Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Zelian päiväkirja

Sivu 2 / 3 Edellinen  1, 2, 3  Seuraava

Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 15.02.19 14:38

15.2.2019

"Sanotaanko vaikka, että tämä on myöhäinen ystävänpäivälahja. Tai jotain sellaista", Lauri oli todennut puhelun päätteeksi. Mä olin soittanut miehelle alunperin pyytääkseni sitä mun ja Zelian verryttelyavuksi, mutta puhelu oli päättynyt yllättäen siihen, että Merikanto oli ilmoittanut välittävänsä mulle jatkossa rehuja sopuhintaan. Lauri oli itse saanut jonkinlaisen sponsorisopimuksen uudelta rehukaupalta ja lahjoitti myös ylimääräisen ruokintaohjeen mulle.

Meni ehkä kymmenen minuuttia, kun tunsin puhelimen värähtävän taskussani. Laskin Zelian harjan käsistäni ja tuijotin puhelimen lukitusnäytölle ilmestynyttä sähköpostia hämmentyneenä: ruokintaohje Rosengårds Zelia. Merikanto ei siis ollut jäänyt turhaan odottamaan hyväksyntääni, vaan antanut sähköpostini eteenpäin. Nyt rehualan ammattilainen kaipasi lisätietoa Zelian liikutuksesta ja muista ruokintaan vaikuttavista asioista.

Puoli tuntia myöhemmin mä olin naputtanut vastauksen sähköpostiin ja suuntaamassa maneesiin Zelian kanssa. Mun oli tarkoitus ratsastaa tamma vain nopeasti läpi ennen viikonlopun kilpailuja. Huokaisin syvään laskiessani jalustimia Zelian nuilottaessa tympääntyneenä maneesin seinustalla.
"Niinpä", mumahdin puoliääneen ruunikolle, joka puhalsi ilmaa sieraimistaan kuin vastaten huokaisuuni. Sille huokailulle olikin aihetta, sillä sen lisäksi, että meillä olisi huomenna edessä estestartti, mä olin ilmoittanut meidät myös koulukisoihin sunnuntaille. Se oli ollut päähänpistos, koska KN oli ohjelmana iskostunut selkärankaani junnuvuosina ja kotikisoissa - Auburnin tasosta huolimatta - mun oli aivan sama käydä kokeilemassa, mitä Zelia tuumaisi kouluaidoista. Ja mikä kiinnostavampaa, mitä tuomarit tuumaisivat hevosestani.

Siinä meni ehkä puolituntinen, että mä olin ratsastanut Zelian kaikissa askellajeissa ilman sen suurempaa vastustelua ratsun puolelta. Ilmeisesti viikko-ohjelman laatiminen oli mennyt nappiin kisoja ajatellen, vaikka eihän hyvä kenraaliharjoitus taannut onnistunutta kisasuoritusta. Loppukäyntien jälkeen mä liu'uin alas satulasta ja vilkaisin puhelimen kelloa huomaten uuden sähköpostiviestin.

..kuivattu kamomilla taas voisi rauhoittaa kipakaksi kuvailemaasi Zeliaa..
Siinä kohtaa mä tyrskähdin itsekseni siitä huolimatta, että joku maneesissa työskentelevistä ratsukoista olisi saattanut kuulla sellaisen erikoisuuden. Täysrehu ja kivennäinen vaikuttivat lupaavilta, mutta että kuivattu kamomilla?

Toimii sellaisenaan tai haudutettuna...
Hymähdin hiljaa ja survoin puhelimen takaisin toppaliivin taskuun päättäen syventyä viestin sisältöön Zelian purettuani. Tiedä vaikka haudutettu kamomilla ratkaisisi kaikki ongelmat, eikä Zelia keksisi enää esimerkiksi peruuttaa ojaan. Kaikessa huvittuneisuudessanikin mä olin myös kiitollinen, koska ne sähköpostiviestit kiteyttivät aika hyvin sen tunteen, joka mulla oli ollut siitä saakka, kun Lauri oli palannut kuvioihin. Valmentajalla, ja tässä tapauksessa valmentajilla, oli hemmetin suuri merkitys, enkä mä pitänyt sähköpostiini kilahtanutta, Zelialle räätälöityä ruokintasuunnitelmaa mitenkään itsestäänselvyytenä - puhumattakaan rehuista, jotka saisin Laurin kautta edullisemmin.

Nyt mulla oli jotain odotettavaa viikonlopun jälkeen sen varalle, että kisamenestys jäisi miinukselle: pari rehusäkkiä ja kamomillaa herkkäsieluiselle tammalleni.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 18.02.19 10:54

16.2.2019
Kalla CUP 2019 1. osakilpailu

Zelia vaihtoi laukan lennokkaasti pärskähdyksen saattelemana hyvän, napakan hypyn jälkeen.
“Pidä tuo energia, anna sen edetä radalla”, meidän vierelle kävellyt Lauri totesi verryttelyn päätteeksi. “Älä stressaa liikaa vaihdoista, jos ne ei tule esteiden päällä niin sä vaihdat ne niiden välissä.”

Mä olin nyökännyt autuaan tietämättömänä siitä, että laukanvaihdot olisivat aivan toissijainen asia radalla.

Mä tunsin yleisön katseen nauliintuneen meihin, kun hyvässä temmossa lähtölinjan yli laukannut Zelia veti liinat kiinni täysin yllättäen, vaikka lähestyminen radan ensimmäiselle esteelle oli ollut hyvä. Mun kulmat olivat kohonneet yllätyksestä, koska mä en ollut odottanut sitä. Tamma oli ollut treeneissä oma, menevä itsensä ja hypännyt verryttelyssä rohkeasti siitä huolimatta, että olin vaihtanut vauhdilla Sipsin satulasta Zelian satulaan.

Nielaisin. Mun teki mieli keskeyttää, mutta mä ajattelin, että ehkä Zelia oli vain jännittynyt koristeellisesta okserista, joka hypättiin katsomoa päin. Enkä mä saisi opettaa ruunikkoa siihen, että kisat päättyivät automaattisesti siihen, kun se keksi stopata ensimmäiselle esteelle. Niinpä mä käänsin häntäänsä jännittyneenä viuhtovan Zelian suurelle voltille ja ratsastin kaikessa rauhassa uuden lähestymisen okserille. Se vei meidät yli ja vaikka Zelia ei selvästi olisi halunnut lähestyä katsomoa, mä sain ratsastettua suhteellisen sujuvan tien toiselle esteelle.

Kun me päästiin kolmannen ja neljännen esteen yli, mä ajattelin, että neljäkin virhepistettä oli parempi kuin kahdeksan. Tai kuusitoista, kuten viimeksi osakilpailuradalta. Rata ei ollut vaikea, sen mä olin todennut Sipsin kanssa. Zelia väisti verryttelyalueella laukkaavaa hevosta suurella sivuloikalla ja sen sijaan, että olisin saanut vietyä tamman huolella kulmaan kuten olin suunnitellut, jouduin tuomaan sen sarjan a-osalle auttamattoman vinosti niin, että puomit vain kopisivat. Kahdeksan.

Sarjan haparoinnista huolimatta mä sain laukan taas rullaamaan ja huokaisin syvään yrittäen rentoutua. Mun ainoa tavoite oli ylittää maaliviiva. Kutoselle Zelia teki radan parhaan hypyn, jonka jälkeen perusradan viimeisen esteen kämmääminen vitutti enemmän kuin mikään. Mä olin tuntenut Zelian jännittyvän ja sen laukka hiipui hiipumistaan kohti tamman mielestä järkyttävää verryttelyaluetta, jota kohti viimeinen pysty oli suunnattu. Ruunikko oli ollut jo aikeissa esitellä yleisölle jo tutuksi tullutta liukupysähdystään, kun mä tajusin vaatia sitä hyppäämään. Zelia empi hetken, mutta ponnisti pystylle paskasta paikasta kolaten yläpuomin etusillaan.

Kaksitoista. Kaksitoista helvetin virhepistettä kahdeksankympin radalta, jonka olin painatellut puolituntemattomalla Sipsilläkin kaikin puolin sujuvasti, kotimaneesissa. Siinäpä nätti lisä aiempien virhepistesaldojen joukkoon. Mä nielin hämmennyksen sekaisen pettymyksen, kumarruin sipaisemaan Zelian kaulaa ja ratsastin tamman ulos maneesista.

“Vittu”, sihahdin sen verran hiljaa, ettei meitä kohti harppova Lauri kuullut. Mun oli pakko pysäyttää Zelia maneesin kulmalle, koska Merikanto näytti juuri siltä, että oli valmis ripittämään mut huonosta ratsastuksesta - tai ratsastuksen puutteesta.
“Se ei ihan sujunut”, puuskahdin tuijotellen saappaiden varteen liimaamiani feikkiswarovskeja.
“Se olisi voinut kieltää teidät ulos”, Lauri vastasi. Mä en katsonut miestä, koska se kommentti ei sillä hetkellä lämmittänyt mieltäni lainkaan.
“No epäilemättä”, mutisin. “Mä en tajua. Ei tää kyttää treeneissä.. Eikä mua edes jännittänyt, justhan mä ratsastin Sipsin nollille.”
Nostin katseeni Lauriin, joka näytti siltä kuin olisi aikeissa sanoa jotain rakentavaa, kun uusinnan kuulutettiin alkavan.

”..Matilda Tammilehto ja Esperite v. Bloom..”

Niin tragikoomista kuin se olikin, meidän nimet kuulutettiin myös uusinnan jälkeen. Siellä mä keikuin kierroksia kunniakierroksella keräävän Sipsin satulassa ja mietin, miksi sininen ruusuke ei tuntunut miltään. Varmaan siksi, että mä olin tienannut sen juuri sillä ratsulla, jolle mulla ei ollut oikeastaan ollut minkäänlaisia odotuksia vähäisten treenikertojen myötä. En sillä, jonka elättämiseen mä tuhosin valtaosan kuukausipalkastani ja joka tarjosi mulle onnistumisen tunteita kaikkialla muualla paitsi kisaradoilla.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 18.03.19 11:30

18.3.2019

Välillä mä muistelin katkerana aikaa, kun olin treenannut orilla. Vaikka Haukan luonne ja ratsastettavuus ei ollut millään tapaa ollut mulle - tai ylipäänsä - ideaalein enkä mä voinut tituleerata itseäni ori-ihmiseksi, olihan se nyt ollut huomattavasti mutkattomampaa. Siis kaikki, paino sanalla kaikki: sen kun olit hakenut jäyhän ratsusi talliin, varustanut sen ja treenannut. Ei sitä ollut kiinnostanut, millä tuulella sä olit ollut - Haukka oli aina vain mennyt ja tehnyt. Joskus huonommin, joskus paremmin.

Mutta sitten mä olin mennyt ja ostanut tamman, vieläpä nuoren sellaisen. Sellaisina hetkinä, kun Zelia laittoi hanttiin joka solullaan ja mä meinasin myöhästyä sileänvalmennuksesta sen luonteikkuuden takia mietin ihan väkisinkin, ilmoittaisivatko Rosengårdit joskus haluavansa kasvattajaliitteensä pois Zelian virallisesta nimestä. Sitten mun täytyisi vääntää sille jokin kisanimi onnettomalla nimipäälläni, ettei ruunikko vetäisi bambin perheen sukunimeä lokaan estestarttituloksillaan. Zeliassa näkyi hyvin se, miten geeneillä oli vaikutuksensa niin hyvässä kuin pahassakin, tässä tapauksessa pahemman puolelle kallistuen: ilman emältä tullutta täräkkyyttä mulla voisi olla varsin helppo ja mutkaton tamma.

Valittamisella ei kuitenkaan päässyt pitkälle eikä varsinkaan korjannut tilannetta. Ehei, se korjaantui - jos korjaantui - treenaamisella ja sitä oli Laurin tuntien luvassa. Nyökkäsin miehelle tervehdyksen taluttaessani Zelian maneesiin, jonne viritetyt puomit saivat tamman pyörittelemään ihmetellen korviaan.

Mitä valmennukseen tuli, mun odotukseni olivat reilun viikon takaisen estevalmennuksen jäljiltä korkeat. Silloin me oltiin päästy treenaamaan rataa, joka oli todistetusti meidän suurin heikkous. Ei välttämättä kotona, mutta vähintään kilpailuissa, joissa myös kotikenttäetu hävisi kuin tuhka tuuleen. Koska Lauri oli ratsuttanut Zeliaa koko alkuvuoden, hypännyt tammalla ja myös nähnyt, mihin meistä ei ollut kisatilanteessa, mies osasi neuvoa mua niin, että mä havahduin vaihteeksi analysoimaan omaa tekemistäni satulassa. Jos Lauri olisi pyytänyt mua kertomaan, kuinka monta askelta Zelia oli ottanut suhteutetulla linjalla tai mitä sen laukalle oli tapahtunut, että tamma oli halunnut survoa okserille vielä puolikkaan laukka-askeleen, mä olisin vastannut hetkeäkään empimättä. Mutta jos Lauri olisi halunnut mun kertovan, mitä helvettiä mä olin toimittanut satulassa silloin, kun olisin voinut tulla linjan sujuvammin viiden sijaan kuudella laukalla ja vastaavasti ratsastaa rohkeammin okserille, olisin mä vain istunut satulassa hiljaa.

Niin. Valmennuksesta päällimmäisenä oli kohtuullisesti sujuneen radan lisäksi jäänyt mieleen se tosiasia, että mun täytyi miettiä omaa tekemistäni vielä enemmän. Onneksi mulla oli siihen työkaluja nimeltä Sipsi ja Vargas, joista vain jälkimmäinen oli tällä hetkellä edes jotenkin mun käytössäni. Toisaalta pelkkään Zeliaan keskittyminen seuraavien viikkojen aikana ei tekisi pahaa, kunhan muistaisin hioa välillä omaa ratsastustani perseilevästä tammasta huolimatta.

Puomeista mä pidin ja niin piti Zeliakin. Niitä me oltiin hinkattu etenkin loppukesä ja alkusyksy, kun olin halunnut rakentaa ruunikkoon voimaa ja kehittää sen takaosaa muullakin kuin mäkitreenillä. Samalla Zelia oli parantanut tasapainoaan ja mä tunsin pienen ylpeyden sisälläni, kun innosta pärskivä piirtopää ravasi puomien yli ensiyrittämällä kolauttamatta yhtäkään.
"Hyvä Matilda, katso ettei se pääse kiemurtelemaan puomien jälkeen", Lauri kommentoi ja mä näin sivusilmällä, että se katsoi meitä ihan erityisen mietteliäänä.

Valmennuksen nousujohteinen alku oli kokea kolauksen, kun Zelia nosti kierroksia laukkatyöskentelystä enemmän kuin olin osannut ajatellakaan. Muiden alottaessa tehtävää mä käänsin ruunikon pienehkölle pääty-ympyrälle ja nollasin tilanteen, koska niin Lauri oli estevalmennuksessakin neuvonut. Mä en jäänyt vahingossakaan pitämään vastaan kädellä, vaan tahditin laukkaa puolipidätteillä ja myötäilin. Mä en myöskään puristanut polviani satulaan, vaan korjasin lantion asentoa niin, että jalat pääsivät laskeutumaan rentoina Zelian ympärille. Sitten mä hengitin syvään ulos ja rauhoituin, koska vain sitä kautta maneesia kavioillaan tamppaava tammakin lopulta rauhoittuisi.

"No niin", Laurin virkkoi. "Tulisiko se Matildakin sieltä?"
Mä nyökkäsin antamatta keskittymisen herpaantua hetkeksikään ja käänsin Zelian päädystä keskihalkaisijalle. Pitkä lähestyminen puomeille ei ollut helppo jo valmiiksi kiehuvan tamman kanssa, mutta ei sen kanssa ollut moni muukaan asia.
"Pidätteet keskivartalolla, käsi joustaa, se on suora siinä", Lauri mutisi ohjeita samalla, kun me lähestyttiin puomeja. Mun keskittyminen oli notkahtaa, kun hairahduin sekunnin sadasoksaksi miettimään, missä välissä puomeista oli tullut niin kuumottavia, että mun omasta asenne ja valmentajan eläytyminen tilanteeseen lähenteli GP-radan korkeutta lähentelevän esteen lähestymistä. Zelia pärskähti ja mä ehdin tehdä viimeisen puolipidätteen tajuten, että vaikka ohjien toisessa päässä oli järjettömästi tulta ja tahtoa, se tuntui mulle höyhenenkevyeltä.

"Noin Matilda" Lauri puuskahti, kun me oltiin selvitty niistä perkeleen puomeista kuten niiden harjoitteluun käytetyllä tuntityömäärällä saattoikin olettaa. Mun huulilla häilähti keskittynyt hymy, kun ratsastin Zelian huolella kulmaan ja käänsin tamman loivaa kiemuraa hahmoitellen pitkän sivun puomeille. Kun askel osui ja ruunikon laukka osoittautui kuin puomeille tehdyksi, mä käytin pienen hetken oman ratsastukseni tunnusteluun ja tajusin, kuinka pienestä kaikki lopulta olikin kiinni.

Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 03.05.19 21:57

3.5.2019

Harjasin Zelian suojia, vaikka ne olivat puhtaat hyvin huolletun kentän jäljiltä. Käytävä tamman karsinan edustalla oli hiljainen, joten mä saatoin kyyhöttää puoli-istuvassa asennossa yrittäen irroittaa saumasta sitä ainoaa tummaa karvaa, joka ei suostunut lennähtämään pois.

Mun kädet liikkuivat automatisoituneina, kun kuljetin sormiani Zelian eilen rasvatuilla suitsilla ja niputin ne. Ilma pakeni mun keuhkoista pinnallisena huokauksena, kun kokosin tamman varusteet käsilleni ja lähdin roudaamaan niitä kohti satulahuonetta kuin mulla olisi ollut jokin pakottava tarve saada vietyä ne kaikki kerralla. En ollut varma mistä se johtui, mutta ahdistava tunne mun sisällä pakotti mut kiirehtimään paitsi pois käytävältä, pois tallilta.

Loman jälkeen mun oli ollut vaikea palata tallille. Zelia ei ollut reissusta aiheutuneiden vapaiden jälkeen ollut tavallista huonompi, mutta energisyytensä vuoksi ruunikko oli ollut vaikea saada keskittymään. Sitä oli jatkunut useamman päivän ja vaikka Zelia oli lopulta tasoittunut takaisin rytmiin, mä en ollut löytänyt oikeaa mielentilaa kunnon treenaamiseen. Sen sijaan mä olin haahuillut monta päivää maastossa miettien, mitä mä tulevalta kesältä halusin - vaikka ensin mun täytyisi selvitä otteestani alituisesti lipsuvasta keväästä ja toisista osakilpailuista.

