50 shades of Jonathan

“Oliko tuo Matilda joka äsken ryntäsi ulos ?” Isabellahan se sii oven raossa. Ei helvetti.
“Joo se käväs täs kertomas pienii muutoksii Haukan safkoihi” keksin nopeen hätävalheen. Nousin sohvalta ylös ja painelin keittiöön. Hain rätin ja lähin siivoomaan seinään heittämääni kaljaa. Brunette ei poistunut ovenraosta.
“Yes ?” katoin pomoani kysyvästi.
“Nothing, nothing…” Isabella poistu ovensuusta pieni hymy kasvoillaan. Voi olla ettei mun kusetus menny läpi.

Menin tupakan kautta suihkuun ja riisuessa vaatteita makkarissa tajusin sen maidolla höystetyn paidan edelleen siinä seinän vieressä. Mua alko hymyilyttää se eiline accident, mut samantein veti naama peruslukemille mihin tilanne aamulla jäi. Kaikki alko nii helveti hyvi. Luulin oikeesti sen ihmisen olevan ees vähän erilaisempi ku täys mulkku ja idiootti anti-sosiaalinen ärrämyyjä.

Kuuma vesi virtas mun kehoo pitki ku aloin pesee edellisyön muistoja lattiakaivosta alas. Mua edellee ihmetytti, miten se nainen oli muuttunu iha eri persoonaks ja miten hyvält sen ihmisen läsnäolo ja kosketus siin vaihees tuntu. Mitä enemmä mä ajattelin aamun episodia, sitä paskempi mieli mulle itelleni tuli. Ehkä mä ylireagoin, olin liia suorasananen ja rehellisesti ilkee.

Pääsin suihkusta ulos ja kuivattuu hiuksii, kietasin pyyhkeen vyötärölle ja hain puhelimen farkkujen taskusta. Avasin mun ja Matildan keskustelun. Kumminkaa en keksiny mitää mitä sanoo. Halusinko sanoo mitään? Jos sanoisin, vastaisko Matu vai halusko se mut vaa ulos sen elämästä. Jos tää oliki sen elämän pahin virhe? Rojahin sängylle ja hautasin pääni tyynyjen sekaa. Tyynyjen, jotka tuoksu mun yölliselle vieraalle. Voi nyt helvetti vie!

Olin tilannu taksin keskustaan, jotta voisin hakee oman autoni Krouvin nurkilta. Maksoin kuskille ja nousin mustasta mersusta. Oma valkea peltilaatikko odotti omalla paikallaan ja ihan mun tuurilla, tuulilasin ja pyyhkijän välissä odotti sakkolappu. Vilkasin pysäköintiin ohjeistavia tauluja. Olin tunnin myöhässä. Voi v*ttu. Vilkasin sakkoa. 135 euroa. Kiva.

Istuin autoon ja jätin sakkolapun vänkärin penkille. Enempää miettimättä lähin ajamaan. Autossa oli kylmä, joten suuntasin mahdollisimman pian takaisin kartanolle. Mun mieliala vajos alimpaan Helvettiin. Mun oli pakko pysähtyy, sillä oli just sellanen olo, et saattasin antaa ylen. En krapulan, vaan henkisen huonovointisuuden takia. Nousin autosta ja laitoin tupakaks. Vilkasin ympärille. Mun edessä oli tumma kerrostalo, joka näytti yöllä lähes pelottavalta. Karmivalta, kuten Matu oli sanonu perjantai-iltana. Miks mä olin sen naisen talon edessä? Ei se kuitenkaa halunnu nähä mua, eikä Matu ees välttämättä ollu kotona.

Tumppasin syöpäkääryleen ja istuin takaisin ratin taakse. Halusin kotiin. Heti.

Avasin kinuskin värisen oven mun ja Markuksen yhteiseen kotiin. Paitsi, ettei se pitkään enää olis. Mulla oli henkisesti niin paha olla, et juoksin ensimmäisenä vessaan oksentaa. Halusin huutaa ja raivota. Itkee ja lähtee pois, johonki, missä kukaa ei tuntis mua ja pystysin alottaa puhtaalt pöydält.

Kuulin Markuksen askeleiden äänet eteisessä. Kuulin oven sulkeutuvan. Olin siis kotona ennen poikaystävääni. Omaa miestäni, jonka epäilin pettävän mua. Se luuli et olin nukkumassa, kello kuitenkin oli vaille seittemän aamulla.

Meijän asunto ei ollu iso. Alun perin se oli ollu Markuksen oma, vuokralla se kuitenkin oli, mutta yksin. Se oli halunnu muuttaa yhteen semi aikasessa vaiheessa meijän suhdetta, mut sen lisäks, mä en löytäny yhtäkää syytä miettii kahesti. Mun olis pitäny.

Mun ja Markuksen suhde oli aikas avoin. Molemmilla oli silloin tällöin baarissa taikka viikonloppuna joku toinen kaverina. Ei mitään panemista kuitenkaa. Läheisyyttä ja sen sellasta. Meil oli selkeet rajat, mikä olis sallittuu ja mikä ei. Markus ei kuitenkaa voinu pysyy sovittujen rajojen sisällä.

Viimesten kuukausien aikana, mies oli viipyillyt pitkiä iltoja "hoitamassa asioita" tai paikannut kaveria työpaikalla. Välillä oli myös auttamassa äitiään yön yli. Markuksella oli toinen ja se luuli etten mä tietäis. Yhen asian se oli pitäny multa hyvin piilossa; kuka se kolmas oli.

Hieman Markuksen menemisiä rajotti opinnot. Kuulin kyllä luokkalaisilta Markuksen lähteneen asioille opiskelija-asunnoilta, sillon ku mulla oli iltatalli. Huomasin saman, sillä kilometrimittari liikku aikamoista vauhtia eteenpäin.

Avasin vessan oven ja kohtasin poikaystäväni katseen. Tai no tulevan entisen poikaystäväni.
"Jon..." huomasin miten hätääntyneenä Markus yritti keksiä syytä tulla tähän aikaan kotiin. "Sori, venähti vähä jätkien kans. Käytii siel leffas ja sit ruokien kans ottaa vähän kuppii" mies naureskeli kuin mitään ei olis. En haistanu viinaa, en kaljaa, en mitään.

"Don't you fuck with me" sanoin miehelle vakavalla äänellä naama peruslukemilla. Markus katto mua ihan ihmeissään. Sillä ei oikeesti ollu tietoo kaikesta, mitä mä tiesin. "You're sleeping with someone else. Aren't you ?!" mulla alko menee hermo. Mies jota rakastin, ei ollu mulle rehellinen. Ei ollu lojaali, saatika varmaan ees rakastanu mua.

Kaivoin eteisen kaapista ison putkikassin ja aloin lappaamaan tavaroitani siihen, Markuksen kattoessa hiljaa vierestä.
"Don't even try to defend yourself. I've known for a long time" sanoin pelottavan rauhalliseen ääneen samalla pakatessani. "I should've left a long time ago ! I don't need to watch this from aside !" mä tunsin ekan kyyneleen mun poskella.

Markus oli perääntyny nojaamaan seinää vasten, et se olis mahollisimman vähän mun tiellä. Pudotin painavan kassin lattialle ja astelin miehen eteen ja painoin vartalollani Markuksen kiinni seinään.
"I don't have time for this shit. From now on, you can go fuck anyone you like. Or bend over whenever they tell you to do so. 'Cos unlike you, I ain't nobodys bitch. I ain't nobodys little fuck boy !" iskin nyrkin kolme senttiä miehen pään viereen. Markusta selkeesti pelotti mun käytös. Se ei ollu ikinä nähny mua suuttuneena. Se ei ollu nähny mua petettynä.

Peräännyin pari askelta ja samassa sain avarin poskeen. Vastalauseena vielä eilen mun poikaystävän virkaa pitänyt jätkä sai nyrkin silmäkulmaansa. Käännyin ympäri ja otin putkikassin olalleni. Irrotin asunnon avaimen omasta nipustani ja heitin sen lattialle maahan lyyhistyneen Markuksen eteen.
"Don't bother and try to call me" suljin ulko-oven perässäni.

Mä en tiiä mite olin eksyny tänne. Just vähän aikaa sitte olin kertonu Kingin olevan basic bitchien perseekeinutuspaikka. Ja täällä mä olin. Kalja kädessä istuin tiskillä odottamas et jotain tapahtuis. Tanssilattialla oli lyhyehkö blondi, joka näytti todella paljon Ellieltä. Pidemmän aikaa seurattuani naisen liikkeitä, suuri tatuointi vasemmassa kyynärvarressa paljasti naisen olevan joku muu.

Blondin lähellä oli punapää, eikä kaksikko vaikuttanut tuntevan toisiaan. Siihen malliin ne vaihtoivat liian itsevarmoja katseita. Naiset selkeesti kävi jotain sanatonta sotaa siitä, kumpi saisi jäädä tanssimaan. Molempien vartalot liikkuivat lumoavasti ja sulavasti kuin vedessä. Punapää kuitenkin poistui blondin vierestä, jonka kasvoille nousi omahyväinen virne. Vasta  tajutessaan punapään löytäneen seuralaisen tai poikaystävänsä, blondin hymy hyytyi. Tunsin tuskan.

Skannasin katseellani baarin ihmisiä. Suurin osa oli tullut yksin. Tai sitten parisuhteilla ei enää ollut mitään arvoa. Tunnistin kuitenkin itteni, olinhan mäki Krouvin edessä lähennellyt Gabia ja harkinnut sadasosasekunnin ajan yötä Matildan luona. Molemmat sillä ajalla kun olin vielä suhteessa. Missä me mentiin Ellien kans vikaan?

Eikö me vaan ymmärretty toisiimme? Kuvitteliko molemmat rakentavansa jotain, mikä ei kestäis ensimmäistä syysmyrskyä pidempään. Jotain, joka vaan oli liian heikko. Mä en kadu mitään, mitä sillä ajalla tapahtu. Mut olisin voinu hoitaa asiat täysin eri tavalla.

Olin ihan uppoutunu ajatuksiini, kun viehättävän näköinen brunette saapu mun viereen tiskille, tönästen mua joko vahingossa tai tahallaan.
“Sori” pahoitteli nainen musiikin yli. Se vilkas mua uudemman kerran. “Haluuksä jotain ?” tuikkivat silmät katto mua.
“No thanks” nostin tuoppia vahvistaakseni vastauksen. Naisesta vois saada ehkä jonkinlaista seuraa illaks. Ihan juttelukaveriki kelpais. Nostin Pall Mallin askia kysyvällä katseella ja saadessaan Cosmonsa, nainen nyökkäs.

Kingin röökihuone olo tyhjä. Ja siellä kuuli omat ajatuksensa. Ojensin askin naiselle, joka otti yhden tupakan sormiensa väliin ja odotti et antaisin tulta. Otin myös omien hampaideni väliin yhden röökin ja sytytin ensin naisen, sitten omani. Hiljasuudessa poltettiin tupakkaa, kunnes nainen avas suunsa ja ojens kätensä.
“Olivia” se oli selkeesti esittäytyminen. Tartuin naisen käteen ja vastasin.
“Oliver” hymyilin. Teknisesti ottaen puhuin totta. Toinen syyni oli Auburn. Kaikkien ei tarvinnu pystyy yhistää tallimestaria nimeltä baareissa naisia jahtavaan hyypiöön. Tallin toisen omistajan panokaveri teki sitä mun puolesta enemmän.

Nainen tumppas oman röökinsä ja pudotti sen tuhkakuppiin vieressään. Mä tein samoin. Jostain syystä me jäätiin sinne seisomaan. Ihan hiljaa. Olihan se tilanne todella huvittava. Eiks baarissa yleensä juttu lentäny ku viimestä päivää estojen lähdettyy karkuun humalaa? Ainakin näin mä olin aina kuvitellut. Vai oliko se vaan joku miesten välinen juttu?

Samassa Oliviaksi esittäytyny nainen tuli mun iholle, kiers kätensä mun kaulaan ja paino huulensa kiinni mun huulin. Mun hämmennys ei ehtiny kauaa kestää. Päätin elää hetkessä ja kiersin omat käteni naisen ympärille antautuen suudelmaan. Naisen kynnet raapi mun niskaa ja toinen käsi seikkaili mun hiusten lomassa. Ite tutustuin käsillä tutkien naisen muotoihin, kylkiin ja takamukseen. Lähes mun pitunen nainen oli vaativa otteidensa kanssa.

Se otti hetkeks etäisyyttä ja katto mua vaaleilla silmillään muhun. Kysymyksiä sanomatta ääneen, poistuttiin yhessä baarin puolelle. Nainen vei mut suoraan tanssilattialle, enkä mä voinu olla miettimättä edellistä kertaa Ellien ja Mikaelin kans. Nainen hiero persettään mun haaroväliin ja teki selkeeks aikeensa. Olivian tanssi keräs katseita ja mä yritin todellakin petraa edelliskerrasta. Myötäilin naisen liikkeitä ja pidin Oliviaa lähellä itteeni.

Brunette käänty ja katto mua silmiin. Samalla tavalla ku röökihuonees, se kiers toisen kätensä mun ympäri ja jatko keinumista ja kiusotteluu mun edes. Nainen tanssi tanssiaan ties kuinka pitkän ajan ja lopuks tanssittiin iha kii toisissamme otsat vastakkain. Hetken aikaa mä pystyin ymmärtää tilannetta ja sitä, mitä Thomas oli tarkottanu erilaisesta vapaudesta naisen kans. En olis tilivelvollinen kenellekkää, sain tehä omat ratkasuni eikä tarvinnu kysyy Olivialta lupaa. Tai no ehkä joihinki, jotka koski naisen kehoo.
“Mennään mun luo, asun ihan nurkan takana” Olivia sano ja veti mut mukanaan narikalle.

Rymisteltiin naisen kotiovesta sisälle, mä revin kengät jalasta ja tiputin takin lattiella. Mun kädet hyväili taas naisen vartaloa, joka painautu vaan lähemmäs mua. Pehmeet huulet oli kiinni mun huulilla. Olivia ties suoraan mihin oli mua viemässä. Seurasin kiltisti perässä. Makuuhuone oli avara ja suuri parisänky oli sijotettu yhelle seinälle. Olivia kääns mun selän sänkyy kohden, otti etäisyyttä ja repi mun paidan  pois heittäen sen lattialle, huppari seuras perässä viereen. Nainen sujuvasti avas mun vyön ja sepaluksen repien farkut ja bokserit nilkkoihin.

Nainen riisu iteltään päällä olleen ihonmyötäsen tummanvihreen mekon ja riisu korkkarit samaan kasaan. Siks nainen oli ollu niin pitkä. Todellisuudessa Olivia ei varmasti ollu yhtään Matildaa pidempi. Matu. Miks se nainen tuli mun mieleen just nyt. C’moon! Olivia oli menny kontillee lattialle ja oli valmiina kiusaa mua enemmänki. Mun edessä oli kaunis nainen alusvaatteissaan, viittä vaille ottamassa multa poskeen ja mä mietin Matua.
“Shit, I’ve got to go..” sihahdin, nousin ylös ja vedin housut takasin jalkaan. Vetäsin lattialle pudotetun paidan takasin päälleni ja otin mustan hupparin sen vierestä. Punanen oli, Matulla. Se oli jääny eilen naiselle päälle, ku vein sen himaan.

Astelin suoraan eteiseen, vedin kengät jalkaan ja otin takin niien vierestä lattialta. Ehtisin pukee hyvin rapussa. Olivia oli ilmestyny alusvaatteisillaan mun näkökenttään.
“Et kai sä vaan oo naimisissa ?” naisen ääni kuulosti hätääntyneeltä ja tosissaan vakavalta. Naurahdin kysymkselle hermostuneesti.
“Not even close” vastasin ja painuin ovesta ulos.

Perjantai 15.6.
Ku päästiin Matun kämpille, siel oli yht siistii ku aina. Toivoin todella et se kans pysyis silleen. Olinha mä semi siisti eläjä, mut välil saatto lipsuu enemmä tai vähemmä. En sentää jättäny maitopurkkeja, joissa oli viel sentti kaks maitoo pohjal, lojuu johki verhon taa, kuten yks tuttu. Se oli jo aika helveti siivotonta.

Pudotin ihan ekana putkikassin olkkariin ja jäin kattoo Matildan reaktioo. Saisinko omaa kappitilaa vai eläisinkö niiku retkellä? Kaikki kamat yhessä ja samassa laukussa, eikä niitä otettu sieltä pois ku vasta kotona.

Käytännön juttujen jälkee, alettii tekee yhes ruokaa ja kyl mä siit nautin. Ensimmäine ruoka lähes-avopuolisoina. Ajatuksena se vähä alkuu tuntu oudolta ja vähä pelottavalt, mut sit ku sitä mietti enemmä, se oliki iha jees fiilis. Kyl mä sitä vähä varoin, etten tekis mitää oikeesti typerää. En halunnu saaha Matuu huonolle tuulelle heti ekana iltana.

Ilta meni katelles teeveetä, mut molempie aikasen herätyksen takii oli pakko mennä ajois nukkuu. Matilda tietenki tottuneesti osas asettuu omaa sänkyynsä, mut ite jouduin ettii omaa paikkaani yhtälös semi pitkää.

---

Lauantai 16.6.
Mua väsytti ihan armottomasti. En ollu saanu oikee nukuttuu kunnolla. Vaikka mä yleensä nukuin Matun kans tosi hyvin, nyt en vaa osannu löytää kunnon asentoo mitenkää päin. Kaiken lisäks olin kolmesti meinannu tukehtuu joko Matildan hiuksiin tai tyynyyn jonka nainen sullo mun naamalle. Miten näitä juttuja ei huomannu ennen ku vast nyt?

Tallivuoro oli ja meni. Saatoin olla vähän äreenä väsymyksen takia ja vedinki kahvia sen minkä ehdin. Tupakkatauot olis ollu tosi jees, mut kuten oon itteni kans sopinu, en polta tallilla. Joten menin omalle asunnolle parvekkeelle lounaalla. Samalla mä söin siinä jotain ja yritin kerätä ees jotain voimia lopun päivän ajaks. Ainaki tallille.

Olin ennen Matuu kotona. Hui, tuntupa se oudolta sanoo ees mielessään. Matilda kanto kainalossaan lonkeroita. Talonyhtiön saunatilat olis kuulemma käytettävissä, joten nimi-listaan-varauksella otettii itellemme klo 19-20 saunavuoro. Matu halus mennä viel vaatteet pääl pukutiloihin, mulle oli se ja sama. Riisuin kaikki vaatteet sängyn reunalle ja kietasin pyyhkeen ympäri. Tadaa.

Mä meinasin ensinnäki nukahtaa suihkuun. Ja melkein heti sen perää saunaa. Onneks en ollu yksin. Sain kyl piristettyy mieltäni, ku kaadoin saunassa olleen vesikipon sisällön naisen niskaan, tämän lähtiessä suihkun puolelle. Ai että. Sain kyl tosi hyvät naurut! Lämmin sauna muutenki sai mun olon rennommaks ja ilta meniki paljo paremmin ku aamu. Luojan kiitos.

---

Sunnuntai 17.6.
Heräsin paljon pirteempänä ku mitä edellisaamuna ja olinki yltiöystävällinen kaikkia kohtaan. Ensimmäisenä siitä sai maistiaisen oma rakas tyttöystäväni ja mahdollisesti tuleva avopuolisoni, Matilda. Tiesin naisen menevän paljon myöhempään töihin ku mä, mut Matu oli puhunu menevänsä aamusta tallille, joten nähtäis kuitenki siellä. Mut silti se aurinkoinen herätys 5.30 ei ilahuttanu Matildaa. Tyhäm.

Pari kertaa törmättiin tallissa mut mä hoidin työni ja Matu peuhas Zelian kans kentällä. En paljoo ehtiny ees seuraa kaksikon menoa, mut Matun huudahduksista päätellen paremminki olis voinu mennä. Matu karkas tallilt joskus yhentoista jälkeen, kai, ja mulla jatku duuni. Sen jälkeen olin varannu Eelalle aikaa. Meil olis helvetin hyvä mahollisuus treenaa rauhassa, ku talli vaikutti ihmeen hiljaselta ja Matildaki oli lähteny “häiritsemästä”.

Kuuden jälkeen mä pääsin takasin asunnolle. Jääkaapissa oli pari kaljaa sekä eilis-illan ruoantähteet. Rakentelin leivistä ja lihasta jotain ihan ihme naposteltavia ja mussutin niitä tyytyväisenä sohvalla telkkaria kattoen. Neloselta tuli Timberlaken ja Kunisin leffa. Ah, mitä muistoja. Sen ajatuksen jälkeen kuulin ku ovi kävi.

---

Maanantai 18.6.
Heräsin Matildan kääntyessä sängyllä. Ja ku mä avasin silmät, jostai peiton ja tyynyn takaa näky naisen pehmee hymy. Kyl mä tätä voisin useemminki tehä. Vetäsin naisen mun päälle ja hetken hempeilyn jälkeen, meno ei ollukka nii hempeetä. Sen enempää en teille kerro, sorry. Not sorry.

Ja toden totta mä voisin olla puomipoikana Matulle ja Zelialle, miksen. Mun aamu oli paras tähän mennessä, ihan koska vapaapäivä ja maailman sulosimmat kasvot katto mua ku avasin silmät. Joten miksen olis hyvällä mielellä? Kuitenki Isabellan ja Eelan rääkki vei musta enimmät mehut päivän aikana. Oon 110% varma, et ne kaks oli suunnitellu kaiken. Naiset on näköjää sillee kieroja. Damn you.

Matilda oli kadonnu johki sillä aikaa, ku meijän valmennus oli (vihdoin) ohi, ja purin tamman varusteet ihan rauhassa. Se oli hytkyttäny mua lähemmäs tunnin, joten mun vuoro oli antaa tammalle takas ja olla yltiö rauhalline ja hidas. Hitaus tais vaa johtuu siitä, et mun pallit ja perse oli muuskana. Perkeleen naiset.

Oltiin tultu tallille samalla autolla, joten samalla autolla me myös lähettiin. Tuntu hemmetin oudolta istuu apparin paikalla ja antaa naisen ajaa. Olipahan mulla aikaa kiusaa naista ja tunkee sormee sen korvaan ja kämmentä ihan jonnekki muualle. Ei Matu ainakaan kovin vihaselta näyttäny.

---

Tiistai 19.6.
Helvetti vie. Synttäriaamunakin mulla olis herätys puol kuus. Eli aamutalliin matka vie! Isabella oli ihan varmasti laittanu mulle näit aamuherätyksiä syystä, mut sitä mä en vielä tienny. Ja tuskin saisin koskaa tietää. Kellon lähestyessä kolmee, mä olin oikeestaan jo ihan valmis, joten ajattelin käydä moikkamassa tammoja laitumella.

Eela nähdessään mut, otti reilummat laukkaspurtit vastakkaiseen suuntaan, mut Armi ja Effi tuli moikkaa mua uteliaana. Noh, Eela jäis nyt porkkanoista paitsi. Tammat hamus pätkät mun kämmenistä ja rouskutteli niitä tyytyväisenä. Rapsuti rapsuti ja kotia kohti.

Avatessa ulko-oven, asunto oli tyhjä, joten Matilda oli varmaanki lähteny iltavuoroon. Vaihoin tallikamat lenkkikuteisiin ja painelin ovesta ulos. Kävin moikkaamassa jotenkin kyrpiintyneen näköstä ärrätätiä ja muiskautin naisen huulille pusun tiskin yli. Matilda yritti hätyytellä pois, mut sori ku painan nii paljo, ettei se ihan heti onnistu, jos laitan vastaan. Vink.

Viiden kilsan lenkki mun tervakeuhkoilla oli silti ihan liian vähän. Mun olis pakko lopettaa tupakointi, jos oikeesti halusin saada itteeni yhtään parempaan kuntoon, ku mitä olin. Ei sillä et olisin jonku kaapin kokonen, mut kyl penkistä useempi kymppi nous. Ainaki kaksykt!

Kämpillä suihkuun ja suihkun kautta keittiöön. Pengoin kaappeja ku vanhasta tottumuksesta ja jääkaapissa oli lihat sun muut valmiina. Ajattelin tehä ruoan valmiiks niin, et Matu pääsis suoraan ruokapöytään töistä, kuten jo kerran aiemmin.

---

Keskiviikko 20.6.
Vielä ei oltu siinä pisteessä, et käytäs kusella toisen pestessä hampaita. Mut lähelle. Ku olin saanu oman suuni pestyy, Matilda hätyytti mut ulos jotta vois suorittaa aamurutiinin loppuun ennen meikkausta. Vaikkei nainen meikkiä tarvinnu.

Aamurutiini meni lähes ku automaattisesti. Paitsi kun Fellu oli vetää mut ojaan nähessään maukkaan ruohotupsun. Kiitos Fellu. Kyllähä se ori siitä ruotuu saatii, mut vähä oli tahtojen taistoo. Onnea Fellun lapsien omistajille.

Just ku olin lähössä tallilta, Matilda varotti oman vitutuskäyränsä nopeasta nousukiidosta. Ai saatana. Tulipahan nyt koettua seki. Nainen kans sano tulevansa Auburniin liikuttaa Zelian, joten jäin odottelemaan ärrätätiä (kauhulla) tallille.

Ilta meni hieman paremmin kuin päivällä. Mä en tienny mikä Matildaa riso, enkä ees aikonu kysyy. En halunnu tietää vaikka se olis liittyny muhun. Ai saatana. Naisen kömpiessä suihkuu, kävin varovasti kokeilee oliko ovi auki ja mun tuurilla se oli lukossa. Ei siis viikon ensimmäistä yhteistä suihkua tänäänkään.

---

Torstai 21.6.
Mulla oli taas, yllätys yllätys aamutalli. Matilda sai hyvällä mielellä jäädä nukkumaan ja mun olis tehny mieli jäähä naisen viereen. Siitä lähtien, ku nousin ylös, kaikki tuntu olee mua vastaan. Kahvinkeitin sylki puolet pihalle, joten meinasin myöhästyy hevosten aamumössöistä siivotessani keittiön pintoja.

Myös jokaisen kaviokkaan oma mössökippo oli ihan missä sattu iltatallin jäljiltä, joten metsästin myös jokaisen niistä ympäri tallia. Yks löyty tarhasta. Miten. En ees kysy. Kaikkien muiden vastoinkäymisten jälkeen Matilda kahen aikaan kysy yhteistä maastoo tammojen kanssa. Miksei. Jos vaikka vähän mieliala paranis. Kävin siis hakemassa tammat valmiiks laitumelta.

Maasto olis voinu mennä paremmin. Molemminpuolinen hiljasuus oli aika ajoin painostavaa, mut kunnialla me päästiin takasin tallille. Yritin pysyy mahollisimman neutraalina Matildan lähellä, mut silti pari kertaa tuli sille tiuskastuu turhasta. Sori siitä, hani…

Mun ja Markuksen erosta ei ollu kulunu paljon paskaakaan aikaa. Silti mä olin onnistunu löytämään täysin uuden kaveriporukan, jonka kanssa viettää enemmän ja vähemmän aikaa. Enemmän ja vähemmän selvinpäin. Alkoholi virtas ja jointit palo. Eikä kukaan meistä viidestä tahtonut pysyy laskuissa päivän saldoista.

Samalla mä työnsin Thomaksen ja Nanan kauemmas itestäni. Ehkä mä en vaan halunnu näyttää niille, miten paskaan kuntoon olin itteni saanu. En halunnu kuulla niiden säälejä enkä varsinkaan saarnoja. En vastannu puheluihin enkä viesteihin. Pidin kaiken itelläni. Uudelle ja todella ärsyttäväks muuttuneelle porukalle kerroin vaan pakolliset.

Reilun kuukauden jaksoin kattoo niiden ihmisten naamaa, kunnes ketutus ja ärsyyntyneisyys oli vaan käyny liian ylivoimasiks. Halusin olla yksin. Mahdollisesti erittäin päihtyneenä. Ja siitä se putki lähti.

Aamuja mulla ei ollu. Heräsin aina kellon ollessa reilusti alkuillan puolella. Valvoin yöt. Milloin missäkin. Kaupungilla, lähimetsissä tai kämpillä. Kuulokkeet korvilla raskaan musiikin kuuluessa jokaiselle ohikulkijalle. Ja tietenkin yks niistä sattu olee Thomas. Se ei todellakaan ollu ilonen nähdessään mua.

Se pakotti mua puhumaan viimesimpien kuukausien tapahtumista, enkä mä todellakaan ollut sillä tuulella, et olisin halunnu avaa mulle vaikeeta asiaa kenellekään. En ees mun veljelle.

Niinä pieninä hetkinä, kun saa vaan olla ja miettiä kaikkee, tulee väkisin pohdittua sitä, millaista mun arki tulee olee vaavin synnyttyä. Tiedän siihen kuuluvan kaikkee pahaa sen hyvän ohella, mut se siitä tekee varmaan niin mielenkiintosta.

Toivottavasti siitä tulee yhtä pippurinen kuin emänsä ja upea väritykseltään kuten isänsä. Voitais olla kaikkien kisojen keskipisteenä, vaikka en mä siitä huomiosta niin välittäis, kunhan olis hauskaa eikä hevonen luimis koko ajan. Se nauttis hyppäämisestä ihan ku Eela ja jättäis taakseen isoimmatki esteet. Eikä näyttäis hapanta naamaa jos olis mahdollisuus mennä uimaan lähimpään lampeen. Mieluummin se olis kunnon vesipeto ja rakastais polskimisesta.

Entäs jos siitä tulee ihan kamala monsteri? Varpaita tallova ja hampaita kalisteleva Fellu-setä Jr.? Siinä tapauksessa varmaan myisin sen. Isabella ei välttämättä haluis. Ehkä se ottais sen takasin itelleen? Mut toistaalta, oonhan mäkin aika kusipää välillä. Ehkä me löydettäis joku yhteinen (epävireinen) sävel, jonka avulla pääsis päivästä toiseen hengissä. Tai no mä pääsisin.

Mut eniten toivon, et onnistun sen kouluttamisessa ja kasvattamisessa.

Manasin omaa mieltäni ja heikkouttani siinä tilanteessa. Matilda oli näyttäny ittensä just sellasena ku oli ja enemmän. Ja mitä mä tein? Kävelin pois ku pelkuri.

Halusin vajota maan alle. En voinu kuvitella, miltä Matildasta tuntus. En mitenkää voinu tietää. Joo totta, olinhan mä möläytellyt aiheeseen liittyen sitä sun tätä ja niillä kerroilla Matu oli vaikuttanut siltä, kuin olisi halunnut kelata aikaa taaksepäin ja estää mua sanomasta niitä sanoja.

Ajettiin Gracen kanssa hiljasuudessa takasin kartanolle. Vaikka vanha nainen olikin yrittänyt keventää tunnelmaa puhelemalla sitä ja tätä, mä en voinu pitää ajatuksiani poissa äskösestä tilanteesta.

Päästessämme kartanon pihalle, olin nousemassa autosta mahdollisimman nopeasti, Grace keskeytti mun toiminnan.
"You need to talk."
"I know."
"She told me everything. About how you two met and how things escalated between you."
"I can only imagine."
"You hurt her."
"I believe, that the hit was more painful."
"What hit ?"

Shit. Shit. Shit.

Matilda ei ollu kertonu.

"Please, tell me you haven't laid your hands on her."
"I want to say that..."
"Jonathan Raynott. I am very disappointed in you. But at the same time I don't understand you two. She must really love you after all of that. You need to talk to her. You need to sort your own head. You need to figure this out, before you hurt her or yourself again."
"I know, I know..."
"Call her. Right now."
"After you take your meds. You know what the doc said. And your health is more important."
"Jonathan. Now."

Mun oli turha tapella Gracen kanssa. Mua pelotti soittaa lilaletille, vaikka halusin kovasti kuulla toisen äänen. Halusin kuulla, miten kaikki olis ok ja voitas jatkaa niiku mitään ei olis tapahtunu. Mut niin ei tulis käymään, ei varmaan enää ikinä.

Otin puhelimen taskusta Nanan tarkkaillessa mun jokasta liikettä. Yritin vielä puhuu itteni ulos siitä tilanteesta, mut kaikki yritykset oli turhia.
Hain puhelimesta Matildan numeron ja avasin sen näytölle. Yhen napin painallus vois muuttaa kaiken, mitä tapahtuis tästä eteenpäin.

Tuut........tuut........tuut........ Tämä on tavoittelemasi henkilön vastaaja, jätä viesti äänimerkin jälkeen. Piip.

"Hey, I just...-" katsahdin Gracea pelkääjän paikalla ja naisen ilme ja koko olemus oli pehmentynyt hieman. "-We need to talk. I said I'm sorry and I really mean that. Can I see you later today at your place? Just pick a time and I'll be there... Okay...? Bye."

"Jonathan, dear, you need to sort things out as soon as possible."
"I know, we actually had really nice evening last night with Matu."
"Good. Does she know?"
"About what ? If you mean the hit, then yeah, I think she knows. After all, she was the one taking the hit."
"No, not that. And I know you feel bad about that. To be honest, you should."
"Nana... I've had my lecture about this. Please..."
"Okay, okay. Actually what I was talking about is your feelings for her."

"Yeah, I mean I like her. A lot. But..."
"You think it's more than that ?"
"Well she already said the L-word at the brunch table... And I chickened out."
"Don't chance the subject, young man."
"Gosh, Grace... Your taxi will be here in a minute. I don't want to do this right now."
"I don't care if I'm leaving to get milk from the market or to catch my plane, we are having this conversation now."

"I don't know what I feel. Yeah, I'm embarrassed about running that day..."
"Jonathan, focuse. I haven't seen you looking anyone like that. Ever."
"She's something... I guess I'm kind of afraid to admit it even to myself. I hurt her once, I could hurt her again. And she knows that."
"Jonathan Oliver Raynott, you are not your father. Never have, never will be."
"Sorry to cut you right there, but taxi's here..."

"Darling, I know this is difficult for you but I know Mathilda will be there for you. What ever you need. That little accident was just a speed bump on your journey. But like I said, I have a flight to catch."
"I'm so happy you made this trip. I'll miss you."
"And I'll miss you too. And please, thank Isabella for me. She was everything I imagined, except the part where she broke Thomas' heart."
"Shit happens."
"Language, young man. But I need to go. Take care, sweety."
"You too, and please, let us know if things go sideways. We're here to help anytime!"

Avasin kotioven mahdollisimman hiljaa. En tiiä miks. Koko kartano oli ollut kuin haudassa. Ei puurakenteiden narahtelua taikka tuulen ujellusta nurkissa. Joten oven saranoiden kiljahdus olis kaikunu käytävillä vielä monta sekuntia jälkeenpäin.

Katoin jalkoihin, eikä mulla ollu enää kenkiä jalassa. Olinko muka jo ottanu ne pois? Ei ne eteisessä ollu, ku yritin kattoo ympärilleni. Hitaasti kuin liukuen kävelin makuuhuoneeseen. Peiton alla oli joku. Josefina Rosengård. Ehin vaan räpäyttää silmiäni, kun pieni nainen istu sängyllä. Mitä Jusu teki mun sängyssä?

Aivastutti. Aivastin. Avatessa silmät istuin sängyn reunalla. Josefina mun vieressä. Mua jostain ihmeen syystä hymyilytti. Varmaan tilanteen mahdottomuus. Katoin naista tarkemmin. Nuorikolla oli vaan alusvaatteet päällään. Miks ihmeessä?

Mä yritin nousta ylös, mut en voinu. Jusu vaan hymyili mulle. Nainen alko sivelee mun käsivartta kynsillään. Mä yritin kysyy siltä, mitä helvettiä se oikein aiko, mut en saanu ääntäkään suusta. Näytin varmaan kuivalla maalla haukkovalta särjeltä. Mut Josefin vaan hymyili.

Nainen siirs kättään mun vatsalle. Vaikka Jusun sormenpäiden ja mun ihon välissä oli kangas, tunsin kosketuksen yhtä selkeesti ku paljaalla iholla. Sain kylmii väreitä. Hetkinen. Millon mä olin ottanu hupparin pois? Ja sen tummansinisen t-paidan? Ja miks helvetissä mä vielä olin tässä. Seurustelin Matildan kanssa. Pidin Matildasta. En mä halunnu paskoo kaikkee jollain merkityksettömällä panolla. Eihän tästä vaan ollu kehkeytymässä pano?!

Suljin silmät. Jusun kädet katos mun keholta. Vihdoin. Avasin silmät. Makasin sängyllä. Jusu hajareisin mun päällä. Mun loputkin vaatteet oli kadonnu. Samoin Jusun. Mitä. Helvettiä. Täällä. Tapahtuu?

Suljin taas silmät. Yritin sulkee pois mielestä kaiken mahollisen, mitä mun ympärillä tapahtu. Mun tunsin Josefinan painon mun lantion päällä. Miten nainen liikku mun yllä ja kuulin toisen huohotuksen. Tää on niin väärin. Yritin huutaen pyytää Jusua lopettamaan ja poistumaan asunnosta heti. En edelleenkään saanu ääntäkään ulos mun suusta.

Mä yritin ajatella Matildaa. Halusin ajatella Matildaa.

Matilda.

Matilda.

"Matilda !" Hengitin ku viimestä päivää. Vihdoin. Olin hereillä, ihan hikinen ja tunsin syyllisyyttä. Tutkin katseella pimeetä makuuhuonetta. Okei. Olin himassa. Kartanolla. Yksin. Ei Josefinaa lähimainkaan. Eikä kyllä Matildaakaan.

Ei saatana. Olinko mä just nähny seksiunen Josefinasta?!

#innanhaaste4  - #sarahinhaaste7

Edellinen ilta ei ollu menny ihan suunnitelmien mukaan. Toisaalta, kaikki ei aina todellakaan mennyt kuten Strömsössä. Pitkälle yöhön olin kieriny ja hyöriny vällyjen välissä, miettiny kaikkee sitä mitä tuli sanottuu ja ajateltuu. Olisin voinu jossitella siinä vaikka koko päivän, mut siitä ei olis mitään iloo kenellekään.

Levottomien unien jälkeen heräsin aamulla väsyneenä ja edellisiltaakin rauhattomampana. Kelloradio näytti puol kuutta aamulla. En siis ollut kovinkaan montaa tuntia unessa. Potkin peiton yltäni ja nousin ylös. Suuntasin suoraan kylpyhuoneeseen pesemään kasvot kylmällä vedellä. Kasvot vettä valuen jäin tuijottamaan peilikuvaani, aivan kuten edellisiltana.

"Don't worry... You're not the only one." Käänsin selkäni peilikuvalle ja pyyhin kasvoni koukussa roikkuvaan pyyhkeeseen. Palasin makuuhuoneeseen. Vilkaisin parvekkeen ovien läpi hämärässä näkyvään tontin reunasta alkavaa metsää. Pitäiskö lähtee maastoon Eelan kanssa? Tai edes loppuverkan lähtee tekee pienemmille poluille. Jos olisin oikein reipas, hoitasin sen aamusta, jäis hyvin aikaa viel vauvalle.

Koska Matildan asuinrakennuksessa ei ollut hissiä, askelsin portaita alas varmaankin ennätysvauhtia. Mun näkökenttä oli sumee, kapee ja jotenki kaikki tuntu liikkuvan kovin hitaasti. Pyyhin kyynelii mun silmistä hupparin hihaan painellessa ulko-ovesta pihalle ja suunnatessa matkani autolle. Taputtelin taskut läpi ja farkkujen vasemmasta etutaskusta löyty tupakka-aski. Pall Mallin tummanvihree. Mun askellus hidastu ja lopulta pysähty. Samaa tupakkaa olin aikanaan käyny hakee paikalliselta kiskalta.

Avasin Kallan keskustan R-Kioskin oven ja tiskin takana oli lilahiuksinen nainen (nopeesti katoin sitä Annaks) todella, todella tympääntynyt resting bitch face kasvoillaan.

Sillon olin nähny Matildan ensimmäisen kerran. Olihan lilaletti silloinkin ollut kaunis, mutten katsonut tätä sillä silmällä. Silloin mun elämässä oli toinen muuttuja, Ellie. Sekin oli ollut yhtä hullunmyllyä. Muttei läheskään niin sekasortoista kuin Matildan ja mun suhde. Nyt jo loppunut parisuhde?

Istuin auton rattiin, starttasin moottorin ja avasin ikkunaa hieman. Kertaakaan en ollu bemarissa polttanu, mut nyt olis senki aika. Kuitenkaan ei näin hienoo autoo halunnu pilaa, joten ehkä vaihtasin takasin Novaan. Koska mä voin. Mun mietteiden läpi tunki tuttu kappale. Foster the People. Pumped up Kicks.

Matilda puri huultaan ihan liian näkyvästi. Eikö kukaan oikeesti tienny mitä se miehelle teki?! Pitkän selailun jälkeen Matilda löys leffan, jota ehkä vois puolella silmällä kattoo. Kunisin ja Timberlaken panemista. Tai no eihän sitä suoraan voitu leffassa näyttää, mut kaikki ties mitä ne teki.

Ja sitä tehtiin myös me. Läheisyys ja kaikki siihen liittyvä oli mulle tärkeetä. Aina. Enkä siks oikein ikinä tajunnu Matildan suhtautumista julkisiin hellyydenosotuksiin. Alkuun olin ajatellu sen johtuvan häpeästä. Että Matu häpes mua. Jossain välissä en jaksanu enää ees vaivaa mieltäni sillä. Järkeilin sitä usein viimeaikoina sillä, ettei Matilda vaan tykkää. Olisko mun siis pitäny lopettaa antamast julkisel paikal pusuja ja haleja?

Auton moottori hyrräs tasasta tahtia tyhjäkäynnillä, samalla kun mä poltin tupakkaa ja annoin Foster the Peoplen biisin hiljaa loppua ja vaihtua Cemetery Sunin esittämään Fake Loveen. Hienoa... Pudotin tupakan ikkunan raosta asfaltille ja vaihdoin vaihteen päälle.

“Mä en tiedä mitä tehdä. Mä en kiinny ihmisiin.”

Matilda kiinty muhun. Muhun. Vaikka itse sanoi sen olevan käytännössä mahdotonta. Äsken nainen oli sanonut, ettei tämän tunteet olleet muuttuneet. Kadonneet vain johonkin. Kuinka pitkäksi aikaa? Mihin? Missä välissä? Puristin rattia rystyset valkosena ja silmät sumeana.

Kartanon piha tuli nopeemmin eteen kuin olin osannut odottaa. Pysäköin auton samaan paikkaan mihin sen aina jätin. Nousin autosta, lukitsin ovet ja painelin suoraa tietä omalle asunnolle. Ulkona oli jo hämärää, muttei pimeää. En halunnut ottaa riskiä, että joku näkis mut tallilla ja huomais mun itkeneen. Kartanon ovilla mä pysähyin. Tuijotin ovea käsi kahvalla, mutten saanut itseäni avaamaan sitä. Kämpillä olis niin paljon muistoja Matildasta.

Käännyin kannoillani ja lähin juoksemaan kohti maastopolkuja. Converset oli maailman paskimmat juoksukengät, farkut epämukavimmat housut siihe hommaan ja ilman mitään lämmittelyä, olisin huomenna kankee ku rautakanki.

"Halusin antaa sulle ees jotain... Tähä puolee vuotee on mahtunu kaikkee. Kirjaimellisesti. Mut en haluu tuoda mitään yksityiskohtasesti esille." Hymyilin leveämmin kuin pitkään aikaan. Ja musta tuntu siltä; onnelliselta. "Matilda... Mä...", voisinko mä sanoo sen? R-sanan? Ei. En vielä. "Välitän sust liikaa ja piän sust liikaa, ja toivon et sä muistat sen. Josset aina, nii ainaki toistaseks", naurahin loppuun ja tajusin kuitenkin mussuttaneeni sitä siirappipaskaa. God damn it.

Hengitin raskaasti juostessa kohti järveä. Pian narskuva hiekka mun jalkojen alla muuttu kohmeessa olevaks nurmikoks. Mun vasemmalle puolelle jäi mökki ja edessä oli järvi laitureineen. Kävelin puisen rakennelman toiseen päähän ja katsahdin alas veteen. Mua tärisytti ja mun peilikuva järvestä oli tumma, hatara ja vääristynyt.

"I don't know what happened. I kind of blacked out. I never meant to hurt you." Pudotin käsivarret kiinni kylkiin ja laskin katseen maahan. "I don't want to hurt those that I love."

Kyykistyin laiturin reunalla. Peitin kasvot kämmeniin ja annoin periks sille surulle, jota en ollu halunnu kohdata. Haukoin happee ja yritin hengittää rauhallisesti. Miten joku olikin nii oikeessa sanoessaan, et vasta menettäessään sen tärkeän, tajuu miten iso asia se on todellisuudessa ollu. Miten kauan mulla meni ymmärtää mun oman pienen mielen vihjauksia, tunteita ja... Sitä kaikkea.

Miten kauan mulla meni ymmärtää, mitä mä oikeesti tunsin Matildaa kohtaan. Olin jo pitkään tuntenut. Miten tässä vaiheessa en voinu enää vaikuttaa meihin samalla tavalla, kun olisin halunnu. En voinu palata ajassa taaksepäin ja kertoo sitä kauan aikaa sitten.

Mä en viettänyt yhtään pakollista aikaa tallilla. Tai edes sen ympäristössä. Koska en yksinkertasesti halunnut. En halunnu törmätä Matildaan. Välttelin jopa Zeliaa. Nytkin istuin sängyn reunalla. Puhelin vieressä äänettömällä. Ja sillä sekunnilla kun vilkasin näyttöä, Grace soitti.

"Hi Nana", vastasin ja yritin kuulostaa normaalilta.
"You don't sound like my grandson. What's wrong?" siltä naiseltä ei mennyt mikään ohi.
"Nothing. I'm just... Tired. Nothing else." Olin huono valehtelee mummilleni. En ikinä ollut osannut sitä ja Grace tiesi sen.
"Okay, suit yourself. Tell me when you feel like it. How's Thomas. I haven't heard from him in days."
"Working, I guess. He says it's more like of a chaos at the shop right now." Thomas oli juuri viime viikolla valittanut mulle kiireitään. Siksi tiesin.
"You tell him to call, darling. And how's Mathilda?"

Matilda.

"Fine. She's good. And you?" Mistä mä tiesin. En mistään. Olin lopettanu odottamasta viestiä edellisenä iltana. Viestiä ei tullut. Tuskin tulisi.
"Oh you know me. Knitting and baking. Nothing big. I went to the doctor yesterday."
"Yeah? What did he say?"
"Everthings okay. Don't you worry, dear", Grace vakuutteli. Kuulin taustalta ovikellon äänen. "Oh that must be Shannon, I invited her to have tee. Take care of yourself, dear. Before anyone else."
"I will."

Heitin puhelimen suljettuani näytön lattialle maton päälle. Nahkaisissa kuorissa olleet kortit levisivät pitkin lattiaa ja niiden seasta pilkotti lilaletin kuva. Olin ottanut kuvan puhelimellani alkukesästä istuessamme Krouvissa. Matilda hymyili.

Nousin ylös sängyn reunalta ja keräsin kortit takaisin omille paikoilleen puhelimen kuoren uumeniin. Nostin naisen kuvan eteeni ja katsoin sitä pitkään. Muistin sen päivän, kuin eilisen. Vielä silloin kaikki oli ollut hyvin.

Enää ei.

Mä yritin muistella sitä päivää, milloin kaikki meni vituiks. Varmaan kahdeksas kesäkuuta. Ja sitä taasen mä en halunnut muistaa. En Matildan ilmettä mun käden osuttua naisen kasvoihin. En toisen tuskaa sen baarin ulkopuolella, kun suurin pöly oli hälventynyt ja vauriot oli paremmin nähtävillä. Silti sen jälkeen Matilda oli pysyny mun kanssa. Rakastanu mua. Olin ottanu meijän suhteen itsestäänselvyytenä aika ajoin. Ja nyt se oli menny tähän.

Istuin lattialla, edelleen pitäen naisen kuvaa kädessä. Kyyneliä pyyhkien nousin ylös, avasin nurkkakaapin ja otin sieltä esille laatikon, johon olin vuosien varrella kerännyt itselle tärkeitä asioita.

Istuin puisen rasian kanssa sängylle ja laskin Matildan kuvan viereeni päiväpeiton päälle. Katsahdin laatikon sisältöä. Jouhitupsua, jonka olin leikannut, ennen kuin jouduin luopumaan ensimmäisestä ponistani. Pari ensimmäistä paperilappua, joihin Jonna oli ala-asteella kirjoittanut viestejä ja sujauttanut mun reppuun. Makelta ensimmäisenä vuosipäivänä saatu hopeinen riipus, hevosenkenkä. Äidiltä toisen tutkinnon johdosta saadut kultaiset kalvosinnapit.

Nyt lisäisin yhden tärkeän muiston lisää.

Tuijotin itteeni kylpyhuoneen peilistä. Näytin väsyneeltä ja vieraalta omiin silmiini. Aikalisän julistuksen jälkeen aika oli kulkenut auttamattoman hitaasti ja tuskallisesti. Alkoholia oli tullut käytettyä enemmän kuin mikä oli soveliasta arki-iltana, mutta yhtäkään tallivuoroa en ollut humalassa tehnyt. Krapulassa kyllä.

Tummat, väsyneet ja tyhjät silmät tuijotti takasin. Hiukset oli kasvanu ihan liian pitkiks ja partaterä oli ollut koskemattomana useamman päivän. En tunnistanu itteeni ollenkaan. Punanen väri päässä oli alkanut tympimään, samoin rengas mun nenässä sekä pallo alahuulessa. Jos Matilda kaipas aikaa löytää ittensä uudestaan kaiken tän keskellä, ehkä mun olis syytä tehä sama.

Puoltoista tuntia myöhemmin astuin suihkun alta pois. Peili oli sakeen huurun peitossa, enkä nähny ku ääriviivat itestäni. Pyyhkäsin kämmenellä osan peilin pinnasta paljaaksi ja vesipisaroiden takaa näin oman kuvani. En edelleenkään tunnistanut takasin toljottavaa kaveria, mutta ehkä muutos oli hyväksi?

Auttaisko se sama muutos Matildan ja mun kohdalla? Kaiken laittaminen uusiks? Vai kaiken unohtaminen ja eteenpäin jatkaminen? Ei. Ehkä?

Kuivasin itteni pyyhkeellä ja istahdin sängyn reunalle. Hieroin kasvoja käsiini ja sormenpäiden osuessa kahteen lävistykseen, päätin tehdä niiden kohdalla myös "muutoksen". Labretin pallo kiersi kierteet loppuun ja putosi lattialle. Keplottelin lyhyen terästapin irti huulesta, otin sen sormien väliin ja pudotin lattialle. Septumin rengas oli vaikeampi. Sen kanssa sain ähertää kauemmin. Metalli kuitenkin antoi periksi ja pudotin korun kahden muun seuraksi jalkoihin.

Väsyneenä ja lähes periksiantaneena nousin jaloilleni ja astelin takaisin kylpyhuoneen peilin eteen. Kertaakaan en ollut nähnyt tätä kaveria aikaisemmin, mutta ehkä mä voisin oppia siltä jotain. Ja hetken olin lähes sataprosenttisesti varma, mitä mä halusin Matildan ja mun suhteen tehdä.

Krouvi tuntui samaan aikaan vieraalta ja tutulta. Nuori mies asteli hämyiseen pubiin ja pudisteli lumihiutaleet kangastakkinsa olkapäiltä. Kohmeiset sormet kävivät hiuksissa jättäen kiharapilven sopivan sotkuiseksi. Vaaleat silmät kiersivät asiakkaissa ja pysähtyivät baarimikkoon tiskin takana. Patrick käveli tiskille ja istui korkealle jakkaralle, hän sai odottaa hetken, että oli hänen vuoronsa tilata.
“Mojito”, mies tilasi ja seurasi työntekijän työntekoa tarkasti. Ausseissa sekin tehtiin paremmin, sen lisäksi sieltä löytyi myös huomattavasti trendikkäämpiä yökerhoja. Kallan ainoat vaihtoehdot olivat tylsiä ja pieni kylä saisi hankkia kyllä edes hieman vaikutteita ulkomailta. Patrick ei voinut uskoa, että hänen pikkusiskonsa oli alentunut työskentelemään baarissa. Hiljainen tuhahdus hukkui stereoista soivan musiikin alle.
Kyllä elämä Suomessa osasi olla tylsää.

Samaan aikaan Krouvin pimeimmässä nurkassa tunteitaan juova nuori tuijottaa puhelimen näyttöä. Kirkas valo oli ainoa, joka valaisee pöytään nojaavan miehen kasvoja. Viestikeskustelu jo päättyneen suhteen osapuolien kanssa sai nuorikon mielialan maihin. Jonathan olisi halunnut tehdä asioita toisin, mutta kukaan ei voinut muuttaa menneitä. Mies halusi ajatella tämän olevan “uusi alku”, mutta se tuntui kaukaiselta ajatukselta. Miten kukaan voisi saada uutta, parempaa alkua tässä mielentilassa? Tuskin mitenkään. Siksi Jonathan oli Krouvissa. Tuoppi tummanpuhuvalla pöydällä hupeni liian nopeaa vauhtia, joten pian olisi aika palata tiskille hakemaan uusi. Vaikka se tarkottaisi “ihmisten ilmoille” menemistä. Tästä nurkasta tuskin kukaan ensimmäisenä kiinnittäisi huomiota apeaan nuoreen.

Patrick huomasi viereen ilmestyneen miehen. Tämä ei katsonut häntä kohden, tuijotti baaritiskin takaista seinää ajatuksiinsa uponneena ja odotti baarimikkoa osuvaksi kohdalleen.
“Yks kalja”, mies tokaisi työntekijälle, Patrickia alkoi kiinnostaa vaaleahiuksinen mies yhä enemmän.
“G’day mate”, Patrick tervehti, hän rakasti hämmentää ihmisiä eri kielillä. Aussimurre oli pinttynyt syvälle nuorukaisen sanavarastoon, mutta osasi hän puhua ilmankin sitä.
Kevyt virne nousi miehen suupieleen, kun tuo omissa maailmoissaan ollut vieras käänsi katseensa häneen hämmentyneen näköisenä.

Jonathan vilkaisi vieressään olevaan mieheen. Auburnin tallimestaria ei juuri tällä kyseisellä hetkellä kiinnostanut paskaakaan tutustua uusiin ihmisiin, jotka voisivat satuttaa sopivan tilaisuuden tullen.
“Evening.” Lyhyt vastaus brittiläisesti murtaen kuului tuskin ollenkaan kaiuttimista kuuluvan musiikin läpi.
Patrick siristi silmiään hieman ja nosti lasin huulilleen. Sydänsurut paistoivat kokeneen miehen tutkaan kilometrien päähän. Se melkein sai miehen luovuttamaan heti alkuunsa, mutta tylsyys vaihtoehtona sai mielenkiinnon säilymään yllä.

Jonathanin saadessa uuden tuopin eteensä, vaaleahiuksinen otti suuren kulauksen. Sivusilmällä tämä huomasi vieraat silmät mittailevan vajaan metrin päästä. Tallimestari oli saanut tarpeekseen saamastaan huomiosta täysin vieraalta ihmiseltä. Jonathan tilasi vielä vodka-shotin, maksoi juomansa ja palasi takaisin omaan hämärään nurkkaansa. Turhautuneisuus nosti jälleen päätään ja kyynelet polttelivat silmien takana. Nopea vilkaisu tiskin suuntaan kadutti heti alkuunsa.

Patrick oli juonut ensimmäisen juomansa loppuun ja tilasi uuden. Sillä välin vaaleaverikkö oli hävinnyt miehen vierestä ja nähtävästi siirtynyt nurkkapöytään istumaan. Lähes kaikki olisivat siinä tilanteessa todenneet, ettei seuraa kaivattu ja jättänyt toisen rauhaan. Patrick ei kuitenkaan ollut löytänyt parempaakaan tekemistä, joten mies nousi ylös uuden mojitonsa kanssa ja käveli häikäilemättä vieraan miehen pöytään, istuen tätä vastapäätä.
“I suffer from amnesia. Have we had sex before?" poikamainen virne kohosi miehen huulille. Okei, vähän röyhkeää, mutta takuuvarmasti aiheuttaisi edes jonkun reaktion.
“Umm, no?”
“Well, why don’t we?”
“Give me one good reason why should we?” Jonathanin sanoja painotti välinpitämätön olemus ja tyhjä katse täydessä tuopissa. Mies joi vodka-shottinsa ja vilkaisi miestä vastapäätä. “You’re still here.”
“Well, have you seen this?” Patrick vastasi ja osoitti itseään. Totta, mies ei ollut hetkeen joutunut tekemään töitä seuran eteen, mutta tämä alkoi olla jo melko viihdyttävää.
“Plus you look like you need a distraction”, Patrick lisäsi ja suki jälleen kuontaloaan sormillaan.
Jonathan vilkaisi uudestaan miestä, huokaisi syvään ja nyökkäsi.
“Yes, but not from you. I’m not interested.” Vaaleahiuksinen otti tuopin pöydältä käteensä ja nousi ylös. “Excuse me.”

Kylmä ilma Krouvin ulko-oven takaa lävähti miehen kasvoille. Vasemmalla kädellään Jonathan nyki takkinsa kaulusta pystympään suojaamaan kylmältä viimalta. Tänne vieras häiriköitsijä tuskin seuraisi. Kukaan täysjärkinen ei vapaaehtoisesti astuisi ulos kapakasta, jos oli mahdollisuus istua sisällä.
Tupakkiaskia kaivaessaan miehen puhelin kilahti viestin merkiksi. Askin sijaan Jonathan otti puhelimen taskustaan ja katsoi näyttöä. Veli Thomas. Nyt miestä ei kiinnostanut. Puhelin sujahti takaisin taskuun ja sen tilalle vaihtui Chesterfieldin vihreä Menthol-aski.

Palatessa takaisin sisälle, jokunen silmäpari kävi miehen läpi. Yksi niistä kuului tuntemattomalle ahdistelijalle. Nyt, kävellessään pöydän ääreen, Jonathanilla oli paremmin aikaa tutkia toista. Hyvännäköinen. Komeat kasvot. Siinä se. Ei muuta. Viime viikko oli ollut yhtä hullunmyllyä, eikä mies kaivannut enempää bensaa liekkeihin, vaikka tämä ruokki tulta ihan hyvin itsekin; alkoholilla sekä melankolisilla tunteilla. Punaisen sijaan liekki oli sininen ja raivokas. Pöydän ääressä istuva mies tuskin halusin nähdä sitä. Vielä vähemmän Jonathan halusi antaa sitä osaa itsestään tälle. Oikeastaan kenellekään.

Patrick vilkaisi pöytään takaisin istunutta miestä pikaisesti ja siirsi sitten katseensa takaisin kännykkäänsä.
“So, you came back?” mies kysyi kiharapilvensä takaa ja vilkaisi uudelleen vaaleaverikköä silmiään siristäen. Patrick ei ihan osannut selittää mikä tässä vieraassa oli niin kiinnostavaa, mutta se jokin oli silti pitänyt nuorukaisen istumassa kulmapöydässä.
“I came back or you didn’t leave?” Jonathan kommentoi kuivasti miehen kysymykseen.

Tuoppi hevosmiehen edessä oli taas uhkaavan nopeasti tyhjä. Krapulasta ei tarvinnut huolehtia seuraavan aamun ollessa vapaata tallivuorosta, joten kättä heilauttamalla tämä tilasi tiskiltä kaksi uutta olutta pöytään. Lähimaksu oli liian helppo tapa hoitaa tilin tyhjentäminen.
“Well since you’re not leaving, drink up.” Edellinen tuoppi tyhjäksi ja uudesta iso kulaus. Voisi illan näinkin viettää. “You find my depressed face interesting or what?”
Patrick virnisti lasinsa taakse, josta juuri oli juomassa loppuja pois oluttuopin alta.
“You could say that”, mies vastasi ja puraisi tarkoituksella viipyillen alahuultaan. Katse kiersi häikäilemättä siinä osassa vastapäätä istuvaa nuorukaista, mitä baaripöytä heidän välissään antoi myöden.
Jonathan ei tiennyt mitä ajatella yht’ äkkisestä huomiosta. Tuntemattoman katse ei tuntunut oikeastaan miltään, eikä Jonathania edes kiinnostanut, miksi tämä oli iskenyt silmänsä juuri häneen. Siitä huolimatta tallimestari soi kiharapäälle puolittaisen hymyn. Sen parempaan hän ei nyt pystynyt.

“Glad to hear that, I guess.” Jonathan otti uuden suullisen oluestaan ja harkitsi kahdesti, ennen kuin uteli enemmän. “What brings you to this little and almost dead place?”
“Boring stuff, family and things”, Patrick vastasi kohauttaen olkiaan. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut kuulla miehen elämäntarinaa, ennemmin katsella toista lakanoiden keskellä.
“And tonight I just felt like having a drink or two. A good way to get a break from things.”
Patrick nojasi tuolin selkänojaan ja risti kätensä rinnalleen.
“Amen sister.” Jonathan kohotti tuoppiaan kuin nostaen maljaa. “Well, it seems that I can’t get rid of you”, mies hymähti jo lähes neutraalisti.

Ruskeilla silmillään tämä tutki tuntemattoman kasvoja pöydän toisella puolen. Jonathan ei ollut nähnyt tätä aikaisemmin Kallassa ja silti toinen puhui perheestä. Oliko viime vuosi vain mennyt niin sumussa Matildan kanssa, ettei mies ollut tajunnut oikeasti katsoa ympärilleen?
“I’m Jonathan.” Tallimestari ojensi kätensä pöydän yli. Britti oli kasvatettu hyvin Gracen toimesta, vaikkakin nyt käytöstavat näyttivät olevan kohmeessa omasta päätöksestä.
Patrick melkein vastasi toiselle, ettei tämän nimellä ollut väliä, mutta ajatteli sen olevan liian kylmäkiskoista. Ehkä toinen tarvitsi hieman lisää lämmittelyä ennen kotiin viemistä.
“Patrick”, mies vastasi ja tarttui ojennettuun käteen hieman virnistäen. Ote oli tiukka ja mies viipyi sen kanssa hieman sallittua pidempään.

Sekunti sekunnilta Jonathanin ajatukset lipuivat pois Matildasta ja yllättävän rauhallisesta erosta. Patrick tämän edessä oli vallannut miehen mielen. Jonathan ei ollut kiinnostunut miehestä sillä tavalla. Fyysistä kartoitusta, sekä osittain henkistä tuntemusta tallimestari halusi välttää. Vastahan tämä oli saanut tuntea, miten voimakas särkynyt sydän oli. Mutta Jonathan tunsi Patrickin katseen ja jokin miehessä herätti uteliaisuuden uudestaan ja uudestaan. Mies ei kuitenkaan halunnut tuntea Jonathania. Ei muuten kuin ihollaan yhden illan ajan.
“Mmmh, I think I need to get going. Want to escort me outside?” Patrick nousi ylös ja joi loput tarjotusta oluttuopillisesta. Miehen katse pysähtyi Jonathanin silmiin ja tämä tutki niiden katsetta tarkasti. Jonathan mietti kahdesti, ennen kuin vastasi myöntävästi.
“You got a curfew or something?” nyt pieni hymy yritti nousta miehen huulille. Vaikkei Jonathan halunnut myöntää itselleen, Patrickin änkeäminen samaan pöytään oli ollut positiviinen häiriötekijä. Ainakin tähän mennessä.

Tallimestari repi takkia paremmin päälleen saadessaan taas kylmän tervehdyksen ulkoilmalta. Patrick seisoskeli katukivetyksen vieressä kierrättäen katsetta ympäröivissä taloissa ja parissa ikkunassa, joista kajasti valoa. He eivät olleet ainoat pöllöt hereillä keskellä yötä. Jonathan kaivoi uudestaan askin taskustaan ja sytytti tupakan helposti ja tottunein liikkein.
“You have a long way home?” mies kysyi Herra Kiharapäältä.
“Not that long”, Patrick vastasi seuraten Jonathanin tupakointia. Mies ei itse ollut koskaan ymmärtänyt sen päälle, sillä se vanhensi ihmistä huomattavasti ja sai kaiken haisemaan tunkkaiselta. Nuorukaista ei kuitenkaan häirinnyt se, jos toinen halusi polttaa.
“You know..”, Patrick aloitti, kun Jonathan oli sammuttanut savukkeensa ja astui lähemmäs miestä, “you have the most interesting eyes. So much going on in there.”
Patrick hipaisi sormellaan toisen ohimoa, kevyt kosketus nosti hymyn miehen huulille. Katse viipyi jälleen toisen silmissä ja hento höyry leijui heidän välillään kummankin hengittäessä kirpeää yöilmaa.

Jonathan hätkähti kosketusta, muttei astunut kauemmas. Patrick oli tehnyt kuten oli halunnut. Seisoessaan tämän edessä, Jonathan tajusi olevansa hieman lyhyempi. Ei paljoa, mutta ero oli näkyvä. Se hämmensi miestä. Tähän mennessä juuri kukaan ei ole ollut tallimestaria pidempi. Ei ystävistä ainakaan. Jonathan tutki vihreitä silmiä ja halusi tuntea olonsa edes hetken paremmaksi.
“I bet you say that to every guy you meet in a bar.” Enempää selittelemättä Jonathan nojautui eteenpäin kohti Patrickia painaen huulensa varoen miehen huuliin.

Muistot Matildasta yrittivät nousta pintaan, mutta tahdon voimalla kuva naisesta pysyi poissa. Jonathan pystyi irrottamaan lilaletistä edes hetkeksi. Vaikka se vaatisikin toisen ihmisen, miehen läsnäoloa. Hitaasti ja kokeillen vaaleahiuksinen veti Patrickia lähemmäksi itseään tunteakseen toisen ihmisen omaa kehoaan vasten. Tunteakseen toisen lämmön.
Suudelma muuttui varovaisesta kiihkeämmäksi ja pian Patrick vetäytyi virnistäen ja hengästyneenä irti Jonathanista.
“Good night, see you around”, Patrick tokaisi, iski Jonathanille silmää ja lähti kotiin. Jonathan tuijotti hetken toisen loittonevaa selkää ja sai vihdoin jalkansa liikkeelle.

Tallimestari vilkaisi miestä vierellään, jonka silmissä katse oli kaikkea muuta kuin viettelevä. Rohkaiseva pikemminkin. Jonathan tunsi olevan todella väärässä paikassa ja halusi päästä tilanteesta pois pikimmiten, muttei tiennyt miten sen toteuttaisi mahdollisimman kohteliaasti. Päästä heitetty tallivuoro voisi toimia, mutta Sarah kyllä saisi totuuden selville. Mikään mikä liittyisi heikkoon isoäitiin menisi suoraan viemäriin Thomaksen tietäessä asian oikean laidan.

Jäljelle jäisi totuus. Vaaleaverikkö kumartui hieman Patrickia kohden ja kuiskasi tälle pahoittelunsa.
“Sori, mä en todellakaan kykene tähän. En nyt...” Jonathan suoristi itsensä penkillä, yllättävän päättäväisin ottein siirsi miehen käden tämän omalle puolelle ja katsahti jokaista pöydän ääressä istuvaa, paitsi Patrickia.
“Kiitos kaikesta, mut mulla on vielä asioita hoidettavana tälle iltaa.” Tarpeeksi ympäripyöreä selitys saisi toimia, vaikka mies tiesi sen tulevan takaisin omaan nilkkaan jossain vaiheessa.

Sarah oli samanaikaisesti helpottunut ja harmissaan, että Jonathan oli lähdössä jo nyt. Nainen halusi kysyä tallimestarin kuulumisia, mutta tiesi niiden ehtivän myös myöhemmin. Pöydästä nouseminen ei tuntunut luonnolliselta, joten nainen vain hymyili pahoittelevasti toiselle.
“Nähdään myöhemmin”, tämä sanoi ja seurasi, kuinka Jonathan lähti pöydästä - Patrick perässään.

Mies asteli Jonathanin perässä alakertaan, pitäen parin askeleen etäisyyden. Vaaleaverikkö vaikutti sulkeutuneen yläkerrassa, eikä Patrick halunnut päästää toista käsistään, jos tälle jäisi se mieliala päälle.
“Kaikki hyvin?” Patrick kysyi ja nojasi jo toistamiseen sille illalle Sarahin eteisen ovenkarmiin.

Thomas jäi hölmistyneen näköisenä seuraamaan veljensä pakoa alakertaan, mutta Jonathanin oli päästävä väljemmille vesille. Ja arvatenkin Patrick oli seurannut toista ja nojasi samaan ovenkarmiin kuin aikaisemmin. Kysymys kuitenkin yllätti Jonathanin. Kiinnostiko Patrickia oikeasti, vai oliko toinen vain kohtelias?

“Mä en rehellisesti sanottuna ees tiiä mitä mä teen täällä.” Jonathan nosti kätensä kasvoilleen ja yritti tasata pulssiaan ja hengitystään. “Oon just ihan vähän aikaa sitte eronnu, enkä mä...”, mies aloitti mutta lopetti kesken. Jonathan ei tiennyt miten olla tai ilmaista itseään. Tallimestari oli mennyt yhtä lukkoon kuin monta vuotta sitten isänsä takia, vaikka kyseessä olikin kaksi erilaista tilannetta.

Isänsä kohtelua Jonathan ei ollut halunnut kertoa oikeastaan kenellekään. Mies pelkäsi, jos sanat sanottaisiin ääneen, asiasta tulisi enemmän totta. Eikä hän välttämättä halunnut myöntää totuutta itselleen. Ne kaksi asiaa tapahtumissa kuitenkin oli yhteistä.

Patrick halusi koskettaa toista, mutta piti jalkansa paikoillaan. Jonathan näytti siltä, kun olisi mennyt rikki, jos miestä olisi hipaissutkin.
“Vaikka en ehkä näytä siltä, niin oon aika hyvä kuuntelemaan, jos sulle tulee sellainen olo joskus. Mutta ei sun kannata mun takia itseäsi ruoskia, kyllä mä kestän, jos sä haluat lopettaa tähän.” Patrickin ääni alkoi selkeästi vetreytyä kielen käytöstä ja muodolliset lauseet muotoituivat pikkuhiljaa kieleksi, jota mies oli käyttänyt nuoruudessaan. Tämä katsoi Jonathania rauhallisesti silmiin, tutkien mitä niiden takana oikein tapahtui. Jonathan kiehtoi tätä vieläkin, mutta kevytkenkäinen yhdenyöntuttavuus oli pyyhitty pöydältä viimeistään nyt. Patrick ei ollut enää varma halusiko vaaleaveriköstä pelkän kaverin, vai oliko miehen sisältä kumpuaville tuntemuksille vielä käyttöä.

“Lopettaa tähän?” Jonathan laski kätensä ja katsoi epäuskoisesti Patrickia ja naurahti perään. Mies pudisti päätään ja laski katseensa kuitenkin lattiaan. “Sinähän se olit kävelemässä pois paljon aikasemmin.” Jonathan ei enää tiennyt mitä ajatella. Turhautuneisuus kasvoi miehen sisällä ja sen ruokkima viha nosti päätään. Jonathan halusi osata sanoa juuri ne oikeat sanat je tehdä ne oikeat teot, mutta kumpiakaan ei tainnut olla olemassa.

“Taidan päästää sut etsimään hieman parempaa seuraa, kuin itseni”, tallimestari sanoi kuivasti, lainaten Patrickin omia sanoja kahvilassa ollessa. Nopea vilkaisu ovenkarmiin nojaavan miehen silmiin sai Jonathanin lähes perumaan aikeet lähdöstä. Sillä heikolla vielä olemassa olevalla tahdonvoimalla mies kuitenkin kääntyi poispäin Patrickista ja oli valmis lähtemään rakennuksesta.

“Yksi juttu vielä”, Patrick totesi tarttuen Jonathanin käsivarteen ja pyöräyttäen tämän kasvotuste itseään kohden. Mies virnisti hieman ja painoi kevyen suudelman toisen huulille, vetäen oikealla kädellään Jonathania itseään vasten alaselästä.

Entiselle punapäälle tammikuu, ja oikeastaan myös joulukuu, oli ollut epäselvää aikaa. Eikä pienimuotoinen ihastuminen Patrickiin auttanut yhtään. Nyt mies oli palannut takaisin kotiinsa Australiaan, eikä Jonathanilla ollut tietoa siitä, näkisikö kikkarapäätä enää koskaan. Puhelinnumero OnePlussan yhteystiedoissa muistutti kaksikon yhdessä viettämästä ajasta sekä vuoden vaihteen yöstä.

Ehkä Jonathanin pitäisi vain päästää irti. Jos tallimestari jäisi vatvomaan omia fiiliksiään yhtään enempää, siitä seuraisi vain pahaa mieltä. Ainoastaan hänelle itselleen. Patrick tuskin edes ajatteli tätä. Pieni kateellinen tunne hiipi Jonathanin mieleen tämän kuvitellessa Patrickin edes kahville toisen miehen kanssa.

Patrick oli palannut takaisin kotiinsa sumuisella mielellä. Paahtava ilta-aurinko väreili kerrostaloasunnon tummennettujen lasien takana ja Gloria huudatti radiota vähän liian kovalla. Miehellä oli mallitoimiston kanssa sovittu skypetapaaminen puolen tunnin päästä ja valkoinen kannettava oli aukinaisena keittiön pöydällä. Martinilasi nousi miehen huulille, kun tämä katsoi siskonsa laittautumista illan baarikierrokselle.
“Etkö sä oikeasti tule mukaan?” Gloria kysyi virnistellen ja otti ison kulauksen siideritölkistään.
“Mulla on töitä”, mies vastasi ja virnisti itsekin. Se kuulosti kamalan viralliselta ja aikuiselta. Valkoisen kauluspaidan kanssa puetut shortsit ja martinilasi pöydällä rikkoivat sitä kiiltokuvaa onneksi tehokkaasti. Ei hän ihan niin kypsä ollut kuitenkaan.
“Noh, mä menen nyt”, sisko ilmoitti ja sulki asunnon oven perässään. Naisen valkoinen lyhyt mekko jätti vähän mielikuvituksen varaan.

Patrick sääti musiikkia vähän pienemmälle, sen ehtisi kyllä sammuttaa ennen tapaamisen alkamista.

Jonathan taasen tiesi yhden ihmisen saavan mielen varmasti paremmaksi; Grace. Vaikka mies oli juuri vähän aikaa sitten puhunut mumminsa kanssa, hän tiesi voivansa soittaa tälle aina kun siltä tuntui, olkoot vaikka aikainen aamu, kuten nyt. Puhelin oli valmiiksi näyttö auki Skype avattuna ja täysin käytettävissä. Heti Gracen nimen alla oli erään Australiassa asuvan miehen nimi. Typerä älypuhelin oli lisännyt myös Patrickin yhteystietoihin pelkän numeron perusteella. Tietenkin.

Tallimestari valitsi nimen ja sen jälkeen painoi videokameran kuvaa. Ensimmäisenä näytölle rävähti Jonathanin omat kasvot, eikä (lähes) blondi pitänyt vieläkään näkemästään. Kuitenkin parin tuuttauksen jälkeen Jonathanin kuva siirtyi alareunaan paljastaen täysin väärän ihmiset kasvot.

Patrick pääsi juuri istumaan takaisin keittiön pöydän ääreen, kun skypen saapuvan videopuhelun ääni valtasi asunnon. Mies tunsi sydämensä hypähtävän kurkkuunsa ja painoi vastaa, vaikkei ollut edes ehtinyt katsomaan soittajan tunnusta. Odottaen Fionan ja Charlien kasvoja ilmestyvän ruudulle, kiharapää säikähti tajuttuaan tuijottavansa Jonathanin kasvoja.
Kaikki se sumu, jotka olivat vääristäneet miehen ajatuksia, palasi valtavana vyörynä tämän mieleen ja jätti Patrickin hetkeksi sanattomaksi hämmentyneen näköisen miehen edessä.

“Jonathan”, Patrick henkäisi ja puri sitten alahuultaan tajuttuaan äänensä kuulostavan kovin janoiselta. Mies tarttui martinilasiinsa ja joi siitä suullisen saadakseen yhtäkkiä levottomaksi muuttuneille käsilleen jotakin tekemistä.
Ainakin hän näytti hyvältä näytöllä.

Tutun kikkarapään kasvot ruudulla eivät saaneet Jonathanin oloa ainakaan yhtään paremmaksi. Päin vastoin. Jo muutenkin alakuloinen olo vajosi vielä syvemmälle. Totta kai mies oli iloinen nähdessään toisen voivan hyvin, mutta samalla ikävä kasvoi entistä suuremmaksi.
“Sori, mun piti soittaa ihan toiselle tyypille”, mies mutisi ja käänsi katseensa sylissään lepäävään käteen. Juuri nyt tallimestari toivoi perseensä alla olevan sohvatyynyn imaisevan tämän sisuksiinsa.

“Ai”, Patrick vastasi aavistuksen pettyneen kuuloisena. Tunne hämmensi miestä, oliko hän oikeasti toivonut Jonathanin soittavan hänelle ihan tarkoituksella?
Suomesta lähteminen oli ollut Patrickin päätös, mutta mies oli myös toivonut välimatkan tuovan järkeä päähänsä. Jonathan oli ollut mukava ajantappoväline, eikä saanut olla mitään sen enempää.
“Kukapa nyt tällaista komeaa miestä ei haluaisi katsella?” Patrick sanoi ja hymyili maireasti, vaikka halusikin kysyä Jonathanilta vaikka mitä.

Pieni hymy nousi tahtomatta miehen huulille. Komea mies ruudun toisella puolen oli selkeästi vain harmia Jonathanille, mutta jostain syystä tallimestari oli laittanut sen seikan syrjään päättäessään tutustua toiseen paremmin.
“Onko paljon ollu kiinnostavia miehiä ympärillä?” Jonathan ei todellakaan halunnut kuulla vastausta kysymykseen, muttei keksinyt mitään muutakaan täyttääkseen hiljaisen tilan kaksikon välillä.

Vaikka Jonathan kuinka yritti saada itseään lopettamaan puhelun mahdollisimman pian, jokin esti. Tallimestari ei tiennyt mikä, tai kuka, mutta siinä hän edelleen katsoi Patrickin kasvoja ja yritti ymmärtää, miksei voinut päästää miehestä irti.

Patrick mietti eilisiä kuvauksiaan, jossa oli esitellyt uuden suunnittelijan alusvaatteita kolmen muun miehen kanssa.
“Ei erityisemmin”, tämä vastasi ja nojasi keittiötuolissaan taaksepäin. Laskeva aurinko värjäsi miehen vaaleat hiukset oranssinpunaisiksi ja sai tämän asunnon liekehtimään väreissä.
“Sulla?” tämä kysyi kuitenkin ja mairea virne laski ihan aavistuksen tämän kasvoilta. Sydän hakkasi yhtäkkiä vähän epätahdissa, kun tämä mietti oliko Jonathan jatkanut virheidensä tekemistä vaiko ei.

Patrickin vastaus sai miehen sisälmykset vääntymään. Eli jokunen oli ollut. Oliko Patrick kiinnostunut yhdestäkään? Ennen kuin Jonathan ehti udella enempää, kikkarapää kysyi vastakysymyksen, joka yllätti Jonathanin. Oliko tällä ollut ottajia? Patrickin jälkeen Jonathan oli saanut nauttia pettymyksen sekä ikävän seurasta. Eikä kumpikaan niistä ollut mieluinen. Jonathan halusi tietää, mikä toisen reaktio olisi, jos tämä vastaisi myöntävästi.

“Pari juu.” Miksi Jonathan vastasi niin, sitä hän ei varmaksi osannut sanoa, mutta nyt oli liian myöhäistä perääntyä ja vaihtaa vastausta.

Patrick näki kulmakarvojensa nousevan näytöllä olevalla videolla ja otti jälleen kulauksen martinilasistaan. Pieni pettymys nosti päätään miehen sisällä ja tämä mietti miksi olikaan sekoittanut ajatuksiaan Jonathanin vuoksi.
“Vai niin”, tämä kuitenkin sanoi kameralle varsin maltilliseen sävyyn.
“Ketään potentiaalista?”
Kysymyksen esittäessään Patrick puraisi hieman alahuultaan ja tuijotti mahdollisimman huolettoman näköisesti Jonathanin kasvoja.

Jonathan katui heti sanojaan, mutta onneksi Patrick antoi pienen mahdollisuuden puhua edes hivenen totta tähän melkein alkaneeseen valheiden verkkoon.
“Eei.” Puolittainen hymy hiipi Jonathanin kasvoille ja sekunnin ajan tämä antoi itsensä kuvitella Patrickin samaan huoneeseen, samalla sohvalle kanssaan.

“Aiotko… Tai siis ootko suunnitellu, tai mitää, seuraavaa reissuu Suomeen?” mies kysyi katsoen varovasti Patrickia kulmiensa alta. Jonathan huomasi innostuvansa jo paljon ennen, kuin kikkarapää ehti edes vastata. Tiedä vaikka edellinen kerta olisi ollut viimeinen.

Jonathanin kysymys tuntui puskeneen kaiken ilman miehen keuhkoista. Tämä ei tiennyt vastausta kysymykseen eikä tiennyt minkälaisen vastauksen haluaisi antaa Jonathanille.
“En tiedä”, tämä vastasi totuudenmukaisesti ja katseli ruskeita silmiä tietokoneensa näytöllä. Kaiken järjen mukaisesti vastaus olisi ollut kielteinen, mutta nyt Patrick ei enää osannut olla niin varma asiasta.
“Onko sulla jo niin ikävä?” tämä kysyi ilkikurinen virne nousten kasvoilleen. Jonathanin ei tarvinnut nähdä minkälaiseen solmukasaan oli kysymyksensä kanssa sohaissut.

Patrickin virne sai myös tallimestarin hymyilemään. Jonathan tyytyi vastaukseen ja naurahti seuraavan kysymyksen jälkeen. Voisiko mies myöntää asian todellisen laidan toiselle? Vai saisiko se Jonathanin vain näyttämään takertuvalta kakaralta?
“En kiellä, mutten myöskään myönnä”, mies päätyi vastaamaan. Hetken hiljaisuus ei tuntunut enää kiusalliselta. Ei Patrick niin vieraalta.
“Entä sulla?”
Patrick hymyili ja peitteli sitä martinilasin taakse. Tätä menoa vartin päästä alkava neuvottelu sujuisi melko hilpeässä tunnelmassa.
“Ehkä”, tämä vastasi lopulta ja tuijotti kameraa kasvoillaan ilme, joka oli jotain virnistyksen ja flirttailun väliltä.

“Voitko kuvitella, että jätin biletysillan väliin skypetapaamisen vuoksi?” mies tokaisi yhtäkkiä naurahtaen.
“Sisko meinasi ihan suuttua, kun sanoin sille jääväni kotiin.”
Jonathan yllättyi aidosti miehen tunnustuksesta.
“Gloria on varmasti hyvin pettynyt”, Jonathan leikki mukana. Pieni flirttaileva hymy hiipi myös tallimestarin huulille.

“Toisin kuin Gloria, mä en olis ottanu kieltävää vastausta hyväksyttävänä”, mies virnuili. “Olisin raahannu sut vaikka jalat edelle baariin.”
Patrick siristi silmiään haastaen.
“Sen haluaisin kyllä nähdä”, mies vastasi virnistäen ja nosti oikean jalkansa takapuolensa ja keittiön jakkaran väliin.
“Haluatko nähdä Melbournen kaupunkinäkymät?” tämä kysyi yllättyen itsekin ehdotuksestaan.
“Tietenkin!” Vaikka katsoisin mieluummin sua, Jonathan vastasi. Kallaa ei miehelle tarvinnut näyttää, onneksi, joten Patrick oli nyt jumissa Jonathanin kasvojen kanssa. Tallimestari havahtui omaan toiveeseen pienessä mielessä; Australiaan Patrickin kanssa.

Patrick irroitti johdon läppäristään ja nousi ylös. Hetken aikaa kone tärähteli vallattomasti, mutta sitten mies esitteli Jonathanille auringonlaskua toisella puolella planeettaa. Korkeiden kerrostalojen taakse laskeva aurinko värjäsi kaiken oranssin ja kullan sävyihin. Patrick käänsi koneen ruuden takaisin itseensä ja käveli kerrostaloasunnon toiseen päätyyn, ikkunaan josta näkyi merinäköala. Korkealla asumisessa oli ehdottomasti näköalaplussa.
“Miten kylmä teillä on?” Patrick kysyi ja istui hetkeksi valkoiselle nahkasohvalle asettaen läppärin selkänojalle. Hänen pitäisi pian lopettaa puhelu, mutta halusi nauttia hyvistä maisemistaan vielä hetken verran.

Se oli selvää, Jonathan halusi Australiaan Patrickin luo. Tai kanssa. Kumpikin vaihtoehto kelpaisi.
“Kylmä”, Jonathan naurahti. “Lämpö kyllä kelpais”, mies lisäsi. Suomen kylmyys ja pimeys tuntui entistä masentavalta kun oli yksin. Kirjaimellisesti varsinkin. Pienehkö kaksio tuntui välillä ihan liian isolta yhden asuttavaksi, jos sulki pois faktan, että saman katon alla asui kaksi muutakin henkeä. Välillä enemmän.
“Patrcik…?”
Jonathan näytti ajattelevalta ja henkäisi Patrickin nimen ääneen yhtäkkiä. Kiharapilven alla olevat kulmat liikkuivat kysyvästi.
“Niin?”
Miestä vähän pelotti mitä Jonathan sanoisi seuraavaksi.

Miten helvetissä Jonathan osaisi muotoilla ajatuksensa järkeviksi sanoiksi? Tuskin mitenkään.
“Oikeestaan, ei mitään.” Jonathan huokaisi syvään ja käänsi katseensa poispäin näytöstä. Nyt ei olisi oikea aika kertoa, mitä miehen mielessä oli pyörinyt uudesta vuodesta asti.

Patrick olisi ärsyyntynyt normaalisti sellaisesta asian kiertelystä, mutta tällä hetkellä aavisteli, ettei ollut valmis kuulemaan Jonathanin sanoja kiertelyn takana.
“Mun on hei pakko lopettaa, mun tapaaminen alkaa viiden minuutin päästä ja Charlie soittaa yleensä aina pari minuuttia etuajassa.”
Miestä harmitti, että tämä vahinkopuhelu oli sattunut juuri sellaisena hetkenä, kun hänellä ei ollut tuhottomasti aikaa puhua.
“Mutta soita toki toisenkin kerran, vaikka ihan tarkoituksella sitten”, mies keventeli vielä virnistäen, vaikka meiltä painoikin sakeampi sumu, kuin aikaisemmin.

Vaikka Patrick kehotti Jonathania soittamaan uudestaan ihan tarkoituksella toistekin, tämän puhelun päättäminen näin pian sai tallimestarin mielen tummumaan.
“Okei… Piä ittes miehenä”, Jonathan yritti saada äänensä huolettoman kuuloiseksi, mutta uskoi epäonnistuneensa täysin. Nyt taisi olla se hetki, kun pitäisi painaa punaista luuria näytön alareunassa, mutta sen sijaan Jonathan katsoi miehen kuvaa pienellä ruudulla. Vielä vähän aikaa sitten, Jonathan oli katsonut samoihin silmiin vain senttien päästä.

Patrickia harmitti valtavasti Jonathanin haikea äänensävy, sillä se heijasti hänen sisällään vellovia tunteita täysin.
“Oli todella mukava nähdä sua, Jonathan. Älä murehdi liikaa”, Patrick hyvästeli ja hymyili sitten hieman surumielisenä. Hän olisi enemmän kuin mielellään ottanut uusintaoton vuodenvaihteesta, mutta se tuntui vain kaukaiselta haavekuvalta nyt.

Patrickin painettua ilmeisesti punaisen luurin kuvaa miehen kasvojen kadottua näytöltä, haikeus ja ikävä täytti Jonathanin mielen pahemmin, kuin mitä oli odottanut. Jonathania ärsytti se, miten nopeasti oli päästänyt toisen ihmisen ihonsa alle Matildan jälkeen, mutta ei kai sitä kukaan tunteilleen mitään mahdannut. Eikä Jonathanilla ollut sen suurempaa tietoa omista tunteistaan miestä kohtaan, vielä vähemmän Patrickin tunteista tätä kohtaan.

Jonathan viskasi puhelimen toiselle reunalle sohvalla ja peitti kasvonsa kämmenillään. Entä jos Patrick vain leikki miehen kanssa? Jos Jonathan olikin vain yksi valloitus lisää miehen elämässä? Sitä tallimestari ei suostunut olemaan. Ja siksi hän päätti sysätä kaikki Patrickia koskevat ajatukset syvälle mielensä pimeimpään nurkkaan, ainakin siksi aikaa, että saisi tilanteeseen jotain selvyyttä miehen kanssa. Tai ilman. Sekin olisi selkeä vastaus Jonathanin kysymyksiin. Sitä paitsi, tallimestarin mielen tulisi olla nyt selkeä, terävä sekä keskittynyt Lyyliin. Siihen ei saisi mitkään maailman miehet vaikuttaa, ei edes Patrick.

Mulla oli pari vapaapäivää taas ennen omia tallivuoroja. Tänään olis toinen niistä. Mä heräsin virkeenä, syystä tai toisesta. Tietenkin sillä voi olla osuutta, et olin jo ysiltä pää tyynyssä ihan valmiina painumaan unten maille. Ja nyt, kellon lyödessä kymmenen, astelin alas kartanon massiivisia puuportaita kohti yleistä oleskelutilaa.

Mun ja Patrickin eilisen puhelun jälkeen mulla oli ollu tavallaan tosi hyvä olla, mut toisaalta myös hirveen sekava. Mä tiesin, mihin mun pitäis nyt keskittyy täysillä, mut kohta 'miten' oli vielä vähän hakusessa.

Astelin kynnyksen yli olotilaan, jossa Isabella istui sohvalla lukemassa päivän lehteä. Näky se oli tuokin. Harvinainen, mutta silti. Vilkaisin etusivun lööppiä ja huokaisin syvään.
"Noita näkee onneks harvoin."
"Huomenta vain sinullekin mister Raynott", Isabella sanoi lehden takaa. "Onhan se valitettavaa juu, omaa tyhmyyttä kuitenkin."
Nyökkäsin, vaikken ollut varma, näkikö perijätär.

Olin osallistunut hautajaisiin, mutten ollut muiden surijoiden kanssa, vaan kymmenisen metriä syrjässä. Mä muistin jokasen kyyneleen, jonka Jonnan äiti oli vuodattanut sen iltapäivän aikana. Kuinka keski-ikäisen naisen koko elämä oli murtunut ja suurin rakkaus kadonnut. En itsekään halunnu uskoo, että mun lapsuudenystävä oli poissa.

Enkä uskonu vieläkään.

Katsoin harmaata hautakiveä vakavana ja vailla sanoja. Mun viimesin keskustelu Jonnan kanssa oli ollut lyhyttä. Pari viestiä. Ei muuta. Onneks suurimmat erimielisyydet oli saatu puhuttua, eikä kumpikaan jäänyt kantamaan kaunaa mistään.

Laskin mukanani tuoman vaaleansinisen ruusun hautakiven päälle. Jonna rakasti luonnonoikkuja. Kaikkea normista poikkeavaa ja erilaista. Jonna oli erilainen, hyvällä tavalla. Omalla tavallaan. Ja sellaisena mä halusin naisen muistaa.

"Hyvästi."

En ole kotona. Paikka on etäisesti tuttu, mutta en osaa nimetä sitä. Asunto on todella tilava. Se ei kuitenkaan ole täysin maan tasalla. Ikkunat puuttuivat toiselta puolelta asuntoa. Huonekalut puuttuvat. Poislukien yksi.

Iso vaalea sohva on asetettu keskelle olohuonetta. Sen edessä lattialla palava tumma kynttilä. Asetan kämmeneni liekin päälle. Se ei satu. Liekin kuumuus ei polta.

“Hei.”

Käännyn ympäri. Ääni on enemmän kuin tuttu. Tutumpi kuin asunto, jossa olen. Kuitenkaan tutun äänen lähdettä ei näy. Vilkuilen ympärilleni. Ei ketään. Ainoastaan minä ja palava kynttilä.

“Jonathan.”

Ei ketään. Nytkö tulen hulluksi? Kuulen ääniä. Kuvittelen omiani.

Tunnen kosketuksen käsivarrellani.

Ketään ei ole asunnossa kanssani.

Näen yhdestä ikkunoista peilikuvani. En tunnista itseäni.

Lävistykset.
Punaiset hiukset.
Vihreä huppari.

Räpäytän silmiäni.

Vaaleat hiukset.
Ainoastaan venytyskorut korvanlehdissä.
Harmaa lyhythihainen t-paita.

Patrick.

En ole enää yksin. Tuttu mies seisoo takanani. En kuitenkaan uskalla kääntyä. Entä jos toinen katoaa? Jään taas yksin.

Kuin kala kuivalla maalla haukon henkeä. En saa happea. Tukehtuisinko?

“Mulla on ollu ikävä sua”, Patrick toteaa ja virnistää pehmeästi. Mies juoksuttaa käsiään käsivarttani pitkin, kosketus on kevyt, mutta vaativa.

Turvallinen kosketus. Saatoin hengittää jälleen. En kuitenkaan uskaltanut vastata. Entä jos ääneni ei kantaisi? Jos en osaisi sanoja? Pelottaisin tutun miehen pois luotani.

“Patrick.” Vaivoin saan lausuttua miehen nimen. Patrick hymyilee.

Patrick näyttää kauniilta.
Levolliselta.
Pelottomalta.

Entä minä?
Rauhattomalta.
Pelokkaalta.

Tunnen kosketuksen uudestaan.
Selälläni.
Ihollani.
Se polttaa.

Miksei kynttilä tuntunut tältä? Tai kuumemmalta? Miksei se satuttanut?

Miksi Patrickin kosketus tuntuu hyvältä, mutta satuttaa?

Käännyn ympäri. Hitaasti. En halua toisen katoavan. En halua jäädä yksin.

“Hei”, sanon kohdatessani vihdoin toisen miehen katseen.
Ääneni on kuuluvampi. Kantavampi. Varmempi.

Patrick katsoo syvälle silmiini, se tuntuu tuijottavan sieluuni saakka.
“Sun iho tuntuu viileältä. Tuu lähemmäs, mä voin lämmittää sua”, Patrick sanoo hymyillen pehmeästi. Miehen kädet kietoutuvat ympärilleni ja lämpö hohkaa toisen kehosta. Tunnen sormet alaselälläni ja kylmät väreet valtaavat kehoni.

Mulla on turvallinen olla siinä. Tutun miehen kanssa.

Patrickin kanssa.

Painan pääni toisen olkaa vasten. Kuulen miehen hengityksen. Tunnen Patrickin sydämen lyönnit.

Yritän nostaa käsivarteni miehen ympärille, mutten voi liikuttaa niitä. Kuin elottomat, kuolleet varvut ne roikkuvat sivuillani.

Nostan pääni miehen olalta ja yritin saada tämän katseesta kiinni. Kirkkaat silmät katsoo ohitseni. Peiliin. Heijastavaa pintaa selkäni takana.

Käännyn katsomaan.

Peilistä ei näy meidän kahden kuvaa.

Jonathan. Minä.
Gabriella. Hän.

Käännän hitaasti katseeni takaisin Patrickiin.
“Älä mene.” Se on vain puolikas kuiskaus.

“Sä itse halusit näin.”