Kellonaika on nyt 25.09.20 19:28

12 osumaa on löytynyt haulle 0

Lefan päiväkirja


Tehtävänanto:
19. Kirjoita…
a) lintuperspektiivistä
b) tai sammakkoperspektiivistä.
Eli kuvaile asioita jonkin sellaisen asian/olennon näkökulmasta, joka katselee tapahtumia ylhäältä alaspäin tai alhaalta ylöspäin.

Tuotos:
Aurinko paistoi voimakkaana Stall Falkencreutzin verryttelykentällä ravissa etenevän ratsukon niskaan. Tunnelma oli painostava, ihan kuten ilmakin, sillä ratsastaja odotti kilpailualueen hiljenemistä malttamattomana. Hevonen, pitkulainen ja kapea näin ylhäältä katsottuna, näytti etenevän enemmän sivulle, kuin eteen tuulenvireen viedessä joltain karanneen ohjelmalehtisen kentän poikki metsään.

Kenttä ei ollut autio näiden kahden sielun lisäksi, ehei. Siellä ratsasti kaksi muutakin, mutta nekin näyttivät olevan enemmän loppuverryttelyitä vaille, kuin vasta aloittelemassa.
Viimeinen kunniakierros ratsastettiin pienen matkan päässä kirsikka-areenalla. Jyrähdin hieman, mutta jatkoin sitten maltillista odottamista. Vuoroni koittaisi pian.

Kentälle käveli ihminen ilman hevosta, olin nähnyt saman tyypin hetki sitten toisaalla, katse tiukasti vaaleanpunaisten puiden vieressä käytävissä kilpailuissa ja ratsukoissa, jotka hytkyivät eri vauhdissa kummallisia kuvioita kentällä. Nyt mies pysähtyi verryttelykentän reunaan ja se ratsukko, jota olin seurannut jo pidemmän aikaa, pysähtyi myös. Olisin halunnut lähemmäksi, kuulla sanat, jotka vaihdettiin tuulen pyörteissä.

Mutta minun piti vielä odottaa.

Ratsastaja nyökkäsi ja kannusti sitten ruskean hevosensa uudestaan raviin. Hevoseton mies käveli kentänpuolikkaan keskelle ja kääntyi jatkuvasti ratsukon mukaisesti. Oli oikeastaan hauska seurata miten suurta ympyrää seurasi pienempi ympyrä, molemmat ihan yhtä symmetrisiä toisiinsa nähden.
Siirryin jo vähän lähemmäksi, ihan vain sen verran, että kuulisin paremmin. Näin miten tuuli heilutteli hevosen häntää pitkälle sivulle ja se keskellä seisova mies vilkaisi ylöspäin. Katse tuntui tunkeutuvan harmauteni lävitse, ehkä mies luuli näkevänsä lävitseni sinisen taivaan yläpuolellani.
Ei nähnyt.

Kurottelin vielä lähemmäksi, kuuntelin ja tunsin miten puristava olo sisälläni alkoi hieman helpottaa. Oli mukavampi olla lähempänä maata, osallistua siellä kulkevien eläinten ja ihmisten elämään enemmän.
“Ota ulko-ohja paremmin tuelle, suorista”, mies kuului sanovan samalla, kun repi takinkauluksiaan ylemmäksi. Hevonen näytti tyytymättömältä, mitä lähemmäksi pääsin. Sen kiiltävä karva kostui, enkä ollut ihan varma oliko se täysin minun syytäni. Ei kai se voinut olla.

Jyrähdin uudelleen, vähän voimakkaammin, mitä olin tarkoittanut. Vähän kuin lipsahdin vahingossa vieläkin alemmaksi. En enää kuullut sanoja, sillä kenttää ympäröivien lehtien kahina täytti kaiken pisaroideni koskiessa niiden samettista pintaa. Oli aina yhtä lumoavaa seurata kuinka veteni muodosti pieniä lammikoita, etenkin, jos olin näin lähellä pintaa. Joskus, kun tulin vain vähän alemmaksi, en ehtinyt täyttää lammikoita niin nopeasti, mitä maa imi veden pinnaltaan. Nyt kuitenkin näin.

Ja jyrähdin uudelleen.

Sitten kuulin miksi tämä tyttö pyysi hevostaan kulkemaan miehen pyytämässä vauhdissa. Ne olivat menossa viikon päästä johonkin Tie Tähtiin kilpailuihin, tämän valmennuksen piti korvata ylihuomisen valmennuksen, joka jäisi välistä pitkän kotimatkan vuoksi. Ne juttelivat jotain siististä ratsastamisesta ja siitä, miten finaalissa kannattaisi keskittyä vain omaan suoritukseen ja unohtaa edelliset radat. Että ratsastaisi vain itselleen, ei muille.

Sitten en kuullut enää mitään, sillä kohinani täytti kaiken äänen. Välillä inhosin sitä, miten kovaääninen olinkaan, mutta äänen tuoma helpotus oli harmitustani suurempi. Oloni oli kevyempi, kun jätin autoonsa kiirehtivän miehen ja tämän omituisen ratsukon omiin oloihinsa ja leijailin pikkuhiljaa kauemmaksi.
Kestäisi hetken, että pääsisin taas salakuuntelemaan ihmisiä, enkä ihan tiennyt missä olisin silloin.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 12.05.20 19:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3437

Lefan päiväkirja


"Käärin sut kohta vaaleanpunaiseen, jos ei asetu", Sarah uhkaili ja vilkaisi ruunikkoa tuimasti. Se heilautti päätään niin, että seinissä kiinni olevat narut kolahtivat äänekkäästi. Ruuna oli täynnä tarmoa, se olisi varmasti vaatinut ainakin puolen tunnin laukkamaaston laantuakseen, mutta Sarah epäili tunnin koulutreenin väsyttävän hevosen vielä paremmin.

Uhkailuista huolimatta latina talutti oranssiin värimaailmaan somistetun Lefan maneesiin hyvissä ajoin ennen Susinevan ilmestymistä paikalle. Nainen kävelytti hevosta useamman kierroksen verran, miettien samalla Tie Tähtiin valmentajan, Sagan sanoja ratsastajan verryttelyistä ja venyttelystä. Lefa ei arvostanut turpansa vieressä heiluvia käsivarsia paljoakaan, mutta korvat puoliksi luimussa sieti taluttajansa hölmöilyjä.

Samaan aikaan, kun Kiia tuli maneesiin Torun kanssa, Sarah heilautti juuri oikeaa jalkaansa mustan koulusatulan ylitse.
"Hei", nainen tervehti kisakumppaniaan, jonka tumma hevonen höristeli korviaan yhä paikallaan seisovaa Lefaa kohden.
"Hei, selvittiin onneksi tänne asti. Torulla meni toi tuuli vähän korvienväliin", Kiia naurahti. Mitä ilmeisemmin matka Purtseilta Auburniin oli taittunut maastossa, eikä trailerilla.
"Hyvin verrytelty ratsu ainakin?" Sarah ehdotti virnistäen.
"No sitä on kyllä", toinen vastasi pudistaen päätään.

Kun koko elämä pyöri vielä muutaman viikon Tie Tähtiin-kisojen ympärillä, niin myös kuukausittainen valmennus Daniel Susinevan kanssa päätyi harjoituksiin, joilla saataisiin seuraavasta osakilpailusta kaikki mahdollinen hyöty irti. Daniel kyseli yllättävän kiinnostuneena (siis kysyi ylipäätään), että milloin seuraava osakilpailu olisi ja miten he olivat päätyneet tekemään siirtymisen Lehtovaarasta Hannabyyn. Keskustelutuokio kesti muutaman sekunnin, jonka jälkeen mies käski valmennettavansa raville ja ottamaan hevoset kunnolla kuulolle.

Päivästä tuli melko nopeasti siirtymisriitti, kun niitä harjoiteltiin sekä askeleen sisällä, että askellajista toiseen. Lefalla kiehui tietenkin ensimmäisenä kiinni ja se rupesi hyppimään ylöspäin, mutta Sarah handlasi tilanteen jo melko nopeasti. Ainakin jotain hyötyä aktiivisesta treenikeväästä oli - sitä kehittyi nopeasti niissä asioissa, joihin keskittyi kovin.

"Lefalla siinä hyvä siirtyminen, nyt vain otat tavaksi ottaa jokaisen siirtymisen samalla linjalla."

Sarah mietti missä vaiheessa kilparatsastajan uraa kävi se siirtyminen, missä hevoset eivät enää olleet omapäisiä eläimiä, vaan niistä tuli koneita, joiden kanssa jokainen siirtyminen oli mahdollista suorittaa samalla tavalla. Että se ei ollut enää olosuhteista ja vähän tuurista kiinni, että hevonen askelsi ihan jokaisen askeleensa juuri niin, kuin sen ratsastaja halusi.
Sarah mietti koska pääsisi itse siihen tilanteeseen, vai pääsisikö koskaan.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 14.04.20 21:29
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3437

Harryn päiväkirja

13.4.2020
#susineva

Robert ei ollut odottanut Daniel Susinevan kuukausittaista valmennusta järin innoissaan. Danielin ilmeettömät kasvot ja tavanomaiseen puuskaan asetetut kädet olivat varjostaneet ratsukon treenejä kuin synkät pilvet taivaalla.

Topics tagged under susineva on Foorumi | Auburn Estate K7DX2A4

“Niin.”

“Mitä niin?” kysyi Robert. Sen hengitys tuli puuskahduksina Harryn suuren ravin tahdissa, ja poika tunsi olonsa puoliverisensä selässä pienemmäksi kuin koskaan. Toisella puolen maneesia Anmari ratsasti Apricotilla vaivattoman näköisesti, nuttura sen niskassa ravin mukana pomppien. Robert hymähti: tietenkin sillä oli nuttura, mihinkäs kouluratsastaja karvoistaan pääsisi.

“Se on samanlainen kuin viimeksi”, Daniel vastasi. Sen käsi heilahti välinpitämättömästi ilmassa ja se käänsi ratsukolle selkänsä keskittyäkseen Anmariin. Robert ehti hädin tuskin vilkaista valmentajaa ratsastaessaan sulkuväistöä uran sisäpuolella, ja se oli pöllämystynyt.

Valmennus jatkui samaa kaavaa. Aina kun Daniel kääntyi Robertin ja Harryn puoleen, se oli kuin rikkinäinen levy: hyvä tahti, hieno ravi, ruuvaa, ruuvaa, ratsasta pois. Ja, mikä kamalinta, Harry tuntui oikeasti hyvältä. Se tuntui voimakkaammalta, kimmoisammalta, jouhevammalta. Se tuntui siltä, kuin Robert olisi voinut tehdä mitä tahansa.

Eikä Danielia kiinnostanut.

Robert oli harvoin itsepäinen, harvoin puolustautui kynsin ja hampain, mutta hevosensa eteen se oli valmis tekemään mitä tahansa. Siksi se kiukustui valtavasti valmennuksen viimeisen kolmanneksen aikana ja pysäytti Harrietinsa Anmaria neuvovan Danielin selän taakse.

“I’m sorry but what do you want me to do here?”

Daniel katsoi ensin olkansa yli, toinen käsi mietteliäästi sen leualla, ja antoi katseensa juosta Robertista Harryyn, Auburnin maneesihiekassa pölyttyneisiin pinteleihin ja kurakeleissä likaantuneisiin nahkasaappaisiin. Sitten se kääntyi takaisin pääty-ympyrällä ratsastavan Anmarin puoleen.

Koska Daniel oli omalla tavallaan itsepäinen.

Vuosien aikana Robert oli nähnyt sen säröilemättömän asiakaspalvelijapuolen ratsastuskoulun opettajana, oli katsonut Cellan muuttavan sen kotitaloon ilman vastalauseita (ja antanut Cellan jäädä, koska se oli pitänyt päänsä ja ajatellut koko asumisjärjestelyn olevan vain väliaikainen ratkaisu), oli seurannut kuinka Daniel oli uponnut blogimaailmaan vaimonsa (ex-vaimonsa, Robert muistutti itseään) hankkiman sponsorisopimuksen vuoksi ja jatkanut itsepintaista bloggaamista glitterpuomeista ja -vaatteista huolimatta.

Daniel oli juro, ja Robert oli varma, että se puhui vähän vain siksi, että se vihasi olla väärässä. Mitä vähemmän se sanoi ääneen, sitä vähemmän se joutuisi myöntämään olevansa väärässä.

“Hei!” Robert sanoi terävästi, niin kovaa, että maneesissa kaikui. “Mä puhun sulle.”

Se sai Danielin kääntymään ympäri. Robert tunnisti ilmeen sen kasvoilla. Se oli nähnyt sitä vuosien varrella paljon, eniten Vänrikinmäellä sen yhden syyskuun ajan kun mikään ei ollut sujunut ja Robert ei ollut uskonut itseensä ja tulevaisuus kouluratsastuksessa oli tuntunut mahdottomalta. Siitä huolimatta se ei uskaltanut, osannut nimetä mitä juuri tuo ilme tarkoitti.

Daniel katsoi Robertia sillä ilmeellä, ja Robert halusi oksentaa.

“Robert”, se sanoi, ääni tasainen ja järkkymätön. “Mä en tiedä, miten voin auttaa sua ratsastamaan paremmin hevosta, joka ei kykene parempaan.”

Karvaat kyyneleet polttelivat Robertin silmäkulmia ja se avasi suunsa, ainoastaan sulkeakseen sen uudelleen, räpytelläkseen silmäripsensä kosteiksi. Pala nousi pojan kurkkuun, terävä ja hapan, ja sen ympärillä oli yhtäkkiä vaikea nielaista.

“Robert”, Daniel sanoi uudelleen, ja sen kädet olivat siinä samassa löyhässä puuskassa ja kasvot yhtä ilmeettömät kuin aina. “Jos sinä—”

“No”, Robert sanoi karheasti ja yritti saada katseensa tarkentumaan nahkaohjiin käsissään. “I get it.”

Ja se ratsasti loppuvalmennuksen juuri siellä minne se kuului, Danielin selän takana, ja jos sen ääni värisikin valmennuksen jälkeen, sitä ei ollut kuulemassa kuin Daniel.

“I don’t think we’ll be here next month.”
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 14.04.20 0:55
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2554

Lefan päiväkirja

18.03.2020
#susineva

Maanantain valmennus oli sujunut Sarahin osalta hyvin, he olivat Kiian ja Torun kanssa päässeet treenaamaan kokoamista ja väistöjä. Lefan esteveri näkyi selvästi laukan kokoamisessa, mutta Daniel oli painottanut siihen, ettei pelkkä kokoaminen riittänyt. Hevosen piti myös edetä, eikä muuttua tyhjäksi edestä, kuten Lefalla oli tapana. Se olisi mieluusti jäänyt pomppimaan takasilleen ja näyttänyt miten korkealle osaisi hypätä seisaaltaan.
Pikkuhiljaa ruuna oli siirtänyt painoa takaisin kuolaintutumalle ja he olivat päässeet jatkamaan kootussa laukassa työskentelemistä. Puolipiruetit olivat tuntuneet yllättävän kevyiltä hyväntuulisella hevosella ja Daniel oli jälleen antanut hyviä vinkkejä itsenäisiin harjoituksiin ja kilpailutilanteisiin.

Sarah harjasi ruunikkoa hoitopaikalla hitain liikkein, se oli puhdas jo ennestään, mutta nainen piti silti harjaamisesta, eikä pitänyt kiirettä. Ruuna tuijotti käytävää vasemmalla ja oikealla puolellaan, vaihdellen jalkojensa paikkaa betonilattialla samaan tahtiin.
“Asetuhan sitten, guapo.” Rento, palautteleva ravitreeni sopisi hyvin tiukkien treenipäivien väliin, sillä heillä olisi torstaina Amandan koulutreeni ja viikonloppuna Ruunaalla kaksipäiväiset koulukilpailut.

Jonathan kuuli tutun äänen nurkan takaa ja lähes hiipi virnuillen Sarahin luo. Molempien treenatessa tulevaan osakilpailuun, kaksikon yhteinen aika oli ollut vähäistä. Lyylin kanssa treenaus oli vienyt mieheltä hermoja, jaksamista sekä huumorintajua. Nuori oli selkeästi lahjakas, mutta sen keskittymiskyky oli kaksivuotiaan ihmislapsen tasolla. Varmaan vieläkin alempana. Viime osakilpailun koulurata, jonka kaksikko oli mennyt täysin harjoituksena, oli sujunut enemmän kuin hyvin ja Jonathan halusi osallistua Lyylin kanssa ensimmäistä kertaa esteradalle.

“Heyooooo”, Jonathan naurahti nähdessään Sarahin Lefan kyljen vieressä puunaamassa tätä. Ruuna oli enemmän kuin puhdas. “Varo, tota menoo sulla on allas karvaton hevonen”, mies naurahti ja nojautui seinää vasten. Vasta Sarahin suoristaessa itsensä nauraen, britti astui lähemmäs ja veti naisen halaukseen.
"Luulen kyllä, et saan hetken hinkata, että Lefasta loppuisi karvat", brunette huomautti rutistaessaan ystäväänsä käsillään. Katse nousi eleen loppuessa Jonathanin silmiin, tutkien tarkkaavaisesti kasvonpiirteisiin kätkeytyneet tunnetilat.

"Penna kertoisi tähän väliin valtavan kasan harjauksesta saatuja hyötyjä puhtauden lisäksi", Sarah lisäsi siristäen silmiään merkitsevästi. Keneltäkään ei varmasti ollut jäänyt huomaamatta uuden tallimestarin neuroottiset tavat ylihuolehtia perijättärien hevosista.

"Mitä suunnitelmissa?" nainen kysyi pudottaessaan harjan takaisin Lefan harjakassiin. Hevonen oli suojia, satulaa ja suitsia vaille ratsastuskunnossa ja häneltä itseltään puuttui enää kypärä. Tummanruskeat ratsastushousut sopivat hyvin Lefan selkään siinä missä ne sopivat Effinkin ratsastukseen.
“Maastoon. En kykene mihinkään sen hienompaan tänään, enkä usko että Lyylikään innostuisi mistään sen kummemmasta”, Jonathan hymähti. Lyylin revittyä kenkänsä tarhassa, tamma tuskin kaipaisi enempää jännitystä päivään Saku Huotarin lisäksi.
“Se repäs kengän eilen irti, joten sen energia työskentelyyn paneutumiseen meni jo”, mies jatkoi kohauttaen olkiaan. Jonathan tunki toisen käden taskuunsa ja vasemmalla tavoitteli Lefan turpaa. Ruuna näytti hieman raukealta, mutta oli varmasti valmis Sarahin vaativaan ratsastukseen.
“Sitä paitsi siellä on hyvä ilma. So why not?”

Sarah mietti hetken rentoa ravitreeniä maneesissa ja vertaili sitä kevyeeseen maastotyöskentelyyn. Jonathan tuskin laittaisi hanttiin, jos he tunkisivat kaksikon mukaan.
"Meinasitko mennä kovaakin? Me voitais ehkä tulla seuraksi, jos et suunnitellut mitään intervallitreenejä", nainen uteli. Onneksi hän ei ollut ehtinyt pintelöimään ruunan jalkoja, sillä maastoon ne eivät sopisi.
“Ehei. Vaikka ehkä mun ratsu saattais olla toista mieltä”, mies naurahti ja tunki myös vasemman käden taskuunsa. Lyylin kuntoon laittamisessa ei menisi kauaa, sillä kengityksen jälkeen mies oli harjannut pahimmat kurat pois nuoren jaloista sekä mahasta. Loimista oli onneksi jotain hyötyä näin loska-aikaan.
“Jätin nuoren karsinaa venailee meijän maastoo, niin se tuskin on ehtiny itteään likaamaan, nii ei tarvi laittaa ku kamat sille päälle nii ollaa ready.”

"Kumpi ehtii ensin?" Sarah haastoi napaten virnuillen harjakassin olalleen. Sitä ei kannattanut jättää hoitopaikan vierelle edes maaston ajaksi, tai syyllisyys julistettaisiin kuvineen päivineen ilmoitustaululla. Sarah asteli satulahuoneeseen rivakalla askeleella, Lefan satula ja suitset olivat omilla paikoillaan, eikä niitä tarvinnut etsiä.
Jonathan lähes hölkkäsi laittamaan omaa (uljasta) ratsuaan valmiiksi ja virnuili kuin pikku poika. Mies oli iloinen saadessaan kaverin maastoon ja vielä parempaa; se kaveri oli Sarah.

Lyyli mulkoili oman karsinansa suojasta ja hörähti hiljaa nähdessään Jonathanin tallikäytävällä.
“Hei taas rakas”, mies leperteli omalle hevoselleen ja kuten aina, ylpeyden tunne pyyhkäisi miehen yli. Sen sijaan Jonathan käveli suoraan varustehuoneen puolelle ja otti satulan sekä suitset toiseen käteen ja poimi pölyharjan tamman pakista.
Tamma katsoi mielenkiinnolla mitä Jonathan touhusi tavaroiden kanssa karsinan ulkopuolella, kunnes mies avasi karsinan alaoven ja pujahti tamman yksiöön.

Vajaa vartti myöhemmin Jonathan napsautti kypäränsä soljen kiinni, otti ohjat Lyylin kaulalta ja lähti taluttamaan tammaansa tallin pihalle. Sarah odotti jo Lefan satulassa ja naisen huulilla oli voitonriemuinen hymy.
“Okay, okay… Don’t need to rub it in”, mies naurahti ja pysäytti Lyylin hyvän matkan päähän Lefasta, laski jalustimet alas ja punnersi itsensä tamman selkään. Lyyli oli lähtemässä omia teitään, mutta kuunteli pomoa satulassa ja pysähtyi.
“Yhtä menohalunen ku Eela”, Jonathan naurahti. “Sanoin tänää Sakulle, et tää on ku kopio mammastaan.”
"No niin se taitaa olla", Sarah myönsi, sillä hänelle oli molemmat tammat tulleet tutuiksi muunmuassa tallivuorojen myötä.
"Me voidaan mennä edellä, jarruna", nainen tarjoutui ohjaten Lefan tallipihalta pois vievälle tielle.

Aurinko välähteli puiden väleistä metsäpolulle, mutta Lefa ei väistellyt niitä, kuten Effi olisi varmasti tehnyt.
"Mitäs Raynottin elämään?" Sarah kysyi ja kääntyi satulassa sen verran, että näki katsoa Jonathania ja Lyyliä.
Jo tässä vaiheessa maastoa (eli ehkä 800 metriä tallin pihasta) Jonathan oli iloinen Sarahin ollessa jarruna Lefan kanssa. Lyyli koko ajan yritti ryöstää raviin ja muutaman kerran jopa hypähteli paikallaan kuin keinuhevonen.
“Hevosia. Sun veljeä”, mies nauraa räkätti ja vinkkasi Sarahille. Mies tiesi, ettei nainen kaivannut mitään yksityiskohtaisempaa kertausta.
"Hyi", Sarah inahti, vaikka virnisti huvittuneena.
“Jännittääks osari? Oon nähny pätkii teijän valkoista ja ihan hyvältähän se näyttää”, Jonathan jatkoi.

"No vähän, ei pahasti. Onhan meillä tässä nyt vielä kaksi Amandan valmennusta ja kisat Ruunaalla ennen kouluosista", Sarah kertoi, tyytyväisenä kiireisestä aikataulustaan ja siitä, että heidän kehittymisensä oli noteerattu myös Jonnyn puolesta.
"Toivon eniten että Lefa olisi yhtä rento ja toimiva tuomarin ja yleisön edessä, kuin treeneissä. Ja tietysti mä myös", nainen lisäsi mietteliäänä. Se, että Robert oli starttaamassa osakilpailuissa aata tuntui oudon epäreilulta, vaikka Sarah tiesi ettei etenkin ratsuvaihdosten vuoksi ollut vielä valmis kisaamaan sillä tasolla. Oli ihan eri asia työstää liikkeitä treeneissä, mitä oli suorittaa niitä kisoissa.

Toinen osa.

Kirjoitettu yhdessä Jonathanin kanssa.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 19.03.20 17:43
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3437

Banskun päiväkirja

26.2.2020
15-16, kouluvalmennus, D.S.
#susineva  
”Onkohan se menettänyt motivaationsa?” kysyin hengästyneenä Danielilta, joka seisoi kädet puuskassa. ”Kotona se menee hyvin. Näithän sä miten se jo tekee ihan kivasti A:n asioita. Sitten kisoissa kaikki menee PUFF surkeasti!”
Bansku säpsähti yhtäkkistä käden liikettäni selittäessäni Danielille hevoseni ongelmia. Kiristin tuntuman sekunniksi takaisin, jotta sain orin seisahtumaan. Pidimme parin minuutin taukoa, jotta sain paasattua ongelmastani Danielille. Daniel antoi hyviä neuvoja, ärsyttäviäkin toisinaan, mutta ehdottomasti kiltimpiä kuin Amanda Sokka. Jolle kyllä olin puhunut myös samasta ongelmasta jo aikaisemmin, mutta eikö aina ollut hyvä kuulla useita mielipiteitä? Tähän asti asiasta oli kuullut Verneri, Isabella, Amanda, Tiina (josta oli ikävä kyllä vähiten apua) ja nyt Daniel.

”Kuinka monipuolisesti treenaatte?” Daniel kysyi.
”Viikossa me käydään pari kertaa maastossa, läpiratsastus kerran viikkoon ja muuten treenataan ihan hikihatussa. Tietty joskus myös juoksutan ja silleen”, kerroin.
”Voisit lisätä harjoituksiin puomi ja kavalettiasioita. Ne tuottavat aivotoimintaa ja lisäävät voimaa liikkeisiin. Kaajapuro osaa varmasti neuvoa sua.”
”Hmm, okei, katsotaan!”

”Hyvä. Tauko ohitse. Ota uudelleen aikaisemmin tehty laukkaväistö niin että…”
Taputin Banskua kaulalle ennen kuin kokosin ohjat takaisin ja pyysin orin liikkeelle. Sen kaula oli jo aivan hiestä märkä. Olin pyytänyt Danielilta ihan kunnon treenausta, eikä mies missään tapauksessa saanut päästää meitä helpolla. Eikä se yleisesti kuulunutkaan Danielin valmennustyyliin. Sain raadollista kommenttia asennostani, joka kuitenkin oli miehen sanojen mukaan parempi kuin vuosi sitten. Bansku oli tasapainoisempi ja kasvattanut jonkin verran lihasta. Olisihan se jo pian seitsemän. Kauheaa, se tuli minulle nelivuotiaana.

”Okei hyvä, tähän on hyvä lopettaa”, Daniel sanoi. ”Mieti myös muita monipuolisia treenaustapoja, jos se auttaisi myös kisoissa. Voit kokeilla myös kisarutiinien muuttamista. Bansku ei taida olla patoutunut tiettyyn rytmiin.”
”Selvä.”
”Hienoa, näemme myöhemmin. Ravaa vielä pidemmän aikaa toisella puolella, että saatte molemmat henkenne tasattua.”
”Joo, nähdään.”

Siirryin käynnissä Kastanja-areenalta Tammi-areenalle. Nostin Banskulla heti rennon ravin ja annoin tuntuman olla löyhempi. Yllätyin hieman nähdessäni Sarahin taluttamassa jo Lefaa maneesiin. Hänen valmennuksensa alkaisi kuitenkin vasta viideltä. Nyökkäsin kuitenkin naiselle tervehdyksen.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 06.03.20 21:11
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 3428

Grannin päiväkirja

Valmennusviikko
24. helmikuuta 2020 #arnenvalmennus
26. helmikuuta 2020 #susineva


Valmennusviikon teema oli poikkeuksellisen hidas Granni. Niin supermiellyttävä kuin se olikin ollut viimeiset viikot, nyt se sitten tietysti kävi aivan tolkuttoman hitaaksi jalalle. Hämmennyin siitä käänteestä niin, etten oikeastaan ihan heti edes tiennyt, mitä olisin tehnyt ongelman ratkaistakseni.

Onneksi ei tarvinnut keksiä ratkaisuja yksin. Isä oli ilmoittanut jatkavansa valmentamista Kallassa kerran kuussa, ja niin minä olin sitten sopinut itsellenikin paikan hänen ryhmissään. Muutoin jatkaisin treenejäni kuten tavallista: Vernerin viikottaisissa valmennuksissa keskittyisimme vuoroviikoin taikka tarpeen mukaan sileään ja hyppyihin. Rytmi oli ollut tähän saakka hyvä, joten ei kai sitä sopinut peukaloida.

Tällä viikolla Vernerin valmennus kylläkin tiputettiin pois kalenterista, sillä isän lisäksi myös Daniel Susineva purjehti kotimaan kallaisaan kolkkaan.

Olin kyllä tosi helpottunut siitä, että isän valmennus oli ensiksi. Sillä tavalla en tullut enää herra Susinevan treeneissä niin kovin pahasti yllätetyksi, kun Granni yhtäkkiä olikin ihan erilainen kuin ennen. Vaikeaa oli ratsastus molemmissa valmennuksissa, mutta kummankin valmentajan rauhallinen läsnäolo kyllä helpotti kummasti minun elämääni.

Topics tagged under susineva on Foorumi | Auburn Estate Arnentreeni1

Isä pisti meidät kiemurtelemaan ja kaartelemaan oikein urakalla, ja siinäpä vasta kävivätkin selkeästi ilmi meidän tämänhetkiset, kuin tyhjästä tupsahtaneet ongelmat: Granni oli pitkästä aikaa kehno taipumaan oikealle. Mä ihan säikähdin, kun se ei yhtäkkiä asettunut ja taipunutkaan vaivattomasti molempiin suuntiin niin kuin sillä oli jo hyvän aikaa ollut tapana. Isä rauhoitteli. Hevosillakin oli hyviä ja huonoja päiviä, eikä yhden huonomman ratsastuksen vuoksi kannattanut vielä tehdä kuoppadiagnoosia. Kyllä Granni siitä sitten vertyikin aika hyvin, mikä rauhoitti mun mieltä. Päätin jättää murehtimisen toistaiseksi sikseen ja katsoa, mitä loppuviikon ratsasteluista tulisi. Hierojalle soitin kuitenkin, sillä todennäköisimmältä selitykseltä sillä tavalla vähän yhtäkkiä alkaneeseen toispuoleiseen jähmeyteen tuntui niin minusta kuin isästäkin jokin lihaskiristely. Ties vaikka Granni olisi tarhaillessaan liukastunut?

Topics tagged under susineva on Foorumi | Auburn Estate Susineva1

Susinevan valmennusta jännitin tietysti enemmän kuin isän, mutta loppujen lopuksi ihan turhaan. Sen jälkeen kun Granni oli ensin ihan heti siinä alkuvalmennuksesta tehnyt Danielille selväksi joko a) mielipiteensä kouluratsastusharjoituksista ("katsopa kun ojennan jalkaani, näetkös, osaan jo kaiken eli voidaan hypätä") tai b) saaneensa jalkaan uudet hienot suojat, homma lähti rullaamaan.

No, vähän takkuisesti kyllä, sillä Granni oli taas koko alkutunnin aika hidas ja raskas ratsastaa. Oli vähän kuin se olisi ollut puoliksi nukuksissa, toisin kuin valmennuskaverinsa Zelia, joka kyllä oli hereillä. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut yhtä pahasti toispuoleiselta kuin maanantaina, vaikkei ehkä täydellisen normaali vielä ollutkaan, joten huokaisin siltä osin helpotuksesta. Pikkuhiljaa Danielin puomitehtävät alkoivat purra ja minunkin hevoseeni tuli eloa, ja kun sen kintut alkoivat nousta aiempaa terhakkaammin, minua alkoi ihan hymyilyttää. Tuntui kuin olisin ratsastanut hienommallakin hevosella!

Tietenkin Granni oli minusta kamalan hieno hevonen aina paitsi silloin, kun se käyttäytyi typerästi, mutta olihan se aika makeeta, kun se alkoi ihaan tosissaan työskenellä. Daniel Susineva nyt ei näyttänyt mitenkään hirvittävän vaikuttuneelta, mutta enpä minä olettanutkaan saavani häneltä ostotarjousta melko keskinkertaisesta estehevosestani. Ja jos sellainen hupsutus olisi päässyt tapahtumaan, niin aivan taatusti olisin silti pitänyt Grannin itselläni.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.02.20 12:53
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9849

Zelian päiväkirja

26.2.2020
#susineva

Mä olin päätynyt verryttelemään Zeliaa hiljaiselle kentälle viikon toiseen valmennukseen. Vaihto Isabellan silmien alta Daniel Susinevan syyniin ei varsinaisesti kirpaissut, mutta eilen hyppäämisen makuun päässyt ruunikko tuntui vireältä ja mä mietin väkisinkin, miten se istuisi yhteen Danielin kaavailemien tehtävien kanssa.

Arvonsa epäilemättä tunteva kouluvalmentaja onnistui kuitenkin yllättämään mut heti: uuteen maneesiin oli viritetty erä puomeja, joita Zelia tuijotteli suipot korvat uteliaasti pystyssä heti alkuverryttelystä lähtien.
"Älä anna Zelian juosta Matilda. Se voi liikkua vielä pidempänä ja eteen, mutta ei paeta apuja", Daniel huomautti, kun me Jusun kanssa työstimme esteratsujamme ravissa. Mun osalta se tarkoitti lähinnä jarruttelua, koska jo pelkästään puomien näkemisestä intoutunut Zelia oli niin sanotusti virittäytynyt tunnelmaan ja luuli todennäköisesti päässeensä eilisen tapaan estevalmennukseen. Se ilo oli kuitenkin takana päin, mutta sen viestittäminen kaasun pohjaan juntanneelle tammalleni oli helpommin sanottu kuin tehty.

Danielin puomitehtävien kautta mä aloin vähitellen saada Zeliaa kuulolle ja sain valjastettua tamman liikelaajuutta hyötykäyttöön. Zelian luonnostaan maahansidotut liikkeet eivät tuntuneet tänään yhtään niin maahansidotuilta kuin normaalisti. Susinevan kehittelemä kahden puomisarjan tehtävä askeleen pidennysten ja lyhennysten kanssa sopi täydellisesti tasaisuuden hakemiseen, koska siinä Zelia sai liikkua luvan kanssa eteen, mutta tamman täytyi myös tulla takaisin.

Kun Zelia pukitti ensimmäisessä laukannostossa, mä saatoin miltei kuulla Danielin huokauksen ennen ripitystä siitä, kuinka huolimattomasti olin valmistellut noston. Pituushalkaisija puomien ja laukkavoltin kanssa oli ensimmäisellä yrittämällä lähinnä kiemurtelua ja haparointia, mikä oli sinänsä koomista: estepainotteisen ratsukon haastavimmaksi kohdaksi osoittautui puomille lähestyminen laukassa.
"Heti uudestaan", Daniel virkkoi. "Ratsasta jokainen askel, ei matkustelua."

Lopulta mä sain kiemurtelevan estenuorikkoni kuriin ja kun tehtävä vaihtui laukkakahdeksikkoon puomeilla laukanvaihtoineen, mä täräytin vaihdon heti ensimmäisellä puomilla. Siinä vaiheessa, kun käänsin katseeni Danieliin voitonriemuinen hymy huulillani tarkistaakseni miehen vaikuttuneisuuden suoraan tämän kasvoilta, muistin olevani kouluvalmentajan silmien alla estevaihtojeni kanssa.
"Se oli.. No, vaihto", Daniel totesi tyynesti. Vaihdosta kuumahtanut Zelia nyppäsi ohjia ja niin mun hetkellinen ryhtiliikkeeni oli levähtämässä takaisin aloituspisteeseen. Käänsin tamman voltille huomatessani Jusun happaman ratsun hännän lähestyvän uhkaavasti ja sain pienen pelivaran paketin kasaamiseen ottamalla ohjat kirjaimellisesti takaisin käsiini ja ratsastamalla Zelian laukan takaisin rytmiin, kuten Susineva oli jankuttanut läpi valmennuksen.

"Paranee", Daniel myönsi, kun Zelian laukka vaihtui sujuvasti ja sai mut kehaisemaan tammaa sisäkädellä. "Esteradalla tuo olisi ihan kelpo vaihto."
Mutristin huuliani, koska vaikka Susineva oli juuri antanut olettaa rivien välistä, ettei meidän laukanvaihtomme lähennelleetkään vaativimmilla kouluradoilla tarvittavia liikkeitä, esteradalla kelpaava taso oli meille aivan riittävä.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 26.02.20 17:18
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 2860

Harryn päiväkirja

26.2.2020
#susineva

Robert valehtelisi jos sanoisi, ettei sillä ollut lainkaan ollut ikävä Daniel Susinevaa. Ei sillä tavalla ikävä, että Robert olisi nyyhkinyt iltaisin kynttilänvalossa Danielin kuvaa hempeästi silitellen, vaan sillä tavalla ikävä, että nyt, Danielin tiiviin katseen alle, pojan selkäranka suoristui kuin itsekseen ja ratsastus parani yrittämättäkin. Joillakin valmentajilla oli vain sellainen aura, ja kun Robert oli vihdoin viime vuonna päässyt Danielin kirjoissa “ihan potentiaaliset ratsastajat” -lukuun sen aiemmasta “voisi olla ratsastaja jos kasvattaisi selkärangan” -luvusta, se ei missään nimessä halunnut luopua kovalla työllä ansaitusta paikastaan.

Pelko siitä, että Daniel pettyisi, oli sisäänrakentunut vuosien varrella vahvaksi.

Puolipiruetit olivat haastavia. Hyvinä päivinä ne sujuivat ja silloin Robert katseli kaihoisasti Ruunaankosken maaliskuisia kansallisia, joissa olisi lauantaina vaativa A tyrkyllä. Toisina päivinä ne olivat katastrofaalisia, niin karmaisevia, että Robert hetkellisesti poisti koko kilpailukalenterin puhelimestaan.

Aina se lopulta kuitenkin palautti sen roskakorista.

Harryn klipattu karva vaahtosi siitä, missä kahdet ohjat osuivat sen kaulaan. Robertilla ei ollut sen kylmempi. Hikikarpalot tekivät kypärästä nihkeän otsaa vasten, ja pusakastaan se oli luopunut jo aikoja sitten vaikka Auburninkaan maneesissa ei ollut näin talvisin mikään helle. Pitkähihainen college tuntui liimautuvan ihoa vasten, eikä pohje vain löytänyt paikkaansa. Robertin hampaita kiristi.

“Taivuta vaan. Enemmän voimaa”, Daniel ohjeisti, mutta samalla ei ohjeistanut ollenkaan, sillä Robert ei tiennyt miten ratsastaa enemmän voimaa hevosensa. Puolipiruetit olivat olleet treenissä jo niin monta kuukautta, että niiden pitäisi jo näyttää joltain muulta kuin epätoivoiselta räpiköinniltä.

Danielin huokaus tuntui kuin kaikuvan. “Takaosa kaatuu, ratsasta pois, ei tuota saa enää pelastettua. Ratsasta pois, ota vähän isompaa laukkaa väliin, kokoa pitkän sivun alussa taas ja tee uudelleen kun on tuntuu taas tasapainoiselta.”

Robert ei sanonut mitään, kunhan teki pieniä apuja kuin viimeistelläkseen puolipiruetin ja jatkoi sitten reippaampaa laukkaa, jotain tavallisen laukan ja keskilaukan välistä, kunnes pitkän sivun alussa taas yritti kerätä hevosta paremmin alleen.

Harry tuli kiltisti takaisin, askel jäntevämmäksi ja hitaammaksi muuttuen, ja se tuntui ihan ookoolta selkään. Robert pidätti, pidätti ja pidätti, istui syvemmälle satulaan ja lähti asettamaan hevosta vähän sisään, kuin avotaivutusta valmistellen.

“Hyvä koordinaatio ja kontrolli askeleeseen, pidä tuo tahti. Tahti, tahti, tahti.”

Ensimmäinen askel, toinen askel. Harry korskahti.

“Katso, ettei oma paino karkaa liikkeestä ulos.”
Hetken ajan paketti tuntui pysyvän kasassa, Robertin miltei hengitystään pidättäen, ja sitten: “Se ruuvaa taas. Ratsasta ulos, ota käyntiin. Paloitellaan se osiin.”

Pettymys kuohahti voimakkaasti pojan sisuksissa.

Daniel siirtyi paikaltaan maneesin laitaa vasten nojailemasta keskemmälle kenttää ja sitten sovitti askeleensa kävelevän ratsukon tahtiin. Vaikka valmentajan sävy ja sanat eivät olleet mitään muuta kuin neutraaleja, korjaavia ja opettavia, Robert tunsi kyynelten kirvelevän silmäkulmissaan. Vastahan treenit olivat sujuneet kuin rasvattu, Harry oli ollut loistava ratsastaa ja oli tehnyt vaihtoja sarjana puhtaammin kuin koskaan. Niin puhtaana, että jopa Ava Pulkkanen oli ollut vakuuttunut.

Toisaalta, sen vakuuttamiseen ei paljoa vaadittu, Robert oli huomannut. Lisäksi se oli huomannut ajatuksiensa virtaavan yhä useammin Sarah Reyesiin: mitä se treenasi, miten sillä meni, oliko sillä hankalaa, tekikö sen mieli luovuttaa?

“Se voi olla, ettei sillä vain ole voimaa”, Daniel sanoi.

“Huh?”

“Usein hevoset ruuvaa voimattomuuttaan, kun ne eivät yksinkertaisesti kykene.”

“Mitä sä tarkoitat?”

Daniel huokaisi. “Pysäytä.”

Robert teki työtä käskettyä. Harry kilisytteli kuolaimiaan kärsimättömänä, ja sen ratsastaja antoi molempien ohjien valahtaa sormistaan. Daniel seurasi katseellaan kuin Harry venytti päänsä alas hieroakseen poskeaan etujalkaa vasten. Sen suusta jäi kuolaa ja vaahtoa turkoosin pintelin pintaan.

“Hevosjalostus on tehnyt paljon, mutta kyllä itsekin tiedät, että jokaisella hevosella on rajansa. Rakenne voi estää tekemästä tiettyjä liikkeitä puhtaasti—tai ollenkaan—ja kokoamiskykykin on pitkälti hevosen rakenteesta kiinni. Niihin ei voi vaikuttaa harjoittelulla.”

Robert siristi silmiään. Yhtäkkiä aiemmin korventaneista kyynelistä ei ollut tietoakaan. Oli vain katkera katse ja katkerampi haukku: “Yritätkö sä sanoa, että Harry on liian tasoton?”

“En”, Daniel huokaisi taas. Kyllästyttikö sitä valmentaa Robertia ja Harrya? Eikö se enää uskonut, että ratsukosta olisi johonkin?

“Jos sä et halua valmentaa meitä, sä voit vaan sanoa.”

Daniel huokaisi jälleen, ja nyt se jo nosti kätensä takkinsa taskuihin ja katsoi ylös, suoraan Robertin silmiin. Katse oli tuttu. Sellainen, jonka Robert oli nähnyt varmasti satoja ja taas satoja kertoja Seppeleessä. Useimmiten sitä oli jaettu Cellan kaltaisille ystäville, ja harvemmin ratsastukseen liittyen. Eikä poikakaan muistanut, että olisi hetkeen nähnyt Danielin katsovan ketään juuri sillä katseella.

Please, stop.

Äläkä nyt käsitä väärin, katse ei ollut anova. Se oli kyllästynyt, kuin loputtoman vastustelevan virtauksen hiljalleen murtama pato, joka pohti jaksaisiko vielä taistella vastaan.

Robert nielaisi.

Miten se oli antanut itselleen luvan karata haaveiden mukana kauas tästä todellisuudesta, jossa Daniel Susineva ei enää edes halunnut valmentaa ratsukkoa sen kehityskaaren romahtamisen takia? Vielä muutamia viikkoja sitten Robert oli ajatellut, että siitä oli toden totta kilparatsastajaksi. Oli murehtinut, että mitä jos Harrysta ei olisikaan kilpahevoseksi.

“Menettekö Ruunaankosken kansallisiin ensi viikolla?”

Robert nyökkäsi.

“Mitä luokkia?”

Ratsastushanskat olivat vähän kuluneet sormenpäistä, ja jos Robert oikein painoi, se tunsi ohjien messinkisen soljen ihollaan. Se ei halunnut vastata Danielille. Yhtäkkiä poika oli myös kiusallisen tietoinen muista ihmisistä maneesissa: toiselta puolen kantautuvista, rennon keskustelunomaisista äännähdyksistä ja naurahduksista; katsomoon levittäytyneistä, satunnaisista valmennuksen seuraajista; iloisesti jonkun toisen auburnlaisen kanssa juttelevasta Aliisasta.

“Kaksi beetä ja yksi aa, aa kakkonen.”

Danielin suunpieli nytkähti, eikä hymyyn.

“En tiedä onko se hyvä idea. Ne on kuitenkin kansalliset.”
“Mutta ei siinä ole piruetteja.”
“Eikö olisi jotain seura- tai edes aluekisoja, jossa kävisit ensin kokeilemassa, miltä se tuntuu?”
“Ei.”

Harry otti laiskanpulskean askeleen eteenpäin, ja Robert antoi sen valua käyntiin. Daniel jäi seisomaan niille sijoilleen, ja kun se seuraavan kerran puhui, se jatkoi valmennusta. Robertin oli kuitenkin vaikeaa saada enää ratsastuksesta kiinni: möröt sen sisällä olivat päässeet irti ja vaelsivat vapaina. Ne tekivät kotipesäänsä vähän kaikkialle. Pojan kylkiluiden väliin, vatsanpohjaan, sydämen päälle, kurkkuun, ja ne sujahtivat lopulta korvien väliin, päähän, ja liukuivat pitkin aivojen syvimpiä soppia kuin omia maitaan.

Valmennus lopulta loppui, kuten kaikki muukin. Se oli illan viimeinen, Danielin pitkän päivän huipennus, ja yksityisvalmennuksen loitsun purkauduttua, maneesiin saapui toinenkin ratsukko, joku auburnlaisista. Robert tiedusteli kohteliaasti, saako jäähdytellä hevosensa samalla kentällä, johon nainen oli vastannut myöntävästi vaikkakin kireästi.

Robert oli jäänyt ja jäähdytellyt.

Daniel oli yhtäkkiä hiipinyt kuin varkain keskikentälle, johon ratsukko oli juuri ratsastanut kaartoon ja Robert heilauttanut itsensä maahan. Se ei pitänyt tästä, siitä, ettei ollut enää hevosen selässä ja kykeneväinen ratsastamaan karkuun. Niinpä se vain seisoi, nahkaohjat käsiensä tiukassa puristuksessa, Danielin ja Harryn välissä, kuin leijonaemo pedon ja pentujensa välissä.

“Kuule—”
“Mä en halua nyt kuulla yhtään mitään.”

Robert tuijotti valmentajaansa, jonka suu oli vielä auki, kuin äkisti katkennutta puheenpartta jatkamassa, mutta mitään ei kuulunut. Daniel ei juuri koskaan näyttänyt, no, yhtään miltään muulta kuin aivan tavanomaiselta itseltään, sillä se ei kantanut tunteita kasvoillaan, eikä Robert nytkään pystynyt lukemaan yhden yhtä ajatusta toisen kohonneesta kulmasta tai e-äänteen jäljistä raolleen jäänneistä huulista. Samassa Daniel jo seisoikin kädet puuskassa rintakehänsä päällä ja huokaisi.

“Pakko. Hevosten kanssa tapahtuu epämukavia asioita.”

Robert muljautti silmiään ja kääntyi liu’uttamaan jalustinta ylös. “Meillä oli ihan mukavaa ennen tätä valmennusta.”

“Robert.” Danielin äänensävy oli tiukka, eikä poika halunnut kääntyä ympäri, mutta auktoriteetin alla teki sen kuitenkin. Se repäisi kypärän hihnan auki ja veti koko potan turhautuneena päästään, muttei sanonut mitään siinä hiuksiaan kypäräkampauksesta taas johonkin muotoon pörröttäen.

“Harry on mukava hevonen. Eikä se ole huono hevonen, päinvastoin. Se on hyvä hevonen ja ollut sulla kauan, ja te olette kasvaneet yhteen ja yhdessä. Harry tykkää tehdä töitä ja se tekee niitä kovaa, koska se haluaa miellyttää sua. Siksi sun kannattaisi miettiä, onko nyt ihan reilua yrittää nostaa kilttiä hevosta liian vaikealle tasolle.”

Robert nosti katseensa Danielin silmiin, ja jos se siristikin niitä vähän, se ei ikinä myöntäisi tuntevansa oloaan vähän uhmakkaaksi.

Daniel veti taas syvään henkeä ja tuntui pidättelevän uutta huokausta. Sitten se mokoma meni, ja taputti Harryn kaulaa Robertin ohi. “Joskus siitä parhaasta hevosystävästä ei vain ole siihen, mitä ratsastaja haluaa.”

“Harry on hyvä hevonen ja minä pidän siitä ja siitä on juuri siihen, mitä minä haluan.”

(Aliisa myöhemmin kertoo, että Daniel oli tässä vaiheessa ollut silmin nähden tuskastuneen ja kimpaantuneen näköinen. Se oli näyttänyt kuulemma siltä, että Robert voisi kohta lentää niskapersotteella maneesin uuteen osaan yhdellä sujuvalla lähdöllä.)

“Harry on ihan hyvä hevonen—”
“Ihan?”
“Niin. Mutta sinä et tule sillä piffejä ja paffeja ratsastamaan, koskaan. Ei piruettikaan onnistu sillä, että sä vaan kannat sen etuosan takaosan ympäri.”

Robert oli pöyristynyt.

“Me ollaan vasta alle puoli vuotta treenattu näitä, ja on ollut talvi, ja sen typerän Purtsilan, jota muuten suosittelit meille jos halutaan kehittyä, kenttä on ollut melkein käyttökelvoton koko talven eikä olla päästy treenaamaan täysillä. Joten excuse me, if I feel like you’re jumping to fucking conclusions here.”

“Robert”, Daniel sanoi ja sitten se taputti Robertin olkapäätä, kerran. Sen käsi jäi kiusallisesti ilmaan, eikä Robert voinut muuta kuin räpytellä silmiään hämmentyneenä.

“Do not fuckin’ pat my shoulder like ‘s all fine’n’dandy.”

Danielin käsi sujahti takaisin taskuun. “Yritän vaan sanoa, että sillä ei riitä voimat, tai mekaniikka, korkealle, etkä sinä voi tehdä asialle mitään.”

Robert siristi silmiään valmentajalleen vielä viimeisin kerran, ja voi että, sen sisällä kuohui ja pirskui! Se nykäisi Harryn reippaaseen käyntiin harppoessaan ulos maneesista, ja jos se olisikin mutissut watch me, ei sitä kukaan kuullut.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 26.02.20 9:59
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2554

Velmun päiväkirja

Daniel #susineva valmentaa
Velmun ensimmäinen kouluvalmennus
26.02.2020


Mikael oli laittanut Velmun hienoksi omalla tarkalla tyylillään. Valkoinen huopa ja valkoiset pintelit, jotka oltiin laitettu kuin viivoittimella tekivät nuoresta orista heti vakuuttavamman. Kaikki eivät olisi jaksaneet vaivautua valmennukseen näin, mutta miehelle tämä oli vain hyvä syy laittaa hevonen entistä siistimmäksi. Mikke olisi varmaan käyttänyt aina hevosellaan valkoista, mutta ex-tyttöystävä Silja oli aikoinaan opettanut, että värien käyttö oli joskus paljon hienompaa kuin pelkkä valkoinen.

Aarnisuo verrytteli Velmun todella huolellisesti, koska halusi valmennuksesta kaikki irti. Silloin hevosen piti olla lämmin lihaksistoltaan. Mitään kovin haastavaa ei verryttelyn aikana kannattanut nuoren kanssa tehdä, jotta sen mielenkiinto säilyisi pidempään. Verryttely tapahtuikin siirtymisten ja hyvin vapaan muodon kanssa.

Viisi minuuttia ennen valmennuksen alkamista ratsukko siirtyi Kastanja-areenan puolelle kävelemään. Sarah oli juuri lopettelemassa valmennusta Lefan kanssa ja Mikke ihaili naisen olemusta puoliverisen selässä. Hevosnaisiin oli helppo ihastua ja Sarah teki asiasta huomattavasti helpompaa vielä. Mies katsoi naista varsin avoimesti, vaikka varsinaista treeniä heillä ei enää ollut päällä. Susineva jutteli naisen kanssa ilmeisesti palautteen muodossa, mutta siihen Mikke ei kiinnittänyt kauheana huomiota.

Sarahin lopulta poistuessa, oli Miken vuoro siirtyä Daniel Susinevan valvovan silmän alle. Nainen oli hymyillyt miehelle ja Aarnisuo vastasi siihen flirttailevalla virnistyksellä.

”Velmu kaipaa eniten tasapainoa, voimaa ja suoruutta”, oli Miken ensimmäinen kommentti hevosestaan valmennuksen alussa ja he juttelivat hetken Danielin kanssa tunnin tavoitteista ennen tehtäviä.

Tunnin työskentely oli oikeaa ja rankkaa. työskentelyä, vaikka välissä hevoselle annettiinkin luovia taukoja. Danielilla oli sanottavaa niin takajalkojen aktiivisuudesta kuin myös Miken istunnasta. Olihan Aarnisuon kunnon valmentautumisesta aikaa ja Velmukin oli yhä sen verran raakile, että tämä oli orin ensimmäinen valmennus koskaan.

Valmennuskalenteri oli Mikellä täydempänä kuin koskaan, joten Daniel muisti jossain välissä mainita nuoren hevosen palautumisesta ja treenin suunnitelmallisuudestakin. Mikke tiesi paljon, mutta otti kokeneemmalta neuvoja kuin vettä imevä pesusieni. Silloin kun oli suurimmaksi osaksi kouluttanut hevosen itse niin ei ehkä nähnyt kaikkia esillä olevia virheitä.

”Vastalaukassa uskalla hakea suoruutta vahvemmin vasemmassa kierroksessa”.

”Kokoa välillä selkeämmin ja päästä nopeasti, jotta sen voima kasvaa, muttei kerralla rasitu liikaa”.

”Teidän ei ole tarkoitus näyttää perunalta”.

”Niin miltä?” Mikke joutui kysymään edellisen kommentin jälkeen.

”Mm.. joo siis.. Enemmän jalkaa ja päästä hieman edestä”.

”Juuh...”

Valmennuksen jälkeen Mikael oli henkisesti rasittuneempi kuin pitkiin aikoihin. Silti onnistumisen tunteetkin olivat mielessä, eikä mies jännittänyt kauheasti Susinevan tulevaa valmennusta. Olihan mies sopinut, että Daniel valmentaisi jatkossa heitä aina kerran kuukaudessa. Näin kehittymistä pääsisi Cecilia Blankleyn lisäksi seuraamaan joku muukin.

Robert käveli hevosensa kanssa Miken ja Velmun ohitse. Heillä taisi vuoro olla seuraavana Danielin valmennuksessa. Kumpikin vilkaisivat toisiaan kulmiensa alta, mutta sanaakaan ei vaihdettu. Hyvä niin. Mikke ei vieläkään ollut varma mitä miehiä Roobertti olikaan. Sekin tosin varmasti selviäisi aikanaan.
kirjoittaja Mikke A.
lähetetty 25.02.20 12:04
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Velmun päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 974

Lefan päiväkirja


Pehmeästä harjasta kuului terapeuttinen ääni sen kulkiessa suklaanruskeaa karvaa pitkin. Kengät kolahtelivat hoitopaikan lattiaa vasten, Sarah osasi varoa joutumasta niiden tielle letittäessään mustaa harjaa säännöllisille leteille. Letit taipuivat symmetrisesti samanlaisille sykeröille, otsaharjan nainen jätti kuitenkin auki jättääkseen pienen huolimattomuuden treeneihin.

Sarah nosti ruskean hevosen selkään Cava Saddle Padsin tomaattisen kouluhuovan ja juoksutti sormeaan kullanväristä Sokka Lux logoa pitkin. Nainen hymähti huomatessaan miten edes huopaan kirjailtu Isabellan nimi ei häirinnyt onnea, jonka täysinäinen valmennuskalenteri antoi.

Varmistettuaan vielä kankisuitsien kiinnityksen nainen tarkisti, että valkoiset koulusuojat olivat varmasti tasan oikeilla paikoilla.

Kello oli vasta hieman yli neljä, sillä Sarah halusi käyttää mahdollisimman pitkän ajan lämmittelyssä saadakseen Lefan pöllöenergiat pois ennen valmennusta. Hän talutti viltin alle käärityn ruunan Tammi-areenalle, jossa Inna keventeli vielä Banskua valmennuksensa jäljiltä. Nainen oli iloinen siitä, että Inna oli ehdottanut yhteisiä valmennuksia tälle vuodelle.

Puolelta Sarah nousi Lefan selkään taiteltuaan viltin sen selästä siististi maneesin laidalle. Lefa puhkui energiaa, se halusi jo mennä, mutta joutui tyytymään aluksi pelkkään kontrollia herätteleviin ravitehtäviin. Kun ruuna alkoi pikkuhiljaa olla kuulolla, Sarah nosti laukan ja nousi sen verran jalustimien varaan, että saattoi antaa ruunikon laukata reilusti eteen. Maneesin pehmeä pohja kumahteli nälkäisten kavioiden alla.

"Hei", katsomoon ilmestynyt Ellie tervehti Sarahin ja Lefan kävellessä naisen ohitse hetkeä ennen valmennuksen alkamista.
"Hei", Sarah vastasi hymyillen.
"Miten siellä menee?" nainen kysyi ystävältään ja pysäytti Lefan laidan viereen.
"Hyvin. Daniel on aika tiukkana. Tai mistähän sen tietää, se puhuu niin vähän", Ellie vastasi pieni virne huulillaan.
"Totta", Sarah virnisti, tuntien jännityksen helpottavan vähäsen. Hän mietti miten Mikellä menisi Velmun kanssa. Hän ehtisi ehkä näkemään miehen valmennuksen lopun, jos kiirehtisi hieman Lefan poislaitossa. Ruuna jäisi joka tapauksessa sisälle valmennuksen jälkeen.

Danielilla oli tauko ennen Sarahin vuoroa, joten nainen saattoi siirtyä suoraan Kastanja-areenalle rakennetulle kouluradalle. Nainen keskittyi viimeiset viisi minuuttia siihen, että sai Lefan etenemään tasaisesti harjoitusravissa aitojen viertä pitkin.

Valmennus oli alusta asti työtä, eikä Sarah valittanut hetkeäkään. Keuhkoja pakotti, vatsalihaksia kivisti ja pohkeet tuntuivat olevan tulessa, kun he vihdoin saivat siirtyä käyntiin. Daniel halusi tietää kuinka naisen mielestä valmennus oli sujunut. Meripihkaiset silmät kävivät maneesin toisessa päässä kävelevässä Velmussa ja orin ratsastajassa ennen, kun tämä vastasi kysymykseen.

"Hyvin. Valmennustauko tuntuu ja varmasti näkyy, mutta Lefa tuntui todella tasaiselta koko ajan. Se oli paremmin tänään kuulolla, kuin mitä on ollut vähään aikaan. Jos saan sen flown siirrettyä kisoihin, meidän sijoitukset olisi paljon tasaisempia."

"Mmh, samaa mieltä. Se saisi silti tulla paremmin takaosasta alle, jotta piruettien harjoittelu tulee sujuvammaksi", Daniel vastasi tulkitsematon ilme kasvoillaan.

Sarah soi Mikelle kannustavan hymyn antaessaan nuorelle orille tarpeeksi tilaa siirtyä kouluradan puolelle kävelyalueelta. Olisi kai ollut helpompaa lausua ääneen kannustavat sanat, mutta kaikki ylimääräinen tallilla tapahtunut sosiaalinen kanssakäyminen tuntui turhalta riskiltä.

Sarah ei vieläkään halunnut, että kukaan saisi tietää hänen ja Miken lämmenneistä väleistä. Vaikka ne välit olivatkin roihunneet lähes valtoimenaan jo yli neljä kuukautta.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 24.02.20 20:17
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3437

Valmennusaikataulut

Arne Rosengårdin valmennukset

#arnenvalmennus
Arne valmentaa joka valmennuskuukauden ensimmäisenä maanantaina.

Ulkoilmaihmisenä suosii derbyä; maneesissa kökitään jos on pakko.

AjankohtaPaikkaRyhmä
1. ma klo 15-161/2 derby (säävarauksella Varpu)Vapaa valmennusaika
1. ma klo 16-171/2 derby (säävarauksella Varpu)Kuntoon ja loistoon
Verneri & Love
Ryhmässä tilaa!
1. ma klo 17-18Derby (säävarauksella Kastanja)Nuoret neidit
Isabella & Kami
Verneri & Salsa
1. ma klo 18-19Derby (säävarauksella Kastanja)130cm-nousijat
Rasmus & Bran
Titta T. & Ryyni


Tehtäväpankki:
Hevosinfon treenit
SRL:n vakioratoja
Youtube show jumping excercises
-- Esim.
---- puomeja (+ pikkuhyppyjä; videolla tekee vain yhtä tehtävää mutta asettelu antaa ideaa moneen)
---- Kavalettihommia (ja muut Malin & Peder -sarjan tehtävät)

Topics tagged under susineva on Foorumi | Auburn Estate Puomitehtava
Alempi: ravissa ja/tai laukassa
Ylempi: Monta käyttötapaa, saa kehitellä!


Daniel Susinevan valmennukset

#susineva

AjankohtaPaikkaRyhmä
4. ma klo 15-16KastanjaVapaa valmennusaika
4. ma klo 16-17Kastanja~vaB
Mikke & Velmu
Kiia & Toru
4. ma klo 17-18VarpuAma
Amanda & Armi / Mina
4. ma klo 18-19KastanjaVa->
Sarah & Effi
Anmari & Apricot
Vilja & Konna
4. ma klo 19-20Varpu~Va
Nita & Leevi
kirjoittaja Daniel S.
lähetetty 12.02.20 21:52
 
Etsi: Valmennukset
Aihe: Valmennusaikataulut
Vastaukset: 6
Luettu: 906

Susinevan kouluvalmennukset 26.2.

Hra Susineva is back: helmikuun viimeisellä viikolla mies on Kallassa valmentamassa yhden päivän.

Mitä? Kouluvalmennuksia yksin ja ryhmissä
Missä? Kastanja-areena, Auburn Estate, Kalla
Milloin? Keskiviikkona 26. helmikuuta klo 14.00-20.00
Miten? Mahdollisimman ratsukkolähtöisesti!
Kenelle? Auburnin ja Kaajapurojen ratsukot
Mitä maksaa? 60min yksityisvalmennus ihan sikana, 45min vähäsen vähemmän ja porukalle varattuna vielä aavistuksen vähemmän / nuppi

Eli käytännössä

  • Varaa jokin alla esitetyistä valmennusajoista itsellesi
    (tai esim. halvemman hinnan toivossa 2-3 hengen porukalle, sopikaa itse discordissa ja yksi hoitaa varauksen)
    >> Varaus: Tähän topikiin laitettu viesti, josta selviää ajankohta ja osallistuva(t) ratsukko/ratsukot
  • Kuittaa valmennus vapaasti ratsusi päiväkirjaan ja käytä tägiä #susineva
    >> Kuittaus on vapaaehtoinen, mutta toivotaan että valmennusaikoja riittää kuittausintoisille
    >> Kuittauksella ei ole aikarajaa; jos valmennusaikoja on vielä vapaana, valmennuksen voi kirjoitella takautuvasti
  • Valmennuksen tavoitteet ja tehtävät kirjoittajan päätettävissä
    >> Valmennukseen tullaan valmiiksi kävelytetyllä ja työskentelyvalmiiksi lämmitellyllä (pl. jos tavoite on juuri etsiä toimivaa kisaverkkaa tms.)
    >> Verryttely tapahtuu Tammi-areenalla, jolla voi olla muitakin ratsukoita. N. 5min ennen valmennuksen alkua voi siirtyä Kastanja-areenan B-päädyn perälle kouluaidoilla rajatulle kävelyalueelle, jotta valmennusten aloitusajat eivät turhaan venähdä.
    >> Valmennuksia varten Kastanja-areenalle on rajattu pitkä koulurata, jota käytetään työskentelyalueena
    >> Valmennukset kestävät yhtä poikkeusta lukuunottamatta täyden tunnin, mutta työskentelyä jaksotetaan ja intsensiteettiä säädetään ratsukon mukaan ja tuntiin sisältyy palautekeskustelua ja jatkon suunnittelua

Aikataulu & varaustilanne*
Klo 14.00-15.00 Matilda & Zelia, Jusu & Granni, tilaa kolmannelle -> ilmoittaudu discord pm jusu
Klo 15.00-16.00 Inna & Bansku
Klo 16.00-16.45 Nita & Leevi **
16.45-17.00 tauko
Klo 17.00-18.00 Sarah & Lefa
Klo 18.00-19.00 Mikke & Velmu
Klo 19.00-20.00 Robert & Harry

* Aloitusviestin varaustilanne ei välttämättä ole aina päivitetty, joten tarkistathan viestiketjun aiemmat viestit: topikiin lähetetyt varausviestit ovat sitovia eikä niitä erikseen vahvisteta

**45 min valmennusaika on luonnollisesti hieman huokeampi ja sopii esim. nuorelle hevoselle. Ryhmille suositellaan 60min valmennusaikoja.
kirjoittaja Daniel S.
lähetetty 11.02.20 15:18
 
Etsi: Valmennukset
Aihe: Susinevan kouluvalmennukset 26.2.
Vastaukset: 6
Luettu: 211

Takaisin alkuun

Siirry: