Vs: Grannin päiväkirja

Jusu R. 27.03.20 12:51

Keskiviikkokisat
25. maaliskuuta 2020
Ratsastuskeskus Eevan KRJ-koulukilpailut | Kutsu

KRJ-tarinakilpailut
Luokka 1: Valittu taso helppo B
Tehtävä: Tuima tuomari - Tervehtiessäsi radalla katsot hetken tuomaria silmiin. Mitä hänen ilmeensä kertoo sinulle? Tuntuuko sinusta, että hän on oikein suopealla tuulella vai kenties väsynyt ja valmiina hylkäämään jokaisen päästäkseen kotiin aikaisemmin? Vai harhaileeko mieli kenties jossain aivan muualla? Kirjoita muutamalla lauseella tai yhdellä kappaleella, mitä hahmosi tuumaa tuomarista. Luokassa arvostellaan erityisesti omaperäisyyttä, taitoa vangita tekstiin pienen hetken tapahtumat ja oikeinkirjoitusta. (Tuomarista tietoa Miljöö-kohdassa.)
Sijoitus: ?

Tuotos
Pysähdys, katsekontakti, nielaisu — ja pitikö tässä tervehtiäkin? Kylmä kauhunkouristus vavisuttaa vartaloani, ja olen melko varma, että vapinalla ei saa lisäpisteitä. Nitkautan käsivarttani vähän kuin oikea kouluratsastaja, mutta siinähän se juttu juuri onkin: minä en ole mikään kouluratsastaja, ja tässä minä seison estehevoseni kanssa tuijottamassa tuota kouluratsastuksen vannoutunutta sanansaattajaa silmiin. Tuomarin katse on niin tiivis, että minulle tulee kummallinen tunne. Aivan kuin hän kelaisi lukilitiksenomaisesti minun mieltäni ja etsisi kouluratsastukseen liittyviä muistoja. Niitä ei juuri ole. Olen startannut koulukilpailuissa tasan kahdesti aiemmin koko elämäni aikana, ja yhtäkkiä olen varma että se huokuu minusta. Voin vain toivoa, että edellisen helppo B -ohjelmani tulos jättää huokumatta: mehän olimme Grannin kanssa vihoviimeisiä kilpailuharjoituksissa vain kymmenen päivää aikaisemmin. Tuomari räpsäyttää silmiään ja minä ajattelen ohjat käsiin kerätessäni, että ainakaan meillä ei ole suuntaa muualle kuin ylöspäin.

Jusu R. 27.03.20 19:50

SOS niin kuin sosiaalinen media
27. maaliskuuta 2020
Kalla CUP: #kevätpäiväntasaus

Myönnetään: mä kasvoin somettajaksi. Sellaisena mä paremman sanonnan puutteessa puhkesin kukkaan vasta aika myöhäisellä iällä, mutta mä tiesin täsmälleen, mistä mun someaktiivisuuteni kumpusi. Eihän kukaan syyttä suotta lähettänyt kuvia eetteriin: joku säilöi muistoja itselleen, toinen muille ja kolmas jotakin siltä väliltä taikka ympäriltä.

Kun mä rutinoituinein sormin letitin hevoseni harjaa, mä tiesin jo tahtovani siitä kuvia. Valokuvaajia olisi takuulla paikalla, sillä Auburnin kisoissa oli aina — eikä oikeastaan tarvinnut olla edes juuri Auburnin kilpailut. Kaikkialla oli kyllä kuvaajia, isoissa ja pienissä kisoissa ja aivan taatusti kaikkein eniten ratsastuskoulujen harjoituskisoissa, missä jokainen vähänkin kykenevä lähisukulainen takuulla oli saanut tehtäväkseen taltioida jonkun suorituksen. Läheisten lisäksi oli nimittäin olemassa sellainen ihmislajin alajaosto kuin hevosvalokuvaajat, ja ne saapuivat kyllä kolkkaan kuin kolkkaan, jos oli olemassa mahdollisuus, että kameran linssin eteen saisi häntäjouhien vilahduksenkaan.

Munkin suorituksista oli kansioittain ja taas kansioittain kuvia. Hevoskuvaajat lähestyivät mua aika usein omasta aloitteestaankin ja tägäilivät jusurosenia stooreihinsa ja julkaisuihinsa, ja nopeasti mä opin myös itse keiltä kysellä kuvia kilpailuiden jälkeen, ellei kukaan tarjonnut. Mä olin vuosien mittaan ostanut kisakuvia kuvien perään, ja ne kaikki olivat säntillisesti kansioihin organisoituna todistamassa mun ja Grannin matkaa tähän pisteeseen.

Käytävällä Ava penäsi Jannalta, ehtisikö se videoida sen ja Inkan radan (”En oo varma jos meidän startit on aika lähekkäin.” ”Tottaa, hankalaa kun ollaan samassa luokassa! Kenetköhän me saatais mukaan? Pakko saada tää videolle… Lähtisköhän Robert?” “ROB...ert? Ei kai se! Miksi se tulisi, se on kouluratsastaja, nämä on Ava estekisat...” “Joo mutta kysytään!”). Tyttö oli tietysti aika tohkeissaan, vaikka peitteli intoaan teini-ilmeillä ja sarkastisilla kommenteillaan. Mietin, vieläkö sitä harmitti ettei Sepolla ollut asiaa Cup-kilpailuihin, vai joko toinen erinomaisen somekelpoinen ratsu oli vienyt kaiken hengen kiukusta? Sillä sellainen Inka vinkeine värityksineen ehdottomasti oli. Granni puolestaan ei ehkä ollut ensinäkemältä yhtä näyttävä kuin kirjava Inka, tai Kaajapurojen uusin hevosasukas, lumoavan upea Blue, tai kuohuvajouhinen ja siropiirteinen Sessa.

Astahdin taaksepäin saatuani letityksen valmiiksi ja tarkastelin tammaa. Siinä se seisoi, tylsistynyt ilme naamallaan ja karvapeite tavallisen ruskeana, eikä se edes ollut ryhdikäs. Radalla se ryhtyisi uhkumaan ja puhkumaan ja näyttäisi varmasti urheiluhevoselta ja siksi kuvaamisen arvoiselta, etenkin koska siitä saattoi hyvässä lykyssä saada todella ilmeikkäitä ja vauhdikkaan näköisiä kuvia. Toistaiseksi se oli kuitenkin aivan huomaamaton.

Niin olin mäkin ollut ihan aina.

Kaunisteltu syy mun somepostailuille oli hevosten kehityksen dokumentointi ja mukavien muistojen säilöminen itseä varten. Olihan se tietysti osa totuuttakin, mutta ei siinä ollut ihan kaikki kuitenkaan. Tosiasiassa mä olin luonut itselleni somepersoonan ollakseni edes vähäsen mielenkiintoinen ja menestyvä, edes siellä missä saatoin vaikuttaa siihen, miltä… niin, vaikutin.

Kaajapurojen ahtaissa neliöissä kisoihin lähdössä oleva väkimäärä tuntui valtaisalta, ja oli helpotus päästä matkaan kohti Auburnia. Olin liikkeellä ajoissa, sillä oli käytännön kannalta helpointa, jos mun kaikki hevoset olisivat kisapaikalla valmiiksi. Belisan toisivat Runiacista Niilon vanhemmat, jotka olivat esimerkillisen omistautuneita tukijoita pojalleen ja ajoivat tietysti molemmat tarpeen vaatiessa yhdistelmää, jotta poika varmasti pääsisi aina haluamiinsa kekkereihin hevosensa kanssa. Ronya kulkisi Heidin mukana.

Mä ratsastin Auburniin yksin. Vietin epäsosiaalista elämää ja mietin sosiaalista mediaa, josta mä olin kadonnut kolmeksi viikoksi. Jotenkin mä olin odottanut, että joku vanhoista ystävistä olisi sitten tullut ottaneeksi muhun yhteyttä, mutta ei niin käynyt tietenkään. Sellaista se oli aina ollut: mä olin häilynyt kaveriporukkani ikuisena avecina ryhmän laitamilla enkä koskaan ytimessä. Pallea tuntui taas jäiseltä, kun yksi vanha muisto palasi vääjäämättä mieleen. Me oltiin oltu taas yksissä illanistujaisissa, joista mä tiesin vain Hannan vuoksi, ja Cessi oli liihotellut ympäri porukkaa ja sitten lopulta istahtanut mun ja Hannan viereen.
“Mitä sulle Hanna kuuluu, hahha, sulta ei Jusu varmasti tarvitse kysyäkään! Eihän sulle koskaan kuulu mitään kun et kerkeä tallista minnekään.”
Niin se oli sanonut, ja mitäpä mä olisin siihen voinut sanoa: se oli ollut ihan oikeassa. Ei mulle koskaan oikein kuulunut mitään. Mä tein tallitöitä, ratsastin hevosia, kävin kilpailuissa, ja after rideillekaan mä en tietysti koskaan mennyt, koska sitten kun mulla olisi ollut ikää, mulla ei ollut ketään kenen kanssa mennä.

Auburnin pihamaita lähestyessä mä jouduin, harvinaista kyllä, nousemaan ratsailta siirtääkseni polulle tipahtaneen suuren oksan sivuun. Jännittävää, ajattelin lakonisesti ja vailla suurta tunteen paloa. Yleensä Auburnin lähettyvillä ei siedetty tällaista epäjärjestystä. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan asiaa sen enempää — tietysti tuuli katkoi oksia yllättäen eikä kukaan (Penna) varmasti ehtinyt vahdata kaikkia lähiympäristön puita siltä varalta etteivät ne nyt vain käyttäytyisi niin huonosti että pudottelivat ulokkeitaan keskelle kulkuväyliä.

Jatkoin matkaa taluttaen, sillä enää ei vaadittu montaakaan askelta…

… että lähestulkoon törmäisin Salmaan!

Salma oli aina niin reipas ja iloinen että se jotenkin tuli säikäyttäneeksi mustakin esiin sellaisen reteän ja rempseän sosiaalisen perhosen, että kuuntelin itseäni ihan korvat punoittaen. Ja oli siinä sitä samaa kuin mun somessakin: Salma oli mulle niin uusi tuttu, että mä saatoin vielä tehdä itsestäni sen silmissä jotakin muuta kuin ujon hissuhiiren. Ja niinpä, vaikka se vaati multa vähän ponnisteluja ja vaikka mä pelkäsin tekeväni itsestäni idiootin, mä esitin terävää analyysiä meidän tapaamistahdista kuin paraskin kasuaali jutustelija minkä iloiselta/hätääntyneeltä naureskelultani kerkesin:
"Aiemminhan me törmättiin kisoissa ehkä kerran puolessa vuodessa. Mutta nyt tää on jo toinen kerta parin viikon sisään."

Onneksi edes toinen meistä oli aidosti sosiaalisesti luonteva, joten juttu lähti siitä soljumaan. Tukeuduin vähäsen jutunaiheiden keksimisessä hevoseeni, sillä Granni nyt sattui olemaan niin sopivasti siinä vieressä ja siitä tiesin osaavani puhua. En tiedä oliko omituista, että mun hevosella oli enemmän yhteisiä tuttuja Salman kanssa kuin mulla, mutta niin se vain oli ja Grannin Salmalle tuttujen vanhempien olemassaolo oli kuitenkin lopulta siunaus, sillä niin helppo niistä oli vaihtaa muutama sana ennen kuin me kumpikin jatkettiin tahoillemme.

Granni pääsi tammatalliin lainakarsinaan, jollaisen Isabella oli ystävällisesti (ja maksua vastaan, tietenkin) minulle luvannut järjestää, ja minä lähdin käymään kansliassa. Ylhäällä oli aivan hiljaista, tai siis, tarkoitan, että siellä ei ollut vielä juuri ketään. Koska kanslisti oli Aliisa, tietenkään tila ei ollut hiljainen.
“Me mietittiin juuri voidaanko me alkaa järjestää vedonlyöntiä täällä”, Aliisa rupatteli juuri mulle, ja Penna hänen vieressään teki selkeimmän koskaan näkemäni MÄ EN MUUTEN MIETTINYT TOTA -mimiikkaesityksen pelkällä naamallaan; sen vartalo oli jähmettynyt (varmaan vastenmielisyydestä ajatusta kohtaan).
“Mitä luulet?” Aliisa jatkoi niin kuin ei olisi huomannut lamaannuttavansa kanssakanslistiaan.
“Eh, enpä tiedä”, sanoin ja hymyilin Pennalle myötätuntoisesti, ja hän hymyili vähän turhan jähmeästi takaisin jotta olisin uskonut ilmeen aidoksi.
“Pimeenä vaan. Pöydän alta. Ilman että perijättäret saa koskaan tietää”, Aliisa jatkoi, ja silloin mä olin viimeistään varma että se puheli sellaista ihan vain härnätäkseen Pennaa, joka näytti tukehtuvan sanomattomiin sanoihinsa.
“Ne saa aina tietää kaiken”, muistutin minä (ja aivan varmasti saisivatkin jos niiltä salassapidettäviä asioita puheli Pennan kuullen). “Koita nyt Aliisa vaan olla ihmisiksi.”

Niine sanoineni mä menin ostamaan Tuijalta kahvia mulle ja Rasmukselle, joka oli juuri piiputtanut mulle viestillä olevansa tulossa kohta kansliaan. Me oltiin sovittu treffit. Mun sydän olisi varmaan läpätellyt iloisen kepeästi, mutta mua vaan hämmensi vielä liikaa se, että mä ihan tosissani olin sillä hetkellä huolissani siitä, miten Pennan hermot kestäisi sen seuralaista. Jos kyseessä olisi kuka tahansa muu kuin Aliisa, tilanne olisi ollut tyystin päinvastainen.

Kahviossa ei ollut vielä juuri muita, joku vieras parivaljakko vain, enkä uskaltanut tervehtiä niitä vaan jäin vain odottelemaan poikaystävääni.

Rasmus Alsila oli yksi niistä asioista, joiden turvin mä nykyään olisin voinut sanoa Cessille, että kyllä mullekin kuului jotakin. Mulla oli poikaystävä, joka pussasi julkisella paikalla mun poskea ennen kuin istahti mua vastapäätä ja hörppäsi kahvia. Cessi ja muut eivät olisi koskaan uskoneet sellaista, ja siksi mä olin ollut yhdessä vaiheessa kovin tietoinen siitä ketkä kaikki kävivät täppäämässä tykkäyksen mun rasmuksellisiin kuviin. Sitten, kun aikaa oli kulunut eikä Rasmus ollut haihtunut mun elämästä niin kuin mä olin vaistomaisesti olettanut, asia oli lakannut hitaasti olemasta mulle niin kovin tärkeä. En mä halunnut suhteeni olevan somessa. Mä halusin sen olevan niin kuin juuri nyt: tässä näin, saman pöydän ääressä ja kasvokkain. Tällaisena se oli parhaimmillaan. Tai tietysti silloin, kun ei ollut pöydänmittaista etäisyyttäkään välissä vaan saatoin kääriytyä lempipaikkaani koko maailmassa: Rasmus Alsilan kainaloon.

“Cellasta on kyllä jo nyt apua”, Rasmus sanoi, kun me kohta noustiin. “Hyvä kun ei nyt tarvi miettiä Brania kun se hoitaa, ja se halusi letittää Easyn harjankin. Tuutko moikkaamaan sitä?”
“Mä - niin - no - joo”, änkytin (mieluustihan minä Easya moikkaisin, mutta Cellaa arkailin) ja seurasin Rasmusta kuuliaisesti kohti Easyn lainakarsinaa.

Sen edustalta löytyi kaaos. Siinä olivat kaikki Easyn kilpavarusteet hujan hajan, ja harjakori aivan levällään, ja lettinauhoja oli räjähtänyt sinne tänne. Mua hirvitti kahta enemmän tähän uuteen ihmiseen tutustuminen, sillä sen lisäksi että mä pelkäsin sen olevan tosi mukava ja kaunis, alkoi vaikuttaa siltä, että me oltiin ehkä kahta eri ihmislajia. Siinä missä mulla oli kaikki esineet ja tarvikkeet aina ihanan säntillisesti (niuhosti) järjestyksessä, tässä ei nyt näkynyt minkäänlaista järjestystä.

Ja sitten se kirosi, Cella, siellä karsinassa, äänekkäästi, tallissa. Järkytys pisti ajatukset kompuroimaan ja sydämen kiitämään pikkuruiseksi mutta selvästi havaittavissa olevaksi hetkeksi. Mietin miltä aivo- ja sydänkäyräni oikein olisivat näyttäneet. Oliko olemassa aivokäyriä? Jos, niin olisiko minun normaali koskaan?

”Taas räpsähti! Rasmus, miten vanhoja nämä kumilenkit on! Oliko Kekkonen presidenttinä kun sä ostit nämä? Vai Ståhlberg? Tai voi taivas sentään, oliko Daniel Susinevakaan vielä syntynyt?”

Sormiaan hieroskellen Cella, Rasmuksen vanha tuttu, kääntyi katsomaan meitä. Me seistiin siinä käytävällä Rasmuksen kanssa kuin kaksi tarkkailuvuoroon komennettua mangustia, hieman yli puolen metrin muttei varmaan sentään aivan metrin päässä toisistamme. Minä katselin enemmän lannistuneena kuin mustasukkaisena Cellaa, joka tietysti oli nätti. Rasmus ei ehtinyt puolustella letityskumppareidensa tolaa millään lailla, ennen kuin Cellan huomio alkoi jo viuhtoa meidän kahden välillä.

”Teissä on kyllä tosi paljon samaa!” se kajautti ja nauraa kähähti vähäsen perään. ”Vaikka äh, mä tiiän kyllä että toi on tosi outoo, kaikki aina sanoo musta ja mun veljestäkin että me muka näytetään samalta mutta musta ne on vaan päästään vialla. Varmasti en näytä mieheltä. Riehakkaalta pikkupojalta korkeintaan, kun oon tarpeeksi rypenyt mudassa.”

Mä olin ennenkin tullut sekoitetuksi Rasmuksen siskoon, jollaista sillä ei siis ollut ja jollainen mä ehdottomasti en ollut. Jos tämä olisi ollut sosiaalista mediaa, mulla olisi ollut aikaa muotoilla jokin vastaus, josta asiaintola kävisi ilmi. Nyt mä olin kuitenkin niin häkeltynyt siitä, että vaikka mä tiesin Aliisan olevan kansliassa piinaamassa Pennaa, musta tuntui vähän kuin olisin puhunut sen kanssa, etten mä sitten osannut muuta kuin:
”Niin, öö, mä olen – Josefina.” Siinä välissä se häilyi, paikka sanoille Rasmuksen tyttöystävä, mutta enhän mä latonut siihen täytettä.

Tyrkkäsin käteni Cellan eteen, ystävällisesti, käteltäväksi, ja tunsin oloni kauhean muodolliseksi. Cella katsoi mun kättä niin kuin ei olisi muistanut mitä ojennetulle kädelle piti tehdä (tuskin se sentään purisi?), mutta tokeni sitten kättelemään. Ja silloin mun puhelin tärisi taskussa, ja mä tiesin että sen täytyi olla joku Niilon poppoosta, ja sain oivan syyn luikkia pois paikalta kohteliaiden pahoitteluiden saattelemana.

Mä en jotenkin jaksanut uskoa, että Rasmus tekisi Cellalle selkoa meidän epäsukulaisuudesta, ja niinpä painoin mieleeni ettei meidän sopisi koskaan sen nähden pussata, koska se saattaisi pitää sitä omituisena.

”Hei, Josefina!” Niilon isä tervehti minua. ”Ollaanko ajoissa?”
”Hyvin olette. Me ollaan aika loppuvaiheessa luokkaa, niin ei ihan vielä päästäisi verkkaankaan. Matkustiko Belisa hyvin?” kyselin.
”Järkevästi kuin konkari”, vakuutti Niilon äiti.

Siitä kisapäivä lähti rullaamaan. Rytmi oli mun osaltani kolmesta eri ratsusta huolimatta aika mukava. Osallistujia oli niin paljon ja mun starttieni väleissä niin pitkät odotusajat, että ehdin vallan hienosti ja ongelmitta verkata kaikki hevoset ja seurata muidenkin suorituksia.

Grannin kanssa mä toteutin ihan erityisen pitkät alkukäynnit taluttaen. Tylsistynyt tamma tuskin arvosti sitä kovin paljon, mutta mulle se oli tärkeä fengshui-henkinen hetki. Jotenkin mun sielu asettui sillä tavalla… äh, en mä osannut kuvailla asioita noin. Siinä oli vain jotakin rauhoittavaa, kun me käveltiin samassa tahdissa rinnakkain loitolla kaikesta kisahälinästä. Grannin kanssa mulla ei koskaan ollut sellaisia herkkiä hetkiä, joihin olisi sisältynyt halailua ja hiljaista, lämpöä huokuvaa yhdessäoloa otsa otsaa vasten. Tämä oli meille sitä herkintä yhdessäoloa: yhdessä ja samassa tahdissa liikkuminen etäällä muista. Toivoin sen poikivan harmoniaa päivän kilpailusuoritukseen.

Ehkä niin kävi. Granni oli perusradalla vähäsen vahva, mutta koko ajan kuitenkin jokseenkin ratsastettavissa. Esteitä se ei tietenkään yhtään jäänyt katselemaan, toisin kuin Belisa aiemmin. Mulla oli jotenkin hämmästyttävän tyyni olo, ja loppujen lopuksi mä en välttämättä olisi edes huomannut, jos joku puomi olisikin pudonnut. Sillä radalla musta tuntui, ettei mikään tehtävä ollut meille liian vaikea.

Suorituksen jälkeen mä luovutin Grannin Rosalinan hoteisiin rapsuteltuani tammaa ensin pitkään ja hartaasti. Mä halusin ehdottomasti nähdä Rasmuksen ja Coralin suorituksen. Jostakin syystä mua jännitti se enemmän kuin oma ratani Grannin kanssa, ja sydän aika rajusti pamppaillen mä saavuin maneesin katsomoon juuri parahiksi, kun Matilda ja Sipsi ylittivät viimeisen esteen. Yhdyin yleisön taputuksiin tietämättä, miten rata oli sujunut: Pennan asiallisesta kuulutuksesta päätellen uusintaan mentiin, mutta kovin taiteellista mielikuvamaalailua se kuulutus ei pitänyt sisällään. Hajamielisenä seurasin kaksi seuraavaa suoritusta pistäen lähinnä merkille, että rohkea ja vauhdikas ruunikko tamma oli mielestäni ulkonäkönsä puolesta jonkinlainen sievä sekoitus Grannia ja Pikiä, ja sitten minä myötäratsastin Rasmuksen koko radan jokaisen askeleen.

“Hyvä te”, muotoilin huulillani, kun Rasmuskin ratsasti nollaradan päätteeksi maalilinjan yli. Hurrata en kehdannut, mutta hymyilin niin leveästi että lähistöllä kisoja seuraavia Sarahia ja Jonathania silminnähden rupesi ihan virnistyttämään. Se pisti posket kuumottamaan, ja poistuinkin katsomaan ensin, miten Rosalina pärjäili Grannin kanssa ja sitten oliko Ronya yhä yhtä söötti kuin aina ennenkin.

Päivän päätteeksi mulle jäi käteen kolme puhdasta perusrataa ja sen jälkeen tasaisen latteaa epäonnistumista kaikissa uusinnoissa ja niin, niitä valokuviakin. Kameroita ja niiden käyttöön kykeneviä henkilöitä oli ollut paikalla useampi kuin yksi.

Mä mietin kuumeisesti, mitä laittaisin inatagramiini. Kas siinäpä pulma: kun oli liian pitkään laittamatta mitään, alkoi tuntua vaikealta palata asian äärelle. Mikä ylittäisi julkaisukynnyksen? Selittelisinkö taukoani jotenkin? Julkaisisinko kuvan onnistumisesta? Keksisikö joku siitäkin kritiikkiä? Olisiko se tylsää? Vaikuttaisiko se siltä, että yrittäisin peitellä sitä tosiasiaa, etten ollut tuloslistoilla kovinkaan korkealla? Raportoisinko tuloksista ylipäänsä kovinkaan tarkasti vai tyytyisinkö vain pintapuoliseen katsaukseen?

Ja kummasta hevostammasta laittaisin kuvan? Vaiko molemmista? Ponista minä kartoin julkaisemasta ratsastuskuvia, sillä tiesin, että se herättäisi keskusteluja pituudestani ja painostani. Aihe oli mulle niin herkkä, että vältin tieten tahtoen antamasta kimmoketta keskusteluille. Niihin tupsahti aina niin monenlaisia viestejä, ja hyvässäkin tarkoituksessa kirjoitetut usein raapaisivat jotakin osaa itsetunnostani.

Lopulta minä tein valintani. Kuva oli näyttävä, se oli hauska ja se antoi mahdollisuuden kuvitella että osasin nauraa itselleni enkä pelkäisi kirpeää kommentointia taidoistani yksittäisen hetken perusteella. Tavallaan se tuntui valehtelemiselta samalla tavalla kuin rohkeasti tulevaisuuteen katsovat, ”epäonnistumisia sattuu ja niistä oppii” -henkiset kuvatekstit silloin kun olin oikeasti niin häpeissäni ja rikki huonosta suorituksesta, että mietin uskaltaisinko tai haluaisinko koskaan enää kilpailla. jusurosen ei miettinyt sellaisia asioita. jusurosen suhtautui asioihin objektiivisemmin, armollisemmin ja tekstiksi muotoilemisen takaaman järkevyyden turvin. Usein toivoin sisäistäväni itse niiden kuvatekstien sisällön ja oppivani suhtautumaan asioihin niin kuin somen perusteella tein.

Tämän kuvatekstin takana kuitenkin seisoin sataprosenttisesti.

Grannin päiväkirja - Sivu 6 BelisaCUPkevat

Kuva ei ole malliesimerkki esteenylityksestä. Julkaisen sen osittain komiikan takia, mutta kaikkein eniten siksi, että tämän hevosen asenne tekee muhun kerta toisensa valtavan vaikutuksen. Tänään Kalla Cupissa Belisa muistutti taas siitä, miten valtaisan kiltti ja yritteliäs se on. Pacific Ocean -esteen alla oleva vesimatto pelotti sitä aivan kamalasti! Olin jo varma että siihen päättyy rata, mutta Belisa meni ja hyppäsi kuitenkin, koska se tahtoo tehdä niin kuin pyydetään silloinkin kun sitä hirvittää. Se on harrastuskaveri parhaimmillaan: ei ikinä harrastusväline.

Tulostasoltaan kisapäivä oli melko mitäänsanomaton kaikkien kolmen ratsun kanssa. Se ei kuitenkaan yhtään laimenna sitä, miten tärkeitä nämä tammat ja tämä laji mulle on.

Jusu R. 29.03.20 10:46

Trot of Shame
29. maaliskuuta 2020

Ai taivas että hävettää, kun kohtaan Kaajapuroille saapuessani ensimmäisenä Ava Pulkkasen, joka oikein pysähtyy katsomaan mua päästä varpaisiin. Mä melkein kuulen mielessäni sen ajatukset. Aliisan lainvaatteet lavertelevat kaiken: ne ovat tulleet omistajaansa eivätkä jätä mitään ilmaisematta. Kalla Cupin jatkot venyivät, vaikka mun oli tarkoitus vain käydä piipahtamassa sosiaalisuuden nimissä. Rasmus ei edes tullut, ja minä arvoin pitkään menenkö ollenkaan, ja sitten menin enkä koskaan päässyt sieltä kotiin asti.

No, en nyt sentään ollut niin huonossa kunnossa, ettenkö olisi suoriutunut kotimatkasta. En vain raaskinut maksaa taksista. Jotenkin se tuntui silloin yöllä hirvittävän kalliilta ajatukselta, ja aika väsyttävältäkin. (Niin haluan ainakin uskotella itselleni, mutta tiedetäänhän se miten mun iltani meni.)

Siksi mä seison Ava Pulkkasen edessä Aliisan ja Robertin luona vietetyn yön jäljiltä Aliisan vaatteisiin pukeutuneena ja huonosti nukkuneena.

“Hah”, Ava vain sanoo ennen kuin jatkaa matkaansa, ja mä hämmennyn. Missä kaikki muu pilkka? Missä nokkelat piikit? Noinko vähällä minä pääsin?

Puurran Grannin kuljetuskuntoon. Päätä kivistää ja kädet tuntuvat voimattomilta, ja ai hyvänen aika että mulla on karmea jano. Granni nyrpistelee mulle nenäänsä (haisenko niin pahalta) ja näyttää kaikin puolin paheksuvalta, ja mä ehkä ansaitsen sen. Herran pieksut sentään, olla nyt näin epäurheilijamainen! Meidän pitää sentään startata Ruunaankoskella metrikakskyt ja -kolkyt.

Sentään Granni ei pure mua tai tee mitään muutakaan aidosti ikävää, ja sen hyvän käytöksen turvin mä saan sen valmiiksi juuri parahiksi kun Rasmus saapuu meitä hakemaan. Sillä on jo Coral, tai siis Carri, perässä ja matkalla haetaan vielä Easy. Mä saan taluttaa Grannin omaan lohkoonsa, mistä se varmuuden vuoksi irvistää hirvittävän rumasti Carrille vaikkei ori muuta kuin höristele hennosti korvia ihanan ja äkäisen daamin suuntaan. Tyrskähdän vähän, ja se saa pään taas särkemään kamalasti.

“Sori kun en tullut yöksi kotiin”, sanon vähän kyyryssä luimistellen Rasmukselle astuttuani (en tosiaankaan hypähtänyt!) takaisin pihalle. On vähän hermostunut olo Rasmuksen seurassa, ja ehkä syystä, mutta poikaystävän rento olemus vähän lievittää hätäännystä.
“Eihän tässä mitään, mutta hyvä kyllä kun laitoit mulle viestiä niin ei tarvinnut olla huolissaan että mitä sulle on sattunut.”
”Olisitko ollut”, kysyn mielissäni mutta aika voipuneena.
”Huolissani? Olisin. Jos joku kidnappaisi sut – ja niin voisi varmaan tässä kylässä käydäkin, joku aivan takuulla tahtoisi kiristää susta tiedon miten Kalla Cupissa pärjää – niin siis jos joku kidnappaisi sut niin ei mulla olisi varaa maksaa lunnaita”, Rasmus pelleilee nostaessaan pikkurekan ramppia. Onnea on automaattiramppi. Ajatuskin fyysisestä rasituksesta saa mut nyt puisteleksimaan, ja yhtäkkiä mä olen tosi onnellinen että päätin ottaa vain Grannin mukaan enkä tekisi mitään ylimääräisiä startteja.

”Saisit ehkä suostuteltua mun vanhemmat maksamaan”, hymyilen väsyneenä.
”Totta. Ne myös nylkisi mut kun annoin sun kadota. Parempi että mitään ei päässyt sattumaan.”
“Onneksi ei sattunut eilen, mutta nyt kyllä vähän sattuu. Päähän”, tarkennan hampaitani kirskutellen.
“Voi toinen”, Rasmus sanoo ja halaa minua, mutta mä tunnen sen hytkyvän vähän ja kun me erkannutaan halauksesta, mä näen sen nauravan. Tekee mieli mulkaista, mutten jaksa.

“Sulla on muuten vähän jotain tossa. Ripsaria varmaan”, mun armas poikaystäväni paljastaa asian, jonka Ava Pulkkanen päätti pitää omana tietonaan.
“Onko? Eikä! Kamalaa. Voi ei, toivottavasti ainakaan Tiina ei huomannut, tai Verneri, tai en mä edes muista keitä kaikkia tuolla oikein oli. Toivottavasti sun äiti ei ollut paikalla ja jos oli niin mä kyllä kuolen! Häpeään, en krapulaan.”
“Ei ne varmaan mitään huomanneet”, Rasmus sanoo, muttei vakuuttavasti.

Mä urahdan. Istahdan apukuskin paikalle ja mietin klassikkokysymystä: kuinka voi olla jano, vaikka on juonut koko yön? Luojan kiitos mulla ei ole ainakaan toistaiseksi kovin huono olo. Vain väsymyspäänsärky vaivaa, ja se nakerteleva nolous.

“Arvaa mitä”, aloitan ja yritän kuulostaa kepeältä ja reippaalta. “Tässä noloudessa on se hyvä puoli, ettei tunnu enää missään jos luokat menee ihan pipariksi.”
Rasmus naurahtaa ja vakuuttaa, etteivät ne mene.
“Muistithan sä mun kisavaatteet”, kysyn sitten.
“Ai niin!” Rasmus sanoo ja on hetken aikaa hyvin kauhistuneen oloinen, kunnes alkaa nauraa ja paljastaa näytelleensä. “Muistin mä.”
“Il-ke-ä. Senkin tyhmä. Et saa kiusata mua nyt”, torun ja tunnustelen, saako auton liike mut sittenkin voimaan pahoin. Voi että miten mä toivon että ei.

Ai niin. Yksi asia pitää vielä puida Rasmuksen kanssa. Se pälkähtää päähän juuri kun olen melkein torkahtanut, ja sitten onkin häpeästä ja pelosta kiemurtelevainen olo, vaikka eihän tässä, heh-heh, mitään syytä… tietenkään.

“Tota”, mä aloitan. “Mä sitten muuten nukuin sen Robertin vieressä.”

En rohkene katsoa Rasmusta. Paniikkilukema lähentelee aamuista, kun havahduin siihen, että sälekaihdinten välistä kurkisteleva klisee eli aamuaurinko muistutti olemassaolostaan. Minä nukuin miehen käsivartta halaillen, ja hetken järjenrippeitäni koottuani ymmärsin etten oman avomieheni vaan ihan toisen, ja se oli ihan karmaiseva tunne. Poski vasten Robert Harringtonin olkaa minä toivoin, että jos teeskentelisin nukkuvaa, lakkaisin olemasta olemassa.

“Mutta - mutta en silleen……….. seksuaalisesti”, viimeisen sanan kuiskaan/hiiskahdan. “Koska en tahtoisi. Ei sekään. Aliisa kertoi että se on homo, niin, siksikään, ja ei siis mitenkään muutenkaankaan. Mutta koska se kuitenkin oli mun huone ja, rutiini, ja Aliisa komensi ja menin, ja, ja, ja. Mä en tiedä miksi se tuli mun viereen. Niin.”

Hiljaisuus tuntuu minusta hirveän pitkältä.

Ruunaankosken 3-tason kisat
120cm tulos
130cm tulos

Jusu R. 01.04.20 22:47

Metsää mittapuilta
2. toukokuuta 2020

Se on niin älytön suomalainen klisee: koko metsä. Sitä Purtsien ympärillä riittää, ja minä en osaa kuvailla sitä millään sellaisilla sanoilla, joita ei olisi miljooniin kertoihin käytetty. Siellä on puita ja polkuja, hämyistä valoa ja aukeammilla alueilla kirkkaampaa, ja enää ei ole lunta mutta ei vielä kesäistä runsauttakaan. Lupauksia vasta. Pikkuriikkisiä hiirenkorvia siellä täällä. Niiden keskellä me ollaan yhdessä vaiti, metsä ja hevonen ja minä.

Olenko nähnyt metsää puilta eli elämää eletyiltä päiviltä, mietin arpoessani, mistä kohtaa märkä metsännotkelma kannattaa ylittää. Granni lompsii huolettomammin, mutta sen ei tarvitsekaan murehtia kenkien kastumista. Sen kengät ovat alumiiniset. Joudun hieman hypähtämään lätäkön ylittääkseni, ja omituisella tavalla se tuntuu iloiselta hypähdykseltä, lapsuuden loikalta, vaikka onkin tehty perustellusti.

Iloa ei ole ollut elämässäni mitenkään liikaa viime aikoina. Ei se ole puuttunut kokonaan, mutta sitä on varjostanut niin moni asia, ja niitä asioita on tehnyt yhä suuremmiksi taipumukseni ottaa ne liian vakavasti.

Yhdet huonot kilpailut: olen niin surkea ratsastaja että pilaan hevoseni. Yksi päivä, jolloin jään jälkeen opiskeluaikataulustani: olen niin luokattoman huono opiskelija, etten koskaan ansaitsisikaan opiskelupaikkaa vaikka pääsykokeesta itseni sisään huijaisinkin. Yhdet peruuntuneet treffit: olen niin onneton tyttöystävä, että Rasmus jättää minut vielä.

Ja yhdet yöunet vieraan miehen sängyssä: olen katala pettävä valehtelija, vaikken pettänyt enkä valehdellut. Rasmuksen rentoa suhtautumista en ansaitse. Rasmuksen pitäisi katsella minua nyt niin kuin Granni pälyilee ohikulkijoita heinäkasalla seisoskellessaan.

Olen kyllä kuullut puhuttavan mittasuhteista: koulun kuviksentunneilla ja elämässä yleensä. Ensimmäisessä yhteydessä minun oli niitä helppo ymmärtää, vaikken taitava piirtäjä ollutkaan. Se oli vähän niin kuin matikkaa, ja matikassa olin haka, ja jos elämän mittasuhteet toimisivat yhtä loogisesti niin minä olisin autuas guru. Mutta elämässä on liikaa mittakaavoja: on järjelliset mittayksiköt ja on tunteen mittausjärjestelmä ja on muiden ihmisten mittaustulokset ja ne aina poikkeavat omista, ja siksi on niin vaikea saada järkeenkäypiä tuloksia.

Vilkaisen hevostani, jonka elämää ohjaavat mitat ovat: ärsytyksen voimakkuus, ruoka-ajan läheisyys ja oman rauhan kaipuun suuruus. Jos hevonen voi olla introvertti, niin sitten minun hevoseni on sitä. Hymyilyttää vähän, ja mietin että maailma olisi parempi paikka jos kaikki käyttäisivät mahdollisimman paljon aikaa näin, taluttamalla hevostaan metsässä.

Se on hyvää vastapainoa ankaralle treenille ja kisaamiselle. Viime viikko oli Grannille tiivis, ja nyt se saa vastapainoksi hengähtää ja palautua. Tulevina viikkoina kalenterissamme on vain valmennuksia, ja kilpailemisen aika on joskus. En ole lyönyt sitä vielä lukkoon.

Orivalinnan olen. Tunsin oloni ylpeäksi, kun kerroin päätöksestä isälle ja isä kehui sitä oivaksi ajatukseksi. Vaikka selasin puoliksi huvikseni läpi ties mitä kansainvälisiä supertähtösiä, en minä sitten kuitenkaan sellaista Grannille valinnut vaan Javachain. Se oli hieno hevonen, ja tunnemittapuulla tärkeä, sillä sen emästä minulla oli vain lämpimiä muistoja ja isä oli läheisen ystäväni hevonen. Minun ja isän mielestä hevosiin liittyvissä päätöksissä piti kuunnella myös tunnetta; äiti ja Alexander edustivat viileämpää linjaa (ja Vilhelminaa ei kiinnostanut tuon taivaallista juuri muu kuin hevosten estetiikka).

Hiljainen tieto tulevaisuudesta vaikuttaa jo siihen, miten suhtaudun hevoseeni. Tällä kertaa Grannista varmasti tulee emä, olen päättänyt, ja tahdon sen tuntevan olonsa hyväksi. Se on viihtynyt hyvin kilpahevosena ja sillä on aikaa olla sellainen vielä hetken aikaa ja sitten uudestaan myöhemmin, mutta väliajalla toivon sen olevan onnellinen. Ehkä laidunelo varsan kanssa on siitä mukava elämänvaihe! Vaikka tokkopa hevoset ajattelevat elämää vaiheina ja jaksoina, jos ajattelevat elämää ylipäänsäkään. Olisipa ihanaa, jos osaisi itsekin vain elää.

Päivä kerrallaan. Päätös kerrallaan. Odotus kerrallaan.

Nyt minä olen tehnyt päätöksen ja vain odotan, että Granni voidaan astuttaa, ja sitten alan odottaa että saan tietää onko se tiinehtynyt, ja sitten saan toivottavasti alkaa odottaa varsan syntymää.

Ulkona liikkuminen on taas tyynnyttänyt minua. Kaajapurojen tallipihaan on mukava palata. Se näyttää kotoisalta, ja onkin.

Mutta ei tarvitse kuin astua käytävälle, kun valtaisa kiusallinen häpeä jo vyöryy takaisin mun elämääni. Robert Harrington seisoo Harryn karsinan edessä, ja Harryn karsina on Grannin karsina vastapäätä. Askeleeni eivät aivan pysähdy mutta käyvät tökkiviksi, ja sitten kun silmissä jo vähän säkenöi, huomaan että sama on käynyt hengitykselleni. Lyhyitä, katkonaisia askeleita ja hengityksiä. Jos pökertyisin Robert Harringtonin edessä, se ei johtuisi ihastuksesta. (Sori.)

Robert melkein tervehtii tai saa hetkellisen kasvokrampin: en ole varma kummasta on kyse. Sen pää nitkahtaa vähäsen vinoon niin kuin se olisi aikonut nyökätä mutta keskeyttäisi liikkeen kesken, ja sen suu menee vähän joka suuntaan mutruilevaksi viivaksi niin kuin se ei osaisi päättää kohottaisiko vain suupieliään vai avaisiko suunsa sanoakseen jotain.

Enkä minä ole sen parempi. Robertin vasenta korvaa katsellen minä sanon:
”H.”

H. Hhh. Ei edes hej tai hei tai hah/heh/hmh, vaan pelkkä lyhyt ja soinniton henkäisy. Sen jälkeen pakenen hevoseni karsinaan. Kyykistyn piiloon sillä verukkeella että mukamas tarkastan Grannin jalkojen kuntoa, ja vasta poistuvat askeleet kuultuani kurkistan karsinan oven yli käytävälle. Joudun olemaan polvet koukussa, sillä ovi on minun silmienkorkeuttani matalampi.

Vaikka kuinka yritän asettaa Robertin mittakaavaan, se ei suostu taittelemaan itseään siihen lokeroon jonka tahtoisin sille ajatuksistani asettaa. Järki sanoo: Rasmus ei suuttunut ja tapaushan oli tavallaan jopa vähän hupsu. Tunne sanoo: sinä holtiton juoppo seilasit ihan itse ruorista kiinni pidellen (no, perämies Hurun avustuksella) tilanteeseen ja ansaitsetkin sen että jopa hevosesi häpeää sinua.

Ja hevosesta puheenollen – Granni katselee minun kyyristelyäni niin kyllästyneen näköisenä, että saan siitä (ja rapakuntoisten reisieni orastavasta kivistyksestä) sisua suoristautua ja ryhtyä jatkamaan päivääni.

Jusu R. 13.04.20 12:09

Kehonhuoltoa
13. huhtikuuta 2020

Grannin päiväkirja - Sivu 6 Rapsuig

Kuvateksti jatkuu: ... Välillä onkin sitten aidat koetuksella... mutta tuleepa testattua nekin #perusgranni

Rosalina Z. 14.04.20 17:42

Tiistai
14.04.2020

"Oletko sä ikinä haaveillut omasta hevosesta?" Jusu kysyi ohimennen auttaessani häntä varustamaan Grannia.
Yllätyin vähän kysymyksestä ja katsahdin Josefinaan hämmentyneenä. Äsken oltiin puhuttu kilpailemisesta Hanami weekissä ja nyt aihe vaihtui kokonaan minuun.

"Joo tai siis.." Katsoin odottavan oloista Jusua mietteliäänä. "Tokihan se on oma haave ja kun sain töitä apteekista niin ehkä siihen olis joskus oikeesti jopa rahaakin", kohautin olkiani nostaessani satulaa luimivan Grannin selkään. "Mutta varmaan jokainen hevostyttö ja -poika unelmoi sellaisesta."

"Niin kai", Jusu vastasi hennolla äänellä tuumien ja mietin, että olikohan hänellä ollut koskaan tilannetta, että hän olisi halunnut jonkun hevosen, eikä olisi saanut sitä?

Minä en ollut koskaan omistanut omaa hevosta tai sellaista, joka olisi ollut omissa nimissäni. Vanhempani toki olivat ostaneet minua varten hevosia, mutta ikinä mikään ei ollut ihan minun oma. Hevosia oltiin vaihdettu altani liian usein, enkä koskaan omannut sitä omaa hevoskaveria. Olin ehkä hieman kateellinen Jusulle. Hänellä oli sentään Granni ja vaikka tamma ei ollut sellainen, että jokainen olisi halunnut olla sen kaveri niin silti Jusulla oli se tietty hevonen. Minä en ollut koskaan saanut päättää millaisella hevosella ratsastin.

Tykkäsin ketteristä ja nopeista hevosista. Yleensä olin saanut hitaampia ja isoliikkeisempiä hevosia. Nyt kun siis joskus ostaisin itselleni hevosen niin se olisi juuri sellainen kuin MINÄ haluaisin.

Kiristin Grannin satulavyötä ja poistuin sitten karsinasta antaen Jusulle tilaa.
"Harmittaa kyllä kun en pääse kannustamaan teitä Ruotsiin!" Harmittelin ääneen naisen avatessa karsinan ovea. "Jos vaan olisin saanut viikon vapaaksi niin olisin tullut heti!"
Josefina hymyili minulle lempeästi samalla kun aloin jo epäilemään olinko tarpeeksi hyvä hevosenhoitaja Grannille. Jusu kun kävi ulkomaillakin ja minä olin jumissa töissä..

"Tuut sitten kun meillä on kisat Suomessa." Siinä hetkessä asia ei tuntunut kovinkaan lohdulliselta, mutta Grannin omistaja yritti sentään olla kiltti. Kaikki eivät olisi olleet. Olinkin iloinen omasta kivasta hevosenomistajastani.

Katsoin ratsukon loittonevia selkiä jäädessäni nojailemaan karsinan oveen heidän lähtiessä ulos. Olin hoitajan apuni antanut tältä päivää, mutta silti aloin hiljalleen tuntea harmillisuutta ollessani tallilla. En koskaan ajatellut kaipaavani näin hevosen selkään, mutta nyt se ajatus oli alkanut iskeä. Tiesin kuitenkin, ettei sen aika ollut vielä.

Katselin karsinoissa seisoskelevia hevosia ja mietin olisinko koskaan Kallassa hevosenomistajan roolissa.

Jusu R. 27.04.20 19:16

Pause
20. huhtikuuta 2020 #arnenvalmennus

Virheiden vyöry ei vain lopu. Mä en tiedä mistä se kaikki säännönmukainen, systemaattinen vikaanmeneminen alkaa: tiedän vain, etten osaa nollata tilannetta. En ehdi juuri vilkaistakaan muita valmennusryhmäläisiäni, Rasmusta ja Tittaa, sillä mulla on kädet täynnä oma mokiani ja niistä seuraavia katastrofeja. Granni höyryää, enkä tarkoita että sillä tavalla kuin ihmisiho saunan vilvoittelutauolla, vaan se kuumuu ja kipinöi, viskelee päätään, pyörittelee silmiään ja korviaan.

Isä näkee tietysti, että Grannin kireys on vain jatketta omalleni. Tavallaan minä tiedän sen itsekin, mutta tiedostamisesta on kamalan pitkä matka korjaamiseen. Virheitä on niin monta ja ne ovat niin ikävästi limittäin, lomittain, päällekäin ja peräkkäin etten minä tiedä, mistä päästä lähden vyyhtiä purkamaan.

"Josefina, nu måste du ta det lungt. Slappna av i axlarna och benen, låt handen vara elastisk. Låt henne andas, helt enkelt."

Ja minä ihan totta yritän antaa hevoselleni tilaa ja rentouttaa oman kehoni, pehmentää ohjastuntumaa ja antaa nostamani laukan rullata kohti tehtävää, jonka isä on meille rakentanut. Meillä on jo suora linja ensimmäiselle esteelle, kun musta yhtäkkiä tuntuukin siltä, että me tullaan ajautumaan tosi huonoon paikkaan. Silloin toimin hätäisesti ja ikään kuin isken yhtäkkiä käsijarrun päälle, kai vähän kuin ostaakseni meille lisää aikaa ennen estettä, vaikka oikeasti mun olisi tietenkin vain pitänyt antaa hevosen edetä ja ehkä ratsastaa vähän eteen ennemmin kuin taakse. Isä hermostuu ja korottaa ääntään jo ennen kuin Granni tekee huonon hypyn ja pudottaa okserin puomit: ei vain etu- tai takapuomia, vaan ne molemmat.

"Nämen, vad gör du? Hallå?!" isä lähes karjaisee, ja se huutaa vain harvoin, koska yleensä sen ei tarvitse puhua lujaa tullakseen kuulluksi. "Josefina! Keskeytä tehtävä. Mene päätyyn kävelemään."

Häpeä syö mua elävältä. En meinaa edes saada Grannia siirtymään käyntiin, minun mielestäni siksi että se vain on kierroksilla, mutta todellisuudessa syy on tietenkin omani. Jännittynyt kehoni puristaa Grannia ja saa sen kiihdyttämään, kun se yrittää paeta minun tukahduttavaa otettani siitä. Teen sen käyntiin siirtämiseksi niin ruman pidätteen, että poden siitä huonoa omatuntoa vielä seuraavalla viikollakin. Sitten annan hevosen löntystää päätyyn, minne me jäämme käveleksimään ja olemaan pois muiden tieltä.

Mua on alkanut harmittaa koko valmennusryhmä. Ei siksi, ettäkö isän johdolla treenaaminen olisi musta mitenkään kamala asia, tai että pitäisin kanssavalmentautujiani jotenkin epämiellyttävinä (olisipa surkeaa; seurustelen sentään toisen heistä kanssa). Se vaan, että mun päähän on pinttynyt ajatus, että tässä sitä nyt ollaan vetämässä koko ryhmän tasoa alaspäin isän silmien edessä. Juuri nyt tasoeroa ei ole, poislukien tämä kannaltani surkeasti ratsastettu valmennuskerta, mutta tulevaisuudessa mä en tule nousemaan Grannin kanssa meidän nykyiseltä tasolta mihinkään ja toiset kaksi puolestaan aivan takuulla tahtovat nousta ja nousta.

Nyt ei kuitenkaan auta itkeä, vaikka ei se kyllä kaukana ole. Jollakin ihmeellisellä päättäväisyydellä ryhdyn rentouttamaan kehoani ja mieltäni, jotta pystyisin taas keskittymään valmennukseen. Meillä on ollut Grannin kanssa paljon hyviä päiviä ja treenejä, ja tämä ihmeellinen epäonnistumisten kimara on toden teolla yllättänyt minut. Isä vilkaisee meitä välillä, ja minä tiedän mitä se ajattelee: pystynkö kokoamaan itseni vai annanko epäonnistumisen muodostua itseään ruokkivaksi tavaksi?

"Hyvä, Josefina. Nollaa tilanne. Sitten kokeilemme uudelleen", isä sanoo hetken kuluttua, ja keskittyy sitten taas Titta Tyyskään antaen minulle tilaa jatkaa pelikorttieni uudelleenjärjestelyä.

Tuntuu oikeastaan aika mahtavalta, että vielä sen saman valmennuksen aikana me teemme Grannin kanssa oikein sujuvia suorituksia isän rakentamilla tehtävillä. Yritän painaa tunteen visusti mieleeni. Ehkä se sitten on sieltä kaivettavissa seuraavan kerran, kun alkaa tuntua, että olen epäonnistumisten lohduttomassa pyörteessä.

Jusu R. 05.05.20 6:44

Amelie
5. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Josefina Rosengård on kisa-alueella kovin harvoin yksin. Ellei hänen seurassaan viipyile hänen vanhempansa tai sisarensa, vastaanottaa hän veljensä nälvintää tai kaitsee sisarensa lapsia, ja ellei ketään perheenjäsentä näy mailla halmeilla, on näköyhteyden päässä vähintäänkin poikaystävä. Joskus Josefinan tapaa kotikulmilta tuttujen ratsastajien seurasta, toisinaan hänelle syytää hurttia huumoriaan se länkisäärinen saksalainen esteratsastajakollega. He ovat omituinen kaksikko: hillitty ja hiljainen Josefina ja sydämensä pohjasta naurava ja ryppyjensä syvenemistä pelkäämättä ilmeilevä Joachim Altmann, mutta he ovatkin tutustuneet töissä eikä jälkimmäinen ole nirso ystäviensä suhteen. Joen maailmassa jokainen tavattu ihminen on potentiaalinen ystävä, paitsi jos joku nyt joskus sattuu paljastumaan mäntiksi. Mänttien kanssa ei Joekaan kaveeraa.

Yksinäinen hetki on harvinaisuudessaan erikoisen tuntuinen, mutta ei Josefinaa oikeastaan harmita. Hän ei ole koskaan kaivannutkaan sirkusta ympärilleen: sirkus on vain alkanut olla olemassa, lupia kyselemättä niin kuin niin moni muu asia hänen elämässään, ja hän tyytynyt siihen. On kuitenkin miellyttävää voida hetken aikaa keskittyä vain hevoseensa.

Sinä iltapäivänä he starttaavat taas, ja sitten he saavat hengähtää pari päivää. Josefina tahtoo hevosensa olevan vetreä ja vireessä, ja mielen taka-alalla kiemurtelee ainainen huoli matkarasituksista. Vetristelevä läpiratsastus kiireisellä, muiden ratsukoiden täyttämällä verryttelykentällä ei houkuttele. Äkäisen, muista lajitovereistaan ärtyvän hevosensa tunteva Josefina suitsii tamman ja suuntaa sen kanssa käsihevosalueelle. Siellä ei monikaan juuri sillä hetkellä tarvo, vain muutama muu hevonen, mikä hoitajan ja mikä ratsastajan itsensä taluttamana, ja Josefina arvioi heidän mahtuvan jopa Grannin vaatima henkilökohtainen tila rasitteenaan sekaan.

On välttämätöntä katsella muita hevosia jo siitä yksinkertaisesta syystä, että saa pidettyä niihin riittävän etäisyyden. Ei Josefina epäile, ettäkö hänen tammansa suorastaan hyökkäisi muita päin, mutta on turha kokeilla onneaan, eikä toisaalta tunnu tarpeelliselta myöskään kiristää hevosen hermoja — tai hänen omiaan — ylenmääräisesti. Paras pysytellä valppaana ja etäällä muista.

Vaikka eipä silti, kyllähän Josefina hevosia katselisi vaikkei hänen omansa niin suurta tarkkaavaisuutta edellyttäisikään. Ne ovat kauniita eläimiä, eikä hevoskasvattajien tytär saa niistä kai koskaan aivan kyllikseen. Kermanvaaleaa tammaa Josefina unohtuu ihailemaan hetkeksi, ja sitten katse siirtyy suloiseen pieneen poniin, jota taluttaa ponin mittakaavaan sopiva tyttö. Ottaakohan kaksikko osaa Hannaby Young Stars -luokkaan?

Kolmannen ratsun Josefina tunnistaa, ja havainto saa sydämen ottamaan räväkän lähtökiihdytyksen. Tyttö on taluttamassa hevostaan häntä kohti. Mahtaako hän tulla juttusille? Tunnistaako toinen Josefinan? Ehkä ei, Josefinallahan on käsipuolessaan eri hevonen kuin heidän viimeksi kohdatessaan Janna Luhdan valmennuskatsauspäivänä, eikä tyttö itse ole tietämänsä mukaan mitenkään erityisen mieleenpainuvan näköinen. Hänen kasvoissaan ei ole mitään kovin erottuvaa, eivätkä hiukset ole kirkkanväriset eikä hän ole poikkeuksellisen pituinenkaan, joten tokkopa Amelie Chaput muistaa häntä.

Josefina muistaa kahdesta syystä. Ensiksikin pilkullinen hevonen Seppeleestä jäi mieleen ja se on sama, jota Amelie nyt taluttaa. Toisekseen Josefina, joka alati vertailee itseään muihin ja maailmankaikkeuteen, muistaa kyllä aina ratsastajat, joille on hävinnyt tärkeissä kilpailuissa. Samaan tapaan hänen mieleensä painuvat uudet työntekijät paikoissa, joihin hän on itse tuloksetta hakenut töihin, ja tytöt joiden on nähnyt pussailevan hänen ihastuksiaan, ja… Kaikki sellainen tallentuu mieleen, ja mikä kummallisinta, ilman rahtustakaan kateutta. Vain… hyväksyen.

Nyökkäsikö Amelie hänelle, huikkasiko ehkä jopa jotakin? Pitääkö nyökätä takaisin? Totta kai pitää nyökätä, muutenhan hän on tökerö. Josefina ei tahdo olla tökerö. Äkkiä nyt, ennen kuin Amelie taluttaa suloisen hevosensa hänen ohitseen! Josefina nyökkää tervehdykseksi ja hymyilee minkä ujostelultaan kykenee.

Ja sitten tilanne on ohi. He kumpikin jatkavat hevostensa taluttamista noteerattuaan yhteisen lajin parissa tutun näköiseksi tulleen henkilön kohteliaalla tervehdyksellä. Se on aivan arkipäivää, ehkä, mutta Josefinaa hymyilyttää vähän. Sosiaaliset tilanteetkin sujuvat ilman että hän tekee itsestään narrin, kun ne voidaan hoitaa ilman verbaalista kommunikaatiota. Siihen hän aina kompastuu, tavalla tai toisella.

Kenties Grannin suuri tilantarve onkin sen ratsastajattaren pelastus. Josefina rapsuttaa nopeasti tammaansa, joka ottaa huomionosoituksen sangen suopeasti vastaan. Jospa tänään on muutenkin hyvä päivä ja he pärjäävät luokassaan kelvollisesti. Josefina tuntee olonsa rohkeaksi (ja sellaista ei tapahdu usein): täällä hän on, kansainvälisissä kilpailuissa kouluttamansa ratsun kanssa, solmimassa nyökkäilyvälejä ympäriinsä tai ainakin yhteen ihmiseen ja niin, ihan ilman tukijoukkojensa läsnäoloa. Omilla tutisevilla jaloillaan.

Jusu R. 06.05.20 7:16

Matteo
6. toukokuuta 2020. #hanamiweek
Tarinan hahmonsa osalta oikolukenut ja solulausahduksen tarjoillut Elli L.

Kiukkuinen Josefina Rosengård on harvinainen näky ja huomion kiinnittävä ilmiö. Matteon katse kiinnittyy tytön äkäisesti kaartuneisiin kulmakarvoihin, joiden alta hehkuvat terävät jäisensiniset silmät ja ärsyynnyksestä kipristynyt nenä, kiristyneet suupielet ja alas tiltannut leuka, jonka asento mahdollistaa koko kulmain alta mulkoilevan ilmeen. Jestas sentään! Tuo tyttökö on tismalleen se sama, joka hermostuksesta täristen ratsasti yli vuosi sitten hänen eteensä Vappulassa ja jännitti yleisöä ja uutta valmentajaa yli kaiken?

Matteo seuraa silmillään tytön hyistä katsetta ja tavoittaa loittonevan selän. Hoikkarakenteinen brunette mies, kilparatsastajan asuun pukeutunut. Voi pojat.

”Pojat giving you trouble, eh, huvä Josefina?” Matteo kysyy puhe-etäisyydelle päästyään.

Tyttö on miltei vähällä keihästää hänetkin katseellaan, mutta Matteo tietää olla ottamatta äkämystynyttä ilmettä itseensä. Tässä tunneilmaisussa ei ole kyse hänestä: mahdollisesti pääroolissa on typerä poikaystävä (hoikkarakenteinen brunette nimittäin) tai jokin muu maanvaiva.

”Oh, päivää Matteo”, Josefina lientyykin nopeasti ja väläyttää itselleen ominaisen levottoman hymyn tunnistaessaan puhuttelijan. ”That troublemaker –” tyttö nyökkää yhä kauemmas katoavan kisatakinselkämyksen suuntaan, ”– was my dear, dear brother. He had some opinions.”

Matteon kulmat hypähtävät. Vai että veli! Aivan. Niistä hän tietää osansa niin ikään.

”Ah! Alexander, am I right?”
”Alexander, yes.”
”A hot-headed bloke, I’ve heard. And ambitious. Talented, too.”
”Well. Some people seem to think so.”
”And what do you think, Josefina?” Matteo heittää suoran pallon Rosengårdien kuopukselle.

Tyttö empii, eikä tarvitse olla kovinkaan tarkkanäköinen huomatakseen sen. Ah, niin, tämä tyttö on kasvatettu pitämään perheensä puolia – jopa perheen mustien lampaiden, jollainen Alexander-veli todennäköisimmin on kaikkien muiden mielestä kuin tytön, joka epäilemättä kuvittelee itse olevansa. Matteo Locatelli tarkastelee Josefinaa mietteliäänä ja ajattelee, että jos joku on kaukana mustasta lampaasta niin tuo hattaranpinkki pikku karitsa. Taivas tietää, ettei tytön nahka ole parkkiintunut kylliksi, jotta se osaisi olla mitään muuta kuin höttöisen pehmeä vauvalammas.

”He — he is — he’s my brother and a professional rider and… I don’t know. He’s Alexander, alright?”
”Right”, Matteo nyökkää ja päättää pikkuisen hiljaisuuden turvin tovin harkittuaan vaihtaa puheenaihetta: ”And how is that pojkaustava of yours?”

Tyttöpolosen posket punehtuvat hiuksenhienosti ja suupieliä kutittelee hymy. Voi toista. Niin herttainen. Niin naiivin onnellinen ja täydesti tunteva.

”Rasmus – Rasmus brought three stallions with him”, Josefina vastaa käytännönläheisesti, niin kuin Matteo olisi kysynyt pojkaustavan matkajärjestelyitä ja ratsuvalintoja.
”Kolme ori?” Matteo letkauttaa leppoisalla sinne-päin-suomellaan ja naurahtaa kumeasti perään. ”Onnea hänen oreille. Ja hänelle.”
”Niin… ja vähän taitoakin”, täydentää Josefina pienesti hymyillen.
”Ja sinulle. Teille”, Matteo hymähtää ja vilkaisee Josefinan selän takana murjottavaa tammaa.

Se on yhä ankeailmeinen ja ruunikko, sillä on yhä tähti päässään ja yhä edelleen siinä on jotakin Arezzosta muistuttavaa. Josefinan Tigraine, Granni, tuo suomessa syntynyt puoliveritamma on kuin Arezzon feminiininen vastakappale.

Ne kaksi hevosta eivät varmasti tulisi alkuunkaan toimeen keskenään. Jos vastakohdat vetivät toisiaan puoleensa, nämä kaksi mitä todennäköisimmin olisivat kaihtaneet toisiaan niin etteivät olisi mahtuneet samalle verryttelykentälle, mikäli niiden kisaurat olisivat koskaan kohdanneet. Hetken Matteo huvittaa itseään ajatuksella niiden kahden yhteisestä jälkikasvusta: vaikka niin, mies ei pidä mahdottomana sitäkään, että nämä nimenomaiset hevoset hylkisivät toisiaan jopa solutasolla ja olisivat kerrassaan kyvyttömiä lisääntymään keskenään.

Jusu R. 10.05.20 12:26

It Girlit
9. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Oli outo sää ja outo fiilis. Kilpailuviikko oli nyt minun ja Grannin osalta pulkassa, ja vettä valuva kilpailutakkini tuskin kuivuisi ennen kuin vasta kotona. Sadekuuron piiskaamaksi joutuminen oli kuitenkin mitättömän pieni asia siihen nähden, kuinka kovasti ruoskin itseäni päätösluokkamme lopusta. Se oli tullut aiemmin kuin maaliviiva, mutta sittenkin aivan liian myöhään. Seistessäni turtana Grannin karsinan edessä katsomassa, kuinka maailman avuliaimmaksi ryhtynyt Cella Talve puuhasi tamman kanssa sen happamista ilmeistä tippaakaan piittaamatta ajattelin olevani paitsi turha, myös pikkuisen typerä.

Päivä oli alkanut niin hienosti! Granni oli ollut ensimmäisessä luokassa hirvittävän mukava ratsastaa - se oli ollut skarppi ja hereillä, muttei aivan yhtä rynniväinen kuin vielä eilisessä startissa. Myrskyisät, syvän siniharmaat pilvet rakoilivat hieman ja päästivät auringonvaloa siivilöitymään välistään, kun me luokan puolivälissä suunnattiin radalle. Ellie ratsasti vastaan uskomattoman kauniilla valkealla ratsullaan, ja minä olin onnekseni liian keskittynyt suoritukseeni jotta olisin ehtinyt tuntea siinä hetkessä oloani surkean mitättömäksi harmaavarpuseksi ankeailmeisen ruunikkoni selässä. Näkymä painautui kuitenkin mieleen: vastaan ratsastava viileänvaalea kaunotar ja vitivalkea saturatsu jättämässä taakseen eleettömän ja tietenkin virheettömän suorituksen, olihan Auburnin it girl huimassa kisavireessä. Syvänharmaat pilvet heidän taustallaan toivat mielikuvaan runollista dramatiikkaa. Siitä hetkestä olisi voinut tehdä upean taulun.

Jos Ellie olikin tehnyt siistiä jälkeä perusradalla, niin huono ei ollut meidänkään suorituksemme Grannin kanssa. Puhdas perusrata nosti huulille hymyn, jota navakat tuulenpuuskatkaan eivät vieneet mukanaan. Eilisestä hellesäästä ei ollut enää jälkeäkään, vaikka välillä ilma kävikin painostavan hiostavaksi niin kuin ukonilman edellä.

"Ratsasta lujaa uusinnassa", kehotti Rasmus, jonka oma tie uusintaan oli katkennut yhteen vaivaiseen aikavirheeseen.
"Ratsastan", lupasin minä, ja katseeni hakeutui taas valkeaan Ankkaan. Elliekin ratsastaisi taatusti lujaa.

Nyt Ellie näkyi kävelyttävän Isabellan silmäterää, joka oli hänen käsiinsä luotettu, ja vierellä kulki uskollinen Sarah. Minun vatsanpohjaani väänsi yhtäkkiä kateus ja teini-iästä tuttu joukkoonkuulumisen kaipuu, ja muistin taas hetken aikaa tavallista kirkkaammin sen tosiasian, että maailmassa oli coolien tyttöjen kerhoja. Jos nuo kaksi Auburnin vuokralaisratsastajaa eivät sellaista muodostaneet, sitten en tiennyt ketkä. Jokin luonnonlaki varmaan pakotti kaikki itsevarmat ja kauniit deittikumppanimagneetit kerääntymään yhteen ja luomaan keskenään tiiviitä kaverisuhteita, jotka saivat muut tuntemaan olonsa entistä mitättömämmiksi. Minulla ei koskaan ollut ollut pääsyä sellaisiin piireihin, ei minään muuna kuin pidetympien kavereideni plus ykkösenä, ja olin juuri tarpeeksi turhamainen ja epävarma tunteakseni harmistusta siitä. En tiennyt it girlien kerhojen pääsyvaatimuksia tai ainakaan täyttänyt niitä. Olin pitkä, hoikka ja ihan sievä, minulla oli nimekäs suku ja hevosia elämän täydeltä, mutta persoonana olin kaiketi niin epäkiinnostava, ettei kenellekään kai vaan tullut mieleenkään pitää minua statusarvoa nostavana seuralaisena.

Niitä ajatuksia ja Rasmukselle antamaani lupausta mukana kantaen lähdin radalle ja päätin, että nytpä ratsastaisin niin hyvin, että se kyllä huomattaisiin. Granni oli täysillä mukana, ja tihkusateena alkaneen mutta radan aikana voimistuvan sateen keskellä me tehtiin huippusuoritusta. Oli lopulta mitättömän pienestä etujalkavirheestä kiinni, etteikö me voitettu koko luokkaa; rata oli lähes maagisen nopea, ja mä olin siitä niin ylpeä, etten enää edes jaksanut kokea oloani surkeaksi. Ruusuke me saatiin silti.

Sen rohkeuden turvin mä uskaltauduin jopa hymyilemään ja nyökkäämään taas yhdelle näyttävälle ratsastajakaunottarelle, kun me järjestäydyttiin valmiiksi ratsastamaan palkintojenjakoon. Majiná Ansamaan kasvot mä muistin Auburnista, varmasti Kalla Cupin ajoilta, ja kun me Ellien (kenenkäs muun) johdolla laukattiin kunniakierrostamme, mä kuulin selkäni takaa Majinán ratsun kavioiden kumun. Edessäni häämötti kaksi tuttua miehistä selkää: Merikannon Lauri pomon hänelle myymän ratsunsa selässä ja oma rakas isoveljeni Henrikin Masa-tamman selässä. Heitä lukuunottamatta palkintojenjako oli ratsastajattarien heiniä, ja salaa hymyilin asialle. Lajin huippu saattoi olla yhä melko miesvaltainen, mutta ehkäpä tästäkin joukosta olisi nousemassa kyvykkäitä naisia mukaan huipputason kärkikahinoihin. Minun tieni epäilemättä tyssäisi ennen sellaista skenaariota, mutta muissa saattoi olla enemmän ainesta.

"Onnea Jusu!"
"Hyvin ratsastettu."
("No oliko se nyt niin hyvin kun puomi kuitenkin putosi..." mutisi porukan laitamilla häilyvä Märta niin ettei minun mukamas ollut tarkoitus sitä kuulla.)
"Tulipa paljon ruusukkeita tutuille! Hauskaa!"
"Minne Ellie kerkesi kadota? Vitsi, pitää ehtiä onnittelemaan sitäkin, hiton hyvät radat!"
"Onpahan syytä juhlaan tänään!"

Sarahin maininta juhlista sai minut katsahtamaan häntä kysyvästi. Cella riensi selittämään:
"Ne parkkisbileet tänään! Groomit sun muut bailaa kuulemma isolla porukalla."

Ah. Tietenkin. Totta kai kaiken maailman siistit sarahit ja cellat tiesivät sellaisista juhlista, joista minä en ollut kuullutkaan ennen tätä hetkeä. Tuli taas ulkopuolinen olo, vaikka sivusilmällä huomasin parin muunkin höristelevän uteliaana korviaan, kun tuli puhe juhlista. Muuan hontelo sinitukkainen tyttö oli vähällä kävellä ohimennessään päin Robert Harringtonia yrittäessään kuulla kaikki speksit suurista porukkapippaloista, joista oli nopeasti virinnyt eloisa keskustelu kallalaisten keskuudessa. Tarkastelin vaivihkaa tytön olemusta ja arvelin, että olisi pienoinen ihme, ellei häntä nähtäisi illalla paikan päällä - ja ellei hän olisi yksi juhlien, hmm, suurista sieluista. Ohimenevän näköhavainnon perusteella jo arvioin, että tytön elekielessä oli jotakin samaa kuin vanhassa kunnon Geessä, joka myös oli porhaltanut Ruotsiin ja näkyi nyt rupattelevan Antonin kanssa jostakin todella iloisesta vähän sivummalla.

"Me yritetään varmaan myös ehtiä?" kysyin epävarmana Rasmukselta.
"Koitetaan vaan, jos siis sun vanhemmat ei pahastu", Rasmus vastasi yhtä varovaisesti. Isä ja äiti olivat väistämättä tahtoneet viedä meidät hienolle illalliselle, ja jos se ei ollut kaihertanut minua etukäteen, niin nytpä harmitti kun tiesin, että muut bondaisivat rennoissa olosuhteissa alkoholin vaikutuksen alaisina keskenään ja minä pönöttäisin pynttäytyneenä perheillallisella. No, ei auttanut muu kuin liittyä omanikäiseemme seuraan heti kun ehtisimme, jotta emme tulisi tyystin uloslasketuiksi "bileseurakelpoiset ihmiset" -klubista.

Sitten olikin viikon viimeisen luokan aika, siis mun osaltani tietenkin, ja sekös vasta menikin aivan todella plörinäksi. Minä en oikeastaan tiennyt, mitä tapahtui: väsähtikö Granni vai ottiko se itseensä kaatosaderoiskauksesta, joka niskaamme ryöpsähti, vai oliko vika sittenkin minussa.

Tässäpä lyhyt tiivistelmä surkeasta startistamme:
1) Granni oli ihan hirveä jo verryttelyssä. Se äkämystyi tavallista herkemmin muille verryttelyalueen hevosille ja painoi raskaasti kädelle, tein mitä tahansa.
2) Nearly There -ringissä tamma nyppi jatkuvasti ohjia, jotka olivat käyneet sateesta liukkaiksi, ja viskeli päätään ja muljautteli silmiään.
3) Areenalle siirtyminen tapahtui ravin sijaan epämääräisessä sekasotkuaskellajissa, johon solahti sekaan myös kummallisia hypähdyksiä.
4) Lähtömerkin saannin jälkeen Granni teki jo klassiseksi käyneen jännittyneisyyden ilmaisunsa: se hypähteli paikallaan pienesti pystyyn, kun yritin sysiä sitä laukkaan.
5) Se pudotti jo ensimmäisen esteen, enkä minä ymmärtänyt yhtään miksi, sillä hyppy lähti aivan hyvästä paikasta eikä laukkakaan ollut onnetonta. Pudotusta seurasi äkäinen aasipotku, joka sotki laukan rytmin ja teki jo ensimmäisen linjan haastavaksi minun kannaltani.
6) Muutamaa puhdasta hyppyä, ristilaukkojen ja pukkipotkujen sävyttämää kaarretta ja toistakin pudotettua estettä myöhemmin Granni veti liinat tyystin kiinni ennen lummealtaiden kehystämää vesiestettä. Tunsin kiellon tulevan jo kauan ennen estettä, joten putoamisen vaaraa ei juuri ollut, mutta tietysti yritin viimeiseen asti puskea hevosen yli esteestä. Ei se silti mennyt ennen kuin vasta toisella yrittämällä, ja sittenkin se lakaisi puomin alas takaisillaan.
7) Ajatus keskeyttämisestä pyöri mielessä jo silloin, mutta empien jatkoin hevoseni puskemista radalla eteenpäin vielä kahden esteen verran. Granni pudotti niistä toisen. Soimasin itseäni: olisi pitänyt ymmärtää lakata sysimästä hevosta väkisin esteille jo aiemmin.
8) Kohottaessani käteni keskeyttämisen merkiksi näkökenttääni eivät enää sumentaneet pelkät sadepisarat. Olkapäät kohosivat kireinä kohti korvia ja kurkku kävi ahtaaksi, ja häpeä oli niin voimakasta, etten mä tahtonut suin surminkaan edes vilkaista kumpaankaan katsomoon päin: en yleisön täyttämään pääkatsomoon enkä tiimikatsomoon, jossa varmasti ainakin luokan lopulla starttaava veljeni oli suoritustani seurannut. Osasin vain toivoa, ettei juuri ennen meitä startannut ja puhtaan radan Carrin kanssa tehnyt Rasmus ollut ehtinyt orin selästä minun rataani katsomaan.

Niinpä minä sitten olin aika surkealla päällä luovuttaessani hevosen ensisijaisesti Rasmusta auttelevan Cellan käsiin. Tuntui typerältä vain seistä siinä mitään tekemättä, mutta toisaalta enhän minä ollut tekemättä mitään. Voin kertoa: äskeisen katastrofin sulattelussa oli kyllä ihan todella mielen täydeltä puuhaa.

Suurin lohtu mulle tuli oikeastaan hyvin yllättävältä taholta. Matilda Tammilehto sattui kulkemaan ohi, enkä minä tiedä vetikö surkea ilmeeni tuota ilottoman näköistä ihmistä puoleensa vai olisiko hän tullut juttusille muutenkin. Joka tapauksessa hänellä oli tarjota minulle säälimätön mutta hyväksyvä näkökulma:
"Melkoiset olosuhteet tänään", lilaletti kommentoi, ja vastaanotin huomion hymyttömällä kiitollisuudella. "Saitte ihan täyslaidallisen vettä niskaan."
"Kieltämättä", sanoin ja aivastin hihaani.
"Terveydeksi", Matilda tokaisi lakonisesti, ja jatkoi sitten: "Kannattaa varmaan vaihtaa pian kuivaa päälle."

Sen ohjeen mukaan toimin ja siirryin sitten vanhempieni, Vilhelminan ja hänen lastensa seuraan katsomon VIP-aitioon. Kulkiessani minun teki vaistomaisesti mieli kyyristellä, sillä pelotti, että joku tunnistaisi minut perusradalla keskeyttäneeksi tampioksi. Minä tiesin, että onnistuneet suoritukset kyllä unohtuivat yleisöltä pian, jos oikein makoisasti sattui mokaamaan.

Päivä suorastaan hujahti ohi kilparatsastusta katsellen ja perheeni kanssa jutellen. Saimme nähdä Rasmuksen upean radan Carrin kanssa, ja palkintojenjaon aikana isäni kasvoilla lepäsi sangen tyytyväinen ilme, eikä mikään ihme: Rasmuksen ja kasvattimme edelle kiilasi vain Titta Tyyskä, joka ratsasti isäni johdolla samassa valmennusryhmässä minun ja Rasmuksen kanssa. Esteratsastuksen osalta päivän viimeisessä luokassa oli palkintojenjaossa niin ikään tuttuja ratsukoita, sillä sijoille kiilasi jälleen kerran Lauri Vegasin kanssa ja lisäksi pomon ihana Lätsä-hevonen uuden virolaisratsastajansa kanssa. Minulle jäi kuitenkin elävästi mieleen myös jokin aivan muu kuin urheilullinen asia luokasta: mielipiteitä seurueemme kesken jakanut kilpailutakki.

Kauniilla kimolla ratsastaneen Jade Krannilan pirtsakan värinen kilpailuasu sai äidiltä ja Vilhelminalta paheksuvat katseet. En yllättynyt, sillä he kaksi jos jotkut suhtautuivat väriasioihin jotakuinkin yhtä harmonianhakuisesti kuin itse Isabella Sokka. Minä kuuntelin vaitonaisena sivusta, kun he tuhahtivat yksissä tuumin että jopas jotkut tunsivatkin tarvetta tehdä itsestään suuri numero, enkä rohjennut lausua ääneen omaa mielipidettäni.

Minusta Jaden asuvalinta oli piristävä ja ennen kaikkea osoitus sellaisesta itsevarmuudesta, jota minulla tuskin koskaan olisi. Jo hienostunut tummanpunainen takki, jonka olin itse tälle matkalle ylleni valinnut, tuntui rohkealta. Silti minä ihastelin rohkeampia erottujia, kuten kirkkaassa takissa kilpailevaa Jadea ja tummanpuhuvien kouluratsastajien joukosta vaaleammalla kisa-asullaan erottuvaa Linn-Marie Gustavssonia. Heille jaoin mielessäni vapaalipun niihin it girlien kerhoihin, joihin en itse uskonut koskaan pääseväni... en etenkään, jos ottaisin tavakseni epäonnistua kisoissa ja painuisin muiden mieliin täytenä luuserina.

Jusu R. 10.05.20 13:08

Hanamisikermä
4.-10. toukokuuta 2020
#hanamiweek #rosengårdit #raapale

Maanantai

Epämääräinen jännitys on vaivannut Josefinaa koko matkan ajan ja vielä perilläkin. Vatsanpohjassa painona vellovaan tunnemyttyyn sitoutuu monta asiaa: matkajärjestelyt, Cella, omituinen tunne isän ja äidin välisistä hiljaisuuksista. Jännitys kuitenkin yltyy yltymistään, ja hetkeä ennen Rasmuksen arvioitua saapumisaikaa Josefina tuntee olonsa pahoinvoivaksi.

On ollut kamala ikävä poikaystävää, mutta mielessä pyörivät kaikki selvittämättömät omituiset tunnelmat, joiden todellisuudesta Josefina ei enää ole varma. Onko hän kuvitellut heidän välisensä kireyden?

Rasmuksen vihdoin saapuessa Josefina ryöpsähtää pala kurkussa halaamaan häntä. Se tuntuu tutulta.
"Onko sulla ollut noin ikävä mua?" Rasmus kysyy aivan korvanjuuressa ja pussaa hänen poskeaan.
"On."
"Mullakin on ollut."

Ne ovat tärkeitä sanoja.

*******

Illalla Joachim tuppautuu heidän huoneeseensa. Miestä ei vaivaa tippaakaan se, että hänen ryskätessään peremmälle Josefina on juuri tullut suihkusta. Pelkkään pyyhkeeseen verhoutunut tyttö kerää vilkkaasti itselleen vaatteita ja pujahtaa kylpyhuoneeseen pukeutumaan.

Huoneesta kantautuu Joen taukoamatonta puhetta.

"Man, I just had to see this fancy palace. Here, have a beer. Rrrrasmus, you lucky dog, you've got yourself a potential Sugar Daddy-in-law! The man must really like you. No-no, seriously! Here you are, fancy hotel rooms, decent stallions and - ah, Josie, so good to see you! As pretty as ever."
"She's missed you", Rasmus, se ruoja, kielii.
"Aw. I've missed you too."

Tiistai
>> Josefina tervehtii Amelieta

Mitä sitten tapahtui?:

>> Illalla: Märta kohtaa Alexanderin | Kirjoitettu yhdessä Märtan kanssa

Grannin päiväkirja - Sivu 6 Kauneimmatkukkaset

”Joe! You cannot say that in front of any of my family members!”

Keskiviikko
>> Aiemmin tapahtunutta: Josefina kohtaa Matteon | Matteon osalta tekstin oikolukenut Elli L.

”Alexander vaikuttaa vähän... suivaantuneelta.”

Josefina kohottaa katseensa Grannin kavioista, joita se on lakannut, ja tarkastelee Rasmusta.

”Niinkö?” tyttö kysyy tietämättä, mitä suivaantunut tarkoittaa.

Se arvailee merkitystä asiayhteydestä.

”Kai sustakin? Pänniikö sitä kun mulla on Coral vai eikö se vain pidä musta?” Rasmus tiedustelee.

Ah. Josefina on taas keskustelun kärryillä.

”Ei se varmaan ole tyytyväinen kun ei itse saanut Coralia. Mutta on siinä muutakin. Sen pomohan antoi Alexanderin ykköshevosen toiselle ratsastajalle ja sitten sitä varmaan risoo myös kun se on parisuhteessa eikä se oikein osaa sellaista.”
”Ei osaa? Eihän parisuhteessa olo ole vaikeaa.”

Josefina katsoo Rasmusta ja sanoo kärsivällisesti:
”Voipas olla.”

Torstai
>> Aamutuimaan: Vaihteeksi hyviä uutisia | Kirjoitettu yhdessä Rasmuksen kanssa

Arne on tarkkaillut poikaa. Torstaina hän viittaa tämän sivuun vaihtaakseen kahdenkeskisiä sanoja. Poika näyttää levottomalta.

"Rasmus", Arne aloittaa lempeästi. "Syteen tai saveen tänään, Coral on ja pysyy sinulla."

Alsila näyttää yllätetyltä ja eksyneeltä.

"Me sitouduimme järjestelyyn. Se on riski, jonka olimme Susannen kanssa valmiit ottamaan." On sanomattakin selvää, että Alsilan käsiin on jo luotettu paljon arvokkaampaakin kuin hevonen. "Ja sinä sitouduit myös Coralin ratsastamiseen."
"Tietysti ratsastan", Alsila sanoo kuivin suin, ja lisää: "Alexander ei ehkä pidä... järjestelystä."
"Sitä en odottanutkaan", Arne sanoo rehdisti ja taputtaa Rasmus Alsilan olkaa. "Mutta ei sen väliä. Tyttäreni pitää sinusta, ja toivon sinulle kaikkea hyvää."

Perjantai

Grannin päiväkirja - Sivu 6 Grannihanami

Paahde. Se yksin ei selitä Josefinan iholla helmeilevää hikeä. Helmeily alkaa kyllä menettää parhaan teränsä; Josefina tuntee sen kiristyvän nihkeydeksi. Jano saa kurkun tuntumaan karhealta ja pilvettömältä taivaalta loimottava aurinko häikäisee, ja on sentään vasta toukokuu.

Säätä kuumempi on vain hevonen. Palkintojenjaossa Granni steppailee ja keuliikin vähän, ja kunniakierroksen koittaessa tamma ampaisee matkaan helteestä piittaamatta. Ruusuke lentää ties minne ja kierros menee liian nopeasti, jotta Josefina ehtisi painaa siitä mitään kuumuudenturruttamaan mieleensä.

Granni on todella pakottanut hänet töihin, ja siksi kilpailupäivän tulos tuntuu valtaisalta työvoitolta. Epätasaisen alkuviikon jälkeen pari hengähdyspäivää tuli tarpeeseen, mutta uudelleenohjelmoidessaan hevostaan Josefina kai aliarvioi sen palautumisen.

Lauantai
>> Aiemmin tapahtunutta: It Girlit
>> Illuusio nimeltä Alexander Rosengård

Viimeinen ilta. Josefina ja Rasmus pönöttävät Rosengårdien juhlavalla perhepäivällisellä. Sen aikana Susanne Rosengård suo peräti kaksi suopeaa lausahdusta vävykokelaalleen ja Arne juo itsensä tavallistakin mukavammaksi ja sujauttaa keskusteluun peräti kaksi muisteloa Vilhelminan ja Johanneksen häistä (paitsi että käy ilmi, että toinen muisto onkin jonkun muun parin päivästä).

On ilmiselvää, että vanhemmat pitävät Rasmuksesta. Josefinaa ahdistaa. Ruotsissa olon ajaksi hän on sulkenut viikkoja vaivanneen tunteiden sekasotkun henkiseen rasiaan, jonka kannen raottamista Josefina pelkää. Hän ei ole aivan varma kummasta on kyse:
1 Josefinalla on mennyt huonosti ja Rasmuksella on mennyt huonosti
2 Josefinalla ja Rasmuksella - yhdessä, yksikkönä, pariskuntana - on mennyt huonosti

******

On mahdotonta keskittyä edes Joachimin vitseihin, kun he tapaavat illallisen jälkeen Tegelin tunnelmallisessa hämyssä. Josefina on kuin surkea edustuspuoliso, sievä nukke jolla ei ole mitään nokkelaa sanottavaa eikä edes kykyä kuunnella keskittyneesti ympärillä käytyä keskustelua.
"You a'ight?" nojautuu Joe yhtäkkiä kysymään.
"Huh? ... umm, yeah."
"Tired?"
"... yeah."

Ja Joachim rutistaa Josefinaa, sanoo jäähyväisensä ja komentaa Rasmusta viemään tyttöystävänsä nukkumaan.

"Mä en tahdo nukkua", Josefina sanoo heidän kiivetessään rappuja aulakerrokseen.
"Ai? Joe sanoi että sua väsyttää."
"Mennään ulos ja jutellaan. Ei, haetaan huoneesta se viini, mennään ulos ja jutellaan."
"Okei."

Sillä joskus puhumista ei voi siirtää kauemmas tulevaisuuteen. Nyt on se hetki.

Sunnuntai
>> Meritin viikko

Kaikki tai ei mitään, tulos tai ulos. Josefina on aina karsastanut sensuuntaisia lausahduksia, muttei keksi mitään kuvailevampaakaan miettiessään, kuinka tiivistäisi kilpailuviikkonsa annin. Granni on tehnyt todella hyviä ja todella huonoja ratoja. Metrikympin tuplanolla oli helppo ja jäi karvaasti ruusukkeiden ulkopuolelle, tiistain luokka oli melko katastrofaalinen, perjantaina he löivät taas nollat tauluun ja sijoittuivatkin, ja lauantai... Josefina ei tiedä mitä sanoa. Oli kuin hän olisi kilpaillut kahdella eri hevosella, vaikka kummallakin radalla hänen ratsunsa oli sama vanha Granni.

Keskeyttäminen oli kai vähäsen luovuttamista, ja Josefina kipuilee asian kanssa vielä kotimatkallakin. Hänen manuaalistaan puuttuu kappale: "Kuinka luovuttaa yleisön edessä ja jatkaa elämäänsä".

******

"Oletpa sä hiljainen", sanoo Cella, ja vaikka Josefina hätkähtää, hän myös tyyntyy nopeasti. Kommentti ei tunnu tungettelulta, eikä tunnu sitä seuraava kysymyskään: "Mietitkö sä jotakin?"

Se on helppo kysymys. Siihen voisi vastata vain kyllä/ei, eikä selitystä tarvittaisi.

Josefina selittää silti.

"Grannia. Sitä miltä se tuntui eilen radalla. Ja että tiinehtyikö se. Mä astutin sen."
"Varmasti tiinehtyi", Josefinan viereen istahtava Rasmus ennustaa. "Laran ja Pikin varsat on ennusmerkki."
"Uskotko sä sellaisiin", Cella tiedustelee kiinnostuneena.

Rasmus ja hevosenhoitaja-Cella rupattelevat. Josefina vain tunnustelee poikaystävän tuntua vierellään. Rasmus on taas läsnä.

Ruusukkeita ja palkintorahoja tärkeämpi kotiinvieminen on rauha, joka heidän välilleen on virinnyt.

Jusu R. 21.05.20 16:17

Josefinalla menee hyvin, mutta
22. toukokuuta 2020

Rasmus kohottaa katseensa ja tuijottaa minua kahden ja puolen sydämensykäyksen ajan ennen kuin nousee äkkinäisesti sohvalta ja suorastaan lennähtää luokseni. Tunnen sen kädet ensin tovin verran painoina hartioillani ja sitten lohdullisina olkavarsillani, ja sen lämpimät silmät melkein silittävät mun mieltä ja näkevät varmasti ihan kaiken. Mä olen täysin varma, että se tietää jo ennen kuin mä sanon mitään ääneen. Selvästi se näkee mun maani myyneen olemukseni ja tietää.

”Ei se ole tiine. Taaskaan.”
”No voi paska.”
”Niin.”

Ruotsista paluun jälkeen elämä on ollut yhtä onnellista kuplaa. Mun ja Rasmuksen kisaviikon ruusukkeet lojuvat tv-tasolla odottamassa paikkansa löytämistä ja muistuttamassa kisaviikon hyvistä hetkistä. Ne ovat yhtä värikkäitä kun Eeditin kanssa pihamaalle laittamani kukkaistutukset narsisseineen, tulppaaneineen ja muine kevätkukkineen. Kukkaistutukset ja koti odottivat meitä ihanan näköisinä kun me palattiin, ja mä melkein niiskutin liikutuksesta tajutessani, että musta oli oikeasti kamalan kiva tulla takaisin tähän taloon vaikken sitä kodikseni alunperin halunnutkaan.

Suuri stressi on luiskahtanut harteilta, sillä pääsykoe on lusittu ja fiilis siitä yllättävän luottavainen. Yritän olla innostumatta liikaa, jottei mahdollinen pudotus olisi liian suuri, mutta musta tuntuu että mä osasin aika hyvin. Tietenkin moni muu on osannut paremmin, mutta toivottavasti ei liian moni. Olisi aika mahtavaa aloittaa syksy Opiskelijana: se olisi vihdoinkin mun ihan oma ja itse valitsemani polku, ja jos se nyt osoittautuisikin kamalaksi harha-askeleeksi, ainakin se olisi itse tekemäni hutivalinta.

Mun ja Rasmuksen välillä on vallinnut seesteinen ja onnellinen tunnelma, eikä me olla jätetty uudelleenlöytämäämme puheyhteyttä Itämeren taa. Me jutellaan: hevosten kuulumisista, Tie Tähtiin -kisoista, lääkiksen pääsykokeista, Hanni Hevoskauppiaasta, joskus Eeditistä ja vähän Märtastakin, ja muuten vaan kaikenlaisesta. Rasmus kertoo mitä sille kuuluu ja kuuntelee mitä mulle kuuluu, ja aika usein mut valtaa vaan vastustamaton halu pussailla se kumoon ja ihan erityisesti silloin kun me selaillaan kalenteria ja mietitään pomon luo lähtemistä. Tulevaisuudessa on taas asioita, joita odottaa, enkä mä epäile hetkeäkään etteikö me selviydyttäisi siihen tulevaisuuteen asti kokemaan kaikkea yhdessä.

Mä olen ihastunut. Ihan kuin me oltaisiin vasta tavattu. Kun Lady Vitaliyan kutsu Dzelzainin linnan Masquerade-tanssiaisiin kolahtaa postiluukusta, mun vatsanpohjaan pelmahtaa muutama herkästi väpättävä perhosensiipi, ja kun Rasmus vielä vaikuttaa myöntyväiseltä ja vähän jopa innostuneelta (ei kylläkään kovin innostuneelta; eihän hän varsinaisesti ole linna-frakki-naamio-henkinen parkettien partaveitsi ja salonkien sutkastelija), alan rakennella villin höttöpinkkejä mielikuvia meistä kahdesta taas kerran linnamiljöössä iltapukujen, säihkeen ja loisteen (ja viinin) keskellä. Posket punehtuvat pikkiriikkisen, kun muistelen edellistä kertaa Dzelzainin linnassa. Olimme seurustelleet ehkä puolisen vuotta ja tuhottoman ihastuneita toisiimme ja ensimmäistä kertaa yhdessä ulkomailla ja hitusen hutikassa ja oikein hienoiksi laittautuneina eikä joitakin viikkoja aiemmin murtunutta kättäni silloin enää särkenyt, ja voi olla, että livahdimme vuoden vaihtumista juhlistavasta gaalasta ennen vuoden vaihtumista.

Tällä kertaa me varmasti juhlimme viimeiseen kellonlyömään. Odotan tapahtumaa: matkaa ja miljöötä ja ehkäpä myös Amelie Chaputin tapaamista. Se on jännittävä ajatus. Minut on tietysti kasvatettu verkostoitumaan ja olemaan sosiaalisesti hyväksyttävä pikkuruusunen, mutta olen aina tehnyt sitä enemmän tai vähemmän pakotettuna ja vanhempieni aloitteesta tai vähintäänkin ohjauksesta. Pahus vieköön, enhän välttämättä edes seurustelisi avomieheni kanssa, ellei mun äitini olisi komentanut minua menemään Auburnin kartanolle ratsastamaan Rasmus Alsilan Lara-tammaa pojan työkiireiden aikana.

Nyt mä olen kuitenkin alkanut luoda suhteita ihan omin päin ja havainnut, että sehän saattaa olla jopa mukavaa silkan velvollisuuden sijaan. Minusta on mukava törmätä kisamatkoilla Joachimiin ja kuulla Dierk Mayerin uusimpia kuulumisia; tai tavata Matteo Locatelli jabarivistön edessä ja vaihtaa mielipiteitä veljestäni; tai kuulla pari kannustavaa ja järkevää sanaa Janna Luhdan suusta; tai antaa Salma Stjärndahlin hymyn tarttua itseeni; tai ajatella kaunista kutsukorttia käsissäni pyöritellessäni, että ehkä Ameliella on ollut näppinsä pelissä ja ehkä tässä on tekeillä jonkinlaisen ystävyyden alku.

Kaiken tämän hyvän lisäksi Purtseilla odottaa Piki ja sen ihana, pirteä, terve, hopeaharjainen pieni hurmurivarsa ja Granni, jonka kanssa me saadaan nyt taas vähän hengähtää ja joka liikkuu aivan puhtaasti ja hyvin.

Granni. Purtseilla odottaa Granni, joka ei ole tiine. Siinäpä se väistämätön särö onnellisuuden kuvaelmaan.

”Se jäi tyhjäksi. Mä en saa siitä ikinä varsaa.”
”Ehtiihän sen vielä hyvin toiseen kiimaan, vaikka kolmanteenkin…” Rasmus yrittää lohduttaa ja istuttaa mut alas sohvalle.

Mä kääriydyn pieneksi ja onnettomaksi nyytiksi poikaystäväni kainaloon ja olen mittaamattoman kiitollinen siitä, että se on siinä ja kykeneväinen ymmärtämään, miltä tyhjäksi jäävä tamma musta tuntuu. Rasmus ymmärtää, mitä mä tunnen hevosia kohtaan ja tietää, miltä tuntuu kun asiat ei mene niiden kanssa suunnitelmien mukaan. Tähän ei edes tarvita turhia sanoja; mä voin vain huokaista syvään, sulkea silmäni hetkiseksi ja tietää, että se katselee mua empaattisin silmin eikä sysää mua pois kainalostaan ennen kuin mä itse tahdon.

Enkä mä ehkä koskaan tahdo. Voi olla, että mä haluan olla Rasmuksen kainalossa vielä huomenna ja päivä sen jälkeen ja vielä vuosienkin päästä vain suremassa varsaa, jonka mä olen jo päässäni kuvitellut syntyväksi ja jota mä en koskaan kai tapaakaan. Granni ei vaan tule emäksi. Ei tullut viime vuonna Lovesta eikä nyt Javachaista, enkä mä tiedä missä mättää. Eikö se tahdo vai onko mun haave muusta syystä tuomittu epäonnistumaan?

”Mä niin ajattelin että nyt onnistuu”, huoahdan ja lepuutan otsaani vasten Rasmuksen hartiaa. "Tehtiin kaikki oikein. Se on saanut E-vitamiininsa ja sen hormonipiikin, ajankohta oli Merjan mukaan ihanteellinen ja käytettiin kuitenkin tuoretta eikä pakastetta, ja kaiken piti olla niin kuin pitää."
”Joo”, Rasmus sanoo ja mä kuulen neuvottomuuden sen äänessä.
”Ja sä olet oikeassa. Mä voisin yrittää uudestaan. Mä en vaan tiedä montako kertaa mä tahdon maksaa satasia satasten päälle yrityksistä, jotka ei ehkä tuota koskaan tulosta.”
”Ymmärrän.”

Mua rutistetaan lohdullisesti ja pidellään siinä kuin lähelläolo olisi juuri sillä hetkellä maailman tärkein asia.

”En mä olisi näin hajalla jos se ei olisi jo viime vuonna jäänyt kahdesti tyhjäksi”, selitän pikkiriikkisellä äänellä.
”Joo, mä… tajuun.”
”Miksei se tule tiineeksi?” puuskahdan, nyt jo itkuisena.
”En mä tiedä. Osasiko se eläinlääkäri sanoa mitään?”
”No ei se sanonut mitään tarkkaa. Kehotti vaan kokeilemaan uudestaan ja sanoi että ei tää hevostenkaan kanssa aina mene niin helposti. Että ei niiden tiinehtyvyysprosentti ole lähelläkään satasta ja joskus tarvitsee vaan yrittää uudestaan. Se ei vielä alkaisi tarkempiin tutkimuksiinkaan.”

Rasmus pussaa mun otsaa ja se on maailman kiltein ja lohduttavin ele ja saa mut huojumaan itkun kynnyksellä. Tunnen kömpelöitä silityksiä selälläni ja pian hiuksilla. Hymyilen kiitollisena ja tunnen oloni, jos nyt en aivan vielä miedommin surulliseksi niin ainakin vähemmän yksinäiseksi.

”Mitä sä nyt aiot? Etkö sä kokeile enää uudestaan?” Rasmus kysyy.
”En mä tiedä. Mä en tosiaan tiedä. Voisinhan mä etsiä vaikka toisen orin, jonkun halvemman, tai varmaan me jonkunlaiseen sopimukseen päästäisiin Marjutinkin kanssa.”
”Tai voisit kokeilla Akua”, Rasmus ehdottaa hassuun sävyyn: kuinka joku pystyykin vitsailemaan niin mahdottoman puolitosissaan?
”Akua?” mä kysyn ja naurahdan silkkaa häkeltyneisyyttäni.
”Niin no”, Rasmus sanoo vähän nolostuneen oloisena; tuskin se suunnitteli mainostavansa äitinsä omistamaa oria mun suunnitelmien rikkoutumista seuranneen surun hetkellä. ”On se kuitenkin nyt kantakirjaori ja kaikkea. Ja ihan hyvästä suvusta. Vaikka en mä tiedä onko Cava mikään meriitti.”
”Älä sano tuota Sokkien kuullen”, varoitan melkein hätääntyneenä.

Rasmus tyrskähtää.

”Ei Isbellä itselläänkään kovin mairittelevia sanoja siitä ole.”
”Joo mutta ihan varmasti se ei tahtoisi sitä kutsuttavan siitoskelvottomaksi luuskaksi”, kärjistän tilannetta ehkä pikkiriikkisen, ja on Rasmuksen vuoro näyttää vähäsen hätääntyneeltä.
”En mä sanonut! Ja se oli sitä paitsi vitsi.”
”Kyllä mä ymmärrän”, huomautan lempeästi naurahtaen ja silitän Rasmuksen reittä rauhoitellen. ”Enkä sitä paitsi kantelisi ikinä vaikka sanoisitkin! En tahtoisi että sut pakataan ilmatiiviiseen laatikkoon ja lähetetään Kambodzaan.”

Siihen mun poikaystäväni vastaa pussaamalla mua ja jupisemalla jotakin lojaalista tyttöystävästä. Hymyilen vähän. Eläinlääkärin lohduttomia sanoja seurannut maailmanlopun tunnelma on alkanut väistyä ja Rasmuksen oivallista esimerkkiä seuraten mä alan ymmärtää, ettei nyt ole muuta vaihtoehtoa kuin suunnata katse tulevaan. Pitää tehdä päätöksiä: luovunko tyystin ja tietoisesti varsahaaveistani vai pidänkö toivoa yllä ja kokeilen uudestaan? Ellen astuta Grannia toistamiseen, varsan mahdollisuus on häviävän pieni. Tietysti sopisi hevoseni tyyliin rynniä yön turvin itse valitsemansa orin tarhaan tai karsinaan ja laittautua oma-aloitteisesti tiineeksi, mutta sitä en toki toivo. Minun tuurillani ja hevoseni mielenlaadun tuntien se varmasti valitsisi esim. Torun, ja varsasta tulisi luonteeltaan ihan pitelemätön. Pahimmassa tapauksessa sillä olisi estehevoseni melko maahansidotut liikkeet ja kouluhevosen hyppykyky.

“Kyllä kai mä kokeilen vielä”, päätän, ja Rasmus rutistaa mua vähäsen.
“Javachailla?”
“Hmm. Ehkä. Mun pitää vähän miettiä ja selailla.”
“Selaillaan. Mäkin voin miettiä jotakin”, Rasmus, hevoskasvattajan poika hänkin ja vähäsen kasvatushommiin itsekin varvastaan kastanut hevosmies, innostuu. Sitten se lisää, taas ikään kuin vitsaillen: “Ja aina on se Aku…”
Siihen mä vastaan naurahduksella. Niin, aina on Aku. Mä en kuitenkaan vielä aivan tosissani harkitse sitä, sillä onhan maailma oreja pullollaan, mutta vähitellen ajatus vain asettuu mun mieleen.

Ja kun mä myöhemmin viikonloppuna tapaan Rasmuksen äidin Purtseilla, mä tulen kysyneeksi ihan mielenkiinnosta, mitä mieltä se on asiasta. Sen hevonenhan Aku on, ja ajattelen, että jos Jaana ilmoittaisi suoralta kädeltä idean olevan huono, mun ei ainakaan tarvitsisi enää miettiä sitä vaihtoehtoa.

Enpä osaakaan etukäteen aavistella, kuinka kovasti Jaana innostuu ajatuksesta.

Jusu R. 04.06.20 19:06

Ehkä
4. kesäkuuta 2020

Ehkä. Sen sanan ympärille kietoutuu minun elämäni juuri näinä päivinä. Tavallisesti tulen sekopäiseksi, jos elämässäni on liikaa avoimia kysymyksiä ja epävarmoja mahdollisuuksia, mutta nyt minä en jaksa hermostua. Luulenpa, että kaikki kevään mittaan kasvanut ja tihentynyt ahdistava jännittyneisyys on kulminoitunut pääsykokeeseen, ja kun se nyt vihdoin on ohi, kehoni ja mieleni kieltäytyvät virittymästä enää aivan heti uudestaan.

Granni on ehkä tiineenä, ja minä valitsin sen mahdolliselle varsalle isäksi sittenkin poikaystäväni äidin omistaman uraansa aloittelevan jalostusorin. Akusta tulee ehkä hieno kilpahevonen ja ehkä suosittu jalostusori, ja Granni ehkä varsoo siitä jälkeläisen, josta ehkä joskus tulee minulle unelmieni hevonen, tai ehkä minä myynkin varsan, tai ehkä aloitan sen ratsukoulutuksen ja luovutan sen sitten kilpailtavaksi Rasmukselle, jonka kanssa ehkä seurustelen vielä silloin.

En tosiaankaan tiedä, miten hevoskuvioni tulevaisuudessa asettuvat. Nyt minulla on Granni, jonka kilpaura ehkä menee tauolle, siis mikäli se nyt suvaitsee tiinehtyä, ja Piki, joka ehkä palaa takaisin aktiiviseen treeniin ja kilpakentille sitten kun sen varsa ei enää tarvitse sitä. Minä en kuitenkaan omista Pikiä itse, joten mistä minä voin tietää mitä tätini, setäni ja sisareni sen varalle suunnittelevat: hehän saattavat koska tahansa tehdä uusia päätöksiä pikkumustan tulevaisuudesta. Toistaiseksi minä kuitenkin valmistaudun siihen, että ensi kaudella Granni on äitiyslomalla ja Piki puolestaan tekee paluun sellaiselta.

Mielessäni kytee ajatus, joka on sekin vielä tukevasti ehkä-asteella. Grannin tiineys alkaa tuntua niin lohduttoman epätodennäköiseltä, etten enää ole aivan varma, voinko laskea sen varaan, että sitten kun nykyiset ratsuni alkavat olla iäkkäitä, jatkan harrastusta Grannin jälkeläisellä. Siksi tarkastelen Zilverlineä sillä silmällä: voisinko ehkä ostaa sen?

Mitä minä sillä tekisin. Arvokkaalla, potentiaalisella harvinaisvärisellä hevosella, jota suku velvoittaa olemaan kilparatsu ja jalostusori. Kun pomo pakotti minut ratsastamaan Zilveradolla, Simpan isällä, tunsin olevani ryysyläinen tsaarin palatsissa. Simpastahan saattaa kasvaa yhtä hieno tai hienompikin - tai sitten siitä voi tulla ihan tavallinen, tai miksei vaikka kehnokin. Joka tapauksessa höttöinen sydämeni on tietysti jo leimaantunut hattarajouhiseen hopeavarsaan ja huomaan alati leikkiväni ajatuksella: entä jos se olisikin omani.

Mutta ehkä Zilverlineen lyödään sellainen hintalappu, ettei minun tarvitse enää ajatellakaan koko asiaa, tai ehkä Ulrika ja kumppanit pitävät sen itsellään. En pitäisi mahdottomana sitäkään, että vanhempani iskisivät kiinni hienoon hopeanruunikkoon ja ostaisivat sen yhdeksi tilansa kruununjalokivistä. Aivan varmasti siitä saisi markkinoitua suositun jalostusorin, mikäli sen suoritustaso nyt olisi edes kohtalaisen keskiverto.

Siinä kuitenkin on paljon pitkän tähtäimen ehkiä, ja on minulla lyhytaikaisempiakin mahdollisuusikkunoita.

EHKÄ minä starttaan elämäni ensimmäisissä kenttäkilpailuissa. Kevään mittaan osa estevalmennuksistani Vernerin kanssa on käytetty maastoesteiden saloihin tutustumiseen, ja joka toinen viikko on treenattu sileänratsastusta kuten ennenkin; nyt vain hieman kouluohjelmanratsastusta enemmän silmälläpitäen.

Rasmus sanoo, että tietysti minä voin startata kenttää, ja että tietenkään minun ei tarvitse mennä harrasteluokkaan ellen nyt ihan välttämättä tahdo. Kuulemma me selvittäisiin ihan hyvin myös helposta luokasta, eihän estekorkeus ole meille kovin iso ja helppoa B:tä olemme startanneet joskus ennenkin. Minusta tuntuu, että Rasmus ehkä luulee meistä, (kenttä)kisahermoistani ja etenkin kouluratsastustasostamme liikoja, ja siksi olen pyytänyt puolueettomampaa arvioijaa katsomaan, kun ratsastan Grannilla läpi sekä harrasteluokan että helpon luokan kouluohjelmat.

Robert Harrington näyttää vähäsen siltä, että sillä saattaisi ehkä olla mielenkiintoisempaakin tekemistä kuin seistä Purtsilan kentänlaidalla katselemassa alkeistason kenttäkouluratsastusta. Eihän se kuitenkaan mitenkään voinut kieltäytyä avunpyynnöstäni, kun minä kerta olen suopeasti jumpannut sille sen Harrietia pikkuesteillä jo monen monta viikkoa. Jostakin syystä minusta tuntuu myös, että Robert seisoisi ehkä mieluummin joku muu kuin Rasmus rinnallaan katselemassa tätä tylsääkin tylsempää show'ta, mutta aina ei voi saada sitä mitä haluaa: ei seuraa eikä ajanvietettä.

"Sehän meni hyvin", Rasmus kommentoi mun helppoa B:täni.
Robert mumahtaa jotakin, mikä kuulostaa erehdyttävästi siltä kuin se olisi halunnut sanoa well oikein erimielisellä äänensävyllä muttei kuitenkaan kehdannut. Tulkitsen, ettei se ole aivan vakuuttunut näkemästään. Ahdistun ehkä vähäsen. No, ehkä oikein paljonkin. Helppo B! Eihän se ole lähestulkoon edes kouluratsastusta! Enkä osaa edes sitä! Olen ratsastanut koko ikäni!!

"Not disastrous. Se vain - se saisi vain liikkua... irtonaisemmin."
Mutta ei Granni ole mikään valtavan irtonaisesti liikkuva hevonen. En tiedä johtuuko se minusta, mutta niin se vain on. Vernerin ratsastamana se toki voitti sekä helpon luokan koulukokeen että koko kenttäluokan puoli vuotta aiemmin, mutta ei se silloinkaan näyttänyt Valegrolta, vaikka siivosti valkeiden aitojen sisäpuolella esiintyikin.
"Keskikäynnissä ja lisätyssä käynnissä pitäisi näkyä selkeämpi ero", Robert Harrington jatkaa palautteenantoaan ja minä epäilen, että sen päätä kivistää. Sen ilme on sellainen. "Ja voisit olla paikoitellen... täsmällisempi."

Täsmällisempi. Minä olen monessa asiassa täsmällisin tuntemani ihminen, mutta en ilmeisesti kouluradalla.

Robert Harrington on kouluratsastaja, jolla on kouluhevonen. Ehkä se on unohtanut, että minä olen esteratsastaja, jolla on keskinkertainen estehevonen ja tähtäimessä helppo kenttäratsastusluokka. Ehkä me sittenkin olemme ihan päteviä starttaamaan Grannin kanssa Kalla Cupin toisen osakilpailun toisessa kenttäluokassa. Tai ehkä on parempi pelata varman päälle ja mennä kuitenkin tulokasluokkaan.

Tai ehkä kannattaa vain unohtaa koko omituinen idea.

Mutta kun se on kytenyt mielessäni niin kauan.

Ja kun se varmasti saisi äidin kulmakarvat kohoamaan, ja ehkä Rasmuksen katsomaan vielä ihailevammin rohkeaa tyttöystäväänsä, ja ehkä minut tuntemaan, että olen muutakin kuin se vuosikausiksi kapoisan esteratsastajan muottiin käpertynyt vanhempieni odotusten summa.

Jusu R. 27.06.20 12:45

Älä tule paha viikko
Ensimmäinen osa.
22.-23. kesäkuuta.
#kallacup2020 #kesäpäivänseisaus

Aamukaste viipyilee vielä puutarhan varjoisissa sopukoissa, kun tassuttelen pehmeissä kangastossuissani kukkakimpun kera keräilemässä siihen lisää täytettä. Nokkonen kirveltää paljasta nilkkaa, kun astahdan varomattomasti tuomen alle, mutta se tuntuu kesältä enkä pahastu. Tuomen kukinto on ehkä jo hieman nuupahtamaan päin, mutta minusta se on kaunis silti. Olen epätavallisen onnellinen alkavasta vuodenajasta. Vaikka talven hiljaisuus on aina ollut minulle erityisesti mieleen, tänä vuonna kukkaan puhkeava, värikylläinen kesä puhuttelee sulosoinnuin. Ehkä kaiken takana on muisto edellisvuodesta: työläistä mutta rakkauden ja hienojen hevosten täyteisistä, helteisistä, keski-eurooppalaisista, Joen ja keskikaljan hajustamista kesäkuukausista. Viikon päästä olemme jälleen tien päällä Rasmuksen kanssa, ja minulla on tästä kesästä hyvä tunne.

Leikkaan tuomesta kukkivan oksan ja liitän sen kantamuksiini. Kukat ovat kuin ovatkin ehkä jo aivan loistokkaimmat päivänsä nähneet, mutta oksalla on itseoikeutettu paikkansa keräämieni kasvien joukossa. Se on kimpun seitsemäs kukka. Seitsemään liitetty onnen symboliikka tuntuu sopivalta kilpailuviikkoon, ja ehkä mieli viipyilee vielä vähäsen juhannuksessa. Eikös silloin tehdäkin kukkasten koristamia taikoja? Minulta sellaiset jäivät välistä, sillä juhannus kului Ruunaankoskella kilpailuissa.

Vaikka eihän mun oikeastaan tarvitsisikaan ajatella kimpun laittamista tyynyn alle; sen sorttinen juhannustaikominen on kannaltani tarpeetonta. Seitsemän kukan onni riittää vailla unikuvia tulevista puolisoista. Hymyni on yhtä pehmeä kuin nurmi jalkojeni alla, kun suuntaan takaisin terassillemme ja katselen taloa, jonka päätykaksiossa saan asua. Rasmuksen ja minun koti on karistanut lopputalven karun kolkkouden yltään ja ympäriltään, ja siellä meidän on hyvä. Jopa minä myönnän sen nyt nikoittelematta, vaikken tänne aluksi tahtonutkaan muuttaa.

”Hups!”
”Oho. Hei.”
”Hei.” Lämmin hymy.

Tiemme kohtaavat takaovella. Rasmuksella on kahvikuppi kummassakin kädessä, minulla kukkaset sylissäni ja aamun valo selkäni takana, ja ehkä Rasmus valon takia joutuu katselemaan minua niin pitkään. Että sen silmät tottuvat. Minusta kuitenkin tuntuu, että se on vähällä myös sanoa jotakin, ehkä jotakin ihanaa, mutta se harkitsee harkitsemistaan eikä lopulta sanokaan mitään.

Tai sanoo sitten kuitenkin, hitaasti virittyvä hymynkare huulillaan ja vähän hassulla äänellä, joka on kai vielä puoliksi nukuksissa:
”Juodaanko kahvit terassilla?”
”Juodaan”, hymähdän. ”Laitan vain kukat vaasiin ja tulen sitten.”
”Joo”, Rasmus sanoo, rykäisee pienesti ja näyttää taas siltä, että on vähällä jatkaa tai kenties aloittaa kokonaan uuden keskustelun.
”No?” kysyn miellyttävä jännitys vatsanpohjassa kutkutellen kiertäessäni jo hänen ympäri mennäkseni keittiöön.
”Ei mitään. Tai… oot nätti.” Pikkuruinen tauko. ”Kaunis.”
”Hah.” Siinä kaikki mitä osaan vastata: naurahdus. Se ääni on outo sekoitus ilahtuneisuutta, kiusaantuneisuutta ja suoranaista kiistämistä. Sitten pyyhällän asettelemaan kukat maljakkoon ja punastelen salaa mielihyvästä.

Varpaita paleltaa hieman, kun tovia myöhemmin istumme terassin reunalla ja kahvittelemme. Kesäauringon lämpö tekee kyllä jo tuloaan, mutta vielä hetken yönjälkeinen viileys on voitolla. Sullon itseni mahdollisimman tiiviisti poikaystäväni kainaloon tarjetakseni ja ehkä vähän läheisyydenkipeyttänikin, ja miedosta vilusta huolimatta siinä on oivallista olla. (On Märtan onni, että kotiemme välissä on metsää eikä suoraa näköyhteyttä. Ja meidän, sillä olisihan harmillista antaa happamien katseiden valua kitkeröittämään äitelää imelyyttämme.)

”Hyvä alku kisaviikolle”, päätän, ja Rasmus hymähtää.
”Toivotaan, että viikostakin tulee hyvä.”
”Tulee.”
”Ai?”
”Mä olen tehnyt onnentaikoja”, paljastan salaperäisesti hymyillen, vaikka mitä salaperäistä siinä on: keräsin onnekkaan lukumäärän kukkasia. ”Sullekin.”
”Ahaa? No hyvä. Mä en itse olekaan mikään velho niin onneksi sä hoidat noitumispuolen”, Rasmus sanoo ääni vakavana ja silmäkulma vitsikkäänä, ja kun se vielä virnistää päälle, mun on mahdotonta uskoa että se on todellinen henkilö eikä fiktiivinen hahmo romanttisen hömppäpokkarin sivuilla.
”Juu, luota vain muhun”, rohkaisen ja iloisena ja annan Rasmukselle suukon.

Se läikyttää kahvia sormilleen, mutta onneksi neste ei enää ole mahdottoman kuumaa.

*****

Kilpailuviikko pääsee kunnolla käyntiin joitakin tunteja myöhemmin, kun ratsastan Grannin Auburnin kartanon derbykentälle. Olo on hieman eksynyt. Tiedän varsin hyvin, miten esteverryttelyssä toimitaan, mutta koulukilpailukokemukseni on hyvin rajallista. Saan tsemppaavan kädenheilautuksen Verneriltä, jolle en ole suoraan kertonut kuinka kovasti kenttäkilpailustartti minua jännittää mutta joka kuitenkin on varmasti arvannut sen. Tunteehan valmentajani minut jo monen vuoden ajalta, ja olisi kerrassaan omituista, jos hän pitäisi mua etäisestikään kovahermoisena.

Mutta mulla on kaulassani siro hopeinen riipus, josta haen uskoa mahdollisuuksiini. Neliapila lepää viileänä aivan solisluiden läheisyydessä kilpailupaidan alla, ja ajattelen sitä ennen kuin ryhdyn ratsastamaan Grannia hereille.

Hereillä se onkin, kun suoritamme ohjelmaamme. Se ei ehkä ole kuin vaivainen helppo C, enkä tiedä onko riemuni oikein mittasuhteissaan, mutta totuus on että olen loputtoman huojentunut siitä kuinka helpolta tekeminen Grannin kanssa tuntuu. Oma oloni satulassa on seesteinen, ja hymyilenkin hieman läpi ohjelman loppupuoliskon. Emme epäonnistuneet heti ensimmäisessä osakokeessa.

Muiden suhtautuminen suoritukseemme vaihtelee. Viivi povaa meistä jo kansainvälistä kenttäratsukkoa ja ohiasteleva, meitäkin joskus valmentanut Lauri Merikanto kehaisee asiallisesti siivosta suorituksesta, kuin menestykselläni olisi hänelle jotakin henkilökohtaista merkitystä – tai ehkä ei sittenkään. Todennäköisesti mies oli vain kohtelias. Märta sen sijaan ei piilottele kaikkea muuta kuin kohteliasta mielipidettään:
”Harrasteluokka? Helppo C. Pikkuesteitä. Hävettäisi käydä voittelemassa tuommoisia luokkia, kun on vauvasta asti ratsastellut mamman ja papan sukuhevosilla. Vaan sinäpä tietysti oletkin mielestäsi oikeutettu viemään tikkareita alempiasemaisilta.”
”Ei se mitään ole vielä voittanut. Kilpailuhan on vielä kesken”, yllätyksekseni Kalla Cupiin maailmanmatkaltaan palannut Ava Pulkkanen suvaitsee huomauttaa, mutta sen katse kyllä komppaa Märtan pisteliäitä sanoja.
”Älä sä noista piittaa”, lohduttaa Cella ronskiin sävyyn sitten, kun pahanilmanlinnut ovat lehahtaneet tiehensä. ”Happamia, sanoi kettu.”
En ole varma, osaanko olla piittaamatta, mutta hymyilen silti kiitokseksi. Rasmuksen hevosenhoitaja tuntuu omituisella tavalla vanhalta tutulta, vaikken ole viettänyt hänen seurassaan montaakaan hetkeä.

Seitsemän kukan ja neliapilan onni kantaa sinä päivänä pitkälle: siisti suorituksemme kouluradalla palkitaan hyvillä pisteillä, ja minua itseäni hämmästyttävän korkeat prosentit siivittävät meidät yhteisen kenttädebyyttimme kärkeen. Suoritus tuntui kyllä hyvältä, mutta vasta pidellessäni Nitan käsialan täyttämää arvostelupöytäkirjaa käsissäni ja luettuani sen läpi kolmesti alan uskoa, ettei oma tuntemukseni valehtele. Granni oli hyvä ratsastaa, ja Robertin sanat mieleeni tallennettuna tein itsekin täsmällistä työtä.

Onnellinen hymy ei ole vielä hiipunut kasvoiltani, kun lähden kävelyttämään hevostani takaisin sen kotitallille. Aamu oli ihana, päivä onnistunut ja viikosta on tulossa erinomainen; tunnen sen luissani.

*****

Aivan samoihin sfääreihin koulukokeen tulosten kanssa emme enää Grannin kanssa palaa myöhemmissä osakokeissa, mutta ei meillä musta luokattoman huonostikaan mene. Maastoestekoetta jännitän etukäteen eniten, ja osittain radalla sattuneet pienet mokat menevätkin juuri hermoilun piikkiin, sillä jännittäessäni sorrun ylianalysointiin ja siitä seuraavaan päätöksentekokyvyttömyyteen. Granni tömistelee rohkeasti menemään, ja jos antaisin, se kellottaisi maastoradalle uuden ennätysajan. Maalissa käsiäni särkee ja virheet pyörivät mielessä, mutta kaiken voittaa huumaava euforia: minä tein sen, me selvisimme, ratsastin juuri elämäni ensimmäisen maastoesteradan alusta loppuun saakka. Ihanat ponit, kirjava puoliverinen, upea suomenhevonen ja näyttävä täysiverinen saavat kaikin mokomin päihittää Grannin ja minut tuloslistalla, sillä mä olen juuri päihittänyt itse itseni. Se tuntuu aika makealta.

”Eikö tuo ollut pomolla? Cherish?” kysyn Rasmukselta myöhemmin, kun me omat startit suoritettuamme jäämme nauttimaan kesäpäivästä ja mestaruusluokan jännittävästä annista.

Katselen isolaukkaista, sporttista pientä kimoa, joka saapuu juuri maaliin. Hevonen on tutun näköinen, ja nimikin kutittelee muistoja. Viime kesän aikana Dierk ehti välittää monia myyntihevosia uusiin koteihin, ja olen melko varma, että tämä on yksi niistä.

”Oli varmaan”, Rasmus tuumaa. ”Hyvä tulos.”
”Uskaltaisikohan sen ratsastajaa onnitella”, mietiskelen ääneen, mutta hylkään ajatuksen. Rose on ollut kovassa vireessä päivän maastokokeissaan ja varmasti ansaitsisi onnittelunsa, mutta minä en ole oikea eli kylliksi rohkea henkilö lähestymään häntä. Siltä erää tuttavalliset eleet saavat siis jäädä.

Jusu R. 29.06.20 7:32

Tule hyvä viikko
Toinen osa.
24.-26. kesäkuuta.
#kallacup2020 #kesäpäivänseisaus #eedit

Eedit tulee katsomaan rataestekoetta. Se on minusta aika hauskaa, vaikka salaa huolehdinkin, että mitäpäs jos helteinen kilpailupäivä on ikäihmiselle raskas. Sitten soimaan itseäni: huomaan toistuvasti aliarvioivani Eeditin kuntoa ja reippautta. Usein ajattelen hänestä niin kuin hän olisi ikivanha ja sangen raihnainen, vaikka tämä oma naapurinmummomme on todellisuudessa varsin virkeä ja hyväkuntoinen. Helle kuitenkin painaa jopa omaa vireystasoani, ja minulla on sentään useita kymmeniä vuosia vähemmän ikää mittarissa. Siksi huolehdin, että Eedit saa varjoisan paikan ja tietää, missä virvokkeita myydään.

Sen enempää en hänen hyväkseen voi tehdä, sillä startti lähestyy ja siihen on valmistauduttava. Granni on tavallista pahantuulisempi, ja hammasta purren yritän estää noidankehää käynnistymästä. Siitä ei hyvää seuraa, jos sen hyrrän päästää tanssimaan villinä väkkäränä. Ei kuitenkaan olisi ensimmäinen kerta kun niin kävisi: kireä Granni saisi minut hermostumaan, ja sitten ratsastaisin niin huonosti ja epäjohdonmukaisesti, että tamma kävisi entistä mahdottomammaksi.

Tänään en salli niin käyvän. Hengitän syvään ja kävelytän hevosta niin kauan vaatimatta siltä mitään, että omat hermoni tasaantuvat. Vasta sitten alan ratsastaa.

Verryttely jää lyhyeksi, mutta vallitsevassa lämpötilassa en venyttäisi sitä mahdottoman pitkäksi kuitenkaan. Portilla odotteleva Gabriella vilkaisee minua, kun lähestymme häntä.
"Miltäs tuntuu?" Gabriella kysyy ystävällisesti, ja pudistan pienesti päätäni.
"En tiedä. Pelkäänpä, etten saanut sitä ihan reagoimaan jalkaan niin kuin haluaisin. Se on vähän hidas", selvennän tuntojani, vaikka hiljaa mielessäni mietinkin, kiinnostaako Gabriellaa oikeasti vai oliko tämä vain kaikille esitettävä kohteliaisuuskysymys, johon oikeastaan olisi kaivattu lyhyempää vastausta.
"No, ehkä se herää kun pääsette radalle. Tsemppiä!" nainen kuitenkin toivottaa antamatta ilmeen häivähdykselläkään ilmi, että olisin jaaritellut häntä tylsistymiskuoleman partaalle.

Hymyilen kiitokseksi tsemppitoivotukseen, ja se jääkin viimeiseksi hymyksi hetkeen, sillä rata sujuu surkeasti. Granni liikkuu kuin täi tervassa ja huiskii tuon tuostakin kireästi hännällään, enkä ymmärrä lainkaan mihin eilispäivän metrejä nielevä maastoesteradan pikajuna on kadonnut. Vaikka kuinka yritän usuttaa hevosta terävämmäksi ja nopeammaksi, se on kuin pulska ja pyöreä (Pontus-)poni, jota ei huvita juuri tänään edetä mihinkään.

Saldomme on kaksi pudotusta: omituisella tavalla pudonnut trippelin keskimmäinen puomi ja harmmillisesti radan viimeinen sinivalkea pystyeste, jolle rakennettu pitkä ja suora lähestyminen tuntuu hirvittävän hankalalta ratsastaa, kun hevonen ei reagoi pohkeeseen oikeastaan mitenkään. Kahdeksan virhepistettä sinetöi kohtalomme. Tiedän jo radalta poistuessamme, että sijoissa ylöspäin nouseminen on erittäin epätodennäköistä.

Emme me sitten kuitenkaan putoakaan kuin yhden sijan verran, ja olen sangen tyytyväinen istahtaessani Eeditin seuraksi katselemaan muiden suorituksia.

"Pianko se Rasmus hyppää?" Eedit tiedustelee.
"Mm. Kohta", mumahdan jo hieman jännittyneenä, ja olen hajamielisesti huiskaista käsivarrelleni laskeutuneen ötökän tiehensä.
"Annahan hänen olla", Eedit ehdottaa ja hymyilee eeditmäistä kotoisaa hymyään.
"Mitä?" kysäisen hämmentyneenä ja jähmetyn odottamaan selitystä.
"Leppäkertun. Ovat onnekkaita. Kuulemani mukaan tuottavat onnea sille ihmiselle, jonka iholle laskeutuvat - siis mikäli leppäkerttua ei huitaista pois", Eedit kertoilee.
Uskomus on minulle uusi. Kiinnitän katseeni kuusipilkkuiseen leppäkerttuun ja päätän antaa sen olla. Suupieli nytkähtäen kysyn Eeditiltä:
"Voikohan leppäkertun onnea toivoa toiselle ihmiselle, jos ei sitä niin kovin itse tarvitse?"
Eedit nauraa. Tulkitsen hänen iloisen ilmeensä myöntäväksi vastaukseksi ja suon Rasmukselle kaikki osaamani hyvät ajatukset. Bran hyppääkin hyvin, vaikka ei aivan nollille kuitenkaan, ja kiitän mielessäni leppäkerttua.

*****

Torstai on taianomainen päivä. Siihen ei tarvita kukkasia, neliapiloita eikä leppäkerttuja, vaan yksi eläinlääkäri, joka toteaa Grannin tiineeksi. Tamma on astutettu Rasmuksen äidin Akullakin nyt kahdesti, mutta sitten se on tärpännyt, enkä voisi olla onnellisempi. Kiitän onnea, taivasta ja kaikkia mahdollisia tahoja siitä tiedosta ja ristin sitten vikkelästi sormeni. Tiinehtyminen ei vielä ole tae terveenä syntyvästä varsasta, joten luvassa on paljon odottamista, jännittämistä ja toivomista.

Käyskennellessäni Rasmuksen, Branin ja tiineen tammani kanssa Auburnin ratsastuspuistossa päätän kuitenkin, että edes tämän yhden päivän ajan minä iloitsen enemmän ja murehdin vähemmän. Kun Rasmus haastaa mua kuvittelemaan millainen varsasta tulee, mä jätän korjaamasta että tulee, jos kaikki menee hyvin ja sukellan suoraan syvään päätyyn rakastumaan taas kerran yhteen varsaan, joka ei ole vielä syntynytkään:
”Siitä tulee upea”, sanon kepeästi. ”Se saisi saada Akulta luonnetta, ryhtiä ja ehkä vähän Grannia tiiviimmän rungon. Mutta saa siinä olla Grannin itsepäisyyttäkin, ja ehkä siitä tulee myös aika tumma, ja sen ei tarvitse riittää geepeeseen koska mä varmaan tahdon pitää sen itse.”
”Ori vai tamma?” Rasmus heittää.
”Toivoisin tammaa”, myönnän suoraan. Tiedän, että kaikkea ei voi saada ja jo terve varsa itsessään on enemmän kuin vielä joitakin kuukausia sitten rohkenin villeimmissä kuvitelmissanikaan kuvitella. Tammavarsa tuntuisi kuitenkin alulta: silloin minulla olisi mahdollisuus ihan omaan tammalinjaan, Grannin tytärsarjaan.

*****

Välipäivän kevyiden maastoiluiden jälkeen toivon tietysti, että Granni olisi jo leppeämpi ja vauhdikkaampi ratsastaa kuin keskiviikkoisessa rataestefiaskossa. Päätän puolipaniikissa joka toinen tunti perua päivän toisen startin, mieluummin tietysti isomman sillä sitä pelkään enemmän, ja sitten taas tahdon pysyä suunnitelmassa. Koska en osaa päättää, en myöskään osaa toimia. Startti jää perumatta.

"Hassua", sanon Heidille hakiessani hänen kuljettamaansa Belisaa käsiini.
"Mikä niin?" ystäväni tahtoo tietää.
"Se, että musta tuntuu, että ainakin Grannin kanssa suoritukset tulee olemaan vaikeita, ja silti tämä ei musta tunnu maailmanlopulta."
"Niin sitä pitää", Heidi kannustaa naurun saattelemana. "Ei pidäkään tuntua. Yhteen ratsastusuraan mahtuu kyllä monenlaisia suorituksia."
"Ja elämään", tuumaan syvällisesti.
"Todellakin. Ja mikäs sen parempaa."

Niin, mikäs, kai. En väitä, etteikö minusta olisi mukavaa, jos kaikki elämässäni menisi niin sanotusti putkeen aina ja tuosta noin vain, mutta se on kai täydellisen turhaa toiveajattelua. Virheistä oppii on kautta aikojen ollut minusta yksi ikävimmistä sanonnoista, sillä niin kovin kartan virheitä. Nyt on kuitenkin myönnettävä, että jos en mitään muuta ole huonoista kisasuorituksista oppinut, niin ainakin sen, että niitä kannattaa murehtia vasta sitten kun ne ovat tapahtuneet, eikä sittenkään liikaa.

”Ai mutta! Mä tiedän mikä sen parempaa”, muistan Belisan kaulaa silitellessäni. ”Granni on tiine. Ja maanantaina lähdetään Saksaan.”
”Oh! Onnea Grannista! Ja onnea matkaan”, Heidi toivottaa ja kapsahtaa halaamaan mua tiukasti. ”Lupaat sitten tulla takaisin.”
”Lupaan”, sanon vakavarmasti, ja sitten mukamas vitsailen (luulen itsekin vitsailevani; en vielä ole myöntänyt itselleni, että pelkään yhä elämäntavoitteidemme eriytymistä): ”Rasmuksen puolesta en uskalla luvata mutta mä kyllä palaan!”
”Totta kai Rasmuskin palaa”, Heidi sanoo, ja minä nyökkään, vaikka mistäpä me kumpikaan sitä oikeasti tiedetään.

*****

Ilmenee, että minun oikeastaan olisi ollut ihan paikallaan murehtia huonoja suorituksia. Belisan kanssa sujuu surkeasti, Grannin kanssa vähän paremmin mutta ei sijoitusten arvoisesti kuitenkaan. Mikä herkullinen mahdollisuus syöksyä itsesääliin ja -syytöksiin!

Sitä en kuitenkaan tee. Karistelen mokailut harteiltani ja keskityn tulevaisuuteen.

”Huomenna pakataan”, sanon Rasmukselle. ”Ja ylihuomenna juhlitaan kesää.”
”Hyvä suunnitelma”, poikaystäväni hyväksyy.

Jusu R. 06.07.20 18:37

Dierk ei anna armoa
6. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa

Raapaleet 8-11: Estetreenit

6. heinäkuuta

"Kuuma", kähähdin valahtaessani toimiston sohvalle keräilemään itseäni. "Kamalan kuu-ma."
"Juo", Rasmus tarjosi välittömästi vesipulloa. "Pitää muistaa juoda paljon. Ettei tule nestehukka. Pomo ei tainnut päästää teitä helpolla?"
"Helpolla?" pärskähdin voimattomasti. "Ei, ei todellakaan. Musta tuntuu, että se ottaa henkilökohtaisena loukkauksena mun luovuttaja-asenteen ja yrittää piiskata sen musta ulos."
"Minkä luovuttaja-asenteen", Rasmus ihmetteli.
"Menin typeränä sanomaan sille ääneen, etten yritä kisata tietäni huipulle. Että mulle riittää kolmekymppiset luokat ihan hyvin."

Totta se oli. Grannin kanssa päätös oli helposti perusteltavissa, sillä sille isommat esteet kävivät jo julmetun työläiksi. Pikistäkään tuskin olisi ainakaan neljääkymppiä isompiin, mutta pomon hevosilla olisin voinut hypätä mitä vain.

*****

Takana oli armottomat estetreenit juurikin oman Grannini kanssa. Se oli palautunut matkan rasituksista ihanteellisesti, ja oikeastaan jopa niin hyvin että sen energisyys pursui jo vähän yli äyräiden ratsastuksen alkuvaiheilla. Piru, että siinä oli pideltävää pomon tarkkuutta vaativilla tehtävillä. Granni olisi mennyt eikä miettinyt.

Holtiton kaahailu ei vain käynyt päinsä, kun Dierk Mayer pisti haastetta pöytään. Vaikka mä olin valmennuksen jäljiltä lopen uupunut, mä olin myös äärettömän onnellinen siitä, että se oli ollut juuri niin haastava kuin oli.

Tuntui hirvittävän lisäksi upealta joutua haastamaan itseäni ja hevostani sillä tavalla. Linja linjan jälkeen Dierk edellytti meiltä täydellistä keskittymistä. Välillä me onnistuimmekin.

*****

Dierk teetti meillä sellaisia kaarteita, että mä olin tolkuttoman helpottunut siitä että olin valmentautunut tiiviisti läpi kevään. Ratsastaessani pomon silmien edessä mä yhtäkkiä ajattelin, että kilpailuiden sijaan Verneri, isä ja Janna Luhta olivat kaikki valmistelleet mua juuri tätä hetkeä varten. Yritin muistaa kaikki heidän oppinsa ja käyttää niitä hyväkseni.

Kumma kyllä, rauhoituttuaan alun kaahotusvaihteen jälkeen Grannikin tuntui yhtäkkiä skarppaavan ja ryhtyvän yhteistyöhaluisen ratsun perikuvaksi. Kai sekin vain otti tilanteen enemmän tosissaan, kun tehtävissä piisasi vaikeusastetta. Sijaa harha-askelille ei ollut.

"Not bad, Josefine", oli itse Dierk Mayerin ylitsevuotava ylistyspuhe meidän suorituksellemme.

Siinä vaiheessa mä olin paitsi läkähtyä kuumuuteen, myös pakahtua ylpeyteen.

****

"Eihän sulla ole huono olo", Rasmus kysyi yhtäkkiä levottomana "Ei pyörrytä tai mitään?"

Silloin tajusin istuneeni aika pitkään raskaasti sohvan selkämykseen nojaillen ja silmät ummessa.

"Mulla on kaikki hyvin", vakuutin. "Mä olen vaan ihan poikki."
"Mutta enää sun ei tarvitse ratsastaa tänään", Rasmus muistutti.
"Ei, mutta Granni pitää pestä ja varusteet putsata", huokaisin ja nousin laskeskeltuani, että olin jo tarpeeksi elpynyt ryhtyäkseni hommiin.
"Mä putsaan ne kamat", mun aarre poikaystäväksi tarjoutui.
"Hyvä. Yök", sanoin katsahdettuani sohvan selkänojaa. Siihen, missä mun selkäni oli hetki sitten ollut, oli jäänyt kostea läntti.

Rasmusta nauratti. Mä mulkaisin sitä ja painelin pesemään yhtä hikistä hevostani.

Jusu R. 11.07.20 19:03

Iloinen tarina
11. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa #jusmus

Kesän paras päivä, huomaan ajattelevani onnellisena. Mieli on uskomattoman kepeä ja suupielet ilmeisesti täynnä heliumia. Olen juuri päättänyt kisapäiväni Heidelbergissä huikeaan rataan ja kaikista maailman hevosista Grannin kanssa – metrikolmenkympin radalla!!! (Anteeksi. En yleensä käytä useampaa kuin yhtä huutomerkkiä, enkä hirveän tuhlailevasti sitäkään. Mutta tämä tarina ansaitsee… ei, tarvitsee huutomerkkinsä, koska tässä on NIIN hyvä fiilis.)

On ihan uskomatonta, miten ratsastettavalta Granni tuntui läpi koko radan!(!!) Mä hekumoin sitä vielä ravaillessani vähän startin jälkeen, ja sitten vielä silloinkin, kun kävelytän hevostani. Ratsastan mielessäni uudestaan ja uudestaan jokaikisen askeleen radasta: sen upean linjan vihreäkultaiselta pystyesteeltä taivaansiniselle trippelille, johon kuusi askeltamme osuivat täydellisesti; kaarteen, josta sain mielettömällä tarkkuudella ratsastettua yhden askeleen ja siten tarpeetonta aikaa pois; ja sen mielettömän loppusuoran, jossa tunsin luissani että johtoaika olisi ulottuvissamme jos menisimme täysiä ja ottaisimme ehkä pienen riskin koko radan päättävällä viininpunaisella, pitsijohteiden rajaamalla kapealla pystyesteellä. Montaa muuta kilpailijaa ajatus tarkkuutta vaativasta pystyesteestä jarrutti, mutta mä luotin siinä vaiheessa Granniin niin aukottomasti, että annoin sen venyttää askeleensa niin pitkäksi kuin lähti. Voimalla se sitten irtosikin maasta aika kaukana esteestä, ja ehkä siinä vaiheessa sydän kävi vähän kurkussa kun tajusin, että sen pitkän hypyn piti olla myös riittävän korkea saatellakseen meidät yli esteestä, joka oli Grannille aika iso. Enää en kuitenkaan voinut silloin tehdä asialle mitään, joten mukauduin vain hyppyyn.

Ja se riitti. Granni piti jalat tarkasti itsellään ja lennähti yli, ja nyt mä silittelen hevosta hurjalla antaumuksella enkä lopeta kävelyttämistä, sillä uskon että me saadaan mennä palkintojenjakoon. Olisi typerää viedä tamma meidän viikonlopunaikaisille väliaikaiskarsinoillemme, sillä sielläpä me sitten vain seistäisiin odottamassa.

Juuri kun mä muistan, että jaboilla saattaisi odottaa Rasmus, mikä voisi olla siis ihan pätevä syy mennä sinne, meidät kuulutetaan palkintojenjakoon. Joku Nicolajotakin on kirinyt meidän edelle, mutta ihan kivalta tuntuu kuulkaas toinenkin sija saksalaisisten kilparatsastajien kansoittamien kisojen kolmekymppisessä. 130 senttimetriä, buujaa! Grannin kanssa!

Me haetaan Grannin kanssa ruusuke, ja silloin mä näen Rasmuksen hurraamassa meille portin lähistöllä. Tai no, ei Rasmus hurraa vaan hymyilee vain ihanasti, mutta Joachim ilkamoi senkin edestä. Kummakin taputtavat Grannin kaulaa, kun ratsastan ulos palkintojenjaosta, ja sitten kummatkin koskettavat mun reittä mutta ihan eri tavalla: Joachim vain läiskäyttää toverillisesti kerran onnitellakseen ja Rasmus puoliksi taputtaa ja puoliksi silittää ja antaa käden viipyä siinä hetken. Huu.

”I’m done for the day”, hymähdän kättä Rasmuksen olalla lepuutellen. Fiilis on niin älyttömän upea, että hetken mä jopa mietin, että entäs jos me oikeasti vaan jäätäisiin tähän elämään. Pomo maksaisi meille palkan siitä, mistä me pidetään ja missä ollaan hyviä. Rasmus treenaisi ja kilpailisi ja etenisi epäilemättä kohti isoja kisoja ja tähteyttä, ja mulle pomo on väläytellyt että saisin laitella nuoria satulaan nyt kun sillä on tulossa parikin ikäluokkaa ratsastusikään. Ajatella - saisin sisäänratsastaa ja luovuttaa sitten kilpailtavaksi kilpailunhenkisemmille. Välillä pääsisin varmasti mukaan kisoihin, ehkä kokonaiseksi viikonlopuksi niin kuin nyt, ja se olisi juuri tällaista.

Endorfiineja, pisamia hivelevää aurinkoa puolipilviseltä taivaalta ja Rasmus, joka näyttää riipaisevan hyvältä kisavaatteissaan silloinkin kun on jo hypännyt kaksi rataa keskipäivän lämpimimpinä aikoina. Sen upea tukka on siis jo vähän latistunut, mutta se ei yhtään lievitä mun ihastustani koko mieheen. Se näyttää niin itsevarmaltakin. Tämä on sen luontainen ympäristö, arvelen, ja sipaisen vähän niitä sen ihania hiuksia.

”They are changing the course for bigger classes”, Joachim sanoo. ”So I guess we all have a little spare time now. No need to start jogging the horses quite yet if we want them to stay fresh and sharp for the afternoon. Maybe we should have some lunch.”
”Sounds good to me”, Rasmus myötäilee.
”If it’s alright, I wouldn’t mind a helping hand with Granni first”, esitän toiveeni ja heittäydyn alas ratsailta. Rasmus kyykistyy jo irroittelemaan hevoselta suojia.
”Sure thing, honey”, Joekin lupautuu, ja yhtäkkiä Grannilla on kaksi avuliasta hoitajaa ja mä tunnen oloni ihanan tarpeettomaksi.

Nappaan ruusukkeen Grannin suitsista. Se ei ole kesän esteettisin ilmestys, mutta koska siihen yhdistyy muistikuva Täydellisestä Radasta, pidän siitä hirveän paljon.

”I’ll go get changed while you take care of my lovely mare”, ilmoitan sitten miehille.
”Ooh, very bossy of you”, Joe nauraa hekottelee ja mä punehdun vähäsen, mutta pidän pintani.
”That way we’ll get food faster”, perustelen. ”I’d like to freshen up a bit. Just because you guys have some classes left to ride doesn’t mean I need to stay in this sweaty uniform.”
”I bet he doesn’t mind your sweaty uniform”, Joachim virnuilee ja pukkaa Rasmusta olkavarteen niin että kevytrakenteinen ratsastajapoikaystäväni joutuu ottamaan sivuaskeleen ja vähän toistakin korjatakseen tasapainonsa.

Jätän Grannin miesten tehokkaaseen huomaan. Tuntuu hyvältä päästä eroon kilpa-asusta, sillä ratsastushousut, -saappaat ja -paita eivät ole mikään ideaali asu kahdenkymmenen plusasteen säähän ja kypärä oli jo alkanut tuntua höyrystyskattilalta. Tukkani on onnettomasti lättänä päälaelta ja kikkuralla muualla, enkä voi tehdä sille paljonkaan, mutta suihkaus kuivashampoota, hitunen pöyhintää ja lempeä taltutus korkealle poninhännälle saa mut jo tuntemaan oloni paljon raikkaammaksi.

Hyvissä päivissä on sellainen taika, että katsoessani hymyileväistä, päivettynyttä peilikuvaani ennen ihmisten ja hevosten ilmoille palaamista, sekin näyttää jotenkin... kivalta. Jestas! Siinä minä olen, pitkänä ja hoikkana ja ehkä ponnarin ansiosta tarmokkaan näköisenä, ja minähän hymyilen niin että oikeastaan näytän aika hauskalta.

Itsetuntoa hivelee sekin, kuinka näen Rasmuksen skannaavan uuden freesimmän lookini, kun palaan takaisin. Ihan varmana se katsoo shortsienpaljastamia sääriä kahdesti. Ihan varmasti se näyttää vähän sanattomalta ja melko varmasti hyvällä tavalla. Sitten se hymyilee oikein aidosti ja leveästi ja se tuntuu niin hirvittävän kutkuttavalta, ettei hyvää tuultani laisinkaan lannista edes se, että Granni yrittää kohta kataluuksissaan näykkäistä minua, kun käyn vielä rapsuttelemassa sitä. Suukotan hevosta kaiken irvistelyn uhalla.
”Så fin du är”, kuiskaan tammalle lempeästi, silitän valkeaa tähteä sen otsalla ja sitten lopulta annan sen jäädä omaan rauhaansa.

Tartun Rasmusta onnellisena kädestä. Suuntaamme suorinta tietä alueelle, jossa muutama ravintolateltta kilpailee aika vähistä asiakkaista. Nämä eivät ole mitkään valtaisan suuret kisat täkäläisittäin, ja on ehkä vähän yllättävääkin, että valinnanvaraa on kuitenkin näin paljon. Se on kuitenkin meidän etumme, sillä lopulta päädymme hajaantumaan: Joe ja Rasmus suuntaavat yhteen telttaan ja minä toiseen, ja pian liitymme taas toistemme seuraan yhteisellä istuma-alueella annostemme kanssa. Valitsemme paikan vanhan puun varjosta. Joachim ojentaa minulle piccolopullollisen kuohuvaa.

”For your placing, madam”, ratsumestari hyrisee ja minä kiittelen yllättyneenä.

Kihahtaako päähäni sitten kuohuviini, onnellisuus vai niistä sekoiteltu cocktail, mene ja tiedä. Joka tapauksessa minä päädyn sinä päivänä poikkeamaan tavallisesti kainouden ja siveyden rajoittamista tavoistani. Kun me lounaan jälkeen suuntaamme takaisin tallialueelle valmistellaksemme miesten ratsut iltapäivän koitoksiin, Joachim jää hetkeksi jälkeen tavattuaan jonkun tutun, jonka kanssa mies tahtoo vaihtaa pikaiset kuulumiset. Me jatketaan Rasmuksen kanssa matkaa, kunnes pysäytän poikaystäväni ja käännän kasvokkain itseäni vasten. Suutelen häntä niin että tuntuu, ja edes sitten kun tuttu vislaus kertoo Joen nähneen tapauksen, minua ei edes hävetä.

Hymyilyttää vain.

Kesän paras päivä, mietin taas. Tuntuisi hupsulta ja ahneelta edes kuvitella, että tämän parempaakaan voisi olla enää luvassa. Muisto Rasmuksen käsistä vyötäisilläni ja rintakehästä rintakehää vasten ja minun käsivarsistani hänen niskansa taa kiertyneinä tuntuu vaalimisen arvoiselta, ja tallennan senkin siihen ruusukkeeseen, joka on ehkä sittenkin koko kesän kaunein.

Jusu R. 15.07.20 18:00

Linus har en hemlighet
14. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa

Olin kuvitellut, ettei Linus ratsasta lainkaan. Jostakin sellainen uskomus oli päähäni pälkähtänyt, vaikkei kukaan koskaan ollut mitään sen suuntaista ääneen sanonutkaan. Kai se oli seurausta siitä, ettei Linuksen työnkuvaan oikeastaan kuulunut ratsastaminen. Poika oli tätä nykyä ihan oikea hevosenhoitaja, ei enää pelkkä harjoittelija, ja mitä ilmeisimmin se oli tullut ainakin toistaiseksi jäädäkseen.

Luuloistani huolimatta Linus kuitenkin ratsasti. Se kävi ilmi, kun hän talutti kiltin pienen Tintin kentälle, kun eräänä tiistaina jumppailin Grannia sileällä. Oli hieman painostava sää ja oma tammani tuntui tavallista tahmeammalta, mutta Tinan käyntiaskel oli kepeä ja ilme iloinen, kun Linus pian istui sen kyydissä ja antoi kirjavan tamman kulkea pitkin ohjin. Kontrastina tyynen ja hyväntuulisen näköiselle ratsukolle toimi Kaja, joka juuri ratsasti maailman keskittyneimmän näköisenä ohitseni Vivanilla. Mustalla tammalla näytti olevan virtaa vaikka muille jakaa. En oikeastaan tiennyt, mitä mieltä olin hevosesta: joskus se oli todella kiva ratsastaa, ja joskus musta toisaalta tuntui, ettei meillä kuitenkaan aivan klikannut vaikka se aina tekikin mitä siltä pyysin. Jokin viimeinen sielujen sympatia jäi meidän kahden väliltä uupumaan, mutta Kajan käsiin Vivani sopi varmaankin paremmin.

Uteliaana seurailin sivusilmällä Linuksen ja Tinan menoa minkä oman hevoseni hölkkäilyttämiseltä kerkesin. Granni ei piitannut tuon taivaallista siitä, vilkuilinko välillä toista ratsukkoa: tammani oli nyt ennalta-arvattavalla ja tyynellä tuulella eikä keksinyt konnuuksia.

"Mä en tiennyt että Linus osaa ratsastaa", sanoin ohimennen aidan taakse norkoilemaan ilmestyneelle Rasmukselle, joka oli jo omat ratsunsa siltä päivältä liikuttanut ja hoitanut.
"En mäkään", Rasmuskin totesi, ja arvioi lyhytsanaisesti: "Tina liikkuu hyvin."

Niin liikkui. Kuusivuotias Tina, kuten sitä vuotta vanhempi Vivanikin, oli palannut talven aikana varsalomalta Dierkin talliin. Olin ratsastanut Tinalla itsekin tarpeeksi tietääkseni, että se oli todella mukava hevonen, mutta vielä ymmärrettävästi voimattoman tuntuinen ja tasapainoltaan ajoittain hivenen horjuvainen. Se ei ollut samanlainen liihottelija kuin Vivani, joka parhaillaankin esitti silmiähivelevän kaunista laukkaa Kajan ratsastamana, mutta sen hypyt olivat kuitenkin vaivattomia, kunhan sen vain sai tuotua sopivasti esteille.

Linus ei hypännyt, vaan ratsasti Tinaa sileällä. Se oli melko hämmästyttävä näky, jota unohduin katselemaan pitkäksi aikaa siirrettyäni Grannin käyntiin ja valutettuani sille pitkää ohjaa. Linuksen selkä oli suora, jalat vakaasti paikoillaan ja avut siivoja ja huomaamattomia. Tina, jota olin jo tuttunut pitämään vaatimattoman näköisenä, näytti ajoittain paremmalta kuin kenenkään muun ratsastamana. Joskus se painui kuolaimen taakse, toisinaan sen tahti hieman rikkoontui, mutta hevoseen rikkumattomasti keskittyvä Linus korjasi hevosta uskomattoman lempein ottein ja kirjava näytti tyytyväiseltä ja tarkkaavaiselta.

"Todella hyvin", mutisin itsekseni Rasmuksen sanojen kaikuna.

Ja silloin Linuksen uppoutuminen ratsunsa liikkumiseen oli vähällä kostautua.

Kaja ja Vivani sekä Linus ja Tina

"Wake up!" tiuskaisi Kaja, jonka tielle Linus oli epähuomiossa ratsastanut.

Virolaistyttö oli tyytymättömän näköinen jouduttuaan tekemään äkillisen reittimuutoksen ja askellajinvaihdoksen Linus-parkaa väistääkseen, ja Vivani huiski äkäisenä hääntäänsä. Herkkä hevonen ei ollut ilahtunut moisista äkkinäisistä avuista. Tunsin syvää myötätuntoa Linusta kohtaan nähdessäni, kuinka kovasti häntä nolotti oma haaveilunsa ja siitä seurannut läheltä piti -tilanne.

"Josefina? Oletko sä kohta valmis?" huikkasi Rasmus ennen kuin ehdin suoda Linukselle tyynnyttäviä sanoja.

Tajusin kävelyttäneeni Grannia todella pitkään ja hartaasti. Silloin muakin pikkuisen nolotti. Ensinnäkin Rasmus oli varmasti jo joutunut odottamaan kyllästymiseen saakka, ja toisekseen pelkäsin toljottaneeni taitavasti ratsastavaa Linusta huomiotaherättävän pitkään ja näkyvästi.

"Joo", lupasin Rasmukselle poissaolevasti.

Ratsailta laskeuduttuani mieleni askarteli jonkun ihan muun kuin Grannin hoitamisen parissa. Linus oli näyttänyt kouluratsastajamaiselta: ei sillä tavalla kuin minä yrittäessäni muka ratsastaa Grannia tosissaan hyväksi sileällä, eikä edes sillä tavalla kuin Rasmus kenttäkilpailuiden koulukoetta suorittaessaan. Ei, vähän vaatimattomasti liikkuvasta estehevosratsustaan huolimatta Linus oli tuonut mieleeni Robertin, joka puursi Harrietinsa kanssa oikein keskittyneesti ja antaumuksella, tai Sarahin tai Tildan tai... niin.

Kouluratsastaja. Saattoiko Linus olla sellainen ja jos, niin mikä kumma hänet oli kuljettanut hevosenhoitajaksi esteratsastuslegenda Dierk Mayerin talliin? Mietiskeleväisenä nyökkäsin Rasmukselle myöntymyksen merkiksi, kun tämä sanoi vievänsä Grannin varusteet paikalleen ja pesevänsä sen kuolaimet, ja tartuin sitten kuitenkin itse hevoseni suitsiin niin kuin en olisi lainkaan kuullut, mille nyökkäilin.

Rasmus naurahti.

"Oletkohan sä vähän muissa maailmoissa?" se kysyi, ja minä naurahdin takaisin ja ojensin sitten kuitenkin hänelle ne suitset kiitollisesti hymyillen.

Jusu R. 22.07.20 21:49

Alku ja loppu
22. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa

Ihan vasta oli ollut kesäkuu, ja matka Saksaan oli häämöttänyt vasta edessäpäin. Josefina oli ratsastanut hevostaan sileällä niin säntillisesti kuin oli osannut ja kenttä oli pölissyt. Granni ei ollut ollut letkeä, ei aluksi, mutta Josefina oli notkistellut, maanitellut, houkutellut, välillä vähäsen käskenyt ja sitten kannustanut, kiittänyt ja lopulta alkanut huomata onnistuvansa. Lopuksi Granni oli liikkunut hyvin.

Nytkin Granni liikkui hyvin, ja kenttä pölisi, mutta Saksan sijaan tulevaisuudessa odotti jälleen Suomi. Oli sekopäistä, kuinka nopeasti viikot vierähtivät. Kuukausi pomon luona oli kuin yksi sujuva siirtymä ravista laukkaan: suunnitelma, valmistelu, toteutus. Ja noin vain se oli ohitse.

Josefina kietoi pusakkaa tiiviimmin ylleen. Tuulenpuuska enteili sadetta, ja aloillaan seistessä tuli herkästi vilu. Josefina seurasi ratsukkoa katseellaan ja odotti ensimmäisiä pulleita sadepisaroita tipahtavaksi.

"Bra, Linus", Josefina kehui. "Hon ser ju riktigt fint ut. Hur känns det nu?"
"Å, jag är nöjd över att hon är så pass mycket lättsammare nu", Linus vertaili tuntemuksiaan ratsastuksen alkuvaiheeseen.
"Du har gjort något rätt där uppe, hörru", Josefina vahvisti hyväntuulisesti virnistäen ja sai vastaukseksi naurahduksen, joka oli jotakin vaivaantuneen ja ilahtuneen väliltä. Teki hyvää voida antaa Linukselle kiitosta hyvin tehdystä työstä. Pojan siirtäessä Grannin lopulta käyntiin ja antaessa sille ohjaa kumpainenkin näytti rennolta ja tyytyväiseltä oloonsa. Dierkin hevosenhoitaja oli taitava ratsastaja; ei sentään mikään maailmanluokan tähti, mutta taitava kuitenkin.

Josefina antoi myöten uteliaisuudelleen. Reissu läheni vääjäämättä loppuaan, ja ellei hän kysyisi nyt, kuka tietää tulisiko toista tilaisuutta koskaan. Josefinalla oli omituinen tunne, ettei Linus tekisi elämänmittaista työuraa Dierk Mayerin palkkalistoilla. Sitä ajatusta seurasi selkäpiitä karmiva tiedostamisen hetki: pomo ei myöskään eläisi ikuisesti. Tyttö karisti mietteen mielestään ja keskitti pohtivaisen katseen Linukseen.

"Vet du", hän aloitti. "Jag är lite nyfiken. Du är ju en skicklig ryttare."

Linus ei puhua pukahtanut mitään, ja yhtäkkiä Josefina ei aivan tiennyt, kuinka jatkaa. Oli olemassa vaara, että hän sohi nyt aihepiiriin, joka ei kuulunut hänelle. Uteliaisuus ei ollut sama asia kuin oikeus tietää, Josefina ymmärsi sen hyvin, mutta ellei koskaan kysynyt, jäi myös lähes takuuvarmasti ilman vastauksia.

"Har du nånsin tävlat?" Josefina kysyi.
"Nej", kiisti Linus, ja kotvan Josefina kuvitteli keskustelun päättyvän siihen, ennen kuin poika yllätti ja päätti jatkaa: "Jag tränade dock dressyr i några år med min hyreshäst hemma i Lindköping."
"Varför Dierk Mayer då?" Josefina sukelsi suoraan asiaan. "Skulle det inte vara intressantare att jobba för nån dressyrsguru?"

Linus kohautti olkiaan.

Sitten kumpikaan ei enää puhunut. Kuului vain Grannin kavioiden tömähtely kentänpohjaa vasten ja terävien tuulenpuuskien puiden lehdistöstä kirvoittama kahina. Sade alkoi vaivihkaa ja hiljaa, ja se kai toimi viimeisenä merkkinä. Kolmikko siirtyi sisätiloihin.

"Pappa tycker att det är en sak att gilla hästar och ett annan att vara en dressyrbög."

Josefina oli vähällä kävellä ohi Grannin kesäkarsinasta, niin häkeltynyt hän oli Linuksen äkillisestä puheenvuorosta. Sitten hän seisahtui ja puntaroi sanoja, jotka saivat hänen sydämensä keikahtamaan nurin. Linus oli jo alkanut avata Grannin suitsien solkia ja näytti tekevän niin täysin muina miehinä, mutta leuan seudulla oli aavistus kireyttä eivätkä pojan liikkeet olleet yhtä rennot kuin yleensä hänen toimiessaan hevosten kanssa.

Mahtoi sattua: tulla torjutuksi sellaisena kuin oli.

"De har ju inte alltid rätt", Josefina huomautti. "Pappor." Tuntui falskilta sanoa niin, sillä tytön omassa elämässä läsnä oleva isä ei tehnyt virheitä koskaan eikä ollut väärässä. Katsellessaan Linusta ja miettiessään tämän isää Josefina oli tolkuttoman onnellinen omastaan. Arne oli paras isä maailmassa. Arne hyväksyi ehdoitta koko lapsikatraansa kaikkine kummallisuuksineen, Alexanderinkin, eikä Josefina voinut olla ajattelematta, että mahdollisimman monella olisi kuulunut olla juuri sellainen isä kuin hänellä itsellään (äidistä sen sijaan saattoi olla montaa mieltä).

Hänen sanansa, olivat ne sitten kuinka falskeja tahansa, kirvoittivat kuitenkin kiitollisen hymyn. Linus näytti hauskalta kun se hymyili, ja Josefina oli iloinen saadessaan sen aikaiseksi.

"Josie", kuiskasi Joachim yhtäkkiä suoraan Josefinan korvaan.
"Skit!" Josefina vinkaisi sydänjuuriaan myöten säikähtäneenä.
"Language, young lady", Joe torui keskustelun, jota ei millään ollut voinut ymmärtää, jatkoksi sopivasti isällistä nuhtelua imitoiden.
"You scared -"
"- the shit out of you? No shit. I noticed."
"So it's okay for you to -"
"- curse, yes, of course. I am a lost cause after all. But 'ey, you, me, town, beer, now."
"Me and you? The two of us? Wouldn't that be weird", Josefina naurahti epäuskoisena.

Joachim katsoi häntä niin kuin ainoa kummallinen asia olisi ollut se, että Josefina piti ajatusta heidän kahdenkeskisestä kaljoittelustaan omituisena. Heleä puna alkoi kohota Josefinan poskille, vaikka hän kuinka härkäpäisesti hokikin itselleen, ettei ollut mitään syytä nolostua. Sitten Joe päästi hänet piinasta.

"Nah, your boyfriend is already on board. And Linus, you should come, too."

Linus kuitenkin kieltäytyi mitä kohteliaimmin ja vakuutti Josefinalle huolehtivansa Grannista. Seuraavaksi Josefina huomasi olevansa Joen marssittamana matkalla kohti miehen maantiepölyn väristä autoa (joka saattoi oikeasti olla naamionsa alla maastonvihreä, tai ehkä tummansininen; Josefina ei muistanut), jonka luona Rasmus jo odotti. Ei hyödyttänyt huomauttaa, ettei hän aivan ollut kaupunkivaatteissaan, sillä kyllä se oli menoa nyt.

Toisaalta... Oli heinäkuun loppu, ja kuljettuaan viimeiset viikot lähes kellon ympäri ratsastushousuissaan Josefina ei oikeastaan enää jaksanut itsekään piitata siitä, jos joku Riesenbeckin säntillisen siivolla keskustaksi kutsuttavalla alueella katsoikin heitä karsastaen.

Jusu R. 25.07.20 16:37

Tyyntä vaaran edellä
25. heinäkuuta 2020. #powerjump2020

Jusu R. 03.08.20 14:37

Vaarassa
25. heinäkuuta 2020
#powerjump2020

Power Jump :: erikoisluokan tuotos
>> Kutsuun
Estekorkeus 120cm
Tulos 0/0vp, sij. 7/31
Arvoluokan tulos 4vp, sij. 22/58

Yhtäkkiä mä pelkään kuolemaa. Se on väkevä ja äkkinäinen reaktio tilanteeseen, joka on kauhistuttava ja karmaisevan tuttu. Kun radan jokaisella askeleella yhä enemmän ja enemmän kuumunut hevonen puree väkivahvasti kiinni kuolaimeen ennen kolmanneksi viimeistä estettä, mä muistan elävästi edellisen kerran kun näin tapahtui. Siitä on jo vuosi, vähän toistakin, mutta sellainen on ihmisen mieli: hengenvaara tallentuu sen ytimeen eikä katoa.

Hevosen askel lähtee vetämään kontrolloimattomasti kuin pahan kerran vesiliirtoon paennut auto. Vedestä tämä kaikki alkoikin, sillä esteradalla hevoseni ei jännitä mitään niin kovasti kuin pitkää vesiestettä, ja siksi jouduin sitä paineistamaan niin että sen mitta kai vain täyttyi. Niskojaan nakellen se tömistelee nyt suoraan kohti katsomoa, ja minun kehossani aktivoituu alkukantainen pelkoreaktio. Kurkku käy ahtaaksi, hartiat hapuilevat avuttomina kohti korvia, vartalon jokainen lihas on valmiina toimimaan mutta kaikki eri tavalla, eivät lainkaan yhteistyössä — ja sydän hakkaa, se takoo, se ryskää vasten rajapintojaan. Tämä tilanne voi päättyä tuhannella brutaalilla tavalla huonosti.

Me kaaduttiin jo kerran, yksissä kilpailuissa hieman yli vuosi sitten, ja silloin oli onni matkassa. Vain mun pikkusormeni turposi, eikä Granni saanut kolausta edes egoonsa. Sellainen tuuri ei voi käydä kahdesti. Nyt me kuollaan. Aivan taatusti tehdään Power Jump -historiaa, mutta se ei kyllä lohduta tuon taivaallista. Ketään, varmaan, paitsi ehkä jotakuta julkaisunsa levikistä huolestunutta mediamogulia. Ah, mitkä raivokkaasti kirkuvat lööpit tulevaisuudessa siintävätkään: Esteratsastajatar kamppaili huimista palkinnoista — ja hengestään (katso rajut kuvat!)

Tamma sinkoutuu epätoivoiseen loikkaansa holtittoman kaukaa, aivan liian kaukaa, ja mä olen avuton kuin talven keskelle syntynyt linnunpoika. Odotan hevosen jalkoihin sotkeutuvien puomien kolinaa. Laskeudutaanko me jaloilleen, kyljelleen, nurinniskoin, yhdessä, erillään? Grannin korvat ovat tavallistakin tiukemmin niskassa. Se tietää tehneensä virhearvion ja tekee kaikkensa paikatakseen erheensä. Se ei tahdo myöntää olleensa väärässä. Tamma venyy enemmän kuin mä voisin kuvitella sen pystyvän.

Puomin paukahdusta ei kuulu, ja toivo herää. Ehkä me selvitään tästä.

Maa ottaa meidät rajusti vastaan. Ohikiitävän hetken ajan mä mietin hevoseni jänteitä, niveliä, luitakin; kuinka kovan tärähdyksen ne voivat vioittumatta kestää? Eikä mulla oikeasti ole siihenkään ajatukseen aikaa, sillä tilanne vaatii nopeita reaktioita. Toimi, Josefina, toimi.

Granni kompuroi ja käy jotakuinkin polvillaan. Tasapainosta ei ole hetkeen tietoakaan, ei hevosella ja vielä vähemmän mulla. Ylävartalo kippaa vääjäämättä eteenpäin ja soluihin ja atomeihin ohjelmoitu ikiaikainen hengissäselviytymisvaisto kai saa mut pusertamaan käteni hevosen kaulan ympärille, vaikka jos ehtisin kuunnella vaiston sijaan järkeä, se sanoisi mulle, että on ehkä turvallisempaa pudota nyt vauhdilla sivuun kuin odottaa hevosen kaatumista ja jäädä alle.

Se on tammalta ehkä suurin voimanponnistus vaativalla radalla siihen saakka: se, miten se saavuttaa tasapainonsa. Kuolemanpelko ei vielä hellitä otettaan musta, mutta jokin syvälle selkärankaan iskostunut automaattiohjaus puuttuu peliin. Mä olen ollut esteratsastaja koko ikäni, ja kun ollaan radalla, ainoa tavoite on maalilinja (hengissä selviämisen ohella, lisään jälkikäteen kuivasti). Sinne meidän on päästävä. Paniikin jälkimainingeilla höystetyn adrenaliiniudun keskellä mä luovin ilman jalustimia ja järjen hiventäkään tieni seuraavalle esteelle, ja sitten viimeiselle, ja kolmoissarjan rytmiin solahtaessaan Granni vaikuttaa jo unohtaneen koko välikohtauksen. Tietenkin.

Jalustimissa lepäävät jalat ovat hyytelöä, kun ratsastan yhä hengästyneenä ulos areenalta, mutta toistaiseksi vain kädet tärisevät.

Kokovartalovapina iskee vasta sitten, kun mä valun alas hevoseni selästä ja kuulen seurustelukumppanini äänen: ”Hitto, onneksi ette kaatuneet! Olisi voinut käydä huonosti.”

Rasmus Alsila halaa mua, ensin kevyesti, sillä tavalla tavallisesti vain. Halaus kiristyy lohdulliseksi ja tyynnyttäväksi puristukseksi, kun mä alan tutista hallitsemattomasti.

”Hei, hei, ei mitään hätää”, Rasmus sanoo, ja ironista kyllä, se kuulostaa yhtäkkiä itse aika hätääntyneeltä niin kuin aina, kun ei tiedä kuinka toimia omituisessa sosiaalisessa tilanteessa.

Mä tirskahdan yhtä aikaa hermostuneena ja helpottuneena ja jatkan vääjäämätöntä tärisemistä, sillä niin mun kehoni kai tahtoo kertoa mulle, että mä olen yhä elossa. Grannin keho puolestaan ei kaikesta päätellen kerro sille mitään. Tamma seisoo aloillaan ikävystyneen ja kopean näköisenä. Nyt kun esterata on ohi, elämä on sen mielestä taas pikkuisen tylsää, turvallista ja vaaratonta. Tylsistyköön vain minun puolestani. Itse en voisi olla iloisempi siitä, että sellaista elämä on — että elämä ylipäänsä on.

Jusu R. 03.08.20 15:12

Tyhjyyttä vaaran jälkeen
26. heinäkuuta 2020
#powerjump2020

Hetki uusintaradan jälkeen on omituinen. Ratsastan pois kentältä ja tajuan, että tämä oli tässä. Power Jump on taas kerran ohi, kutsua palkintojenjakoon ei tänäkään vuonna tule. Taputan silti Grannia, sillä se on tehnyt hyvää työtä yhden puomin tuomista virhepisteistä huolimatta. Olen aivan varma, että pitkä matka Riesenbeckistä Ahvenanmaalle ja tämän ja edellispäivän radat painavat vähäsen tamman jaloissa, ja lisää matkustamista on edessä, kun se lähtee Rasmuksen mukana kotiin. Tamma ansaitsee tulla hoidetuksi hyvin: se tarvitsee pitkän kävelytyksen, hyvän kylmäyksen jaloille ja huolellisen harjauksen.

Kun loppuverryttelen ja kävelytän hevostani, tuntuu kuin yhteys oikeaan maailmaan katkeilisi. Jos joku tuttu käveleekin vastaan, en tajua moikata häntä, ja aluetta halkovat kuulutukset puuroutuvat käsittämättömiksi. Ainoat asiat, jotka tiedostan, ovat hevoseni vakaat käyntiaskeleet ja oma hengitykseni, johon keskityn, jotta en kadottaisi kokonaan itseäni.

Olen antanut kisalle taas kerran kaikkeni. Ihmiseksi, joka ei ole tippaakaan kilpailuhenkinen, olen ollut todella syvällä kilparatsastuksen maailmassa jo aika pitkään. Pieninä hetkinä olen pullikoinut sitä vastaan: jättänyt ilmoittautumatta kisoihin, vaikka sellaisia olisi tarjolla, tai vähintäänkin purnannut mielessäni että mennään nyt sitten vaikken mikään kilpailijaihminen olekaan. Grannikaan ei ole kilpahevonen sanan ammattimaisimmassa merkityksessä. Harrastehevonen, sellainen se on, ja yhtäkkiä tuntuu absurdilta että me kaksi ylipäänsä talsimme läpi Power Jump -kilpailualueen.

Vielä omituisemmalta kuitenkin tuntuu ajatella, että ensi vuonna emme ota osaa näihin kilpailuihin. Silloin Granni on harrastehevosen sijaan siitostamma. Piki olisi jo kylliksi vanha ottaakseen osaa pienimpään luokkaan, mutta pidän epätodennäköisenä, että kilpailen silläkään. Eihän Pikillä ole hypätty ennen sen varsalomaakaan metriä suurempaa, ja jos sen kanssa ensi kaudella 120:n senttimetrin luokkia hyppäänkin, tuskin sentään millään noitakeinolla ehdin vakiinnuttaa tasoa niin että olisi järkevää osallistua kansainvälisiin arvokilpailuihin.

Ensi vuonna minä kai istun katsomossa, jos istun ylipäänsä missään.

Vähän myöhemmin tulen olemaan siitä asiasta helpottunut, sillä pitkästä aikaa hevosharrastuksestani purkautuvat suurten kilpailuiden paineet. Ihan vielä en kuitenkaan osaa olla hyvilläni, sillä suotuisatkin muutokset ovat muutoksia ja niillä on tapana salvata hengitykseni. Kun valun alas Grannin satulasta, tunnen ohikiitävää surua ja pelkoa. Nyt minun sitten pitää alkaa tehdä luopumistyötä: tällä kaudella ei yhteisiä kilpailuita Grannin kanssa ole luvassa enää montaa, sillä se saa mennä loppukesäksi laitumelle ja syksyn tullen minulla on muutakin ajateltavaa.

Syksyn tullen minä istun luentosaleissa enemmän kuin hevosteni satulassa.

Vähän myöhemmin tulen tietämään, miltä se minusta tuntuu. Toistaiseksi ajatus herättää mylläkän. Eniten olen kauhuissani ja varma, etten sopeudu ollenkaan porukkaan saati löydä ystäviä, ja varmasti olen myös typerin kaikista enkä selviä tenteistäni ensiyrittämällä jos lainkaan. Varovaisesti pelkojen takaa kurkistelee kuitenkin mittaamaton into. Vihdoinkin minä olen omalla polullani.

Kylmään tammani jalkoja ja ravistelen arvokilpailuiden jälkeistä onttoutta itsestäni. Loppujen lopuksihan se on täydellisen turha tunne, sillä mitä minä muka olen tässä menettämässä? En niin mitään. Jos tulevaisuudestani Power Jump (hetkellisesti?) puuttuukiin, tilalla on niin runsain mitoin kaikkea muuta, että turha syöksähtää merkityksettömyyden kuiluun.

Jusu R. 23.08.20 20:48

Niilo kastaa varvasta
24. elokuuta 2020

Okei, Niilo ei ollut ajatellut, että Jusu pitäisi kilpahevostaan tällaisessa tallissa. Tyttö oli syntynyt ja kasvanut niin prameissa puitteissa, että olisi voinut luulla sen elämän olevan myöhemminkin edes vähän keskivertoa kummempaa. Tämä talli ei ollut: tämä oli ihan tuikitavallinen, vaatimatonkin, ja hävisi loistokkuudessaan Runiacille, jossa Niilo piti omaa ratsuaan. Belisa oli pojan ensimmäinen kosketus hevosen omistajuuteen, ja toistaiseksi hän oli oppinut ainakin sen, että talvipakkasilla ja räntäisillä keleillä maneesi pelasti hänen tallillakäynti-intonsa.

Ajatella. Ei maneesia, ja silti Jusu kisasi isoissa kisoissa isoilla esteillä. Se oli varmaan noituutta, ajatteli Niilo, joka ei tiennyt olevansa monen paljon Grannia tasokkaamman kilpahevosen ympäröimä. Niilon silmissä Grannikin oli oikea huippuhevonen, tai siis ei nyt tietenkään sillä tavalla huippujen huippu ettäkö sen olisi odottanut näkevänsä olympiaradoilla, mutta riittävän hieno kilparatsu kuitenkin jotta sen ratsastaminen jopa maneesittomalla puskatallilla tuntui mielettömältä mahdollisuudelta. Kun Jusu oli järjestelyn ottanut puheeksi, Niilo oli jopa kuvitellut sen vitsailevan, mutta nainenpas oli ollut aivan tosissaan.

Jalat tutisten ja vatsa epämiellyttävän oikukkaana Niilo oli ensimmäistä Purtsila-vierailuaan odottanut, ja kun sen aika oli lopulta koittanut, häntä oli jännittänyt niin että hän oli huristanut tallille ihan liian ajoissa. Jusukaan ei ollut ollut vielä paikalla, ja oli ollut tavattoman kiusallista yrittää selittää Janna Kaajapurolle, miksi hän oikein istua kökötti nolossa mopoautossaan siinä tallin pihassa.

Sitten Jusu oli onneksi vihdoin saapunut. Yhdessä he olivat hakeneet Grannin, joka oli Niilon mielestä vähäsen pelottava, ja Niilo oli päässyt kokeilemaan tammaa sen omistajan valvovan silmän alla. Se oli ollut kuumottava kokemus: suora sukellus takaisin kaikkiin niihin hetkiin, joina Niilo oli koskaan tuntenut epävarmuutta siitä, osasiko yhtikäs mitään vai luuliko vain. Tunnetta oli pahentanut se, ettei Granni ollut vastannut lainkaan hänen ennakko-oletuksiaan. Hän kun oli kuvitellut, että taitavan kilparatsun selkään päästessä kaikki tuntuisi helpolta. Että ratsu kuuntelisi pienintäkin pikkurillin nitkahdusta, ja että hän vielä jotenkin taianomaisesti osaisi nitkautella sitä pikkurilliään juuri oikealla tavalla. Kattia kanssa. Kyllä siitä ratsastuksesta oli ollut pikkusormella ohjaileminen kaukana.

Niilon suureksi hämmennyksesi Jusu oli kuitenkin vain kysynyt, koska hän tulisi seuraavan kerran.

Siitä oli nyt jo pari viikkoa, ja Niilo oli ehtinyt käydä ratsastamassa Grannilla jo neljästi. Kolmesti oli Jusu ollut mukana, ja neljännellä kerralla oli sen poikaystävä sattumalta tai “sattumalta” ollut tallilla yhtä aikaa touhuilemassa Kisse-tamman kanssa. Niilo oli ihan varma, että Rasmus Alsila oli vilkuillut häntä tuon tuostakin, ja vielä varmempi hän oli siitä, ettei se ollut mitään henkilökohtaista Niiloon kohdistuvaa kiinnostusta. Hevosenkäsittelyä Rasmus kyttäsi, tietysti, ja hetken sisäisesti panikoituaan Niilo sisuuntui ja päätti näyttää, että kyllä hän osasi hoitaa Grannia oikein huolellisesti ja ratsastaa siivosti ja järkipäisesti.

Tänään ei näkynyt Rasmusta eikä Jusua eikä edes Jannaa, ja Niilo oli Grannia satuloidessaan rennompi kuin kertaakaan aiemmin. Kyllä tämä tästä, kun saisi touhuta omassa rauhassa ja tehdä omalla tavallaan. Hyvässä lykyssä kukaan ei tupsahtaisi paikalle sittenkään, kun hän ratsastelisi Grannia kentällä.

(Se oli sentään liikaa toivottu, sillä tietysti kentälle saapui toinenkin ratsukko, mutta tämä tarina ei tällä kertaa kerro, kenet Niilo Kaajapurojen vaatimattomalla kentällä maanantai-iltapäivänä oikein kohtasi.)

Jusu R. 30.08.20 12:58

Tähdenlento
30. elokuuta 2020

Mä en tahtonut mennä tallille. En jaksanut. Sellaista ei ollut tapahtunut usein mun elämäni aikana, mutta juuri nyt mä en meinannut saada itseäni keräiltyä sängynpohjalta. Peitto tuntui pehmeältä ja tyyny lohdulliselta, ja makuuhuoneen harmoninen värimaailma oli ehkä ainoa mahdollinen asia maailmassa, jota mä pystyin uupumatta katselemaan. Niin, ja olisin halunnut sanoa, että Rasmus, mutta kun sen kasvot pilkistivät makuuhuoneen ovenraosta, mä halusin rutistaa äkkiä silmäni tiukasti kiinni.

Se näytti liian elinvoimaiselta. Virkeytensä lisäksi se näytti mun poikaystävältä, jolle mä tietysti halusin olla maailman paras tyttöystävä, ja juuri nyt mussa ei ollut yhden yhtä solua joka olisi jaksanut olla maailman paras yhtikäs mikään. Inahdin ja kaivauduin syvemmälle peiton alle.

Kohta Rasmus kömpi sänkyyn mun kanssa. Kun kurkkasin peittomyttyni sisästä, näin sen katselevan mua hassu ilme naamallaan. Se näytti ehkä kaikkein eniten lempeältä, mutta myös jotenkin odottavaiselta, ja ehkä siinä oli pieni varautunut virekin.

"Mä nousen ihan kohta", lupailin.
"Onko opiskelijaelämä vienyt sun voimat?" Rasmus, joka oli tottunut mun aamuvirkkuuteeni, kysyi kiltisti ja ymmärtäväisesti.
"On."

Se oli aitoa rehellisyyttä. Mä olin täydellisen väsynyt kaikkeen uuteen kuhinaan ympärilläni. Oikeastihan meidän kurssit eivät olleet vielä kunnolla alkaneetkaan, vaan me oltiin läpikäyty vasta jotakin, mitä kutsuttiin orientaatioviikoiksi. Mä olin orientoinut itseni uuvuksiin. Eniten mua kuluttivat tietysti uudet sosiaaliset suhteet, joita oli tyrkyllä joka nurkalla, ja se, että mun olisi pitänyt osata tarttua niihin ja solmia niistä sieviä rusetteja.

"Voi sua", sanoi Rasmus, pussasi mun otsaa ja rutisti mua. Mä jäin tyytyväisenä juuri siihen, peittomytyksi poikaystäväni syliin. Oli vaikea arvioida, kuinka kauan me lojuttiin siinä sillä tavalla, ennen kuin Rasmus lopulta kysyi: "Aiotko sä käydä tallilla tänään?"
"Äh", oli mun ensimmäinen reaktioni, mutta sitten mä huokaisin syvään ja ryhdyin ajattelemaan järjellä väsymyksen värittelemien tunteiden sijaan. "Kyllä mä varmaan käyn. Tai pitäähän mun käydä, Granni tarvitsee liikuntaa. Ja varmasti se tekee hyvää mullekin, kunhan jaksan mennä."
"Joo, ratsastus piristää sua", Rasmuskin lupaili.
"Niin kai."
"Ja arvaa mitä. Mehän voitaisiin mennä yhtä matkaa. Mä heitän sun Purtseille, ja ratsasta sä Auburniin ja mä laitan sillä välin Branin valmiiksi. Käydään vaikka vähän maastoesteillä, tai ihan vaan maastossa. Ja sitten haetaan kotimatkalla pitsat ja pidetään koti-ilta."

Se kuulosti niin ihanalta, että moisen suunnitelman voimin mäkin sain vihdoin vipinää kinttuihini. Tuntia myöhemmin mä olin jo satuloimassa Grannia. Kaajapuroilla oli ilahduttavan rauhallista. Vain Pekka piipahti toimittamassa jotakin asiaa, eikä hänen tyyni olemuksensa juuri rikkonut ilmassa leijailevaa tunnelmaa. Muutaman kohteliaan sanan vaihtaminen tallin isännän kanssa ei vaatinut multa paljonkaan vaivannäköä, mutta oli silti mukava jäädä pian taas kahden Grannin kanssa. Tamma vaikutti itsekin viihtyvän autiossa tallissa, eikä edes luimistellut, kun kiinnitin satulavyön. Rapsutin sitä kiitokseksi ja ihan huomaamattani kohosi kasvoilleni hymy.

Annoin sen säilyä särkymättömänä, kun talutin tammani ulos tallista, nousin ratsaille ja johdatin sen Auburniin vievälle reitille.

Vanha viisaus piti yhä paikkansa, ajattelin. Niin lujasti kuin väsymys olikin minua sängynpohjalla pidellytkin, sieltä ylös kampeutuminen teki hyvää. Ei mistä tahansa syystä, tietenkään, vaan mielekkäästä, palauttavasta syystä. Maastoratsastus Grannilla oli sitä sanojen varsinaisessa merkityksessä. Varmajalkaisesti tumma ruunikko kulki pitkin teitä ja polkuja eikä hetkeäkään pelännyt yhden yhtä pusikkoa saati notkelmaa. Saatoin keskittyä hevoseni liikkeisiin tai olla keskittymättä, jos siltä tuntui; Granni ei katoaisi altani mihinkään, vaikka ajattelisin aivan muita asioita sen kävellessä.

Laikukas Bran pisti Auburnin valkean tallirakennuksen edestä silmään kuin syyslehti. Rasmus istui jo sen selässä kiristämässä satulavyötä, ja joutui toppuuttelemaan ratsuaan hieman, kun se meidät huomatessaan kohotti päätään ja liikehti halukkaana lähestymään lajitoveriaan. Yhteisten matkojen aikana sisarpuolet Granni ja Bran olivat jo tulleet aika tutuiksi toisilleen. Tamma nyrpisti varmimmaksi vakuudeksi vähäsen naamaansa trakehnerorille, joka höristeli korviaan takaisin hämmentyneen oloisena. Se ei vieläkään ollut tottunut Grannin nyrpeisiin vastaanottoihin.

"Bran näyttää pirtsakalta", kommentoin.
"Joo, se on ihan valmis menemään", Rasmus vahvisti ja nyökkäsi sitten tervehdykseksi naiselle, joka talutti matalaa mustaa suomenhevosta kentälle. Seurasin Rasmuksen esimerkkiä vähän varovaisesti, sillä en tuntenut Auburnin kesätallilaisia juurikaan.
"Se oli se Lidia", Rasmus kertoi mulle, kun me lähdettiin ratsastamaan kohti Auburnin maastoesterataa.
"Ai?" kysyin, sillä en ollut ihan varma, mitä se Lidia oikein tarkoitti.
"Jolle pomo myi Marketan. Paitsi Lidia vissiin kutsuu sitä Maraksi eikä Marketaksi."
"Onhan Mara nyt paljon näppärämpi nimi, tiedätkö, arjessa. Kun se on niin paljon lyhyempi", annoin arvioni, vaikka ketäpä minun mielipiteeni kunkin omien hevosten lempinimistä kiinnosti.
"Joo. Eikä kuulosta niin tantalta."

Granni, joka oli talssinut vähän laiskan oloisesti Purtsilasta Auburniin, oli yhtäkkiä piristynyt kovin saadessaan seurakseen reippaan ja eloisalla tuulella olevan Branin. Mulla oli vähän pidättelemistä jo ravissa, kun me kierrettiin ratsastuspuistoa hevosiamme verrytellen. Kun me sitten vielä mentiin laukkasuoralle ja annettiin hevosten hypähtää lempiaskellajilleen, se oli menoa. Pienen hetken verran mä jaksoin ajatella, että pitelisin Grannin hillityssä laukassa enkä antaisi sen ohittaa Brania, mutta sitten yhdessä sydämensykäyksessä mä hylkäsin sen suunnitelman.

Annoin ohjastuntuman valua pykälä pykälältä kevyemmäksi, ja Granni vastasi menemällä mukana: sen askel piteni sitä mukaan kun päästin sitä menemään, turpa liukui matalammalle ja edemmäs, korvat kääntyivät taakse mua kohti. Vierestä kuului Rasmuksen riemastunut naurahdus, kun se oivalsi, että nyt mentäisiin, ja sitten syyskuuta lupailevan tuulen kohina vei naurun mukanaan. Mä en kuullut muuta kuin tuulen ja hevosten kavioiden nostattaman jyminän. Ilmavirta kävi silmiin niin että ne vuosivat, mutta itku oli siitä tilanteesta kaukana. Vauhti puhalsi muhunkin ihan uudenlaista virtaa, ja voi että miten sitä olikin luvassa vielä lisää, kun me pari suoraa laukkailtuamme suunnattiin vielä ylittämään muutamia maastoesteitä.

Mä en uskaltanut hullutella kovinkaan haastavilla tehtävillä, kun Verneri ei ollut paikalla valmentamassa. Tiedostin, että mun oma kokemukseni oli maastoesteillä kovinkin rajallista, ja senkin ettei Granni (mokoma possu) ollut aina kaikkein kuuliaisin maastoesteratsu. Silti mun sydän hyppelehti onnellisia voltteja, kun me ylitettiin onnistuneesti helppoja tehtäviä. Välillä Rasmus kokeneempana antoi vinkkejä, mutta enimmäkseen se oli vain hiljaa ja näytti hyväntuuliselta.

"Vau", mä naurahdin hengästyneenä, kun me myöhemmin käännettiin hevosemme takaisin kohti tallia. "Tiedätkö - mä en ole ollenkaan väsynyt."
"Ei maastoesteiden jälkeen voi olla", Rasmus arveli yhtä iloisena kuin mäkin. "Varmaan on keho täynnä jotain endorfiinejä."
"Ehkä! Mutta nälkä tässä kyllä tulee, kun ratsastaa ulkona ja hyppää hurjia juttuja."
"Hurjia juttuja", Rasmus toisti eikä malttanut olla haastamatta: "Eihän nuo nyt olleet vielä mitään! Alatte treenata Grannin kanssa kunnolla kenttää ja joskus hypätään oikeasti hurjia esteitä."
"Kyllä noi oli mulle jo tarpeeksi jännittäviä", väitin, mutta virnistin kuitenkin. "Hyppää sä joskus Grannilla maastoesteitä. Saat tuta millainen se on."
"Just kivaltahan se näyttää. Se on menossa ja itsevarma."
"Onhan se hyvä, että jompikumpi meistä on itsevarma", tuumasin, ja siinä oli puolet vitsiä ja puolet totuutta. Kun me nyt kerta vain käveltiin ja oltiin kaiken lisäksi muiden kuulevien korvien uloittumattomissa, mä kevensin vähän sydäntäni: "Mä en nimittäin oo ihan kauhean."
"Mä tiiän, vaikken ihan ymmärrä mikset oo", Rasmus myönsi harvinaisen avoimesti ja katsoi mua kauniisti ja miettiväisesti Branin selästä. "Mun mielestä sussa ei ole mitään mistä olla epävarma."

Se oli kiltisti sanottu. Se sai mut myös tuntemaan oloni vähän typeräksi, kun murehdin Rasmuksen mielestä olemattomia asioita. Tiesin, ettei se ollut ollenkaan mun poikaystäväni tarkoitus, mutta minkä mä mielelleni mahdoin. Se sattui olemaan melko vihamielinen ympäristö, eikä mussa etenkään väsyksissäni ollut naista tappelemaan sitä vastaan.

Auburnin pihassa me hyvästeltiin toisemme. Juuri kun Rasmus sanoi tulevansa tunnin kuluessa hakemaan mua, jotta me voitaisiin lähteä Monacon kautta kotiin, asteli näkyville Minaa taluttava Märta Merenheimo. Myrtyneestä naamastaan päätellen se oli kuullut meidän suunnitelmamme ja piti treffintapaista oleiluamme yököttävänä ajatuksena - tai ehkä se näytti juuri noin nyreältä muuten vaan aina meidät (tai minut) nähdessään.

Ohikiitävän hetken ajan mä leikittelin ajatuksella: mitä tapahtuisi, jos mä kysyisin Märtalta, tahtoisiko sekin tulla meille syömään pitsaa ja katsomaan leffaa. Ha-ha. Märta sylkäisisi päin mun kasvoja, jos niin tekisin, ja koska sen tahtotila olisi taatusti kylliksi voimakas, se myös onnistuisi siinä siitä huolimatta, että mä istuin suuren hevosen selässä.

Välittämättä tervehtiä Märtaa mä ratsastin pois. Parkkipaikalla mua vastaan käveli Sarah, jolle mä sen sijaan kyllä huikkasin heipat. Sarah hidasti kulkuaan, ja niinpä mäkin pysäytin Grannin. Me vaihdettiin muutama hevosaiheinen sana Sarahin rapsutellessa harvinaisen lauhkeaa Grannia. Sarah kertoi Seppele Cupista, jonka ensimmäisessä osakilpailussa se oli startannut juuri eilispäivänä ja syksyn kilpailusuunnitelmista.

Mulla ei ollut mitään suunnitelmia jaettavaksi takaisin. Siksi mä vain nyökyttelin takaisin ja sanoin jotakin sen suuntaista, että kivalta kuulosti. Kerroin, että Niilo, jonka Sarahkin Runiacissa käyneenä tiesi ainakin nimeltä ja kasvoilta, kilpaili Seppele Cupissa. Sarah ei takertunut siihen, etten mä kertonut mitään omasta kisakalenteristani.

Arvelin, että tieto mun hevostilanteestani oli varmasti laajalti muiden tiedossa. Että koko kylä jo aivan takuulla tiesi Grannin olevan tiine Akusta ja Pikin lomailevan yhä varsansa kanssa ilman että mä tein elettäkään palautellakseni sitä ratsukuntoon. Belisa, jolla olin kilpaillut alkukauden, kuului omistajansa ratsastettavaksi, joten mulla ei nyt oikeastaan ollut käytössä lainaratsuakaan. Tarkastelin Sarahin pieniä ilmeitä ja yritin löytää viitettä siitä, ajatteliko sekin ehkä mun olevan entinen esteratsastajatähdenlento.

Niin mä nimittäin itse ajattelin.

Hulluinta oli, ettei se tuntunut musta kovinkaan lohduttomalta. Se tuntui murtautumiselta ulos vähän hiertävästä identiteetistä. Niin väsynyt kuin mä olinkin ensimmäisten opiskeluviikkojeni kieputuksen jäljiltä, jossakin pohjalla kasvoi ja vahvistui vapaudentunne.

Jusu R. 17.09.20 15:29

Sivullinen
17. syyskuuta 2020 #kallankaaharit

"Olipa hyvä, ettei siinä käynyt pahemmin."

Niilon ääni havahdutti mut transsintapaisesta olotilasta, johon olin vajunnut keskittyessäni niin putkiaivoisesti Pikin harjan siistimiseen. Oli jo korkea aika siivota metsäläistynyt pikkumusta arvokkaampaan lookiin. Vähän matkan päässä Ilve, jolle ei tehnyt enää tiukkaakaan kurotella katsekontaktia karsinanovensa yli, kurkisteli aina silloin tällöin käytävällä seisovan emänsä suuntaan. Ori ei ollut mahdottoman levoton, mikä oli mukava juttu. Kolkuteltiin jo syyskuun puolenvälin tienoilla, ja viikko viikolta mentäisiin lähemmäs vieroitusajankohtaa. Ei sitä oltu vielä kirjattu kalenteriin, tietenkään, mutta ajalla oli tapana kulua kumman äkkiä.

"Kun se pillastui siellä metsässä", Niilo selvensi kai luullessaan, etten ymmärtänyt mistä hän oikein puhui.
Hetkeksi jäin miettimään, käyttikö kukaan hevosihminen todella sanaa "pillastua" vai oliko se vain sarjakuva- ja elokuvasanastoa.
"Joo, niin. Onneksi ei käynyt", myöntelin.

Olin kutsunut Niilon taas ratsastamaan Grannilla, sillä tamma oli elämänsä kunnossa ja minä taas oikeastaan en. Oli vähän kumma olo; ehkä nurkan takana vaani syysflunssa, joka veisi pian jalat alta. Väsytti ainakin, ja ajatus tehokkaasta ratsastamisesta energisellä Grannilla tuntui kahta uuvuttammalta. Sitä paitsi kotona odotti vielä aimo kasa opiskeltavaa, mikäli en haluaisi reputtaa ihka ensimmäisiä yliopistotenttejäni. Väsymys ja ajanpuute olivat hevosenomistajan vihollisia. (Onneksi rahanpuutetta ei tarvinnut murehtia, ajattelin kuivasti, vaikka se olikin hankala ajatus nyt kun ylläpidin välirikkoa vanhempiini: hehän hevoseni kustannukset oikeastaan yhä maksoivat).

"Mä haen sen kamat", Niilo sanoi reippauden perikuvana.
Olinkohan mäkin ollut sen ikäisenä jaksavaisempi kuin nykyään, mietin alakuloisena. Miten nykyään olikin aina niin kuormittunut olo.

Kun Niilo oli saanut Grannin satuloitua, olin jo melkein tyytyväinen Pikin aiempaa siistimpään ulkonäköön. Sanoin silti tulevani vasta perästä kentänlaidalle, sillä puuskittainen tuuli ja ajoittain piskottelevat sateenropsaukset eivät houkuttaneet. Jos olisin itse ratsastanut, en tietenkään olisi ollut niin herkkä sään päälle, mutta sivussa seisoskelijalle sallittiin pieni annos nirsoilua.

Arvelin myös, että ehkä Niilosta olisi miellyttävämpää aloittaa ratsastus ilman, että olisin katsomassa vieressä aivan ensiaskeleista lähtien. Pojasta näki ajoittain, kuinka hän aavistuksen verran jännittyi pienenkin yleisön edessä ratsastaessaan, eikä Granni totisesti ollut niitä hevosia, jotka antoivat ratsastajan jännittyneiden otteiden olla häiritsemättä itseään. Mitä enemmän Niilo sitä pusersi yrittäessään saada sen näyttämään minun silmissäni hienolta, sitä laamamaisemmaksi tamma heittäytyi.

Ja hei, tässä puhui myös kokemuksen syvä rintaääni. Monestiko olin itse kilpailuissa ja valmennuksissa saanut omalla yliyrittämiselläni manattua hevosesta esiin sen nihkeimmät puolet?

"Miltäs se tuntuu?" kysyin mahdollisimman ystävälliseen sävyyn, kun lopulta menin ulos katselemaan Niilon ratsastusta.
"Ihan hyvältä", Niilo vastasi automaattisesti, mutta myönsi sitten: "Tai vähän jännittyneeltä. Se säpsähteli vähän aiemmin."
"Voi olla vaan tuulenpuuskat", arvelin.

Granni ei ollut erityisen säikkymisherkkä hevonen, mutta tänä syksynä olin itsekin huomannut sen säpsyvän aiempaa enemmän. En uskonut, että kyse saattoi olla vain Aliisan eloisin sanankääntein kuvailemasta kaaharikatastrofista: olisiko Grannin muistiin muka tallentunut niin voimakkaasti kertalaatuinen säikähdys? Oliko se mahdollista? Ehkä tänä syksynä oli vain poikkeuksellisen vaihtelevat sääolosuhteet, jotka virittivät tammaa, tai ehkä tiineys ja siihen liittyvä hormonitoimintakin saattoi vaikuttaa siihen tällä tavalla. En minä tiennyt.

"Koita tehdä vähän loivaa avoa välillä", ehdotin Niilolle. Ei mua niinkään kiinnostanut nähdä, miten ratsukko tehtävästä suoriutuisi, vaan tahdoin vain tarjota pojalle jotakin työkalua siihen, että Granni alkaisi keskittyä hänen apuihinsa. "Ja tee vaikka pari pysähdystä."

Velvollisuudentuntoisena Niilo tarttui antamiini tehtäviin. Se oli kyllä tosi esimerkillinen nuori, huomasin miettiväni. Oli hullua ajatella, että poika oli suurin piirtein samoja ikiä kuin ne kahjot mopokaaharit, jotka olivat Innaa ja Aliisaa ja sittemmin kuulemma jotakin Auburnin kesätallilaisistakin terrorisoineet. Miten toisille kasvoi järki päähän ja toisille ei?

Silloin Granni päätti itse viitata kintaalla terveelle järjelle ja säpsähtää vähän kenollaan olevaa aidantolppaa, jonka ohi se oli kulkenut satoja ja taas satoja kertoja ennenkin. Niilo joutui toden teolla ratsastamaan, jotta sai tamman jatkamaan kiemurrellen ja vastustellen matkaa jotakuinkin siihen suuntaan johon itse tahtoi sen menevän. Granni itse olisi mieluummin lennähtänyt kentän toiselle laidalle.

Huono omatunto yritti taas kohotella päätään. Kenties Granni oli tavallista säpäkämmällä tuulella, kun siihen kertyi puutteellisen liikunnan seurauksena energiaa. Niin. Kyllä mun olisi vain pakko taikoa itseeni sen verran energiaa, ettei hevoseni olisi aivan tuuliajolla.

En mä voisi pidemmän päälle vain katsella vierestä, kuinka muut hoitaisi mun velvollisuuksiani.

Sponsored content