Kellonaika on nyt 14.08.20 17:56

2 osumaa on löytynyt haulle 0

50 shades of Jonathan


Kello 3:47, aamuyö 27.09.2018

Avasin kotioven mahdollisimman hiljaa. En tiiä miks. Koko kartano oli ollut kuin haudassa. Ei puurakenteiden narahtelua taikka tuulen ujellusta nurkissa. Joten oven saranoiden kiljahdus olis kaikunu käytävillä vielä monta sekuntia jälkeenpäin.

Katoin jalkoihin, eikä mulla ollu enää kenkiä jalassa. Olinko muka jo ottanu ne pois? Ei ne eteisessä ollu, ku yritin kattoo ympärilleni. Hitaasti kuin liukuen kävelin makuuhuoneeseen. Peiton alla oli joku. Josefina Rosengård. Ehin vaan räpäyttää silmiäni, kun pieni nainen istu sängyllä. Mitä Jusu teki mun sängyssä?

Aivastutti. Aivastin. Avatessa silmät istuin sängyn reunalla. Josefina mun vieressä. Mua jostain ihmeen syystä hymyilytti. Varmaan tilanteen mahdottomuus. Katoin naista tarkemmin. Nuorikolla oli vaan alusvaatteet päällään. Miks ihmeessä?

Mä yritin nousta ylös, mut en voinu. Jusu vaan hymyili mulle. Nainen alko sivelee mun käsivartta kynsillään. Mä yritin kysyy siltä, mitä helvettiä se oikein aiko, mut en saanu ääntäkään suusta. Näytin varmaan kuivalla maalla haukkovalta särjeltä. Mut Josefin vaan hymyili.

Nainen siirs kättään mun vatsalle. Vaikka Jusun sormenpäiden ja mun ihon välissä oli kangas, tunsin kosketuksen yhtä selkeesti ku paljaalla iholla. Sain kylmii väreitä. Hetkinen. Millon mä olin ottanu hupparin pois? Ja sen tummansinisen t-paidan? Ja miks helvetissä mä vielä olin tässä. Seurustelin Matildan kanssa. Pidin Matildasta. En mä halunnu paskoo kaikkee jollain merkityksettömällä panolla. Eihän tästä vaan ollu kehkeytymässä pano?!

Suljin silmät. Jusun kädet katos mun keholta. Vihdoin. Avasin silmät. Makasin sängyllä. Jusu hajareisin mun päällä. Mun loputkin vaatteet oli kadonnu. Samoin Jusun. Mitä. Helvettiä. Täällä. Tapahtuu?

Suljin taas silmät. Yritin sulkee pois mielestä kaiken mahollisen, mitä mun ympärillä tapahtu. Mun tunsin Josefinan painon mun lantion päällä. Miten nainen liikku mun yllä ja kuulin toisen huohotuksen. Tää on niin väärin. Yritin huutaen pyytää Jusua lopettamaan ja poistumaan asunnosta heti. En edelleenkään saanu ääntäkään ulos mun suusta.

Mä yritin ajatella Matildaa. Halusin ajatella Matildaa.

Matilda.

Matilda.

"Matilda !" Hengitin ku viimestä päivää. Vihdoin. Olin hereillä, ihan hikinen ja tunsin syyllisyyttä. Tutkin katseella pimeetä makuuhuonetta. Okei. Olin himassa. Kartanolla. Yksin. Ei Josefinaa lähimainkaan. Eikä kyllä Matildaakaan.

Ei saatana. Olinko mä just nähny seksiunen Josefinasta?!
kirjoittaja Jonathan R.
lähetetty 26.09.18 17:36
 
Etsi: Spin off
Aihe: 50 shades of Jonathan
Vastaukset: 74
Luettu: 2881

Grannin päiväkirja

Herää
31. elokuuta 2018 -- #innanhaaste4 #jusunhaaste3

Sadetta ja tuulenpuuskia. Harmaa sää ja ankea Granni. Itselläni levoton olo.

Ei siis mitään uutta taivaankannen alla.

Käyntini Purtsilla oli vain pikainen, sillä illalle mulla oli suunnitelmia. Olisin jättänyt tulematta kokonaan, ellen olisi ollut hysteerinen hevosenomistaja, jonka piti ihan itse tarkistaa ja putsata Grannin taannoisen haavan tilanne. Haava ei ollut haitannut Grannin elämää millään tavalla ja se oli parantunut paremmin kuin hyvin, mutta mä tutkin sitä silti joka päivä melko varmana siitä, että mun tammani heittäisi veivinsä, ellen tekisi niin.

Grannia hysteerisyys ärsytti. Se olisi mieluummin viettänyt vapaapäivänsä ylhäisessä yksinäisyydessään. Se suunnilleen pyöritteli silmiään, ja jos se olisi osannut, se olisi anastanut mun puhelimeni ja kirjoittanut Facebookin Roskalava Kalla -ryhmään:
Hakekaa pois hullu hysteerikko. Luulosairastuttajan vikaa. Muuten mukava ja harmiton, mutta läheisriippuvainen, eikä sovi itsenäiseen elämäntapaani. Auttakaa mua erakoitumaan rauhassa. Nopea nouto etusijalla.

Luonnollisesti tulin nopeasti siihen tulokseen, ettei Grannilla ollut mitään hätää tänään(kään). Se oli vahvasti elossa ja oma kyrpiintynyt itseensä.

Hätkähdin, kun tallin ovi kävi. Voi olla, että mun korvani meni vähän samalla tavalla luimuun kuin Grannilla mut nähdessään, kun tunnistin tulijan Janna Kaajapuroksi.

Eihän me oltu ylimpiä ystävyksiä oltu koskaan, mutta ei se pelkästään riittänyt selittämään mun äkillistä hapanta fiilistä. Pahemmaksi se vielä kävi, kun mimmin isoveli, josta mä tavallisesti pidin, seurasi sen jalanjäljissä. Siinä ei ollut mitään järkeä, koska Verneri Kaajapuro ei ollut eläessään tehnyt mulle mitään pahaa.

Paitsi että oli. Viime yönä mun sängyssä.

Ehkä mä olin jännittänyt tätä päivää ja Rasmuksen tuloa mun luokse syömään. Ehkä mun mielessä oli pyörineet teinihirviöt sen takia, että olin torstaina taas tavannut uutta personal traineriani, jonka luokse en olisi koskaan hakeutunut ilman Avan ja Jannan treenattuja pyrstöjä ja niistä puhumista. Ehkä olin päästänyt valloilleen myös kriisin siitä, että mä olin kaikella tapaa vähän huonompi kuin ne kaksi.

Mä olin nähnyt unta, että Kaajapurojen perhe iloitsi uudesta vävypojastaan. Janna oli oikein hehkunut onnea ja vahingoniloa, koska se oli onnistunut hurmaamaan Rasmuksen esittelemällä sille syväkyykkyjään. Ne kaksi oli kävelleet käsi kädessä rakentamaan Jannalle hurjan vaikeaa ja suurta esterataa, jollaisen se tietysti ylittäisi tuosta vaan, ja Verneri oli seissyt mun vieressä, kun mun sydän, jonka Rasmus oli muitta mutkitta palauttanut mulle, valui pirstaleisina paloina mun sormien lomasta.

Armottomasti valmentaja oli sanonut mulle:
"Tiesithän sinä, että näin siinä käy. Eihän sulla ole edes pyöreät pakarat."
Oli ehkä vähän omituista, että se vertaili mun ja oman pikkusiskonsa pyllyjä, mutta siinä unessa se oli vain väistämätön totuus.

Valvemaailmassa Verneri Kaajapuro käyttäytyi niin kuin ei olisi tiennyt murskanneeni mun itsetuntoa. Tai siis, eihän se tiennytkään, mä muistin. Yritin ravistautua hereille ja irti unimaailmasta, mutta silti mä taisin katsoa Verneriä jotenkin onnettomasti, koska se pysähtyi Grannin karsinalle, jonka edessä mäkin seisoin.
"Hei, Jusu. Kaikki hyvin?" se kysyi.
Mä nyökkäsin. Tietysti kaikki oli hyvin.

Granni työnsi päänsä käytävälle ja luimisti Vernerille korviaan. Salaa mä olin siitä vähän iloinen, vaikka sitten mä tunsinkin hirveän huonoa omatuntoa sellaisesta iloitsemisesta. Oli väärin olla tyytyväinen silloin, kun oma hevonen käyttäytyi huonosti ja uhitteli valmentajalle.

Mutta ei Verneriä haitannut. Se naurahti hevoselle tyynesti. Mä hymyilin valjusti ja muistutin itselleni, että turha mun oli Verneriin tuhlata pahoja fiiliksiä. Enkä mä halunnut suoda niitä sen siskollekaan, vaikka Janna usein yrittikin oikein tieten tahtoen niitä mussa herättää. Mä päätin vastedes kohottaa itseni visusti paniikin ja ärsyynnyksen yläpuolelle ja ajattelin, että valvemaailmassa Janna ei voinut tehdä mulle mitään niin pahaa, että mun todella tarvitsisi hajota kappaleiksi. No, sitä yläpuolelle asettumista kyllä takuulla vielä koeteltaisiin - moneen otteeseen - mutta periaatteessa päätös oli askel oikeaan suuntaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 31.08.18 10:44
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9464

Takaisin alkuun

Siirry: