Kellonaika on nyt 30.09.20 12:04

29 osumaa on löytynyt haulle 0

Armin päiväkirja

19.05.2019
Spring Circus (Kalla CUP:n 2. osakilpailu)
Helppo A, sijoitus 12/15
#springcircus

lue tarinan alku Torun päiväkirjasta

Ihan jäätävällä kiireellä paukasin tammatalliin jossa oli hulinaa ja vilinää muidenkin valmistautuessa kilpailuihin. Syhkäsin varustehuoneeseen niin että kirjaimellisesti törmäsin huoneesta pois kävelevään nuoreen mieheen.
- Sori sori sori mul on täs vähä kiire, pyytelin anteeksi mieheltä jonka olin nähnyt muutaman kerran ratsastavan Minaa. Taisi olla nimeltään Mikael, mutta en laittaisi päätäni pantiksi asiasta. Pujahdin miehen ohi ja yritin vältellä miehen hieman tuimaa katsetta kun nappasin huoneesta mukaani Armin harjat ja varusteet.
- Kannattaa vähän kattoo eteensä, mies sanoi ennenkuin katosi käytävän puolelle. Olisin varmaan kuollut häpeästä ellei minulla olisi ollut niin jäätävä kiire.

Armi seisoskeli karsinassa kaikessa rauhassa kun harjasin sen vielä kertaalleen läpi ja yritin varustaa sitä mahdollisimman nopeasti. Haasteellisinta oli saada kamppeet kaikessa kiireessä jopa niin etten saisi Amandalta puoli päivää kestävää saarnaa siitä kuinka kamppeiden pitää aina olla tip top. Varmaan ennätysajassa sain tamman valmiiksi ja itsekin olin jo täydessä kisavarustuksessa kypärää myöten. Ei ollu kyllä kaukana etten olisi suurinpiirtein juoksuttanut tammaa kentälle asti. Jännitin ihan mielettömästi uutta korkeampaa kilpailutasoa ja se vaikutti kyllä todella paljon. Jotenkin tuntui että en saanut Armia kulkemaan kunnolla edes verryttelyssä ja aavistelin ettei tässä kävisi hyvin. Kuulutuksesta kuulin, että olin tullut Torun kanssa kuudenneksi joten siihen sijotukseen olin kyllä tyytyväinen. Olihan kyseessä oriin ensimmäinen startti. Helppo A tasoinen luokka kuulutettiin alkaneeksi ja sain siirtyä hiekkakentän puolelle odottamaan vuoroani. Olinhan vuorossa toisena. Meidät kuulutettiin radalle ja yritin keskittyä rataan täysillä.

Radalta poistuessani olin todella pettynyt. Olin jännittänyt niin ettei edes perusjutut onnistuneet. Miten ihmeessä voi kämmätä tän tason hevosella jopa viimeisen pysähdyksen ja tervehdyksen! Koottu ravi meni ihan päin persusta moneen otteeseen radan aikana eikä toinen avotaivutuskaan ottanut onnistuakseen. Mielettömän kiukkuisena itselleni suuntasin käveleskelemään hetkeksi Armin kanssa että sen hengitys tasaantuisi ja talutin sen sitten takaisin tammatalliin. Vaikka kuinka tiesin että olisi hoppu päästä vapauttamaan Isbe Torun kynsistä, niin tiesin etten voisi hätiköidä Armin hoidossa. Amanda varmasti kuulisi asiasta ja saisin huutia niin että korvat soisi. Riisuin reippaasti tamman varusteet ja kylmäsin sen jalat harjauksen lomassa. Vihdoin sain tamman hoidettua asiallisesti pois ja jätin sen karsinaan lepäilemään. Ottaisin letit pois vasta myöhemmin päivällä. Vein varusteet takaisin paikoilleen ennenkuin lähdin vaihtamaan kisakamppeet pois.

kirjoittaja Kiia K.
lähetetty 09.06.19 12:29
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Armin päiväkirja
Vastaukset: 71
Luettu: 2931

Torun päiväkirja

19.05.2019

Spring Circus (Kalla CUP:n 2. osakilpailu)
KN Special, sijoitus 6/16
#springcircus


Pyörin levottomasti sängyssä eikä ulkoakaan tullut paljoa valoa. Silmät ristissä käännyin kyljelleni ja vilkaisin kelloa. Kuusi aamulla. Kun nukkumisesta ei tullut mitään niin nousin ylös keittämään kahvia ja valmistautumaan päivän kilpailuihin. Väsymys katosi pikkuhiljaa kun sai käytyä suihkussa ja sisuksiin pari kuppia kahvia. Jännitti ihan mielettömästi kun edessä oli ensimmäiset kilpailut Torun kanssa, enkä voinut olla ajattelematta että me mennään kouluaitojen yli niin että rytisee. Kiskaisin päälleni mustat farkut ja tummansinisen topin, sillä halusin olla siistin näköinen kisapaikalla startteja ennen ja jälkeen. Kisakamppeet olin jättänyt tallilla kaappiin joten niistä ei tarvinnut huolehtia. Kiskaisin vielä hupparin päälle ennenkuin lähdin ajamaan Purtsilaa kohti.

Toru oli jätetty pyynnöstäni sisään ettei se sotkisi itseään, mutta aloin miettimään oliko päätös ollu virhe. Oriilla näytti olevan aika paljon energiaa ja jouduin komentamaan sitä reippaalla kädellä ettei se hakkaisi karsinan ovea. Huokasin ja suuntasin sitten hevosen kanssa tallin puolelle jossa letittäisin hevosen harjan. Tervehdin kohteliaasti tallissa olevaa nuorisoa kiinnittäessäni oria käytävälle ja pakenin sitten suorinta tietä varustehuoneeseen hakemaan harjoja ja letitysvermeitä.

Torun käytöksessä olisi ollut parantamisen varaa letittäessäni päätä heiluttelevaa ja lattiaa kuopivaa oria.
- Asetus nyt tai kuskaan sut makkaratehtaalle, ärähdin orille kun olin letittämässä vielä sen häntää ja kiinnitin siihen varmuuden vuoksi punaisen rusetin. Juuri ohi kulkeva, itselleni tuntemattomampi henkilö, Sasu vilkaisi meidän suuntaan hieman kummallisesti. Ilmeisesti mies ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt minun hoitavan Torua. Tämäkin tokaisu oli nimittäin melkeimpä päivittäistä Torun kanssa touhutessa. Asettelin satulahuovan ja satulan hevosen selkään huolellisesti ja kiristin vyön sopivasti kävelymatkalle. Suitsiin olin vaihtanut timanttisen otsapannan ja ori näytti komealta kisakamppeissa. Hevosen ollessa valmis kiinnitin sen suitsiin ketjuriimunnarun, irrotin sen käytävältä ja talutin sen raittiiseen ulkoilmaan.

Toru näytti vaistoavan, että jotain uutta tulee tapahtumaan. Se pomppi kuin kenguru vierelläni koko matkan kohti Auburnia eikä kisapaikan hälinä auttanut ollenkaan. Näin jo muutamia ratsukoita valmiina verkkaan ja minusta tuntui että tuun olemaan hieman myöhässä. En ollut nimittäin vielä edes vaihtanut kisakamppeita päälle. Avasin yksäritallin oven ja näin että loungea lähinnä oleva hoitopaikka oli käyttämättömänä. Käytin tilaisuuden hyväksi ja talutin Torun sinne vaatteiden vaihdon ajaksi. Näin, että Nita käveli juuri kohti loungea ja hihkaisin naisen perään.
- Jos sulla ei oo kiirettä nii viitiks pikasesti pitää tätä ja kattoo sen perään pari minuuttia että käyn vaihtaan kamppeet, kysyin Nitalta anovasti. Pelkäsin nimittäin että ori aiheuttaisi ongelmia enkä ollut edes tajunnut ottaa riimua matkaan.
- Onnistuu, nainen vastasi hymyillen ja vastasin hymyyn kiitollisena. Ryntäsin loungeen jossa oli porukkaa enemmän kuin tarpeeksi. Nappasin kisakamppeet kaapista salaman nopeesti ja suuntasin pukutilaa kohti joka onnekseni oli juuri sillä hetkellä vapaana. Parissa minuutissa olin täydessä kisavarustuksessa ja suuntasin ulos loungesta yhtä nopeasti kun olin tullutkin.

Hoitopaikalla Nita katseli Torua uteliaana.
- Tää on vissiin Fellun jälkeläinen, nainen kysyi miettivän näköisenä.
- Joo on, vastasin ja irvistin. Ilmeisesti Fellu on jäänyt tallilaisten mieleen aika hyvin pahana poikana.
- Sen kyllä huomaa, Nita naurahti ja ojensi riimunnarun minulle.
- Niin oon kuullu, naurahdin itsekin ja lähdin taluttamaan oriin ulos tallista. Verryttely on järjestetty derbylle ja jännitin enemmän kuin laki sallii sinne menoa. Toru ei nimittäin ollut koskaan käynyt kyseisellä kentällä. Ensimmäinen luokka oli jo alkanut ja pääsin suuntaamaan suoraan verkkaan. Näin Linnean parkkipaikalla tammansa kanssa ja suuntasin sinne.
- Voinks mä jättää tän riimunnarun tähä radan ajaks. Musta tuntuu että Amanda ja Isabella ei arvostais jos jätän sen johonki muualle lojumaan, kysäisin uudelta ystävältäni naureskellen.
- Tottakai, nainen vastasi. Toru kiinnostui selvästi tammaseurasta ja jouduin nopeasti ottamaan takapakkia ja pahoittelemaan äkillistä lähtöä.

Derbyllä Toru vaikutti jotenkin jännittyneeltä eikä se meinannut liikkua kuten normaalisti. Ratsastin sitä kaikissa askellajeissa ja yritin saada sitä rentoutumaan ja käyttämään takapäätään paremmin. Se ei oikein auttanut vaikka kuinka yritin ja Torukin keskittyi ihan muihin asioihin kun itse suoritukseen. Muut ratsukot väistivät meitä suosiolla nähdessään rusetin sen hännässä, joten sain kunnialla läpi verkat. Pian Santtu kuulutettiin radalle Fifillä ja tiesin sen tarkoittavan meille siirtymistä hiekkakentän puolelle. Jännittyneenä odotin vuoroani ja liiankin nopeasti meidät kuulutettiin radalle.

Radan jälkeen olin väsynyt, mutta tyytyväinen. Suoriuduttiin radasta puhtaasti, vaikka olin ajatellut että tultaisiin aitojen yli niin että rytisee. Melkein samantien minut valtasi kauhun tunne. Luokassa olisi enää kuusi ratsastajaa jonka jälkeen alkaa seuraava luokka jossa starttaisin toisena Armin kanssa. Pääni pyöri kuin pöllöllä kun pitelin kiinni päätä heittelevää oria ja etsin pelastusta. Silmiini osui ainoastaan Isabella, joka seurasi katseellaan seuraavan ratsukon menoa. Kävelin nolostuneena naisen luokse.
- Tota noin. Viitsiks pidellä Torua jonkun aikaa ku me startataan Armin kans kohta eikä mulla oo tälle hoitajaa. Mä vähän niinku unohdin, kysyin naiselta todella nolostuneena. Tuntin punan nousevan kasvoilleni ja varovasti nostin katseeni naisen kasvoihin. Isabella katsoi mietteliäänä minua ja hevosta vuorotellen eikä hän totta puhuakseni näyttänyt kovinkaan innokkaalta.
- En mä yleensä mut voin kai nyt tehdä poikkeuksen, Isabella vastasi edelleen hieman mietteliäänä.
- Iso kiitos. Tuun hakeen sen heti kun saan Armin laitettuu pois, sanoin varovasti hymyillen ja ojensin naiselle oriin ohjat. Toru yritti ensimmäisenä napata Isabellasta palasen välipalaksi. Komensin oria naisen kanssa yhtäaikaa ja liukenin sitten nolostuneena paikalta kohti tammatallia.


Vaatteiden vaihdon jälkeen lähdin etsimään Isabellaa pitkin tallipihaa. Bongasin Isabellan kentän laidalta, mutta hevostani ei näkynyt missään. Paniikki valtasi sisimpäni ja pääni pyöri kuin pöllöllä etsiessäni katseella hevostani. Ilmeisesti se ei ainakaan ole karannut kun Isbe näytti sen verran rauhalliselta. Spagettijaloin lähdin kiertämään tallia ja pian bongasin kengurumaisen mustan hevosen lantalan lähellä. Yllätyin nähdessäni takkutukkaisen Aliisan pitelevän oriin ohjaksia. Kiiruhdin paikalle ja pääsin todistamaan että Toru piti naista ilmeisesti mukavana välipalana. Hampaat napsui Hurun käsivarsia kohti, mutta nainen ei näyttänyt hetkahtavan asiasta ollenkaan.
- Mitä, miten Toru sulla on, takeltelin päästessäni parivaljakon tykö.
- Isabella vaa ojensi ohjat mulle. Ei ilmeisesti oikein arvostanut tätä, Aliisa sanoi ja osoitti temppuilevaa Torua.
- En kyl ihmettele, vastasin ja otin hevoseni ohjat.
- Tää on kyl yks pirulainen. Kiitos muuten kun pidit sitä. Mä idiootti unohdin hankkii tälle tai Armille hoitajan kisojen ajaksi, jatkoin anteeksi pyytelevänä.
- Ei se mitään. Mä oon tottunu, Aliisa sanoi heilauttaen kättä.
- Eihän se onnistunu nappaan susta palasta, kysäisin sillä tajusin että oriilla oli se paha tapa eteenkin muille. Kielteinen vastaus tuli samantien ja huokaisin helpotuksesta.
- Ei kai se auta ku ootella mun ja Armin tulokset ja lähtee sit hoitaan tää pois. Kiitos, sanoin Aliisalle joka oli lähdössä yksäritalliin.
- Eipä mitään, nainen huikkasi ja katosi sitten sisälle.

Siinä edestakaisin pyöriessä pikkuhiljaa rauhoituin ja pyörittelin vain päässäni miksi ihmeessä hevonen oli päätynyt Hurulle. Ilmeisesti Isbe ei sit oikeasti arvostanut Torua ja sen kakaramaista käytöstä. Jatkossa pitää kyl keksii joku ratkaisu tähän ongelmaan. Tovi jos toinenkin odottelua meni ennenkuin kuulin etten päässyt Armin kanssa lähellekään sijoitusta. Pettyneenä lähdin taluttamaan Torua takaisin Purtsilaan. Ehkä seuraavalla kerralla menisi paremmin.
kirjoittaja Kiia K.
lähetetty 09.06.19 9:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Torun päiväkirja
Vastaukset: 19
Luettu: 868

Sepon päiväkirja

» 18-19.05.2019 - Spring Circus

1. 80cm Juniorimestaruus - arvoluokka
Sijoitus 2/12 0vp/0vp

Topics tagged under springcircus on Foorumi | Auburn Estate Ar_2

Me oltiin 12. lähtijä ensimmäisessä luokassa ja tuoreena Estetähtenä mä olin valmis näyttämään kaikille. Anton oli jotenkin saanut ratsastettua Vilan kanssa puhtaan uusinnan ja se oli kääntänyt tammansa tosi pienillä teillä maaliin. Sen jälkeen, kun olin tajunnut, että me selviittiin uusintaan, mä olin laittanut kaiken likoon. Seppo oli ollut kuulolla, se oli kääntynyt melkein heti esteen jälkeen mihin halusin. Yhdessä lähestymisessä se kiemurteli vähän, jonka takia me jäätiin Vilan ja Antonin kärkiajasta ehkä sekunnin.

Mä yritin olla näyttämättä katkeralta, kun Vilan kaulaan pujotettiin se vaalean liila silkkinauha. Mutta ei hitto mä olin katkera. Anton näytti hämmentyneeltä ja ihan syystä. Me oltiin harjoiteltu koko kevät kuin hullut, tultu ykköseksi Tie Tähtiin kisojen esteosuudella ja silti se pirun Seljavaara oli mennyt meidän ohi.
"Onnittelut voittajalle ja sijottuneille, kunniakierros oikealle, olkaa hyvät", Penna Vaanilan ääni kuulutti ja tuhahdin ääneen. Kai mun olisi pitänyt muistaa hymyillä kameroita varten, mutta minkä takia? Että me oltiin ekat ei-voittajat? Että joku Anton oli vain sen ratsastaman hevosen takia ratsastanut nopeamman ajan, kuin me?

Seppo tietenkin näytti hyvin tyytyväiseltä itseeni ja vilkuili mua välillä siihen tyyliin, että jouduin pyöräyttämään silmiäni. Se oli varmaan tahallaan ottanut ne ylimääräiset kiemurtelut jottei se olisi joutunut pukemaan tyttöväristä nauhaa kaulaansa.


1. KN Special Juniorimestaruus - arvoluokka
Sijoitus 16/16 58,636%

Mun ainut tavoite on voittaa Santtu ja Fifi.

Olisi pitänyt toivoa, ettei oltaisiin luokassa viimeisiä.

Oltaisiin ehkä selvitty vähemmällä häpeällä.

Jo alkutervehdyksessä meidän rata meni päin persettä. Seppo pysähtyi kuolaimiaan mutustellen, vinossa ja astui askeleen eteen samalla, kun tervehdin Daniel Susinevaa. Vaikka mies oli kaukana, näin miten sen suu liikahti.
"Kolmonen. Vino ja levoton pysähdys."

Purin alahuuleni sisäosaa ja pamautin kannukset tumman ponin kylkiin. Se lähti kiemurrellen liikkeelle ja jossain vaiheessa mä taisin näyttää yhtä happamalta, kuin olisin syönyt kokonaisen sitruunan. Kaarsin suupielet hymyyn, mutta ei ne siellä kauaa säilynyt. Seppo oli levoton, kiireinen ja ihan turta mun avuille. Puolessa välissä luokkaa mun teki mieli heittää ohjat käsistäni ja hypätä alas ruunan selästä, mutta ylpeys ei antanut periksi. Saatiin me sentään 58,636 prosenttia, mutta se oli silti vajaa prosentin huonommin, kuin Santulla.

Onneksi ne ei sentään voittaneet.

kirjoittaja Ava P.
lähetetty 01.06.19 17:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2012

Dinon päiväkirja

19.5.2019
mitä kettujumalat suo
En ollut nähnyt Kaajapuroilla niin paljon väkeä koskaan. Yleensä tulin sinne sillain, ettei siellä ollut kovin montaa ihmistä. Nyt sitä oli ruuhkaksi asti, mutta onneksi pysyttelimme Dinon kanssa pihalla. Paistoihan siellä aurinko paahtavasti. Mua jännitti tänään monesta syystä. Eilinen 80cm juniorimestaruusluokka oli mennyt täysin penkin alle. Kaksi pudotusta perusradalla, eikä yhteistyö ollut toiminut yhtään. Ensin mä kyllä luulin vain yhden puomin pudonneen. Noh, ei siinä kohtaa yksi puomi tehnyt mitään.

Toinen syy jännitykselle oli ehdottomasti tänään starttava helppo A. Se oli täysin kaukana meidän tasosta. Tai siis mun tasosta. Silti mä olin ilmoittanut meidät siihen. Dino oli kisannut kyllä sillä tasolla jo paljon, joten ehkä me pärjättäisiin. Olihan mun poni myös kerrankin iloisella fiiliksellä ja sen korvat jopa olivat täysin pystyssä. Se katseli traileriin lastattavaa hevosta. Jotkut veivät hevosensa Auburniin trailerilla, mutta mä olin päättänyt kävellä sinne.

Olisin ehkä voinut saada liftattuakin kyydin, mutta oli niin hieno päivä, etten voinut vastustaa kävelemistä. Mä letitin Dinon vaalean harjan. Jostain nystyrästä tuli vähän paksumpi kuin toisesta. En mä vaan osannut niitä niin siististi letittää kuin jotkut. Ehkä kukaan ei huomaisi?

Mä nousin tallipihassa kisavarusteissani mustaan satulaan ja päästin Dinon pitkin ohjin käynnissä etenemään. En usein käyttänyt Auburnin tarjoamia maneesivuoroja, ihan vain koska me pärjättiin Kaajapurojen hieman rupuisellakin kentällä. Kesän myötä oli kiva treenailla myös maastossa. Olin mä kuitenkin oppinut reitin Auburniin hyvin.

Hulppean kartanon mailla oli täystohina menossa. Parkkipaikka oli täynnä hevosrekkoja ja trailereita. Hevosia kulki taluttajiensa kanssa ympäri maita, osa jo täysissä varusteissa, osa ei niinkään. Mun piti hoitaa vielä ilmoittautuminen ja mun onneksi mä löysin jonkun pitämään Dinoa sen ajan. Tänään meidän kisanumero oli 057, startti sijalla seitsemän.

Mä taluttelin maasta Dinoa pihamaalla, löysäsin reiällä sen vyötä ja nostin jalustimetkin ylös. Katselimme juoniorimestaruusluokan kilpailijoita. Olisi pitänyt osallistua siihen. Helppo A olisi varmasti turhan vaativa. Kettu vie, että nyt jännitti. Me ei oltu Dinon kanssa pärjätty kertaakaan koulussa. Aina aivan surkeaa säheltämistä ja tasona oli kuitenkin KN Special.

Oli verkan aika. Mä palasin satulaan ja siirryin verryttelyalueelle muiden ratsujen kanssa. Ravattiin, laukattiin, väistätettiin. Dino tuntui pehmeältä, se otti mun avut hyvin vastaan. Ei se tuntunut tältä eilen, mutta olihan se tamma. Sen päivien mielialat vaihtelivat. Ajatus ehkä hieman huvitti mua, jonka ansiosta myös jännitys pieneni.

Viimein meidät kuulutettiin. Iso, suuri ja vaalea puoliverinen ratsasti pois aitojen välistä samaan aikaan, kun me tultiin niiden sisäpuolelle. Tein ravissa ja laukassa jotain ennen kuin kuulin vihellyksen. Sit me tultiin alkutervehdykseen. Ei kovin nätti tervehdys, mutta kaikki muu olikin sitten nättiä. Me tehtiin hyvä suoritus ja hymyilytti lopputervehdyksen jälkeen. Taputin Dinoa hymyillen.

Me oltiin 72,450 % ensimmäisellä sijalla aivan luokan viimeiseen ratsastajaan asti. Hetken mä olin jo varma luokan voitosta. Olihan nuo prosentit ihan tajuttomat! Kuka tuollaiset pystyi peittoamaan? Noh, ilmeisesti Anmari Franssi Apricotinsa kanssa. Tuttu nainen Kivitallista. Vanha työkaveri. Siinä me oltiin Anmarin kanssa jonkun kolmannen kanssa palkintojenjaossa. Dino sai suitsiinsa sinisen ruusukkeen sinivalkoisen sijaan. Mua ei harmittanut. Se oli parempi kuin mitä koskaan ennen kouluratsastus oli meille suonut.
kirjoittaja Hanne R.
lähetetty 01.06.19 15:22
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Dinon päiväkirja
Vastaukset: 8
Luettu: 381

Epin päiväkirja

V O I   P I R U   V I E K Ö Ö N   18/05/19

Kalla CUP 2. osakilpailu

Riisuin Epiltä varusteita pää pyörällä. Olin ollut varma, että me oltaisiin pärjätty Juniorimestaruudessa, mutta ah kuinkas kävikään. Epi oli kolautellut alas puomin toisensa jälkeen, ja mun ylpeyteni oli kolissut vähintään yhtä kovaa alas. Me oltiin tietysti hävitty Antonin ratsastamalle Vilalle ja Kristianin Sinnalle, jopa parille piensuokille ja kirsikkana kakun päällä vielä Kaajapuron Jannalle. Olisin voinut hypätä kaivoon, kun vein puuskuttavan ja osumaa ottaneen Epin pois radalta kasvot punaisina turhautumisesta ja häpeästä. Mikä floppi.

Joku pirun periksiantamattomuus oli saanut mut kuitenkin ratsastamaan vielä toisen luokan läpi, kun Epikin oli pahemmilta haavereilta kolistelusta huolimatta säästynyt. Ihme ja kumma, jokaikinen puomi oli pysynyt kannattimillaan ja me oltiin tultu puhtaalla radalla neljänneksi metrikympissä. Nyt Isabella ei ainakaan voinut ihan tyystin lynkata meitä, eihän?

#springcircus #esteratsastus
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 27.05.19 17:20
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Epin päiväkirja
Vastaukset: 26
Luettu: 2067

Vilan päiväkirja

Pikainen paluu lauantaille...
#springcircus

Topics tagged under springcircus on Foorumi | Auburn Estate Juniorimestarit
Mitä ihmettä just tapahtui?!
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 26.05.19 13:47
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 100
Luettu: 4433

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Ylen tärkeää väkeä
26. toukokuuta 2019 - #springcircus #rosengårdit

Viinilasi kädessään Arne Rosengård sai ideoita. Susanne-vaimon silmät häilähtivät viileän tietäväisinä miehen suuntaan, kun tämä Kastanjan kartanon ruusupuutarhaan katetun VIP-pöydän ääressä istuessaan erehtyi näyttämään liian kiinnostuneelta ympärillä tapahtuvasta sirkuksesta. Kenttäratsastusta näki harvoin, jos ei varta vasten sen perässä matkannut. Hevosurheilu kaikissa muodoissaan oli lähellä koko Rosengårdien suvun sydäntä, ehkä muutamaa tummanpuhuvaa villapilveä lukuunottamatta, ja vastahakoisesti Susanne myönsi, että hän olisi keksinyt huonompiakin tapoja viettää kesää kohti taittuvaa toukokuun päivää. Silti — tämä oli väärä paikka ja hetki saada ideoita.

”Tämä kenttäratsastus on kyllä viihdyttävää”, Arne tuumasi. ”Ja miten mukavaa on viettää aikaa koko perheen kanssa.”
”Paitsi Alexanderin”, piipitti Josefina.

Kuopusrukka koki olonsa mahdottoman epämiellyttäväksi. Totta kai hänestä oli ihanaa ehtiä hyvästellä perheensä kunnolla; yhteinen viikonloppu olisi viimeinen ennen Josefinan ja tämän poikaystävän lähtöä kesätöihin Saksaan. VIP-aitiossa patsasteleminen vain ei ollut Josefina Rosengårdille luonteenomaista toimintaa. Levottomana tyttö pälyili välillä ympärilleen, peläten, että tutut niin Purtseilta kuin Auburnistakin tuijottaisivat häntä silmät sirrillään ja uskoisivat varauksetta hänen pitävän itseään ja perhettään muita parempana.

”Niin, Alexander, tosiaan. Kiireinen uraohjus”, Arne naurahti, ja sai osakseen hivenen pahansuovan katseen vaimoltaan, joka oli ainoasta pojastaan ja tämän kilpaurasta niin ylpeä, ettei juurikaan sietänyt tähän kohdistuvaa vitsailua. Alexander, kartanon keskimmäinen lapsi, oli sentään sisaruksista ainoa, joka hyödynsi saamansa resurssit ja lahjakkuutensa ja tavoitteli mainetta ja menestystä eikä vain haaveillut ja viettänyt mukavaa elämää. Josefinan kesäretkeen Susanne suhtautui juuri siten: haaveellisena, hevosurheilun maustamana matkana, jolla oli alku ja loppu. Tytössä ei ollut sisua ja halua pyrkiä enempään. Suloinen ajanvietto ihastuksenkohteen kanssa oli sitä, mihin Josefina pystyi. Susanne oli vähällä huokaista tyytymättömänä syvään.

Vilhelmina sen sijaan oli tyytynyt hiljaiseen, tasaiseen perhe-elämään, jota ei kukaan muu koskaan muistaisi, kun esikoistyttärestä aika jättäisi. Susanne katseli miehen ja lapset kotiin jättänyttä naista, omaa tytärtään, ja ajatteli, että Vilhelmina oli valinnut saman kohtalon kuin hän itse aikanaan. Hyvän miehen, miellyttävän elämän ja pari–kolme lasta joita vaalia ja joiden vuoksi sysätä oma kunnianhimonsa syrjään.

Ehkä valinta osoittautuisi Vilhelminalle onnistuneemmaksi kuin Susannelle. Ehkä Vilhelminan mies todella olisi hyvä mies. Susanne katseli Arnea ja tunsi, tahtomattaan, katkeruutta keskellä kesäistä päivää.

Arne Rosengård oli syventynyt jutustelemaan perheen tytärten kanssa. Sitä piirrettä Susanne oli yrittänyt miehessä arvostaa: ihmisläheisyyttä ja ehdotonta omistautuneisuutta omille lapsilleen. Toisinaan arvostaminen oli ollut helppoa. Ihmisläheisyys oli kuitenkin johtanut miehen kyseenalaisiin seikkailuihin, yhdenlaisiin ideoihin, ja se yhdessä  lasten huomioinnin kanssa oli johtanut vaimon laiminlyöntiin.

Arnen katse lipui vesiesteelle, ja Susanne tunnisti pilkahduksen silmissä. Se oli aina ollut ensimmäinen hälyttävä merkki uudesta ideasta. Katse oli sekoitus uteliaisuutta, innostusta ja intohimoa. Tällä kertaa intohimo ei kuitenkaan kohdistunut ihmiseen, naiseen, mistä Susanne ei jaksanut edes olla hyvillään, sillä eihän sellainen hyvittänyt mitään. Poikkeus sääntöön ei tehnyt muuta kuin alleviivannut säännön olemassaoloa. Arnen sääntö: viehäty, rakastu, rakasta ja sitten joko lakkaa rakastamasta ja unohda tai jatka rakastamista ja oleta, että se on vaimollesi okei, koska rakkaus kuuluu elämään.

Kenttäratsastus. Siinäkö Arnen uusi intohimo? Susanne tuhahti. Vanha mies etsimässä villityksiä, jotka saisivat hänet vielä kerran tuntemaan olonsa viriiliksi ja huimapäiseksi. Sellainen mies oli aina ollut, aina etsimässä uusia endorfiinikoukkuja.

Susannekin käänsi huomionsa vesiesteelle,  seurasi kirjavan hevosen etenemistä, ja tiesi Josefinan katsovan kaikkein tarkimmin. Tyttären poikaystävä Rasmus Alsila oli hetken aikaa koko Rosengårdien perheen huomion keskipisteenä, Vilhelminankin, joka oli tullut nauttimaan hevosurheilusta, lapsivapaasta ja kenties viinilasillisesta tai kahdesta. Rasmus Alsila ja Bran-ratsu saivat Vilhelminan hetken aikaa aidosti katsomaan sitä hevosurheilunäytöstä, mutta sitten esikoistyttären kiinnostus palasi entisiin kapeisiin uomiinsa. Hevoset eivät koskaan olleet olleet tyttärelle yhtä tärkeitä kuin muulle perheelle. Vilhelmina pahoitteli ja poistui pöytäseurueesta naistenhuoneen verukkeella hillityn uteliaisuuden ohjastamalle tutkimusmatkalle. Auburnin kartano herätti naisessa mielenkiintoa enemmän kuin kenttäratsastus.

Istumapaikka vapautui. Susannen tympeää katsetta uhmaten Isabella Sokka liittyi pöytäseurueeseen emännän roolin mukanaan tuoden. Susanne hymyili kylmän tervehdyksen ja katseli sitten maastoradan näkyvää osaa osoittaakseen, ettei ottaisi osaa tähän keskusteluun pakollista kohteliaisuutta enempää. Se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi kuunnellut tarkkaan.

Kilpa-asuinen Isabella halusi tietää, viihtyivätkö vieraat ja miellyttikö palvelu. Josefina kiitteli nöyränä, Arne hurmaavasti, ja Susannen teki äkillisesti mieli kuristaa koko charmantti ukko. Kuinka se kirveli: muistaa, kuinka puoleensavetävää oli miehen viehätysvoima. Eikä Arne edes sortunut flirttailuun, sillä Isabella Sokka oli lähempänä Arnen tytärten ikää kuin miestä itseään, ja kaiken lisäksi sukua. Luoja yksin tietää, että moni muu asia miehen maun ulkopuolelle ei sitten rajautunutkaan. Susanne soi itselleen sen, että kitkerä ajatus siitä kylätoimikunnan homssuisesta hortonominaikkosesta sai kohota hetkiseksi pintaan. Viisitoista vuotta oli kartanonisäntä rakastanut sitä naista, välillä enemmän ja välillä ei juuri lainkaan. Susanne oli jo kylliksi viisas ollakseen sotimatta tuulimyllyjä ja hortonomihutsuja vastaan, mutta hävettävän monia raivokkaita itkunpuuskia tilanteen hyväksymiseen oli tarvittu.

Hyväksyminen ei poistanut katkeruutta, ja sitä lievittääkseen Susanne Rosengård antoi itselleen luvan loukata miestään myöhemmin. Ymmärrät olevasi liian vanha Sokan heitukoille, muttet kenttäratsastajaksi. Susannella olisi aikaa hioa sanoja terävämmiksi, ennen kuin hän sanoisi ne ääneen. Sen ajatteleminen teki rouvan olon julman tyytyväiseksi.

Niin teki ympäristön havainnointikin. Susanne Rosengård kiitteli itseään tarkkanäköisyydestä, joka oli hänen parhaita luonteenpiirteitään, vaikkakin rouvan itsensä tietämättä kenties kitkeryyden sävyttämä ja siten tulkintoihin asti edettäessä vinoutunut. Pahansuovasti Susanne oli pistänyt merkille Isabellan syrjäkareiden suunnat, kun tämä pistäytyi aina kilpailukiireiltä ehtiessään jututtamassa VIP-vieraita. Oliko tämän hupakon todella yhtä mahdoton peitellä ihastuksiaan kuin Arnen? Susanne antoi omankin katseensa lipua huomaamatta VIP-aition pakolliseen nousukaslisäykseen. Kuinka hyvin autokaupoilla mahtoi tienata? Kylliksi ostaakseen viehättävä-statuksen Isabella Sokan skaalassa? Vaikka ehkä siihen ei tarvittu sitäkään vähää.

”Mielenkiintoinen laji”, Arne kehui Isabellallekin autuaan tietämättömänä siitä, miten hänen vaimonsa kiehui viileän ja tyynen pinnan kätköissä.

Susanne otti sen merkkinä: oli hänen aikansa liittyä keskusteluun.

”Niin”, ylväsryhtinen nainen sanoi ja katsoi huolitellun kiintyneesti miestään. ”Luulenpa, että miehessäni on, hmm, syttynyt palo lajiin.”

Susanne asetti kätensä Arnen käsivarrelle. Ele oli hieman hellä ja aavistuksen verran omistava, muttei liiaksi kumpaakaan, jottei lopputulemana olisi mielikuvaa heiveröisestä tai mustasukkaisesta vaimosta. Susanne oli ollut mustasukkainen aina, mutta sellaisen piirteen paljastaminen avoimesti olisi ollut hirvittävä heikkoudenosoitus.

”Todellako?” hymähti Isabella Sokka, ja Arne naurahti jo ennen kuin nainen jatkoi: ”Näemmeköhän myös teidän sukunimeänne jatkossa kenttäratsastuksen osallistujalistoissa?”

Arne huiskautti leppoisasti kättään, ja Susanne tarkkaili miestään sivusilmällä. Mies ei vaikuttanut tippaakaan hiprakkaiselta, vaikka Susannesta tuntui että tämän täytyi olla sitä edes hieman — haaveilla nyt selvinpäin kenttäratsastuksesta! Pesunkestävä esteratsastaja! Vaikka oliko Arne lopultakaan pesunkestävä. Yhtä kaikki, Arnen ulosanti oli sulavaa ja hurmaavaa ja sillä tavalla lämminhenkistä, ettei Susanne itse koskaan sortunut sellaiseen. Siksi kai Arnesta niin kovasti pidettiin. Mies osasi olla niin tavallinen.

”Tässä iässä sitä tiedostaa, ettei uusien asioiden kokeilemiseen ole rajattomasti aikaa”, Arne tuumasi. ”Kyllä nyt on viimeiset hetket, jos aion ikinä itse kouluttaa kenttähevosen.”
”Aivan alusta astiko?” kysyi Isabella Sokka ja hymyili — vaikuttuneena vai vanhaa höperöä miestä säälitellen?
”Niin, hmm, kenties. Nuoret hevoset ovat aina olleet sydäntä lähellä. Ja nuoret, muutenkin. Meidän lienee aika etsiä Rasmus käsiimme ja onnitella kilpailusuorituksesta. Onnea omaan kilpailupäivääsi”, Arne toivotteli lämpimästi, ja hänen seurueensa naisväki nyökytteli kohteliaat vahvistukset toivotukselle, vaikka Susannelle oli toki yhdentekevää, olisiko Sokalla matkassaan onnea vaiko epäonnea.

Ja hah, onnitella nyt Rasmus Alsilaa, Susanne ajatteli, kun heidän seurueensa siirtyi yksissä tuumin etsimään ratsukkoa. Mistä? Tämänpäiväisestä suorituksesta? Tuskinpa sentään, sehän oli ollut surkea. Eilisestä? Alle metrisiä esteitä. Toissapäiväisestä? Arvostelulajit olivat arvostelulajeja.

Susanne katseli nuorimmaistaan, joka näytti mahdottoman pihkaantuneelta mielitiettynsä välittömään läheisyyteen päästyään. Ah. Kenties Alsilan kloppia sietäisi onnitella siitä. Niin kauan kuin pojalla oli ote vauraan ratsukartanon perilliseen, oli olemassa myös jonkinlainen toivo niistä resursseista, joiden turvin Alexander jo toteutti kunnianhimoaan. Susanne kohtasi pojan katseen ja hymyili, mutta epäluulo eli hänessä vahvana. Niin oli ollut aina, eikä ikä ollut lievittänyt sitä piirrettä lainkaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.05.19 10:44
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6488

Cocon päiväkirja

19.5.2019  |   S p r i n g   C i r c u s   Kalla CUP:in 2. osakilpailu:   ”Se ei ollutkaan apina”

Hymy on herkässä kun silittelen Cocoa ja siltä riisuttua silkkinauhaa. Hieno pieni hevoseni oli taas näyttänyt kyntensä ja jalostanut korkean vireystilansa tiukaksi työmoraaliksi. Olimme suorastaan liidelleet radan läpi hyvällä energialla. ”Se ei ollutkaana apina”, olin riemuinnut radalta palatessamme Annalle ja Kristerille, uskaltaen mielessäni pistää jo pääni pantiksi sijoille pääsemisestä. Kunniakierros meni enemmän apinoiden ja olisin sen antanut olla niin, ellei meillä olisi ollut vielä toinen luokka ratsastettavana. Cocon keskittymiskyky oli hyvä, mutta rajallinen.

Helppo A sujui ihan näppärästi, vähän levottomammin, mutta se olikin ensimmäisemme ja siihen nähden ihan kiva. Pyyhkäisen karsinassa Cocon selkää vielä sualla. Tamma on jo niin keskittynyt heiniinsä ettei jaksa kiinnostua läsnäolostani. "Tuu jo, seuraava luokka alkaa! Mulla on kahvia", Krister huhuilee käytävältä. Jätän Cocon ansaitusti nauttimaan heinistään ja lähden Kristerin perään. Päivän jännittäminen oli nyt ohi. Sai nauttia auringosta, kahvista ja vaativien luokkien törkeän taitavista ratsukoista katsomosta käsin.

Juniorimestaruus -titteli silotteli kivasti viime viikkoina vaivannutta ärtymystä, suoranaista kateutta, jos kehtasin tunnustaa. Hymyni saattoi yhä olla aavistuksen laimea kun taputin Innalle ja Capulle Vaativan A:n voitosta. Ryystin kahvia ja yritin kuunnella Kristerin analyysiä alkavan Koulumestaruusluokan ratsukoista.

En minä oikeasti toivonut kilpasiskoni epäonnistuvan, mutta olin viime viikkoina kironnut sitä miten kaikilla Auburnilaisilla tuntui olevan hevonen joka sormelle, ja pari hyvää diiliä takataskussa pahan päivän varalle. Tunsin itseni välillä nuoren ratsun omistajana lemmikkihevosen kaitsijaksi, joka sai vain haaveilla isommista luokista. Ei ollut niin silmittömästi rahaa, saati nimeä ja meriittiä, että kaikenlaisia kivoja ratsastusdiilejä (Grand Prix -tason Capuja!!!) olisi niin vain tipahdellut taivaalta. Minä kun olin vielä ennen Auburnia kuvitellut, että hölköttely pellon piennarta pitkin täyttäisi hevosenkaipuuni, vaan kuinkas sitten kävikään kun Mustamaan esiteini-ikään muka jäänyt kilpailuvietti heräsi.

"Minkä takia oot noin kiukkusen näkönen?", Krister kysyy.
"Enkä oo, mulla on kahvia."
"Joooo, ja luokkavoitto?"
"Kyllä, sekin on. En mä oo kiukkunen."
"Et näytä siltä."
"Sä näytät ärsyttävältä pikkuveljeltä. Keskitytään", huiskin ärtyneenä Kristerin tarkkasilmäisyydestä.

Pikkumaista ja lapsellista, mutta niin onnellinen kuin olinkin Cocon jatkuvasta kehityksestä kaipasin sitä, että kehityin itsekin. Niin ja siis kehityinhän minä, voisin sanoa että osaan koulia nuoresta hevosesta ratsun, mutta minä halusin olla nyt radalla. Vaihtaa Vaativasta B:stä A:han ja ylemmäs. Ei tässä Helpon A:n läpi jolkottelu enää riittänyt. Fellu oli jäänyt ansaitusti kokonaan kilpailueläkkeelle ja minä ilman ratsua.

Lakkaan purnaamasta kun Koulumestaruusluokan tunnelma ja suoritukset ajavat ärtyneen ajatuksenjuoksuni ohi. Istumme Kristerin kanssa molemmat identtisessä etukenossa, kasvoillamme keskittyneen haltioitunut ilme. Amanda sai suuren Minan näyttämään niin kevyeltä ja luokkavoittaja Jennifer Sarasteen tumma tamma oli... Jotain mitä halusin kuvitella Cocon olevan joku yhtä kaunis päivä.

"Mieti teitä tuolla", Krister huokaa.
"Niinpä."
"Ei siihen kauan mee. Cocossa on niin paljon potentiaalia."
"Niinpä." Nyt piti vain painaa töitä.


Topics tagged under springcircus on Foorumi | Auburn Estate _full

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 26.05.19 10:25
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3319

Capun päiväkirja

19.5.2019
mahdottomat suupielet
#springcircus
Inna ei mahtanut suupielilleen mitään. Ne vain pysyivät ylhäällä, eivätkä suostuneet laskeutumaan, kun Capu laukkasi nätissä muodossa kunniakierroksella. Sinivalkoinen ruusuke liehui vauhdin mukana mustissa kankisuitsissa ja musiikki soi taustalla. Inna taputti oria kaulalle tyytyväisenä. Vaativa A oli ollut heille lastenleikkiä. GP-tason hevonen suoritti tehtävät kuin vettä vain ja yhteistyö sujui mutkattomasti.

Huippuprosentit. 82,00% huuhtoivat pois Banskun kanssa koetun pettymyksen. Voitto ei ollut käynyt Innalla mielessäkään heti ensimmäisessä luokassa. Palkintosija oli kyllä ollut harrastoivomus. Ehkä samaa oli tiedossa myös Prix St. Georges luokassa? Itsevarmuutta hehkuen Inna laskeutui alas satulasta ja ojensi Capun Gabille, joka lähti taluttamaan oria.

Inna itse kävi nopeasti vessassa ja korjasi tiukasta nutturasta kuitenkin karanneen hiussuortuvan. Otti hän myös vastaan Vernerin onnittelut. He kävivät nopeasti syömässä luokan välisen tauon aikana Koivun Majatalon tarjoamia sapuskoita. PSG-luokka oli startannut jo, mutta Innan startti olisi jälleen luokan loppupuolella.

Toinen kerta Capun satulassa oli erilainen. Oliko kenties jollain verkan tammoista kiima? Vai sekoittivatko ne muuten herra-gp-tason-orin pään? Vai oliko PSG Innan ajatuksien mukaisesti hänelle itselleen turhan haastava? Brunette ei muista milloin viimeksi olisi edes startannut vaativampaa luokkaa kuin vaativa B ennen tätä päivää.

Kaikki tuntui menevän pieleen jo tervehdyksestä lähtien. Capu ei keskittynyt, Inna unohti mitä piti tehdä turhautuneena, yhteistyö oli kuin suuri mätänevä roskakasa. Naurettavat 60,926 %. Mustaa koulumestaruuden nauhaa ei nähty ruunikon orin kaulassa, eikä Innaa nähty hymyilemässä enää sinä päivänä tyytyväisenä kisasuoritukseen uuden ratsun kanssa. Naisesta tuntui kuin loistavan luokan jälkeen heidät olisi työnnetty pohjattomaan kuiluun.

Inna halusi vain nopeasti hoitaa Capun pois. Siinä ei paljon kerennyt miettiä tallottuja varpaita tai lohduttelevia poikaystäviä. Inna oli pettynyt surkean suorituksen jälkeen koko kisapäivään. Tämä tuntui olevan aina tätä. Joko hän sattui suoriutumaan voiton vaativin ottein tai rämpimään luokkansa pohjalla surkealla tuloksella.

Innan olisi pitänyt antaa itselleen armoa. He eivät olleet käyneet Capun kanssa kovinkaan monessa valmennuksessa ennen kisoja ja ori oli ollut hänen ylläpidossa vasta vähän aikaa. Capu lähti oitis vauhdikkaasti tarhassaan, kun Inna päästi sen vapaaksi. Komea ori pysähtyi kiljumaan pää korkealla ja odotti saavansa jonkinlaisen vastauksen.

Violetti kisatakki alkoi hieostamaan ja Inna avasi sen napit. Capua katsellessa Inna rauhoittui hieman. Kuitenkin vain sen verran, että pystyi palaamaan takaisin talliin vaihtamaan vaatteensa.

Eikä Inna vieläkään mahtanut suupielilleen mitään.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 26.05.19 0:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Capun päiväkirja
Vastaukset: 9
Luettu: 560

Banskun päiväkirja

19.05.2019
Se käy jo rutiinista
#springcircus
Se kävi jo rutiinista, kun aamulla heräsi herätyskellon soittoon maha täynnä perhosia ja laahusti unisena keittämään kahvia, päästi koirat ulos ja puki päälleen tallivaatteet. Ensin piti hoitaa nopeasti oman tallin hevosille aamupalaa ja sen jälkeen mennä nopeasti suihkuun. Hiusten kuivaus kävi luonnostaan ja matalan nutturan sitominen tiukalle oli jo tuttu juttu. Uusi kiiltävästä materiaalista tehty hiusdonitsi sai toimia tänään koristeena.

Ulkona paistoi jo aurinko varhaisesta kellosta huolimatta, joten päälle puettiin shortsit ja harmaa t-paita, jalkaan kiskottiin keltaiset tennarit. Koirat huudettiin sisälle tuttuun kovaan ääneen ja eteisessä napattiin pieni käsilaukku mukaan ennen kuin ovi lukittiin. Kello oli kahdeksan aamulla, kun Honda starttasi ja kaasutti koko matkan pienellä ylinopeudella Kallaan.

Oli kisapäivä. Eilen Inna oli viettänyt Auburnissa päivän kisaturistina, auttanut vähän Verkkua hevosten kanssa, mutta päässyt silti kokonaisuudessa lähinnä vain nauttimaan. Tänään oli eri juttu. Tänään haettiin rutiinia Banskulle vaativa B:hen ja ensidebyyttiä Capun kanssa kisaamiseen. Inna oli tottunut kisahulinaan, mutta silti tänään hän jännitti enemmän kuin pitkään aikaan. Odotukset olivat korkealla, vaikkei hän uskaltanut sanoa sitä ääneen edes Vernerille.

Parkkipaikka oli jo aika piukassa, kun Inna pysäköi autonsa vapaaseen paikkaan. Hän otti eilen pakatun kassin takaluukutusta ja lähti tallia kohti. Kentälle oli laitettu jo kouluaidat ja kaikki oli valmiina muutaman tunnin kuluttua starttaaviin kisoihin. Inna asteli talliin ja tervehti kaikkia vastaantulijoita matkallaan loungeen, jossa kähvelsi kahvia Airamin termospulloon. Nopein liikkein hän oli jo varustehuoneessa.

Molempien orien varusteet kokivat huolellisen puhdistuksen, Banskun suitsiin vaihdettiin koristeellisempi otsapanta. Satuloihin aseteltiin molemmille valkoiset Sokka Luxin kouluhuovat, joissa oli bordeerauksena Paakkanen. Varusteiden kuntoon laittoon meni jopa puolitoista tuntia, johon Inna oli kyllä varautunut. Päivän tunnit oli kahden hevosen takia laskettu tarkkaan.

Seuraavaksi alkoi armoton harjojen letitys. Ensimmäisen vuoron sai Bansku. Inna nappasi orin hoitopaikalle, joka juuri vapautui. Jakkaralla seisten hän letitti mustan harjan tarkasti, sitoi yhteen nystyrään rusetillisen kuminauhan tuomaan onnea. Siinä missä Bansku oli nopeasti hoidettu, Capun kanssa meni varmaan kymmenkertainen aika. Jakkara, jolla Inna seisoi, oli riskialtis valinta orin kanssa, joka ei tahtonut pysyä paikoillaan viittä sekuntiakaan. Inna olisi tarvinnut shotin pelkästä voitonriemusta, kun Capun harja oli letitetty. Yhtä nystyrää koristi samanlainen rusetti kuin Banskulla.

Kisat starttasivat junnumestaruusluokalla ja Inna oli katsomossa. Ensimmäisenä starttasi Anton Seljavaara ja viimeisenä joku tallinulkopuolinen, jonka nimen brunette unohti heti. Inna taputti, kun sijoittuneet astelivat kentälle. Tilda voitti luokan ja Cocon kaulalle aseteltiin kaunis vaaleanlila nauha, jossa oli kukkakoristeita. Ehkä Inna saisi Mankin ratsutettua jo seuraaviin osakilpailuihin taistelemaan kyseisestä nauhasta? Se oli mukavan kutkuttava ajatus, jota varjosti vain se, ettei Mankilla oltu vielä kertaakaan kunnolla ratsastettu. Heh.

Helppo A:n startatessa Inna lähti talliin hoitamaan Banskun kuntoon. Hän törmäsi siellä myös Gabriellaan ja hokasi samalla hetkellä pyytää apua Capun kanssa. Tallityöntekijä oli tottunut oriin, joten nainen voisi varmasti auttaa. Ja niin Gabi myös suostui Innan onneksi, eikä hänelle tulisi ihan niin suurta kiirettä luokkien välissä.

Violetti kisatakki oli valkoisten housujen kanssa samassa pukukassissa Innan kaapissa. Hän kävi vaihtamassa ne ylleen pukuhuoneessa ja veti tennareiden tilalle kisasaappaat. Hetken ajan Inna mietti kisatakin olevan turhan kuuma, mutta luotti pärjäävänsä, kun alla oli vain ohut valkoinen kisapaita.

Vaativa B:n verryttelyalkoi. Inna käveli Banskulla vielä tallialuetta ympäri, koska he olivat viimeisten joukossa. Kentällä verryttelivät kuitenkin jo muun muassa luokan starttaavan Pihla Vihtanen ja seuraavana vuorossa oleva Sarah Reyes. Inna katseli mielenkiinnolla Pihlan ratsun verkkaa. Bramble Berry Boi oli Banskun orijälkeläinen ja naisen oli vaikeaa kuvitella sitä pikkuvarsaa jo vaativassa luokassa.

Viimein koitti aika, kun Tammilehdon ääni kajautti Innan nimen kajareista. Inna mietti viimeiseen hetkeen asti odotuksia. Bansku oli tuntunut tasaiselta viimeiset ajat, joten Inna asetti odotukseksi nostaa kisaluokkaa vaativa A:han, jos nyt menisi hyvin. Alku vaikutti hyvältä, mutta lopulta koko suoritus tuntui menevän penkin alle. Pettyneenä Inna taputti Banskua kaulalle suorituksen jälkeen. He eivät missään tapauksessa tulisi saamaan huippuprosentteja. Ehkä ensi kerralla vaativa A:n sijaan kannattaisi ilmoittautua herrättelymielessä vielä kertaalleen helppo A:han? Innaa ei houkuttanut ajatus helposta luokasta enää, mutta ehkä Bansku vaati juuri sitä?

Radalta pois ratsastettuaan Inna hokasi Julian. Ystävä oli palannut viimein ulkomaanreissulta, eikä Inna suostuisi päästämään Luotia aivan heti minnekään. Inna oli ollut yllättänyt itsensäkin siitä kuinka paljon oli kaivannut Juliaa ja heidän yhteisiä illanistujaisia. Loppupeleissä naisella oli selkeästi turhan vähän ystäviä. Julia tarttui Banskun ohjista viedäkseen sen talliin ja Inna etsi Capua pihalla taluttavan Gabriellan.

Se kävi jo rutiinista, kun Inna vaihtoi kisaratsun toiseen.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 25.05.19 22:52
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 3437

Tallipäiväkirja 2017-19

Kisakansliassa 26.5.2019
kirjoitettu yhdessä @Heidi N.:n kanssa

#springcircus

“Ei hitto mulla on ihan karsee pissahätä”, Heidi älähti hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja heilutti jalkaansa pehmeällä nahkatuolilla istuessaan. Maastoesteradalla ratsastava ratsukko oli viimeinen helpon luokan ratsukko, puolessa välissä rataansa. Lauri kohotti huvittuneena kulmaansa vilkaistessaan brunettea. Vaikka kaksikko istuikin hieman muista syrjässä, Heidi ei halunnut kailottaa kaikille ahdinkoaan. Epäuskoinen virne huulillaan nainen siirsi katseensa mikrofonin takana istuvaan Lauriin.
“Äläkä naura, mun rakkoa potkii pieni ihminen, ei ole reilua”, brunette jatkoi puristaen huulensa hampaidensa väliin epämääräisen virneen yhä viipyillessä tämän kasvoilla.
"En naura", mikrofonin mykistänyt mies vastasi itsekseen hymyillen.

Lauri oli yllättynyt Isabellan yhteydenotosta kuuluttajan pestin tiimoilta. Neiti Sokka oli vaikuttanut ihmettelevän Laurin ratkaisua kilpailla vain rataesteillä. Se päätös oli johtunut paitsi kenttäluokista, myös kilpailuiden päälle sovituista valmennuksista. Kuuluttajan hommiin mies oli kuitenkin ehtinyt, eikä päätös rataesteillä hieman nihkeän Vargasin kotiin jättämisestä kaduttanut Lauria.

Edeltävän viikonlopun startit eivät olleet menneet odotusten mukaan. Lauri oli ottanut siitä vastuun itse, koska oli päästänyt Malachain rynnimään liikaa molemmissa luokissa ja taas jäänyt itse liian hitaaksi Vargasin kanssa. Oman orinsa kanssa Lauri oli lähtenyt hakemaan tasaisia nollia, mutta suoritus oli päättynyt perusradalle toiseksi viimeisen esteen yläpuomin kolahdettua alas. Valmentajanäkökulmasta kilpailuissa oli kuitenkin ollut paljon hyvää, koska Matilda oli päässyt Zelian kanssa uusintaan ja selviytynyt maaliin vain neljällä virhepisteellä, joka oli tamman kisamenestyksen huomioiden parempi suoritus kuin kukaan oli ehkä uskaltanut odottaa. Vuokrahevosensa ensimmäisestä startin tuloksesta ja omasta ratsastuksestaan sisuuntunut Matilda oli päässyt näyttämään kyntensä metrikahdenkymmenen radalla voittamalla koko luokan.

"Kahvia?" Lauri hymähti ensimmäisen luokan päätyttyä.

"Juodaan vaan, käyn ensin tiedät kyllä missä", Heidi vastasi virnuillen ja yritti olla näyttämättä ihan niin tuskaiselta, miltä tunsi sisimmässään siirtyessään vessaan. Tummat silmät seurasivat Heidin kulkua mietteliäinä, sillä Laurin mielessä oli käynyt useamman kerran kysymys siitä, kuinka sopivasti bruneten sijoittaminen kanslistiksi oli sattunutkin.

Nainen palasi takaisin Laurin luokse tuossa tuokiossa.
"Mennäänkö ulos juomaan vai pysytäänkö täällä?" Heidi kysyi ja siirsi hieman vapaana olevia hiuksiaan pois kasvojensa edestä.
"Mennään vain ulos, jos suinkin jaksat", Lauri vastasi nopeasti. Kun vastalauseita ei ilmennyt, mies avasi Heidille oven ja seurasi naista ulos.

Tarjoilut eivät maksaneet toimitsijoille Laurin ymmärryksen mukaan mitään, mutta mies ei ottanut kahvin lisäksi syötävää.
"Täytyy jaksaa vielä kaksi luokkaa", mies totesi tietäväisesti hymyillen olettaessaan, että Heidi oli huomannut tarjottavat.
"Täällä kyllä pidetään toimihenkilöistä huolta", nainen vastasi ja otti ruisleivän kahvinsa lisäksi.
"Ihan turha sitä on säästellä myöhemmäksi", brunette lausahti virnistäen ja seurasi sitten Lauria hieman sivummalle.
“Mmh, niinpä”, Lauri mumahti hymyillen ja nyökkäsi kassavirkailijalle, jonka kuittasi ilmaiset eväät hymyillen.

"Verneri taitaa kyllä olla aika vahva voittosuosikki mestaruusluokassa", Heidi kommentoi ja kääri leipänsä esille sen kääreestä.
“Niin”, Lauri vastasi mietteliäänä. Mies oli valmentanut Verneriä ratsuineen ja oli sitä mieltä, että ratsukko voisi siirtyä täyspäiväisesti kolmen tähden luokkiin, joissa Lauri ja Vargaskin kilpailivat. Lauri ei itse uskonut, että Vargasin potentiaali riittäisi ainakaan koulupuolella neljän tähden luokkiin, mutta samaan aikaan mies tiesi, että antaisi kimolle tilaisuuden näyttää kapasiteettinsa. Tässä elämäntilanteessa Laurin aika ei vain riittänyt niin täysipäiväiseen kilpailemiseen, että tasonnosto muualla kuin rataesteillä olisi mahdollinen. Auburnissa startattu 140-luokka oli kuitenkin puoltanut sitä, että kesälle kannattaisi haalia startti jos toinenkin aiempaa korkeammalla tasolla.

Lauri katseli ympärilleen pienen pöydän äärestä. Mies nyökkäsi tervehdyksen tutuille kasvoille ja yritti tuloksetta hakea nimeä muistinsa syövereistä.
“Joko kaipuu kisakentille on kova?” Lauri tiedusteli Heidiltä kahvikuppinsa takaa.

"No on", brunette vastasi hymyillen ja nautti auringon tuomasta lämmöstä kasvoillaan.
Varsinkin koululuokkien seuraaminen ja tuomarointi oli kirvoittanut vanhat kisajännitykset esille.
"Eikä mua edes haittaa miten pelleilyksi Malachai laittoi esteillä, Jeramyn toinen rata kyllä ihmetytti", Heidi lisäsi ja vilkaisi Lauria. Hän ei tiennyt mitä mieltä mies itse oli tumman paholaisen radoista.
“Vai ei sua haittaa”, Lauri murahti huvittuneesti. Miehen suupieli nyki, kun tämä käänsi katseensa Heidiin,
“Minua se vähän haittasi, en saanut siihen tarpeeksi kontrollia”, Lauri jatkoi pudottaen katseensa hetkeksi kahvikuppiin. Olisi ollut idioottimaista syyttää hevosta ratsastajan virheistä - hevosta, joka olisi kaikesta huolimatta voinut olla keilailematta puomeja pois kannattimiltaan.

“Mutta treenit jatkuu, ei se auta”, Lauri totesi hörpättyään kahviaan. “Vargasin kanssa jatketaan myös, ei se metrineljäkymppi tuntunut pahalta.”
"Sitähän se vaatii. Mä voin luvata harkitsevani mahdollisesti Malachain ruunaamista jossain vaiheessa. Jos se ei tuosta asetu vuosien saatossa", Heidi vastasi virnistäen kevyesti, sillä miehen mielipide oli tullut selväksi jo ensimmäisen ratsutuksen myötä. Lauri vastasi virneeseen ja vilkaisi kelloaan, joka kertoi lyhyen tauon lähenevän loppuaan.
“Eiköhän lähdetä takaisin sorvin ääreen”, mies totesi sivuuttaen taktisesti puheenaiheen, josta Heidi tiesi miehen mielipiteen valmiiksi.

“Toisen luokan maasto-osuudelle starttaa ensimmäisenä Isabella Sokka ratsulla Balaclava”, Lauri puhui mikrofoniin ja hiljeni. Miehen katse seurasi perijättären ratsua, joka lähti matkaan varsin menevästi.
“Ennakkosuosikkia tästä luokasta?” Lauri kysyi vieressään istuvalta Heidiltä ja vilkaisi naista.

Heidi vilkaisi Lauria mietteliäänä.
"Julialla on ainakin mennyt hyvin ja se voitti viime vuoden cupin", nainen epäili ja naputti kynällä puista pöytää vasten.
"Sulla?" brunette hymähti. Lauri pudisti päätään ovelasti hymyillen.
“Olen puolueeton”, mies ilmoitti huvittuneesti ja keskitti huomionsa hetkeksi väliaikatietoihin, joiden mukaan Isabella oli edennyt maastoesteillä virheittä. Tämän tiedon Lauri jakoi myös mikrofonin kautta yleisölle ja valmistautui lähettämään seuraavan ratsukon matkaan.

"Puolueeton", Heidi naurahti rennosti.
"Entä jos sun henki riippuisi siitä, että antaisit puolueellisen mielipiteen?" nainen jatkoi Laurin hoidettua työnsä hetkeksi loppuun. Tummat silmät vilkaisivat aidon yllättyneinä Heidiä ja Lauri kääntyi kokonaan bruneten puoleen pienen kuulutustauon vuoksi.
“Miksi sä olet niin utelias?” Lauri tiedusteli päätään pudistellen. Hymy miehen kasvoilla oli kuitenkin lämmin, kun tämä kurtisti kulmiaan kuin yrittäen saada Heidin luopumaan kysymyksestään.
“En tunne yhtäkään ratsukkoa tarpeeksi hyvin”, Lauri virkkoi, kun siniset silmät eivät antaneet tippaakaan periksi. Mies tiesi kyllä pari ratsastajaa ja ratsua valmennustensa tai ratsutustensa kautta, muttei oikeasti ollut nähnyt esimerkiksi Isabellaa nimenomaan Balaclavan satulassa - ainakaan valmentajan roolissa.

"Koska mä voin", Heidi vastasi kohottaen olkiaan leveä, viatonta muistuttava virne huulillaan. Lauri ei näyttänyt olevan kuitenkaan kovin pahoillaan kyselytunnistaan.
"Miksi sä sitten kyselit mun suosikkeja, jos et tunne ratsukkoja?" nainen jatkoi siristäen silmiään.
“Koska oletan sun tuntevan”, Lauri hymähti rennosti ja kumartui kuuluttamaan seuraavan ratsukon radalle. Hymy viipyi miehen huulilla, kun tämä palautti huomionsa takaisin Heidiin.

“Mitäs muuta? Elämään ylipäänsä”, Lauri tiedusteli. Kaksikko oli törmäillyt kuluneella viikolla harvakseltaan, eikä viime viikonlopun kisareissun jälkeen ollut vaihtanut kunnolla kuulumisia.

"Paisumista", Heidi palautteli virnistäen ja laski kätensä alati suuremmaksi käyvälle mahalleen. Se tuntui olevan jo nyt äärimmilleen venytetty, vaikka tiesi oman kumpunsa olevan suhteellisen pieni toisiin samalla viikolla oleviin.
"Suuremmilta draamoilta vältytty jälleen muutaman viikon ajan. Kai sekin lasketaan kuulumisiksi", nainen jatkoi virnistäen. Viimeaikaisiin tapahtumiin verraten kyllä ainakin se taisi olla saavutus.
"Jesse ei tosin tainnut arvostaa koulupapereitaan, joten ehkä jälleen pientä draamaa olisi luvassa", Heidi vitsaili kevyt virne huulillaan.
"Mitäs Merikannon leppoisaan maailmaan?"

Laurin mietteliäs katse oli väkisinkin valunut Heidin kumpuun, joka oli paisunut aivan kuten nainen oli itsekin todennut.
“Leppoisaan”, Lauri toisti huvittuneesti tuhahtaen. “Siitä on kyllä ollut leppoisa kaukana, kun on saanut ajella milloin mihinkin ilmansuuntaan. Näköjään hintojen nostaminen ei vaikuttanut kysyntään.”
Laurin huulilla oli tyytyväinen hymy, kun mies mietti koko kevään valmennusten ja ratsutusten saldoa. Kiirettä oli pitänyt, mutta kaiken hälinän keskelläkin Lauri oli pystynyt takaamaan laadun ja keskittymään jokaiseen ratsukkoon erikseen.

"Sopivasti kiireistä siis. Toivottavasti muistat vielä pientä ystävääsi, kun lennät ympäri Suomea valmentamassa ratsukoita", Heidi totesi ja tökkäsi vieressään istuvaa miestä kevyesti käsivarteen. Lisääntyvistä valmennusmenoistaan huolimatta Lauri oli edelleen pitänyt huolta lisääntyvissä määrin hänen hevostensa liikuttamisesta.
"Kohta saat nostaa hintoja vielä lisää", nainen enteili hymy viipyillen yhä huulillaan.

Lauria virnistytti jälleen, eikä mies voinut kuin pudistella päätään.
"Pidä tuo ajatus", Lauri murahti ja kääntyi kuuluttamaan maaliin tulleen ratsukko tuloksen ja kommentoimaan toisen etenemistä. Sen jälkeen mies hörppäsi vettä juomapullostaan ja käänsi katseensa takaisin Heidiin.
"Aika kovia odotuksia, tässähän tulee paineita", Lauri virnisti. Mies oli omalla tavallaan otettu, vaikkei myöntänyt sitä suoraan.

Heidi melkein möläytti asian jos toisenkin paineista, mutta muisti kuitenkin ympäristönsä ja keskittyi sen sijaan virnuilemaan vain paljonpuhuvasti.
"En mä ole rikastunut tyhmillä sijoituksilla, ystävä hyvä", nainen kommentoi ja keskittyi hetkeksi katsomaan etenevää ratsukkoa kamalan tarkasti. Lauri sen sijaan kohotteli kulmiaan Heidin mainitsemille sijoituksille ja nyökkäsi itsekseen.
"Vai niin", mies hymähti ennen kuin keskitti huomionsa kuuluttajan tehtäviin ja lähetti uuden ratsukon matkaan. Laurin mielessä välähti jatkokysymys Heidin kommenttiin, mutta mies pysyi hiljaa sen jälkeen, kun oli sammuttanut mikrofonin ja vaipunut ajatuksiinsa.

“Heräsikö edes mielenkiinto, vai tyydytkö todella siihen?” Heidi sanoi ja virnisti. Kyllä hän tiesi, että venytteli räikeästi herra Merikannon asiallista keulakuvaa. Kuitenkaan välittömässä kuuloetäisyydessä ei ollut yhtäkään korvaparia, vaikka Auburnissa tosin tuntui seinilläkin olevan korvat.
“Okei, mä lopetan, ollaan asiallisia kenttäkilpailutoimitsijoita. Oletko sä menossa tästä suoraan kotiin, vai saako sua houkutella ruokailemaan?”
"Saa", Lauri vastasi naurahtaen. "Ja sinä jos kuka epäilemättä onnistut siinä."
Miehen pää kallistui vähän, kun tämä porasi haastavan katseensa Heidiin ja hymyili. Ehkä oli jo korkea aika tehdä jotain muuta elämällään kuin siirtyä tallilta asunnolle.

"Kokeillaanko jotain uutta, vai mennäänkö samoilla vanhoilla, mitä ollaan jo todettu toimivaksi?" nainen kysyi hymyillen, vastaten toisen katseeseen iloisesti hymyillen.
"Mun tekisi kyllä mieli Merikannon valmistamaa kotiruokaa, jos saa esittää toivomuksia", Heidi lisäsi. Sinisten silmien katse unohtui tuijottamaan tummia silmiä, vieden hetkeksi kaiken hälinän pois heidän ympäriltään.
"Saa", Lauri toisti väläyttäen brunetelle virneen. "Voin tehdä jotain."

Toinen luokka läheni loppuaan.
"Onko jotain tiettyjä mielihaluja?" Lauri tiedusteli Heidiä vilkaisten. "Ruoasta siis."
Tarkennus sai miehen suupielet nytkähtelemään, mutta mies piti katseensa visusti derbylle avautuvassa maisemassa.

Heidin katseessa välähti vaarallisesti, se oli kuitenkin ainoa ele, joka kieli hormonien vaikutuksesta naisen mielessä. Bruneten katse tavoitti Laurin nykivät suupielet, saaden tämän ymmärtämään, ettei mies itsekään ollut valinnut sanojaan kovin vakavamielisesti.

"Pitäisikö tehdä jotain lohesta?" Heidi ehdotti ja muisti jälleen tehdä omaa työtäänkin välillä.
"Olen kyllä avoin ehdotuksille. Ruoan suhteen siis", nainen lisäsi siristäen silmiään aavistuksen, virne viipyillen huulillaan..
"Helvetin.. Hyvä", Lauri vastasi nopeasti, yrittäen säilyttää kasvonsa peruslukemilla. "Avoimuus on aina etu."
Hetkeksi Lauri hiljeni pohtimaan, lähettikö vääriä signaaleja - ja oliko oikeastaan pahoillaan, jos lähetti.

"Viimeinen luokka taisi olla aika pieni", Lauri totesi haluamatta venyttää hiljaisuutta heidän välillään. "Vieläkö jaksaa?"
"Pissa- ja mehutauon voimilla jaksan kyllä", Heidi lupasi hymyillen.
"Ja kiva nähdä myös Jessen rata, toivottavasti sillä menee kenttäosuus hyvin", nainen lisäsi. Auburnin kisoissa oli ihanaa nähdä tuttujen ratsukoiden suorituksia, vaikka Heidi ei itse valmentanutkaan siellä kisaavia ratsukoita. Lauria lukuunottamatta tietenkin, eikä toinen ollut sillä tavalla tehovalmennuksessa.
"Keskity sä nyt vaan niihin kuulutuksiin vielä muutaman ratsukon ajan", Heidi muistutti tyytyväinen hymy koristaen kasvojaan.
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 25.05.19 17:33
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2017-19
Vastaukset: 60
Luettu: 4550

Sunnuntaitarinoita

#springcircus
Auburnin kartano, 24.5.2019

Ceestä tuntuu, että edellisistä suurista kisoista olisi ikuisuus, vaikka Markarydin hulppeista Trophyistä on vain pari kuukautta aikaa – jos sitäkään, on niin vaikea pysyä perässä. Nainen tutkailee lähtölistoja mietteliäänä ja hämmentyy, kun osallistujia on tavallaan aika vähän. Silti Auburnin kilpailuissa on aina jotenkin suuruuden tuntu. Kaikkine ylimitoitettuine järjestelyineen kisoihin liittyy vähintäänkin suurten kilpailuiden paineet, vaikka eihän hänellä pitänyt olla kenellekään enää mitään todistettavaa.

Ja silti oli. Omaa julkista kilpailuprofiiliaan mietti liikaa, tulevia varsamyyntejä mietti liikaa, kasvattien menestymistä mietti liikaa, lapsensa ja työntekijöidensä menestymistä mietti liikaa. Kesken lähtölistan tuijottelun iskee sadattelu: Cee kiroaa lyhyesti ääneen ja saa viereiseltä naiselta kummaksuvan katseen. Hän on unohtanut peruuttaa Viivin baletin (pirun baletti, eikö ratsastuksessa ollut harrastusta kerrakseen??).

Tom ja Suski ovat taas mukana, Viivikin leuhottanut jonnekin, mutta muut eivät starttaa. Cee on ainoa heistä, joka kilpailee kenttää. Tom on ottanut Toscan hoitaakseen ja Suski Mallan, eikä muodollisuuksia ole enää tehtävänä. Nainen lähtee ajatuksissaan (mikähän päivämäärä maitopurkissa olikaan? Riittääkö toissapäiväinen ruoka vielä illalliseksi?) kohti Auburnin talleja, eikä Isabellaa tarvitse hakea kaukaa.

”Heei rakas!” brunette ystävätär heläyttää ja mulkaisee sitten paheksuen paidastaan (hyväntahtoisennäköisesti) nyppäissyttä oria. ”Huoh, Cava on semikamala.”
”Komeapas”, Cee korjaa, ja siirtyy sitten halaamaan Isabellaa. ”Hurjan paljon onnea! Pitääkö laulaa?”
”Hyssshh”, Isabella sihahtaa ja hyökkää painamaan sormensa Ceen huulille. ”Ei sanaakaan!”
”Mutta kolmekymppiset –”
”Tyssttt!!”
Ceestä kuuluu epämääräistä mutinaa, nyt suun edessä on koko käsi. Ohi lipuu joku utelias katsoja, ja Isabella tervehtii tätä kohteliaasti hymyillen ja kevyesti nyökäten, antamatta epäilyttävältä näyttävän tilanteen häiritä itseään lainkaan.

”No, osaatkos olla?”
”Mmmm-hhyhh.”
”Hyvä”, Isabella toteaa topakkaan sävyyn, ja jälleen kerran Cee pohtii, kumpi heistä onkaan kypsempi. Vakavampi, arvokkaampi, tosikompi. Ainakin tietyissä asioissa.
”Millonkas te nyt lähdette sinne Italiaan?” tummasilmäinen brunette jatkaa.
”Ai haluat minusta eroon vai?” Cee myhäilee. ”Jo ensi viikolla.”
”Entä se hevonen, se Lucion ostama ori...?”
”Helvetin hyvä kysymys. Kai se on katsottava, mutta sapettaa koko tapaus. Näen silmissäni sellaisen elokuvien kouluttamattoman villiorin, joka on vain huumattu esittelyvideon ajaksi. Ka-ma-laaaaa!”
”Älä nyt, sehän voi olla vahingossa hyvä ostos. Näytti hyvältä niillä mainituilla huumausvideoilla.”
”Joo siis, jos se onkin hieno niin herranjumala ei silti Viiville!” Cee parahtaa.
”Ja millähän ajattelit kertoa neidille, että isän lahjaa ei voi oikein pitää?”
”Jaa-a, en tiedä. Ajattelin rukoilla koko lauttamatkan ajan jotain äitiyden jumalia.”
”No entä se hevonen sitten?? Sillehän on kaikki paperit tehtynä?”
”Ei minun toimestani. Väärennyksiä varmaan kaikki niin kuin Lucion sielukin.”
”Höpö höpö.”
”Isbe hei.”
”Okei okei, on se vähän mätä. Mutta kai se nyt omassa maassaan osaa asiat hoitaa?”
”Osaa varmasti. En epäile hetkeäkään, etteikö korruptio kukoistaisi juuri sen toimesta. Mutta hevosesta en tiedä, kai me traileri kuitenkin otetaan. Lastaan sen sitten viinillä jos ei muuta.”
”Ha-ha.”
”Olin tosissani.”
”Niin minäkin! Saat tuoda pulloittain tiedät-kyllä-miksi-lahjaksi. Jos et sano sitä ääneen! Tallilaiset saattavat kuulla.”

Cee naurahtaa ja pudistaa päätään. ”Olet mahdoton, ja hei, parhaassa iässä. Muistakin juhlia ja kutsu mut. Vaan nyt mun täytyy kiiruhtaa, sinun kilpailuihisi. Onnea kisoihin, radalla nähdään, sweetie – sweet thirty!!”

Ceen perään sinkoutuu erittäin lapsellisesti kakkakikkare, mutta kumma kyllä se tuntuu ihmeen kannustavalta ja hyväntuuliselta. Kukaan, saati Isabella Sokka, ei kehtaisi tehdä noin kenelle tahansa, ja ajatus lämmittää Helppo A:n kenttärataa miettivää Ceetä, joka kääntyy vielä luomaan ystäväänsä tutkivan katseen. Isabella on piiloutunut täysiverisen karsinaan, mutta näkemättäkin Cee aistii, että syntymäpäivien juhlimattomuuteen kätkeytyy ikäkriisin sijasta niitä ihan muita huolia.
kirjoittaja Cecilia B.
lähetetty 25.05.19 15:16
 
Etsi: Spin off
Aihe: Sunnuntaitarinoita
Vastaukset: 3
Luettu: 394

Grannin päiväkirja

Odotukset vastaan todellisuus
18. toukokuuta 2019 - #springcircus

Odotukset

Ai mitäkö mä olin odottanut? Kertulta en yhtikäs mitään. Enhän mä tiennyt yhtään, miten se reagoisi kisapäivän ilmapiiriin. Me ei oltu koskaan käyty missään kilpailuja muistuttavassakaan tapahtumassa, eivätkä Auburnin karkelot koskaan olleet mitään pieniä kyläkisoja. Epäilin, että Kertulle moinen spektaakkeli saattaisi olla liikaa. Grannin kohdalla pahoin pelkäsin, että se veisi ja mä vikisisin. Sillä oli ollut sellaista tapaa viimeaikoina. Hyvässä lykyssä se puhaltaisi pahimmat höyryt pihalle metrikympin aikana ja olisi ratsastettavissa sitten, kun metrikahtakymppiä hypättäisiin. Ja entäs Trina sitten? Toivoin, että se muistaisi olevansa kokenut ja osaava kilparatsu eikä panikoisi itseään sellaiseksi tutisevaksi jarrupalaksi, jollainen se tapasi kisoissa huonoimmillaan olla.

Kerttu - "Kertulta ei voi odottaa mitään; se saattaa hyytyä jännityksestä."

Päivän ehdoton tähti oli ihana pieni Kerttu, jota jännitti ihan kamalasti. Siitä huolimatta se oli niin reipas ja rohkea, ettei mun sydämeni osannut olla pakahtumatta. Se puhisi huolestuneena vähän koko ajan siitä alkaen, kun oli aika astella traileriin Grannin seuraksi. Vauhdilla se sitten kuitenkin koppiin meni, ja mä kiittelin sitä vuolaasti fiksusta käytöksestä. Verryttelykenttä lukuisine muine ratsukoineen oli sen mielestä aluksi vähän hirvittävä paikka, miellyttämisenhaluisena se halusi silti kovasti tehdä mitä pyydettiin. Derbylle siirryttäessä mä rapsuttelin hevosta minkä kerkesin ja kerroin sille, että se on rohkea tyttö. Hetkeksi se jähmettyi portille tuijottelemaan edessä aukeavaa näkymää, mutta minkä radan se tekikään!               Topics tagged under springcircus on Foorumi | Auburn Estate Ar_4


Topics tagged under springcircus on Foorumi | Auburn Estate Cupluonnoskerttu
Kaikki pusut ja ylistykset olivat ansaittuja - siitä huolimatta, että koivet tutisivat jännityksestä, Kerttu keräsi ne vikkelästi esteiden yli.

Granni - "On ihme jos Granni on edes hetkittäin avuilla, mutta jospa toinen luokka alla rauhoittaisi..."

Granni oli kuin olikin valmis tekemään ihan omia ratkaisuja, mutta vastoin mun odotuksia me säästettiin suurin farssi viimeiseksi. Painekattilan rauhoittamisen toivossa alle otettu metrikymppi ei missään tapauksessa ollut huono rata, vaikkei lopullinen tulos ja sijoitus antanutkaan syytä pomppia riemusta. Isommassa luokassa mä ratsastin hyvän perusradan, ja Granni oli mukavan skarpisti mukana tekemisessä. Sitten mä en kyllä yhtään tiedä, mitä tapahtui mun omalle pääkopalleni ennen uusintaa. Kalauttiko jännitys kaiken järjen mun päästäni? Mä tein ty-pe-ri-ä ratkaisuja, enkä ratsastanut sitten niitäkään loppuun asti. Ratsastin radalta pois maani myyneenä ja lohtua kaivaten. En kuitenkaan kehdannut itkeä asiaa luokan viimeiseksi Branin kanssa jääneelle Rasmukselle.

Topics tagged under springcircus on Foorumi | Auburn Estate Cupluonnosgranni
Ilmaa piisasi laukassa, hypyissä ja ilmeisesti uusintaradan aikana ratsastajan korvien välissäkin.

Trina - "Trinalle soisin tasaisen viimeisen yhteisen radan."

Trina hyytyi. Se teki sen, minkä mä pelkäsin Kertun kanssa kokevani. Jo portilla se tuntui sydänjuuriaan myöten järkyttyneeltä siitä, että mä pakotin sen kisa-areenalle kaikkien silmien eteen. Eniten sitä pelotti lasitettu katsomo; ehkä lasipinnassa oli heijastuksia, joita se säikkyi? Joka tapauksessa mä jouduin puskemaan siitä melkein joka askeleen irti, ja hypyt... ne olivat epäröiviä ja hitaita. Suunnilleen joka toiselle esteelle lähestyttäessä mä olin aivan varma, että Trina kieltäytyisi, ja niin se sitten kerran tekikin. Neljä virhepistettä kiellosta ja tietenkin muita nelosen suorituksia hitaampi aika niskoillani mä mietin harmistuneena: tämäkö oli se viimeinen yhteinen startti, jonka olin toivonut olevan hyvä muisto?

Topics tagged under springcircus on Foorumi | Auburn Estate Cupluonnostrina
Harmillisesta loppulässähdyksestä huolimatta Trina jäisi mieleen ihanana, kultaisena hevosena.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.05.19 14:01
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9882

Sallin päiväkirja

Kenttäviikonloppu 24.-25.5.2019

#springcircus

"Mä voin olla Sallin kisahoitaja", Ava oli ilmoittanut aikaisemmin viikolla, kun olin manannut ääneen viikonlopun kiireitä. Tai lähinnä sunnuntaita, sillä olin voittanut arvonnasta VIP-paketin Auburniin ja mieluusti olisin sinne Matildan kanssa mennyt katsomaan muiden maastoesteluokkien suorituksia ennen omaani, mutta missä välissä? Sallista pitäisi huolehtia kaiken muun lisäksi, joten hyvä että ehtisin edes piipahtamaan vip-alueella.

Kieltämättä Avan ehdotus oli tullut yllätyksenä, mutta olin kuitenkin lopulta suostunut siihen. Kyllä minä nyt teinin hevosenhoitajataitoihin luotin, siitä ei ollut kyse, lähinnä omia hermojani ajattelin. Mieluummin olisin viettänyt viikonloppuni Matildan tai Antonin seurassa, mutta molemmilla oli omia kiireitä ja Matilda nyt menisi sunnuntaina vaikka yksin sinne VIP-alueelle.

Niinpä minä sitten olin ajanut perjantaina Sallin ja Avan kanssa Auburniin.
"Teillä ei vissii oo noi kisat aikaisemmin kovin hyvin mennyt?" teini oli tokaissut siinä matkan aikana.
Epämääräinen tuhahdus oli vain päässyt huuliltani. Ei ollut ei... Siksi minun odotukset tätä viikonloppua kohden eivät korkealla olleet missään välissä. Vastustajat luokassa olivat liiankin kovatasoisia, joten tuskin minua ja Sallia tälläkään kertaa tuloslistan kärkipäässä näkyisi.

Ei näkynyt ei. Ainakaan kouluosuuden jälkeen... Ei se koulu koskaan meidän vahvuuksia ole ollut, mutta nyt oli mennyt niin päin persettä ettei tosikaan. Olimme viimeisiä Sallin kanssa ja kieltämättä vitutti. Alku ei todellakaan ollut luvannut hyvää tälle kisaviikonlopulle ja oli tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin päivän päätteeksi. Pieni toivonkipinä kuitenkin oli kytenyt sen suhteen, että esteosuudet menisi paremmin. Jos ei muuten niin sitten sen takia, ettei olisi enää tarvinnut kuunnella Avan erittäin huonosti peiteltyä piilovittuilua enää yhtään enempää.
Miksi minä edes olin hänet ottanut kisahoitajaksi?

Lauantai sentään oli sujunut vähän paremmin ja olimme tulleet rataesteillä toiseksi. Sinänsä olin ollut yllättänyt, mutta toisaalta en. Esteet olivat Sallin juttu muutenkin, joten olin radalle lähtenyt huomattavasti positiivisemmalla mielialalla kuin eilen kouluradalle.
"Verneri kuitenki voitti", oli Ava tokaissut kannustavasti, kun olin laskeutunut Sallin selästä ja ojentanut ohjat tytölle.
Voi luoja, ota minut jo pois täältä.

Onneksi sentään sunnuntaina olin päässyt pakenemaan Avan juttuja VIP-alueelle Matildan kanssa.
"Tekisi mieli ottaa viiniä", olin huokaissut syvään istahtaessani naisen viereen. Viini oli kuitenkin jäänyt juomatta, sillä piti olla iskussa vielä maastoesteillä.
"Ei kai se Ava nyt niin paha voi olla?" Matilda oli vinoillut. "Voidaan hakea viiniä illaksi jos niin mieli tekee."
VIP-alueen tarjoiltavat olivat maistuneet erittäin hyvältä. Oli tehnyt mieli vetää kunnon ruokaähky siinä kahden muun luokan suorituksia seuratessani ja lähteä sitten päiväunille.

"Noh, onnea matkaan sitten. Verneri varmaan voittaa taas ja Isabellakin varmasti pärjää tosi hyvin", Ava oli lausahtanut, kun olin noussut Sallin selkään. Teinin sanat olivat saaneet silmäni pyörähtämään kuopissaan. Onneksi tämä viikonloppu olisi ihan pian ohi..

Eihän ne maastoesteetkään olleet aivan nappiin menneet, kolmansia kuitenkin oltiin ja ihan tyytyväinen olin siihenkin. Paremminkin olisi voinut mennä...

Lopullisissa tuloksissa olimme kolmansia. Ei huono, muttei hyväkään. Vastustajien tason vuoksi en tosiaan kovin kummoista menestystä ollut edes odottanut...

"Voin olla seuraavallakin kerralla Sallin kisahoitajana jos haluat", Ava oli ilmoittanut, kun kisapäivän päätteeksi saavuimme takaisin Kaajapuroille.
"Mhhmm, katsotaan josko se Anton seuraavalla kerralla ehtisi", olin mutissut. Ava oli kyllä pärjännyt Sallin kanssa todella hienosti eikä minulla ollut mitään pahaa sanottavaa siitä. Teinin jutut puolestaan...
"Ai, Anton?" teini oli tuhahtanut ja taikonut sitten kasvoilleen hymyn. "Ainahan mä voin tulla sen kaveriksi."
Olin vaivoin saanut tukahdettua huvittuneen tyrskähdyksen. Anton varmasti olisi pitänyt siitä. Niin paljon, ettei enää ikinä olisi suostunut tulemaan lähellekään Sallia.

Topics tagged under springcircus on Foorumi | Auburn Estate Cup
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 25.05.19 13:35
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sallin päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 1757

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Kallassa 18.5.2019
#springcircus

Vargas oli tehnyt tasaista työtä läpi verryttelyn. Vielä radalle lähtiessäänkin Lauri oli pitänyt kirkkaana mielessään tavoitteen tasaisesta, rauhallisesta radasta. Treeneissä metrineljänkymmenen korkeus ei tuntunut hyvin vakiintuneen kolmenkympin jälkeen vaikealta, mutta kisatilanne oli aina erilainen.

Rata alkoi hyvin. Lauri antoi Vargasin edetä matkaavoittavaa, rullaavaa laukkaansa. Tilava derby sopi suurilaukkaiselle orille ehdottomasti paremmin kuin maneesi, vaikkei sekään Auburnin tapauksessa ollut millään muotoa ahdas. Seinien puuttumisella oli kuitenkin vaikutuksensa ja Vargasin laukassa oli sitä tiettyä ponnekkuutta, josta maneesissa saattoi vain haaveilla, ja jonka vuoksi orista oli kenttäratsuksi.

Hyppy okserille hipoi täydellisyyttä. Lauri ehti analysoida tekemisiään ja Vargasin hyppyjä yllättävän paljon ja tiedosti samalla, ehkä juuri sen vuoksi, ettei aika tulisi riittämään sijoille. Ja kun toiseksi viimeisen esteen puomi kolahti alas Laurin oman virheen vuoksi, sai mies heittää viimeisetkin ajatukset sijoittumisesta pois. Laurin kasvoilla häivähti silti nopea hymy, kun mies kumartui taputtamaan oriaan ja antoi sen ottaa vielä viimeisen spurtin pidemmällä ohjalla. Kesäkausi oli joka tapauksessa avattu.

Topics tagged under springcircus on Foorumi | Auburn Estate Vargaslauri
Kuvan taiteillut Amanda, kiitos!
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 25.05.19 12:11
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 58
Luettu: 2244

Vilan päiväkirja

19.05.2019
#springcircus

Vaikka eilinen olikin mennyt paremmin kuin ikinä olin osannut kuvitellakaan, ei se kuitenkaan helpottanut fiilistä tätä päivää kohtaan.
Ei ole tuo kouluratsastus mun pala kakkua, mutta niin mä vaan olin huomannut osallistuvani myös KN Special-luokkaan. Sekin oli joku pirun juniormestaruus-luokka, mut tästä tuskin sinivalkoista ruusuketta ja pinkkiä nauhaa meille tulisi. Ei todellakaan!

Ratsastin aitojen sisäpuolelle, pysäytin Vilan, tervehdin tuomareita ja lähdin sitten suorittamaan rataa ainoana tavoitteena olla nolaamatta itseäni ihan kokonaan.
Hermostutti enkä epäillyt yhtään etteikö se olisi näkynyt myös tuomaristolle. Ihme haukankatseista sakkia... Ne varmaan huomaisivat vaikka joku perskarva sojottaisi väärään suuntaan.

Onneksi eiliset kaljat oli ihan oikeasti jäänyt siihen kahteen. Ei olis tullut muuten lasta saati p... tästä touhusta. Edellispäivän esteluokasta huolimatta Vilalla tuntui olevan virtaa vaikka muille jakaa ja vaikka sillä ei pahemmin ollut tapana pelleillä koulukiemuroita vääntäessä, tänään se oli jokseenkin hövelillä tuulella.
Radan olin kuitenkin painanut tiukasti päänuppini sisään, joten päätin nyt vain päästä sen läpi ilman suorituksen hylkäystä.

Saatoin huokaista helpotuksesta, kun päästiin pois sieltä. Eihän se nyt ihan nappiin mennyt... Mutta se nyt ei ollut yhtään yllätys.
Yllätys kyllä oli, että tuloslistassa meidän nimet olivat sijalla viisi. 67,273 % ? Eikä se pisterivikään kovin paskalta näyttänyt, vaikka olinkin vähän luovuttajafiiliksellä ollut siellä radalla.

Ei tuolla tuloksella kyllä sijoitusta irronnut. Melkein, mutta ei kuitenkaan.
Jotkut maailmankirjat taisi olla sekaisin tänä viikonloppuna, kun ensin voitin esteissä ja nyt olin jopa melkein sijoittunut koululuokassakin? Vai enteiliköhän se maailmanloppua?

"Eiköhän me jatkossa kuitenkin keskitytä noiden esteiden kisaamiseen?" höpöttelin Vilalle, kun sitä harjailin tammatallin suojissa.
Eikö sitä sanottu, että huipulla kannatti lopettaa? Tosin KN-luokan viides sija ei se korkein huippu ollut, mutta noin niin kuin meikäläisen näkövinkkelistä tähän oli hyvä lopettaa.
Saattaisihan se joku mielenhäiriö joskus iskeä ja kokeilla koululuokkia uudestaan, mutta eilisen voiton myötä kiinnostus esteisiin vain kasvoi. Siinä oli monta huippua vielä valloitettavana.
Tosin minut tuntien ne huiput jäisivät saavuttamatta, koska eläkeikä ehtisi koittamaan ennen niitä...
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 25.05.19 11:50
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 100
Luettu: 4433

Sallin päiväkirja

18.05.2019

#springcircus

Odotukset: "Ajan puolesta varmaan menee ihan hyvin, mutta virhepisteitä todennäköisesti luvassa senkin edestä."

Sallilla oli pahana tapana vähän hätiköiden edetä esteradoilla. Sellaisella "kunhan nyt lujaa mennään, sama se niille puomeille"-mentaliteetilla eikä siinä yleensä auttanut minut pidättelyt...
Olin kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen, kun ensimmäisellä kierroksella tamma malttoi mielensä ja pääsimme radan läpi virhepisteittä. Vielä kun vedettäisiin samanlainen kierros ensi viikonloppuna kentän rataesteillä. Ainahan sitä sai toivoa...

Olisihan se kiva edes joskus pärjätä kisoissa, joten toivoin myös uusintakierroksen menevän ilman virhepisteitä.
Ja kyllähän se menikin, mutta sitten taas parin turhan pitkäksi venähtäneen käännöksen takia aikaa tuhlaantui, jonka takia jäätiin juuri ja juuri sijottuneiden listan ulkopuolelle.

Olin kuitenkin tyytyväinen. Nollaradat lämmitti mieltä ja valoi uskoa, ettei me (minä) aivan surkeita oltu, vaikka useimmat kisat menivätkin vähän niin ja näin.
Mutta ei pidä ylpistyä. Se, että edes kerran onnistuu, ei tarkoita että jatkossa menisi yhtä hyvin tai paremmin.

"Niin mitäs sinä sanoit niistä virhepisteistä ja surkeasta ajasta?" murjaisin Juusolle, johon satuin törmäämään vielä ennen Kaajapuroille lähtöä. Olihan minun aivan pakko päästä näpäyttämään Shermania takaisin.
"Ei teillä tuo aika kovin kummoinen ollut", mies tuhahti olkiaan kohauttaen. "Sitä paitsi, ei haittaa. Mä pieksän sut kentässä kuitenkin."
"Paljon mahdollista."
"Erittäin paljon mahdollista."
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 25.05.19 10:48
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sallin päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 1757

Effin päiväkirja

26.05.2019

Effillä ratsastaminen oli ollut jonkin verran haastavaa kilpailuiden vuoksi, mutta Sarah oli saanut tamman liikutettua siitä huolimatta. Latino oli ehtinyt viemään varusteet jo satulahuoneeseen, mutta halusi vielä harjata kirjavan rauhassa tammatallin viileydessä. Kilpailuhälystä huolimatta Effi seisoi melko rauhallisen näköisenä hoitopaikalla. Sarah nosti tummansinisiä farkkuratsastushousuja hieman paremmin valkoisen pikeepaidan päälle ja pyyhkäisi otsalle karanneen hiussuortuvan pois silmiltään. Effi ei juurikaan pölissyt, mutta harjaaminen teki kuitenkin hyvää sen pintaverenkierrolle.

Sarah mietti kuinka kirkkaina viikko sitten kisoja edeltäneet ajatukset olivat soljuneet. Lefan ratsastaminen kutkuttaa hyvällä tavalla. Effi tuntuu hyvältä ensimmäisessä luokassa, vaativan luokan startti jännittää ja huomio on koko päivän vähän vieraissa.
Lievästi sanottuna, latino hymähti. Effin kanssa kolmas sija helposta luokasta oli ollut rauhoittavaa, Lefan hyvä rata oli varmasti osittain jäänyt puutteelliseksi yhteisen harjoitusajan puuttumisen vuoksi. Silti kuudes sija ei ollut paha, ainakaan siihen verrattuna, että Robert oli tullut toiseksi viimeiseksi Harryn kanssa. Vaativassa luokassa latinolla oli ollut tavoitteena saada vain hyväksytty rata ja vaikka he olivatkin jääneet prosenteiltaan viimeiseksi Effin kanssa, suoritus oli ensimmäiseksi vaativaksi ollut silti Sarahin mielestä hyvä. Amanda saattaisi vahingossa unohtaa sen, sillä olivathan he tuoneet ensimmäisestä luokasta ruusukkeen kuitenkin kotiin.

Latino laski pölyharjan Effin ruskeaan hoitolaukkuun ja nosti katseensa huomatessaan silmäkulmassaan liikettä. Sarah ei ollut nähnyt toista koskaan, eikä tämän vaatetus ainakaan antanut ymmärtää tytön olevan kilpailemassa tänään.
"Hei, voinko mä jotenkin auttaa?" Sarah kysyi ja hymyili hieman varautuneesti. Meripihkan väriset silmät tutkivat toisen nyrkkiin puristuneita nyrkkejä.
"Et. Tai joo. Autat helvetin paljon pysymällä mahdollisimman kaukana Robertista."

Sarah yllättyi ja vaikka kuinka yritti pitää ilmeensä neutraalina, oli tunteet hyvin selkeinä luettavissa toisen kasvoilta. Sitä kesti vain muutaman sekunnin, kunnes tunteet hävisivät täysin.
"Robertista?" Sarah hengähti yrittäen edelleen kietoa ajatuksiaan käytävällä seisovan ihmisen ympärille.
"Mistähän helvetistä sä mahdat puhua?" latino tunsi sykkeensä kiihtyvän aavistuksen, eikä silmien katse siirtynyt milliäkään toisen kasvoista.

"Tiedät varmaan varsin hyvin", vieras kommentoi pistävän siniset silmät pysyen latinon silmissä.

Sarah suoristautui täyteen mittaansa, oltuaan edelleen aavistuksen kumarassa harjojen vaihtamisen jälkeen. Effi tuijotti pikkuista hahmoa toinen korva kääntyen intensiivisesti eteen ja taakse.
"Mulla ei valitettavasti taida olla aavistustakaan, mutta voinet valaista asiaa? Vai pitääkö meidän kysyä sitä Robertilta?" Sarahin ääni pysyi tasaisena, vaikka latinon rintakehässä hakkaava sydän kiihdytti tahtiaan armottomasti. Oliko hän juuri päässyt keskustelemaan britin exän, nykyisen tai tulevan kanssa, vai miksi toista ärsytti hänen läsnäolonsa varsin sallitulla alueella niin kovin?

"Sanooko oman poikaystävän pettäminen sulle mitään?. Ei mut niin, todennäköisesti ihan tuttua puuhaa sulle. Varmaan tiesit, ettei Robertkaan varmaan hirveästi arvosta sellaista?" tyttö sähisi vihaisena.

Jos Sarah ei olisi sillä siunaamalla sekunnilla havainnut tallikäytävälle ilmestynyttä Robertia, latino olisi vuodattanut ajatuksiaan hieman tahdittomasti ääneen. Sen sijaan bruneten huulet puristuivat tiukaksi viivaksi, kun tämän sähköä kipinöivät silmät kohdistivat katseensa pienen, nimettömän mekkotytön ohitse..
"Kuuluuko tämä kenties sun seurueeseen?" Sarah kysyi pelottavan tasaisella äänellä ja heilautti kättään aavistuksen tyttöä kohden.

"Tämä?" kaksikko sanoi lähes yhtä aikaa, tytön äänen saadessa Effin hätkähtämään hoitopaikalla. Sen kaviot hapuilivat hetken paikkaansa.
"Mulla on kyllä nimikin. Inkeri, kiva tavata", vieras lausui tuhahtaen.
"Joo, kuuluu", Robert kuului mumisevan jossain taustalla.
Sarah hymähti, vaikka joutuikin jakamaan puolet huomiostaan Effille, joka oli aloittanut betonin kaivamisen.
"Esittäytyisin itsekin, mutta mulla on sellainen olo, että sä tiedät jo kuka mä olen", latino sivalsi ja tiputti kädessään olevan, käyttämättä jääneen harjan Effin harjakoriin.
"Joo, valitettavasti. Ja varmaan tietää kaikki muutkin, kun tolla tavalla hyppelee miehestä toiseen."

"Anteeksi, mutta mitä helvettiä mun elämäni kuuluu sulle? Eiköhän se ole ihan mun oma asiani mitä mä teen tai olen tekemättä parisuhteissani. Kamalan mukavaa kuitenkin, että sä tuomitset itsellesi tuntemattoman ihmisen juorujen perusteella", Sarah piti henkensä edestä kiinni rauhallisesta äänensävystään, vaikka nyt siitä vuoti jo läpi sisällä kuohuva raivo. Effin päitsissä olleet narut kolahtivat voimalla hoitopaikan seiniin ja kiireinen käyntiaskel täytti tallin käytävän. Sarah päästi tamman sen karsinaan ja sulki oven takanaan välttäen vain vaivoin sen paiskautumasta vauhdilla kiinni.

"Hauskaa kuitenkin, että mä olen kuitenkin ollut keskustelunaiheena teillä", latino lisäsi hymyillen kaikkea muuta, kuin ystävällisesti.

"Meillä", Robert lausui ja Sarah seurasi miten sen käsi melkein tarttui tytön käsivarteen.
"Inkeri, meidän kannattaisi mennä jo takaisin."

"Ei kai suututa? Kannattaa miettiä seuraavalla kerralla kahdesti, mitä puuhaa ihmisten ilmoilla ja kenen kanssa", Inkeri lausahti ja katsoi Sarahia juuri niin tappavasti, kuin kykeni. Latino tunsi katseen sisuskaluissaan, mutta ei näyttänyt sen vaikutuksia ulospäin.
"Inkeri", Robertin ääni kuulosti anovalta ja britin katse harhaili heidän välillään.
"Miksi? Senkö vuoksi, että se saattaa ärsyttää jotakuta muuta, siihen tilanteeseen täysin liittymätöntä henkilöä? Vai oletko sä sen tyttöystävä, siitäkö tässä nyt hiertää?" Sarah vastasi tuntien kämmentensä hikoavan itsensä pidättelystä. Naisen rintakehä nousi ja laski tasaisen kiihkeään tahtiin, kun latino piteli vielä hädin tuskin ohjat käsissään itsensä suhteen.

"Ei mulla ole tyttöystävää", Robert julisti inahtaen.

Inkerin katse oli hätääntynyt, tai siltä se ainakin tuntui, kun sinisten silmien katse kohtasi latinon. Ne palasivat nopeasti takaisin Robertiin.
"Joo. Ei kai tässä sitten mitään", tyttö sanoi kohauttaen olkiaan.
Kaiken sen myrskynkin keskellä Inkerin katse tavoitti Sarahin, saaden tämän hengittämisestä hetkeksi vaikeaa. Latino nielaisi, palautti väkisin jännittyneen kehonsa edes aavistuksen rauhallisemmaksi ja siirsi sitten katseensa Robertiin. Katse valui kuitenkin takaisin Inkeriin, joka näytti edelleen kuohuvalta. Sarahin kasvoilta ei voinut lukea juuri mitään sillä hetkellä.

"C’mon", Robert sanoi ja puhui vielä lisää, mutta Sarah ei kuullut mitä. Latino tunsi kuinka hänet suljettiin hetki hetkeltä ulkopuolelle.

"Tosi kivasti muuten pyysitkin mut tänne! Hoitajas välityksellä! Vai oliko sulla edes sananvaltaa tässä asiassa?" Inkerin ääni tavoitti bruneten, joka ei vieläkään osannut sanoa mitään.

"For fuck's sake. No en olisi, jos en haluaisi", Robert älähti saaden Sarahin jälleen tarttumaan kiinni hetkeen, joka muodostui hänen edessään. Hän ei tiennyt miten paljon oli jäänyt kuulematta, mutta latino tiesi kuulleensa silti tarpeeksi.
Inkerin silmät lukittautuivat jälleen bruneten silmiin.
"Ootko nyt tyytyväinen?"

Sarah tunsi tutun ahdistuksen vyöryvän ylleen, se nipisteli varpaiden välissä ja sai olon huteraksi. Meripihkan väriset silmät jatkoivat tuijottamista, vaikka niiden takana tyyneys oli enää seitin ohuen langan varassa.
"Ihan helvetin tyytyväinen", latino vastasi äänellä, joka värisi vaarallisesti kaiken värittömyytensä keskellä.

"Great. Guess we’re all really fuckin’ happy now, aren’t we?" Robert katsoi Inkeriä ja otti tyttöä käsivarresta kiinni, alkaen kävellä poispäin Sarahista.
"Mennään."
"Mä osaan kyllä kävellä itsekin", Inkeri julisti ja repi käsivartensa irti toisen otteesta.

"Haista vittu", tyttö sähisi vielä ennen poistumistaan, sanojen iskeytyessä tikareiden lailla Sarahin ihon alle.

Ensimmäisen kyyneleen karattua Sarah huomasi, ettei kyennyt hillitsemään niitä enää. Sydän lähes rinnastaan ulos hakaten naisen huulilta karkasi tahaton niiskaisu tämän vetäessä syvään henkeä. Tämä tuijotti Robertin selkää ja sen väärin päin käännettyä lippalakkia.
"How did you say it... There’s no point if the other one’s not in it fully, right."
Latinon ääni värisi kaikessa hiljaisuudessa, kun tämä pakotti jalkansa poistumaan satulahuoneeseen, jättäen Robertin käytävälle yksin.

#springcircus
Kirjoitettu yhdessä Robertin ja Inkerin kanssa.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 24.05.19 23:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 113
Luettu: 5299

Tallipäiväkirja 2017-19

Neiti Sihteeri
24. toukokuuta 2019. #springcircus & #jusmus

"Miksi musta tuntuu, että mua jännittää enemmän kuin sua, vaikka mä en edes kilpaile?" nurisin Rasmukselle, joka ainakin vaikutti tyyneltä ja luottavaiselta. Se naurahti mulle ja kallisti päätään sillä tavalla järkyttävän suloisesti, ja mä ehkä huokaisin ihastuneesti.
"Mitä tässä on jännitettävää", se sanoi, ja mä edelleen etsin merkkiä siitä, että huolettomuus oli teeskenneltyä. Täytyihän sen jännittää. Mä jännitin itse aina niin sikana, etten voinut ymmärtää tuollaista seesteisyyttä. "Kouluaitaa päin putoaminen on ehkä vähemmän kivuliasta kuin tukkia. Ei välttämättä edes halkea kallo."
"Et sä voi sanoa noin!" vinkaisin painokkaasti ja tuijotin Rasmusta silmät huolesta suurina. Uskoiko se, että Bran olisi sunnuntain maastokokeessa niin villi, että heittäisi sen selästään? Käännyin hevosen puoleen. "Etkä sä voi pudottaa Rasmusta. Mä pidän siitä, ja sä pidät sen selässäsi, muistakin, Bran."

Hevosen korvat heilahtivat mun puoleen, ja Rasmus katosi ratsunsa toiselle puolelle piilottaakseen hymynsä. Se ei kuitenkaan ihan ehtinyt. Vaikka välissä oli hevosen kokoinen näköeste, mä olin kerennyt näkemään virneen, ja se oli jo tarttunut muhun.

"Tarvitsetko sä enää mitään apua?" varmistelin, vaikka tiesin, ettei Rasmus tarvinnut apua. Musta oli vaan kiva olla hyödyksi, kun mä vielä kerkesin, tai edes seuraksi. Erityisesti seuraksi.
"Yksi juttu vain", Rasmus sanoi.
"Ai? Mikä?" mä kysyin.
Hyvin nopeasti mä päättelin, että se juttu oli hyvänonnensuukko. Karsinan seinien suojissa ja siihen luottaen, että kaikki mahdollisesti tallissa tänään kulkevat kävijät olivat niin keskittyneitä omiin kisavalmisteluihinsa etteivät pysähtyisi töllistelemään me vietettiin hyvin nopea kuherteluhetki. Suudelma pisti sydämen läpättämään, vaikkei se ollut juuri sen sykäystä pidempi, ja mulla oli vähän hoiperteleva fiilis, kun mä pölähdin onnellisena käytävälle ja takaisin oikeaan maailmaan.

"Mun on nyt varmaankin mentävä", sanoin Rasmukselle pehmeästi. "Onnea verkkaan, ja radalle, tietenkin."
"Kirjoita sitten hyvä papru meille", Rasmus rohkeni esittää toiveensa.
"Se riippuu teidän suorituksesta, ja siitä, mitä mieltä Heidi on teistä", huomautin kepeästi, vaikka kyllähän Rasmus sen tiesi.
"Toivottavasti sä et ole puhunut sille musta pahaa sitten", kuulin vielä Rasmuksen mutisevan.
Vilkaisin sitä olkani yli ja pudistelin huvittuneena päätäni. Ihan kuin mulla olisi siitä mitään pahaa sanottavaa kenellekään.

Heidin sihteerinä toimimista mä en jännittänyt. Tildaa mun ei käynyt yhtään kateeksi, vaikka nyt kun mä oikein tihrustelin toisen tuomari-sihteeri-parivaljakon suuntaan juuri ennen luokkien alkua, mä hämmästyin siitä, miten tyyneltä se näytti istuessaan Amanda Sokan vierellä. Mä olisin tuskin uskaltanut hengittää. Sitten mä olisin pyörtynyt kesken jonkun ratsukkoparan ohjelmaa, ja siitäkös olisi tullut huutia, kun pöytäkirja olisi ollut puutteellinen sihteerin paniikkipyörtymisen vuoksi.

"Joko sinun vanhemmat ovat kisoja katsomassa?" muisti Heidi kysyä, kun ensimmäistä ratsukkoa alettiin kuulutella siirtymään hiekkakentälle valmistautumaan ohjelmansa alkuun.
"Ei, ne tulevat huomenna. Ja Vilhelmina. Majoittuvat Koivun majatalolla", kerroin ytimekkäästi, jo keskittyen tulevaan tehtävääni.
"Kuulostaa mukavalta. Käyttekö siellä syömässä? Koivuilla on erinomaista ruokaa. Tai tiedäthän sinä, kun näitä tapahtumia aina hoitavat", Heidi hymähti sanojensa päätteeksi.
"Mm-m, kyllä kai, huomenna illallisella. Vietetään vielä aikaa."

Sen enempää me ei ehditty rupatella.

Oli oikeastaan aika hauskaa katsella kouluohjelmia tuomariselostuksen kera. Mä keskityin kyllä pitkälti pitämään käsialani siistinä ja helposti luettavana. Sitten kun mä otin eteeni Rasmuksen arvostelupaperin, mä piirsin sen kulmaan pienen sydämen, mutta peitin sen mustetahran näköisellä sotkulla (toivottavasti) ennen kuin Heidi ehti sen huomaamaan. Rasmuksen ohjelmaa mä olisin mieluiten unohtunut katselemaan ilman kirjoittamisen velvollisuutta, mutta kyllä numeroiden vain täytyi löytää paikkansa, kun niiden aika oli, ja sanallisia kommentteja mä kirjasin vikkelin kynänvedoin.

"Sitähän oli mukava katsoa", tuumasi Heidi lopuksi, ja mä olin pakahtua ylpeydestä, vaikkei mulla tietenkään ollut osaa eikä arpaa Rasmuksen ja Branin kisamenestykseen. Heidi kuitenkin kiusoitteli vähäsen: "Taitaa olla henkinen valmennus kohdillaan. Mikä on sun roolisi siinä?"
Aiemmin Branin karsinassa vaihdettu ihana suudelma pälkähti pyytämättä mieleen eläväisenä muistikuvana, ja mä punehduin vähän, mutta Heidi ei nauranut mulle... kovin kauan.

Päivä jatkui ja ohjelmat kävivät vaikeammiksi. Mä väitän, että arvostelukohdat tulivat mulle päivän aikana niin tutuiksi, että mä olisin osannut ratsastaa minkä tahansa päivän ohjelmista ulkomuistista, jos olisi perjantain päätteeksi pyydetty. Siis olettaen, että mä olisin ylipäänsä osannut ratsastaa kouluohjelmia sillä tavalla oikeasti. Jotenkin sinne päin suirutellen olisi varmasti sujunut.

Rasmus oli jäänyt kisapaikalle odottelemaan viimeisen luokan loppumista, sillä mä olin menossa sen luokse. Välttääkseni viimeisen viikon stressin mä olin jo tyhjentänyt huoneeni Pitkän miehen kujalla ja jotenkin vain liukunut lisäasukkaaksi Rasmuksen yksiöön. Me käveltiin sora jalkojemme alla rahisten mun poikaystävän autolle ja puitiin onnistunutta kilpailupäivää.

"Yhtä juttua mä haluaisin kysyä", Rasmus kysyi arvostelupaperiaan huolettomasti heilutellen.
"Mä en pyöristänyt sun numeroita ylöspäin", sanoin mukamas totisena, ja Rasmus pyöräytti huvittuneesti virnistellen silmiään.
"Eihän sun olisi tarvinnut, kun me oltiin niin hyviä", se sanoi juhlallisesti, ja mulla oli hyvä mieli siitä, miten tyytyväinen se oli. Sieti ollakin.
"Mitä sä halusit sitten kysyä?"
"Mikä tämä on?"
"Ai... se. Se oli sydän."
"Vähän erikoisen mallinen. Tiedätköhän sä miltä sydän näyttää?"
"Mä sanoin, että oli! Mä sotkin sen."

Ja, mä ajattelin, kyllä Rasmuskin vähän sotki mun sydäntä nauraa hykertelemällä. Jokin siellä nyrjähti ja meni hyrskynmyrskyn, mutta ei mua kyllä haitannut.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 24.05.19 19:40
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2017-19
Vastaukset: 60
Luettu: 4550

Vilan päiväkirja

18.05.2019 jatkuu...

Kai se oli tavallaan helpotus, että me startattiin jo neljäntenä. Eipähän jäänyt aikaa turhaan panikointiin. Viime kisoissa meidän esterata oli pissinyt toiseksi viimeisellä esteellä eikä sen takia oltu uusintakierrokselle päästy, mutta tällä kertaa varovaisesti toivoin, että nyt päästäisiin uusimaan.
Vila kyllä vaikutti vähä turhankin energiseltä siinä verryttelyalueella, joten vähän meinasi tuskan hiki puskea pintaan. Ei tästä taida tulla yhtään mitään... Eihän me oltu edes ehditty hirveästi treenaamaan, koska oli ollut kaikenmaailman Ruotsin matkoja osakilpailuiden välissä. Piru vie.

Isabella oli väläyttänyt mahdollisuutta tason nousuun, mutta jos tämä suoritus menisi päin lihavaa ahteria, saisin vain haaveilla pääsystä metrin esteille.
No mutta, nyt ei ollut aikaa enää synkistelyyn tai stressaamiseen, sillä Jessi JokuSukunimi hevosellaan oli just saanut radan läpi ja oli meidän vuoro lähteä kokeilemaan, miten tämä kisarupeama lähtisi käyntiin...

Niinhän siinä sitten kävi, että yli mentiin eikä meinattu! Puomit ja ratsastajakin pysyi siellä missä pitikin eikä Vilakaan kieltäytynyt hyppäämästä yhdenkään esteen yli. Ihan oikeaan suuntaankin me siinä radalla mentiin eikä keksitty mitään oikoreittejä.
Ja näin ollen uusintakierros kutsui! Huhhuh. Päivän tavoite saavutettu.

Muttei se tarkottanut että nyt saattoi vain löysäillä ja mennä uusintakierros silmät kiinni takaperin ratsastaen. Olisihan se noloa jos uusinnassa mokaisi aivan kokonaan? Tosin mun kohdalla itseni nolaaminen oli melkein enemmän sääntö kuin poikkeus...

Uusinnassa lähdettäisiin radalle kolmantena, koska ensimmäisellä kierroksella Rasmus oli poistunut "keskuudestamme". Ei siis sillä tavalla niin kuin yleensä, mutta siis ei ollut päässyt uusintakierrokselle. Vähän kyllä hämmensi, että mulla oli mennyt paremmin kuin Rasmuksella. Tai Isabellalla (taas).
Mutta uusintakierroksella oli vielä vastassa esimerkiksi Verneri, Jusu ja Matilda, jotka oli huomattavasti parempia ratsastajia kuin minä, joten saapa nähdä miten Seljavaaran pojan käy... Tosin kävi miten kävi, ainakin olin voittanut jo itseni. Se oli jo paljon.

Kun meitä ennen startanneet Verneri ja se joku Jessi molemmat olivat molemmat keränneet itselleen kahdeksan virhepistettä, meinasi puntit tutista. Jos niillä oli niin "huonosti" menny, niin me varmaan otettaisiin hylky...
Hengittelin syvään siinä Vilan selässä istuessani ja odotin lähtömerkkiä. Ei tässä nyt mistään elämästä ja kuolemasta kuitenkaan kyse ollut...

Lähtömerkin saatuamme lähdettiin taas radalle enkä oikein tiedä mitä tapahtui. Jotain... Omituista.
Ratsastettiin ulos radalta ilman yhtäkään virhepistettä ja aikakin oli oikein mainio. Kulmakarvani olivat varmaan nousseet päälaelle saakka, niin hämmentynyt minä olin.

Kulmakarvat jatkoivat matkaansa takaraivoon saakka sitä mukaa, kun uusintakierroksen ratsukot yksi toisensa jälkeen jäivät meistä niin sanotusti jälkeen ja luokan voittaja kuulutettiin.
"Anton Seljavaara ja Vilanna d'Azuré."

En meinannut käsittää ollenkaan, että me oltiin just voitettu koko pirun luokka. Arvoluokka.
En käsittänyt sitä vielä silloinkaan, kun meitä koristi sinivalkoinen ruusuke sekä (söpö) pinkki nauha.
Enkä käsittänyt vielä kunniakierroksellakaan. Enkä silloinkaan, kun ratsastettiin ulos derbyltä.

Me voitettiin.
Jos tää on taas joku mun typerä uni niin suutun kyllä...

kirjoittaja Anton S.
lähetetty 24.05.19 19:05
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 100
Luettu: 4433

Sipsin päiväkirja

18.5.2019
#springcircus

Odotukset
Sipsin kanssa ensimmäinen startti hapuilua, toisessa oikea draivi löytyy.

Todellisuus
Mä olin etukäteen ajatellut, että Sipsi olisi lohdutuspalkinto - tai jotain aivan päinvastaista - Zelian kanssa epäonnistuneen startin jälkeen. Mun fiilikseni oli kuitenkin ennen kaikkea äimistynyt, kun olin saanut purkaa Zelian pois tyytyväisesti hymyillen ja hypätä toisen kisaratsuni selkään.

Sipsi oli tuntunut kauhistuttavan erilaiselta Zelian jälkeen. Sillä oli huono päivä, sen mä olin saanut tuta ensikohtaamisesta asti, mutta se liikkui hyvin - jopa liiankin hyvin. Kun mä olin ollut irtaantua satulasta ensimmäisen verryttelyhypyn jälkeen ja haparoinut sen jälkeen liian pitkään pääty-ympyrällä, ensimmäisen luokan kuvainnollisesti ontuva suoritus oli pedattu, vaikka olin kuinka muistellut tuntemuksiani Zelian startin jälkeen.

Kaksi puomia perusradalta ja Jonathanin kuuluttaminen palkintojenjakoon koko luokan voittajana oli saanut mut vetämään syvään henkeä ja keskittymään. Mä olin pakottanut itseni vajoamaan omaan kuplaani verryttelykentällä ja ratsastamaan lähinnä itsekseen hortoilevan Sipsin avuille, jonne tamma asettui heti, kun mä sitä osasin pyytää. Sipsiä ei nimittäin, mitä mä punaista perkelettä olin oppinut tuntemaan, noin vain pakotettu noin niin kuin mihinkään. Ei, se joko ratsastettiin rehellisesti avuille tai sitten oli turha edes yrittää.

Metrikaksikymmentä jännitti yllättävän paljon. Mä olin ottanut verryttelyssä tasan kaksi hyppyä, koska molemmat olivat tuntuneet hyviltä. Musta tuntui, että siinä se jännityksen syy piilikin: olin taas löytänyt oikeat nappulat Sipsin kanssa pärjäämiseen ja muistin varsin hyvin edellisistä osakilpailuista, että punaruunikko oli parhaimmillaan elementissään kisaradalla. Mulla oli siis ensimmäisen kerran koko päivänä odotuksia, ja siten myös menetettävää.

Jännitys jäi kuitenkin radan ensimmäiselle esteelle. Lauri oli vastottain todennut mua ja Zeliaa valmentaessaan, että radan ensimmäinen este ratkaisi paljon. Se antoi koko suoritukselle hyvän tai huonon alun paitsi ratsastajalle, myös ratsulle. Kun ensimmäiselle esteelle ratsasti huolella, sama flow jatkuisi todennäköisemmin läpi radan. Niin kävi nytkin ja mä tiesin jo puolessa välissä rataa, että tällä vireellä me pystyttäisiin tuplanolliin.

Uusintaan mä lähdin ratsastamaan voitosta. Kun Lauri oli jäänyt ulos uusinnasta kuohuvalla lainaratsullaan, mä olin tajunnut, että kaikki oli mahdollista sijoittumisesta lähtien. Sipsi tuntui hyvältä, uusinnan tiukat tiet olivat selkeinä mun mielessä ja ohut pilviharso peitti aurinkoa juuri sopivasti. Sipsi pärskähti keinahtaessaan laukkaan ja mun katse nauliintui derbyn toiseen päähän kääntäessäni tamman ensimmäiselle esteelle.

”Palkintojenjakoon pyydetään Matilda Tammilehto ja Esperite v. Bloom…”
Edes Vaanijan vaikeasti tulkittava äänensävy ei hetkauttanut mua, kun kumarruin rapsuttamaan hetken kävelleen Sipsin kaulaa. Siirtyminen verryttelystä palkintojenjakoon oli sujuva, koska en ollut jalkautunut satulasta, eikä punainen paholainen olisi voinut olla pörheämpi päästessään johtamaan kunniakierrosta suurella derbyllä.

Topics tagged under springcircus on Foorumi | Auburn Estate Ar_1
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 24.05.19 17:16
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 1460

Zelian päiväkirja

18.5.2019
#springcircus

Zelia jää taas luokkansa jumboksi, olin katkerana ajatellut ilmoittautuessani. Vielä kisapäivän aamunakin mä olin vain hypistellyt turhautuneena uutta Sokka Luxuriesin satulahuopaa, jonka Jesse oli ostanut mulle syntymäpäivälahjaksi ja miettinyt, oliko se liikaa odotukset huomioiden. Mä kuitenkin päädyin laittamaan sen edellisenä iltana kiillottamani satulan alle, koska tuntui tyhmältä säästellä ylihintaista huopaa maineen ja mammonan toivossa. Niiden ajatusten kanssa mä jatkoin verryttelyn kautta aina kilpailukentälle saakka, eikä mun pessimistinen puoleni antanut periksi.

Zelia oli kuitenkin täynnä tahtoa. Mä pysyttelin vain hädin tuskin irti satulasta tamman kavioiden rummuttaessa derbyn huollettua pohjaa. Kaiken järjen mukaan ruunikon olisi pitänyt räjähtää atomeiksi ja lentää pois kesää lupailevan tuulenvireen mukana, mutta sen sijaan piirtopää kuljetti meitä esteiden yli yksi toisensa jälkeen. Mä tajusin unohtaneeni hengittää vasta, kun perusrata loppui ja mä tiedostin, ettei esteitä ollut enää jäljellä.

Niin.

Kasvattajaliitteensä mahdollisesti edelleen säilyttävä Rosengårds Zelia oli painellut perusradan ilman yhtäkään kieltoa tai pudotusta.

“Nyt et sitten kasaa paineita uusintaan”, Merikanto totesi, kun mä annoin Zelian kiirehtiä puolijuoksulla verryttelyalueelle. “Hyvin ratsastettu.”
Mun päässä humisi, niin hengittämättömyyden kuin puhtaan äimistyksenkin vuoksi.
“Joo”, pihahdin näpräten hermostuneesti ohjia. Uusinta. Mä olisin halunnut jättää homman siihen, koska mitä väliä oli uusinnalla ja sijoituksilla, kun me oltiin vihdoin rikottu perusradan kirous ja noustu pois luokan jumbosijalta. Jos totta puhuttiin, en ollut edes muistanut stressata Sipsin kanssa isommissa luokissa starttaamissa, koska paniikkia lähentelevä, ihanan kamala Zelia oli tullut mun uniini ja hyppinyt esteiden sijaan derbyn aitoja päin.

Oli hirvittävää havahtua keventäessään siihen, että hymyily - keskellä verryttelykenttää - pakotti poskipäitä. Zelian askel oli reipas, kun ohjasin tamman kohti tuttua maastoreittiä, joka soveltuisi ajan tappamiseen ja pään tyhjentämiseen. Mun ajatukset tosin harhautuivat ensimmäisenä Jesseen, koska mun sisälle oli pakkaantunut niin järjetön määrä onnensekaisia tunteentapaisia, että mä olisin halunnut jakaa ne jonkun kanssa - jonkun muunkin kuin Laurin, jonka kuului olla pitkäjänteisenä valmentajana tyytyväinen.

Se oli niin helvetin kornia ajatella niin, mutta musta tuntui, että ajankulku muuttui. Ensin mulla ei ollut ollut mikään kiire radalle. Sitten mulla oli ollut koko maailman kiire päästä pois radalta. Metsäkävelyllä mulla oli ensin ollut liikaa aikaa, sitten mä olin taas kiirehtinyt verryttelyssä. Vasta, kun tuomarin pillinvihellys nykäisi mut nykyhetkeen uusintaradalle, musta tuntui, että mä olin taas sen kaiken jännityksen ja paineiden tuoman sumun yläpuolella.

Zelia oli rohkea. Tamma, jonka kanssa mä olin nieleskellyt aiemmin kyyneleitä kilpailustarttien jälkeen nieli derbyä kavioillaan ja osoitti ihan uudenlaista itsevarmuutta. Aiemmissa osakilpailuissa kuoreensa käpertynyt Zelia puhkui tarmoa ja ylitti ensimmäiset esteet tarkasti. Tuntui absurdilta, että mä pystyin keskittymään omaan ratsastukseeni sen sijaan, että olisin paineillut ruunikon etenemisestä. Se laukkasi, koska siihen se oli luotu ja hyppäsi, koska se halusi. Ja jumalauta niin halusin mäkin.

Annoin ohjien livetä pitkiksi sormieni lomasta maaliviivan jälkeen. Mä tiesin jonkun katsomossa ihmettelevän, miksi vajosin tammani kaulalle taas sitä kuuluisaa itkua nieleskellen, suupielet hymyyn nytkähdellen, koska puolessa välissä rataa olin tuonut Zelian okserille huolimattomasti ja takapuomi oli kolahtanut alas. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä, koska mun allani oli koko radan työskennellyt korvat hörössä etenevä, aidosti kisatilanteeseen päässyt ratsu. Ja mä tiesin, että vaikka pudotus oli todennäköisesti maksanut sijoituksen, olin uskaltanut antaa Zelian liikkua tarpeeksi säälisijojen ja mun odottamani jumbosijan välttämiseksi.

Mun ei ehkä tarvitsisikaan vaihtaa Zeliaa kokeneempaan ratsuun, koska sen pää ei vaihtoehtoisesti kestänyt tai mä olisin riittämätön nuoren ratsun satulaan. Viime kesän tuoreen hevosenomistajan into tuntui taas heräävän mun sisällä, kun mä suoristauduin satulassa ja enkä väistellyt katseita poistuessani ratsuineni pois derbyltä.

Ehkä tunnelin päässä sittenkin oli vielä valoa.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 24.05.19 16:01
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 2890

Rillan päiväkirja

Kalla CUP Spring Circus: Odotukset
Lauantai-sunnuntai 18.-19.5.2019
#springcircus
Topics tagged under springcircus on Foorumi | Auburn Estate Springcircus-viivi

Omat mietteet: Voitto tietenkin. Mennään niin kovaa ja hypätään niin korkealle, että tarvitsen lentäjänlasit.
Isbe: ....
Gee: Ajatukset kuvassa.

Todellisuus

Tulokset: Ei vielä tiedossa. (Voitto yhä todennäköisin vaihtoehto.)
Isbe: Tulokset eivät vielä tiedossa, yhä sanaton (kehuu kyllä pian, katso edellinen kohta!)
Gee: Ei ehkä langetakaan kuolonkirousta, olemme ystäviä. Ehkä. Koska Gee ei myöskään ole groomi (...).
kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 22.05.19 14:42
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rillan päiväkirja
Vastaukset: 32
Luettu: 2071

Sallin päiväkirja

18.05.2019

#springcircus

"Onneksi toi sun vauvaas odottava nainen ei ole tänään tuomarina", Juuso tuhahteli hiljaa, kun olimme sattuneet törmäämään miehen kanssa ennen viimeistä esteluokkaa,
johon molemmat osallistuimme.
"Olisi kuitenkin antanut jollain verukkeella anteeksi kaikki teidän virhepisteet ja surkean ajan", mies jatkoi naljailuaan ja pyöräyttelin vain huvittuneena silmiäni.
Huomaamattani olin kyllä vilkaissut ympärilleni sen varalta, että kuuliko kukaan Juuson vauvapuheet, mutta ne, jotka lähettyvillä lorvivat, olivat niin kisatohinoiden lumoissa etteivät ilmeisesti olleet kuulleet Shermanin löpinöitä. Heidin raskaus oli jo melkein yleistä tietoa, mutta minun osuus koko asiassa oli käsitykseni mukaan vielä pimennossa. Joltain osin... Mutta kyllä se vielä muillekin selviäisi.

"Mitkä virhepisteet ja surkean ajan?" kysäisin niin kuin olisi ollut itsestäänselvää, että me Sallin kanssa voitettaisiin koko luokka. Tuskinpa vain...
"Ne justiinsa", Juuso virnisti. Sain vaivoin pidettyä suuni kiinni etten olisi mutissut jotain epämääräistä siitä, kuinka Heidi olisi antanut virhepisteet anteeksi jollekin ihan muulle kuin minulle. Nimittäin Laurille... Jos ei miehen takia niin sitten sen vuoksi, että Lauri osallistui samaiseen luokkaan kahdella Heidin hevosella.

Juuso jatkoi matkaansa oman ratsunsa luo ja minä jäin laittamaan Sallille varusteita päälle. Hermostutti kieltämättä vähän ja kyseenalaistin ideaani osallistua kenttäluokan lisäksi esteille. Mutta en kyllä enää jänistäisi.
Salli vaikutti erittäin terhakalta, sillä ympärillä pyörivien ihmisten sekä hevosten jännitys tuntui tarttuneen myös siihen. Onneksi olimme eilen käyneet maastolenkillä Jusun ja Grannin seurassa purkamassa ylimääräiset energiat, joten ehkä tamma malttaisi kuitenkin keskittyä kisasuoritukseen kaikesta huolimatta. Samaa kun voisi sanoa myös ratsastajasta...

Olin juuri nousemassa Sallin selkään suunnatakseni verryttelyalueelle, kun tunsin kevyen kosketuksen selässäni. Käännähdin ympäri ja kohtasin tuttujen tummien silmien katseen.
"Onnea matkaan", Matilda mutisi hymyillen. Vastasin hymyyn leveästi ja olin kieltämättä ilahtunut siitä, että nainen oli ehtinyt tulla moikkaamaan minua. Hänen luokkansa oli jo kisattu ja harmitti, etten ollut ehtinyt niitä näkemään.
"Kiitos", virnistin kietoessani käteni tämän lanteiden ympärille ja suutelin naista nopeasti.
Irrottautuessani naisesta näin Juuson kävelevän Artilleroynsa kanssa vähän matkan päässä ja työnsi sormia kurkkuunsa tehdäkseen selväksi, että oli nähnyt kaiken.  Matildan huomaamatta näytin miehelle keskisormea vastaukseksi.

Kisojen päätteeksi riisuin Sallin varusteita kuljetuskopin vieressä. Anton siihen jostain ilmestyi ja tervehdin blondia iloisesti.
"Miten teillä meni?" utelin ensimmäisessä luokassa startanneelta Antonilta samalla kun hän rapsutteli Sallin otsaa. Tamma näytti erittäin tyytyväiseltä huomionosoituksista. Ilmeisesti nämä kaksi olivat löytäneet yhteisen sävelen niinä kertoina, kun Anton oli Sallin liikutuksesta sekä hoidosta huolehtinut.
"Siinähän se", mies mutisi olkiaan kohauttaen. Pieni hymykin siellä taisi kasvoilla käväistä, joten en oikein ottanut selkoa, oliko hänellä ja Vilalla kisat menneet aivan penkin alle vai ei.

Olin jo ehdottamassa, että Antonhan voisi halutessaan vaikka kokeilla Sallin kanssa kisaamista, kun Heidin käveli meidän ohitse.
Hymyilin naiselle lämpimästi enkä estänyt katsettani eksymästä naisen vatsalle. Siellä kasvoi meidän lapsi. Jos Anton ei olisi ollut siinä, olisin varmaan leikilläni komentanut naista kotiinsa nukkumaan ja lepäämään. Päivä kun oli ollut pitkä meille kaikille.
Ilmeisesti Antonin läsnäolo esti myös Heidiä jäämästä juttusille, joten nainen jatkoi kulkuaan olkansa yli vilkuillen.

"Lauri Merikanto", Anton lausui tutun nimen ja kurtistin kulmiani hämmentyneenä.
"Anteeksi?" puuskahdin kääntäen katseeni Heidin loittonevasta selästä takaisin vieressäni seisovaan mieheen.
"Niin, että Lauri ilmeisesti tuon Heidin lapsen isä. Tai siis sellaista olen kuullut huhuttavan", Anton selitti ja kyykistyi irroittamaan Sallin suojia tamman jaloista.
"Ai. Mistä semmoinen huhu on lähtenyt liikkeelle?" yskähdin vaivaantuneena. En ainakaan vielä halunnut korjata Antonin harhaluuloja lapsen isästä.
"En tiedä", mies mutisi noustessaan ylös. "Mutta kun laskee yksi plus yksi yhteen niin..."
Anton näytti vähän nolostuneelta ja taisi pohtia, oliko puhunut ohi suunsa. Katseeni kuitenkin kehoitti miestä jatkamaan.

"No siis, mieti. Lauri muka tuli silloin ensimmäisen kerran tänne valmentamaan Matildan ehdotuksesta. Mutta jos se ja Heidi olis joskus sitä ennen käyneet vähän peittoa heiluttamassa ja sen takia Lauri suostui tulemaan tänne. Tavatakseen Heidin uudestaan.", Anton madalsi ääntään spekulaationsa edetessä. Olin avaamassa suutani kertoakseni pikkujouluillasta, mutta pidin kielenkannat kurissa. Silloin Matilda ja Lauri olivat tavanneet pitkästä aikaa. Ja Heidi oli kertonut minulle, että raskaus keskeytettäisiin seuraavalla viikolla.

"Sitten Heidi olis ehkä kertonut sille, että on raskaana ja Merikanto on isä. Lauri kuitenkin kärräsi hevosensa juurikin Heidin tallille ja muutti itekki Orijoelle pian sen jälkeen. Ja ovat ilmeisesti viettäneet aikaa yhdessä paljonkin. Lanseerausjatkoiltakin ne  lähtivät yhtä matkaa", blondi jatkoi puhettaan.
"Tai siis näin oon kuullut. Olin aika humalassa silloin, joten vaikka olisinkin sen yhdessä lähtemisen nähnyt, niin en välttämättä muistais."

Anton tuuppasi Sallin suojat jonnekkin ja katseli vaivaantuneen oloisena ympärilleen.
"Jooh, sori, ei oo kyllä tapana tälleen juoruilla", mies lopulta irvisti huvittuneen oloisena. "Eikö se oo enemmän naisten juttuja?"
En oikein osannut sanoa siihen mitään. Huhupuheet olivat aina huhupuheita. Niitä ei kannattanut uskoa.
Minä kuitenkin tiesin totuuden..

Vai tiesinkö?
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 21.05.19 21:56
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sallin päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 1757

Vilan päiväkirja

18.05.2019
#springcircus

Nojailin Vilan karsinan oveen ja kunhan vain tuijottelin mustaa tammaa, jonka olin juuri sutinut putipuhtaaksi ja näperrellyt harjan nutturoille. Alan jo oppimaan senkin homman! Ei ole enää epämääräisiä sykkyröitä vaan ihan kelvon näköisiä väkerryksiä. Lähempää tarkastelua ne ei kyllä kestäisi, mutta toivon mukaan kukaan ei ehtisi esteradalla niihin huomiota kiinnittämään....

Kohta pitäisi jo verryttelyalueelle sännätä, koska oltaisiin ihan ensimmäisessä luokassa kokeilemassa onneamme.
"Joko jännittää?" Aliisan ääni havahdutti mut takaisin siihen päivään ja vilkaisin tyttöystävääni hymyillen. En ollut edes huomannut takkutukan pelmahtamista paikalle.
"Ei tietenkään", valehtelin melkein sujuvasti.
"Hmmh, hyvin se menee", Huru sanoi rohkaisevasti ja taputti mua lohduttelevasti olkapäälle.
"Katotaan", mutisin. Ensimmäiset estekisat meillä oli ihan kohtalaisen hyvin mennyt noin niin kuin ihan ekaksi startiksi, joten ehkä mä olin varovaisen optimistinen tämänkin päivän luokkaa kohtaan. Huomisesta koululuokasta en kyllä sano mitään...
"Tarjoon illalla kaljan joko lohdutukseksi tai sitte voiton kunniaksi", Aliisa ilmoitti iloisesti.
"Hei, mulla on vielä huomenna koululuokka. En mä mitään kaljoja voi juoda", tuhisin. Kalja olisi tehnyt poikaa vaikka heti siinä tilanteessa. Mutta mä todentotta halusin säilyttää vuokraajapestini ja paikkani Auburnissa, joten sai jäädä haaveeksi kylmät huurteiset sillä hetkellä.

Aliisa nojautui Vilan karsinan oveen kyljellään, risti kätensä ja katsoi meikäläistä kulmat koholla.
"Kieltäytyikö Seljavaara juuri ilmaisesta oluesta? Johan on aikoihin eletty", nainen pärskähti. "Oletko saanut auringonpistoksen? Kuumetta? Kännissä et ainakaan ole. Luulisin..."
"Yhden voin ottaa. Tai kaksi. Ei sen enempää", ilmoitin etusormi pystyssä.
Parempi toki olisi, etten joisi ainuttakaan. Olihan se nähty jo ystävänpäivänä, miten siinä saattaisi käydä. Pari kaljaa Hurun kanssa venyisi useampaan ja sitten oltaisiinkin jo myöhässä töistä. Tai no, tässä tapauksessa kisoista.

"No, mutta, onnea matkaan! Pitää mennä. Velvollisuudet kutsuu", Aliisa hihkaisi ja oikoi paitaansa tärkeän näköisenä. Olihan hän sentään verryttelyalueen valvoja ja pian sinne alkaisi valumaan kisaajia, joita "vahtia".
Olin joutunut tukahduttamaan huvittuneen ja kauhunsekaisen tyrskähdyksen, kun Isabella oli ilmoittanut minun ja Aliisan olevan kenttälauantaina kuuluttaja/kanslisti-parivaljakko. Mitäköhän siitäkin tulee? Toisaalta Huru oli semmonen moottoriturpa, joten sitä tuskin haittaisi kuuluttajahommat. Mieluusti minä sysäisin mikrofonin sen vastuulle ja hoitelisin itse kanslistihommat, mitä ne nyt sitten ikinä olikaan.

Aliisan lähdettyä kävin hakemassa Vilan varusteet ja ryhdyin laittamaan niitä tamman ylle. Viivikin siinä kävi tuohtuneen oloisena kurkkimassa karsinaan ja jopa moikkasi mua ennen kuin lähti myrskyn merkkinä jatkamaan matkaansa. Olin jo kysymässä, että Isabellaako se etsi, mutta tyttö oli jo häipynyt.
Tallissa kävi kyllä semmonen kuhina, etten itsekään pysynyt perillä ketä kaikkia siitä oli ohi vilahdellut, joten en olis edes osannut kertoa, missä Isabella mahtaisi olla.

Vilan ollessa just eikä melkein valmis koitokseen, painoin kypärän päänuppini peitoksi ja puhalsin ilmat ulos keuhkoistani.
So it begins... Kohti verryttelyaluetta ja siitä sitten itse kisaradalle. Kyyyllä me tähän pystyttäisiin.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 19.05.19 19:03
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 100
Luettu: 4433

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Siirry: