Kellonaika on nyt 26.09.20 17:19

14 osumaa on löytynyt haulle 0

Kilpailutuotokset

Summer Fling, 17.08.2019

Juniorimestaruus 80cm

Kristian Berg & Kallan Verdigris

Juniorimestaruus esteratsastuksessa, toista kertaa Auburn Estatessa. Tällä kertaa Kristianilla oli Sinnan lisäksi mukana Verdi - tumma orivarsa, joka oli sen nimenomaisen kartanon kasvatti. Nelivuotiaaksi kääntynyt ruunikko seisoi suihkulähteen vierellä pää korkealla. Ori tarkkaili ympäristöään korvat pystyssä ja hirnahti kuuluvasti.
"Turpa umpeen, kakara", Kristian murahti ja nykäisi nahkaista riimunnarua. Tässä sitä oltiin, kilpailemassa Sokan perijättärien silmien alla ja näyttämässä, mitä heidän huippuorinsa jälkeläisestä oli tullut. Ei ollut siis varaa samanlaisiin naurettaviin sijoituksiin, kuin viime kerralla Sinnan kanssa. Puhdas rata ei riittänyt; ruusuke piti saada, jos meinasi kasvonsa säilyttää - vasta sinivalkoiseen saattoi olla tyytyväinen.

Verdi pursusi energiaa ja meinasi singota jokaiseen ilmansuuntaan yhtä aikaa. Nuori ori oli ihan täpinöissään uudessa paikassa; se yritti tutkia jokaisen kukkaistutuksen ja lajitoverin. Kristianilla oli kuitenkin raudanluja ote ohjista, kun hän ratsasti mustanruunikkoa verryttelyalueelle. Esteet nähdessään Verdin olemus ryhdistyi entisestään. Ori tuntui selkään hyvältä, se oli hyvässä vireessä. Tottunein ottein Kristian ohjasi orin menohalut lennokkaaseen laukkaan ja muutamaan hyppyyn. Avut läpi, tuntuma kohdilleen ja radalle.

Tuplanolla takanaan ja valkea ruusuke ruskeita suitsia koristaen ratsukko ampaisi kunniakierrokselle. Verdi heitti innosta sekaisena pukin päästessään laukkaan vasta kahden muun hevosen jälkeen, ja Kristianin kasvoille nousi virne. Tässä hevosessa oli asennetta. Myös Isabella Sokka oli varmasti pistänyt merkille kasvattinsa erinomaisuuden. Se oli vain kokematon, raaka nuori, jonka Kristian osaisi hioa timantiksi.

#summerfling


Topics tagged under summerfling on Foorumi | Auburn Estate Verdipaakuva300

Kuvasta kiitos R.
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 12.09.19 11:50
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kilpailutuotokset
Vastaukset: 14
Luettu: 826

Branin päiväkirja

Valintoja
29. elokuuta 2019 #summerfling

Vaikka säiden puolesta tuntuikin muulta, kesä oli päättynyt ja mä ja Josefina oltiin palattu Kallaan. Hevosia me tuotiin tullessamme yhtä monta kuin vietiin mennessämme, vaikka vain kaksi niistä oli samoja – Grim oli jäänyt Saksaan.

Mäkin olisin voinut, mutta en jäänyt.

Pomo istuu Kidin satulassa ja pitelee ohjia rennosti yhdellä kädellä. Mä ratsastan sen vieressä Ladylla, me kävellään kevyen hyppytreenin päätteeksi hiekkatiellä. Pomo katsahtaa muhun ja avaa suunsa, ja koska mun hevonen on pieni ja Kid suuri, mä joudun katsomaan sitä ylöspäin, mutta niin mä varmasti tekisin vaikka se menisi Ponilla.

”What do you think”, se sanoo huolettomalla äänellä. ”Could you stay?”

Me ollaan puhuttu asiasta ohimennen aiemmin, ja Josefinan kanssahan me ollaan puhuttu myös. Mutta sitä mä en tiedä, tietääkö pomo Josefinan kuulleen keskustelun, joka ei ollut sen korville tarkoitettu – eikä siten munkaan korvilleni.

”We?” mä sanon kuin ehdottaen, ja mun ääni on pienempi kuin olisin halunnut. ”Or I?”

”You”, pomo vastaa painavasti ja katsoo mua niin läpitunkevasti, että vaikka pronomini itsessään antaisi mun edelleen kuvitella mitä vain, tulkinnanvaraa ei kuitenkaan jää.


Mulla oli jo kahden viikon jälkeen ikävä Saksaa: hevosia, ihmisiä, arkea, juhlaa, kilpailuja. Mua enemmän tai vähemmän ärsytti raahautua aamuisin koulimaan Hanni Hevoskauppiaan vironihmeistä ratsuja eikä Isabellan hevosten liikuttaminen tuonut sen suurempaa tyydytystä. Mä olin päässyt jo starttaamaan Kalla Cupissa sekä rataesteillä että kenttäkisoissa, ja vaikka Bran oli ollut ihan okei ja Easy tehnyt hienoa työtä, kisoista oli enimmäkseen jäänyt valju maku suuhun.

Niin hyvin järjestyt ja hienot kisat kuin ne olivatkin, se oli vain Kalla Cup, ja yhdestäkään mun ratsusta ei koskaan tulisi GP-hevosta eikä musta koskaan GP-ratsastajaa. Ei, koska mä olin valintani tehnyt, ja vaikka se ei kaduttanut, niin vaivasi kuitenkin.

”I can’t”, mä vastaan rehellisesti ja kuulostan surkealta, niin kuin pieni osa musta onkin. Saatanan surkea siitä, että kaikkea ei voinut näköjään saada koskaan.

”I’m not surpised to hear that”, pomo kohauttaa hartioitaan eikä tosiaankaan vaikuta yllättyneeltä. ”But I have to say that I’m disappointed.”

”Mhm.” Mä tuijotan Ladyn niskaa.

”I know you’re in love”, pomo jatkaa ja mä tunnen miten sen katse porautuu mun hartiaan. ”And I hope it’ll last. But if not? What will you have? If I could I’d give you Lady, heck, I’d give you Kid, but you need more than horses to make it to the top. And, as far as I know, you don’t even have a horse right now.”


Sekin vaivasi, ettei Bran tosiaan ollut mun: siitä tulisi hieno, mutta ei välttämättä juuri mun allani, enkä mä täsmällisesti tiennyt milloin se myytäisiin ja kenelle. Käsittääkseni sen omistaja oli ihan tyytyväinen orin edistymiseen, mutta alun perin me oltiin puhuttu vain talvesta, ja nyt oli jo uusi syksy.

Mä olin Branin kanssa jo yliajalla, joten kaikki saattaisi päättyä hetkenä minä hyvänsä.

Niin kuin oli päättynyt Laran kanssa.

Niin kuin oli päättynyt Callen kanssa.

”You can always come back”, pomon ääni on asteen lempeämpi, “but I need commitment and you need to commit.”

“I know”, mä vastaan vaikka en tiedäkään. ”I’m grateful for the opportunity and I’d love to stay…”

“But”, pomo täydentää ja hymyileekin vähän.

Niinpä. Mutta. Muutama liian iso mutta. Vaiko yksi vain?


Mä rakastin Josefinaa. Mä en vieläkään tiennyt olinko sanonut sitä sille koskaan, mutta niin se vaan oli. Mä halusin viettää sen kanssa jokaisen päivän, enemmän kuin mä halusin muuttaa Keski-Eurooppaan ja lähteä tavoittelemaan unelmia, joita en välttämättä siltikään saavuttaisi koskaan.

Yhden unelman mä olin jo saanut, ja sen mä halusin pitää.

En hinnalla millä hyvänsä, mutta aika paljon mä olin kyllä valmis maksamaan.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 29.08.19 22:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 41
Luettu: 2046

Sallin päiväkirja

Kalla CUP 3. osakilpailu - Summer Fling



#summerfling

Kahvikupposen ääressä selailin menneiden osakilpailujen tuloksia.  Kuten arvata saattaa, eihän ne meillä tälläkään kertaa aivan putkeen menneet.

Olisinhan minä voinut keksiä vaikka minkälaisia selityksiä, miksi näin.
Kuinka arki oli vienyt aikaa treenaamiselta. Kuinka isyys, työt, ihmissuhteet sun muut olivat vieneet suurimman osan vuorokaudesta ja niin edelleen.
Kuinka Aatamin kanssa yhteistä treenihistoriaa ei ollut vielä kertynyt tarpeeksi ja kuinka ne olivat muutenkin olleet meidän ensimmäiset kisat.
Kuinka Salli oli ollut vain vähän väsähtänyt meidän esteluokassa, koska oli startannut Antonin kanssa 110cm luokassa aikaisemmin. Sehän ei olisi antanut kovin hyvää kuvaa kestävästä kenttäratsusta...

Kenttäviikonlopullekin olisin voinut keksiä niitä selityksiä.
Kuinka koulukuviot eivät olleet  minun ja/tai Sallin vahvuuksia, joten siksi olimme jälleen kerran tuloksissa sijottuneiden ulkopuolella, muttei kuitenkaan häntäpäässä.
Kuinka esteet olivat enemmän meidän juttu ja sattui jokin onnenkantamoinen, minkä vuoksi olimme tulleet peräti toiselle sijalle.
Kuinka maastoesteillä ratsastajaa väsytti liikaa, koska oli valvonut yön pikkutunneille saakka naisystävänsä kanssa eikä näin ollen ollut täydessä terässä satulassa istuessaan, mikä puolestaan oli vaikuttanut Salliin, joka oli vetänyt aivan plörinäksi koko maastoesteradan.
Sen takia virhepisteitä oli ropissut oikein urakalla ja niiden virhepisteiden siivittämänä olimme olleet toiseksi viimeisiä.

Selityksiä olisi voinut keksiä roppakaupalla enemmänkin. Vaikka hyvin tiesin, että peiliin saisin vilkaista mikäli haluaisin sen oikean syyllisen löytää sille, miksi minun kisasuoritukset yleensä oli sitä "tasaisen varmaa" menoa lukuunottamatta hetkittäisiä onnistumisia. Tai täydellisiä epäonnistumisia.

"Et sentään hävinnyt Kaajapurolle", Juuso oli supattanut, koska Sallin kotitallin omistajien poika oli ollut ainoa, jonka edelle olin päässyt lopullisissa tuloksissa.
Eräänlainen erävoitto kai sekin? Vaikkei minulla Verneriä vastaan mitään ollutkaan.

Huuhdellessani kahvikuppia hanan alla, tulin pohtineeksi jälleen kerran jonkinlaista välivuotta kisaamisesta sekä Sallin astuttamista.
Mutta niihin molempiin keksin suorilta jaloilta sen tuhat selitystä miksi se ei olisi hyvä idea. Ja saman verran selityksiä sille, miksi se olisi hyvä idea...
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 29.08.19 21:05
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sallin päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 1751

Sepon päiväkirja

» 27.08.2019 » hiton Kalla CUP.

Mä olin katkera ja varsin huonoa seuraa siinä mielentilassa. Esteillä me oltiin oltu kolmanneksi viimeisiä, koska Seppo oli tiputtanut löysillä jaloillaan kaksi puomia jo perusradalla. Hidas se ei ollut ollut - ajan puolesta me oltaisiin oltu ensimmäisiä uusintaan pääseviä. Aikaratsastusluokassa meidän aika olisi riittänyt silti kärkisijoihin, mutta uusintaan ei ollut asiaa. Se ketutti ihan äärettömän paljon.
Kouluratsu Seppo oli selvästi, se oli taas ollut viides 68,182 % tuloksella. Tietysti asiaan varmasti vaikutti se, että muut ratsastajat olivat ikäloppuja ja niiden hevoset kalliita puoliverisiä. Ainoastaan Viivi oli pyöreällä ponillaan ratsastanut hyvän radan ja luonnollisesti ja epäitsekkäästi olin ajatellut, että Viivin olisi pitänyt voittaa ja meidän tulla toiseksi. Olihan se vähän noloa voittaa junioriluokka, kun itse hipoi jossain keski-iän paikkeilla, tai jotain sinnepäin. Ehkä jossain keski-ikäisten luokassa niidenkin sijoituksella olisi ollut jotain väliä.
Silti ärsytti, ettei me saatu yhden yhtä ruusuketta koko viikonlopulta.

Toki mä olin päässyt asiasta jo varsin hyvin yli, värjännyt hiukseni ja todennut, ettei mua olisi kiinnostanut yhtään aloittaa lukiota. Kun mut oli vihdoin hyväksytty lukioon sisään, huomasin, että olin ollut pettynyt siihen enemmän, kun välivuoden mahdollisuuteen. Jusu-hiiri oli tietämättään osunut aika arkaan kohtaan Saksapilvilinnoiltaan, sillä ihan kaikilta salaa mä olin päättänyt jo lähteväni ulkomaille, jos en olisi päässyt kouluun.
Hiton lukio.

Sitten oli tapaus mun paras ystäväni. Mä yritin olla kypsä kuusitoistavuotias, lähes aikuinen siis ja olla olematta silmittömän kateellinen siitä, että se oli päässyt Rillan kanssa kilpailemaan. Siitä, että Sessa oli laitettu tiineeksi Cavasta ja että Sokat olivat halunneet siitä yhdistelmästä varsan niin paljon, että olivat liisanneet Jannan tamman itselleen.
Siitä, että Janna ei aikonut enää tehdä tallivuorojakaan Auburnissa, koska se oli niin kiireinen, ettei se enää ehtinyt. Tai niin mä ajattelin, koska ystäväni ei ollut kertonut mulle parempaakaan syytä. Tai alunperinkään kertonut siitä, ettei se enää tehnyt tallia Auburnissa.

Väistin varsin sulavaliikkeisesti Sepon kavionpohjaa, mutta samalla törmäsin takana olevan karsinan seinään. Kirosin ääneen ja katsahdin ympärilleni hämärässä tallissa. Kukaan ei onneksi ilmestynyt minkään nurkan takaa tukahdutettu virne kasvoillaan, me oltiin edelleen kaksin Sepon kanssa. Jatkoin sen karvan harjaamista ja mietin Santtua. Me oltiin pojan kanssa vietetty tuskastuttavia tutor-iltoja vuoroin sen luona ja vuoroin meillä. Mä olin karvaasti kuvitellut, että se olisi ollut hauskaa, ihan kuin elokuvissa, mutta oikeasti Santtu oli yrittänyt kamalan tuskallisen kiltisti kertoa mulle, miten väärässä olin ihan kaikessa. Mä en osannut mitään ja mun oli tehnyt mieli kertoa Santulle, ettei sekään osannut mitään, mutta se oli mun uusi ystävä ja olin purrut huuleni kirjaimellisesti yhteen pitääkseni suuni kurissa.
Aika usein olin huomannut huuleni olevan rikki, kun olimme lopettaneet turhauttavan tutor-tunnin (joskus meni kaksi tai kolmekin).

Tallilla poikaa ei ollut näkynyt taas hetkeen ja mietin mistä se johtui. Ehkä se oli saanut tarpeekseen musta ja pyrki käymään tallilla vain silloin, kun tiesi, etten ollut paikalla. Sen takia en ollut saanut sitä ylipuhuttua edes kisoihin, mistä olin nyt salaa tyytyväinen, koska mulla oli mennyt niin hiton huonosti.
Olisipa edes toinen hevonen, kuten sillä Hiiri-Jusulla, joka ei edes tajunnut miten etuoikeutettu kakara siitä oli tullut kesän aikana.

Onneksi mä saatoin nyt palautella sen pikkuhiljaa takaisin omalle paikalleen, mä vähän kaipasin sitä sen säikähtänyttä katsetta, minkä peittämisessä siitä oli tullut aika hyvä meidän yhteisen ajan myötä.

#summerfling / tai pikemminkin #nosummerfling. Sekin hitto jäi puuttumaan tältä kesältä.
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 27.08.19 23:12
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2004

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Jälkihehku
Paluun jälkeiset viikot.
#jusmus #summerfling


Me oltiin loksahdettu takaisin paikoillemme Kallaan, ja vähän mä olin kyllä pelännyt, että entäs jos muut asiat sitten loksahtaisi sitä vastoin pois sijoiltaan. Siis että jos meillä alkaisi mennä ihanan kesän jälkeen ihan hirveän huonosti. Se olisi olosuhteiden syy: sen, että Rasmus oli saanut maistaa unelmaansa, elämää Saksassa ja kisamatkoja ja Dierkin hienoja hevosia. Sen, ettei elo tutuissa kotiympäristöissä ollutkaan yhtään niin hohdokasta (vaikka oikeastaan olihan päivät Riesenbeckissäkin olleet ehkä pikemmin hien kiillottamia kuin minkään muun). Sen, että me oltiin yhtäkkiä seurusteltu suurin piirtein vuosi, eikä mikään ollut enää kovin uutta ja jännittävää.

Mutta jotenkin kummasti mä kai taas vaan pelkäsin aivan turhaan.

Ensin me kotiuduttiin, ja musta oli mainiota että mulla oli nyt Granni ja Pikkumusta, ja niiden kanssa oli niin mukava touhuta.

Sitten me kilpailtiin, ja musta kilpailutkin meni ihanasti ja kivasti. Rasmus sijoittui sen itse kouluttamalla Easylla, jonka myynnistä se välillä puhui ja sitten taas hetkeen ei, ja joskus ne puheet johtivat mun ajatukset Laraan, josta tuskin koskaan tulisi mun poikaystävälle terveenä pysyvää kilpahevosta. Mitä Rasmus oikein tekisi sen kanssa? Mutta nyt olikin hyvä näin — Rasmuksella oli Bran ja Easy ja lainattavissa Isabellan hevosia ja Laran etujalat olivat hienosti kestäneet taas yhden varsan painon ja se oli hyvä emä — ja mä pidin hiljaiset ajatukset omana tietonani. Nautin poikaystäväni hymystä, kun se ratsasti nuorella orillaan kunniakierroksella.

Piki hyppäsi hyvin ja rohkeasti, enkä mä maaliin ratsastaessani edes tiennyt, että me oltiin pudotettu puomi, niin kevyestä ja äänettömästä hipaisusta se oli alas kierähtänyt. En jaksanut edes harmitella koko asiaa; nuoreen ratsuuni olin mahdottoman tyytyväinen, oli tulos mitä tahansa. Granni hyppäsi loistavasti ja tietysti rohkeasti myös, muttei onneksi uhkarohkeasti vaan järkevästi. Sitä oli huikean kiva ratsastaa, ja sitä mä en siitä ollut tähän mennessä voinut sanoa usein. Nyt mäkin sain sitten hymyillä (en kovin leveästi, en kehdannut) ja johdattaa ratsuni kunniakierrokselle, tai pikemminkin se johdatti mut. Granni paiskoi kierroslukemat kaakkoon ja oli kaikkea muuta kuin se yleistyytymätön, välinpitämätön tamma, jollaisena se usein tunnettiin. Ehkä jopa Granni nautti yhteistyöstä ja menestymisestä. Tai tuskin sentään yhteistyöstä, mutta kyllä mä uskoin, että se tiesi olleensa lähestulkoon paras ja iloitsi siitä. Loppujarrutteluissa se pirulainen yritti napata voittajaa kankusta, muttei onneksi aivan yltänyt.

”Kylläpäs sun ja Easyn rusetti mätsää hyvin meidän ruusukkeeseen”, hymähdin tyytyväisenä Rasmukselle vauhdikkaan kunniakierroksen jälkeen, ja jalkauduttuani mä kapsahdin ihan hetken mielijohteesta poikaystäväni kaulaan ja pussasin, vaikka me oltiinkin vielä aika keskellä kaikkea.

Sitten mua hirvitti mun oma rohkeuteni, mutta vain hetken ajan. Kävi nimittäin niin, että mä tavoitin tutuilta, komeilta kasvoilta onnellisen ilmeen. Pikkiriikkiseksi hetkeksi Rasmus unohtui vaan katsomaan mua lämpimästi ja höperryttävästi, ja sitten sekin pussasi mua nopeasti, ja Granni seisoi yllättävän kärsivällisesti meidän vierellä ja sen suitsiin kiinnitetty ruusuke ei sentään liehunut tuulessa. Se olisi kyllä ollut jo liiaksi elokuvamaista.

Mä olin tyytyväinen. Omaan tammaani ja lainahevoseeni, ratoihin, kisapäivään, menneeseen kesään, seurustelusuhteeseeni ja siihen, että päivän päätteeksi me mentäisiin taas yhdessä nukkumaan, koska Rasmus oli kutsunut mut luokseen.

Seuraavana päivänä Aliisa lähti ulkomaille, ja sitten me asuttiin estekisoja seurannut viikko Rasmuksen kanssa Pitkiksen kolmiossa. Aliisan huoneeseen meillä ei tietysti ollut mitään asiaa, mutta siinäkin oli meille ihan tarpeeksi, että oli keittiö, olohuone, parveke ja mun makuuhuone käytettävissä. Me oltiin pärjätty niin paljon vähemmälläkin. Mä olin hirveän onnellinen siitäkin viikosta: hoivasin huonekasvejani ja leikittelin ajatuksilla, jotka liittyivät olennaisesti Rasmukseen ja asuinneliöihin.

Aliisan palatessa me livettiin Rasmuksen yksiöön. Oli kenttäratsastusviikonloppu, ja mä tietysti jännitin poikaystäväni ja Branin suorituksia. Iltaisin me puitiin osakokeiden fiiliksiä. Rasmus ehdotti, että munkin pitäisi joskus startata kenttää, mutta mä pudistelin vimmatusti päätäni ja nauroin. Sanoin, että olin kertajännittäjätyyppi.
”Ei musta ole tällaiseen, että kolme päivää menee ennen kuin kisa on käyty.”

Sunnuntaina mä olin surullinen. Se ei liittynyt mitenkään kilpailuihin. Bran oli hypännyt hyvin ja ollut nyt maastoesteilläkin enemmän tilanteen tasalla, eikä se ollut heittänyt mun poikaystävää selästään ja tallonut tätä jalkoihinsa, joten ei mulla ollut syytä harmitella sitä. Rasmus huomasi mun alakuloisuuden eikä uskaltanut heti kysyä, mikä mun mieltä painoi, mutta kyllä se sitten lopulta tarpeeksi vilkuiltuaan tarttui aiheeseen.

”Nokun mulla on taas huomenna töitä kuudelta. Pitää mennä kotiin.”
”Miksi? Eihän sun tarvitsisi.”
”Nokun en mä kehtaa täällä nousta aikaisin kun on vaikea olla herättämättä sua.”
”Ei mua haittaa. Jää vielä yöksi, kyllä mä voin myös herätä samaan aikaan. Juodaan kahvit yhdessä.”
”Sun ei tarvitsisi nousta ihan vielä silloin.”
”Ei ehkä”, Rasmus myönsi ja silitteli mun kylkeä ja välillä poskea ja katseli mua sillä tavalla tiiviisti niin kuin se usein teki – ei niin kuin äiti, ei pistävästi, syyllisyyttä herättävästi ja vaativasti, vaan kiintyneesti. Lämpimästi. Sulin.

”Haluatko sä tosiaan herätä mun kanssa?” kysyin ja olin ujosti haltioissani siitä seikasta.
”Haluan”, Rasmus sanoi muitta mutkitta ja yltyi sitten melkein uhoamaan: ”Näetpä, herään ennen sua ja tuon sulle kahvia sänkyyn. Ja aamupalaa. Vaikka ei mulla kyllä nyt ole oikein kuin leipää, mutta sitä sitten edes.”

Mun vastarinta mureni. Jäin taas yhdeksi yöksi. Rasmus ei kyllä sitten lopultakaan herännyt ennen mua, vaan mä havahduin ihan itse jo vähän ennen kellonsoittoa ja olin niin malttamaton aloittamaan uuden päivän, että hipsin itse keittokomeroon. Musta oli tavattoman mukavaa palata kohta kahvikupillisten kanssa sängyn luo. Laskin kupit huolellisesti lattialle ja kömmin herättelemään poikaystäväni, joka ensin kätki kasvonsa tyynyyn kun mä aloin ripotella niille suukkoja, ja sitten kääntyi taas mun puoleen ja alkoi raotella silmiään. Mitään se ei sanonut, mutta hymy narautti sen: siitä oli kiva katsella mua ihan ensimmäiseksi aamulla, vaikka mun kasvoja koristi pelkkä hymy ja tukkakin rehotti entisellä, villiintyneellä uninutturalla.

”Joko nyt pitää herätä”, Rasmus mutisi, vaikka hymyili vähän yhä.
”Jo. Sä lupasit, mutta mä keitin jo kahvit.”
”Reipas.”
”Sitten mä lähden kohta töihin.”
”Entä sitten?”
”Mitä entä sitten?”
”Että tuletko sä sitten taas tänne. Töiden jälkeen.”
Mietin Aliisaa, ja sitä, että mä pääsisin aikaisemmin töistä, ja sitten mä huitaisin ajatukset pois mielestäni.
”Joo”, mä päätin ja tulin siitä onnelliseksi. ”Kun olen ratsastanut hevoset. Ja kun sä pääset töistä. Ja voidaan mennä yhdessä Auburniin, jos sun pitää liikuttaa Bran.”

Rasmuksen mielestä se kuulosti suunnitelmalta. Iltapäivällä töiden jälkeen mä kävin Purtseilla, ja sitten mä menin Pitkikselle hakemaan pienen laukullisen vaihtovaatteita. Aliisa tuli töistä ja ties mistä menoistaan juuri kun mä olin lähdössä, ja se katsoi mun laukkua ja näytti yhtäkkiä synkältä. Mulle tuli vähän syyllinen olo, mutta mä lievitin oloani ajattelemalla, että tämähän oli vain yksi laukku. Ei ensimmäinen, vaan yksi. Yksittäinen. Ainutlaatuinen. Niin mä ajattelin. Menisin vielä yhdeksi yöksi Rasmuksen luokse ja veisin yhden pienen osan omaisuuttani sinne. Vain tarpeellista tavaraa, sitä paitsi, ei mitään sellaista ylimääräistä viihdykettä, ei mitään sen kummempaa.

Ei elämää kummempaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.08.19 12:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6459

Pikin päiväkirja

Shhh
26. elokuuta 2019
Pikiin liittyy ääneen lausumattomia asioita

Piki on mainio. Se on sähäkkä menijä, oikea taskuraketti, ja Josefinasta tuntuu, ettei sillä koskaan ole kaikki neljä jalkaa yhtä aikaa maanpinnalla. No, ehkä joskus, kun se syö, mutta syömisenkin suhteen se on vähän hätäinen ja keskittymiskyvytön. Verneri raportoi, että tammalla on tapana haukata suullinen tai pari heinää ja sitten vaeltaa tarhassa tai kiertää karsina ympäri, ja Josefinan valtaa suuri hellyys hevosta kohtaan. Hupsu pieni tamma.

Piki on ihan toista maata kuin ankea, omissa oloissaan viihtyvä Granni. Pikkumusta innostuu kaikesta ja kaikista; se rakastaa seuraa, se tarkkailee tallin hyörinää (vaikka ei Purtseilla kyllä juuri kukaan hyöri paitsi ehkä tamma itse), se nauttii harjailutuokioista ja se on aina ilmeeltään iloinen. Josefina ei vertaile hevosiaan, ei siinä mielessä että kumpi on parempi, mutta hän pistää merkille niiden yksilöllisiä piirteitä.

”Sehän on kivan energinen”, kommentoi aidan taakse ilmestynyt Verneri, kun Josefina ratsastaa uutta kilparatsuprojektiaan kotikentällä.
”Juu, on”, Josefina myöntelee, ja tietää, että kohtelias kehu on vain pieni osa kaikesta siitä, mitä Verneri ajattelee.

Piki on energinen. Se on jatkuvasti menossa ja liikkeessä, mutta se ei ole samalla tavalla vauhdikas kuin Granni. Granni menee kovaa, kun se käynnistyessään siihen moodiin kuumuu, ja se käy vahvaksi ja tukkii korvansa pidätteiltä. Piki on heti ensihetkistä lähtien valmis paahtamaan täysiä eteenpäin, mutta se pysyy koko ajan hyvin herkkänä. Se ei ole herkkä samalla tavalla kuin Trina, joka jännittyessään hyytyi aina ja jäi pohkeen taakse. Piki ei kerta kaikkiaan hyydy kuten Trina eikä se vaadi pitkiä herkistelyjä ja käynnistelyjä kuten Granni. Se käy kuin vähän edistävä kello: se on jatkuvassa liikkeessä ja aina vähällä luiskahtaa ratsastajan aikavyöhykkeen edelle, ellei sitä riittävän ajoissa muisteta kääntää takaisin.

Josefina on ratsastanut hevosella vasta joitakin viikkoja, muutaman kuukauden, ja hevonen tuntuu hyvin istuvalta elegantilta mekolta. Ei missään nimessä rennoilta college-housuilta, ei kotoisalta velour-asulta, vaan kurveja (niitä joitakin mitä hänelläkin kai sentään on) nuolevalta kotelomekolta, joka yllään vetää vaistomaisesti vähän vatsaa sisään ja suoristaa ryhtiään.

Tuntuu tärkeältä, että muutkin vielä joskus näkevät, miten mahtava hevonen tästä on kasvamassa. Miten upea persoona se on ja miten paljon Josefina uskoo siihen. Ihan untuvikkohan se vasta on, nelivuotias vain, mutta siinä on niin paljon vielä lunastamattomia lupauksia, että Josefina on vähällä pakahtua intoonsa. Pitää kuitenkin malttaa antaa aikaa: hevoselle ja itselleen ja yhteistyölle. Aikaahan heillä on.

Mukava, positiivisvireinen Kalla CUP -debyytti oli vasta pienen pientä alkua, siitä hän on varma. Radalla Piki näytti rehdisti sen työvaiheen, jossa sen kanssa juuri sillä hetkellä oltiin. Se ei suinkaan ollut koko ajan aivan tasainen, mutta se työskenteli innosta täpisten ja kuunteli Josefinaa minkä suinkin malttoi, ja tamman selkään välittynyt tunne oli Josefinalle arvokkaampi kuin sata ruusuketta. Mitä yhdestä hipaisupuomista, mitä useammistakaan puomeista aluillaan olevan uran aikana: tässä ei yksikään rata yksistään ratkaise hevosen kohtaloa, sillä Piki on pitkäjänteinen projekti ja kehittymiseen on käytettävissä vuosia. Sen Josefina on oivaltanut seuratessaan pomon ja Joachimin suhtautumista kilpailuihin. Jos yhdet menevät mönkään, tiedetäänpä mitä treenata, ja sitten mennään seuraaviin. Grannin kanssa vaivannut hätä ja pakonomainen tarve esittää se joka radalla niin kuin juuri se kyseinen hetki olisi hevosen kaikista tärkein elämäntyö on hellittänyt, ja Josefinan ratsastukseen ja päätöksentekoon on tullut rentoutta. #summerfling

On etuoikeus työskennellä Pikin kanssa. Josefina muistaa sen kyllä, ja on oikeastaan tarpeetonta, että Ava Pulkkanenkin vielä alleviivaa sitä heidän kävellessään talliin sileäntreenin päätteeksi.

”Mahtaa olla kiva vaan matkustella ympäriinsä ratsastelemassa ja keräilemässä kivoja hevosia”, teinitytön kohteliasta pilkkaa tihkuva ääni latelee.

Josefina ei hätkähdä. Vielä vähän aikaa sitten, vielä ennen Saksaa ja Dierk Mayerin pelkoa herättävälle olemukselle altistumista, vielä keväällä hän olisi tehnyt niin.

Josefina luo Avaan miltei tyynen katseen hevosensa viereltä. Pelkkä teini. Tuskin kovin varma itsestään ja paikastaan maailmassa.

”Niin, no, se matkustelu oli oikeastaan aika kovaa duunia”, hän sanoo totuudenmukaisesti ja kaunistelematta.
”Joo, varmasti. Hyviä hevosia, kisaamista, Sokka Luxin varusteiden ja poikkiksen esittelyä somessa. Onhan se raskasta”, Ava vastaa nyökytellen, ja Josefinassa leimahtaa.
”Kyllä. Voisit säkin mennä joskus. Se voisi kasvattaa sua ihmisenä”, Josefina ehdottaa, kuorruttaa sanansa suloisella hymyllä ja miettii, mitähän Dierk sanoisi, kun pikkuneiti Pulkkanen ponikokoisine suomenhevosineen tupsahtaisi sen talliin — ja ennen kaikkea mitä Ava sanoisi, kun se tajuaisi mitä kaikkea sekin työ pitää sisällään ja minkä valtavan vastuun siinä joutuu omasta tekemisestään kantamaan. Kaipa teini tosiaan kasvaisi, ellei murtuisi ennen sitä. Josefina oli pelännyt murtuvansa, mutta tässä hän nyt on, omilla jaloillaan ja horjumattomana, vaikka kauhuteini kuinka häntä nenänvarttaan pitkin yrittääkin katsoa.

”Ja oot kyllä oikeassa, tämä on hirveän kiva hevonen”, Josefina vielä myöntää ja silittää Pikiä hellästi. ”Mutta tämä on myös mun työ nyt. En mä omista siitä häntäjouhtakaan, ja se voidaan koska vaan viedä pois.”

No, se on ehkä vähän dramatisoitua, sillä Josefina on melko varma, ettei hänen tätinsä, setänsä ja Vilhelminan muodostama omistuskimppa olisi lähtenyt tähän peliin ilman vilpitöntä aietta tukea häntä ratsastajana. Avan ei kuitenkaan tarvitse tietää. Josefinan ei tarvitse kantaa häpeää siitä, että hänen elämässään on ihmisiä, jotka tukevat häntä. Ei, ellei kukaan tiedä tilanteesta aivan kaikkea.

Pikin karsinan oven infotauluun ei ole kirjattu omistajien vaan ratsuttajan nimi ja yhteystiedot.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.08.19 12:14
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 22
Luettu: 1007

Rillan päiväkirja

23.-25.08.2019
kalla cup – kenttäviikonloppu
#summerfling

Mun tekee mieli paiskata myn kypärä maahan, hyppiä sen päällä ja kirkua. Tai heittäytyä maahan pitkin pituuttani, hakata sitä nyrkeillä ja itkuraivota, kuin viisivuotias. Mielihaluistani huolimatta mä huokaisen vain pettyneesti ja puristan Rillan ohjia kädessäni. Mun tekis jopa mieli syyttää sitä tästä tuloksesta. Iskeä hanskat tiskiin tässä ja nyt, lopettaa koko homma tähän, vaihtaa lajia eikä enää ikinä palata talliympäristöön. Mä tiedän kuitenkin paremmin.
”Ehkä me ei oltu vielä ihan valmiita tähän”, mutisen ja halaan ratsuani pettymyksen kyynelten valuessa mun poskille. Mun pitäis jättää ”ehkä” kokonaan pois. Me ei oltu vielä valmiita tähän. en ollut vielä valmis.

perjantai – koulukoe

Mua hermostuttaa. Mä kadun koko osallistumista, miksen mä ajatellut tätä kahteen kertaan? Rilla mun allani on jännittynyt. Tamman sykeröt muistuttavat mustaa helminauhaa. Mä vietin aamulla varmaan toista tuntia niitä tehden. Niin kauan, ettei yksikään jouhi osoittanut väärään suuntaan. Niin kauan, että jokainen sykerö on millilleen saman matkan päässä edellisestä. Niin kauan että ne oli kaikki tismalleen saman kokoisia.

Mitä helvettiä mä tässä istun? Rillan selässä? Verkkaamassa koulukoetta varten? Nyplään ohjia, Rilla heiluttaa päätään ärsyyntyneenä ja mä rauhoitan sormeni. Tamman käynti on jännittynyttä tikittämistä ja mä tajuan, että oon unohtanut hengittää. Vedän ilmaa keuhkoihini ja puhallan sen ulos. Rillan askellus muuttuu paremmaksi.

Mä ryhdistäydyn kun mua edeltävä ratsukko kuulutetaan radalle. Silitän Rillan kaulaa. Mun päässä pyörii miljoona ajatusta. Mun tekee mieli laukata karkuun koko tilannetta, mutta nyt taitaa olla vähän myöhäistä. Mua ärsyttää impulsiivisesti tehty päätös osallistumisesta. Typerä minä. Tehty mikä tehty. Nyt ei auta kun tehdä parhaansa. Sen mä kuiskaan Rillalle ja taputan sen kaulaa. Meidän vuoro. No turning back now, mä ajattelen kun ratsastan harjoitusravissa kouluaitojen sisälle.

Mulla ei oo mitään muistikuvaa koko kouluradasta kun ratsastan ulos. Taputan Rillaa kaulalle ja kehun sitä. Muistinko mä edes hengittää? Pyörryttää ja mun sisuskalut haluaa kiivetä ylös mun kurkkua pitkin, joten mä katson paremmaksi laskeutua alas satulasta. Mun jalat ja kädet tärisee. Puristan Rillan ohjia ja löysään tamman satulavyön. Siirryn ratsuni kanssa syrjemmälle kävelemään loppukäyntejä.

Vasta myöhemmin tallissa Rillaa harjatessani mä tajuan, että me selvittiin koulukokeesta kunnialla. Rapiat 66 prosenttia ei oo ollenkaan huono tulos ja mä oon aika ylpeä siitä. One down, two more to go. Mua alkaa itkettää. Me ei mokattu. Ollaan vähän lähempänä tän koetuksen loppua.

lauantai – rataestekoe

Rataesteiden aamuna mua väsyttää, mä en nukkunut yöllä varmaan silmäystäkään. En osaa sanoa kumpi on pahempaa, se että jännitys iskee täydellä voimalla vasta siinä vaiheessa kun istuu satulaan, vai se että se jäytää sisuskaluja koko ajan hieman. Suoriudun aamutoimista robottimaisesti. Lääkkeet, suihkuun, aamupalaa. Ennen lähtöä mä täytän ison termospullon höyryävän kuumalla kahvilla ja hyppään se mukanani auton rattiin.

Tallilla mä olen huomattavan ajoissa. Kelloa katsottuani mä päätän jäädä autoon. Käännän stereoiden volyymia suuremmalle ja kaadan kahvia hansikaslokerostani löytämään 2,5 desilitran leivontamittaan. Hetken mä ihmettelen sen olemassaoloa, mutta muistan sitten pakanneeni sen vahingossa mukaani edelliseltä purjehdukselta. Puhaltelen kahvin pintaa ja yritän hörppiä kuumaa nestettä polttamatta kieltäni. Tai huuliani. Tai sormiani. Mun on pakko laskea juoma alas, kun kahvikupin viran saanut leivontamitta kuumenee liikaa käsissä pideltäväksi. Otan vähän rennomman asennon etupenkillä ja suljen silmäni hetkeksi.

Säpsähdän kun ulkoa kuuluu ääni. Räväytän silmäni auki ja vilkaisen varautuneena ympärilleni. Autoradion kello näyttää paljon enemmän kuin sen kuuluisi. Menee pari sekuntia ennen kuin sisäistän asian. Sinkoan ulos autostani ja lähden harppomaan tallien suuntaan. Mulla on vielä sata asiaa tehtävänä ja mä oon jo myöhässä.

Hetket ennen rataesteiden alkua tuntuu menevän pikakelauksella, kun yritän repiä jostain aikaa joka loppuu kesken. Radankävelyn teen ihan viimetingassa ja Rillan varustan ennätysvauhtia. Verryttelyalueelle mennessäni mä kelaan mielessäni listaa siitä, että onko kaikki kuten pitää. Kun mä oon saanut tarkastuslistani toistettua kolmesti, mä oon varma, etten unohtanut mitään olennaista, kuten kypärää tai satulahuopaa.

Myöhästymisen aiheuttaman kiireen takia mä en ole ehtinyt enää jännittää rataesteitä ollenkaan. Kun tulee meidän vuoro ratsastaa radalle, mun oloni on rento ja keskittynyt. Rilla tuntuu hyvältä mun alla ja mä uskon että me tehdään hyvä rata.

Enkä mä ole väärässä. Rilla kulkee hyvässä tempossa ja on avuilla. Musta tuntuu, että me lennetään, niin sujuvasti meidän rata etenee. Mä mietin miksi mä edes jännitin koko rataa. Tai koulua eilen. Me ollaan selvitty kummastakin hyvin. Mä olen vähän edellä itseäni ja iloitsen hyvin menneestä esteradasta.

Mä haaveilen maineesta ja kunniasta jo ennen kuin me ollaan ylitetty viimeinen este. En siinä kohtaa enää keskity ratsastamiseen kunnolla ja viimeistä estettä lähestyessä Rilla tekee omat ratkaisunsa. Me lähdetään hyppyyn vähän liian kaukaa, joten alastulossa tamman takajalat kolahtavat puomiin ja se putoaa. Kolina palauttaa mut haavemaailmasta takaisin todellisuuteen, pettymys häivähtää mun mielessäni. En kuitenkaan tartu siihen kiinni. Sen sijaan mä taputan ja kehun Rillaa ääneen hienosta suorituksesta. Koska hieno se oli, pudotuksesta huolimatta.
sunnuntai – maastoestekoe

Maastokokeen aamu enteilee sadetta, ulkona tuulee puuskittain ja taivasta peittää tasaisen harmaa pilvimassa. Ilma on viileä ja mua palelee tuulenpitävästä purjehdustakista huolimatta. Oon jättänyt maastoradan kävelyn vasta tälle aamulle. Eilisen rataestekokeen jälkeen me ollaan Rillan kanssa viidensiä ja mä pidän sitä ihan hyvänä tuloksena. Ensimmäiseksi kerraksi. Mua ei jännitä oikeestaan ollenkaan, mutta mun ajatus kyllä poukkoilee hallitsemattomasti rataan tutustumisen aikana. Kun vaan ei alkais sataa. Iskeeköhän jännitys taas satulassa? Muistinko mä ottaa lääkkeet aamulla? Olispa kiva lähteä baariin illalla... Se eilisen leffan näyttelijä oli varmasti näytelly jossain muussakin mitä oon kattonu.

Maastokokeen lähtö lähenee ja Rilla poukkoilee mun allani hermostuneesti. Tuulinen sää saa levottomaksi ja vaikka mä yritän rauhoitella sitä, se ei silti oikein asetu. Meidän lähtövuoro tulee vähän nopeammin kuin haluaisin. Musta alkaa tuntua etten oo yhtään valmis tähän. Pilvet vaikuttavat aina vaan raskaammilta ja mun ajatukseni lähtee laukalle. Mun mielessä välähtää kaikenlaiset kauhukuvat nurin menevistä ratsukoista, liukastuvista ratsukoista, jalkansa katkovista hevosista ja henkensä menettävistä ratsastajista.

Rilla aistii etten mä keskity hommaan ollenkaan. Mä yritän parhaani mukaan katkaista mun mielessäni vilkkuvien kauhuskenaarioiden kierteen ja keskittyä ratsastamiseen. Siitä huolimatta tamma kieltää jo toiselle esteelle. Mä meinaan pudota sen selästä, kun punaruunikko hypähtää vähän takajalkojensa varaan.
”Shh, rauhassa”, mä mutisen tammalle ja mun äänessä kuultaa paniikki. Mä olen jännittynyt, Rilla on jännittynyt, tää kuulostaa ihan katastrofilta valmiina tapahtumaan. Miksei me harjoteltu enemmän?

Nostan Rillan kanssa uudelleen laukan, tällä kertaa me päästään esteen yli. Tamma heittelee päätään ja vastustelee pidätteitä. Mua hirvittää. Puristan ohjia, tekee mieli sulkea silmät, samalla tavalla kun liian pelottavassa kauhuelokuvassa tai vuoristoradassa. Valitettavasti mä en voi tehä sitä. Yritän siis keskittyä ratsastamiseen. Ainakaan ei sada, me saatetaan selvitä hengissä. Se onkin mun ainoa tavoitteeni, sillä Rillan kielto pudotti kaikki mun toiveet minkäänlaisesta hyvästä sijoituksesta, mä vaan haluan tän radan olevan ohi.

Loppuradalla Rilla kieltää vielä toisellekin esteelle. Se ei paranna mun mielialaa yhtään. Tamma on vaikea pitää hanskassa ja kaikki tuntuu menevän ihan perseelleen. Mä nieleskelen itkua kun me ylitetään maalilinja.

Vaikka mä tiedän, että meillä meni huonosti, musta on silti musertavaa kuulla meidän lopullinen tulos. 99,46 virhepistettä pudottaa meidät tuloslistan viimeisiksi.
kirjoittaja Ginevra V.
lähetetty 24.08.19 22:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rillan päiväkirja
Vastaukset: 32
Luettu: 2069

Pontson päiväkirja

Fantina
[kilparatsastaja]


Venerdì, 23.8.2019

Tänään oli Kalla CUP:n kenttäviikonlopun vuoro. Mä olin rutissut ja rutkuttanut että pääsisin Amanda Sokan sihteeriksi, mutta äiti ja Isbe olivat yhteisen napakoita siitä, että olin liian nuori ja liian huonokäsialainen. Sen sijaan pestin sai upeapehkoinen Tilda, sillä kuulemma kuvio oli jo muuttunut vakituiseksi. Siis hah, miten surkea perustelu! Vaikka eittämättä, jos olisin saanut tuon sihteeristyttösen kunniatehtävän, olisin kyllä kipitellyt Mustamaan ystävälliseen syliin kyselemään neuvoja. Siis niin kuin esimerkiksi, että miten Amandan lumoavan jäisten silmien siristys, ’hmph’ sekä iloisemmin ja sointuvammin kuuluva ’hmph’ oikein kommenttikenttään kirjattiin. Jotain tulkintaoppeja työhön varmasti vaadittiin (eli arvostin Tildaa aina vain enemmän).

Näitä miettiessäni mä harjailin Pontsoa. Se hörhötteli aina välillä, ihan kai siitä syystä että karsinasta olivat heinät loppu. Tiesin, että se rakasti ruokaa, mutta oli silti kutkuttavaista kuvitella sen hörisevän juuri minulle, omalle omistajalleen. Haaveilevan harjailuhetken jälkeen varustin uljaan ruunikkoni ja talutin sen tyhjään maneesiin.

Tyhjyys oli oikeastaan onni. Tallissa oli jonkin verran hulinaa ja ulkona tehtiin järjestelyjä, mutta maneesissa oltiin vain me. Koulupäivä oli onneksi ollut lyhyt ja kello oli tuskin puoli kahta, niin nopeasti mä olin bussille viilettänyt. Meillä oli nähkääs Pontson kanssa joitain ongelmia vielä, siis sellaisia, että oikeat nappulat eivät olleet vielä löytyneet. Pontso, mun hienon hieno melkein-hevonen-mutta-ratsuponi, oli oriksi vähän hankala. Antakaa kun mä vähän selitän.

Viime viikonloppuna starttasin Kalla CUP:ssa itsekin, ei se mikään salaisuus ole. Rillalla on nykyisin se hitsin vuokraaja (joo joo Gee on tosi cool), niin jouduin menemään meidän oman tallin poneilla. Se voisi olla tosi siistiä – saapua isolla hevosrekalla kilpaponeineen. Mutta todellisuus oli se, että kylmän heinäkuun aikana rakas new forestini Sierra oli kasvattanut ihan kamalan mammuttimallisen talvikarvan, ja elokuun alun taas lämmetessä yrittänyt pudottaa sen. Me siis todennäköisesti viljeltiin radalle erikokoisia karvamattoja ja -lapasia, näytettiin spitaalisilta ja pudotettiin yksi pirun puomi perusradalla. Neljän virhepisteen porukassa oltiin kaikkein hitaimpia, koska olin niin keskittynyt pidättämään tavallisesti raketin lailla ampaisevaa esteponiani.

Huh, mutta se siitä – tässähän nousee ihan kiukku – kouluratsastuksessa menikin hienommin. Tavallaan tyhmää, mutta siistiä jos vaikka Amanda katseli! Tulin nimittäin kolmanneksi, sain hienon ruusukkeen tietenkin ja palkintojenjaot ja kaikki, ja tokana oli Isben eksä Verkku, joka ratsasti sen coolin pikkusiskonsa Jannan nuorella hienolla orilla. Vaan ei siinä vielä mitään – me päihitettiin Palloni kanssa Ava, Tilda(!!!) ja mun ehkä pitkäaikaisin ystäväni kartanolta, eli Nita. Saatoin vähäsen paistatella asialla. Taakse jäi myös Kiia (siis vau sillä oli FELLUN poika en kestä miten siistiä, mutta Kiian kanssa me ei tunneta sillein vielä) ja Minka, joka on siitä hassu tyttö että sillä on vielä aikuisenakin poni. Ja hah, ponin nimi on Nakki, uskotteko! Se ei nyt kyllä sijoittunut, mutta sinitukkainen Minka (Minka on kanssa siisti, oon moikkaillut sille eli tavallaan tunnen) sanoi, että se oli niiden eka startti. Nakin nimestä mulle tuli mieleen, että Pallon kanssa olenkin aina sijoittunut hyvin. Pallokin on vähän pullea ja poni, joten sillä perusteella luulen, että Pontsonkin nimessä on aika hyvä kaiku.

Sitten Pontso hirnui – mä olin unohtunut  selkään matkustelemaan. En voinut sille mitään, mutta jotain luontaista kisareportterin vikaa mussa oli. Pontson kanssa alkukäynneissäkin sai olla vähän varuillaan, muttei tietenkään niin varuillaan, että puristaisi ja saisi poninkin jännittymään. Isbe (ja äiti) oli pitänyt mulle joitain tunteja, ja olin tosi malttamaton hyppäämisen suhteen. Oli silti totta, että Pontso ei aina ollut hallinnassa kaikissa askellajeissa. Sillä oli menohaluja, ja joskus pysähtymishaluja myös, yleensä yllättäen. Olin pudonnutkin pari kertaa, eli musta tulisi pro ratsastaja ihan any time soon, koska sata tulisi Pontson kanssa äkkiä täyteen (pitäisikin pyytää matikanopettajaa laskemaan, että moni vuotiaana mä olisin pro, jos putoaisin vaikka kaksi kertaa kuukaudessa. Tietenkin pitäisi varmaan huomioida aiemmatkin putoilut, varsinkin shettisiltä olin lennellyt eli ammattilaisuus taisi jo kolkutella ihan nurkan takana...). Nyt me vaan höntsäiltiin. Pontso kulki oikeastaan aika kuuliaisesti, mutta niin se kyllä aina yksin teki.

Me oltiin ravattu ja tehty kiemurauria, kävelty vähän ja sitten ajattelin laukata. Pontsolle se ei sopinut, ei tänään. Yritin nostoja useampaan kertaan, mutta yhden kolmen askeleen väärän laukan jälkeen ei vain noussut. Mulle tuli tuskan ja häpeän hiki, ehkä pikkukiukkukin mutta ei vielä savua päästä, ja huokaisten mä muistelin Isben sanoja. Se oli vannottanut, että jos joku ei kerta kaikkiaan onnistunut, niin sitten yrittäminen kannattaisi siirtää seuraavaan kertaan. Hengitellä vain, ja palata helpompaan askellajiin. Maneesin ovi avautui juuri, ja ne hirveän trendikkäät kaverukset, Sarah ja Ellie, saapuivat hevosiaan taluttaen. Kai ne halusivat ehtiä ratsastamaan ennen kisoja, ja yhtäkkiä olin hirvittävän helpottunut, että mun ei tarvinnut yrittää laukata niiden edessä. Tänään oli ravipäivä, ja itse asiassa siinäkin alkoi olla työtä nyt kun Pontso ei ollut enää yksin...

Moikkasin naisia muina tyttöinä, ja sitten mä kädet pakottaen pidätin Pontson käyntiin. Ravi oli ollut hyvin lähellä riistäytyä mun hallinnastani. Ehkäpä mä ensi viikolla noudattaisin Isben neuvoa, ja pyytäisin jota kuta vähän apuun.  

kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 23.08.19 13:29
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pontson päiväkirja
Vastaukset: 14
Luettu: 687

Effin päiväkirja

18.08.2019 / Summer Fling, Kalla CUP 3. osakilpailu

Topics tagged under summerfling on Foorumi | Auburn Estate Ar_4
Helppo A 4/17 (70,500%)

Tuijotin hölmö hymy huulillani punaista, kaunista ruusuketta Effin suitsissa. Sen laittaminen tamman päähän oli ollut vaivalloista, sillä kirjavan mielestä sellaiset liehuvat härpäkkeet söivät pieniä puoliverisiä välipalaksi. Ruusukkeen nauhat oli kiedottu poskihihnan alle, jottei tamman sielu järkkyisi enempää kevyen tuulen puhaltaessa palkintojen jaossa olevien hevosten häntiä.

Helpon luokan voittanut suomenhevosori oli järisyttävän komea ollakseen kylmäverinen. Olin ehtinyt seurata voikon kisasuoritusta hetken ja myönsin, että valkeat jouhet omaava suomenhevonen oli täysin eri maata tavallisten suokkien joukossa.
Lefan rata oli sujunut varsin hyvin, mutta Effin vielä paremmin. Sen takia odotimme yleisön edessä sillä hetkellä lupaa lähteä kunniakierrokselle Ada Grandstadin johdolla.

Effin hännässä oleva punainen rusetti oli sävy sävyyn sen suitsissa olevan ruusukkeen kanssa. Tamma osoitti jälleen tarvitsevansa sellaisen, kun yleisöstä joku kehtasi vislata kovaäänisesti taputusten keskellä. Effi reagoi, kuin villieläin konsanaan ja nosti takapäätään korkealle ilmaan. Aavistuksen kevyt istunta ja painopisteen pitäminen jalustimilla antoi etulyöntiaseman, eikä takaosan liikehdintä tuntunut satulaan asti kovin pahasti. Siitä huolimatta pidätin aavistuksen, sillä nyt ei oltu estekisojen kunniakierroksella, jossa pienet pukit olivat vain viihdyttävä lisä esitykseen.

Kaiken sen hypetyksen jälkeen oli vaikea rauhoittaa itsensä ja hevosensa vaativaa rataa varten. Effi oli sitä mieltä, että sen työ oli jo suoritettu ja helpon luokan verryttelyssä tuntunut letkeys oli tiessään. Olin kiitollinen, että sain lisäaikaa kolmen ratsukon verran työstää kirjavasta kuuliaisempi ratsu starttia ennen. Robert ratsasti Harryllä valkoisten aitojen sisällä ja kerrankin sain luvan kanssa rauhassa seurata ratsukon työskentelyä.

Jännitys hiipi varpaiden kautta polvia pitkin mahan pohjaan ja hymyilin britille aavistuksen hermostuneesti vaihtaessani paikkoja tämän kanssa lopputervehdyksen jälkeen.

Tämä oli meidän kolmas vaativa rata, aloin pikkuhiljaa itsekin uskoa siihen, että olin siirtynyt ratsastajana uudelle tasolle.
Seuraava tavoite oli rutiinin kautta päästä kilpailemaan A:n luokissa ja olin aivan varma, että pystyisin siihen kyllä.

Vaativa B 5/9 (65,862%)

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 22.08.19 22:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 112
Luettu: 5245

Vilan päiväkirja

17.08.2019
#summerfling

Ja sieltähän se kisapäivä sitten jälleen kerran oli saapunut.
Ei nämä kisat nyt enää niin hirveästi jännittäneet, vaikka kyllähän siellä vatsanpohjalla joku koiperhosparvi pörräsikin huolimatta siitä, että olin yrittänyt psyykata itselleni jonkinsortin mielenrauhan.
"Ooooommmmmmm."

Kuvittelinko minä vain, mutta näyttikö nuo 110cm esteet jotenkin korkeammilta kuin "kotitreeneissä" hypätyt saman korkuiset estekyhäelmät? Ei kai ne noin "valtavilta" ole ennen näyttäneet? Ja minunko pitäisi kahden hevosen kanssa noi hypätä läpi. Voi pers...

Tavoitteeksi otin jälleen kerran sen, että päästäisiin Vilan kanssa edes uusintakierrokselle, mutta jo verryttelyalueella tulin tulokseen että olisi suoranainen ihme jos niin tapahtuisi.

Vilalla oli niin sanotusti perseilypäivä. Kyllähän se hyppäsi verryttelyesteet oikeinkin hienosti, mutta muutenpa se tuntui unohtaneen, että se oli ratsastaja, joka määräsi.
Peeveli. Ihan niin kuin ei olisi jo muutenkin kyrsinyt kaikki... Oliskohan pitänyt vedota vaikka johonkin ripuliin niin olisin voinut jättää nämä kisat suosiolla välistä?
Mutta ei siinä vaiheessa enää kehdannut keksiä mitään vatsatautia. Parempi vain mukisematta mennä sinne radalle rinta rottingilla.

... Ja tulla sieltä ulos kahdeksan virhepisteen saattelemana. Eipä tarvitsisi odottaa kutsua uusintakierrokselle tällä suorituksella.
Vauhtia oli kyllä piisannut, mutta kun tosiaan niiden puomienkin pitäisi pysyä siellä kannattamillaan eikä kolista alas. Noh, onneksi en itse kolissut puomien tavoin sinne tantereeseen, vaikka meinasi se sekin tapahtua.

En mä nyt aivan kokonaan vähäistä treenaamista voinut tästä suorituksesta syyttää (enkä kyllä Vilan vireystilaakaan), mutta radalta ulos ratsastaessani tein itselleni lupauksen, että vuoden viimeisiin osareihin kyllä treenattaisiin huooomattavasti enemmän kuin tähän luokkaan.

Olisin kyllä voinut tuon suorituksen jälkeen lampsia suorilla talliin ja lähteä vaikka kaljalle, mutta ennen kuin huomasinkaan niin istua tönötin ruunikon tamman selässä. Joka myöskin vaikutti turhan pirteältä. Silloinkin mietin, että joko nyt saisi heittää hanskat tiskiin ja ilmoittaa hevosen omistajalle, että hyppäis ite.
Sallin varalle en hirveästi tavotteita ollut asettanut. Kunhan päästäisiin hengissä rata läpi.

Niinpä se Sallikin ampaisi radalle ja heti ensimmäisellä esteellä tuli pudotus. "Sehän alkoi mallikkaasti..."
Luovuttajafiilis iski kyllä sillä sekunnilla päälle, mutta hammasta purren jatkettiin matkaa. Jos Vilan kanssa oli kaksi pudotusta tullut, niin Sallin kanssa varmaan rynnittäisiin loput esteet läpi hyppäämisen sijasta.
Mutta vielä mitä. Ensimmäisen esteen tiputus toi meille ainoat virhepisteet. Ohhoh, yllättävää.
Jessekin vaikutti oikein tyytyväiseltä. Saisin kuulema Sallia kisaratsuksi toistekin. Katsotaan nyt...

Lopullisissa tuloksissa oltiin Sallin kanssa sijalla 9 ja Vilan kanssa puolestaan sijalla 13.
PINKKI nauha jäi saamatta tällä kertaa. Kuvainnollisesti siis, ei tästä luokasta mitään nauhoja kaulaan olis saanut muutenkaan vaikka voitto olis tullutkin.
Hirttoköysi ehkä jos viimeisiä oltais oltu. No ei...
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 22.08.19 21:25
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 100
Luettu: 4425

Sipsin päiväkirja


Sipsi tuntui verryttelyssä hankalalta. Mä en tiennyt johtuiko se siitä, että mun ajatukseni pyörivät Zeliassa ja yleisön ajatusten arvailussa, koska mä olin ihan varma, että olin kuullut tuskastuneita "miksi se edes yrittää" -huokaisuja katsomosta. Toisaalta se saattoi myös johtua siitä, että olin unohtanut juoda Zelian startin jälkeen.

Tai saattoihan se johtua hevosestakin, vaikka Amanda Sokan mielipide olisi saattanut olla toinen. Sipsin luonne oli kuitenkin ailahtelevainen, joten kai mä olisin voinut todeta, että punainen paholainen oli vain keskivertoa työläämpi läpi verryttelyn.

Olin miettinyt luokkavalintoja yllättävän kauan, mutta päätynyt ilmoittamaan meidät kahteen luokkaan pelkän metrikahdenkympin sijaan. Kesäkausi alkoi tulla päätökseensä, joten oli tuntunut järkevältä hyödyntää ahkera treenikesä ja kapasiteetikas - ja kykynsä todistanut - ratsu kotikisoissa. Ensimmäistä luokkaa startatessani olin nihkeän verryttelyn jälkeen tyytyväinen mahdollisuuteen verrytellä pykälän pienemmässä luokassa, koska olisi turhauttanut ottaa kaksi mitäänsanomatonta tulosta.

Joko se johtui siitä, että Sipsistä oli tullut mulle puolessa vuodessa tuttu ratsu tai yksinkertaisesti siitä, että mä olin asennoitunut tamman ratsastamiseen Zelialla ratsastamista paremmin, mutta rata oli joka tapauksessa parempi. Ei vain tuloksiltaan, vaan myös tunnelmaltaan. Palkintojenjaossa musta tuntui jopa surulliselta ajatella, ettei se ollut mun oma hevoseni, jonka kanssa koin kisapäivän onnistumiset ja jonka satulassa pääsin näyttämään kuluneiden vuosien aikana takaisin kaivamani taidot. En mä ollut umpisurkea esteratsastaja, vaikken pärjännyt Zelian kanssa ja vaikka kuinka olisin halunnut pärjätä - sen Sipsillä kisaaminen viimeistään osoitti ja sitä muistutusta mä itse tarvitsin.

Toinenkaan luokka ei mennyt hullummin ja mä olin itse asiassa aika varma, että ilman tyhmää ajatuskatkoa puolessa välin uusintaa kaikki puomit olisivat pysyneet kannattimillaan. En mä kuitenkaan ollut pettynytkään ja vilautin jopa onnittelevan hymyn Laurille, joka oli pudotuksesta huolimatta ratsastanut kovemman ajan ja päässyt uudella tammallaan palkintojenjakoon.

"Ei hullummin", tammatallin käytävällä vastaan tullut Sarah virnisti, kun olin juuri kiinnittänyt ruusukkeen karsinan oveen pelastaakseni sen Sipsiltä. Siinä ovessa oli viimeisen puolen aikana keikkunut eri värisiä ruusukkeita, enkä olisi voinut olla tyytyväisempi.
"Ei", myönsin pienenpieni hymy huulillani. Ei yhtään hullummin.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 22.08.19 20:28
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 1457

Zelian päiväkirja

17.8.2019
#summerfling

Tämän vuoden osakilpailut tuntuivat noudattavan poikkeuksetta samaa kaavaa: ensin mä starttasin Zelialla, sitten isompia luokkia Sipsillä. Zelian kanssa mä en päässyt palkinnoille, kun taas Sipsi oli tuonut jo kaksista edellisistä kilpailuista ruusukkeet kotiin - Power Jumpia unohtamatta. Zelian kanssa mulla oli yleensä alkukankeutta, joka jäi nimenomaan päivän ensimmäisen startin kiroukseksi.

Tänään mä olin päättänyt asennoitua eri tavalla. Power Jumpin kaltaisten isompien kisojen jälkeen Kalla CUPin kolmannen osakilpailun lähtölistat eivät olleet hetkauttaneet, vaikka mun ja Zelian nimien perässä olikin keikkunut luokkakorkeutena metri. Olin varmistanut asian ohimennen Isabellaltakin, joka oli kesällä pakostakin kiepsahtanut kotivalmentajan roolista kakkosvalmentajaksi vähäisten valmennusten vuoksi. Kun perijätär oli siunannut suunnitelmani, olin päättänyt lähteä soitellen sotaan ja kokeilla, miten meidän kävisi.

Olin joutunut varustamaan Zelian kiireellä virheellisen aika-arvion vuoksi, mutta olin ehtinyt silti verrytellä tammaa riittävästi. Se oli ollut menevällä päällä, mutta olin tehnyt nopean linjauksen ja päättänyt antaa sen edetä. Se kostautui heti radan ensimmäisellä esteellä, koska Zelia teki klassisen ja jäi hyppäämisen sijaan pomppimaan ensimmäisen esteen eteen. Hetken olin jo kuullut tuomarin pillin vihellyksen korvissani, mutta kesällä kovalla työllä yhä enemmän esiin kaivamani sisäinen esteratsastaja oli päättänyt, ettei meidän ensimmäinen metrimme tyssäisi ensimmäiselle esteelle.

Eikä se tyssännytkään. Koska mun odotukseni eivät - surullista kyllä - olleet alunperinkään olleet kovin korkealla surkuhupaisan esteratsunalkuni suhteen, olin osannut analysoida radan tuoreeltaan järjellä. Kun ensimmäinen este oli ylitetty, mä olin ottanut Zelian kontrolliin ja ratsastanut kakkoselle huolellisesti, koska vaihtoehtona olisi ollut kieltää ulos myös esteelle numero kaksi. Yhtäkkiä me oltiin kuitenkin lähellä perusradan loppua, enkä mä ollut oikeastaan huomannut eroa kahdeksankympin ratoihin. Positiivisimpana mieleen oli jäänyt se, ettei estekorkeus ollut tuntunut vaikealta, vaikka muuten huolellisesti hypännyt Zelia nappasikin puomin toiseksi viimeiseltä esteeltä mun puolitiehen jääneen puolipidätteen takia.

Joten sen sijaan, että mä olisin jäänyt murehtimaan satavarmasti luokan viimeisistä sijoituksista taistelua, mä otin kahdeksan virhepistettä vastaan kädet kuvainnollisesti pystyssä. Se ei ollut hylätty suoritus, koska ensimmäisen kiellon jälkeen sekin vaihtoehto olisi ollut mahdollinen. Se ei kuitenkaan ollut hyväkään suoritus, koska periaatteessa meidän rahkeemme olisivat riittäneet uusintaan - kuten olivat riittäneet viimeksikin.

Niin mä siis olin taas startannut osakilpailupäivän nuorisoliigan kamppailuissa ja näyttänyt kansalle päivän kunnon. Zelia yritti hinkuttaa päätään kisatakkini hihaan, kun käännyin nostamaan jalustimia ylös tallin edustalla. Piirtopää ei näyttänyt olevan pahoillaan parista rikkeestä, enkä mäkään jaksanut olla. Harjoitus tekisi mestarin.

Toivottavasti.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 22.08.19 19:40
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 2881

Cavan päiväkirja

20. Ähäkutti, äkäpussi

17. elokuuta 2019
#summerfling


Kirjoitetaanpa historiankirjoihin merkintä oikein paksulla, punaisella tussilla: mä olin pahalla tuulella, jota en saanut karistettua itsestäni pois edes… millään keinolla. En sitten millään. Ärsytti. Hermostutti. Teki mieli kiertää kehää, mutta mä en voinut, koska oli kisapäivä ja neiti Sokka tarvitsi ratsunsa. Niinpä ainoa kehää kiertävä asia mun ajatuksieni lisäsi oli Cavan karvaa sukiva kumisuka. Viuh, viuh, viuh se pyöri, mutta mikään ei pölissyt, sillä täysiverinenhän oli jo aivan puhdas.

Mä en muistanut olleeni niin hermojeni reunalla aikoihin — en varmaan vuosiin! Vähän mua huoletti, että mitä jos mun mielentilani tarttuisi Cavaan ja Isabellan kisat sen kanssa menisivät aivan pipariksi, mutta sitten taas: niinhän niillä oli tapana mennä muutenkin. Isabella ei pitänyt Cavasta varmaan kovinkaan paljon, ja musta tuntui, että ellei heppa olisi ollut hienosti rakentunut ja lisääntymiskykyinen, se olisi saanut kernaasti karata tarhasta ja unohtua niille teilleen.

”Jospa sä tänään yllätät ja käytät aivojasi”, mutisin hevoselle, ja pysähdyn sitten miettimään, että olisiko kuitenkin parempi jos ori vain luottaisi ratsastajansa aivoihin ja unohtaisi omansa.

Unohtamisesta puheenollen: mä olin melko varma, että kämppikseni Josefina Jusu Rosengård oli unohtanut kotiosoitteensa. Mä en ollut juuri nähnyt sitä muuta kuin ihan vilaukselta sen jälkeen, kun se mukamas muutti Saksasta takaisin. Se luuhasi koko ajan Rasmuksen luona, ja mä kihisin kiukusta, koska kuka Rasmus Alsila muka oli pitämään mun kämppistäni hallussaan? Ha-loo, ne ei asuneet yhdessä. Mä olin kysynyt. Jusu oli punastunut ja vastannut, että ei ne olleet päättäneet mitään sellaista, vaikka tavallaan Rasmus oli kyllä sivunnut asiaa. Tavallaan? Ei laskettu. Mun kirjoissa Jusu oli yhä velvollinen olemaan mun seurana, ja se suoritti sitä velvollisuutta tosi surkeasti. Mä en voinut alkaa etsiä uutta, parempaa kämppistä tilalle, sillä mun nykyiseni kuitenkin yhä roikkui kirjoilla, mutta toistan: surkeasti.

Kaiken muun lisäksi Antonkin, mun mukamas niin mutkaton panoystäväni, hoiti omaa seuravelvoitettaan vähintään yhtä surkuteltavasti kuin Jusu omaansa. Mä en tiennyt, mikä sitä risoi, mutta jotenkin se oli ollut After Ridejen jälkeen vähän kireänä, eikä se ollut rientänyt mun vällyjeni väliin yhtään niin riemukkaasti kuin olisi mun mielestä pitänyt. Jos mä en olisi paremmin tiennyt, mä olisin kuvitellut sen jotenkin ottaneen itseensä, kun mä olin kevyesti flirttaillut sen Joachimin kanssa (se nyt oli vain sellaista, tiedättehän, hupsunhauskaa ilonpitoa; eihän sellaisten miesten kanssa, jotka olivat kylliksi vanhoja olemaan oman isäsi pikkuveljiä mutteivät riittävän vanhoja kunnon charmanteiksi hopeaketuiksi, ryhdytty sen kummempaan). Tai ehkä mä olisin myös voinut kuvitella, että sitä jotenkin korpesi se, miten mä tuhannen humalassa muistelin lämmöllä ja naurulla sitä kertaa, kun mä tietämättäni naarasin kämppiseni (juuri sen SURKEAN! kämppiksen) isoveikan esittelemään mulle pikkuveikkaansa ja mahdollistin maailman vaivaantuneimman sisaruksellisen aamukohtaamisen.

Niin että mulla oli putipuhdas hoitohevonen, surkea hylkyrikämppis ja kiukutteleva ei-yhtään-mutkaton-panomies.

Vaihdoin kumisuan sellaiseen harjaan, joka piti niin kovaäänistä suih suih suih -ääntä, etten mä sen ja oman kihinäni takaa kuullut lainkaan, kuinka epämääräiset askeleet lähestyivät käytävää pitkin. Ne olivat sellaiset vuorotellen rivakat ja vuorotellen hitaat, päättäväiset ja empivät, päämäärätietoiset ja eksyneet.

Mä olin nopean toiminnan nainen, ja mä ehdin huisk-huisk-huiskia Cavan sillä suih-suih-suihkivalla harjalla läpikotaisin, ennen kuin ne askeleet ehtivät empiä tiensä mun luo saakka. Silloin mä olin juuri astunut taas käytävälle hakemaan pehmeää, siloittelevaa ja viimeistelevää harjaa, ja oli pieni ihme, etten mä tipauttanut sitä lattialle silkkaa pöyristymistäni alleviivatakseni, kun mä kohtasin sen.

Olinhan mä tiennyt, että se pyöri nurkilla. Miksi???? Sitä mä en tiennyt, mutta mä en myöskään halunnut, sillä oli takuulla parempi etten mä tiennyt sen touhuista yhtikäs mitään.

Se tuijotti mua, ja mä tuijotin takaisin, ja melko varmasti musta huokui kaikki se rätisevä ja kipinöivä turhautuminen, jota koko universumi kaikkine kommervenkkeineen mussa oli viimeisten viikkojen ajan lietsonut.

”Hei.”

Miksi se sanoi niin, mä mietin epäluuloisena ja mulkaisin sitä. Miksi se sanoi hei?

”Täällä on vissiin taas jokin tapahtuma”, se jatkoi.

Mä toljotin, nyt en epäluuloisena vaan -uskoisena. VISSIIN? Talli KUHISI kisapöksyistä väkeä. Vissiin… juupa juu. Se taisikin olla vielä paksukalloisempi kuin mun takanani seisova orihevonen, jos tässä nyt sen mielestä oli vielä jotakin epäilystä siitä, oliko täällä meneillään jokin tapahtuma.

”Niin tota, mun hoitohevoseni omistajatar sanoi, että mun kannattaisi hankkia tuutori. No mä ajattelin, että tänään sellaiselle olisi erityisesti tarvetta. Kun kaikki pyörii ja pörrää niin paljon. Että mitä mun pitäisi tehdä etten olisi tiellä vaan hyödyksi… kun kaikki pyörii ja pörrää niin omalla tavallaan, tiedäthän.”

”Kysytkö sä ihan totta tosissasi tuota multa?” Sain puhekykyni takaisin juuri sopivasti päästäkseni ilmaisemaan epäilykseni sen älynlahjoista. ”Oletko sä ihan daiju?”
”No mä vaan ajattelin”, se sanoi ihan viattoman näköisenä ja heilautti päätään niin että sen typerän siivo polkkatukka heilahti, ”että jos sä voisit.”
”Etkö sä näe, että mä olen kiireinen.”
”Sä seisot vaan pölysuka kädessä. Kuinka kiireistä toimintaa se voi olla?”
”Erittäin”, mä sanoin ja toivoin heti perään, että olisin keksinyt jonkun originellimmän ilmaisun. Jonkun sellaisen, joka olisi oikein lihavoinut sitä, kuinka tärkeää oli valmistautua viimeistelemään Isabella Sokan kilparatsun karvapeitteen pehmeänruskea hohde. Niin joo, ja että olisin tajunnut huomauttaa, ettei "pölysuka" ollut varmaan edes oikea sana, eikä ainakaan tarkoittanut sitä pehmeää harjaa, joka mun kädessäni sillä hetkellä oli.

No enhän mä sitten enää jälkeenpäin voinut vaihtaa sitä tylsääkin tylsempää sanaa mihinkään parempaan. Sen sijaan mä saatoin katsoa polkkatukkaista vastustajaani kopeasti nenänvarttani pitkin, mikä vaati vähän vaivannäköä, koska me oltiin oikeastaan ihan saman pituisia, ja poistua dramaattisesti paikalta terävämpien sanojen saattelemana:
”Ja vaikka mulla ei olisikaan kiire, niin en mä kyllä sulle miksikään tuutoriksi ryhtyisi. Varas.”

Harmi mun kannalta, että poistuin dramaattisesti liian lyhyen matkan päähän, jotta se oikeasti olisi ollut näyttävä häipyminen. Miksen mä mennyt vaikka loungeen? Miksi mä vaan marssin kaksi askelta Cavan vierelle? Miksi se jäi tampiona möllöttelemään mun hoitohevoseni karsinan ovelle niin kuin ei olisi ollenkaan tajunnut, etten mä kaivannut sen seuraa?

Tajusi se sitten lopulta kuitenkin, mutta ihmeen kauan siinä kesti. Kaikkia mun ympärillä olevia olentoja vaivasi kyllä jokin hidasjärkisyystauti, mä purnasin mielessäni, ja ajattelin, että siinä oli taas yksi punakynämerkintä niihin historiankirjoihin. Mä en yleensä tuntenut oloani huoneen älykkäimmäksi yksilöksi.

Luojan kiitos mä pääsisin huomenna reissuun. Ystäväni Aura oli tehnyt mitä lupasi: se oli varannut meille matkan mystiseen kohteeseen, joka selviäisi mulle sitten lentoasemalla. Ainoa harmi oli se, ettei me voitaisi jäädä niille teillemme. Mä olisin taas Kallan vanki, kun kenttäosakilpailut seuraavalla viikolla käynnistyisivät, ja luoja yksin tietää, milloin mä seuraavan kerran saisin päästää vipattavan menojalkani valloilleen. Aikuisen elämä oli paikallaan pysyvää paskaa. Miksi mä olinkaan ajatellut olevani valmis sellaiseen ja hylännyt reissutyöni? Mä olin maailman surkein aloillaanpysyjä.

Mun pitäisi keksiä elämääni jotakin uutta jännitystä. Mieluiten mahdollisimman pian.
kirjoittaja Aliisa H.
lähetetty 16.08.19 11:07
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 45
Luettu: 2610

Summer Fling, Kalla CUP:n 3. osakilpailu

rose  Summer Fling  rose
(Kalla CUP:n 3. osakilpailu)
#summerfling
vierailijatuotokset salonkiin

M I T Ä ?  Este-, koulu- ja kenttäkilpailut
M I S S Ä ?  Hiekka- ja nurmikentillä, maastossa
M I L L O I N ?  Esteet 17.8., koulu 18.8., kenttäratsastus 23.-25.8.2019.
  Kaikkien lajien VIP keskiviikkona 21.8.2019 klo 23.59


Kalla CUP:n kolmas osakilpailu on auburnilaisten kesken yhdessä toteutettu kesäheilastelu: tiedossa on jälleen kaikille avoimet este-, koulu- ja kenttäkilpailut. Kilpailut ovat villit ja tulokset arvotaan (kentässä pitkä arvonta). Pakollista tuotosta kilpailuissa ei ole.

Osakilpailu ratsastetaan kokonaisuudessaan ulkona. Kahden viikonlopun mittaiset kilpailut alkavat lauantaina 17.8. rataesteillä, joita hypätään derbyllä noin klo 11 alkaen. Verryttely tapahtuu viereisellä hiekkakentällä (välissä on yhteinen, kaksisuuntainen katsomo sekä suora kulkuyhteys ratsukoille. Sunnuntaina 18.8. kilpaillaan kouluratsastuksen parissa. Ensimmäinen luokka starttaa noin klo 11. Koulurata on aidattu hiekkakentän puolelle, niin että pari seuraavaa ratsukkoa verryttelevät toisessa päädyssä. Muu verryttely tapahtuu derbyllä. Hiekkakentän pohjaan saa käydä halutessaan tutustumassa vapaasti ratsain luokkien välissä olevilla tauolla (tauko on hieman pidempi, kuin mitä lanaus/ pohjan huolto vaatisi). Sama käytäntö estepäivänä derbyn osalta.

Kenttäviikonloppu alkaa perjantaina 23.8., jolloin hiekkakentällä ratsastetaan luokkien kouluosuudet noin klo 17 alkaen. Lauantaina 24.8. kilpailut jatkuvat rataesteosuuksilla nurmikentällä noin kello 13 alkaen, jolloin luokkien välissä on hieman pidempiä, mutta ehdottoman tehokkaita taukoja, kun luokkakorkeuksia muutetaan. Sekä koulu- että esteosuuden verryttelyt toteutetaan samaan tapaan kuin edellisenä viikonlopuna. Kenttäviikonloppu päättyy sunnuntaina 25.8. maastoestekokeisiin, jotka alkavat ja päättyvät derbyn eteläpäädystä (huvimajan/ kartanon puoleinen pääty). Päädyn suuret portit on avattu, ja radan viimeinen este ja maaliviiva sijaitsevat derbyn puolella. Ratsastajat saavat tutustua maastoesterataan vapaasti kävellen perjantai- ja lauantai-iltojen sekä sunnuntaiaamun (milloin tahansa ennen klo 12.30) aikana.

Elokuun Kalla CUP osakilpailu on viimeinen mahdollisuus parantaa omaa statistiikkaa CUP-tilastossa. Nämä ovat rennot välikilpailut, joista saa tehdä vapaamuotoisen tuotoksen lisäpisteet mielessään! Kahden viikon sisään tulosten jälkeen kuitanneille tallilaisille (käytä kilpailutägiä!) luvassa +3 pistettä rankingiin.

Tervetuloa osallistumaan - ja tallilaisten osalta - tervetuloa tekemään CUP yhdessä!


S Ä Ä N N Ö T

1. Ratsukko voi osallistua maks. kahteen luokkaan/laji, ratsastaja saa osallistua maks. kahdella hevosella samaan luokkaan. Poikkeuksena kenttäratsastus: hevonen voi osallistua kilpailuissa vain yhteen luokkaan. Luokkakokoja ei ole rajoitettu. Sama hevonen saa startata samassa luokassa eri ratsastajilla.
2. Tulokset arvotaan puolueettomasti, mutta Kalla CUP:n pisteytykseen vaikuttaa tuttuun tapaan salaisin kriteerein arvosteltava aktiivisuus.
3. Kenttäratsastuksessa käytetään pitkää arvontaa virhepisteineen



L U O K A T
Esteratsastus

Luokka 1. 80-100 cm (arvostelu AM 5) Juniorimestaruus - arvoluokka!
- avoin vain poneille ja nuorille ratsuille & ratsastajille*
Luokka 2. 110 cm (arvostelu AM 5)
Luokka 3. 120 cm (arvostelu AM 5)
Luokka 4. 140 cm (arvostelu AM 5) Kesän estemestaruus - arvoluokka!

AM 5: Perusradalla pienimmän virhepistemäärän saavuttaneet ratsukot uusivat. Erillisessä uusinnassa paremmuuden ratkaisevat virhepisteet ja aika. Muut ratsukot sijoittuvat perusradan virhepisteiden ja ajan perusteella.

Kouluratsastus

Luokka 1. KN Special (ohjelma He B/KN Special 2009) Juniorimestaruus - arvoluokka!
- avoin vain poneille ja nuorille ratsuille & ratsastajille*
Luokka 2. Helppo A (ohjelma He A:5 2015)
Luokka 3. Vaativa B (ohjelma Va B:3 2009)
Luokka 4. Vaativa A (ohjelma Va A:0 2019)
Luokka 5. Prix St. Georges (ohjelma PSG 2009) Kesän koulumestaruus - arvoluokka!

* 80-100 cm ja KN Special -luokkien avoimuus

Este- ja kouluratsastuksen helpoimmat luokat ovat avoimia vain poniratsukoille, nuorille hevosille (6v. tai alle, varsoneet tammat 7v. tai alle) sekä nuorille ratsastajille (alaikäiset). Säännön noudattamista ei kuitenkaan valvota sen kummemmin järjestäjän toimesta, mutta toivomme rehellisyyttä ja realistisuutta!

Kenttäratsastus

Luokka 1. Helppo luokka (He B / 95 cm / 90 cm)
Luokka 2. CIC1 (He A / 105 cm / 100 cm)
Luokka 3. CIC2 (He A / 120 cm / 110 cm) Kesän kenttämestaruus - arvoluokka!

Kenttäratsastuksen rataesteillä ei ole uusintaa.



Osallistuminen:

- Osallistua voi vain sähköpostiin auburninkartano@gmail.com
- Otsikoksi  Summer Fling

Muodossa:
Laji
Luokka
Ratsastajan Etunimi Sukunimi  - [ *url=http://-alkuinen osoite]Hevosen nimi[/url* ]

Poistathan tähdet ja välit.
Esteratsastuksen luokassa 1. ilmoita lisäksi haluttu taso hevosen nimen jälkeen, 80 cm tai 100 cm.


Lajikohtaiset osallistujalistat löytyvät alta omista viesteistään. Lähtölistat arvotaan.

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 13.08.19 13:23
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat 2019
Aihe: Summer Fling, Kalla CUP:n 3. osakilpailu
Vastaukset: 9
Luettu: 1249

Takaisin alkuun

Siirry: