Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Grannin päiväkirja

Sivu 5 / 6 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6  Seuraava

Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 22.09.19 15:52

Sellaista, tällaista
22. syyskuuta 2019

Mitäpä niistä sanoisi. Kilpailuista. Tulivat ja menivät.

Oli vähän niin kuin oltaisiin oltu taas Saksassa, mutta sitten taas ei kuitenkaan mitään sinnepäinkään. Tilat eivät olleet samanlaiset kuin mihin oltiin kesällä totuttu, vaikka laatupuitteethan nämäkin olivat täkäläisellä mittapuulla. Rasmus oli sama Rasmus kuin kesälläkin, ja hirveän taitava tietenkin, mutta Joachimia ei näkynyt. Sen sijaan näkyi paljon muita tuttuja, ja Aliisa, joka oli lähtenyt mun hevosenhoitajaksi jotenkin vaisun myöntyväisesti ollakseen Aliisa. Se ei ollut pulpunnut puhetta taukoamatta vaan ollut ihmeellisen huomaamaton.

"Miten teillä suunnitelmat etenee", se kysyi jossakin vaiheessa, kun mä valmistauduin Pikin startin jälkeen siirtymään Grannin selkään.

Jos mä olisin tiennyt, että se tarkoitti Ritva Aron keksimiä kuvitteellisia hääsuunnitelmia, mä olisin varmaan vastannut jotakin muuta kuin:
"Hyvin kai. Tai niin, en mä ajatellut tehdä mitään suurta numeroa tästä."
Mutta en tiennyt, ja olin aivan kisapäivän imussa ja oletin tietysti Aliisan puhuvan siitä, oliko mulla Grannin verryttelyn varalle jotakin maatamullistavia ässiä hihassa. Mun kämppikseni jupisi jotakin, mitä mä en ihan kuullut, ja sitten mä jo kiipesinkin oman tammani satulaan. Se tuntui niin tutulta. Kyllä Pikikin varmasti ajan kanssa alkaisi tuntua yhtä helposti ennakoitavalta.

Ja miten väärässä mä olinkaan sen ennakoitavuuden suhteen.

Sillä sinä nimenomaisena sunnuntaina Ruunaankosken suurella kentällä Granni teki jotakin, mitä se ei ollut koskaan ennen kilparadalla tehnyt. Yhdessä hetkessä kaikki oli aivan hyvin, juuri niin kuin kuului olla: meillä oli hyvä ratatempo, laukka tuntui täydelliseltä ja vaikka hevonen oli ajoittain hieman vahva, siinä ei ollut mulle mitään uutta enkä mä sitä säikähtänyt. Esteet ylittyivät ja tekeminen tuntui helpolta, estekorkeus ei huimannut päätä eikä radassa pitänyt olla mitään ihmeellistä. Ehkä maailmankaikkeus tunnisti mun ylimielisyyteni ja noitui mun hevoseni, tai ehkä Grannin päässä vain napsahti: se kieltäytyi.

Hölmistyneenä mä tuijotin ihan tavallista pystyestettä, jota lähestyessään mun tamma veti teatraalisesti liinat kiinni.

Mitä ihmettä?

Granni ei ollut koskaan kieltänyt millekään muulle esteelle kuin pitkälle vedelle. Kaiken muun se meni kuin vettä vaan, aina, mistä tahansa paikasta, ja nyt... tavallinen pystyeste. Kielto.

Olo oli yhä häkeltynyt, kun mä jatkoin rataa neljä virhepistettä rasitteenani. Vielä kummallisemmalta tuntui, kun Granni sen yhden porsastelevan stopin jälkeen eteni ja sujui taas ihan niin kuin tavallisestikin. Kiukustuin vähäsen. Kielto oli tullut niin äkkiarvaamatta, vailla mitään ennakkomerkkiä, ja nyt kun kaikki palautui sen jälkeen täydellisen normaalilta, mä en voinut olla miettimättä, oliko Granni vaan ollut uhmakas.

Kauan mä en kuitenkaan jaksanut olla asiasta pahoilla mielin. Aliisakin jo lohdutteli, että ne nyt oli yhdet kisat vaan, ja mä tulin käsittämättömän iloiseksi siitä, että se ylipäänsä puhui mulle sillä tavalla ystävällisesti, sillä mulla oli ollut siitä epämääräisen kireä fiilis koko alkupäivän. Sitten Rasmuskin vielä ratsasti niin hyvin kuin ratsasti, ja Poni oli seuraavassa luokassa hyvä. Jotenkin kummallisesti mun mielialani oli plussan puolella, vaikken mä ollut koko kilpailupäivänä saanut aikaiseksi mitään merkittävää tulosta.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Granniruunaa

22.9. Ruunaankoski
3-taso, 110cm
4vp, sij. 11/13

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 23.09.19 19:23

Ajatuksenkompurointia
23. syyskuuta 2019

Märta Merenheimo oli etsinyt kadonnutta koiraa.

Se oli ainoa asia, jota kykenin ajattelemaan, kun kuopsuttelin rapaista Grannia kumisualla (sen lisäksi, että ihmettelin jälleen kerran, miten hevonen, jonka en koskaan nähnyt piehtaroivan tai edes makaavan, oikein tuli niin likaiseksi). Jollakin tavalla kaikki ajatuskulkuni kiertyivät spiraalimaisena luisuna takaisin siihen. Jotenkin näin:
           1) Syksy on tullut – syksyllä on mukava ulkoilla – koiraparka, entä jos se on monta yötä ulkona ja kelit viilenevät koko ajan – ihmisparat, huolissaan koirastaan – voisinpa auttaa – Märta yritti auttaa – Märta tuli Purtseille – eikö missään ollut enää turvallista
           2) Mitä tekisin Grannin kanssa – voisimme mennä maastoon – entä jos putoaisin ja Granni karkaisi – niin kuin se koira – lähtisikö Märta etsimään Granniakin? – hah-hah-haa olinpas naiivi ja typerä

Granni olla möllötti eikä piitannut tuon taivaallista Märtasta, koirasta eikä siitä, tupsahtaisiko minun ihastukseni tallille ja muuttaisimmeko yhteen.

Siis minä ja Rasmus. Rasmus ja minä. Märta oli puhunut aiheesta, ja minä olin (tuhannennen kerran, tunnustettava se on) jäänyt jumiin sen aiheen tiimoille niin kuin krokotiilin puolittama seepra juomalammikolle. Silloin kun en ajatellut Märtan kadonnutta koiraa, tai siis enhän minä tiennyt kenen koira se oli, ajattelin väistämättä Rasmusta ja minua ja potentiaalista mutta toistaiseksi olematonta yhteistä kotia. Oikeastaan koko koiran pohdiskelu saattoikin olla sijaistoimintaa. Ehkä minä vähän välttelin hupsuja, toiveikkaita ja haaveikkaita kuvitelmia poikaystävästäni ja minusta kilistelemässä yhteisen kodin avaimia yhteen.

Ruopsuttelin Grannia niin vimmalla, että sitä saattoi hyvällä omatunnolla nimittää fyysiseksi rasitukseksi. Yritykseni olla ajattelematta liikaa johti vilkkaampaan liikekieleen, eikä oikeastaan ollut ihme, että pian äkäpussiksi tiedetty tamma meni happaman näköiseksi. Se irvisti mulle. Kerää itsesi, nainen. Lakkaa sohimasta.

Keräsin itseni ja Grannin varusteet ja satuloin hevoseni. Me lähdettiin maastoon, missä mä hengitin viimeisiä syysmetsän tuoksuja ja valoja. Tieto siitä, että pian olisi lokakuu ja sitä seuraisi vääjäämättä marraskuu, oli saanut mut maastoilemaan poikkeuksellisen paljon viimeisen parin viikon aikana. Pian tulisi pimeää, märkää ja liukasta, ja seuraavan kerran maastoileminen olisi mukavaa sitten, kun maa olisi valkea ja ilmassa tuoksuisi pakkanen.

Annoin niin hevoseni kuin ajatusteni vaeltaa löyhällä tuntumalla.

Granni oli oikeastaan aika rento ja rauhallinen. Metsässä se oli mukavimmillaan. Aina samoillessani sen kanssa ristiin rastiin poukkoilevilla poluilla mä olin onnellinen, että se asui tallilla, jolla oli luonto kuvainnollisesti sylissään. Tai ehkä se oli Kaajapurojen talli, joka oli luonnon syleilyssä. Loogisempaahan se niin päin oli. Joka tapauksessa Granni esitti silläkin retkellä niin rentoa ravia, että olisin mieluusti tallentanut sen esitettäväksi seuraavassa sileänvalmennuksessa.

Mun ajatukset sen sijaan hypähtelivät kaaottisina Granninkin puolesta. Yhteenmuutto. Märta. Kadonnut koira. Purtseille muuttavat Harry ja Robert, ja kumpi niistä olikaan hevonen ja kumpi poika, minä en yhtäkkiä muistanut. Janna Kaajapuro kertomassa uusista tulokkaista mun Grannini selässä istuessaan. Avan ilme, kun se näki meidän palaavan yhdessä maastosta. Yhteenmuutto. Märta. Jotain muuta karseaa. Kadonnut koira. Ravia. Laukkaa. Ohjastuntuma. Kadotettu jalustin. Tarvitsinko jalustimia? Ei, mukavampaa ilman. Purtsila, Auburn, Sofia, Rasmus, Märta, Janna-Ava-Robert-Harry-Sarah-Lauri-Merikanto-Heidi-mitä. Yhteinen koti, yhteiset avaimet, yhteinen elämä. Hitto, sitähän mä halusinkin. Tietenkin.

Se maastolenkki hujahti ohi. Jälkeenpäin mä en oikeastaan ollut enää edes aivan varma, missä asti me oltiin käyty. Tallin pihaan saapuessani mä havahduin nimittäin ymmärtämään, että tänään mun pitäisi olla rohkea.

Ilmeisen pian, tajusin ja nielaisin.
"Rasmuksen auto", huomautin Grannille. Tamma viis veisasi Rasmuksesta, sen autosta tai keskustelusta, jonka mä päätin omaa paniikkiaikaani lyhentääkseni käydä Nyt Heti Tai Ainakin Pikimiten.

Pelottavan hetken äärellä mun toimintaan tuli uutta rivakkuutta. Olin aina ollut tallipuuhastelija, sellainen, joka vietti mieluusti kaiken valveillaoloaikansa talleilla. Se oli ollut helppoa, kun lähin hevostalli sattui sijaitsemaan kotipihassa, ja koskaan mä en ollut kyllästynyt siellä tai millään muullakaan tallilla oleskeluun. Juuri nyt mä kuitenkin halusin suoriutua Grannin hoitotoimenpiteistä mahdollisimman nopeasti, ennen kuin mulla menisi sisu kaulaan.

Mä löysin Rasmuksen ruokintakatokselta. Siellä se kurkisteli Kissen väkirehuastiaan. Mun vatsanpohjaan pelmahti aimo laumallinen kaiken maailman siivekkäitä, ja vähitellen mun kävelyvauhtini hiipui ja mä seisahduin niille sijoilleni noin metrin päähän poikaystävästäni. Tulisitko avopuolisokseni, ajattelin levottomana, ja mua melkein nauratti. Voi jospa aiheen puheeksi ottaminen olisikin ollut mulle niin helppoa.

"Hei", Rasmuksen ääni rikkoi hiljaisuuden, ja mä olin liian paniikissa pistääkseni merkille, oliko se ilahtunut hei. Toivottavasti!

Mä lähdin liikkeelle kiertotietä:
"Hei! Kiva nähdä. Mä näin Märtankin tänään, kun se, öö, kävi täällä."

Kiertotie johti nopeasti risteykseen, josta Rasmus kurvasi mun laatimaani keskustelukarttaa tuntematta aivan yllättävään suuntaan. Se meni 86 astetta vasemmalle, kun mä olisin tavoitellut ehkä pikemminkin loivaa oikeaa.

"Aijaa! Niin kun te olette ystäviä. Mitäs se?"

Tuijotin Rasmusta. Ystäviä. Märta Merenheimo ja minä.

Oliko mun poikaystäväni vähäsen taukki? Ei se kyllä voinut olla, mutta jotakin se oli varmasti käsittänyt väärin.

"Ystäviä? Suunnilleen yhtä paljon kuin mä ja teinit", pärskähdin turhia kursailematta.

Rasmuksen kasvoille kohosi Ilme. Se mietti. Ankarasti. Yritti ymmärtää tilannetta, joka ei sopinut sen ennakkokäsitykseen asiasta. Sillä oli varmaan aika vahva ennakkokäsitys, mä arvelin, sillä niin kuutamolla se näytti olevan siitä, mitä mä oikein tarkoitin kommentillani.

"Mutta ethän sä pidä teineistä", välkky seuralaiseni virkkoi ääneen.
"Teinit ei pidä musta", mä korjasin, ja lisäsin: "Mä yritän nykyään olla parempi ihminen. Mun pitää suhtautua niihin ymmärtäväisesti, koska ne on murrosikäisiä ja mä olen sentään aikuinen."
"Etkö sä pidä Märtasta?" mun rakas mutta juuri sillä hetkellä tautisen hidasjärkinen kumppanini ihmetteli.
"Pitääkö Märta musta?" kysyin tuskastuneena ja katsoin tarpeelliseksi muistuttaa: "Sehän syytti mua murhayrityksestäkin. Pidätkö sä ihmisistä, jotka on sun mielestä yrittäneet päättää sun päivät?"
"Ei kukaan ole... äh."

Sitten me seistiin siinä hiljaa. Mä olin melkein unohtanut, mistä olin päättänyt Rasmuksen kanssa puhua. Se palasi mieleen vasta, kun kumarruin annostelemaan Grannille pientä heinäsiivua. Avasin suuni, mutten ehtinyt sanoa mitään.

"Mä luulin, että teillä on Märtan kanssa ihan hyvät välit."

Rasmus yritti kai edelleen päästä kärryille. Suoristauduin, katsoin poikaystävääni ja tunsin ihan tavatonta hellyyttä. Voi poloista.

"En mä sano, että meillä on huonot välit. Ne on vaan... omituiset. Mutta mä yritän olla siinäkin asiassa hyvä ihminen. Että en heti tuomitse", sanoin, ja se sai Rasmuksen naurahtamaan.
"Ei sun kyllä varmaan tarvitse kamalasti yrittää", se sanoi ruskeat silmät viileää syysvaloa shiftaten. Katse itsessään ei ollut viileä, ja hymy - siinä oli ruskan sävyjä. Lämpimiä. Ihania. "Sähän olet varmaan paras ihminen jonka mä tunnen."

Häkellyin, totta kai. Varastin ruskan sävyt, eritoten ne kaikista punaisimmat, Rasmuksen hymystä omille poskilleni. Voi pahus.

"Sanot vaan, koska seurustelet mun kanssa", protestoin nolostumistani nieleskellen.

Mun poikaystävällä olisi ollut erinomainen tilaisuus heittää takaisin ällöromanttinen pallo: ei, vaan seurustelen sun kanssa koska ajattelen niin. Mutta kyllähän te nyt jo tiedätte, kenen kanssa mä heilastelen, ja Rasmus Alsila nyt ei vaan livauttele sellaisia lipeviä laineja. Mä tiesin sen jo, ja se oli musta ihan hyvä, kun otti huomioon, miten herkästi mä kipusin kuusenlatvaan sellaisia juttuja kuullessani.

Mutta olisi se nyt voinut jotakin muuta sanoa kuin:
"Niin. No. En kai."

Niin. Niin no. Niin no en kai. Niin kai.

Ja mun ajatukset tekivät sen taas: ne eivät juosseet, ne kompuroivat. Samalla tavalla kuin mä itse aina painajaisunissa, joissa mä tiesin, että täytyi juosta nopeasti karkuun, mutten osannut juosta. Se yksi pieni niinnoenkai pyöräytti karusellin vauhdilla liikkeeseen, ja mä liukastelin kohti oman epävarmuuteni ydintä.
           niin – sanon sinulle mukavia asioita koska olet mun tyttöystävä – tyttöystäville täytyy sanoa mukavia asioita – se on vähän kuin velvollisuus – sä olet vähän kuin velvollisuus

Se oli omituinen hetki. Mä seisoin siinä Grannin heiniä sylissäni puristaen. Ikea-kassi mun jaloissani odotteli, että sulloisin heinät sinne, ja varovaista hymyä värisyttelevä Rasmus ehkä toivoi, että mä sanoisin jotakin. Keksisin jonkin pisteen, josta me voitaisiin jatkaa keskustelua.

Mutta se oli sanonut niin no en kai ja mä en tiennyt miten jatkaa siitä eteenpäin.

Onneksi tuulenpuuska tarttui vähäsen Ikea-kassin reunaan. Se päästi rasahtavan äänen, ja mä siirsin katseeni mekaanisesti äänenlähteeseen. Heinät. Kassiin.

Kun pääsin liikkeelle, kun ryhdyin toimimaan, elämisestä tuli taas kovin paljon helpompaa. Kohta mä suoristauduin taas ja hymyilin Rasmukselle sovinnollisesti, vähän niin kuin me oltaisiin käyty maailman nopein riita – neljän pikkiriikkisen sanan suukopu – ja se hymyili takaisin. Sydänjää solahti vähän enemmän sulaksi. Mä ylitulkitsinylitulkitsinylitulkitsin. Mä olin typerä, typerä, typerä.

Astahdin poikaystäväni välittömään läheisyyteen. Se ansaitsi pusuja hyvitykseksi siitä, että mä olin niin turkasen nopea uskomaan, että kaikki oli pielessä. Ihan syyttä, toivoin.

Heinäkassi tipahti maahan. Me syvennyttiin suudelmaan Purtsilan rehukatoksessa. Se oli hyvä suudelma, siitä tuli monta suudelmaa, ja mä ajattelin kädet ihanasti suutelevan Rasmus Alsilan niskaan kiedottuna, että ei ne varmasti jäisi meidän viimeisiksi kuitenkaan.

Ava Pulkkasen silmienpyöräytyksen saattoi miltei kuulla.

"Jeesus", teinityttö puuskahti syvästi ärtyneen oloisena.

Me molemmat hätkähdettiin. Mun mielessä häilähti omat aikaisemmat sanani: ne on murrosikäisiä ja mä olen sentään aikuinen. Tässä sitä nyt oltiin, niin pirun aikuisina että, ja mä en saattanut kuvitella että sellainen määrä noloutta kuului aikuisuuteen.

"Säästäisitte jotain hääyöhönkin. Jeesus", Ava tuhahti taas.

Kaikki hetket olivat menneet hajalle. Suudelman hetki. Suunnitellun keskustelun hetki. Rohkeuden hetki. Mitään niistä ei ollut jäljellä, ei sittenkään, kun Ava oli napannut mukaan mittakipollisen kivennäisiä ja poistunut tiehensä.

Oltiin vain mä ja Rasmus, jolta mä en sitten kuollaksenikaan uskaltanut kysyä, haluaisiko se asua mun kanssa nyt tai joskus lähitulevaisuudessa. Sulloin sen ajatuksen visusti varastoon ja arvelin lohduttomana, etten ehkä uskaltaisi aikoihin ottaa sitä esille.


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 26.09.19 20:26

Metka päivä maastoesteillä
26. syyskuuta 2019.
Yhteistoiminnallinen merkintä - kiitos osallistuneille
💖

Alkutilanne
Oli kirkas syyskuinen päivä. Rasmus oli saanut Josefinan houkuteltua maastoesteille, ja ehkä osansa tilanteeseen oli myös tutulla ja turvallisella Verneri-valmentajalla, jonka mielestä ajatus oli sikäli hyvä, että se voisi virkistää ratsukon mieliä ja tekisi hyvää Grannin kunnolle.

Grannin kunnossa ei kyllä ollut mitään vikaa. Sen se osoitti käymällä yhä innokkaammaksi valmennuksen edetessä. Sitten, kun Josefina ratsasti sitä mäkeä ylös, se otti päätöksenteko-oikeuden täysin itselleen.

“HIDASTA!” kaikui Vernerin kumea komennus.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Grannimaastoeste

Valmentaja, joka kuuli jo ambulanssin sireenit (kirjoittanut @Verneri K.)
Verneri tunsi sydämensä jättäneen lyönnin välistä, toisenkin. Vain hetkeä aiemmin hän oli painokkaasti pyytänyt Josefinaa hidastamaan, mutta Granni oli ollut asiasta vahvasti erimieltä: se lähestyi maastoestettä korvat tiukasti niskassa ja hirmuisena kuin lieskoja sylkevä lohikäärme. Mäntykankaan kumina vaikeni, kun ruunikko tamma polkaisi täydestä vauhdista  ilmaan, aivan liian läheltä kalkkimaalattua venettä. Verneri sulki silmänsä. Pysähtynyt hetki kesti niin kauan, että mies kerkesi käydä päässään läpi kaikki kauhuskenaariot aina katkenneista hevosenjaloista ambulanssilla kuljetettavaan kylkiluunsa murtaneeseen ratsastajaan. Tömähdys. Sitä seurasi voimakas rummutus, ja Verneri uskalsi jälleen katsoa.

"Pysäytä se!" kuului valmentajan vaativa, lähes vihainen käsky.

Niin agressiivista oli puoliveritamman suorittaminen tänään, että Josefina joutui lopulta – jopa vähän rumasti – ottamaan Grannin kiinni, mutta vauhti tyssäsi täysin vasta kenollaan kasvavaan mäntyyn.

"Ei enää ikinä kiinteiden esteiden yli, jos se päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä", Verneri henkäisi syvään ja tunsi saavansa vihdoin happea. "Mielummin vaikka ohi, kuin suoraan surman suuhun. Tossa voi käydä tosi huonosti..."

Granni näytti pelästyneen valmentajan ja ratsastajan tuntemuksista huolimatta tyytyväiseltä itseensä. Ruunikko nosti etujalkansa pröystäilevästi ilmaan ja kuopaisi loppukesän helteiden polttamaa nurmea. Uudestaan, uudestaan?

Ava, joka sai tälläkin kertaa mitä halusi
Alkuperäinen reaktio by @Ava P.:

Tehtävä: Hahmosi on lupautunut valo/videokuvaamaan valmennusta (vaikkei kukaan ole pyytänyt). *Tuota hahmon reaktio näkymään vapaassa muodossa: esim. Ajatus, huudahdus, tunnereaktio, toiminta tai yhdistelmä näistä. (Kaikille yhteinen tehtäväosa)*
Ava tyrskähti kameran takaa melko kuuluvasti, mutta piilotti pian omahyväisen virneensä kameran taakse nähdessään Vernerin kasvot. "Ainakin se meni yli, vaikka ei tuosta tyylipisteitä kovin suopeasti jaettaisi", tyttö uskalsi silti kommentoida ja yritti pitää kasvonsa suhteellisen peruslukemilla huonoin tuloksin.
Avan järjestelmäkamera oli kaivannut ulkoilua, ja niinpä tyttö oli ottanut sen tallille mukaan. Koska Seppo ei ollut viitsinyt ryhtyä jännittäviin pukkiloikkariehumisiin tarhassaan, oli tyttö nähnyt tilaisuutensa koittavan, kun kuuli Hissukka Rosengårdin suuntaavan maastoestevalmennukseen. Pyytämättä tyttö tunki kameroineen mukaan ja käyttäytyi kuin se olisi Josefinalle suurikin palvelus.

Salaa Ava toivoi, että saisi otettua jonkin hupaisan kuvan näytettäväksi Jannalle.

Ja voi sitä tyytyväisyyttä, kun niin kävi! Ava seisoi hiuksia melkein päästään repivän Vernerin vierellä ja myhäili omahyväisenä, kunnes tuli vilkaisseeksi ystävänsä isoveljeä. Oho! Sehän oli huolissaan.

Niinpä Ava nielaisi virneensä, muttei malttanut olla kommentoimatta:
“Ainakin se meni yli, vaikka ei tuosta tyylipisteitä kovin suopeasti jaettaisi.”

Mitähän Janna sanoisi, kun näkisi kuvan? Ja äkkiäkös sen laittaisi someenkin. Huumoria, hei. Ei siitä voinut mieltään pahoittaa, ei edes Hissuhiiri Rosengård.

Poikaystävä, jonka hautajaisvisiota seurasi toivo
Alkuperäinen reaktio by @Rasmus A. :

😱 😱 toivoo että hevonen pysyy pystyssä, mutta ei voi olla miettimättä että grannista tulisi rohkea kenttäratsu 😏 🤔
Ensin kauhu esti hengityksen kulun, ja sitten se kaikki pidätelty ilma purkautui vauhdilla terävänä uloshengityksenä. Pelko tyttöystävän hengen puolesta oli kokemus, jota Rasmus ei tahtonut kokea toiste (ja hän oli varsin tyytyväinen, että paikalla olleet kamerakännykät olivat luonnollisesti keskittyneet rymistelevään ratsukkoon eivätkä hänen kauhunilmeeseensä). Kun Granni kaikista ilmassa olevista huolestuttavista merkeistä huolimatta laskeutui jaloilleen ja näytti niillä pysyvänkin, päähän pälkähti hassu ajatus: tammastahan tulisi mitä rohkein kenttähevonen! Ehkä Josefina olisi yllytettävissä kenttäkilpailuihin… tai jospa Rasmus itse saisi lainata hevosta?

Niin, kyllä niin olisi parasta. Siis että hän saattaisi jatkossa vain itsensä hengenvaaraan hurjastelevan kenttä-Grannin kanssa. Josefinan menoa tömistelevän tamman kanssa hän ei kyllä uskaltaisi toiste katsoa vierestä.

Mikael, joka ei vieläkään ymmärrä esteratsastajia
Alkuperäinen reaktio by @Mikke A.:

Tehtävä: Kesken maastoesterataa sivuavan juoksulenkin Mikael sattuu todistamaan tilannetta.
Mikaelin juoksutahti pysähtyy kuin hidastetussa filmissä. Suu aukeaa ja kulmat kohoavat ihmetyksestä. Ihmetys muuttuu silmien pyöräytykseksi ja lopulta kuuluu vain ivallinen naurahdus.
"Pyh. Esteratsastajat..."
Granni ei ollut aina hyväkuntoinen puuskuttelija sillä rinteellä. Myös Mikael Aarnisuo pisti tohvelia toisen eteen reippaaseen tahtiin. Maastoesteradan kumpuilevinta osuutta sivusi mahtava juoksureitti, ja sitä Mikke tallasi tälläkin kertaa. Edempää kantautui ääniä, ja pian näkyviin tuli melkoinen väenpaljous. Tantereen töminä kieli lähestyvästä ratsukosta, ja millä vauhdilta sieltä lähestyttiinkään! Grannin tykinkuulamainen kohoaminen näkyviin sai Mikaelin jarruttamaan ja lopulta pysähtymään.

Kaukanapa oli kopeus tuhlaajapojan ilmeestä. Kesti hävettävän kauan, ennen kuin Mikke sai naamansa järjestykseen: rehti hämmennys ja leuan loksahdus peiteltiin ivallisella nauruntuhahduksella.

"Pyh. Esteratsastajat..."

Kaikkea ne leikkivätkin.

Matilda, jonka myötätunto heräsi
Alkuperäinen reaktio by @Matilda T.:

Tehtävä: Hahmosi oli tullut katselemaan maastoestevalmennusta silkkaa uteliaisuuttaan.
Matilda: En mä oikeastaan tiennyt, mitä mä siellä tein - etsinkö Zelian eilen todennäköisesti maastoon kadonnutta takasuojaa vai kyttäsinkö bambin uutta lajivaltausta, josta olin kuullut puskaradion kautta. Urheiluvaatteissa mä näytin joka tapauksessa siltä kuin olisin voinut poiketa Auburnin maastoestereitille täysin sattumalta kesken juoksulenkin.

Jusun hevonen ei tiennyt mitä tehdä kerätessään vähän turhan itse varmasti kaikki neljä kinttuaan ilmaan.
"Ei helvetti", mun huulilta lipsahti, kun katsoin aidon järkyttyneenä hyppyä, jota en olisi toivonut edes pahimmalle Paakkaselle. En kuitenkaan tehnyt elettäkään liikahtaakseni, vaan seurasin silmä kovana, kasvot peruslukemilla sinnitellen, miten Jusu ohjasi Grannin kirjaimellisesti päin mäntyä.
Matilda Tammilehdon läsnäolo jäi kumma kyllä lähes kaikilta muilta tajuamatta, mutta tilanne puolestaan ei jäänyt vaille lilatukan huomiota. Silmät ratsukkoon liimaantuneena Matilda näytti suremaan valmistautuvalta omaiselta. Josefina Rosengård maastoesteillä - sen olisi voinut kuvitella olevan yhdentekevä, olankohautuksella ohitettava tapaus hänen omassa elämässään, mutta Granni teki sillä kertaa lähtemättömän vaikutuksen. Oli mahdoton olla henkäisemättä:
"Ei helvetti."

Jos Matilda olikin murehtinut oman hevosensa kisamenestystä, joka antoi yhä odottaa itseään, sentään hänen ei ollut tarvinnut kokea sen kanssa tuollaista. Toisaalta, mitäpä saattoi odottaa hevoselta, joka peruutteli ojiin. Jos Zelian toisi maastoesteille, montako mäntyä sen pysäyttämiseen tarvittaisiin?

Märta, joka jälleen kerran suunnilleen murhattiin
Alkuperäinen reaktio by @Märta M.:

Tehtävä: Isabella oli lähettänyt Pennan haravoimaan maastoesterataa, ja Märta liimautui mukaan (sehän on melkein kuin romanttinen kävelyretki). Pennan haravoidessa tyypit ajautuvat vahingossa paikalle todistamaan tapahtumaa.
- märta tod. näk. istuskelee jollain maastoestellä ja katselee sitä haravointi
- kuulee vernerin ja ah-niin-päättäväisen laukka-askeleen
- VAIKKA ei ole tulilinjalla niin tod. näk. hyppää dramaattisesti pois alta
- ehkä pelastaa pennan matkalla ja kierivät sitten lehdissä
en tiedä huutaisiko se perään jotenkin pöyristyneesti "josefina rosengård!!! (nyrkin puintia ilmassa)"
Märta Merenheimo oli pitänyt maastoesterataa haravoimaan käskytetyn Pennan matkaan lähtemistä mukavana ideana, olihan se melkein kuin treffit, mutta pirskatti: sehän kävi tylsäksi. Märtalla ei ollut muuta tekemistä kuin istahtaa tukevalta näyttävän maastoesteen päälle katselemaan Pennan haravointia (tylsää). Penna tarjosi kerran haravointivuoron vaihtoa, mutta Märtaa ei huvittanut (tietenkään).

Märtan istuskelua häiritsi olennaisesti Verneri Kaajapuron äänekäs “HIDASTA”-karjahdus ja sitä säestävä kavioiden rummutus, ja juuri parahiksi Märtan kääntäessä katseensa kohti istuinalustaansa edeltävää estettä kohosi näkyviin Kallan suurin petoeläin: tappavan vaarallinen Granni.

TIETYSTI! Josefina Rosengårdin häneen kohdistamille murhayrityksille ei näkynyt loppua! Kohta se jymistelisi Märtan istuskeluestettä kohti ja hyppäisi suoraan päin!

Märta loikkasi. Henkensä pitimiksi hän sukelsi pois esteen päältä, ja tietenkin hän kiskaisi Pennan mukaansa, olihan hän sentään jonkin sortin sankaritar. Sinne ne kaksi rysähtivät, keskelle Pennan vaivalla kasaan kokoamaa lehtiläjää, ja lehdet pöllysivät ja keosta kohosi heiluva nyrkki ja äksy huuto:
“Josefina Rosengård!”
Sitä seurasi Penna Vaanilan närkästynyt ääni:
"Märta, mitä helvettiä nyt taas? Harava katkesi!"

Inna, joka ei sentään tukehtunut purkkaansa
Alkuperäinen reaktio by @Inna P.:

Tehtävä: Inna on tullut viettämään aurinkoista syyspäivää Verneri-valmentaja-poikkiksen seurasta nauttien ja seuraa tilannetta vähän matkan päästä.
Innis vois jauhaa purkkaa (tärkeä yksityiskohta). Ensin vetää vähän silleen säikähtäneenä/yllättyneenä (ei mitenkään kauhuissaan vaan, miten nyt heppaurheilua katsoessa vedetään henkeä, jos heppa kaatuu tms) ja sit siitä ehkä hieman huvittunut Grannin jaloista.
Maisk, maisk, maisk. Kyllähän nyt sentään pieni eväs kuului kaikkiin suuriin spektaakkeleihin sekä romanttisiin treffeihin, ajatteli Inna Paakkanen. No, tällä kertaa eväs ei ollut purkkaa kummempaa, ja sekä spektaakkeli että treffit tarkoittivat samaa asiaa: maastoestevalmennusta. Kun yhteinen aika oli kortilla, sitä teki mitä omituisempia asioita voidakseen hengailla Vernerin kanssa.

Vieressään valmennettavansa terveyden puolesta pelkäävästä Verkusta poiketen Inna näki tilanteeseen rakentuneen komiikan: estehevos-Granni esitti suurin piirtein yhtä pettämätöntä jalkojenasettelukykyä kuin olisi voinut odottaa joltakin rämpäiseen taipuvalta ja hyppykyvyttömäksi jalostetulta kouluhevoselta.

No, tyyli oli vapaa mutta pakollinen. Jarruhuoltoa ratsukko saattaisi kyllä kaivata, mutta yli mentiin.

Ellen, joka todisti tapahtunutta kotoa käsin
Alkuperäinen reaktio by @Ellen N.:

Tehtävä:  Hahmosi näkee allaolevan Jusun ja Grannin maastoestetreeneistä otetun kuvan Ava Pulkkasen instastoryssa.
Naurahtaa Avan instastoryssä olevalle kuvalle Grannista ja Jususta selatessaan puhelinta Meidhirin satulassa ja pohtii hetken reagoimalla siihen suoraan, mutta se olisi stalkkaajana ollut outoa, joten lähettää sen Jusun directiin kommentilla "😂😂 ni handlar ju terräng hinderna haha"
Netflix-ilta omassa seurassa, miten ihanaa. Pehmeä viltti, upottava sohva, täydellinen valaistus ja hyvät eväät... mutta piru, kävihän se vähän tylsäksi. Ellenin huomio eksyi sosiaaliseen mediaan nopeammin kuin puhkikatsotun lempisarjan alkutunnari ehti päättyä. Instagramissa oli houkutteleva määrä storypalleroita, ja Ellen klikkasi ensimmäistä.

Joku kaveri oli lomalla etelässä. Kelpaisi. Krister liihotteli jossakin hipsteriräkälässä. Hevoskuv...

HA!

avaminean kuva jusurosen-ressusta sai Ellenin naurahtamaan ääneen. Sormi käy miltei nauruemojin päällä, mutta eihän Ellen varsinaisesti tuntenut Avaa. Jusun hän kuitenkin tunsi

Josefina, jota puraisi innostus ja häpeä
😂😂 ni handlar ju terräng hinderna haha

Se kilahti Josefinan puhelimeen, kun he söivät Rasmuksen kanssa iltapalaa.

Vasta silloin hän tajusi visuaalisen tietovuodon tapahtuneen. Siihen hetkeen saakka hän oli tyylilleen ominaisen miedosti intoillut maastoestekokemuksestaan. Se oli ollut enimmäkseen mukavaa, vaikka käsivarsia pakotti hieman loppua kohden yhä innokkaammaksi käyneen Grannin pitely, ja vaikka välillä oli pitänyt pelätä henkensä edestä.

Kuva oli nolo. Josefinaa kauhistutti. Hän vastasi kuitenkin Ellenille:
no ja, vi skulle ju faktiskt pröva fälttävlan 😂

"Apua katso", tyttö parahti sitten poikaystävälleen, ja esitteli tälle sitten kuvaa.

Rasmus nauroi.

Se oli niiiiiiiin ihana aina kun se nauroi, ja Josefina tunsi väistämättä hymyn tekevän tuloaan omille kasvoilleenkin. Ehkä kuva ei sittenkään ollut niin kamala - eikä maastoesteratsastuskaan, välttämättä, koituisi jatkossakaan heille kuolemaksi.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 18.10.19 16:15

Isäni, herra Rosengård
18. lokakuuta 2019
#rosengårdsyksy19

”Ah, Fina, nu får vi se vad ni har gjort under de senaste veckor.”

Isä ei anna minun olla laiska. Koska äidin vaativuus on suorempaa, on aina ollut helppo pitää isää lempeämpänä ja sallivampana. Monella tapaa hän ehkä onkin sitä, mutta valmentaessaan isästä tulee Arne Rosengård, jolle ei voi sanoa vastaan ilman pitäviä perusteluita. Yhdessä voidaan pohtia asioita, sillä sellainen isä on aina ollut — kuulolla ratsastajien omille havainnoille hevosistaan — mutta turha nuriseminen ei käy päinsä. Tekosyitä huonoon suoritukseen ei ole.

Arne-valmentaja edellyttää multa täyttä keskittymistä ja työpanosta, ja ehkä jopa piirun verran enemmän multa kuin joltakulta, joka ei ole sukua. Granni hikoilee ja huiskii välillä ärtyneenä hännällä, kun vaadin siltä yhtä paljon kuin Arne vaatii multa. Taivuttuaan mun tahtooni tamma kuitenkin loksahtaa aina pykälän paremmaksi eikä enää nakkele niskojaan, vaan työskentelee aiempaa tehokkaammin. Vähitellen se rentoutuu eikä pullikoi jokaista vaatimusta vastaan. Ei työskentely sille epämiellyttävää ole, mutta totteleminen ja malttaminen joskus kylläkin.

Puomeissa ja kavaleteissa on meille kylliksi tekemistä ja haastetta. Sellaista perustyöskentelyä Arne on vaalinut aina: etenkin talvikauden tullen pistetään kaikki panokset ratsastettavuuteen eikä kuluteta turhaan hevosen isoja hyppyjä. Jokainen laskeutuminen sellaisesta kirjautuu hevosen etujalkojen käyttöä seuraavaan henkiseen lokikirjaan. Arne painottaa maalaisjärkeä ja hevosen hyvinvointia ja huiskaisee roskiin mahdollisuuden huijata kovalla vauhdilla ja näyttävillä hypyillä. Hänen edessään me ollaan juuri sen tasoisina kuin ollaan, rehellisesti, aidosti ja kaunistelematta.

Yhden isomman esteen hän meille laittaa ja korottaa sitä reiluin harppauksin. Sen on tarkoitus osoittaa minulle, ettei se iso hyppy eroa mitenkään merkittävästi kavaleteista. Samalla tavalla hevonen on tuotava esteelle ja esteen jälkeen jatkettava ratsastamista, eikä hypystä sovi tehdä itselleen Suurta Asiaa jonka myötä fokus katkeaa ja rytmi sekoaa. Granni tekee hyviä hyppyjä. Arne näyttää tyytyväiseltä sanoessaan, että voimme päättää treenin, ja sitten kevennän ja kuuntelen kattavaa loppupalautetta.

Palautepuheensa jälkeen Arne on jälleen minun isä. Siirtymät roolista toiseen ovat luontevia, parin vuosikymmenen myötä saumattomiksi hioutuneita. Musta on ihanaa, että saan jälleen treenata säännöllisesti isän johdolla. Verneri on Verneri, ja arjessa häntä ei valmentajana korvaisi mikään, mutta isää mulla on joskus ikävä. Tuntuu hyvältä saada hänestä palasia Kalla-elämääni.

“Noniin”, isä käyttää suomen kielen monipuolisinta ilmaisua, ja hymyilee minulle. Meillä on aikaa vaihtaa kuulumisia loppukäyntien aikana. Päällimmäiseksi puheenaiheeksi nousee itsestäänselvästi: “Nå ja. Jag hörde du har flyttat sedan jag besökte förra gången!”
“A, det har jag”, vastaan kainosti hymyillen. ”Hos Rasmus, som sagt.”
”Ah vad fint. Jag undrar om vi kunde fika hos er i morgon innan jag åker hem”, isä esittää ilme ja äänensävy selkeästi kirkastuen ideansa, ja minä nyökkään tyytyväisenä, ennen ehdin huolestua: mitä jos Rasmus inhoaa ajatusta?
”Det vore trevligt”, sanon kuitenkin vain.
"Jo vain", isä sotkee taas suomea puheeseen, mikä on minusta aina yhtä hassua hänen tekemänään, ja hymähtää sitten hyväntuulisena: "Skulle gärna träffa Rasmus också, asså, utanför stallet, nu när jag är här."

Sitten maneesiin alkaa valua ensimmäisen valmennusryhmän ratsukoita. Mä siirryn vastavuoroisesti pois valmennusta valokuvannut Nita kannoillani. Mennessäni tutkin katsomon väenpaljoutta; osa kasvoista on sangen yllättäviä, kuten aiemmin syksyllä Purtseille eksynyt ja nyt kädet puuskassa seisova kouluratsastaja, joka saa mut tuntemaan oloni niin sanotusti isoveljen valvomaksi — vaikka ehkä Mikael tuijottaa enemmän Märtaa kuin mua (miksi? Tai siis, ei sillä että hänen kuuluisi tuijottaa mua, sehän vasta olisi kummastuttavaa, mutta miksi Märtaa?). Toiset, kuten peukkua näyttävä ja Tildan seurakseen varmaankin pakottanut Aliisa ja eturivissä kaikkea maneesissa tapahtuvaa opinnälkäisesti seuraileva Viivi, jotenkin kuuluvat sinne. Teinit sen sijaan… heitä mä en niinkään ajattele. Mikä lie heidät ajanut Auburniin, työvuorotko vai uteliaisuus vai jokin aivan muu?

”Ei sillä että mä ruotsia ymmärtäisin, mutta sun isäsi ei vissiin ainakaan uhkaile Rasmusta haulikolla”, Nita yhtäkkiä lohkaisee, kun me poistutaan maneesin ovista ja suunnataan kohti yksityistallin hoitopaikkaa.

Vilkaisen ystävääni ja mietin, onko haulikolla uhkailu yleinenkin tapa isien ja poikaystävien välillä.

”Eipä kyllä”, tuumaan ja avaan Grannin satulavyön. Se on vain osittain klipattu, sillä Purtseilla ei kokoklippaus tulisi kuuloonkaan, ja siksi koen tärkeäksi saada sille kuivatusloimen selkään jo kotimatkan ajaksi. Selän pidempi karva on hienkostuttamaa. ”Isä pitää Rasmuksesta.”

Sitten, koska asia tuntuu iloiselta ja iloisia asioita kai jaetaan ystävien kanssa, mä sanon mahdollisimman kasuaalisti:
”Nythän me muutettiin yhteenkin, ja isästä se oli kivaa ja se haluaa tulla kahville. Mitähän Rasmus siihen sanoo… mutta, niin.”

Nita reagoi niin kuin oikeastaan toivoinkin. Ensin tyttö näyttää hetken yllättyneeltä katsoessaan mua silmät suurina (olen melko varma, että se yllättyy enemmän siitä että mä ylipäänsä kerron asiasta kuin siitä, että me asutaan Rasmuksen kanssa saman katon alla; meidän suhteen osalta Nita on omituisella tavalla ollut alusta asti jopa askeleen tai vähintään puoli meitä itsejämmekin edellä). Sitten Nitan kasvoille kohoaa pieni hymy, ja mä ajattelen, että se on sievä hymyillessään. Tulee lämmin olo, kun se näyttää niin ilahtuneelta meidän puolesta.

”Ai! Huippujuttu”, se sanoo ja rapsuttaa rohkeana Grannia, joka kääntää katseensa teatraalisesti muualle ja olisi varmaan mieluiten osallistumatta tällaiseen tyttöjen väliseen juttutuokioon.
”Niin mustakin”, myönnän varovaisen onnellisena. ”Ja jutuista puheenollen…”

Punehtuuko Nita jo valmiiksi?

”Näin sut ohimennen jonkun pojan kanssa”, paljastan. ”Kaupassa.”
”Joo… no, se on sellainen… Leevi.”
”Leevi?” naurahdan epäuskoisena.
”Jep. Ei mitään sekaannuksen vaaraa. Pitää vähän miettiä miten ja kenelle kertoilee treeneistä koska toiset saattaa tulkita Leevillä ratsastamisen väärin.”

Seuraa vaivaantunut hetki, kun me molemmat tajutaan, ettei meidän kaveruuteen oikein sovi sellaiset pikkutuhmat vitsintyngät.

”No mutta”, mä takeltelen, jotta me päästäisiin tilanteesta eteenpäin ja vaihdan Grannin suitset nahkaiseen riimuun. ”Näytti kivalta.”
”Mm. Se on.”
”Kivaa.”

Me ei ihan täysin toivuta ratsastusvitsistä, mutta yritys on kuitenkin hyvä. Nita lupaa lähettää mulle ottamiaan kuvia ja mä kiitän sitä kauniisti, ja sitten se lähtee maneesiin jatkamaan valokuvaamistaan. Mennessään se vielä huikkaa olan yli, miten ei pidä odottaa liikoja, koska maneesissa kuvaaminen on aina vähän hankalaa. Mä tiedän kyllä, että kuvat ovat varmasti onnistuneita kaikista Nitan ennakkovaroituksista huolimatta.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Granni_arnentreeni
Nita ikuisti Jusun ja Grannin puomi-kavalettitreenin — ja mitä moninaisimman yleisön.

Katsomon epämääräiset hahmot:
Vasemmalta oikealle: Janna, Ava, Märta, Mikke, Viivi, Aliisa, Tilda.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 21.10.19 10:42

Ajalta ennen klippausta

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Puugranni

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.11.19 23:26

Menikö puomi sieraimeen?
2. marraskuuta 2019
#rosengårdsyksy19
#olitkopaikalla

Arne katseli tyynenä nuorimmaisensa ratsastusta. Ei ollut tarvetta sanoa mitään: nyt oli aika antaa Josefinan miettiä itse ja tehdä omia ratkaisujaan. Hevonen oli ollut aluksi varsin tasainen ja hyvä, mutta estekorkeuden noustessa Granni oli alkanut kuumua. Arne oli muokannut ratsukolle valmennusryhmien radasta sopivamman tähän treeniin, jonka tarkoitus oli antaa tuntumaa isommille esteille. Melko huolettomasti Arne kohotteli puomeja, ja melkein yhtä rennon näköisenä Josefina ratsasti määrätyille esteille.

Pienen pulssinkohotuksen tarjosi valmennukseen martingaali, jonka solki petti kesken kaiken. Josefina päätti kokeilla, miten hevonen toimisi ilman, sillä ajatus ei juuri tänään tuntunut mahdottomalta. Ehkäpä hän oli vain tottunut martingaalin olemassaoloon - ehkä he voisivat jatkossa hypätä ilman.

"Jaaa, bra. Det var riktigt bra, Josefina", kehui Arne valmennettavaansa. "Den blev lite busy efter oxern men förutom det var rytmen redan ganska stabil. Ibland ser hon även lite skojfriskt ut, men vi älskar ju hästar med humor."

Arne nosti esteitä ja kehotti ratsukkoa tulemaan saman radanpätkän uudestaan.

Sitten alkoi tapahtua.

"Ojoj", tokaisi Arne katsellessaan Grannin menoa. Sydänjohtimin somistettua suhteutettua linjaa lähestyessään hevonen epäröi hetken, ja se pieni töksähtävä jarrutus ajoi ratsukon ongelmiin. Sinnikkäästi tamma kipusi ensimmäisen pystyesteen yli, mutta ei enää jälkimmäisen.

Granni keräsi maankamaralle laskeuduttuaan takajalkansa vikkelään takapotkuun, vinkaisi ja säntäsi sitten eteenpäin. Pää kohosi kohti kattoa, ja ellei Josefinaa olisi hävettänyt koko linja niin rutosti, häntä olisi ehkä naurattanut holtittomasti.

Tietysti Granni teki jotakin tällaista, kun katsomossa oli väkeä ja kaiken lisäksi kamera.

"Ja tässä näemme hevosen, joka todella halusi suoriutua tehtävästä puhtaasti", Arne lohkaisee yleisölle, ennen kuin vakavoituu ja ryhtyy ohjeistamaan tytärtään.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Gauhistus
Yläkautta silmiin.
inspiskuva

Montako kummitusta löydät kuvasta?
Oikean vastauksen Jusulle Discordissa 6.11. mennessä lähettäneet pääsevät mukaan yllätyspalkinnon arvontaan. En tiedä vielä itsekään mikä se palkinto on??
Kummitukset ovat kaikki erilaisia ja niiden pitäisi olla löydettävissä melko helposti, kun klikkaa kuvan alkuperäiseen kokoon. Arvaaminenkin voi kannattaa!

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 08.11.19 14:15

Villiintymistä ilmassa
8. marraskuuta 2019

Kenttäratsastus. Se oli vähän outo ja hiiviskeleväinen päähänpisto. Syytin siitä ensisijaisesti Rasmusta, jonka mielestä kenttäratsastus oli mielenkiintoista ja ilmeisen hauskaa, ja toissijaisesti Verneriä, joka oli ensin luottanut ja sitten osoittanut meidän selviävän maastoestetreeneistä kaikesta ylimääräisestä vauhdista huolimatta.

Sitten oli tietysti isäkin, joka oli hurahtanut ja hankkinut itselleen nuoren kenttähevosen. Iloton isä ei ollut koskaan ollut, mutta nykyään musta tuntui, että se oli vielä entistäkin paremmalla tuulella aina kun me soiteltiin kuulumisia tai se tuli Kallaan valmentamaan. Kotikotiin oli myös palkattu uusi ratsuttaja äkillisesti irtisanoutuneen Jessi Kerolan tilalle, ja ilmeisesti Hilda oli niin ikään kenttäratsastusintoilija.

Kaiken sen innostuksen keskellä mä aloin havahtua mitä omituisemmista ajatuksista. Huvittelin kuvittelemalla mitä mielikuvituksekkaampia maastoesteitä. Maastossa laukkaillessa huomasin arvioivani, millainen olisi sopiva tempo maastoesteradalle. Viimeinen pisara oli se, kun avasin Kalla CUP:n helpossa kenttäluokassa käytettävän kouluohjelman ja mietin sitä lukiessani, että eihän se vaikuttanut tippaakaan mahdottomalta.

Ja niinpä me käytiin Vernerin kanssa perjantaisen sileänvalmennuksen päätteeksi seuraava keskustelu:
"Ai niin, joko ilmoittauduit cuppiin?"
"En itse asiassa vielä", huokaisin vähän tyytymättömänä omaan päättämättömyyteeni. "Mä en ole osannut päättää, mihin luokkiin ilmoittaudun. Että menenkö vaan kakskymppisen vai otetaanko kymppi alle. Mitä mieltä sä olet?"
"Hmm. No, Granni nyt tuskin väsähtää siihen kymppiin", Verneri tuumasi. "Hyvässä lykyssä puhaltaa pahimmat höyryt."
"Niin. Ehkä mennään se kymppikin."
"Tee niin kuin parhaalta tuntuu. Ei siitä varmasti haittaa ole."
"Eipä kai", sanoin, ja paljastin naurahtaen: "Ja sitten mä jo melkein harkitsin, että pitäisikö meidän joskus kokeilla myös kenttää, mutta tulin järkiini. Tai siis, että ihan typerä ajatushan se."

Jos Verneri yllättyikin, se ei ilmaissut sitä kovinkaan näkyvästi. Sen sijaan se kysyi aivan tyynenä:
"Mikä siitä tekee typerän ajatuksen?"

Hätäännyin vähäsen. Entäs jos Verneri oli loukkaantunut! Se kilpaili kenttää! Mitä jos se luuli, että mä pidin koko kenttäratsastusta typeränä ajanhukkana ja epälajina??

Onneksi tulin katsoneeksi valmentajaani vähän tarkemmin. Ei se näyttänyt järin yllättyneeltä, mutta ei kyllä sitäkään vähää pahastuneelta. Puhalsin nopeasti ilmaa ulos keuhkoistani.

"Ei Grannilla kannata kilpailla kenttää", mä yritin perustella.
"Miksei?" Verneri ryhtyi raivostuttavaksi.
"Eihän se nyt mikään sulavaliikkeinen ja kuuliainen kouluratsu ole", muistutin.
"Ette te ole menossa kilpailemaan Dressage Masterseihin mitään Grand Prixiä", Verneri muistutti takaisin. "Kyllä sä nyt aina yhden helpon B:n ratsastat."
"En varmaan muistaisi rataa."
"Ethän sä unohda esteratojakaan, ja niitä sentään pääsee opettelemaan vasta vähän ennen starttia."

Se oli ensimmäinen selkeästi vastarintaa murentava havainto. Helppo B -asiasta en ollut vielä aivan vakuuttunut. Kyllä mä kovasti yritin aina ratsastaa hevoseni hyväksi sileällä, mutta kouluohjelman ratsastaminen oli vähän eri asia kuin vapaamuotoinen läpiratsastelu. Kotona treenatessa mulla oli aina aikaa valmistella hevosta seuraavaan tehtävään juuri niin paljon kuin mä tarvitsin. Ajatus toinen toistaan seuraavista ohjelman kohdista aiheutti mussa vähän pakokauhua, koska olin kuitenkin ratsastanut elämässäni ihmeellisen vähän kokonaisia kouluohjelmia ratsastusvuosiini nähden.

"Se hyppää varmaan aidoista."
"Mihin se sieltä yllättäen hyppää, jos se on avuilla. Ja jos hyppääkin niin eihän siinä ole vaaraa."
"Se keilaa kaikki rataesteet, koska ne on niin pieniä."
"Granniko?"
"Niin no ei se kyllä ehkä. Mutta maastoesteillä se ei ainakaan pysy käsissä."
"Maneesissa on seinät. Ei se mihinkään sieltä lähde", Verneri huomautti, mutta vakavoitui sitten: "Tietysti on  tavoiteltavaa, että hevonen on hallinnassa. Siinä suhteessahan Granni on kehittynyt koko ajan rataesteilläkin."
"Luuletko sä tosiaan, että sillä voisi startata kenttää kuolematta?"
"Tietysti voisi. Eihän hevosessa ole mitään vikaa."

Mä melkein ahdistuin siitä, miten helposti Verneri Kaajapuro ampui järjellä alas kaikki mun epäitsevarmuuteeni sekoittuvat tunneperäiset väitteeni alas.

Ja siksi mä parahdinkin:
"Mene sä sillä!"

Seurasi pieni hiljaisuus.

"Tahtoisitko oikeasti, että starttaan sillä?" Verneri kysyi hienoinen epäuskon sävy äänessään, vai oliko se ehkä kuitenkin huvittuneisuutta? Ehkä molempia.
"Mene vaan", sanoin, enkä osannut tulkita omia tuntemuksiani yhtään sen enempää kuin valmentajanikaan.
"Okei. Ehkä kokeilen sitä pari kertaa ennen kisoja ja katsotaan sitten, mitä tehdään."

Okei.

Okei. Niin helposti ja puolivahingossa sain Vernerin harkitsemaan kenttäkisoja Grannilla. Vähän hölmistyneenä mä pysäytin tamman laskeutuakseni sen satulasta. Kun mun jalat koskettivat maata, jostakin mun selkäni takaa kantautui uhkaava ääni:

"Ja sitten kun näet omin silmin, että kyllä sillä voi kilpailla kenttää, ei ole enää mitään syytä mikset itsekin kokeilisi joskus."

Tietenkään Verneri ei oikeasti puhunut uhkaavaan sävyyn. Mä olin vaan niin omituisen innoissani asiasta, joka pelotti mua niin kauhean paljon, että tuntui vähän siltä kuin koko maailma olisi pikkuisen keikahdellut.

"Onnea viikonlopun kisoihin", muistin yhtäkkiä toivottaa, ja tuntui hyvältä keskittyä käsillä olevaan viikonloppuun siihen epämääräisessä tulevaisuudessa odottelevaan mahdollisuuteen, että mä ehkä itsekin joskus kilpailisin kenttäratsastuksessa.
"Kuin myös", Verneri virkkoi ja painotti toivotustaan nyökkäyksellä. "Ruunaalla nähdään."

Niinpä varmaan nähtäisiin, oivalsin. Tiesin valmentajani olevan tulossa Ruunaankoskelle molempina päivinä. Ties ketä muitakin tuttuja paikan päällä olisi! Ainakin Rasmus, ajattelin, ja ilahduin. Olipa kyllä aika hyvä juttu kuitenkin, etteivät kisaviikonloput olleet yhteisestä ajasta pois vaan pikemminkin päinvastoin.

Oli helppo odottaa kisoja innolla. Granni tuntui rennolta, estekorkeus vaikutti mukavalta ja sää saisi olla millainen tahansa sillä kisapuitteet olisivat kohdallaan. Ennen kaikkea laji olisi vanha tuttu eikä luvassa olisi mitään uutta ja jännittävää kokeellista spektaakkelia.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 13.11.19 18:48

Vastamäki
12. marraskuuta 2019
#merikantovalmentaa

Odotukset eivät olleet korkealla, eikä kyllä suoritusten tasokaan. En oikeastaan edes tiennyt, mitä me oikein tehtiin siinä valmennuksessa, sillä loppupeleissä mun ratsastukseni oli niin ponnetonta, että ihan yhtä hyvin me oltaisiin voitu höntsäillä omin nokkinemme. Lauri Merikannon sanoilla ei tänään ollut juurikaan parantavaa vaikutusta mun ja Grannin menoon, vaikka ei koko treeni nyt sentään ihan silkkaa mokailua ollut.

Jotenkin kaikki oli vaan niin latteaa.

Vielä muutamia viikkoja sitten kaikki oli ollut aika hyvin. Meno Grannin kanssa oli ollut terävää, tasaista ja vaivatonta, sellaista kuin esteratsastus mukavimmillaan oli. Ei tarvinnut puskea, ei tarvinnut pelätä että hevonen jättäisi hyppäämättä, eikä ainakaan joutunut pohtimaan, kuinka siihen saisi riittävästi vauhtia. Silloin mä olin vielä rohjennut kokeilla metrikolmeakymppiä Ruunaankoskella. Tuloslista ei mairitellut, mutta loppujen lopuksi mä tiesin, että yhtä lukuunottamatta kaikki virheet olivat olleet niin pieniä, että lopputulos olisi aivan hyvin voinut olla kolmen sijasta vain yhden pudonneen puomin veroinenkin.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Granniruunaa2
Kaikki hyvin, näkyyhän se nyt päällepäin

Ruunaankoski, 5.-6.10.
Lauantai 5.10.
120cm, sij. 2/19 (0/0vp)
                      Sunnuntai 6.10.
130cm, sij. 17/21 (12vp)
                     

Oliko kyse muutoksesta sääoloissa vai mun sisäisessä mielenmaisemassa, sitä en osannut varmaksi sanoa. Ne kaksi linkittyivät nimittäin aika vahvasti toisiinsa, ja vanhaan tuttuun tapaan mä aloin nopeasti tulla aika epävarmaksi vähän kaikesta. Liikkuivatko mun hevoset tarpeeksi? Liikkuivatko ne liikaa? Klippaaminen – turhaa vai tarpeellista? Pitikö ruokintaa uudistaa vai toimiko vanha suunnitelma vielä? Ajatukset tunkeutuivat pistoksina uniin ja alkoivat säväyttää nukkumista nopeilla havahtumisen tiloilla. Yhtäkkiä nauratti vähemmän ja hymyilytti kireämmin. Hyviä hetkiä oli kuitenkin enemmän kuin huonoja, enkä mä vielä ollut jatkuvasti missään katastrofimielentilassa.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Grannisika
Kolme pientä porsasta

Ruunaankoski, 9.-10.11.
Lauantai 9.11.
125cm, HYL (satulasta suistuminen)
                      Sunnuntai 6.10.
125cm, sij. 17/24 (4vp)

Ruunaankosken seuraavissa kilpailuissa romuttui oikeastaan kaikki: Grannin hyppyvire, mun itseluottamus ja se yksi porsas, joka oli mun tammani mielestä Kerberoksen veroinen paholainen. Kielto oli niin nopea, että mä putosin. Mustelmia ja kolotusta kummempaa siitä ei seurannut, mutta putoamisen vaikutus näkyi ja tuntui vielä seuraavana päivänäkin. Silloin Granni kieltäytyi taas, nyt itkettävän flegmaattisesti. Se pullikoi jo kaukaa vastaan ja sitten meno tyssäsi radan toiselle esteelle ilman mitään selvää syytä. Mä muistin, että niin oli käynyt ennenkin.

Ja nyt niin kävi taas, Auburnin maneesissa kaikkien tuttujen nähden ja Lauri Merikannon kärsivällisen äänen saattelemana. Se ei ollut mikään ihme, sillä läpi koko tunnin mun ratsastus oli ollut vetelää ja päättämätöntä. Mä yritin unohtaa muut ryhmäläiset ja katsomossa istuvat harvat tyypit, erityisesti sen sinitukkaisen, ja hampaitani kiristellen ratsastin loppuun ja mietin, oliko koko hommassa mitään järkeä. Ei ainakaan siinä, että pullitti pitkän pennin valmennuksista, joissa ei ollut edes henkisesti läsnä, tai täytti kalenterinsa kisamatkoilla, jotka eivät tuottaneet minkäänlaista tulosta.

Miksi mä edes yritin?

Syksy tuntui loputtoman pitkältä. Ehkä, mä ajattelin, ehkä se oli sitä Grannillekin. Kalla CUP:n jälkeen se lomailisi taas, päätin, ja mä tekisin ajallani jotakin ihan muuta kuin hakkaisin päätä seinään uppiniskaisen hevosen kanssa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 16.11.19 16:14

#fallfeeling
16. marraskuuta 2019

Optimismi, tuo outo ilmiö. Useinkaan se ei kohottanut päätään mun lannistetussa elämässä, mutta kesällä jokin oli muuttunut. Muutos oli hidasta, arkaa ja varovaista, mutta niin vain aloin itsekin havaita sen, miten minä välillä uskoin hyvään ja joskus, ihan vain joskus, vastoinkäymiset eivät enää lannistaneetkaan. Se oli ihmeellinen ja vieras ajatus: että ei mitään niin pahaa, etteikö hyvää vielä seuraisi.

”Aiotko ratsastaa?”
”Ratsastan.”
”Saa hyvät alkukäynnit siinä.”
”Niin.”

Grannin käynti keinutti meitä pois Purtsilan pihasta, ja taakse jäi siellä meneillään oleva lastaushulina. Kalla CUP:n viimeinen osakilpailu häämötti, oikeastaan melko kirjaimellisesti, edessä. Fall Feeling, tosiaan. Mä inhosin syksyä, sillä se oli pitkä ja pakollinen pimeyden jakso, joka oli vuosi toisensa jälkeen elettävä, jotta päästiin mun omimpaan vuodenaikaani. Kilpailuistakaan en tällä kertaa iloinnut tippaakaan, vaikka kai mun olisi pitänyt. Tämä olisi viimeinen astinkivi ennen meidän toista mahdollista CUP-voittoa. Ranking lupaili paljon: vaikka epäonnistuisin, olisimme voiton syrjässä kiinni.

Ja varmaan me epäonnistutaankin.
”Katso Sannukka, heppa menee siellä!”
”Heppa!”
”Ei Sannukka, ei saa huitoa. Heppa voi pelästyä.”
Todennäköisemmin ratsastaja pelästyy.

Pureva pohjoistuuli puhalsi orastavan optimismin suunnittelemaan etelänmatkaa. Mä lähestyin Auburnia niin kuin syyllinen tuomioistuinta. Meidän valmistelevat kilpailumme olivat olleet farssi, floppi, fiasko ja karu kolaus itsetunnolle. Grannin sikamainen kielto raastoi mun itsevarmuutta, ja eritoten siksi, ettei se ollut syksyn ensimmäinen. Se oli toistunut taas: mulla oli hyvä fiilis ja odotin sujuvaa rataa, ja sitten Granni veti liinat kiinni. Yhtäkkiä itketti. Enhän mä ollut perinteisen, arvostetun kilpailun voittajamateriaalia. Voisinko toivoa itselleni vähennyksiä rankingiin? Olin tehnyt maailman innokkaimmasta hyppyhevosestani kieltoherkän. Se ei pitänyt mistään muusta kuin hyppäämisestä, ja nyt ei enää siitäkään.

”Hei! Sä tulitkin ratsain.”
”Joo.”
”Onko sun kylmä? Mennäänkö juomaan jotakin lämmintä? Ehditään vielä.”
”Kyllä mä tarkenen.”

En tarjennut, mutta kylmä oli pintaa syvemmällä. Rasmuksen halaus lievitti kalsaa tunnetta, muttei poistanut sitä. Se typerä olo oli tehnyt muhun taas kodin ja laittanut pehmeitä vilttejä nojatuoleihinsa ja viihtyi niin hyvin, ettei varmaankaan aikonut poistua ennen kuin muuttaisi ehkä sydäntalveksi johonkuhun muuhun. Alakulo söi optimisminrippeitä. Paljon ei ollut enää jäljellä.

”Olisi muuten tosi kivaa olla optimisti.”
”Ai. Jännittääkö sua kisat?”
”Meni viimeksikin niin kurjasti.”
”Hö. Hevosten kanssa kaikki on niin päivästä kiinni. Ehkä tänään on hyvä päivä.”
”Ehkä.”

Tänä vuonna oli kaamos tullut myöhässä. Uudet tuulet olivat pitäneet sen loitolla, ne hyvät ja pehmeät tuulet, ja karun pohjoistuulen myötä se sitten oli vihdoin tempautunut paikalle. Kurkkua kuristi, rintakehä tuntui kireältä, ilo oli kolkkoa eikä onttoudestaan huolimatta jäänyt kaikumaan. Kaiuttomuus tuntui luonnottomalta. Siinä mielentilassa musta tuntui hätäännyttävän yhdentekevältä menisivätkö kilpailut tänään syteen tai saveen. Olin aika varma, että luvassa oli synkeää savikylpyä. Viimeisintä putoamista seurannut olkapään kolotus oli haipunut nopeasti unohduksiin, mutta ei mielensisäinen.

”Onnea rataan!”
”Sitä varmaan kyllä tarvitaan.”
”Ratsasta hyvin.
Kuristavaa, ahdistavaa, pakottavaa tarvetta tehdä juuri niin.

Kilpailut käytiin, ja meillähän meni yli kaikkien odotuksien, koska mä en kerta kaikkiaan vaan uskaltanut ratsastaa huonosti. En mä tiedä tarttuiko mun ahdistunut vakavuuteni Granniin, sillä se meni kuin kone. Matilda Tammilehdon kanssa me nauraa tuhahdettiin ohimennen ja hämillämme toisillemme, kun meidät komennettiin samaan palkintojenjakoon. Kukapa olisi viikko sitten uskonut.

Granni meni kunniakierroksella kuin vanha tekijä ja mä matkustelin turtana kyydissä. Musta tuntui, etten mä ollut ansainnut tämänpäiväisiä ruusukkeita.

"Hienot rusetit."
"Mm, niin."
"Kai juhlitaan kisoja jotenkin, kun saadaan hepat hoidettua? Voin käydä kaupassa sillä välin kun viet Grannin Purtseille."

Mä nyökkäsin Rasmukselle vaisusti hymyillen ja huomasin aivan yhtäkkiä pidätteleväni itkua, vaikka nauraahan mun kai olisi ennemmin pitänyt. Kotimatkalla mä annoin itseni vuodattaa muutaman hallitun kyyneleen, kun kukaan muu kuin Granni ei ollut niitä näkemässä. Hillitsin itseni hyvissä ajoin ennen Kaajapurojen tiluksia, sillä miten typerältä mä olisinkaan vaikuttanut, jos olisin palannut kotiin kahden ruusukkeen ja punoittavien silmien kera. Mitään syytä suruun ei ollut.

Kalla CUP IV: Fall Feeling
110cm |  2/12 (0/0)
120cm | 4/20 (0/4)
                   

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.11.19 19:35

Kausi huipentuu
24. marraskuuta 2019
#fallfeeling

Viimaa, harmaata, lehdettömiä puita. Laahustan loimitetun Grannin kanssa laajaa kehää suihkulähteen ympärillä ja odotan. Hetkenä minä hyvänsä luokka saadaan päätökseen ja tulokset varmistuvat. Granni on tehnyt upeaa työtä kaikissa osakokeissa, mutta silti mulle tulee yllätyksenä, miltä Vernerin sanat kuulostavat, kun se harppoo ankean hämärän poikki meidän luokse pitkänä ja raamikkaana. Se näyttää hyväntuuliselta.

”Pitää valmistautua palkintojenjakoon. Se mokoma voitti luokkansa”, syvä ääni muovautuu synninpäästöksi. Mä en ehkä olekaan tehnyt väärin ehdottaessani tätä. Mun hevonen ei ehkä olekaan uupunut, sairas tai jumissa. Se ei ehkä sittenkään ole menettänyt kaikkea motivaatiotaan liian kilpailutuksen seurauksena – ehkä sitä ei ole kilpailutettu liikaa.

”Niinkö?” mä varmistan vähän järkyttyneenä. ”Voitti. Mutta tehän vain kokeilitte.”

Verneriä hymyilyttää, naurattaakin vähän. Se taputtaa mua jokseenkin veljellisesti olalle (kuvittelisin, sillä oikealla veljelläni ei ole tapana tehdä niin) ja hörähtää pienesti.

”Niin kokeiltiin. Todettiin toimivaksi yhdistelmäksi. Mitä sä puhuitkaan siitä, ettet mitenkään voi ajatella starttaavasi kenttäkisoissa, koska hevonen ei pysy kouluaidoissa ja, mitä, lähtee käsistä maastoesteillä?” Verneri muistuttaa mua mun omasta arkuudestani ja melkein näytän sille kieltä.

”Jotain semmoista, joo”, jupisen.
”No, olit väärässä”, Verneri hymähtää ja ojentaa mun pideltäväkseni loimen, jolla Grannia on pidetty kuivana ja lämpimänä tätä hetkeä odotellessa.
”Niin kai”, myönnän.
”Sulla ei ole enää mitään syytä olla kokeilematta itsekin. Pistetään treenit käyntiin, kun palailet sorvin ääreen”, Verneri virnistää.

Siihen mun tekisi mieli sanoa, että nyt se on itse väärässä. Tietysti mulla on syy olla kilpailematta itse Grannilla kenttää: kasvojeni säilyttäminen. Nyt Verneri on ammattilaisen elkein osoittanut kaikille, että mun hevoseni on ihan valmis leikittelemään helpossa luokassa aina ruusukkeille saakka. Eipä tee mieli mennä itse mokailemaan perässä! Mutta tietenkään mä en sano mitään, kohautan vaan valju hymy huulillani olkiani.

Maneesin katsomossa ylpeys hiipii muhun. Mä melkein hätkähdän tunteen läsnäoloa. Sujautan käteni vieressä istuvan Rasmuksen käteen ja se vastaa suikkaamalla nopean suukon mun poskelle. Se ei vaikuta olevan kovin pahoillaan siitä, ettei sen ja Branin huikea nousu kahdessa vikassa osakokeessa siivittänyt niitä aivan palkintojenjakoon asti.

Mä huomaan hymyileväni, mikä on sekin vähän outoa viime viikkojen tunnetilat huomioon ottaen. Jokainen harmauden läpi puskeva hymy on ollut enemmän tai vähemmän työn takana, mutta ei tämä. Mä katselen ruusukkeen kiinnitystä hevoseni suitsiin luontevasti iloiten ja huomaan ilahtuvani siitäkin, miten söpöltä Minkan ratsu näyttää isompien hevosten keskellä.

”Hyvä Granni”, Rasmus hykertelee, kun tamma kunniakierroksella ilmaisee päätään viskellen Vernerille, että jarruttelu on nynnyjen hommaa.

Eikä Verneri sitten turhia jarruttelekaan. Rohkeasti, jos nyt ei sentään aivan rämäpäisesti, mies antaa hevosen mennä. Granni näyttää siltä, että sillä on kerrankin mielestään oikein hauskaa, ja hetken päivä on vähän vähemmän harmaa.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Grannicupiv
Grannin kisakauden päätös oli kaikkea muuta kuin harmaa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 13.12.19 10:48

Vaihtoehtovalmennus
14. joulukuuta 2019, klo 11.00 Arnen estevalmennuksessa
@Matilda T. kanssakirjoittajana & valmennusparina
#rosengårdsyksy19


Arne katseli verryttelyhyppyjään suorittavia ratsukoita kasvoillaan neutraali ilme, joka ei paljastanut miehen mielessä risteilevien ajatusten luonnetta. Jotakin isä kuitenkin juonitteli, rohkeni Jusu arvailla, kun kommenttia epäonnistuneesta hypystä ei kuulunut. Isä jätti palautteen antamatta vain silloin, kun ajatteli kuumeisesti jotakin muuta. Katse seurasi kyllä koko ajan Josefinaa, ja milloin ei häntä, niin sitten Matildaa, joka oli ehdottanut yhteistä treenihetkeä. Se oli sopinut mitä mainioimmin, sillä kummallakin nuorella tammalla oli takanaan hyppytaukoa ja kaksin treenaamisen tuomat tauot varmasti soisivat helpotusta molemmille ratsukoille.

“Hmm, hyvä”, kajahti Arnen ääni, eikä se ollut kummallekaan ratsukolle lausuttu kehu vaan lähinnä huomion kiinnittämiseksi tarkoitettu. “Me vaihdamme hevosia.”
“Me?”
“No, te. Se vaikuttaa, hmh, nyttig, hyödylliseltä.”

Mikroilme Matildan kasvoilla oli paljastaa naisen ajatukset, jotka virtasivat naurettavan hitaasti tämän raajoihin. Tummanruskeat silmien katse lipui Arnen kautta Jusuun ja hetken Matilda mietti, oliko tyttärellä ollut näppinsä pelissä isänsä ideaan, joka oli yllättänyt violettihiuksisen täysin.  Bambi kuitenkin ainakin näytti yhtä lailla ja avoimemmin yllätetyltä kuin hän.

Zelia vaikutti kummastuneelta, kun Matilda lipui sanaakaan sanomatta alas valmiiksi verrytellyn ratsunsa selästä. Tamma oli tuntunut hyvältä ja päällimmäinen tunne ratsunvaihdoksesta oli naisen mielessä turhautuminen: miksi hänen täytyi luopua valmennuksesta omalla hevosellaan? Täytyikö hänen maksaa täysi hinta siitä, että loppuaika menisi Grannin nappuloiden etsimiseen, kun hän samalla tuhraisi kaavaillun, joulukuun ainoan hyppykertansa Zelialla?

Matilda ei sanonut sanaakaan, kun he vaihtoivat tammoja. Zelian korvat pyörähtivät epäluuloisesti taaksepäin ja se oli viimeinen havainto, jonka Matilda tammastaan teki ennen huomionsa kääntämistä happamaan Granniin. Vähän Zeliaa suuremman tamman satula tuntui vieraalta, vaikkei siinä luultavasti ollut paljon eroa satulaan, jossa Matilda oli juuri istunut -  he olivat Jusun kanssa suunnilleen samankokoisia kuten heidän hevosensakin olivat. Se ei kuitenkaan ollut Matildan oma satula, kuten ei ollut hevonenkaan. Enää.

“Joo-o, näyttää hyvältä”, ilmoitti Arne, kun ratsukot pääsivät liikkeelle. “Ne on jo aika valmiina töihin. Voitte melko pikaisesti ottaa parit yksittäiset hypyt, ja tämä linja on hyvä, tulkaa sekin kerran-kaksi niin aloitellaan.”

Jusulle ei tullut mieleenkään jupista vastaan, niin erikoinen kuin käsky olikin ollut. Kun Arne kehotti tekemään jotakin, Jusu teki eikä kysellyt, ja niin nytkin: tyttö koetteli hieman tuntumaansa vieraaseen hevoseen allaan ja teki siirtymiä askellajista toiseen, ennen kuin johdatti tamman pian turhia paineistamatta yksinkertaiselle pystyesteelle. Sydän takoi vimmatusti, sillä enemmän kuin mitään muuta Jusu pelkäsi mokaamista uuden hevosen kanssa sen omistajan silmien alla. Jopa pelko Grannin kamaluuden paljastumisesta hautautui sen ajatuksen alle. Tyttö yritti ajatella Zeliaa minä tahansa vanhempiensa kasvattina, sellaisena nuorena, joita hän oli ratsastanut melkoisen pienestä pitäen, jottei olisi hätääntynyt tyystin. Oli paras unohtaa, ettei Zeliaa oltu ratsutettu heidän tilallaan eikä se muutenkaan ollut hänelle yhtään tuttu tai edes tutun tuntuinen.

Paitsi oli se ehkä hieman. Jotakin pikimäistä siinä oli aistittavissa. Grannia? Ei lainkaan. Josefinan katse vaelsi onnistuneen, vähäeleisen hypyn jälkeen omaan hevoseen ja sillä ratsastavaan Matildaan. Ilme violettihiuksisen naisen kasvoilla oli haudanvakava, kun tämä yritti saada tuntumaa huomattavasti jähmeämpään ratsuun. Ensimmäinen hyppy oli huono: Granni jäi pohkeen taakse eikä ponnistuspaikka osunut kohdalleen. Sitä sanoi myös Arne, jota kohtaan Matildan ajatukset eivät sillä hetkellä olleet kovin lämpimät.

Hypyn jälkimainingeissa Matilda tajusi, että Grannia täytyi ratsastaa kuten Haukkaa oli täytynyt: rohkeasti ja määrätietoisesti, mutta turhaa paineistamista välttäen. Apujen täytyi olla täsmällisiä, eikä puristaa saanut - saatika kannattanut, koska siinä kilpailussa ratsastaja jäi aina tappiolle.
“Parempi”, Arne totesi lyhyesti, kun Matilda oli vihdoin saanut laukan rytmiin ja tullut pystyn uudestaan.

Arne ei antanut kummallekaan ratsastajalle armoa ratsunvaihdon vuoksi. Hän jatkoi valmentamista niin kuin mitään muutosta ei olisikaan tapahtunut, ja alkoi teettää tehtäviä, jotka edellyttivät niin Jusulta kuin Matildaltakin skarppia hereilläoloa. Opastavia puheenvuoroja alkoi sadella, kun valmennettavat tehtävä toisensa perään alkoivat saada ryhtiä tekemiseensä uuden hevosen kanssa.

“Näettehän”, mies aloitti tyynellä sävyllä, “miksi tein tämän vaihdoksen?”

Paussi oli pieni ja kiemurtelevainen, juuri sellainen että ratsastajat ehtivät alkaa epäillä että ehkä heiltä odotettiin vastaamista. Kumpikaan ei kuitenkaan tiennyt mitä sanoa, sillä Arnen aivoitukset olivat heille yhtä tuntemattomia kuin ratsutkin. Arne Rosengård kuitenkin päästi Matildan ja tyttärensä pahasta ja avasi ajatuksiaan ihan itse ratsukoiden kävellessä hetken pidemmällä ohjalla.

“Sinä, Matilda, ratsastit mielestäni Zeliaa liian passiivisesti”, hän aloitti, mutta pikemminkin mietteliään kuin toruvan kuuloisena. “Vähän kuin henkeä pidätellen. Ehkä se oli jonkinlaista varovaisuutta, säilyttämisenhalua, ja näillä hypyillä se oli aivan riittävää, mutta Grannin kanssa saat tuntumaa sitä silmällä pitäen, että joskus tulee vastaan niitä tilanteita joissa sinun täytyy toimia. Tuskin se on sinulle vierasta, näen että toimintavalmius on siellä. Ei vain sovi mukavoitua liian tekemättömäksi, jottei toiminnan hetki tule yllätyksenä. Ota siitä pientä muistoa selkärankaan Zelian selkään palatessasi, mutta tietysti sen tarvitsemalla herkkyydellä.”

Matilda nyökkäsi tuskin havaittavasti Arnen puheenvuoron päätyttyä ja varoi katsomasta Jusua, koska tunsi olonsa sillä hetkellä kovin ristiriitaiseksi. Grannilla hyppääminen oli alkukankeuden jälkeen ollut sujuvampaa, vaikka estekorkeuden nostaminen muuttaisi epäilemättä asiaa - niin hyvää tatsia Matilda ei Jusun hevoseen vielä ollut saanut. Sipsillä ratsastaminen oli tarjonnut kohta vuoden päivät vaihtelua - tai niin Matilda oli asian nähnyt - ja pitänyt naisen omaa tasoa yllä, mutta Grannin tyylisen hevosen selässä tämä ei ollut istunut sitten Haukan.

“Ja Josefina, sinulta kaipasin tuota herkkyyttä ja mukautuvuutta, jotka Grannin kanssa tapaavat, no, jos nyt eivät unohtua niin jotakin niille tapahtuu”, Arne puuskahti niin että tyttären korvia kuumotti. “Ote oli saman tien ihan erilainen, kun istuit vieraan hevosen selkään. Sitä tunnustelevuutta ei pidä oman tutunkaan hevosen kanssa unohtaa. Se on ehkä hitaantyyppinen hevonen, mutta ei kuuro tai tunnoton avuille. Matildalla oli nyt minusta sinua elävämpi käsi ja hevonenkin sen huomasi.”

Antamatta Jusulle sen enempää aikaa sulatella sanomisiaan, vaan risti kätensä puuskaan ja kysyi uteliaana:
“No, tahdotteko jatkaa lainahevosilla valmennuksen loppuun? Voidaan ottaa viimeiset kierrokset pikkuradalle myös omilla, jos koette sen itsellenne mielekkäämmäksi.”

>> No, mitä he tahtoivat?

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 17.12.19 10:04

Mitä tapahtui maastoretkellä?
18. joulukuuta 2019
Äänestykseen perustuva kooste Purtsilan puurojuhlan porukkamaastosta.

#purtsinpuurojuhla
>> Lue kooste talkoista, puurojuhlasta ja jatkoilta

Matkaan lähti seitsemän ratsukkoa. Levottomimpana kaikista pörisi Kiian Toru, mutta eipä Seppokaan kovin mallikelpoisesti käyttäytynyt. Vipinää hännän alla oli myös ryhmäulkoilusta häkeltyneellä Harrylla, innostuneella Pikillä ja porukkaa johtavalla Lovella.

Kun ratsukkoletka saavuttaa ihanan laukkapellon, sen laitaan on jo kerennyt kokoontua melkoinen määrä väkeä. Osa on tullut vain uteliaana katselemaan, toisilla on ihan kamerat mukanaan. Kaajapurojen pyytämänä virallisena kameramiehenä on paikalla Jesse Kaajapuro, ja myös Nita Merisalo on tiennyt tulla ulkoiluttamaan kameraansa. Inna Paakkanen ja Janna Kaajapuro kannustavat suosikkejaan ja videoivat hankiralleja. Väenpaljous herättää naapurin isännän uteliaisuuden, ja hänkin liittyy katselijoiden joukkoon. Mutta huomasiko kukaan, että itse joulupukki oli paikalla myös??

Pellolla alkaa tapahtua. Hangesta itsensä löytää yli puolet ratsastajista!! Toru yllättää Kiian, mistä Seppo saa syyn sikailla ja viskata Avan tantereeseen, mitä Harry säikähtää ja sitten putoaa Robert, ja kukaan ei kai kaiken sen hälinän keskellä kerkeä nähdä, miksi Jusu paiskautuu Grannin selästä.

Vammautumisilta vältytään ja päästään itse asiaan, eli tietenkin laukkakilpailuun! Sen voittavat Verneri ja Love, mutta hyvin tiukan vastuksen antavat Rasmus ja Piki. Vähän matkan päässä kannoilla seuraavat Kiia ja Toru. Surkein häviäjä on (ei kenenkään yllätykseksi) Ava, mutta paikallaolijat arvelevat huomanneensa harmistuksen rahtusia myös tiukasti kakkoseksi jääneen Rasmuksen ja ei ollenkaan niin tiukasti häntäpäähän jääneen Robertin eleissä (vai juiliikohan Robertilla vaan häntäluu putoamisen jäljiltä). Tiettävästi Jessen ja Inkan erkaantuminen muusta porukasta paluumatkalla ei johdu häviämisen harmista: kuka tietää, minne ratsukon tie vei ja miksi he palaavat tallin pihaan eri aikaan kuin muut?

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Jouluralli
Päätyvätköhän Jesse Kaajapuron vauhdikkaat hankirallikuvat Purtsien viralliseen valokuva-albumiin?

Haluatko kuvan esille?
>> Kuvan voi laittaa esille hevosen päiväkirjaan tai hahmon spinnariin, jos kirjoittaa kylkiäisiksi jotakin puurojuhlaan liittyvää.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 12.01.20 19:08

Hyvää kuuluu
13. tammikuuta 2020

Tammikuu oli toistaiseksi ollut aika hyvä kuu. Jotenkin mulla oli toimiva tatsi elämään, vaikka eihän sellaista koskaan saanut ajatella, koska sitten asiat ainakin alkoivat mennä pieleen ja rytinällä sittenkin. Mä pistin pahat ajatukset säilöön johonkin kantikkaaseen boksiin ja päätin ottaa ne esille vasta sitten kun tarvitsisi. Nyt ei ollut niiden aika, sillä Pikin tiineys eteni tavanomaiseen tapaan, Granni oli aivan uskomattoman hyvän tuntuinen ratsastaa (vaikka tallissa se oli edelleen välillä ihan perse) ja asuntoasiatkin ehkä jotenkin etenivät Rasmuksen kanssa.

Mä olin ollut vähän harmissani siitä, että se oli jahkaillut ja junnannut niin kamalasti sen yhden ihanan kämpän kanssa jonka mä olin löytänyt, ja lopulta me ei oltu ehditty ottaa vuokranantajaan yhteyttä ollenkaan, sillä tietysti se asunto oli mennyt nopeasti. En, tietenkään, ollut tivannut Rasmukselta selitystä suoraan eikä se sitten, tietenkään, ollut sellaista mulle antanut. Se oli vain nihkeästi vaiennut ja vaihdellut puheenaihetta, ja siitä olin päätellyt, ettei se halunnut muuttaa siihen kämppään mun kanssa. Hetken olin ollut varma, ettei se sittenkään halunnut muuttaa mun kanssa yhtään mihinkään. Tuttuun tapaani olin paisutellut harmini ja huoleni suuriksi mörköpeikoiksi enkä ollut kertonut Rasmukselle, että sen käytös vaivasi mua, mutta onneksi tilanne oli ratkennut itsestään ennen kuin siitä tuli niin vakava, että olisi tarvinnut riidellä ja varmaan erota. Mun poikaystävä oli ehdottanut mulle peräti kolmea vuokrakämppää katsottavaksi, ja mä olin sanonut kyllä kaikkiin siitä ilosta, että se osoitti sittenkin halua rakennella mun kanssa tulevaisuutta.

En edelleenkään tiennyt, mikä siinä ekassa kämpässä oli vikana, mutta ei sen niin väliä. Yhtä me oltiin käyty jo katsomassa ja se oli ollut ihan kiva, mutta mennyt jollekin muulle, ja toista mä menisin katsomaan yksin tulevana viikonloppuna sillä Rasmus olisi Hannin komentamana kilpailemassa. En odottanut liikoja: talo oli vähän kaukana kaikesta ja kuvat olivat olleet vähän huonolaatuisia eivätkä kovin paljon asunnosta kertovia. Pohja oli mukava ja olohuoneen nurkassa oli kaakeliuuni. Takka! Takka meidän olohuoneessa! Sepä se vasta olisi jotakin. Vaikka niin: ei pitänyt odotella liikoja. Asuntohan oli, kuten sanottua, vähän kaukana, ja mikä pahinta, olohuoneessa oli vihreät kuviolliset tapetit ja valkea puolipanelointi.

"Näytätpä hyväntuuliselta", kommentoi Stina, kun raahasin tahmakavioksi ryhtynyttä Grannia tarhasta talliin vastoin tamman tahtoa.
"No, kiva kai että edes toinen meistä", naurahdin. Huussiepisodi oli sulatellut jäitä meidän väliltä, jos sellaisia oli oikeastaan ollutkaan. Stinan kanssa oli kai aika vaikea pitää yllä etäisiä välejä.
"Väitätkö että mulla on naama norsun...veellä", tallityötekijä kysyi ja virnisti hullusti.
"Ei! Ei sulla! Grannilla!"
"Sitten olisi kyllä maailmankirjat sekaisin jos sillä ei olisi", Stina tokaisi ja jatkoi vihellellen töitään.

Satuloin Grannin ja täpisin jo valmiiksi innosta. Se oli ihan totta ollut niin super viimeaikoina, että mä vähän epäilin kaiken olevan unta. Tamma oli kääntynyt seitsemänvuotiaaksi, ja ehkä siihen oli iskenyt joku taikapläjäys tai se oli aikuistunut tai mun tekemäni työ oli vihdoinkin alkanut kantaa hedelmää. Oli niin tai näin, Merikannon viimeisimmässä valmennuksessa mä olin aivan erityisesti havahtunut huomaamaan, että mun hevoseni oli kiva.

Tietysti sen uusi hoitaja olisi voinut olla eri mieltä tamman kivuudesta. Olin löytänyt itselleni apukäsiparin, ja vaikka edelleen pelkäsin kaiken menevän vikaan - Rosalina vaikutti vähän turhan hyvälä ollakseen totta ja ihmeellisen kokeneelta suostuakseen puunailemaan mun pahatapaista tammaani piskuisella puskatallilla ilman ratsastusmahdollisuutta - toistaiseksi asiat olivat sujuneet aika hyvin. Mulla oli vähän opettelemista siinä, etten mä holhonnut; en Grannia enkä sen hoitajaa. Molemmat vaikuttivat pärjäävän hienosti ilman mua pitämässä heitä kädestä. Tai kaviosta. Huolestutti vain, sillä kuten tunnettua, Granni oli äkäinen eikä sen tavoille ollut ihan helppo oppia. En rohjennut kauhean tarkasti kuulustella, millaisia mustelmia ja ruhjeita Rosalina oli kuluneiden viikkojen aikana saanut. Ties vaikka se vielä haastaisi mut oikeuteen tai jotakin.

Nyt ei kuitenkaan ollut Rosalinaa, oltiin vain mä ja Granni, ja vitsikkäästi mä lisäsin että vähän niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Eihän ne ajat vielä vanhoja olleet.

Verneri oli mitä ilmeisimmin uurastanut tänä vuonna ahkerammin kuin koskaan pitääkseen kentän ratsastuskuntoisena, vaikka olosuhteet eivät olleetkaan ihan helpot. Välillä satoi lunta, joskus lämpeni ja tulikin vettä, sitten pakastui taas ja kaikki jäätyi, mutta kuulkaas tätä: Purtsilan kentällä pystyi ratsastamaan.

Ei siinä kukaan hullu hurjia estetreenejä tehnyt, mutta tavallista sileäntyöskentelyä se kesti oikein hyvin, kun väisteli upottavimpia suonsilmäkkeitä. Mä tunsin ne sentään jo aika hyvin. Sitä paitsi niissä upottavissa alueissa oli hyvätkin puolensa: jos ei mitään muuta keksinyt, saattoi mennä kentälle vaan kiertelemään niitä vähän niin kuin olin kuullut ratsastuskoululaisten pyörivän kartioiden ympäri. Hevonen tuli varmasti venyteltyä molemmista kyljistään. Sellainen jumppailu teki hyvää kaikille hevosille, ja erityisesti Grannille, joka oli tavanomaisesti niin jähmeä.

Vai oliko se enää oikeastaan?

Halusin melkein itkeä onnesta, kun se tuntui taas niin kevyeltä ja järkevältä. Olin keskittynyt Laurin valmennuksen jälkeen ratsastamaan sitä entistä suoremmaksi ja notkeammaksi. Tällä viikolla nähtäisiin, mitä Vernerillä olisi hevosesta sanottavana, kun olisi pitkästä aikaa estevalmennuksen aika. Jos kaikki sujuisi yhtä hyvin kuin mä oletin, ilmoittaisin meidät sitten aloittamaan kautemme Provandon metrikakskymppisestä. Mikään kiire ei ollut tykitellä kisakalenteria täyteen, mutta kivat kisat kätevän etäisyyden päässä olivat aina hyvä paikka käydä kääntymässä. Sinne mentäisiin, ellei hevonen antaisi hyvää syytä pysytellä vielä kotitreenien parissa. Kirjasin muistiini, että pitäisi kysyä pääsisikö Rosalina mukaan. Mä olin jo luvannut Runoloille valvovani Niilon verryttelyä Belisan kanssa ja starttaavani itsekin tammalla yhden luokan, joten ainakin sen aikaa olisi hyvä, jos Granni olisi luotettavissa käsissä.

Olisivathan siellä Rasmuksenkin hyvät kädet, mutta niinköhän se ehtisi, aprikoin siirtäessäni Grannin välikäynteihin. Sillä piisasi hevosia ratsastettavaksi, ja sitten mun vanhemmat tarjosivat vielä yhtä, ja sitä asiaa mä yritin olla ajattelematta liikaa.

"Sopiiko sekaan", kuului Innan tuttu ääni kuin tilauksesta. Miten se tiesikin saapua paikalle juuri silloin, kun mä kaipasin ajatuksilleni harhautuslintua?

Lintu, tässä tapauksessa Kisse, oli tietenkin tervetullut kentälle. Granni piiskasi vähän äksynä hännällään, kun me hetkellisesti osuttiin lähekkäin toisen hevosen kanssa, mutta sitten se hetki oli ohi ja elämä jatkui tasaisen mukavasti. Pitkin ohjin kävellessä mulla oli aikaa kysellä Kissen koulutuksen etenemisestä.

"Ihan hyvinhän tämän kanssa sujuu", Inna kehui hevosta ja taputti sitä. "Se on ihan kiva nuori. Vaikka silti on ihan mukavaa että voidaan käyttää sun poikaystävääsi stunttiratsastajana, jos se nyt alkaa osoittaa pösilömpiä piirteitä."
"Ai Rasmus", mä kysyin hölmistyneenä.
"Eikun Kisse."
"Aa. Niin."

Tunsin itseni typeräksi, mutta hei, se oli vain ohimenevää. Olin liian tyytyväinen elämääni ruoskiakseni itseäni ihan kamalasti. Kuinka virkistävä asiaintola!

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rosalina Z. lähetetty 23.01.20 13:44

Ehkä olen tarpeellinen
23.01.2020

Kiinnitin yksitellen nahkaisia osia paikoilleen tarkistaen samalla, että jokainen osa oli nyt ihan varmasti puhdas. Olin pessyt suitsia elämäni aikana varmaan ainakin miljoona kertaa, joten joskus joku osa saattoi vahingossa mennä hutiloiden. En halunnut, että Josefinalle tulisi aihetta mainita huolimattomuudestani. Se olisi varmaan viimeinen asia mitä olisin kaivannut. Talli oli minulle isoin henkireikä ikinä ja sen avulla jaksoin edelleen jatkaa työskentelyä marketissa.

Kasasin suitset loppuun ja jätin ne ristittyinä omalle paikalleen. Kävelin tallin puolelle vain todetakseni, ettei siellä ollut ketään muuta lisäkseni. Hymähdin harmillisesti, sillä kaipasin joskus seuraakin tallille. Hain Grannin karsinan eteen jätetyn uuden keltaisen parkatakkini ja puin sen päälleni. Vedin hupun tiukasti päähän ja talsin ulos kylmään ilmaan.

Tammikuu oli kyllä hienoa aikaa. Ei ollut lunta, eikä miinus kahtakymmentä astetta pakkasta. Sen sijaan oli kuitenkin kosteaa ja märkää. Vettä satoi ja oli "vähän" kuraista. Hyvällä tuurilla oli joskus vähän pakkasta, mutta se päivä ei ollut tänään. Kävelinkin tarhoille varsin rivakkaan tahtiin kun ei tarvinnut pelätä liukastuvansa.

"Moi Grannimus", lausahdin tummalle hevoselle, joka seisoskeli tarhassa aavistuksen happaman oloisena. Aavistuksen happama tosin oli aika vähättelyä sen jälkeen kun tamma käänsi persauksensa minun suuntaani.

"Jassoo, että sellainen päivä", hymyilin hieman ja siirryin tarhan sisäpuolelle seisomaan haettuani riimun käteeni.
Kävelin rauhallisesti, mutta varmasti Grannin luokse ja vaikka se kuinka yritti kiukkuilla tai ainakin näyttää kiukkuiselta niin sain sen yllättävän näppärästi kiinni. Jusu saisi olla ylpeä! Tämä oli ensimmäinen päivä kun sain käsitellä lohikäärmetammaa ihan yksin, sillä Josefina oli perehdyttänyt minut hoitajan hommiin melkein liiankin hyvin. Ehkä ihan hyvä niin.

Talutin luimivan loimikasan karsinaansa ja aloin riisumaan sitä, kunnes aiemmin mainittu kaksijalkainen käveli talliin.

"Moi, sä saitkin sen näköjään jo sisälle", Jusu mainitsi vilkuillen tarkkaan miten toimin hänen kallisarvoisen kilpurinsa kanssa.
"Joo, kyllä se tuli tarhasta ihan nätisti, vaikka ei se iloiselta näyttänyt", naurahdin ja toin loimen karsinan ulkopuolelle.
"Hyvä!" Jusu vaikutti aavistuksen mietteliäältä ja tajusin, etten ollut vastannut vielä hänen eiliseen viestiinsä koskien sunnuntain kilpailuja.

Olin joutunut hetken sumplimaan menojani, mutta olin saanut sunnuntain vapaaksi vaihdettuani vuoroani Marjatan kanssa. Hän tekisi sunnuntai aamun ja minä maanantain..

"Mä lähtisin muuten tosiaan ihan mielelläni sinne Pro..", ajatukseni pätkäisi miettiessäni kilpailukeskuksen nimeä. "Mikä sen nimi nyt taas olikaan?"
"Provandoon?" Jusu ehdotti ja nyökkäsin.
"Joo. Just sinne", hymyilin. "Haluan olla mahdollisimman paljon avuksi. En oo hetkeen tosiaan kisahoitajana toiminut niin hyvä verestää muistoja!"
"Ihana juttu", Jusu hymyili hänkin ilahtuneena. "Apu ei oo ikinä pahitteeksi kun kisapaikalla on niin paljon muutakin tehtävää".

Viikkasin Grannin loimen siististi pois käsistäni ja yritin hirveästi udella josko minusta olisi vielä apua tälle päivälle. Kuulemma Jusu pärjäisi hyvin eteenpäin, joten koin tilaisuuteni lähteä kotiin. En kyllä välittänyt kotona loikoilusta ja olin mielummin tallilla auttelemassa, mutta tänään oli vielä tehtävää.
Rosalina Z.
Rosalina Z.
Hevosenhoitaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 24.01.20 18:04

Vältä vaaraa
24. tammikuuta 2020
Takaumien sisältö tuotettu yhdessä @Märta M.:n kanssa


Jos olisin järkevä, vastuuntuntoinen ja päättäväinen kilparatsastaja, suunnittelisin kauden avausta edeltävän perjantaini aivan toisin. Pitäisin huolen, että pääsen Grannin kanssa Auburnin maneesille, missä pohja mahdollistaa hevosen läpiratsastamisen paremmin kuin Purtsien kenttä. Se on taas ollut kovilla Vernerin ahkerasta huoltouurastuksesta huolimatta, sillä talvi on ollut häilyvää laatua ja välillä on pakastanut, sitten lauhtunut, ehkä satanut vettäkin lumen sijaan ja lopulta taas pakastunut. Kentän vaihteleva kunto ei ole mikään suuri uutinen ja jos minä todella yrittäisin tehdä parhaani, jotta ensimmäiset kilpailumme Provandossa olisivat jymymenestys, minä ratsastaisin Auburniin viimeistelytreenejä tekemään.

Sen sijaan ajan Purtseille heti töiden jälkeen, satuloin Grannin ja lähden sen kanssa haahuilemaan maastoon nähtyäni kentän muistuttavan lähinnä mutapainiareenaa. Ajatus maneesista kolkuttelee takaraivossa, mutta tätä nykyä olen valmis tekemään mitä tahansa välttääkseni Auburnissa oleskelua. Siellä saattaisin törmätä Märta Merenheimoon.

”Mitä sä oikein haluat musta?” Märta kysyy liian lähelle nojautuneena.
”En mitään.”
Mutta eihän se ole totta. Minä haluan paljon kaikenlaista.
Että lakkaat havittelemasta mun poikaystävää.
Että annat meidän olla rauhassa onnellisia.
Että lakkaat tuijottamasta minua.
Mene kauemmas minusta, Märta Merenheimo.
”Tai… miksi sä väitit Rasmukselle että mä olisin ollut raskaana?”

Mieluummin nopeasti hämärtyvä metsä kuin maneesin kirkas valaistus ja Märtan kylmä katse. Mieluummin rento maastoratsastus kuin piloille hermoiltu treeni. Yritän olla niin kuin en kaipaisi kisoja edeltäviä rutiineitani. Teeskentelen, että voisin ratsastaa hevoseni yhtä tehokkaasti läpi metsässä kuin maneesissakin, tai en oikeastaan edes teeskentele, sillä tottahan se oikeasti on. Tänään ratsastaisin yhtä poissaolevasti vaikka olisin missä. Jonakin toisena päivänä maastoretkemme voisi olla hyvinkin antoisa.

On omituisen sumuista. Grannia se ei haittaa. Jos jotakin, elo Kaajapurojen tallilla säiden piestävänä on tehnyt siitä loputtoman maastovarman. Kovaahan se saattaa mennä ja nakella pidätteille niskojaan, mutta säikky tamma ei ole ja siitä olen kiitollinen. Niin monen nuoren kahjon kanssa kuin olenkin historian havistessa toiminut, en ole koskaan alkanut pitää arvaamattomista hevosista. Arvostan sitä, kuinka tasaisesti Granni askeltaa menemään, kun ohjaan sitä läpi kostean sään, joka ei ehkä edes yritä olla talvi. Toisaalta... jos joskus kaipaisin hevoseltani ylimääräisiä kevätjuhlaliikkeitä, niin nyt, kun en tahdo ajatella mitään ylimääräistä ja ajattelen silti.

Miten voitkin näyttää noin viattomalta? Etkö muista? Minä muistan.
Muistan kuinka sulavasti sait Rasmuksen hermostumaan.
Ihan vahingossa, ha, uskoo ken tahtoo. Yleensä minä uskon. Enää en.
”En mä väittänyt mitään", Märta sanoo ja minä ajattelen että valehtele vain, sehän sinulta sujuu.
”Minustapa tuntuu, että sua jotenkin haittaa se, että mä ylipäätään puhun Rasmukselle", Märta jatkaa.

Minä uskon, että jokainen on hyvä jossakin. Yleensä ajattelen, että kaikki muut on todella hyviä monessa asiassa. Minä itse osaan vähemmän. Osaan ratsastaa ja hypätä esteitä, mutten omasta ansiostani: minuthan on vain laitettu taaperosta saakka hevosen selkään, kai siinä kuka vaan oppii. Keho muistaa ajattelematta jo tuhansien ja taas tuhansien toistojen jälkeen mitä sen pitää tehdä, jotta Granni lähtee raviin. Olen ratsastanut Grannilla niin pitkään, ihan sen ratsu-uran alusta saakka, ja siksi minulla on paljon muistoja ja kokemuksia siitä, miten se liikkuu. Kuin huomaamattani teen siitä tulkintoja. Onko se tänään rennompi, kireämpi, reippaampi tai laiskempi kuin keskimäärin? Hangoitteleeko se pidätteitä vastaan uppiniskaisena vai onko se vain innoissaan siitä, että edessä urkenee tietä ravattavaksi vaikka maailman laitaan saakka?

Ihmisiä en osaa tulkita, en sitten lainkaan. Tiedostan sen. Märtakaan ei osaa, ajattelen, mutta meissä on se ero että Märta tulkitsee silti ja uskoo kaiken sokeasti, kyseenalaistamatta. Ja miten kummallisesti sen tulkinnat ovatkaan värittyneet, ja miten mahdottomalta tuntuu murtautua irti siitä myrkyllisestä juoksupyörästä johon hän on minut sullonut.

Märtan silmissä minä olen kai vähän paha ihminen ja syntynyt sellaiseksi.

Kestän nyrpeitä mielipiteitä Grannilta, sillä niissä ei ole mitään henkilökohtaista. Se on yhtä altis irvistämään mukavalle Stinalle, rauhalliselle Vernerille ja nokkavalle Avalle kuin minulle. Sen paha tuuli tulee ja joskus harvoin myös menee, ja se on minusta riippumatonta. Grannia ei kiinnosta, missä olen asunut, keitä perheeseeni kuuluu, keiden kanssa vietän aikaa tai miten puhun, olen, ajattelen, pukeudun, toimin, elän.

Ärsyynnyn, kun Märta muistuttaa, että olen tunkeutunut hänen pihalleen ja taloonsa.
Tiedän varsin hyvin, missä olen, enkä pidä ympäristöstäni. Ansa. Jos joskus olen ollut ansassa niin nyt.
”Enkä mä tullut tänne tahallani, ja itsehän sä mut tönit sisäänkin", muistutan vastineeksi.
Märtan isän varjoinen hahmo häilyy taustalla, mutta hänet on helppo unohtaa.
Sitä en kuitenkaan unohda, miten Märta on torjunut kaikki ystävällisyydenosoitukseni.
”Ihan varmasti sä et tahdo olla mun ystävä”, huomautan ja tökkään lauseeni Märtan kylkiluiden väliin:
Sua taitaa ärsyttää se kun mä olen Rasmuksen kanssa.”
Ja Märta heittää juomalasin lattialle, minun juomalasini, ja läikähtävä vesi kastelee lahkeeni. Lasinsiruja kimpoilee vasten minun sääriä.
Toivottavasti Märtankin.


”Niin, sä olet oikeassa, senkö sä halusit kuulla", Märta murisee piittaamatta minun säikähdyksestäni.
Tai, niin, tunteistani ylipäänsä.
”Mä olen koko elämäni katsonut sun kaltaisia ihmisiä! Tuollaisia, jotka luulevat olevansa parempia kuin muut vaan! Ja kuinka te katsotte meitä!”
En siinä hetkessä tiedä, miltä sen kuuleminen enemmän tuntuu: epäoikeudenmukaiselta vai väistämättömältä. Joltain, mitä olen odottanut koko ikäni, kai.
et ikinä olisi mun ystävä”, Märta syyttää lisää ja naurahtaakin päälle.
Ja niin helposti koko kuvion nurinkurisuus on kumottu minun syykseni.
Kaikki kylmyys meidän välillämme on minussa, linjaa Märta.

Jos olisin järkevä, vastuuntuntoinen, päättäväinen ja kymmenen kertaa rohkeampi kuin olen, en varmaankaan laittaisi paljonkaan painoarvoa Märta Merenheimon syytämille syytöksille. Nyt paino jakautuu kuitenkin aivan väärin: kierin omassa kamaluudessani kykenemättömän sulkemaan mielestäni Märtan maalaamaa kuvaa siitä, kuka minä olen ja keihin kuulun, ja vastavuoroisesti vääjäämättä lähenevä kisakauden avaus tuntuu täydellisen yhdentekevältä. Hitonko väliä sillä on, miten menestyksekkäästi taas nautiskelen omista etuoikeuksistani? Hevosesta, jonka vanhemmat ovat minulle antaneet. Osaamisesta, jonka vanhemmat ovat minulle mahdollistaneet. Ylimielisyydestä, joka on kaupanpäällisiksi tullut vaikken sitä ole tiennytkään. Kai se on välttämätön tahra ihmisessä, joka on saanut enemmän kuin ansaitsee.

On kummallista, kuinka kolme perustavanlaatuista toimintoa pysyvät: vältä vaaraa, pakene, taistele. Jottei minun tarvitsisi taistella, minä turvaudun tyypillisimmin kahteen ensimmäiseen. Teen viimeistelevät treenit metsässä, jotten kohtaa Märta Merenheimon katsetta, jonka terävyyttä tulee vielä kauan varjostamaan muisto siitä miten se melkein itki.

”Mähän yritin olla sulle kiva! Mä halusin että sä pidät musta."
Tunnustukseni on hyödytön.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 26.01.20 14:34

Porukalla Provandossa
26. tammikuuta 2020.

Jännitti. Kilpaileminen itsessään oli minulle jo tuttua huttua, ja Granni oli tuntunut niin valtavan hyvältä ratsastaa jo niin pitkään, etten ollut huolissani siitä, miten meidän kävisi metrikahdenkympin radalla. Sen sijaan kaikki muu kilpailemisen ympärillä oli tänään poikkeuksellisen hirvittävää.

Rosalina oli ensimmäistä kertaa kisareissussa mukana, ja minua hieman pelotti, kuinka hän viihtyisi. Kävi kuitenkin ilmi, että nainen oli kuin vanha tekijä - no, niin kuin olikin: olihan hän kertonut kilpailleensa joskus itsekin, joten ei kai ollut kovinkaan suuri yllätys, että hän ryhtyi luontevasti toimeen kisapaikalla. Hyvin itsenäisesti hän joutuikin puuhastelemaan, sillä minulla oli muita velvollisuuksia kuin oma hevoseni ja sillä kilpaileminen.

Rasmus oli kuin olikin muistanut pakata Runiacista mukaan oman hevosensa Easyn lisäksi myös Belisan ja sen Niilo-omistajan. Niilo oli lukiolaispoika, jonka elämään hänelle hevosen myyneet vanhempani olivat minut sotkeneet. Edellisvuoden lopulla olin alkanut käydä Runiacissa Ronyan lisäksi myös Belisaa ratsastamassa, ja mikä vielä erikoisempaa, valmentamassa.

Jymy-yllätys: valmentaminen ei ollut tipan tippaa minun teekupposeni. Se oli kamalinta puuhaa, mitä olin hevosten parissa joutunut kokeilemaan. Inhotti antaa ohjeita kenellekään ääneen ja asettaa itseni paremmin tietävän asemaan, kun en oikeasti luottanut välillä tietäväni, no, mitään mistään. Inhotti myös se, kun huomasin Niilon katseen seilaavan usein minuun. Se oli aina varma merkki siitä, että olin ollut hiljaa liian pitkään ja poikapoloa alkoi turhauttaa, kun hän ei saanut mitään palautetta tai toimintaohjeita niin kuin valmentajalta kuului saada. Inhosininhosininhosin valmentamista, mutta kuuliaisena tyttönä tein niin silti ja häpesin sitä, kuinka paljon Niilo Runolan vanhemmat minulle luokattoman huonosta opetuksestani pulittivat.

Ratkaistakseni tilanteen ilman että loukkaisin vanhempiani ja/tai Niiloa ja tämän perhettä olin kuitenkin aika sinnikkäästi ottanut härkää sarvista ja ruvennut vain harjoittelemaan.
"Rasmus", olin avannut sanaisen arkkuni joskus kun me oltiin jo sängyssä loikoilemassa ja hengityksestään päätellen Rasmus oli likipitäen unessa. "Voinko mä joskus harjoitella sun kanssa?"
"... mitä?"
"Valmentamista."
"Mjoo."
Se ei välttämättä ollut tiennyt mihin se lupautui, niin uninen se oli jo ollut, mutta olin kuitenkin pistänyt sen pitämään lupauksensa. Niinpä olin pariin kertaan mukamas valmentanut Rasmusta ja Easya (Brania en uskaltanut, koska se asui Auburnissa, ja sikäläistä yleisöä en olisi kuolematta kestänyt).

Hyvää musta ei ollut tullut vieläkään eikä varmaan koskaan tulisikaan, mutta ainakin uskalsin edes vähän enemmän opastaa Niiloa. Nyt valvoin hänen verryttelynsä ja annoin tsemppaavat pikaniksit radalle, ja sitten sain katsella kuinka Niilo hyppäsi kuusikymppisen radan puhtaasti ja päätyi palkintosijoillekin. Oliko se minun ansiotani? Rehellisesti sanottuna ei tosiaankaan. Luokka oli pieni ja Belisa hyvin kasvatettu ja koulutettu, ja Niilolla oli ratsastuksessaan ihan oikeaa tekemisen meininkiä. Kehuin häntä harvasanaisesti ja otin Belisan sitten itse haltuun. Me emme sijoittuneet 80:n senttimetrin luokassa, mutta Belisa oli pienestä tahmaisuudestaan ja parista huolimattomuusvirheestä huolimatta varsin hyvin ratsastettavissa läpi radan. Se oli vielä hieman rapakuntoinen ja lisäksi kokematon palattuaan vasta töihin kahden varsavuoden jälkeen, joten en olisi siltä enempää voinut odottaa.

Rosalina oli jo kävelyttänyt Grannia, kun ehdin heidän luokseen. Siihen asti olin hermoillut kaikesta muusta, mutta kun ei enää tarvinnut, tuli tilaa kisajännityksellekin. Kapusin hevoseni satulaan ja yhtäkkiä päässä risteili kaikenlaisia toivomuksia: voi kunpa muistaisin radan, toivottavasti suitsitusmuutokset eivät kostaudu, toivottavasti Granni on hyvällä tuulella tänäänkin. Tiukkailmeisenä verryttelin hevoseni ja ratsastin sen sitten radalle, kun käsky kävi.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Provando1

Granni jätti onneksi ylimääräiset sekoilut tuomarin tervehdystä seuraavaan laukannostoon, jonka se heitti aivan teatteriksi. Paikallaan dramaattisesti hypähtelevä hevonen ei luvannut kovin hyvää, mutta sitten kun sain sen komennettua eteenpäin ja laukka lähti rullaamaan, minulla ei yhtäkkiä ollutkaan enää hätää. Nidoin katseeni ensimmäiseen esteeseen ja niin mentiin, yli ja yli ja yli, eikä mikään tuntunut vaikealta.

Sydän pamppaili, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla, kun Granni eteni radalla kuin rata olisi sitä varten rakennettu. Ainoa asia, joka jäi hieman harmittamaan, oli se että ratsastin yhden tarpeettoman suuren tien kun olisin voinut nipistää siitä takuulla ainakin pari jos en kolmekin askelta pois, ja sillä me oltaisiin voitu voittaa sen verran aikaa että sija olisi ollut pykälän kirkkaampi. Hauskaa kyllä, molemmat edellemme kiilanneet hevoset olivat tuttuja: toiseksi sijoittunut Araminta oli Rasmuksen työnantajan myymiä hevosia, ja se oli ollut hetken aikaa meidän mukana Dierkin luonakin, ja voittajan paikalla kunniakierrosta johti itseoikeutetusti Isabella Sokka, jonka ryhti oli yhtä virheetön kuin kasvojen ehostus.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Provando2

Tilannetajuni petti kunniakierroksen jälkeisessä hyväntuulenpuuskassa. Rasmukselle, jolla ei ollut mennyt lainkaan hyvin Branin kanssa, minä möläytin palkintokukkiani huiskauttaen:
"Katsos vaan, mun hevoseni hankkii mulle kukkia useammin kuin sinä."

Kaduin virkettä jo ennen kuin se oli ohi, ja yritinkin niellä sitä takaisin, mutta viesti varmaan välittyi. Säikähdin ihan kamalasti. Asuntonäyttöä seuranneen budjettikeskustelun jälkeen olin ollut kamalan varpaillani kaikesta rahaan liittyvästä, ja tämä meni mielestäni siihen lokeroon. Punastuneena yritin alkaa änkyttää, että se oli tietysti vitsi enkä odottanut Rasmuksen tuhlailevan turhanpäiväisyyksiin, mutta poikaystävä ehti ensin puoliväkinäinen hymy huulillaan:
"Joo, siksi mä sille sanoinkin ennen rataa, että olisi kiltisti. Että jos sijoittuisitte."
"Oho, aika hyvää hevoskuiskaamista", naurahdin hermostuneesti ja olisin kamalasti halunnut jatkaa ja kehitellä kaikenlaista kepeää rupattelua, mutten sitten kyennyt, ja keskustelu kuoli siihen.

"Sulavaa", kommentoi pahansuovasti myhäilevä Ava Pulkkanen, kun Rasmus oli  pyörähtänyt matkoihinsa huolehtimaan, että Bran olisi kuljetuskunnossa.
Minä en vastannut Avalle. Vähän epäilin, että se oli mulkoillut minua ja etenkin Rosalinaa pitkin päivää. Mitähän sekin oli? Mikä sitä Rosalinan läsnäolossa risoi? Minussa risoi ihan vaan persoona ja kaikki mitä mulla oli, epäilin, ja se taisi olla tätä nykyä aika yleinen suhtautumismalli muhun. Nielin ahdistusta ja hymyilin väkinäisesti Grannia parhaillaan kuljetusta varten valmiiksi hoitavalle Rosalinalle, joka oli ehkä sanonut minulle jotakin, mitä en ollut kuunnellut.


Provando Golden Future
120cm - 3/12
                         

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 10.02.20 22:22

Aliisa hoitaa ja huseeraa
11. helmikuuta 2020

”Oletkos luimimatta, senkin äkäinen akka”, Aliisa Huru murahtaa irvistelevälle Grannille, ja, hulluun kallellaan kun on, virnistää päälle.
”Ei se yleensä ole”, Stina tietää kertoa. ”Turha toivo.”
”Tai ehkä, jos välität hakemuksesi kirjallisena ja kolmena kappaleena”, puuttuu Hanne puheeseen. ”Eikö tammojen sanota toimivan niin?”
”Pretty sure she's illiterate”, Robert huomauttaa ja suoristaa Harrynsa surkuteltavan otsatukkatöyhdön otsapannan päälle.
”Väitätkö Grannia typeräksi? Risky move, Harrington!” Aliisa huikkaa. ”Tämä on verenhimoinen eläin ja takuulla tietää missä asut.”

Robert huokaisee kuuluvasti.

“Merely pointed out she is a horse”, hän jupisee sävyisästi (omituinen yhdistelmä). “Vieläkö sulla kestää? Me ollaan valmiina, Harry ja mä.”
“Joojoo, hosuli. Vedän vain hanskat käteen ja sitten mennään. Stina, jos ei meitä näy ihan viimeistään puolentoista tunnin kuluessa, käynnistä mittavat etsinnät.”
“Jees madam!”

Tuntuu kevättalvelta. Vaisun talven jälkeen vuodenaikojen taite tuntuu rajulta, jotenkin rosoteräiseltä: on taas niitä kirkastakin kirkkaampia pilvettömiä päiviä, jolloin kylmyys on koleutta kamalampaa ja luontoa herättelevä viima luita hyytävän navakkaa. Harrya tuuli hivenen huolettaa, eikä se tule koskaan sulattamaan korviinsa solahtelevaa luonnonilmiötä täysin. Aliisa miettii, onko tuulella esteetön reitti yhdestä harmaakorvasta sisään ja toisesta ulos, sillä jos tässä tallissa joku hevonen on vähän hölmö niin kyllä se on Robertin Harry.

Myös kentällä uurastava Seppo on vähän typerä, mutta se on sentään ovela. Aliisa nauraa avoimen iloisesti, kun näkee karvaisen pikkusuokin ravaavan ohi maapuomista, jonka yli Ava yritti sitä usuttaa. Teinitytön korvista nousee savua leijailemaan tämän murrosiän kivettämän kallon ympärille, tai ehkä se on vain pikkupakkasessa höyrystyvää hengitystä. Aliisasta savuavat korvat ovat kuitenkin hauskempi mielikuva, joten hän pitäytyy siinä uskossa.

Granni on melko luonteva valinta maastoon lähtevän minijonon etummaiseksi, vaikka se onkin äkäinen ja taipuvainen pistämään jalalla (pohjois-)koreasti, jos perässähiihtelijä alkaa käydä sen hermoille. Harryn johtamana he eivät pääsisi ehkä pihaa kauemmaksi, niin kovasti sitä epäilyttävät tuulen lisäksi kirkkaan valon aiheuttamat syvät varjot. Lisäksi Robertilla on riittävästi itsesuojeluvaistoa, jotta hän tajuaa huolehtia turvavälistä. Harmillisesti Aliisa joutuu sitten vähän kailottelemaan olkansa yli, mutta onkos se koskaan estänyt Aliisaa keskustelemasta?

”Teki kyllä gutaa reissata vähän!” neiti Huru huutelee takanaan ratsastavalle Robertille. ”Maailma avartui taas vähän.”
”Uh-huh?” äännähtää Robert, ja Aliisa tulkitsee sen kehotukseksi kertoa lisää.
”Olihan se duunin kannalta tosi inspiroivaa, siis kun sai ottaa oppia paikoista joissa on tehty asioita oikein. Mä oikeasti luulen, että muutama mun idea menee töissä läpi ja se olisi musta huippua siksi, että kotimaan matkailua pitäisi ihan ehdottomasti saada vielä parempaan nosteeseen. Koivu on hieno, mutta nyt pitää olla somen ykkönen että houkuttelee tätä nuorta väkeä, joka hyvesignaloi ilmastoarvojaan staycationeilla. Sen kohderyhmän kanssa meillä on vielä petrattavaa.”

Keskusteluun syntyy tauko, kun he molemmat joutuvat vuorollaan kumartumaan polun yli matalalla riippuvan oksan alitse ja karistamaan siitä kylmiä vesipisaroita valumaan pitkin niskavillojaan. Kaksi suurta hevosta askeltaa nyt tasaisesti antamatta oksan häiritä menoaan. Harrykin on hieman tyyntynyt, sillä puiden suojassa ilma ei virtaile aivan yhtä vapaasti ja huolestuttavasti. Granni ei koskaan niin pienestä hermostunutkaan. Aliisa rapsuttelee hevosta. Ratsunahan se on oikeastaan aika kiva, vaikka tallissa koetteleekin huumorintajua. No, ei ehkä sentään Aliisan, sillä hänen vitsikkyytensä on rajatonta, mutta jonkun kireämmin virittyneemmän tyypin ehkä (ja noin 94% ihmisistä lienee Aliisaa kireämielisempiä).

”Oikeastaan aika hassua”, Robert aloittaa suoristeltuaan rankansa taas pystyasentoon. ”Että, hmm, kotimaan matkailu on sulle niin tärkeää. Et itsekään viihdy Suomessa.”
”Viihdyn! Ei se sitä ole. En viihdy paikallani”, Aliisa opastaa ja ohjaa Grannin loivaan ylämäkeen. Polku on kappaleen matkaa kivikkoinen ja hetkeksi hevosten käyntiaskeleet hidastuvat, kun ne harkitsevat jalansijojaan.

Robert jupisee taas, ja nyt jotakin sellaista, mitä Aliisa ei aivan kuule kylliksi hyvin saadakseen sanoista selvää. Sävy on kuitenkin tulkittavissa. Aliisan naurahdus on ronski.

“Älä valita! Kuitenkin olet vaan tyytyväinen, kun olin poissa ja sait bylsiä menemään. Etkö ollutkin tyytyväinen?”

Kämppis ei vastaa. Aliisa melkein kuulee sen poskille kuohuvan veren kohinaa. Voi Robert, niin kovin kaino, vaikkei aina kuitenkaan, mutta niin. Aliisasta on vain hyvä, ettei poika ole lojunut pelkästään yksikseen kotona ja kukkakaupassa. Siitä puheenollen…

”Mitenkäs sulla noi sidontahommat? Hyvinkös ovat sujuneet?”

Selän takaa kuuluu sitä ääntä, kun joku on ollut vähällä nielaista aimo soppakauhallisen sylkeä keuhkojansa kostuttamaan ja yrittää pitää huolen, että edes valtaosa syljestä löytää kiertoreitin ja päätyy oikeaan määränpäähän.

”— Aliisa — we didn’t — you’re the only frickin person to even —”
”Riiiläääks bejb. En mä sun deitistä kysynytkään vaan kukista.”
”Oh.”

Ja hevosten vielä kävellessä – se tekee niille hyvää – Robert kertoilee työstään, ja sitten he ravailevat hieman, ja sitten Aliisa kertoo reissustaan. Aliisa herkuttelee hotelli- ja majatalobongauksiensa lempiyksityiskohdilla ja omituisilla sattumuksilla, ja laukan jälkeen hän pääsee vasta itse asiaan: matkan varella tapaamiinsa ihmisiin. Granni on herännyt horroksestaan ja nykii ärsyttävästi ohjia, mutta Aliisa ratkaisee tilanteen tipauttamalla ohjastuntuman oikein löyhäksi. Siinäpä nyppii, kun ei ole mitään, mitä vastaan vetää. Granni ei karauta laukalle vapaat ohjat saatuaan, vaan tasaantuu kävelemään mukavasti.

Se on onnistunut maastoretki. Hevoset saavat oivaa liikuntaa ja ratsastajat sielunhoitoa, ja ehkä Harrykin, sillä se ei enää jaksa olla niin hölmistynyt omasta varjostaan. Purtsilaan palatessa Aliisa muistaa vielä yhden asian, ja pui sitä sitten Robertin kanssa hevosenhoitotoimenpiteiden lomassa.

”On tää vähän eri toista olla täällä, kun vika viikko melkeenpä meni siellä Italiaa kiertäessä ja meillä oli kuule melkoinen opas”, Aliisa naurahti piittaamatta siitä, että teinitytöt olivat yhdessä tallissa ilmeisesti pohtimassa, tarvitsiko iso takku leikata pois Sepon hännästä vai vieläkö sen saisi selviteltyä. “Sen Dianan, no, tuttu, sanotaan vaikka.”
”Hmh?” äännähtää Robert ja vilkuilee vähäsen sivusilmällä teinejä, ja Aliisa huvittaa itseään arvuuttelemalla, onko jompikumpi niistä lähestynyt tallin uutta heppapoikaa treffipyynnön kera.
”Joo-o! Aloin jo miettiä eka kertaa elämässäni sokerimuruseksi ryhtymistä, kun oli niin ylellistä kaikki”, Aliisa myöntää vähäsen virnistellen ja asettaa Grannin satulan karsinan ovelle odottelemaan.

”Sokerimuruseksi.”
”Niin. Tiiätsä, sugar dating, etsisin sugar daddyn. Voisi olla näppärää.”
”Mmnojooh…”
”Vaikka tietysti mulla on vähän huonot tsäänssit sellaiseen järjestelyyn, kun tyyliin ainoat mun tietämät sellaiset, jolla on riittävästi pinkkaa, on Jusun perheen miehet.”
”Ai, onko sillä sitten montakin veljeä?”
”Yksi, ja se on ihan mulkku ja asuu Ruotsissa.”
”Sanoit miehet.”
”Jusun isä on tosi mukava.”
”Eww.”
”Älä yhtään yöki kun et tunne häntä!”

Aliisa sulkee Grannin karsinan oven hetkeksi viedäkseen sen varusteet paikalleen. Tamma kääntää välittömästi päänsä lukaalinsa pimeimpään peränurkkaan. Aliisa muistaa taas, ettei ole aivan samoilla taajuuksilla mokoman ilottoman äkäpussin kanssa.

”Ollapa Rasmus”, Aliisa sanoo yhtäkkiä kulkiessaan lyhyen tallikäytävän poikki satulahuoneen ovelle. ”Sen olisi kyllä niin helppo saada kaikki mitä se tahtoo kun Jusu on niin kiltti. Eikös se taas saa jonkun uuden hepankin isi ja äiti Rosengårdilta? Fiksu kaveri! Varmana vielä kuullaan sen arvokisaedesottamuksista; rahallahan niihin pääsee. Jos ei omalla, niin…”

Aliisasta se on aito kehu. Aliisan mielestä elämässä kuuluu ottaa vastaan kaikki mitä se, elämä siis, tarjoaa. Grannin satulaa telineeseen asetelessaan neiti Huru on jo unohtanut Rasmuksen ja tämän erinomaiset asetelmat sokeripojaksi pyrkimiseen, ja pohdiskelee jo, mahtaisiko Sokilla olla varakasta ja myyttisen komeaa serkkua, tai miksei kaunistakin, ei Aliisa ole turhan valikoiva sentään.

Satulahuoneen ovi aukeaa, ja Aliisa on vähällä kertoa pohdinnoistaan Robertille, mutta Jessehän siinä onkin. Hyvätuloisena (Aliisa arvaa ammatin perusteella) miehenä Jesse Aro ei välttämättä välitä kuunnella sokerideittailuajatuksista. Aliisa kuitenkin tietää, mistä tuoreenpuoleisten vanhempien kanssa kannattaa rupatella.

”No voi hö, eikö Sofia ole mukana?”
”Ai, ei”, sanoi Jesse vähän häkeltyneenä reippaasta asiaan sukeltamisesta. ”Pitää ratsastaa Inka, ja kun ei ole apukäsiä, niin parempihan se on, että on äitinsä kanssa.”
Äitinsä. Siinä tiettävästi taas yksi, jota kannattaisi lämmitellä sokerijuttuihin – jos siis olisi olemassa pienintäkään merkkiä, että Heidiä voisivat aliisat kiinnostaa.
”Jaa juu, no onpa harmi, olisi ollut mukava nähdä! Varmaan kasvanutkin, ja joko se kohta kävelee.”

Jesse naureskelee jo vähäsen, mistä Aliisa tietää osuneensa maaliin keskustelunaiheen kanssa. Tietysti.

”Jusu lupasi loppuviikosta autella, kun Sofia on mulla ja pitää Inka hoitaa. Silloin tyttö on mukana”, Jesse lupaa.
”Pitääpä sopia Jusun kanssa että tulen sitten mukaan”, Aliisa heläyttää melko varmana, että on unohtanut koko asian jo ennen kuin seuraavan kerran on yhteydessä koko Jusuun.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 293

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 13.02.20 19:56

Ystävänpäivä? Ehkä ensi vuonna
14. helmikuuta 2020

Uudet tuulet puhalsivat Auburnin kartanolla. Tai samat vanhat tuulethan ne vain, ilman virtausta korkeapaineesta matalapaineeseen eikä muuta, mutta sitä vain tarkoitin kun oli kaikenlaista uutta. Rakennusmiehet olivat tulleet, rakennusmiehet olivat myllänneet ja sitten rakennusmiehet olivat menneet ennen kuin minä olin ehtinyt saada heitä edes uskomaan, että rapaisilla kengillä ei ihan totta sopinut lontustella loungeen niin kuin se olisi jokin yleinen kuraeteinen. Enhän minä siis tietysti ollut avannut suutani, epätoivoissani vain haaveillut siitä että ne itse sen tajuaisivat tai joku kipakampi saisi asian heille selvitettyä.

Niin tai näin, rakennusmiehet jättivät jälkeen upouuden maneesin, ja sinne minä nyt Grannia johdattelin pilkkopimeänä perjantai-iltana.

Päivä oli ollut jo aivan kamalan pitkä, sillä varhain aamulla olin noussut vastentahtoisesti ja jättänyt Rasmuksen vielä nukkumaan. Oli ollut töitä, oli ollut hätäinen vaatteidenvaihto ja vielä hätäisempi lounas (kumma ja lähes täysin Rasmuksen ansiota, etten jo elänyt yksinomaan proteiinipatukoilla), ja sitten oli ollut Ronya-poni Orijoella. Siellä käyminen oli aina mukavaa, sillä poni oli niin kovin kiva ja olin ystävälleni avuksi, mutta juuri nyt vilkaisukin autossa mukana kulkevan kirjakassin suuntaan sai minut tuntemaan syyllisyyttä siitäkin että ratsastin Ronyaa enkä lukenut pääsykokeisiin. Orijoella käyntiä oli seurannut taas pikainen ruokailuhetki ja taas yhden vaatekerraston vaihdon (sillä en tohtinut marssia samoissa varusteissa tallista toiseen)  jälkeen talli; sillä kertaa oli Kaajapurojen vuoro. Vähän olin ehtinyt juoksuttaa Pikiä, ja se oli ollut harvinaisen tyyni, ja sitten oli ollutkin jo lastata Rosalinan ystävällisellä avustuksella valmiiksi laitettu Granni autoon.

Ystävällismielisten ihmisten avusta taisin tällä elämänmenolla olla jo melkoisen riippuvainen: Rosalinan lisäksi olin tänään joutunut työllistämään jo Aliisaakin, joka oli puolestani käynyt päivemmällä ostamassa Rasmukselle ystävänpäivälahjan, joka varmasti sopisi Coralin väreihin hyvin ja jota poikaystävä ehkäehkäehkä ilkeäisi joskus edes maastoillessaan sen satulan alla käyttää. Aliisa oli raportoinut ostosreissustaan seuraavasti:
homma suoritettu, arvon siitosorimogulille ostettu rahtunen rakkautta

Viestin ajattelu oli taas kohottanut taas kevyen punan poskilleni, mutta onneksi oli pimeää eikä Rosalina ainakaan ilmaissut huomanneensa mitään, kun me yksissä tuumin suljettiin lastausramppi ja teljettiin Granni autoon.
“Ainakin se on tosi helppo lastata”, oli Rosalina kehaissut.
“Joo, sitä se on ollut oikeastaan aina”, sanoin vilpittömän helpottuneena siitä, että minulla oli jotakin positiivista sanottavaa hevosestani.

Olin vapauttanut hevosenhoitajani perjantai-illan viettoon (ties vaikka sillä olisi ystävänpäiväsuunnitelmia, toisin kuin minulla) ja ajanut itse Auburniin ratsastaakseni Purtsilan kyöpelivuorolla.

Niin että tässä sitä nyt oltiin, myöhään illalla Auburnissa, kuten jo alussa saatoin mainitakin.

Tahdoin totuttaa Grannia uuteen maneesiin, Kastanja-areenaan, sillä loppukuusta sen pitäisi selvitä siellä ilman slaageja itse Daniel Susinevan valmennuksessa. Olin ehkä yllättynyt, kun Matilda oli tekstannut ja kysynyt kiinnostiko kouluvalmennus - sana Susinevan valmennuksista ei ollut vielä kerennyt kiiriä Purtsilaan asti siinä vaiheessa, tai ehkä olin vain kiireissäni missannut sen. Olin tarttunut hanakasti tilaisuuteen, sillä Grannin kaltaisen hevosen kanssa kaikki apu sen ratsastettavuuden parantamiseen ja oman työskentelyni tehostamiseen oli kultaakin kalliimpaa.

Kyöpelivuorossa oli se ikävä puoli, että se houkutteli välillä paikalle Amanda “Kallan noita” Sokan. Niin varmaan nytkin, sillä suurta vaaleaa Mina-tammaa talutteli jo maneesissa… kukapas muukaan kuin Märta.

“Hmh, hei Märta”, tervehdin melkein liian pitkään emmittyäni.
“Hmh”, sanoi Märta, tai ei se mitään sanomista ollut, pelkkä äännähdys vain.

Minua ei haitannut, ettei Märta puhunut. Jo pelkkä läsnäolo riitti tekemään olon vähäsen ankeaksi, ja yleensä Grannissa oli aivan tarpeeksi ankeutta meidän molempien puolesta. Märtan mulkoilu teki minut kiusallisen tietoiseksi siitä, että tässä minä taas olin, nousemassa vanhempieni rahojen turvaaman hevoseni selkään Märtan talutellessa samalla hoitohevostaan lämpimäksi toiselle. Piti vähäsen nostaa hattua sen omistautuneisuudelle: olla nyt tähän aikaan tallilla huolehtimassa muiden ihmisten hevosista. No, yhdestä hevosesta.

Jos Märtan läsnäolo tekikin olon vähän kireäksi, se oli pientä siihen verrattuna, miltä tuntui kun Amanda Sokka saapui paikalle, kapusi Minan satulaan ja ryhtyi ratsastamaan kuin kouluratsastuksen jumalatar, joka varmasti monen mielestä olikin. Mina näytti hienolta ja ryhdikkäältä. Minä en ratsastanut jumalaisesti eikä Granni tosiaankaan viitsinyt tänään olla sitäkään vähää keveä edestä kuin mitä se oli nyt jo pitkän aikaa ollut. Hävetti. Harkitsin hetken, olisinko voinut siirtyä toiseen maneesiin olemaan maanmatonen, mutten kehdannut tehdä niin. Se olisi ollut vähän niin kuin istumapaikan vaihtamista bussissa, kun joku istahti viereen. Omituista ja tavallaan töykeää.

Amandan ratsastus oli tehokas. Se sai Minan avuilleen niin nopeasti (välittömästi), ettei sen varmaankaan tarvinnut tehdä töitä yhtä pitkään kuin minun Grannin kanssa saavuttaakseen treenille haluamansa tehon. Se vaihtoi lähes lennosta ratsun Märtan käsiin jättämästään Minasta Pennan (?? eihän hän edes ollut nyt työvuorossa??) tuomaan Leeviin, kun minä vielä tein laukassa töitä oman tammani kanssa. Vaatimatonta avoa, vaatimatonta sulkua, lähes hyvää vastalaukkaa, ei mitään kovin hienoa. Ei mitään, mitä olisi hyvällä tahdollakaan kutsua ratsastamiseksi silloin, kun vertailun kohteena oli Amanda Sokka, joka ratsasti samassa maneesissa.

Jostakin syystä Märta jäi aika pitkäksi aikaa kävelyttämään Minaa. Ehkä se imi Amandasta oppia ja nousisi joskus jonkun hevosen selkään ja ratsastaisi saman tien upeammin kuin minä koskaan.

Mutta ei.

Märta Merenheimo odotti minua, kuten kävi ilmi sitten kun siirsin Grannin lopulta käyntiin.

“Lopetithan sinä vihdoin”, sinihapsi puuskahti.
“Öh, mitä?” kysyin harvinaisen tökeröön sävyyyn. Arvosteliko se tapaani liikuttaa omaa hevostani? Olisiko minun sen mielestä pitänyt pitää treeni ytimekkäämpänä?
“Tarvitsen kyydin kotiin.”
“Mun pitää viedä vielä Granni Purtsilaan.”
“Pitää minunkin hoitaa Mina. Viet hapannaamasi ja tulet sitten hakemaan minua.”

Kello oli kamalan paljon, minä olin kamalan väsynyt ja kamalan nälkäinen, ja Märta oli kamala ihminen enkä minä tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan koska hän sai minutkin tuntemaan oloni kamalaksi ihmiseksi.

“Hyvä on”, sanoin kuitenkin, sillä niin uuvuksissa olin etten jaksanut tapella vastaan. “Varaudu sitten odottamaan.”
“Ei sulla kauan mene. Lyhyt matka sinne Purtseille on. Menet sinne, jätät hevosen, tulet tänne. Nopea homma.”

Matkalla Purtseille leikittelin ajatuksella, että “unohtaisin” Märtalle antamani lupauksen. Tiesin, etten kuitenkaan ilkeäisi tehdä niin, mutta sentään saatoin käyttää ylimääräistä aikaa Grannin hoitamiseen. Sielläpähän odottaisi. En kuitenkaan kehdannut virua Kaajapuroilla aivan loputtomiin, sillä tahdoin taata jonkinlaisen kotirauhan Tiinalle ja Pekalle ja tallin hevosille. Niinpä löysin itseni aivan liian pian taas matkalta kohti Auburnia.

Märta seistä pönötti parkkipaikalla, epäilemättä voidakseen valittaa minulle että sille oli ehtinyt tulla kylmä odotellessa. Kuka sanoi, että piti odottaa ulkona? Olin jo valmiiksi äksy, kun Märta istahti omistajan elkein viereiselle penkille. Mahani kurahti kuuluvasti, mikä oli vähäsen noloa, ja tietenkin Märta kiinnitti siihen huomiota.

“Oletko varma että jaksat ajaa?” se sanoi. “Ettet vain ole liian nälkäinen. En tahtoisi kuolla seurassasi.”
“Mitä sitten muka ehdotat, ajatko itse?” kysyin nälkäväsykiukkuni rohkaisemana.
“En tietenkään”, Märta tokaisi, ja aistin typerys-sanan läsnäolon, vaikkei sitä ääneen lausuttukaan. “Eihän mulla ole ajokorttia. Mutta mulla on eväitä. Voin jakaa.”

Märta ojensi pähkinäpussia suuntaani.

“Kuka nyt yrittää murhata ja ketä?” kysyin, starttasin auton ja lähdin vain ajamaan. “Mä olen allerginen pähkinöille.”
“Ai, en mä muistanut”, Märta sanoi iloisesti, ja mä melkein uskoin.

Me oltiin oikeastaan koko matka hiljaa. Vasta kun mä pysäytin autoni Märtan kotihuvilan eteen, mä sisuunnuin ja kerroin kiusallani:
”Me muutetaan pian melkein sun naapuriin, tohon metsikön taakse.”
”Ettekä muuta!” rääkäisi Märta ja tuijotti minua vihaisesti.
”Muutetaan. Rasmus tahtoi.”
”Oliko sen tomppelin pakko”, Märta puuskahti synkeänä, ja tahtomattani mä jaoin sen kanssa sen tunteen, vaikka olinkin alkanut jo sopeutua väistämättömään tosiasiaan: pian me asuttaisiin paritalonpuolikkaassa lähestulkoon Märta Merenheimon naapurissa.

Oli likipitäen puoliyö, kun mä pääsin siihen pisteeseen mistä olin aamulla puoli kuudelta lähtenyt: kotiin. Vähän huolissani ajattelin, mitä siitä sitten seuraisi, kun muutettaisiin kauemmas keskustasta. Kuinka pitkään voisin jatkaa samaan malliin?

Rasmus oli nukahtanut, vaikka Netflix vaihtoi juuri parhaillaan automaattisesti hänen seuraamansa sarjan jaksoa seuraavaan. Kiiruhdin keskeyttämään toiston, ja siihen Rasmus heräsi.
“...fina?”
“Joo, tulin kotiin.”
“No hyvä.”

Niin onkin, mä ajattelin mennessäni iltapesulle ja -palalle. Oli kyllä kamalan hyvä, että mä saatoin tällaisenkin päivän päätteeksi palata kotiin tuntemaan oloni hyväksi, vaikka väsytti kuinka. Kotoisuuden tunne pelasti paljon, ja yhtäkkiä se voimistui entisestään, kun havaitsin, mitä piskuiselle pöydälle oli päivän aikana ilmestynyt. Yksinäinen, lyhyeksi nyrhitty ruusu juomalasissa (ei Rasmus tietystikään ollur löytänyt maljakkoa) sai mut melkein niiskuttamaan liikutuksesta, mutta sitten mä en koskaan muistanut kiittää siitä. Kun mä ryömin poikaystäväni viereen, se oli umpiunessa niin kuin oli ollut mun lähtiessänikin — ja niin minäkin hyvin pian.

Niin joo, ja sen ystävänpäivälahjaksi ostetun satulahuovankin minä unohtaisin Aliisan hoteisiin aika moneksi päiväksi. Lopulta siinä kävisi niin, että Aliisa Huru itse ojentaisi sydänkuvioidun satulahuovan juhlavin menoin ja suurin piirtein serenadin kera Rasmus Alsila -raasulle Auburnin tallikäytävällä. Sitä odotellessa...

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 24.02.20 15:19

Ikuisesti kesken
24. helmikuuta 2020
Mitä yhteistä on talvisin aloitetuilla kuvilla?
Ne eivät koskaan valmistu.


Grannin päiväkirja - Sivu 5 Kuningatargranni
Ensimmäisiä Grannista koskaan aloitettuja kuvia

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Grannievl
Estevarsojen laatuarvostelun irtohypytyksessä

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Danigranni
Valmennuskuvitusta

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Kesken3
Tästä saattoi olla tulossa myös Piki?

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Talvipurtsi
Murheenkryyneistä suurin:
- Linetty ensin samalle layerille luonnoksen kanssa
- En ole sinut miljööpiirtämisen kanssa
- Lojunut tiedostoissa n. 3-4 kk odottamassa valmiiksipiirtoa:
paras päätös minkä voin tehdä on julkaista keskeneräisenä, niin ei kolkuttele to do -listalla Very Happy


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rosalina Z. lähetetty 25.02.20 12:53

Siivooja Zetterman
25.02.2020

”Joo heippa!” Hyvästelin Josefinan hänen lähtiessä Auburniin. Hän oli käynyt ennen työvuoroaan ratsastamassa Grannin ja minä lupasin tulla hoitamaan loput. Oikein pyysin, että hän jättäisi varustehuollonkin kokonaan minulle.

Grannin Jusu oli ehtinyt hoitamaan tälle päivää kokonaan, mutta silti innoissani tallille pääsystä kävin nappaamassa suitset tamman karsinan edestä. Hieman harmittelin sitä, että en ehtinyt itse lohikäärmekaviokkaan kanssa olla tänään tekemisissä, mutta nyt tyydyin kaikkeen muuhun mitä hoitajanpestiin kuului. Työpäivän jälkeen ei huvittanut kotonakaan istua, enkä ollut vieläkään saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä entiseen tuttuuni Sarahiin, joka ilmeisesti asui Kallassa myös. Siispä Jusun apulaisena aka oikeana kätenä toimimisena oli puolensa: sain kivaa tekemistä.

Laitoin suitset nopeasti osiin ja kävin ne tuttuun tapaan todella yksityiskohtaisesti läpi. Kasaamisessakaan ei kauaa vierähtänyt, sillä vanhempien omistaessa ratsastuskoulun olin saanut nuorempana kasailla joskus useampiakin suitsia päivässä. Kaikki oli itselle hyvin rutiininomaista ja olinkin kerran joutunut Jusulle mainitsemaan, että olin joskus ratsastuskoulussa opetellut tuohon hommaan ihan huvikseni. En halunnut kenenkään tietävän kytköksestäni vanhempiini, sillä tämä oli oma alkuni. Halusin kerrankin saavuttaa elämässäni jotain itse.

Satulan puhdistuksen jälkeen päätin käydä laittamassa Grannin iltamössöt valmiiksi likoamaan. Välissä pääsin moikkaamaan Verneriä ja Jannaakin. En ollut oikein kenenkään kanssa puhunut mitään, vaikka kävinkin monta kertaa viikossa avittamassa Jusua. Noiden kahden lisäksi tiesin Avan, joka omisti Sepon ja Robertin, joka omisti Harryn. Nekin tiesin vain siksi, että olin joskus sivusilmällä tarkkaillut Purtsilan muita ihmisiä ja hevosia ihan mielenkiinnolla. Vielä en ollut löytänyt tarpeeksi rohkeutta keskusteluun asti. En ollut löytänyt täysin vielä omaa lokeroani Kallassa.

Seuraavaksi siirryin hinkkaamaan Grannin juoma- ja ruokakippoja. Tiesin Josefinan olevan todella tarkkoja niistä, joten sain käyttää niihin todella todella paljon aikaa, jottei hoitohevoseni omistaja päättäisi tehdä urakkaa uudestaan itse. Karsinassa ollessani päätin samalla pestä hieman seiniäkin ja lopulta löysin itseni hinkkaamasta karsinan oveakin vähäsen. Ei ehkä tarpeellisinta, mutta joskus minuunkin iski tietynlainen siivoushulluus.

Ihan lopuksi päätin pesaista vielä Grannin harjat ja sitten olinkin pienessä urakassani valmis. Ulkona oli jo hämärää kun ehdin astua viimein ulos tallista, mutta olin päivään tyytyväinen. Huomenna minulla olisi vielä vapaapäivä niin ehkä pääsisin kävelyttämään Grannia tällaisen päivän vastineeksi.
Rosalina Z.
Rosalina Z.
Hevosenhoitaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 29.02.20 12:53

Valmennusviikko
24. helmikuuta 2020 #arnenvalmennus
26. helmikuuta 2020 #susineva


Valmennusviikon teema oli poikkeuksellisen hidas Granni. Niin supermiellyttävä kuin se olikin ollut viimeiset viikot, nyt se sitten tietysti kävi aivan tolkuttoman hitaaksi jalalle. Hämmennyin siitä käänteestä niin, etten oikeastaan ihan heti edes tiennyt, mitä olisin tehnyt ongelman ratkaistakseni.

Onneksi ei tarvinnut keksiä ratkaisuja yksin. Isä oli ilmoittanut jatkavansa valmentamista Kallassa kerran kuussa, ja niin minä olin sitten sopinut itsellenikin paikan hänen ryhmissään. Muutoin jatkaisin treenejäni kuten tavallista: Vernerin viikottaisissa valmennuksissa keskittyisimme vuoroviikoin taikka tarpeen mukaan sileään ja hyppyihin. Rytmi oli ollut tähän saakka hyvä, joten ei kai sitä sopinut peukaloida.

Tällä viikolla Vernerin valmennus kylläkin tiputettiin pois kalenterista, sillä isän lisäksi myös Daniel Susineva purjehti kotimaan kallaisaan kolkkaan.

Olin kyllä tosi helpottunut siitä, että isän valmennus oli ensiksi. Sillä tavalla en tullut enää herra Susinevan treeneissä niin kovin pahasti yllätetyksi, kun Granni yhtäkkiä olikin ihan erilainen kuin ennen. Vaikeaa oli ratsastus molemmissa valmennuksissa, mutta kummankin valmentajan rauhallinen läsnäolo kyllä helpotti kummasti minun elämääni.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Arnentreeni1

Isä pisti meidät kiemurtelemaan ja kaartelemaan oikein urakalla, ja siinäpä vasta kävivätkin selkeästi ilmi meidän tämänhetkiset, kuin tyhjästä tupsahtaneet ongelmat: Granni oli pitkästä aikaa kehno taipumaan oikealle. Mä ihan säikähdin, kun se ei yhtäkkiä asettunut ja taipunutkaan vaivattomasti molempiin suuntiin niin kuin sillä oli jo hyvän aikaa ollut tapana. Isä rauhoitteli. Hevosillakin oli hyviä ja huonoja päiviä, eikä yhden huonomman ratsastuksen vuoksi kannattanut vielä tehdä kuoppadiagnoosia. Kyllä Granni siitä sitten vertyikin aika hyvin, mikä rauhoitti mun mieltä. Päätin jättää murehtimisen toistaiseksi sikseen ja katsoa, mitä loppuviikon ratsasteluista tulisi. Hierojalle soitin kuitenkin, sillä todennäköisimmältä selitykseltä sillä tavalla vähän yhtäkkiä alkaneeseen toispuoleiseen jähmeyteen tuntui niin minusta kuin isästäkin jokin lihaskiristely. Ties vaikka Granni olisi tarhaillessaan liukastunut?

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Susineva1

Susinevan valmennusta jännitin tietysti enemmän kuin isän, mutta loppujen lopuksi ihan turhaan. Sen jälkeen kun Granni oli ensin ihan heti siinä alkuvalmennuksesta tehnyt Danielille selväksi joko a) mielipiteensä kouluratsastusharjoituksista ("katsopa kun ojennan jalkaani, näetkös, osaan jo kaiken eli voidaan hypätä") tai b) saaneensa jalkaan uudet hienot suojat, homma lähti rullaamaan.

No, vähän takkuisesti kyllä, sillä Granni oli taas koko alkutunnin aika hidas ja raskas ratsastaa. Oli vähän kuin se olisi ollut puoliksi nukuksissa, toisin kuin valmennuskaverinsa Zelia, joka kyllä oli hereillä. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut yhtä pahasti toispuoleiselta kuin maanantaina, vaikkei ehkä täydellisen normaali vielä ollutkaan, joten huokaisin siltä osin helpotuksesta. Pikkuhiljaa Danielin puomitehtävät alkoivat purra ja minunkin hevoseeni tuli eloa, ja kun sen kintut alkoivat nousta aiempaa terhakkaammin, minua alkoi ihan hymyilyttää. Tuntui kuin olisin ratsastanut hienommallakin hevosella!

Tietenkin Granni oli minusta kamalan hieno hevonen aina paitsi silloin, kun se käyttäytyi typerästi, mutta olihan se aika makeeta, kun se alkoi ihaan tosissaan työskenellä. Daniel Susineva nyt ei näyttänyt mitenkään hirvittävän vaikuttuneelta, mutta enpä minä olettanutkaan saavani häneltä ostotarjousta melko keskinkertaisesta estehevosestani. Ja jos sellainen hupsutus olisi päässyt tapahtumaan, niin aivan taatusti olisin silti pitänyt Grannin itselläni.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 29.02.20 23:48

Ranking
1. maaliskuuta 2020

Musta tuntuu kuin jokin olisi muuttunut koko Kallan tai ainakin Kaajapurojen tallin ilmapiirissä. Ensiksi kohtaan parkkipaikan poikki kulkiessani kottikärryjä työntävän Pekan, joka onnittelee minua ohimennessään. Luulen, että uudesta kodista: onhan muutostani ollut puhetta. Tiinan kanssa nousevat aina kaikenlaiset asiat puheeksi, kun se kyselee kohteliaasti enkä minä kovasti enää jaksa häntä vierastaa.

Näen teinitytöt tallissa enkä yhtäkkiä tahdo jäädä heidän lähettyvilleen. Siksi suuntaan suorinta tietä Grannin tarhaa kohti, mutta hevoseni kulkeutuukin ihan itse minua vastaan hoitajansa Rosalinan taluttamana. Rosalina tervehtii minua pirtsakkaan sävyyn.

”Onnea!” sekin sanoo. ”Luin voitosta.”

Ahaa. Minulle alkaa valjeta, mistä on kyse. Rosalina vahvistaa asian: Kallan Sanomat on noteerannut Kalla CUPin ja tieto rankingvoitostani on levinnyt laajalti ihmisten tietoisuuteen. Minä en ole juttua lukenut. Hevosenhoitajani on ja briiffaa minut jutun mukaviin sisältöihin. Siihen kuinka minä olen voittanut itse kouluttamallani hevosella, ja kuinka Rasmuskin on mainittu jutussa hyvässä valossa.

Teinitkin selkeästi ovat lukutaitoisia, ja heidän huomionsa on arvatenkin kiinnittynyt ihan muuhun kuin Rosalinan kertomiin asioihin. Kun me astelemme Rosalinan ja Grannin kanssa talliin, he kuuluvat mässäilevän siellä sukuani koskevalla spekulaatiolla. Avan ja Jannan nopea vaikeneminen minun saapuessani tapahtuu juuri niin myöhään, että minulle tulee tunne, että minun oli tarkoituskin kuulla asiasta.

Kuinka he epäilevät, että tietysti perheeni on peukaloinut tuloksia. Kuinka sopivasti Pikin mystinen omistaja, isosisareni, sattuikin piipahtamaan Kallassa juuri rankingin loppuunlaskemisen ja tulosten julkistamisen alla. Varmasti Vilhelminalla on jotakin tekemistä…

Hartiani ovat kiristyneet ja itku polttelee salakavalasti kurkkua ja silmäkulmia. Saan vaivoin pidettyä sen aisoissa keskittämällä huomioni Granniin, joka yrittää juuri näykkäistä loimea riisuvaa Rosalinaa. On hyvä, että ehdin puuttua hevoseni toimiin nykäisemällä vähäsen riimusta, sillä Rosalinan katse on kiinnittynyt minuun eikä hän ehkä huomaakaan mitä Granni on tekemässä.

Minusta tuntuu, ettei se ole paha katse.

Rosalina ei kuitenkaan sano mitään vahvistaakseen aavistustani, vaan astahtaa vain käytävälle ja viikkaa Grannin ulkoloimen siististi telineeseen. Minä suoristelen hevoseni otsatukkaa niin kuin se olisi nyt kovinkin tärkeä asia.

Käytävältä kuuluu, kuinka teinitytöt onnittelevat kilpaa Jesse Aroa. Minua ne eivät onnitelleet, mutta Jesseä kutsuvat kuninkuuslajin kuninkaaksi. Minäkin käännyn hymyilemään ja nyökkäämään kummityttöni isälle, joka on sentään yleisen mielipiteen mukaan itse ansainnut voittonsa.

Annan Rosalinan varustaa Grannin. Itse keskityn hevosen ruokintasuunnitelman tuijottamiseen, niin kuin pohtisin kovastikin millaisia muutoksia siihen kannattaisi tehdä. Rehellisesti sanottuna ei varmaan minkäänlaisia: miksi muuttaa toimivaa systeemiä?

Rosalina palaa meidän sivusta kuulemaamme keskusteluun vasta kun olemme kentän porteilla turvallisesti kuulomatkan päässä teineistä. Ainakin minä oletan, että mystinen puheenvuoro liittyy Jannan ja Avan spekulaatioihin – ja niin, vaikken sitä tahtoisi ajatella, Kallan Sanomien myötä varmaan aika monen muunkin, kuten epäilemättä ainakin Ellie von Brandtin, jonka muistan jo aiemmin vahdanneen treenejäni silmä kovana, ja aivan taatusti hänen lojaalin ystävänsä, itse koulumestari Sarah Reyesin.

”Minkäs kukaan suvulleen mahtaa.”

Niin Rosalina sanoo, ja minä nyökkään hämmentyneenä. En oikein tiedä, mitä voisin sanoa, paitsi niin eikä se tunnu sanomisen arvoiselta. Kiipeän käyttökuukausiensa myötä hyvin tutuksi tulleeseen satulaan ja yritän olla miettimättä koko Kalla CUPia.

Tai ehkä vain etsin asiasta jotakin positiivista, keksin ajatella, kun ratsastus on jo vähäsen rentouttanut minua. Onhan tässä sentään paljon hienojakin asioita. Ihan erityisen vaikuttunut ja ylpeä ja samaa mieltä olen siitä, kuinka poikaystäväni on noteerattu ammattimaisena kahden lajin lupauksena. Painan visusti mieleen, etten anna Rasmuksen painaa sitä villaisella. Minä ehkä voitin oman lajini, mutta tokkopa teen niin enää kolmatta kertaa. Tulevaisuus on muiden.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 07.03.20 15:16

Tasonnostotuskailuja
7. maaliskuuta 2020

Tasonnosto ei tosiaankaan käynyt ihan tuosta noin vain. Minusta oli häkellyttävää, kuinka nopeasti meidän edistyminen Grannin kanssa tuntui tyssäävän. Tähän saakka tamma oli kiivennyt luokkakorkeudesta toiseen säntillisesti ikäluokkansa tason mukaan, ja olisi voinut kuvitella, että kehitys olisi tasaisen nousujohteista.

Vaan kun eihän se hevosten kanssa koskaan ollut.

Metrikahdenkympin minä sain oikeastaan aikalailla vaan ratsastella, eikä siinä mitään kummoisia hokkuspokkuksia tarvittu. Granni tuntui paikoitellen vähän turhan vahvalta, ja jossakin kaarteessa se jäi ristilaukalle, josta en saanut sitä millään vaihdettua pois. Kulmat hentoisessa kurtussa mietin sen jokusen ajan takaista jähmeyttä ja kireyttä. Sitten ei kuitenkaan enää ollut aikaa ajatella sen suurempia, sillä rata jatkui ja tehtävät seurasivat toisiaan, ja jotenkin me vain saatiin rytmistä kiinni. Granni teki puhtaan radan. Minulle jäi asiasta lattea fiilis.

"Hyvä Granni", kehui Rasmus tamman kaulaa taputellen.
"Hmm. Ei musta hirveän hyvä rata", analysoin itse ankarasti. "Mun olisi pitänyt ratsastaa tosi paljon tasaisemmin alusta asti. Annoin sen vähän viedä. Matkustelin."
"Mutta ei se näyttänyt mitenkään pahalta", Rasmus lohdutti. "Varmaan voit lähteä hyvillä mielin kaksvitoseen."

Niin no, hyvillä ja hyvillä, ajattelin minä ensin, mutta sitten sisuunnuin. Mikä pakko minun oli olla isommalla radalla yhtä passiivinen kuin olin ollut ensimmäisellä? Olin itse tunnistanut ratsastavani lepsusti, joten oli ihan hyvä aika kasvattaa selkäranka. Lähdin isomman luokan verkkaan uudenlaisella asenteella.

Uusi asenne ei kuitenkaan riittänyt yhtikäs mihinkään, tai ehkä se ei vain säilynyt riittävän tasaisena. Meidän kohtaloksemme koitui tehtävä, jonka olin radankävelyssä vähän yliolkaisesti arvioinut helpoksi ja ohittanut ilman sen kummempaa mietintää. Kisat ja treenit olivat kulkeneet Grannin kanssa niin kovin hyvin viimeaikoina, että jotenkin vain oletin osaavani kyllä tehdä oikeat ratkaisut sitten kun niiden aika tulisi.

En ollut koskaan ajatellut olevani ylimielinen ratsastaja, mutta sitten kun yhtäkkiä olinkin helisemässä helpoksi kuvittelemallani radalla, aloin miettiä oliko minulla oikeasti noussut pissi päähän. Saatoinko minä olla liiallisen itsevarma? Ja saattoiko Granni puolestaan epäröidä?? Se nimittäin kävi yhden pudonneen puomin ja yhden huonoa ponnistuspaikkaa seuranneen superloikan jälkeen ihmeellisen hitaaksi ja paikallaanpomppivaksi. Vähän kuin se ei olisi tahtonut mennä kohti esteitä, ja sellaistahan ei tapahtunut tamman kanssa koskaan!

Hämilläni ja häpeissäni ratsastin pois radalta. Meidän tulossaldomme oli lopulta kaksi pudonnutta puomia ja hidas aika, sillä olin lopulta päätynyt ratsastamaan radan loppuun suurilla kaarteilla jokaista linjaa varmistellen. Varmistelusta huolimatta Granni oli ollut myös vähällä kieltää kertaalleen, mikä ei koskaan tuntunut mukavalta. Jos Granni ei tahtonut hypätä, siihen oli aina jokin syy: jos ei juuri sillä hetkellä minun ratsastuksessani, niin sitten hevosen kropassa tai pääkopassa.

"Mä jotenkin oletin, että se menisi paremmin", sanoin surkeana Rasmukselle. "Kuitenkin vaan kaksvitonen eikä kolkyt."
"No mutta", Rasmus aloitti rohkaisevaa sävyä tapaillen. "Ettehän te ole hypänneet montaa yli kahdenkympin rataa kuitenkaan. Ei se heti voi sujua tosta noin vaan."
"Kyllähän sen pitäisi", puuskahdin radanjälkeisen ahdistuksen riivaamana. "Ei pitäisi lähteä kokeilemaan kisoihin tasoa joka ei vielä yhtään suju."
"Miten niin yhtään", Rasmus yritti inttää järjen äänenä. "Onhan teillä treeneissä sujunut. Ja sitä paitsi kisatilanne on aina ihan eri."
"Niin... niin kai."
"Älä ota noin raskaasti."
Mun teki mieli sanoa, että älä sanele miltä musta saa tuntua, mutta se kuulosti jo ajatuksissani tosi pikkumaiselta, joten purin kieltäni ja nielin sen. Olisi varmaan paras puhua vasta kun pahin pettymys huonosta radasta olisi laantunut.

Ajatus hyvä, mutta toteutus haastava, sillä pettymys piipahti mielessä välillä vielä illallakin, kun me oltiin jo hyvän aikaa sitten viety Granni Purtsilaan ja ajeltu kotiin Monacon kautta. Enhän mä voinut olla niin montaa tuntia kokonaan puhumattakaan, sillä se olisi ollut aika itsekeskeistä ja tylyä Rasmusta kohtaan, ja kyllä mä kuitenkin järjellä ymmärsin etteivät yhdet huonosti menneet kisat uudella estekorkeudella mikään maailmanloppu ollut.

"Se rata vähän pyörii mun mielessä", kevensin kuitenkin vielä ennen nukkumaanmenoa mieltäni. "Mutta varmaan se johtuu siitä kun Grannin kanssa on kuitenkin mennyt tähän saakka ihmeen hyvin, tai että ei mitään isoja takapakkeja ole suoritustasossa ollut."
"Totta", Rasmus nyökytteli kannustavasti.
"Ja tiesinhän mä, että tässä on meille vähän sellainen haamuraja."
"Ootko sä miettinyt, mitä sä teet jos tahdot hypätä isompaa? Tuleeko sullekin sitten sun vanhemmilta joku hevonen, vaikka", Rasmus pohdiskeli ääneen.

Mä emmin.

"No siis kun mua ei niin kauheasti edes kiinnosta hypätä isoja", myönsin. "Tai tahdon tietty viedä Grannin niin pitkälle kuin pystyn, näyttää sen potentiaalin, mutta ei mua haittaa jos mulla ei koskaan ole GP-hevosta. Oikeastaan mä ihan tosissani mietin, jos vaan astuttaisin Grannin ja keskittyisin sitten ensi kaudella taas pikkuluokkiin Pikin kanssa."

Silittelin Rasmusta, joka oli jonkun aikaa hiljaa. Sitten se esitti kysymyksen, joka ei mun helpotuksekseni ollut "miksi" vaan sellainen, joka houkutteli suunnittelemaan tulevaisuutta haaveilunomaisesti.
"Millä orilla sä Grannin laittaisit?" se nimittäin vaan tiedusteli, ja siitäkös sitten sukeutui mielenkiintoinen ja goolgailun rikastama yhteinen pohdinta aiheesta.

ERJ:n alaiset tarinakilpailut
Kutsu
Luokka 2: valittu taso 120cm
Tehtävä: Unelmoija - Kerro vuoropuhelun tai jonkin yksittäisen tapahtuman avulla ratsukon tavoitteista ja unelmista sekä siitä, miten ne aiotaan toteuttaa. Onko joku unelmista ja tavoitteista jo kenties toteutunut? Luokassa arvostellaan erityisesti mielenkiintoisuutta, sujuvuutta ja oikeinkirjoitusta.
Tulos: 1/1
Tuomarin kommentti: "Tehtävänanto oli omaksuttu hyvin ja puhekielellä kirjoittaminen elävöitti tekstiä. Teksti oli mielenkiintoinen, kuten arvosteluperusteissa oli painotettu, ja tämän kaltaiset asiat varmasti pyörivät monen kisaavan ratsastajan mielessä. Tykkäsin myös kovasti siitä, miten kertoja ei ollut itsekään aivan varma siitä, mitä haluaa."

Unelmoija:

"Mua jotenkin melkein masentaa", puuskahdan äkkiarvaamatta Rasmukselle, jonka katse kääntyy muhun niin vikkelästi, että mun käy sen nikamia sääliksi.
"Mitä, miksi?" poikaystävä kysyy terävästi.
"Siis jotenkin vaan tämä kauden aloittaminen suoraan metrikahdestakympistä."
"Miten niin?"
"Se oli niin pitkään meidän tavoite, ja nyt se on rutiinia."

Rasmus, järkiperäinen ja ratkaisukeskeinen kun on, sanoo lohduttavasti:
"Mutta nyt teillä on uusi tavoite. Metrikolkyt vaatii vielä paljon harjoitusta."

Mä tiedän sen, mutta silti. Kiinnitän Grannin martingaalin ja sivelen sileää nahkahihnaa vähän niin kuin kiillottaakseni sitä.

"Niin, mutta siihen se sitten tyssää. Sen jälkeen ei uusia korkeuksia tämän hevosen kanssa tule", mä sanon raadollisena realistina. "Pomokin oli sitä mieltä. Että raja tulee tässä vastaan. Ei Grannista ole isompiin."

Rasmus Alsila miettii tovin, ennen kuin vastaa. Se on sellainen: enimmäkseen ihan harkitsevainen ja aina valmis piristämään mua.

"Nouset isompiin sitten Pikin kanssa, tai teetät Grannista varsan ja siitä tulee ihan supertähti tietysti. Kohta sä oletkin jo  maailman huipulla."

Kurkkua kuristaa vähän, sillä mä en ole ensinkään varma, tahdonko mä mihinkään maailman huipulle. Sen mä jo tiedän, että Grannin kanssa me ei sellaista voida edes tavoitella, mutta haluaisinko muutenkaan? Ei mua se harmita, etten saa mestaruusmitaleja kaulaani.

Oikeastaan mä kaipaan vain uusia kokemuksia hevoseni kanssa.

Ehkä pitää teettää se varsa, mä ajattelen. Siitähän mä olen jo yli vuoden päivät salaa haaveillut, ja kai se on mulla vähän verissäkin: hevoskasvattajien tyttärenä mä olen kutakuinkin kasvanut varsalaitumilla.

Luokka 3: valittu taso 125cm
Tehtävä: Matkassa - Kirjoita matkastasi kisapaikalle tai pois ratsusi näkökulmasta. Luokassa arvostellaan erityisesti sitä, miten hyvin hevosen persoonaa ja suhtautuminen matkustamiseen on kuvailtu, sujuvuutta ja oikeinkirjoitusta.
Tulos: 4/4
Tuomarin kommentti: "Tekstiä oli mukava lukea, ja hevosen luonne olikin saatu mukavasti pakettiin. Tehtävänannossa kuitenkin pyydettiin kirjoittamaan ratsun näkökulmasta, mutta tekstissäsi oli ulkopuolinen kertoja."

Matkassa:

Hankala hevonen, sanotaan, mutta lastaustilannetta seuratessaan kukaan ei usko sitä kuitenkaan. Tigrainen ilme ja askelten rytmi pysyvät muuttumattomina, kun se johdatetaan trailerin rampille. Sitä ei vaikuta jännittävän, ja mitäpä se toisaalta pelkäisikään?

Tigraine on matkustanut kai jo enemmän kuin keskimääräinen harrastehevonen elämänsä aikana. Se tietää, mitä tuleman pitää: ainoa, mikä muuttuu, on matkan kesto ja perillä odottava maisema. Joskus kuuluu moottoritien hurinaa, toisinaan liikkeelle lähtevän laivan koneistojen murahtelua, joskus jonkun ärsyttävän matkatoverin levotonta liikehdintää.

Tänään matka ei ole pisimmästä päästä. Toisin kuin kesäisillä matkoilla Saksaan ja takaisin, nyt Tigraine ei ehdi tylsistyä. Kaipa reissu on juuri sopivan mittainen virkistäville torkuille, ja virkeä hevonen sitten onkin, kun se taas pääsee laskeutumaan ramppia pitkin alas ja huomaa: tänään kilpaillaan.

Ehkä esteitä? Mikäs sen hauskempaa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 17.03.20 9:22

Hiipuva tähti
17. maaliskuuta 2020

“Musta tuntuu ettei meidän kannata tänään hypätä kuitenkaan”, sanon Vernerille ensi töikseni, kun hän saapuu vasta huolletulle kentälle pitämään meidän viikottaista valmennusta.

Verneri ei vastaa heti. Hän ottaa aikansa. Askel ja askel ja askel, ja vasta sitten kun valmentajani on asemissaan lähellä kentän keskikohtaa, hän puhuu.

“Okei. Sileäntyötäkö? Puomeja? Otetaanko kuitenkin pieniä hyppyjä?”

Tavallaan mä ehkä odotin, että Verneri vänkäisi vastaan, joten nyt mä tunnen oloni yllätetyksi. Sitten olo muuttuu typeräksi, kun mä oivallan, että eihän Verneri nyt yleensäkään vänkäämällä vänkää vastaan ilman syytä. Silloin kun se on periksiantamaton, se on sitä ihan syystä, ja ilmeisesti sillä ei nyt ole halua olla mun kanssa eri mieltä hyppäämättömyydestä. Nyt mun vatsanpohjaan jysähtää hyytävä kauhuntuntemus: Vernerinkään mielestä meidän ei kannata hypätä.

“No siis”, mä aloitan tietämättä mitä siis. Jäsenneltyäni hetken ajatuksiani mä alan sanoittaa niitä: “Voisi kai olla ihan hyvä ottaa parit pienet hypyt, siis jos se ennen sitä vaikuttaa susta ihan hyvältä. Ettei se esimerkiksi tahdita tai mitään.”
“Onko se sun mielestä ollut jotenkin eepee vai?” Verneri kysyy rauhallisena, tekemättä tästäkään asiasta tarpeettoman suurta numeroa.
“Mä en tiedä”, sanon ahdistuneena. “Mä en oikein tiedä missä mättää. Mutta mä haluaisin sun mielipiteen, että vaikuttaako se ihan normaalilta.”
“No, koitetaan selvittää ennen kuin tehdään muuta. Kerro vähän teidän tilanteesta."

Ja mä kerron. Kerron vähäsanaisesti siitä, miten ihan yhtäkkiä niin hirveän hyvien valmennusten ja kaudenavauksen jälkeen Granni olikin yhden kerran tuntunut tosi jäykältä kotona. Miten kauden tokat kisat Eevassa eivät oikein menneetkään hyvin. Ja sittenhän olivat vielä ne Auburnin kisaharjoituksetkin, jotka periaatteessa menivät ihan hyvin siinä mielessä, että perusradat olivat kummassakin luokassa puhtaat, mutta jotenkin… en edes tiedä. Musta tuntui kuin mä olisin ratsastanut robotilla. Granni ei ollut yhtään se kuohuva ja suurin piirtein tulta syöksevä tappurapesäke, joka se usein esteradalla vauhtiin päästessään oli.

Pysyn napakasti asiassa enkä ala kuormittaa tilannetta omalla vellovalla paniikillani, vaikka voi pojat että siinä onkin aisoissapideltävää. Mähän olen jo suurin piirtein varma, että olen ratsastanut hevoseni rikki ja se pitää lopettaa. Ehkä olen treenannut liikaa. Granni ei ole oikeastaan koskaan tainnut varsinaisesti sairastaa päivääkään, eikä se ole ontunutkaan, mutta ehkä olen vain ylenkatsonut sen kipuoireita sillä seurauksella, että nyt vasta seitsenvuotias hevoseni on kuoppakamaa. Sen takia sen perusilme varmaan on niin nyrpeä. Varmasti se on ollut tosi kipeä jo pitkään, varmastikaan sen luonne ei oikeasti olekaan äkäinen vaan siihen vain sattuu, varmasti minä olen ollut typerä enkä ole huomannut selviä merkkejä...

Mutta niistä kuoppakauhuista mä en tosiaan sano ääneen mitään. Kunhan summaan tilanteen: Granni oli pitkään hyvä ja nyt se ei ole oikein ollut hyvä, tai vähintäänkin se on ollut epätasainen, ja siksi mua mietityttää miten meidän kannattaisi treeneissä edetä.

“Taisit käyttää sen klinikalla tammikuussa, eikö?” Verneri muistelee, ja minä nyökkään. “Ja silloin ei ollut mitään.”
“Ei.”
“Eikä se musta ole näyttänyt meidän aiemmissa treeneissä mitenkään huonolta, mutta tietysti sun tuntumaa tässä kannattaa kuunnella jos hevosessa susta on muutoksia. Katsotaan tänään, miten se liikkuu ja toimitaan sitten sen mukaisesti”, Verneri ehdottaa, ja minä suhtaudun ehdotukseen ilmoituksena.

Eikä Grannissa sitten ole kummankaan meistä mitään sen ihmeellisempää vikaa. Teemme töitä puomeilla ja otamme joitakin hyppyjä, ja ihan hyviä normaaleja hyppyjä ne ovatkin. Mikä siinä sitten on, että se tuntuu musta niin omituiselta? Loppukäyntejä metsässä ratsastaessani pureudun ongelmaan aivan juurta jaksaen ja vertailen sitä, miltä Granni on tuntunut valmennuksissa, itsenäisillä ratsastuksilla ja kilpailuissa. Kuvio alkaa rakentua aika selväksi.

Juuri kun minun kilpailujännittämiseni on alkanut talttua, juuri kun minä olen alkanut luottamaan tammaani, se alkaa töksähdellä. Ja koska se on töksähdellyt juuri kisaradoilla mutta toiminut niitä paria jäykempää päivää lukuunottamatta hyvin kotona, on ilmiselvää että jokin minun ratsastuksessani kai silloin muuttuu.

Lopulta en keksi asialle muuta selitystä kuin sen, jota en oikeastaan uskalla vielä täysin loppuun saakka ajatellakaan.

Minä olen ratsastanut ja kilpaillut niin pitkään kysymättä kertaakaan itseltäni, ketä varten minä niin oikein teen. Nyt kun olen alkanut epäillä, teenkö niin alkuunkaan itseäni varten vai elänkö vain muiden odotuksia, ehkä se vaikuttaa moti…

Mutta ei. Minähän rakastan yhä hevosiani, ja ne ovat kilpahevosia ja niillä kuuluu kilpailla. Paitsi kun ne ovat tiineinä – ovathan ne sentään tammoja – silloin ne ovat myös hyvässä käytössä – tai ainakaan kukaan ei tivaa, miksei meillä ole kisatuloksia –

Kyllä minä astutan Grannin. Päätös syntyy siinä valmennuksen jälkeisessä hetkessä. Mitä minä sen tekemällä menetän, en yhtikäs mitään. Yhden kisakauden Granni on sivussa ja ehkä... ehkä... ehkä minä sen aikana tajuankin, että tahdon ehdottomasti viettää loppuelämäni kilparatsastajana kuitenkin. Ehtiihän sitä sitten.

Se nyt on kyllä ainakin ihan vissi, että vielä vuoden ensimmäisessä Cup-osakilpailussa me ei mennä nolaamaan itsejämme metrikolmeenkymppiin. Tamman tulostaso on ollut niin epätasainen isommissa luokissa, etten viitsi edes ajatella ratsastavani sillä arvokisoissa rataa, joka on meille vielä auttamatta vähäsen suuri. Onneksi voidaan sentään käydä vaikka Ruunaankoskella harjoittelemassa, sillä vaikka minä jo mietinkin oreja saadakseni Grannin hyvin selitetylle kisatauolle, vielä en voi julkisesti heittää hanskoja naulaan. Juuri nyt en kestäisi kummeksuvia katseita saati kysymyksiä ja kritiikkiä päätöksestä, joka ei ole millään tavalla linjassa sen suhteen, millaista elämäni on aina ja etenkin Kallaan muuttamisen jälkeen.

Vähän jännittää, voisinko mä koskaan mitään muuta ollakaan kuin kilparatsastaja-Josefina, mutta mulla on jo sormet ristissä sen suuntaan, että ehkä mulla jo syksyllä voisi olla elämässä muutakin sisältöä kuin talli, hevoset ja työ talleilla ja hevosten parissa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 21.03.20 11:03

Mietteitä metsässä
22. maaliskuuta 2020
Kanssakirjoittaja @Rasmus A.
>> Lue alkuosa Kissen päiväkirjasta


Josefina on ihan hirvittävän pitkään hiljaa ja antaa vain hevosensa kävellä löyhällä tuntumalla tamman valitsemaa tahtia eli lujaa. Ajatukset risteilevät runsaampina kuin metsäpolut ympärillä, ja Josefinasta on vaikea valita seuraavia sanojaan. Tavallaan tyttö toivoo, että jos on riittävän pitkään hiljaa, keskusteluntynkä vain unohtuu ja sen voi jättää käymättä loppuun. Miksi pitikään aloittaa se? Grannin kaulan rapsutteleminen kiinnostaa yhtäkkiä kovin paljon enemmän kuin tulevaisuuden pohtiminen.

“Niin, jos helpottaa”, hän kuitenkin huokaisee ja miettii kesän takana piileksivää syksyä. Mitäs jos hän pääsee opiskelemaan? Sitten varmaan työt jäävät pois paletista, mutta auttaako se nyt sen kummemmin pursuilevan kalenterin tyhjäämistä? Tokkopa.

“Mitä meidän sitten susta pitäisi tehdä?” Rasmus äityy painostamaan vähän, kun tyttöystävä on taas hiljaa eikä enää otakaan Saksaa puheeksi.
“No jos me vaikka soitetaan pomolle. Että ottaisiko se meitä edes. Koska muutenhan tämä on turhaa jossittelua”, Josefina muistuttaa ja ohjaa Grannin pienemmälle polulle. “Kyllä mä voisin sinne mennä. On mulla vähän ikävä hevosia kuitenkin, ja ehkä Joachimia myös, mutta älä kerro sille ettei sillä nouse hattuun se asia.”

Kisse kipittää pitkäaskelisen Grannin perässä kapealla polulla. Pomon ja Joen kasvot vilahtavat Rasmuksen mielessä ja saavat hänen suupielensä kohoamaan pienesti. Vai on Josefinalla Joachimia ikävä! Josefina on oikeassa, mies ei koskaan lakkaisi naljailemasta, jos saisi kuulla asiasta, joten Rasmuksen on kenties ehdottomasti kerrottava.

“Tietenkin se ottaa”, Rasmus sanoo luottavaisesti. “Onhan siellä tietysti nyt enemmän väkeä kuin viime kesänä, ainakin mitä olen viimeksi kuullut, niin se Merit on siellä edelleen, ja Linuskin kai. Mutta ei pomon hevosmääräkään toisaalta ole ainakaan pienentynyt. Joachim kertoi että se on taas intoillut kasvattamisesta.”

“Olisikin kiva päästä työskentelemään nuorten ja varsojen kanssa”, Josefina miettii ääneen. Rasmus taas on sisäänratsastanut viime aikoina omasta mielestään liikaakin hevosia - hän keskittyisi enemmän kuin mieluusti yli seitsenvuotiaisiin.

“Mä soitan pomolle heti tänään”, Rasmus sanoo päättäväisesti ja osaa vain vaivoin pidätellä innostustaan. Lähtisivätkö he tosiaan taas Saksaan? Rasmus kuitenkin kokee velvollisuudekseen lisätä: “Jos sä oikeasti haluat. Tietenkin me voidaan yrittää etsiä lisää yhteistä aikaa täälläkin. Ei meidän tarvitse sinne saakka mennä, jos sä mieluummin olisit kesän Suomessa.”

Josefinan olemus näyttää rentoutuvan hetki hetkeltä. Granni yrittää varastaa raville, kun he saavuttavat tutun hyväpohjaisen polunpätkän, jossa on usein lisätty vauhtia. Tällä kerralla Josefina jarruttaa: hevostaan ja hätääntymiseen taipuvaista tunne-elämäänsä.

”Meillähän on niitä lomiakin”, hän muistuttaa ja hymyilee nyt vähän olkansa yli. ”Niin ehkä ainakin niiden ajaksi voitaisiin.”
”Totta! Ihan hyvä suunnitelma sekin”, Rasmus myöntelee, eikä Josefina ole ihan varma onko poikaystävä pettynyt, jos he ovat vain lomien ajan eivätkä sen pidempään.
”Vaikka onhan se vähän hullua multa”, Josefina naurahtaa päätettyään hetken harkinnan jälkeen olla tivaamatta mitä mieltä Rasmus oikeasti on asioista; Rasmus kertoisi kyllä, jos se tahtoisi olla pidempään. ”Valittaa kiireestä ja sitten myydä lomat pomolle.”

Selän takaa kuuluu naurahdus. Josefinalle tulee siitä hyvä mieli. Siitä ilosta hän rapsuttaa taas hevosensa kaulaa.

”Ja mä en siis ole oikeasti ajatellut erota”, Josefina vielä varmistaa poikaystävänsä ymmärtävän, kun reitti on jo kääntynyt loppupuoliskolleen.
”Uskallakin”, Rasmus sanoo painokkaasti.
”Ja vähän harmittaa että käytin nyt tätä yhteistä aikaa murehtimiseen, mutta kun sitä huolta kertyy ja kertyy ja… niin.”
”Mutta hyvinhän tässä kävi”, Rasmus vastaa reippaana. ”Järjestetään aikaa, ja Saksaan on aina kiva mennä. Musta on kiva että ehdotit.”

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1092

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 5 / 6 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6  Seuraava

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa