Zelian päiväkirja

Zelia. Mä olin maistellut sitä nimeä suussani nyt neljä vuorokautta yrittäen päättää, mikä lausuminen kuulostaisi parhaimmalta. Mun päässäni pehmyt Zzzelia sitä hienoa z-kirjainta korostaen kuulosti tottakai hienoimmalta, mutta ääneen lausuttuna tilanne oli erilainen. Zelia. Tselia. Selia.

Niinpä. Survo Zelia suomalaiseen suuhun. En mä halunnut siitä muovautuvan mitään Seljaa tai Selmaa sen takia, että zet olisi muka helpoin lausua ässänä. Se oli jo viralliselta nimeltään jusunniminen, joten mä takertuisin Zeliaan kynsin ja hampain.

Pyöräytin silmiäni tammalle, joka steppaili ohjien päässä matkalla kentälle. Zelia oli saanut lomailla ensimmäiset päivät ja liikkunut sen jälkeen vain liinan päässä tarjoten vauhtia ja kevätjuhlaliikkeitä. Nyt mä olin kuitenkin päättänyt hyödyntää aamupäivän hiljaisen hetken ja nousta satulaan ensimmäistä kertaa sitten sen hetken, kun Zeliasta oli virallisesti tullut mun hevoseni.

Hypistelin nahkaohjia kuin ne olisivat olleet tulessa. Mä en varsinaisesti ollut hermostunut, vaan enemminkin hukassa: olin jo niin rutinoitunut Haukan kanssa, että menisi varmasti hetki ennen kuin mä oppisin, kuinka työskentely Zelian kanssa kannattaisi aloittaa.

Piirtopää nyhti ohjia sitä mukaa, kun mä keräsin niitä tuntumalle. Se sai mut ryhdistäytymään ja patistamaan nuorta tammaa töihin turhanpäiväisen heilumisen sijaan. Zelian häntä viuhahti ilmassa, mutta tamma laski päänsä alemmas kuolainta narskutellen.

Satula narahteli vaimeasti kevennykseni tahdissa. Zelia tuntui pieneltä, mutta silti niin sopivalta. Ravissa mun oli helpompi ratsastaa tammaa ajatuksella pohkeen ja ohjan väliin, vaikka yritinkin pitää työskentelyn vielä rentona ja Zelian matalassa muodossa. Kenttä pölisi paikkapaikoin kastelusta huolimatta, mutta mä en antanut sen häiritä ratsastaessani paljon kaarevia uria, joilla saatoin taivutella Zeliaa, joka tuntui aika jäykältä kyljistään. Mä en tiennyt oliko tamma ehtinyt olla kevätlomalla kuinka kauan, mutta todennäköisesti ainakin jonkin aikaa.

Pukki tuli aivan yllättäen, kesken laukkaympyrän. Mä en ollut kuullut tai nähnyt mitään, mutta Zelia oli väistänyt kentän päätyä roimalla sivuloikalla ja nakannut takapäänsä ilmaan. Patistin tammaa eteenpäin huolehtien, ettei se saanut kiskottua multa ohjia uuteen loikkaan ja pienensin ympyrää pykälän saadakseni laukan takaisin kontrolliin. Zelia pärskähteli ilmeisen tyytyväisenä itseensä, pyöritellen kuitenkin kummastuneena korviaan.

Mä en ollut muistanutkaan, miltä tuntui, kun hevonen nosti kunnolla kierroksia. Ilmeisesti vapaat olivat nousseet Zelian nuppiin ihan kunnolla, sillä ensimmäisen laukkapätkän jälkeen puoliverinen tanssahteli, poikitti ja viskoi päätään niin kauan, että sai luvan nostaa uuden laukan. Kevensin istuntaani ja annoin ohjien valua pykälän pidemmäksi toivoen, että Zeliakin myötäisi ja lopettaisi viulunkielenä pinkomisen. Se toimi ja tamma venytti kaulaansa askeltaan pidentäen niin, että yhden pitkän sivun verran mä pystyin vain keskittymään puoliverisen liikkeiden tunnusteluun. Sillä oli luonnostaan makea, rytmikäs laukka, josta olisi pienellä laitolla oikeaksi estehevosen vahvaksi laukaksi. Ensin mun täytyisi kuitenkin kehittää omaa reaktionopeuttani, koska saatoin vain kuvitella Zelian vauhdin radalla.

Kumarruin taputtamaan Zelian auringonvalossa kiiltävää kaulaa, jonka karvapeitteen alla lihakset värähtelivät kilpaa tamman ympärillä pörräävien ötököiden kanssa. Kesä tuntui iholla paahtavana lämpönä ja johdatti ajatukset viilentävään suihkuun. Vilkaisin kartanon suuntaan automatisoituneena, tuhahtaen itsekseni reaktiolle - Zelia ansaitsisi suihkun ensin.

Zelia tanssahteli riimunnarun päässä osaamatta päättää, mihin ilmansuuntaan kannattaisi sinkoilla eniten. Mä aloin kyseenalaistaa suunnitelmaani näyttää tammalle miniesteitä, koska jos keskittyminen oli tätä tasoa tällä hetkellä, mitä se olisi sitten, kun nuorukainen näkisi esteet?

Ruunikko tuntui sopeutuneen Auburniin hyvin. Se seurasi mua kuuliaisesti karsinaansa, joka sijaitsi päinvastaisella puolella tallia kuin Haukan entinen karsina. Näin vilauksen mustasta hännästä, joka halkoi ilmaa sekuntia ennen kuin mä kuulin hampaiden kolkon kalskahduksen selkäni takana.
"Älä edes kuvittele", mutisin Zelialle, jonka mielestä karsina oli sen ikioma valtakunta, johon muilla ei ollut asiaa. Se ajatus mun täytyisi kitkeä junnun päästä pois heti alkuunsa, koska mä halusin tallimestarin pysyvän jatkossakin hengissä. Muilla ei ollut niin väliä.

Tallimestari. Hymähdin itsekseni ajatukselle, pakottaen itseni pitämään ikävät muistikuvat poissa mielestäni. Zelia sai jäädä nyhtämään riimunnaruaan siksi aikaa, että mä irtosin karsinalta hakemaan tamman varusteet.

"Ai, moi", ähkäisin Jonathanin pölähdettyä satulahuoneen ovesta reilulla vauhdilla. Punapään kasvot olivat vakavat, mutta mies väläytti mulle nopean, vähän vaisun hymyn.
"Mä ajattelin hypätä Zelialla", kerroin ujuttautuen Jonathanin vierestä satulahuoneen puolelle. Me seistiin lähekkäin ja tummat silmät tutkailivat mua parinkymmenen sentin päästä kuin arvioiden, olinko mä tosissani.
"Eela oli tänään aika huono, sen toinen etunen reagoi aika vahvasti", punapää totesi. Irvistin myötätuntoisesti, sipaisten miehen käsivartta sormillani.
"Kyllä se siitä", mumahdin rohkaisevasti hymyillen.

"Matilda", päättäväinen ääni kajautti tallikäytävältä saaden mun tarpeen halata Jonathania katoamaan kuin taikaiskusta. Punapää väisti nopeammin kuin olin uskonut meidän katseiden kohdatessa Amandan, joka pysähtyi eteeni viileä katse silmissään.
"Mmh?" hymähdin miettien, mitä asiaa nuoremmalla Sokalla mulle voisi olla. Olinko mä unohtanut maksaa tallivuokran?

"Sinun täytyisi varmaan vähän treenata Fellulla ennen osakilpailuja", Amanda totesi seuraten mua satulahuoneeseen Jonathanin luikittua tallikäytävälle perijättären nähtyään.
"Jep", vastasin jatkaen matkaani suoraan Zelian satulatelineelle.
"Se tarvitsisi muutoinkin liikuntaa vielä parina päivänä viikossa. Sulta varmaan onnistuu", perijätär enemmän totesi kuin kysyi. Mitä? Tarjosiko se mulle vuokrahevosta?

Mä laskin nopeasti yhteen yksi plus yksi. Mulla oli oma hevonen, mutta se oli nuori. Se tarvitsi viikossa vähemmän liikuntaa kuin Haukka oli tarvinnut. Sitä ei saanut kuluttaa loppuun. Sen lisäksi mä taantuisin ratsastajana väkisinkin, ellen pääsisi ylläpitämään omia taitojani. Mitä mä Fellusta tiesin, se näytti ilkeämmältä kuin Haukka oli koskaan näyttänyt. Ja sillä riitti kapasiteettia.

"Onnistuu", vastasin ennen kuin ehdin analysoida asian haittapuolia. Mun orikiintiö kaipasikin jo täytettä Zelian onnistuttua puolessatoista viikossa kumoamaan kaikki ne tammat-on-varmasti-enemmän mun-juttu-kuin-orit harhakuvitelmat, joista olin pitänyt niin pitkään kiinni.

Mä olin tehnyt tänään kaksi päätelmää, enkä tiennyt, kumpi piti enemmän paikkansa. Se, ettei Zelia sopinut mun käteeni niin hyvin kuin olin toivonut vai se, ettei Koskisen valmennustyyli sopinut mulle.

Haukan lähdöstä oli puolitoista kuukautta. Ne viikot olivat olleet epävarmuutta, tamman sielunelämään totuttelua ja itsekriittisyyttä. En muistanut, milloin mulla olisi ollut täysin varma olo Zelian kanssa - toista oli ollut Haukan kanssa. Vaikka mustankirjava ori oli kuinka ollut ominaisuuksiltaan suurimmaksi osin muuta kuin mikä sopi mulle ratsastajana, Haukka oli silti ollut valmis paketti. Hevonen oli opettanut ratsastajaa, ei toisin päin.

Olinhan mä treenannut Zeliankin kanssa, pitäen tahdin kuitenkin nuorelle ratsulle sopivana. Usein, etenkin itsenäisissä estetreeneissä moni ajatus oli kuitenkin jäänyt puolitiehen enkä mä ollut siksi empinyt hetkeäkään nähdessäni ilmoituksen vierailevasta valmentajasta. Muistelin lämmöllä Merikannon oppeja, joiden avulla olin alkanut saada Haukan ajatusmaailmasta kiinni ja olinkin ajatellut, että Koskinen voisi puolestaan auttaa Zelian kanssa.

Valmennus oli kuitenkin jättänyt jälkeensä enimmäkseen turhautumista ja kysymyksiä. Zelia oli ollut kireä kuin viulunkieli ja yrittänyt räjähtää atomeiksi. Samalla, kun olin yrittänyt pitää tamman samalla planeetalla kanssani, olin yrittänyt kuunnella Koskisen neuvoja. Niissä oli varmasti perää, mutta mä en jostain syystä sisäistänyt niistä kuin kolmanneksen. Jokin miehen tyylissä ilmaista asiat oli hämmentänyt niin, että olin hetkittäin toivonut voivani keskeyttää valmennuksen.

Rapsutin Zelian niskaa ajatuksiini vaipuneena. Olin jäänyt jäähdyttelemään tamman itsekseni ja saanut sen lopulta kuulolle ja avut läpi niin, etteivät treenit loppuneet jännittyneeseen niskojen nakkeluun. Mä kaipasin Isabellan selkeitä ohjeita ja onnistumisen tunnetta. Sileällä hommat rullasivat kutakuinkin kuten halusin, mutta esteillä me oltiin jumiuduttu.

Enkä mä halunnut jumiutua, mä halusin Zelian kisaradoille vielä syksyllä.

Zelian kanssa maastoileminen ei ollut yksinkertaista, mutta ilmeisesti mahdollista. Olin päättänyt uhmata eilisen huonoja treenimuistoja ja satuloida nuoren tamman itsenäistä maastoreissua varten. Jonathan olisi varmasti saanut ratsun lainaan reippaasti pyöristynen Eelan tilalle, mutta kaipasin hiljaisuutta ja sitä, että olin kahden hevosen kanssa. En kuuntelemassa yhtään kenenkään sanoja yhtään mistään.

Joko se johtui siitä, ettei ratsastajalla ollut tänään käytänössä mitään hävittävää tai että ratsu oli niin suunnattoman iloinen maastoon pääsemisestä, ettei muistanut normaaleja käytäntöjään, mutta meillä oli mukavaa ensimmäisistä askeleista saakka. Keinahtelin Zelian käynnin tahdissa antaen tamman kävellä suhteellisen pitkin ohjin hiekkatien reunaa, kääntäen ruunikon ensimmäiselle metsäpolulle.

Ilta-aurinko maalaili kullanhohtoisia säteitään meitä ympäröivään metsään. Vedin syvään henkeä ja nautin hiljaisuudesta, joka ympäröi meidät selkeyttäen ajatukset. Ehkä en ollutkaan niin paska ratsastaja ja hevosenomisaja. Ehkä meillä molemmilla oli ollut eilen huono päivä. Jos pystyin maastoilemaan Zelialla itsekseni, eivät estetreenitkään tuntuneet enää kovin mahdottomilta.

Autio niitty suorastaan huusi laukkapätkää rehottavine kukkineen. Olin ottanut Zelialla reippaita ravipätkiä todetakseni, että tamma kuunteli apujani ja pysyi kutakuinkin lapasessa. Zelia nosti laukan pohkeiden hipaisusta ja pärskähti ilmeisen tyytyväisenä ansaitsemaansa luottamukseen. Oli siinäkin hemmetin hieno nulikka, kun sille päälle sattui. Hymyilin ja yritin iskostaa tunteen takaraivooni pahan päivän varalle.

Mä olin maailman onnettomin järjestelemään menojani viikkotasolla. Nytkin olin ilmoittautunut mukaan yhteismaastoon hahmottamatta, että olin viemässä Jonathania illalla yllätykseksi mökkeilemään Sarahin ja Thomaksen kanssa.

Toisaalta, aina oli aikaa yhdelle maastolle. Ainakin Zelian vauhdilla.

Zelia oli normaalia säpsympi varustaessa, mutta laitoin sen oman vauhdikkuuteni piikkiin. Mun täytyisi hillitä kellon kyttäämistä, tai tamma hoitaisi maaston omatoimisesti - ja omalla vauhdillaan. Tällaisesta reissusta täytyisi saada kaikki irti, koska Zelian täytyi tottua a) uusiin maastoreitteihin ja b) toisiin hevosiin ympärillä. Tähän saakka neiti nirppanokka oli ilmoittanut vähän turhankin näyttävästi, kenet sieti ja ketä ei ehdottomasti halunnut lähelleen. Yhteismaastossa sellaiseen ei oikeastaan ollut varaa.

Olin varustanut Zelian estevarusteisiin martingaalia myöten, enkä katunut ratkaisua hetkeäkään. Jo ensimmäisellä ravipätkällä tamma yritti singota Maata kiertävälle radalle vain sen takia, että edellä menevä ratsukko oli lisännyt arvaamatta vauhtia. Se oli kuohuttanut nuorta ratsuani, joka oli ollut aivan varma, että nyt porukka hylkäisi sen ja jättäisi puoliveri-paran maastoilemaan tympeän omistajansa kanssa.

En ollut millään tasolla vakuuttunut, että sänkkärillä laukkaaminen muut hevoset vierellä olisi järkevää saatika turvallista, mutta Isabellan läsnäolo sai mut venyttämään tulkintojani. Mä halusin näyttää, että olin tarpeen vaatiessa uhrautuvainen tarttumaan härkää sarvista ja pitämään Zelian lapasessa.

Ensimmäinen askel otettiin sivulle. Meille kävi se klassinen: pitäisi mennä eteen, ratsu jää junnaamaan lähtökuoppiin päätään viskoen. Eihän se tietenkään liiku vapaaehtoisesti eteenpäin silloin, kun siihen olisi kerrankin lupa. Rauhoitin tilanteen, pyysin Zeliaa uudestaan eteen ja myötäsin. Ruunikko singahti eteenpäin tajuttuaan mihin oli saanut luvan ja venytti itsensä parin ensimmäisen askeleen aikana pitkäksi pikku salamaksi, joka laittoi kinttua toisen eteen kiriäkseen muut.

Sen sijaan, että mä olisin heittäytynyt vauhdin huumaan ja tuntenut sen kliseisen tuulenvireen piiskaavan kasvojani, keskityin tunnustelemaan Zelian liikkumista ja reaktioita. Tamman korvat olivat pystyssä eikä sitä näyttänyt kiinnostavan, lensikö lintu vieressämme tavallista matalemmalla tai voisiko sänkipeltoa reunustavassa metsässä vaania Rosengårdien kasvatteja kaappaileva hirviö. Laukka pyöri paremmin kuin koko viikolla ja vaikka tammalla oli vauhtia, se tuntui tasapainoiselta eikä koikkelehtinut varsamaisesti epätasaisella pohjalla.

Kun oli aika hidastaa laukka raviksi, mä en yksinkertaisesti antanut Zelialle vaihtoehtoa. Tamma puuskutti, tanssahteli ja viskoi päätään, mutta mä kevensin sinnikkäästi enkä antanut periksi senttiäkään, ennen kuin ruunikko lopetti laukan tarjoamisen ja hellitti edestä. Sipaisin Zelian kaulaa myödäten sen verran, että tamma saattoi venyttää kaulaansa hetkellisesti pidemmälle.

Isabella ohjeisti ratsastamaan loppuverryttelyn pellolla, koska paluumatka tallille käveltäisiin. Huomasin naisen katseen viipyvän meissä ihmeellisen pitkään enkä mä ollut siitä mitenkään hyvilläni Zelian käydessä edelleen niin kierroksilla. Väistätin tammaa sivulle ottaen reilun etäisyyden muihin hevosiin, jatkaen ruunikon ratsastamista rennommaksi volttikahdeksikolla. Vähitellen pärskintä rauhottui ja mä tunsin, kuinka sain Zelian viipyilemään kevennykseni tahdissa.

Oli siinäkin rasittava ja silti niin palkitseva junnu.

Perjantai 28.9.
Zelia oli yksi helvetin kusipää. Mä olin ymmärtänyt, että se oli stressannut lastaustilannetta ja siksi olin varannut siihen aikaa. Olin ymmärtänyt vielä senkin, että tamma oli kiljunut kopissa Rosengårdien kartanolle päästyämme, mutta sitä mä en ymmärtänyt, että neiti Idiootti oli kauhaissut etusensa mun reiteeni. En mä tiennyt mikä se oli, polvi varmaan, joka mun jalkaani oli kopsahtanut, mutta aika mojovalta se oli tuntunut.

Että ei yhtään hullumpi aloitus treenileirille. Kukaan ei edes yrittänyt tarjota apua, kun könkkäsin suu tiukaksi viivaksi vedettynä Zelia vierelläni kohti tallia saadakseni tamman hetkeksi pois häseltämästä.

***

Tajusin ihan liian myöhään, ettei antanut hirveän hyvää mielikuvaa a) itsestään ja b) hevosestaan roudatessaan nelijalkaista tallin suojiin kuin raivopää. Katselin Jusun vanhempia turvallisen etäisyyden päästä voidakseni arvioida niitä katseellani - ehkä ne eivät olleet vielä nähneet Zeliaa. Tai ainakaan yhdistäneet sitä Zeliaksi. Kiinnostikohan niitä edes?

"Sinäkö tulit tänne Electrizian varsan kanssa?" tumma ääni kysyi. Mun katse rävähti viereeni ilmestyneen mieshenkilöön, jossa oli jotain tuttua. Multa meni hetki laskea yhteen tämä fiilis ja se, että toinen tiesi Zelian emän nimen.

"Joo, Zelian", vastasin tajuten, että sen täytyi olla Jusun veli. En kuollaksenikaan muistanut nimeä, jonka olin kyllä kuullut, enkä niin välittänytkään muistaa. Mitä vähemmän tutustuisin Rosengårdeihin, sitä pienemmät suorituspaineet mulla olisi. Kai?

Lauantai 29.9.
Mä pidin Henrikin tyylistä valmentaa: se oli selkeä, riittävän vaativa mutta ennen kaikkea hevosystävällinen. Sellaisista valmentajista mä pidin ja sellaisten valmentajien kanssa sain Zeliasta irti tavallista enemmän hyviä pätkiä.

Onneksi nurmikenttä oli meille tuttu Auburnista, eikä Zelia vierastanut sitä lainkaan. Ehdottoman hyvä lisä tulevaisuuden kisakenttiä ajatellen.  Tamma oli läpi tunnin yllättävän yhteistyöhaluinen eikä poukkoillut turhia, toisin kuin eilisen ratsastuksen aikana. Silloin mua oli vain hävettänyt Rosengårdien kasvatusliitteen saaneen nulikan kanssa taisteleminen, kun pelkkä eteenpäin liikkuminen oli tuntunut haastavalta.

Onneksi mulla oli Jonathan, jolle purkaa hyvät ja huonot treenifiilikset heti tuoreeltaan.

Sunnuntai 30.9.
Päivä oli ollut hemmetin työntäyteinen: ensin me oltiin tehty Henrikin tehokas treeni kavaleteilla. Iltapäivällä Jusun veli oli ilmoittanut jakaneensa meille hevoset ja laittavansa meidät hyppäämään. Hetkeksi mulla oli meinannut mennä sormi suuhun ratsunvaihdoksen myötä, mutta Santosta se ei ollut haitannut.

Sitten oltiinkin jo saunaillassa, tai siltä päivän kulku ainakin tuntui. En vieläkään tiennyt, olivatko Rosengårdit kiinnostuneita Zelian elämästä, mutta ainakaan Alexander ei ollut häirinnyt mua enää ratsastusten ulkopuolella.

Henrik sen sijaan häiritsi. Istuin ulkona ihmettelemässä Jusun lapsuudenkodin tiluksia, kun mua arviolta muutama vuotta vanhempi mies liittyi seuraani.
"Sulla on näppärä hevonen", se totesi niin miellyttävästi hymyillen, että kuka tahansa olisi hymyilyt takaisin. Paitsi mä.
"Se väläyttelee", totesin puoliksi irvistäen. Henrik naurahti, mutta ei tehnyt elettäkään jatkaakseen matkaansa.

"Kuulin, että Auburnissa hypätään taas kilpaa. Kai starttaat jotain?" Henrik kysyi ja mä mietin, miksi se tenttasi mua.
"Joo, meen Zelialla kasikympin ensimmäistä kertaa kisoissa. Toivottavasti vieraan tuomarin ei tarvitse viheltää meitä ulos", puuskahdin vääntäen suustani väkisin vähän pidemmän vastauksen. En missään nimessä halunnut olla tyly, koska Henrikin valmennuksista mä voisin kuvitella maksavani jatkossakin.

"Kuka siellä tuomaroi?" Henrik kysyi. Nostin hetkeksi harhautuneen katseeni takaisin mieheen ja yritin tulkita sen kasvoilta, oliko se kiinnostunut Auburnin meiningistä vai jostain aivan muusta.
"Se oli joku Hannele", ähkäisin. Mulla oli onneton nimimuisti.
"Appelgren?" Henrik ehdotti outo ilme kasvoillaan.
"Joo, se just", mumahdin. Se oli outo keskustelu.

Maanantai 1.10.
Tuntui hassulta vetää päälleen jotain muuta kuin ratsastusvaatteet. Meidän oli määrä lähteä Jonathanin kanssa kohti kartanoa, enkä halunnut myöhästyä siksi, etten ehtinyt ehostautua aikarajan puitteissa.

"Ehkä mä en jätä Zeliaa tänne", naurahdin hiljaa, ettei kukaan muu kuin Jonathan kuullut. Olin uhkaillut hylkääväni tamman kartanolle varmaan viidesti, kun se oli hillinut milloin varustaessa ja milloin maastossa. Tänään rataharjoituksessa tamma oli ollut niin hyvä, että olin ollut tyytyväinen ratkaisuni hypätä kilpailuharjoitus ysikymppisenä. Jos me selvittäisiin siitä, meidän olisi käytännössä pakko selviytyä osakilpailujen kasikympistä. Ellei selvittäisi, syy istuisi satulassa.

Syy rataharjoituksen sujuvuuteen oli saattanut olla myös haukankatseinen Arne, jonka silmien edessä mut oli vallannut ihan uudenlainen tarve suoriutua moitteettomasti. Tottakai olin panostanut myös Henrikin opissa, mutta tuntui, että Arnen edessä olin ratsastanut maineeni puolesta - niin tyhmää kuin se olikin, koska täällä päin Suomea mulla ei todellakaan ollut mitään mainetta. Jos oli edes koskaan ollutkaan missään päin.

Nyökkäsin tervehdyksen Henrikille, jonka tunnistin kartanon edustalta.
"Olen aika varma kestäväni Hannelen tuomaroinnin jos selviän keskiviikon tulikokeesta Arnen tuomaroitavana", totesin leirin valmentajalleni. Huomasin Jonathanin toisen kulman kohoavan aavistuksen verran pysähdyttyäni juttelemaan Henrikin kanssa, mutta mies jäi kohteliaan välimatkan päähän odottamaan mua.
"Ai ööm kuinka niin?" Henrik takelteli samanaikaisesti epäilyttävään sävyyn köhien.
"Mitä?" kysyin silmät siristyneinä ennen kuin ehdin muistuttaa itseäni tenttaavani puolituntematonta valmentajaa.

Jopa hämärtyvässä illassa erotin Henrikin punastuvan. Mitä täällä tapahtui, miksi katselin vaivaantuneena kiemurtelevaa valmentajaani Jonathan parin metrin päässä awkwardina seisoskellen? Tästä mä en maksanut.
"No ei kun tuota.. Ei mitään", Henrik virkkoi kaikkea muuta kuin uskottavana. En ehtinyt kuitenkaan edes harkita seuraavaa siirtoani, kun joku nykäisi mua kutsuvasti kädestä. Se oli Jonathan, joka halusi seurata muita sisälle, pois viilentyvästä syysillasta.

Vilkaisin vielä kerran Henrikiä, ennen kuin parkkeerasin itseni Jonathanin kylkeen.

Tämä syksy oli ollut ratsastuksellisesti yhtä isoa vuoristorataa. Jos vertasi toissasyksyyn, kehitys oli havaittavissa: mä omistin hevosen, hyppäsin esteitä maahankaivettujen puomien sijaan ja olin taas niin sisällä hevosmaailmassa kuin oli mahdollista.

Mutta jos vertasi viime syksyyn, jolloin olin taistellut sopimattomalta tuntuvan Haukan kanssa, en mä tiennyt olinko tehnyt edellisen kurakauden jälkeen yhtäkään hyvää ratkaisua harrastukseni kannalta. Jos sitä tallilla lähes päivittäistä ravaamista, hampaidenkiristelyä ja onnistumista kerran kahdessa viikossa saattoi enää harrastukseksi kutsua.

Zelia oli ollut koko syksyn ihan okei. Jos vertasi sen ratsastettavuutta kesään, olihan se parempi - mutta vain nipin napin. En mä oikeastaan osannut arvioida, koska pelkkä ajatuskin siitä, että mähän sen itse olin mahdollisesti mennyt ja pilannut, vitutti. Se turhautti niin suunnattomasti, että mä rääkkäsin itseäni lenkkipolulla ja salilla koska syy tuloksettomuuteen istui aina satulassa.

Mä olin ihan oikeasti odottanut kolmansilta osakilpailuilta jotain. Ihan yksinkertaistettuna vaikkapa kivaa, rauhallista nollarataa Zelialle kivassa pikkuluokassa, koska kymmenen senttiä korkeampi rata ei ollut tuntunut vaikealta Rosengårdien esteleirillä. Fellun suhteen mun odotukseni olivat olleet maltillisia, mutta en mä kolmea puomia ollut odottanut. Jos virhepisteistä olisi palkittu, olisin varmaan päässyt kunniakierrokselle päivän komealla 24 pinnan saldollani.

Mun oli vähän vaikea romantisoida tilannetta, jossa mulla oli nuori, luonteikas tamma, jonka kanssa yksikään päivä ei ollut samanlainen. En mä sitä kaivannutkaan, mutta tasapaino treenaamiseen puuttui. Koko kulunut kuukausi oli mennyt omien treenien osalta hapuillessa, koska musta oli tuntunut, että olin joutunut joka kerta aloittamaan kaiken alusta. Zelia oli ollut reaktiivinen, holtiton, enkä mä tiennyt olinko itse ollut yhtään sen vakaampi. Samaan aikaan kun mun lihaskunto kasvoi ja kehonhallinta parani treenaamisen myötä, musta tuli yhä hitaampi ja epäröivämpi ratsastaja.

Ja niillä eväillä mä pilaisin mun hevoseni alta aikayksikön.

Istuin loungen pöydän ääreen kahvikupillinen sormieni lomassa. Ajatukset harhailivat Haukkaan, jonka kuvan olin nähnyt pari päivää sitten Kristiinan edustaman seuran kisapostauksissa. Ratsukko oli tullut toisiksi seuransa estemestaruuksissa. Mun huomio oli kiinnittynyt alle metrin luokkakorkeuteen ja mielikuvaan esteiden yli silmät kiinni roiskivasta mustankirjavasta. Mutta toisaalta, olihan se halpa hopeamitali ja lähikukkakaupan sponsoroima kimppu parempi menestys kuin kaksi säälittävää sijaa osakilpailuluokkien häntäpäässä.

Poltin kieleni kahviin, tietenkin. Jonathan oli lähtenyt kauppaan ja tankkaamaan autonsa työvuoronsa päätteeksi eikä ehtinyt mun kanssani maastoon ennen pimeän tuloa - ei tietenkään. Zelia sohelsi tarhassa loimi miltei kahtia repeytyneenä.

Tietenkin.

Siinä hetkessä mun oli vähän vaikea asennoitua mun harrastukseeni, elämäntapaani tai oikeastaan yhtään mihinkään. Riimunnarun lukko loksahti kiinni, Zelia säpsähti ääntä ja oli talloa mun varpailleni.

Ja silti mä talutin sen pienen idiootin talliin, puunasin kutakuinkin puhtaaksi, varustin ja suuntasin maneesiin koska loppujen lopuksi se oli ainoa asia jonka mä saatoin tehdä.

Mua janotti vielä aamullakin. Sen sijaan, että olisin edes ajatellut eilisiltaista juomaani, kumosin kurkkuuni puoli litraa vettä yhdeltä istumalta ja laskin lasiin seuraavan puolikkaan, jonka joisin vielä ennen tallille lähtöä tai mun kroppa korventuisi karrelle.

Ja mä olin juonut eilen kolme lasillista valkoviiniä. Säälittävä suoritus.

Zeliankin mielestä mä olin säälittävä. Tamma teutaroi narun päässä minkä ehti kuin ilkkuen mun vähän heikommalle aamulleni, jota en olisi joutunut kokemaan ellei tiskin ääreen olisi istunut silloin kukaan muu.

"Huomenta", toivotin väläyttäen Zelian karsinaa puhdistavalle miehelle. Jonathanin ilme oli yllättynyt miehen vastatessa - ehkä enemmänkin siitä, että olin tallilla lauantaiaamuna heti yhdeksän jälkeen kuin siitä, että olin tuomassa hevostani karsinaan. Mies ei tosin tiennyt, että mulla oli pienimuotoinen morkkis seitinohuen päänsäryn lisäksi, joka johtui varmaan suurimmaksi osin lyhyistä yöunista.

"Voin viedä tän tuonne välikköönkin", mumahdin huomatessani, ettei Zelian karsina ollut vielä valmis. Jonathan nyökkäsi ja tummien silmien katse viipyi mussa selvästi arvioiden syytä vähän tekopirteälle hymylleni. En jäänyt analysoitavaksi sen pidempään, vaan pyöräytin Zelian ympäri ja marssitin tamman hoitopaikalle.

Siihen aikaan lauantaiaamuna maneesissa oli mukavan hiljaista. Jos mä olin jotain Auburnissa oppinut, niin takuuvarmasti ajat, jolloin maneesissa oli väljää. Joku oli käynyt sytyttämässä valot, joten odotettavaa oli, että saisimme seuraa hyvin pian, mutta eipä sillä ollut väliä. Jos Zelia päättäisi olla kusipää, sillä ei olisi väliä, oliko maneesissa muita hevosia vai ei.

Mietin eilisiltaa antaessani Zelian kävellä alkukäyntejä pidemmällä ohjalla. Vihreäsilmäinen miehen kanssa ilta oli mennyt kuin siivillä, vaikka kaikki oli meinannut mennä pilalle viimeisillä hetkillä. Mä en pitänyt vaarallisena ajatusta, että olin viihtynyt nimenomaan miehen seurassa. Mä olin vain yllättynyt, että mä olin viihtynyt jonkun seurassa. Vähän kuin mä olin huomannut viihtyväni Sarahin seurassa.

Olin ehtinyt ravailla Zelian kanssa molempiin suuntiin ja aikeissa verrytellä tammaa vielä laukassa, kun muuan tummaverikkö ilmestyi maneesiin kirjavan ratsunsa kanssa. Nyökkäsin tervehdyksen Sarahille, jolla oli joko lahjoja meedioksi tai vain samat käsitykset treeniajoista.

"Mitäs Matilda?" nainen huikkasi, kun siirsin Zelian laukkasuunnitelmien sijaan hetkeksi käyntiin. Tamma tuijotteli Effiä sen verran, että halusin saada sen takaisin kuulolle ennen askellajin vaihtamista.
"Mmm, enpä mitään erikoista", hymähdin pintapuolisesti. Olisin vaikka voinut vannoa Sarahin kulmien kurtistuvan, vaikken erottanut naisen kasvoja yksityiskohtaisesti niin kaukaa.
"Entä Jonathan?" Sarah jatkoi, koska nainen nähtävästi koki nykyään velvollisuudekseen huolehtia suhde-elämästäni. Käänsin Zelian kohti kirjavaa lajitoveriaan päästäkseni puhe-etäisyydelle.
"Samaa rataa kuin ennenkin", huoahdin haluamatta jatkaa keskustelua Jonathanista pidemmälle. Mun omatuntoni alkoi kolkutella, vaikken mä ollut edelleenkään tehnyt mitään. Olin ehkä liikkunut harmaalla alueella jätettyäni kertomatta Jesselle seurustelustani, mutta ei se ollut mitään kovin paheksuttavaa.

Sarahin päästyä ratsunsa selkään mä pystyin taas keskittymään omaani. Zelian laukannosto oli napakka ja mä kehaisin tammaa sisäkädellä keventäen istuntaani sen verran, että selälle vapautui enemmän liikkumatilaa. Tamma tiesi mitä tehdä ja venytti pärskähtäen kaulaansa ottaen kaiken ilon irti verryttelylaukasta.

Olin viikon aikana tehnyt Zelian kanssa pari sileäntreeniä ja juoksuttanut tammaa puomien kanssa. Niinpä mä päätin kokeilla kepillä jäätä ja ottaa välikäyntien jälkeen tavoitteekseni pyytää kootumpaa ravia ilman, että saisin vastineeksi palkokasvin sieraimeen vetäneen tamman kiukuttelut.

Tiesin Sarahin seuraavan alkukäyntiensä lomasta sitä, kuinka käänsin Zelian kolmikaariselle ja nappasin ravista kiinni vatsalihaksillani päästämättä tammaa juoksemaan altani. Käänsin ruunikon kulmasta voltille, jossa sain lyhennettyä ravia vielä pykälän. Päädyssä annoin Zelian liikkua pari askelta eteen, jonka jälkeen otin tammaa kiinni taas kulmassa. Zelia reagoi apuihini pysyen rentona ja se oli asia, jonka kanssa olin tuskaillut koko viimeviikon.

Laukassa keskityin vastalaukkapätkiin. Zelian tasapaino oli parantunut, mutta tein pätkät vastalaukkaa soikiomaisella tiellä molempiin suuntiin ja jätin asian hautumaan. Tamma oli suorittanut kaiken hyvin ja mä halusin jättää treenit siihen, ennen kuin sen mielenkiinto lopahtaisi.

"Se näytti hyvältä tänään!" Sarah huikkasi kannustavaan tapaansa. Hymähdin kiitoksen ratsastaessani toisen ratsukon ohi letkeällä tammallani, joka ravasi täysin loppuraveja täysin rentona. Olin yllättynyt omasta keskittymisestäni, joka ei ollut herpaantunut sen jälkeen, kun olin alkanut vaatia Zelialta asioita. Oli se eilisillan ansiota tai ei, tällaista treenimoodia mä tavoittelisin jatkossakin.

Zelia nuilotti karsinassaan korvat luimussa ja mulkoili mua kuin olisi oikeasti ymmärtänyt, mitä mä olin juuri tehnyt. Katselin tamman viileää olemusta miettien, miksi mun nuorelta hevoseltani puuttui tällaisissa tilanteissa kaikki nuorekkuus ja se riiputti alahuultaan kuin vanha, kärttyinen mummo. Sen ilmeen muuttumiseen ei tosin vaadittu kuin pari askelta lähemmäs ja ruskeat korvat kääntyilivät Zelian analysoidessa tilannetta, jossa omistaja mietti kuinka oli päätynyt taas ilmoittautumaan kilpailuihin kahdella eri hevosella.

Zelian kuvitteelliselle mustasukkaisuudelle oli siis ihan oikeasti syy: neljännet ja samalla viimeiset osakilpailut. Olinhan mä nauttinut Fellun "herrasmiesseurasta" jo useamman kuukauden, mutta nyt edessä olisi koitos toisenlaisen miehen kanssa. Itse Amanda Sokka oli nimittäin tullut mua vastaan tallikäytävällä ja todennut, että tällä kertaa voisin startata toisella ratsulla. Se keskustelu oli ollut nopeasti ohi.

"Lefa pitäisi saada starttaamaan viimeisissä osakilpailuissa", Amanda oli ilmoittanut mittailtuaan mua hetken katseellaan.
"Mmm-h?" olin mumahtanut toinen kulma koholla yllättyneenä perijättären sanoista.
"Mene sillä metri ja metrikaksikymmentä", Amanda oli jatkanut päättäväisesti.
"Entä Fellu?" olin kysynyt, koska vaikkei menestystä orin kanssa ollut herunut, ei Amanda ollut evännyt multa mustan paholaisen ratsastusmahdollisuutta.
"No, eihän se viimeksikään hääppöisesti mennyt. Sitä paitsi Lefa tarvitsee tuloksia esteiltä, joten", perijätär vastasi silmää räpäyttämättä, jättäen lauseensa lopun leijumaan viileänä välillemme.

Mä olin vain nyökännyt, koska mikäs mä olin kieltäytymään potentiaalisesta kilparatsusta. Mulla oli siis edessäni kolme starttia, yksi joka luokassa. Onneksi niistä ensimmäisen mä ratsastaisin täysissä sielun ja ruumiin voimissani Zelialla, jonka kanssa ottaisin tavoitteeksi vain tasaisen, mielellään puhtaan radan.

"Hello stranger", tuttu ääni tervehti selän takaa. Kädet laskeutuivat vyötärölleni ja hymähdin itsekseni tuntiessani huulten hamuilevan niskaani toppaliivin kauluksen lomasta. Enää mä en sävähtänyt Jonathanin kosketusta julkisilla paikoilla, vaikken mä varmaan koskaan oppisi niistä suoranaisesti nauttimaankaan.
"Ratsastamaan menossa?" mies uteli ennen kuin mä ehdin edes avata suutani. Nyökkäsin kääntyen hitaasti ympäri tavoittaakseni tummien silmien katseen.

"Amanda käski mua starttaamaan Lefalla viimeisten osakilpailujen esteillä", kerroin tarkkailen ilmettä Jonathanin kasvoilla. Miehen kulmat kurtistuivat hetkellisesti ja suupielet vetäytyivät virneeseen.
"Käski?" punapää toisti yrittäen selvästi ymmärtää kuinka olin juuri kertonut nuoremman perijättären käskyttäneen mua. Nyökkäsin olkiani kohauttaen, koska ei sitä pyynnöksikään olisi voinut luonnehtia.
"En mä kieltäytynytkään", vastasin silmät puolustusrefleksinä kaventuneina. Oliko musta oikeasti tulossa Amandan hevosten hovikisaaja? No, ainakin mä halusin pitää rimakauhun poissa ja kisavireen yllä.

Jonathan kallisti päätään ja tuijotti mua silmiin pitkään ja hartaasti. Hetken mun teki mieli tökätä sitä naamaan aiheuttaakseni edes silmien räpäytyksen verran muutosta miehen kasvoilla, mutta mikäs siinä loppujen lopuksi oli seistessä.
"Ei kun treenaamaan vaan", mies virnisti lopulta ilmeisen voitonriemuisena siitä, että oli saanut mut pidettyä otteessaan hävyttömän kauan. Tuhahdin vetäytyen kauemmas vain siksi, että tuntisin samaisen mieshenkilön käden jossain ratsastushousujeni takataskujen korkeudella.

"Taidan mennäkin", latasin takaisin huitaisten Jonathanin sormet pois pirullinen hymynkare huulillani. Zelia höristi korviaan, kun astuin tamman karsinaan ja sipaisin sen turpaa ennen kuin ruunikko muistaisi, että oli vielä hetkeä aiemmin mököttänyt mulle.
"Ensin tämä nulikka, sitten se sähköjänis", irvistin Jonathanille muistaen elävästi maastoreissun Lefalla.
"Good luck", mies virnisti ja poistui paikalta kuten tallimestarin työvuoronsa aikana lusmuillessa kuuluikin.

Onnea tässä varmaan tarvittiinkin. Zelia huokaisi syvään nauliten tilanteen tragikoomisuuden siihen hetkeen, jossa mä seisoin hevoseni vieressä miettien, voisinko itsekin olla joskus sellaisessa tilanteessa kuin Amanda ja tarjota laadukasta hevostani toisen kisattavaksi sillä valtilla, että ratsastajakin voisi hyötyä tilanteesta.

Askeleiden laskemisen olisi pitänyt tulla selkärangasta - niin paljon sitä oli joskus tankattu. Siinä Isabellan valvovan katseen alla musta kuitenkin tuntui kuin Zelialla olisi ollut tuhat jalkaa tai mä en vastaavasti olisi osannut laskea kolmea pidemmälle.

"Kuinka monta askelta, Matilda?" Isabellan ääni sivalsi sillä sekunnilla, kun Zelian kaviot hipaisivat maneesin hiekkaa hypyn jälkeen.
"Viisi", vastasin tietäen varsin hyvin, että mun olisi pitänyt ottaa tamma paremmin kontrolliin heti ensimmäisen esteen jälkeen eikä antaa sen valua laakeana kohti toista estettä.
"Eli yksi liian vähän. Uudestaan!" Isabella komensi ja mä tein työtä käskettyä.

Zelia kyllä tiesi, mitä mä halusin, mutta tamma väsähti edelleen aika nopeasti, etenkin joutuessaan kokoamaan laukkaansa. Olin saanut kehitettyä sen tasapainoa sitten kesän, mutta voimaa se kaipasi rutkasti. Ja lihasta, koska tällä hetkellä se oli yksi säälittävä rääpäle muuten ihan kauniisti kiiltävän karvapeitteen alla. Mun täytyisi suunnitella viikko-ohjelma uusiksi ja keskittyä myös kestävyyden ja lihaskunnon rakentamiseen teknisyyden lomassa.

Ja varmaan etsiä Zelialle ratsuttaja. Sille tekisi hyvää saada selkäänsä välillä joku muukin.

Valmennuksen estekorkeudet eivät päätä huimanneet, mutta se oli oikeastaan vain hyvä asia. Se takasi sen, että mä uskalsin pyytää Zelian laukkaa eteen kun Isabella halusi väliin yhden askeleen vähemmän tai vastaavasti ottaa tammaa rohkeammin kiinni, jos väliin täytyi survoa useampi laukka-askel. Mä aloin muutenkin ratsastaa, kun en enää vain varonut nuorta hevostani joka ei mennyt rikki ratsastamisesta.

Loppuraveissa Zelia liikkui selkeästä väsähdyksestä huolimatta hyvin ja venytti kaulansa pitkäksi täysin oma-aloitteisesti. Siihen mä olin sitä kai opettanutkin, että treenit loppuivat venyttelyyn ja pitkät ohjat eivät tarkoittaneet sitä, etten mä ollut laisinkaan kuulolla.

Kouluvalmennukset mietityttivät aina etukäteen ja se oli selkein ero este- ja kouluvalmennusten välillä jos ei laskenut sitä, että hevosen kaviot irtaantuivat maasta estevalmennuksissa huomattavasti herkemmin. Mä en tiennyt miksi Amandalla oli sellainen vaikutus muhun, mutta mä en rentoutunut hetkeksikään sen kylmän katseen edessä. Se takasi sen, että mä myös sain joka kerta Zeliasta irti sileän pätkiä, joista en ollut uskaltanut vielä haaveillakaan.

Zelia oli yllättävän virtaisa valmennuksen alussa ja mulla meni hetki tamman keskittymisen hakemiseen. En yleensä keskittynyt käyntityöskentelyyn ennen verryttelyä kaikissa askellajeissa, mikä tuohdutti ruunikkoa suunnattomasti. Se yritti hivuttautua raviin ihan vaivihkaa ja mä taas yritin pitää epämääräiset pyrähdykset poissa Amandan kommenttien ulottuvilta. Se tuotti tulosta siinä määrin, että vähitellen miljoonat puolipidätteet ja sinnikäs istuminen satulassa sai Zelian hellittämään vastaan jännittämisen ja keskittymään muhun sen verran, että sain esitettyä Amandalle pari hyvinkin terävää pysähdystä.

Kun Zelia viimein pääsi ravaamaan, se yritti taas pistää ranttaliksi. Kun mä kielsin hauskanpidon, sain vastaukseksi vastaan jäkittämistä ja sivuaskeleita, mutta niihin oli tyytyminen ja niiden kautta mä lähdin hakemaan rentoutta takaisin. Siihen mä en kuitenkaan ehtinyt, kun askellaji jo vaihtuikin laukkaan ja Zelian innokkuus tuli esille jo ensimmäisessä lennokkaassa nostossa.

Loppujen lopuksi Zelia oli kuitenkin parhaimmillaan laukassa. Jos mä olin tuskaillut laukan säätelyä toissaviikkoisessa estevalmennuksessa, tuntui Zelia nyt muovailuvahalta käsissäni. Mun ei tarvinnut kuin istua laukkaa kasaan ja ruunikko kokosi askeleitaan kuin parempikin ratsu.

Siirtyminen keskilaukkaan oli enemmän rykäisy kuin siirtyminen, mutta mä tunsin eron satulaan. Muutaman askeleen ajan tunsin Zelian venyttävän laukkaansa, kunnes pakka levähti ja mä jouduin istumaan tosissani vastaan ettei nuori tamma olisi esitellyt liikelaajuuttaan liiaksi asti.

Mutta sitä laukkaa, jota olin saanut Zeliasta irti, lähtisin hakemaan myös esteiden välille. Siinä laukassa tamma pysyisi tasapainossa ja saisin tuotua sen huolella esteille, koska olisin tilanteen tasalla.
Ja ehkä kehtaisin joskus harkita ajatusta kouluradan ratsastamisesta.

Usva ympäröi tietä, jolle käänsin aamu-unisen Zelian. Mä en tiennyt miten tamma oli ollut niin raukea varustaessani sen aamumaastoa varten, mutta ehkä se oli vain hyvä asia. Tänään mä en jaksaisi ylimääräisiä sivuloikkia.

Olin onnistunut välttämään kohtaamisen Jonathanin kanssa. Gabriella oli tullut vastaan käytävällä, mutta muutoin olin onnistunut välttelemään kohtaamisia ihmisten kanssa siitä lähtien, kun Jonathan oli poistunut asunnoltani. Se oli ollut tietoinen valinta, jotta kestäisin tämän illan työvuoron.

Annoin Zelian kävellä pidemmällä ohjalla, koska halusin tamman oppivan siihen, ettei se tarkoittanut sitä että se saattoi tehdä mitä mieli teki. Olin tottunut rentoon maastoiluun Haukan kanssa ja yrittäisin viimeiseen saakka tehdä Zeliasta yhtä maastovarman, vaikka todennäköisesti tavoitteeni oli tuleva epäonnistumaan. Se sopi mun elämäni teemaan erinomaisesti: mä olin epäonnistuja jo yhdellä osa-alueella. Ihmissuhteissa.

Mua turhautti kuinka paljon mieliala vaikutti treenimotivaatioon ja etten mä voinut hallita sitä. Tehokkaaksi treeniksi alun perin suunnittelemani maasto vaihtui itsestään käyntipainotteiseksi haahuiluksi. Yritin kääntää Zeliaa risteyksistä kohti mäkisempiä reittejä, että kävelylenkistä olisi vähän enemmän hyötyä.

Zelia säpsähti jotain olematonta ja jäi steppailemaan tienreunaan päätään viskoen. Mä pyysin tammaa eteen, mutta se lähti peruuttamaan kohti ojaa kauttaaltaan jännittyneenä.
"Älä nyt helvetti sinne peruuta", sähähdin ruunikolle vieden käden eteen, etten vahingossakaan nyppisi tammaa yllyttäen sen pakittamista. Koska Zelia ei kuunnellut pohjetta, yritin kääntää tamman keskemmälle tietä.

Mutta enhän mä onnistunut siinäkään.

Siinä vaiheessa, kun Zelia kyyhötti luojan kiitos vähävetisessä ja suhteellisen matalassa ojassa ja mä tasapainoilin tamman satulassa valmiina paniikinomaiseen loikkaan takaisin tielle, mun mielessä oli vain ajatus siitä kuinka mun täytyisi pitää fokus viimeisiin osakilpailuihin valmistautumisessa. Kaikesta muusta - siis myös ojaan ratsastamisesta - huolimatta.

Laukan vaihtaminen esteen päällä oli esteradalla aika suuri osa sujuvuutta. Mun onnekseni Zelialla oli luonnostaan taipumusta laukan korjaamiseen ja olin yrittänyt panostaa oikeisiin laukkoihin, koska Haukan kanssa mulle oli jäänyt hyvä tatsi. Ja kuka ylipäätään halusi runnoa vastalaukassa tiukkaan kurviin esteradalla?

Mä siis tiesin meidän pystyvän vaihtoihin esteen päällä, mutta laukan vaihtamisella ei ollut mitään merkitystä jos ratsu päätti vetää ojavaihteen päälle ja peruuttaa paniikissa maneesin nurkkaan sen sijaan, että olisi edennyt edes estettä päin.

Loin Verneriin anelevamman katseen kuin olin tarkoittanut, koska menin hetkellisesti aivan puihin Zelian reaktiosta. Se oli tehnyt sen yllättäen, alkuverryttelyn jälkeen, kun meidän oli ollut tarkoitus siirtyä hyppäämään lävistäjälle rakennettua pystyä. Muut ratsukot pääsivät pystylle, mutta me jumitettiin nurkassa ja mä näin vain sieluni silmin tilanteen, jossa koko ryhmä odotti sitä, että mä saisin hevoseni edes liikkumaan eteen. Sitten mä siirsin kauhuskenaarion osakilpailustarttiin, kun meidät hylättäisiin ennen lähtölinjan ylittämistä. Että sellainen vajaa puolikas kausi meillä - yksi kolmen pudotuksen rata ja yksi hylky.

"Rentoudu, anna sille tilaa", Vernerin ääni totesi, vaikka musta tuntui, että olin jo heittänyt ohjat pois mitään tekemättä. "Älä purista ja paineista, höllää kaikki."
Vasta siinä vaiheessa tajusin puristavani Zelian kylkiä täydellä paineella. Rentoutin koko vartaloni uloshengityksen mukana nollaten tilanteen niin täydellisesti kuin pystyin.
"Ja sitten pyydät sitä pehmeästi eteen, käännä samalla jos se ei reagoi toivotusti."

Zelia oli taas liikkeessä. Mä ratsastin ensimmäisen lähestymisen holtittoman kiireisessä ravissa koska ilmeisesti se oli pettämätön taktiikka - eipähän ratsu keksisi jäädä jumittamaan matkan varrelle. Se myös takasi hätäisen ponnistuksen ja laakean hypyn, jonka aikana oli vähän vaikea tehdä mitään. Ja jonka jälkeen valmentajan "heti uudestaan" oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Niinpä mä pyysin Zelian kuulolle parilla puolipidätteellä, ratsastin raviin rytmin pitkällä sivulla ja sain uuden lähestymisen lävistäjällä osumaan kohdalleen. Hyppy oli tasapainoinen ja napakka, eikä Zelia lähtenyt roiskimaan.

Laukassa lähestyminen oli mulle luontevampaa. Ravilähestymisten jälkeen ponnistuspaikkojen löytäminen oli helpompaa vaikka estekorkeus nousikin. Zelia vaihtoi oikeasta vasempaan laukkaan ensimmäisestä hypystä alkaen, mutta toiseen suuntaan vaihto takkusi.
"Katse", Verneri kommentoi. "Ei esteeseen vaan menosuuntaan."

Niinpä. Tämän takia mä kävin valmennuksissa - että osaisin kääntää katseeni toiseenkin suuntaan. Zelia nosti kierroksia, mutta sitä mukaa tamman hypyt paranivat. Mä toivoin, että se olisi osakilpailujen radallakin sopivasti menossa, koska sellaisen ratsun kanssa mä olin parhaimmillani. Yleensä. Ja olisi se nurkkaan pakittamista miellyttävämpi vaihtoehto.

Lauantain pakkanen pisteli mun kasvoja, kun Zelia kiihdytti askellustaan omin päin. Tamma oli virkeä eilisen kävelypäivän jäljiltä. Olin suunnitellut sen viikon tarkasti, yrittäen jättää täydet vapaat pois. Nyt, kun pakkaset olivat tulleet ja Zelian kunto kasvanut roimasti, mulla oli yhä enemmän työtä tamman liikutuksen suhteen.

Mutta se oli vain hyvä asia ottaen huomioon sen tosiasian, että satulassa mä pääsin hetkeksi irti mun muusta elämästä, joka heitti volttia eikä tuntunut vakautuvan millään.

Kova hiekkatie vaihtui peltoon ja kavioiden kopina vaimeni. Pohja tuntui pitävältä, joten mä annoin ohjia nyppivän tamman siirtyä raviin ja purkaa ensimmäiset ylimääräiset energiat. Ensimmäiset askeleet ruunikko otti sivulle, yritti tarjota mulle täyskäännöstä ja suoristui vasta sitten haluamaani suuntaan pienen sykäyksen saattelemana. Myötäilin ohjasta aina tilaisuuden tullen hakien Zeliaa sitä kautta rennommaksi, koska jännittyneenä viulunkielenä liikkuva ruunikko ei ollut sitä mitä mä peltorallittelulta hain.

Pellon pintaa peittävä kuura kiilteli alkuiltapäivän auringossa ja mä katselin sitä antaessani Zelian kävellä hetken. Heti kun mä hellitin keskittymiseni Zelian liikkumisesta, mun alitajunta ryöpsäytti täyden tunnemylläkän mun mieleeni.

Ensin mä ajattelin Jonathania, joka oli asettanut aikalisälle takarajan. Mies oli kertonut epäilyksensä Jessestä ja todennut seuraavaan hengenvetoon, että luotti muhun silti. Sitten mä muistin Jessen huulet mun huulilla ja mun koko kehoon koski. Mä olin niin helvetin hukassa, että mun teki mieli jäädä satulaan loppuelämäkseni.

Mä muistin elävästi kuinka hyvältä Jonathanin seura oli parhaimmillaan tuntunut. Me oltiin päästy samalle aaltopituudelle ja meidän kemiat olivat klikanneet joka tasolla - ja paikassa. Mutta ehkä se oli myös aiheuttanut oman haasteensa, tai sitten mä en oikeasti ollut parisuhdeihminen, kuten olin pelännytkin. Miksi meidän seurustelu olisi muuten ollut sellaista vuoristorataa?

Pahimman kolauksen mä olin ottanut valitettavan kirjaimellisesti päin näköä. Kai mä olin peittänyt kaiken pettymyksen sen alle, ettei mun ollut parempi olla yksinkään - miksi mä muuten olisin antanut kaiken anteeksi ja tullut tällaisella viiveellä siihen tulokseen, etten mä ehkä pääsisikään siitä yli?

Sitten oli vielä se tunnustus, jonka jälkeen Jonathan oli kadonnut paikalta ja jättänyt mut yksin tunteideni kanssa. Siinä kohtaa mä olin miettinyt, kuinka mä en varmaan koskaan voisi sanoa kenellekään vastaavaa ilman pelkoa siitä, etten saisikaan vastakaikua. Tai olinhan mä sen saanut, mutta aikalisän puitteissa oli vaikea erottaa syy-seuraussuhteita.

Zelia väisti varjoaan ja mä havahduin ajatuksistani. Ruunikko nykäisi päänsä taivaisiin, kun kokosin ohjat aikeissa ottaa pari reippaampaa pätkää. Siirsin tamman tarkoituksellisesti ensin raviin saadakseni sen liikkumaan eteenpäin sen sijaan, että me jäätäisiin keinumaan lähtökuoppiin laukkapohkeiden ansiosta. Vasta, kun Zelia rentoutui ravaamaan, mä annoin tammalle luvan nostaa laukan ja kevensin istuntaani niin, että se pääsi venyttämään askeltaan.

Kesällä mä olin miettinyt, tulisiko Zeliasta koskaan maastovarmaa ratsua. Kun mä annoin tamman kiihdyttää vauhtiaan ja vein käteni kiinni harjamartoon, mun mielessä häilähti mielikuva päänsä alas vetävästä ruunikosta. Sillä oli kaikki mahdollisuus tehdä se, mutta mä olin opettanut Zelian siihen, ettei sen tarvinnut. Kun mä vain muistin sisällyttää viikko-ohjelmaan treenejä, joissa energinen tamma pääsi purkamaan höyryjään, työskentely sen kanssa pysyi järkevämpänä. Edes osittain.

Me laukattiin pellonreunaa ja mä toivoin, ettei se olisi loppunut koskaan. Zelian kaviot rummuttivat maata yhä kiihtyvään tahtiin ja mun oli pakko ottaa ensimmäinen puolipidäte saadakseni ruunikon raviin ennen leveää ojaa, joka halkoi pellon kahteen lohkoon. Zelia protestoi viskomalla päätään, mutta kun mä istuin lähemmäs satulaa ja rauhoittelin tammaa äänellä, ruunikko laski vastahakoisesti raviin ja mä uskalsin kääntää sen ympäri. Vilkaisin olan yli varmistaakseni, että ratsastusloimi oli pysynyt tamman lautasilla ennen kuin päästin valmiiksi virittyneen ruunikon uuteen laukkaan.

Kotimatkalla mä uskalsin antaa Zelian venytellä kaulaansa. Tamman askel oli reipas, mutta sen korvat eivät pyörineet tavalliseen tapaan hakien ympäristöstä virikkeitä, joiden varjolla voisi aiheuttaa mulle päänvaivaa. Mä sain kyllä vaivata päätäni ilmankin.

Mä olin ollut valmis pääsemään Jonathanista yli jo kerran, sen jälkeen, kun mies oli haikaillut entisen tyttöystävänsä perään. Jotenkin mä olin onnistunut hyväksymään sen tilanteen, vaikka se oli kuin olikin muuttanut muotoaan vielä sen jälkeen. Kun mä ajattelin jokaista välirikkoa, draamaa, Murronmaata ja mun tarvetta aikalisälle, mun olisi pitänyt olla aika varma loppuratkaisusta.

Mutta mä en ollut. Oli yksi muuttuja, jonka mä pelkäsin ohjailleen ajatuksiani. Sillä oli vihreät silmät, valloittava hymy ja sen seurassa mä tunsin oloni eri lailla turvalliseksi. Mä en tiennyt sen sukunimeä enkä hirveästi muutakaan, mutta mä olin antanut sen suudella mua.

Zelia pysähtyi tallin edustalla kohtaan, johon mä aina pysäytin tamman. Kumarruin vähän häkeltyneenä rapsuttamaan ruunikon kaulaa, ennen kuin liu'uin alas satulasta ja vedin syvään henkeä. Mun täytyisi saada jokin päätös tälle koko kuviolle, jotta pääsisin työstämään ajatuksiani. Ja mikä kuumottavampaa, starttaamaan viimeisissä osakilpailuissa täydessä kilpailuvalmiudessa.

Viimeisten osakilpailuiden kaikki kolme starttia olivat takana ja mun pää oli aika tyhjä mitä kisaamiseen tuli. Ensimmäisen radan jälkeinen turhautuneisuus oli pyyhkiytynyt hetkellisesti pois, kun mä olin saanut ratsastettua Lefalla kaksi ihan kohtuullista uusintaa. Erityisen tyytyväinen mä olin metrikahdenkymmenen starttiin, koska sillä mä olin todistanut itselleni, etteivät mun taidot olleet niin ruosteessa kuin olin pelännyt.

Uusi hoitajatyyppi oli ottanut Lefan hoitamisen kontolleen enkä ollut väittänyt vastaan. Zelia nökötti karsinassaan harja edelleen sykeröillä, talliloimi päällä ja toljotti mua vähän ihmeissään päiväheiniensä ääreltä. Olin jättänyt tamman karsinaan aika vauhdilla ja sen varusteet nököttivät edelleen suurimmilta osin karsinan edustalla.

Aloin purkaa Zelian harjaan väsäämiäni sykeröitä miettien, mikä tamman startissa oli mennyt pieleen. Ruunikko oli ollut vireä, muttei yhtä pakitusta lukuunottamatta ollut tehnyt verkassa mitään radikaalisti normaalista poikkeavaa. Radalla se ei sen sijaan ollut keskittynyt mihinkään ja oli kai ollut moukan tuuria, että me oltiin päästy edes ensimmäisen esteen yli.

Mä olin ollut hermostunut, sen mä myönsin heti. Hevosen omistaminen toi paineita, joita mun harteillani ei ollut koskaan aiemmin ollut. Kun kyseessä oli nuori hevonen, oli helppo vajota ajatukseen, että syy kaikkiin epäonnistumisiin istui satulassa. Mä väitin edelleen, että yhdeksänkymmentäprosenttisesti se istuikin, mutta se kymmenen prosenttia mietitytti. Oliko syksy ollut Zelialle liian rankka? Olinko mä vaatinut nuorelta liikaa?

Zelia tuhosi heiniään vähät välittämättä mun läsnäolostani. Katselin ruunikon siropiirteistä päätä ja päätin, että joulukuu olisi kevyempi. Me voitaisiin ottaa ihan muutamat treenit sileällä ja mahdollisesti hypätä, mutta muuten hyödyntäisin kaikki iltavuorot käyden valosan aikaan maastossa. Zelia saisi liikkua, mutta mä voisin ottaa mukaan enemmän maastakäsin työskentelyä.

Musta harja jäi kiharalle, kun survoin loputkin kuminauhat toppaliivini taskuun ja taputin tamman kaulaa. Zelian korvat pyörähtivät, mutta eivät painuneet luimuun tarjotessani tammalle leivänpalaa, joka oli jäänyt taskuuni aamupäivällä. Ruunikon pehmeä turpa hamusi herkun kämmeneltäni ja mä huoahdin syvään. Ehkä ensi kaudesta tulisi paitsi ehjempi, myös kauttaaltaan tasaisempi.

Zelian korvat olivat sunnuntaiaamun kunniaksi täynnä pumpulia, sen edessä oli kottikärryllinen heinää ja tamma oli seisonut hoitopaikalla jo pitkän harjaussession ilman ongelmia. Pienen hetken mä olin ajatellut, ettei klippaaminen olisi sen kummempaa - sen kun vetelisin nulikan kaljuksi ja loimittaisin takaisin tarhailemaan.

Mutta eihän Zelian kanssa mikään tarhasta talliin siirtymisestä (tai oikeastaan siitäkään) poikkeavampi ollut helppoa ja kivaa, ainakaan lähtökohtaisesti. Klipperi ei varmaan ehtinyt edes koskettaa Zelian kaulaa, kun tamma oli jo taiteilemassa itselleen vetopaniikkia silmiään muljautellen.

"Oi-joi", joku kommentoi ja mun mielessä välähti, että ei kai se perkeleen Vaanija ollut taas tulossa pätemään mulle hevosten pelkotiloista. Sammutin klipperin rauhoitellakseni Zeliaa, joka ei ainakaan vielä ollut kiivennyt kottikärryihin ja vilkaisin jo toista nuorta, käytävllä hengaavaa tuntematonta mieshenkilöä tällä viikolla.

"Tarviitko apua sen kanssa? Jos mä vaikka rapsuttelisin sitä?" kiharahiuksinen porkkanapää heläytti ja oli jo työntynyt kiinni hevoseeni. Zelia näytti järkyttyneeltä pisamaposkisen nuorukaisen nostettua sormensa ruunikon turvalle ja mä seurasin aidon kiinnostuneena, millaisen vastaanoton tamma järjestäisi. Ruskeat korvat pyörivät epäilevinä ja sirot sieraimet olivat laajentuneet valtaviksi silkasta hämmennyksestä, mutta samaan aikaan Zelia näytti jähmettyneen lopullisesti. Mietti varmaan, mistä löytäisi lähimmän ojan.

"Pysy siinä", puuskahdin kokeillen uudestaan onneani klipperin kanssa. Zelia säpsähti, muttei uskaltanut porkkanapään ansiosta liikahtaa senttiäkään - niin lamaantunut se oli. Mä en kuitenkaan jäänyt analysoimaan tilannetta pidemmäksi aikaa, vaan annoin klipperin laulaa saadakseni aikaan edes jonkinlaisen klippaustuloksen, jonka jälkeen Zelia ei hikoilisi reippaammissa maastoissa ja maneesissa kuin pieni porsas.

"Sooo kaunokainen", kuulin junnun hyssyttelevän Zeliaa, jonka pää nytkähti siirtyessäni tamman lautasiin. Jalat päätin jättää suosiolla karvaisiksi, samoin kuin pään, jota porkkanapää lääppi minkä kerkesi.
"Eiköhän me jo pärjätä", mumahdin kääntämättä katsettani klipperin terästä, joka leikkasi Zelian karvaa paljastaen huomattavasti harmaamman version ruunikosta tammastani.
"Varmasti?" nuorukainen varmisteli dramaattisesti. Tässä taisi olla sen mielestä kyse elämästä ja kuolemasta, eikä suinkaan nuoren, paksukalloisen tamman klippaamisesta.
"Aika varmasti", tuhahdin varmistaen hitaalla liikkeellä, ettei Zelia kadonnut paikalta sillä sekunnilla, kun yli-innokas apulainen laski sormensa tamman piirrolta.

Zelia ei kadonnut, mutta porkkanapää katosi. Vilkaisin sen perään miettien, missä välissä Auburniin oli pölähtänyt niin virkaintoista porukkaa. Yksi oli miltei syöttänyt sormensa Fellulle ja tämä toinen olisi varmaan roikkunut Zeliassa vaikka klippaaminen venyisi kolmannelle tunnille.

Huokaisin, kun Zelia säpsähti taas. Klipperi kuumui, joten mä sammutin sen hetkeksi ja sivelin jo leikattua osiota. Olisikohan niin paha, jos nakkaisin tarhaan vain puoliksi klipatun tamman ja poistuisin paikalta vähin äänin?

Tammikuu: Mä olin jo jonkinlainen muuttoexpertti. Sen lisäksi, että Haukan tavaroiden ja itse hevosen lastaaminen yhdistelmän kyytiin oli sujunut kuin vettä vain, mä olin purkanut kämpän vuokrasopimuksen, pakannut omat kamani ja solminut uuden sopimuksen sähköistä puhumattakaan selkärangasta tulevalla rutiinilla. Kai siinä nyt vähemmästäkin rutinoitui, kun muutti kolmatta kertaa vuoden sisään. Hevosen kanssa sentään vasta toista.

Tuijotin viime vuoden kalenterin aukeamaa, josta oli ympyröity kuudes päivä ja viereen sutattu kiireisesti Haukan muutto. Ajatus mustankirjavasta tuntui kaukaiselta, mutta olihan siitä jo vuosi, kun olin pakannut orin traileriin ja toivonut, että olin vihdoin löytänyt sille tallin, jossa Haukka pysyisi lopun ylläpitoajastani.

Helmikuu:  Haukka oli kotiutunut hyvin. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, koska jos mä jotain siitä hevosesta tiesin, niin sen, ettei sitä hätkäyttänyt mikään. Ei muutto, ei metsätiellä turvan edestä tien yli pinkova rusakko tai maneesin katolta putoava lumi. Haukkaa ei yksinkertaisesti kiinnostanut, ori käytti senkin ajan hyödyksi tuijottamalla tyhjyyteen kylmänsinisillä silmillään, sulkien ympäriltään kaiken ja kaikki.

Haukan luonteessa parasta oli ollut se, ettei se ollut koskaan hätkähtänyt mistään - ei kisareissuista, muutoista tai mistään muustakaan. Mä arvostin sitä vielä enemmän nykyään, kun Zelia saattoi löytyä milloin ojasta maastoreissun aikana tai maneesin seinille kiipeillen kesken estevalmennuksen. Olin päässyt nopeasti treenaamisen makuun ja sitähän Auburnissa oli ollut tarjolla: vihdoin mulla oli ollut potentiaalinen ratsu ja valmentaja, jonka treeneihin pääsin vakituisesti. Vaikkei Haukka ollut tuntunut oikealta ratsulta käteeni, se oli loppujen lopuksi ollut siihen väliin parasta, mitä mulle oli tapahtunut. Haukan ansiosta mä olin taas motivoitunut treenaamaan ja löytänyt vuosiksi kadonneen kiinnostuksen kilpailemista kohtaan takaisin.

Maaliskuu: Haukan syntymäpäivävastaanotto oli maltillinen. Ensin ori oli kävelyttänyt mut henkihieveriin tarhan kauimmaiseen nurkkaan. Note to self: pakkanen, hanki ja kuumeinen olo ei ole toimiva yhdistelmä. Sen jälkeen olin saanut osakseni mulkoilua kiskoessani loimea mustankirjavan selästä, kärsinyt hetkellisestä heikotuksesta ja väistänyt Haukan hampaat viime hetkellä.

Parissa kuukaudessa olin ehtinyt päästä suhteellisen hyvin kartalle Auburnissa vallitsevista normeista ja nokkimisjärjestyksestä, jota olin alusta alkaen vältellyt viileällä pokerinaamalla. Kallan R-kioski ja sen vakioasiakkaat olivat tarjonneet - ja tarjosivat edelleen - päiviini tarpeeksi kohtaamisia, enkä mä ollut hakenut niitä enää tallilla. Paitsi harvojen ja valittujen kanssa.

Huhtikuu:  Tottakai mä olin lähtenyt valmennukseen itsevarmalla asenteella, oltiinhan me Haukan kanssa voitettu toissaviikkoisten kisojen metrin luokka, johon mä olin joutunut psyykkaamaan itseni täysin epäonnistuneen kasikympin jälkeen. Pohjanoteeraus vain korosti sitä, että musta oli pitämään pääni kasassa tiukemmassakin tilanteessa, jollaiseksi miltei koko tallin vakuuttamisen esteratsastajantaidoista saattoi varmaan jo laskea.

Tasaisen varmasti lähestyvä kevät oli saanut mut tuskailemaan ratsastusurani jatkoa: hypyt Haukan kanssa eivät olleet onnistuneesta metrin osakilpailustarttia lukuunottamatta sujuneet ja mä olin paineillut ylläpitosuhteen päättymisen kanssa. Vaikka oli tuntunut helpottavalta myöntää vielä vihoviimeisen kerran, ettei jähmeä, suuri mustankirjava ori ollut sopinut mulle, oli ajatus hevosettomasta elämästä tuntunut pahemmalta. Mä olin käynyt koeratsastamassa Zelian kahdesti, vaikka eihän kukaan ostanut ensimmäistä koeratsastamaansa hevosta - tai niin mä ainakin olin itselleni uskotellut.

Toukokuu:  Vaikka mä olin palannut vajaassa kymmenessä kuukaudessa ratsastajana suurin piirtein siihen pisteeseen, johon mä olin junnuvuosina ehtinyt, ei Haukka siltikään ollut mun hevoseni. Ei konkreettisesti tai ominaisuuksiltaan, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta se ei haitannut, koska silloin mä en olisi joutunut pois mukavuusalueeltani ja kaivanut kaikkia menneitä taitoja takaisin. Se kylmä puoliveriori oli joka päivä vaatinut mun täyden keskittymiseni ja sen ansiosta mä tiesin, että mulla oli annettavaa Zelialle.

Mun mielestä jokaisen ratsastajan täytyisi jossain vaiheessa uraansa kokea oma Haukkansa. Olin miettinyt mustankirjavaa useasti sen lähdön jälkeen tullen kerta kerralta varmemmaksi siitä, etten mä olisi ollut puoliksikaan niin varma hevosmaustani, taidoistani tai hevosen omistamisesta ilman vajaan vuoden kestänyttä ylläpitosopimusta. Jos mä en olisi joutunut niin kauas omalta mukavuusalueeltani ja joutunut haastamaan ruosteisia ratsastustaitojani, en mä olisi taluttanut ensimmäistä ikiomaa hevostani ulos trailerista kesäkuun alussa.

Kesäkuu:  Mä en ollut muistanutkaan, miltä tuntui, kun hevonen nosti kunnolla kierroksia. Ilmeisesti vapaat olivat nousseet Zelian nuppiin ihan kunnolla, sillä ensimmäisen laukkapätkän jälkeen puoliverinen tanssahteli, poikitti ja viskoi päätään niin kauan, että sai luvan nostaa uuden laukan. Kevensin istuntaani ja annoin ohjien valua pykälän pidemmäksi toivoen, että Zeliakin myötäisi ja lopettaisi viulunkielenä pinkomisen. Se toimi ja tamma venytti kaulaansa askeltaan pidentäen niin, että yhden pitkän sivun verran mä pystyin vain keskittymään puoliverisen liikkeiden tunnusteluun. Sillä oli luonnostaan makea, rytmikäs laukka, josta olisi pienellä laitolla oikeaksi estehevosen vahvaksi laukaksi. Ensin mun täytyisi kuitenkin kehittää omaa reaktionopeuttani, koska saatoin vain kuvitella Zelian vauhdin radalla.

Kesä-heinäkuu oli ollut tutustumista uuteen ratsuun - tai no ratsuihin, jos laski mukaan Fellun. Olin aloittanut Zelian liikuttamisen maltillisesti, koska en ollut halunnut tappaa nuoren hevosen intoa liialla työstämisellä. Toisaalta Zelian vireä luonne oli rajoittanut sen viikko-ohjelman suunnittelua, ainakin, kun olin tottunut lunkiin Haukkaan ja pitkiin maastoihin löysin ohjin.

Kesäkuu: Mun leuka oli loksahtaa maneesin hiekkaan sillä sekunnilla, kun siirsin mustan orin raviin käyntityöskentelyn jälkeen. Vaikka Fellu oli vieläkin pykälän jäykähkö, orin voimakas ravi löi mut ällikällä. Orin pärskähtely kaikui maneesissa, kun se suunnilleen tanssi uralla valmiina esittelemään mulle kaikki osaamansa temput. Jos mun tasapaino herpaantui hetkeksikin, Fellu pyrähti etuviistoon vastaavasti valmiina esittelemään mulle koko liikelaajuutensa. Mutta mua hymyilytti silti.

Amandan tarjoama mahdollisuus Fellun ratsastamisesta oli sattunut täydelliseen saumaan, sillä mä olin epäillyt oman tasoni ylläpitämistä vaihdettuani kokeneesta konkarista kokemattomaan ratsuun. Musta ori oli tarjonnut mulle aivan uudenlaisia kokemuksia, niin hyvässä kuin pahassakin - eli satulassa ja maasta käsin.

Elokuu: Haukan lähdöstä oli puolitoista kuukautta. Ne viikot olivat olleet epävarmuutta, tamman sielunelämään totuttelua ja itsekriittisyyttä. En muistanut, milloin mulla olisi ollut täysin varma olo Zelian kanssa - toista oli ollut Haukan kanssa. Vaikka mustankirjava ori oli kuinka ollut ominaisuuksiltaan suurimmaksi osin muuta kuin mikä sopi mulle ratsastajana, Haukka oli silti ollut valmis paketti. Hevonen oli opettanut ratsastajaa, ei toisin päin.

Zelian kanssa mä olin kyseenalaistanut taitoni niin monesti, että olin pudonnut laskuista jo ensimmäisten kuukausien aikana. Vaikkei tamma ollut missään vaiheessa ollut mahdoton, mua oli pelottanut, että pilaisin sen heti alkuunsa. Vaikka olin ostanut itselleni nuoren hevosen nimenomaan siksi, että saisin tehdä siitä omaan käteeni sopivan, ajatus ratsun rakentamisesta oli muuttunut kuumottavaksi. Kai se oli ollut ihan luonnollinen ja tarpeellinen vaihe, jonka myötä mun keskittyminen ei ollut päässyt herpaantumaan hetkeksikään - enkä ollut voinut hiippailla takaisin mukavuusalueelle, koska kehitys ei tapahtunut siellä.

Syyskuu:  Ensimmäinen askel otettiin sivulle. Meille kävi se klassinen: pitäisi mennä eteen, ratsu jää junnaamaan lähtökuoppiin päätään viskoen. Eihän se tietenkään liiku vapaaehtoisesti eteenpäin silloin, kun siihen olisi kerrankin lupa. Rauhoitin tilanteen, pyysin Zeliaa uudestaan eteen ja myötäsin. Ruunikko singahti eteenpäin tajuttuaan mihin oli saanut luvan ja venytti itsensä parin ensimmäisen askeleen aikana pitkäksi pikku salamaksi, joka laittoi kinttua toisen eteen kiriäkseen muut.

Syksyllä mä olin valmentautunut ja jopa lähtenyt Zelialla yhteismaastoon. Myös Rosengårdien esteleiri oli ollut kokemus, josta olin saanut irti paljon niin ratsastuksellisesti kuin oman paineensietokyvyn arvioimisenkin kannalta. Rosengårdien kasvatin raahaaminen perheen nimissä järjestettävälle leirille ei ollut millään muotoa ollut helppoa ja kivaa sen kaiken etukäteisstressaamisen vuoksi, mutta olin mä saanut rahoilleni vastinetta ja kuvitellut, että syksyn osakilpailustartista Zelian kanssa tulisi jotain.

Lokakuu:  Mun oli vähän vaikea romantisoida tilannetta, jossa mulla oli nuori, luonteikas tamma, jonka kanssa yksikään päivä ei ollut samanlainen. En mä sitä kaivannutkaan, mutta tasapaino treenaamiseen puuttui. Koko kulunut kuukausi oli mennyt omien treenien osalta hapuillessa, koska musta oli tuntunut, että olin joutunut joka kerta aloittamaan kaiken alusta. Zelia oli ollut reaktiivinen, holtiton, enkä mä tiennyt olinko itse ollut yhtään sen vakaampi. Samaan aikaan kun mun lihaskunto kasvoi ja kehonhallinta parani treenaamisen myötä, musta tuli yhä hitaampi ja epäröivämpi ratsastaja.

No ei siitä ollut tullut, ei Zelian tai Fellun osalta. Kilpailuiden jälkimainingeissa mä olin taas päätynyt synkistelemään tilanteeseen, josta oli ollut hankala löytää mitään positiivista. Zelia oli ollut mukiinmenevä koko syksyn, mutten ollut tuntenut kehitystä. Siitä mä olin piiskannut itseäni ja keskittynyt yhä enemmän muuhunkin urheiluun, jotta saisin parannettua omaa kehonhallintaani ja kontrollia.

Marraskuu:  Siinä vaiheessa, kun Zelia kyyhötti luojan kiitos vähävetisessä ja suhteellisen matalassa ojassa ja mä tasapainoilin tamman satulassa valmiina paniikinomaiseen loikkaan takaisin tielle, mun mielessä oli vain ajatus siitä kuinka mun täytyisi pitää fokus viimeisiin osakilpailuihin valmistautumisessa. Kaikesta muusta - siis myös ojaan ratsastamisesta - huolimatta.

Loppuvuodesta olin saanut Zeliasta irti vaihtelevia pätkiä niin nuorten este- ja kouluvalmennuksissa kuin omissa treeneissäkin. Tamma oli saanut jonkin verran lisää voimaa ja tasapainoa, mutta oli siinä edelleen ollut työmaata. Olin alkanut haaveilla ratsuttajasta, koska tarvitsin jotain vakuudeksi siitä, että tein ja olin tehnyt edes jotain oikein Zelian kanssa. Juuri, kun olin kuvitellut maastoilun asettuneen viikko-ohjelmaamme, muuan ruunikko oli päättänyt peruuttaa ojaan. Sen jälkeen paniikinomainen peruuttaminen oli iskenyt päälle myös Vernerin valmennuksessa ja mä olin taas miettinyt, miten helvetissä olin kuvitellut selviytyväni nuoren tamman omistajana.

Joulukuu:  Mä olin ollut hermostunut, sen mä myönsin heti. Hevosen omistaminen toi paineita, joita mun harteillani ei ollut koskaan aiemmin ollut. Kun kyseessä oli nuori hevonen, oli helppo vajota ajatukseen, että syy kaikkiin epäonnistumisiin istui satulassa. Mä väitin edelleen, että yhdeksänkymmentäprosenttisesti se istuikin, mutta se kymmenen prosenttia mietitytti. Oliko syksy ollut Zelialle liian rankka? Olinko mä vaatinut nuorelta liikaa?

Kauden viimeisten osakilpailuiden startti, joka oli samalla ollut Zelian ja mun toinen lähtö estekisoissa, ei ollut sujunut putkeen. Siinä oli ollut monta muuttujaa, mutta olin silti paikantanut vian satulaan. Lefan kanssa startit olivat sujuneet huomattavasti paremmin, mikä oli toisaalta osaltaan saanut mut kyseenalaistamaan koko loppukauden. Mä olin ollut yhä varmempi siitä, että Zelia tarvitsi ratsuttajan ja lopulta saanut asian vireille hämärissä olosuhteissa. Samalla Zelia oli saanut lomailla totisesta treeneistä ja levätä ennen tammikuuta ja uusia treenejä.

Vuosi Auburnissa oli siis ollut epätasainen, mutta opettavainen. Mun nimi oli keikkunut Kalla CUP:in tuloslistoilla vuoroin joka välissä, olin valmentautunut säännöllisesti ja tullut nähdyksi usean eri hevosen satulassa. Mutta sitähän tämä laji oli: onnistumisia, epäonnistumisia ja kaikkea siltä väliltä. Kova työ tuotti yleensä tulosta jossain vaiheessa, tai sitten sä jumitit ojassa hevosesi kanssa - sitä ei voinut koskaan ennustaa. Mun onnekseni niin Haukka kuin Zeliakin oli pysynyt terveenä, mitä ei saanut pitää itsestäänselvyytenä. Ehkä mä olin siis olin kuin olinkin onnistunut pitämään edes jonkin osa-alueen hevosrintamalla tasaisena.

Lounge vaikutti hiljaiselta. Pujahdin huoneeseen ja huomasin hyvin nopeasti, että sille hiljaisuudelle oli syy. Pöytään nojaileva hahmo oli helppo ja hiljainen, jonka vuoksi mä kehtasin toteuttaa suunnitelmani ja juoda kupillisen kahvia sen kunniaksi, että olin selvinnyt tallille hyvissä ajoin ennen illan työvuoroa.

Nyökkäsin Rasmukselle tervehdyksen, ennen kuin kaivoin kaapista kahvikupin. Mun oli vilkaistava Rasmusta uudelleen, koska siinä se seisoi, katse tiiviisti pöydässä. Musta se oli vähän erikoinen tapa viettää aikaa tallilla tai oikeastaan yhtään missään.

Kaadoin kahviin maitoa ja istuin pöytään mahdollisimman kauas Rasmuksesta, etten vain häiritsisi sen tuijottelua. Vasta siinä vaiheessa tajusin miehen tuijottavan lappua, jonka mä olin itse tilaan jättänyt. En tosin juuri siihen, mutta ainakin lappunen oli noteerattu.

"Ilmoittauduitko jo?" kysyin hörpättyäni kahvia kieltäni varjellen. Rasmus vilkaisi mua vähän hämmentyneenä, joten mä kiirehdin täydentämään:
"En oo päivittänyt listoja, en muista kuka tulee ja millä."
Rasmus nyökkäsi ja mä tulin siihen tulokseen, ettei mun ehkä olisi koskaan pitänyt aloittaa sitä keskustelua.

"Tehoesteille Branilla. Ja Easyn tuon ratsutukseen. Cavallakin varmaan johonkin ryhmään", mies vastasi hörpäten sitten omaa kahviaan kirkkaanpunaisesta kupista. Se ja Rasmus eivät sopineet yhteen, mutta en takertunut siihen huomioon. Mua kiinnosti Bran, jonka olin nähnyt kunnolla vain nuorten valmennuksissa ja silloinkin niinä hetkinä, kun mun keskittyminen ei ollut kohdistunut ainoastaan Zeliaan ja sen tempauksiin.

"Mites Bran?" kysyin kuin me Rasmuksen kanssa keskusteltaisiin useinkin hevosistamme. Tai ei kai Bran Rasmuksen ollut - näin olin ymmärtänyt - mutta silti.
"Mites se", Rasmus vastasi nostaen katseensa hetkeksi muhun.
"Joo", mumahdin väkinäisesti nyökytellen. Mä kaduin sitä keskustelua vielä vähän enemmän.
"Joo", Rasmus toisti ja sitten me molemmat hörpättiin kahvia.

Noin kolme ja puoli minuuttia myöhemmin olin kulauttanut kahvin alas kurkustani ja poistunut loungesta vähin äänin. Zelia norkoili tarhan portilla ja antautui kiinni ensiyrittämällä, mikä oli ehdottoman mukavaa. Toinen mukava seikka oli se, ettei tamma nuilottanut hoitopaikalla, vaan asettui siihen kuin parempikin viisivuotiaaksi kääntynyt hevonen. Toivoin, että se käytös pysyisi, sillä olisi huomattavasti mukavampaa antaa Merikannon ratsutettavaksi ehta ratsuhevonen kuin keskenkasvuinen, mieltään osoittava nulikka.

Laurin tulo Auburniin mietitytti mua monellakin tapaa. Toisaalta mä odotin viikonloppua ja siihen mulla oli täysin omat motiivini: halusin nähdä Zelian miehen ratsastettavana ja kuulla sen kommentit tammastani. Lauri oli yhteydenpitomme aikana puhunut ottavansa talven mittaan mahdollisesti hevosia myös muutaman viikon ratsutusjaksoille ja vaikka mies oli todennut sen vain sivulauseessa, oli se tarttunut korvaani heti. Jos Laurin ja Zelian yhteistyö toimisi kuten saatoin odottaa, voisin pihistellä pari kuukautta vaikka omista syömisistäni sen eteen, että saisin Zeliaa tulevan kauden aikana eteenpäin.

Se oli kuitenkin aika kaukainen ajatus, koska ensin mun täytyisi selvitä valmennusviikonlopun muista osa-alueista. Sen lisäksi, että vastaanotin ilmoittautumiset, mun täytyisi myös perjantain jälkeen vahvistaa aikataulu. Pahimmassa tapauksessa se vaatisi säätämistä, ryhmien tiivistämistä tai jopa henkilökohtaista sumplimista ilmoittautujien kanssa. Mun mielessäni oli tottakai aiempi loungehetki Rasmuksen kanssa, eikä se ollut mitenkään kannustavin mielikuva.

Voisinhan mä säätääkin - Jessen kanssa. Mun Zeliaa harjaava käsi pysähtyi hetkeksi, kun tunsin tarpeelliseksi huokaista syvään tarkastettuani ensin, ettei kukaan nähnyt. En mä halunnut tulla yllätetyksi huokailemasta hoitopaikalla minkään miehen takia. Edes Jessen. Mies oli kuin olikin ilmoittanut tulevansa kahteen kenttäratsukoille suunnattuun ryhmään, mikä oli tietenkin saanut mun pään ylikierroksille ja toivomaan, että kaikki muuttujat ottaisivat paikkansa: Lauri, Jesse ja kaikki loput valmennettavat.

"Kiva", puuskahdin Zelian pään pyörähtäessä niin yllättäen puoleeni, että piirtopään onnistui tuupata harja kädestäni. Ehkä mun olisi järkevin lähteä tänään ensin maastoon tuulettumaan ja katsoa vasta sen jälkeen, olisiko musta tekemään mitään järkevää hevoseni kanssa. Tai kenenkään muunkaan.

Laurin valmennuksiin ilmoittautuminen päättyi tänään. Me oltiin yhdessä miehen kanssa päätetty jättää aikaa viimeisen ilmoittautumispäivän ja valmennusviikonlopun väliin siltä varalta, että ryhmiä olisi täytynyt säätää uusiksi. Eli suomennettuna siltä varalta, etteivät ne olisi täyttyneet. Auburnin maine oli epäilemättä jossain määrin kiirinyt Suomeen palanneen Merikannon korviin, mutta kai mies oli silti skeptinen uusien valmennuspaikkojensa suhteen.

Nyt oli siis varmaa, että Lauri viipyisi Kallassa perjantaista sunnuntaihin. Mä olin luvannut järjestää majoituksen, jottei hotellilaskua tarvinnut lisätä valmennusten hintoihin matkakulujen lisäksi. Mitä mä juniorivuosiltani muistin, valmentajat olivat usein majoittuneet tallinomistajan vierastiloissa tai jonkun senioriratsastajan nurkissa. Treenipäivien jälkeen sennut olivat sitten keskenään supisseet kosteista illanvietoista, joihin valmentaja oli tietenkin kutsuttu mukaan.

Oli myös varmaa, etten halunnut majoittaa Lauria. Se johtui enimmäkseen siitä, etten mä kokenut olevani millään tasolla hyvä emännöimään valmentajaa onnettomassa luukussani. Toisekseen mun täytyi myöntää, etten kaivannut yhtään enempää draamaa miehistä: pikkujoulut olivat tuoreessa muistissa ja mun elämässäni oli yksi kaksilahkeinen, joka ei välttämättä olisi ilahtunut mun luona useamman yön punkkaavasta kenttäratsastaja-valmentajasta.

Zeliaa ei mun majoittamisongelmat kiinnostaneet. Tamma haahuili maneesissa suunnilleen sinne päin kun olin ajatellutkin. Jos ajatteli positiivisesti, Zelian liikkuminen tuntui hyvältä vaikka unohduin matkustelemaan. Toisaalta siinä ei ehkä ollut hirveästi hyvää, että mun nuori ratsuni liikkui hyvin silloin, kun en omasta mielestäni tehnyt mitään asian eteen.

Mun ajatukseni keskeytyivät kirjaimellisesti siihen hetkeen, kun Isabella Sokka ilmestyi maneesin valkean ratsunsa kanssa. Zelian yllättävä ponnahdus vasemmalle horjahdutti mun tasapainoani, mutta kiitos luonnonvoimien ja tähtimerkkien mä pysyin satulassa ja sain palautettua ruunikon ruotuun. Tempaus oli joka tapauksessa naulinnut Isabellan katseen muhun ja olisin tiennyt sen tarkastamattakin.

"Hei Matilda", Isabella tervehti vielä tavanomaista kohteliaammin. Mun katse oli jo naisessa, joten nyökkäsin sille tervehdyksen ja siirsin Zelian käyntiin voidakseni keskittyä paremmin keskusteluun, jonka näin olevan tulossa. Isabellan katse oli niin tiiviisti silmissäni metrien välimatkasta huolimatta, ettei sitä voinut olla tajuamatta.

"Kuinka valmennusjärjestelyt ovat sujuneet?" perijätär tiedusteli kääntyessään laskemaan ratsunsa jalustimia. Kimo puoliverinen katseli uteliaasti suuntaamme ja seurasin sivusilmällä Zelian reaktiota siihen, että olin kääntänyt tamman kävelemään lähempää Isabellan ratsua.
"Kaikki ryhmät toteutuvat", vastasin mahdollisimman rennosti. Mun oli edelleen vähän hankala olla rennosti Isabellan seurassa, koska nainen tiesi asioita henkilökohtaisesta elämästäni. Asian. Vaikkei Jonathan ollut enää elämässäni, ei tapahtunut muuttunut miksikään enkä edelleenkään pitänyt ajatuksesta, että Isabella Sokka tiesi valmentajan ja tallinomistajan roolissa jotain niin henkilökohtaista.

"Hienoa", valmennuksiin itsekin ilmoittautunut Isabella totesi. "Eli saamme Laurin useammaksi päiväksi."
Nyökkäsin palaten ajatuksissani takaisin Laurin majoittamiseen. Isabella oli jo nousemassa ratsunsa satulaan, kun idea iski tajuntaani.
"Lupasin järjestää Laurille majoituksen", kerroin tarkkaillen taas Zeliaa, jonka suhtautuminen muihin hevosiin oli niin kaksijakoista, etten luottanut tamman käytökseen täysin. "Mun luona voi olla vähän ahdasta."

Siirsin katseeni Zelian korvista Isabellaan, joka istui nyt liki samalla tasolla kanssani. Toivoin, että nainen ottaisi asiasta kopin itse sen sijaan, että mun täytyisi tuputtaa Merikannon majoittamista Isabellan vastuulle. Olisihan se nyt helpointa kaikille, eniten Laurille, jonka ei tarvitsisi käytännössä poistua kartanon mailta koko viikonloppuna.
"Hän voi majoittua kartanolla", Isabella vastasi lopulta. Naisen katse oli pysynyt mussa niin piinaavana, että hetken olin kuvitellut sen kysyvän jotain Murronmaan tapahtumista.
"Ai, hyvä", puuskahdin huojentuneisuuttani piiloitellen. "Ilmoitan Laurille."

Isabellan nyökkäys oli kuittaus siitä, että asia oli sillä selvä. Maneesiin pyrki jo toinen ratsukko, joten mä nostin laukan aikeenani hoitaa Zelian liikutus loppuun vielä ennen iltapäivän pahinta ruuhkaa. Sen jälkeen pääsisin jakamaan Laurille uutisen, joka helpottaisi sekä mun että miehen elämää, ainakin oman käsitykseni mukaan.

Ehkä Merikanto toimisi samalla täydellisenä ärsykkeenä, jolla voisin totuttautua takaisin Isabellan seuraan ilman jatkuvaa pohdintaa siitä, analysoiko nainen mua valmentajana vai yksityishenkilönä.

Zelia hankasi päätään käsivarteeni ja teki ohjien pujottamisesta martingaalin renkaisiin vaikeaa. Tamma tuntui omalta vireältä itseltään, vaikka Lauri oli ratsuttanut sen eilen. Mä toivoin, että sillä oli vaikutusta Zelian tämänpäiväiseen työskentelyyn, koska tänään miehen oli tarkoitus hypätä tammalla.

Olin ollut eilen enemmän kuin vakuuttunut siitä, että ratsutuksen pyytäminen juuri Laurilta oli ollut oikea ratkaisu. Hymy oli pyrkinyt suupieliin useammin kuin laki salli, kun olin seurannut Zelian työskentelyä Merikannon kanssa. Tamma oli a) keskittynyt ratsastajaan, b) liikkunut paremmin kuin olin osannut odottaakaan ja c) saanut hyvää palautetta. Laurin mielestä Zeliassa oli potentiaalia ja kapasiteettia, ja se oli ollut kommentti sileän ratsutuksen jälkeen. Toivoin todella, että arvio pysyisi samana sen jälkeen, kun Zelia näyttäisi kyntensä esteillä.

Zelia näytti ihan pätevältä estevarusteissaan, kun lähdin taluttamaan sitä kohti maneesia niin, että ehtisin kävelyttää tammaa maasta käsin ennen Laurin kapuamista satulaan. Meitä vastaan kävelevä kaksikko kirvoitti multa varovaisen hymyn, sillä pihalla oli useita silmäpareja, jotka vetäisivät omat johtopäätöksensä mahdollisuuksien mukaan.
"Menikö teillä hyvin?" kysyin Jesseltä, joka oli pysäyttänyt taluttamansa Sallin turvallisen etäisyyden päähän Zeliasta, jonka korvat olivat alkaneet pyöriä epäilevinä ympyrää.
"No joo", mies huoahti ja sen kasvoille levisi tuttu hymy, joka sai mun sydämen pamppailemaan vähän epätahdissa. Ei siksi, etten olisi nähnyt sitä hymyä jo lukemattomia kertoja, vaan siksi, että se oli osoitettu mulle niinkin julkisella paikalla.

Olin jo toteamassa, että mun täytyi lähteä kävelyttämään Zeliaa, kun Laurin ajatteleminen muistutti mua Isabellan illalliskutsusta.
"Ai niin", hymähdin niin teennäisen kevyesti, että se särähti omaankin korvaan. "Isabella kutsui Laurin ja mut illalliselle kartanolle."
Irvistin sanojeni perään, koska ainakin mä olin ajatellut, että ilta olisi voinut ilman illallista sisältää yhteistä aikaa Jessen kanssa. Nyt mä en kuitenkaan osannut arvioida yhtään kotiutumisaikaani, joten pidin ajatukset omana tietonani pahoittelevasti hymyillen.

Tänään Zelia ei käyttänyt sitä pientäkään hetkeä, jota tamma oli eilen Laurille tarjonnut, muuhun kuin itse asiaan. Tamma ei kyseenalaistanut ratsastajaansa, vaan kokosi ja venytti askeltaan laukassa sitä mukaan, kun Laurin pyyntö vaihtui. Mun roolikseni jäi vain nojata tolppaan ja seurata herkeämättä kaikkea, mitä Lauri Zelian satulassa teki.

Edellisen ryhmän esteet olivat pienillä fiksauksilla muotoutuneet nuorelle hevosille sopiviksi. Zelia empi hieman viuhkalla, jota oli tiivistetty ja madallettu, mutta meni siitä yli. Mun mielessä käväisi väkisinkin, olisiko ruunikko mennyt siitä yli ensiyrittämällä, jos olisin itse ollut satulassa. Se oli kuitenkin vähän turha ajatus, koska olihan Merikannon kokemus omaan kokemukseeni ja taitoihini verrattuna aivan omaa luokkaansa ja se oli syy, miksi maksoin niistäkin kolmesta vartista.

"Korota vaan vielä", Lauri huikkasi tultuaan suhteutetun linjan, jonka tasaokserista olin sentään poistanut pressun. Este nousi reiluun metriin ja mun huulet nipistyivät yhteen seuratessani Zelian olemusta tamman jatkaessa pystyltä kohti suurehkoa okseria. Laurin ilme ei värähtänytkään, kun mies murahti sekunnin epäröivälle tammalle jotain ja sai sen asettelemaan jalkansa niin, että ponnistuspaikka osui kohdalleen empimisestä huolimatta. Hyppy näytti vaivattomalta ja vaikka laskeutuminen ei ollut vielä niin sulava kuin kokeneemmalla esteratsulla, aloin vähitellen vakuuttua siitä, että Zeliassa tosiaan oli potentiaalia.

Ainakin silloin, kun se ei peruuttanut ojaan tai maneesin seinään ahdistuksen iskiessä.

"Huomenna jatketaan vielä, eikö?" Lauri varmisti jäähdyteltyään pärskivän Zelian. Tamma näytti väsähtäneen loppua kohti, mutta jos ruunikon kuntoa vertasi kesään, edes jossain olin onnistunut viemään sitä eteenpäin.
"Joo, mielellään", naurahdin väsyneesti tuntien pientä epätoivoa siitä, että kohta täytyisi ajaa kotiin vain sitä varten, että ehtisin käydä suihkuun ja vaihtaa jotain siistimpää ylle Isabellan illallista varten.

Kaikkeen minäkin lupauduin, koska eihän valmennusjärjestelyissä ollut vielä tarpeeksi paineita.

Olin antanut Zelialle eilen vapaata ja siihen oli kaksi syytä: kolmena päivänä satulassa istunut Lauri ja mun extrapitkä työvuoro sairaslomalaista paikaten. Verrytellessäni ruunikkoa maneesissa Rasmuksen kirjavaa ratsua ajoittain vilkuillen - Zelia uhitteli nuorelle orille ja pidin sen mieluusti etäällä juuri siitä syystä - tamma tuntui alusta alkaen letkeältä ja yhteistyöhaluiselta. Mun onnekseni se jatkui verryttelyhyppyihin, joiden aikana olin vielä tavallistakin motivoituneempi Laurin työskentelyä Zelian kanssa seurattuani.

Isabella oli päättänyt laittaa meidät jumppaamaan. Pituushalkaisijaa koristi innari, joka näytti päättymättömältä kahdeksan esteen mitassaan. Osa puomeista lepäsi sokeripalojen päällä, osa tolppien kannattimilla. Sen tehtävän nähdessään tiesi heti, että kävi miten kävi, reisiä hapottaisi valmennuksen päätteeksi.

"Suoraan! Hellitä kädellä! Tue pohkeella!" Isabellan ääni ohjeisti. Vaikka ne olivat itsestäänselvyyksiä, ne unohtuivat helposti, siis aivan liian helposti. Zelia reagoi mun apuihin niin piiruntarkasti, että se myös kiemurteli mun ajatuksen katketessa sekunniksikaan tai liirasi vasemmalle mun painon valahduksen myötä.

Rasmuksen ja Branin työskentely oli näyttänyt hyvältä Laurin opeissa ja näytti nytkin. Mä tosin olin sillä hetkellä suhteellisen tyytyväinen omaankin ratsuuni, joka oli taiteillut innarin alusta loppuun hipaisematta puomiakaan, vaikka osa olikin noussut napakampaan korkeuteen.
"Tällaiset tehtävät ovat hyvää jumppaa niille", Isabella myhäili ilmeisen tyytyväisenä tehtäväänsä. Mä tosin allekirjoitin naisen kommentin täysin ja jos mä olisin ehtinyt kasata sellaisia innarimonstereita omiin treeneihini, olisin tehnyt niin säännöllisesti - pienikin puomien kohotus maasta toi hyvää treeniä nuorelle ratsulle ja vahvisti sen takaosaa.

Innarijumppailun päätteeksi Zelia liikkui niin irtonaisesti, etten mä olisi malttanut siirtää tammaa Isabellan määräämästä loppuverryttelylaukasta raviin. Olin keventänyt istuntaani antaakseni ruunikolle tilaa laukata ja yhtäkkiä jokainen palanen oli tuntunut loksahtaneen paikoilleen. Mun allani oli laukannut viipyilevä, tasapainoinen tamma, jonka tyytyväiset pärskähtelyt olivat vahvistaneet tunnettani siitä, että kehitystä oli tapahtunut sitten viime kesän.

"Käydäänkö loppukäynnit maastossa?" kysyin Rasmukselta, kun Isabella oli säätämässä tehtäviä toiselle ryhmälle.
"Joo", Branin satulassa nököttävä mies vastasi.
"Joo", mä huokaisin takaisin, ennen kuin käänsin Zelian kohti maneesin ovea kiskoen ratsastusloimea paremmin tamman päälle satulasta käsin.

Daniel Susineva oli niitä ratsastusmaailman guruja, joista mä en ollut vielä tehnyt mitään selvää johtopäätöstä. Mä tiesin sen kasvattaneen ja sisäänratsastaneen Zelian, joten mun motiivini osallistua miehen valmennukseen oli se, että Susineva jos joku tiesi mikä mun tammani oli. Paino sanalla mikä, koska välillä mä en mennyt takuuseen, oliko se edes Rosengårdien jalostustyön tulos vai vaihtunut vahingossa johonkin puolimuuliin.

Perjantaina mun omissa treeneissäni Zelia oli pelännyt kaikkea: maneesin nurkkia, päätyyn jätettyjä maapuomeja ja lopulta jopa maneesiin saapunutta ratsukkoa. Mä olin yrittänyt ratsastaa siirtymisiä täydelliseen "sinkoa ratsastaja selästäsi" -tilaan virittäytyneellä ruunikolla, joka oli lopulta tehnyt yhden siistin siirtymisen laukasta raviin ilman ylimääräistä kiemurtelua. Siihen mä olin asiat jättänyt ja siitä mä olin lauantaina sitten ilolla jatkanut Danielin tiukassa valvonnassa.

Zelia ei siis ollut lauantaina ollut mitenkään parhaimmillaan. Siitä huolimatta mä olin vain ratsastanut, ratsastanut ja ratsastanut, koska olin nähnyt Zelian Merikannon kanssa ja tiesin, mihin siihen oli. Mun oli vain täytynyt saada tamma keskittymään, motivoitua se työntekoon ja kuunnella Danielin jokainen ohje ja kommentti.

Lopputulema oli ollut se, että Zelia täytyi saada rauhallisemmaksi ja vastaanottavaisemmaksi, ja mun täytyi selkeyttää apujani. Se ei ollut tullut mitenkään yllätyksenä, vaikka kausittain olinkin saanut tamman huomattavasti yhteistyökykyisemmäksi. Oman istuntani virheet mä olin suurimmalti osin tiedostanut kaikessa kriittisyydessäni, mutta Danielin korjausehdotukset olivat tarjonneet uusia tapoja korjata niitä.

"Miltä se tänään tuntuu?" Daniel kysyi, kun olin työstänyt Zeliaa hetken kevyessä ravissa kaarevia teitä hyödyntäen.
"Ihan hyvältä", myönsin, koska tamma ei ollut keksinyt vielä mitään ylimääräistä eikä vaikuttanut erityisen energiseltä.
"Sitten laitat sen vain myös näyttämään siltä", Susineva totesi ja mä vedin syvään henkeä: se olikin ihan perhanan helppoa.

Mä yritin muistella, miltä Zelia oli tuntunut koeratsastuksissa. Silloin musta oli tuntunut, etten uskaltanut vaikuttaa reaktiiviseen tammaan lainkaan. Nyt mulla oli se rohkeus, mutta epäröin silti, koska mua tarkkaili mies, joka oli pyöräyttänyt Zelian ratsunuran käyntiin.
"Suunta on oikea", Daniel totesi täysin yllättäen, kun olin työstänyt Zelian laukkaa niin kauan, että mun vatsalihaksia pakotti. Mies oli halunnut laukkaan ilmaa, koska tamman liikkeet eivät olleet luonnostaan millään muotoa ilmavat ja lennokkaat. Vilkaisin vaivihkaa Danielin kasvoja ja yritin arpoa, miksi se oli sanonut niin, vaikkei mies ollut missään vaiheessa vahvistanut, että olisin saanut laukkaan sen kaipaamaa boostausta.

Ehkä Zelia oli Susinevan mielestä niin onneton ratsunalku, että riitti, että suunta oli oikea - vaikka se suunta olisi ollut takavasemmalle ja ojaan.

"Miltä se tuntuu nyt?" Susineva kysyi hektisen ja työntäyteisen, mutta tuloksellisen kolmevarttisen päätteeksi. Mä annoin Zelian venyttää kaulaansa ravissa ja nautin sen letkeästä ravista antaen ruunikon siirtyä käyntiin pitkän uloshengityksen mukana.
"Hyvältä", totesin painokkaasti. Käänsin katseeni Danieliin, jonka valmennuksissa ratsastaminen oli ollut tehokasta myös siksi, että mä olin jokaisen miehen katseen edessä ratsastamani minuutin halunnut vakuuttaa, ettei Zelian myyminen minulle ollut ollut virhe. Todellisuudessa mun täytyi todistella sitä enemmän itselleni, koska mitä Susinevaan tuli, sen kiinnostus estepainotteisiin ratsuihin ei tuntunut olevan murto-osaakaan kouluratsuihin verrattuna.

"Mmm-h, siltä se myös hetken näytti", Daniel totesi lyhyesti. "Onhan se vähän.. Omalaatuinen."
Daniel kääntyi nuorta tammaansa ratsastavan Isabellan suuntaan ja mä tuijotin hämmentyneenä omalaatuisen Zelian korvia. Kai herra Susineva tiesi Zelian sisäänratsastajana ja myyjänä parhaiten, millä adjektiiveilla mun tammaani sopi kuvailla. Kun mä nostin katsettani hieman, tajusin kauhukseni tunnistavani tutut kasvot katsomosta.

Mitä Lauri Merikanto teki Auburnin maneesin katsomossa mun valmennukseni aikana? Mies oli eilen soittanut mulle muina miehinä kertoakseen, että oli vienyt orinsa Heidin tallille ja teki itsekin muuttoa Orijoelle. Mä en tiennyt kuinka kauan Lauri oli katsomossa istunut, mutta se nyökkäsi mulle tuttavallisesti ja mä vastasin vähän jähmeämmällä, pakonomaisella päänliikahduksella.

Aivan kuin Danielin haukankatse ei olisi riittänyt. Onneksi mä en ollut tajunnut Merikantoa aiemmin. Tai sitä, että muhun katseensa juuri porannut, Laurin vieressä istuva naishenkilö oli Heidi. Voi hyvä helvetti, sehän oli team Runiac tallinomistajineen ja uusine vuokralaisineen.

Zelia tempoi riimunnarua ja oli riuhtoa itsensä irti. Matildan kasvoilla oli vakava ilme, kun nainen yritti saada nuoren tammansa pois lumipyrystä ehtiäkseen valmennukseen. Töistä lähteminen oli venähtänyt kollegan telottua kätensä, mutta lopulta violettipää oli päässyt livahtamaan tallille vain huomatakseen, että Zelialla oli huono päivä.

Jossain vaiheessa Matilda oli kuvitellut, että Zelian käytös oli tasoittunut puolessa vuodessa, mutta se ajatus hautautui karsinan kuivikkeisiin ruunikon tehdessä koko olemuksellaan selväksi, että kiinnostus valmennusta kohtaan oli pyöreä nolla.

“Hei”, Matilda tervehti Branin karsinan edustalla seisovaa Rasmusta, joka oli huomattavasti pidemmällä ratsunsa varustuksen suhteen. Nainen itse jatkoi matkaansa satulahuoneeseen, josta palasi hyvin nopeasti Zelian varusteiden kanssa.
“Tuo mun eläin on harvinaisen perseestä tänään”, Matilda totesi ohimennen Rasmukselle, jonka kanssa muodosti ryhmän. Tähtöset saattaisivat olla kaukana tämänpäiväisestä liikkumisesta, nainen mietti hiljaa mielessään harppoessaan viimeiset askeleet Zelian karsinalle.

Rasmus vilkaisi luimistelevaa Zeliaa ja sitten Brania, joka puuhasteli riimunnarunsa vetosolmun parissa. Kirjava ori oli tapansa mukaan hyväntuulinen ja valmis hommiin, mutta itsestään Rasmus ei ollut niin varma. Takana oli pitkä päivä töissä - yksi viimeisistä markkinointihommissa, ainakin tällä erää - ja edellisen kouluvalmennuksen epäonnistumiset muistuttelivat olemassaolostaan. Oikeastaan Rasmusta ei huvittanut ratsastaa ollenkaan.

“Mm”, Rasmus ynähti ja taputti jo varusteet päällä odottelevaa Brania. Karvasta nousi pieni pölypilvi; ori pitäisi klipata ennen kisoja. “Mee sä tällä, niin mä kokeilen sitä?”

Matilda oli saanut satulan Zelian selkään ja kääntyi katsomaan Rasmusta. Nainen mittaili hetken katseellaan miestä ja tämän kirjavaa oria, ennen kuin kohautti hartioitaan. Tuskin Bran voisi ainakaan Zeliaa hankalampi ratsastettava olla.

“Okei”, Matilda tokaisi ja nappasi suitset telineestä.

Rasmus nojasi Branin oveen ja nyökäytti päätään. Tuskinpa Isabellallakaan olisi mitään sitä vastaan.

Kun ratsut olivat valmiit, kaksikko suoritti hiljaisen vaihdon. Matilda tuijotti Zeliaa Branin vierestä ja naisen suupieli nykäisi tahattomasti, kun nuori ruunikko esitteli Rasmukselle hapanta naamaansa. Bran pukkasi violettihiuksista käsivarteen kuin alleviivaten sitä, että tässä vaihtokaupassa Matilda taisi olla voittaja.

Matkalla maneesiin Matildan teki mieli kertoa jotain Zelian ratsastettavuudesta, mutta se tuntui vähän turhalta. Nainen oli nähnyt Rasmuksen nousevan Haukankin satulaan ilman sen kummempaa ennakkovalmistelua ja ratsastanut oria rutiininomaisesti - ja hyvin. Bran oli nuori siinä missä Zeliakin, joten liian suurta kulttuurishokkia tuskin tulisi.

Isabella ei sanonut mitään huomatessaan ratsunvaihdoksen, mutta naisen kasvoilta näki, miten tämä punnitsi suhtautumistaan asiaan. Hetken ilmassa leijaili odotus - käskisikö Isabella molemmat omien ratsujensa selkään? Kun perijätär pysyi hiljaa, Matilda seurasi Rasmuksen esimerkkiä ja nousi ratsunsa satulaan.

Ratsukot kävelivät alkukäyntinsä hiljaisuuden vallitessa, kun taas Isabella alkoi luennoida lyhyesti valmennuksen teemasta: tasapainoisista siirtymisistä ja temponvaihteluista. Rasmus oli iloinen, ettei tiedossa ollut mitään sen vaikeampaa. Toisaalta jopa kolmikaarinen kiemuraura oli osoittautunut viime kerralla hänelle ja Branille haastavaksi, joten miehen odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kunhan nyt selässä pysyisi, Rasmus mietti kerätessään ohjat tuntumalle.

Zelia tuntui energiseltä mutta kireältä, ja Rasmus totesi melko pian, että se muistutti nuorta Laraa. Hevonen oli tasapainoinen liikkuja, hyvin herkkä ja vilkkaan oloinen. Samaan aikaan se ei kuitenkaan ollut kovin yhteistyöhaluinen; tamma olisi mieluusti edennyt omaa vauhtiaan hieman pitkänä ja kadota ulkoavuilta kaarteissa. Branin myötä Rasmus oli tottunut hieman yksioikoisempaan ratsastettavaan, jonka kanssa ei tarvinnut olla aivan yhtä tarkkana apujenkäytöstä.

Matilda oli seurannut hetken Rasmuksen ja Zelian työskentelyä, mutta tullut nopeasti siihen tulokseen, että Bran vaati täyden huomion. Isabellan teetättämissä verryttelevissä tehtävissä ei ollut mitään uutta tai ihmeellistä, mutta Bran vaati ratsastajaltaan hieman uudelleenohjelmointia. Ori liikkui omalla moottorillaan ja vaikutti vireältä, mutta asettui silti helpommin ratsastajan asettamiin raameihin.

Ruunikonkirjavan satulassa istuminen avasi jo valmennuksen alussa Matildan silmiä, koska nainen oli Zelian lisäksi päässyt vain huomattavasti kokeneempien ratsujen selkään. Branin ja Zelian samankaltaisuudet ja eroavaisuudet auttoivat naista arvioimaan tammansa osaamista ja ratsastettavuutta uudessa valossa. Matildan katse lipui hetkeksi Zeliaan, jonka selässä istuvan Rasmuksen kasvoilta näki, ettei tamma päästänyt tätä turhan helpolla.

Branin sivuaskel ensimmäisessä laukannostossa havahdutti Matildan ajatuksistaan. Nuoren orin laukka oli voimakasta ja vaikka nainen oli kuinka rakentanut Zeliaan voimaa ja saanut ruunikon laukkaa paremmaksi, Branin liikkuminen nosti rimaa. Isabellan ohjeistuksella Matilda sai koottua Branin laukkaa muutamaksi askeleeksi ilman, että ori jännittyi, ja päästettyä sen taas pidentämään laukkaansa ennen siirtymistä raviin.

Isabellan ohjeille oli Rasmuksellakin käyttöä. Perijätär oli nähnyt tammaa enemmän liikkeessä ja osasi hyvin vinkata, miten sen saisi pikkuhiljaa paremmin avuille. Zelia ollut ensinkään helppo hevonen taivutella liikkumaan rennosti, mutta selän läpi polkien, eikä asiaa helpottanut se, että Rasmus tunsi tai ainakin oli tuntevinaan Matildan katseen niskassaan alituiseen.

Valmennus tuntui kuitenkin kummasti kuluvan nopeammin kuin aikoihin, ja kun Isabella alkoi ohjeistaa ratsukoita loppuverryttelyä kohden, Rasmus huomasi viihtyvänsä Zelian selässä ihan hyvin. Helppo se ei todellakaan ollut, mutta Rasmus ei ollut varsinaisesti pelännyt haasteita. Samalla hän huomasi kaipaavansa Laraa ja toivovansa, että ehtisi pian tervehtimään sitä Rosengårdeille - sen verran Zelia sitä tosiaankin muistutti. Rasmukselle oli tullut kuuma, ja hänen ratsunsakin kaula oli kostunut hiestä.

“Se riittää tälle kertaa. Kävelkää vaan”, Isabella huikkasi. Nainen kääntyi jo lähteäkseen maneesista, mutta jatkoi vielä olkansa yli: “Seuraavalla kerralla sitten omilla hevosilla, sileälläkin!”

Valmennus oli vilahtanut ohi ennätysvauhdilla, tai siltä se oli ainakin vieraan ratsun satulassa tuntunut. Matilda huokaisi syvään antaessaan Branille pidempää ohjaa.
“Loppukäynnit maastossa?” nainen kysyi Rasmusta vilkaisten.
“Joo”, kuului tuttu vastaus, eikä Matilda aikaillut kääntäessään ratsunsa kohti maneesin ovea.

Bran käveli reippain askelin tienreunaa, joka oli tullut varmasti tutuksi molemmille ratsukoille.
“Miltä se tuntui?” Matilda kysyi Rasmukselta, joka oli jättäytynyt Zelian kanssa taakse. Se kysymys oli poltellut naisen mielessä koko valmennuksen ja vaikka valmennusryhmäläisten kommunikointi oli vähäsanaista, Matilda oli päättänyt rikkoa kaavaa.

“Aika hauska, herkkä”, Rasmus kommentoi lyhytsanaisesti, ja oli sitten hetken hiljaa, ennen kuin lisäsi vielä: “Tästä tulee varmasti kiva. Mites se?”
“Ihan jees”, Matilda vastasi. “Kiitti lainasta.”
“Kiitti sulle”, Rasmus nyökäytti päätään ja hymyili vähän, mutta eteenpäin katsova Matilda ei sitä huomannut.

Keskustelu ei liiemmin ottanut tuulta alleen, mikä ei yllättänyt kumpaakaan. Nuoret puoliveriset kulkivat rauhassa peräkanaa tien laidassa - Rasmuksen mielestä yllättävänkin rauhassa. Kovin pitkälle he eivät menneet, ennen kuin kääntyivät takaisin tallia kohden. Matildan katse viisti ojaa ja nainen toivoi, ettei Zelia haluaisi näyttää kaikkea muuta kuin hauskoja puoliaan Rasmukselle.

“Vaihdetaanko?” Matilda kysyi laskeuduttuaan alas Branin satulasta. Ori yritti kihnuttaa päätään naisen hihaan, mutta tämä onnistui väistämään yrityksen.
“Joo”, Rasmus vastasi Zelian ohjia tarjoten.
“Joo”, Matilda hymähti yllättävän hyväntuulisesti, tarttuen sitten tammansa ohjiin päättääkseen vaihtokaupan.