What now?

Istuttiin Gracen kanssa brunssilla Koivun majatalossa. Olin jo pitkään halunnu näyttää paikan Nanalle ja kuten arvelin, mummi tuli hienosti juttuun myös omistajapariskunnan kanssa. Vaikkei ikäihmisten englannin taito ollut mikään 10+, kaikki ymmärsivät toisiaan.

"So tell me, why haven't you introduced your girlfriend to me already ?" Kysymys tuli mulle ihan puskista, samalla ku sekotin lusikalla maitoo paremmin kahvin sekaan. Puolittaine hymy, joka yritti kohoo mun huulille, katos lähes yhtä nopeesti.
"We...", alotin selittää viimesintä paskamyrskyy Nanalle, ku tutut kasvot ilmesty kuppilan ovista sisälle.

Nana huomas mun kalpenevat kasvot. Nainen käänty ympäri tuolissaan ja varmasti huomas Matildan. Violetteja hiuksia ei moni sivuuta, eikä kauniita kasvoja. Grace viitto naiselle, jonka katse oli taas kuin hieroglyfit; tulkitsematon.

Mun vapaapäiväni ei alkanut mitenkään erityisen menestyksekkäästi: ensin Moccamaster kiehautti kahvit yli äyräiden koska tippalukko oli jumittunut päälle ja sen jälkeen olin edelleen puoliunessa tajunnut, että olin unohtanut käydä ruokakaupassa eikä mulla ollut aamupalaa jugurttia ja tummentunutta banaania enempää.

Olin lähdössä kauppaan, kun Facebookin puolittaisen selailun ansiosta mun katse törmäsi Kallan Sanomien hehkutukseen majatalosta. Oliko Kallassa sellainen? Googletin paikan nopeasti ja vähäisellä tietomäärällä, jota paikasta löysin, päädyin välttämään nälkäkiukkuisen, todennäköisesti hyvin vihaisen ruokakauppareissun poikkeamalle myöhäiselle aamupalalle Koivun majataloon.

Reissu meni samalla päiväkävelystä, mikä ei sekään oikeastaan haitannut. Kun saavuin aikaa nähneen rakennuksen eteen, mun mieleni oli yhtä tyhjä kuin nälkää huutava mahani. Olin onnistunut eilisessä tavoittessa pelottavan hyvin - ei toistaiseksi yhtäkään kunnollista ajatusta tiedät-kyllä-kenestä.

Sitä hyvänolontunnetta jatkui kymmenen sekuntia. Ovikello kilahti astuessani sisään ja hetken kierrätin katsettani melko hiljaisessa tilassa. Sitten mä bongasin liian tutut punaiset hiukset ja mun aamupäiväni oli suunnilleen pilalla.

Tajusin vähän liian myöhään kasvojeni kovettumisen silkaksi kiveksi: Jonathanin seurassa oli vanha rouva. Ei helkkari, sen täytyi olla miehen isoäiti. Jonathanin ilme ei kutsunut mua pöytään, mutta naisen vaativa viittominen sen sijaan kutsui. Jonathanille mä olisin voinut sanoa ei, mutta sympaattiselle ikäihmiselle en.

"Hei", pihahdin hiljaa astellessani lähemmäs vilkuillen samalla tiskiä.
"Saako teiltä vielä aamupalaa? Brunssia?" kysyin kovemmalla äänellä, jotta tiskin takana seisova mies kuuli. Sain vastaukseksi nyökkäyksen.

Vaikka naisen tervehdys oli hiljainen, varmasti Nana kuuli sen.
"And she is...?" Grace kysyi kääntyen hitaasti vielä katsomaan uudestaan Matildan suuntaan.
"Matilda. My girlfriend", vastasin laskien katseen kahviini.
"She's pretty girl, and I bet she has a wonderful personality", Grace kuulosti liiankin innokkaalta tutustumaan Matildaan.

Vilkaisin uudestaan tiskin suuntaan. Matilda oli ohjeistettu seisovan pöydän ääreen, josta löytäisi lautasista lähtien kaiken. Rukoilin kaiken menevän hyvin, viimeisin kohtaaminen Matun kanssa oli mennyt erinäisistä syistä helvetin huonosti.

Mä olin päässyt luikahtamaan pois tilanteesta hetkeksi kiitos seisovaan pöytään katetun brunssin. Ensin maksoin sen, sitten viivyttelin mahdollisimman pitkään täyttämästä lautastani ja hain samalla juomista. Lopulta mun oli pakko palata Jonathanin ja tämän isoäidin seuraan, koska en voinut mennä enää toiseenkaan pöytään.

"Matilda, nice to meet you", esittäydyin Jonathanin isoäidille vielä ennen pöytään istumista ojentaen käteni. Mut oli aina kasvatettu olemaan kohtelias iäkkäämmille ihmisille ja siksi se oli mulle luontaista. Onnistuin kaivamaan hymyn kasvoilleni, kun vain pidin katseeni pois visusti poissa Jonathanista.

Se oli outo tilanne. Jos en olisi lähtenyt Jonathanin asunnolta teejuhlien jälkeen ja yö olisi päättynyt toisin, brunssihetki punapään isoäidin kanssa olisi luultavasti ollut kutkuttavan jännittävä. Nyt se oli vain kuumottava, koska en rehellisesti sanottuna tiennyt istuinko pöydässä ex-poikaystäväni ja sen isoäidin kanssa.

"Well, Matilda, tell me something about yourself", Grace oli heti ottanut asiakseen hoitaa kuulustelun pois alta. So far, so good. Mietin kuumeisesti, miten nopeasti mun ja Matun nyrkkirysy tulis puheeks.

Kuuntelin hiljasuudessa kaksikon keskusteluu ja pidin katseen visusti joko ikkunasta näkyvässä puutarhassa, kahvikupissa taikka Gracessa. Mä en tiennyt, mikä mun ja Matildan tilanne just nyt oli.

Viikon aikana viestimäärä oli pudonnu monesta kymmenestä hikiseen tusinaan, läheisyyttä ei ollut, ei edes toiselle suotuja hymyjä. Oliko meijän tarina tässä? Oliks meijän suhde ohi, vaikkei kumpikaan sanonu sitä ääneen?

Mä mietin hetken, mitä voisin kertoa naiselle itsestäni. Lopulta päädyin kertomaan pintaraapaisun viimeisen parin vuoden ajalta aina ratsastuksen pariin palaamisesta Haukkaan, tallien vaihtoon ja Auburniin päätymiseen saakka päättäen kertomukseni Zelian ostamiseen. En kertonut Jonathanin tapaamisesta, koska sitä ei kysytty, enkä mä olisi halunnut puhua siitä. Oli sekin tarina - olinhan tavannut miehen kun se oli vielä ollut varattu.

Hetkittäin keskustelu lakkasi ja sain keskittyä syömiseen siinä määrin kuin kykenin. Välillä mun katse harhaili Jonathaniin, joka tuijotteli poissaolevana kaukaisuuteen.
"Have you been here before?" kysyin, kun jopa mun tilannetaju halusi tuoda ääntä hiljaiseen pöytäämme. Kysymys oli osoitettu enemmän Jonathanin isoäidille kuin Jonathanille, mutta enhän mä voinut estää, jos punapää haluaisi jakaa tarinansa Koivun majatalosta.

Sivusilmällä näin Gracen vilkasevan mun suuntaan. Matilda ei ollu osottanu kysymystään selkeästi kummallekaan, mut tuskin nainen halus puhuu mun kans noin arkisesta asiasta. Vai oliko meijän suhde menny niin puihin?

"Couple of times in Helsinki, but this is my very first time in Kalla", Grace vastas vihdoin, päättäen hiljasuuden pöydässä. Luojan kiitos keskustelu pysy näinki arkisis jutuis... Olisin varmaan juossu pakoon, jos keskustelun aihe olis siirtyny muhun ja Matuun.

"I'm a bit confused... Jonathan told me, that you two are dating, but you haven't said a word to each other", Grace sano keskelle tyhjyyttä. Voi paska. "I may be old, but I'm not blind, at least not yet", pieni naurahdus kuului lauseen perään ja naisen heleä nauru pakotti mun suupielet kohoomaan hieman.
"It's complicated", vastasin, ennen kuin Matilda ehtisi.

Olin saanut vastauksen naisen ja Kallan yhteisestä taustasta enkä majatalosta ja tajusin kysyneeni asiaa liian ympäripyöreästi. Mua olisi jopa hieman kiinnostanut kuulla Jonathanin vastaus majataloon liittyen, koska mies ei ollut koskaan maininnut mulle koko paikasta saatika tuonut mua tänne.

Seuraava pöydän ääressä esitetty kysymys oli osoitettu mulle ja se oli se ainoa asia, johon mä en halunnut vastata. Koska mulla ei ollut vastausta.
"It's complicated", Jonathan ehti mutista, kun yritin itse vain keskittyä pitämään levottomuuden poissa.

"I need coffee", ähkäisin pahoitteleva hymy kasvoillani ja sinkosin ylös pöydästä vähän turhan nopeasti. Jonathanin isoäiti ei varmasti tyytyisi lapsenlapsensa vastaukseen ja mä tarvitsin hengähdystauon, vaikka sitten kahvipannun ja jälkiruokapöydän äärellä.

Matila pakeni paikalta, kuten viikko sitten. For real? Huokasin syvään ja join viimeset kahvit kupin pohjalta. Grace kröhäs ja käännskn katseen viisaisiin silmiin.
"Go talk to her", nainen sanoi.
"But..."
"Don't start that, young man. Go."

Nousin vastahakosesti pöydän äärestä tyhjän kupin kanssa. Matilda oli kaatamassa itselleen kupillista ja jätin väliimme meidän kahden kohdalla oudon pitkän välimatkan. Vilkasin taakseni kohti Nanaa, joka nyökkäsi rohkaisevasti.
"You did it again." En kattonu Matildaan, joten en tienny tajusko toinen mun kommenttia. "You ran", lisäsin.

Mä en ollut saanut varmaan minuuttiakaan yksinäisyyttä, kun kuulin tutun äänen. Mun kulma kohosi pykälän, kunnes puhe jatkui ja mä ymmärsin mitä se tarkoitti.

Kaadoin kahvikuppiin vielä tilkan maitoa. Kaikessa rauhassa nostin pienelle lautaselle pari palaa vesimelonia ja pikkuleivän, joka näytti käsin leivotulta. Vasta sitten käännyin sen verran, että kohtasin Jonathanin ja yritin katsoa miestä silmiin.

"Ai se oli mun vika?" puuskahdin hiljaa. Vilkaisin pöytään jäänyttä naista, joka piti kohteliaasti katseensa toisaalla.

Mä tunsin ton äänensävyn. Matilda tuns olonsa uhatuks. Taas. Voi saatana nyt. Mulle iski deja vu. Halusin vaan kaiken palautuvan normaaliks, mut selkeesti meillä ei ollu sellasta. Joko meni hyvin tai hyvin huonosti. Ja nyt oltiin matkalla kohti uudenlaista pohjakosketusta.

Vedin syvään henkee ja yritin rauhottaa itteeni ja mieltäni. En halunnu aiheuttaa mitään kohtausta keskellä brunssia, varsinkaan Nanan edessä.
"I'm not saying it was your fault. But I wasn't the one who left. Without saying a word", sanoin rauhallisesti ja katsoin vihdoin naista silmiin. Miks kaiken piti olla näin helvetin vaikeeta.

Tottakai mä tiesin, ettei se ollut kenenkään syy. Oli kuitenkin syy ja seuraus: Jonathanin sanat, jotka olivat olleet viimeinen naula arkkuun sinä iltana ja mun lähtöni. Kumpikin oli toiminut harkitsemattomasti ja tässä oli tulos.

Mun teki mieli kertoa, kuinka helvetin vaikeaa oli olla Jonathan Raynottin tyttöystävä kun kohtasi kaikki miehen ex-kumppanit ja joutui olemaan tekemisissä niiden kanssa, jääden kaiken kukkuraksi tulilinjalle. Muistin episodin Markuksen seurassa liian hyvin, kuten myös puhtaan ihmetykseni, kun Jonathan oli lyöttäytynyt teejuhlissa Ellien seuraan.

"Sekö on pahinta mitä mä olen sulle tehnyt?" äyskähdin maltillisella äänellä. "Muistellaanko mitä sä olet tehnyt?"
Mun ei ollut tarkoitus nostaa sitä esiin, mutta mä halusin siinä hetkessä saada Jonathanin tuntemaan samaa epävarmuutta kuin mä tunsin.
"Mahtoiko sun pienessä mielessä käydä lainkaan, miltä musta tuntui katsoa sun hengaamista sen kuvastoblondin kanssa teejuhlissa tai yrittää olla normaalisti kun mulle tuntematon nainen seisoo sun oven takana?"

Muistellaanko mitä sä olet tehnyt?

Here we go. Trip down the memory lane.

Mä en todellakaan kieltäny noita juttuja, mut halusko Matilda, et kohtelisin joka ikistä ihmistä, jonka kanssa olin ehkä saattanut jakaa enemmän kuin kaverisuhteen, kuin ilmaa? Mä en ollu niin kusipää, et pystysin sellaseen. Ellie oli ollu mulle lähes yhtä tärkee, kuin Matilda nyt. Samoin Jonna, joskus mustavalkoisessa menneisyydessä. Miks helvetissä mä haluisin pyyhkii kaikki muistot ja muut mun ja niiden ihmisten väliltä?

"If you felt that bad, you should've said something", vastasin rauhallisesti Matildalle, jonka veri kiehu kuumana ärsyyntymisestä. "I'm not going to turn my back to those, who've been important to me at some point in my life. Okay? I may be a douche, but I'm not cold ass bitch, like some people. And before you attack me again, I don't mean you."

Kaadoin hakemani kahvin kuppiin, hieman maitoa sekaan ja katsoin Matildaa silmiin.
"Can we please not do this here in front of Grace?"

Kun Jonathanin ex-lapsuudenystävä, mikälie, oli ilmestynyt keskeyttämään (Jonathanin) humalaisen panoyrityksen, vienyt viimeisenkin tunnelmanrippeen mukanaan ja lähtenyt pois Jonathanin kehoittamana, oli kaikki vielä ollut mahdollista.

Ja sitten Jonathan oli kohdellut mua kuin satunnaista sänkyseuralaista jonka kanssa hommat eivät olleetkaan lähteneet luistamaan halutulla tavalla. Mä olin ollut valmis puhumaan, kuulemaan kuka se nainen oven takana Jonathanille oli ja mitä se miehelle merkitsi. Ja Jonathan katosi tupakalle.

Vastasin silmää räpäyttämättä Jonathanin katseeseen purren hammasta ollakseni kommentoimatta siitä, ettei mulle tarvinnut puhua kuin pikkulapselle.
"Joo, eiköhän tää ole tältä päivältä tässä, pitäiskö sun livahtaa tupakalle?" kysyin silmiäni siristäen. "Kai sä ymmärrät, että sä teit mulle ihan samalla tavalla? Pakenit paikalta sen jälkeen, kun mä en syttynyt sun humalalle?"

Mä olin jo poistumassa takasin pöydän suuntaan, mut naisen avatessa sanaisen arkkunsa, mun oli pysähyttävä paikoilleni kuuntelee, mitä tällä vielä olis sanottavaa.

"Please, I'm done fighting with you. I'm sick and tired of this", hieroin niskaani ja yritin muotoilla seuraavan mietteeni mahdollisimman neutraaliksi lauseeksi, mut tiesin epäonnistuvani anyways.
"Yeah, I noticed that you didn't want me, but now you say that I should've stayed and talked to you about Jonna, even though you didn't seem to want to know any of it?"

"And I walked away that night, 'cos I wanted you, but you made perfectly clear, you weren't into it. Or into me. I don't ever want to put you in that position, where you have to do something you're not comfortable." Katsoin Matildaa silmiin ja toivoin naisen rauhoittuvan. Mulla ei ollu enää energiaa jatkaa tätä vääntöö ja kääntöö, varsinkaan nyt.

Muistelin sitä hetkeä, kun olin iloinnut Jonathaniin tutustumisesta. Miehessä oli ollut jotain helposti lähestyttävää, joka oli saanut mut raottamaan kovaa kuortani ja ajattelemaan, että musta olisi vielä hankkimaan ystäviä. Sen tunteen kanssa mä olin kipuillut eniten antautuessani miehelle tavalla, joka ei enää mahtunut ystävyyden rajoihin, mutta siihen helppouteen oli ollut hyvä hukuttautua.

Nyt mä mietin vain, missä vaiheessa tästä oli tullut vaikeaa. Milloin Jonathanista oli tullut vaikea. Meistä oli tullut vaikeaa.

Mä olin ajatellut, että Jonathan oli vuosiin ensimmäinen ihminen, joka oli tajunnut, että mä olin mitä olin. Ettei mun luonne ollut mitään esitystä vaan elämän aikana opittu osa persoonaa. Jonathan oli nähnyt mussa puolia, jotka mä pidin mieluiten vain itselläni: herkkyyden, ehkä jopa pehmeyden. Juuri ne piirteet, joita kukaan ei ajatellut Matilda Tammilehdolla olevan.

Kaikista ihmisistä se oli siis Jonathan, jonka mä olin olettanut sinä iltana tajuavan, että mä olin odottanut sen avaavan suunsa. En tylyjä sanoja ja tupakkataukoa.

"Mä olen käytännössä aina epämiellyttävässä tilanteessa kun mä puhun. Mä pystyn harvoin sanomaan ääneen tasan sen mitä mä haluaisin, etenkin jos se on mulle tärkeää."
Mä olisin halunnut sanoa mun päässäni pyörivän lauseen ääneen, mutta mä en sanonut. Se oli harkittu päätös, kuten sekin, että mä palasin pöytään ennen Jonathania. Mä istuin alas, siemaisin kahvia ja aloin kertoa Jonathanin isoäidille, kuinka olin tavannut miehen.

"Jonathan was different... -- I hesitated... -- I realized I like him. A lot... -- I couldn't tell my feelings... -- I wasn't ready to move together... --  We both have made mistakes..."

Mun englanti takelteli vähän väliä, koska mun olisi ollut vaikea puhua siitä äidinkielellänikin, mutta mä jatkoin. Puhuin katse vuoroin pöydässä ja Jonathanin isoäidissä tietämättä, kuuliko mies itse mun sanojani.

"And now", huoahdin lopulta, vetäen henkeä loputtomalta tuntuneen puheen jälkeen. "I just wonder what now. I don't want to throw it all away. I just.. kind of.. love him."

Sanaakaan sanomatta Matilda palas pöytään ja lähes heti alko rakentaa keskusteluu Gracen kanssa. Nyt jos ikinä Matilda kertois oman mielensä jollekin, joten mä pysyisin poissa tieltä, etten vaan sotkis koko asetelmaa uudestaan.

Mä halusin pyytää anteeks kaikkee paskaa mitä mä olin naiselle aiheuttanu. Kaikkii niitä kettumaisia sanoja ja tekoja, varsinki sitä iltaa baarissa, josta kukaan ei toivottavasti tienny. Jos Matilda olis halunnu laittaa pisteen meijän kahen välille, nainen olis tehny sen jo. Joten mitä helvettiä lilaletti vielä teki mun kanssa? En mä valita tai haluu päästä Matusta eroon, mut mä en olis itteni kanssa.

Vilkasin kaksikon suuntaan ja keskustelu näytti hiipuvan. Tai no
Matildan monologi. Astelin hiljalleen pöydän luo ja ehdin nähdä vilauksen Nanan silmistä heijastuvasta tunteesta.
"You need to tell him yourself, darling", Grace sano ja mun uteliaisuus heräs. Istuin takasin omalle paikalleni ja katoin vuorotellen Gracea ja Matildaa.

"Tell me what ?"

Mä olin vajonnut minuuttien ajaksi kuplaani, jossa mä tiesin puhuvani jollekin mutta jossa mä olin silti yksin. Mä en tiennyt miksi pöydässä istuvalle naiselle puhuminen oli niin luontevaa, koska mä en ollut tavannut sitä ennen. Ja silti mä olin kertonut sille ra-

Siis tunteistani Jonathaniin.

Se oli vain lipsahtanut mun suustani. Englanniksi sana oli vaivattomampi, sulavampi. Pehmeämpi. Mä olin voinut sanoa sen ääneen, vaikka vastaanottajana ei ollut se, jota kohtaan mä niin tunsin.

"Tell me what?"

Jonathanin kysymys oli vihoviimeinen asia, joka poksautti mun kuplani. Mun katse kääntyi nopeasti Jonathaniin ja hapuilin miehen kasvoilta vihjettä siitä, oliko se kuullut mun puheeni vai esittikö vain tietämätöntä. Se viileän kiinnostunut ilme Jonathanin kasvoille kieli kuitenkin siitä, että mies oli antanut mulle ja isoäidille hetken, jonka aikana mä olin sanonut ääneen sen, jota en ollut tajunnut kunnolla ennen sitä hetkeä edes tuntevani.

Rakastaa. Ei rakasta.
Ilmeisesti rakastaa.

"Mä kerroin miten me tutustuttiin. Miten mä olen tällainen ja sä pysyit silti siinä", vastasin hiljaa. En maininnut, etten kertonut huitaisusta, koska en halunnut turhaa kränää isovanhemman ja lapsenlapsen välille. Mun katse harhaili vuoroin pöydässä ja vuoroin Jonathanin tummissa silmissä, joihin mä halusin katsoa.

"Ja sitten mä taisin sanoa että I love him."
Mä muutin sen englanniksi ja eri persoonaan, mutta se oli alku ja välitti kaiken oleellisen.

I love him.

Okei, missä oli mun tyttöystävä, joka oli vältelly tota lausetta ja merkitystä viimeseen asti? Olinko mä istunut väärään pöytään?

Mun veri pysähty ja jäin kattomaan Matildaa silmiin. Tunnustus oli tullut puskista, enkä ollut mitenkään varautunut siihen. Yritin saaha ajatuksistani kii, tuloksetta.

"I'm just going to give you two a minute", Grace sano ja kuulin hymyn naisen äänessä. Nana nousi pöydästä kahvinsa kanssa ja kuulin loittonevat askeleet.
"I'll catch you in a bit...", mutisin vanhalle rouvalle, vaikken tiennyt kuuliko tämä vai ei.

Matu oli just kertonu todennäkösesti kaiken Gracelle. Kaiken. Myös sen, mitä nainen tunsi mua kohtaan.

Ärrätädin sanat kaiku mun mielessä ja mä halusin sanoo ees jotain. Mitä tahansa. En saanu katsetta irti lilaletin silmistä, joista näky pelkkää haavottuvaisuutta ja rehellisyyttä.

"Kaiken tän jälkeen...", mun ääni ei ollu läheskään niin vahva ku mitä olin toivonu. Matilda todennäkösesti odotti mun sanovan samaa. Miksen siis sanonu sitä? Olinhan jo lähes möläyttäny sen monen monta kertaa aikasemminkin. Miks se oli nyt niin vaikeeta?

"I... I'll see you later, okay... I'm sorry, I need to go. Grace needs to take her meds, which are at the mansion, so... I'm so sorry, Matilda."

Samalla sekunnilla, ku nousin pöydästä, tiesin romauttaneeni Matildan mielen ja tunteet. Kaikki se, mitä nainen oli näyttäny mulle... Mä en ollu kyenny vastaamaan siihen. Enkä tienny, miten pystysin kohtaamaan ärrätädin tän jälkeen.