Nostin satulan telineeseen ja pyöräytin suitset paikoilleen. Mun katse jumiutui niiden kimaltavaan otsapantaan ja ajatukset valuivat osakilpailuihin, jotka lähestyivät hitaasti, mutta ehdottoman varmasti. Ja mua suoraan sanottuna kauhistutti: jos treenit eivät tuntuneet luistavan, miten mä voisin lähteä osakilpailuiden esteradalle harteillani kahdeksankymmenenkahdeksan virhepisteen taakka?

Mun olisi tehnyt mieli palkata Lauri hyppäämään Zelialla, koska vikahan istui aina satulassa. Jos Merikantokaan ei onnistuisi saamaan tammaani puhtaasti maaliin kahdeksankymmenen - kotitreeneissä enää verryttelykorkeudeksi laskettavan - senttimetrin luokassa, toivo Zelian esteurasta olisi varmaan menetetty. Sen ajatteleminen oli yllättävän musertavaa, koska harrastehevoseksi Zelia oli teoriassa niin perkeleen laadukas, että ilman kisakäyttöä mun ei ollut järkeä pitää rahojani kiinni siinä. Mutta mitä Sokat, Jesse ja koko muu talliporukka olisivat ajatelleet, jos mä olisin seurannut oman hevoseni starttia katsomosta? Olisinko mä vain luovuttaja?

Laskin sankoon tilkan lämmintä vettä ja lisäsin sinne kamomillaa. En mä enää osannut edes arvioida, oliko Zelialle varta vasten laaditun ruokintasuunnitelman laatimisesta ollut mitään hyötyä. Siinä se olikin: mä en osannut sanoa enää mitään, mikä liittyi mun hevoseeni ja sen tulevaisuuteen. Yön pimeinä tunteina mä mietin katkerana, kuinka mun ei olisi sittenkään pitänyt ostaa nuorta. Samaan aikaan mä tiedostin, että valmiin konkarin kanssa olisin jossain vaiheessa turhautunut - ihan kuten Haukankin.

Koska loppujen lopuksi Zeliasta oli tulossa päivä päivältä enemmän mun käteeni sopiva hevonen - mä en vain enää ollut varma, oliko se tällä hetkellä ahdistusta aiheuttavan ongelman syy vai seuraus.

Kevät eteni aina liian nopeasti.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 24.05.19 16:01

18.5.2019
#springcircus

Zelia jää taas luokkansa jumboksi, olin katkerana ajatellut ilmoittautuessani. Vielä kisapäivän aamunakin mä olin vain hypistellyt turhautuneena uutta Sokka Luxuriesin satulahuopaa, jonka Jesse oli ostanut mulle syntymäpäivälahjaksi ja miettinyt, oliko se liikaa odotukset huomioiden. Mä kuitenkin päädyin laittamaan sen edellisenä iltana kiillottamani satulan alle, koska tuntui tyhmältä säästellä ylihintaista huopaa maineen ja mammonan toivossa. Niiden ajatusten kanssa mä jatkoin verryttelyn kautta aina kilpailukentälle saakka, eikä mun pessimistinen puoleni antanut periksi.

Zelia oli kuitenkin täynnä tahtoa. Mä pysyttelin vain hädin tuskin irti satulasta tamman kavioiden rummuttaessa derbyn huollettua pohjaa. Kaiken järjen mukaan ruunikon olisi pitänyt räjähtää atomeiksi ja lentää pois kesää lupailevan tuulenvireen mukana, mutta sen sijaan piirtopää kuljetti meitä esteiden yli yksi toisensa jälkeen. Mä tajusin unohtaneeni hengittää vasta, kun perusrata loppui ja mä tiedostin, ettei esteitä ollut enää jäljellä.

Niin.

Kasvattajaliitteensä mahdollisesti edelleen säilyttävä Rosengårds Zelia oli painellut perusradan ilman yhtäkään kieltoa tai pudotusta.

“Nyt et sitten kasaa paineita uusintaan”, Merikanto totesi, kun mä annoin Zelian kiirehtiä puolijuoksulla verryttelyalueelle. “Hyvin ratsastettu.”
Mun päässä humisi, niin hengittämättömyyden kuin puhtaan äimistyksenkin vuoksi.
“Joo”, pihahdin näpräten hermostuneesti ohjia. Uusinta. Mä olisin halunnut jättää homman siihen, koska mitä väliä oli uusinnalla ja sijoituksilla, kun me oltiin vihdoin rikottu perusradan kirous ja noustu pois luokan jumbosijalta. Jos totta puhuttiin, en ollut edes muistanut stressata Sipsin kanssa isommissa luokissa starttaamissa, koska paniikkia lähentelevä, ihanan kamala Zelia oli tullut mun uniini ja hyppinyt esteiden sijaan derbyn aitoja päin.

Oli hirvittävää havahtua keventäessään siihen, että hymyily - keskellä verryttelykenttää - pakotti poskipäitä. Zelian askel oli reipas, kun ohjasin tamman kohti tuttua maastoreittiä, joka soveltuisi ajan tappamiseen ja pään tyhjentämiseen. Mun ajatukset tosin harhautuivat ensimmäisenä Jesseen, koska mun sisälle oli pakkaantunut niin järjetön määrä onnensekaisia tunteentapaisia, että mä olisin halunnut jakaa ne jonkun kanssa - jonkun muunkin kuin Laurin, jonka kuului olla pitkäjänteisenä valmentajana tyytyväinen.

Se oli niin helvetin kornia ajatella niin, mutta musta tuntui, että ajankulku muuttui. Ensin mulla ei ollut ollut mikään kiire radalle. Sitten mulla oli ollut koko maailman kiire päästä pois radalta. Metsäkävelyllä mulla oli ensin ollut liikaa aikaa, sitten mä olin taas kiirehtinyt verryttelyssä. Vasta, kun tuomarin pillinvihellys nykäisi mut nykyhetkeen uusintaradalle, musta tuntui, että mä olin taas sen kaiken jännityksen ja paineiden tuoman sumun yläpuolella.

Zelia oli rohkea. Tamma, jonka kanssa mä olin nieleskellyt aiemmin kyyneleitä kilpailustarttien jälkeen nieli derbyä kavioillaan ja osoitti ihan uudenlaista itsevarmuutta. Aiemmissa osakilpailuissa kuoreensa käpertynyt Zelia puhkui tarmoa ja ylitti ensimmäiset esteet tarkasti. Tuntui absurdilta, että mä pystyin keskittymään omaan ratsastukseeni sen sijaan, että olisin paineillut ruunikon etenemisestä. Se laukkasi, koska siihen se oli luotu ja hyppäsi, koska se halusi. Ja jumalauta niin halusin mäkin.

Annoin ohjien livetä pitkiksi sormieni lomasta maaliviivan jälkeen. Mä tiesin jonkun katsomossa ihmettelevän, miksi vajosin tammani kaulalle taas sitä kuuluisaa itkua nieleskellen, suupielet hymyyn nytkähdellen, koska puolessa välissä rataa olin tuonut Zelian okserille huolimattomasti ja takapuomi oli kolahtanut alas. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä, koska mun allani oli koko radan työskennellyt korvat hörössä etenevä, aidosti kisatilanteeseen päässyt ratsu. Ja mä tiesin, että vaikka pudotus oli todennäköisesti maksanut sijoituksen, olin uskaltanut antaa Zelian liikkua tarpeeksi säälisijojen ja mun odottamani jumbosijan välttämiseksi.

Mun ei ehkä tarvitsisikaan vaihtaa Zeliaa kokeneempaan ratsuun, koska sen pää ei vaihtoehtoisesti kestänyt tai mä olisin riittämätön nuoren ratsun satulaan. Viime kesän tuoreen hevosenomistajan into tuntui taas heräävän mun sisällä, kun mä suoristauduin satulassa ja enkä väistellyt katseita poistuessani ratsuineni pois derbyltä.

Ehkä tunnelin päässä sittenkin oli vielä valoa.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 16.06.19 12:20

16.6.2019

Hiekka rahisi kenkien alla, kun hölkkäsin kohti laidunta. Mä en ollut lainkaan pahoillani siitä, että mun täytyi hakea Zelia kauempaa kuin tarhasta, koska kausiluontoisesti pidemmästä matkasta pystyi repimään paljon hyötyä. Sipsiä mun ei tarvinnut noutaa laitumelta, koska sille idiootille ei oltu näytetty vihreää valoa laumaelon suhteen.

Zelia sen sijaan oli sujahtanut osaksi tammalaumaa varsin mainiosti. Mun katse löysi tutun ruunikon nopeasti Sarahin vuokrahevosen viereltä. Tammakaksikko oli löytänyt toisensa heti alkajaisiksi, enkä mä ollut silloin ollut mitenkään erityisen hyvilläni siitä Effin luonteen peruspiirteiltään tiedostaen. Onneksi Zelia ei ainakaan toistaiseksi ollut imenyt itseensä huonoja vaikutteita - ainakaan uusia sellaisia.

Riimunnaru roikkui löysänä, kun piirtopää käveli mun vierelläni letkein askelin. Laidunelämä sopi Zelialle, joka tarvitsi virikkeitä ja liikuntaa joka päivä. Laitumella oli niin paljon seuraa ja tutkittavaa, että ruunikko oli ollut pitkin viikkoa miellyttävä ratsastaa. Mä olin itsekin löytänyt uudenlaisen flow-tilan osakilpailuiden jälkeen, koska suoritus ei ollut mennyt penkin alle kuten yleensä - se motivoi kummasti, että sai vietyä kotitreenien onnistumiset mukanaan kisaradalle.

Laurikin oli ollut tyytyväinen. Mä olin hypännyt sen valmennuksessa alkuviikosta ja kun korkeus oli loppua kohden hiponut metriä, musta oli tuntunut, että Zelia oli valmis tasonnousuun. Sen mä olin tosin tiennyt aiemminkin, mutta kisoja varjostanut stressitila oli hidastanut etenemistä. Mä tiesin Zelian olevan kisakentillä rataestekorkeuksilla ikäisiään jäljessä, mutta Laurin mukaan siitä ei kannattanut ottaa paineita. Zelian kanssa täytyi edetä maltillisesti, koska tamma meni niin solmuun kisatilanteessa.

Musta oli kuitenkin edellisissä treeneissä tuntunut siltä, että ne olivat sujuneet siksi, että mä olin ollut kaikkea muuta kuin solmussa. Viimeisen viikon musta oli tuntunut, että mun mieli oli selkeä. Kesäloma lähestyi ja sen mä olin suunnitellut hyvin treenintäyteiseksi. Sipsin kanssa hyvin sujunut startti ja sinivalkoinen ruusuke kotikisoissa olivat saaneet mut pyörittelemään päässäni ajatusta Power Jumpeihin osallistumisesta, mutta se keskustelu mun olisi käytävä Amandan kanssa.

Sitten oli myös Jesse. Jesse, jonka kanssa olin myös suunnitellut kesälomaani ja joka oli livauttanut kaksi merkittävää sanaa reilu viikko sitten. Sen jälkeen mä olin miettinyt niitä sanoja joka päivä tullen kolmannen päivän jälkeen siihen tulokseen, ettei mua ahdistanut yhtään. Se oli hölmö havainto, mutta mulle sitäkin tärkeämpi: kun oli saanut kerran-pari nenilleen niiden sanojen suhteen, tarvitsi yllättävän paljon itsensä havainnointia voidakseen olla varma, että asia oli tosiaan niin.

Että mä olin rakastumassa. Rakastunut.

Mun huulille nousi pieni, tuskin huomaamaton hymy, jonka pyyhin ajoissa pois ennen tallipihaan saapumista. Zelia höristi korviaan nähdessään liikettä tallin edustalla, mutta painoi korvansa nopeasti luimuun. Se oli Vaanija - kukapa muukaan - ja sen kasvoilla oli juuri sellainen ilme, että seuraavaksi mä saisin kuulla kuinka vastuutonta oli taluttaa nuorta hevosta niin pitkällä narulla.

Pennaa kohtaan mun tunteeni eivät olleet muuttuneet, vaikka olihan ärsyyntyminenkin tunnetila.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 22.07.19 9:32

22.7.2019

Vaikka Sipsi oli vaatinut multa huomiota Power Jumpiin valmistautumisen vuoksi, mä en ollut jättänyt Zeliaa heitteille. Ei, mä olin treenannut ruunikkoa pääsäntöisesti sileällä ja ollut tyytyväinen sen ratsastettavuuteen, koska hiljalleen palailleet hellelukemat ja laidunelämä olivat karsineet Zelian säpäkkyyttä. Hitaaksi sitä ei voinut sanoa, mutta tamma vaati normaalia enemmän tukea ylläpitääkseen hyvää rytmiä ja mä olin ihan tyytyväinen saadessani rakentaa raamit, joihin piirtopää hanakasti asettui.

Zelia oli ollut mulla jo yli vuoden. Mietin sitä siirtäessäni tamman laukkaan kentällä, jossa sillä hetkellä työskentelevät ratsukot olivat jääneet toiseen päätyyn ympyrälle. Zelia ei ollut lotkauttanut korvaansakaan Lefalle tai Cocolle, mutta mä sen sijaan vierastin muita. Sipsin satulassa mulle ei nykyään enää ollut niinkään väliä, katsoiko kukaan ratsastustani, mutta Zelian kanssa olin herkempi - tietysti, se oli mun omani. Ja mä olin vastuussa siitä, millaisen kehityksen ruunikko oli käynyt läpi vuodessa.

Jos otti huomioon, että olin palannut hevosmaailmaan kaksi vuotta sitten, sai kai olla tyytyväinen siihen, mitä Zeliassa oli tapahtunut vuodessa. Lauri oli samaa mieltä, mutta eihän silläkään ollut varaa moittia ruunikkoa rankemmin - olihan Merikannollakin näppinsä pelissä siinä, miten Zelia oli mennyt eteenpäin. Suurin kehitys oli tapahtunut sileällä, koska siihen olin keskittynyt edellisten osakilpailuiden jälkeen. Se oli ollut ikään kuin puolustusmekanismi: rata oli mennyt hyvin, enkä mä ollut halunnut puhkaista kuplaa. Valitettavasti se kupla puhkeaisi entistä rajummin, mikäli mä en palaisi Zelian kanssa esteradoille. Seuraavat osakilpailut lähestyivät vääjäämättä, enkä mä tiennyt millä verukkeella olisin muka voinut skipata startit tammallani.

Ja sitten oli vielä Laurin mielipide niiden harvojen kesätreenien perusteella siitä, että mä voisin kokeilla Zelialla metriä. Laurin mukaan me molemmat keskityimme paremmin pykälän suuremmalla radalla ja olihan Zelia, piru vie, metrin tasolla. Tässä vaiheessa olisin voinut vaipua analysoimaan sitä, millä tasolla tamma olisi kokeneemman esteratsastajan kanssa, mutta se olisi ollut turhaa. Mulla ei ollut missään vaiheessa ollut kiire mihinkään, enkä mä saisi tuskastua siihen, että me oltiin junnattu vuosi tavoitekorkeudella Zelian kisapaniikkitilojen vuoksi.

"Onpa se hionnut", Pennan ääni ilmoitti, kun talutin Zeliaa pihan poikki kohti tallia. Käänsin katseeni Vaanijaan, joka sinnitteli ilman aurinkolaseja tai lippistä kirkkaassa auringonpaisteessa ja näytti lähinnä haahuilevan ympäriinsä silmät kiinni.
"Kannattaa tarjota elektro-", Penna aloitti, mutta mä olin nopea.
"Elektrolyyttejä, juu, niitä menee harva se päivä näin kesällä", mumahdin väliin ja yllätin niin itseni kuin Pennankin pienellä, hädin tuskin havaittavalla hymyllä. Se pieni hymyntapainen säilyi mun huulillani vielä siinäkin vaiheessa, kun talutin Zeliaa käytävälle ja huomasin jonkun kävelevän edellämme.

Se joku osoittautui siksi sinitukkaiseksi, Merenheimoseksi, joka pyörähti tietysti ympäri kavioiden kopinan kuultuaan. Mä olin kuullut sen sukunimen kerran ja sen jälkeen tämä Märta oli tuijottanut mua niin hämmentävän monta kertaa ja ennen kaikkea niin hämmentävän pitkiä aikoja, etten ollut jossain vaiheessa enää ollutkaan niin varma tollottajan sukunimestä, koska tytön kopea katse sai mut ärsyyntymään kerta toisensa jälkeen. Niin kuin nytkin, kun itse Vaanilalle suotu hymy oli pyyhkiytynyt oitis kasvoiltani.

Merenheimonen häiritsi Zeliaakin. Ruunikko kopaisi lattiaa kaviollaan ja mulle tuli kiire torua sitä ennen kuin se naarmuttaisi Sokan sisarusten pyhän lattian. Sen korjaustöihin mun palkkani ei nimittäin olisi venynyt, koska valmentautumisen ja kilpailumaksujen ansiosta olin saanut viime aikoina venyttää kukkaronnyörejä ihan tosissani.

Siristin kokeilevasti silmiäni, mutta sillä ei saanut Merenheimosesta mitään irti. Niinpä mä annoin periksi kyllästyneelle Zelialle ja pyöräytin tamman karsinalleen, jossa olin sen tänään varustanut.
"Siellä on tänään kaunis sää, kannattaa kokeilla", kerroin varjoissa lymyävälle sinisirkulle kääntämättä katsettani takaisin sen kasvoihin ja hymyilin taas vähän.

Vau. Tätä menoa mua alettaisiin vielä pitää puheliaana.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 08.08.19 17:50

8.8.2019

Kentän toinen pääty pölisi, kun Zelian kaviot rummuttivat hiekkaa ruunikon lähestyessä pystyä. Tamma ei epäröinyt ponnistaessaan aaltolankun yli, vaikka mä olin kyseenalaistanut estevalintani ennakkoon. Huokaisin tyytyväisenä, kun Zelia pärskähti äänekkäästi esteen jälkeen ja yritti kiihdytellä sen sijaan, että olisi vaikuttanut millään tapaa stressaantuneelta estekorkeudesta tai esteen ulkonäöstä.

"Kahdeksankymmentä on teille pieni luokka", kädet puuskassa kentän aitaan nojaileva Lauri totesi. Mä vilkaisin miestä ja kaduin hetken, että olin ottanut valmennuksen alussa puheeksi kovaa vauhtia lähestyvät osakilpailut. Olin keskittänyt heinäkuun - ja lähes koko kesän - Sipsin kanssa hyppäämiseen. Kun olin havahtunut siihen, että Zelia oli ollut mulla vuoden ja raahautunut tammani satulaan yhtä aktiivisesti kuin kisaratsuna Power Jumpissa toimineen Sipsinkin selkään. Meidän olisi pakko nostaa luokkakorkeutta Zelian kanssa. Se oli ollut mulla vuoden.

"Täytyy jutella Isabellan kanssa", mutisin. Auburnin omat valmennukset pyörähtäisivät käyntiin ensi viikolla ja mulla olisi tuhannen taalan paikka esitellä perijättärelle tämänhetkistä tilannetta. Sipsin kanssa starttaamista ei edellisten tulosten perusteella tarvinnut empiä, joten voisin mennä valmennukseen hyvillä mielin Zelialla, joka toivottavasti hyppäisi yhtä hyvin kuin viimeisimpinä kertoina. Ruunikko oli suorittanut tasaisen varmasti metrin rataa, eikä Lauri ollut säästellyt sanojaan perustellessaan, miten me oltiin valmiita korottamaan kisakorkeutta. Vaikka edelliset tulokset eivät päätä huimanneet, mä olin tajunnut treeneissä itsekin, kuinka me molemmat keskityimme paremmin pykälän korkeammilla esteillä. Mä saisin antaa itselleni meriittiä siitä, että olin rakentanut Zeliasta kaikessa rauhassa fysiikaltaan toimivaa estehevosta, kunhan saisin tamman päästä yhtä kisakestävän.

"Juttele pois", Lauri totesi hyväntuulisesti. Olin kuullut sen ja Sarahin valmennuskuviosta, johon itse jääkuningatar oli puuttunut. Mä olin onnekas voidessani valmentautua Laurin silmien alla ilman Isabellan suunnalta kohdistuvaa painetta. Musta se oli puhdasta hyötyä, että pystyin kartuttamaan osaamistani useamman valmentajien tietopankeista.
"Juttelen", mumahdin Laurin katseen jäätyä seuraamaan meitä. Mies nyökkäsi, ennen kuin liikahti kohti lähintä estettä.

"Tule vielä kerran", mies totesi korottaessaan puomia. "Anna sen edetä, ihan kuin olisitte jo kilparadalla."
Tuhahdin puoliääneen Laurin virnuilulle, vaikka tiesin miehen tarkoittavan hyvää. Mä olin kyllä ollut kilparadoilla, mutta Zelia oli päässyt kisakentille viimeksi keväällä.

Siinä vaiheessa mä tiesin sen. Mun olisi pakko järjestää syksylle tallin ulkopuolisia startteja, kävipä seuraavissa osakilpailuissa miten tahansa.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 22.08.19 19:40

17.8.2019
#summerfling

Tämän vuoden osakilpailut tuntuivat noudattavan poikkeuksetta samaa kaavaa: ensin mä starttasin Zelialla, sitten isompia luokkia Sipsillä. Zelian kanssa mä en päässyt palkinnoille, kun taas Sipsi oli tuonut jo kaksista edellisistä kilpailuista ruusukkeet kotiin - Power Jumpia unohtamatta. Zelian kanssa mulla oli yleensä alkukankeutta, joka jäi nimenomaan päivän ensimmäisen startin kiroukseksi.

Tänään mä olin päättänyt asennoitua eri tavalla. Power Jumpin kaltaisten isompien kisojen jälkeen Kalla CUPin kolmannen osakilpailun lähtölistat eivät olleet hetkauttaneet, vaikka mun ja Zelian nimien perässä olikin keikkunut luokkakorkeutena metri. Olin varmistanut asian ohimennen Isabellaltakin, joka oli kesällä pakostakin kiepsahtanut kotivalmentajan roolista kakkosvalmentajaksi vähäisten valmennusten vuoksi. Kun perijätär oli siunannut suunnitelmani, olin päättänyt lähteä soitellen sotaan ja kokeilla, miten meidän kävisi.

Olin joutunut varustamaan Zelian kiireellä virheellisen aika-arvion vuoksi, mutta olin ehtinyt silti verrytellä tammaa riittävästi. Se oli ollut menevällä päällä, mutta olin tehnyt nopean linjauksen ja päättänyt antaa sen edetä. Se kostautui heti radan ensimmäisellä esteellä, koska Zelia teki klassisen ja jäi hyppäämisen sijaan pomppimaan ensimmäisen esteen eteen. Hetken olin jo kuullut tuomarin pillin vihellyksen korvissani, mutta kesällä kovalla työllä yhä enemmän esiin kaivamani sisäinen esteratsastaja oli päättänyt, ettei meidän ensimmäinen metrimme tyssäisi ensimmäiselle esteelle.

Eikä se tyssännytkään. Koska mun odotukseni eivät - surullista kyllä - olleet alunperinkään olleet kovin korkealla surkuhupaisan esteratsunalkuni suhteen, olin osannut analysoida radan tuoreeltaan järjellä. Kun ensimmäinen este oli ylitetty, mä olin ottanut Zelian kontrolliin ja ratsastanut kakkoselle huolellisesti, koska vaihtoehtona olisi ollut kieltää ulos myös esteelle numero kaksi. Yhtäkkiä me oltiin kuitenkin lähellä perusradan loppua, enkä mä ollut oikeastaan huomannut eroa kahdeksankympin ratoihin. Positiivisimpana mieleen oli jäänyt se, ettei estekorkeus ollut tuntunut vaikealta, vaikka muuten huolellisesti hypännyt Zelia nappasikin puomin toiseksi viimeiseltä esteeltä mun puolitiehen jääneen puolipidätteen takia.

Joten sen sijaan, että mä olisin jäänyt murehtimaan satavarmasti luokan viimeisistä sijoituksista taistelua, mä otin kahdeksan virhepistettä vastaan kädet kuvainnollisesti pystyssä. Se ei ollut hylätty suoritus, koska ensimmäisen kiellon jälkeen sekin vaihtoehto olisi ollut mahdollinen. Se ei kuitenkaan ollut hyväkään suoritus, koska periaatteessa meidän rahkeemme olisivat riittäneet uusintaan - kuten olivat riittäneet viimeksikin.

Niin mä siis olin taas startannut osakilpailupäivän nuorisoliigan kamppailuissa ja näyttänyt kansalle päivän kunnon. Zelia yritti hinkuttaa päätään kisatakkini hihaan, kun käännyin nostamaan jalustimia ylös tallin edustalla. Piirtopää ei näyttänyt olevan pahoillaan parista rikkeestä, enkä mäkään jaksanut olla. Harjoitus tekisi mestarin.

Toivottavasti.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 20.09.19 20:00

20.9.2019
Arnen estevalmennus klo 17
#rosengårdsyksy19

Arne oli selkeä valmentaja, jonka tehtävät olivat selkeitä. Sellainen muistikuva mulla oli jäänyt Rosengårdien treenileiristä ja se tunne mulle jäi myös valmennuksesta, johon olin päätynyt Zelian kanssa. Se oli erikoinen ratkaisu, kun otti huomioon, että Lauri oli menossa tammalla kisoihin sunnuntaina ja mulla olisi ollut käytössäni myös Sipsi.

Mutta se oli ollut nimenomaan Laurin kehoitus: valmistella Zelia sunnuntain kisoihin, jotta tamma saisi hyppyjä samalle viikolle kisojen kanssa. Laurilla itsellään oli kädet täynnä omien ja Heidin hevosten sekä töiden kanssa, joten mä olin suostunut pienen kyseenalaistuksen kera. Siihen oli kuitenkin syynsä, että olin palkannut nimenomaan Laurin starttaamaan Zelialla sen sijaan, että olisin mennyt itse. Edellisten osakilpailuiden jälkeen olin päättänyt, että Zelian täytyisi saada tulos jonkun toisen ratsastajan kanssa ja luonnollisesti olin kohdistanut pyynnön Laurille, joka oli mun jälkeeni viettänyt eniten aikaa ruunikon satulassa.

"Miltä se tuntui tänään, Matilda?" Arne oli kysynyt kontrolliharjoituksista koostuneen valmennuksen päätteeksi.
"Hyvältä", olin vastannut hetkeäkään miettimättä, koska se tunne mulla oli päällimmäisenä ollut. Kontrollitreenit tekivät Zelialle hyvää ja vaikka pyrin tekemään niitä itseksenikin, Arne oli halunnut hioa kaiken täydelliseksi ja se onnistui harvoin yksin. Alkuvalmennuksessa vähän sinne päin roiskinut, vireä Zelia oli parantunut loppua kohden niin paljon, että mä olin tasapainoisen, tahdikkaan nuoren satulassa istuessani haaveillut sujuvista, onnistuneista kisaradoista.

Sitten Arne oli kysynyt kisasuunnitelmistani. Olin vilkaissut herra Rosengårdia kulmieni alta, siirtänyt päätään tyytyväisesti venyttelevän Zelian ravista käyntiin ja vetänyt henkeä.
"Mun valmentaja, joka on myös ratsuttanut tätä, starttaa metriä mun puolesta sunnuntaina", olin sanonut ja huomannut heti sen pienen, tuskin huomattavan reaktion Arnen kasvoilla. Mies oli nyökännyt, mutta sen mietteliäs katse oli jämähtänyt Zeliaan ja mun oli ollut pakko kiirehtiä lisäämään:
"Koska mä en ole saanut tästä juuri mitään irti kisatilanteessa."

Oli ollut samaan aikaan voimaannuttavaa ja musertavaa todeta se niin rehellisesti. Arnen loppukaneetti oli mennyt multa ohi, kun olin keskittynyt Zelian letkeisiin käyntiaskeleisiin ja miettinyt, mitä sunnuntai toisi tullessaan. Jos Lauri ja Zelia pärjäisivät hyvin, mä joutuisin ottamaan oman tekemiseni tamman satulassa kisatilanteessa tiukkaan syyniin: mitä mä muka tein siellä eri tavalla kuin Sipsin selässä? Jos Zelia taas vetäytyisi kuoreensa myös Laurin ratsastamana, tilanne olisi oikeastaan vielä kamalampi, koska silloin mulla ei olisi mitään takuuta siitä, että Zeliasta tulisi edes pykälää laadukkaampi harrasteratsu.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 22.09.19 12:42

22.9.2019
estekilpailut Ruunaankoskella

Zelia tuntui innostuneelta, muttei varsinaisesti stressaantuneelta lastatessani tamman traileriin tallin edustalla. Anton oli saanut Vilan kyytiin mutkattomasti ja tunsin pientä ylpeyttä, kun nuorempi tammakin marssi kyytiin kuin vanha konkari. Jos Zelia oli jossain asiassa ollut poikkeuksessa mutkaton, se asia oli ehdottomasti lastaaminen - muuta kovin mutkatonta ruunikossa ei ollutkaan.

Yksi niistä mutkista oli syy siihen, että mä olin neuvotellut Laurin trailerin lainaan ja istuin Antonin auton etupenkillä kuunnellen miehen sattumanvaraisia kommentteja kaikesta sään ja tulevan startin väliltä. Muhun miehen ratapiirroksen spekulointi ei tarttunut, koska olin menossa kisoihin toisessa roolissa kuin yleensä. Se, että mulla oli jalassani mustat farkut valkoisten kisahousujen sijaan, tuntui yhtä aikaa oikealta ja väärältä.

Me oltiin paikalla ennen Runiacista matkaan startannutta porukkaa. Saatuani Zelian ulos kopista väläytin Antonille nopean, kiitollisen hymyn ja olin hiljaa mielessäni helpottunut siitä, että toinen reissun ajo-osuuksista oli nyt ohi. Koska Anton starttasi vain yhden luokan ja se oli Zelian starttia seuraavassa luokassa, en ollut varannut päiväkarsinaa. Niinpä mä lähdin taluttamaan fleeceloimeen vuorattua ruunikkoa opasteiden johdattamalle käsihevosalueelle, joka oli muutamaa hevosta taluttajineen lukuunottamatta hiljainen kisapäivän ollessa vasta alkamaisillaan.

Jossain vaiheessa tunnistin Laurin kasvot ihmisjoukon seasta. Mies harppoi kohti Zeliaa vetäen päähänsä kypärää ja nyökkäsi tervehdyksen näyttäen yllättävän seesteiseltä siihen nähden, että oli lähdössä starttaamaan kilpailuissa vähemmän menestyksekkäällä tammallani.
"Kiitos", Lauri mutisi ojentaessani miehelle valmiiksi varustamani ratsun ohjat. Nyökkäsin nopeasti ja mietin, odottiko Lauri multa jotain viime hetken vinkkejä tai tsemppejä.
"Se oli toissapäivänä hyvä valmennuksessa", tyydyin kertomaan. Laurin katse ponnahti jalustinhihnoista muhun ja miehen suupieliin kohosi pieni, ehkä hivenen huvittunut hymy.
"Hyvä", Lauri totesi rauhallisesti ja varmisti satulavyön kireyden. Mä nappasin vaistomaisesti kiinni toisesta jalustimesta, kun mies ponnisti korviaan pyörittelevän Zelian satulaan kuten mä olin pyytänytkin.

Tuntui hassulta istua katsomossa seuraamaassa, miten oma hevonen odotti radalle pääsyä. Zelia ei vaikuttanut jännittyneeltä enkä mä oikeastaan ihmetellyt sitä, koska harvoin se oli vaikuttanut jännittyneeltä minunkaan ratsastamanani ennen radalle menoa. Verryttely oli sujunut hyvin, vaikka Zelia olikin halunnut pysyä irti puomiesta niin kovin, että oli ylihypännyt alkuun koetellen Laurin huumorin rajoja.
"Kiitos Silvia ja Primrose", kuuluttajan ääni sanoi, kun edellinen ratsukko päätti suorituksensa perusradan jälkeen. "Seuraavana radalle Lauri Merikanto ja Rosengårds Zelia."

Zelian nimi kuulosti kauniilta, kun keskityin sen ääneenlausumiseen katsomosta käsin. Ruunikko myös näytti kauniilta sykeröineen ja kisavarusteineen puhumattakaan karvasta, joka näytti vasta klipattuna hyvältä. Huomasin tuijottavani Sokka Luxuriesin satulahuopaa ensimmäisen hypyn ajan, koska tuntui helpommalta keskittyä sen yksityiskohtiin kuin jännittämään sitä, mitä mun tammani keksisi radalla.

Hetken näytti hyvältä. Rata alkoi tasaisesti, vaikka Zelia ylihyppäsi kakkosen pystylle. Sen jälkeen Lauri sai tammasta irti pari hyvää hyppyä, jotka osoittivat sen, ettei metri ollut korkeutena liian haastava ruunikolle. Mä ehdin jo tuudittautua ajatukseen tuplanollista ja Laurin ratkaisuista, joilla mä pääsisin suorittamaan Zelian kanssa samalla tasolla, jolla me onnistuttiin treeneissäkin.

Jotain kuitenkin tapahtui. Mä huomasin, kuinka laukan rytmi katosi suoralla, helponoloisella linjalla. Zelian ilme muuttui epävarmaksi ja vaikka Lauri ei muuttanut mitään, tamman olemus oli jo muuttunut. Se ei kieltänyt ratsastajan päättäväisyyden vuoksi, mutta kuoreensa yllättäen vetäytyneenä keilasi radan puolivälissä okserin takapuomin mukaansa. Sen jälkeen puomit eivät kolisseet, mutta hypyt eivät näyttäneet enää yhtä hyviltä ja mä huomasin katsomoon saakka, miten radan alun hyvin rullannut laukka vaati ylläpitämistä jokaisella askeleella ruunikon kyseenalaistaessa jokaisen lähestyvän esteen.

"Nyt tiedän, mitä ajat takaa silloin, kun sanot, ettei se tunnu treenissä samalta kuin radalla."
Laurin sanat saivat mut hengähtämään pinnallisesti samalla, kun punoin sormeni tiukasti Zelian ohjien ympärille. Olin lupautunut jo alkuperäistä suunnitelmaa tehdessäni kävelyttämään tamman pois, mutta nyt musta tuntui, että olisin halunnut Laurin viipyvän ruunikon satulassa loppuun saakka.
"Niin", mumahdin vaisusti ja naksautin kieltäni saadakseni Zelian havahtumaan haavemaailmoistaan.
"Lisää ratatreeniä kisamaisella verryttelyllä", Lauri totesi ykskantaan. Vilkaisin miestä, joka oli näyttänyt mietteliäältä siitä saakka, kun oli ratsastanut Zelian pois kisakentältä.
"Joo", huoahdin pitkän uloshengityksen mukana ja sipaisin Zelian kiiltävää karvaa. Eipä siinä muukaan auttanut.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 04.10.19 19:27

30.9.2019
estekilpailut kisakeskus Bailadorissa

Tunsin oloni ihan helvetin typeräksi korjatessani Zelian harjamarron alimpia sykeröitä, jotka olivat ottaneet itseensä kuljetuksen aikana. Lauri oli kadonnut kuin tuhka tuuleen heti kisapaikalle päästyämme, mikä ei varsinaisesti helpottanut oloani. Kun mies oli alkanut puhua kisakeskuksen maanantaikisoista, olin pitänyt ajatusta huonona - olin ajatellut lähteä Ruunaalle, jossa Zelia oli käynyt jo kerran. Laurin mukaan nämä maanantaikisoiksi luokattoman suuret karkelot eivät kuitenkaan sulkeneet pois viikonlopun startteja, koska miehen mielestä Zelia täytyi nyt heittää kerralla mukavuusalueen ulkopuolelle ja kasata sille kisarutiinia niin paljon kuin mahdollista. Olin rakentanut Zelian kaikessa rauhassa, joten nyt, kun mä tarvitsin siitä itselleni kisaratsun, mun täytyisi uskaltaa koetella sen rajoja.

Lauri oli myös vaatinut mua maksamaan itseni kipeäksi kahdesta startista. Miehellä oli itsellään edessä neljä starttia, koska mies oli palauttamassa Vargasin estekisoihin hyppytauon päätyttyä ja ottanut orin mukaan Heidiltä lainaamaansa rekkaan Vegasin ja Zelian matkaseuraksi.

"Näyttävätkö nämä suitset jotenkin oudoilta?" kysyin Laurilta, jonka olin löytänyt hääräämässä ensimmäisenä starttaavaa Vegasia valmiiksi vuokrakarsinassa.
"Eivät?" mies murahti vilkaistuaan Zelian uusia, anatomisesti muotoiltuja suitsia, jotka olin ostanut pilkkahintaan Heidiltä. Nainen oli sattunut viime viikolla Runiaciin yhtä aikaa kanssani ja alkanut kaikkea muuta kuin luontevan rupattelumme lomassa maininnut varustebisneksensä uusimmasta villityksestä. Kun mä olin taivastellut varusteiden hintoja, Heidi oli muina naisina kertonut myyvänsä naarmuuntuneet (lue: juuri ja juuri havaittavasti soljen vierestä osumaa ottaneet) kappaleet sopuhintaan. Ja siinä ne nyt komeilivat yksien treenien jälkeen Zelian päässä kuin niissä olisi ollut jokin suurempikin taika.

Koska Laurilla oli kädet täynnä omien ratsujensa kanssa, mä sain verrytellä Zelian ylhäisessä yksinäisyydessäni. Se oli oikeastaan aika vapauttavaa, koska kilpailuympäristö itsessään loi mulle enemmän paineita kuin olin ajatellutkaan. Zelia liikkui hyvin ja hyppäsi vielä paremmin, mutta mä en uskanut elätellä toiveita, sillä se ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun tamma olisi kääntänyt kelkkansa radalle mentäessä. Ratakaan ei ollut helpoin mahdollinen, koska siitä oli tehty starttimääräisesti isompien kisojen tapaan salakavala parilla tiukemmalla kaarteella ja kierolla kahden askeleen sarjalla, jonka pysty-pysty yhdistelmällä puomit kolahtelisivat takuuvarmasti huolimattomuudesta.

Lähtölinjan ylityksen jälkeen mä en enää muistanut, että me oltiin kisatilanteessa. Vaikka mulla oli päälläni kisatakki ja Zelian nutturat olivat kirjaimellisesti vedetty kireälle, jotta tamma näyttäisi edes uskottavalta kaiken muun uskottavuuden jäädessä verryttelyyn, musta tuntui kuin mä olisin ratsastanut ylhäisessä yksinäisyydessäni. Yleisöstä kantautuva ääni jäi tuskin havaittavaksi taustahälyksi, kun päätin heittää kaikki odotukset sivuun ja keskittyä tekemiseen.

Yhdeksänkymmentä senttimetriä tuntui helpolta, mutta mä pidätin silti hengitystä Zelian ponnistaessa uusinnan viimeiselle esteelle, joka oli melko suuren näköinen okseri. Puomi ei kolahtanut, maailma ei romahtanut tai mitään muutakaan pahaa tapahtunut, vaikka mun aivoni yrittivät kuinka hakea jotain ärsykettä, joka kertoisi meidän epäonnistuneen. Joku aloitti taputtamaan ja sitä seurasi maltillinen, mutta sitäkin lämmittävämpi aplodirykelmä.

Me oltiin tehty tuplanollat. Zelia viskoi päätään ja mun katse tarkentui hetkeksi niihin typeriin, anatomisesti muotoiltuihin suitsiin, joiden anatomisuus oli ilmeisesti juuri saattanut meidät maalilinjan yli ilman yhtäkään virhepistettä. Mä mietin suitsien vaikutusta suoritukseen vielä silloinkin, kun meitä huhuiltiin palkintojenjakoon, koska kuulutus oli mennyt multa täysin ohi toiseen starttiin verrytellessäni. Mun suu tuntui jämähtäneen raolleen, kun mulle valkeni, että Zelia sai niihin tamman päässä vieraalta näyttäviin kapistuksiin punaisen ruusukkeen ja pääsi kunniakierrokselle esittämään parhaan pukkilaukkansa, jossa mä apinoin vaivoin mukana.

"Musta tuntuu, että meillä on sittenkin jotain toivoa", sanoin pitkän reissun päätteeksi, kun Lauri oli startannut hevosrekan takaisin kohti Kallaa ja Orijokea.
"On", Lauri hymähti. "On aina ollutkin."
"Johtuikohan se vain niistä suitsista?" ynähdin, vaikka metrin tulos ei ollutkaan ollut yhtä päätä huimaava: kaksi puomia perusradan alusta ja huono aika olivat taanneet sijoituksen luokan puolivälin kehnommalta puolelta. Mun oloni ei kuitenkaan ollut kehno, koska palkintorahasta jäisi jotain käteen vielä startteihin kuluneen summan jälkeenkin.
"Suitsista?" Lauri toisti ja mä tajusin, ettei se ollut missään vaiheessa tajunnut Zelian uusia suitsia.

Mä laittaisin ne joka tapauksessa myös Ruunaalle, siitä ei ollut epäilystäkään.

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Ruusukesuuri1_4
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 06.10.19 11:23

5.10.2019
estekilpailut Ruunaankoskella

Musta tuntui, että olin liidellyt pilvien päällä maanantai-illasta lähtien. Vaikka mulla oli mennyt Bailadorin reissun jälkeen myöhään ja olin ollut nukkua pommiin seuraavana aamuna, jo iltapäivällä Zelian karsinan ovessa odottava punainen ruusuke oli saanut mut virkistymään kuin taikaiskusta eikä ohjasajaminen ollut enää ollut yhtään niin tuskaista kuin yleensä.

Ruunaan kisat olivat tulleet nopeasti. Se oli ollut yksi silmänräpäys ja parit, sileällä ja puomeilla valmistelevat treenit ennen kisa-aamua, joka koitti sumuisena ja koleana. Mä olin taas saanut Laurin kopin lainaan ja mun onnekseni Jesse oli lupautunut tulemaan samaa matkaa mun ja tammojen kanssa, koska olin päätynyt maksamaan myös Sipsille yhden startin.

"Jos Zelia on tänään yhtä hyvä kuin maanantaina, mä en enää koskaan kyseenalaista anatomisesti muotoillujen varusteiden tehokkuutta", totesin jännittyneisyyttä äänessäni, kun Jesse kaarsi yhdistelmän rauhassa Ruunaankosken tilan parkkipaikalle. Mies vilkaisi mua huvittuneena, nyökkäsi hitaasti ja käänsi katseensa parkkipaikalle, joka oli jo alkanut täyttyä trailereista. Yritin nielaista mun sisällä vellovan jännityksen pois, mutta siellä se muljuili vielä siinäkin vaiheessa, kun kävelin maksamaan lähtömaksut. Tältäkö siis tuntui, kun oli päässyt oman ratsunsa kanssa menestymisen makuun ja kisoissa oli ensimmäisen kerran jotain hävittävää? Sipsin kanssa en ollut koskaan tuntenut vastaavaa, mutta toisaalta Sipsi ei ollut mun omani ja se oli napsinut sijoituksia tasaiseen tahtiin.

Zelia tuntui verryttelyssä seesteiseltä, mutta se lähinnä epäilytti mua. Oliko tamma väsynyt? Yrittikö se kertoa, että piti mua hulluna koska olin roudannut sen toisiin kisoihin samalla viikolla? Mä kyllä tiesin Zelian jaksavan ja tiesin voivani antaa sille hyppyvapaan viikon tai pari, mutta entä jos kaikki menisi silti pieleen ja löytäisin meidät esteen seasta ruunikon rysäytettyä heti radan ensimmäistä pystyä päin?

Jesse valoi muhun uskoa. Koska meillä oli kaksi päiväkarsinaa, mies oli voinut huoletta jättää niin Sallin kuin Sipsinkin sisätiloihin ja seisoa verryttelyalueen laidalla mun henkisenä tukenani.
"Sehän hyppää hyvin", mies puuskahti rohkaisevasti, kun olin ottanut pari verryttelyhyppyä ja todennut, etten halunnut väsyttää Zeliaa liikaa jo ensimmäisen luokan verryttelyssä.
"Niin kai", huokaisin vastaukseksi ja nypläsin nahkaohjia käsissäni. Tuntui absurdilta olla kisavaatteissa jo toista kertaa saman viikon aikana, enkä mä enää tiennyt epäilinkö Zelian jaksamista vai mun omaa kisakuntoani.

Olin kuvitellut päässeeni kisajännityksestä yli jo Haukan ylläpidon aikana, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin mun sisälläni vellova tunne ei kadonnut edes lähtömerkin vihellyksen jälkeen. Se sai mut myös pidättämään hengitystäni koko perusradan, jonka jälkeen tuntui taas yhtä aikaa kamalalta ja ihanalta tajuta, että me oltiin selvitty uusintaan ja mä joutuisin ratsastamaan se putkeen. Zeliann tasapaino horjahti mun omasta huolimattomuudesta jo uusinnan ensimmäisellä esteellä, mutta puomin kolahdus ei synkistänyt mua. Rata jatkui ihan hyvällä draivilla ja mä haukoin henkeä selvitäkseni sen loppuun. Viimeisen esteen puomi ei pysynyt kannattimillaan Zelian ryysättyä estettä päin, mutta mä kumarruin silti taputtamaan tammaa kaksin käsin.

Mun ajatukset alkoivat jo valua Sipsin starttia kohti, koska niin kisat kahden tamman kanssa yleensä sujuivat: Zelian kanssa meni huonosti, joten mä jätin asian sikseen ja keskityin suoritukseen huomattavasti kokeneemmalla ratsulla, jonka kanssa mahdollisuudet sijoitukseen olivat aidot.
"Miltä se tuntuu?" Jesse kysyi, kun olimme vetäneet Zelian kanssa molemmat henkeä ja kokeilleet sitten onneamme suuremmilla verryttelyesteillä.
"Ihan hyvältä", vastasin mietteliäänä. Zelia tuntui virittäytyneen kisatunnelmaan vasta esteiden kasvettua, mikä oli monellakin tapaa tragikoomista, sillä yleensä se ei ollut päässyt siihen lainkaan. Vasta maanantaina mä olin saanut vahvistuksen sille, että Zelialla edes ylipäätään oli oma kisadraivinsa ja nyt mä en enää halunnut mitään muuta kuin kokea sen uudestaan.

En voinut keskittyä lainkaan meitä edeltävän ratsukon suoritukseen, koska Zelia oli alkanut yllättäen ottaa kipinää. Se steppaili, viskoi päätään ja yritti livahtaa laukkaan vaikka mä kuinka kevensin sen kanssa sivummalla varmistaakseni sen, ettei ruunikko voisi vahingossakaan häiritä radalla olevaa ratsua. Kun meidän vuoromme koetti, mulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin myödätä reilusti nostaessani laukan, joka nousi ounasteluni tavoin reippaan pukin kera. Zelia kiehui nykyään enää harvoin oikeanlaisen viikko-ohjelman ja ruokinnan löydyttyä, mutta nyt se oli silkkaa tulta ja tappuraa eivätkä yllättävän suurilta näyttävät esteet varsinaisesti rohkaisseet mua.

Zelia oli kuitenkin täydellinen: se hyppäsi rohkeasti, tuli kiinni esteiden jälkeen ja imi hyvin, mutta järkevästi kohti esteitä. Mä sain keskittyä siihen, että tiet pysyivät hyvinä ja ponnistuspaikat osuivat kohdilleen, sillä Zelia hoiti loput ja pysyi terävästi irti puomeista. Perusradan vaihduttua uusintaan mä uskaltauduin valitsemaan tiukemmat tiet, koska mun nuori ratsuni tuntui tasapainoiselta, vakaalta ja ennen kaikkea halukkaalta taistelemaan meille sijoituksen, jota mä himoitsin enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut edes itselleni myöntää.

"Ei jumalauta", puuskahdin ratsastaessani Zelian ulos maneesista kohti Jesseä, joka oli kiirehtinyt katsomosta meitä vastaan. Miehen kasvoilla oli kummastunut hymy, joka tarttui myös mun huulilleni sisäisestä kuohunnasta huolimatta.
"Sehän meni ihan nappiin?" mies varmisti kurottautuessaan loimittamaan Zelian. Mä nyökyttelin auttaessani selästä käsin, koska kaikki järkevät ilmaukset tuntuivat kadonneet mielestäni samalla sekunnilla, kun Zelia oli venyttänyt itsensä maaliviivan yli tuplanollien jälkeen.
"Joo", hengähdin ja annoin katseeni laskeutua Zeliaan, joka käänteli päätään seuratessaan kilpailupaikan hälinää. Tamman sieraimet olivat laajentuneet ja se puuskutti, joten mä pyysin sitä eteenpäin päästäkseni ottamaan loppuravit mahdollisimman nopeasti.

Ehkä ne olivat ne hemmetin anatomisesti muotoillut suitset, mun maanantaina herännyt toivonkipinäni tai rutiini, jonka kolmet kisat lyhyen ajan sisällä olivat Zelialle antaneet. Mutta olipa syy mikä hyvänsä, mä olin kaikista onnellisin siitä, ettei mun tarvinnut enää miettiä yön pimeinä tunteina perusteluita sille, miksi käytin niin paljon rahaa hevoseen, jolla halusin päästä kilpailemaan ilman huolta siitä, että se olisi poikkeuksetta viimeinen.

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Ruusuke-sininen
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 12.11.19 19:50

11.11.2019

Hahmon takana:
Tämä ajatus iski aivan yllättäen ja tarinan alku ehti lojua pöytälaatikossa hetken, ennen kuin sain fiiliksen jatkaa tätä kokeilua. Yksinkertaisuudessaan idea on siis se, että halutessaan spoilereiden alta voi lukea kirjoittajan eli mun näkemyksiä tilanteista ja hahmosta. Olen kirjoittanut nyt Matildan tarinaa 2,5 vuotta eikä mulla ole koskaan ollut hahmoa, jonka reaktioiden kirjoittaminen on hyvässä ja pahassa pakottanut mut kirjoittamaan itselle hetkittäin järjenvastaisia asioita siksi, että hahmo pysyy linjassa. Toisaalta se on pakottanut mut myös miettimään asioita eri näkökulmista ja niitä pohdintoja ajattelin nyt ujuttaa tekstin sekaan. #hahmontakana

Musta tuntui, että mä pystyin taas hengittämään. Zelia ravasi rentona ja mä herkuttelin puolipidätteillä säilyttäen ohjastuntuman niin kevyenä kuin osasin. Ruunikko tuntui hyvältä ja mä tiesin, että sillä hetkellä se myös näytti siltä.

Olin löytänyt aivan uuden draivin treenaamiseen heti sen jälkeen, kun kisamenestymättömyys oli kääntynyt kahdeksi sijoitukseksi. Se ei kuitenkaan ollut niin pinnallista kuin joku olisi saattanut kuvitella - se oli päinvastaista. Mun treenimotivaationi ei ollut koko Zelian omistamisen aikana sammunut täysin, koska jostain käsittämättömästä syystä olin onnistunut kehittämään itselleni mentaliteetin, jolla kaikesta oli löytynyt jotain hyvää. Kaikki käsitti ojaan peruuttamisen ja kaikki ne muut lukemattomat peruuttelut sekä epäonnistuneet kisatulokset ensimmäisellä ja melko pitkälle toisellakin kaudella. Jos ojaanperutuksen jälkeen kuitenkin tajusi, että ratsu pysyi yhden hairahduksen jälkeen ojien välissä tai että ratsu oli tuntunut järjettömän hyvältä verryttelyssä ennen huonoa rataa, ei voinut epäonnistua. Kaikella oli puolensa ja sen mä olin oppinut oikeastaan jo Haukan ylläpidon aikana, kun mun käteen rehellisesti sopimaton hevonen oli kuitenkin antanut mulle enemmän kokemusta kuin olin uskaltanut toivoakaan.

Hahmon takana:
Tästä ylläpitohevosesta omaan hevoseen siirtymisestä kirjoittaminen on ollut kutkuttavaa, mutta just niin ihanan realistista, että Zelia tuntuu edelleen ainoalta oikealta ratkaisulta. Huono kisaonni alkoi jo loppua kohden huvituksen lisäksi kauhistuttaa, koska hevoseen paljon sijoittavan ärrätädin ei kyllä kannattaisi sijoittaa kisoissa joka kerta lukittuvaan ratsuun, jolla valmentajakaan ei ensiyrittämällä saanut aikaan kuin pientä toivonkipinää. Siinä mielessä syksyn ruusukepari lämmitti myös kirjoittajan mieltä ja päästi edes hetkeksi siitä pälkähästä, että olisi täytynyt miettiä muita vaihtoehtoja realistisuuden säilyttämiseksi.

Zelian kaviot kolisivat betonilattialla, kun ruunikko otti pari sivuaskelta yllätyttyään rehuhuoneen auki lävähtäneestä ovesta.
"Oi, anteeksi kamalasti!" Gabriella ulahti pahoittelevasti, kun mä yritin saada käytävälle jumahtaneen ja epäluuloisesti luimistelevan Zelian liikkeelle.
"Ei tässä mitään", mutisin suu tiukaksi viivaksi vetäytyneenä, koska piirtopään ilmeestä näki kuinka se oli päättänyt pahoittaa mielensä sellaisesta aamun kriisihetkestä. Koska Zeliaa oli turha paineistaa, hellitin eteenpäin vaativan paineen ohjista ja naksautin kieltäni ohjaten tammaa peruuttamaan. Ruunikko näytti vielä turhautuneemmalta, joten suunnitelma toimi ja kun mä otin seuraavan askeleen kohti Zelian karsinaa, puoliverinen seurasi mua ja tilannetta seuranneen Gabriellan ilme vaihtoi pahoittelevasta helpottuneeksi.

Matka karsinalle oli tavallista pidempi, koska yllättävän keskeytyksen jälkeen meidät pysäytti kulman takaa tielle pamahtanut Jusu. Bambin silmät laajentuivat kuin Zelialla hetki sitten, eikä se selvästikään tiennyt kuinka väistää. Hetken ruskeaverikkö poikkelehti sillä keskivertoa leveämmällä tallikäytävällä kuin peura ajovaloissa ja mä pystyin vain seuraamaan tilannetta aidon hämmentyneenä: mistä lähtien Jusu oli pelännyt Zeliaa niin? Vai karttoiko se mua siitäkin huolimatta, että me oltiin käyty mun mittapuulla pitkä keskustelu Ruunaalla, jonka jälkeen se oli no, mennyt ja tippunut ja Sipsikin oli kieltänyt mut ulos lauantain radalta. Siristin mietteliäänä silmiäni Jusun ohittaessa meidät lopulta melkein seiniä pitkin ja avasin viime hetkellä suuni:
"Hypätäänkö joskus yhdessä? Eikös isäsi ota myös yksityisvarauksia valmennuksiin?"

Sen jälkeen mä melkein naurahdin, koska Kalla CUP:in viimeiset osakilpailut lähestyivät vääjäämättä ja kenraaliharjoitus Sipsin kanssa Ruunaankoskella ei ollut varsinaisesti nostanut mun tsemppihenkeäni, vaikka sunnuntain startti ei ollutkaan mennyt samalla tavalla penkin alle. Eikä sillä toisaalta ollut mitään tekemistä Zelian kanssa, koska sen kanssa tilanne oli 50-50: joko onnistui tai epäonnistui täysin.

Hahmon takana:
Matildan sosiaalisuuden puuttuminen on ollut yksi suurimmista kirjoittamisen haasteista, koska näitä tarinoita ei paljoa dialogeilla väritetä (pl. masse). Tässäkin kasvotusten pölähti kaksi ihmistä, joiden kanssa Matilda on kyllä jutellut useampaan otteeseen, mutta keskustelu ei siitäkään huolimatta - tai juuri siksi - lähde niin sanotusti lentoon. Kaikista parastahan tässä on, että kyse on yleensä nimenomaan epäsosiaalisuudesta eikä siitä, että Matilda olisi ylpeä tai välinpitämätön. Tätähän muiden hahmot eivät pääsääntöisesti tietenkään tiedä ja se on ollut vain opeteltava hyväksymään ja hakattava näppäimistöä vastineiden tuottamiseksi ja tiettyjen käyttäytymismallien selittämiseksi edes muille kirjoittajille.

Topattu sadeloimi oli Zelian mielestä turha, mutta mulle se oli välttämättömyys viime viikolla klipatun hevoseni ulkoilemisen mahdollistamiseksi. Lämmitetty maneesi oli mulle nuoren (kilpa)hevosen omistajana pala taivasta, koska vaikka Zelian kunto oli kohtuullinen, tamma hikoili helposti pidemmässä karvassa. Sen talvikarva näytti myös täydellisesti kiiltäneen kesäkarvan jälkeen niin järkyttävältä, etten ollut antanut sille mahdollisuutta edes ajatuksen tasolla.

Kiiltävästä karvasta yleisesti oli kiittäminen paikoilleen loksahtanutta ruokintaa, jonka ansiosta Zelia oli myös saanut kaivattua massaa. Tamma oli aivan eri puusta veistetty kuin mulle tullessaan, mikä oli tietenkin ollut odotettavissa jo ihan nuoren iän vuoksi. Hyvin menneiden treenien jälkeen mä toivoin, että joku, joku olisi vilkaissut meitä edes sivusilmällä ja todennut mielessään, että Zeliassa oli tapahtunut muutosta sinä aikana, jonka tamma oli mulla ollut. Ettei se kaikki kehitys ollut tapahtunut vain mun mielikuvissa.

Hahmon takana:
Hevosasioissa Matilda ei tingi, enkä minäkään kirjoittajana. Haukasta lähtien mulla on ollut tiukka linja siitä, että tarina ja kehityskaari pysyy realistisena niin hyvässä kuin pahassakin. Nautin suunnattomasti hevospohdintojen kirjoittamisesta, koska vaihto Haukasta Zeliaan antoi paljon mahdollisuuksia ja hevosenomistajan kipuilu tällaisella hahmolla on kaikessa surkuhupaisuudessaankin mielenkiintoista kirjoitettavaa.

Kuuntelin puhelimen tuuttausta samalla, kun talutin Zeliaa tallipihan poikki. Tamma poukkoili narun päässä tavallista enemmän, koska sen rutiinit olivat sekaisin kiitos remonttitöiden, jotka värittivät Auburnin muutoin niin säntillistä arkea.
"Moi", hymähdin puhelimeen ignooraten sen, että Jessen äänestä saattoi päätellä kuinka yllättynyt mies oli mun soitostani kesken lounastunnin. "Sitä mä vaan, että tuutko käymään illalla vai menetkö tallille? Voin laittaa ruokaa - tai lähteä mukaan. Tai molemmat."

Jessen vastauksen alku meni multa ohi, koska yllättävä nykäisy riimunnarusta horjutti mun tasapainoani ja jouduin keskittämään huomioni hetkeksi teini-ikäiseen tammaani, jonka huomio oli työmiehissä ja niiden neonkeltaisissa työtakeissa.
"Joo, kuulostaa hyvältä", puuskahdin puhelimeen niin positiivisesti kuin sillä hetkellä osasin, jyräsin tarhan portin auki vauhdista ja pyöräytin Zelian tarhaan ennen kuin Julian kullankeltainen tamma ehti livahtaa karkuun.

"Heippa", mumahdin Jesselle katse Zeliassa. Ruunikko katsoi mua uhmakkaasti, kunnes kohdisti huomionsa maneesiprojektin parissa työskentelevään joukkoon jättäen mut miettimään, mitä iltaohjelmaa olin miesystävälleni juuri luvannut.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 17.11.19 12:41

16.11.2019
#fallfeeling

Tuuli pyöritteli kasvoille karannutta hiuskiehkuraa, joka ilmestyi itsepintaisesti tielle vaikka mä kuinka yritin sysätä sen sivuun yhtä lailla kuin sisälläni kasvavan jännityksenkin taluttaessani Zeliaa talliin. Mä yritin kesyttää jännitystä Jessen aamuisella tsemppilauseella ja Laurin valmistelevan valmennuksen loppukommentilla: mä en saanut ottaa liikaa paineita kotikisoista. En siitäkään huolimatta, että Zelia oli napannut ruusukkeet kaksista edellisistä estekisoista muualla, mutta oli ollut pääsääntöisesti valovuosien päässä sijoilta kotikisoissa.

Hiuskiekuran mä sen sijaan köytin pinnillä muun kypärän alle kesytetyn hiuspaljouden sekaan, koska siihen pystyin konkreettisesti vaikuttamaan.

Kelailin kulunutta kisakautta mielessäni, kun vedin saappaat jalkoihini, nousin Zelian satulaan ja hyppäsin ensimmäisen verryttelyhypyn. Ajatuksen harhailu ahdisti, mutta mä tein silti monta hyvää havaintoa kaikista niistä mielikuvista, jotka kisatuista kilpailuista mieleen tulivat.

Ensinnäkin, mä en ollut enää vain harrastelija. Harrastelijat eivät treenanneet omalla hevosella ja laittaneet siinä sivussa rahaa vuokrahevoseen, jotta pystyivät ylläpitämään omia taitojaan ja kehittymään oman hevosen kanssa toistaiseksi yltämättömällä tasolla. Harrastelijat eivät sijoittuneet Power Jumpin kaltaisessa arvokilpailuissa. Harrastelijat eivät yleensä valinneet extravalmennuksia sillä uhalla, että palkkapäivään täytyi välillä pinnistellä omien elinehtojen kohdalla.

Toisekseen mä tiesin, miltä tuntui jäädä luokan jumboksi ja jatkaa treenejä seuraavalla viikolla, koska mitenkään muuten tilannetta ei voinut parantaa. Vaikka mut oli ponivuosista asti kasvatettu siihen, ettei mikään menestys tullut ilmaiseksi, junnuajat tuntuivat ruusuisilta muistoilta sen rinnalla, minkä myllyn olin käynyt läpi ensimmäisen oman hevoseni kanssa. Mutta juuri sen myllerryksen vuoksi ensimmäinen ruusuke oli saanut meidät leijailemaan toiselle sijalle vielä seuraavissakin kilpailuissa.

Kaikista parasta oli kuitenkin se, että me oltiin voitu kilpailla Zelian kanssa koko kausi; että mulla oli terve, innokas nuori tamma, jonka parhaat vuodet olivat vasta edessä. Mä olin kiitollinen pienestä ruunikostani, valmentajien tuesta ja siitä, että mun talous kantoi sen verran, että mä pystyin ratsastamaan ja kilpailemaan tavoitteellisesti.

Lähtömerkki kaikui maneesissa. Zelia ponnisti laukkaan kuin pieni tiikeri ja mä tunsin ensimmäisistä askelista saakka, kuinka se ei epäröinyt hetkeäkään. Se havainto rohkaisi mua niin paljon, etten mä jäänyt punnitsemaan sitä, täytyikö mun varmistella pelottavan helpolta tuntuville metrin esteille vai ei. Zelia imi esteille, hyppäsi tarkasti ja mä keskityin tukemaan sitä niissä paikoissa, joissa tamman oma harkintakyky ei vielä riittänyt.

Sama draivi löytyi uusinnassa. Mä tiesin, että sijoittuminen vaati tuplanollat ja hyvän ajan. Tasapainoilu järjen ja tunteen välillä antoi tunteelle murskavoiton, kun päätin juuri ennen uusinnan ensimmäistä estettä, ettei nyt ollut enää aika varmistella. Aiemmissa osakilpailuissa mä olisin tyytynyt onnellisuuteen puhtaasta perusradasta, mutta nyt, kun meidän kisakirouksemme oli purkautumassa, halusin antaa meille mahdollisuuden näyttää. Sama näyttämisenhalu tuntui Zeliassa, joka kääntyi kolikon päällä, pysyi vaivattomasti irti puomeista ja antoi kaikkensa sen eteen, että aika kellossa oli kilpailukykyinen tummanruunikon venyttäessä itsensä maalilinjan yli kuin puuskaisen pohjoistuulen vauhdittamana.

Hymy mun kasvoillani ei hyytynyt koko sinä aikana, kun mä pyörin Zelian kanssa odottamassa hyytävässä viimassa tuloksia, joita olin kerrankin uskaltanut odottaa.

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Ar_2
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 05.12.19 21:21

5.12.2019

Joulukuu oli alkanut aivan erilailla kuin aiemmin.

Mä olin toistaiseksi herännyt jokainen joulukuinen aamu Jessen uudesta kodista, jonka uutuudenviehätys tuskin hiipuisi vielä tämän vuoden puolella. Me oltiin salaa kilpailtu siitä, kumpi ehtii avaamaan yhteisen, halvan joulukalenterin luukun ja syöttämään suklaan sen jälkeen unisemmalle osapuolelle. Parina aamuna Sofiakin oli osoittanut kiinnostustaan kalenteria kohtaan ähisemällä omiaan, mutta mä olin vain luonut lapseen merkitsevän katseen ja mutissut sitten hiljaa, että senkin aika tulisi vielä.

Töissä oli yllättävän sujuvaa, koska vaikka ihmiset hössöttivät joulusta jo nyt, mun sietokyky sitä kaikkea kohtaan oli huomaamatta kasvanut. Krister oli kohotellut mulle kulmiaan jo marraskuussa kioskilla asioidessaan, koska mä olin a) väläyttänyt sille harkitsemattoman hymyn ja katunut sitä saman tien ja b) tarjonnut sille ilmaiset kahvit. Kai se oli niin kiintynyt luomaansa mielikuvaan musta työhönsä kyllästyneenä ärrätätinä, että muu käyttäytyminen oli vain epäilyttävää.

Tallilla mä taas olin nauttinut siitä hiljaisuudesta, jonka kouluratsastajien reissu Saksaan oli tuonut. Sipsiä ratsastaessani mun ei tarvinnut miettiä, osuisiko Amanda paikalle yhtä aikaa ja täytyisikö mun tulkita sen valmiiksi tulkitsematonta ilmettä. Amandan poissaolo ei niinkään vaikuttanut tallin hiljaisuuteen, mutta Aliisan sitäkin enemmän eikä mua varsinaisesti haitannut se, ettei mun tarvinnut olla jatkuvasti Hurun näköpiirissä koska sen moninaisista ilmeistä päätyi lukemaan usein liikaakin.

Zelian kanssa mä olin keskittynyt pitämään elämän kivana viimeisistä osakilpailuista lähtien. Syksyn tiivimmän kilpailemisen jälkeen olin halunnut antaa tammalle mahdollisuuden palautua rauhassa ja maastoillut sen kanssa säiden salliessa mahdollisimman paljon. Huonoimmilla keleillä olin joko jumppaillut Zeliaa sileällä tai jatkanut ohjasajotreenejä, jotka olivat jääneet viime keväänä muutamaan kokeilukertaan. Molempien päästyä jyvälle työskentelystä oli tullut mukavaa ja musta tuntui, että me molemmat oltiin kaivattu sellaista vaihtelua.

Mä olin hypännyt Zelialla viimeksi kisoissa ja olin ajatellut, että yksi tai kaksi hyppypäivää joulukuulle riittäisi. Yksi siinä tapauksessa, että kaikki sujuisi hyvällä asenteella eikä mun tarvitsisi paikata huonoa fiilistä toisella hyppykerralla. Olin myös pyytänyt Laurin ratsuttamaan Zeliaa sileällä, jotta saisin miehen mielipiteen tamman kehityksestä syksyn mittaan. Suurin kehitys oli tapahtunut henkisellä puolella, sen viimeisimmät estestartit olivat todistaneet: ratakorkeus oli noussut kotitreeneissä jo aikoja sitten, mutta vasta syksyllä me oltiin tehty ratoja myös kisoissa omalla henkisellä tasollamme. Se tarkoitti käytännössä sitä, ettei Zelia jäänyt junnaamaan yhdellekään esteelle tai ottanut jännityspuomeja siksi, etten mä yhtäkkiä enää osannutkaan ratsastaa omaa hevostani.

Koska me oltiin vihdoin nostettu tasoa kahdeksastakympistä metriin ja otettu ensimmäiset, arvokkaat sijoitukset, mä olin alkanut muodostaa pääni sisällä ehkä turhankin kaunisteltua haavekuvaa siitä, että me päästäisiin ensi kaudella kilpailemaan ulkomaille, kuten monet Auburnin ratsukot olivat viime keväänä tehneet. Silloin ajatus Zeliasta starttaamassa niin isojen kisojen metriä oli tuntunut mahdottomalta ja Sipsi oli ollut niin auttamattoman uusi tuttavuus, etten ollut edes harkinnut lähtemistä. Nyt, kun mulla olisi - jos Amanda niin soisi - mahdollisuus jopa valita ratsuni, ajatus kiehtoi pelottavan paljon. Lähteminen olisi kuitenkin ratsun valinnan lisäksi kiinni niin omasta kuin hevostenkin terveydestä, kyydeistä ja siitä, mihin kohtaan kevättä tour sijoittuisi.

Mutta joulukuussa oli ilmeisen hyvä haaveilla.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 06.12.19 10:47

6.12.2019

Tänä aamuna olin noussut sängystä niin vähin ääni kuin olin kyennyt, keittänyt kahvia ja jättänyt loput termariin odottamaan Jesseä, joka oli ansainnut pidemmät unensa. Ilkikurinen virne huulillani olin näprännyt joulukalenterin luukun auki ja jättänyt suklaan pöydälle puhtaan kahvikupin viereen, ennen kuin olin vaihtanut aamutakin tallivaatteisiin ja ulkoistanut itseni kosteaan, hämärään aamuun.

Tallissa oli kuitenkin kuivaa ja valoisaa, kuten aina. Huikkasin huomenet karsinassa kolistelevalle ja vauhdissa tunnistamattomaksi jäävälle aamutallin tekijälle huomattavasti reippaammin kuin normaalisti toivottaen samalla hyvää itsenäisyyspäivää. Jos Penna olisi ollut paikalla, se olisi varmasti saanut siitä aihetta jonkinlaiselle kehityskeskustelulle. Olin nimittäin melko varma, ettei Vaanijalle tuottaisi minkäänlaista vaikeutta aloittaa arvostelua huomioni epätasaisesta jakamisesta talliporukan kesken tai yllättävästä sosiaalisuudestani, koska se oli todennäköisesti yhtä huolestuttavaa kuin hevosen yllättävä apaattisuus.

Zeliasta apaattisuus oli kuitenkin kaukana, kun pölähdin hakemaan sen tarhasta, jonne sen oli täytynyt päästä aivan vastottain. Märkä, loskainen keli ei kuitenkaan tuntunut olevan tukevasti loimitetun tamman mieleen, sillä se lähes työntyi syliini ja marssi päättäväisesti - ja liki metrin minua edellä - talliin. Hiekoitetusta tallipihasta ei ollut mulle yhtä lailla hyötyä kuin hokeista, jotka upposivat jäätikköön niissä kohdissa, joissa luistava kerros oli sinnitellyt kaikkea muuta kuin talvisesta säästä huolimatta.

Harja kolahti lattialle ja sai Zelian korvat pyörähtämään epäluuloisesti. Kumarruin poimimaan pölyharjan takaisin käsiini hoitopaikan lattialta ja huomasin sivusilmällä liikehdintää varustehuoneen ovella. Se ei ollut kumpikaan aamutallin tekijöistä, vaan mua varovasti tuijottava silmäpari kuului Jusulle.
"Moi", hymähdin naiselle, jonka roikottama rätti kieli sen olevan siivousvuorossa. Jusun pää nytkähti ja mä tiesin sen liikkuvista huulista, että tervehdys tuli takaisin, vaikkei bambin ääni kantanut käytävämatkalla. Mä myös huomasin, ettei Jusulla ollut aikomustakaan tulla oma-aloitteisesti lähemmäs, joten vaihdoin harjauspuolta ja viitoin naista samalla tulemaan luokseni.

"Siitä valmennuksesta", aloitin välittämättä epäluuloisesta katseesta, jonka sain lähemmäs harpponeelta Jusulta osakseni. "Mä ajattelin, että voisin hypätä Zelialla vielä kerran. Eikös isäsi ole tulossa ensi viikonloppuna?"
"On", Jusu hengähti ja mä huomasin, että se rentoutui aavistuksen tajuttuaan keskustelun helpoksi ja luontevaksi kahdelle hevosenomistajalle. "Menen varmaan itse Grannilla."
Nyökkäsin ja jatkoin jo edellisestä klippauksesta venähtäneen karvapeitteen harjaamista.
"Haluatko hypätä yksin, vai otetaanko yhteinen valmennus? Mulle käy vain aamupäivä, että ehdin iltaan töihin", mutisin vilkaisten Jusua.

Mulla oli useampikin syy, miksi halusin löytää treenikaverin valmennukseen. Ensimmäinen, varsin järkeenkäypä perustelu oli raha: yhteisvalmennus maksoi vähemmän per pää, vaikken ollut varma, maksoiko Jusu isälleen mitään. Se ei kuitenkaan maksanut mulle yksityisvalmennuksen lailla, koska olin jo alkanut säästää - uhkarohkeasti joulukuussa - ensi vuoden kisareissuja varten ja halusin minimoida Zeliaan menevät kulut loppuvuodeksi. Toinen pätevä syy oli päätökseni pitää hypyt vähissä joulukuussa ja jopa yhdessä, onnistuneessa kerrassa. Koska hyppytaukoa oli jo tullut, halusin minimoida katastrofin riskit ja hypätä valvovien silmien alla nyt, kun siihen oli mahdollisuus.

"En halua - tai siis - yhteinen valmennus käy", Jusu vastasi havahduttaen mut ajatuksistani. Katsoin naista Zelian selän yli ja nyökkäsin tyytyväisenä.
"Voin varata sen, ilmoitan ajan sulle", totesin täysin ilman sarvia ja hampaita, koska joulukuu oli selvästi pehmentänyt mut. Zelia kuopaisi lattiaa etusellaan ja kun mä käännyin komentamaan tummanruunikkoa, Jusu käytti tilaisuuden hyväkseen ja katosi paikalta yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 13.12.19 10:49

14.12.2019
Arnen estevalmennus klo 11
ensimmäinen osa, kirjoitettu yhdessä @Jusu R.:n kanssa

#rosengårdsyksy19

Matilda pakottautui kääntämään katseensa Jusuun ja Zeliaan, joka näytti erilaiselta toisen ratsastajan alla. Matilda oli niin tottunut näkemään vain Laurin tammansa satulassa, että kaikkien muiden näkeminen Zelian selässä tuntui samaan aikaan kauhistuttavalta ja kiehtovalta. Jusu ei ollut näyttänyt kovin kärsivältä niinä hetkinä, kun Matilda oli ratsukon menoa vilkuillut ja nainen oli salaa kiinnostunut kuulemaan, mitä Jusu hänen tammastaan ajatteli.

“Ihan sama”, Matilda lausui ääneen, koska ei siinä tilanteessa enää osannutkaan ottaa roolia asian päättämisestä. Grannilla hyppääminen oli toki erilaista ja haastavaa, muttei suoranaisesti kamalaa, vaikka samaan aikaan viimeisten tehtävien hyöty oman hevosen satulassa tuntui ajatuksena hyvältä. Matildan katse oli odottava, kun tämä kallisti päätään toivoen, että Jusu tekisi kerrankin päätöksen hänen puolestaan.

Teki se sitten, puolentoista sydämensykäyksen verran odotettuaan ja aivan varmasti olonsa pakotetuksi kokien.

“Musta voidaan vaihtaa”, kuopus-Rosengård sanoi vähän varovaisena, sillä hän pelkäsi, että vastaus olisi jotakin seuraavista: isän mielestä halveksuttavan turvallisuudenhakuista, Matildan mielestä loukkaavaa koska Jusu ei halunnutkaan hypätä hänen hevosellaan tai Grannin mielestä ärsyttävää, koska omistaja tahtoi heti päästä kokeilemaan Zelian tarjoamia oppeja.
Okej, sitten vaan, miten sanotaan, töpinäksi”, vahvisti Arne ja muunsi muutamien esteiden korkeuksia odotellessaan ratsunvaihtoa.

Ruskeat nahkaohjat vaihtuivat mustiksi, kun Matilda vaihtoi takaisin Zelian selkään. Tamma tuntui vireältä ja hyppäämisen tuoma riemu huokui siitä vielä voimakkaammin kuin Grannista, joka sekin oli sileään verrattuna selvästi syttynyt hyppäämisestä. Itsepintainen hymy yritti puskea Matildan suupieleen, kun tämä kokosi ohjia ja otti pätkän kevyttä ravia nauttien siitä kotiinpaluun tunteesta, jonka oman tamman omassa satulassa istuminen aiheutti.

Hyppääminen oli mukavaa aina, mutta erityisesti, kun oli paljon ajateltavaa ja touhu vaati viimeisenkin keskittymisenpisaran. Josefinan mieli askarteli kovasti alkuvalmennuksen tuottamien kokemusten parissa. Mitä isä oikein halusi, mitä Granni tarvitsi, miten tässä oikein pitikään muuttaa ratsastustaan? Aina se oli yhtä vaikeaa: irtaantuminen omista tavoista ja tottumuksista. Jusu vilkaisi vähän epätoivoisena Matildaa ja mietti, että se ei näyttänyt olevan yhtään niin pulassa kuin hän. Tyttö painoi mieleensä, että kysyisi – jos uskaltaisi – jälkeenpäin, oliko tyyneys aitoa. No, ei ehkä sentään aivan niin suorin sanankääntein.

Viimeiset hypyt tuntuivat Matildasta tutuilta, koska vaikka hän oli hypännyt tehtävät juuri vieraalla hevosella, Zelia tuntui juuri siltä, mitä nainen oli nuoren tamman ostaessaan hakenutkin: omaan käteen sopivalta. Ehkä ne saisivat sittenkin jäädä heidän joulukuunsa ainoiksi ja samalla vuoden viimeisiksi hypyiksi, koska Zelia tarjosi potentiaaliaan niiden vähäisten hyppyjenkin edestä.

Matilda rapsutti Zelian kaulaa vielä viimeisen kerran, ennen kuin liukui alas tamman satulasta. Nainen veti enkkuviltin tamman satulan yli ja hieraisi tyytyväisenä tummanruunikon kaulaa Zelian riiputtaessa päätään kaikkensa antaneena.
“Kiitos”, Matilda kääntyi sanomaan Arnelle ja vilkaisi sitten Jusua, jonka oletti lähtevän yhtä matkaa talliin purkamaan ratsunsa.
“Eipä mitään”, tuumasi Arne kättään leppoisasti heilauttaen (ja niin, eipä kai kukaan valmentaja maksua kummempaa kiitosta vaatimalla vaatinutkaan), ja siirsi sitten huomionsa tyttäreensä. “Vi ses ju ikväll, eller hur?”
“Ja-a, javisst”, hymyili Josefina, joka piti kovasti isänsä Kalla-vierailuista ja vietti tämän kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Isän valmennukset loppuisivat hieman aiemmin kuin Jusun työt, minkä jälkeen he suuntaisivat myöhäiselle illalliselle.

Odottavaisella mielellä Josefina talutti Grannin Matildan ja Zelian perässä maneesin oville ja aina talliin saakka. Hullussa rohkeudenpuuskassa Jusu päätti hyödyntää sitä, että Zelian kanssa samassa karsinavälikössä oli peräti kaksi tyhjää paikkaa. Upeasti Dressage Masterseissa esiintyneen Coconsa kanssa puuhastelevaa Tildaa Josefina tervehti ujosti, ja kun Tilda hetken kuluttua poistui paikalta, tyttö rohkaisi mielensä ja avasi keskustelun Matildan kanssa.

“Oliko, tai siis, saitko jotakin irti valmennuksesta?” hän kysyi varovaisen kohteliaaseen sävyyn, ja samalla uskaltamisella jatkoikin vielä: “Tuntuiko erilaiselta palata Zelian selkään Grannin jälkeen? Toivottavasti se ei ollut susta ihan hirveä. Granni siis.”

Matildan kulmat kohosivat ennen katsetta, joka hapuili hetken äänen lähdettä kuin nainen ei todella olisi uskonut juuri Jusun puhuneen.
“Joo, sain”, Matilda ähkäisi kopaten satulan pois Zelian selästä. Vasta pesty huopa tuoksui vienosti pesuaineelta ja se oli yksi niistä luksuksista, jotka korostuivat Auburnin tiloissa.
“Se oli ihan hyvä herätys - Granni on niin erilainen kuin Zelia. Tai Sipsi”, Matilda jatkoi ja laski satulan hetkeksi käsistään lähimmälle telineelle napaten käteensä harjan. “Mutta ei se hirveä ollut.”

Zeliaa pykälän vanhempana Granni oli luonnollisesti edellä koulutuksessa, vaikka Matilda tiedostikin, että Zeliallakin olisi kokeneemman ratsastajan kanssa voinut jo olla alla startteja suuremmissakin luokissa. Toisaalta tamman henkinen puoli kehittyi kisojen näkökulmasta hitaammin, joten ehkä kukaan ei olisi edennyt sen kanssa Matildaa nopeammin.
“Mitä sä pidit tästä?” Matilda kysyi katse tiiviisti Zelian tummassa karvapeitteessä, koska vastauksen kuuleminen jännitti naista enemmän kuin tämä koskaan myöntäisi.

Jusu oli aika harkitsevainen persoona, ja siksi Matilda yrittikin olla ryntäilemättä johtopäätöksiin, kun vastausta ei aivan heti kuulunut. Tehokkain ottein Josefina, jolla oli jo kiire töiden pariin, käsitteli Granniaan ja puhui sitten hoitotoimenpiteiden lomassa juuri ja juuri niin kuuluvalla äänellä, että se kantoi naapurikarsinaan saakka.

“Mä en tiedä saako näin sanoa omasta hevosesta, mutta melkein musta oli luontevampaa ratsastaa Zeliaa kuin Grannia”, hän myönsi ja naurahti pienesti. “Granni ei oikein ole… mun ykköstyyppiä, tavallaan, mutta kyllä mä siitä silti pidän. Pidin Zeliastakin, tuntui nopealta, kevyeltä ja terävältä. Hirveästi en viitsinyt siihen painetta laittaa, tuntui että se olisi kerännyt nopeasti kierroksia. Sellaisia, mitä ei noilla korkeuksilla ainakaan olisi tarvittu, jos millään.”

Jusu hymyili vähäsen ja vilkaisi sitten kelloa.

“Kuule, mun täytyy huolehtia Granni Purtseille, että ehdin töihin”, hän sanoi sitten. “Mutta oli mukava hypätä yhdessä ja kokeilla Zeliaa. Ehkä otetaan joskus uusiksi. Siis sitä hyppäämistä, äh, en yritä ryöstää Zeliaa, tiedäthän.”
“Joo”, Matilda vastasi nopeasti rullaten Jusun sanavalintoja Zeliasta mielessään. Nopea, kevyt ja ketterä kuvasivat tammaa täydellisesti ja Matilda oli hyvillään siitä, että ne ominaisuudet olivat välittyneet myös uudelle ratsastajalle.
“Otetaan uusiksi”, Zeliaa harjaava nainen hymähti osoittaakseen myöntymyksensä Jusun epämääräiselle heitolle. Yhteisvalmennuksissa oli toden totta oma juttunsa.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 08.02.20 17:49


Zelia kuopaisi kärsimättömänä etusellaan arvokasta hamppupatjaansa, jonka hinnan saattoi aistia Auburnin täyshoidossa, kun mä ähersin toisen ratsastussaappaani vetoketjua kiinni. Koska olin pitänyt saappaiden mukana tulleita ilmatyynyjä niiden sisällä nahan muodon säilyttääkseni, huuliltani pakeni kovaääninen ähkäisy vetoketjun vetimen jäädessä sormiini.

Aivan helvetin hienoa. Lauri olisi maneesilla aivan näillä minuuteilla ja mun toinen saappaani vetoketju ei ollut kiinni edes pohkeen puoleenväliin saakka.

Telkesin Zelian karsinaansa, jossa olin päättänyt varustaa tamman lauantai-iltapäivän ruuhkautettua hoitopaikat ja marssin satulahuoneeseen toinen saapas irvokkaasti auki repsottaen. Noteerasin vastaan kävelevän Pennan aidon yllättyneen katseen tiukalla mulkaisulla syöksähtäessäni satulahuoneen uumeniin ja suoraan Zelian nimellä varustetun kannellisen laatikon ääreen. Leukojani kiristellen kaivoin Betadine-pullon, käytettyjen ja käyttämättömien pesusienten sekä ylimääräisten jalustinhihnojen alta korkkaamattoman rullan ilmastointiteippiä, koska sattuneesta syystä Auburn ei tuntunut aiempien tallien tapaan ympäristöltä, jossa korjattiin rikkoontuneet loimet, saappaat tai mitkä tahansa varusteet korjattiin jesarilla.

Nyt mä en kuitenkaan kokenut muita vaihtoehtoja, vaan rullasin teippiä pohkeeni ympärille niin, että Richmondit saivat uutta väriä samalla, kun mä sain maalitaulun selkääni ainakin muutaman tallikollegan ja johtoportaan edustajan silmissä. Pennan ilme oli järkyttynyt, kun palasin tallin puolelle ja olin melko varma, että se ilmoittaisi musta oitis perijättärille ja mut tultaisiin poistamaan maneesista kesken valmennukseni pyhäinhäväistykseen vedoten.

"Eikö vetoketju kes-", Lauri aloitti ärsyttävän huvittunut hymy huulillaan, kun talutin Zelian maneesiin, jota nykyään juhlavasti Tammi-areenaksi kutsuttiin ja jonne valmentajani oli ehtinyt ensin.
"Ei", vastasin napakasti osoittamatta minkäänlaista huvittumisen merkkiä. Zelia nuilotti aloillaan yhtä tympääntyneenä, kun nousin satulaan, oikaisin ratsastusloimen ja annoin ruunikolle luvan liikkua.

Lauri halusi keskittyä perusasioihin: rentouteen, rytmiin ja mun istuntaan. Zelia tuntui hyvältä, koska puomitehtävissä oli sille oikeanlaista virikettä ja mä olin ratsastanut sen eilen läpi kaikessa rauhassa. Mua harmitti, etten ollut vielä löytänty sopivaa rakoa aloittaa kisakautta, koska tamma oli tuntunut hyvältä alkuviikkoisessa estetreenissä. Viime vuotisesta Markarydin tourista ei ollut vielä tullut minkäänlaista ennakkotietoa, joten mä olin alkanut epäillä sen toteutumista ja se vaikutti osaltaan suunnitelmiini koko talvikisakauden osalta. Toisaalta mä tiesin varsin hyvin, että niillekin rahoille löytyi sijoituskohde - se, joka sai Lauri Merikannonkin pudistelemaan huvittuneena päätään aina, kun Zelian ja mun vasen kylki olivat mieheen päin. Lauri oli todennäköisesti itsekin ratsastushistoriansa aikana joutunut turvautumaan samanlaiseen ratkaisuun, mutta siinä vaiheessa, kun ratsasti maneesissa, jonka katosta roikkui valtava kattokruunu, oli jesarilla patentoitu saapasratkaisu kuin punainen vaate.

"Haluatko ottaa pari hyppyä?" Lauri kysyi, kun mies oli muuttanut puomitehtävää sen verran, että oli laittanut meidät jumppaamaan pienillä kavaleteilla.
"Joo", mumahdin siirtäessäni pärskähtelevän Zelian laukasta raviin. Vilkaisin Laurin esteviritelmää, joka alkoi näyttää erehdyttävästi ruotsalaiselta okserilta - juuri sellaiselta, josta mä en ollut koskaan oppinut erityisemmin pitämään.

Zelian kaviot lähestulkoon löivät kipinää, kun tamma tajusi pääsevänsä hyppäämään. Mä istuin tiiviisti satulassa kuunnellen Laurin ohjeita rauhallisesta rytmistä, josta ei ollut tietoakaan. Zelia imi esteelle hyvin ja koska mä tunsin tamman, annoin sen venyttää viimeiset askeleet esteelle ja kumarruin mukaan rohkeaan hyppyyn.
"Uudestaan, ilman kiirettä", Lauri komensi ja harppoi hinaamaan puomeja ylöspäin. Puhalsin ilmaa keuhkoistani pitkän huokauksen mukana ja varoin menemästä liian lähelle maneesissa työskenteleviä muita ratsukoita.

"Teippi irtoaa", Lauri ehti kommentoida, kun mulle oli jo liian myöhäistä yrittää peruutella hypyn kanssa. Zelian huomio oli vajaan metrin korkuisessa esteessä, eikä tammaa sillä hetkellä olisi voinut vähempää kiinnostaa saappaastani liehuva teipinpätkä. Esteen päällä kuului rasahdus, kun teippaus petti lopullisesti. Zelian kaviot tuskin hipaisivat maneesin hiekkaa, kun tamma oli jo pukittanut voimakkaasti sivulle ja mä tunsin hevosen katoavan altani.

"Saapas- ja kakkukauppaan?" Laurin ääni ehdotti, kun yritin rauhoitella kuusivuotiaaksi kääntynyttä tammaani, jonka selästä olin juuri kirjaimellisesti jalkautunut vauhdista.
"Tuossa järjestyksessä", vastasin luoden Lauriin pitkän, väsyneen vilkaisun Zelian rauhoituttua sen verran, että saatoin kiskaista rytäkässä liki jalasta lentäneen saappaan takaisin jalkaani.

Auburn ja teippipatentit eivät sopineet yhteen.


Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 25.02.20 18:11, muokattu 1 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 25.02.20 18:05


Mua huvitti ja kauhistutti samaan aikaan, koska olin starttaillut vuotta rauhallisemmin treenien osalta hyödyntäen vain Laurin valmennuspalveluita. Nyt edessä oli kuitenkin kahden päivän valmennusputki Zelian kanssa, eikä mua helpottanut yhtään ajatus päivän lomailleen tammani varustamisesta Isabellan kauden ensimmäiseen valmennukseen.

Isabellan edellisestä valmennuksesta tuntui kuluneen pieni ikuisuus ja koska mä olin jo omaksunut Laurin valmennustyylin ja tavat, tuntui hassulta kerrata loppukauden tuloksia ja edistymistä. Tietenkin Isabella oli itsekin nähnyt sijoittumisemme Kalla CUPin viimeisessä osakilpailuissa, mutta tuntui hyvältä muistuttaa myös sitä sijoitusta edeltäneistä kahdesta ruusukkeesta.
"Kai me otetaan nyt kauden alkuun pari metrin starttia ja katsotaan, milloin ajatus kympistä alkaisi tuntua hyvältä", hymähdin Isabellan kyseltyä tavoitteistamme. Perijätär nyökkäsi hyväksyvästi ennen siirtymistä valmennusparini Antonin luo antaen mulle hetken itsenäiseen työskentelyyn Zelian kanssa.

"Sen laukka on parantunut huomattavasti", Isabella kommentoi, kun nainen oli antanut meidän työstää ratsujamme hetken käynnin ja ravin jälkeen laukassa. "Totta kai voimaa täytyy edelleen lisätä, mutta sitä tulee iän ja treenin myötä."
Nyökkäsin pienesti ja olin hyvilläni siitä, että Isabella oli noteerannut asian. Zelia oli ollut omistuksessani reilun puolitoista vuotta, joten olisi toisaalta ollut huolestuttavaa, jos minkäänlaista kehitystä ei olisi tapahtunut. Mä olin kuitenkin itse laittanut merkille, että jotain oli naksahtanut kohdalleen nimenomaan alkuvuoden aikana joulun ja vuodenvaihteen kevyemmän ajanjakson jälkeen. Zelia oli ollut yhä useampana päivänä miellyttävä ratsastaa ja keksinyt vähemmän ylimääräistä tekemistä nimenomaan laukassa, johon tuntui nyt löytyneen uudenlainen tasapaino.

Ensimmäisestä hypystä perijättären silmien edessä tasapaino oli kuitenkin kaukana: Zelia roiskaisi ristikon yli järkyttävän laakealla hypyllä, johon mä ehdin hädin tuskin mukaan tamman päädyttyä sinkoutumaan hyppyyn askeleen kauempaa kuin olin ajatellut. Mä otin heti perään uuden hypyn osoittaakseni, ettei kaikki hehkutus loppuvuoden sijoituksista ollut vain hyvä kalatarina ja sain esteistä hieman innostuneen tammani malttamaan.

Onnekseni Zelia alkoi keskittyä muutaman hypyn jälkeen ja kun korkeus nousi pykälän, sain otettua itseäni niskasta kiinni ja ratsastettua tamman kaikessa rauhassa esteelle.
"Se oli hyvä, riittää tältä erää", Isabella heläytti ja mä kumarruin taputtamaan riemukkaasti pärskähtelevää Zeliaa. Kaikesta vouhkaamisesta huolimatta tamman asenne ja draivi olivat kohdallaan, joten mä halusin vahvistaa sen hyvää fiilistä ja tekemisen meininkiä.

"Paljon kontrolliharjoituksia sen kanssa, puomitkin ovat hyviä sellaisiin harjoituksiin", Isabella kommentoi valmennuksen jälkeen tietäväinen hymy huulillaan.
"Joo", ähkäisin. "Tää oli tänään tavallista virtaisempi, mutta eiköhän se tästä, kun saadaan taas joku rytmi hyppyihin."
Isabella nyökkäsi ja mä mietin edelleen, kuvitteliko nainen mun ylimitoittaneen tavoitteeni tulevalle kaudelle. Toisaalta Isabella nimenomaan tiesi, mistä pisteestä olin aloittanut työskentelyn Zelian kanssa ja miten mulla ei yleensä ollut tapana värittää tarinoitani varsinkaan onnistumisten puolelta. Ja koska seuraava Isabellan valmennus olisi edessä vasta kuukauden päästä, mulla olisi hyvin aikaa palauttaa Zelia ruotuun esteiden osalta ja parantaa uskottavuuttani perijättären silmissä.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 26.02.20 17:18

26.2.2020
#susineva

Mä olin päätynyt verryttelemään Zeliaa hiljaiselle kentälle viikon toiseen valmennukseen. Vaihto Isabellan silmien alta Daniel Susinevan syyniin ei varsinaisesti kirpaissut, mutta eilen hyppäämisen makuun päässyt ruunikko tuntui vireältä ja mä mietin väkisinkin, miten se istuisi yhteen Danielin kaavailemien tehtävien kanssa.

Arvonsa epäilemättä tunteva kouluvalmentaja onnistui kuitenkin yllättämään mut heti: uuteen maneesiin oli viritetty erä puomeja, joita Zelia tuijotteli suipot korvat uteliaasti pystyssä heti alkuverryttelystä lähtien.
"Älä anna Zelian juosta Matilda. Se voi liikkua vielä pidempänä ja eteen, mutta ei paeta apuja", Daniel huomautti, kun me Jusun kanssa työstimme esteratsujamme ravissa. Mun osalta se tarkoitti lähinnä jarruttelua, koska jo pelkästään puomien näkemisestä intoutunut Zelia oli niin sanotusti virittäytynyt tunnelmaan ja luuli todennäköisesti päässeensä eilisen tapaan estevalmennukseen. Se ilo oli kuitenkin takana päin, mutta sen viestittäminen kaasun pohjaan juntanneelle tammalleni oli helpommin sanottu kuin tehty.

Danielin puomitehtävien kautta mä aloin vähitellen saada Zeliaa kuulolle ja sain valjastettua tamman liikelaajuutta hyötykäyttöön. Zelian luonnostaan maahansidotut liikkeet eivät tuntuneet tänään yhtään niin maahansidotuilta kuin normaalisti. Susinevan kehittelemä kahden puomisarjan tehtävä askeleen pidennysten ja lyhennysten kanssa sopi täydellisesti tasaisuuden hakemiseen, koska siinä Zelia sai liikkua luvan kanssa eteen, mutta tamman täytyi myös tulla takaisin.

Kun Zelia pukitti ensimmäisessä laukannostossa, mä saatoin miltei kuulla Danielin huokauksen ennen ripitystä siitä, kuinka huolimattomasti olin valmistellut noston. Pituushalkaisija puomien ja laukkavoltin kanssa oli ensimmäisellä yrittämällä lähinnä kiemurtelua ja haparointia, mikä oli sinänsä koomista: estepainotteisen ratsukon haastavimmaksi kohdaksi osoittautui puomille lähestyminen laukassa.
"Heti uudestaan", Daniel virkkoi. "Ratsasta jokainen askel, ei matkustelua."

Lopulta mä sain kiemurtelevan estenuorikkoni kuriin ja kun tehtävä vaihtui laukkakahdeksikkoon puomeilla laukanvaihtoineen, mä täräytin vaihdon heti ensimmäisellä puomilla. Siinä vaiheessa, kun käänsin katseeni Danieliin voitonriemuinen hymy huulillani tarkistaakseni miehen vaikuttuneisuuden suoraan tämän kasvoilta, muistin olevani kouluvalmentajan silmien alla estevaihtojeni kanssa.
"Se oli.. No, vaihto", Daniel totesi tyynesti. Vaihdosta kuumahtanut Zelia nyppäsi ohjia ja niin mun hetkellinen ryhtiliikkeeni oli levähtämässä takaisin aloituspisteeseen. Käänsin tamman voltille huomatessani Jusun happaman ratsun hännän lähestyvän uhkaavasti ja sain pienen pelivaran paketin kasaamiseen ottamalla ohjat kirjaimellisesti takaisin käsiini ja ratsastamalla Zelian laukan takaisin rytmiin, kuten Susineva oli jankuttanut läpi valmennuksen.

"Paranee", Daniel myönsi, kun Zelian laukka vaihtui sujuvasti ja sai mut kehaisemaan tammaa sisäkädellä. "Esteradalla tuo olisi ihan kelpo vaihto."
Mutristin huuliani, koska vaikka Susineva oli juuri antanut olettaa rivien välistä, ettei meidän laukanvaihtomme lähennelleetkään vaativimmilla kouluradoilla tarvittavia liikkeitä, esteradalla kelpaava taso oli meille aivan riittävä.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 18.03.20 19:53

18.3.2020

Mä näin jo kaukaa, miten Zelia viiletti tarhan kauimmaisesta päädystä porttia kohti. Olihan sillä tietysti tilaa revittelyyn - tamma oli tarhannut jo pitkään yksin, eikä näyttänyt missään vaiheessa erityisesti stressanneen tilannetta. Nytkin mä sain todistaa, miten ruunikko sai naapuritarhan Kallan-kasvatit mukaansa juhlaliikkeiden esittämiseen ja pian bongasin paitsi Zelian, myös junnujengin riehakkaat pukittelut.

"Tämä vähän verrytteli tarhassa", irvistin huomattuani hoitopaikkaa kohti marssivan Iivarin, jonka pää oli heti nytkähtänyt tervehdyksen merkiksi ja pyyhkäisin viimeisetkin kurat tamman etusesta.
"Eipä se ole meitä ennenkään haitannut", mies naurahti tuttuun, rauhalliseen tapaansa ja antoi korviaan vinhasti pyörittelevän Zelian haistella kämmentään. Tamma oli alusta alkaen ottanut Iivarin vastaan neutraalisti ja koska miehen työmoraali oli kohdallaan, en ollut edes harkinnut muiden hevoshierojien palveluita.

"Onko tämä ollut mitenkään merkittävän jähmeä?" Iivari kysyi käytyään hetken läpi Zelian selkää. Mä tuijotin punertavan tamman piirtoa ja kelasin mielessäni läpi viime viikkojen treenejä.
"Se oli yhtenä päivänä selvästi huonompi vasemmalle, mutta se tasottui juoksutuspäivällä", vastasin mietteliäänä.
"Mmm-h", Iivari puuskahti ja mä hätkähdin henkisesti: kielivätkö Zelian selän lihakset jotain muuta?

Mä en kuitenkaan tohtinut kysyä mitään, vaan käytin ajan harkittuun paniikkiin. Rataharjoituksissa tamma oli ollut naurettavan hyvän tuntuinen ja tuplanollat metristä hyvällä ajalla olivat ajaneet mut miettimään, kuinka alussa kisakautta mun kannattaisi startata pykälän isommassa luokassa. Mä en halunnut ahnehtia, mutten myöskään jäädä junnaamaan liian pitkäksi aikaa samalle luokkatasolle, koska tamman kisastressin purkauduttua me oltaisiin vain puhtaasti jäljessä tamman ikään nähden. Sekään ei varsinaisesti haitannut mua, mutta halusin päästä kokeilemaan Zelian kapasiteettia myös isommilla kisaradoilla, koska treeneissä suoritetut korkeudet puhuivat myös puolestaan - myös valmentajien kommenttien osalta.

Mutta tähänkö se kaatuisi? Siihen, että olin kahden hyvän rataharjoitustuloksen myötä ylpistynyt ja roiskinut treeneissä? Sen täytyi johtua Sipsin kanssa tehdystä tuplanollasta 125-luokassa, koska se oli puolestaan kielinyt siitä, että vuokrahevoseni kanssa mun olisi edes teoriassa mahdollista siirtyä kolmenkympin luokkaan tulevalla kaudella.
"Satula", Iivari mutisi ja mä huomasin, että se oli vaihtanut puolta.
"Niin?" ynähdin räpäyttäen hämmentyneenä silmiäni.
"Kannattaa varmaan tarkistuttaa toppaukset. Ei tämä vielä pahaksi ole äitynyt, mutta kyllä tällainen lihasmassan kasvu vaikuttaa satulan sopivuuteen", Iivari jatkoi ja vilkaisi mua ensimmäisen kerran hetkeen. Miehen täytyi tajuta tavallistakin jylhempi vakavuus mun kasvoiltani, koska sen neutraalin ilmeen tilalle ilmestyi rento hymy.
"Ei varmaan ole iso savotta - sulla on varmasti satula-asiat kunnossa?" Iivari heitti ja mä nyökkäsin laskien ilmat keuhkoistani. Oliko Zelia tosiaan ehtinyt kasvattaa selkälihaksiaan sitten viimeisimmän satulatsekkauksen?

"Onko sulla suositella ketään? Satulan toppaamiseen?" kysyin Iivarin ojentaessa laskua.
"No Ihamäen Minna on ainakin tehnyt sitä työkseen iät ja ajat. Ja se Merenheimo tekee myös niitä hommia", mies vastasi taputtaen vielä viimeisen kerran hieronnasta raukean Zelian kaulaa. Mä nyökkäsin näyttämättä tällä kertaa, mitä ajatuksia Iivarin sanat olivat mussa aiheuttaneet?

Oliko Merenheimosia tosiaan useampi? Miten mä en ollut tajunnut sitä? Ehkä sininen hiustenväri ei periytynyt geeneissä.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 21.03.20 11:38

20.3.2020
(Merenheimo-konsulttina toimi @Märta M.)

Iivarin hierontaa seuraavan päivän mä olin antanut Zelian nauttia kevätauringosta tarhassa ja vienyt sen kävelylle metsään. Jos tamma olisi ollut vielä pykälän maastovarmempi, en olisi harkinnut hetkeäkään maasta kävelyn ja ilman satulaa ratsastamisen väliltä, vaikka toisaalta oli tuntunut kätevältä suoriutua samalla päivän omasta liikunnasta.

Eilen mä olin turhautunut, mutta päätynyt mutkan kautta lähemmäs satulatilanteen ratkeamista. Iivarin suosittelema Minna ei ollut vastannut puhelimeen, eikä ottanut muhun yhteyttä moneen tuntiin edes viestin jätettyäni. Mua paitsi turhautti, myös suoraan sanottuna kauhistutti: kuinka kauan joutuisin ensin tavoittelemaan satulan toppaukset kuntoon huolehtivaa ihmistä, ennen kuin edes saisin luovutettua penkin työstettäväksi? Jo normaalitilanteessa olisin pitänyt pidempää taukoa ratsastuksesta kesken aktiivisen treenitauon ikävänä takaiskuna, mutta ensimmäisten osakilpailuiden lähestyessä se alkoi tuntua katastrofaaliselta.

Oli vienyt lopulta naurettavan vähän aikaa saada Michael Merenheimo kiinni ottaen huomioon harkinta-ajan, jonka olin puhelun soittamiselle pyhittänyt. Koko nimi oli herättänyt mussa - ja herätti edelleen - niin erikoisia mielikuvia, että lopulta mun keskittymiseni oli mennyt hyvin pitkälti puhelimesta kantautuvaan, neutraaliin mutta soljuvaan ääneen. Me oltiin sovittu konsultointi heti perjantaiaamuun, koska mies-Merenheimonen oli vakuutellut epäilemättä epäilevästä äänestäni huolimatta, ettei aikataulu ollut yhtään tiukka ja että Auburniin se löytäisi varmasti perille.

Niinpä mä nökötin hevoseni ja sen mua kovin henkisesti kuormittaneen estesatulan kanssa hoitopaikalla ja yritin sulautua tallikäytävän rakenteisiin Jonathanin ja Gabriellan häärätessä aamutallia.

Michael Merenheimoa ei olisi ehkä tunnistanut Michael Merenheimoksi, ellei sen vanavedessä olisi tullut sinihiuksinen varjo. Ja sitä Märta Merenheimo veljensä rinnalla todella oli, varjo. Ehkä niissä oli jotain samaa kun tarkasti katsoi -- silmät, joiden kulmat olivat väsyneet ja kurtussa, ja tapa, jolla niiden huulet olivat kummallisen kaartuvat -- mutta ei niitä ensimmäisenä olisi haukkumassa sisaruksiksi.

Siinä missä Märtan villit hiukset vyöryivät valtoimenaan pipon alta, Michaelin vaalea tukka oli siloteltu geelillä huoliteltuun kampaukseen. Pitkässä villakangastakissaan mies näytti enemmän kiinteistövälittäjältä kuin satulasepältä, mutta käsissään sillä oli Roecklin ratsastushanskat ja nahkakantinen muistikirja, jonka kantta se napautti ilahtuneena nähdessään Zelian.

“Tässä taitaa sitten olla Zelia, mukava tavata”, se sanoi tervehdyksenomaisesti. Pisamat nenänpäällään ja iho kuulaana tallin kristallilamppujen alla, Michael Merenheimo näytti vilpittömästi hyvältä tyypiltä. Iloinen hymy ja kiinnostuneet silmät olivat raju kontrasti takavasemmalle jääneeseen Märtaan, jolla oli käsivarret puuskassa ja tummat kulmat tiukassa kurtussa.
“Älä ole tuollainen tampio”, sinihiuksempi Merenheimoista kirskahti hampaidensa välistä, ja Michael oli kuin siskoa ei olisikaan.
“Niin”, mumahdin hämmentyneenä siitä, että niitä todella oli kaksi: Michael ja Märta. Mutta miksi ne molemmat seisoivat tuijottamassa mua ja mun hevostani, kun vain toisella oli siihen selkeästi syy?

“Tässä on Zelia ja tässä on satula”, jatkoin yrittäen vältellä sinihiuksisen katsetta, koska nais-Merenheimosen läsnäolo teki tilanteesta vielä kiusallisempaa kuin olin odottanut. Michaelin habituksessa sen sijaan ei ollut mitään radikaalia; vaikka se näytti vaatetuksessaan sopivan kierolla tavalla Auburniin paremmin kuin moni muu siellä käyvä mieshenkilö, villakangastakissa ja nahkaisissa ratsastushanskoissa ei yllättäen ollutkaan mitään outoa. Ja se jos mikä risteili harhailevina ajatuksina pääni sisällä, vaikka mun olisi pitänyt siinä hetkessä pystyä keskittymään vain siihen kirottuun satulaan.

Märta nojautui läheisen karsinan seinään ne käsivarret edelleen kiukkuisessa puuskassa ja näytti siltä, ettei sitä olisi voinut vähempää kiinnostaa. Miksi se sitten oli siinä?

Michael sen sijaan tervehti tammaa ystävällisesti, antoi sen haistella avointa kättään ja lopulta silitti Zelian kaulaa. Sitten se siirtyi pyörittelemään satulaa käsissään, tunnustellen paneeleita ja painellen runkoa.

”Oliko penkillä kuinka paljon ikää? Tiedätkö onko täällä villaa vai keinokuitua sisällä?” Michael kyseli.
“Se tuli sen mukana”, mutisin mietteliäänä, koska mua ärsytti, etten ollut tajunnut valmistautua sellaisiin kysymyksiin ja jouduin haparoimaan muistini varassa. “Ei se varmaan kolmea vuotta vanhempi ole. Ja villaa siellä.. On.”
Pidin kasvoni peruslukemilla ja hillitsin halua lisätä heiton kai sanojeni perään. Ei kai Daniel Susinevan hankkimat varusteet voineet olla edes täytteiltään mitään sekundaa?

Zelia pyöritteli korviaan ja yritti selvästi tehdä päätöstä Michaelin sietämisen suhteen. Oli turhauttavaa huomata, että kaikkien miesten kohdalla tamma sentään harkitsi sen sijaan, että olisi automaattisesti näyttänyt vakioirvistyksensä. Ehkä mun siis täytyisi jatkaa mieslinjalla hierojien ja satulaseppien suhteen, jotta kaikki pääsisivät helpommalla.

”Tuntuu ihan hyvältä”, Michael mumahti painellessaan paneeleita. ”Onko satuloidessa ongelmia? Voinko minä satuloida vai onko parempi jos sinä teet sen?”

”Laita se satula nyt vaan sinne selkään niin päästään joskus lähtemäänkin”, sihahti Märta Merenheimo niin kitkerästi, että Zeliakin hätkähti. Ehkä tytön sietämisen suhteen se oli tehnyt päätöksensä jo hyvissä ajoin, eikä ihme.

”Märta”, sisaruksista inhimillisempi totesi neutraaliin sävyyn ja tarjosi satulaa mulle kysyvästi. ”Sanoit, että selkälihaksilla ei oikein ole tilaa enää. Katsotaan miltä se näyttää selässä, mutta tämä näyttäisi olevan ihan hyvin muuteltavissa, voidaan harkita myös ennakoivaa toppausta jos uskot selän jatkavan vielä samaan suuntaan.”
“Joo”, ähkäisin yllättyneenä siitä, että pienessä hetkessä sisarukset olivat ehtineet käydä sananvaihtoa satulasta, joka oli yhtä ripeästi päätynyt telineestä mun käsiini.

En ollut hetkeen kokenut satulointia niin kuumottavaksi kuin nyt, kun sekä Michael että Märta (jonka läsnäolon syytä en vieläkään ymmärtänyt) tuijottivat herpaantumatta tekemisiäni. Jopa Zelia näytti normaalia epäluuloisemmalta, vaikka oli tasan oppinut sietämään mua varustamistilanteessa jo aikoja sitten.

Jäin mallailemaan satulaa niin pitkäksi aikaa, että havahduin siihen itsekin. Pitikö mun takanani norkoileva kaksikko mua nyt ihan amatöörinä, joka ei osannut edes satuloida omaa hevostaan? Huokaisin äänettömästi, pakotin suupieleni pieneen hymyyn ja käännyin vilkaisemaan Michaelia väistäen Zelian vierestä sen verran, että mies pystyisi tekemään työnsä. Se työnteli ja liikautteli ja paineli ja katseli eri suunnista ja eri kulmista, hymisten itsekseen, ja aina välillä se teki muistikirjaansa merkintöjä, jotka eivät varmasti tarkoittaneet kellekään muulle mitään.

”Onhan se edestä ahdas”, Michael lopulta sanoi. ”Ei mitenkään paha vielä, mutta säännöllisessä aktiivitreenissä kyllä vaikuttaa. Toiset hevoset on muutoksille herkempiä kuin toiset. Jos liikutellaan vähän tuota villaa tältä alueelta niin pitäisi olla ihan sopiva. Se voi kyllä käydä takaa sitten ahtaaksi nopeastikin jos kehitys on samanlaista jatkossakin, joten jos haluat, niin voidaan muokata se jo takaakin ja lykkäät geeliä tai romaania väliin kunnes lihakset täyttää tilan itsestään.”

Jos olin tuntenut tarvetta vältellä Märtan katsetta, tuntui nyt Michaelinkin katseeseen vastaaminen vaikealta. Sille oli varmaan arkipäivää ehdotella hintavilta kuulostavia vaihtoehtoja satulan fiksaamiseksi etenkin Auburnin tiloissa, joissa Amanda Sokan kaltaiset hahmot lähinnä loukkaantuisivat sellaisesta oletuksesta, että asiaa edes täytyisi harkita. Mä sen sijaan olin budjetoinut ja käyttänyt rahojani kuukausitasolla jo omaan elämiseeni, Zelian asumiskuluihin ja hierontaan, valmennuksiin, ratesteharjoituksen maksuihin ja tulevan osakilpailun startteihin - en satulan toppaamiseen. Se lukeutui niihin yllättäviin kustannuseriin, joita mä en olisi halunnut mutta joihin mä tietysti yritin sopeutua.

”Jos villoja ei tarvitse vaihtaa niin teen sen sulle parilla huntilla. Saat ylihuomenna takaisin, koeratsastat ja tarkistetaan vielä sopivuus siinä.”
Michaelin sanat saivat mun hetkeksi harhautuneen katseen rävähtämään miehen kasvoihin ehkä hivenen liian nopeasti: voisinko oikeasti selvitä parilla sadalla? Se tuntui pieneltä summalta, kun tiedosti satulan hinnan hipovan paria tonnia ja muutostyön hillitsevän muita kuluja Zelian hyvinvoinnin osalta.
“Joo”, vastasin napakasti. “Tee mitä täytyy. Se tuntuu olevan nyt kehitysvaiheessa, niin parempi varmaan ennakoida?”

”En tiedä tiesitkö, mutta kaverialennusta ei tarvitse antaa ihmisille, jotka eivät ole sun kavereita”, Märta totesi pisteliäästi, sanat vuotaen melkein omieni päälle, ja se keinahteli karsinaa vasten niin viattoman näköisenä kuin osasi. ”Tai edes mun kavereita.” Se yritti jopa hymyillä, mikä oli jo ajatuksena jotenkin vääristynyt vaikka tapa, jolla sen suu vääntyi, ei muistuttanutkaan hymyä.

”Ei se ole mikään kaverialennus”, vastasi Michael reippaana, odottava katse yhä mun silmissä. ”Se on reilu hinta. Toki kun paneelit irroitetaan niin tarkistan rungon samalla, mutta todennäköisyys siihen, että siellä on jotain korjattavaa, on häviäivän pieni.”

Sitten se liu’utti huolellisesti satulan Zelian selästä. ”Otanko heti mukaani? Katsotaan maksu sovituksessa sitten, jos vaikka tarvitsee vielä muokata.”
“Ota vaan”, vastasin automaattisen nyökkäyksen kera. Michaelin elekieli oli hämmentävän sulavaa ja siihen kontrastia loi erityisesti tämän mukana sinnikkäästi roikkuva ja hänelle kuulumattomia asioita kommentoiva Märta. Ne kaksi eivät todellakaan olleet samasta puusta veistettyjä ja siksi mun oli vaikea osoittaa kiitollinen hymyntapainen vain ja ainoastaan Michaelille, jonka ammattitaidosta aloin olla hyvin vakuuttunut.

“Sovitaanko me tarkempi sovitusaika puhelimitse vai nyt? Mulla taitaa olla sunnuntaina iltavuoro” kysyin Michaelilta siirryttyäni Zelian pään viereen ja yritin unohtaa taustalla murjottavan Märtan. Piirtopäinen tamma nuuhki kämmentäni korvat uteliaasti hörössä ja olin tyytyväinen siihen, että se osoitti edes pientä lojaalisuutta mua kohtaan.

”Voidaan soitella”, Michael nyökkäsi hymyillen ja satulaa käsivarrellaan kannatellen taiteili kännykkänsä esiin, ”tallennan vain sun numeron tuosta. Olihan se tämä 831-loppuinen?”
“Joo”, hymähdin tyytyväisenä siihen, että mun osakseni jäisi vain puhelun odottaminen.

Märta huokaisi raskaasti ja pyöräytti silmiään, ja kun mun katse ajautui siihen, se näytti siltä kuin purisi huultaan pitääkseen jonkun nasevan kommentin sisällään. Ja hyvä niin.

”Joko?” se kysyi sen sijaan.

”Joka tapauksessa saan viikonlopun aikana tämän kyllä topattua, ja otan kamat mukaan sitten sovitukseen niin pieniä korjailuja saadaan tehtyä täällä tarvittaessa”, Michael kertoi katse puhelimensa näytössä, ja kun sen kulmat kurtistuivat jollekin mitä se luki, sisarusten yhdennäköisyys kasvoi heti. Tosin toisin kuin Märtan, Michaelin kulmat rentoutuivat sillä sekunnilla kun se nosti katseensa takaisin muhun. Ystävällinen sen hymy oli edelleenkin, mutta nyt siinä oli jotain raskaampaa, jotain selkeästi teennäisempää.

“Joo, kuulostaa hyvältä”, totesin kuulostaen varmasti ihan tuiki tavalliselta hevosenomistajalta mitä sosiaalisiin taitoihin tuli. Vilkaisin Märtaa, jonka dramaattisuus oli niin ylitsevuotavaa, etten mä yksinkertaisesti keksinyt yhtäkään syytä sille, miksi se oli tieten tahtoen halunnut jäädä seuraamaan veljensä työskentelyä.
“Mutta, palataan asiaan”, mumahdin vielä Michaelille ja kumarruin nappaamaan Zelian suojat tamman harjalaatikon päältä. “Mä lähden juoksuttamaan tämän.”

”Muista hankkia joku lätkä väliin koeratsastusta varten”, Michael sanoi tehdessään lähtöä ja hymyili sitten huvittuneesti jatkaessaan vielä olkansa yli. ”Takaa enemmän täyttävä geelipädi on oma suositukseni, mutta teille ratsastajille on nuo trendit ja värit niin tärkeitä, että hanki mitä hankit.”
Sain napattua yllättyneen ähkäisyn huulilleni ennen sen livahtamista äännähdykseksi, joka olisi ollut sellaisen kommentin jälkeen kyseenalainen. Koska mä en ehtisi muuttua geelipädiksi tai miksikään muuksikaan varusteeksi tuosta noin vain, enkä mä varsinkaan kokenut miellyttäväksi lähteä haalimaan sellaista Auburnista, painoin mieleeni muistutuksen Laurille soittamisesta - Runiacista löytyisi takuuvarmasti lätkä jos toinenkin siihen saakka, että ehtisin ostaa mieluisimman ja järkevimmän vastaavan itselleni.

”Kas kun et lähde kaupoille shoppailuavuksi”, Märta mumisi kitkerästi ponnistaessaan itsensä jaloilleen seinää vasten nojailemasta. ”Kai sä sitä paitsi tiedät, että sillä on mies. Ei sovi flirttailla”, se vielä totesi sisarusten kävellessä rinnakkain tallikäytävällä.

”Sitä kutsutaan ihan kohteliaisuudeksi”, Michael vastasi kyllästyneenä. ”Kokeilisit.”
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 27.03.20 19:49


"Sarah mitä sä teet?" ähkäisin huomatessani liputtajana ansioituneen naisen puhelimen seuraavan meitä erityisen tarkasti.
"Kuvaan Zeliaa", nainen vastasi nopeasti ja puri huultaan ennen kuin laski puhelimen alas ja jäi tuijottamaan mietteliäänä sen näyttöä.
"Ai?" ynähdin helpottuneena siitä, ettei Sarah ollutkaan kuvannut meitä molempia, koska mun poskeni epäilemättä punersivat edelleen startin ja loppuverryttelyn jäljiltä.

Mulla ei ollut aikaa jäädä seuraamaan Sarahin sometaukoa luokkien välissä, koska halusin ehtiä purkaa Zelian rauhassa ja varustaa päivän toisen kisaratsuni ilman stressiä siitä, että se päättäisi juuri tänään olla sillä tuulella, että jo pelkkä talliin siirtyminen tuottaisi vaikeuksia.
"Hieno", mutisin laskeuduttuani alas Zelian satulasta yksityistallin edustalla. Michaelin toppaama satula oli istunut kertaheitosta Laurilta lainaan löytyneen geelin kanssa, joten olin lähtenyt kisoihin luottavaisin mielin ja tiennyt, ettei onnistuminen jäisi kiinni ainakaan satulaongelmista.

Zelia luimisti korviaan vilkkaalla tallikäytävällä, mutta rentoutui päästyään karsinansa suojiin. Mä hymyilin itsekseni, koska vaikka peli oli yhdellä pudotuksella selvä eikä kutsua kunniakierrokselle tulisi, mun olo oli siitä huolimatta seesteisen tyytyväinen. Zelia oli ollut radalla tasaisen hyvä ratsastaa ja musta oli tuntunut, että mulla oli kerrankin ollut aikaa tehdä ratkaisuja ja säätää laukkaa, jota pystyi vihdoin säätämään. Siinä tosin oli puolensa, koska kuten tänään oli käynyt, mä olin säätänyt yhden askeleen liikaa ja tuonut Zelian huonosti radan kolmanneksi viimeiselle esteelle, joka oli ollut ihan tavallinen pysty vähän lyhyemmällä lähestymisellä. Tamma oli yrittänyt kiivetä esteen yli, mutta takakavio oli kolhaissut puomin alas ja olin päättänyt rullata radan loppuun kaikessa rauhassa välttäen lisävirhepisteet.

Laskiessani Zelian suojat harjapakkiin huomasin puhelimen merkkivalon tasaisen välähtelyn. Instagram, jossa mun aktiivisuus oli tasoa olematon ja jossa mä olin olemassa lähinnä muodon vuoksi, ilmoitteli merkinnöistä. Mä klikkasin ilmoitusta ja seuraavaksi sovellus heitti mut suoraan sarahisareyesin Instagram-tarinoihin, joissa komeili tuttu suippokorvainen piirtopää. Hölmistynyt henkäys livahti huulilta, kun katselin kuvaa Zeliasta, joka näytti kiillotetuissa suitsissaan ja sykeröissään oikein pätevältä esteratsulta.

Kouluratsastaja rataesteillä liputtajana, tässähän tämä menee hevosia ihastellessa 🙌
Kuvassa poseeraa @tammilehtomatilda n supernätti Zelia heart eyes


Kaikkien tapojeni vastaukseksi klikkasin kommenttikenttää kirjoittaakseni Sarahille reaaliaikaisen vastauksen:
hyvityksenä tällaisesta luvattomasta sometuksesta somevapaasta ponistani voisit käydä sen selässä ensi viikolla

Hymähdin itsekseni ennen kuin jatkoin Zelian valmistelua tarhakuntoon: ei ollut yhtään hullumpi idea ehdottaa moista Sarahille, koska olisi korkea aika nähdä kuinka selvästi ratsunurallaan edennyt Zelia reagoisi uuteen ratsastajaan. Me oltiin selvästi vakiinnuttamassa uutta tasoa metrin esteiden tunnuttua tasaisen varmoilta, joten tekisi hyvää hetkauttaa tamman mielenrauhaa vaihtamalla sen liikuttajaksi edes yhden ratsastuskerran ajaksi pesunkestävä kouluratsastaja.

Kalla CUP 2020, 1. osakilpailu
100 cm, 4 vp, 21/28
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 12.04.20 19:19

11.4.2020
estekilpailut Ruunaalla

"Sait hyvin pelastettua", Jesse kommentoi heti, kun pääsi Inkan kanssa kuuloetäisyydelle. Mä olin tullut suoraan isompaan maneesiin jäsentelemään ajatuksiani ja keventämään hetkeksi, jotta Zelia saisi hengähtää ennen päivän toista starttia.
"Niinpä kai", hymähdin mietteliäänä. Tamma liikkui makeasti ottaen huomioon, että se oli hetkeä aiemmin provosoitunut herkästi pudonneesta puomista ja päättänyt pukittaa heti laskeuduttuaan. Koska lähestyminen seuraavalle okserille oli vaarantunut, mä olin kääntänyt Zelian pidemmälle reitille, jota moni ratsukoista ei olisi käyttänyt nopeammankin ollessa helppo ja ottanut mieluummin aikavirheen kuin lisää puomeja tai mikä pahinta, kiellon.

"Miten teillä meni?" muistin tiedustella heti, kun sain Zelian ratsastettua rivakasti naiivisti korviaan höristelevän Inkan ohi ilman, että ruunikko ehti irvistää nuoremmalle tammalle.
"Tuplanollat", Jesse virnisti tyytyväisen oloisena ja mä vastasin miehen hymyyn siitä huolimatta, että tuloslistalla keikkui mun ja Zelian nimen perässä harvinaiset viisi virhepistettä. Se oli kuitenkin vähemmän kuin ne kaksitoista, joita ensimmäisiltä esteradoilta stressaantunut tamma oli keilannut mukaansa, vaikka jättäisi meidät todennäköisesti kaikesta huolimatta tuloslistan häntäpäähän simppelin perusradan vuoksi.

Loppujen lopuksi Jesse ja Inka lähtivät palkintojenjakoon ja mun osakseni jäi Zelian virittäminen toiseen luokkaan. Mun takaraivossani jyskyttivät Laurin sanat: Zelia on ainakin ollut valmis jo monet kisat.

Ensimmäinen verryttelyhyppy isommalle pystylle oli kaoottinen - mä puskin Zelian aivan liian pohjaan ja se sai vain vaivoin kiivettyä esteen yli pudottamatta yläpuomia.
"Matilda", tuttu ääni huhuili takavasemmalta ja nopealla vilkaisulla mä vahvistin äänen Lauriksi. Koska miehen kisaratsu oli yhtä arvaamaton muiden hevosten lähellä kuin Zeliakin, mä ravasin kunnioittavan etäisyyden päähän verryttelykentän hiljaisempaan päätyyn ja jäin odottamaan, mitä sanottavaa valmentajallani oli.
"Anna sen edetä. Verryttelyssä ja radalla. Kun annat sen sujua, ponnistuspaikatkin löytyvät", Lauri mutisi hiljaa, haluten selvästi pitää matalaa profiilia asemastaan valmentajanani. Nyökkäsin tiedostaen, että mies oli täysin oikeassa, ja aloin kasata ohjia takaisin käsiini jatkaakseni verryttelyä.

"Se ratkaisu metrin radalla oli hyvä, pisteet siitä", Lauri totesi vielä.
"Niin Jessekin sanoi", hymähdin takaisin ja yritin valaa itseeni luottamusta. Jos saisin säilytettyä maalaisjärjen myös kympin radalla, en rikkoisi itseäni tai hevosta.

Aktiivisemman kilpailun myötä olin päässyt lähes kokonaan eroon jännityksestä, mutta ennen lähtömerkkiä mun henkeni salpaantui hetkeksi. Räpäytin silmiäni ja pienen hapuilun jälkeen mä ymmärsin, että se pakahduttava tunne mun rinnassa ei ehkä sittenkään ollut pelkkää puhdasta paniikkia - siinä oli seassa kunnon ripaus ylpeyttä, koska olin starttaamassa ensimmäistä 110-luokkaa Zelian kanssa.

Debyyttikorkeus ei tuntunut pahalta ja mitä pidemmälle perusrataa me päästiin, sitä enemmän mä aloin ymmärtää Laurin sanoja. Me oltiin oltu valmiita sille tasolle jo hetki, mutta toisaalta aika tuntui olevan oikea vasta nyt. Zelia oli saanut kasvatettua itsevarmuuttaan ja tuntui nauttivan hyppäämisestä kisaolosuhteissa yhtä paljon kuin kotitreeneissäkin ja sitä mä olin alusta alkaen hakenutkin. Mun suurin pelkoni oli alkuvaikeuksien aikana ollut se, ettei Zelia kestäisi kisaamisen aiheuttamaa painetta. Ja kun tiedosti sellaisen mahdollisuuden, tuli automaattisesti varovaiseksi, ettei koko haavekuva kisakäyttöön ostetusta ratsusta romuttuisi liian hätiköityjen päätösten vuoksi.

Ensin me päästiin uusintaradalle. Sitten mä käänsin suunnittelemani tiukemman tien. Zelia venyi, kääntyi ja lisäsi vauhtia kun mä pyysin, ja monta metriä maaliviivan jälkeen mun päähän alkoi iskostua, että me oltiin tehty se. Tuplanollilla.

Jos mä olisin itkijätyyppiä, olisin saattanut tirauttaa muutaman kyyneleen kuuluttajan kutsuessa meidät palkintojenjakoon voittajina. Mä tiesin, että riemukkaasti hymyilevä ja kovasti taputtava Jesse näki kaikki ne tunteet mun kasvoiltani, kun annoin Zelian ponnistaa voimaakkaaseen laukkaan.

"Se oli ansaittu voitto", virhepisteitä Jinxin kanssa kerännyt Lauri totesi hymyillen, kun mä ratsastin taas sen ohi. Laurimaiseen tapaansa se ei sanonut suoraan sitä kuuluisaa "mitä minä sanoin" -fraasia, mutta tyhmempikin olisi havainnut sen ajatuksen miehen kasvoilta. Vilkaisin Jesseä, joka oli kävellyt meidän vierellämme ja pysäytin Zelian toivoen, ettei se kimpaantuisi hirveästi.
"Kiitos", vastasin pienesti hymyillen ja rapsutin tamman kaulaa toisella kädelläni.

"Näitkö jo Markarydin kisaviikon kutsun?" Lauri kysyi ovela hymy huulillaan. Pudistin päätäni suu hämmennyksestä raottuneena: miten mä en ollut huomannut sitä? Olin joulukuusta saakka haaveillut salaa kisamatkasta ulkomaille, mutta haudannut haaveet siinä vaiheessa, kun viimevuotisten kisaviikkojen kutsuja ei ollut näkynyt.
"Siellä on alkuviikosta pienempiä luokkia ja nuorten estehevosten arvostelutilaisuus. Suosittelen lämpimästi harkitsemaan, koska tuollainen kokemus merkitsee paljon", Lauri kertoi kohteliaan perusteelliseen tapaansa. "Ja niitä rutiiniluokkia - sekä kolmeakymppiä - Sipsille, mikäli saisit senkin mukaan."

Sinivalkoisen ruusukkeen ja Laurin kanssa käydyn keskustelun jälkeen mä olin kuin puulla päähän lyöty ja mun aivojen jatkuvan surisemisen ohi pääsi vain Jesse. Miehen kolmannet onnittelut ja kopin suojissa annettu suudelma saivat mut palaamaan nykyhetkeen ja tajuamaan, ettei mun tarvinnut tehdä niin isoja päätöksiä sillä samaisella sekunnilla.
"Mun täytyy tehdä laskelmia", supatin hiljaa, ettei autolle valunut Ritva kuullut. "Koska mä haluan lähteä sinne Ruotsiin."
Asian myöntäminen Jesselle suoraan vihreisiin silmiin katsoen ei jännittänyt, mutta puettuani ajatukset sanoiksi tunsin taas pakahduttavan tunteen rinnassani. Tällä kertaa mä tunnistin sen heti ylpeydeksi ja ennen kuin Jesse ehti hymyltään vastata, kiedoin sormeni miehen sormien lomaan ja painoin pääni hetkeksi sen rintakehää vasten.

Tästä mä olin haaveillut ponivuosista lähtien.

Ruunaankosken estekilpailut
100 cm, 5 vp, 8/9
110 cm, 0/0 vp, 1/13

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Ruusuke-sinivalkoinen
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 3 Edellinen  1, 2, 3  Seuraava

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa