Grannin päiväkirja

Granni is BÄK
8. huhtikuuta 2019

Ennakko-odotukset

Odotin katastrofia. Sellainen oli sangen todennäköinen lopputulema, kun oli aikeissa vapauttaa lohikäärmeen nimeltä Tigraine lentoradalle, tai siis ratsastuskentälle. Granni oli maastoillut rutkasti, joten oli se liikuntaa saanut Ruotsista palattuaan, mutta esteitä sille ei oltu vielä näytetty.

Nytpä näytettäisiin, ajattelin kohtalooni alistuneena. Kiipesin puhkuvan ja puhisevan puoliveriseni selkään.

Paitsi että ei se mitään puhkunut ja puhissut. Se olla möllötti ja oli hirrrrvittävän tylsistynyt. Sain ihan kaikessa rauhassa säätää jalustimet Aliisan jäljiltä sopiviksi; Grannia ei kiinnostanut. Olipa ilo olla taas sen satulassa, ajattelin kuivasti. Se ei vaivautunut lisäämään sitä sanaa repertuaariinsa: ILO oli kai jotakin, mitä Granni sanalla sanoen halveksui. Niin arvelin.

Kuinka sitten kävikään

Grannin päättäväistä tylsistymistä jatkui tasan niin kauan kuin sileällä tehty alkuverryttelykin kesti. Se ei tosiaan ollut maastoilulomansa jäljiltä letkeä ja virkistynyt. Se suhtautui ihan yhtä ankeasti sileäntyöskentelyyn kentällä kuin ennen lomaansakin.

Mutta kun mä käänsin sen ensimmästä kertaa esteelle, sen korvat heilahtivat höröön niin että humahti. Pää kohosi korkeuksiin, kun se tähysi edessä näkyvää hupia. Sitten se lähti, ja kunnolla lähtikin, eikä palannut täysin takaisin kontrolliin koko ratsastuksen aikana. Se melskasi ja kiihdytteli, ja sen hypyt olivat valtavia siihen nähden, miten pieniä esteitä mä sille tarjoilin.

Silloin mä tiesin, että Granni oli entisensä. Tarhassaistuskeluajat olivat sen osalta ohi.

Mä hymyilin.

Jälkihehku

Hymyilytti vielä kotonakin. Aliisa Hurun hymytutka oli erehtymätön, eikä siltä jäänyt mitään huomaamatta tälläkään kertaa.
”No mutta! Mikäs Jusua noin ilostuttaa?” mun kämppis kysyi hyväntuulisena.

Mä olin pakahtua hyvään mieleeni, enkä osannut heti päättää, mistä aloittaa.

Lopulta päätin aloittaa Grannista.

”Musta on vaan niin hauskaa saada Granni takaisin treeniin”, ilmoitin reippaasti.
”No varmasti!” Aliisa naurahti, niin kuin olisi ollut itsestäänselvää, että mä nautin Grannilla hyppäämisestä.

Ei se ollut. Se ei koskaan ollut ollut itsestäänselvää, sillä mut oli pakotettu hommaan vaikken ollut koskaan ollut valmis siihen.

En ollut uskonut olevani.

Halusin soittaa Rasmukselle ja jakaa sen valmiudentunteen — Grannin ja Saksan suhteen.

Anna mun kaikki kestää
18. huhtikuuta 2019. #yhteismaasto

Aliisa Hurun tasainen puhetulva saatteli meidän matkaamme Purtseilta Auburniin. Me saatiin siinä vähän etumatkaa muihin alkulämmittelyjen osalta, mutta tuskinpa meidän hevoset kävelemällä kuluisivat. Ei Granni ainakaan; sillä riitti energiaa silmienpyörittelyyn, kun Kerttu halusi pysähtyä tekemään vaara-analyysiä milloin mistäkin asiasta. Päistärikkö ehti juuri tyyntyä ankean matkanjohtaja-Grannin esimerkkiä seuraten, kun me saatiin näköyhteys Auburnin pihamaalla parveilevaan joukkoon - muihin maastoilijoihin.

Kerttu toljotti lajitovereitaan kuin ei olisi koskaan nähnyt niin montaa satuloitua hevosta yhdessä paikassa. Aliisaa nauratti ja muakin vähän, mutta Grannia ei ollenkaan.

2. Vappulan kartano
20. huhtikuuta 2019

Mä en osannut sanoa ei. En isälle, joka kannusti mua ottamaan osaa Matteo Locatellin valmennusklinikkaan, enkä äidille, jonka idea se koko klinikkaosallistuminen varmasti oikeasti oli. Mä olin yrittänyt kieltäytyä. Olin aikonut vedota kiireisiini ja aloittanutkin sanomalla, etten mä oikeastaan ehtinyt käyttää puolta viikonloppua valmennusmatkaan, mutta koska mä en ollut kertonut omille vanhemmilleni pääsykoeurakasta, jouduin lopettamaan likipitäen ennenkuulumattoman hanttiinlaittoni kesken. Oli parempi, ettei ne tienneet. Muuten tilanne olisi sietämättömän nolo, kun mä epäonnistuisin kuitenkin pääsykokeessa enkä pääsisi lääkikseen.

En vastannut kieltävästi Rasmuksellekaan, kun se kysyi, halusinko mä että se ajaisi. Mä olisin osannut itsekin vetää Grannin perille, mutta ajatus siitä, että mun poikaystävä olisi mukana, oli rauhoittava ja siksi mä nyökkäsin kuin avuton ja ajotaidoton pikkutyttö.

Pikkutytöistä puheenollen… mä en myöskään osannut sanoa ei Vivienne Blankleylle, joka sattui kuulemaan, kun me juteltiin Isabellan kanssa Matteo Locatellista ja sen valmennusklinikasta, johon mä olin nyt sitten menossa, koska isä ja eritoten äiti käskivät (“Jos et aio olla häpeäksi itsellesi Saksassa, hyödynnät nyt kaikki mahdolliset tilaisuudet valmentautua”).
”Ai Matteo Locatelli?” se nenäkäs pieni tyttöihminen äänsi täydellisen italialaisittain. ”Mun italiatutkani värähtelee!”
”Niin, Viivi, se on italialainen esteratsastaja ja valmentaja”, Isabella valisti.
Viivi käänsi katseensa muhun, ja mä voin vaikka vannoa, että sen silmät olivat nälkäiset. Jotakin se halusi, ja mussa virisi epämiellyttävä varmuus kahdesta asiasta: mä saisin kyllä nopeasti tietää, mitä se tahtoi, ja ihan yhtä varmasti se saisi tahtonsa läpi.

”Menetkö sä italialaisen valmennukseen?” lapsi penäsi vielä varmistusta, ja kun mä nyökkäsin, se lausui vikkelästi ja sangen maireaan sävyyn: ”Sähän tarvitset tieeetenkin tulkin!”

Mä naurahdin, koska ajatus oli älytön. Mitä siitäkin tulisi: mä, Rasmus ja tuo ponteva härpäke lapseksi. Ongelmia ja vaivaannuttavia hetkiä, sitä siitä varmasti seuraisi.

Mutta Viivi katseli mua tiiviisti eikä peitellyt innostustaan. Se paloi halusta sulloutua mukaan meidän matkaan. Mä olin melko varma, ettei Matteo Locatelli sentään ollut aikeissa valmentaa mua italiaksi — ei etenkään kun paikalla olisi opeista pääsylipun hinnan verran maksanutta yleisöä, jonka italian osaaminen olisi takuulla yhtä heikoissa kantimissa kuin mun. Silti mä päädyin myöntymään Viivin tahtoon, tietenkin, sillä kukapa olisi uskaltanut sanoa “ei” noin kymmenvuotiaalle pikku päällikölle. Isabella huomautti, tietenkin, että mun olisi ehkä pitänyt uskaltaa. Mä kohautin vain vaivaantuneena olkiani.

Myöskään mun uusi ja ihanan avulias hevosenhoitajani Reelika ei käyttänyt sitä maagista ja mun sanavarastostani niin usein katoavaa kieltosanaa, kun kysyin siltä varovaiseen sävyyn, haluaisiko se tulla mukaan. Mä en missään nimessä halunnut vaikuttaa käskevältä. Se oli ehdotus ja ystävällisessä hengessä tehty sellainen, mutta Reelika ei miettinyt hetkeäkään ennen kuin suostui tuhlaamaan eittämättä hyvin tärkeän lauantainsa valmennusretkeen mun, Rasmuksen ja sen pahuksen Viivin kanssa.

Lähtöpäivän aamuna Viivi osoitti suhtautuvansa käsillä olevaan valmennusmatkailuun todella intohimoisesti. Se oli Purtseilla jo ennen mua ja Rasmusta. Siellä se seistä pönötti pihamaalla kuin säkkärätukkainen puutarhatonttu, kun me saavuttiin. Sitten se ei enää pönöttänytkään. Varjona se seurasi kaikkialle ihan mun kannoissa kiinni, paitsi että toisin kuin varjo, se ei ollut hetkeäkään hiljaa. Todettuani, että Viivi oli kiinnittynyt juuri muhun eikä (kummankaan osapuolen onneksi) Rasmukseen mä höynäytin tytön avukseni pakkaamaan Grannin kamoja (”varmasti tiedät mitä tarvitaan ja osaat varmistaa, etten unohda mitään”) ja pyysin Rasmusta huolehtimaan tammasta itsestään. Tuntui turvallisemmalta pitää lapsi etäällä hevosesta, joka suhtautui jälkikasvuasioihin niin nuivasti, että kieltäytyi itse tyystin hedelmöittymästä.

”Eikö sulla ole se hoitaja? Mikä sen nimi on? Retiisi?” Viivi tykitti kysymyksiä suustaan.
”Reelika”, mä korjasin ja estin vain vaivoin itseäni huokaisemasta syvään.
”No ihan sama”, Viivi huiskaisi ja nyrpistikö se vähän nenäänsäkin?? Miksi??? ”Mutta miksei se Reeelika tee tätä sun puolesta?”
”Mä sanoin, että se voi tulla tasan kahdeksaksi. Reelika on ensimmäistä kertaa mukana ja saa harjoitella reissuhoitajan hommia”, selitin.
”Mutta eikös tämä juuri ole hoitajan hommaa”, tuhahti Viivi.

Ja juuri silloin saapui Reelika.

”Enkai mä ole myöhässä?” se kysyi vähän huolestuneena ja kevyesti hengästyneenä.
”Ei, et, et ollenkaan”, mä vakuuttelin ja hymyilin niin rauhoittavasti kuin osasin. Se se vasta olikin temppu, kun itse jännitin päivän ohjelmaa niin kovasti, että olin puolikkaan pykälän päässä halvaantumisesta.

Myöhässä me ei tosiaan oltu. Me päästiin lähtemään ihan aikataulussa. Matka eteni sujuvasti ja mä ehdin jopa vähän rentoutua, vaikka Viivi istuikin mun selän takana ja kuului tenttaavan Reelika-raasua sen hevoskokemuksesta. Rasmus ja mä saatiin istua enimmäkseen hiljaa, mikä oli ihan mukavaa ja meille sopivaa.

”Sen täytyy olla tämä”, mä mutisin puoliääneen, kun me alettiin lähestyä kohdetta — ja totta tosiaan: paitsi että me nähtiin ensimmäisiä pilkahduksia ihanasta keltaisesta kartanosta, oli paikalle viritetty myös kylttejä, jotka kertoivat tapahtumasta ja ohjasivat parkkeeraamaan oikeaan paikkaan.
”Hyvät opasteet”, tuumasi Rasmus, ja ajoi niitä noudattaen ja ainakin mun ilokseni riittävän hitaasti, että mä ehdin katsella kotoisan kaunista vanhaa miljöötä ihastellen.
”Jos opetus on yhtä selkeää niin mähän saatan jopa pärjätä tässä hommassa”, mä vitsailin, vaikkakin vähän ponnettomasti, sillä jännitys teki mun olostani valjun.
”Tietty pärjäät”, mun poikaystävä vakuutti vuorenvarmana ja mulkaisi peilin kautta Viiviä, joka ehdotti nohevana omaa kauhuskenaariotaan:
”Paitsi jos se Matteo tosissaan valmentaakin italiaksi!”

Ainakin ensikontaktimme Vappulan kartanon väkeen tapahtui suomen kielellä. Ehdimme tuskin purkautua autosta ulos, kun meitä jo lähestyi tehokkaan näköinen nainen.
”Hei vain! Valmennukseen tulossa?” hän veikkasi, ja kun mä nyökkäsin, naisen katse hakeutui tämän kädessä olevaan paperiarkkiin. ”Nimi?”
”Uhm, Rosengård, Josefina”, sain kakisteltua suustani.
Nainen merkkasi jotakin paperiinsa ja kohotti sitten terävän mutta kaikeksi onneksi ystävällisen katseensa muhun.
”Hienoa! Tervetuloa. Mä olen Noora”, se esittäytyi. ”Hyvä että olette ajoissa. Me ollaan varattu karsinapaikat vierashevosille. Sopiiko että näytän teille teidän paikan? Sitten voitte rauhassa valmistautua klinikkaan.”

Se oli menoa sitten se. Yhdessä hujauksessa meidät oli marssitettu sievään ja säntillisen siistiin valkeaan tallirakennukseen. Sieltä meille osoitettiin paikka, johon Viivi uhkasi noutaa Grannin autolta ihan omin päin.
”Reelika ja Rasmus käsittelee Grannia”, mä ilmoitin vähän poissaolevana, koska mua oli alkanut jännittämisen sijasta hirvittää.

Mä en kerennyt säpsähtää Viivin loukkaantunutta etkö-sä-luota-mun-hevosenkäsittelytaitoihin -katsetta. En tosiaankaan kerennyt, sillä mun luokseni harppoi mies, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Matteo Locatelli itse. Elleivät Rasmus ja Reelika olisi jo ehtineet hävitä hakemaan Grannia ja sen varusteita, mä olisin takuulla tarrannut jompaakumpaa tiukasti käsivarresta ja piiloutunut selän taakse. Viivin taakse mä en voinut kätkeytyä, ensinnäkin koska se oli hytinkäisen kokoinen ja toisekseen, koska se oli yhtäkkiä kaikesta tulkkiuhostaan huolimatta sukeltanut ujon näköisenä… kiillottamaan mun kenkiä??

”Ah! Ummarsin, etta tulette, umm, valmennus, eh?” varmisteli Matteo Locatelli ja väläytti valloittavan hymyn, jonka piti varmaankin rentouttaa mun suolapatsasmaiseksi käynyttä olemustani.

Mä vain nyökkäsin, ja senkin mä tein yhtä jähmeästi kuin puoliksi sula pakastekalapuikko. Yhtäkkiä mä en kyennyt hiiskumaan sanaakaan. Hurjistutti liikaa.

Matteo ei ottanut mun vaitonaisuuttani itseensä. Se kertoi murtavan suomen ja englannin välillä hypähdellen haluavansa vaihtaa muutaman sanan jokaisen ratsastajan kanssa ennen valmennuksen alkua, sillä sitten yleisön edessä sellaiseen ei ollut samalla tavalla mahdollisuutta. Oli mukavampi valmentaa jotakuta, jota jo hieman tunsi, se linjasi, ja mä nyökkäsin ja tunsin oloni pronssiseksi Havis Amandaksi, jonka ympärillä oli käynnissä hilpeät vappuhulinat, joihin se ei kyennyt osallistumaan. Niin pirun kipsissä mä yhtäkkiä (joskaan en mitenkään yllättäen) olin!

Mutta kun Matteo esitti mulle suoria kysymyksiä mun hevosesta, mä osasin kyllä vastata. Se nimenomainen hevonen saapui meidän keskustellessamme paikalle Reelikan taluttamana ja mulkaisi kollektiivisesti meitä kaikkia. Rasmus seurasi pian perässä varusteita roudaten eikä mulkaissut ketään, vilkaisi vain uteliaana mun kanssani jutustelevaa Italian ihmettä ja hymyili mulle kannustavasti, ennen kuin tekeytyi hyvin kiireisen näköiseksi.

”I actually know your brother, Alexander”, Matteo paljasti ja mä tulkitsin, että se oli saanut nyhdettyä musta haluamansa tiedot ja oli aikeissa siirtyä kohteliaaseen small talkiin pikkuhetkiseksi, ennen kuin poistuisi paikalta. Mä huomasin, että se oli siirtynyt käyttämään mun kanssani yhä enemmän englantia havaitessaan, että mun oli vaikea ymmärtää sen suomea. Se vähän nolotti mua ja mun teki mieli kertoa sille, ettei suomi ollut munkaan äidinkieli. Matteo ei kuitenkaan tuntunut pistävän pahakseen.

”He must be your, umm, isoveli?” mies jatkoi.
”That’s right”, mä hymähdin.
”So, what is he up to now? Last time we met he was working for Fresson.”
”Alexander still loves to compete”, mä lausuin harkiten ja laskeskelin mielessäni, kauanko tästä tapaamisesta sitten oli jo täytynyt kulua aikaa. ”He rides for Karla Falkencreutz now.”
”Ah”, Matteo nyökytteli. ”Still into top sport. An ambitious young lad, he is. Enta sina itse? Mita, oeuh, plans and dreams sinulla on?”

Mä mietin, oliko tämä vielä sittenkin jonkinlaista alkuhaastattelua. Julkistaisiko Matteo mun ratsastusurani tavoitteet nyt sitten kaikkien tietoon? Silloin jokainen myös huomaisi, jos mä myöhemmin epäonnistuisin enkä saavuttaisikaan unelmiani. Olisiko kuitenkin parempi vain sanoa, että mä ratsastin huvikseni? Että äiti ja isä olivat mut tännekin pakottaneet. Että oikeasti mä aioin lääkäriksi, tai mihin tahansa muuhun ammattiin kuin kilparatsastajaksi, jollaisena mun odotettiin pärjäävän paremmin kuin mihin mulla riitti henkistä kanttia.

Enhän mä niin voinut sanoa.

”Well”, mä aloitin, ja kerroin sitten, kuinka me oltiin menossa kesäksi Saksaan kilpailemaan pomon hevosilla, ja kuinka me otettaisiin omatkin hevoset mukaan, ja kuinka mun oli tarkoitus kehittyä Grannin kanssa ja miten mua vähän jännitti koko reissu. Jotenkin se viimeinen asia vain lipesi rehellisesti ilmoille, ja sitten sekin, että mä olin iloinen, kun mun ei tarvinnut mennä yksin.
”And by we you mean…?” Matteo tiedusteli, ehkä uteliaisuuttaan tai ehkä koska se oli sen mielestä relevantti tieto.
”Oh”, mä henkäisin ja vilkaisin kainona Rasmusta, joka viikkasi säntillisesti Grannin kuljetusloimea.
”Ah”, Matteo äännähti jälleen, ja aivan takuulla sen silmät tuikahtivat vähäsen. ”Not just a groom, then.”
”No, not just a groom”, mä myönsin ja tein kovasti töitä pitääkseni hölmön ja onnellisen hymyn kurissa. Asiallisesti mä kerroin: ”He’s a rider too. A good one.”

Ja tietenkin Viivi, joka oli siihen saakka ollut ihmeellisen hiljaa mutta kiusallisen lähellä, muistutti olemassaolostaan. Se alkoi yhtäkkiä pulputa italiankielistä puhetta, mikä sai, luonnollisesti, jo ilmiselvästi lähtöä suunnitelleen Matteon pysähtymään niille sijoilleen.

Mä olin hädissäni. Mitä se pirskatin penska oikein höpötti? Miksi Matteo näytti yhtäkkiä niin huvittuneelta? MIKSI mä en ollut koskaan opiskellut italiaa ihan vain vaikka juuri tätä tilannetta varten???

“Mitä sä oikein sanoit sille”, mä suhisin Viiville heti Matteon hymähdettyä mulle, että me nähtäisiin pian valmennuksessa ja poistuttua sitten paikalta.
“Calmati”, Viivi hymähti muikeana ja mun päässäni poukkoilivat kalmarit ja kalamataoliivit. “Mä vaan kerroin sille, että Rasmus on sun poikaystävä, ja että te olette Kallan kuumin esteratsastajapari ja kun te menette naimisiin ja saatte lapsen, mä saan vihdoin arvoiseni kilpailijan.”

Kauheaa.

“Paitsi että mulla on kyllä sitten aika paljon etumatkaa siihen vauvaan nähden”, Viivi havahtui pohdiskelemaan. "Ehkä mun pitääkin ruveta sen valmentajaksi."
“Ei ole mitään vauvaa”, mä kirahdin. “Ja miksi me nyt naimisiin…”
“Ei tietenkään vielä”, Viivi tuhahti. “Mutta tietysti te menette, koska te seurustelette.”

Mä en uskaltanut katsoa Rasmusta, ja vielä vähemmän Reelikaa, joka ei ollut mulle vielä riittävän tuttu että olisin arvannut turvautua siihen sellaisen nolouden hetkellä. Piru meidät kaikki periköön, tai ehkä kuitenkin vain Viivin. Voisikohan sen sillä tavalla sopivasti unohtaa tänne? Tappaisiko sen äiti mut vai helpottuisiko vain?

Meille jäi aikaa tutustua kartanon tallialueeseen ja vähän muuhunkin. Me kierrettiin katselemassa tarhailevia hevosia, joista mua viehättivät kauniin kimon puoliverisen lisäksi erityisesti hupaisat pienet shetlanninponit. Sitten me tutkailtiin ympäristöä. Juuri kun me Reelikan kanssa mietittiin puolivillaisesti ääneen, mitä olivat kaksi kauempana siintävää sievää rakennusta, seuraamme liittyi siisteihin tallivaatteisiin pukeutunut nainen. Asiantuntevaan sävyyn hän kertoi:
“Nuoko tuolla? Hei, ne on meidän vuokramökit. Meillä käy etenkin kesäisin matkailijoita, ja totta kai mökit ovat käytössä myös tapahtumien aikana.”
“Ne on ihanan näköisiä”, kehaisi Reelika, jonka täytyi olla mua aika merkittävästi taitavampi, mitä tuli sosiaalisten tilanteiden hoitamiseen.
“Kiitos! Mä olen muuten Elli”, nainen esittäytyi ja vilkaisi mun ratsastusasua. “Sä varmaankin osallistut klinikkaan? Toivottavasti se on teille antoisa.”
“Voi, kyllä varmasti”, mä kiirehdin nyökyttelemään ja esittelin itseni ja hevosenhoitajani Reelikan ja ihan vaan Viivin ja Rasmuksen. Kaikeksi onneksi Viivi ei tällä kertaa tuntenut pakottavaa tarvetta kailottaa, että se viimeisenä esitelty oli mun POIKAYSTÄVÄ. Mä olen melko varma, että tyypistä itsestään oli ihan sopivaa olla tuntemattomille henkilöille esiteltäessä etuliitteetön; vain Rasmus, eikä, hyvänen aika sentään, mikään poikaystävä-rakastaja-hedelmöittäjä-aviomiespotentiaali-Rasmus.

Mä kyllä huokaisin helpotuksesta ihan pikkuisen liian aikaisin. Kun Elli, joka juttelun lomassa paljastui Vappulan kartanon omistajaksi, katosi omiin hommiinsa ja jätti meidät ihan keskenämme, Viivi puhkesi taas puhumaan ja unohti kytkeä suodattimen päälle:
“Somia mökkejä! Sitten kun mulla on poikaystävä, sen kyllä sopii yllättää mukavilla viikonloppulomilla. Ole hyvä ideasta.”
Viivin katseen kohteeksi joutunut Rasmus naurahti vähän epäuskoisena mun vieressäni. Reelikaa ehkä hihitytti hitusen. Mä tunsin vain pakottavaa tarvetta hieroa ohimoitani ja sulkea silmäni.

Se hyvä puoli Viivin seurassa oli, etten mä ehtinyt jännittää itse valmennusta niin kovasti, kun mun aikani kului sen suusta plumpsahtelevien sammakoiden väistelyyn.

Kun sitten lopulta oli aika ratsastaa, mä hoin mielessäni rauhoittavaa mantraa: “Kukaan ei ole täydellinen. Yleisö oppii parhaiten, jos teen virheitä, jotka korjataan yhdessä valmentajan kanssa. Yleisö toivoo näkevänsä virheitä ja korjaamista.” Lisäksi mä muistutin itseäni siitä, miten hyvää harjoitusta tämä olisi mun paineensietokyvylleni. Ottaen huomioon, että mä hermoilin jo nyt kun edes ajattelin, että ratsastaisin kesällä pomon silmien edessä — ja se oli sentään vain yksi yksittäinen henkilö — no, voin taata, ettei tämä klinikkatapahtuma yleisöineen ollut mulle mikään kevyt kalkkunanakki.

Mä verryttelin Grannia vähän itsekseni kentällä, ennen kuin aikataulutirehtöörinä toimiva Noora viittilöi meitä siirtymään maneesiin. Kai siinä oli ajateltu yleisöä ja suomalaista kevätsäätä, joka saattoi vaihdella vikkelämmin kuin uhmaikäisen lapsen mielentila. Yhtä kaikki Matteo Locatelli odotti mua maneesissa, ja niin odottivat katsojatkin. Jonkun toisen hevosen kanssa mua olisi saattanut vähän jännittää siirtyminen ulkoa halliolosuhteisiin, mutta Granni asteli tyynenä maneesiin ja otti tilan haltuunsa kuin ylväs ruhtinatar.

“So, here we have another young horse, but you’ll soon see that she is in fact very different from the one we saw earlier today. This mare is six years old and a very strong horse, not very spooky”, Matteo esitteli Grannia yleisölle, kun me kierrettiin hallia. “I could almost describe her as proud, very queenlike from the moment she stepped in. You see - she is not scared, not in the slightest.”

Se oli kamala hetki. Matteo ei ollut vielä alkanut ohjeistaa mua, enkä mä tiennyt, odottiko se tai yleisö mun tekevän Grannin kanssa jotakin muuta kuin kävelevän pitkin uraa. Koska mä tiesin, ettei Grannia ollut helppo herätellä takaisin kuulolle, jos se pääsi loksahtamaan veturimaiseen automaattimoodiinsa, jostakin mun selkärangasta kumpusi tarve tuottaa hevoselle edes jotakin tehtäviä. Liikautin sormiani; Granni kallisti hieman korviaan mun suuntaan. Mä en uskaltanut vaihtaa askellajia ilman kehotusta, mutta käynnin sisällä mä tein siirtymisiä, ja välillä mä vaihdoin asetusta ja suoristin sitten taas hevosen.

“We have a young rider too, but not inexperienced. I happen to know that this rider comes from a family where the kids pretty much ride horses before they can walk. We are already beginning to see that these two have worked together for a few years and the rider knows her horse well”, Matteo kuvaili, mutta mä en ollut vielä siinä vaiheessa, että olisin rohjennut ilahtua kehusta.

“From what I’ve heard, she has a huge ego. And now I’m talking about the horse, not the rider”, Matteo tarkensi ja naurahti, ja katsomosta kumpusi kumea kaiku. “So today, Josefina, we’ll give your mare something to think about, maybe challenge her a bit. It is important that we let her make some mistakes, so let them happen. Let’s not make things too easy for Tigraine.”

Se oli ensimmäinen kerta, kun Matteo puhutteli mua suoraan. Siitä hetkestä alkoi mun uppoutumiseni zen-moodiin. Kun mä aloin saada suoria käskyjä, ohjeita ja palautetta, mä unohdin vähitellen tuijottavan yleisön. Musta ei ollut koskaan ollut mukavaa ratsastaa muiden katseiden alla. Kilpailusuoritukset olivat lyhyitä ja niissä mun fokukseni oli aina maaliviivassa, joten mä selvisin niistä. Tavallisissa valmennuksissa mua ohjasivat mulle itselleni tutut henkilöt, eikä yleisöä yleensä juuri ollut. Nyt mä olin saanut uskoteltua itselleni, että tämä poikkesi jotenkin perustavalla tavalla sellaisista jokaviikkoisista valmennustapahtumista — mutta Matteon ryhtyessä ohjailemaan mua mä oivalsin, että vain paikka ja valmentajan henkilöllisyys oli muuttunut.

Mä olin paitsi Matteon osaavissa käsissä, myös Grannin tutussa ja enemmän tai vähemmän turvallisessa satulassa. Meille oli rakennettu keskihalkaisijaa myötäilevä jumppasarja ja sen lisäksi pari vaihtoehtoista tehtävänjatkoa. Grannille jumppasarjan hieman epäsäännölliset välit tekivät hyvää: se ei voinut paahtaa menemään jarruista piittaamatta. Kaikesta uppiniskaisuudestaan huolimatta mun tammani oli älykäs ja pohjimmiltaan hyvin mukavuudenhaluinen hevonen. Se ei suinkaan tahtonut tehdä tehtävää itselleen vaikeaksi. Siksi se tuntui ryhdistäytyvän pari kertaa puomeja kolisteltuaan. Henki alkoi kulkea vähän vaivattomammin mun kehooni ja siitä ulos.

“This mare reminds me a bit of my old boy, Arezzo”, Matteo lausui hyvin mietteliään kuuloisena ja vaikeni sitten toviksi.

Mies ei jatkanut siitä aiheesta sen jälkeen, vaan ryhtyi puhumaan yleisölle hevosen laukan parantamisesta. Mä kuuntelin niin intensiivisesti kuin vahvan ja energisen Grannin ratsastamiselta kykenin.

Meidän valmennushetkemme päätteeksi Matteo asteli taputtelemaan Grannia. Yksi murjottava tamma ei miestä säikäyttänyt. Siinä se vaan seisoi vakain jaloin happaman Grannin vierellä ja soi mulle hymyn.

“I hope I’ll see you ride again”, Matteo Locatelli sanoi ja hymähti sitten. “And next time - maybe your pojkaustava too.”

Mä saatoin punehtua hennosti. Saattaa myös olla, että se huvitti suuresti Matteota, sillä se nauraa hörähti. Sitten sen keskittyminen liukui maneesin ovelle, jota jo availtiin seuraavalle ratsukolle. Mä keinautin Grannin käyntiin ja vilkaisiin katsomoon. Siellä mun seurueeni jo teki lähtöä, ja katsoin itsekin parhaaksi ohjata tammani suoraan uloskäynnille.

Mut ja Granni otettiin vastaan hyvin huolehtivaisin ottein. Reelika heitti Sokka Luxuriesin ratsastusloimen tamman selän suojaksi ja Rasmus ojensi mulle juomapullon. Viivi oli, kumma kyllä, hiljaa ja selasi puhelintaan.

Paluumatkalla mulle selvisi, miksi Vivienne “Pidän puhumisesta” Blankley oli niin vaitonainen.

“Jusuuu”, kuului sen kirkas ääni takapenkiltä. “Anna mulle sun puhelinnumero!”
Miksi, oli mun välitön ajatukseni.
“Öö”, mä kuitenkin vain äännähdin.
“Mä otin kuvia ja videoita! Mä haluan lähettää ne sulle WhatsAppissa”, Viivi tohotti.

Mä en tietenkään halunnut antaa puhelinnumeroani sille. Kuten arvata saattaa, mä kuitenkin tein niin, sillä “ei” ei vaan kuulunut mun käyttösanastooni. Niinpä mun puhelin alkoi hyvin pian väristä Viivin kuva- ja videospämmin seurauksena. Kovasti mä toivoin, että tämä jäisi ainoaksi yhteydenpidoksi meidän kahden välillä, sillä oli hirvittävän nöyryyttävää tulla muistutetuksi siitä, miten tossun alle sellainen alakouluikäinen lapsukainen saattoi mut sulloa. Mä olin sentään aikuinen ihminen, vaikken sitä aina muistanutkaan.

Tänään kuitenkin muistin. Nojasin raskaasti auton selkänojaan ja mun raajat tuntuivat painavilta, mutta suupielet ja mieli kepeiltä. Kävin mielessäni läpi valmennuksen antia ja uhkuin halua päästä jatkamaan treenikautta Grannin kanssa. Ja millä tavalla se jatkuisi, ajattelin jännittyneenä mutta onnellisena, ja unohduin katselemaan Rasmusta. Se keskittyi ajamiseen, mutta vilkaisi mua välillä sivusilmällä ja silloin sen ilme aina vähäsen muuttui.

Kaikki muutokset elämässä eivät olleet pelottavia ja pahoja, mä arvelin silloin harvinaislaatuisen rohkeana.

Rentous, tuo epämiellyttävä tunne
27. huhtikuuta 2019

Granni joutui hierottavaksi.

Mikä pahinta: se huomasi vahingossa pitävänsä siitä. Ei heti aluksi, ei suinkaan. Alkuun kaikkien lohikäärmeiden äiti näytti happaminta mahdollista naamaansa. Kukas tolvana se tämä tällainen tuntematon hyypiö on ja ennen kaikkea miksi sen mielestä on hyvä idea hipelöidä minua, näytti tamma tivaavan. Salakavala rentous kuitenkin hiipi lupia kyselemättä hevoseen.

Epäilyttävää! Mitä noituutta??

Varmaan vaarallista. Sellainen leppoisuus. Hyväntuulisuus. Ei pidä ottaa tavaksi.

Varmuuden vuoksi tamma yritti vielä näykkäistä hierojaa tämän tehdessä lähtöä. Älähän tule takaisin, heippa.

Siskosten kesken
4. toukokuuta 2019

"Isä on höpsähtänyt", sanoi Vilhelmina, ja minä hätkähdin ja loin isosiskooni säikyn katseen. Tarkoittiko Vilhelmina, että isän muisti oli alkanut rakoilla? Että isästä tulisi muistisairas? Minä rakastin isää yli kaiken. Isä oli parhaita ihmisiä, jotka tiesin, ja ellei isä muistaisi kuka minä olin — sitten olisi maailmassa taas yksi ihminen vähemmän, joka ajattelisi minusta hyviä ajatuksia.

Mutta ei Vilhelmina sitä sentään tarkoittanut. Sisar kiinnitti hevoseni Grannin turpahihan piittaamatta siitä, että tummanruskea tamma nyrpisteli suupieliään ja kipristeli korviaan. No, ehkä oli sentään valehtelemista väittää, etteikö Vilhelmina olisi lainkaan piitannut Grannin irvistelyistä. Isosisko katsahti hevosta kyllästyneenä ja mutisi jotakin sen ankeasta luonteesta.

"Han köpte en ponny", Vilhelmina jatkoi saatuaan hevoseni suitsittua valmiiksi. Olin ollut vilpittömän helpottunut, kun Vilhelmina oli ilmoittanut tulevansa Kallaan kyläilyreissulle ja olevansa halukas auttamaan minua hevosteni liikuttamisessa. Minä viimeistelin kiireen vilkkaa Kertun ratsastuskuntoon, sillä en suinkaan halunnut Vilhelminan joutuvan odottamaan joutilaana seisoskelevan Grannin kanssa yhtään pidempään kuin oli pakko. Tammahan saattoi keksiä mitä vain; johan se oli ottanut ja puraissut Hanne-paran takkiinkin reiän. Me olimme lähdössä maastoon, ja se jos mikä oli hyvä suunnitelma, sillä siten minulta säästyisi tästä päivästä töiden ja hevosten lisäksi aikaa muuhunkin (niin, lukemiseen ja Rasmus Alsilaan). Kaksi hevosta yhdellä maastoretkellä, mikäs sen parempaa.

"Vad?" naurahdin epäuskoisena. Mihin isä tarvitsi ponia? Ellei... "Så att Iris och Felix kan rida?"
"Precis. Ponnyn är riktigt fin, men den är endast tre år gammal och dessutom en hingst", Vilhelmina sanoi huuliaan mutristellen. "En welsh mountain är han, tror jag."
Ei Vilhelmina mitään luullut, tietenkin se tiesi. Vaikkei isosisko enää ratsastanut, se ei suinkaan tarkoittanut, etteikö se olisi yhä tiennyt hevosista yhtä jos toistakin.
"Har du några foton?" minä kysyin uteliaana. Olihan se nyt nähtävä! Poni. Aina oli aikaa katsella kuvia pienistä welshponeista.

Se oli ihan hirvittävän söpö poni. Se oli suurisilmäinen voikko isolla päämerkillä, sillä oli suloisena törröttävä harja joka kasvaisi taatusti vielä mahtaviin mittoihin ja sen turpa oli pikkiriikkinen ja eittämättä pehmeä. Voi jukra, ajattelin minä. Tuon ponin vuoksi minäkin saattaisin raivata kalenteristani enemmän aikaa vapaaehtoisille vierailuille vanhempieni luona. Miten kamalan söötti poni.

Vilkaisin velvollisuudentuntoisena Grannia. Tietenkin oma hevoseni oli kaikista hienoin. Sitä ei suloisinkaan poni maailmassa muuttanut.

Kätkeydyin lamaantuneena huoneeseeni. Mun häpeäni oli niin raskas, ettei sitä riittänyt lievittämään Aliisa Hurun kepeä rupattelu ja kehnosti peitelty huoli. En mä tiennyt, mikä riittäisi. Olo oli ihan hirveä.

Terapiahevoseni
15. toukokuuta 2019

Ei sellaista mielipahaa, etteikö kunnon maastoratsastus sitä parantaisi. Nyt, kun mulla ei enää ollut muuta kuin aikaa - kun mitkään pääsykoekirjat eivät enää odottaneet mua kotona - mä satuloin Grannin ja vein sen pitkälle, reipastahtiselle maastolenkille. Vaikka sadetta tupsahteli yhä kuuroina taivaalta ja vaikka kevätsikailun makuun pääsyt ja energiaa jostakin tyhjästä kerryttänyt tamma pullikoi kaikkia pidätteitä vastaan, mulla oli hitsin paljon kevyempi olo auringonlaskun sävyttämän ratsastuksen jälkeen kuin ennen sitä.

Siinä lämpimässä illankajossa Grannin karva sai uusia sävyjä, ja mä mietin, että oli se kyllä kaunis hevonen, vaikkei sillä käytöstapoja ollutkaan. Olikohan se sisäisen kauneuden ylivoimaisuus ihan myytti vain? Mä pidin Grannista hirmuisen kovasti, vaikka se oli niin kauhea kuin oli.

Olipa hyvä fiilis. Melkein normaali, tavallinen olo. Ei enää kauhunkankeutta.


Sitä hyvyyttä kesti tietenkin siihen asti, kunnes piti kerätä rohkeutta, jotta saisin soitettua Rasmukselle. Jostakin älyttömästä, absurdista, järjenvastaisesta syystä mä pelkäsin sitä hetkeä niin paljon, että kurkkuun nousi itku. Jos mä olisin kyennyt siirtämään syrjään sen ihmeellisen surkeudentunteeni, joka palasi kokemusmaailmaan, kun ajattelinkin aiempaa hyytymistäni, mä olisin kyllä varmaan tajunnut, ettei Rasmus kaiketi jättäisi mua siksi, että mä olin epäonnistunut yhdessä pääsykokeessa.

Mutta mä ihan totta itkeä tihrustin satulahuoneessa, kun mulla ei ollut enää mitään tekosyytä, jonka varjolla viivyttää puhelua. Tietenkin Janna Kaajapuro tuli silloin huoneeseen. Se oli selvästi ollut ratsastamassa Sessalla. Mä käänsin sille selkäni, mutta kai vähän liian myöhään, sillä sen ääni kiemurteli tiensä mun tietoisuuteeni:
“Öö? Tipuitko vai?”

En mä tiedä, oliko se oikeasti huolissaan vai kuulostiko vain. Mä vedin syvään henkeä ja käännyin ryhtiäni suoristaen pudistelemaan sille reippaana päätäni.

“En. Ihan tyhmä juttu vaan.”
“No mikä sitten?” Janna penäsi, ja koska mä olin varma, että jos mä kertoisin sille pääsykoe-epäonnistumisestani, se huvittaisi Avaa ja ties ketä muita kavereitaan jakamalla sitä liioiteltuna eteenpäin, niin en mä sitten kertonut vaan keksin hätävaleen. Tai eihän se edes ollut vale. Se oli totta, vaikkai nappasinkin sen asian vierestä.
“Grannin toinen takasuoja vaan lensi jonnekin maastoon. Huomasin vasta tallilla. Ihan älytöntä itkeä sille”, mä lisäsin vikkelästi, jottei Jannan tarvitsisi.

Se katseli mua, ja iva oli ihmeellisen näkymätöntä tai sitten sitä ei ollut. Mua hämmensi koko tilanne kahta kauheammin sitten, kun Kaajapurojen kuopus tuumasi mulle:
“Äh, onhan se aina vähän ikävää. Hevosten varusteet kuitenkin maksaa rahaa. Ja no, usko pois, on sitä ihmiset typerämmistäkin asioista porunneet.”

Sitten se tyrkkäsi hevosensa varusteet paikalleen ja poistui. Mä seurasin pian perässä ja kipsautin Grannin kuppiin pari porkkanaa. Se oli ansainnut ne piristettyään mua maastossa, vaikka aika väkivahva pikamörssäri olikin.

Autossa mä sitten tein sen: soitin Rasmukselle. Mä toivoin, ettei se ollut vielä repinyt koko tukkaa päästään mun yllättävän radiohiljaisuuteni vuoksi. Ennen kuin se ehti sanoa mitään haloota kummempaa, mä puhuin antamatta sen keskeyttää:
“Hei, anteeksi kun muhun ei ole saanut yhteyttä. Pääsykoe meni päin hel-vet-ti-ä, se oli ihan floppi, yksi farssi koko juttu kun mä mokasin niin pahasti, ja sitten mun piti saada murjottaa hetki. Nyt mä olen murjottanut. Mä en halua murehtia sitä enää. Jos sä vielä kelpuutat niin saanko mä nyt tulla sinne sun luokse? Mä voin tuoda ne pitsat tullessani.”

”Tietty mä haluan sut tänne. Mä jo melkein luulin, että sulle on taas sattunut jotakin”, kuului linjoilta puuskahdus, joka oli yhtä aikaa tiukka ja helpottunut.
Mä tirskahdin.
“Onneksi vain melkein. Mä olen siellä ehkä puolen tunnin päästä. Jos mua ei kuulu tunnin sisään niin sitten mulle ehkä onkin sattunut jotain.”

Se ei kai ollut Rasmuksen mielestä hauska vitsi, mutta enhän mä mikään kovin hyvä vitsinkertoja ollutkaan.

Odotukset
16. toukokuuta 2019

Granni oli ryhtynyt kevätriehakkaaksi. Mä en kuollaksenikaan tiennyt, miksi juuri nyt, mutta pahoin pelkäsin, että tiesin mitä se tarkoittaisi Kevätsirkuksen osalta. Ihan täyttä sirkusta.

Mä olin ratsastanut hevosta nivelellä, ja se oli ollut jonkun aikaa sillä hyvinkin ookoo. Sitten se oli kerran maastossa ottanut ja lähtenyt tykittämään, ja musta oli tuntunut kuin sen suussa olisi ollut kuolaimen sijasta pala pahvia, niin vähän se kuunteli ohjaspidätteitä. Keskivartalo tutisten mä olin yrittänyt istua liikettä jarruttavasti, mutta kyllä mä vähän luulen, että Granni oli hidastanut lopulta omasta tahdostaan eikä mun. Se oli tainnut ottaa siitä opikseen, omalla tavallaan ovela hevonen kuin oli, ja myöhemmin mulla oli ollut jarrujen kanssa pulmia. Oli siis aivan paikoillaan odottaa, että se estekilpailuhuumassaan yrittäisi viedä mua vauhdikkaammin kuin olisi suotavaa.

Kun kilpailtaisiin, kilpailtaisiin kimblewickin kanssa. Jos mulla olisi edes jokin toivo saada jarrut läpi silloin kun todella tarvitsisi, kai se olisi sen arvoista. Ainakin meillä olisi vähän turvallisempaa.

Niiltä osin mulla oli hyvä fiilis kilpailuista, että luokkakorkeudet tuntuivat sopivilta. Metrikymppi oli alkanut kevään mittaan tuntua jopa melko pieneltä, ja kaksikymppiseen me oltiin kyllä ihan valmiita. Menestystä ei tietenkään voinut odotella, sillä siihen vaikutti niin moni asia: Grannin päivän mieliala, mun oma skarppiuteni ja jännitykseni, ratapiirros, joskus vähän tuurikin. Ei sitä tiennyt, mitä esteradan melskeessä tapahtuisi. Joskus hyvin alkanut rata päättyi sijoitusten ulkopuolelle tai jopa hylkyyn. Siihen ei tarvittu kuin yksi kompurointi, irronnut kenkä, katkennut ja etujalkojen seassa heiluva martingaali tai este, joka oli sijoitettu hevosen mielestä epäilyttävästi.

Mä ratsastin Grannia läpi, ja kun en ajatellut sen kisavirettä, tunnustelin tämän päivän tunnelmia. Se ei edes ollut niin jäykkä kuin joskus pahimmillaan, ja oikeastaan se oli aika ihanan tasapainoisen tuntuinen. Kyllä mä silti tiesin, että Granni ei voittanut montaakaan muuta hevosta ketteryydessä. Puhtaasti nopeudessa kyllä, jos sai rallittaa isoa laukkaa isoilla teillä ja pitkillä linjoilla, sillä terve ja varovainen maalaisjärki ei Grannin päätä pakottanut ja menoa hillinnyt.

Tänään Granni reagoi hyvin yli- ja vastataivutuksiin volttikahdeksikolla, jonka kokoa mä muuntelin mieleni mukaan. Silti mä huomasin toivovani ihan vimmatusti, että Cup-radat olisi tällä kertaa rakennettu meille edullisesti. Ei pieniä, tiukkia S-mutkia, sillä ratamoodiin pääseen väkivahvan Grannin kääntäminen oli melkoinen urakka. Silloin me hävittäisiin ajassa muille, ja ponnistuspaikkojen löytäminenkin kävisi hankalaksi, kun tiet olisivat kaukana ideaalista. Toisaalta mä tiesin kyllä, että me ei enää hypätty baby-luokkia, jotka tehtiin nuorille hevosille rohkaisevan reiluiksi. Jos tiukkoja teitä tulisi vastaan, niiden kanssa pitäisi vain yrittää elää.

Ja kisojen ulkopuolella, linjasin jatkaessani Grannin kanssa avotaivutuksessa pitkän sivun suuntaisesti, tehdä vimmatusti hommia sen eteen, ettei se meidän ketteryysheikkoutemme ainakaan korostuisi jatkossa.

Vähitellen mä aloin keventää ja annoin Grannin hitaasti venyä pidempään muotoon. Se pysyi rentona, ja mä kaartelin vielä muutamia ympyröitä ihan siitä ilosta, että pystyin ohjailemaan sitä hyvin pienin avuin ja taivuttelemaan sitä tahtoni mukaisesti. Silloin kun Granni sattui tällaiselle yhteistyöhaluiselle tuulelle, se oli ihana, ihana hevonen.

Mulla oli vielä hetken verran asiat hyvin, mitä näihin ihaniin hevosiin tuli. Granni, Kerttu ja Trina muodostivat ihanan kolmikon. Muuta yhteistä niissä ei oikeastaan keskenään ollut kuin se, että ne olivat puoliveritammoja. Nyt, Saksaan lähdön kynnyksellä, mä olin tyytyväinen siitä, että mulla oli ollut kolme näin erilaista hevosta ratsastettavani, ja Heidin Cariadkin välillä siinä sivussa. Silläkin ratsastaisin tänään. Arvokasta kokemusta sekin! Mitä tahansa hevosia pomo mun käsiini tunkisi, enköhän mä jotenkin niille pärjäisi.

Toivottavasti.

No, sen näkisi sitten. Sen mä kuitenkin tiesin, että tämän päivän seuraavalle ratsulle mä pärjäisin varsin hyvin. Oli aika viedä Granni tarhaan ja hakea Kerttu tilalle.

Rauha
22. toukokuuta 2019

Yhtäkkiä tuntui kesältä. Kevään raikkaus viipyili vielä nurkissa ja kannonkoloissa, mutta kun toukokuun aurinko sai areenan itselleen, se ei juurikaan hävennyt kesälle. Ei huvittanut viettää aikaa sisätiloissa, kun ulkoilma otti vastaan pehmeänä ja lämpimänä. Loppukäynnit veivät Grannin ja mut metsään, ja siellä mä imin kevään rippeitä itseeni ja valmistauduin tulevaan kesään. Grannin askel oli rentoa ja keinuvaa, ja mulla oli aikaa katsella ympärilleni ja uppoutua ajatuksiin.

Pienen hetken mä ajattelin vain kaikkea sitä, mitä mä näin. Ehkä se oli alitajuista tahtoa painaa mieleen tutut polunmutkat ja tienpielet. Valkovuokot täplittivät yhä metsänpohjaa, ja jostakin pikkukallion tasanteilta mä tunnistin keto-orvokkeja. Aurinko tarttui puiden vähitellen puhjenneisiin lehtiin ja teki niistä kirkkaan keltavihreitä katseenvangitsijoita. Sadattatuhannetta kertaa mä katselin niitä ja mietin, että mä olin ehkä sittenkin pujahtanut Tolkienin haltioiden maahan. Jokin mielikuvitusta ruokkiva taika keväisessä metsässä oli, jos ei sentään satuolentoja. Hymähdin itsekseni ja rapsuttelin Grannin harjanjuurta, ja sen korvat heilahtivat vähän muhun päin, mutta eivät äkäisesti luimistuen. Hymyilin hevosen rentoudelle.

Sen kevään kisat olivat purkissa, ja seuraavan kerran kilpailtaisiin ulkomailla. Odotin kesäkisoja kauhulla ja epävarmalla innolla, ja oikeastaan yritin olla ajattelematta niitä kamalasti, sillä ne väänsivät mun vatsani nurin, halusin tai en. Olisi ollut mukavaa olla reipas ja rohkea, mutta kaikkea ei kai voinut saada.

En myöskään aivan vielä jaksanut tehdä syvällistä analyysiä siitä, miten kevään kilpailut olivat lopun kaiken sujuneet ja mitä täytyisi muuttaa, jotta tästä eteenpäin kehitys jatkuisi tasaisempana ja nousujohteisena. Grannin kanssa mulla olisi aikaa miettiä sellaisia asioita. Se oli mun oma, eikä sitä otettaisi multa pois, jos joskus tulisikin takapakkia ja huonoja kilpailuita. Mulla olisi aikaa oppia virheistä. Mulla olisi myös edessäni lukuisia tilaisuuksia sekä hävetä silmät päästä että iloita suupielet väsyksiin meidän kisaratojemme jälkeen. Niitä nimittäin tulisi. Kisoja. Ratoja. Onnistumisia, epäonnistumisia, menestystä ja täysiä farsseja.

Juuri nyt mä en kaivannut mitään niistä. Kaipasin juuri täsmälleen tätä: rentoja loppukäyntejä oman hevoseni kanssa kevään kukintoja ihmetellen. Tai eihän Granni mitään ihmetellyt. Minä harrastin sitä senkin puolesta.

Granni huokaisi syvään. Siihenkin oli tainnut pesiytyä jokin rauhanhippunen. Siitä mä olin iloinen.

Odotukset vastaan todellisuus
18. toukokuuta 2019 - #springcircus

Odotukset

Ai mitäkö mä olin odottanut? Kertulta en yhtikäs mitään. Enhän mä tiennyt yhtään, miten se reagoisi kisapäivän ilmapiiriin. Me ei oltu koskaan käyty missään kilpailuja muistuttavassakaan tapahtumassa, eivätkä Auburnin karkelot koskaan olleet mitään pieniä kyläkisoja. Epäilin, että Kertulle moinen spektaakkeli saattaisi olla liikaa. Grannin kohdalla pahoin pelkäsin, että se veisi ja mä vikisisin. Sillä oli ollut sellaista tapaa viimeaikoina. Hyvässä lykyssä se puhaltaisi pahimmat höyryt pihalle metrikympin aikana ja olisi ratsastettavissa sitten, kun metrikahtakymppiä hypättäisiin. Ja entäs Trina sitten? Toivoin, että se muistaisi olevansa kokenut ja osaava kilparatsu eikä panikoisi itseään sellaiseksi tutisevaksi jarrupalaksi, jollainen se tapasi kisoissa huonoimmillaan olla.

Kerttu - "Kertulta ei voi odottaa mitään; se saattaa hyytyä jännityksestä."

Päivän ehdoton tähti oli ihana pieni Kerttu, jota jännitti ihan kamalasti. Siitä huolimatta se oli niin reipas ja rohkea, ettei mun sydämeni osannut olla pakahtumatta. Se puhisi huolestuneena vähän koko ajan siitä alkaen, kun oli aika astella traileriin Grannin seuraksi. Vauhdilla se sitten kuitenkin koppiin meni, ja mä kiittelin sitä vuolaasti fiksusta käytöksestä. Verryttelykenttä lukuisine muine ratsukoineen oli sen mielestä aluksi vähän hirvittävä paikka, miellyttämisenhaluisena se halusi silti kovasti tehdä mitä pyydettiin. Derbylle siirryttäessä mä rapsuttelin hevosta minkä kerkesin ja kerroin sille, että se on rohkea tyttö. Hetkeksi se jähmettyi portille tuijottelemaan edessä aukeavaa näkymää, mutta minkä radan se tekikään!

Granni - "On ihme jos Granni on edes hetkittäin avuilla, mutta jospa toinen luokka alla rauhoittaisi..."

Granni oli kuin olikin valmis tekemään ihan omia ratkaisuja, mutta vastoin mun odotuksia me säästettiin suurin farssi viimeiseksi. Painekattilan rauhoittamisen toivossa alle otettu metrikymppi ei missään tapauksessa ollut huono rata, vaikkei lopullinen tulos ja sijoitus antanutkaan syytä pomppia riemusta. Isommassa luokassa mä ratsastin hyvän perusradan, ja Granni oli mukavan skarpisti mukana tekemisessä. Sitten mä en kyllä yhtään tiedä, mitä tapahtui mun omalle pääkopalleni ennen uusintaa. Kalauttiko jännitys kaiken järjen mun päästäni? Mä tein ty-pe-ri-ä ratkaisuja, enkä ratsastanut sitten niitäkään loppuun asti. Ratsastin radalta pois maani myyneenä ja lohtua kaivaten. En kuitenkaan kehdannut itkeä asiaa luokan viimeiseksi Branin kanssa jääneelle Rasmukselle.

Trina - "Trinalle soisin tasaisen viimeisen yhteisen radan."

Trina hyytyi. Se teki sen, minkä mä pelkäsin Kertun kanssa kokevani. Jo portilla se tuntui sydänjuuriaan myöten järkyttyneeltä siitä, että mä pakotin sen kisa-areenalle kaikkien silmien eteen. Eniten sitä pelotti lasitettu katsomo; ehkä lasipinnassa oli heijastuksia, joita se säikkyi? Joka tapauksessa mä jouduin puskemaan siitä melkein joka askeleen irti, ja hypyt... ne olivat epäröiviä ja hitaita. Suunnilleen joka toiselle esteelle lähestyttäessä mä olin aivan varma, että Trina kieltäytyisi, ja niin se sitten kerran tekikin. Neljä virhepistettä kiellosta ja tietenkin muita nelosen suorituksia hitaampi aika niskoillani mä mietin harmistuneena: tämäkö oli se viimeinen yhteinen startti, jonka olin toivonut olevan hyvä muisto?

3. Vielä hetken Kalla
28. toukokuuta 2018
#seikkailusaksassa

Treenit oli nyt treenattu. Oivallus iski lujaa, kun Verneri kehotti mua siirtämään Grannin kevyeen raviin loppuverryttelyä varten. Kurkkua kuristi yhtäkkiä, ja pallea tuntui jäiseltä ja koko keho ihmeellisen voimattomalta. Seuraavan kerran, kun mä kuulisin valmentajamaista käskytystä, kieli olisi englanti ja aksentti ehkä saksalainen, ja tutun ja turvallisen Verneri Kaajapuron sijaan mun ja Grannin treenejä luotsaisi pomo. Ehkä meitä tuijottaisi se Joachimkin, josta Rasmus oli vähän kertonut ja jota mä yritin olla pelkäämättä jo etukäteen.

Mun menestys oli tietenkin aika heikkoa. Tietenkin mä pelkäsin — kuollakseni, ja kaikkia, ja oikeastaan kaikkea. Koko Saksaa. Sen kaiken kauhun seassa virisi innostuneisuus ja odottavainen mieli, mutta kaikkein eniten mua jännitti. Mä pidin pomoa ja Joachimia vähän kuin tuomioistuimena. Joko mä osaisin niiden mielestä ratsastaa tai sitten en, ja se olisi taatusti totuus. Rasmus oli vakuuttanut, että ne olivat reiluja tyyppejä ja ettei etenkään Joessa ollut rahtustakaan pelättävää, mutta kumpikaan ei ollut Verneri.

Ratsastajansa keskittymiskyvyn harhailun havainnut Granni huiskaisi ärtyneenä häntäänsä ja hyytyi käyntiin, vaikka mä halusin sen ravaavan. Verneri oli käskenyt ravaamaan. Valmennuksen lopuksi kuului ravata. Niin tehtiin aina! Nyt mä vain olin liian huolestunut voidakseni vain kevennellä Grannin ravin tahdissa. Mun vatsa vääntyi solmuun ja koko keho pidätti hevosen liikettä.

”Mä en ole valmis”, parahdin ihan yhtäkkiä, ja Verneri hätkähti.

Se oli yllättävä näky. Mä en ollut tottunut ajattelemaan, että olin tullut säikäyttäneeksi tai edes yllättääkseni Vernerin. Ihan varmasti kuitenkin näin sen hienoisen sävähdyksen ja kasvojen yllättyneen sykäyksen. Nopeasti raamikas mies siloitti reaktionsa ja oli jälleen yhtä tyyni ja vakaa kuin mihin mä olin tottunut.

”Jäikö sulle huono fiilis vikasta kierroksesta?” Verneri tiedusteli asiallisella valmentajanuotilla. ”Oliko joku kohta erityisesti, joka tuntui takkuiselta?”

Mun suu napsahti — kuvainnollisesti, sillä ei se kirjaimellisesti auki ollutkaan — kiinni. Mä en tiennyt, mitä vastata siihen, sillä mä en tosiaankaan ollut tarkoittanut ettenkö mä olisi valmis siirtymään loppuraveihin. Grannin ja mun viimeinen suoritus Vernerin meille rakentamalla hauskalla salmiakkiruututehtävällä (sellaisen esteiden asettelu toi mulle mieleen) oli ollut rento, tasainen ja sujuva, eikä siinä ollut ollut mitään niin suurta vikaa, että mä olisin kokenut tarpeelliseksi sitä korjata.

”Eikun se oli ihan hyvä”, mä ynähdin, eikä Verneri ehkä ihan kuullut, sillä me oltiin derbyllä ja tuuli tarttui iloisesti mun heiveröiseen ääneeni. ”Mä en vaan ole valmis… elämään.”

Sen Verneri kuuli. Siltä karkasi epäuskoinen naurahdus, ja mua hävetti. En mä avannut epämääräisiä pelkojani valmentajalleni tällä tavalla ikinä, paitsi ehkä soittaessani sille ulkomailta ihan poissa tolaltani silloin kun ennalta tuntematon Tobias Juslin lähestyi mua ratsutustarjouksensa kera. Se nyt oli ihan ymmärrettävä tapaus, sillä se oli niin odottamaton ja erikoinen. Mutta elämän pelkääminen?

Mun lausahdushan oli täysin typerä. Totta kai mä olin valmis elämään, johan mut oli äidin kohdussa tehty kyvykkääksi hengittämään ja hyödyntämään ravintoa ja ties mitä. Varsin eläväisestihän mä olin selvinnyt elämästäni tähänkin saakka: siis jopa kahdenkymmenenyhden vuoden ajan.

”Lähestyvä lähtökö sua hirvittää”, Verneri tiedusteli leppoisan kuuloisena, ja mä vilkaisin sitä epäluuloisin silmin. Kiinnostiko sitä muka oikeasti? Luuliko se vain olevansa velvoitettu kuuntelemaan mun typeriä murheitani, koska sille maksettiin mun valmentamisesta? Mitään ystäviä me ei oltu, sellaiseksi mä en ollut riittävän älykäs ja aikuismainen.

Mutta enhän mä voinut jättää vastaamatta suoraan kysymykseen vain siksi, että mä epäilin, ettei Verneri oikeasti halunnut tietää. Päätin silti, etten avaisi omituista sielunmaisemaani ainakaan mitenkään perinpohjaisesti. Sellainen olisi vain raskasta, ja mä en suin surminkaan halunnut olla raskas.

”Mm. Se tulee niin pian, ja on paljon muistamista”, mä sanoin pitäytyen käytännön tasolla.
”Me voitaisiin vaikka yhdessä käydä vielä läpi Grannin matkaan tarvitsemat asiakirjat ja lippulappuset”, Verneri tarjosi, ja se vaikutti vilpittömästi siltä, että se halusi olla avuksi. “Varmasti sulla onkin ne jo reilassa, mutta eihän siitä koskaan ole haittaa, että tarkistetaan. Saat mielenrauhaa, ainakin.”

Mä hymyilin kiitollisena. Vernerissä oli jotakin kovin rauhoittavaa… nykyään. Mulle juolahti mieleen, että mä olin aluksi pelännyt sitäkin kovasti. Nyt mua nauratti vähän ajatuskin siitä, miten kauhuissani mä olin ollut ennen jokaista valmennusta. Sama tunnetila oli tullut tutuksi ennen Isabella Sokan valmennuksiakin, kun me ekoja kertoja tehtiin yhteistyötä. Nyt mulla oli itsevarma olo molempien valvovien silmien alla. Olisiko kesä riittävän pitkä, että mä ehtisin rentoutua myös pomon edessä?

”Onko jotain muuta, mikä vielä huolettaa?” Verneri tiedusteli.
Hetken mä olin hiljaa.
”Mä vaan mietin, että onkohan Grannin vieminen sinne huono idea. Onko tää juttu liian iso meille ratsukkona”, pohdin sitten ääneen. ”Tai jotenkin. Meillä ei toimi yhteistyö edes kotikisoissa.”
”Cup-starttejako murehdit?” mun valmentaja halusi tietää.

Niin. Niitä startteja, joiden piti kruunata kevätkausi ja antaa hyvä pohja kisakesälle. Niin mä olin suunnitellut, mutta mitä lähempänä kisapäivä oli kolkutellut, sitä enemmän mua oli alkanut epäilyttää. Grannin kevät oli mennyt jaksoissa: ensin oli tullut muutama tyyni ja harmoninen viikko, joiden aikana se oli ollut itse asiassa aika kiva ratsastaa etenkin sileällä. Ruotsissa se oli ollut vauhdikas, mutta hypännyt hyvin ja pysynyt enimmäkseen hyppysissä. Se oli napsinut sijojakin. Sen reissun jälkeen mä olin antanut sille lomaa, ja se oli vain maastoillut Aliisan kanssa ja hämmästyttänyt rentoudellaan. Kun se palasi treeniin, se oli iloinen ja lennokas. Pari viikkoa ennen osakilpailua se oli heittäytynyt kireäksi ja uppiniskaiseksi.

Mä olin pelännyt sen olevan ylienerginen ja kuuma, ja sitähän se oli sitten ollut. Ensimmäisellä radalla se oli vielä toiminut. Se oli hypännyt terävästi ja ollut menossa, mutta ratsastettavissa. Yksi puomi ei maata kaatanut, kun rata oli muuten ollut hyvä. 120:n senttimetrin luokka sen sijaan oli saanut mut miettimään meidän kykyjen rajoja.

”Nokun mua vähän hirvittää se, miten työläältä kakskyt meille tuntuu”, mä huokaisin Vernerille. ”Aiemmin ei ole niin paljon haitannut, jos Granni on vahva, mutta nyt… kaikki kostautuu. Läpi menemättömät pidätteet on melkein varmoja puomeja.”
”Hmm”, äännähti Verneri. ”Monesko sen tason startti tämä teille oli? Neljäs? Viides?”
”Kuudes.”
”Te olette yhä tasonnostovaiheessa”, Verneri linjasi. ”Se ei vielä ole rutiinia teille ratsukkona.”

Niin — niinpä kai. Hartiat hieman vähemmän kireinä mä nyökkäsin. Verneri ei ollut vielä lopettanut järjen takomista mun arkuudessa uppiniskaiseen kalloon.

“Ja sittenkin kun siitä tulee rutiineja, on päivä ja on päiviä. Ei mikään hevonen tai ratsastaja ole aina vireessä”, Verneri sanoi, ja mä mietin, milloin sillä muka oli mitään vireongelmia. Ei viimeviikonloppuisissa kenttäkilpailuissa ainakaan. Joka tapauksessa se oli ihan oikeassa.
“Ehkä mä pistin liikaa painoarvoa yksille kisoille”, mä myönsin.
“Niin. Etenkin, kun ne eivät edes olleet mikään katastrofi.”
“Paitsi ehkä se uusinta.”
“No siinä oli kaksi pientä katastrofia, ja ne olivat sun omia mokiasi, joiden paikkaamiseen hevosella ei ollut rutiinia tai halua. Turhaan sä epäilet, etteikö Grannin kanssa voisi hypätä keski-eurooppalaisissa kisoissa siinä missä täälläkin.”

Kun Verneri sanoi sen noin, mä tunsin itseni ihan hirvittävän noloksi ja typeräksi. Niin. Kisat oli kisoja kaikkialla. Ei meitä kuitenkaan odottaneet Grannin kanssa mitkään MM-koitokset, joten mitä kummaa mä nyt niin stressasin? Samalla tavalla me oltaisiin Suomessa kierretty kesäkisoja ja pyristelty sillä epämukavuusalueella, jota myös 120:n senttimetrin esteradoiksi voisi kutsua. Ehkä siitä tulisi mukavuusaluetta, ja sitten me kurkoteltaisiin kohti seuraavaa, ja joka tapauksessa tulisi hyviä päivä ja huonoja päiviä. Välillä mä jumaloisin hevostani ja välillä se ajaisi mut synkkään epätoivoliiteriin, jossa mä kököttäisin murjottamassa enkä ehkä avaisi ovea kenellekään.

“Niin… niin. Totta.”
“Sulla on hyvä hevonen. No, ei ehkä kiva ja helppo, mutta riittävän tasokas. Teillä on jännittävä ja opettavainen kesä edessä, ja takaisin pääsette aina”, Verneri muistutti hyväntuulisena tosiasioista. “Ota kaikki irti siitä, että pääset treenaamaan maailmanluokan tähden kanssa. Se on huikea mahdollisuus.”

Kuuntelin hiljaa ja nöyränä. En edes sanonut ääneen, että mä kaipasin ennemminkin luotettavaa ja tuttua valmentajaani kuin maailmanluokan sitä sun tätä. Tähän ikään mennessä mä olin jo oivaltanut, että mä olin pikemminkin hyvin tavallinen ratsastaja erinomaisilla resursseilla ja poikkeuksellisen mainiolla harjoitushistorialla kuin synnynnäinen superlahjakkuus. Kyllä menisi maailmanluokan valmennus mussa vähäsen hukkaan, mutta jospa ei kovin pahasti kuitenkaan.

“Äläkä pilaa koko kokemusta itseltäsi ottamalla turhia paineita.”

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta jos mä jonkun ohjeisiin suhtauduin vakavasti, niin Verneri Kaajapuron. Ja no, enhän mä nyt kovin herkästi viitannut kintaalla kenenkään käskyihin. Katsahdin valmentajaani miedosti hymyillen ja se hymyili takaisin, ja mä ajattelin, että mullahan oli asiat aika hyvin. Mielessäni mä aloin laskea tunteja lähtöön.

Kolmekymmentäkahdeksan. Kolmekymmentäkahdeksan tuntia ja kymmenkunta minuuttia, niin me oltaisiin matkalla. Hevoset, mä ja Rasmus.

Kuulumistenvaihtoa vain
Auburnissa 30. toukokuuta 2019.
Kirjoitettu yhdessä @Sarah R.:n kanssa.
#jusmus #seikkailusaksassa

Klip klop, klip klop, sanovat kaviot tammatallin käytävällä. Ne kaviot eivät kuulu sinne, mutta siellä ne silti kilkuttelevat. Josefina pysäyttää hevosensa ja tarkistaa vielä kerran Grannille osoitetun karsinan numeron. Oikeassa paikassa ollaan. Tyttö kumartuu aikeenaan irroittaa kuljetussuojat hevosen jaloista ennen kuivikkeille menoa välttyäkseen kuivikkeenmurusten huiskimiselta pois suojista. Huomenna lähdetään, ja Josefina tahtoo kaiken olevan viimeisen päälle. Pomon luokse ei sovi mennä miten sattuu hasottaen.

Granni ei ole huolissaan siitä, mitä pomo tai kukaan muukaan siitä ajattelee. Jos olisi, se harjoittelisi jo hyviä käytöstapoja ja olisi sitten ylen kohtelias, kun he vihdoin tapaisivat pomon ja Joachimin ja nuoria hevosia ratsastavan virolaistytön, niin, ja Eduardo-hevosenhoitajan. Josefinan kasvoilla vilahtaa nopea hymy, kun hän miettii Grannia tervehtimässä pomoa viimeistä piirtoa myöten kohteliaasti: hallo! Wie geht es Dir? (Josefina ei osaa oikeastaan sanaakaan saksaa, mutta kuvittelee kuumeisen nettisanakirjanselauksen jäljiltä, että jotakuinkin niin Granni saattaisi pomolle sanoa. Josefina ei aio itse kokeilla saksankielistä keskustelua etenkään pomon kanssa.)

“Granni, snälla, stå stilla”, tyttö mumisee hevoselle, joka liikehtii kärsimättömänä käytävällä, eikä anna omistajansa ottaa viimeistä kuljetussuojaa pois. Se niistä käytöstavoista.

“Tarviitko apua?” Sarah kysyy lähestyessään tallin käytävällä seisovaa hevosta. Jusun yritys riisua hevosensa kuljetussuojaa näyttää onnettomalta. Latinan silmät tutkivat toisen olemusta ja hän miettii hiljaa mielessään miksi Granni on Auburnin tammatallissa.

Hevosensa aloillapitoyritykseen keskittynyt Josefina hätkähtää, katsahtaa avuntarjoajaa ja hätkähtää uudemman kerran. Hetken näyttää siltä, ettei tyttö saa mitään sanottua, mutta lopulta pienieleinen nyökkäys palauttaa puhekyvynkin takaisin ulottuville.

“Kiitos. Jos kerkeät napata sen takasuojan tohon pinonjatkeeksi”, Josefina sanoo huolitellun asialliseen sävyyn ja suoristautuu itse pitelemään Grannia tukevammalla otteella. Silloin tamma lannistuu. Ilme viimeistä piirtoa myöten tylsistyneenä hevonen junttaa kavionpohjat lattiaan, ja Josefina huokaisee. Jos se olisi alunperinkin käyttäytynyt noin, mitään ongelmaa ei olisi ollut.
“Totta kai”, Sarah vastaa väsynyt hymy huulillaan ja astuu lähemmäs ruunikkoa. Se antaa riisua suojan ilman vastaväitteitä ja latina kiinnittää suojan tarrat uudelleen ennen kuin laskee sen toisten kanssa samaan pinoon.
“Mitäs te täällä teette?” kysymys on ystävällinen, eikä naisen kasvoilla ole häivähdystäkään samankaltaista hyökkääväisyyttä kuin silloin kahvihetkellä oli ollut. Meripihkanväriset silmät näyttävät uupuneilta, vaikka latinan ulkomuoto on muuten huoliteltu.

Josefina naksauttaa pienesti kieltään ja johdattaa Grannin karsinaan. Tyttö rapsuttaa hevostaan vielä lyhyesti, ennen kuin kohottaa katseensa Sarahiin.

“Granni on täällä yötä”, hän kertoo ja jokin tytön olemuksessa muuttuu. Se ei ole suurta eikä kuohuvaa intoilua, sillä Josefina on aina pienieleinen paitsi ollessaan hyvin peloissaan tai jännittynyt; positiivisia tunteita hän ilmaisee miedosti, vaikka tunteekin vahvasti. Lähdön hetki on niin lähellä, että odottavainen innostus on kasvanut ja tökkii pelko- ja paniikkiajatuksia härnäävästi.

“Me lähdetään huomenaamulla Saksaan. Lähtö on aika aikainen, ja - ja kun on kolme hevosta tulossa Kallasta, niin on helpointa lastata ne saman tallin pihassa”, Josefina jatkaa. Kun tyttö kertoo sellaisia asioita — käytännön matkajärjestelyitä, hevosiin liittyviä juttuja — hän on kuin eri henkilö kuin loungessa tavattu ujosteleva kainosielu. Yksi asia kuitenkin pysyy: se alati läsnäoleva onnellinen vire, jonka voi yhdistää ihastuneeseen ihmiseen.

“Aivan, nytkö se lähtö sitten jo koittaa.” Sarahin äänenpaino ei muodosta lauseen loppua kysymykseksi, vaikka se periaatteessa oli ehkä tarkoitettu sellaiseksi.
“Niin”, Josefina äännähtää ja tytön katse seilaa hieman levottomana, mutta se on ujolle tyypille tavanomaista käyttäytymistä. “Huh. Tuntuu, että tämä tuli kamalan äkkiä, vaikka ollaanhan me odotettu lähtöä monta viikkoa. Rasmus ehdotti lähtöä jo helmikuussa, kuitenkin.”

Sarah hätkähtää ja luo kasvoilleen jähmeän hymyn.
“Varmasti mukavaa lähteä poikaystävän kanssa kesäksi kilpailemaan...” nainen lausahtaa ja painaa katseensa muutamaksi sekunniksi tallin lattiaan.
“Ja ylipäätänsä se, että poikaystävä on myös hevosihmisiä. Ymmärtää, jos tallilla kestää ja antaa tukea sellaisessa tilanteessa, kun harmittaa joku hevosiin liittyvä”, latina yrittää pitää äänenpainonsa mahdollisimman neutraalina, mutta tietää siinä olevan katkera vivahde siitä huolimatta.

On Josefinan vuoro säpsähtää. Se on kummallinen reaktio positiivisiin huomioihin, jotka ovat kaiken lisäksi totta. Josefina miettii, tulisiko seurustelemisesta mitään, jos toinen heistä ei ratsastaisi. Jo nyt yhteinen aika on kortilla, sillä hevoset vievät sitä niin paljon, mutta sentään molemmat ymmärtävät hevosten kanssa elämisen realiteetit. Nyt he pääsevät myös jakamaan ne kesän ajan keskenään.

”Niin… se on kyllä… hmm”, Josefina mumisee vähän vaikeana ja silminnähden välttelee katsomasta Sarahiin. Varovaisesti muotoiltu kysymys lipeää empien huulilta: ”Sun poikaystäväsi ei taida olla hevosihmisiä?”
Latinan silmät seuraavat Josefinan kasvoja hämmentyneinä.
“Thomasko? Ei me...ei se…” Sarah älähtää ja nielaisee. Ei me mitä? Viime sunnuntain tapahtumat palaavat elävinä naisen mieleen, eikä tämä saa sanottua tarvittuja sanoja ääneen.
“Ei se ole”, latina mumahtaa, levottomuus paistaen kasvoiltaan hyvin selvänä.
”Ai”, Josefina sanoo, koska ei muutakaan osaa.

Mitä hän voisikaan sanoa? Ai, ilmankos sillä onkin aikaa iskeä muita lähikaupoissa sillä välin, kun sä olet tallilla. Josefinan kurkkua kuristaa. Jälkeenpäin tilanne on ahdistanut häntä, eikä siksi, että hän olisi kokenut olonsa mitenkään uhatuksi. Thomas ei ollut pelottavan päällekäyvä ja kunnioitti suoraa kieltäytymistä. Mutta Josefina muistaa aina tilannetta ajatellessaan Sarahin, miehen tyttöystävän, joka vain vähän aikaa sitten jutteli hänen kanssaan vaivaannuttavasti intohimosta Auburnin loungessa kahvikupillisen ääressä.

Sen kaiken ajatteleminen tekee Josefinan äänestä kireän, kun hän sanoo:
”Niin, hmm, no. Kai aika harvoilla on yhteinen harrastus.”
Ääni hiipuu loppua kohden, eikä se johdu siitä, että Josefina on hajamielisenä juuri oivaltanut, että heidän kohdallaan on tulevien viikkojen ajan kyse yhteisestä työstä.
“Joo, kyllä niiden perheessä Jonathan on ehdottomasti saanut ne heppageenit”, Sarah valaisee, sillä asiasta puhuminen tuntuu turhauttavalta. Tallimestarin ajatteleminen saa latinan hieman rauhoittumaan.

Josefina nielaisee. Jonathan oli avain Thomaksen tunnistamiseen. Tyttö keräilee hevosensa suojat syliin viedäkseen ne siististi satulahuoneeseen odottamaan aamua, mutta jokin kumma tunne saa hänet vielä pysähtymään ja vilkaisemaan levottomana Sarahia.

”Me tavattiinkin kaupassa”, Josefina sanoo, vaikka on siihen hetkeen saakka ajatellut, että on parempi olla sotkeutumatta asiaan. Vieläkään Josefina ei ole varma, onko idea tuhoontuomittu vai tarpeellinen. Ei auta edes yrittää asettua toisen asemaan, sillä Josefina ei osaa kuvitella, miltä se tuntuisi. Haluaisiko hän tietää? Jatkaisiko mieluummin elämää valheellisessa onnessa? Mutta ehkä, Josefina ajattelee, ehkä Sarahin ja Thomaksen suhde todella on juuri niin erilainen hänen omaan parisuhteeseensa nähden kuin hän loungesta poistuessaan ajatteli. Ehkä Thomas ei ole tehnyt mitään kiellettyä. Tai ehkä on, ja ehkä Sarahin on paras tietää, vai… Josefina ei tiedä.

”Mä en muistanutkaan, että se oli sun lanseerausdeittisi”, Josefina sanoo kulmat huolestuneessa kurtussa, ennen kuin hiljaisuus venyy mahdottoman pitkäksi.

“Ai Jonathan vai? Eihän se..” Sarah vastaa, naisen ajatuksenkulku tuntuu tahmealta, kun tämä katsoo Josefinaa mietteliäänä.
“Vai tarkoitatko sä Thomasta?”

Yhtäkkiä Josefinasta tuntuu, että hän on tullut puhuneeksi ohi suunsa. Silmät ovat suuret ja levotomat, hartiat kireät, ja voi miten Josefina katuukaan, että on sotkenut hopealusikkansa tähän soppaan. Sarah ei saa vastausta kysymykseensä, mikä toisaalta ehkä kertoo enemmän kuin kyllä, tarkoitan Thomasta ääneenlausuttuna.

“Jusu?” Sarah kysyy nyt jo syötin kokonaisena nielaisseena, eikä osaa jättää aihetta sikseen. Oliko toinen törmännyt Thomakseen kaupassa, ja jos niin mitä oli tapahtunut? Vai luuliko Jusu, että Jonathan oli ollut hänen deittinsä? Sarah ei saa kiedottua ajatuksiaan tarpeeksi selkeiksi, jotta voisi itse päätellä toisen sanoista mitään.
”Se — Thomas, umm… oi ei.” Se ei kuulosta Jusun korvissa yhtään hyvältä, ja tuskinpa sen paremmalta Sarahinkaan mielestä.

Sarah tuntee sydämensä sykähtävän hieman nopeammin. Reaktio johtuu kaikesta, mitä viime aikoina on tapahtunut ja siitä, ettei latina enää tiedä ihan varmaksi heidän suhteensa tilaa. Ero oli ollut selkeä viime sunnuntaihin saakka.
“Mitä Thomaksesta? Mitä se on tehnyt?” Sarah vaatii tietää nyt jo hieman kärsimättömän kuuloisena. Nainen yrittää parhaansa mukaan olla kuulostamatta liian kiinnostuneelta.

Jusu vetää henkeä keuhkoihinsa. Voi pahus. Tästä suosta ei enää päästä kuivin jaloin metsänreunaan.

”Mä en tiedä millaiset teidän… rajat on”, hän aloittaa melkein vakaalla äänellä, mutta kädet tärisevät ja kasvot ovat arat ja varovaiset. ”Thomas yritti saada mua luokseen.”

“Ahaa.”

Sarah ei tiedä mitä tuntee. Hengittämisestä tulee vaikeaa ja latina joutuu nieleskelemään kurkkuunsa noussutta palaa hetken aikaa.

“No lähditkö sä?”

Josefinan sydän sykähtää, ja reaktio on nopea:
”En! Mä olen parisuhteessa.”

Vaan niin oli Josefinan tietojen mukaan tilanteen toinenkin osapuoli. Tyttö puraisee onnettomana huultaan ja miettii, voiko millään tavalla helpottaa tilannetta. Kun se ajatus on pälkähtänyt päähän, Josefina tekee niin kuin josefinat tekevät parhaiten:
”Anteeksi.”
Pahoittelu on pikkiriikkinen ja niin on Josefinan olokin.

Sarah hymähtää, rentouttaen itsensä ainakin ulkoisesti.
“Älä ole pahoillasi, ei se sun vikasi ole. Hyvä, ettet lähtenyt. Tai, ei mulla ole juurikaan sananvaltaa siihen enää”, latina toteaa poissaolevan oloisena.
“Me ei olla enää yhdessä Thomaksen kanssa”, Sarah kertoo yhtäkkiä ja siirtää katseensa Josefinan silmiin.

Josefinan ensimmäinen reaktio on helpotus. Thomas ei välttämättä ollutkaan aikeissa pettää ketään hänen kanssaan. Sitä seuraa hirvittävän, hirvittävän huono omatunto. Missä on empatia silloin kun sitä tarvitaan? Sarah ja Thomas ovat eronneet.

”Oh… mä olen pahoillani”, Josefina huokaisee, vaikka häntä on juuri kielletty olemasta pahoillaan aiemman anteeksipyynnön jälkeen. ”Siis siitä, ettei se toiminut.” Josefina ei kysy miksi. Josefina ei tivaa, milloin ja minkä takia parisuhde päättyi. Tyttö vain on pahoillaan siitä, että se mitä ennen oli, on lakannut olemasta. Hän tuntee tarvetta halata Sarahia, muttei tee niin vaan koskettaa vain hyvin nopeasti toisen kämmenselkää sormillaan.

Sarah hymyilee aavistuksen surumielisesti.
“Kiitos”, tämä vastaa, eikä pyydä toista uudelleen olemaan olematta pahoillaan.
“Elämä jatkuu”, Sarah mumahtaa, eikä sävähdä toisen kosketuksesta. Hiljainen huokaus karkaa latinan huulilta.
“Tsemppiä kesään, ihan aidosti. Pitäkää hauskaa siellä Saksassa, vaikka töihin menettekin”, nainen toivottaa ja hengähtää syvään.

Tuskin on Sarah saanut toivotustaan pääteltyä pisteellä, ennen kuin lähestyvät askeleet keräävät kaksikon huomion suuntaansa.

Se on Rasmus, joka on kuullut Isabellalta Grannin saapuneen ja päättänyt tulla kurkistamaan, miten ankea tamma sopeutuu luksuslukaaliinsa. Miehen kasvoille kohoaa ilahtunut ilme, kun hän huomaa hevosen omistajankin olevan yhä karsinalla. Josefinan kasvot peilaavat poikaystävän iloa ennen kuin hän itse sitä huomaakaan.

”Hei”, Rasmus tervehtii kollektiivisesti. ”Tulin vilkaisemaan Grannia. Että onko kaikki valmiina huomiseksi.”

Rasmus ei ala viritellä Sarahin kanssa small talkia. Josefina vilkaisee lähellään seisova naista.

”Kaikki on valmiina”, hän vahvistaa, ja hymyilee vähän. ”Me ehdittiin vaihtaa Sarahin kanssa kuulumisiakin.” Sen enempää Josefina ei paljasta, eikä Rasmus ole niitä ihmisiä, jotka kyselevät. Mies väläyttää jonkinlaista iloisentapaista ilmettä Sarahille ja tyytyy ilmeisesti siihen tietoon, jonka on saanut.
Latina hymyilee pariskunnalle, huomaa olevansa nyt oikeasti iloinen toisten puolesta.
“Nähdään syksyllä, hyvää matkaa teille”, Sarah sanoo ja kääntyy ympäri tallikäytävällä. Thomas ei selvästi ollut aivan niin ikävissään heidän erostaan, mitä oli antanut ymmärtää.

Hetken aikaa Josefina ehtii katsella mietteliäänä Sarahin perään, kunnes Rasmus, Granni ja edessä oleva kesä vievät hänen huomionsa.

Viisitoista tuntia, Josefina ajattelee.

Raapaleista:

Raapaleet 1-7: Sukellus uuteen

Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta. #seikkailusaksassa #jusmus

1 Matkalla (31.05.2019)

Pack yourself a toothbrush dear
Pack youself a favorite blouse
If we don't leave this town
We might never make it out

Laukun vetoketju päästää pienen surahtavan äänen sulkeutuessaan. Mä henkäisen syvään ja kohotan katseeni Rasmukseen. Se näyttää innostuneelta, mä ehkä enemmänkin jännittyneeltä. Sitten se ojentaa kättään. Mä tartun siihen. Käsi on lämmin ja turvallinen mun kädessä, ja kun Rasmus puristaa kevyesti mun sormia, mä hymyilen kuitenkin. Seikkailu odottaa, ja vaikka mä en ole seikkailevaista ihmistyyppiä, tätä mä en jättäisi mistään hinnasta väliin. Meidän yhteistä hevosseikkailua.

If we don't leave this town
We might never make it out

2 Uudessa ympäristössä (05.06.2019)

Kaikki on kamalan jännittävää. Uusi ympäristö, uudet hevoset ja ennen kaikkea pomo, jota mä pelkään ihan kuollakseni. Joachimiakin mä jaksan ujostella, vaikka se suhtautuu muhun sinnikkäästi niin kuin olisin vanha tuttu. Se taitaa pitää Rasmuksesta, tai ainakin ne tulee hyvin juttuun ja vaikuttavat siltä kuin olisivat työskennelleet ihan aina yhdessä. Virolaistyttö ei halua olla mun kaveri, sen se tekee selväksi. Joachimille ja Rasmukselle se on viileän asiallinen, mutta mä olen kai tunkenut sen tontille ratsastamaan nuoria, tai ehkä mä en vaan ymmärrä sen huumoria. Yritän löytää oman paikkani porukassa, mikä on tietysti vähän vaikeaa silloin, kun pelkää muita porukan jäseniä.

3 Hiljaa vain (07.06.2019)

Joe luulee, etten mä puhu englantia. Sehän on tietenkin mun oma syyni. Koko homma alkoi siitä, kun mä sen ekan kerran kohdatessani menin niin puihin, etten saanut sanaa suustani millään kielellä — en, vaikka Rasmus tuuppasi mua rohkaisevasti kylkeen ja puristi kummissaan mun sormia.
”Oh! She doesn’t speak English!” Joe sanoi, ja mä en uskaltanut korjata eikä Rasmus kai hämmennykseltään osannut. Sitten homma jatkui jonkun aikaa ja alkoi käydä liian kiusalliseksi korjata erehdystä.

Lopulta mun on kuitenkin pakko tehdä niin, koska meidän on määrä lähteä Joen kanssa kisareissulle. Nolona mä kerron sille puhuvani englantia mutta olevani ujo.
”I know”, se virnistää.

4 Totisessa treenissä (10.06.)

"Oh Josie, Josie, no need to be the pretty girl now! I mean, when you ride, it's nice to watch, sure. But you need to push yourself to get results and sometimes that means riding a bit ugly if needed! You have time to seduce your boyfriend later."

"Näytänkö mä ratsastaessani siltä, että haluan vaan näyttää nätiltä?" kysyn huolestuneena jälkeenpäin.
"Kaikkea muuta!" Rasmus kiirehtii kiistämään. Se ajattelee taas vasta puhumisen jälkeen. "Tai totta kai sä olet nätti silloinkin, mutta et sä siihen näyttämiseen keskity. Varmaan? Tai siis hevosiinhan sä keskityt. Näytät ammattimaiselta."
Ilahdun. Se on hirveän hyvä kehu, hymyn arvoinen.

5 Satulassa (11.06.)

Mulla on hirveän hauskoja hevosia, joista mä pidän tosi paljon. Enimmäkseen ne on aika nuoria tai jopa ihan vauvoja, mutta niiden kanssa on kiva työskennellä. Ne ovat saaneet hupsuja koodinimiä: on yksisilmäinen Ykkönen, pomppiva Ruu, sievä pieni Pikkumusta ja taitava Pupu. Ja sitten on tietenkin Granni, mun oma silmäteräni, joka jaksaa tavoilleen uskollisena koetella mun uskoa siihen, itseeni ja koko ratsastusharrastuksen mielekkyyteen. Tietysti, kun mä ratsastan sillä pomon valvovan silmän alla, mä ajattelen, että juuri se antaa mulle myös kaikkein suurimmat onnistumisentunteet. Sen kanssa pitää taistella joka onnistumisesta. Parhaimmillaan se suoriutuu vaikeistakin tehtävistä mallikkaasti, ja itsevarmuutta sillä on munkin edestä.

6 Kotona (17.06.)

Mitähän kertoisin arjesta? Ei siinä nyt niin kamalan paljon ole kerrottavaa. Hevosia, hevosia, hevosia. Aamut ovat aikaisia ja päivät pitkiä, enkä mä muista, milloin viimeksi olen pukenut päälleni jotakin muuta kuin ratsastusvaatteet. Tukka mulla on kroonisesti letillä, paitsi silloin kun Rasmus joskus iltaisin nyhtää hiuslenkin pois ja vapauttaa laineet valloilleen. Elämä on aika hyvää, vaikka mä yhä pelkään, että mut todetaan kelvottomaksi ja lähetetään kotiin. Me ratsastetaan paljon ja tehdään niin kuin pomo sanoo, ja mä toivon, että se riittää. Mä en halua luopua tästä yhteisestä seikkailusta, enkä usko, että Rasmuskaan. Se on kuin kotonaan täällä, ja mäkin haluan olla.

7 Kämpillä (25.06.)

Meillä on oma pieni asunto, ja se on musta aika kutkuttavaa. Voisi kai melkein sanoa, että me asutaan yhdessä, ja se on kovin aikuismaista! Mä olen lapsenomaisen ilahtunut siitä tosiseikasta. Hyrisen tyytyväisyyttäni silloin, kun me pestään vierekkäin hampaita illalla tai inhotaan kollektiivisesti herätyskelloa aamuisin. Mä nyt vaan tykkään nyhvätä Rasmuksen kyljessä kiinni, eikä se yleensä valita siitä ainakaan ihan kamalasti. Tiskaamisesta me joskus nahistellaan, ja sitten mä huomaan, että sekin on aika kotoisaa. Nahistelu. Mitenkään tiukasti me ei kyllä tapella. Siitä mä en varmaan pitäisi. Paljon mieluummin mä pussailen, tai ihan vaan lojun mitään puhumatta maailman parhaan Rasmuksen seurassa.

Kesän henki
11. kesäkuuta 2019
#tagirysä #seikkailusaksassa #jusmus #kesähaaste1 #kesähaaste2

”Mitä sä kirjoitat”, kysyy vielä vähän aamu-uninen Rasmus, ja mä lasken kynän kädestäni, suoristaudun tuolillani ja kohotan kasvoni sen suukotettaviksi. Ensimmäinen suukko osuu nenänpäähän, toinen otsaan, kolmas viipyillen huulille, ja mun tekisi kovasti mieli ottaa komeat kasvot hellästi käsieni väliin ja jatkaa suutelemista hamaan tulevaisuuteen saakka. Mä en kuitenkaan tee niin, sillä meillä on täysi työpäivä edessä, eikä me voida myöhästyä. Pusutauti saattaisi olla käypä syy sairaspoissaololle, mutta ei sentään pelkkä pussailu.

Mä olen ehtinyt olla hereillä jo aika kauan. On ollut niitä aamuja, kun mun keho on vain keksinyt herätä juuri sillä hetkellä, kun ensimmäiset valonsäteet luikertelevat pimennysverhon ja seinän välisestä rakosesta huoneeseen. Ulkona on jo valjennut kuuma päivä, ja ilma on jo nyt niin painostava ja hiostava, että mä olen hyvin varma, että myöhemmin ukkostaa.

”Tällaista listaa”, kerron. ”Että mitä mä tahdon kesän aikana tehdä. Aloitin joskus aikaisemmin ja keksin nyt lisää asioita.”
”Ai, millaisia?”
”Käy hakemassa kahvia, niin mä kerron”, sanon pienesti hymyillen ja tyrkkään Rasmuksen käteen mun juuri tyhjentyneen kahvikuppini.

Kiltisti mun poikaystävä laputtaa kahvinkeittimen luo. Mä katselen sitä ihan vähäsen ja käännyn sitten haaveellisena listani puoleen. Lisään kaksi viimeistä kohtaa ja päätän heti toteuttaa jälkimmäisen.

”Sä olet kiva”, hymyilen, kun Rasmus istahtaa mua vastapäätä ja laskee mun eteeni täytetyn kahvikupin kuikuillen mun listani suuntaan.
”Hä, itepä. Keitit kahvit, ja… hei. Sanoitko sä noin vain siksi kun se on sun listassa?”
”Eikun mä laitoin sen mun listaan koska mä aioin tehdä niin. Katsos kun musta tuntuu hyvältä enteeltä, jos ensimmäinen ja viimeinen kohta listasta on tsekattuna”, selitän, ja Rasmus naurahtaa ja hyväksyy kyseenalaistamatta mun logiikan: jotenkin sitten tuntuu todennäköisemmältä, että muutkin kohdat toteutuvat.
”Näytä niitä muita”, Rasmus pyytää. ”Katsotaan mitkä me voidaan tehdä heti.”

Vähän arastellen mä annan vihkoni. Rasmus lukee mun listaa ja mä luen sen ilmeitä toivoen, ettei se pidä mun suunnitelmiani ihan typerinä. Hipsuttelen varpaillani sen säärtä. Mulla on hitsin hyvä fiilis tästä päivästä, vaikka mä tunnen pienen päänsäryn aavistuksen.

“Mennään ilman satulaa maastoon tänään”, Rasmus ehdottaa. “Grannilla ja Ankalla.”
“Hyvä idea”, hymyilen, ja merkkaan sen kohdan jo luottavaisena suoritetuksi. “Grannilla onkin tänään kevyt päivä, niin se sopii sille hyvin. Mutta ratsastetaan muut hevoset ensin.”
“Tietty. Ensin työt, sitten huvi”, Rasmus nyökyttelee, ja sillä on huulillaan sellainen hupsu pieni hymy, joka antaa mulle sydämentykytyksiä ja syyn huokaista hempeästi syvään.


Hevosia riittää ratsastettavaksi. Se päivä on malliesimerkki mun vuoden 2019 kesästä. Aurinkorasva, nahkavarusteet ja sekä oma että hevosten hiki pinttyvät varmaan ikuisiksi ajoiksi mun hajumuistoihini, enkä mä tiedä onko se nyt välttämättä kovin miellyttävä kombinaatio, mutta paljon onnea siihen mahtuu sekaan. On pakko ratsastaa aurinkolasit päässä, sillä päivä on uskomattoman kirkas ja kentän hiekka vaaleaa, ja osa puomeista tuntuu heijastavan valoa niin että häikäisee. Lasit alkavat ajan kanssa luisua yhä herkemmin nenänvartta pitkin, kun hiki valuu pitkin kasvoja. Mä en todellakaan tunne itseäni viehättäväksi, kun naama punoittaa, iho on aurinkorasvasta tahmea ja jalat muhivat nahkaisissa ratsastussaappaissa tunnista toiseen. Onneksi olotila on jaettu, eikä kenelläkään ole varaa koputella nokkaa, paitsi ehkä Kajalla, joka jonkin virolaisen noituuden turvin näyttää niin sikapaljon paremmalta kuin kukaan meistä muista. Välillä jossakin hyvin kaukaisessa todellisuudessa jyrisee ukkonen, mutta se ei meidän työskentelyymme vaikuta. Vain Säikky säpsähtelee levottomana, mutta se varmaan tekisi niin muutenkin.

Tuntuu helpottavalta, kun päivän viimeinen totinen treeni päättyy. Granni ja Ankka ovat kumpikin tarhailemassa (eivät tietenkään yhdessä kun mun hevonen on sellainen kuin on), ja niiden hakeminen sisälle tallin viileyteen on ihanaa. Vielä parempaa on kuitenkin tietää, että pian me samoillaan varjoisilla maastoreiteillä rennosti ilman satulaa.

Siitä ei kesä kesäisemmäksi muutu. Grannin paljas selkä on lämmin mun kehoni alla, ja jos se olisi luonteeltaan vähänkin rennompi, mä kyllä matkustelisin osan matkasta vaikka pitkälläni sen selässä. Taivas on pilvetön, eikä meitä pelota tippaakaan, että me jouduttaisiin ukkosmyrskyn keskelle, vaikka ilma on yhä raskasta ja pysähtynyttä. Mä tunnen vieläkin painostavan lämmön aiheuttaman kireyden ohimoilla, mutta edes se ei latista mielialaa. Mä olen vaihtanut kengät kevyempiin ja mukavampiin, ja ratsastushousutkin saivat vaihtua shortseihin.

Ohjailen meidän reittiä siten, että me lopulta päädytään pellonlaitaa kulkevalle hiekkatielle. Tienpiennarta tähdittävät runsaina ryöppyinä luonnonkukkaset, ja mä pyydän Rasmusta odottamaan.

Mä keräilen hyvän nipun erilaisia kukkia ja sieviä heiniä, ja hetken touhua seurailtuaan Rasmuskin heittäytyy mukaan puuhaan. Siellä me pyöritään tienlaidassa ja välillä kuivassa ojassa seisten, ja tammat seurailevat ohjat löyhinä perässä ja nappaavat välillä vihreää parempiin suihin.

"Nämä varmaan riittää", mä sanon kohta.
"Riittää mihin?" Rasmus kysyy.
"No siihen kukkaseppeleeseen. Osaankohan mä vielä", pohdiskelen.
"Musta ei ainakaan ole apua", mun poikaystävä tiedottaa.
"Ehkä mä opetan sut", ehdotan, ja näen ilmeestä, ettei Rasmusta varsinaisesti kiinnosta seppeleen punominen tuon taivaallisen vertaa. Tiedän senkin, että jos mä vaadin, niin varmaan se kokeilee. Ainakin se tulee avuliaasti punttaamaan mut Grannin selkään, kun mä vienosti sitä pyydän, ja sitten mä keikun huolettomana virnistellen katselemassa, kun se yrittää itse ähistä ja puhista oman kroppansa lihasvoimalla Ankan selkään. Muutaman yrityksen se vaatii, mutta onnistuuhan se lopulta.
"Hitto mitä urheilua", Rasmus irvistää, kun me päästetään hevoset taas keinahtamaan käyntiin ja suunnataan kotia kohti. "Hirveä hiki."
Mä nauran.
"Sun pitää ehkä treenata tota vielä", virnistän.
"Tai vaan nousta aina korokkeelta kyytiin."
"Niin, toki. Mä kyllä ajattelin, että ryhdyn taas käymään lenkillä, kun tämä alkushokki on selätetty."
"Miksi? Hullun hommaa."
"Huviksi!"

Mä kuulen edellä ratsastavan poikaystäväni jupisevan jotakin kummallisista huveista, mutta ei se haittaa. Mulla on hyvä mieli. Edellä keikkuu Ankan karvainen ja Rasmuksen timmi pylly, alla tuntuu Grannin käynnin tasaisen tarmokas ja turvallisen tuttu rytmi, nippu luonnonkukkia kulkee matkassa mukana ja mun suureksi iloksi ympärillä vaihtuvat maisematkin alkavat käydä kotoisan tuntuisiksi.

Kepeä käynti-ravilenkki ei ole saanut hevosia hikoamaan edes tässä helteessä, joten niitä ei tarvitse pestä. Enemmän me itse ollaan suihkun tarpeessa, ja kun hevosetkin on kesäisen helposti nopsaan hoidettu käsistä pois, me ollaan valmiit suuntaamaan kämpille.

Meidän kohtalaisen lyhyttä kotimatkaamme säestää lähenevä ukkoskumu. Vielä se on kaukana, mutta mä olen siitä innoissani. Kun mä raikastavan suihkun jälkeen istahdan kotioven kynnykselle punomaan seppelettä, mä kuulostelen jyrähdyksiä ja lasken miten kaukana ukonilma milloinkin pyörii. Rasmus pysyttelee sisätiloissa, ja luulen, että kai ihan vain jottei joudu seppeleenpunontakurssille, sillä en mä kyllä usko sen pelkäävän ukkostakaan. Vähän myöhemmin se kuitenkin liittyy kahden jäävesilasillisen kanssa seuraan, ja mä viimeistelen seppeleen ja yritän tuikata sen Rasmuksen päähän. Väistöyritys on puolivillainen ja mä tietenkin onnistun tavoitteessani, ja kun seppele löytää kohteensa, löytää myös yksi niistä tuhannesta suukosta, jotka mä olen myös päättänyt kesän aikana suorittaa, tiensä maaliin. Se venyy, ja mä kuuntelen jyskyttävää sydäntä ja kesää.

1. Kivikko
15. kesäkuuta 2019

Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua?

Se kysymys oli yksi mun olemiseni ydinasioista. Mulla oli taipumus käydä mielessäni läpi pahimmat skenaariot ennen kuin mä oikeasti jouduin johonkin uuteen tai muulla tavalla jännittävään ja haastavaan tilanteeseen. Sille oli kaksi syytä: ensinnäkin mä ajattelin, että jos mä en olisi niistä pahimmista mahdollisuuksista huolissani, ne tapahtuisivat varmasti. Toisekseen mä luulin yhä, että mä jotenkin osaisin toimia paremmin asioiden mennessä pieleen, jos olisin jo etukäteen kuvitellut asian.

Mä olin hyvin vaitonainen, kun meidän porukka hyöri järjestelmällisesti keskellä kuhisevaa kisapaikkaa Bramschessa. Mulla oli liian kiire murehtia, mikä kaikki voisi mennä pieleen Grannin ensimmäisessä startissa täällä, ja sitä paitsi… hitto miten mua oksetti. Mä tiesin, että se oli vain jännitystä, mutta en mitenkään saanut sitä tunnetta kuriin.

“Har du ätit?” kysyi isä ja katkaisi mun hyvin alkaneen murehtimiseni hetkeksi.
“Va? Ja.”
Isän ilme oli tietäväinen. Kyllä se tunsi mut ja tiesi, miten kisahermot veivät multa ruokahalun. Se ei kuitenkaan sanonut mitään, ja mä arvelin päässeeni pälkähästä.

Jouduin kuitenkin ojasta allikkoon, sillä kun kun mä olin laittamassa Grannille suojia jalkaan, Rasmus etsi mut käsiinsä ja ilmoitti:
“Josefina, mulla on sulle jotain.”
Mä katsahdin sitä kyykystä ihmeissäni, kun se kaiveli taskuaan.
“Mä tiedän, ettet sä kuitenkaan ole syönyt mitään”, se sanoi ja tyrkkäsi mun käteeni vähän nuhjaantuneen proteiinipatukan.
“Olen mä syönyt”, mä protestoin.
“Aamupalalla jotain kurkkua”, Rasmus pärskähti.
“Ja leipää.”
“Silti. Sun pitää syödä. Ei kisapäiviä muuten jaksa. Siinä ei ole pähkinää, mä tarkistin.”

Mä näin lähistöllä Dierkin kanssa jutustelevan isän vilkaisevan meitä, kun mä availin välipalani kääreitä Rasmuksen lempeän tarkassa valvonnassa. Isää hymyilytti aivan selvästi, ja mun posket punehtuivat vähäsen. Haukkasin evästäni ja hymyilin poikaystävälleni kiitollisena toivoen, että isä keskittyi jo taas keskusteluunsa. Oli oikeastaan hitsin herttaista, että Rasmus huolehti musta sillä omalla käytännönläheisellä tavallaan. Sen mielestä mun ruokkiminen oli ratkaisu ongelmaan, joka oli sen näkökulmasta katsottuna varmasti yksinkertaisesti se, etten mä syönyt. Mä itse tiesin, että todellinen pulma oli se jännittäminen ja hermoilu, joka aiheutti yököttävän tunteen ja ruokahaluttomuuden. Sitä ei sitten niin vaan ratkaistukaan.

En mä ihan aina sentään ollut näin kauhuissani kisapäivinä, mutta nyt mulla oli hyvä syy panikoida.

“Toivottavasti Granni ei ole ihan kamala”, mä puin osan huolistani sanoiksi, ja Rasmus taikoi kasvoilleen luottavaisen ilmeen.
“Ei varmasti! Ja sä tunnetkin sen niin hyvin, että mitä uusia kataluuksia se voisi keksiä.”
“Jotakin aivan hirveän keljua tietenkin, kun te kaikki olette katsomassa.”
“Me kaikki”, Rasmus toisti.
“Niin. Sä ja isä ja Joe. Ja pomo.”
“Hö, älä stressaa”, Rasmus sanoi, vaikkei se usein kieltänytkään mua hermoilemasta, sillä se tiesi, etten mä tehnyt niin tahallani. “Mä ainakin vaan kannustan sua, ja Joella on kiire omien hevosten kanssa, ja sun isä ei varmasti arvostele sua ilkeästi, ja pomo on sun puolella myös.”

Se oli pitkä puheenvuoro, ja vaikka se oli varmasti totta, mä kiitin siitä vain huokaisemalla syvään ja kohauttamalla olkiani.

Mitä uusia kataluuksia voit keksiä, mä kysyin poikaystäväni sanoja mukaillen itse mielessäni Grannilta, kun kiipesin sen satulaan. Olisiko sillä jotakin uusia haasteita jemmassa tämän näytönpaikan varalle? Voi miten mä toivoin, ettei, mutta eihän Granni mun toiveitani kuunnellut.

Se oli heti verryttelyssä pinkeänä ja pontevana kuin pieni, kuriton poni. Punainen nauha sen hännässä ei paljon auttanut, kun tilaa oli vähän. Me kaikki ratsukot väistelimme toisiamme minkä pystyimme, mutta Grannille se ei riittänyt. Se kävi ärtyneeksi ja kuumaksi, ja siitä verryttelystä mulle painui parhaiten muistiin kiukkuisen hännän huiskahteluääni ja rasitus käsivarsissa. Kerran Granni ampui verryttelyesteelle niin lujaa, että mä epäilin sen lentävän samalla vauhdilla Helsinkiin asti. Esteen jälkeen se tömisteli menemään niin tujulla tahdilla, että erään kanssaverryttelijän hevonen ihan säikähti sen mennessä ohi. Mua hävetti, kun mä kiskoin hevostani jarruttelevalle ympyrälle, enkä mä uskaltanut edes sivusilmällä vilkaista pomon suuntaan. Mä olisin halunnut ratsastaa aidan luo kysymään isältä neuvoa, mutta enhän mä voinut, kun Dierk oli itse paikalla. En sitten kehdannut kysyä keneltäkään.

Mä olin kuvitellut valmistautuneeni tähän kesään Grannin kanssa oikein hyvin. Me oltiin tehty Vernerin kanssa hirveästi töitä sen ratsastettavuuden eteen, ja yhtä päättäväisesti Granni oli viitannut kaikelle sellaiselle hapatukselle kintaalla. Se toimi yhtenä päivänä ja toisena ei, ja tänään oli ehdottomasti se toinen.

Dierk ei vaivautunut antamaan mulle viimeisiä viisauden sanoja, kun me asteltiin verryttelykentän portista ulos ja siirryttiin kisa-areenan sisäänkululle.
”Good luck”, se vain sanoi, ja viimeisenä ennen radalle astumista mä kuulin isän tsemppitoivotukset.

Otin ne mukaani.

Mitään iloa niistä ei kuitenkaan ollut.

Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua?

Granni oli kuuma ja vahva heti alkuradasta, mutta pienen hetken ajan mulla oli hyvä tunne. Kolme ensimmäistä estettä ylittyivät puhtaasti, vaikka heti ykköselle Granni vetikin hirveän lähelle. Mä tein kolmannen jälkeen kaarteessa nopean pidätteen ja sain sen niin hyvin läpi, että sain ratsastaa neljännelle esteelle kaarteesta ulos suoralla hevosella ja rennolla kädellä. Este oli aika leveä okseri, mutta mun ei tarvinnut olla vähääkään huolissaan siitä. Granni kohosi keveästi sen yläpuolelle ja mä tähysin jo viidettä estettä. Se oli pienen ja helpon näköinen pystyeste, ja oikeastaan mä keskityin jo pian sen perässä seuraavaan kaksoissarjaan, jonka mä tiesin Grannille vähän ahtaaksi.

Mulla oli selvä suunnitelma. Mä toisin Grannin sille vitoselle sillä tavalla, että hyppy jäisi siinä mahdollisimman pieneksi, ja sitten mä saisin meille mahdollisimman paljon tilaa ennen sarjaa. Mä keräisin hevosen napakkaan, lyhyeen laukkaan ja saisin sitten vain hengittää sarjan yli, ja sitten me jatkettaisiin…

Eteenpäin karanneet ajatukset rysähtivät vauhdilla nykyhetkeen, kun mä tajusin, että Granni vähät välitti mun suunnitelmastani. Yltiöitsevarmana se nappasi kiinni kuolaimesta ja kiskoi mut vitoselle miten itse tahtoi, lähti hyppyyn holtittoman kaukaa ja sotki puomin jalkoihinsa. Kompuroiden se jatkoi matkaansa aivan liian lähellä olevalle sarjaesteelle, ja mä tein sydän äkkiä kurkkuun pompahtaneena kaikkeni kääntääkseni sen pois.

Granni hyppäsi suoraan päin A-osaa, eikä meillä ollut mitään jakoa päästä B-osalle. Mun seuraavat muistikuvat olivat katkonaisia: paiskautuminen satulasta; puomeja kehon alla ja päällä; miten mä olin jo kävelemässä vaikken muistanut nousseeni ylös; mulle ojennetut ohjat sormien välissä, oliko ne Grannin; isän napakka ote hartioista.

”Sit ner, Josefina, här, låt mig ta hästen.”
“Onko se kunnossa, Josefina, oletko sä kunnossa?”
“You must ride now, Rasmus, it’s your turn.”
“Niin mutta - yeah but -”
“She’ll be fine, just go and do your job. Arne, let me handle the horse and you take care of her.”

Mut oli tyrkätty istumaan selkäännousujakkaralle. Siinä mä nökötin kaksin kerroin taipuneena, sillä mua oksetti taas, enkä mä tällä kertaa tiennyt, oliko se jännitystä, pettymystä vai seuraus tärskystä. Isä kyykistyi vaihtamaan mun kanssa muutamia sanoja, kai varmistaakseen että mä olin aikaan ja paikkaan orientoitunut, ja mä vastailin jotakin kysymyksiin sopivaa. Päätä särki. Eniten sattui ylpeyteen, tietenkin, mutta oli mun pikkurillikin hirvittävän kipeä. Mä riivin hanskan kädestäni ja katsoin sormea kyynelkalvon läpi. Ai juma. Miten niin pieni ruumiinosa saattoi aiheuttaa niin paljon kipua? Kisapaikan lääkintätiimin jäsen ilmestyi kuin tyhjästä mun luokse toteamaan, ettei sormi ollut sen mielestä murtunut ja että mä vaikutin päällisin puolin muutenkin ehjältä, mutta mä tiesin jonkun särkyneen: jo valmiiksi säröilleen itsevarmuuden.

Joko Rasmus ratsasti hätäpäissään yliluonnollisen nopean radan tai sitten mun ajantajuni oli mennyt sekaisin, sillä musta tuntui, ettei se ollut poissa montaakaan sekuntia ennen kuin se jo ravuutti hevosensa meidän luo ja loikkasi suunnilleen vauhdista alas.

”Mä olen okei”, mä sanoin kireästi jo ennen kuin se ehti kysyä mitään. Mua itketti koko tapahtuma, mutta purin hammasta, sillä Dierk lähestyi taas ja sen nähden mä en ikinä itkisi.
”Oletko varmasti? Onko se?” Rasmus kysyi ensin multa ja haki sitten vahvistusta mun isältä.
”Emmeköhän selvinneet säikähdyksellä”, Arne vakuutteli. ”Kisalääkärikin jo teki nopean tarkastuksen. Ei ole syytä olla huolissaan, ellei Josefinan olo muutu huonommaksi.”
”Josefine, how are you feeling?” meidän luokse ehtinyt Dierk tiedusteli.
”I’m fine”, ilmoitin ja nousin seisomaan. ”Just needed a moment to catch my breath. I should go and get Wingaroo —”
”Don’t you worry about that”, pomo kielsi ankarasti, ja kummallista kyllä, samalla melkein lempeästi. ”We are not taking stupid risks, okay? I won’t allow you to ride after that crash. Not today. We’ll see how you feel after a night’s rest.”

Mä avasin suuni väittääkseni vastaan. Pomo arvasi sen, ja jyrähti ärtyisästi:
”End of discussion.”

Napsautin suuni kiinni. Mun vieressä seisova ja mun selkää kevyesti silittelevä huolestuneen näköinen Rasmus sai seuraavat sapiskat osakseen:

”And you, you still got some work to do. Get back to it.”

Ja niin päivä jatkui kaikkien muiden osalta suunnitelmien mukaan. Mä tunsin oloni pettyneeksi, kun mä suuntasin isän kanssa kulkuni rekalle. Kun mun ei enää tarvinnut ajatellakaan kisaamista, saatoin yhtä hyvin vaihtaa ylleni kevyempää vaatetta ja mennä katsomaan muiden suorituksia. Isä puolestaan oli tilannut taksin, sillä sen oli aika suunnata lentokentälle ja jatkaa kenttähevosetsintäänsä. Matkalla meitä vastaan ratsasti Joe, joka huikkasi mun nimen jo kaukaa.

”Y’alright?” se kysyi ja pysäytti Oberonin meidän kohdalle. ”Heard you had quite a fall with the morrrko.”

Joachim kutsui Grannia möröksi. Se sanoi, että sillä tavalla se kunnioitti samalla kertaa sekä tamman luonnetta että suomalaisuutta.

Mä hymyilin kireästi vastaukseksi. Olin hokenut olevani fine, mutta en mä kyllä ollut. Päässä jyskytti ja pikkusormi turposi, mutta fyysiset seuraukset olivat nurinratsastuksen jälkeen kaikkein pienimmät. Me oltiin tultu Grannin kanssa kesäksi ulkomaille kisaamaan ja kehittymään, ja voi miten mä olin toivonut että me oltaisiin haasteen tasalla. Sitten me aloitettiin kautemme näin. Se ei luvannut lainkaan hyvää tulevalle, jos multa kysyttiin. Joachimilla oli kuitenkin oma vinksahtanut näkökulmansa tähänkin asiaan:

”What a perfect way to start the summer! If you ask me, it’s best to hit rock bottom right in the beginning. Now you know what’s there and can move on.”

Isän mielestä se oli viisas näkemys. Ennen lähtöään se jätti mulle elämänviisauden: kuka tahansa osasi hymyillä voiton hetkellä, mutta kaikkein arvokkain taito oli itsensä kasaaminen ja opiksi ottaminen epäonnistumisen jälkeen.

Se kuulosti niin vaikealta, etten mä rehellisesti sanottuna tiennyt, oliko musta sellaiseen. Olinko mä yleensäkään ikinä ihan kasassa? Istuessani isän lähdön jälkeen lannistuneena katsomossa mä ajattelin, ettei sillä voinut nyt olla väliä. Me oltiin tultu tänne, ryhdytty leikkiin, ja nyt oli vain kestettävä hammasta purren huonot hetket ja pistettävä arvostavasti merkille hyvät.

Kesäkupla
18. kesäkuuta 2019
#jusmus #seikkailusaksassa

Musta tuntuu yhä aika uskomattomalta, että mä olen Saksassa. Mä asun Rasmuksen kanssa Riesenbeckissä ja ratsastan työkseni.

Se ehkä vähän salpaa mun hengityksen. Siinä on kolme asiaa mitä mä en uskonut eläessäni tekeväni: ratsastavani palkattuna, asuvani ulkomailla ja seurustelevani maailman parhaan tyypin kanssa. Tämä on mun elämääni juuri nyt, mutta arjekseni mä en sitä miellä. Tämä on jotakin kummallista kesäkuplaa.

Mun ankkurini todelliseen elämään on hapannaamainen Granni. Mä haen siitä mielenrauhaa, niin hassua kuin se onkin. Mä harjailen sitä pitkin vedoin ja aina vähän pidempään kuin se tahtoisi, ja me tehdään pitkiä kävelyitä niin maasta kuin selästä käsin, ja mä vietän tammani kanssa muutenkin aikaa. Joskus mä vain katselen sitä, kun se kävelee tarhassaan. Se on kaunis, eikä se ole muuttunut lainkaan, vaikka suunnilleen kaikki muu mun elämässä on.

Vai onko se ehkä vähän äkäisempi ja kipakampi? Mä mietin, onko se kuitenkin stressaantunut tästä ympäristöstä. Siksikö se oli kisoissakin niin mahdoton? Onhan tämä aivan erilaista kuin kotona Purtseilla — kaukana on sikäläinen yksinkertainen, rauhaisa elämä, jonka mä sille valitsin, kun jätin aikanaan hakematta tallipaikkaa Auburnista.

Sellaisen muodon mun koti-ikäväni ottaa. Mä alan miettiä, oliko mun hevoseni onnellisempi Suomessa kuin täällä. Etsin siitä merkkejä stressistä. Kulmat huolestuneella mutkalla mä siirtelen katsettani hevosessa ja pistän merkille jokaisen ärtymisestä tai epämukavuudesta kielivän eleen.

Ollaanpa hetki rehellisiä: niitä Granni on ilmaissut aina, ympäristöstä riippumatta.

”Luuletko sä, että Grannin on hyvä täällä?” mä kysyn kerran Rasmukselta, kun me istuskellaan tallin katonliepeen suomassa varjossa. Kun ratsastaa auringonpaahteisella kentällä päivät pitkät, ei varsinaisesti kaipaa turhaa auringonottoa muulloin. Ainakin mä olen jo nyt päivettyneempi kuin keskimäärin elokuun alussa ja pisamat ovat villiintyneet ihan uudella tavalla, ja kun mä katson Rasmusta, mä ihmettelen, mikä tuuri mulla onkaan käynyt. Niin hyvältä se musta näyttää, etten mä oikein osaa uskoa sitä todeksi; iho hehkuu jo rusketusta, aiempaa pidemmiksi venähtäneisiin hiuksiin on aurinko sipaissut kullanhohtoaan ja ehkä se on tavallaan miehistynytkin, kenties jotenkin tullut vahvemmaksi ratsastaessaan vielä entistäkin enemmän. Ehkä mä vain kuvittelen.

Sitä mä en kyllä kuvittele, että Rasmus näyttää tyytyväiseltä elämäänsä. Sen elekieli on rentoa, kun se vilkaisee sinne, missä Granni paistattelee nyt päivää. Samalla se puristaa kastelemastaan pesusienestä vettä takaisin ämpäriin, mutta koska se ei katso mitä se tekee, valtaosa lorisee sen kengille. Mä tirskahdan, mutta Rasmus vähät välittää. Se katsoo mua ja hymyilee niin, että mulle tulee ihan kummallisen kevyt olo.

”Kyllä se näyttää siltä, että sillä on kaikki hyvin”, mun poikaystävä antaa arvionsa mun hevoseni hyvinvoinnista ja alkaa huolettomin ottein huiskia Branin satulaa sienellä.
”Meilläkin on, eikö olekin”, mä huokaisen onnellisena ja hymyilen.
”On”, Rasmus nyökyttelee tyytyväisenä, ja mä unohdan Grannin suitsien puhdistamisen ja sukellan sen sijaan suutelupuuhiin.

Klip klop, klip klop. Vislaus. Joe Dickin selässä. Tietenkin.

”Ah, you dirty young lovers. At least the tack looks nice and clean.”

Korjaustöitä
25. kesäkuuta 2019
#seikkailusaksassa

Kavaletteja, kavaletteja, kavaletteja. Kääntämistä, suoristamista ja vähän lisää niitä. Askelpituuden säätämistä. Tuskanhikinen minä ja turhautumistaan taitavasti aisoissa pitävä pomo. Granni ei päästä ketään treeneihinsä osallista helpolla.

Hitaasti se ehkä kuitenkin alkaa pehmetä ensimmäisten epäonnistuneiden kisojen jälkeen. Mä olen valmis lyömään vetoa, että se tekee niin vain pomon auktoriteetin vuoksi. Täytyyhän jopa Grannin aistia, että Dierk on ylipäälliköiden keisari. Ehkä silläkin on osansa, että mä kunnioitan vanhaa miestä niin valtavan pelonsekaisesti, että ratsastan haudanvakavana ja ehdottoman tosissani.

”Still don’t like the way the mare reacts to your aids”, Dierk puuskahtaa. ”There is always like a passive aggressive question mark hanging in the air after every reaction.”

Voi, mä tiedän, mun tekisi mieli sanoa. Mä tunnen sen onko-pakko-henkisyyden varmasti paremmin kuin kukaan. Mun päänvaivanihan se enimmäkseen on, mutta ilmeisesti siitä riittää murhetta Dierkillekin niin paljon, että se kokee tarpeelliseksi mutristaa vähän huuliaan.

”She’s got a bad attitude”, se vielä puuskahtaa.

Mä tunnen oloni noloksi kävellessäni ympyrällä Dierkin ympärillä. Välillä teen siirtymisen raviin ja pian takaisin käyntiin. Yritän saada Grannin tasaisen aktiiviseksi, ja samalla mietin, miten tämä koko Saksa-juttu on mulle yrittämistä ja pinnistelyä. Mä olen ratsastanut koko ikäni, mutta tällainen oikea, tavoitteellinen ja totinen kilparatsastaja mä en pohjimmiltani ole ollut ikinä. Mun haaveet ovat aina olleet muualla kuin siinä, että mä hyppäisin enemmän ja isompaa ja menestyisin. Nyt mun on kuitenkin vaan yritettävä haluta sitä, sillä mulle on tyrkätty alle muutamia hyviä hevosia, sellaisia, joista voisi tulla joskus vaikka GP-ratsuja, enkä mä saa tyriä sitä niiltä.

Onneksi, onneksi, on-nek-si on myös nuoria hupsuja hevosia, jotka ovat vielä melko keltanokkaisia ja räpiköiviä. Sellaisista mä pidän. Niiden kanssa työskennellessäni mäkin rohkenen tuntea iloa. No, ehkä mä aina välillä ja koko ajan useammin iloitsen niistä seitsemänvuotiaistakin, jotka on vanhimpia mitä mun käsiin on uskottu. Niiden kanssa vaan tuntuu niin totiselta, kun ne eivät saa yhtä paljon räpiköintiä anteeksi kuin vauvahevoset.

”That doesn’t necessarily make her a bad competitor, though”, pomo pohdiskelee ääneen. ”Take her to the green vertical.”

Nostan laukan, ja Granni nykii hetken ohjaa ärsyttävästi. Vastustan halua kiskaista lapsellisesti takaisin. Ei siitä seuraisi Grannin — ei varmasti minkään hevosen mutta erityisen vähän Grannin — kanssa mitään hyvää. Tähyän katseellani pystyestettä, ja kaukaa se näyttää suurelta kuin mikä. Me ei olla otettu montaakaan kunnon hyppyä sitten niiden katastrofaalisten ensimmäisten kisojen, vaan työstetty hevosta sinnikkäästi sileällä ja niillä pirun kavaleteilla ja maapuomeilla. Nyt me lähestytään oikeaa estettä, ja mä tunnen Grannissa viriävän innon.

Kummallista, mä ajattelen. Mitä lähemmäksi estettä me tullaan, sitä pienemmältä se musta näyttää. Grannin hyppy on voimakas; ohikiitävän hetken ajan mä mietin, yrittääkö se näyttää pomolle, että tätä se on syntynyt tekemään eikä mitään latteaa kavalettiympyröillä pyöriskelyä.

”Good”, on pomon kommentti. ”Nice position there, and the horse was fairly steady. Try taking her to the vertical again and then, ahem, six even strides to the blue oxer. It is a nice 25 meters or so, should be an easy distance with that horse.”

Mulla on oikeastaan aika itsevarma olo, kun mä ratsastan tehtävälle. Etäisyys on väljä, etenkin jos ratsastan loivassa kaarteessa meille vähän enemmän tilaa, ja mä uskon Grannin mahtuvan hyvin siihen väliin. Sillä on iso laukka, enkä mä ole lainkaan huolissani siitä, päästäänkö me perille okserille saakka.

Sen kerran itsevarmuus kannattaa. Linja tuntuu helpolta ja hypyt sujuvilta, ja mulle tekee äärettömän hyvää onnistua. Ensimmäisten kisojen mokan paino mun hartioilla alkaa vihdoin keventyä. Ehkä Joe oli oikeassa sanoessaan, että kannattaa hoitaa epäonnistumiset alta pois heti kättelyssä, mietin kävelyttäessäni Grannin ulos kentän portista. Nyt voin sentään lohduttautua sillä, ettei mikään moka voi olla enää edellisiä kisoja karmeampi.

Kaja on juuri nousemassa Ismon selkään tallin pihassa, ja me päädytään kiertämään tallialue yhdessä. Mun ja Grannin loppukäynnit sopivat Kajan ja suurikokoisen mustan orin alkukäynneiksi. Me ollaan enimmäkseen hiljaa, mutta välillä jompi kumpi (yleensä Kaja) keksii jotakin sanottavaa, ja onneksi hiljaisuuskaan ei ole kovin vaivaannuttavaa.

Kaikki pielessä
7. heinäkuuta 2019 #seikkailusaksassa

Kaikki on ihan pielessä. Mulla on maailman surkein olo, kun mä rahjustan Grannia perässäni raahaten takaisin tallin viileyteen. Helleaalto on iskenyt, ja musta tuntuu, että mun olkapäiden iho on takuulla vähän palanut, ja se on mun murheistani pienin. Mun kehon joka ainoaa (mä vannon! IHAN JOKAISTA) lihasta kolottaa ja mun typerä kohtuni supistelee mua kovaa vauhtia kohti mielipuolista ruumiistairtaantumiskokemusta. Muhun sattuu niin, että mä epäilen oksentavani ja/tai pyörtyväni ihan pian, ja luojan kiitos Granni oli mun päiväni viimeinen ratsastettava hevonen.

Mä olen, tietenkin, ratsastanut ihan surkeasti koko päivän. Onko se nyt mikään ihme, kun mä en kykene edes seisomaan suorassa? Tietenkään mä en ole hiiskunut kenellekään, miksi mun ratsastus on ollut niin luokatonta. Pomo ei sentään ole haukkunut mua kertaakaan aivan täysin maanrakoon, ei mitenkään epäreilusti, mutta kyllä mä sain ansaitun täyslaidallisen asiallisia moitteita ja pettyneitä, turhautuneita katseita. Grannin ratsastus oli pahin kaikista. Sitä pomo ei varmaan kyennyt edes katsomaan loppuun, sillä se tuhahti ja marssi pois kesken kaiken mitään sanomatta. Mun tekee pahaa edes ajatella sitä, ja mua itkettää.

Mä kävelen Kajan ohi, eikä se sano mulle sanaakaan. Mä tunnen kuitenkin sen katseen itsessäni ja sekin on kamalaa. Siinä se patsastelee niin epäreilun kauniina ja freesinä, ja mulla on hiki ja turvonnut olo ja mun liikekieli on nykivää ja jähmeää, siinä missä Kaja liikehtii sulavasti ja määrätietoisen sirosti. Mä tiedän kyllä, että sitä pidetään huoliteltuine kulmineen ja ripsineen ja contouringeineen ja timmeine vartaloineen varmaan todellisena kuumiskaunottarena, ja mä itse taas en tunne oloani etäisestikään viehättäväksi.

Mä olen ihan mitättömyys.

”Eikö se ollut sun viimenen tänään?” kuuluu Rasmuksen ääni.

Mä tuikkaan Grannin karsinaansa ja nyökkään Rasmukselle hammastani purren. Itku on niin lähellä, etten mä viitsi puhua mitään. Varmaan ulvahtaisin, että keskity sinäkin vaan Kajaan - tai jotain muuta yhtä typerää - ja rupeaisin sitten vollottamaan. Luikahdan itsekin karsinan seinien suojiin ja seisahdan hevoseni rinnalle. Granni, joka oli kauhea ratsastaa, on yhtäkkiä ihan nätisti aloillaan, ja mä silitän sen kaulaa. Sitten vihloo, ja mä painun vähän kumaraan ja pelkään hetken, etten mä kohta näe mitään.

“-fina?”
“Mm…”
“Mikä sun on?”
“Sattuu.”
“Mihin? Tekikö Granni jotakin?”

Rasmuksen ääni on niin kireä huolesta, että ehkä muutkin tajuaa jonkin olevan vialla vaikkei ne meidän suomenkielistä keskusteluamme ymmärräkään. Eduardo ilmestyy Rasmuksen selän taakse karsinan ovensuuhun. Mä suoristaudun ja pudistelen päätäni sen merkiksi, ettei Granni ole tehnyt mitään. Eduardo työntyy Rasmuksen ohi karsinaan ja tuuppaisee mua hellästi olkavarteen.

“I’ll take care of the mare for you”, hevosenhoitaja ilmoittaa, ja mä nyökkään puolivillaisesti.
“Thanks”, Rasmus kiittää ja vetää mut käytävän puolelle ja kainaloonsa. Se tarkastelee mua huolestuneena lähietäisyydeltä ja kysyy taas: “Mikä sun on? Sähän olet ihan kalpeakin.”

Sitten kuuluu Joen terävä ääni jostakin kauempaa käytävältä:
“She alright? Rasmus, what’s happening?”

Mä pyristelen ahdistuneena irti Rasmuksen otteesta ja pudistan itkua pidätellen päätäni, koska en mä halua kuukautiskivuistani enää yhtään suurempaa kohtausta. Hirvittävän vaivaannuttavaa.

“I’m fine”, kirskahdan ja lähden hoippumaan pois. Mä luotan Eduardon huolehtivan Grannista kuin omastaan, ja mun on kerrassaan pakko päästä pois tallista. Mun selän takaa kuuluu Joachimin napakka “yeah, go” ja Rasmuksen kiireiset askeleet. Vaikka mä liikun varoen, se saavuttaa mut vasta hyvän matkaa tallin ovien ulkopuolella, ja mä itken jo valtoimenaan.
Sekös Rasmuksen säikäyttää.

“Mihin sua sattuu? Mitä kävi? Josefina! Miksi sä itket? Milloin sattui?”
“Koko ajan! Koko päivän!” mä parkaisen ja Rasmus, joka on jo rutistanut mut halaukseensa, meinaa saada hepulin.
“Koko päivän?! Näin kovasti? Mikset sä ole sanonut mitään?? Pitääkö sut viedä lääkäriin, varmaan pitää, mitä jos se on joku - miksi suhun sattuu, mihin sua sattuu???”

Nyt Rasmus pitelee mua napakasti molemmista olkapäistä ja tuijottaa mun silmiä ja niistä tulvivia kyynelvanoja ja näyttää niin kertakaikkisen valmiilta vaikka kantamaan mut maailmanennätysvauhdilla lähimpään sairaalaan, että mua alkaa naurattaakin vähän. Hysteerisenä mä tirskahdan vollotukseni lomasta.

“En - en mä ole sairas, ei mua t-tarvitse viedä - viedä lääkäriin”, mä vakuutan niiskutellen. “Mun vatsa on kipeä.”
“Mistä kohtaa? Voihan se olla vaikka mikä!” Rasmus on jo päättänyt, että lääkäriin on lähdettävä, ja mä tunnen oloni epätoivoiseksi. Täytyykö mun todella sanoa se sille suoraan?? Pahus vieköön.
“No ei ole. Mulla on vaan… mun… alkoi…”

Ihan mutinaksihan se menee, eikä ole ihme, että Rasmus tuijottaa mua silmät vähän sirrillään ja näyttää siltä, että on työn ja tuskan takana saada selville mistä on kyse. Mä tuijottelen varpaitani ja odotan oivallusta, joka iskee mun poikaystävään lopulta. Pitkällä viiveellä, mutta iskeepä kuitenkin.

“Ai! Se ei siis ole umpisuoli”, Rasmus sanoo varovasti, ja mä naurahdan paksusti.
“Ei. Ei kyllä ole.”
“No - voidaanko me tehdä jotakin helpottaaksemme sun oloa?” mun ihana poikaystäväni kysyy vähän huojentuneen oloisena, kai tajuttuaan, ettei mua tosiaan tarvitsisi kiidättää sairaalaan. Se kurottautuu suukottamaan mun otsaa ja pyyhkäisee kyyneleitä ja, kuten mä tajuan vilkaistuani sen mustuneita sormia, valunutta ripsaria mun poskilta. Hitsi miten viehättävää.

Mä hymyilen sille onnettomasti, mutta hymyilenpä kuitenkin. Mun olo helpottui jo hieman silkan myötätunnon voimalla, vaikka ei tietenkään kovin paljon.

“Mä haluan vaan käpertyä keräksi sänkyyn, ja että sä silittelet mua ja syötät mulle särkylääkkeitä”, mä naurahdan valjusti.
“Kuin karkkia?” Rasmus virnistää kokeilevasti, ja mä hymähdän hyväksyvästi.
“Suunnilleen.”
“Olisit sanonut aikaisemmin, että tekee kipeää”, Rasmus vielä nuhtelee, ja me lähdetään kainalokkain kuljeksimaan hitaasti kämpille päin.
“No nytpä tiiät”, mä huoahdan ja alan jo itsekin ajatella, ettei se kertominen sitten maailmanloppu ollutkaan. Kai tämäkin oli sitten koettava ja todettava kilpaurheilijankin arkeen kuuluvaksi valitettavaksi ilmiöksi.

Granni ja pitkä vesi
16.-17. heinäkuuta 2019
#seikkailusaksassa

Josefina yrittää itse

Mun hevoseni ei ole koskaan pelännyt minkäännäköisiä esteitä, eikä se ole tainnut ikinä myöskään kieltäytyä hyppäämästä, vaikka este olisi ollut kuinka riemunkirjava tai ponnistuspaikka miten huono tahansa. Pitkälle vesiesteelle se kuitenkin vetää järjestään liinat kiinni. Musta tuntuu, että mä olen yrittänyt huijata sitä yli vesiesteestä jo puoli päivää, kun mä lopulta vaan uuvahdan kesken.

”I can’t!” mä julistan. ”It’s not happening. She won’t jump.”

En muista milloin olen ollut yhtä turhautunut kuin nyt. Olenko ikinä? Sen turkasen tunteen rohkaisemana mä ratsastan aitaan nojailevan Joen luo.

”Joe, I need your help with this stubborn horse”, puuskahdan. ”Please.”

Joachim miettii hetken ja nyökkää sitten.

”Alright, I’ll ride her first thing tomorrow.”

Granni pistää Joen hikoilemaan

Näyttää siltä, että Granni on voitolla. Härkäpäisesti se esittää Joellekin mielipiteensä epäilyttävästä, typerästä pitkästä vedestä, joka on sijoitettu kentän keskelle, minne se ei todellakaan Hänen Korkeutensa mielestä kuulu. Mä olen vähällä luopua toivosta. Ilmeisesti mun ei auta muu kuin toivoa, ettei me koskaan jouduta sellaisiin kisoihin, joissa Grannin pitäisi pyörtää periaatteensa. Onneksi vettä ei näe usein, ja tuskin koskaan meidän tasolla, sillä mä pidän itsestäänselvänä että en mä Grannin kanssa koskaan metrikolmeakymppiä ylemmäs kipuakaan.

Aluksi Joachim nauraa Grannin kieltäytymisille. Vähän hupaisiahan ne ovat, sillä Granni tekee ne mahdottoman flegmaattiseen tyyliin. Se ei tosiaankaan näe vaivaa ja yritä kieroja liukupysähdyksiä, vaan yksinkertaisesti hiipuu löysän käynnin kautta pysähdyksiin riippumatta siitä, miten Joachim sitä eteenpäin patistelee.

Hetken näyttää siltä, että mun hevonen todella on itsepäisempi kuin Joe, mitä mä en pitänyt edes etäisesti mahdollisena lopputulemana.

Joe pistää Grannin hyppäämään

Onneksi Joachim on kuitenkin lievään hulluuteen saakka sitkeä ja periksiantamaton. Silkalla luovuttamattomuudellaan se lopulta päihittää Grannin. Tamma alkaa jo näyttää todella kyllästyneeltä typerään vesileikkiin, ja ehkä se siksi sitten päättää loikata vetelästi yli vedestä.

Ylitys ei tietenkään ole puhdas. Mua itkettää ja naurattaa, kun mä katselen hevostani, joka läiskäyttää takajalkansa vesiesteeseen kuin ilmaistakseen vielä viimeisen kerran, että tämä homma ei ole lainkaan sitä varten. Granni pompahtaa sitten äkäisesti poljeskellen Joen pyörivät silmät ja saksankielinen jupina kertovat kaiken oleellisen siitä, mitä mieltä se mun luuskastani sillä hetkellä on.

Sen jälkeen Granni ei enää jaksa palata vastarannalle kiiskeröimään. Se leiskauttaa pari kertaa yli vesiesteestä ja vaikuttaa yhtäkkiä siltä kuin olisi koko ikänsä tehnyt niin.

2. Nousukiito
19. heinäkuuta 2019

Heinäkuussa mä olin enimmäkseen sellaisessa tunnetilassa, joka löi mut ällikällä joka kerta, kun mä pysähdyin tarkastelemaan sitä. Se oli kummallinen sekoitus onnea, rakastuneisuutta, varovaista mutta ehdottomasti olemassa olevaa päättäväisyyttä ja… huolettomuutta. Ajatella! Huolettomuutta!

Mä olin maailman viimeinen ihminen, jota kuvailtaisiin sanalla huoleton. Mä olin mestari muotoilemaan murheita tilanteeseen kuin tilanteeseen. Eihän mulla yleensä ollut elämässä mitään oikeaa, todellista hätää, mutta hädissäni mä olin aina silti.

Granni puolestaan ei koskaan ollut, ja ratsastaessani sitä ulos kisa-areenalta onnistuneen perusradan jälkeen mä mietin, miten tarpeetonta munkaan oli olla. Meillä oli karu aloitus kesäkaudelle niissä Bramschen kisoissa, mutta se tapahtuma jäi nopeasti taakse. Pomo ei päästänyt mua helpolla hevoseni kanssa vaan pisti treeniruuvia kireämmälle, eikä me kilpailtu pariin viikkoon, koska Dierkin mielestä oli turha lähteä ratsastamaan kisarataa, josta jäisi todennäköisesti taas vain huono fiilis. Siitä mä olin ihan samaa mieltä. Startteja kyllä riitti muillakin hevosilla, joten Grannin kanssa perusasioihin keskittyminen ei ollut pois kilpailurutiinin rakentamisesta.

Mulle alkoi tulla sellainen rutiini. Niin kai kävi, kun kilpaili useilla eritasoisilla ja temperamentiltaan monenkirjavilla hevosilla viikonlopusta toiseen. Niin runsaalla kilpailemisella oli myös se hyvä puoli, että vaikka epäonnistumisia väistämättä tuli, ne hautautuivat nopeasti parempien suoritusten alle. Kotioloissa epäonnistuneen kokemuksen korvaamiseen hyvällä kisaradalla olisi mennyt hitsin kauan, sillä vain yhdellä tai kahdella hevosella kilpaillessa starttien välit luonnollisesti venyivät.

”Hiton hyvä rata”, Rasmus kehui, kun me kohdattiin mun startin jälkeen. Se oli ollut lähtölistalla heti tokana ja mä puolestani aivan loppupäässä, joten se oli jo ehtinyt saada Donovanin pois käsistään ja tulla katsomaan mun ja Grannin rataa. "Sujuva. Tasainen. Varma. Hyvää työtä."
”Joo!” mä hymyilin tyytyväisenä ja silittelin Grannia. ”Mä olisin halunnut ratsastaa sen seiska-kasi-välin paremmin, mutta muuten jäi tosi hyvä fiilis.”
”Aiotko sä rökittää mut uusinnassa?” Rasmus kysyi, tai ehkä jopa haastoi vähäsen.
”Tietenkin”, vastasin kepeästi poikaystävälleni enkä edes tuntenut oloani itseäni täynnä olevaksi kehuskelijaksi. Mä olin alkanut sallia vitsailemisen itselleni. ”Ehkä päihitän kaikki muutkin siinä sivussa.”

Ei mulle kyllä oikeastaan ollut edes väliä, sijoituttaisiinko me. Mä janosin hyvää fiilistä: sitä, kun Granni oli radalla ratsastettavissa ja kuulolla. Se ei koskaan, tai ainakaan vielä, ollut ihan aukottomasti sitä. Mun tammani etsi aina porsaanreikiä, mutta kun mä olin alkanut luottaa omaan tekemiseeni enemmän, niitä epäröinnin hetkiä, jotka Granni käytti hävyttömästi hyväkseen, oli yhä vähemmän.

Meillä meni hyvin. Mulla ja Grannilla. Me kehityttiin. Enää ei tullut kuuloonkaan, että me oltaisiin junnattu mun epävarmuuteni takia ikuisesti metrin luokissa, sillä pomo oli piiskannut mut kokeilemaan metrikolmeakymmentä hevoseni kanssa, ja mä olin huomannut, ettei me kuoltu siihen. Niinpä me kilpailtaisiin jatkossa kahta- ja kolmeakymppiä. Estekorkeuden nousun sijaan parasta oli kuitenkin juuri se työskentelyvarmuus, jota me oltiin saatu rakennettua.

Ja meni mulla muutenkin hyvin, myönsin suunnatessani hepparekalle, mistä me haettiin Donovan jotta sekin pääsisi kävelemään ennen pian alkavaa uusintaa eikä joutuisi seisovilta jaloilta tekemään verkkahyppyjä.

”Tää muilla hevosilla kisaaminen on tehnyt niin hyvää sille, miten mä ratsastan Grannia”, pohdiskelin ääneen, kun me kävelytettiin hevosiamme ratsain.
”Se on aina hyödyllistä. Voispa itekin pitää tyyliin kymmentä kisahevosta”, Rasmus haaveili, ja siitä meidän puheet lähti liitoon.
”Joo, ja jos voisi kasvattaa niitä sitten itse lisää”, mä liityin utopististen tulevaisuudensuunnitelmien laadintaan. ”Eikä tarvitsisi myydä yhtäkään ellei tahtoisi.”
”Sitten meillä olisikin yhtäkkiä sadan hevosen suurtalli”, Rasmus huomautti. ”Kun ei raaskittaisi luopua mistään.”
”Siinähän se elämä kivasti kuluisi”, mä naurahdin. ”Ei olisi vaikea valita, miten vapaa-aikaansa käyttäisi, kun ei olisi sitä vapaa-aikaa.”

Rasmus naurahti, ja mä hymähdin vastaukseksi, ja sitten se vielä hymähti takaisin. Kas siinäpä yksi suhteemme hienouksista: me oltaisiin ihan hyvin voitu käydä kokonainen keskustelu sillä tavalla, hymähdellen ja hymistellen, eikä se olisi edes tuntunut mitenkään omituiselta. Ehei, meillä oli sangen luontevaa yhdessä. Jälleen kerran mä katselin Donovanin satulaan kiipeävää poikaystävääni ja mietin, mahtoiko se ollenkaan tiedostaa, miten outo mä olin. Jos se huomasikin sen, se ei tainnut pistää pahakseen. Sehän suunnitteli, kepeästi ja vitsillä tietenkin mutta kuitenkin, yhteistä tulevaisuutta mun ja suurtallillisen hevosia kanssa.

Miten upeaa se olisi, mä mietin, ja ellen olisi hevoseni selässä mä olisin kyllä mennyt onnesta kippuralle. Rasmus ja mä, hevostila, onnellisia aikoja. Kiireisiä varsomiskausia ja kisakesiä, aikaisia, usvaisia ja kahvilta ja Rasmuksen tekemiltä munakkailta tuoksuvia aamuja, niitä iltoja kun me pitkän päivän jälkeen lojuttaisiin sohvalla kainalokkain ja ihmeteltäisiin hiljaa, miten hyvin asiat olisivat. Sellaisia hetkiä, joina Rasmus pitäisi jotakin mun kasvattamaa ja ratsuttamaa hevosta niin upeana, että tahtoisi itse kilpailla sillä, veisi sen edemmäs kuin mihin mun kanttini kestäisi ja mä saisin pakahtua ylpeydestä katsellessani kasvattamaani kisaratsua ja rakastamaani kilparatsastajaa...

Rasmuksen ajatukset eivät kai luiskahtaneet aivan yhtä hypoteettisille urille, vaan pysyivät tiiviimmin tässä hetkessä. Se sanoi:
”Musta tuntuu että Nova hyppää hyvin tänään! Vaikka saattaa se kyllä puomin tai kaksi ottaa. Mä otan kyllä tänään riskin ja ratsastan aikaa.”

Mä käännyin katsomaan poikaystävääni ja hymyilin kannustavasti. Oli paras keskittyä nyt tähän päivään, sillä startteja oli vielä jäljellä. Kuvitteelliset tilukset ja hevoskasvatit joutaisivat vielä odottamaan… vuosikymmenen tai pari.

”Kannattaa! Se on ollut hyvässä vireessä.”
”Grannikin”, Rasmus tuumasi rohkaisevasti.
”Jep! Ihanaa. On sen kanssa tapeltukin.”
”Työ maksaa itseään takaisin”, Rasmus summasi, ja sitten se taas hämmensi meitä molempia: ”Oon ylpeä susta, tiesitkös?”

Mielihyvän hailakka puna poskillani mä meinasin suunnilleen tukehtua siihen uskomattoman ihanaan tunteeseen, jonka ne sanat nostivat mussa.

Se saattoi olla juuri se rohkaisu, jota mä tarvitsin. Sinä päivänä mä ratsastin uusintaradan, jonka aikana mä ehdin nauttia siitä, miten helpolta työskentely Grannin kanssa tuntui. Me mentiin kovaa, ja silti Granni pysyi mun kanssa. Mä tunsin ajoittain ohjissa hevoselleni luonteenomaisen nykäisyn, pienen aavistuksen siitä että se saattaisi koska tahansa purra kuolaimeen ja mennä menojaan, mutta hyvin nopeasti tamma pehmeni taas ja kävi vastaanottavaiseksi pienille pidätteille. Oli vaikea edes keksiä nimeä tunteelle, jonka mä koin silloin kun mä todella tajusin, että parin viime vuoden aikana tehty työ ihan todella tuotti tulosta.

Granni oli valmis Power Jumpiin, ja sen jälkeen me voitaisiin tehdä mitä vain. Siis suunnilleen. Olisi siinä pieni potentiaalijuttu kyllä, tai itse asiassa kaksi: kuinka paljon Grannista lopulta löytyisi hyppyä ja kuinka paljon mun päänuppini kestäisi. En mä siis ruvennut mitään olympialaistreeniaikatauluja rakentelemaan, vaikka hetkittäin mä jo mietin, että olisi hauskaa olla sellainen ihminen, joka rohkenisi haaveilla semmoisesta.

#powerjump2019
26. heinäkuuta 2019

Juuri ennen kuin mun on määrä siirtyä valmistautumaan rataan Grannin kanssa, alkaa sataa. Kaikesta päätellen se on ohimenevä sadekuuro, sellainen, että taivas vain vähäsen ropsauttaa vettä niskaan muistuttaakseen, että pystyy siihen. Vasta isommissa luokissa kilpaileva ja meitä nyt täysillä kannustava Joachim kurtistelee kulmiaan, kun mä viimeisen verryttelyhypyn jälkeen ratsastan sitä kohti valmiina siirtymään hevosineni kohti derbykenttää.

”Bad luck”, Joe puuskahtaa myötätuntoisena. ”A day of sunshine and now this.”

Mä istun seesteisenä hevoseni selässä ja kohautan pienesti olkiani.

”It’s okay. Really. I don’t mind.”
”Feeling confident?” Joachim kysyy, ilahtuneena ennen kaikkea mutta kai myös vähän yllättyneenä, sillä sekin jo tuntee mun (surkeat) kisahermot.
”Yeah”, mä sanon mietittyäni vain häviävän pienen hetken verran.

Mulla on hyvä tunne. Se johtuu paitsi siitä, että Granni tuntuu olevan avuilla, myös siitä, että mä tiedän, että viikonlopusta jää kuitenkin hyvä fiilis. Aamuinen paniikki on kadonnut, kun mä olen päässyt ratsastamaan ja muistanut Power Jump -huuman.

Viimevuotinen kilpailumatka Kanadaan on kirjottu kymmeniksi ihaniksi pieniksi ja suuriksi muistoiksi. Se oli mun kesäni kohokohta, eikä vain siksi, että mä voitin (ja oikeastaan vain hyvin vähän siksi). Mulla oli silloinkin kolme huikean hienoa hevosta, joiden omistajat luottivat siihen että mä suorittaisin niiden kanssa vaadittavalla tasolla. Itse en luottanut, mutta osoitin sitten kuitenkin olevani enemmän tai vähemmän odotusten mittainen. Meitä oli hyvä porukka matkassa muutenkin, Nita ja Heidi ja Inna ja kaikki muut, ja Rasmus, johon mä olin kauhean pihkassa. Siinä taas reissun hienoimpia muistoja: kun Rasmus istui mun viereeni siellä puistossa voittoa juhlittaessa ja mun vatsanpohja oli yhtäkkiä täynnä kaikkea kepeää ja lepattelevaa; kun Nita ilmaisi vaivaannuttavalla kysymyksellään, että senkin mielestä meidän välillä oli jotakin; kun mä uskaltauduin koskettamaan Rasmuksen kättä, mikä ei ehkä olisi ollut jollekin lainkaan ihmeellistä mutta mulle oli; ja kun me sieltä reissusta palatessamme tiedettiin menevämme treffeille. Huisia.

Tänä vuonna moni asia on toisin, mutta tervehtiessäni tuomaristoa mä ehdin vielä ajatella, että oikeastaan kaikki on kääntynyt vielä parempaan suuntaan.

Mulla on enemmän kokemusta ja kilpailurutiinia. Mä olen tehnyt tätä koko kesän, verrytellyt hevosia ja ratsastanut ratoja ratojen perään. Tämä kaikki on mulle nyt niin tuttua, ja tällä kertaa ei vain toiminta, vaan myös ympäristö ja ihmiset.

Täällä Auburnissa, koti-Kallassa, ovat läsnä kaikki, ja vaikka kaikkiin sisältyy väistämättä myös pari pelottavaa tai muuten inhaa tyyppiä, tapahtuma tuntuu jotenkin vielä yhteisöllisemmältä. Näen jatkuvasti tuttuja kasvoja, ja kai heistä nyt edes joku toivoo minunkin onnistuvan. Ja mitä tulee tämänhetkiseen kilparatsuuni: Grannin vanhempien sijaan kilpailen tänä vuonna hevosella itsellään. Mun tammani on ehkä vasta kuusivuotias ja ensimmäistä kertaa tällaisissa isoissa kilpailuissa, mutta sen askel on niin tolkuttoman itsevarma, etten mä epäile hetkeäkään, etteikö se olisi tähän kaikkeen valmis. Mä liikautan kättäni nopeaan silitykseen, ennen kuin kannustan hevosen laukkaan.

Tihkusateen saattelemana me kierretään derbykenttää ja valmistaudutaan ylittämään ensimmäinen este. Sen jälkeen kaikki tapahtuu omalla painollaan. Me joko saadaan hyvin rytmistä kiinni tai sitten ei, ja musta kyllä tuntuu, että saadaan.

Ja jos vaikka ei saataisikaan, niin ainakin mä tiedän, että lohtu on lähellä.

Ihastuksesta on tullut poikaystävä, ja kävi miten tahansa, Rasmuksella on velvollisuus halata mua radan jälkeen heti kun se omilta starteiltaan ehtii. Tietysti mä toivon, että halaus on riemukas onnitteluhali sen kunniaksi, että meillä molemmilla on mennyt niin hitsin hyvin, mutta lohtuhalauksissakin on oma taikansa.

Mutta ei nyt vielä ruveta haikailemaan lohdun perään. Ensin me hypätään, ja toivottavasti hiton hyvin. Tätähän me ollaan kokonainen vuosi odotettu.

Rima nousee
31. heinäkuuta 2019
#seikkailusaksassa

Jos ketään nyt sattuisi kiinnostamaan mun mielipiteeni edessä häämöttävästä esteestä, jonka pomo on käskenyt mut ylittämään, mä parkaisisin kyllä ihan surutta ääneenkin, että se on aivan liian iso. Kukaan ei kuitenkaan kysy, joten mä ajattelen niin vain itsekseni. Henki tuntuu pakkautuneen kurkkuun ja mun hartiat kiristyvät, vaikka mä kuinka käsken niitä tekemään toisin.

Grannin korvat nytkähtävät mua kohti. Se ei ole vielä lukinnut estettä hörökorvin kohteekseen. Siitä mä tiedän, ettei tamma ole aivan varma, aionko mä viedä sen esteelle saakka vai panikoida viime hetkellä ja kääntää sen pois. En mä kyllä ihmettele. Enhän mä olekaan varma — mistään muusta kuin siitä, että vuoren kokoinen este hirvittää mua eikä musta koskaan ole oikeaksi kilparatsastajaksi oikeisiin estekisoihin oikeilla estehevosilla. Tiedättehän: tavoittelemaan jatkuvasti kovempaa suoritustasoa ja maailman huippua. Veljessäni voi olla kunnianhimoa sellaiseen, mutta minä tahdon hyppäämisen ja kilpailemisen olevan edes jollakin tavalla mukavaa.

Onneksi Granni ei tiedä, etten mä pidä sitä ihan Oikeana estehevosena. Onhan mun myönnettävä, että se kalpenee monien keskieuroopanserkkujensa rinnalla. Se on mukava, vähän perushevosta parempi hyppyintoilija, mutta jokin viimeinen laadun aste tai ehkä kaksikin siitä puuttuu.

Itsevarmasti se kuitenkin ottaa ison esteen päämääräkseen heti kun mä annan sille vähänkin viitteitä siitä, että sinne meidän on mentävä. Mä tunnen sydämensykähdyksenä sen hetken, kun se päättää hypätä. Muutamia metrejä ennen estettä sen askel lähtee vetämään voimalla ja siitä pisteestä alkaen mä olen pelkkä matkustaja.

Mä arvioin, että ylin puomi kohoaa sadanneljänkymmenen, ehkä paremminkin sadanneljänkymmenenviiden senttimetrin korkeuteen. Grannikin tekee oman arvionsa. Se hyppää kaikella voimalla, avaa takaa minkä pystyy, ja aivan niukin naukin se kohoaa esteen yläpuolelle. Puomi tutisee kannattimillaan sen merkiksi, että yhtään vähempi efortti ei olisi riittänyt; nyt jo kavio hipoi rimaa. Esteen jälkeen Granni pusertaa niskansa kiukkuiseen köyryyn ja potkaisee mielenosoituksellisesti.

Se on kai kohdannut kapasiteettinsa rajapinnan, eikä mun tammani pidä siitä kokemuksesta.

Raapaleista:

Raapaleet 46-42: Granni

Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin. #seikkailusaksassa

36 Matka (31.05.-01.06.2019)

Kuinka kummassa mä saatoinkaan jännittää Grannin matkustamista niin kovasti? Kyllähän mun pitäisi jo tammani tuntea, mä sätin itseäni, kun me käydään katsomassa hevosia laivamatkan aikana. Ei Grannia pelota, tietenkään, sehän on lohikäärme. Korkeintaan sitä tympii matkaseura, joka ei kai tammasta sovi sen arvolle. Bran yrittää kevytkenkäisenä yhä vieläkin välillä hörötellä ihanalle daamille, jona se kai sisarpuoltaan pitää. Granni ei lämpene; se on yhtä kylmä kuin juhannussää keskimäärin.

Ei se pidä Grimistäkään, vaikka mä pidän niitä vähän samanhenkisinä.

Mä sentään pidän omasta matkaseurastani kovasti. Se ei ole hapannaamainen niin kuin Grim, eikä se ole mulle sukua, joten sen sopiikin halailla mua.

37 Ensiarvio (03.06.2019)

On järkyttävän jännittävää ratsastaa Grannilla ensimmäistä kertaa pomon ja Joachimin nähden. Pistän niiden mielipiteille kamalasti painoarvoa, ja ikävällä tavalla musta tuntuu, että mun oma hevonen kertoo musta enemmän ratsastajana kuin mitkään suoritukset muilla hevosilla ikinä voisi. Granni on mun ratsastama ihan alusta asti, ja se on hankala ja omapäinen, enkä mä voi olla miettimättä, kuinka iso osa sen haastavuudesta on ihan mun omaa syytäni. Mä yhdyn täysin meidän kokeneen yleisön mielipiteisiin: hevonen ei ole ratsastettavuudeltaan miellyttävin mahdollinen, mutta ytyä siinä on. Grannissa on kuulemma palikat kohdallaan, mutta niitä pitäisi vielä pystyä ohjelmoimaankin. Siinä sitä sitten riittääkin työnsarkaa varmaan vielä pitkään.

38 Vaihtopenkillä (15.06.) | Lue raapaleesta lihotettu tarina

Kerran Granni tekee mulle tepposet. Ollaan Bramschen kisoissa. Granni tuntuu jo verryttelyssä itsevarmalta. Radalla se päättää omatoimisesti jättää yhden askeleen välistä sarjaa edeltävällä esteellä, rymyää läpi eikä tietenkään ehdi tasapainoon ennen sarjan A-osaa. Se yrittää silti, ja tilanne päättyy sekavasti. Mut saadaan kalasteltua puomien seasta ja mä kävelenkin ihan itse pois areenalta. Filmi palaa kuitenkin mun tajunnan tasolle vasta, kun mun isä rientää meitä vastaan ja nappaa Grannin ohjat multa. Maailma keikkuu vähän, eikä mulla ole enää asiaa satulaan. Niinpä mä joudun vaihtopenkille katselemaan, kuinka muut kilpailee. Kaiken järjen mukaan mun pitäisi olla helpottunut, mutta silloin se tuntuu komennukselta jäähyaitioon.

39 Raskasta työtä… (05.07.)

Pomo ei päästä meitä helpolla. Se ei paljon kuuntele mun epävarmoja jupinoita siitä, onko meistä Grannin kanssa muka hyppäämään isompaa kuin metrikahtakymppiä. Se johtuu joko siitä, ettei pomoa kiinnosta, tai siitä, etten mä uskalla jupista ääneen. Jos pomo sanoo, että hyppää tuo K2:n kokoinen este, sitten mä hyppään. Vaikka takaperin. En mä uskalla muutakaan.

Tietysti sen treenit vievät mua ja Grannia huimaa vauhtia eteenpäin. Ei Vernerikään ole jättänyt mutinoille sijaa, mutta pomo osaa olla vielä vaativampi, tai ehkä vaan säälimättömämpi.  Ei se  koskaan laita meitä sellaisen tehtävän eteen, joka olisi meille suorastaan vaarallisen vaikea, mutta mukavuusalue on harvinainen tila.

40 … ja rankat huvit (06.07.)

Ei Granninkaan elämä kuitenkaan pelkkää ankaraa työntekoa ole. Välillä se saa rennompia jaksoja, jolloin se saa kävellä paljon ja tarhailla vaikka kellon ympäri. Se on kuitenkin Granni, ja mä tunnen sen riittävän hyvin tietääkseni, että vielä tarhailua enemmän se nauttii siitä, kun se saa porhaltaa menemään aivan täysiä.

Siksi mä tartun ilolla mahdollisuuteen viedä se treeniradalle laukkaamaan. Rasmusta ja Brania ei ole vaikea haastaa kisaan, ja pian me annetaan nuorten ja vauhtia rakastavien hevostemme juosta sydämiensä kyllyydestä. Se on melkein parasta, mitä yhdessä voi tehdä, ja meidän hymyt tarttuvat jopa pomoon, kun me palataan tallille naureskelevaisina ja huolet laukan nollaamina.

41 Täydessä vauhdissa (05.08)

Kello kilahtaa. Meillä on 45 sekuntia aikaa ylittää lähtöviiva. Hengitys sisään, puhallus ulos. Granni tietää, mitä tänne on tultu tekemään. Kesän aikana se on syttynyt aikaratsastusluokissa, ja mä tiedän, että se tekee niin nytkin, jos mä annan sen. Nurmikenttä on ideaalissa kunnossa, puomit 130:n senttimetrin korkeudessa. On hyvä päivä ratsastaa voitosta. Mä usutan Grannin heti alussa kovaan tempoon tietäen, että tamma on nopea. Suurin huoli on pysyykö se irti puomeista, koska varovainen se ei aina ole.

Tänään se kuitenkin irtoaa maasta nopeasti ja kerää etujalat huolellisesti alleen. Se tekee kellontarkkaa työtä, ja niin mäkin. Me viilataan kymmenys aiemmasta johtoajasta.

42 Mitä jäi käteen? (14.08.)

Kesä on antanut paljon. Mä olen kiitollinen kaikista treeneistä, kisarutiinista ja uusista kokemuksista, jotka ovat opettaneet mulle, mihin kaikkeen me Grannin kanssa pystytään. Aika paljon enempään kuin mihin mä ennen kesää kuvittelin, muttei kuitenkaan ihan mihin tahansa.

Pomo sen sanoi hyvin ja kaunistelematta:
"It's a good horse, but not a great one. If you want to go all in, focus on your new horse."

Mä tiedän, että se on oikeassa. Jos tahdon nousta isoimpiin luokkiin, uusi hevonen on mun lippuni niihin. Grannista loppuu kapasiteetti kesken.

Kysymys, jota pomo ei lausu ääneen mutta ajattelee varmasti kuitenkin, kuuluu: haluanko edes kilpailla huipulla?

Loppua kohden
4. elokuuta 2019
#seikkailusaksassa #jusmus

Yhtäkkiä on elokuu. Aika on hypännyt meidän yli. On käsittämätöntä, miten mä ihan vasta jännitin itseni kipeäksi Riesenbeckiä, pomoa ja koko tätä kesää, ja yhtäkkiä se kaikki alkaakin olla ohi. On lähes yhtä vaikea ymmärtää, etten mä kaikista peloistani huolimatta ole tehnyt itsestäni typerystä.

Dierk Mayer pitää mua taitavana.

Se sanoi itse niin, mutta ei mulle, vaan Joachimille. Mä en varsinaisesti kuunnellut salaa, sillä molemmat miehet kyllä näkivät mun olevan paikalla, mutta sitä pomo ei oivaltanut, miten paljon mä pystyin ymmärtämään tai päättelemään niiden saksankielisestä puheesta. Palasia sieltä täältä katosi käännöskyvyttömyyteen, mutta sen mä tajusin, että musta siinä puhuttiin ja siitä, oliko musta yhtikäs mihinkään.

Granni astelee eteenpäin sillä tänään vaihtelun vuoksi ratsastava Rasmus selässään ja mä seurailen Pikin kanssa perässä. Mun olo on mietteliäs. Siksi mä en puhu mitään, tuskin kuuntelen Rasmuksenkaan harvoja sanoja, kunnes mä en sitten enää kykene pitämään ajatuksia itselläni.

”Onko Dierk puhunut sun kanssa?” mä kysyn viipyillen poikaystävältäni, joka vilkaisee mua etäisen kummastuneena olkansa yli.
”Mistä?”
”Jäämisestä.”

Rasmus on hiljaa liian pitkään. Mun kurkkua kuristaa vähän, koska mä ehdin päätellä, että se keskustelu ihan totta on käyty. Tietenkin on.

”Dierkhän sanoi, että se tarvitsee talveksikin varmaan kolmannen ratsastajan”, mä painostan. ”Siis Joen ja Kajan lisäksi. Ettei Joe voi kilpailuttaa kaikkia yksin.”

Rasmus on taas hiljaa. Granni viskaa vähän päätään, ja mä mietin, onko sen ratsastaja jännittynyt. Ehkä ei; ehkä Grannia vaivasivatkin ötökät tai sen oma tammamaisuus eikä Rasmuksen mielialanmuutos.

”Se varmaan haluaisi, että sä jäisit”, mä sanon, ja voi miten synkältä mä yhtäkkiä kuulostankaan. Pikkumustan korva liikahtaa vähän, se kuulostelee mun puhetta, ja niin Rasmuskin, joka ei enää voi olla hiljaa. Vain Grannia ei kiinnosta.
”Niin no ehkä”, Rasmus myöntää, ja mä puren hammasta.

Odotan Rasmuksen jatkavan. Se ei kuitenkaan sano mitään. Mua alkaa kiukuttaa: tahallaanko se pitää mua jännityksessä?

”Mua se ei kelpuuta”, mä lausun kirkkaasti, ja nyt Rasmus käännähtää taas katsomaan mua.

Se näyttää todella häkeltyneeltä. Kaikesta ahdistuksestani huolimatta mä olen siitä vähän imarreltu. Rasmus ei voi käsittää, miksi mä en kelpaisi pomolle. Sehän ei kyllä ollutkaan kuulemassa sitä keskustelua, jota mä silloin kerran päivä tai pari ennen Power Jumpiin lähtöä Grannia ratsastuksen jälkeen riisuessani todistin sivusta.

”Kuulemma mun pää ei kestäisi. En kestä painetta”, lausun asiallisesti, ja sitten taas kirkkaasti ja sisältöön nähden aivan liian kepeästi: ”Ja jotakin siitä, että mä olen nuori nainen.”

Mä voisin vaikka vannoa, että silloin Rasmus hätkähtää. Se ei ole mikään näkyvä, suuri liikahdus, mutta kyllä sen hartiat vähäsen nytkähtävät, ja Granni heittää jälleen päätään ylös ja kiristää askeltaan, kunnes palautuu taas normaaliin käyntiin. Sitten mun poikaystävä kiertyy satulassa ja katsoo mua, hapuilee mun katsetta kulmat sellaisessa kurtussa, joka kertoo että se yrittää oivaltaa jotakin.

”Mitä tuo tarkoittaa?” Rasmus ihmettelee. ”Että sä olet nuori nainen. Onhan Kajakin.”
”Niin”, mä hyväksyn Rasmuksen havainnon. ”Ilmeisesti siinä on tarpeeksi nuoria naisia tähän talliin.”
”Mutta mitä tekemistä sillä on minkään kanssa? Sähän olet vähintään ihan yhtä taitava kuin mä – kuin kuka tahansa… miesratsastaja. Taitavampi kuin mä.”
”Se tarkoittaa, että Dierk on kivikautinen tai ehkä sitä että sitä huolettaa tallin taloudellinen tilanne”, mä laskettelen sanoja suustani niin kuin ne olisivat ihan järkeenkäypiä.

Granni hiipuu pysähdyksiin, ja mä ohjastan Pikiä vähän sivuun ja pysäytän senkin. Rasmus toljottaa mua kulmat yhä kurtussa ja kasvot hirmuisen mietteliäinä ja vakavina. Mä katson parhaaksi selventää tilannetta ja ennakkoluuloja, jotka muhun mitä ilmeisimmin kohdistuvat.

”Se pitää mua lisääntymisikäisenä tytönhupakkona”, mä alleviivaan. ”Niinpä sillä ei ole mitään merkitystä, mihin mä pystyn tai en pysty ja olenko mä parempi kuin sä. Sulta puuttuu kohtu.”

Mä olen katkera. Loukkaantunut. Koskaan eläessäni mä en nähdäkseni ole kohdannut syrjintää vaan ollut pikemminkin aika etuoikeutetussa asemassa, mutta tässä sitä ollaan. Totta puhuakseni enhän mä ole haaveillutkaan loppuelämän urasta Dierk Mayerin tallissa, mutta mua korpeaa silti niin pahasti, että mun tekisi mieli… en tiedä. Mihin kummaan tämän patoutuneen pettymyksen voisi purkaa?

”Niin että jos mä tulisin raskaaksi niin mä olisin tarpeeton kuluerä tai muuten vaan jokin henkilökohtainen pettymys herra Mayerille”, mä kiukkuan, ja Rasmus pudistaa yhtäkkiä päätään.
”Tota mä en kyllä usko. Eihän Dierk ole sellainen”, Rasmus inttää. ”Onhan se vanha, mutta ei kai nyt — ei kai nyt niin vanhakantainen kuitenkaan.”
”Eikö?” mä tivaan tiukasti. ”Eikö tosiaan?”
”No… ei. Ei… kai. Eihän se voisi olla? Ja sitä paitsi ethän sä halua tulla… raskaaksi. Vai.”

Vai.

”Älä säkin aloita”, mä melkein parkaisen.
”Aloita mitä?” Rasmus kysyy ja jos siinä jokin sävyn aavistus on niin ehkä se on epävarmuuteen sotkettua nyreyttä.
”Tuota”, mä puuskahdan ensin, mutta en mä niin lapsellinen ole, että jättäisin asian siihen, kun Rasmus ei selvästikään oikeasti ymmärrä, mikä mua häiritsee. ”Ihan turha sun on alkaa pelätä että muhun iskee hirveä vauvakuume vain koska mä tapaan yhden sellaisen ja satun pitämään lapsista. Mä olen kuitenkin riittävän järkevä tiedostaakseni että se tuskin on ajankohtaista.”
”No en mä ajatellutkaan”, Rasmus kiirehtii sanomaan. ”Ja mä en tajua – miksi pomokaan ajattelisi niin?”

Mä en kykene vastaamaan. Mua sapettaa niin, että itkettääkin vähäsen. Piki steppailee levottomana ja Granni huiskii ärtyneenä hännällään. Siinä me seistään, ruohottuneella hiekkatiellä kahden pellon välissä, eikä mua kiinnosta tippaakaan mitä viljaa ne pellot notkuvat.

”No”, mä aloitan henkäistyäni terävästi syvään, ja kysyn sitten koruttomasti: ”Onko se puhunut sulle jäämisestä? Petaillut paikkaa hyvien hevosten satulassa?”

Dierk pitää Rasmuksesta. Rasmus pitää hyvistä hevosista. Pitää se mustakin, mutta sitä mä en tiedä, kummasta se loppupeleissä pitää enemmän. Me seurustellaan, ja se on kivaa ja ihanaa, mutta kyllähän Rasmuksella on ollut muitakin haaveita kuin tasaisen onnellinen elämä jonkun tytön kanssa. Vieläköhän se tahtoo kilpailla huipulla? Dierkin hevosilla se voisi onnistua. Ja sanoihan se alkukesästäkin, miten se voisi jäädä tänne pysyvästi. Silloin mäkin kuuluin toki kuvioon, mutta nythän me tiedetään, ettei se ole mahdollista.

”No kyllä se jotain siihen suuntaan puhui”, Rasmus myöntää vastahakoisesti. ”Mutta mä luulin, että se puhuu meistä molemmista.”
”Ei”, mä huokaisen päätäni pudistellen ja kerron lannistuneena, mitä mieltä musta ollaan: ”Kuulemma mä olen taitava, mutta liian pehmeä. Murrun paineen alla. Sitkeys puuttuu.”

Rasmus näyttää hirmustuneelta. Mä luulen, että siksi, että pomo puhuu musta sellaista, mutta jos tietäisin paremmin, lukisin sen mielessä pyörivän palopuheenpoikasen siitä, miten mä en saa sillä tavalla hyväksyä kaikkien mielipiteitä itsestäni. Koska mulla ei kuitenkaan ole edellytyksiä sukeltaa sen pään sisään tarkastelemaan siellä kimpoilevia ajatuksia, mä vain painun vähän lysyyn sievän Pikkumustani satulassa ennen kuin kehotan sen liikkeelle ja ohi Grannista, joka lähtee sitten vuorostaan seuraamaan meitä.

”Vastasitko sä sille jo?” tiedustelen sävyttömästi.
”En. Mä sanoin että mietin. Mietitään.”
”Niin, no. Sun pitää miettiä”, ulkoistan päätöksenteon, sillä eihän mulla ole siihen osaa eikä arpaa. ”Kerro sitten mitä päätät.”
”No siis enhän mä voi jäädä?” Rasmus sanoo, ja kaikeksi kummastukseksi mä tirskahdan, sillä niin omituiseen tapaan se kysyvä toteamus lausutaan: jotenkin aaltoillen, vimmaisen päättäväisesti mutta tutisevan epävarmasti, vähän niin kuin Rasmus vääntäisi kättä itsensä kanssa. Ehkä se vääntääkin, henkisesti.

Mä pudistan päätäni ja tunnen yhtäkkiä oloni lempeäksi, vaikka kyllä sitä yhä tahraa epäreiluuden kokemus.

”Mieti mitä haluat tehdä. Mä en voi päättää tätä sun puolesta enkä mä tahdo että sä jätät edes harkitsematta vain koska susta tuntuu, ettet sä jotenkin, en mä tiedä, saisi haluta tätä”, mä sanon, ja vaikka mun olo on surkea, mä kuulostan asialliselta ja siltä kuin mulla olisi koko elämä vakaasti hyppysissäni. Ei ole. Ei sinne päinkään. ”Kyllä sä saat haluta. Sähän viihdyt täällä. Pidät pomosta ja sen hevosista. Voisit edetä pitkälle. Ja me varmaan sitten jatkettaisiin etäsuhteessa, ja, niin, no, kai asiat sitten vaan menisi niin. Jotenkin.”

”Niin no, mutta”, Rasmus vain sanoo, ja sitten se ei osaakaan jatkaa. Mä ymmärrän kyllä. En mäkään osaisi.
”Ravataan”, mä ilmoitan, jotta kummankaan meistä ei tarvitsekaan.

3. Tasanne
31. elokuuta 2019

Katselin hevostani. Siinä se olla möllötteli tarhassaan ja näytti häkellyttävän tavalliselta ja mitäänsanomattomalta. Juuri sillä hetkellä sen ilme ei ollut erityisen hapan tai kiukkuinen, mutta ei se kyllä iloiselta ja aurinkoiseltakaan näyttänyt. Granni oli kauttaaltaan hiekkapölyssä. En oikeastaan koskaan ollut nähnyt sen piehtaroivan tai ainakaan makailevan rentona kyljellään tarhassaan, mutta kai se sitten oli imagokysymys: mä olin tullut siihen loppupäätelmään, että tamma odotti, ettei kukaan ollut näkemässä, ennen kuin se syyllistyi sellaiseen rentoiluun.

Grannin imagoa mä olin vähän pohdiskellut tässä muutenkin. En ehkä ollut aiemmin käyttänyt analysoimastani asiasta nimitystä imago, mutta kai se oli soveltuva sana. Tiivistetysti mä olin siis ajatellut sitä, miten mun suhtautumiseni hevoseen oli saksalaisen kisakesän myötä muuttunut ja millaisena mä tamman nykyään näin, ja vähän sitäkin, millaisena se muille näyttäytyi.

Siitä huolimatta, että Granni näytti juuri nyt miltä tahansa ratsastuskoulun vähän välinpitämättömäksi turtuneelta pollelta, se oli kilparatsu.

Me oltiin juuri käyty Vernerin kanssa valmentaja-valmennettava-henkinen keskustelu loppukauden tavoitteista ja kisakalenterista. Miten usein startattaisiin ja millaisia korkeuksia, millaisia suorituksia tässä vaiheessa pitäisi hakea.

”Kakskyt on teille nyt riittävästi rutiinitaso, että voit ja kannattaa ratsastaa voitosta.”
”No joo.”
”Mutta sujuvuus ja ratsastettavuus on tietty aina fokuksena. Että ei vaan ryskätä ajan perässä.”
”En mä kyllä koskaan”, olin puolustautunut, ja Verneri oli jopa vähäsen naurahtanut.
”Niin, et sä kyllä.”
Mun suupielet olivat nytkähtäneet, ja sitten mä olin myöntänyt:
”Mutta Granni kyllä joskus.”
”Kieltämättä, mutta onhan se tullut siinäkin asiassa pitkän tien eteenpäin. Musta se on kypsynyt kovasti kesän aikana.”

Se oli Verneriltä mukavasti sanottu. Musta itsestänikin tuntui, että Granni oli aikuistunut. Oli vähän hupsua ajatella niin, sillä mä olin oikeastaan aina pitänyt sitä vähemmän lapsellisena kuin suurinta osaa muista ikäisistään.

Mutta lapsellisuuden ja aikuisuuden välissä oli tärkeä kehitysporras. Jos Granni nyt ei ollutkaan ollut räpiköivä lapsihevonen, niin teini se oli ehdottomasti ollut varsin pitkään. Uhmakkaan, korostetun itsenäinen. Olevinaan itsevarma.

Hakisinko Grannin tarhasta? Veisinkö maastoon kävelemään? Sillä oli kalenteriin merkittynä vapaapäivä. Kevyempi jakso kesän jälkeen tekisi sille varmasti hyvää, niin olin ajatellut, ja niinpä meidän seuraava totinen valmennus olisi vasta noin kuukauden päästä. Sitten me mentäisiinkin pariksi päiväksi kotikartanolle...

”Hei, Josefina.”

Ääni oli rauhallinen, mutta se säikäytti mut silti.

Rouva Alsila, tai siis Jaana Alsila, tai siis tietenkin ihan Jaana vaan. Rasmus Alsilan, tai siis ihan vaan Rasmuksen äiti. Se ei käynyt Purtseilla usein, tai siis mistäs minä tiesin, kuun olin ollut aika kauan poissa. Oletin vain, sillä en paluuni jälkeen ollut kohdannut Kissen delegaatiosta muita kuin Innan ja joskus Rasmuksen, joka oli mun nähdäkseni silloinkin paikalla puoliksi varsan takia ja puoliksi mun seuranani. Oli mukavaa käydä yhdessä tällaisessa rennossa talliyhteisössä. Useinkaan ei muita osunut samaan aikaan paikalle, joten saatettiin olla omia itsejämme, ja jos osuikin niin onneksi ei sentään Jaana Alsila —

”Hei!” mä muistin vastata, ja kuulostin ehkä vähän hengästyneeltä. Se johtui siitä, että mulla oli yhtäkkiä vähän huono omatunto, kun olin sillä tavalla ajatellut Jaanasta. Vähän niin kuin olisin toivonut voivani vältellä sitä. (Niinhän mä kyllä toivoinkin.) (Mutta en siksi että se olisi ollut kamala ihminen.) (Vaan siksi että mä suhtauduin häneen arasti, koska olin arka.) (Jaana oli oikein, oikein mukava.)

”Umm, varsaako tulit tervehtimään?” availin keskustelua (vaikken halunnut). (Mutta jei, urhea minä!)
”Kyllä vain”, rouva – äh – Jaana nyökkäsi. ”Olen ollut kuvien ja videoiden varassa. Nyt kun oli sopivasti aikaa niin on mukava nähdä se livenäkin, käsitellä ehkä hieman.”
”Aivan”, sanoin ja toivoin kovasti, että osaisin sanoa jotakin muutakin.
”Ratsastamaan menossa?” Jaana tiedusteli kepeästi, small talkin hengessä, ja vilkaisi pölyistä Grannia.
”Granni saa kyllä vapaapäivän”, päätin siinä hetkessä lopullisesti, ”mutta Piki mun täytyy ratsastaa.”

Mä en tiennyt, oliko tieto mun uudesta hevosesta kulkeutunut vielä Rasmuksen äidille asti. Ei varmaankaan, koska yhdistävä linkki meidän välissä oli, niin, Rasmus itse. Siitä huolimatta Jaana nyökkäsi niin kuin olisi tiennyt mistä puhutaan, varmaankin haluttomana tekemään tilanteesta mulle ja mun sosialisille valmiuksilleni ylitsepääsemätöntä.

”Aivan. Kahdessa hevosessa riittääkin varmasti tekemistä”, Jaana nyökytteli.

Mä etsin säikkynä merkkejä siitä, että se jotenkin yritti ilmaista mun olevan laiska lellipentu. Sellaista sai hyvin ujutettua tuollaisten sanojen lomaan, mutta nyt musta tuntui ettei rivien välissä kiemurrellut muuta kuin kohteliasta keskustelua sellaisen henkilön kanssa, jota ei itse tuntenut mutta johon tahtoi yhteisen tuttavan vuoksi pitää hyvät välit.

”Niin, mutta onneksi hyvää tekemistä. Ja ennen pitkää vähenee ratsastaminen. Piki on tiine Zilveradosta.”
”Ahaa!” Jaana nähdäkseni innostui hieman. ”Luinkin siitä. Hopeaväri on hyvin harvinainen, tuli vastaan jokin juttu tästä Zilveradosta. Mahtaakohan varsa saada geenin?”

Yhtäkkiä musta tuntui, että mulla ja Rasmuksen äidillä jotenkin klikkasi. Meillähän oli yhden (Rasmus) sijaan ainakin kaksi yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Mikä onni, että Jaana oli innostunut hevoskasvatuksesta! Jutellessamme me ryhdyttiin kävelemään kuin yhdestä sopimuksesta talliin päin, Jaana kai hakeakseen varsansa riimunnarua jos hän kerran aikoi tammaa tänään käsitellä, ja minä varustamaan Pikiä, jonka Verneri oli mun pyynnöstäni jättänyt sisään odottamaan ratsastusta.

”Voi, olisihan se hauskaa! Ehkä varsasta tulee hopeanmusta niin kuin Cariadista”, tuumasin, ja tarkensin siltä varalta, ettei Jaana ehkä ollut ehtinyt kamalasti katsella Kaajapuroilla ympärilleen: “Se on yksi tamma, joka asuu täällä. Mutta pääasia tietysti, että saadaan terve varsa.”
“Sitä jokainen kasvattaja tietenkin toivoo”, Jaana totesi, ja tiesi varmasti mistä puhui, olihan hänkin jo kasvattanut hevosen jos toisenkin. “Eikä se ole itsestäänselvää.”
“Ei.”
“Tämäkö on nyt sitten sinun hevonen?” Rasmuksen äiti kysyi multa, kun me pysähdyttiin Pikin karsinan eteen.

Sieltä pikimusta tamma kurkisteli iloisen näköisenä. Se oli mitä ilmeisimmin jo täysin valmis saamaan seuraa ja lähtemään töihin. Mä aion vain ratsastaa sitä sileällä ihan omalla kotikentällä. Pikilläkin oli nyt melko rento viikko-ohjelma, ja musta paluunjälkeinen elämä Suomessa oli tuntunut miltei lomalta Dierk Mayerille työskentelemisen jälkeen. Mä tein osa-aikaista työtä, mulla oli kaksi toistaiseksi varsin kevyesti liikkuvaa ratsua ja Runiacissa asuva Ronya-poni, jonka Heidi oli mun suureksi iloksi jättänyt vielä hetkeksi mun ratsutettavakseni. Olihan siinä kaikenlaista hommaa, mutta palikat tuntuivat lepäävän hyvässä tasapainossa limittäin, lomittain ja päällekäin. Mä olin jo ehtinyt aloitella pääsykoelukemisenkin. Tänä vuonna mä lukisin tasaisesti koko vuoden, eikä mun sitten tarvitsisi kärsiä viime hetken paniikista.

Suurin syy siihen, miksi mä en tuntenut valtaisaa kuormitusta tästä työmäärästä, oli mussa itsessäni, mä mietin samalla kun kuulin itseni vastaavan:
“Tämä on mun käytössä nyt, kunnes varsoo, ja varmaan sen jälkeen sitten. Ratsutan sitä sen omistajien laskuun. Pikihän tuli meidän mukana sieltä Dierkiltä, kun sille löytyi suomalaiset ostajat.”

“Kuulostaa mukavalta järjestelyltä”, Jaana Alsila arvioi kohteliaasti ja ryhtyi tekemään lähtöä omiin puuhiinsa. Vielä ennen poistumistaan hän sanoi: “Tässä lajissa kun ei yhden hevosen kanssa loputtoman pitkälle pötkitä. Pitäisi olla useampi, mutta kun ovat varsin arvokkaita eläimiä… Niin. Upeaa, jos sopiva hevonen, omistaja ja ratsastaja kohtaavat.”

Mä mumahdin jotakin myöntelevää, mutta palasin mielessäni aiempaan oivallukseeni. Rasmuksen äidin puhe etenemisestä sai sen taas hehkumaan.

Toisin kuin aiemmin, mä en enää kokenut valtavaa painetta ja pakkoa edetä, pötkiä pitkälle, menestyä aina vain paremmin ja isommissa luokissa. Alitajuinen tarve tehdä niin oli ollut painona mun hartioilla ja puristuksena rintakehällä niin pitkään, että siitä oli tullut totuttu osa mua itseäni. Se oli melko absurdia, sillä eihän menestymisenjano edes kummunnut musta itsestäni. Olin vain ominut sen itselleni, äidiltäni varmaan, ja alkanut käyttäytyä sen mukaisesti, ja niin muutkin olivat alkaneet suhtautua muhun niin kuin mä olisin ollut sellainen ihminen. Kun mä kilpailin ja treenasin ja kilpailin, totta kai mun ajateltiin tahtovan voittaa. Nauttivan kaikesta siitä suorittamisesta. Pyrkivän aina vaan parempaan.

Satuloituani Pikin mä talutin sen pihalle. Vilkaisin vielä tarhassa möllöttelevää Grannia. Se oli astellut tutkimaan heinäkasansa jämiä, ja näytti yhä vain tavallisen puksuttelijan perikuvalta.

Sellainenhan se oikeastaan olikin. Ei se ollut superlahjakas, sillä ei ollut suuria arvokisamitaleita, sitä ei koskaan palkittaisi muotovalion arvolla eikä se edes ollut erikoisen värinen. Se ei koskaan hyppäisi GP-luokkia.

Mun tammani ei koskaan hyppäisi isoimpia luokkia, ei edes dierkmayereiden kanssa, sillä sen hyppykyky ei kerta kaikkiaan riittäisi niihin. Granni kilpailisi jatkossakin samalla korkeudella kuin nyt, ja Verneri sanoi että me voitaisiin kilpailla sillä tasolla voitosta. Mitä sen jälkeen? Ei ehkä mitään. Ehkä me kokeiltasiin, voitaisiinko me hypätä metrikolmeakymppiä niin kuin pomo oli jo pariin otteeseen pistänyt meidät hyppäämään, mutta siihen se jäisi. Me ei koskaan hypättäisi edes Kalla CUPin arvoluokassa. Olisi epäreilua vaatia sellaista hevoselta, jolla oli tuikitavallisen hevosen fysiikka. Hyvän, laadukkaan, muttei mahtavan.

Tuomio oli mulle helpotus. Grannin kanssa ei tarvitsisi edetä loputtomiin; tulisi piste, jonka saavutettuamme meidän ei enää tarvitsisi kurkotella aina vain ylöspäin ja ylöspäin.

Se oli yhä esteratsu, kilpahevonen, mutta ei koskaan huippu-urheilija, eikä munkaan tarvitsisi sellaiseksi ryhtyä. Ehkä, jos tulisi joku huikea hevonen, jonka kanssa sellainen vahingossa tuntuisikin mukavalta, mutta todennäköisimmin mä saisin olla ihan tavallinen metrikahtakymppiä jumputtava harrastekilparatsastaja ja erikoistua hyvillä mielin vaikka sitten nuorten hevosten kouluttamiseen. Siitähän mä niin kovasti pidin.

Ja ehkä joskus, ehkä jo ensi kesänä, mä voisin vaikka astuttaa Grannin. Sen kohdalla vuodet eivät enää menisi hukkaan, sillä meillä ei enää olisi kiire etsiä yhteisen kapasiteettimme ylärajaa. Mehän oltiin jo nyt, ellei kosketusetäisyydellä, niin ainakin riittävän lähellä voidaksemme keskittyä matkantekoon päämäärän sijaan.

Vuodenaikasarjat: Koonti

Pimeä syksy
1. Kylmää ja pimeää
2. Karua kyytiä
3. Kova maa

Jäätalvi
1. Sirpaleista ja silmäteristä
2. Elämä, kuolema ja ajatus
3. Vapauttava tyhjyys

Treenikevät
1. Markaryd
2. Vappulan kartano
3. Vielä hetken Kalla

Kisakesä
1. Kivikko
2. Nousukiito
3. Tasanne

Kilparatsastajan haikuisa muistilista
Pian kisataan!

01
Kilpailuihinhan
On ilmoittauduttava
Hyvissä ajoin

02
Säntillisesti
Ohjeita noudatathan
Kun osallistut

03
Pidä huoli et
Hevoses on vireessä
Ja vetreänä

04
Putsaa varusteet
Pese kilparatsusi
Letitä harja

05
Pakkaa traileri
Marssita hepat sisään
Ei saa eksyä

06
Suunnittelepas
Aikataulusi hyvin
Jottet myöhästy

07
Kolme starttia
On aika monta, eikös
Älä sekoa

08
Jännittääkö jo?
Muista käydä pissalla
Ja pese kädet

09
Piki on nuori
Sehän saattaa sekoilla
Mitä pienistä

10
Keskity Granniin
Valitsit pienen luokan
Onnistukaa siis

11
Metrikympinkin
Aliarvioiminen
Voi kostautua

12
Estekorkeuden
Lisäksi on se rata
Sekä hevonen

13
Äkäpussina
Tunnettu tamma saattaa
Mutkat suoristaa

14
Varaudu kaikkeen
Itsestäänselvyyksiä
Ei oo eikä tuu

15
Päivän päätteeksi
Saat nautiskella ponin
Vikkelyydestä

16
Olkoon se sinun
Palkintosi jos et saa
ruusukkeitakaan

17
Kotimatkalla
Väsynyttä porukkaa
Ja kurnii nälkä

(18
Koska unohdit
Pakata eväät, dorka
Ota opiksi)