske - Kallan Leafrain

Jeramyn mielipide junioriluokasta kääntyi viimeistään siinä vaiheessa, kun mies näki osallistujalistan. Olihan siellä joukossa lapsiakin, tai no, nuoria, mutta suurin osa nuoruudesta keskittyi kuitenkin hevosiin. Mies oli päättänyt letittää orin itse ja jo ennen lähtöä Runiacissa. Ruunikko tuntui energiseltä, mutta luojan kiitos se keskittyi sillä hetkellä pureksimaan hoitopaikan naruja, eikä häntä. Tumma harja taipui paksuille, täydellisen kokoisille sykeröille ja Jeramyn oli otettava hetki työn jälkensä ihailemiselle. Kyllä hän osasi, mutta harvoin vain itse viitsi nähdä sen vaivan.

"Tavarat on jo autossa", Heli kertoi ja pysähtyi hoitopaikan eteen. Jeramy vilkaisi uusinta hoitajaehdokastaan, eikä sanonut mitään. Tyttö oli vasta täyttänyt 18 ja siihen asti nähdyistä ihmisistä ehdottomasti listan kärjessä. Johan Heli oli pyörinyt kuvioissa pari kuukautta, eikä ollut vielä ainakaan joutunut Lellen yliajamaksi.
"Laitanko sille jo suojat?"
"Mmh", myöntyvä mumahdus riitti ja Heli ryhtyi asettamaan tummansinisiä kuljetussuojia orin jalkoihin. Jeramy keskittyi hetken selailemaan instagramia, saattoi ohimennen vilkaista tinderinkin puolelle.

"Starttaat luokan toiseksi viimeisenä", Heli osasi kertoa.
"Näytä", Jeramy ojensi kätensä hoitajalleen, jonka hiukset olivat siistillä poninhännällä pään päällä. Mies vilkaisi niiden takana seisovaa Lelleä ottaessaan kännykän käsiinsä.
"Mmh, pitää olla selässä, kun Tammilehto starttaa. Katso, että Lelle on silloin varustettu ja käveletetty. Haen sen verkka-alueen portilta", Jeramy ohjeisti samalla, kun selasi lähtölistoja. Viviaa ei onneksi tarvinnut ohjeistaa Kimon kanssa samalla tavalla, sillä nainen osaisi kyllä huolehtia tamman paikalle ennen 140-luokan alkua.

Jeramy tunsi olonsa hölmöksi laskiessaan askeleita hävyttömän pienten esteiden väliltä, mutta oli samalla tyytyväinen huomatessaan, että rata tuntui silti teknisesti haastavalta. Ajan sijasta perusradalla hän huolehtisi vain täydellisistä teistä ja mikäli he pääsisivät uusintaan, olisi keskityttävä toisen esteen jälkeen mahdollisimman tiukkaan käännökseen sarjalle. Vaatisi ammattitaitoa tietää miten monta laukka-askelta hevonen tarvitsisi käännöksen jälkeen saadakseen hyvän ponnistuspaikan a-osalle.

Lelle tuntui ruutitynnyriltä, kun Jeramy nousi sen selkään. Se aukoi suutaan sen verran, mitä turpahihna antoi myöden, kun Heli valutti enkkuviltin orin selältä käsivarsilleen.
Hetken asettelun jälkeen Jeramy nosti ravin ja kevensi lähellä hevosta, samalla asettaen sen etuosaa vuoroin sisään ja ulos. Tummat korvat sinisen hupun alla pysyivät lähes luonnottoman paikoillaan ja aluksi Jeramy tunsi, ettei hevonen kuunnellut häntä laisinkaan.

Laukka auttoi, etenkin, kun Lelle pääsi venyttämään askeltaan Jeramyn noustessa kevyeeseen istuntaan. Hevonen tuntui voimakkaalta hyvällä tavalla, sen korvat alkoivat pikkuhiljaa elää ja suuntautuivat yhä useammin ratsastajaa kohden.

Perusrata oli siisti, Jeramy oli ylpeä nuoresta hevosesta, joka oli suoriutunut ilman virhepisteitä pitkästä radasta. Se pörhenteli kaulaansa tyytyväisen oloisena ravatessaan pois katsojien silmien alta. Uusinta alkaisi hetken päästä, viisitoista muuta ratsukkoa oli päässyt taistelemaan kärkisijoista heidän lisäkseen.
"Anna sille sokeripala", Jeramy totesi Helin tuodessa enkkuviltin orin takaosan päälle hetkeksi. Blondi kaiveli taskuaan ja sujautti sitten siedettävän nopeasti palkan Lellen huulien väliin.

Lelle jaksoi hädin tuskin odottaa omaa vuoroaan heidän seuratessa edellisen uusinnan rataa. Oli hyvä päästä suorittamaan viimeisenä, sillä silloin heillä oli aikaraja, jota nopeampia heidän oli oltava. Kärkipaikkaa piti pienikokoinen Greywood's Vanil Noir, eikä Jeramya ollut lainkaan yllättänyt kuinka sen ratsastaja oli kehunut vaniljaa suorituksensa jälkeen.

Viisivuotias jätti syvät kavionjäljet pitävään pohjaan ponnistaessaan laukkaan. Sen kaula kaartui ylöspäin ja Jeramy tunsi kuinka hevosen takaosa jännittyi heidän ylittäessään lähtöviivan. Hän oli tarkka siitä, että ei häirinnyt Lelleä liikaa, mutta ei myöskään antanut sille kaikkea vapautta. Ori tuntui siltä, että se voisi kääntyä kolikon päällä, mutta se tarkoitti myös sitä, että huomion herpaantuessa se saattaisi tehdä sen oman päänsä mukaan väärässä kohdassa.
Jeramyn suupieli nousi virneeseen yleisön kohahtaessa, kun hän antoi hevoselleen vain kahden askeleen verran aikaa valmistautua sarjalle. Hän tiesi Lellen kykenevän hyppyyn, johan se oli hypännyt monesti paikaltaan korkeampiakin esteitä. Orin mahan ja ylimmän puomin väliin jäi reilusti tilaa ja lähestyminen b-osalle osui juuri täydelliseen rytmiin.

"Ja näin arvon katsojat saimme selville luokan voittajan. Jeramy Raeske hevosella Kallan Leafrain tulos nolla virhepistettä päivän nopeimmalla ajalla", miesääni kuulutti.
"Pyydämme seuraavia ratsukoita saapumaan palkintojenjakoon: Jeramy Raeske, Henna Hannukainen, Ada Granstad, Oskari Käkiharju ja Eveliina Joutsjoki."

Jeramy ei edes torunut hevostaan, kun se yritti näykkäistä Arne Rosengårdia, kun tämä pujotti juniormestaruusnauhan ja sinivalkoisen ruusukkeen Lellelle.
"Onnittelut hyvästä radasta. Siistiä ratsastusta hallitulla riskinotolla", mies onnitteli.
"Kiitos", Jeramy sanoi ja nyökkäsi hyväksyvästi. Mies oli tyytyväinen Kallan kasvattiin, joka oli jo varsana näyttänyt siltä, että se oli tehty voittamaan. Sen Jeramy palkintojenjaon jälkeen kirjoitti myös somepäivitykseensä, jossa mainitsi lisäksi tulevasta kantakirjaustilaisuudesta.

Keskiviikkona selviäisi kuinka Lellen tulevaisuus siitoskäytössä avautuisi, sillä vaikka Jeramy itse piti hevostaan täydellisenä, kauneus oli silti vain katsojan silmissä. Ei sillä, että hän uskoisi kantakirjalautakuntaa, mikäli he antaisivat Leafrainille huonoja pisteitä yhdestäkään arvostelukohdasta.
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 31.03.20 17:04
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 8
Luettu: 440

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Siellä sun täällä
29. maaliskuuta 2020 #kevatpaivantasaus #jusmus #coral

Mä olin päättänyt olla lähtemättä Sokan siskosten hääteemaisiin after ride -juhliin jo kauan ennen itse kisoja, mutta heikohkot tulokset perjantaina eivät suoranaisesti kohottaneet mun mielialaa. Easy oli niin surkea, että vaikka mä olin taas pallotellut ajatusta sen myynnistä, saatoin unohtaa ne mietteet – kukaan ei ikinä ostaisi oria, josta ei olisi vielä opetusmestariksi mutta joka ei myöskään esittänyt kerta kaikkiaan minkäänlaista lahjakkuutta. Isabella taas varoitteli mua Cavan huonosta ratsastettavuudesta eikä ollut väärässä, sillä melkoiseksi vetokilpailuksi ja kahdeksaksi virhepisteeksi sen rata sitten kuitenkin meni.  

Pienen ilonpilkahduksen muuten niin ankeaan päivään tarjosi Carri, joka hyppäsi tyylikkään perusradan kahdenkympin luokassa. Se oli höyhenkevyt ratsastaa ja esitteli niitä itselleen tyypillisiä katapulttimaisia hyppyjä, joissa mä en edelleenkään osannut täysin istua, mutta jotka antoivat selkään huikean tunteen skoupista ja energiasta. Ehkä mä olin puhtaasta perusradasta vähän liian tyytyväinen, sillä uusinnassa jäin hitusen matkustelemaan ja toin Carrin säännönmukaisesti niin huonoihin paikkoihin, että se otti pari puomia vaikka yrittikin parhaansa mukaan vetää koipensa yli esteistä. Nopea se kuitenkin oli, joten tuloksissa me kiilattiin juuri ja juuri Josefinan edelle – jolla muuten meni koko kisapäivä huomattavasti kelvollisemmin kuin mulla.  

Oli miten oli, niin ikään hevosten ja ratsastamisen täytteisen lauantaipäivän jälkeen mä olin erinomaisen tyytyväinen, kun sain lysähtää sohvannurkkaan murehtimaan edellispäivän kisatuloksiani sen sijaan, että olisin alkanut selvittää mitä valkoista päällepantavaa mulla todella oli (vastaus: ei mitään paitsi sukat). Josefina livahti suihkuun ja sieltä ulos päästyään alkoi valmistautua pikavauhtia hiukset vettä valuen, sillä ilmeisesti Aliisa oli kerrankin ajoissa.

”Etkö sä varmasti halua tulla?” Josefina vielä kysyi hiuksiaan näpertäessään ja vilkaisi mua peilin kautta.
”En varmasti”, mä hymähdin. ”Amanda heittäisi mut kuitenkin ulos pukukoodin rikkomisesta. Ja huomenna kisatkin.”
”Niin no”, Josefina irvisti, sillä sekin oli ilmoittautunut Ruunaankoskelle. ”Onneksi mulla ei ole kuin Granni huomenna. Enkä mä pitkään ole.”
”Pidä hauskaa”, mä toivotin, ja Josefina kääräisi itsensä pikavauhtia takkiinsa, työnsi kengät jalkoihinsa ja paukkasi pihalle. Mä avasin sipsipussin ja tunsin tehneeni hyvän päätöksen.

Siltä se tuntui myös seuraavana päivänä, kun Josefina ”en mä pitkään ole” Rosengård, joka ei ollut koskaan selvinnyt edes kotiin saakka, vaikeroi huonoa oloaan hevosauton etupenkillä. Mä en muistanut nähneeni sitä krapulassa pitkiin aikoihin, ja koska itse olin kesäaikaan siirtymisestä huolimatta mieli kirkkaana ja valmiina päivän koitoksiin, mä koin koko jutun aika huvittavana.

Sitten keskustelu tosin sai omituisia käänteitä, kun Josefina kertoi vaivautuneena nukkuneensa Robertin vieressä.

”Mutta - mutta en silleen……….. seksuaalisesti”, se sanoi hiljaa. “Koska en tahtoisi. Ei sekään. Aliisa kertoi että se on homo, niin, siksikään, ja ei siis mitenkään muutenkaankaan. Mutta koska se kuitenkin oli mun huone ja, rutiini, ja Aliisa komensi ja menin, ja, ja, ja. Mä en tiedä miksi se tuli mun viereen. Niin.”

Mä olin hetken verran hiljaa, kun prosessoin tätä lausuntoa, ja Josefina näytti kerrassaan kurjalta. Mä en edelleenkään ollut erityisen ilahtunut Robertista, joka paitsi vaikutti jotenkin ylimieliseltä, oli myös savustanut Josefinan omasta kodistaan. Turha mainita että asiat olivat sittemmin kääntyneet paremmin kuin hyvin päin, sillä nythän mä asuin Josefinan kanssa meidän yhteisessä kodissa, mutta oli miten oli – päätös ei olisi ollut Robertin tai Aliisan tehdä.

”Hmm, okei”, mä vastasin. ”Sepäs vieraanvaraista tältä Robertilta.”

”Aliisa ei jaksanut sijata sohvaa, kun se tuli vain viemään mut niille, ja meni sitten takaisin Krouviin. Enkä mä herännyt kun ne tulivat, mikä on kyllä sinällään ihme, kun Aliisa kuitenkin… No mutta, niin, me tosiaan vain nukuttiin”, Josefina selitti nopeasti, ja mä taputin sitä polvelle jokseenkin kömpelösti.

”Eihän se mitään”, mä sanoin. ”Toivottavasti sait nukuttua. Ei ole hyvä hypätä 130-ratoja darrassa.”

Josefina tosin osoitti senkin vääräksi – Granni tuli toiseksi kahdessakympissä ja oli ensimmäinen ei-sijoittunut kolmessakympissä, mikä oli paljon paremmin kuin mun kisatulokset kummallakaan hevosella ja sai mut jälleen kerran potemaan lievää alemmuuskompleksia. Easy tosin petrasi perjantaiseen nähden ja sai ehkä joitain lahjakkuuspisteitään takaisin, ja ehkä mä saisin sen sittenkin joskus myytyä. Carri otti taas uusinnassa yhden puomin, mikä meni mun piikkiin, mutta muuten mä olin sen tekemiseen kohtuullisen tyytyväinen.

Siitä mä en ollut ihan varma, oliko meidän yhteistyö jo sillä tasolla, että me voitaisiin parin viikon päästä siirtyä jo 130-luokkiin. Mä halusin kovasti tavoitella Ruunaan Maljaa nyt kun mulla viimein oli hevonen, jolta ei loppuisi kapasiteetti kesken, mutta oliko vielä liian aikaista? Sitä mä en osannut sanoa, mutta toivoin, että Pirkko Repo osaisi. EM-pronssimitalisti Repo valmentaisi meitä tiistaina, jolloin mä taas ajelisin Carrin kanssa Ruunaalle, ja toivoin, että se laittaisi viimeiset puuttuvat palaset meidän yhteistyössä paikalleen.

CORAL
27.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - esteratsastus - 120cm - sijoitus 15/25, 0-8vp
29.3. Ruunaankoski - esteratsastus - 120cm - sijoitus 8/19, 0-4vp

EASY
27.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - esteratsastus - 90cm - sijoitus 28/28, 12vp
29.3. Ruunaankoski - esteratsastus - 100cm - sijoitus 8/19, 0-4vp
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 30.03.20 17:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2295

Banskun päiväkirja

Asettelin kisatakin siististi pukupussiin ja valkoiset housut työnsin vain siniseen urheilukassiin. Tyytyväisesti huokaisten avasin kiristävän nutturan ja haroin kampauksen takia kihartuneet hiukset sormin auki. Kisapäivä oli viimein ohitse, mutta edessä oli vielä hevosten jälkeishoitojen toimenpiteet.
”Otin videota. Sen voisi hyvin julkaista Instassa”, Jooa ilmoitti, kun tuli puhelin ojossa luokseni.

Tartuin puhelimeen ja katsoin videopätkää, jossa ratsastin Banskun kanssa vaativa A:n rataa. Irvistin, lähetin videon itselleni ja poistin sen Jooan puhelimesta.
”Mitä? Miksi teit noin?” mies kysyi.
”Koska en halua sitä mihinkään someen”, murahdin.
”Se oli hyvä pätkä, ei niitä huonoja.”
”Koko rata oli yhtä huonoa pätkää”, huomautin.

Jooa Talvitie oli hyvä lisä heppatiimiin. Mies tarttui jokaisen hevoseni ohjista epäröimättä ja huolehti, että niillä oli kaikki hyvin. Edes häseltäjä Capu ei ollut säikäyttänyt häntä tiehensä. Capua ei sopinut jokaisen käsiin antaa, mutta Jooa pärjäsi orin kanssa moitteetta.
”Käytkö huolehtimassa Mankin matkustuskuntoon? Voit julkaista, vaikka siitä jonkun väsyneen kuvan mihin haluat.”
Tuhahdus, ”okei” mutina ja loungen oven hiljainen sulkeutuminen. Hitto, että Jooa alkoi muistuttaa Pennaa. Olikohan ne kaksi jotain sukua keskenään?

Itse kävin ensin katsomassa Capun tilanteen. Otin siltä kylmäyssuojat pois ja tarkistin muuten yleisen tilanteen. Kaikki kunnossa, Capu oli oma itsensä. Seuraavaksi suuntasin Banskun karsinalle. Sen viimeisestä radasta olikin jo aikaa ja Jooa oli huolehtinut jalkojen kylmäyksen, kun olin Capun kanssa esittelemässä kür-ohjelmaa.
”Hei, poika”, tervehdin oria lempeästi. ”Oletko väsynyt?”

Merkiksi Bansku painoi päänsä minua vasten ja sulki silmänsä. Sillä oli selkeästi ollut rankka päivä. Halasin orin päätä ja rapsutin sitä kaulalta.
”Pian sua ei voi kutsua enää oriksi”, kerroin sille. ”Susta tulee ruunarupsukka, varasin jo ajan klinikalle.”
Bansku tuskin ymmärsi tai sitten se oli vain helpottunut uutisesta. Se päästi niin syvän huokaisun ja siirsi päänsä sylistäni karsinan pohjalla olevien heinänkorsien metsästykseen. Taputin Banskua ja kyykistyin kokeilemaan sen jalkoja. Viime aikoina ne olivat lämmenneet turhan paljon, mutta nyt kyllä vaikuttivat ihan hyviltä. Jooan tarpeeksi ripeä kylmäys oli varmaan auttanut.

Manki valmis.. kertoi Jooan viesti, joka kilahti puhelimeeni.
Isbe oli kyllä luvannut Mankille yhdeksi yöksi karsinan, jottei minulle tulisi niin kiire after partyille. Päätin kuitenkin, että nuoren hevosen oli hyvä päästä nollaamaan pää kisapäivän jälkeen omaan karsinaan. Sillä olisi kaksi lepopäivää, jonka jälkeen se tulisi jälleen Auburniin. Olin varannut meille säännölliset valmennukset Amandalta.

”Laskin jo laskusillan, voit viedä sen traikkuun”, ilmoitin Jooalle tammatallin ovelta.
”Julkaisin siitä tylsän kuvan someen”, Jooa kertoi ja näytti Mankista kuvaa, jossa se oli puolinukuksissa.
”Parempi toi kuin mun ja Capun video.”
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 29.03.20 20:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 3339

Kun kyynelii peittää glitterii | Nita Merisalo

27.3.2020 Kalla Cup

Ensimmäinen kisapäivä pitkään aikaan. Se oli jännittävää, mä en muistanutkaan millainen kisafiilis oli. Se oli päässyt unohtumaan koulunkäynnin ja kaiken muun kiireen ohella. Vaikka estehevosta ei puunattu samalla tavalla kuin kouluhevosta, mä kävin Ruskassa silti pesemässä Ramidan edellisenä päivänä koulun jälkeen. Mä olin siistinuy harjan ja hännän, putsannut varusteet ja katsonut ne valmiiksi Ritaa varten.

Nyt musta tamma patsasteli Auburnin pihassa pää pilvissä, mä roikkuen ohjissa, jotta se ei pääsisi halutessaan singahtamaan mihinkään. Sellainen kun Ramida vähän oli, singahtelija. Siitä voisin olla kyllä etua radalla, kun tamma meni vailla järjen hiventä. Se saattoi vetää puhtaasti tai sitten ei. Mutta mun olisi parasta olla ajattelematta sitä, sillä muuten mä en uskaltaisi edes verryttelyyn.

"Haa, sainpas", Rita hihkaisi ja Ramida käänsi hämmästyneenä päänsä omistajaansa kohti.
"Niin minkä?" puhahdin, sillä mua jännitti vähän turhankin paljon.
"Kuvan. Ramida meinaa aina näyttää laamalta kuvissa, mutta nythän se oli ihan ylvään puoliverisen näkönen", nainen hehkutti.
"Mitä sä meinaat tehdä sillä? Eihän sulla oo mitää somejakaan."
"No ihastelen sitä tietenkin ihan itekseni. Ja näyttelen kavereille kuinka hieno poni mulla on." Naisen vastaus sai multa vain vastaukseksi tuhahduksen.

Pian mä huomasinkin olevani seuraava lähtijä. Ramida oli ollut, öh, mielenkiintoinen verkassa. Se ei sietänyt tänään yhtään, jos joku tuli vähänkään liian lähelle. Joten mun osalta se meni väistelyksi. Mä en kuitenkaan heittänyt vielä hanskoja tiskiin, koska katastrofiverkan jälkeen Ramida on tehnyt usein hyvän radan. Puristin rystyset valkoisina ohjia, kun olin ensin muistanut tervehtiä. Musta tamma oli jo menossa, mutta odotti kuitenkin juuri ja juuri lupaa lähteä.

Mä en muistanut radasta mitään. En sitten yhtään mitään. Me onneksi oltiin Ramidan kanssa löydetty meille sopiva diili. Tamma päätti vauhdin, mä reitin. Tällä kertaa perusradalta se tuotti nollan ja me päästiin uusintaan. Uusinnassa tuli yksi hemmetin puomi. Okei, sen verran mä muistin radasta, että puomi tuli sarjan b-osalta. Mua ärsytti se, koska tiesin sen ihan omaksi mokaksi.

"Sehän näytti jo hyvältä. Seuraavaks sit metrikymppiin", Rita hihkui.
"Ensinnäkin, tuskin. Ja toiseksi, senkus menet ite sen kanssa", virnistin.
"Voit ite kattoo videolta, että se näytti jo ihan esteratsulta. Pitäisköhän sun vaihtaa esteisiin kokonaan", Rita pohti.
"Älä unta näe, Amanda sitä paitsi nirhais mut varmaa jos ilmottaisin siirtyväni esteisiin", nauroin.

Me jäätiin yhdeksänneksi, mutta mun mieltä lämmitti parikin asiaa. Ensinnäkin, se oli aika hyvä suoritus kaaharitammalta ja kouluratsastajalta. Myös kaikki Auburnin muut ratsukot olivat meidän takana. Siellä oli kuitenkin toinen perijättäristä, Jusu, Rasmus, Purtseilta Verneri. Ja niin, Rinnan ratsuttaja melkein nimikaima Merikantokin.

Huomenna olisi sitten ne niin sanotusti tärkeimmät startit. Mä en välttämättä uskaltaisi mennä Amandan seuraavaan valmennukseen, jos me ei vedettäisi Leevin kanssa edes kohtuullisesti ratoja. VaativaB nyt voisi mennä vähän heikommin, mutta jos mä haaveilin pääseväni korkkaamaan vaativaA, niin helppoA pitäisi mennä jo leikiten. Vaihtoehtoja ei olisi.

"Vikla! Eikös sulla vasta huomenna ole kisapäivä?" Rita kiekaisi niin, että mä hetken jo luulin sen olevan Aliisa. Mä saatoin myös hypähtää pari metriä ilmaan, Ramidan vain hieman luimistaessa. Ehkä se oli tottunut omistajansa juttuihin. Rita häipyi höpisemään Markuksen kanssa ja aivan varmasti esittelisi aikaisemmin ottamaansa kuvaa. Sekä videota meidän radasta, mistä mä en ollut kamalan innoissani. Vaikka Rita ei ollut juurikaan missään someissa, oli varma, että naisen ottamat kuvat sekä videot saivat silti yleisönsä.
"Ihme eukko tuo sinun omistajas", hymädin Ramidalle.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 29.03.20 18:44
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kun kyynelii peittää glitterii | Nita Merisalo
Vastaukset: 31
Luettu: 838

Ankan päiväkirja

Huonoa tuuria ja sometauko
perjantaina 27/03/2020
#kevatpaivantasaus

Ellie selasi raivokkaasti sosiaalisen median julkaisujen virtaa. Kaikki tuntuivat päivittäneen hauskoja julkaisuja CUP:in aikana, mutta vaaleaverikkö ei keksinyt mitään julkaisemisen arvoista. He olivat suoriutuneet Ankan kanssa vain keskinkertaisesti kummassakin luokassa, helpommassa heidän taaksensa jäi ainoastaan Lukas Niemenpää. Ellietä nyppi myös se, että Matilda oli voittanut metrikahdenkymmenen luokan, hänen jäädessä Ankalla kauas taakse. Oliko hän muka huonompi ratsastaja kuin Matilda? Ei mielestään. Olivat he päässeet sentään uusintaan, mutta niin oli moni muukin luokan ratsukoista.

Toki Ankka oli Ellielle uusi ratsu, eivätkä kaikki nappulat tamman ohjaamiseen olleet vielä täysin hallussa. Heillä oli vain kaksi valmennusta ja kourallinen ratsastuskertoja takanaan ennen ensimmäistä osakilpailua ja Ankkakaan ei ollut varmasti parhaimmillaan näin pian varsaloman jälkeen. Ensi osakilpailuissa sijoitukset olisivat taatusti parempia, vähintään puolivälin paremmalla puolella.

Ellie toivoi myös, että saisi vuokrata Ankkaa pidemmän aikaa. Vakiohevosen vaihtuessa tai sen puutteessa oli hankalaa treenata tavoitteellisesti. Ehkä hänen pitäisi ostaa jossain vaiheessa oma hevonen. Se olisi kyllä suuri sitoutuminen. Kaikilla hyvillä esteratsastajilla oli kuitenkin oma hevonen. Jopa Jonnylla oli nykyään Lyyli, jos miestä nyt edes saattoi hyväksi esteratsastajaksi kutsua. Oma hevonen olisi suuri sijoitus niin rahallisesti kuin ajallisestikin, mutta Ellie aikoisi pitää silmänsä auki, jos sopiva osuisi kohdalle.

Ankka nykäisi riimunnarua nostaessaan päänsä ylös. Se näki kauempana jotain mielenkiintoista, mutta seisoi kuitenkin kiltisti Ellien vierellä. Lefa sen sijaan olisi varmaan mennyt jo menojaan. Siksi Ellie piti Ankasta. Se oli mahdottoman mukava käsitellä ja hoitaa, aivan kuten Riepukin. Hän talutti tammaa vielä hetken aikaa, ennen kuin vei sen karsinaansa heinien äärelle. Ankka oli heikosta menestyksestä huolimatta ansainnut huolellisen harjauksen, tänään oli vain ollut vähän huonompi tuuri puomien suhteen. Olivatkohan kannattimet olleet tänään jotenkin erityisen heikosti kiinni?

Ellie ei aikonut postata päivästä ainuttakaan kuvaa. Mitä hän muka julkaisisi? Ei taatusti sanaakaan siitä, ettei sijoittunut kummassakaan luokassa. Ehkä jonkun kivan yhteiskuvan Ankan kanssa ja hehkutusta siitä, miten kaunis hänen uusi kisaratsunsa oli? Kuitenkin joku kysyisi, miten kisat olivat menneet. Ehkä hän pitäisi tänään taukoa sosiaalisesta mediasta ja yrittäisi uudelleen huomenna, jos koululuokka menisi hyvin.

Sen sijaan vaaleaverikkö kuvasi pikaisen stoorin Instagramiin, jossa vilahti Ankan turpa ja heinäkasa. Tekstinä mysteerinen päivän työt tehty. Ja yhteenkään kysymykseen siitä, miten kisat menivät, hän ei vastaisi.
kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 29.03.20 10:55
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 31
Luettu: 1685

I have to save a rum | Inna Paakkanen

28.03.2020
throwback to the spring day
Hei te samaistuvat itsekriittiset ihmiset 👋
Tänään tuli startattua Kalla Cup #kallacup #kevatpaivantasaus ja halusin tulla sen myötä avautumaan itsekriittisyydestäni. Avatakseni hieman heppahistoriaani, olen kisannut aktiivisesti melkein vuosikymmenen erilaisilla hevosilla - kirjaimellisesti. Auburnissa aloitettuani kilpailutouhu on noussut nextille levelille, en ole koskaan ennen ollut yhtä kunnianhimoinen. Voisi sanoa, että olen tottunut kilpailuissa menestymään (Kalla Cup koulumestari 2018), joten epäonnisten päivien jälkeen tekisi mieli heittää hanskat nurkkaan. Eikö kuulostakin omahyväiseltä?

Tässä kohtaa, kun takana on painosanalla surkea kisapäivä, ei voi syyttää kuitenkaan hevosia. Miten voisi? Yksi ratsuistani on GP-tason ori Roibrant Cadbury, jolle Int I on lastenleikkiä, silti tuloksena 65,429 %. Meidän parhaimmat prosentit ovat 82%. Entäpä nuori Kallan Fiveomango, joka vasta starttaa kisauraansa? Voinko syyttää oria helppo B:n 63%:sta? En. Itsehän olen sen kouluttanut.

Suurin puheenaiheeni on ykkösratsuni, Banana Mania, jonka kanssa on tehty todella paljon töitä, edetty hyvin ja voitettu aikaisemmin mainittu koulumestaruus. Olen puhunut valmentajien kanssa orin tylsistymisestä. Onko se hevosen syy vai sen, etten minä osaa ratsastajana motivoida hevostani? Meillä on menossa hieman hankalahko tasonnousu. Viime vuonna otimme ensimmäiset startit Vaativa B:ssa, josta ei ole hyvää sanottavaa. Siitä huolimatta päätin nostaa tasomme A:han. Johtuiko siis päivän prosentit (68,357 % ja 62,857 %) tiukasta tuomarilinjauksesta, motivaation menettäneestä hevosesta vai vain paskasta ratsastajasta?

Onko täällä somen puolelle muita itsekriittisiä kilpailijoita? Tunnetteko siitä syyllisyyttä? Kuinka kanavoitte sen? Vinkkejä?
Kavion verran kiitos, että jaksoit lukea tämän pitkän sepistyksen! Arvostan!

Topics tagged under kevatpaivantasaus on Foorumi | Auburn Estate Kevatpaivantasaus
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 28.03.20 22:26
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum | Inna Paakkanen
Vastaukset: 66
Luettu: 2624

Cavan päiväkirja

Kevätpäiväntasaus

#kevätpäiväntasaus #kallacup

Sunnuntai, 22. maaliskuuta

”Mitä hemmettiä tuo nyt oli olevinaan??” puuskahdin, kun Aliisa saapui ripein askelin viskaisemaan höyrypään selkään ratsastusloimen.
”Mikä?” Aliisa sanoi hölmistyneenä ja rapsutteli tukkaansa. ”Ai! Ha-ha, kiroiletko sä teidän huikeelle radalle??”
”Isbeeee!!! Isbeisbe! Wau! Cava oli MIELETÖN mutta hahaahahha emmäkestä ahhahah”, käkätti Viivi, joka saapui laittomasti katsomossa juosten Aliisan kannoille.
”No? Mikä noin naurattaa?” kysyin hampaitani kiristellen. Cava oli ollut taas kova ratsastaa, painanut sisäpohjetta vasten kuin neuvostoliittolainen höyryveturi ja viis veisannut mistään pidätteistä. Oli silkkaa luojan lykkyä, että tuloksena oli kovavauhtinen nollarata. Sitä paitsi, onnistumisella ei ollut tulosten kannalta enää mitään väliä.

”Kun siis... Ahahahhahah, katso nyt Aliisa!”
”No?” tiukkasin uudelleen. Cava tanssahteli kuin sähikäinen ja jouduin kääntämään sen voltille. Ori ja lähellä verryttelevä Juuson työnantajan kaunis ruunikko tamma säpsähtivät pienesti, kun Aliisakin yhtyi ulvovaan nauruun.
”Ssshh! Ääntä pienemmälle”, tiuskaisin, sillä jo Cava itsessään oli tehnyt aivan riittävästi tuhoa maineelleni.

Aliisan ja Viivin hysteerinen käkätys ei kuitenkaan laantunut – ennen kuin katkesi arvaamatta.
”NOOOOU!! Aliisa!! Mitä sä oikein teit??” Viivi kiljui ja ryhtyi takomaan nyrkeillä Aliisaa kylkeen.
”Viivi mitä hittoa?” huudahdin pelästyneenä, ja ohjasin Cavan lähemmäs verryttelymaneesin reunaa pala kurkussani. Aliisa ei kuitenkaan näyttänyt olevan moksiskaan Viivin onnettomalla tarmolla viuhtovista, onneksi ilmeisen pehmeistä iskuista. Päinvastoin: nainen jakoi saman epäuskoisen ja itkunsekaisen ilmeen tytön kanssa.
”Mitä mä tein??”
”Aliisa eeeiiii”
”Eiiii, mä tosiaan poistin sen”
”Eiiii”
”Eiii, se oli niin hieno!”
”Se oli paras!! Olisin laittanut instaan”
”Todellakin”
”Ja nyt Isbe ei näe sitä...”

”Näe mitä?” keskeytin nämä itkijänaiset, jotka olivat omaksi onnekseen saaneet yhteistä äänenvoimakkuuttaan epätoivonsa tuoksinnassa alemmaksi. Verneri mulkaisi suuntaamme, mutta kilpailijanumeroilla 033 ja 039 täysiverisillään ratsastavat nainen ja mies välttelivät viisaasti valtaamaamme takakulmausta.
”Viivi oli ottanut teistä kuvan”, Aliisa vastasi.
”Ja se oli ihan paras!!”
”Aivan kamala ilme, kerta kaikkiaan ruma ja miten hirveä hyppy Cavalla –”
”Mutta mä olisin kyllä julkaissut sen. Siitä olisi saanut meemin.”

En pystynyt vastaamaan, sillä väri pakeni kasvoiltani vieden puhekyvynkin mennessään. Kamalista kamalin kuva, jonka Viivi olisi silti julkaissut?
”Viivi, onko sulla insta?” kysyin yllättyneenä.
”Tietenkin. Ja snäppi ja tiktok. Mutta en mä sua seuraa, sulla on niin noloja päivityksiä ja kommenteissakin vaan flirttailet Antonille. Mä kyllä luulen, että Anton kuolaa enemmänkin Elliee. Ja Elleniä mutta sille se ei ainakaan uskalla puhua kun se on niin huippu. Eli taitaa tykätä blondeista, vai mitä Aliisa?”
”No tuota...” Aliisa vältteli, kuin kahden tulen välissä konsanaan.
”Okei, mutta tämä, krh-hmm, erinomainen otos on nyt siis poistettu?”
”No jooo-o! Luuletko että muuten tässä itkettäisiin?? Mee nyt siitä, hieno rata oli. Cava on kunkku.”

Perjantai, 27. maaliskuuta

”Se oli sitten aika hirveä viime viikonloppuna”, kuiskasin Rasmukselle, vaikka tokihan mies oli tuloksista kuullut ja pahimmassa tapauksessa katsomostakin niitä todistanut.
Rasmus irvisti, vilkaisi nopeasti Cavan jalkoja suojittavaa Aliisaa, ja nyökkäsi.

”Toivotaan että olisi nyt parempi. Tosin paransihan se viimeksi juuri rataestekokeeseen”, huokaisin yhä kuiskaten.
”Joo”, Rasmuskin kuiskasi.
”Mitä siellä nyt supistaan? Sanokaa ääneen vaan jos on Cavasta jotakin sanottavaa.”
”Ei, sitä vaan, että se on ollut hirveän voimakas ratsastaa”, totesin vältellen.
”Mmmm-hmmpph”, tiuskaisi Aliisa, joka oli selkein sanankääntein ilmaissut tyytymättömyytensä siihen, että olin taas mennyt värväämään sen toimihenkilöksi päällekkäin kilpahoitajan velvollisuuksien kanssa. Totta puhuen minun ei ollut pitänyt tehdä niin, mutta Cavan kohdalla olin tullut ajatelleeksi vain kenttäratsastusta.
”No, onnea sitten!” Aliisa sanoi, ja lykkäsi puunatun orin ohjat Rasmukselle. ”Jos sulla on muitakin ratsastettavia, niin pistä eteenpäin neiti Sokalle. Kai arvoisa neitikin osaa kävelyttää.”

Niine hyvineen Aliisa poistui ja varoi vilkaisemasta minuun päinkään, vaikka luulinkin, ettei se oikeasti ollut pahasti vihainen – ainakaan pitkään.
”No tota”, Rasmus sanoi sitten vaivaantuneesti.
”Joo. Mene vaan. Kävelen sen vaikka maastossa.”

**

”Onkohan se kipeä?” arvuuttelin, ja ryhdyin tunnustelemaan hoitopaikalle köytetyn Cavan jalkoja. Rasmuskin kumartui: ”Ei takana ainakaan ole yhtään nestettä. Ihan kuivat.”
”Melkein liian kuivat?” myötäilin, vaikka arvailuksi meni. ”Mitenköhän selkä... Raspauksesta ei ole kauaa aikaa, tuskin on ainakaan siitä kiinni...”
”Mikäs täällä on ongelma?” jylisi ja kilisi tallimestarimme kaikkea muuta kuin kumea ääni.
”Cavaa tässä mietitään”, Rasmus huokaisi, ja päädyin itse irvistelemään.
”Näit varmaan meidän radat?”
”Niin, aivan niin. Mitenkä satula?”
”En tiedä. Kyllä sen pitäisi istua.”
”Odottakaahan – näin Minkan Nakin karsinalla – Minkaaaa!”

Ja niin saapui Minka, jonka mittaileviin otteisiin annettiin Cavan estesatula.
”Häh? Miksi te sitä uudestaan satuloitte pöljät?” Se oli Aliisa, joka pöllähti paikalle linimenttikokoelma sylissään.
Rasmus ja Minka reagoivat heti väenpaljouteen vaivaantuneella hiljaisuudella, kun taas Penna ja Aliisa yltyivät yhteiseen spekulointiin, jota tosin väritti pienimuotoinen eripura siitä, oliko mitään ongelmaa ollenkaan.

”Oliko se sustakin kamalan vahva? Ryntäsi hyppyyn ja puski sisäpohjetta vasten?” tiedustelin, kun siirryimme hieman sivummalle.
”Joo, oli kyllä. Harvinaisen vahva jopa Cavaksi”, Rasmus myönteli.
Kolmessakympissä Rasmus ja Cava keräsivät kahdeksan virhepistettä jääden sijalle 15/17, kun itse laitoin vielä huonommaksi: Nappasin yhden pudotuksen sitäkin enemmän, minkä johdosta olimme Cavan kanssa neljänkympin häpeälliset pohjimmaiset.
”Mitenkäs se Art of War?” jatkoin yhtäkkiä rupattelua, ja Rasmus vähän hätkähti. ”Sehän on äidilläsi, eikö?”
”Joo. Larassakin on kipinää. Saa nähdä”, se hymähti, ”mutta ei sille ole kun vasta hädin tuskin satulaa laitettu.”
”Niin, aivan”, harmittelin, sillä ajatukseni olivat kääntyneet arvaamattomaan Kärppään.

”Mitä täällä oikein vouhkataan?” viilsi tuttu ääni ilmaa.
Lopetimme sangen rönsyilevän small talkimme Alsilan kanssa, Minka lakkasi hypistelemästä satulaa ja Penna ja Aliisa sukelsivat kumpi miltäkin puolelta Cavaa käytävälle.
Kaikki katsoivat toisiaan hetken – kuka niistä, jotka eivät pelänneet Amandaa, avaisi suunsa ensin?
Penna, tietenkin.
”Cava on ollut jopa epätavanomaisen hankala ratsastettava. Kentän ja esteiden tulokset pohjalukemissa”, tallimestari raportoi kuolemanvakavana.
”Ahaa”, sisko totesi, mutta äänestä kuulsi epäuskoisuus.

Amanda siirtyi Cavan luo, tie tyhjeni kuin itsestään.
”Voi sinua pientä”, se kuiskutti, mihin Cava vastasi näykkäisemällä takkia. Amanda ei närkästynyt, vaan naurahti: ”Hieno poika.”
Sitten sisko kääntyi meidän muiden puoleen.
”Eläinlääkärihän tarkasti sen? Ennen startteja, tietenkin?”
”Tietenkin”, vahvistin, sillä sanat oli kohdistettu eniten minulle.
”Eikä siitä löytynyt mitään?”
”Ei.”
”Hyvä”, Amanda totesi painokkaasti. ”Luulenpa, että se on saanut teistä pölvästeistä ja estesatuloista tarpeekseen. Katsotaan huomenna, millaiseen kuriin ja nuhteeseen se taipuu. Siihen asti en usko, että meillä on todellista syytä huoleen.”

Nyökkäsin kireänä, ja hoitopaikan edustalle tuppautuneet ihmiset lähtivät purkautumaan kuka mihinkin.

Lauantai, 28. maaliskuuta

Kävi ilmi, että Cava todellakin pystyi halutessaan kanavoimaan voimansa kurinomaiseen suoritukseen, ainakin sileällä. Kovatasoiseksi osoittautuneessa vaativassa B:ssä ratsukko sijoittui neljänneksi ällistyttävällä 72,929 prosentin tuloksellaan, eikä vaativa A mennyt merkittävästi huonommin. Penna tosin tiesi kertoa (Amanda ei itse papereitaan näyttänyt), että teknisesti taitava suoritus aleni osin yleisvaikutelman takia 65,714 prosenttiin, sillä Bastian Löw oli havainnut suojattinsa rujot pidätteet.

Eli Cava oli kuumunut koulussakin! Niinpä niin – sitä siskon nihkeästi lausuttu vastaus uteluihini (”liikkui hyvin eteen, voimakas takaa”) oli siis todellisuudessa tarkoittanut. No, pitäköön orinsa. Vähentäisin aivan varmasti omalla vastuullani olevia liikutuskertoja minimiin.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 28.03.20 15:31
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 2470

Harryn päiväkirja

28.3.2020
#kevätpäiväntasaus

(Lue ensin.)

Hermostunut oli liian heppoinen sana kuvaamaan Robertin olotilaa kun se laskeutui kansliasta ja pujotteli kilpailuja katsomaan tulleen ihmisjoukon läpi takaisin ulos. Pojalla oli lyhyen kansliavierailun aikana tullut niin kuuma, että se nyhti nyt pusakkaansa kiukkuisena auki ja lippiskin sai väistyä tukkaa kiivaasti harovan käden tieltä.

Saatuaan viiden minuutin porttisijaisen, Aliisa oli ystävällisesti tarjoutunut avuksi ennen kuin sen piti rientää Cavaa luovuttamaan, ori varustusta vailla valmiina karsinassaan, ja se leperteli Harrylle mukavia Robertin kävellessä kaksikon rinnalle.

“Kauhee, mitä sun tukalle on käynyt, laita se lippis vaan päähän”, kämppis kauhisteli ensimmäisenä tyrskähdellen suuntaan jos toiseenkin sojottavalle tukalle, ja tuimasti Robert painoi hatun takaisin päähänsä.

“Starttaan molemmat vaativat”, se sanoi epätoivoisena.

“Luulin, että olit menossa sen helpon aan ja vaativan been.”

Robert hieraisi kasvojaan tuskastuneena. Se ei ollut varma mitä tässä oli nyt käynyt, koska eihän se ollut mahdollista, että poika itse olisi klikkaillut ja ilmoittanut ratsukkoa luokkaan, jossa he eivät pärjäisi. Rata nyt onneksi oli etäisesti tuttu: Robert oli ollut aikeissa startata saman radan Ruunaalla viime viikonloppuna, mutta piruettien (ja valmentajien) tuotettua liikaa päänvaivaa, ratsukko oli päätynyt starttaamaan tuttuja ja turvallisia luokkia.

“No mut sithän sä meet Amandan ja Cavan kanssa samat luokat, onpa kiva!”
“Amandan?”
“Niin!”
“Amanda Sokan?”
“No kenes muunkaan Amandan, otapa nyt tämä sun heppa niin mä lähden vielä viemään kiljukaulaa sille ennen kun pitää mennä takaisin portille, adios!”
“...adios?”

Ohjat vaihtoivat kättä ja Robert jäi seisomaan kaksin uljaan tammansa kanssa. Sen harmaat harjakset seisoivat yhtä tönkköinä pystyssä kuin minä tahansa muunakin päivänä, muutama jouhevampi sortuva kaulaa vasten kihartuen, eikä pojan onnekseen tarvinnut vääntää sormiaan verille sykeröiden kanssa.

Koska helppo A ei ollut vielä edes puolivälissä, Robertin pääsy verryttelyyn oli evätty. Niinpä se käveli ratsunsa kanssa Auburnin kartanon ratsastusreittejä, vaativan A:n rataa päässään hinkaten. Se ei sinänsä ollut haastava ohjelma sulkutaivutusten ja laukanvaihtojen ollessa Harryn vahvuuksia, mutta ne piruetit. Olkoonkin puolikkaita, kaikesta treenistä huolimatta niiden ratsastus oli vielä torstain valmistelutreenissä tuntunut ihan yhtä raskaalta ja epätoivoiselta kuin aina aiemminkin. Teknisesti, Harry kyllä osasi, tiesi mitä Robert siltä pyysi, mutta toteutus jäi aina auttamatta vajaaksi.

Robert ei halunnut miettiä miksi.

Kun ratsukko viimein pääsi verryttelyyn, se osui sinne tietenkin samaan aikaan kuin Anmari Franssi kiiltävällä Apricotilla. Se oli hieno hevonen, Danielin oma kasvatti, ja Anmari sen selässä kisatakin ruusukultaiset liepeet lipattaen näytti niin vakavasti otettavalta kouluratsastajalta, että Robert tunsi yhtäkkiä olonsa nuhjuiseksi. Apricot oli klipattu silkkiseksi, kuulas karva ja ruusukultaisen otsapannan timangit kilpaa maneesin valojen alla hohtaen, ja hevonen harppoi ravia näyttävämmin kuin moni muu verryttelevä.

Ehkä Robertin pitäisi pyytää Anmari ratsastamaan Harry joskus. Suostuisiko se? Oliko Daniel jo puhunut sille ummet ja lammet siitä, kuinka rupuratsu Harry oli ja kuinka Robert jäisi tahkoamaan sillä vaativa B -luokkia loppuiäkseen? Ei Anmari varmasti sellaisella haluaisi ratsastaa. Ei, se ratsastaisi läsipäisellä Apricotilla ja kermakaramellin värisellä Fallfudgella ja varmasti myös sillä isopäisellä ruunikolla, jonka Robert oli aamulla nähnyt kävelytettävän Kaspianin Lassen rinnalla.

Lassen näkeminen oli aina vähän kummallista. Kallaan muutettuaan, Robert oli ajautunut hiljalleen kauemmas ja aina vain kauemmas ratsastuskouluvuosistaan. Välillä se aivan tyystin unohti, että oli ratsastanut Harryn lisäksi muita hevosia ihan säännöllisesti, tunneilla ja muutenkin. Tuntihevosia, kuten Lassea.

Kun Robert ohjattiin maneesin pääareenan puolelle, sen vatsassa muljahti: katsomossa oli populaa enemmän kuin monissa muissa kisoissa tänä vuonna ja päätuomari seurasi pojan ratsastusta silmälasiensa takaa jo nyt. Vaativa A päässään yhä pyörien, Robert odotti starttikellon kilinää hermostuneena. Harry ravasi näennäisen rentona tutussa maneesissa taustalla soivasta hissimusiikista ja yleisön kahinasta huolimatta, mutta poika sen selässä tunsi kireän jännityksen ohjien päässä.

Luokka meni kevyesti sanottuna penkin alle. Suoritus ei sinänsä ollut huono, mutta keskiaskellajit ja lisäykset jäivät keskinkertaisiksi kireyden takia ja se yksi väärinratsastus tuntui kuin sinetöivän kohtalon, tuomari Löwen pillin vihellys ja erheestä kertova ääni maneesissa kaikuen.

Pettymys oli valtava, ja vähän hammasta purren ratsukko palasi ratansa jälkeen verryttelyyn seuraavaa luokkaa varten. Osallistujia oli vain seitsemän, olihan vaativa A vähän sellainen hölmö väliluokka, ja Amanda Sokka samassa verryttelyssä oli viedä Robertin keskittymisen jatkuvasti sivuraiteille. Mitä hän teki GP-ratsastajan kanssa samoissa luokissa? Jotain lohtua sentään valoi tyynen näköisenä omaa hevostaan lämmittelevä Paakkasen Inna, joka oli tutumpi näky samoissa verkkaryhmissä. Jos sekin pystyi täällä ratsastamaan tuntemaan oloaan vähempiarvoiseksi, ehkä Robertkin pystyisi?

Puolipiruetteja se ei tohtinut edes kokeilla.

”En tiennytkään, että menette jo alkukaudesta vaativaa A:ta”, Anmari Franssin ääni kuului verryttelypuolen katsomosta. Se näytti siltä, että sillä olisi muutakin sanottavaa, mutta naisen huulet painuivat tiukaksi viivaksi.

”Niin”, Robert sanoi siirtäessään korskuvan hevosensa kootusta laukasta pysähdykseen. ”Ilmoittauduin vahingossa”, se möläytti seuraavaksi, ja lehahti samantien kirkuvan punaiseksi.

Anmarin siististi nypitty ja meikattu kulmakarva kohosi harkitun hitaasti. Jos se olisi joku muu kuin Anmari Franssi, se olisi varmasti toistanut, että vahingossa? ja ehkä naurahtanut päälle. Mutta se oli Anmari Franssi, joten se vain nyökkäsi ja antoi katseensa sitten seurata ohjia Robertin käsistä Harryn vaahtoavaan suuhun.

Sitten se nyökkäsi uudelleen, ja Robert katsoi tämän sopivaksi tilaisuudeksi ratsastaa karkuun.

Verryttelyaika valui kuin sormien välistä. Yhtäkkiä ratsukkojen liikennöintiä kilpailuareenan ja verryttelyalueen välillä valvova Aliisa kiekaisi Robertin portille valmiiksi saatesanoin: ”Se on kohta menoa!”

Harry kilisteli kuolaimiaan ja yritti päästä läheisempiin tekemisiin Aliisan kanssa, mutta Robertin keskittyminen ei pystynyt venymään enempää siihen suuntaan kun se kävi rataa läpi suljettujen silmäluomiensa takana. Koottua laukkaa, puolivoltti, sulkutaivutus…

”Sitähän ollaan menty eteenpäin elämässä, vaativa A, huh huh.”

Tuttu ääni pureutui läpi pojan tajunnan ja se osasi yhdistää äänen katsomon reunalla norkoilevaan mansikkablondiin jo ennen kuin avasi silmiään. Jostain syystä helpotus, kaikista Robertin sisällä vellovista tunteita huolimatta, ryöpsähti ensimmäisenä pintaan, ja se miltei henkäisi: ”Alviina!”

Tyttö myhäili ja kieputti toista leteistään sormiensa ympärille. Robert ei ollut ehtinyt nähdä Alviinaa kuin vilaukselta viime viikonloppuna heitettyään Aliisan Auburniin kenttäkilpailujen tohinaan ennen karkaamistaan puoliautoksi muuttuneelle kotitallille.

”Mun piti ilmoittautua helppo A ja vaativa B.”
”Niin, no, teille maahanmuuttajille suomi voi olla ajoittain haastava kieli.”
”Ha, ha.”

Robert pyöräytti silmiään kypärän lipan alla ja palasi kertaamaan ohjelmaa. Laukanvaihdot yksi kaksi kolme joka kolmannella, koottua laukkaa, puolipiruetti…

”Hermostuttaako?”
”Ai että hermostuttaako.”
”Niin. Sietäisi olla iloinen, että olen sentään tukena täällä, toisin kuin sä mun viime viikonloppuna.”
”Me oltiin toisissa kisoissa, Ruunaalla.”
”Niin, sunnuntaina.”

Alviinan katse oli piikikäs kuin kaktus ja Robert nielaisi.

”Sitä paitsi, miksi edes hermoilet. Onko sillä väliä edes. Jos, tai siis kun menee läskiksi, niin sanot vaan kaikille, että olit ilmoittautunut väärään luokkaan etkä treenannut.”
”Thanks. For real.”

Pojan ääni on vilpitön, ja se haluaa uskoa, että Alviinan hymykin on. Kovin kauaksi aikaa se ei ehdi sitä analysoimaan kun Aliisa jo tuputti ratsukkoa areenalle. Inna Paakkanen antoi hevosensa venyttää kaulaa pitkälle ja taputti hiestä kihartunutta karvaa hymy huulillaan, ja se nyökkäsi Robertillekin tsemppaavasti.

Niin, poika pohti. Onko sillä väliä edes?

Ei, se päätti, ja sitten se vain ratsasti. Se antoi Harryn edetä nyhtämättä ja keskittyi siihen, että hevosella oli kivaa ja että typerä ratsastaja selässä häiritsi tammaa niin vähän kuin mahdollista. Laukanvaihdot olivat vähän turhan iloisia mutta kuitenkin rytmissä, ja puolipiruetit ruuvasivat vähän voimattomasti mutta kuitenkin läpi puolikkaan liikeradan.

Rata oli ihan hyvä.

Niin hyvä, että kun Robert hevosensa selästä laskeutuessaan kuuli oman nimensä palkintojenjakoon valmistautuvana, se menetti kaikki tasapainoaistinsa ja pyllähti valkoisilla housuillaan Auburnin pihamaan soraan.

”Palkinnot jakaa Auburnin kartanon edustajana neiti Isabella Sokka, päätuomari Bastian Löw sekä cup-neuvoston edustaja Tiina Kaajapuro”, vakava miesääni kuulutti palkintoseremoniamusiikin päälle, ja Robertilla oli täysi työ keskittyä ohjaamaan lapiokavionsa kompastumatta kohti maneesin pitkän sivun keskellä seisovia ihmisiä. Onneksi edessä kävelevä ratsukko vaikutti selkeästi vähemmän yllättyneeltä menestyksestään, eikä Robertin tarvinut kuin seurata perässä.

Vaikka poika oli aiemminkin ollut palkintojenjaoissa, useammissa ja isommissa kuin tämä, johon se oli kiireessä pintelöityä puoliveristään juuri ratsastamassa, tuntui juuri tämä palkintojenjako kummallisella tavalla merkittävältä.

”Toiselle sijalle tänään ratsasti Kallan omaa ratsastusseuraa edustava Robert Harrington hevosellaan Harriet V, niinku viides”, naseva nasaaliääni kaiuttimista kertoi, ja harmaakorvaa lähestyi kohteliaasti hymyilevä Isabella Sokka sininen ruusuke käsissään, neuvostoa edustava Tiina Kaajapuro ja se silmälasipäinen tuomari, Bastian fuckin’ Löw.

Isabella kiinnitti ruusukkeen samalla kun Robert veti oikeasta kädestään ratsastushanskan pois. Kaksikko kätteli, tummahiuksinen kartanonneiti suorituksesta lähes mekaanisesti onnitellen. Seuraavaksi Tiina taputti Harrya kaulalle, aidon iloisena hienosta ratsastuksesta kehuen, ja lämpö vyöryi reippaasta kädenpuristuksesta suoraan Robertin rintakehään.

Bastian Löw jäi viimeiseksi. Mies oli seisonut taka-alalla naisten kätellessä ja hevosta taputellessa, ja lähestyi ratsukko nyt, Harrylle kättään haisteltavaksi tarjoten. Lempeästä ilmeestään huolimatta jokin entisen huippuratsastajan olemuksessa hermostutti Robertia valtavasti. Kuuluttaja kuulutti jo seuraavan ratsastajan—mies oli ottanut kypäränkin päästään, Robert mietti kuumeisesti olisiko hänenkin pitänyt, oliko hän nyt epäkohtelias, mutta reippaasti pojan käteen tarttuva herra Löw riipi ne ajatukset kasaan ja potkaisi Robertin pääkopan perimmäiseen nurkkaan.

”You’re good”, mies sanoi, ja Robertin leuka loksahti auki. ”It wasn’t technically perfect, but you’ve got something here”, se jatkoi ja purisi Robertin kättä viimeisen sanan kohdalla. Sitten se taputti vielä kerran Harryn kaulaa, nyökkäsi hevoselle ja käveli sitten luokan voittaneen ratsukon luo.

Saatuaan hevosensa koppiin heinien kanssa ja Ava Pulkkasen sitä hetkeksi valvomaan, Robert riensi noutamaan papereitaan kansliasta. Kädet täristen poika istuutui ensimmäiselle vapaalle katsomopaikalle, hienot küresitykset pelkkää taustamusiikkia sinisten silmien loikkiessa riviltä toiselle Josefinan siististi tekstattuja ja Madden vastaavasti erittäin sotkuisia rivejä tavaten.

Keskenään Peter Lastrong ja Bastian Löw olivat olleet suunnilleen samaa mieltä, pieniä pisteen tai puolikkaan eroja itse radassa. Lastrongin mielestä toinen puolipiruetti oli ollut vähän parempi kuin Löwen, ja olipa se antanut toisista sarjavaihdoistakin pisteen enemmän mitä päätuomari.

Alakerta oli kuitenkin se, joka Robertin oli varmasti sijoittanut. Pisteet askellajeista, lennokkuudesta, kuuliaisuudesta ja jopa ratsastuksesta olivat kovat. Madde oli raapustanut niiden vieressä olevat kommentit selkeästi enemmän kiireessä kuin muut, ja tekstiä oli jaoteltu ranskalaisin viivoin. Siellä oli kehuttu paitsin Harryn energistä eteenpäinpyrkimystä, niin myös kaunista ravia ja voimakasta laukkaa. Luottaa ratsastajaan vaikeassa paikassa, luki Robert, ja sen suunpieli nytkähti hymynpuolikkaaseen. Siistiä ratsastusta, tasainen käsi, se jatkoi lukemista.

Paperin alareunassa, siellä missä kommentit lakkasivat vuotamasta niille varattujen laatikkojen yli, oli vielä yksi kommentti, eri käsialalla.

Happy horse, great relationship. Good things ahead.

Daniel Susineva saisi Robertin puolesta pysyä vaikka siellä Saksassaan.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 28.03.20 11:55
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2436

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Kallassa 27.3.2020
#kevatpaivantasaus

Lauri seurasi tallipihan vilinää pitäen samalla silmällä nahkaisen taluttimen päässä kävelevää Jinxiä, jonka varustamisen oli ottanut vastuulleen. Vegas pärjäisi päiväkarsinassa heinien ja Runiacin edustajien yhteiseksi kisahoitajaksi mukaan lähteneen Vivianin valvonnassa sen aikaa, että Lauri olisi startannut nuoremmalla tammalla.

Trakehnerin kanssa käsihevosalueella kävelevä mies oli tyytyväinen ratkaisuunsa lähteä kilpailemaan kahdella tammalla sen sijaan, että olisi ottanut mukaan myös Vargasin. Viime viikonlopun pitkä kenttäkilpailurutistus oli taannut Vargasille rennomman, palauttelevan viikon, eikä Lauri ollut raaskinut ilmoittaa oria kilpailemaan toisena viikonloppuna putkeen varsinkin, kun orin veri virtasi selvästi enemmän kenttäpuolelle. Myös valinta Ruunaankosken ja Auburnin kilpailuiden välillä oli ollut loppujen lopuksi helppo, kun puolivahingossa tehty tuplailmoittautuminen oli täytynyt perua Ruunaankosken osalta. Auburniin oli paitsi lyhyempi matka, mutta myös valmennettavien näkeminen kilpailemassa ja Auburnin kisojen harvempi ajoittuminen olivat painaneet vaakakupissa. Ruunaalle ehtisi kevään mittaan, mutta Kalla CUPin seuraavia osakilpailuja odotettaisiin taas hetki.

Noustuaan Jinxin satulaan pitkän taluttelun jälkeen Lauri suuntasi verryttelymaneesiin aikataulussa, joka mahdollisti juuri sopivan napakan verryttelyn. Rataesteharjoituksissa selkeä verryttelytaktiikka oli osoittautunut Jinxin kohdalla parhaaksi, koska liian pitkä veivaaminen muiden hevosten seassa sai tamman kiehahtamaan entistä enemmän.

Ensimmäinen startti oli tasapaksu, jos sellaista sanaa saattoi Jinxin kaltaisen tamman kohdalla käyttää. Trakehner höyrysi, yritti rynniä esteille ja onnistui keilaamaan jo perusradan toisen esteen ylimmän puomin alas. Vaikka muita tuloslistaukseen vaikuttavia virheitä ei tullut eikä Jinxi ollut täydellisen mahdoton ratsastaa, Laurin fiilis tuoreeltaan radan jälkeen oli mitäänsanomaton. Siinä missä hänen valmennettavistaan Ava oli ratsastanut lainaratsullaan tyylikkäästi puhtaan ja Matilda kokonaisuutena yhtä pudotusta lukuunottamatta sujuvan perusradan, mies ei itse osannut vastata radan jälkeen juttelemaan tulleelle Heidille ensin mitään järkevää.
"Täytyy saada se terävämmäksi kymppiin", Lauri mutisi lopulta kasvot vakavan mietteliäinä, koska sellaisella näytöllä Jinxi ei menisi koskaan kaupaksi.

Toisessa luokassa Jinxi todella oli terävämpi - tamma oli nostanut kierroksia, mutta tuntui ensimmäistä kertaa ratsastettavuudeltaan paremmalta. Perusrata ei tuottanut ongelmia ja koska uusintaan tiensä karsi yli puolet luokan lähtijöistä, Lauri päätti ottaa tietoisen riskin ja kokeilla, missä kulki Jinxin raja sopivan kiehumisen ja kiinni leikkaamisen välillä.

"Lauri Merikanto ja Jinxi maaliin puhtaalla radalla ja erinomaisella ajalla", miesääni kuulutti nopeasti sen jälkeen, kun Jinxin kaviot kauhaisivat maneesin hiekkaa uusinnan viimeisenä esteenä komeilleen okserin jälkeen. Tamman korvat olivat liimaantuneet kiinni niskaan ja Lauri ehti vain hädin tuskin varautua napakkaan pukkiin, jonka Jinxi heitti ilmoille alleviivaten luonnettaan täydellisesti. Laurin kasvoilla oli siitä huolimatta pieni hymy ja mies antoi tammalle pidempää ohjaa kumartuen taputtamaan sen kaulaa poistuessaan Tammi-areenalta, jossa oli juuri saanut irti Jinxistä sellaisia hyppyjä, joita oli odottanut siitä asti, kun oli nähnyt tamman myyntivideolla.

Lauri ehti katsomoon sadankahdenkymmenen luokkaan kahvikupin kanssa nähden niin Matildan kuin Heidinkin puhtaat perusradat. Mies seurasi kiinnostuneena luokan loppuun, selasi puhelintaan kahviaan hörppien ja vaihtoi pari sanaa etäisesti tutulta näyttäneen naishenkilön kanssa väistäessään tämän täpärästi katsomossa liikkuessaan.

"Ei yhtään hullummin", Lauri hymähti Heidille, joka oli ottanut Malachain kanssa niukat neljä virhepistettä. Mies tiesi, miten Malachain kanssa esteradalla tilanne oli yleensä kaikki tai ei mitään ja että yksikin virhe saattoi taata sen, että niitä oli pian kaksitoista.
"Niin", Heidi huokaisi vastaten miehen hymyyn. Naisen katse kääntyi ohi ratsastavaan Matildaan ja huulet muodostivat onnittelut uusinnan nollatuloksesta.
"Se oli nopea rata, teillä on hyvät edellytykset sijoittua tai jopa voittaa", Lauri komppasi naisystäväänsä saaden Matildan mutristamaan mietteliäänä huuliaan.
"Otin mallia", nainen heitti pisteliään virneen kera ja jatkoi matkaansa muiden hevosten läheisyydestä kimpaantuneen vuokrahevosensa kanssa.

Laurin kilpailupäivä jatkui kahvin voimalla Vegasin satulassa. Jos Jinxi oli ollut ensimmäisellä radalla mitäänsanomaton, Vegas tuntui normaalia säpäkämmältä ja pian Lauri huomasi ratsastaneensa tammalla puhtaan uusinnan, jossa parasta oli ehdottomasti ollut hannoverin liikkuminen omalla moottorilla. Aika ei lopulta riittänyt voittoon, mutta Vegas tuntui nauttivan kunniakierroksen häntäpäässä laukkaamisesta yhtä paljon.

"Saa nähdä, tuntuvatko esteet miten isoilta tämän kanssa", Lauri mietti ääneen Vivian kuullen. Kisahoitajana toimiva nainen pudisti huvittuneena päätään, silitti Vegasin kaulaa ja kuiskasi maneesin edustan liikennettä seuraavan tammalle jotain. Lauri ei viitsinyt kysyä mitä, mutta jotain taikaa niissä sanoissa oli selvästi ollut: Vegas hyppäsi verryttelyssä kuten kapasiteetikkaan esteratsun kuuluikin ja sai Laurin miettimään puhtaan perusradan ja uusinnan jälkeen tulevan kauden suunnitelmia uusiksi. Vargasin jälkeen sadanneljänkymmenen ratakorkeus oli tuntunut Vegasin kanssa huomattavan helpolta, joten pääpaino kannattaisi starttien osalta siirtää kolmenkympin luokkieen sijaan neljäänkymppiin. Ajatuksen kruunasi päivän kolmas kunniakierros, jolle pääsemiseksi ratsukon oli täytynyt kiristää vauhtia ja tehdä aikaa säästäviä ratkaisuja jättääkseen taakseen muita puhtaita suorituksia.

"Ylpistyt vielä", Heidi kuittaili huvittuneena, kun Lauri taitteli Jinxin ja Vegasin tienaamia ruusukkeita harjapakkiin. "Älä laita niitä sinne vielä - otetaan teistä kuva ennen lähtöä."
Ehdotus epäilytti Lauria aluksi, mutta mies ei osannut sanoa vastaan ja huomasi pian seisovansa tallialueen laitamilla irvistelevän Jinxin ja paikalleen jähmettyneen Vegasin kanssa. Tammojen suitsiin kiinnitetyt ruusukkeet pyörivät tuulenpuuskassa, jonka laannuttua hetkeksi Heidi ilmoitti nappaavansa täydellisen potretin.
"Sun täytyy ladata tämä Tmi Lauri Merikannon Facebook-sivulle", Heidi ilmoitti ja esitteli ylpeänä otostaan, jossa ruusukemäärään lähes ilmeettömänä suhtautuva Laurin katse oli kohdistunut sekunnin sadasosaksi korvansa pystyyn nostaneeseen Jinxiin ja jonka olkapäähän lähes kuolaava, edelleen patsasta matkiva tuplaruusukepäinen Vegas miltei nojasi.
"Katsotaan", Lauri mutisi huvittuneena ja vapautti Vegasin helpottuneena Vivialle voidakseen keskittyä Jinxiin, joka oli tajunnut päivän toisen lastaushetken koettaneen ja yritti kaapia tietään kotiin tallipihan tiiviin pohjan läpi.

Tmi Lauri Merikanto lisäsi uuden kuvan
Juuri nyt

Päivän estekisojen saldo neljä starttia ja kolme ruusuketta. Huomenna vietetään vapaata, mutta ensi viikonlopulle valmennuskalenterissa vielä tilaa. Soita tai laita viestiä, niin katsotaan asiaa.

P.s. Vasemmanpuoleinen tamma tulossa myyntiin tulevalla kaudella, pysy kuulolla!



Topics tagged under kevatpaivantasaus on Foorumi | Auburn Estate Ar_1Topics tagged under kevatpaivantasaus on Foorumi | Auburn Estate Ar_4Topics tagged under kevatpaivantasaus on Foorumi | Auburn Estate Ar_3
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 28.03.20 11:29
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 54
Luettu: 2060

Sipsin päiväkirja


Sipsi tanssahteli kuin se olisi ollut menossa ensimmäistä kertaa elämässään esteradalle eikä olisi ollut ihan varma mitä se käytännössä tarkoitti. Se ei ollut kovin lohdullinen havainto, kun kyseessä oli kuitenkin ratsu, jonka kanssa yhteistyö oli sujunut alusta alkaen ja jonka kanssa treenaamiseen olin alkuvuodesta panostanut tavallistakin enemmän. Tämän kauden aikana mä nimittäin halusin ottaa kaiken hyödyn irti Sipsin kapasiteetista ja kokeilla, riittäisivätkö mun rahkeeni suurempiin luokkiin. Rataesteharjoituksissa tämän päivän ratakorkeutta viisi senttiä korkeammat esteet olivat tuntuneet pieniltä, mutta Kalla CUPin näyttävät esteet näyttivät vähintään yhtä suurilta, kun Tammi-areenan katsomoissa parveili yleisöä ja kaikki kanssakilpailijat olivat ratsuineen viimeisen päälle tyylikkäinä.

Vaikka uusi verryttelymaneesi toimi erinomaisesti ja oli ehdottoman hyvä lisä kilpailijan näkökulmasta, mä olin helpottunut päästyäni kaikkia hevosia vihaavan Sipsin kanssa väljemmille vesille. Lähtömerkin jälkeen huomasin kuitenkin ikävöiväni parin ohimenevän sekunnin ajan esteiden sijaan muihin hevosiin keskittyvän tamman käytöstä, koska sen kaviot tuntuivat leimahtavan liekkeihin samalla kellonlyömällä, kun ajanotto käynnistyi ja mulla ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin ratsastaa.

Ensimmäisen esteen jälkeen mä olin helpottunut, että hyppy oli ollut järkevä ja olin pysynyt siinä mukana, mutta samaan aikaan hermostunut, koska olisin melkein voinut vannoa Amanda Sokan katseen sinisen, järkyttävän hintaisen Sokka Luxuries -kisatakkini selässä. Jos olisin tiennyt takkia Haukan ylläpitoaikana ostaessani, että se vetäisi jokin päivä toisen perijättären katseen itseensä magneetin lailla, olisin saattanut säästää itseni moiselta stressiltä. Miltähän tuntui olla Amandan hevosen vuokraaja kouluratsastajana, jos mun paineeni olivat tällaiset perijättären estehevosen satulassa?

Koska radalla riitti tekemistä astetta vauhdikkaamman Sipsin kanssa, en ehtinyt kartoittaa katsomoa Amanda-tutkani tarkkuuden varmistaakseni. Sen sijaan mun täytyi miettiä, miten toisin laukkaansa jatkuvasti pidentävän ja esteille vahvasti imevän trakehnerin sarjalle ilman, että se joko liiraisi läpi a-osasta ja pelastaisi nahkansa nipin napin b-osalle tai vastaavasti liioittelisi ensimmäisessä hypyssä niin paljon, ettei ehtisi nousta tarpeeksi jälkimmäiseen hyppyyn. Mun onnekseni Sipsi oli kaikesta vauhdikkuudestaan huolimatta ratsastettavissa ja reagoi viime hetken puolipidätteeseen kuten rutinoituneen esteratsun kuuluikin: perusteellisesti, mutta liiaksi hämmentymättä. Hiekka ropisi puomiin, kun punertava tamma piti itsensä selkeästi irti puomeista ja jatkoi matkaansa kuin mitään pelkoa sarjalla pudottamisesta ei olisi ollutkaan.

Loppurata meni kuuluisassa flow-tilassa: mä näin oikeat ponnistuspaikat ja Sipsi hyppäsi tapansa mukaan rehellisesti, huolella ja liioittelematta. Se oli hyvä piirre tammassa, jonka kanssa oli tarvittaessa mahdollista tehdä nopea rata. Nopeutta mä lähdin tavoittelemaan uusinnassa, jossa ratsastin häpeilemättä parhaimman uusintani. Sipsin kanssa kilpaillessa sitä kuvitteli usein saavuttaneensa maksimaalisen huipun, joka saattoi kuitenkin seuraavan kerran kunniakierrosta johtaessa tuntua kaukaiselta ajatukselta. Sen tunteen varjolla mä uskalsin elätellä toivetta siitä, että me voitaisiin siirtää sama sujuvuus suuremmille esteille.

Koska Sarah ei tällä kertaa ehtinyt pysäyttää mua kuvaushetkeen tai mihinkään muuhunkaan, olin aidon yllättynyt bongatessani puhelimen ilmoituksista päivän toisen merkinnän. Nyt kyseessä oli sarahisareyesin postaama konfetti-GIFillä koristeltu videonpätkä, jossa Sipsi baanasi maneesin päädyn poikki huomattavasti reippaamassa laukassa kuin perässä seuraavan Ellenin ratsu.

@tammilehtomatilda lta ja Sipsiltä ei vauhtia puutu.. Tuplavoitto Auburniin, hyvä tytöt!!

Kalla CUP 2020, 1. osakilpailu
120 cm, 0/0 vp, 1/25

Topics tagged under kevatpaivantasaus on Foorumi | Auburn Estate Ar_1
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 27.03.20 20:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 34
Luettu: 1403

Grannin päiväkirja

SOS niin kuin sosiaalinen media
27. maaliskuuta 2020
Kalla CUP: #kevätpäiväntasaus

Myönnetään: mä kasvoin somettajaksi. Sellaisena mä paremman sanonnan puutteessa puhkesin kukkaan vasta aika myöhäisellä iällä, mutta mä tiesin täsmälleen, mistä mun someaktiivisuuteni kumpusi. Eihän kukaan syyttä suotta lähettänyt kuvia eetteriin: joku säilöi muistoja itselleen, toinen muille ja kolmas jotakin siltä väliltä taikka ympäriltä.

Kun mä rutinoituinein sormin letitin hevoseni harjaa, mä tiesin jo tahtovani siitä kuvia. Valokuvaajia olisi takuulla paikalla, sillä Auburnin kisoissa oli aina — eikä oikeastaan tarvinnut olla edes juuri Auburnin kilpailut. Kaikkialla oli kyllä kuvaajia, isoissa ja pienissä kisoissa ja aivan taatusti kaikkein eniten ratsastuskoulujen harjoituskisoissa, missä jokainen vähänkin kykenevä lähisukulainen takuulla oli saanut tehtäväkseen taltioida jonkun suorituksen. Läheisten lisäksi oli nimittäin olemassa sellainen ihmislajin alajaosto kuin hevosvalokuvaajat, ja ne saapuivat kyllä kolkkaan kuin kolkkaan, jos oli olemassa mahdollisuus, että kameran linssin eteen saisi häntäjouhien vilahduksenkaan.

Munkin suorituksista oli kansioittain ja taas kansioittain kuvia. Hevoskuvaajat lähestyivät mua aika usein omasta aloitteestaankin ja tägäilivät jusurosenia stooreihinsa ja julkaisuihinsa, ja nopeasti mä opin myös itse keiltä kysellä kuvia kilpailuiden jälkeen, ellei kukaan tarjonnut. Mä olin vuosien mittaan ostanut kisakuvia kuvien perään, ja ne kaikki olivat säntillisesti kansioihin organisoituna todistamassa mun ja Grannin matkaa tähän pisteeseen.

Käytävällä Ava penäsi Jannalta, ehtisikö se videoida sen ja Inkan radan (”En oo varma jos meidän startit on aika lähekkäin.” ”Tottaa, hankalaa kun ollaan samassa luokassa! Kenetköhän me saatais mukaan? Pakko saada tää videolle… Lähtisköhän Robert?” “ROB...ert? Ei kai se! Miksi se tulisi, se on kouluratsastaja, nämä on Ava estekisat...” “Joo mutta kysytään!”). Tyttö oli tietysti aika tohkeissaan, vaikka peitteli intoaan teini-ilmeillä ja sarkastisilla kommenteillaan. Mietin, vieläkö sitä harmitti ettei Sepolla ollut asiaa Cup-kilpailuihin, vai joko toinen erinomaisen somekelpoinen ratsu oli vienyt kaiken hengen kiukusta? Sillä sellainen Inka vinkeine värityksineen ehdottomasti oli. Granni puolestaan ei ehkä ollut ensinäkemältä yhtä näyttävä kuin kirjava Inka, tai Kaajapurojen uusin hevosasukas, lumoavan upea Blue, tai kuohuvajouhinen ja siropiirteinen Sessa.

Astahdin taaksepäin saatuani letityksen valmiiksi ja tarkastelin tammaa. Siinä se seisoi, tylsistynyt ilme naamallaan ja karvapeite tavallisen ruskeana, eikä se edes ollut ryhdikäs. Radalla se ryhtyisi uhkumaan ja puhkumaan ja näyttäisi varmasti urheiluhevoselta ja siksi kuvaamisen arvoiselta, etenkin koska siitä saattoi hyvässä lykyssä saada todella ilmeikkäitä ja vauhdikkaan näköisiä kuvia. Toistaiseksi se oli kuitenkin aivan huomaamaton.

Niin olin mäkin ollut ihan aina.

Kaunisteltu syy mun somepostailuille oli hevosten kehityksen dokumentointi ja mukavien muistojen säilöminen itseä varten. Olihan se tietysti osa totuuttakin, mutta ei siinä ollut ihan kaikki kuitenkaan. Tosiasiassa mä olin luonut itselleni somepersoonan ollakseni edes vähäsen mielenkiintoinen ja menestyvä, edes siellä missä saatoin vaikuttaa siihen, miltä… niin, vaikutin.

Kaajapurojen ahtaissa neliöissä kisoihin lähdössä oleva väkimäärä tuntui valtaisalta, ja oli helpotus päästä matkaan kohti Auburnia. Olin liikkeellä ajoissa, sillä oli käytännön kannalta helpointa, jos mun kaikki hevoset olisivat kisapaikalla valmiiksi. Belisan toisivat Runiacista Niilon vanhemmat, jotka olivat esimerkillisen omistautuneita tukijoita pojalleen ja ajoivat tietysti molemmat tarpeen vaatiessa yhdistelmää, jotta poika varmasti pääsisi aina haluamiinsa kekkereihin hevosensa kanssa. Ronya kulkisi Heidin mukana.

Mä ratsastin Auburniin yksin. Vietin epäsosiaalista elämää ja mietin  sosiaalista mediaa, josta mä olin kadonnut kolmeksi viikoksi. Jotenkin mä olin odottanut, että joku vanhoista ystävistä olisi sitten tullut ottaneeksi muhun yhteyttä, mutta ei niin käynyt tietenkään. Sellaista se oli aina ollut: mä olin häilynyt kaveriporukkani ikuisena avecina ryhmän laitamilla enkä koskaan ytimessä. Pallea tuntui taas jäiseltä, kun yksi vanha muisto palasi vääjäämättä mieleen. Me oltiin oltu taas yksissä illanistujaisissa, joista mä tiesin vain Hannan vuoksi, ja Cessi oli liihotellut ympäri porukkaa ja sitten lopulta istahtanut mun ja Hannan viereen.
“Mitä sulle Hanna kuuluu, hahha, sulta ei Jusu varmasti tarvitse kysyäkään! Eihän sulle koskaan kuulu mitään kun et kerkeä tallista minnekään.”
Niin se oli sanonut, ja mitäpä mä olisin siihen voinut sanoa: se oli ollut ihan oikeassa. Ei mulle koskaan oikein kuulunut mitään. Mä tein tallitöitä, ratsastin hevosia, kävin kilpailuissa, ja after rideillekaan mä en tietysti koskaan mennyt, koska sitten kun mulla olisi ollut ikää, mulla ei ollut ketään kenen kanssa mennä.

Auburnin pihamaita lähestyessä mä jouduin, harvinaista kyllä, nousemaan ratsailta siirtääkseni polulle tipahtaneen suuren oksan sivuun. Jännittävää, ajattelin lakonisesti ja vailla suurta tunteen paloa. Yleensä Auburnin lähettyvillä ei siedetty tällaista epäjärjestystä. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan asiaa sen enempää — tietysti tuuli katkoi oksia yllättäen eikä kukaan (Penna) varmasti ehtinyt vahdata kaikkia lähiympäristön puita siltä varalta etteivät ne nyt vain käyttäytyisi niin huonosti että pudottelivat ulokkeitaan keskelle kulkuväyliä.

Jatkoin matkaa taluttaen, sillä enää ei vaadittu montaakaan askelta…

… että lähestulkoon törmäisin Salmaan!

Salma oli aina niin reipas ja iloinen että se jotenkin tuli säikäyttäneeksi mustakin esiin sellaisen reteän ja rempseän sosiaalisen perhosen, että kuuntelin itseäni ihan korvat punoittaen. Ja oli siinä sitä samaa kuin mun somessakin: Salma oli mulle niin uusi tuttu, että mä saatoin vielä tehdä itsestäni sen silmissä jotakin muuta kuin ujon hissuhiiren. Ja niinpä, vaikka se vaati multa vähän ponnisteluja ja vaikka mä pelkäsin tekeväni itsestäni idiootin, mä esitin terävää analyysiä meidän tapaamistahdista kuin paraskin kasuaali jutustelija minkä iloiselta/hätääntyneeltä naureskelultani kerkesin:
"Aiemminhan me törmättiin kisoissa ehkä kerran puolessa vuodessa. Mutta nyt tää on jo toinen kerta parin viikon sisään."

Onneksi edes toinen meistä oli aidosti sosiaalisesti luonteva, joten juttu lähti siitä soljumaan. Tukeuduin vähäsen jutunaiheiden keksimisessä hevoseeni, sillä Granni nyt sattui olemaan niin sopivasti siinä vieressä ja siitä tiesin osaavani puhua. En tiedä oliko omituista, että mun hevosella oli enemmän yhteisiä tuttuja Salman kanssa kuin mulla, mutta niin se vain oli ja Grannin Salmalle tuttujen vanhempien olemassaolo oli kuitenkin lopulta siunaus, sillä niin helppo niistä oli vaihtaa muutama sana ennen kuin me kumpikin jatkettiin tahoillemme.

Granni pääsi tammatalliin lainakarsinaan, jollaisen Isabella oli ystävällisesti (ja maksua vastaan, tietenkin) minulle luvannut järjestää, ja minä lähdin käymään kansliassa. Ylhäällä oli aivan hiljaista, tai siis, tarkoitan, että siellä ei ollut vielä juuri ketään. Koska kanslisti oli Aliisa, tietenkään tila ei ollut hiljainen.
“Me mietittiin juuri voidaanko me alkaa järjestää vedonlyöntiä täällä”, Aliisa rupatteli juuri mulle, ja Penna hänen vieressään teki selkeimmän koskaan näkemäni MÄ EN MUUTEN MIETTINYT TOTA -mimiikkaesityksen pelkällä naamallaan; sen vartalo oli jähmettynyt (varmaan vastenmielisyydestä ajatusta kohtaan).
“Mitä luulet?” Aliisa jatkoi niin kuin ei olisi huomannut lamaannuttavansa kanssakanslistiaan.
“Eh, enpä tiedä”, sanoin ja hymyilin Pennalle myötätuntoisesti, ja hän hymyili vähän turhan jähmeästi takaisin jotta olisin uskonut ilmeen aidoksi.
“Pimeenä vaan. Pöydän alta. Ilman että perijättäret saa koskaan tietää”, Aliisa jatkoi, ja silloin mä olin viimeistään varma että se puheli sellaista ihan vain härnätäkseen Pennaa, joka näytti tukehtuvan sanomattomiin sanoihinsa.
“Ne saa aina tietää kaiken”, muistutin minä (ja aivan varmasti saisivatkin jos niiltä salassapidettäviä asioita puheli Pennan kuullen). “Koita nyt Aliisa vaan olla ihmisiksi.”

Niine sanoineni mä menin ostamaan Tuijalta kahvia mulle ja Rasmukselle, joka oli juuri piiputtanut mulle viestillä olevansa tulossa kohta kansliaan. Me oltiin sovittu treffit. Mun sydän olisi varmaan läpätellyt iloisen kepeästi, mutta mua vaan hämmensi vielä liikaa se, että mä ihan tosissani olin sillä hetkellä huolissani siitä, miten Pennan hermot kestäisi sen seuralaista. Jos kyseessä olisi kuka tahansa muu kuin Aliisa, tilanne olisi ollut tyystin päinvastainen.

Kahviossa ei ollut vielä juuri muita, joku vieras parivaljakko vain, enkä uskaltanut tervehtiä niitä vaan jäin vain odottelemaan poikaystävääni.

Rasmus Alsila oli yksi niistä asioista, joiden turvin mä nykyään olisin voinut sanoa Cessille, että kyllä mullekin kuului jotakin. Mulla oli poikaystävä, joka pussasi julkisella paikalla mun poskea ennen kuin istahti mua vastapäätä ja hörppäsi kahvia. Cessi ja muut eivät olisi koskaan uskoneet sellaista, ja siksi mä olin ollut yhdessä vaiheessa kovin tietoinen siitä ketkä kaikki kävivät täppäämässä tykkäyksen mun rasmuksellisiin kuviin. Sitten, kun aikaa oli kulunut eikä Rasmus ollut haihtunut mun elämästä niin kuin mä olin vaistomaisesti olettanut, asia oli lakannut hitaasti olemasta mulle niin kovin tärkeä. En mä halunnut suhteeni olevan somessa. Mä halusin sen olevan niin kuin juuri nyt: tässä näin, saman pöydän ääressä ja kasvokkain. Tällaisena se oli parhaimmillaan. Tai tietysti silloin, kun ei ollut pöydänmittaista etäisyyttäkään välissä vaan saatoin kääriytyä lempipaikkaani koko maailmassa: Rasmus Alsilan kainaloon.

“Cellasta on kyllä jo nyt apua”, Rasmus sanoi, kun me kohta noustiin. “Hyvä kun ei nyt tarvi miettiä Brania kun se hoitaa, ja se halusi letittää Easyn harjankin. Tuutko moikkaamaan sitä?”
“Mä - niin - no - joo”, änkytin (mieluustihan minä Easya moikkaisin, mutta Cellaa arkailin) ja seurasin Rasmusta kuuliaisesti kohti Easyn lainakarsinaa.

Sen edustalta löytyi kaaos. Siinä olivat kaikki Easyn kilpavarusteet hujan hajan, ja harjakori aivan levällään, ja lettinauhoja oli räjähtänyt sinne tänne. Mua hirvitti kahta enemmän tähän uuteen ihmiseen tutustuminen, sillä sen lisäksi että mä pelkäsin sen olevan tosi mukava ja kaunis, alkoi vaikuttaa siltä, että me oltiin ehkä kahta eri ihmislajia. Siinä missä mulla oli kaikki esineet ja tarvikkeet aina ihanan säntillisesti (niuhosti) järjestyksessä, tässä ei nyt näkynyt minkäänlaista järjestystä.

Ja sitten se kirosi, Cella, siellä karsinassa, äänekkäästi, tallissa. Järkytys pisti ajatukset kompuroimaan ja sydämen kiitämään pikkuruiseksi mutta selvästi havaittavissa olevaksi hetkeksi. Mietin miltä aivo- ja sydänkäyräni oikein olisivat näyttäneet. Oliko olemassa aivokäyriä? Jos, niin olisiko minun normaali koskaan?

”Taas räpsähti! Rasmus, miten vanhoja nämä kumilenkit on! Oliko Kekkonen presidenttinä kun sä ostit nämä? Vai Ståhlberg? Tai voi taivas sentään, oliko Daniel Susinevakaan vielä syntynyt?”

Sormiaan hieroskellen Cella, Rasmuksen vanha tuttu, kääntyi katsomaan meitä. Me seistiin siinä käytävällä Rasmuksen kanssa kuin kaksi tarkkailuvuoroon komennettua mangustia, hieman yli puolen metrin muttei varmaan sentään aivan metrin päässä toisistamme. Minä katselin enemmän lannistuneena kuin mustasukkaisena Cellaa, joka tietysti oli nätti. Rasmus ei ehtinyt puolustella letityskumppareidensa tolaa millään lailla, ennen kuin Cellan huomio alkoi jo viuhtoa meidän kahden välillä.

”Teissä on kyllä tosi paljon samaa!” se kajautti ja nauraa kähähti vähäsen perään. ”Vaikka äh, mä tiiän kyllä että toi on tosi outoo, kaikki aina sanoo musta ja mun veljestäkin että me muka näytetään samalta mutta musta ne on vaan päästään vialla. Varmasti en näytä mieheltä. Riehakkaalta pikkupojalta korkeintaan, kun oon tarpeeksi rypenyt mudassa.”

Mä olin ennenkin tullut sekoitetuksi Rasmuksen siskoon, jollaista sillä ei siis ollut ja jollainen mä ehdottomasti en ollut. Jos tämä olisi ollut sosiaalista mediaa, mulla olisi ollut aikaa muotoilla jokin vastaus, josta asiaintola kävisi ilmi. Nyt mä olin kuitenkin niin häkeltynyt siitä, että vaikka mä tiesin Aliisan olevan kansliassa piinaamassa Pennaa, musta tuntui vähän kuin olisin puhunut sen kanssa, etten mä sitten osannut muuta kuin:
”Niin, öö, mä olen – Josefina.” Siinä välissä se häilyi, paikka sanoille Rasmuksen tyttöystävä, mutta enhän mä latonut siihen täytettä.

Tyrkkäsin käteni Cellan eteen, ystävällisesti, käteltäväksi, ja tunsin oloni kauhean muodolliseksi. Cella katsoi mun kättä niin kuin ei olisi muistanut mitä ojennetulle kädelle piti tehdä (tuskin se sentään purisi?), mutta tokeni sitten kättelemään. Ja silloin mun puhelin tärisi taskussa, ja mä tiesin että sen täytyi olla joku Niilon poppoosta, ja sain oivan syyn luikkia pois paikalta kohteliaiden pahoitteluiden saattelemana.

Mä en jotenkin jaksanut uskoa, että Rasmus tekisi Cellalle selkoa meidän epäsukulaisuudesta, ja niinpä painoin mieleeni ettei meidän sopisi koskaan sen nähden pussata, koska se saattaisi pitää sitä omituisena.

”Hei, Josefina!” Niilon isä tervehti minua. ”Ollaanko ajoissa?”
”Hyvin olette. Me ollaan aika loppuvaiheessa luokkaa, niin ei ihan vielä päästäisi verkkaankaan. Matkustiko Belisa hyvin?” kyselin.
”Järkevästi kuin konkari”, vakuutti Niilon äiti.

Siitä kisapäivä lähti rullaamaan. Rytmi oli mun osaltani kolmesta eri ratsusta huolimatta aika mukava. Osallistujia oli niin paljon ja mun starttieni väleissä niin pitkät odotusajat, että ehdin vallan hienosti ja ongelmitta verkata kaikki hevoset ja seurata muidenkin suorituksia.

Grannin kanssa mä toteutin ihan erityisen pitkät alkukäynnit taluttaen. Tylsistynyt tamma tuskin arvosti sitä kovin paljon, mutta mulle se oli tärkeä fengshui-henkinen hetki. Jotenkin mun sielu asettui sillä tavalla… äh, en mä osannut kuvailla asioita noin. Siinä oli vain jotakin rauhoittavaa, kun me käveltiin samassa tahdissa rinnakkain loitolla kaikesta kisahälinästä. Grannin kanssa mulla ei koskaan ollut sellaisia herkkiä hetkiä, joihin olisi sisältynyt halailua ja hiljaista, lämpöä huokuvaa yhdessäoloa otsa otsaa vasten. Tämä oli meille sitä herkintä yhdessäoloa: yhdessä ja samassa tahdissa liikkuminen etäällä muista. Toivoin sen poikivan harmoniaa päivän kilpailusuoritukseen.

Ehkä niin kävi. Granni oli perusradalla vähäsen vahva, mutta koko ajan kuitenkin jokseenkin ratsastettavissa. Esteitä se ei tietenkään yhtään jäänyt katselemaan, toisin kuin Belisa aiemmin. Mulla oli jotenkin hämmästyttävän tyyni olo, ja loppujen lopuksi mä en välttämättä olisi edes huomannut, jos joku puomi olisikin pudonnut. Sillä radalla musta tuntui, ettei mikään tehtävä ollut meille liian vaikea.

Suorituksen jälkeen mä luovutin Grannin Rosalinan hoteisiin rapsuteltuani tammaa ensin pitkään ja hartaasti. Mä halusin ehdottomasti nähdä Rasmuksen ja Coralin suorituksen. Jostakin syystä mua jännitti se enemmän kuin oma ratani Grannin kanssa, ja sydän aika rajusti pamppaillen mä saavuin maneesin katsomoon juuri parahiksi, kun Matilda ja Sipsi ylittivät viimeisen esteen. Yhdyin yleisön taputuksiin tietämättä, miten rata oli sujunut: Pennan asiallisesta kuulutuksesta päätellen uusintaan mentiin, mutta kovin taiteellista mielikuvamaalailua se kuulutus ei pitänyt sisällään. Hajamielisenä seurasin kaksi seuraavaa suoritusta pistäen lähinnä merkille, että rohkea ja vauhdikas ruunikko tamma oli mielestäni ulkonäkönsä puolesta jonkinlainen sievä sekoitus Grannia ja Pikiä, ja sitten minä myötäratsastin Rasmuksen koko radan jokaisen askeleen.

“Hyvä te”, muotoilin huulillani, kun Rasmuskin ratsasti nollaradan päätteeksi maalilinjan yli. Hurrata en kehdannut, mutta hymyilin niin leveästi että lähistöllä kisoja seuraavia Sarahia ja Jonathania silminnähden rupesi ihan virnistyttämään. Se pisti posket kuumottamaan, ja poistuinkin katsomaan ensin, miten Rosalina pärjäili Grannin kanssa ja sitten oliko Ronya yhä yhtä söötti kuin aina ennenkin.

Päivän päätteeksi mulle jäi käteen kolme puhdasta perusrataa ja sen jälkeen tasaisen latteaa epäonnistumista kaikissa uusinnoissa ja niin, niitä valokuviakin. Kameroita ja niiden käyttöön kykeneviä henkilöitä oli ollut paikalla useampi kuin yksi.

Mä mietin kuumeisesti, mitä laittaisin inatagramiini. Kas siinäpä pulma: kun oli liian pitkään laittamatta mitään, alkoi tuntua vaikealta palata asian äärelle. Mikä ylittäisi julkaisukynnyksen? Selittelisinkö taukoani jotenkin? Julkaisisinko kuvan onnistumisesta? Keksisikö joku siitäkin kritiikkiä? Olisiko se tylsää? Vaikuttaisiko se siltä, että yrittäisin peitellä sitä tosiasiaa, etten ollut tuloslistoilla kovinkaan korkealla? Raportoisinko tuloksista ylipäänsä kovinkaan tarkasti vai tyytyisinkö vain pintapuoliseen katsaukseen?

Ja kummasta hevostammasta laittaisin kuvan? Vaiko molemmista? Ponista minä kartoin julkaisemasta ratsastuskuvia, sillä tiesin, että se herättäisi keskusteluja pituudestani ja painostani. Aihe oli mulle niin herkkä, että vältin tieten tahtoen antamasta kimmoketta keskusteluille. Niihin tupsahti aina niin monenlaisia viestejä, ja hyvässäkin tarkoituksessa kirjoitetut usein raapaisivat jotakin osaa itsetunnostani.

Lopulta minä tein valintani. Kuva oli näyttävä, se oli hauska ja se antoi mahdollisuuden kuvitella että osasin nauraa itselleni enkä pelkäisi kirpeää kommentointia taidoistani yksittäisen hetken perusteella. Tavallaan se tuntui valehtelemiselta samalla tavalla kuin rohkeasti tulevaisuuteen katsovat, ”epäonnistumisia sattuu ja niistä oppii” -henkiset kuvatekstit silloin kun olin oikeasti niin häpeissäni ja rikki huonosta suorituksesta, että mietin uskaltaisinko tai haluaisinko koskaan enää kilpailla. jusurosen ei miettinyt sellaisia asioita. jusurosen suhtautui asioihin objektiivisemmin, armollisemmin ja tekstiksi muotoilemisen takaaman järkevyyden turvin. Usein toivoin sisäistäväni itse niiden kuvatekstien sisällön ja oppivani suhtautumaan asioihin niin kuin somen perusteella tein.

Tämän kuvatekstin takana kuitenkin seisoin sataprosenttisesti.

Topics tagged under kevatpaivantasaus on Foorumi | Auburn Estate BelisaCUPkevat

Kuva ei ole malliesimerkki esteenylityksestä. Julkaisen sen osittain komiikan takia, mutta kaikkein eniten siksi, että tämän hevosen asenne tekee muhun kerta toisensa valtavan vaikutuksen. Tänään Kalla Cupissa Belisa muistutti taas siitä, miten valtaisan kiltti ja yritteliäs se on. Pacific Ocean -esteen alla oleva vesimatto pelotti sitä aivan kamalasti! Olin jo varma että siihen päättyy rata, mutta Belisa meni ja hyppäsi kuitenkin, koska se tahtoo tehdä niin kuin pyydetään silloinkin kun sitä hirvittää. Se on harrastuskaveri parhaimmillaan: ei ikinä harrastusväline.

Tulostasoltaan kisapäivä oli melko mitäänsanomaton kaikkien kolmen ratsun kanssa. Se ei kuitenkaan yhtään laimenna sitä, miten tärkeitä nämä tammat ja tämä laji mulle on.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.03.20 19:50
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9450

Zelian päiväkirja


"Sarah mitä sä teet?" ähkäisin huomatessani liputtajana ansioituneen naisen puhelimen seuraavan meitä erityisen tarkasti.
"Kuvaan Zeliaa", nainen vastasi nopeasti ja puri huultaan ennen kuin laski puhelimen alas ja jäi tuijottamaan mietteliäänä sen näyttöä.
"Ai?" ynähdin helpottuneena siitä, ettei Sarah ollutkaan kuvannut meitä molempia, koska mun poskeni epäilemättä punersivat edelleen startin ja loppuverryttelyn jäljiltä.

Mulla ei ollut aikaa jäädä seuraamaan Sarahin sometaukoa luokkien välissä, koska halusin ehtiä purkaa Zelian rauhassa ja varustaa päivän toisen kisaratsuni ilman stressiä siitä, että se päättäisi juuri tänään olla sillä tuulella, että jo pelkkä talliin siirtyminen tuottaisi vaikeuksia.
"Hieno", mutisin laskeuduttuani alas Zelian satulasta yksityistallin edustalla. Michaelin toppaama satula oli istunut kertaheitosta Laurilta lainaan löytyneen geelin kanssa, joten olin lähtenyt kisoihin luottavaisin mielin ja tiennyt, ettei onnistuminen jäisi kiinni ainakaan satulaongelmista.

Zelia luimisti korviaan vilkkaalla tallikäytävällä, mutta rentoutui päästyään karsinansa suojiin. Mä hymyilin itsekseni, koska vaikka peli oli yhdellä pudotuksella selvä eikä kutsua kunniakierrokselle tulisi, mun olo oli siitä huolimatta seesteisen tyytyväinen. Zelia oli ollut radalla tasaisen hyvä ratsastaa ja musta oli tuntunut, että mulla oli kerrankin ollut aikaa tehdä ratkaisuja ja säätää laukkaa, jota pystyi vihdoin säätämään. Siinä tosin oli puolensa, koska kuten tänään oli käynyt, mä olin säätänyt yhden askeleen liikaa ja tuonut Zelian huonosti radan kolmanneksi viimeiselle esteelle, joka oli ollut ihan tavallinen pysty vähän lyhyemmällä lähestymisellä. Tamma oli yrittänyt kiivetä esteen yli, mutta takakavio oli kolhaissut puomin alas ja olin päättänyt rullata radan loppuun kaikessa rauhassa välttäen lisävirhepisteet.

Laskiessani Zelian suojat harjapakkiin huomasin puhelimen merkkivalon tasaisen välähtelyn. Instagram, jossa mun aktiivisuus oli tasoa olematon ja jossa mä olin olemassa lähinnä muodon vuoksi, ilmoitteli merkinnöistä. Mä klikkasin ilmoitusta ja seuraavaksi sovellus heitti mut suoraan sarahisareyesin Instagram-tarinoihin, joissa komeili tuttu suippokorvainen piirtopää. Hölmistynyt henkäys livahti huulilta, kun katselin kuvaa Zeliasta, joka näytti kiillotetuissa suitsissaan ja sykeröissään oikein pätevältä esteratsulta.

Kouluratsastaja rataesteillä liputtajana, tässähän tämä menee hevosia ihastellessa 🙌
Kuvassa poseeraa @tammilehtomatilda n supernätti Zelia heart eyes


Kaikkien tapojeni vastaukseksi klikkasin kommenttikenttää kirjoittaakseni Sarahille reaaliaikaisen vastauksen:
hyvityksenä tällaisesta luvattomasta sometuksesta somevapaasta ponistani voisit käydä sen selässä ensi viikolla

Hymähdin itsekseni ennen kuin jatkoin Zelian valmistelua tarhakuntoon: ei ollut yhtään hullumpi idea ehdottaa moista Sarahille, koska olisi korkea aika nähdä kuinka selvästi ratsunurallaan edennyt Zelia reagoisi uuteen ratsastajaan. Me oltiin selvästi vakiinnuttamassa uutta tasoa metrin esteiden tunnuttua tasaisen varmoilta, joten tekisi hyvää hetkauttaa tamman mielenrauhaa vaihtamalla sen liikuttajaksi edes yhden ratsastuskerran ajaksi pesunkestävä kouluratsastaja.

Kalla CUP 2020, 1. osakilpailu
100 cm, 4 vp, 21/28
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 27.03.20 19:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 57
Luettu: 2753

Vilan päiväkirja

27.03.2020
#kevätpäiväntasaus

Topics tagged under kevatpaivantasaus on Foorumi | Auburn Estate Av

Ennen
Niin kuin aina, jännitti ihan pirusti tulevat kilpailut, mutta tällä kertaa se ei ollut sellaista "en mä pysty tähän, en tuu, soitan että mulla on ripuli enkä pääse paikalle, en halua!"-jännitystä vaan sellaista hyvänlaatuista hepulointia.

Olin ilmoittanut meidät Vilan kanssa peräti kahteen luokkaan ajatuksena, että tamma saisi 110cm-luokassa purettua ne enimmät energiansa pois ja itse 120 olisi meidän tulikoe.
Osallistujalistoja katsellessani mietin, et näissä kinkereissä ei hyvin tulisi käymään.

Jälkeen
Ratsastajien ja hevosten taso oli kova, mutta ensimmäisessä startissa meidät päihitti vain itse Merikanto. Kylläpä hymyilytti!
Vilalla oli touhotusmoodi päällä, joten ehkä vähän liikaakin himmailin sen menoa sitten seuraavassa luokassa (niin, se jopa totteli!) ja yksi pirun puomikin sieltä kolahti alas, joten eipä ollut asiaa uusintakierrokselle tällä kertaa. Aikakaan ei ollut niin kova kuin muilla, joten löydyttiin sijalta 20.

En jaksanut jäädä murehtimaan kuitenkaan. Olin hyvällä tuulella koska tavoite saavutettu (ei oltu viimeisiä) ja huomenna pääsis ryypp... siis juhlimaan sivistyneesti muiden kanssa.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 27.03.20 19:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 98
Luettu: 4243

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

ISAK, saanen esitellä

#kevätpäiväntasaus | esteratsastus

”Liian pitkä matka”, Rosa nurisi, mutta Isak ei vastannut. Hän tiesi, ettei Rosa oikeastaan odottanutkaan hänen tekevän niin, sillä tästä oli jo keskusteltu eikä Isak tykännyt toistaa itseään, vaikka jutustelevainen olikin.

Tällä kertaa hevosenhoitaja kuitenkin ryhtyi sinnikkääksi.

”Mikä järki lähteä näin kauas yksien kisojen takia?” tummatukkainen nainen, ystävä jo vuosien takaa, tivasi.
”Ne on tasokkaat kisat”, Isak vastasi.
”Eikö sellaisia sitten ole meilläpäin, tai sanotaanko, ensimmäisen kahdensadan kilsan säteellä?”
”Olet valmis ajamaan kaksisataa muttet viimeistä viittäkymmentä? Tavatonta. Eihän se ole hevosmaailmassa matka eikä mikään.” Pieni tauko. ”Arvaa mihin voisit soveltaa tuota logiikkaa? Tinderswaippailuihisi. Jos ei ensimmäisen kahdensadan joukossa ole sulle yhtäkään kelvollista, jätä ne loput viiskyt jo suosiolla katsomatta.”
”Haa-ha-haa, tosi hulvatonta. Minkä sille teen, että olen sinkku vasten tahtoani? Se hemmetin Leino…”
”Ihan tosi, mitä sä sen tyypin perään mangut kun se oli ihan hirveä. Mutta niin, sun tinderideologiasi on kestämätön. Rahtu rakentavaa kritiikkiä: menisit joskus vaikka ihan treffeillekin jonkun niistä kanssa niin voisit päästä asioissa eteenpäin. Toi sun jahkailu ei...”

Keskustelu oli harhautettu kepeille urille loppumatkan ajaksi ja vaimeni vasta matkan päätepisteessä.

”Maisemienko takia tahdoitkin tulla tänne?” Rosa arvasi ahmittuaan kartanontiluksia katseellaan sen näköisenä, että epäili niiden haihtuvan koska tahansa ilmaan ja tahtoi nähdä kaiken ennen kuin kaiken paikoillaan pitävä lumous särkyisi.
”Olen kuullut pelkkää hyvää puitteista”, Isak myönteli neutraalisti, vaikka ei se ollut ollenkaan suurin syy olla täällä.
”Ja täällä oli varmaan jotkut hullut palkintorahat”, Rosa lausahti kuivasti ja tuuppasi Isakia. ”Nyt sun kuuluu sitten voittaa, Surströmming, ja palkita uskollinen hoitajasi avokätisesti.”
”Palkkioita voit alkaa odottaa sitten kun opit laittamaan hevoselle oikeat suojat oikeisiin jalkoihin.”
”Yhden kerran meni kiireessä väärin!”
”Joojoo. Nyt saat tilaisuuden osoittaa olevasi pätevä tehtävään”, Isak ilmoitti talutettuaan värikkään ratsunsa autosta pihamaalle. Hevonen kaipasi jo kovasti jaloittelua, olihan se seissyt kopissa tunnin jos toisenkin. ”Ota Nesco ja kävelytä sitä. Älä päästä karkun.”
”Ha-haa, taas oikein vitsikkyyden terävintä kärkeä. Tule Nesco, omistajasi kisahermot tekevät hänestä jälleen kerran mulkeron. Mennään me pois ja pidetään mukavaa.”

Isak tiesi, ettei Rosa pitänyt häntä ilkeänä. He olivat tunteneet niin kauan, ja alusta saakka oli pieni toverillinen nokittelu kuulunut kauppaan. Rosa sen aloitti: Isak muisti vielä, kuinka hänen silloisen hevosensa uuden kotitallin käytävällä marssi ronskiaskeleinen nainen, joka polkkatukka heilahtaen toivotti tervetulleeksi talliin ”taas yhden houkan joka hassaa rahansa kilparatsastukseen”.

Sitten Rosa oli virnistänyt perään, sanonut että samassa veneessä oltiin ja esitellyt ensin kenttähevosensa Jörkan ja sitten vasta itsensä.

Nyt ei oltu enää samassa veneessä, Isak ajatteli ilmoittautuessaan. Jörkkadonner oli mennyttä ja niin Rosan ratsastusurakin, ei vain vikkelän ja vilkkusilmäisen täysiverisen poismenon vuoksi vaan pariin otteeseen leikatun selän, joka ei kuulemma enää kestänyt lajia. Jos Rosa olikin asiasta surullinen, sitä Isak ei havainnut. Naisen huumori loisti niin kirkkaana olosuhteissa kuin olosuhteissa, että joskus Isak pohti, koskettivatko maalliset murheet häntä lainkaan.

Kun matkasi kilpailuihin kaukaa, piti varata runsaasti aikaa kaiken maailman viivytysten varalta. Niinpä Isakilla oli nytkin luppoaikaa, ja runsaasti puhuvasta kanslianneidosta ja tämän stressaantuneen oloisesta toverista huolimatta Isak päätti jäädä toviksi ylös. Ehkä röyhkeätukkaisen kanslistin ääni ei kantautuisi kafeteriaan saakka (turha toivo).

Isak osti itselleen kahvin ja näyttävästi täytetyn leivän sekä mallikelpoisen korvapuustin, otti niistä kuvan ja lähetti kiusallaan hevosenhoitajalleen, joka epäilemättä tarpoi juuri sillä hetkellä jossakin pihamailla Nescoa taluttelemassa.

Sitten Isak katseli.

Kanssakilpailijoita piipahti silloin tällöin ilmoittautumassa, kuten hänkin oli juuri tehnyt, ja Isakia miellytti se, kuinka monia kasvoja hän tunnisti. Tämän takia tänne asti kannatti reissata. Ei puitteiden, ei palkintorahojen, vaan ihmisten.

Isabella Sokan, joka ylhäisen tarmokkaana pistäytyi varmistamassa, että kaikki oli kansliassa kunnossa. Oskari Käkiharjun, jonka Isak tiesi nostavan hyvää ikäluokkaa kohti suurempia kisatasoja. Primen väkeä, joilla riitti hevosia vähän joka tasolle. Ja —

”Senkin käytöstavaton pölkkypää! Et viitsinyt minulle ostaa?”
”Kahvisi olisi ehtinyt jäähtyä ennen kuin ehdit tänne asti.”
”Niin mutta – ruokaa, kuolen nälkään – anna lompakkosi! Vaikka pääsi onkin paksumpi kuin kukkarosi niin kai siellä sentään on jotakin hiluja joilla tarjota pyyteettömälle hoitajalle…”

— Josefina Rosengård.

Poissaolevana Isak heitti lompakkonsa Rosan suuntaan (ja se putosi lattialle, mutta sitä mies ei huomannut) ja seurasi katseellaan tuota välähdystä pitkänhuiskeasta, hoikkajalkaisesta kilparatsastajattaresta ja sometähtösestä. Yks kaks se oli ilmestynyt hänen näköpiiriinsä ja sitten kadonnut taas, ja kuohuvatukkaisen kanslistin äänestä päätellen Josefina Rosengård ilmoittautui kisoihin ja sai vielä tuttavallisempaa kohtelua kuin Isak.

Tietysti Josefina Rosengård ilmoittautui kilpailuihin. Isak tiesi niin käyvän, tiesi instakaunottaren kilpailevan kahdella hevosella ja yhdellä ponilla, ja arvelipa vielä tuon kenties hieman etuoikeutetun neidon olevan jonkinlaisessa ennakkosuosikin (ja sitä myötä myös inhokin; Isak tiesi kuinka nämä asiat toimivat kateellisten kansoittamassa, eriarvoisuuden tähdittämässä lajissa) asemassa. Eikö vain Josefina Rosengård ollutkin hallinnut näitä kilpailuita jo kaksi perättäistä vuotta, tavalla tai toisella. Ah, spekulaatiot olivat herkullisia mutta kismittivät Isakia. Totta kai neitiä tuettiin taustavoimien toimesta kaikin keinoin. Eikö vain isä-Arne ollut täälläkin tuomaroimassa. Isak kuvitteli kohtaavansa miehen ja sanovansa tälle valittuja sanoja kuopuksen suosimisepäilyksistä, joita oli retosteltu aivan lehdistössäkin.

”Olipa hyvä buffa. Tosi kiva kun joskus jotakin muuta kuin grillimakkaraa ja mokkapaloja, vaikka mokkapalat on kyllä hyvä – haloo, kuunteletko edes?”

Ei Isak kuunnellut. Josefina Rosengård oli astellut kansliasta kafeterian puolelle ja tilasi hyvin kohteliaana kahvia. Isak katseli hoikkaa figuuria. Se oli niin kilparatsastajatar kiireestä kantapäähän puhtaanvalkeine housuineen, ja sillä oli vielä kisapaidan yllä Rosengårdien kartanon ratsutallin henkilökuntaan kuulumisesta kielivä pitkähihainen. Se oli jotakin hengittävää materiaalia, varmasti, ja lämmin muttei hiostava, ja tietysti tyköistuva. Letti tapaili lapaluiden alareunaa, oliko sen tukka ehkä kasvanut, varmasti oli.

”Haloo”, Rosa toisti ja kuiski salaliittolaismaisesti: ”Mitä me oikein katsellaan… ai häntä? Nätti tyttö mutta ethän sinä ole tuontyyppisten perään.”

Isak rypisti ärtyneenä kulmiaan ja tuhahti ystävälleen. Hänen silmiensä edessä Josefina Rosengård asteli pöytään aivan heidän lähellään, laski tasolle kaksi kahvikuppia – kenelle toinen oli, jollekin ystävällekö? – ja ryhtyi kietomaan lettiään nutturalle niskaan. Neito ei aivan ehtinyt suorittaa toimitustaan loppuun, ennen kuin yläkertaan saapui myös nuori miesratsastaja, joka tähysi nopeasti ympärilleen, hymyili sitten ja suuntasi Josefina Rosengårdin – siis tyttöystävänsä – pöytään.

Ah. Poikaystävä oli sittenkin vielä kuvioissa, Isak ajatteli todistaessaan nopeaa poskisuudelmaa, jonka neiti Rosengård vastaanotti ennen kuin hänen kumppaninsa istahti alas. Siinä ne istuivat sööttinä ja ihmeellisen tasalaatuisena parina, kahvittelivat ja jutustelivat jotakin niin hiljaa, etteivät muut päässeet jyvälle heidän jakamastaan salaisesta maailmasta.

”Bummer”, sanoi Rosa eikä vaikuttanut olevan ollenkaan pahoillaan. ”Ei mitään syytä tuijottaa häntä puhki, ystäväiseni. Jännä kyllä, luulin että viehättyisit ennemmin tuosta toisesta.”
”Se on se Rosengårdien tyttö”, Isak huomautti välttäen puhumasta niin kovaa, että se kantautuisi lähipöytään.
”Ai no niinpäs onkin!” Rosa innostui vilkaistuaan pisamaisia kasvoja vielä kerran. ”Mä seurailen sitä instassa.”

Isak nyökkäsi. Niin seurasi tietysti hänkin, ja naisen isoveljeä axurg-tilin takana. jusurosenin julkaisutahdin hiljeneminen ja se tosiseikka, ettei poikaystävä näkynyt enää lainkaan yhtä tiuhaan kuin kesäisissä kuvissa, oli saanut hänet maalailemaan ryppyjä Rosengårdin ruusuiseen elämään. Viimeinen pisara oli ollut kuva uudesta kodista ilman minkäänlaista mainintaa kumppanista ja sitä seuraava somehiljaisuus.

Mutta Josefina Rosengårdilla olikin kaikki oikein ihanasti. Tietysti oli. Siinä se joi kahvia ja katseli ihastuneen näköisenä poikaystäväänsä silmiin, nauroi uskollisesti kaikelle kepeälle mitä mielitietty sanoi tai vastasi vakavasti ja keskittyneesti milloin se oli tarpeen. Eikä Josefina Rosengård tiennyt lainkaan, kuinka kuumeisesti Isak Sederström puntaroi mennäkö juttusille vaiko eikö.

”Eikö meidän pidä jo mennä laittamaan Nescoa verkkavalmiuteen”, Rosa hoputti.

Isak luopui aikeistaan kohdata tuo instagramin pintasileä kiiltokuva. Ei tällä kertaa. Pysyköön poikaystäväkuplassaan. Kuplaa oli koko tyyristyllerön elämä.

”Eikös tuo jusurooseni olisi aika ihanteellinen somekasvo sun äitisi firmalle”, Rosa rupatteli tovia myöhemmin, kun he viimeistelivät Nescon varustelua.

Isakin käsien liike pysähtyi toviksi.

”Ei oikeastaan mikään ihan typerä idea”, Isak tuumasi, kiinnitti laatusuitsien viimeisen soljen ja taputti hevosensa kaulaa.
”Kato, ei oo mikään turha hattuteline tämä”, Rosa virnisteli pääkoppaansa koputellen.
”Yllätät välillä, Auermaa”, Isak hymähti eikä paljastanut, että oli jo ajatellut asiaa itsekin – jo ennen tänne tuloaan. Mitä vain, millä päästä läheisiin tekemisiin jusurosenin kanssa.
”Itsenikin, rakas Setelirösti.”

Isak nousi ratsunsa satulaan kävelyttääkseen sitä vielä aivan kunnolla matkan jäljiltä. Kävelemällä sai aikaa ajatella.

Ensi kerralla hän varautuisi paremmin. Ensinnäkin hän ottaisi mukaan toisen hevosen, jolla hypätä isompia luokkia, sillä niihin hän kuului ja niihin hän halusi tulla yhdistetyksi. Nuori Nesco oli vielä villi kortti: se saattoi hyvänä päivänään hypätä valtavan hienosti ja tehdä yleisöön vaikutuksen, mutta se oli keskenkasvuinen ja suoritustasoltaan vielä epävarma. Isak toivoi, ettei hänen tarvitsisi tänään ainakaan häpeillä. Sitten hän todella voisi palata tänne toistamiseen ja ehkä varata yöpymismahdollisuudet ja tehdä itselleen sijaa Kallassa.

Tämä oli vasta varpaankastajaistilaisuus.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.03.20 6:27
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 8
Luettu: 440

Harryn päiväkirja

27.3.2020
#kevatpaivantasaus

Robert ei ollut ihan varma miksi oli raahautunut Auburniin estekisoihin. Tai vielä vähemmän varma se oli siitä, miksi oli nyt Tiina Kaajapuron auton takapenkillä Ava Pulkkasen ja Janna Kaajapuron välissä.

Siinä missä Janna oli antanut poikarukalle reilusti tilaa, koko tyttö kuin oman puoleista auton oveaan vasten liimautuneena, oli Ava ihan reteästi reisi vasten reittä ja jatkuvasti puhelin kädessään puoliksi Robertin sylissä käydäkseen kiihkeää keskustelua hevostalli.netin foorumista Jannan kanssa.

”Siis ton ketjun nimi on Murronmaa 3 eikä mikään Kallan kuumat juorut 3! Mitä ne edes puhuu meidän asioista siellä…”
”Viime viikonloppuna oli vielä se Kalla cup-ketju, mutta se poistettiin kun siellä oli sanottu nimiä.”
”Ai, kenen? Mä en ehtiny nähä!”
”No ainakin Jusun nimi oli, ja sit tietty ku Rassella on nyt se yks Jusun faijan hevonen niin siitä oli jotain et suhteilla.”
”No onhan se vähän suhteilla…”
”No niin kyllä on…”

Tyttöjen pulina oli käynyt sietämättömäksi jo ennen kuin auto oli edes startannut kohti Auburnin kartanoa, eikä se ollut yhtään helpompaa nyt, kahden kiivaasti räpättävän suun välissä, puhelinnäytöt edessä viuhuen, mutta Tiina Kaajapuron empaattinen katse auton taustapeilissä valoi Robertiin uskoa siitä, että tämä olisi pian ohi ja kotimatkalla voisi valita jonkun toisen istuinpaikan.

Eihän se ollut varsinaisesti lähtenyt hoitajaksi tai mitään, mutta kun Janna kysyi posket lehottaen, josko se voisi hetken pitää Sessaa, se suostui. Siinä se sitten seisoi Auburnin tallipihalla tamma, jonka se oli kerran aiemmin nähnyt, vierellään ja katsoi kuinka tomera ja viimeisen päälle kisatamineisiin somistautunut Janna talsi päättäväisenä kohti maneesia.

Jostain kumman syystä Robertia stressasi enemmän Sessan taluttelu käsihevosalueella kuin sen omat huomiset startit. Helppo A sujuisi kuin vettä vain, olihan se Ruunaallakin ratsastanut todella hyvät prosentit, eikä vaativa B ollut ollut mikään katastrofi sekään. Auburn tuntui lisäksi vähän kotikenttäedulta, olihan ratsukko treenannut siellä vähintään kerran viikossa ensimmäisistä talvipakkasista asti.

Vaikka Sessa vaikuttikin ihan mukavalta tammalta, oli Robert silti ihan helpottunut kun se näki Jannan taas horisontissa. Vaan Jannapa ei ollut ainoa, joka käveli poikaparkaa kohti kisatakin liepeet tuulessa lipattaen.

“Voitsä kävellä radan mun kanssa?” Ava kysyi ja samalla Janna yritti nyhtää Sessan ohjia, joihin Robert oli nyt tarrautunut kuin henkensä pitimiksi, itselleen. Lopulta teinityttö sai ne riuhtaistua itselleen, eikä Robertille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin sulloa kädet taskuihinsa ja lompsia Avan kanssa maneesiin.

Ava Pulkkasessa oli tavallaan hyvää se, että se ei niinkään lannistunut jos ei saanut keskustelukumppaniltaan kovinkaan paljon, no, keskustelua irti. Kuten nyt, se sai viihdytettyä itseään ihan hyvin jaaritellessaan ja spekuloidessaan Inkasta, joka ei ollut edes sen oma hevonen, ja aina jossain sivulauseen sivulauseessa se mainitse myös Sepon, joka taas oli sen oma hevonen. Robert kuunteli puolella korvalla ja ratsasti samalla ajatuksissaan ratoja, jotka se ratsastaisi huomenna tässä samaisessa maneesissa.

Vasta kun kaksikko käveli kentän puolelle ja Robert kävi rataa läpi katsellaan, se huomasi kaikkien kouluratsastukseen liittyvien ajatusten katoavan päästään kuin henkäys hyisen talvipäivän viimaan. Esteet näyttivät yhtäaikaisesti pelottavan korkeilta ja lähestyttävän matalilta, ja seuratessaan Avaa esteeltä toiselle, poika huomasi rintaansa kolottavan.

Ava sohi lyhyellä esteraipallaan teitä ja laski askelia, ja kauhukseen Robert huomasi tekevänsä samaa: miettivänsä mistä ratsastaisi ja miten monta askelta ottaisi mihinkin väliin.

“Mistä sä ratsastaisit tolle esteelle 11?”

“Mistä minä tiedän?” Robert kohautti harteitaan takki kahisten. “En mä ole täällä tänään kilpailemassa.”

Ava pyöräytti silmiään ja lompsi pojan kanssa samassa askeleessa esteen numero kymmenen toiselle puolelle. “Et, mutta kyl mä tiiän et sä oot ollu joku isompikin nimi joskus. Sillon kun oli deeämmät niin ne puhu susta telkkarissa. Että oot oikeesti esteratsastaja. Ja sit siitä oli Instassa, näin yhen tyypin stoorissa sellasen kuvan, jossa sä hyppäsit ponilla.”

“What.”

“Nii! Että mistä sä ratsastaisit sun ponilla esteelle 11?”

Robert huokaisi ja korjasi lippistään. “Se poni on varmaan jo kuollut.”

“Ha! Eli sä oot oikeesti poni- ja esteratsastaja!”

Ava vaikutti tunnustuksesta aidosti ilahtuneelta seuratessaan Robertin askellusta esteiden välillä, ettei sitä tuntunut haittaavan kun siitä oikeasta esteratsastajasta ei irronnutkaan muita apuja kuin pari kommenttia suhteutettujen välien ratsastamiseen. Omassa pienessä mielessään Robert kuitenkin huomasi miettivänsä, miten olisi ratsastanut tämänkin välin ketterällä ja kokeneella Normanilla, joka oli aina mennyt sieltä mistä pyydettiin.

Välillä Robert harkitsi esteratsastusta. Ei sillä, että Harry olisi siihen sopiva hevonen, eikä sillä, että Robertilla olisi ollut aikaa tai rahaa hankkia rinnalle toinen hevonen, tai edes vuokrata toista hevosta. Mutta välillä se vain leikitteli ajatuksella, millaista olisi palata lajiin, joka oli tavallaan vähemmän hermoja raastava, mutta samalla tuplaten vaarallisempi kuin mitä kouluratsastus. Charlien kanssa se melkein olikin, Pirren potkiessa ratsukkoa yhä suurempien ja suurempien esteiden yli. Ja olihan se ratsastuskoulumestaruuksissakin hypännyt, kärpäspilkkuisella Frankilla. Ja se oli ollut mukavaa.

Mutta sillä ei ollut mitään väliä loppupeleissä: Robertilla oli Harry, ja Harry ei ikipäivänä olisi esteratsu, ja Robert ei ollut valmis luopumaan Harrysta ikinä. Ja here’s the thing, really: Harry on yksi niistä harvoista hevosista, joiden ratsastamisesta Robert oikeasti pitää. Toki, se on ratsastanut elämänsä aikana kymmeniä ja taas kymmeniä ihan kivoja hevosia, mutta yksikään niistä ei ole koskaan vetänyt vertoja Harrylle. Ei edes se Danielin saksalaisella kotitallilla ollut myyntihevonen, joka oli antanut Robertin ratsastaa piaffin askeleita.

“Otetaanko selfie?” Ava kysyi yhtäkkiä.

“Fuck off”, Robert naurahti, huumorittomasti, ja lähti kävelemään kohti katsomoa. Sinne se lopulta pääsikin, mutta ei ennen kuin Ava Pulkkanen oli lykännyt poikaparalle puhelimensa valmiina videointitilassa.

Koska pitihän Avan ja Inkan suoritus saada instaan heti radan jälkeen. Eikä varmasti ollut Robertin vika, että sen peukalo peitti puolet kuvaruudusta radan seitsemänteen esteeseen saakka.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 26.03.20 22:16
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2436

Rillan päiväkirja

22.03.2020
kisakauden avaus
#kevatpaivantasaus

Topics tagged under kevatpaivantasaus on Foorumi | Auburn Estate Kevatpaivantasaus

Vuoden eka osari on mun ja Rillan osalta taputeltu, kun ratsastetaan ulos kilpailuareenalta rataesteiden jälkeen. Huolimatta siitä, että me pudotettiin kolme puomia – tajusin just, et me ollaan rataesteillä pudoteltu tasasesti puomeja joka osarissa, jos tää kehitys jatkuu näin, niin vikassa osarissa saadaan rataesteiltä 24 virhepistettä – mulla on älyttömän hyvä fiilis.

Perjantain koulukoe oli vahva startti tähän osariin ja koko vuodelle. Mä koin ja koen edelleen äärettömän suurta iloa ja ylpeyttä meidän tuloksesta, se oli peräti Insta-postauksen arvoinen suoritus.

Maastoesteetkin meni paremmin kun ikinä ennen, ja mä olen niin tyytyväinen ja iloinen ja onnellinen ja ylpeä jajaja...

Mitä kolme puomia on niihin verrattuna verrattuna? Okei ne se ero sijoittujien ja meidän välillä, mutta kaks kolmesta hyvin menneestä riittää mulle oikein hyvin. Ja tiedänpähän nyt myös ainakin mihin pitää keskittyä enemmän. Rilla ansaitsee pari(kymmentä) ylimääräistä porkkanaa, mä en kestä miten ihana se on ja mä en kestä miten hyvin meillä meni ja apua mä saatan haljeta näiden tunteiden kanssa kohta.
kirjoittaja Ginevra V.
lähetetty 25.03.20 21:19
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rillan päiväkirja
Vastaukset: 32
Luettu: 2022

Bluen päiväkirja

Tunteita

Kenttäosuus takana ensimmäisestä osakilpailusta ja fiilikset toistaiseksi hyvät. Tamma oli yllättänyt kouluosuudella erittäin positiivisesti. Oli siinä toisaalta kimpale hyvää tuuriakin, juuri sinä päivänä satuttiin pelaamaan hyvin yhteen ja se palkittiin prosentein 76,93, nostaen meidät toiselle sijalle. Onnistumisen tunne on niin ihana, muistan miten vatsassa kupli.

Se onni ei kaukaa meitä jaksanut katsella, vaan meni menojaan. Tulimme maastoesteillä toiseksi viimeiseksi ja ratsastin ehkä koko elämäni huonoimman radan. Kaikki meni pieleen, alun alkaenkaan laukka ei lähtenyt pyörimään rytmissä ja puolessa välissä rataa olin keskeyttää. Kai en lopulta kuitenkaan pystynyt luovuttamaan, vaan toivoin että homma alkaisi sujua, näin ei kuitenkaan käynyt. Olin hämmentynyt, tämän piti olla meidän laji, mutta tamma tuli kokoajan huonosti esteille. Kai huonot sattumukset vain alkoivat seurata toisiaan, kasaantuivat ja loppu oli katastrofi.

Vielä seuraavana päivänäkin mietin tapahtumia ja syynäsin omia virheitäni. Sain kuitenkin koottua itseni ennen esteosuutta ja ratsastimme radan hyvin, vain yhdellä pudotuksella, joka sekin oma mokani. Tulimme viidenneksi, mikä passasi minulle oikein hyvin. Oli onni, että saimme lopettaa viikonlopun lopulta positiivisiin fiiliksiin ja kokonaistuloksissa sijalle 7. Tästä olisi hyvä jatkaa. Pidin tietysti silmällä Vernerin menoa, tämä nimittäin kilpaili samassa luokassa kanssani. Mies on kyllä taitava, en sitä kiellä ja Love hieno hevonen, joskin olin saanut siitä näin nopeasti sellaisen kuvan, että ori oli hieman haastava.

Olin parhaillaan kaupungilla, minun olisi löydettävä jotain nättiä päällepantavaa lauantain after rideihin. Tiesin, että sen oli oltava valkeaa, mutta muuten olin melko hakoteillä. Olihan minulla omastakin takaa jo mekko jos sata toistakin, mutta en uskonut kelpuuttavani niistä mitään. Koin, että tilaisuus olisi kannaltani tärkeä, olin uusi ja tämä olisi ensimmäinen hyvä tilaisuuteni löytää lisää ystäviä ja luoda suhteita kaupungin hevospiireihin.

#kevatpaivantasaus
kirjoittaja Lili L.
lähetetty 25.03.20 16:55
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Bluen päiväkirja
Vastaukset: 2
Luettu: 219

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

22.03.2020

{#}kallacup2020{/#} {#}kevatpaivantasaus{/#}

Oskari mulkaisi (tapojensa vastaisesti) vähän tuimasti kisahoitajaansa, joka räpläsi puhelintaan sen sijaan että olisi huolehtinut Hanhesta, jonka selästä mies oli juuri laskeutunut loppuverryttelyjen päätteeksi.
Mitä mies ennätti näkemään, Facebookin logo siellä vilahti ja se sai hänet tuhahtamaan. Hän ei tommosiin humputuksiin lähtisi, whatsapp sai riittää mitä noihin tuommoisiin sovelluksiin tuli.
"Reija soittaa mesessä", Mila hihkaisi, vilautti puhelintaan työnantajalleen ennen kuin nosti puhelimen vähän matkan päähän kasvoistaan.
"Moi!" punatukka tervehti. Oskari huokaisi jälleen kerran ja lähti taluttamaan Hanhea kohti traileria.
"Hei! Miten meni?" Reijan nuhainen ääni kantautui Oskarinkin korviin. Naisen oli pitänyt osallistua tänä viikonloppuna Ruunaankosken Silinteriin, mutta kuume oli kaatanut naisen jo perjantai-iltana sänkyyn eikä hänestä oltu sen jälkeen saatu muuta näköhavaintoa kuin epämääräinen hiustupsu peiton alta.

"No, kato sitä", Mila naurahti ja käänsi puhelintaan niin, että Reija näkisi aviomiehen tympääntyneen ilmeen.
"Ei hyvin?"
"Hanhen kanssa puhdas rata esteillä sentään", Mila kertoi. "Ainoa puhdas rata."
"Mutta kun ei se riittänyt mihinkään", Oskari puhahti. Hän ei ollut edes odottanut kummoista menestystä Hattien kanssa, mutta Hanhen ympärille oli rakentanut ilmeisesti turhankin korkeat pilvilinnat.
Hattie oli kuitenkin ihan lapsen kengissä kisaurallaan, kun taas Hanhi oli kokeneempi. Mustan tamman kanssa he olivat ihan hyvin pärjänneetkin... Ennen tätä viikonloppua.
"Aatella jos mä olisin osallistunut myös niin siinä olis ukolle nieleskeltävää kun oma vaimo voittaa suomenhevosillaan sen, Reija nauroi kirjaimellisesti räkäisesti. "Noh, ens viikonloppuna sitte."

Oskari tuhahteli omiaan Hanhen puhaltaessa lämmintä ilmaa hänen korvaansa. Aina sama virsi...
Nainen kyllä saisi naljailun aihetta muutenkin. Harrasteluokassa oli ollut ensimmäisillä sijoilla suomenhevoset, joista toinen vielä pienhevonen... Itseasiassa lopullisissa tuloksissa Oskarin ja Hattien oli voittanut kaksi suomenPIENhevosta. Toinen, Sysivalkee ratsastajansa Ava Pulkkasen kanssa, olivat olleet yhden pykälän ylempänä kuin hän oli ollut...
Jos mies olisi ollut katkera kauemmin kuin puoli tuntia, olisi hän saattanut silkkaa kiusantekoaan pyörtää Jesse Arolle antamansa lupauksen siitä, että kyseinen Pulkkanen saisi osallistua Inkalla esteille ensi viikonloppuna.

"Mites sillä Jessellä meni?" Reija kysäisi niin kuin olisi lukenut aviomiehensä ajatuksien poikenneen Inkstain Vegasin ylläpitäjässä.
"Kolmansia lopullisissa tuloksissa", Oskari vastasi Milan riennettyä hänen rinnalleen, jotta molemmat näkyisivät Reijalle.
Pituuseron takia molempien naamaa ei saatu samaan kuvaan. Se oli joko Milan päälaki ja Oskarin kasvot tai Oskarin rintakehä Milan kasvojen lisäksi.
"Hienosti!"
"Mulla on moooonta kuvaa ja videopätkää sulle näytettävänä", Mila selitti.
"Jessestä vai? En halua ajatella millaisia videoita enkä varsinkaan halua nähdä niitä... Ainakaan en myönnä haluavani, koska se Oskari on siinä kuulemassa! Reija naljaili, mikä sai Santasen pyöräyttämään silmiään.
Oskarilta pääsi jälleen kerran tuhahdus, mutta tällä kertaa siinä oli ripaus huvittuneisuutta mukana.
kirjoittaja Oskari K.
lähetetty 23.03.20 20:10
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 8
Luettu: 440

Branin päiväkirja

Korjaussarjoja
23. maaliskuuta 2020 #arnenvalmennus #kevatpaivantasaus

Kalla Cup oli alkanut kenttäratsastuksella, ja mä olin tietysti alkuvuoden menestyksestä innostuneena ilmoittautunut vanhan tutun helpon sijaan CIC1-luokkaan.

Bran teki hienon kouluohjelman ja hyppäsi varmasti myös maastoesteet hallissa, mutta sunnuntain estekokeella hevoselta lähti ns. lapasesta. Siinä kävi sitten niin, että me valuttiin lopputuloksissa keskitason heikommalle puolelle ja mä sain hevostalli.netin ratsastuspalstalta myöhemmin kuulla kunniani.

Lähettäjä: ?
Päivämäärä: 22.3.20 19:34:18

Vahvaa suorittamista Anna Sareelta! R. Alsila taas oli näköjään niin innostunut tästä kenttähommasta että unohti täysin miten rataesteitä hypätään.

Lähettäjä: minttu
Päivämäärä: 22.3.20 19:39:23

joo, oli kyllä kohtuullisen myötähäpeää herättävä suoritus sen kirjavan kanssa… miten ne rosengårditkin sille niitä hevosiaan työntää kun tulostaso on tämä

Lähettäjä: -.-
Päivämäärä: 22.3.20 19:42:05

Ens viikolla näköjään kisaa taas Sokan sisarten hevosellakin. Piiri pieni pyörii Kallassakin, ei voi muuta sanoa!


Mä en jaksanut ottaa kommenteista itseeni enkä kertonut Josefinalle (lähinnä siksi, etten mä kehdannut paljastaa oikeasti lukevani hötönettiä). Tiesinhän mä itsekin, että ei se nyt ihan putkeen ollut mennyt. Bran ei ollut tuntunut sunnuntainakaan väsyneeltä, päinvastoin, mutta vauhdinsäätely- ja ohjauslaitteisto oli kadonnut kahden ensimmäisen esteen jälkeen täysin ja mä olin suorastaan yllättynyt, että virhepisteitä oli loppujen lopuksi kertynyt vain 12 eikä esimerkiksi 48.

Niinpä me maanantaina Arnen valmennuksessa keskityttiin tekemään korjaussarjaa ja fiksaamaan se, mitä fiksattavissa oli. Me hypättiin muutaman esteen radanpätkiä ja treenattiin erityisesti kaarteiden ratsastusta, mikä oli osoittautunut edellispäivänä kisoissa melko lailla mahdottomaksi. Vaikeita kaarevat linjat olivat nytkin, mutta Bran oli kuitenkin jo vähän paremmin kuulolla. Esteet pidettiin matalina, sillä kisarupeama oli kuitenkin ollut raskas, joten liian ylpeä puomien pysymisestä kannattimillaan ei silti voinut olla.

”Voihan se olla, että kun sillä kroppa ja aivot vähän väsyvät, se ratkoo asioita lisäämällä vauhtia”, Arne pohti meidän kävellessä loppukäyntejä. ”Vaikka se ei tuntuisi nuutuneelta, niin on silti mahdollista, että sillä on paukut jo vähän loppu. Kunnonkohotusta ja huolellista sileän treeniä ennen seuraavia kisoja, sanoisin.”

”Ei tässä ihmeitä ehdi tekemään, kun seuraavat kisat on jo keskiviikkona”, mä hymähdin. ”Koulukisat tosin vain.”

”No, niiden jälkeen sitten maastoon spurttailemaan”, Arne kannusti ja hymyili. ”Kuinkas Coralin kanssa on sujunut?”

Hyvinhän sen kanssa oli tosiaankin mennyt. Viikonloppuna ori pääsisi kunnon tulikokeeseen: ensin Kalla Cupiin perjantaina ja sunnuntaina hyppäämään yhden luokan Ruunaankoskelle. Täytyi myöntää, että vähän mua jännitti lähteä kisaamaan sen kanssa ensimmäistä kertaa kunnolla, ja mä toivoin, ettei me annettaisi hevostalli.netin leideille enempää moittimisen aihetta.

Yksi mukavakin juttu sunnuntaihin oli mahtunut, mä mietin myöhemmin valmennuksen jälkeen hieroessani linimenttiä Branin jalkoihin. Mä olin törmännyt Cellaan.

Me oltiin tunnettu aikoja sitten, vähän Laran hankkimisen molemmin puolin, kun me oltiin molemmat käyty Susikalliossa kaukana Kallasta. Mäkin olin hetken aikaa ollut siellä ihan vain hoitajana, kun olin Callen menettämisen jälkimainingeissa miettinyt, ratsastaisinko enää koskaan – tosissani tai ollenkaan. Cella oli ollut pieni, vaalea, kovaääninen, iloinen ja hevosten kanssa taitava. Ei me mitään sydänystäviä kai oltu, koska mä en harrastanut sydänystäviä, mutta jonkunlaisia kavereita kuitenkin. Cella oli hyvä tyyppi.

Ja sitten mä olin vuosien jälkeen törmännyt siihen Auburnin kartanon pihamaalla.

Se oli ollut outoa, mutta ei läheskään niin outoa kuin esim. Märtan tapaaminen vuosien tauon jälkeen, ja Cellalla juttu luisti kuten ennenkin. Mä saatoin etäisesti tavoittaa oman 17-vuotiaan itseni, kun Cella oli avuliaasti tullut mun mukaan kylmäämään Branin jalkoja ja me oltiin vaihdettu viime vuosien kuulumisia. Kaikenlaista sitä oli ehtinyt tapahtua, itse kullekin.

”Mustahan tulisi hyvä groomi”, Cella oli naureskellut harjattuaan ja loimitettuaan sillä välin, kun mä putsasin varusteita.

”Ota yhteyttä sit jos paluu hevosenhoitajaksi kiinnostaa”, mä olin ähkäissyt kädet kyynärpäitä myöten satulasaippuavaahdossa. ”Mulla näitä ratsuja ja kisapäiviä riittää.”

Cella oli katsahtanut muhun tutkivasti. ”Voin mä oikeastikin lähteä joskus auttelemaan”, se oli kohauttanut hartioitaan ja rapsutellut silmät ummessa nauttivaa Brania poskelta. ”Saa kysyä.”

Me oltiin siirrytty muihin aiheisiin, mutta nyt mä mietin, pitäisikö mun oikeasti laittaa Cellalle viesti. Perjantaina mä hyppäisin taas kolmella orilla, ja koska Bran ei ollut niistä yksi, sillekään tuskin riittäisi montaa minuuttia huomiota. Ehkä Cella voisi auttaa sen kanssa, jos se oli ollut tosissaan siitä, että sitä voisi kysyä. Kehtaisinko?

20.-22.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - kenttäratsastus - CIC1 - sijoitus 4/7
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 23.03.20 17:14
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 38
Luettu: 1879

I have to save a rum | Inna Paakkanen

20.03.2020
throwback to the eventing weekend
#kevätpäiväntasaus #kallacup
Nojasin tuomarinpöytään kyynärpäilläni ja naksuttelin ärsyttävästi kuulakärkikynää. Susanna Johansson selvitti vieressäni kurkkua sen merkiksi, että hän oli pistänyt häiritsevän äänen merkille. Nojauduin takaisin tuolini selkänojaa varten ja ristin käteni. Yritin lopettaa kynällä hermostuneen ääntelyn.

”Seuraavana Verneri Kaajapuro”, Suski sanoi ja ojensi minulle tyhjän arvostelupaperin. ”Poikaystäväsi ilmeisesti.”
”Mm, joo.”
”Toisiksi viimeinen tälle päivää, joten keskity vielä hetki.”
”Joo, mä keskityn hyvin.”

Susannan ilmeestä päätellen hän ei ihan vaikuttunut. Verkku kuitenkin ratsasti jo Loven Tammi-areenalle. Love näytti upealta. Sen karva kiilsi ja harja oli hienosti nutturoilla. Ei Vernerikään niin kauhealta näyttänyt, vaikka ehkä hieman jännittyneeltä. Hymyilin miehelle rohkaisevasti, kun hän pysäytti Loven alkutervehdykseen. Suskin suu alkoi käydä, joten naksautin kynäni käyntiin ja laitoin rannetuppitulehduksen vauhtiin.

Ravistelin rannettani, kun sain kirjoitettua viimeisen kommentin Vernerin paperiin. Love oli ollut mukavan näköinen ja laskettuani vielä prosentit, ne olivat todella hyvät! Eivät luokan parhaimpia (ne oli saanut team exiin kuuluva Juuso yllätys ratsunsa kanssa), mutta antaisin varmasti superkehut miehilleni. Vielä yhden ratsukon verran kirjoitin kommentit ja laskin prosentit. Sen jälkeen toimitin ne toimistolle tuloksien julkistusta varten.

”Huuh, viimein ohi”, huokaisin Nitalle ja Sarahille, kun lysähdin vapaalle tuolille kuulutuskopissa. ”Käteni teki kuoleman.”
”Haha, pistä siihen linimenttiä”, Sarah ohjeisti, kun näki minun ravistelevan rannetta.
”Täytyy käydä Banskun varastoilla.”
Vaihdoimme tulosten julkistamiseen asti kuulumisia, jonka jälkeen liukenin paikalta, etten häirinnyt kaksikon jatkuvaa työtä. Omani, kun oli saatu jo päätökseen.

Löysin Vernerin kentältä jäähdyttelemässä Lovea. Nojauduin aitaa vasten ja vilautin miehelle papereita.
”Hei komistukset! Ryöstin nämä jo valmiiksi”, huhuilin.
Verneri ratsasti aidan viereen ja ojensi kättään. Laskin miehen arvostelupaperit hänen käteensä. Vihreät silmät tarkkailivat papereiden tekstiä kaikessa hiljaisuudessa. Siellä oli joukossa Näyhön kommentit.
”Aika hyvät prosentit. 68 ja risat”, jatkoin ja kurotin rapsuttamaan Loven tähdetöntä otsaa.

Me olimme päässeet Loven kanssa jo ystävyystasolle, joka sisälsi selän takana annettuja herkkuja sekä rapsutushetkiä. Mietin antaisiko Verneri minun käyttää Lovea koulunäyttönä? Meille tulisi syksyllä ensimmäiset näytöt, kun aloittaisimme harjoittelut. Love olisi täydellinen, koska sen hoidoissa pitäisi ottaa huomioon monipuolinen laji.

”Nojaa”, Verneri kuului sanovan ja ojensi paperit minulle takaisin.
”Nojaa? Se oli pirun komea! Te molemmat olitte”, virnistin aidan takaa ja sain Verkun hymähtämään huvittuneena. ”Hei, toi muuten. Olisiko koti-ilta ensi viikon tiistaina? Voitaisiin kattoa leffaa, käydä saunassa tai kylvyssä, tilata pizzaa.”
”Kuulostaa hyvältä”, Verneri hyväksyi suunnitelmani.
”Hienoa! Mun luona tiistaina sitku saat hommas valmiiksi. Mä lähden nyt sun kämpille, niin nähdään siellä? Sä varmaan saat sen porukoillesi itse?”
”Okei, saan. Laita sauna päälle!”
”Joo, mä laitan!”

Verneri palasi jäähdyttelemään oriaan, kun vilkutin hänelle ja suuntasin autolleni. Honda oli kyllä niin rapainen, että se ansaitsisi viikonlopun jälkeen kunnon pesun. Istahdin kuskin paikalle ja käynnistettyäni auton säädin lämmöt suoraan isolle.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 22.03.20 21:08
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum | Inna Paakkanen
Vastaukset: 66
Luettu: 2624

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto


Hiekkatie pölisi, kun yhdistelmä lipui kohti Kallaa ja Auburnin tallialuetta. Lauri yritti olla ajattelematta, mitä Jinxi mahtoi sillä hetkellä puuhata trailerissa, koska tamma oli pistänyt elämänsä risaiseksi kotitallilla ja sabotoinut lähtöä kaikin keinoin. Onneksi Heidi oli alun perinkin ollut aikeissa lähteä mukaan, koska apukäsistä oli ollut hyötyä oikukkaan, tahallaan hankalaksi heittäytyneen tamman lastaamisessa.

"Miten sä meinasit jaksaa valmentautua heti kolmipäiväisten kisojen jälkeen?" Heidi pohti ääneen, kun Auburnin risteys näkyi jo ja valmennukseen osallistumista oli kaikin puolin myöhäistä alkaa perua.
"Mä starttasin vain yhdellä ratsulla", Lauri vastasi ja loi merkitsevän katseen naisystäväänsä. "Ja mä olen kuitenkin ollut kenttäratsastaja jo jonkin aikaa - ja olen edelleen - joten sitä ei voi sanoa ylitsepääsemättömän rankaksi suoritukseksi, vaikka kyllähän Vargas saakin palautella alkuviikon."

Heidin hyväntuulinen naurahdus sai Laurin suupielen nykäisemään: miehestä oli tuntunut hyvältä tituleerata itseään taas kenttäratsastajaksi, koska viime aikoina se ei ollut millään tapaa ollut itsestäänselvyys. Viime kausi Vargasin kanssa oli ollut rataestepainotteinen ja koska ori oli myös joutunut kesken kauden hetkeksi telakalle, paluu kenttäradoille oli tuntunut kaukaiselta ajatukselta. Loppuvuoden kisatauko oli antanut aikaa panostaa treeniin uudella tapaa töiden lomassa ja saanut Laurin tekemään päätöksen siitä, että kauden avauskisat antaisivat näkökulmaa lajivalintaan, jota täytyi selkiyttää Vargasin osalta.

"Ne kouluosuuden prosentit olivat kyllä kovat", Heidi huokaisi vain hetki ennen kuin Laurin ajama auto pysähtyi maanantaiseen tapaan hiljaiselle parkkialueelle.
"Niin", Lauri vastasi tiedostaen itsekin, että oli saanut osakokeista sitä, mitä oli lähtenyt hakemaan ja vähän enemmänkin: tasaista suoritusta ilman turhia lajin osalta vietetyn tauon tuomia paineita.
"Siitä täytyy kyllä antaa kiitos Sarahillekin - se on tehnyt hyvää työtä Vargasin kanssa sileällä", Lauri totesi, sillä mies tiedosti myös Vargasin vuokraajan roolin arjessa. Ilman Sarahin panostusta Vargasin koulutreenit eivät olisi olleet yhtä tasaisen laadukkaita, koska useamman hevosen ja töiden kanssa tasapainoileva Lauri ei olisi mitenkään ehtinyt panostaa kaikkiin treeneihinsä niin hyvin kuin olisi halunnut.

Jinxin hirnunnan täytyi kantaa kauas, sillä tamman kiljahtelut aiheuttivat välittömän vastareaktion pihamaalla tarhaavilta hevosilta. Osa vastasi samalla mitalla, osa esitteli liikelaajuuksiaan ja loput olivat vähintään jähmettyneet hetkeksi heiniensä ääreltä tuijottamaan äänen lähdettä.
"Varmaan ihan hyvä, etteivät sun muut hevoset ole näin... Dramaattisia", Heidi kommentoi kulmiaan kohotellen, kun Jinxi pyörähteli liinan päässä silmänvalkuaisiaan väläytellen.
"Varmaan", Lauri virnisti ja kahmaisi tamman harjapakin vapaaseen käteensä lähtien taluttamaan Jinxiä kohti yksityistallia, jotta ehtisi varustaa tamman ja mennä aloittamaan verryttelyn ajoissa.

Dramaattisuus oli perustavanlaatuinen ero Jinxin ja Vargasin, mutta myös Vegasin välillä. Vargas oli osoittanut kylmäpäisyytensä etenkin maastoesteillä, jotka eivät olleet aiemmissa rataharjoituksissa menneet kummoisesti. Ori oli ollut skarppina, vaikka Laurin ajatukset olivat alkuun yrittäneet lipua lajipainotuksiin ja siihen, kuinka paljon paremmin Vargasin fysiikka toimi maastossa halliolosuhteisiin verrattuna orin kestävyyden päästessä kunnolla oikeuksiinsa. Rataesteillä Lauri oli ollut eniten kotonaan: esteet olivat tuntuneet pieniltä ja Vargas oli edennyt hyvin. Halliolosuhteet tekivät kuitenkin aina tehtävänsä suurilaukkaisen orin kanssa ja auttamatta ahtaaksi käynyt sarjaväli oli sinetöinyt muutoin hyvältä tuntuneet radan tulokseksi neljä virhepistettä. Se oli kuitenkin riittänyt kokonaistuloksissa kolmanteen sijaan, joka oli merkinnyt Vargasin lajivalinnan kanssa kamppailleelle Laurille henkisesti enemmän kuin moni olisi arvannut.

Jinxi oli asettunut aloilleen varustamisen ajaksi, koska tallikäytävällä oli riittänyt tarpeeksi virikettä levottomuutta osoittaneelle tammalle ja se oli jämähtänyt pälyilemään ympärilleen sen sijaan, että olisi kohdistanut huomiotaan varustustilanteeseen.
"Se näyttää hienolta noissa varusteissa", Heidi huokaisi selkeästi tyytyväisenä itseensä - olihan nainen tehnyt suurimman työn hyvin niukan varustemäärän kanssa Suomeen saapuneen hevosen lajikohtaisen varustuksen eteen. Koska Heidin agendana oli valmennuksen seuraamisen lisäksi myös jatkaa Jinxin kehityksen taltiointia, nainen oli ehdottomasti halunnut, että tummanpunaruunikko edustaisi valmennuksessa samoissa varusteissa, jotka Lauri olisi valinnut korkeintaan kisoihin.

Jinxi tuntui repeävän liitoksistaan jo valmennuksen alussa, vaikka siinä vaiheessa tamma oli vasta nähnyt esteitä. Lauri tiesi kuitenkin, ettei Jinxin kanssa auttanut mikään muu kuin tasainen työstäminen ja tilanteen sietäminen, koska järeämmät ratkaisut provosoivat tammaa entisestään ja Lauri halusi löytää kultaisen keskitien, jotta tamman myyminen eteenpäin olisi tulevaisuudessa mahdollista.

Arnen kommentit olivat juuri sitä, mitä Lauri oli valmentajanvalinnallaan hakenutkin: Rosengård tiesi mistä puhui, koska miehellä oli pitkän linjan kokemusta erilaisista ratsuista, ratsukoista ja valmentamisesta, eikä se edes yrittänyt kaunistella tilannetta. Toisaalta Arnen kommenteista paistoi myös läpi se, ettei mies missään vaiheessa valmennusta - edes Jinxin ensimmäisten itsetuhoisten hyppyjen jälkeen - antanut olettaa, että olisi pitänyt Laurin ratsastamaa tammaa millään muotoa mahdottomana tapauksena.

Lauri huomasi Heidin hymyn, kun nainen laski kännykän alas viimeisen tehtävän päätteeksi päätteeksi. Arnen laatimat estetehtävät olivat laittaneet Jinxin maltin koetukselle, mutta suoneet Laurille mahdollisuuden sopeuttaa omaa tekemistään entistä sopivammaksi punertavalle sähikäiselle, joka oli halunnut säntillisesti pysyä irti puomeista estekorkeudesta riippumatta.

”Tja, kyllä siitä hevonen tulee”, Arne tuumasi huolettomasti ja vaikutti oikeasti olevan luottavaisella päällä. ”Meillä on ollut kotona näitä, hmm, sanotaanko – härpäkkeitä. Syttyy nopeasti, reagoi nopeasti, ja nopealla radalla se on vain hyvä, jos ratsastaja tietää mitä tekee. Paineensiedossa on tekemistä, ja tuskin se koskaan on tasainen suorittaja mutta suoritushevonen kuitenkin. Hyppyä löytyy, ja halua mennä, ja niistä aineksista on ennenkin rakennettu kilpahevosia.”

"Varmasti tulee", Lauri myötäili keventäessään kaulaansa kiitettävän rennosti venyttelevän Jinxin satulassa. "Tekemistähän tässä riittää, mutta se olikin tietoinen valinta meiltä molemmilta."
Tummien silmien katse lipui hetkeksi Arnesta Heidiin, joka käveli maneesinpuolikkaan keskiosasta kohti seinustaa. Jos Sarahista oli ollut korvaamaton apu Laurin omien hevosten viikottaisen treenirytmin säilymisen kannalta, oli Heidi tehnyt Jinxin kanssa vähintään yhtä hyvää työtä. Jinxin kaltaiselle ratsulle teki hyvää tottua vaihtuviin ratsastajiin, kun kyseessä oli kaksi ammatikseen ratsastavaa ihmistä, ja ennen kaikea joutua Heidin säntillisten ja kevyiden apujen vaikutuksen piiriin. Jos Jinxistä halusi koulia esteradoilla pärjäävän ratsun, johon pystyi vaikuttamaan ilman, että tamman ainoa ratkaisu apuihin oli päätön hyppy huonoimmasta mahdollisesta ponnistuspaikasta, täytyi työ sileällä tehdä huolella.

"Kiitos videoinnista", Lauri ähkäisi saatuaan Heidin puhelimen nenänsä eteen heti Jinxin selästä jalkauduttuaan. Brunette hymyili tietäväisesti napatessaan tamman ohjat mahdollistaen Laurille muutaman videoklipin katselun matkalla maneesista talliin.
"Hetkittäin se näyttää jo ihan järkevältä", Lauri totesi, mutta irvisti perään nähdessään kuinka pieneltä tuntunut pukki suhteutetun linjan okserin jälkeen ei ollutkaan ollut ihan niin pieni. "Mutta onhan tässä vielä matkaa."
"Onneksi ei ole mikään kiire", Heidi hymähti ja nojautui hetkeksi Lauria vasten Jinxin huomion kiinnittyessä vastaan tulevaan mustanruunikkoon, joka oli taluttajineen todennäköisesti suuntaamassa myös Arnen silmien alle.
"Onneksi", Lauri vastasi itsekseen hymyillen ja sujautti puhelimen naisystävänsä takin taskuun painaen nopean suukon tämän viileälle poskipäälle.
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 22.03.20 15:38
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 54
Luettu: 2060

Inkan päiväkirja

22.03.2020



Minulla oli ainakin hymy korvissa, kun kisapäivän päätteeksi Inkan Kaajapuroille vein.
Turhaa olin pelännyt Inkan mahdollista väsähtämistä pitkän kisaviikonlopun aikana ja totta kai valkoinen ruusuke lämmitti mieltä enemmän kuin tarpeeksi.

Tästä olisi hyvä jatkaa eteenpäin.
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 22.03.20 13:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Inkan päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 816

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

Kalla Cupin 1. osakilpailu 2020  - Kevätpäiväntasaus

SOSIAALINEN MEDIA ELÄMÄ

#kallacup2020 #kevätpäiväntasaus
Salma Stjärndahl - Bonnie KN & Salma Stjärndahl - Agnetha 'If

"Me nähdään TAAS!"

Jusun nauru sinkoili pitkin Auburnin parkkipaikkaa ja kimposi trailereista, joita oli siroteltu sikin sokin kuin leikistä unohtuneita legopalikoita. Hän oli juuri taluttanut ison tummanruunikon puoliverisen sinisenharmaan trailerin takaa ja ollut törmätä minuun, kun harpoin kovaa vauhtia vastakkaisesta suunnasta. Puoliverinen otti askeleen taaksepäin, nosti päänsä ja käänsi korvansa luimuun Jusun pysäyttäessä sen painamalla valkoisen kisahansikkaansa hevosen tummaa karvaa vasten.

Jusu näytti Kilpailuihin Valmistautuneelta. Takki istui hyvin, saappaat kiiltelivät himmeästi aamuauringossa ja hyvinharjattu hevonen hänen rinnallaan sai kuvittelemaan, että koko kisat oli jo itse asiassa käyty ja Jusu oli voittanut. Siltä hän ainakin näytti.

"Aiemminhan me törmättiin kisoissa ehkä kerran puolessa vuodessa", Jusu naurahti. "Mutta nyt tää on jo toinen kerta parin viikon sisään."

"Eiköhän niitä tuu paljon lisää, ainakin valmennuskatsastuksen perusteella", hymähdin - sekä Jusu että minut oli hyväksytty Janna Luhdan estevalmennusrenkaaseen. Jusu nyökytti iloisesti.

"Ootko sä muuten nähny tätä ennen?" hän kysyi taputtaen tummanruunikkonsa kaulaa. Se oli siro, kaunispiirteinen tamma, jonka viimeistellyn kisailmeen hapan naama ja sykeröharjaa kohti painunut korvapari sai hiukkasen vinksahtamaan. "Tää on Granni. Sä taidat tuntee sen vanhemmat, Tikrun ja Ransun."

"Oikeesti? Onks TÄÄ Tikrun ja Ransun varsa?" Huudahdin. Tikru ja Ransu, Seppeleen esteope Pirren isot honkelot puoliveriset, olivat piirtyneet elävästi mieleeni vaikka kumpikin oli lähtenyt tallilta jo vuosia sitten. Niille oli kai rakentunut ikuinen paikka sydämeeni pitkäraajaisille, massavasti liikkuville estehevosille varattuun erityiseen soppeen.

"Me taidetaan startata samassa luokassa jos mä katsoin oikein, mä ja Granni ja sä", Jusu jatkoi ja hytisytti olkapäitään. "Mua kuumottaa jo valmiiks. Ei ehkä niinkään kisaaminen, vaan se että mulla on kolme hevosta täällä. Ja lisäks pitää saada jostain mielenrauhaa et voin katsoa Rasmuksen radat ilman, että puren kielen poikki."

Traileri ajoi ohitsemme ja siirryimme Granni vanavedessä sivumpaan voidaksemme jatkaa keskustelua.

"Mitkä sun muut hevoset on", kysyin.

"Belisa, se jolla mä tuun renkaaseen", Jusu sanoi ja irvisti ilkikurisesti - muistin vetävästi hypänneen ruunikon valmennuskatsastuksesta. "Ja sit mulla on kolmessakympissä Esmeronya. Se on ratsuponi."

"Poni!" Hihkaisin niin, että ohi kulkeva blondi kalliinnäköisessä kypärässä vilkaisi minua arvokasta nenänvarttaan pitkin. "Mä en tienny, että sä kisaat ratsuponilla!"

"Sanoo poniratsastaja itse", Jusu naurahti. "Mä katsoin listoja ja näytti siltä, että sä oot kahdessakympissä ainoa poniratsastaja ja mä kolmessakympissä. Voidaan pitää toisillemme peukkuja."

*

Ehdin katsoa ison osan junnumestaruuksista ennen meidän luokkamme alkua. Olin saanut hyvän paikan Tammi-areenan katsomon eturivistä ja taputtanut juuri Rasmukselle, joka hyppäsi minulle vieraalla punaruunikolla, kun katseeni kiinnittyi radalle ratsastaneeseen pieneen hiirakkoon poniin. Sen tavassa kaartaa kaulaansa ja tikuttaa eteenpäin oli jotain tuttua, ihan kuin olisin katsellut sitä aiemmin unessa tai jossain toisessa todellisuudessa. Vilkaisin osallistujalistaa. 025 Ella Olkisuo - Polar. Ponin nimikin kuulosti etäisesti -

Äkkiä tajusin että Polar oli tosiaan Polar, Seppeleen entinen tuntiponi joka oli ostettu talliin joitakin vuosia sitten yhtä aikaa Arktikin kanssa. Olin pitänyt kovasti matalasta, herkkäkylkisestä ruunasta. Hivuttauduin eteenpäin katsomon puupinnalla ja painoin kyynerpäät polviini nähdäkseni paremmin ratsukon suorituksen. 

Tunsin yllättäen ylpeyden läikähdyksen sisälläni. Polar näytti hienolta. Se vähän väsynyt, vähän turtunut poni, joka oli ollut Seppeleessä, oli kadonnut. Tilalla oli rytmikkäästi laukkaava kiiltävän tumma ratsu, jonka selässä ratsastaja keinui kuin vantteran laivan hytissä.

*

Metrikympin ratakävelyssä silmiini osui puolituttu hahmo, joka harppoi paraikaa 3A:n ja 3B:n väliä siistit kisasaappaat maneesin kattovaloissa välkähdellen. Ehdin vain vilkaista häntä oman ratakävelyni lomassa ja unohdin jo hänen olemassaolonsa, kunnes osuimme sattumalta violettivalkoisen pystyn jälkeen rinnakkain. Silloin tunnistin kuka hän oli. Susanna, taas yksi esterengaslainen, joka ratsasti nuorta kirjavaa tammaa. Nostin katseeni maneesin vaaleasta hiekkapohjasta ja hymyilin hänelle salaa.

"Jännittää", Susanna supatti minulle suupielestään samalla, kun harppasi pitkän askeleen eteenpäin.

"Samat sanat", vastasin niin, etteivät parin esteen päässä olevat muut kilpailijat voineet kuulla.

"Ootko sä sillä ponilla?" Susanna vilkaisi minua vaivihkaa.

"Oon", mumisin. "Ja myös mun hevosella, mutta en tässä luokassa."

"Me hypättiin jo toi junnumestaruus." Susanna hiljeni hetkeksi ja nosti katseensa kahden esteen välille jäävään tyhjään tilaan. "Mä toivon, että Tintti säästeli paukkuja vielä tähänki."

"Hyvin se menee", supisin. "Tää on meille vasta eka startti tänään."

"Tsemppiä", Susanna kuiskasi. Olimme tulleet unensiniselle okserille.

"Samoin."

Ratakävely kuulutettiin päättyneeksi.

*

Kahdessakympissä hyppäsin Bonniella luokan ensimmäisenä ja Agilla puolivälissä, joten sen jälkeen minulla oli runsaasti aikaa jäähdytellä hevosia ennen tuloksia. Talutin loimipeitteisiä hevosiani pitkin Auburnin aurinkoista pihaa ja annoin katseeni lipua ratsukosta toiseen. Oli muutamia, jotka joko tunsin tai luulin tuntevani: olin nähnyt Ransun vieraan ratsastajan kanssa parkkipaikalla ja ilahtunut, että tänään paikalla kisaisi siis sekä isä että sen varsa. Ison, vaaleaksi rapatun tammatallin ohi kulkiessani olin luullut nähneeni väärin, mutta tunnistanut Aleksanterin siskon Madden, kun hän oli heilauttanut minulle vaisusti kättään.

"Mä oon vähän pihalla", hän oli tunnistanut eikä tosiaankaan ollut juoksuhousuissa ja tuulitakissa sopinut mielikuvaani Maddesta, jonka tiesin. Olin pohtinut uteliaasti oliko hän tosiaan muuttanut Kallaan niin kuin Aleksanteri oli minulle ohimennen joskus sanonut. "Mun hoitohevonen starttaa täällä. Sen nimi on Sipsi."

Aleksanteri oli puhunut kerran tai pari myös Sipsistä, jota oli hoitanut sinä lyhyenä ajanjaksona, jonka oli asunut Kallassa. Madden mentyä yritin vilkuilla ympärilleni nähdäkseni sipsinnäköisen hevosen, mutta luovutin huomatessani pihapuun alla sen sijaan Rasmuksen. Talutin perässäni rennosti kulkevat Bonnien ja Agin hänen luokseen.

Rasmus oli kai juuri tullut radalta, sillä hän löysäsi Coralin satulavyötä eikä ensin huomannut minua.

"Menikö hyvin?"

Hän hätkähti ääntäni ja ponnautti päänsä satulasiiven alta kuin olisin ollut hevospomo ja hän minulla töissä. Minua melkein nauratti.

"Ai se olit sä." Rasmus puuskautti ilmat keuhkoistaan. "Hyvin menemisen näkee sit luokan lopuksi. Kummalla sä ratsastit?"

"Molemmilla", vastasin. Agi painoi ohitseni kohti Coralia ja jouduin kääntämään molemmat hevoset voltille saadakseni välillemme pari metriä tilaa. Tamma steppasi, nosti päänsä korkealle ja sai Bonnienkin nykäisemään ohjia ja peruuttamaan vastakkaiseen suuntaan.

"Anna mä autan", Rasmus virkkoi. "Mä voin ottaa Bonnien."

Sain käännettyä Agin poispäin Coralista, joka oli kääntänyt korvansa epävarmaan tanaan, ja ojennettua Bonnien Rasmukselle. Hän veti ponin sivuun Agin luota ja kliksauttisen tottuneella kädenliikkeellä trailerin seinässä roikkuneen riimunnarun sen kuolainrenkaaseen. Bonnie jäi aloilleen, puuskahti ja kurotti ottamaan tupsun Coralin edessä roikkuvasta heinäverkosta.

"Musta tuntuu, että oon koko ajan satulassa", Rasmus sanoi kääntyen puoleeni ja nojautuen Coralin kylkeen. "Joko itse tai silloin kun Jusu hyppää. Tuntuu että teen ihan yhtä paljon töitä vaikka istusin vaan katsomassa sitä."

"Ja sullakin taitaa olla useampi hevonen?"

Rasmus nyökkäsi.

"Mulla on kolmessakympissä vielä Cava. Se on Amanda ja Isabella Sokan hevonen."

"Ja ori?" Varmistin painaen kättäni vasten Agin ryntäitä estääkseni sitä hivuttautumasta Coralin viereen. Rautiaankimo oli astunut epävarman askeleen poispäin Agista eikä näyttänyt erityisen ilahtuneelta tammani avoimesta flirttailusta.

"Ja ori", Rasmus sanoi pieni hymynpiiru suupielessään.

"Toivottavasti Agi ei nää vilaustakaan siitä", huoahdin. "Jos se rakastuu jokaiseen sen oman luokkan oriin näin pahasti, mä voin yhtä hyvin jättää sen kuhertelemaan ja käydä hyppäämässä radan yksin. Agi ei varmasti panis pahakseen."

*

Kisojen viimeiset bongaukset tein lauantai-iltana after ridessä. Ajattelin kahden kimon omistajana, etten mistään hinnasta voinut jättää white partyja väliin, ja olin jopa lainannut Cellalta puhtaanvalkoisen voileemekon, jossa oli avoin selkä ja korkea kaulus. Mekko oli minulle melkein sopiva, ehkä vähän liian pitkä, mutta valkoisissa korkokengissä pituutta ei juurikaan huomannut. Oli tuntunut hyvältä käydä suihkussa, laittaa hajuvettä ja istua melkein tunti peilin edessä meikkaamassa. Estekisat oli ratsastettu jo edellisenä päivänä, joten minulla oli oikeastaan ollut melkein vuorokausi aikaa jälkihuoltaa hevosia, kihartaa hiuksia ja ajella kaikessa rauhassa laskevan auringon valossa takaisin Kallaan. Olin soittanut radiota täysillä ja antanut auton ikkunoiden olla auki niin, että sulavan lumen ja heräävien pajunoksien tuoksu oli puhaltanut kirkkaana läpivetona etupenkin poikki.

Lyöttäydyin after rideen saavuttuani suoraan pöytään, joka oli jo ennestään täynnä tuttuja: Alviina, Kaspian ja Robert istuivat juomiensa kanssa ja näyttivät siltä, etteivät oikein tienneet oliko heillä mukavaa yhdessä. Alviina oli asettunut penkille, joka oli mahdollisimman kaukana Kaspianista, ja kääntänyt rintamasuuntansa kohti Robertia. Näytti siltä, kuin Alviinalla ja Robertilla olisi ollut meneillään pienimuotoinen näytelmä, jota Kaspianin oli määrä seurata.

Istuin Kaspianin viereen ja asettelin jalkani korkokenkineen mitenkuten matalan pöydän alle.

"Sä taisit olla todella kiireinen silloin kenttäkisojen aikaan", Alviina paukautti Robertin suuntaan saman tien, kun oli nyökännyt minulle hätäisen tervehdyksen. Robert näytti siltä, että olisi mieluummin jutellut kanssani kuin vastannut Alviinalle. "Treenasitko sä vielä Harrylla?"

"En treenannu silloin enää mitään uutta", Robert mutisi vaivaantuneena jonnekin pöydän ja drinkkinsä väliin. "Kiva kun tulit, Salma. Jäätkö sä Kallaan yöksi?"

"En mä tiedä vielä", yritin sanoa, mutta Alviina puhui päälleni.

"Mietin vaan kun sua ei näkyny sillon kun oli koulu- ja maastokoe." Alviina pyöräytti silmiään ja nojautui penkillään taaksepäin. "Onko täällä jotain ruokaa? Eikö tällaseen tilaisuuteen kuulu että meille tarjoiltais?"

"Miten sulla meni, Kaspian?" Kysyin ystävällisesti vieressäni istuvalta pojalta, joka oli seurannut keskustelua hiljaa kasvoillaan kunnon pojan kiltti ja ystävällinen ilme. Olin tottunut näkemään sen hänellä niin silloin kun hän puunasi Lassea, ratsasti sillä posket ponnisteluista hehkuen tai kuunteli niska nöyrässä kumarassa äitinsä kovaäänistä kommentointia, joka satunnaisesti kaikui hänen ratsastaessaan pitkin Seppeleen pihapiiriä.

"Mä starttasin helpon B:n ja helpon A:n", Kaspian aloitti kuin hyvä koululainen, joka kirjoitti oikeaoppista koevastausta. "Oli kivaa ratsastaa Lassella."

Jäin hetkeksi odottamaan Kaspianin jatkavan, mutta hän napitti minua silmiin ystävällinen ja vähän häkeltynyt hymy huulillaan kunnes ymmärsin, että tähän kryptiseen vastaukseen minun oli tyytyminen.

Robert ja Alviina olivat jatkaneet vaivaannuttavaa kissa-hiiri -leikkiään kenttäkokeen osakilpailuista, kun pöytämme ohitse kulkivat Elias Hilvan, Kristian Berg ja Aaron Nevanoja.

"Me istutaan tähän hetkeksi", Elias sanoi nopeasti ja veti viereisestä pöydästä tuolin viereeni. Kristian ja Aaron kolusivat hänen molemmille puolilleen.

"Tiedätteks te Pirkko Repon? Sen valmentajan joka menee Grötillä?" Kristian sihahti ja kumartui lähemmäs minua ja Kaspiania. Me nyökkäsimme. Robert ja Alviina olivat niin syventyneitä Alviinan johtamaan pikku jutusteluun, etteivät edes huomanneet.

"Se alotti tossa baaritiskillä meidän kanssa jonku ihme arvailupelin, halus että veikataan monta sijoitusta Juuso Sherman sai koko kisoissa", Aaron sanoi puoliääneen. Hän keskeytti hörpätäkseen lasistaan ja irvisti sitten. "Se kai meni jotenki sekasin siitä, että Juuso sijottu koulukokeessa sekä tulokasluokassa että CIC kolmosessa. Ne hyppäs viittäkymppiä ja kuuttakymppiä estekisoissa molemmat, ja Repo otti henkilökohtaisen agendan selvittää kummalla meni KAIKEN KAIKKIAAN PAREMMIN."

Kristian päästi kärsivän äänen.

"Me sanottiin et täällä on alkamassa karaoke ja olis to-del-la tärkeetä että me päästään jonoon ekaks. Ja se päästi meidät meneen." Kristian naurahti. "Vaik mä en kyllä tiedä koska koittaa se päivä, jolloin tän putingin after ridessa olis karaokea."

Aaron veti käden hiustensa poikki ja vilkaisi ympärilleen täyttyvässä huoneessa. Oli outoa - tavallaan aika hauskaa - nähdä heidät kaikki juhlavaatteissa, ilman hiekkaisia saappaankärkiä ja puunauksesta huolimatta hevosenkarvaisia ratsastuskäsineitä.

"Kai tässä kohta joku puhe alkaa", hän sanoi. Seurasin hänen katsettaan kohti huoneen päätyä, jonka olevan pöydän ääressä Isabella ja Amanda Sokka olivat juuri nousseet seisomaan ja hehkuivat jumalaista hymyä huoneen joka nurkkaan.

Se oli kummallista, nyt kun sitä oikein ajatteli. Katselin, kun Isabella kohotti kätensä saadakseen huoneen tyylikkäine ratsastajineen hiljenemään: päät olivat kääntyneet hänen suuntaansa niin, että näin vain pinneillä paikoilleen kiinnitettyjä kiiltäviä juhlakampauksia ja valkoisten kauluspaitojen terävälinjaisia kauluksia. Oli kummallista, että he olivat tallinomistajia kuten minäkin, mutta vaikka tallimme olivat vain nopeasti hurautettavan ajomatkan päässä, emme olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan.
kirjoittaja Madde H.
lähetetty 21.03.20 21:16
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 8
Luettu: 440

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Siirry: