Eelan päiväkirja

Eela oli nyt harvinaista vittumaisempi. Tamman ontumisen syy oli selvinny ja pelkkää kettuiluahan se oli ollu. Hitto mikä tamma. Pahempi ku omistajansa. Onneks Isabella ei kuullu sitä kommenttia ku yritin kiivetä satulaan lähemmäs ympyrää pyörivän tamman vierestä. Helvetti vie. Tästä tulis jotain todella eeppistä, tai sellanen flat line ettei pohjaa oo ennen nähty.

Alkuverkka (näin jälkikäteen ajateltuna) oli varmaan helpoin koko valmennuksesta. Ensinnäkin, mulla on perse kipeenä kaikesta harjotusravista ja  -laukasta. Mun vatsalihakset on kipeenä samasta syystä ja Isabella kuittaili mulle niistä. En kyl tiiä oliks se enemmä kehua vai sitä et "koska sulla on ne, käytä niitä", eli käsky tai jotain? Don't know...

Isabellan meiltä vaatimat harjotukset oli alkuun ihan helvetin haastavia. Eelan yrittäessä juosta alta pois ku viimestä päivää ja mä yritin pitää itteni ees siinä satulan päällä. Välillä taidettii vähä vinossa olla, mut onneks Isbe ei sitä tainnu pahemmin huomaa. Jossain kohti Eela kuvitteli olevansa Toto75-lähdössä ja paino ravia menemään sen minkä koivistaan pääsi. Hittolaine, olinko mä ihan tosissani hommaamassa tällasen monsterin jälkeläisen. Mun on pitäny tulla viime kerralla satulasta alas pahemmin ku luulin.

Ja sama homma toiseen suuntaan. Onneks ravikuninkaan tittelin tavottelu jäi vähemmälle. Joko Eela tajus mikä homman nimi oli ja se yritti ees tehä yhteistyötä mun kanssa, tai sitte se oli koko ajan ollu kartalla mut alkuun vaa kettuillu. Ehkä se oikeesti halus saaha ees jotai aikaseks tässäki valmennuksessa?

Huhuh, huilia. Ah, perse kiittää. Kiitos Isbe. Ja sit taas mentii.

Isbe anto oikeesti hyviä vinkkejä koko helvetin valmennuksen ajan, mut parhaiten niistä jäi mieleen kommentti tasapainosta nuoren hevosen kanssa. Siinä Isbe oli oikeessa, sitä mun pitäis treenaa. Hittolaine, rauhottuskohan Eela tiineenä sen verran, et vois ratsastaa sil puomei tai pienii esteit ilma ohjii käes? Mitäköhän Isbe ite tykkäis siit ajatuksest....

Valmennuksen loppupuolella mulla alko oikeesti tulee se voittajafiilis. Tunsin onnistuneeni Eelan kans edes jossain tänään ja se "edes jokin", oli satulaan pääseminen tän yhen leikkiessä hyrrää tornadon keskellä. Ja ylipäätään selässä pysyminen oli yks saavutus. Isben pieni hymy vahvisti mun aatteet siitä, et meil oikeesti meni hyvin. Pakko myöntää, et helveti hyvä fiilis jäi.

Kurvasin Auburnin pihaan tuliterällä urheiluautollani. Ylellinen Aston Martin Rapide S pisti varmasti silmään Kallan hiljaisilla kaduilla, mikä oli tarkoituskin. Jos minua kuvattaisiin paikallislehteen yhä enenevissä määrin (tai varsinkin, jos minua kuvattaisiin mihin tahansa muuhun kuin paikallislehteen), niin ainakin jarruvaloni voisivat näyttää hyviltä paparazzikuvissa. Täytyi tästä eteenpäin muistaa pukeutua joka päivä niin, ettei ärsyttäisi katsoa omaa kuvaansa mahdollisessa etusivun murhauutisessa. Aloitin jo harjoitteluni salakuvia varten ja olin aamulla kietaissut kaulaani näyttävän silkkihuivin sekä peittänyt kasvoni suurilla aurinkolaseilla. Arvokkaan huivin saisi helposti heitettyä hiusten tai koko kasvojen suojaksi vanhanajan tyyliin. Oli oikeastaan aika virkistävää antaa itselleen lupa heittäytyä dramaattiseksi, heti kun tilanne vaatisi niin.

Parkkeerasin tomaatinpunaisen auton suihkulähteen viereen. Olin lähtenyt ostamaan mustaa, mutta tehnyt varsin villin ratkaisun. Sisältä auto oli kauniin ruskeaa nahkaa. Perinteinen sporttiauto olisi ollut vielä näyttävämpi, mutta neliovisuus oli käytännöllistä. Jäin haaveillen tuijottamaan autoa ja miettimään ostopäätöstäni (olisiko Bond-malli ollut sittenkin parempi Kallaan?) kun Jonathanin rykäisy kuului jostain selkäni takaa.

”Ahaa! Sinua etsinkin”, totesin, enkä vaivautunut selittelemään autoa. Kaipa mies tajusi, että se oli minun, vaikka typerästi nostelikin kulmiaan. Kysyisi suoraan, jos jokin ihmetytti.
”Katsopas tätä!” huutelin viekkaasti hymyillen ja heilautin kädessäni olevaa säiliötä varovasti. Jonathan laski kottikärryt käsistään ja nosti kädet lanteille kysyvästi.
”Ollin spermaa!” huikkasin iloisesti ja kävelin miehen luo. Höh, vitsi meni ihan ohi, sillä veli oli väärä. Harmi. Oli ollut niin ilomielinen sattuma, että ori ja eräs vanha tuttuni omasivat saman kutsumanimen.
”Eelan sulhasen lastit, senkin pöllö. Itse valitsit sille Ollin. Tulin juuri suorinta tietä Järnbystä, jotta saadaan neidille tuorespermaa. Eläinlääkärin pitäisi olla täällä ihan näillä näppäimillä.”

Jonny katseli minua aavistuksen järkyttyneesti ja tuhahtelin itsekseni. Että tallimestarin pitikin olla niin ujoa poikaa tällaisissa asioissa.
”Nielepäs nyt se järkytys ja hankkiudu eroon kottikärryistä”, käskytin ja lähdin kantamustani varjellen uuteen talliin.

Pian luottoeläinlääkärimme saapuikin hienovaraisesti puuskuttaen. Merja oli aina pyrkinyt täsmällisyyteen ja häpeili työssään toisinaan välttämättömiä viivästyksiä, mistä syystä pidin hänestä kovasti.
”Hei, ihanaa että pääsit! Jonathan, tässä on Merja. Merja, Jonathan.”
”Niiranen”, Merja esittäytyi tallimestarillemme kohteliaasti kätellen. Naisen keskiruskeat hiukset olivat käytännöllisellä poninhännällä eikä meikkiä ollut lainkaan.
”Ollaan Merjan kanssa kyttäilty Eelan kiimaa tämä viikko. Nyt sen pitäisi olla todella lähellä ovulointia”, selitin. Jonathanin ilme viesti pienoista TMI! TMI!-henkeä, mikä ei valitettavasti saanut minua millään tavalla hillitsemään puheitani, vaan virnistelemään pahemmin.
”Muistit kai jättää Eelan talliin?” varmistin mieheltä, joka onneksi nyökkäsi. ”Hyvä. Hae se sitten tänne niin laitetaan sun vauvasi aluilleen.”    


”No, nyt Eela on sitten saanut ensimmäisen annoksen Ollia”, kiusasin.
”Oh please.”
”Älä ole tuollainen, kyllä sä tiedät miten nisäkkäiden lapset saa alkunsa. Otetaanko kahvia? Meinattiin muuten Merjan kanssa, että Eelan voisi varmuudeksi siementää vielä parin päivän päästä uudestaan. Sain sovittua Annen kanssa uudesta annoksesta, tiinehtyminen on sitten paljon varmempaa. Eelalla on kuitenkin välillä ollut vaikeuksia niissä”, huokailin ja höpisin.

Kuljimme Jonathanin kanssa vieretysten yksityistalliin. Eela oli viety lähitarhaan yhdessä Vilan kanssa, neito saisi jatkaa laidunnuksiaan myöhemmin. Siemennys oli ollut Merjan mukaan onnistunut, mutta eihän sitä vielä tiennyt.
”Jännittääkö?” kysyin Jonnyltä hymyillen ja tuuppasin tätä tuttavallisesti olkaan.
”Sry, so many thoughts on my mind right now.”
”No, jos yhtään lohduttaa, niin tällaiset vanhempien tammojen astuttelut useampaan kertaan varmuuden vuoksi saattavat tulla kalliiksi. Ole nyt ainakin iloinen, että kulut ovat toistaiseksi vielä minun hoidossani. Tosin saattaa kyllä olla, että ne näkyvät sitten varsan hinnassa...” pohdiskelin.
”Mitä? Enkö saa tallimestarin alennusta?” Jonny naurahti, varmaan ensimmäisen kerran tänään.
”Pikemminkin hinnankorotuksen, koska olet Raynott. Ah hei Gabi! Pahoittelut, että vein työkaverisi. Jonny varmaan mielellään jää ylitöihin, tai sitten voin pyytää Joelin tulemaan aiemmin. Ajattelin, että Jonnyn olisi vain kiva nähdä... hmmm...”
”...kuinka eläinlääkärimme käsi on potkivan ja viuhtovan Eelan sisällä? Yep, couldn’t have lived without that sight”, Jonathan päätti lauseeni.
”Olin ajatellut sanoa jotakin hienostunutta”, totesin loukkaantuneesti. ”Mutta niin, Eela siemennettiin juuri. Tule sinäkin kahville? Kakat eivät karkaa karsinoista mihinkään.”
”Se on kyllä valitettavasti totta”, Gabriella naurahti. ”Että miksipäs ei!”
”Hienoa! Voidaan keskustella yhdessä siitä, että miksi ihmeessä Jonny valitsi Eelalle kirjavan kenttäorin... Näin nimittäin Ollin juuri ensimmäistä kertaa”, sanoin ja mulkaisin tallimestariini. Pitikin antaa päättää isästä, vaikka eihän varsa välttämättä perisi lehmägeeniä. Välttämättä. Toivottavasti. En ollut uskaltanut kysyä Annelta, oliko oria geenitestattu tai että mitä se oli aiemmin periyttänyt. Parempi järkyttyä tarvittaessa kerralla kuin pelätä etukäteen.

Gabriella jätti puolillaan olevat kottikärryt käytävälle ja laski talikon niiden viereen. Odottelimme Jonathanin kanssa sen aikaa ja siirryimme sitten kolmisin loungeen. Jonathan ja Gabriella vilkaisivat toisiinsa vähän oudosti – katseidenvaihto ei jäänyt minulta huomaamatta. En kuitenkaan välittänyt, sillä juuri nyt kaksikko oli kutsuttu työajalla esimiehen toimesta kahville. Jos joku kysyi minulta joskus kiinnostuksenkohteita, niin täydellisen varmasti vastaukseni ei koskaan ikinä ollut "rypyt sisarusrakkaudessa". Hoitakoot kotkotuksensa omalla ajallaan.

Vaavi mahassa ja ruohoa suussa. Kattelin Eelan ja muiden laiduntajien menoa täysin ajatuksissani. Olin kertonu Matulle vauvauutiset eikä nainen ollu täysin ideaa ja suunnitelmaa vastaan. Toisaalta, vaikkei Matilda olis siitä tykänny, en olis perääntyny enää. Diili oli Isabellan kans sovittu, joten se tulis pitämään.

Vislasin tammalle, joka verkkaisesti nosti päänsä nurmesta. Eela katteli mua kuin halpaa makkaraa ja lähti sitten hitaasti maha keinuen tulemaan mua kohti. Sen jouhet leijaili kevyesti viileähkössä alkusyksyn tuulessa. Pystyin vaan kuvittelee, minkä näkönen kaveri sieltä oikein tulis. Kirjava? Yksvärinen? Jälkimmäinen ainakin olis Isben mieleen. Jossei oltais tehty kauppoja Eelan vaavista, se tuskin jäis Auburniin. Ei ainakaan bruneten omistukseen.

Matalan hörähdyksen saattelemana tamma tuli tutkimaan mun taskuja päältäpäin. Leivänkannikan tuoksu selkeesti osu hevosen tajuntaan, sillä Eela näytti heti paljon yhteistyöhaluisemmalta. Otin tamman riimun portin päältä, johon sen olin laittanut odottamaan, pujotin sen Eelan päähän ja annoin palkinnoksi ruunikon haistaman herkun.

Vajaata puolta tuntia myöhemmin asteltiin vierekkäin pitkin kartanon maastopolkuja. Eela höristeli korviaan linnuille ja pienille rasahduksille metsän siimeksissä. Rapsutin ruunikkoa kaulalta ja hymyilin tamman hötkyilevälle luonteelle. Olin nähny varsan isän kerran; tarhassa kuumana kesäpäivänä yhtä läkähtyneenä kuin muut hevoset, joten se ei paljoa kertonut orin luonteesta. Oli pakko luottaa Isabellan ja orin omistajan sanaan.

Tulisiko vauvasta yhtä vauhdikas kuin emästään, vai perisikö se kaikki luonteenpiirteensä isältään? Entä jos en osaisikaan olla varsan kanssa? Nuoren opetus menisi pieleen ja koko hevonen olisi piloilla. Näitä juttuja olin miettiny ihan liikaa. Ja mietin silti lisää. Isabellan olis pakko olla mun tukena näiden juttujen kanssa, muuten olisin ihan hakoteillä.

Meijän yhteinen kävelylenkki päätty takasin laitumen luokse. Riepu oli tullu portille katsomaan, ketkä maaston uumenista oikein saapuisivat. Valkoisen hevosen nähdessäni mielen valtas mun ja Ellien tilanne. Ehkä meidän pitäs puhuu. Jostain. Viimesimmät keskustelut ei oikein olleet tuottaneet tulosta. Toisaalta, eipä meijän mitkään edelliset keskustelut olleet kanteneet pitkälle.

Palatessani tallille, vilkaisin parkkipaikalle. Ellien auto oli nätisti omani vieressä. Pitäsköhän mun ettii blondi rakennuksesta ja yrittää saada edes jotain tolkkuu tähän? Oliskohan musta miestä sellaseen...?

XXVII. Maanantai 20.08.2018

Isabella:

Teejuhlat olivat ohitse. Jokaisen vieraan poistuttua putsasin meikit, pesin hampaat, pukeuduin silkkiyöpaitaan ja sujahdin pellavalakanoihin. Avasin puhelimeni niin kuin nykyään aina iltaisin, ja katsoin Eelaa valvontakamerasovelluksen kautta. Meinasin sulkea sovelluksen kohtuullisen nopeasti silkasta tottumuksesta, kun hoksasin jotakin. Virtahepomaiseksi muuttunut lohikäärmetammani pyöri karsinassaan levottomasti. NYTKÖ SE VARSOO! Eiiii Eela eiii, olen päissäni!! SOS!

Pomppasin lakanoistani nopeammin kuin miten yleensä hyppäsin niihin komeiden miesten perässä. Ja se oli nopeasti se. Vetäisin hätäpäissäni vain yksinäiseen käyttöön tarkoitetut colleget jalkaan ja kietouduin aamutakkiin. Veressä virtaava gini siivitti lentoani tammatalliin ja kiukkuiseksi muuttuneen kilpahevosmammani luo.

“Hei Eela-rakas! Joko on tullut aika varsoa kaunis varsa?” höpöttelin.
Mustanruunikko hannoverilaiseni pyöri omissa maailmoissaan, joten tarkastus oli hankalaa. Vahatipat löytyivät kaikesta huolimatta (joskin meinasin saada kaviosta tisseihin hipaistessani), mutta sitäkin enemmän luotin tulevan äitihevoseni vaistoon.

Vaan sitten Eela kakkasi ja kävi makuulle. Tuhahtikin vielä mokoma, joten lakkasin kirjoittamasta “SOS SOS SOS tusl heti täeme” -alkuista wappia Jonnylle. Nukkukoon (mahdollisesti viimeisen huolettoman yönsä), lohikäärme kun vaikutti tekevän vain kiusaa. Peruutin tallista varsomiskameran kuvaa sitkeästi tuijottaen ja kompuroin matkallani takaisin sänkyyn. En nukkunut lainkaan, toisin kuin Eela. Pullea tamma ei enää hievahtanutkaan.

Vaikka oltiin aika päiviä sitten Isben kanssa sovittu valvontakameran vahtivuoroista, molemmilla oli teejuhlan jälkeiset tunnit tainneet mennä aika pitkälti nukkumisessa. Ainakin omalla kohallani, brunetesta nyt ei koskaan tiennyt, jos tämä oli löytänyt miehen viereensä.

Aamutalli meni aika sumussa yhdessä Gabin kanssa. Nainen kertoili illastaan uuden tuttavuuden kanssa. Ite en tähän Aaroniin edes ehtinyt tutustua koko illan aikana. Gabriellan kesäheila, tai mikälie, kuulosti kyl ihan reilulta kaverilta, joten uskoin naisen olevan turvassa.

Paskan lappaaminen menikin puidessa edellisillan tapahtumia.
“Ja arvaas mitä, ollaan Ellien kanssa puheväleissä !” naurahdin toiselle. Gabi kurkkas toisesta karsinasta hämillään.
“Oho, hienoa ! Jo oli aikakin. Teidän erosta on pieni ikuisuus”, Gabriella vastas hymyillen rohkaisevasti.
“Jep, en olis uskonu, jos totta puhutaan.” Kaikki on mahdollista. Nimenomaan Auburnissa. Ja Kallassa.

Pian tallin ovista pyrähti salamaakin nopeammin Isabella, joka määrätietoisesti suuntasi käytävällä eteenpäin. Katsahdimme Gabriellan kanssa toisiimme ja lähdimme naisen perään. Meikitön ja juuri heränneen näköinen perijätär oli marssinut suorinta tietä Eelan luo.

“Mitämitämitämitä”, huutelin naiselle käytävän puolesta välistä. Isabella kuin mekaanisena robottina huitoi vaan tulemaan luokseen ja vaihdoimme Gabin kanssa toiset kummastuneet katseet.
“Eela oli alkuyöstä levoton”, nainen vastasi päästessämme tämän luo kurkkimaan karsinan oven yli tammaa. “Tulin talliin katsomaan tilanteen ja mokoma vain kakkasi ja rupesi nukkumaan.” Isabella sai siis hätäillä turhaan.
“Eiks se Niiranen sanonu, et vois mennä vielä monta päivää, viikko melkein ?” naurahdin Isabellalle.
“Äläs nyt poika yhtään rupea, kyllä minä tammani tunnen !” Nainen katto muhun uhmakkaasti pieni hullunkiilto silmissään. Nostin käteni nauraen ylös antautumisen merkiksi.

Herrasrouva Sokka päätti kuitenkin soittaa eläinlääkärin paikalle, joten jäimme odottamaan Niirasta kolmestaan, samalla katsellen tamman touhuja. Isabellan katsominen oli selkeästi stalkkaamista. Jostain syystä brunetella oli kädessään puhelimesta auki myös karsinaan osoitettu valvontakameran kuva.

Joku puolisen tuntia myöhemmin Merja saapui paikalle, topakkana kuten aina, ja kävi nopeasti, mutta tarkkaavaisesti Eelan läpi.
“Voi hyvinkin olla, että pääsette todistamaan syntymää vielä tämän vuorokauden sisällä”, nainen sanoi ja vakavana katsoi Isabellaa. Katsahdin huolestuneena perijätärtä, joka edelleen silmät kiiluen tutkaili tammaa ja puhelimen näyttöään vuorotellen. Myös eläinlääkäri huomasi Isabellan levottomuuden ja patisti tämän satulahuoneeseen istumaan ja vetämään henkeä. Sekä pakotti jättämään puhelimensa Gabriellalle talteen.

Valvominen oli ollut todella vaikeaa. Olin joutunut turvautumaan yhä uusiin viinilasillisiin, jotta silmät eivät olisi lupsahtaneet lopullisesti. Mutta selvisin siitä, enkä ollut hellittänyt sovelluksen kanssa. Olin nähnyt Eelan jokaisen pikkunytkähdyksen - mitään muita liikkeitä sillä ei sitten yöllä ollutkaan.

Tallissa ei ollut muita kun Jonny ja Gabi, joten aamutalli oli vain pakko jättää tekemättä. Eela oli nyt olennaisempi. Jostain syystä myös Merja oli tammatallissamme, ja tervehdin eläinlääkäriä hämmentyneen kohteliaasti.

Havahduin, kun Gabriella nyki puhelinta kädestäni.
“Hei! Älä ota sitä, mun täytyy tarkkailla Eelaa”, ilmoitin tuimasti.
“Eela on tossa”, Jonny totesi kuivasti ja osoitti vuokrahevosensa karsinaa.
“Ahaa”, sain sanottua, ja jotenkin hoksasin, ettei valvontakameralle ollut enää tarvetta. Akkukin loppui.

Sitten jouduin Gabriellan saattamaksi satulahuoneeseen, jonka lattialle vajosin kiltisti istumaan. En kumma kyllä osannut enää huolestua katkenneesta näköyhteydestä tammaani, vaan tuijottelin onnellisen jännityksen vallassa tyhjyyteen.

Merja piti tammaa koko ajan silmällä, mun ja Gabin kattoessa mielenkiinnolla vierestä. Vähän väliä vilkaisimme toisiamme kysyvästi ja vuorotellen molemmat kohauttivat harteitaan. Pyysin Merjaa ilmoittamaan, jos jotain merkittävää tapahtuisi, sillä karsinat eivät puhdistautuisi itsestään ja meillä molemmilla Gabriellan kanssa oli työpaikat pidettävänä.

Reilu tuntia myöhemmin Merjan ääni kaikui tallissa ja Isabella oli tietenkin ensimmäisenä paikalla, vaikka naisella olikin pidempi matka eläinlääkärin viereen. Ihme Duracell-pupu...
Eikä mennyt kauaakaan kun Eela kirjaimellisesti tunki pientä varsaa nimeltämainitsemattomasta rööristä pihalle ja hetkessä koko homma oli ohi. Isabella kuitenkin halusi sanoa viimeisen sanan ja tallin täyttävä tumahdus kertoi naisen pyörtyneen (tai sammuneen?) heti Eelan karsinan viereen.

Niiranen kyykistyi Isabellan viereen ja nuuhkaisun jälkeisestä irvistyksestä päätellen, naisen ei tarvinnut tutkia perijätärtä enempää.
“Sanonpahan vain, työnantajasi on tainnut olla koko aamun pienessä sievässä.”

Isabellan suorittamat haasteet:
#heidinhaaste #isbenhaaste
Jonathanin suorittamat haasteet:
#isbenhaaste #sarahinhaaste

Kuten aikaisemminkin, varmoin ottein varustin tumman tammani valmennusta varten. Siitä oli ihan liian pitkä aika, kun olin viimeksi päässyt Eelan satulaan. Lyyli saisi rauhassa kasvaa ja oppia ratsun tavoille ennen, kuin itse sen kanssa mitään isompaa meinasin tehdä.

Eela tallusti mun perästä maneesiin pää korkealla ja selkeästi odottaen, mitä tuleman piti. Olin ite kans odottanu pääseväni valmennuksiin taas Eelan kanssa kuin kuuta nousevaa. Lefakin oli ollut ratsuna mukava, muttei se omaa vauhtimummoani päihittänyt.

Jo verryttelyssä Eela tuntui energiseltä ja oli valmiina menemään ja näyttämään. Hevonen ei antanut kenellekään kuvaa taakse jääneestä mammalomasta ja varsomisesta. Korvat höröllä tamma paineli menemään pitkin uraa.

Isabella komensi jokaisen ratsukon tutustumaan hiekalle asetettuihin puomeihin. Yksitellen jokainen parivaljakko askelsi puomien yli. Ensimmäiset kolahdukset tulivat ja saivat Isabellan ilmeen heti jäisen totiseksi.

"Jonathan, ravissa", Isabella komens ja mä tein työtä käskettyä. Eelan jalat nous yksitellen jokaisen puomin yli, kolahtaen kuitenkin viimeiseen.
"Tehtävä suoritetaan loppuun asti, ennen kuin höllätään !" Vaikkei Isabella ollut kattonu mua taikka sanonu Eelan tai mun nimee, tiesin lauseen olleen osoitettu enemmän mulle, kuin muille.

Maiskuttelin tamman laukkaan, kuten jokainen muukin teki oman ratsunsa kanssa.
"Ellie alottaa, perästä Ellen ja Jonny päättää", ohjeet kaiku maneeissa bruneten käyskennellessä puomien läheisyydessä. Sillä aikaa tein Eelan kanssa ison voltin ja hain parempaa tuntumaa tamman suuhun.
"Jonathan, you're up !"

Eela heilautti päätään ja sivals ilmaa hännällään. Se oli edelleen yhtä innoissaan työnteosta, kuin valmennuksen alussa. Ellenin siirryttyä vaalealla ratsullaan syrjempään, ohjasin tumman tamman kohti ensimmäistä puomia.

"Takaosaan enemmän voimaa mukaan ja pidä huoli, ettei se rynni läpi", Isabella ohjeisti.  "Seuraavana olisi noi esteet tuolla toisella sivulla; muuri, vesihauta sekä yksisarvinen."
Oltiin jo aikasemmin puhuttu Isabellan kanssa, et pidetään Eelalle estekorkeudet vielä suht matalana, maks. metrissä. Niimpä me mentiin ensimmäisenä pienimmän estekorkeuden turvin.

Eela lähesty korvat höröllään muuria. Se oli varmasti nähnyt monia kymmeniä sen näköisiä esteitä, joten ylitys sujui rennosti ja hyvällä ilmavaralla. Vesihauta oli lähes yhtä tuttu omituisuus. Yksisarvinen näytti saavan tamman hieman varuilleen.

"Pidä pohkeet lähellä ja anna sen ihmetellä sitä rauhassa."
Eela hidasti laukan raviin ja pysähtyi esteen eteen tutkimaan ja haistelemaan outoa lähes lajitoverin näköistä tyyppiä. Ohjasin tamman esteen ohi ja nostin laukan uudestaan, pidin tuntuman ja kannustin tammaa eteen.

"Se rynnii taas, Jonathan, muista pidätteet!" Isabella huusi ratsukolle, joka oli parhaillaan suorittamassa rataa. Jonathan oli saanut esimieheltään luvan startata Eelalla viimeisissä osakilpailuissa. Kylläkin pienemmissä luokissa, mutta oli sekin jotain. Niimpä 80 sentin rata ei vakuuttanut tammaa, joka porhalsi eteenpäin korvat hörössä.

"Soo, jaa.... Yritä nyt perkele", Jonathan yritti saada pidätteet läpi tammalle, samalla kiroten ratsastussuorituksen laatua.
"Sarja menee ihan nätisti. Siihen sen on pakko hidastaa jo itsekin, mutta loput...? Tällä menolla ette tule pärjäämään. Sillä on nyt niin paljon energiaa mammalomalta. Muista kuitenkin ottaa iisisti."

Jonathan nyökkäsi vastauksen Isabellalle ja kannusti Eelan takaisin laukkaan.
"Vielä kerran! Nyt ne pidätteet läpi", valmentajan ääni kaikui maneesissa.
Tamman kaviot hakkasivat hiekkaan, hetken oli hiljaa. Eelan jättämä ilmavara olisi riittänyt reilun metrin luokkaan, mutta luokkailmottautumiset oli jo tehty, eikä liikaa kerralla. Jonathanilla ei ollut aikomuksia rikkoa pomonsa hevosta. Ei nyt, ei ikinä.

Viimeisen esteen jäädessä taa, Jonathan oli salaa ylpeä tammasta. Pari kolahdusta, muttei pudotuksia. Tamman askellus hidastui käyntiin ja Isabella ilmestyi vierelle.
"Mitä sun pitää tehä siellä?"
"Pidätteet. Se rynni vieläki...", mies tunnusti satulasta vieressä kävelevälle valmentajalle.
"Bingo. Mee vaan vetää loppuverkka."

Ohut lumikerros oli peittänyt Kallan. Lehdet olivat pudonneet puista ja viimeisetkin muuttolinnut kiirehtivät etelään. Eelan hengitys höyrysi kirpakassa pakkasilmassa. Jonathan oli toiveikas kisojen suhteen. Onneksi ennen startteja olisi hieman aikaa harjoitella lisää ja saada taas se voittajatatsi tammaan. Viime vuoden cupin jälkeen mies oli ollut varma itsestään ratsastajana.

Valitettavasti viime aikoina se usko oli alkanut horjumaan.

Ohjasin tamman ravissa kohti maastopolkuja. Oli pimee ku perkele ja vilponen ilma kulki ilmassa tuulen mukana. Pakkasta oli tuskin nimeksikään, mut silti tamman henki höyrys ilmassa. Tallista haettu ratsastusloimi heijastimineen anto tammalle hieman suojaa.

Kisat oli ohi. Sijotukset ei menny ihan kuten mä olin toivonu, mut Eela oli tehny tosi hyvän duunin ja se ansaitsis saada ny vapaata tällasesta rääkistä. Ja mä olin saanu ekan luokan jälkeen keskitettyy ajatukseni kisoihin sen tietyn ihmisen sijaan. Aikalisää oli menny jonki aikaa, eikä Matilda ollu antanu omista ajatuksistaan oikeastaan mitään.

Eelan kavioiden askellus hidastu mun pidättäessä tamman käyntiin. Reipas kävelylenkki maastossa ja sitte vielä kylmäys muuten. Tallille, jossa olin ollu töissä pidempää ku alkuun kuvittelin. Ajauduin pohtii mun viimestä vuotta Auburnissa. Miten mä olin tänne päätyny ja miten paljo oli ehtiny tapahtuu. Ehkä vähän liikaakin.

Ellie, Jonna, Make ja... Matilda. Ihan liikaa. Siirsin ajatukset takasin hevosiin; Eelaan ja Lyyliin. Kuten oltiin Isabellan kanssa puhuttu, varsa omasta vuokrahevosesta oli luonnollisen tuntunen jatkumo. Ja sitä se oli ollu. Ja on edelleen. Lyyli kasvo ja oppi ensimmäiset kuukautensa Eelan kanssa ja nyt se sais opetella itekseen, ikäistensä kanssa sekä ihmisen rinnalla.

Eela taasen oli selkeesti tehty vieläkin vahvemmasta materiaalista kuin rauta. Ruunikon kanssa oltiin valmentauduttu Isabellan valvovan silmän alla useempaan otteeseen ja monesti olin kokenu onnistumisen tunteen. Miten paljon tamma oli opettanut mulle. Ja miten paljon sillä olis vielä opetettavaa. Jos siis jään tänne...

Palatessa tallin pihaan viimenen esteluokka oli vauhissa ja kuulutukset kaiku pitkälle metsän rajaan. Olikohan Matilda jo hypänny? Pääsiköhän nainen uusintaan? Oliko naisella kannustusjoukkoja katsomossa? Muistelin nähneeni Jessen penkeillä, mut nopeesti katottuna se olis voinu olla kuka tahansa. Pudistin ajatuksen päästäni, laskeuduin satulasta ja talutin Eelan talliin.

Varustin Eelaa vanhojen tottumusten mukaan. Ei mun tarvinnu sitä sen enempää ees ajatella, enkä oikeestaan väsymykseltä ees kyenny. Mitä tamma nyt välillä nosti päätään ihan vaan näyttääkseen vielä olevan paikalla. Taputin Eelan kaulaa ja kiristin vielä satulavyön. Onneksi tämä kaveri ei harrastanut pullistelua. Tumma karva kiilsi tallin valoissa eikä tamma näyttänyt yhtään sen vanhemmalta, kuin vuosi sitten.

Talutin tamman kelmeän ulkovalon alle ja ponnistin satulaan. Eelan hengitys höyrysi pikkupakkasessa ja tamma kohotti päätään korvat höröllä. Se uusi hevosenhoitaja, Krister tuli vastaan Cocon kanssa. Kaksikko oli näköjään päässyt hengissä takasin tallille. Tilda oli rekryny selkeesti hyvän kaverin apuun. Nyökkäsin nuorelle kohteliaisuudesta ja kehotin sitten tammaa kohti maastoja.

Viimesten osarien jälkeen oltiin menty Eelan kans todella rennosti. Mummo-mamma oli ansainnu lomansa, eikä suoraan sanoen itelläkään ollu kovin kummosta treenimotivaatiota. Mun ja Matildan eron lisäks viimesinä parina päivänä oli tapahtunu enemmän ku tarpeeks.

Eela onneks tuns maastot ku omat taskunsa, joten mun tartti vaan keskittyy pysyy satulas. Olihan tammalla energiaa ku pienessä kylässä, mut nätisti se pysy kontrollissa ku välillä vähän herätteli. Pari hännän heilautusta ja pään kohotusta sain mielenosotukseks, mut muuten mummo oli chillisti. Niimpä sain vaipuu taas ajatuksiini (edes osittain).

Matilda.

Miten mä ees voisin alottaa siitä aiheesta. Kaunis, fiksu ja vahva nainen. Jonka edes mä olin ollu heikko, sillon ku olis pitäny olla hereillä. Se oli kostautunu, kylläkin paljon myöhemmin ku olin olettanu, mut kostautu kuitenkin. Mä olin luullu kaiken olevan ok eikä Matildan olemus ollu yhtään vihjannu muuta. Me oltiin kokeiltu yhessä asumista viikon verran, mut lilaletti ei selkeesti ollu siihen valmis. Mä ymmärsin. Niimpä annoin naiselle takasin sen oman tilan.

Mut se aikalisä. Kaikki se oli lähteny ihan vähän aikaa sen jälkeen, ku Matilda oli tutustunu Jesseen. Tai ainakin siltä se vaikutti. Enkä mä koskaan tulis unohtaa sitä, miten rennolta ja rauhalliselta Matu näytti Jessen syleilys. Matilda oli tuskin koskaan ollu yhtä levollinen mun lähel. Eikä varmasti sen mätkäsyn jälkeen. Olisin tehny mitä vaan, et sitä ei olis tapahtunu. Mitä vaan...

Ja niien kahen suudelma. Josta Matilda oli kertonu pari minuuttia eropäätöksensä takia. Miks? Siinä vaiheessa se ei todellakaan kuulunu enää mulle. Oliko nainen vaan halunnu kääntää veistä haavassa? Että se oli löytäny paremman, joka ei kohtelis sitä niiku mä? Ja mitä siihe suudelmaan tuli, en vieläkää ollu saanu sitä mielikuvaa pois mun mielestä. Ja mielen sumentaminen oliki ollu vähän mielenkiintosempi reissu.

Aliisa.

Oikeestaan ensimmäinen rehellinen yhen illan juttu ikinä. Mulla siis. Mut se ei ollu mikään paska päätös. Mitä nyt aamulla olin nähny ihan eri kasvot, ku mitä olin illalla katellut. Pienimuotoinen sydänkohtaus, mut hengissä oltiin. Vielä. Mut olin tehny jotain itteeni varten. Edes jotenkin. Sen illan olin saanu pidettyy lähes kokonaan itteeni miettimäst Matildaa. Ainakin niie viimesten shottien jälkeen.

Siitä illasta kuitenki jäi mulle jotain kuvainnollisesti käteenki; tiesin olevani edes jotenkin spontaani. Halusin heittäytyy siihen tilanteeseen miettimättä enempää, joten tein niin. En kyselly iteltäni enempää syitä enkä miettiny seurauksia. Olin päässy ehjin nahoin ulos siitä kämpästä eikä kukaan ollu sanonu mitään siitä jälkeenpäin. Vaikka olihan Aliisaan törmääminen ollu hieman outoo. Mut siihen oli syynä myös väsymys (ja pienimuotoinen krapula).

Ehkä toi spontaanina oleminen oli rohkassu mua tekee enemmän. Ja sitä paitsi, kohta olis uus vuos. Pitäsköhän itekki yrittää joku Uusi vuosi, uusi minä -lupaus tehä? Tuskin se onnistuis, mut aina vois yrittää. Se tarkottas, et pitäis päästä vanhasta pois. Vaatekaappi oli helpoin.

Patrick.

Ensimmäinen törmääminen mieheen oli ollu hämmentävä. Tai niin mä luulin. Toinen oli kahta kauheempi, enkä mä vieläkään tienny mitä mä tein. Tai olin tehny. Alkoholin vaikutuksen alasena kaikki oli ollu helpompaa, edes jollain tavalla, mut selvinpäin ei.

Ei siis ihme, et olin häipyny mun veljen tyttöystävän ja sen perheen kanssa ruokapöydästä istumasta ku maantiekiitäjä. Ainakin jonkin ajan kuluttuu. Menny ihan täysin lukkoon ja yrittäny saaha Patrickista selvää. Sen sanat oli edellee selkeesti mun mielessä, enkä osannu päättää mitä siitä kaverista ajatella.

Halusin nähä sen söpön kikkarapään uusiks, mut olisko se oikein mua itteeni kohtaan? Sekottaa uutta kaverii tähän kaikkeen, ku en ite ollu täydessä ymmärryksessä itteni kanssa. Saatika kaikkie viimeaikaiste tapahtumien kanssa...

Heräsin mun horroksesta vasta sillon, ku Eela pysähty omin nokkineen suihkulähteelle ja juomaan siitä. Nykäsin tamman nopeesti pois. Tiiä mitä kaikkee siel vedessä oli ollu. Kuulemma ainaki Thomas. Hyi.

Laskeuduin satulasta ja taputin tammaa kaulalle. Rapsutin sen otsaa ja turpaa samalla puhellen sille rauhoittavasti. Ehkä ne sanat oli kuitenkin enemmän mulle itelleni. Mähän se sotku tässä olin, eikä Eela.

Thomakselle en alkais vuodattaa asioitani. Ehen. Grace ei vieläkään tienny mun ja Matildan erosta, enkä mä varmaan ihan heti vois ees kertoo. Pakko se olis kuitenkin joskus tehdä. Eela oli ainoo jolle pystyin puhumaan mielen ja sydämen tyhjäks ilman et mua tuomittais. Valitettavasti tallissa oli lähes aina joku, joten rauhaa ei saanu. Paitsi ehkä keskellä yötä.

Vois siis jäädä talliin punkkaa ainaki täks yöks...

Talutin tummaa tammaa pitkin maneesia. Gabriella oli Reiskan kanssa toisella seinustalla pyörimässä samaan suuntaan meidän kanssa. Erona se, että Gabriella istu tamman selässä. Eela heilutteli korviaan ja tutki katseellaan Reiskan toimia. Kirjava tamma oli samanoloinen väritykseltään, kuin Lyyli, mutta nuoremmalta kaverilta puuttui valkoinen väri naamasta.

Viimeset viikot oli menny vähän hiljasemmissa tunnelmissa. Mulla oli tietenkin omat duunit tallilla ja Gabilla oli omansa. Mä edelleen yritin tosissani tietää mitä mä olin mieltä meijän suhdestatuksesta. Enkä mä vieläkään ollut ihan varma. Me oltiin molemmat päätetty ottaa riski sen kanssa, et kokeiltas jotain ystävyyttä syvempää. Ja sen päätöksen olin kertonu myös Patrickille, joka oli kirjaimellisesti kadonnut paikalta sen jälkeen.

Pysäytin Eelan uran viereen, laskin jalustimet ja ponnistin satulaan. Eela oli heti ottanut duuni-moodin päälle ja ennen kuin olin ehtinyt asettaa jalat jalustimiin.
"Älä jaksa nyt, jooko...", toppuuttelin tammaa joka käänsi korvansa salamannopeasti taakse mua kohti. Otin ohjaa enemmän käteen ja annoin tammalle kaikki luvat lähteä kohti uraa. Pian kuitenkin ohjasin ruunikon lävistäjälle. Kumpaakaan ei tainnut kiinnostaa tukkihumala. Tamman köpötellessä kohti maneesin lyhyttä päätyä, mun ajatukset karkas muualle.

En ollu saanu miestä mielestäni. Vaikka olisin ehkä halunnutki. Ja olin lähes satavarma, et myös Gabriella oli huomannu sen. Nainen ei kuitenkaa ollu kysyny mitään, enkä mä puolestani ollu sanonu mitään. Kohteliaisuudesta kai. En mä halunnu saada naisen mieltä painumaan pohjaan oman epävarmuuteni tai muun siihen liittyvän takia.

"Jonny?"
Käänsin katseen vieressä tallustavaan ratsukkoon.
"Mmh?" Katsoin kysyvästi Gabriellaa, jolla oli hieman huolestunu ilme kasvoillaan.
"Kaikki okei?" nainen kysyi ja pysäytti Reiskan aloilleen. Kirjava nosti päänsä ylös ja kuunteli ulkoa kuuluvia askelia. Pysäytin Eelan parin askeleen päähän.
"Joo, sori, katosin vaa omaan mieleeni hetkeks." Taioin huulille pahoittelevan hymyn ja katsahdin pikaisesti Gabiin.
"Haluukko sie tulla miun plus ykkösenä sinne lanseeraustilaisuuteen?"
"Ai nii.. Se. Tota, en oo ihan varma ehinkö tulee sinne", tai haluanko.
"Jonathan. Sie tiiät, että voit tulla juttelee aina kun siltä tuntuu", Gabriella sano vähän hiljempaa ja varovaisemmin.
"Mmh...", mumisin ja vilkaisin vielä naiseen, ennen kuin pyysin Eelan käyntiin.

"Voi nyt yhden kerran...!" Manasin manaamasta päästyäni Eelan satulassa. Hiki valu mun otsaa pitkin ja mun perse oli kipee. Olin ottanu asiakseni treenata jo kerran kokeiltua asiaa; vauhdin hidastamista istunnalla. Kiitos vaan Isabella. Kuitenkin se treenais toivottavasti tavalla tai toisella myös tasapainoo ja jos vielä jaksais, vois ottaa kavaletteja treenin loppupuolelle.

Olin höykyttäny itteeni tamman ravatessa isolla pääty-ympyrällä jo jonkun aikaa. Yritin palautella mieleen Isabellan sanoja ja vinkkejä.
"Ratsasta niin, kuin vauhti olisi jo hiljainen. Jää tarkoituksella jälkeen."
Isabella on varmaan salaa joku hevoskuiskaaja tai  -guru. Vaikka mä kuinka yritin ja yritin, Eela porskutti menemään.

Mun oli pakko käyttää ohjii apuna hidastaa vauhtia takasin käyntiin.
"Ei saatana.... Onko sulla vaan niin helvetisti virtaa, vai kettuilekko mulle ihan vaan piruuttas?", mutisin tammalle ja voivottelin mielessäni takamus-parkaani.

Sitten uudestaan.

Hiljalleen se homma alko rullaamaan toivotulla tavalla ja mä olin salaa itestäni ylpee. En oo kyl ihan varma siitä, onnistuko tää ihmeellinen harjotus sen takia, etten mä enää yksinkertasesti jaksanu "laittaa vastaan" tai jännittää satulassa. Mua sattu persaukseen niin julmetusti ja ensimmäistä kertaa ikinä halusin vapaaehtosesti vetää lopputreenin vaikka kokonaan kevyessä istunnassa.

Laukasta raviin, ravista käyntiin, käynnistä stop.

Again.

Laukasta raviin, ravista käynt-, nope. Melkein. Noin.
Käyntiin...

Sssssssssssssss...
...
...
...
C'moon!
...
...
...top!

Kevät olis ihan just taputeltu. Ja luonto oli ihan samaa mieltä. Koivujen lehdet alko olee jo ihan liian isoja hiirenkorviks ja nurmikko oli ottanu ihmeellisen kasvupyrähyksen viimesten päivien aikana. Saman elon näki myös tallilla yleisesti; ihmisiä tuntu olevan enemmän ja useempi yhtä aikaa paikalla ja hevoset oli virkeempiä. Orit ainakin, ylläri pylläri.

Lyyli oli lähteny aikaa sitte Rosengårdeille ja välillä sainki puhelimeen kuulumisia tamman opintieltä. Pakko oli olla ylpee ja niin varmasti oli Isabellakin. Vaikkei nainen (edellenkään) pitänyt tamman värikuosista. Mun mielipide Lyylin kirjavuudesta oli päinvastasta. Tamma oli saanu isältään upeen värin ja emältään hienon luonteen. Totta helvetissä Lyyli tulis pärjäämään.

Ja vaikka mulla olikin vastuulla nuori, tyhmä ja kokematon hevonen, pidin silti mummolle edelleen seuraa. Ja halusin pitää. Niimpä mä olin hakenu tamman tarhasta, iskeny sille suitset päähän ja suojat jalkoihin. Maastot kutsuis, mut tällä kertaa myös mä kävelisin.

Aurinko paisto lähes pilvettömält taivaalta ja Eelan karva kiils varmaan enemmän ku ikinä. Taputtelin tamman kaulaa sen askeltaessa eteen. Olin jo jonkun aikaa miettiny, jos skippaisin tän osarin tamman osalta ja antasin sille vihdoin eteensä mahdollisuuden täyteen eläköitymiseen. Toisaalta, jos Eela osais puhua, se varmasti haukkuis mut nössöks ja pelokkaaks pojankolopiks joka pelkäs turhaan vanhemman puolesta. Ehkä mä vaan olin huolissani, ettei tamma jaksais enää samalla tavalla. Enkä tietenkää halunnu ottaa riskii, et Eela telois itteään. Mitenkään.

Meidän vaeltaessa eteenpäin, tamma rohmus parit ruohotupsut matkalta ja ojenteli kaulaansa kohti alhaalla kasvavia koivun lehtiä. Raukat. Just päässy melkein koko loistoonsa niin ahne mamma tulee ja päättää päivät.
"Ei ne lopu, älä sitä pelkää", jupisin hymyssä suin ruunikolle.
Mulla itelläni oli asiat juossu eteenpäin ja ohi nopeemmin ku olin ite ees aatellu. Niimpä ehkä nyt oli hyvä rauhottuu hetkeks. Vaikka ees yhen maastoilun ajaks.

Pysähyttiin tamman kanssa isohkon pellon reunalle ja Eela kohotti päätään korvat määrätietosesti eteenpäin suunnattuina. Yritin itekin kuunnella, mut mun kuulo ei ikinä olis yhtä terävä ja tarkka kuin tamman. Naurahin ja kiersin käden tamman kaulan ali toiselle puolelle ja nyin tätä hellästi harjasta.

Mikään ei ollu parempaa, ku kesäiltana rakkaan hevosystävän kanssa chillaaminen. Sitä ei voittanu ees kaljottelu kavereiden kanssa (pah, mitkä kaverit?), eikä edes oman lempimusiikin kuuntelu illalla onnistuneen päivän jälkeen. Tapitin tamman tummaa karvaa ja mietin, miten helvetissä se oli jaksanu mua koko tän ajan. Aaltojen lailla liikkuvat mielialat ja epätasanen treenaus. Olin varmaan vuokraaja suoraan Helvetistä.

Silti tää samanen tamma anto mulle kaikkensa joka ikinen kerta ja opetti perkeleesti lisää joka ikinen kerta. Korjas mun virheitä ja näytti paremman tavan suorittaa asiat. Sama hevonen oli antanu mulle mun uuden unelman ja tavotteen oman jälkeläisensä kanssa.

Eela laski päätään vaan sen verran, et pystyin ilman suurempaa kurottelua silittää tamman otsaa. Se höris rauhallisesti ja tunsin sen hengityksen hupparin läpi mun iholla. Nää tavallaan tuntu hyvästeiltä, ja kai ne omalla tavallaan oli.

Mun ja Eelan yhteinen tavotteellinen kisaaminen oli tulos päätökseen, mun kääntäes suurimman osan huomiostani Lyyliin, mut rauhallisista kesäillan kävelyistä mä en luopuis. En vaikka aseella uhattais. Mä rakastin tätä tammaa niin helvetisti, etten tosiaan antais niiden loppua.

Tottunein ottein Jonathan nosti satulan Eelan selkään. Tamma mulkaisi miestä kuin käskien tarkistaa huovan asento extra tarkasti.
"Mammasta on selkeesti tulossa vanhus", Jonathan nauroi Sarahille, joka laittoi omaa ratsuaan valmiiksi. "Tarkkaa, hieman kaavoihin kangistunu ja hapan", mies jatkoi ja virnisti Eelalle. Hellä hörähdys kaikui suht hiljaisessa tallissa ja mies jatkoi satulavyön kanssa ähertämistä.

Effin ja Eelan sijaitessa tallissa hieman eri päissä, Jonathan oli ottanut ruunikon lähemmäs Effin karsinaa. Hoitopaikka oli onneksi ollut vapaana, joten kaksikko saattoo hyvillä mielin vallata sen hetkeksi käyttöönsä.

“Varo vaan, susta tulee ihan samanlainen vanhana”, Sarah varoitteli virnistäen. Nainen varoi visusti vaipumasta ajatuksiinsa, sillä ne olivat pyörineet varsin tehokkaasti lauantain tapahtumissa.

Kuolaimet kalisivat kilpaa kaksikon pukiessa viimeisiä varusteita hevosille. Jonathan olisi voinut suitsia Eelan vaikka silmät kiinni, mutta Isabella sitä tuskin olisi arvostanut.
"Oolrait. Me ollaan ready to rock. Tai jotain", mies julisti ja poimi kypäränsä hoitopaikan lattialta. Hanskoja tuskin tarvitsisi, eihän syksy kuiteskaan ollut vielä kunnolla saapunut.
“Samoin”, Sarah myötäili siirtäen sitten vielä vapaana olleet hiuksensa matalalle poninhännälle ennen kypärän nostamista päähänsä.

“Käyttäydyt sitten kunnollisesti”, latina varoitteli Effiä pujottaessaan ohjia sen kaulalta käteensä. He lähtivät seuraamaan Jonathania ja Eelaa, jotka kävelivät sisäpihalle. Sarahin katse pyyhkäisi kapean maiseman läpi samalla, kun tämä kiristi kirjavan satulavyön ja laski jalustimet alas. Tutusta satulasta käsin koko maailma näytti jälleen hieman valoisammalta.
“Mikä lenkki mennään?” nainen kysyi odottaessaan Jonathanin selkäännousua.

Satulan nahka natisi Jonathin kammetessa itsensä samalle korkeudelle Sarahin kanssa. Oikeastaan hieman korkeammalle pidemmän selkänsä ansiosta.
"Mitäs, jos vaa mennää fiiliksen mukaa?" mies heitti ehdotuksen kerätessä ohjia käteen. Eela nykäisi päätään kerran alaspäin herättäen Jonathanin satulassa kunnolla todellisuuteen. "Noah, älä jaksa tänään. Mulla on todella hyvä fiilis nyt", mies puheli tammalle jalkojensa välissä.

Ratsukoiden lähtiessä poispäin tallin pihasta, Jonathan vielä vilkaisi taakseen, ettei mitään elintärkeää ollut pudonnut kummaltakaan sekä tuplatsekkasi tallin oven olevan kiinni.
“Sopii hyvin”, Sarah hymyili. Aamupäivän sade oli jättänyt jälkeensä kostean metsän, se myös vaimensi ratsukon käyntiääniä kaksikon suunnatessa laitumia kohden. Latina peitti taitavasti haukotuksen kämmenselkäänsä ja nypläsi Effin ohjia, kunnes vilkaisi vieressään astelevaa ratsukkoa. Eela näytti vanhalta, mutta sen silmistä näki, miten nuori mieli tammalla yhä oli.

“Etkö oo nukkunu kunnolla ku tollee haukottelet?” Jonathan virnuili Sarahille. Yöseurasta mies ei todellakaan uskaltanut kettuilla. Sitä paitsi, juuri tämän aihealueen kaksikko oli suht onnistuneesti pystynyt pitämään poissa keskustelun aiheista.
“Vai töissäkö venähti?”

Eela yritti askeltaa reippaampaa, kuin mitä Effi vieressä talsi ja nuorempi tamma varmasti huomasi sen. Luojan kiitos tammat olivat tarhakavereita ja (ainakin) sen ansiosta sietivät toisiaan. Jonathan veti raikasta ilmaa syvälle keuhkoihinsa ja veti itseensä viimeisetkin energiat hyvää vauhtia kauemmas liikkuvasta auringosta.
“Se ensimmäinen”, Sarah myönsi ja vilkaisi sitten ympärilleen, yrittäen päättää oliko parempi olla puhumatta mistään, sillä jatkokysymyksiä satelisi aivan varmasti. Hiljentyminen oli silti aiheuttanut kahden päivän henkisen morkkiksen ja latina oli melko varma, että olo helpottaisi vasta, jos asiasta puhuisi jonkun kanssa.

Jonathan oli aika hyvä ehdokas keskustelukumppaniksi, sillä mies tiesi paljon enemmän kaikesta, kuin Ellie. Naisella oli useimmiten mielipide asioihin Sarahin kannalta edullisesti, mutta Jonathan osasi olla raa’an rehellinen myös toisen puolelta.

“Sun veljesi on taas Suomessa. No, hetken ainakin.”
Sarah huokaisi syvään, kuin olisi pidättänyt hengitystään siihen saakka. Jonathanin katse oli salamana Sarahin kasvoissa.
“Ai on vai? Olishan se hauska kuulla kaverista itestään.” Loukkantuneisuus paistoi Jonathanin äänestä, mutta ehkä miehellä oli siihen edes hieman oikeus.
“Soittiks se sulle vai mistä sä kuulit? Ja peruutas vähä, mikä on ‘hetken’?”

Mies pysäytti tammansa ja parin askeleen päähän pysähtyi myös Effi. Eela selkeästi oli ihmeissään (ja näreissään) matkan stoppaamisesta keskelle ei mitään, muttei laittanut paria pään heilautusta isompaa showta aikaiseksi.
“Mä käskin sen soittaa sulle”, Sarah kertoi ja kääntyi sitten katsomaan taakseen pysähtynyttä ratsukkoa.
“Ja Krouvissa, se kävi siellä mun työvuoron aikana lauantai-sunnuntai välisenä yönä. Sen kihlatun kanssa.”
Viimeisen lauseen kohdalla latina irvisti tahtomattaankin.

"Kihlatun…?!" Eela säpsähti Jonathanin ääntä ja mies joutui ottamaan itseään niskasta kiinni ja hallitsemaan äänensä hevosen kanssa. "Mitä helvettiä." Jonathan suuntasi katseensa edessä olevaan hiekkatiehen. Vastahan Thomas oli eronnut Sarahin kanssa. Eikä vanhempi Raynott ollut todellakaan edes villeimmissä kuvitelmissaan veljensä asettuvan aloilleen sen jälkeen.
"Mitä se sit sano?" Pyörein silmin brunette käänsi katseensa takaisin Sarahia kohden.

“Kävelläänkö silti?” Sarah kysyi nypläten sormiensa välissä Effin harjamartoa. Tamma oli yllättävän rauhallisella mielellä tänään, mutta latina ei halunnut testata sen kärsivällisyyden rajoja. Kaksikko jatkoi rauhallista käyntiä metsätietä pitkin.

“Se muuttaa Englantiin sen naisen kanssa”, Sarah toi esille viimeisenkin juonteenkäänteen siitä illasta, jonka oli valmis jakamaan.
“Se vaikutti ihan mukavalta, Allison siis”, nainen mutisi pystymättä katsomaan Jonathania kohden. Katse hapuili puissa ja pensaissa, sekä Effin korvissa, jotka kääntyilivät verkkaisesti.
"Allison… Jaha…", Jonathan mutisi itsekseen.

Mies tuijotti Eelan korvia jotka heiluivat ilmansuuntiin, kuitenkin vieläkin rauhallisempaan tahtiin kuin Effin.
"Milt se vaikutti?" tietenkin Jonathania kiinnosti. "Tai ne."
Thomas tuskin ottaisi käsipuoleensa ketä tahansa, mutta kaikesta huolimatta Jonathania pelotti veljensä äkkipikaisuus yht äkkiä. (Lähes) kahdesti kihloissa vuoden sisään. Sen oli pakko olla uusi ennätys.
“En mä tiedä”, Sarah ähkäisi ja heilautti vapaata kättään epämääräisesti. Kaiken järjen mukaan hänen ei olisi pitänyt olla mitään muuta, kuin onnellinen kaksikon puolesta.

“Oudolta.”
"I bet."

Ratsukot saapuivat epävirallisen laukkasuoran alkuun ja Jonathan kannusti oman tammansa raviin. Eela tuskin pääsisi tällä reissulla kunnolla juoksemaan, mutta ravia tamma ainakin joutuisi harjoittamaan. Jonathan kevensi satulassa tottuneesti ja vilkaisi taakseen. Effi ja Sarah seurasivat perästä. Naisen ulkoinen olemus oli muuttunut ja Jonathanin erittäin hyvä fiilis viikonlopun jäljiltä oli laantunut.

Nuoremman parivaljakon päästessä samaan tahtiin Jonathanin ja Eelan rinnalle, miehen oli pakko kysyä mielessään poltteleva kysymys.
"Eihä mitään oo tapahtunu teijä välil enää?"

Sarahin kurkkua poltteli, vatsassa mylvi epämiellyttävä tunne. Hän pudisti päätään.

“Ei”, nainen vastasi mahdollisimman vakuuttavasti.
"Sure?" mies jatkoi. Hän luotti Sarahin sanaan, muttei veljensä harkintakykyyn. "Thomas ei oo ollu sua kohtaa mulkku tai mitää?"

Jonathan istui alas satulaan ja teki vain muutaman pidätteen. Eela reagoi ja mies taputti tätä kevyesti kaulalle. Rento maastolenkki oli ottamassa erilaisen käänteen. Tai oli ottanut jo.
“Ei”, latina toisti uudemman kerran, muistaen edelleen Thomaksen viimeiset sanat. Ne olivat tuntuneet pinnallisilta, vaikka Sarah tiesi hyvin, miten paljon kätkivät taakseen.

“Mä meinasin myös ajaa peuran päälle perjantaina, että viime viikko ei taida lokeroitua mun elämäni huippuhetkiin”, latina uskalsi hymyillä jo hieman.
"Meinasit? Jesus woman. Mitä sulle ei oo tapahtunu kuluneide seittemän päivän aikana?" Jonathankin uskalsi jo hieman hymyillä.

"Ainii, sullekin varmaan hyvä infoo. Sovittiin Isabellan kans, et roudaan tavarani helvettii kuun loppuu mennes, onha se meijä diili edellee ok?" Jonathan tulisi olemaan helvetin ison palveluksen velkaa Sarahille, jos pääsisi tämän luoksi punkkaamaan siksi aikaa, että löytäisi uuden asunnon (yksin tai kaksin).

“Se oli puolesta metristä kiinni”, latina paljasti ja hieroi sormillaan kypäränsä alta paljastuvaa otsaa.
“Ja tottakai on, sä oot aina tervetullut mun luokse”, Sarah varmisteli hieman hymyillen.

“Sinuna ehkä soittaisin sun veljellesi, tänään vielä. Musta tuntuu siltä, että se olisi halunnut puhua, kunnolla, mutta mä en ole siihen enää oikea ihminen”, latina lisäsi, sillä ei voinut jättää aihetta vielä täysin.
"Maybe. Onha se itekki jo aikuinen tai jotain, mut… Äh. Kai se pitää." Jonathan hieroi ohimoaan toisella kämmenellään ja virnisti muka pahantuulisena.