Grannin päiväkirja

Nöyrtymisen paikka
22. syyskuuta 2020

Pitäisi rentoutua, Josefina hokee itselleen. Verneri seisoo Kaajapurojen kentän keskellä ja katselee ratsukkoa, jonka sileäntyöskentelystä on harmonia ja letkeys kaukana. Josefina yrittää aivan liikaa, Granni puolestaan ei lainkaan, ja ratsukon yhteenlaskettu turhautumisaste alkaa olla niin suuri, ettei edes heidän kanssaan pitkään työskennellyt ja monia pulmia kärsivällisesti ratkaissut Verneri enää tiedä, mitä Josefinalle pitäisi sanoa, jotta tilanne laukeaisi.

"Siirrä käyntiin, anna ohjaa", mies lopulta määrää.

Valmennettava tekee niin kuin käsketään, ja sitä mukaan kun ohja pitenee, valahtaa Josefinan ryhti. Koko olemus on niin lannistunut, ettei Verneri täysin luota siihen, että nuoren naisen mieltä painaa pelkästään huono ratsastus. Huonoa ratsastus onkin tänään ollut: epäjosefinamaisen kireää ja väkinäistä.

"Se tuntuu väärältä", Josefina puuskahtaa, eikä sävy tai sanatkaan ole aivan hänelle itselleen ominaisia.
"Millä tavalla väärältä?" Verneri kysyy rauhallisesti.
"Jäykältä. Huonolta. Huonosti ratsastetulta. Ja huonostihan mä ratsastinkin, siitä voin syyttää vain itseäni, mutta Granni tuntuu siltä kuin se ei olisi avuilla käynytkään kertaakaan viimeiseen kolmeen viikkoon. Niin kuin se olisi tottunut luistamaan töistä", Josefina puhuu vuolaasti ja kasvot pettymyksen synkentäminä.

Verneri puntaroi tilannetta tarkkaan. Tässä tarvitaan nyt hienotunteisuutta, sillä Josefina on mitä ilmeisimmin jo syvällä itsesyytöksissä, eikä lyödyn lyöminen useinkaan johda halutunlaiseen tulokseen. Jotakin on kuitenkin sanottava, sillä jokin hevosen elämässä on muuttunut syksyn aikana siten, että valmennettava olisi hölmö jos odottaisi tamman toimivan kuten aiemminkin.

"Sen viikkorytmi on kokenut melko suuren muutoksen", Verneri muistuttaa varoen kuulostamasta liian ankaralta.

Josefina on pitkään hiljaa, mutta nyökkää sitten. Taas siihen palataan: hänen kiireisiinsä. Tottahan hän ymmärtää, että on aivan erilaista ratsastaa Grannia itse päivästä toiseen. Silloin hän varmistaa kerta toisensa jälkeen, että hevonen on viritettynä hänen avuilleen ja vastaa niihin kuten hän toivoo, ja jos jokin asia on ratsastuksellisesti yhtenä päivänä hankalaa, hän tietää palata siihen myöhemmin.

Nyt hevosta ratsastavat häntä itseään useammin Aliisa, joka ei koskaan ole väittänytkään osaavansa "hifistellä", kuten ex-kämppis itse sanoo, ja Niilo, joka on tottunut kilttiin ja kevyeen Belisaan eikä useinkaan saa vaadittua Grannilta tehokasta työntekoa. Kumpikin tyytyy siihen, mitä saa. Josefina ei ole kummallekaan vihainen. Kiitollinenhan hänen kuuluu olla, kun ylipäänsä saa apua hevosensa liikuttamiseen.

Mutta oma jo valmiiksi kiireiden alle talloutunut ratsastusmotivaatio uppoaa yhä syvemmälle mutaan, kun jokainen ratsastuskerta tarkoittaa ankaraa läpiratsastamista ennen kuin hevosesta irtoaa tyydyttävää reagointia apuihin ja liikkumista. Vaikka Josefina tahtookin jo keventää Grannin liikuntaa, se ei tarkoita, etteikö hän toivoisi tamman liikkuvan laadukkaasti. On vasta syyskuu ja varsomiseen on niin pitkä aika, ettei aivan vielä sovi antaa hyväkuntoisen tamman repsahtaa täyteen lomamoodiin.

"On vaan ikävä huomata, miten nopeasti se menee huonommaksi, kun mä en ehdi ratsastaa sitä hyvin", Josefina myöntää Vernerille, ja lisää sitten vastahakoisesti mutta rehellisesti: "Tai jaksa."
"No joo. Mutta sun pitää nyt muistaa, ettei tämä ole mikään pysyvä tilanne. Kyllä te siitä taas vireeseen palaatte, kun se on mahdollista. Siihen asti pitää vaan hyväksyä se, ettei tämä ole tuloksellisin syksy teidän osaltanne", Verneri yrittää johdatella valmennettavansa ajatukset armollisemmille poluille.

Niin. Pitäisi rentoutua. Grannin suhteen ja kaiken muunkin, Josefina linjaa. Jos hän on jo onnistunut hermoilemaan kehonsa hormonitoiminnankin sekaisin, tässä ollaan melko syvässä stressisuossa.

"Haittaako sua, jos lopetetaan jo?" Josefina kysyy kuivasti valmentajaltaan. "Maksan tietysti koko valmennuksen, mutta musta vaan tuntuu ettei tämä väkisinvääntäminen johda nyt mihinkään."

Verneri harkitsee hetken, mutta näkee valmennettavastaan, että tänään ei ole niitä päiviä, joiden yli tsempataan muutamalla maalaisjärjellisellä ja kannustavalla lausahduksella. Niinpä Josefina ja Granni poistuvat kentältä miltei puoli tuntia ennen valmennuksen aiottua loppumisaikaa. Verneri katsoo metsään katoavan ratsukon perään ja havahtuu vasta heidän kadottuaan kuulokantaman ulkopuolelle miettimään, olisiko pitänyt muistuttaa, ettei vanhalla kyläkoululla päin välttämättä kannata nyt ratsastaa. Vaan tokkopa Josefina niin tekee muutenkaan, onhan tyttö järkevä ja vastuullinen.

Josefina ja Granni eivät maastoile pitkään. Josefinalle riittää, että tamman käynti muuttuu rennommaksi ja oma olo tasaantuu. Pitäisi rentoutua, hän toistaa taas mielessään, ja etenee nyt pidemmällekin. Metsäpoluilla hevosensa kanssa liikkuessaan hän esittää itselleen tärkeän kysymyksen: miten rentoutuminen olisi mahdollista? On selvää, että se on tarpeellista, ja yhtä selvää on, ettei niin käy, jos hän vain odottaa tyynemmän olon saapuvan.

Niiden loppukäyntien aikana oivallus hiipii mieleen. Vaikka se tuntuu kuinka kurjasti luovuttamiselta, hänen on vain pakko alkaa ulkoistaa asioita elämässään. Vain muutamaa päivää aiemmin mieleen pesiytynyt itsepintainen ajatus siitä, että hänen pitäisi ratsastaa hevosillaan itse enemmän, alkaa jo murentua. Ratsastaminen ei juuri nyt tunnu kivalta, ja jos jotakin, hän kaipaa elämäänsä lisää kivoja asioita ja vähemmän velvollisuudentuntoista puurtamista.

Jotta Josefina ei ehtisi pyörtää järkevää ajatteluaan velvollisuuksien vähentämiseksi, hän päättää tarttua tuumasta toimeen heti tallille palatessaan, ja on kuin universumi itse ilmoittaisi pitävänsä hänen ideaansa erinomaisen hyvänä. Käy nimittäin niin, että Josefina kohtaa Jaana Alsilan vielä samana päivänä ennen Purtsilasta poistumistaan. Pienen hetken verran hän kerää rohkeuttaan ja esittää sitten asiansa poikaystävänsä äidille:
"Hei Jaana, voisinko saada Ulpun numeron? Mä saatan tarvita vähän apua."

Mä saatan tarvita vähän apua. Sen sanominen ääneen nostaa itkun hänen kurkkuunsa, mutta Jaana on kuin ei huomaisikaan hänen lyhyitä lauseitaan ja hitusen täriseviä käsiään, kun hän sitä itkua aisoissa pidellen käy loppuun aloittamansa keskustelun. Jaana on ollut tyytyväinen Ulpuun Akun ratsuttajana, ja Ulpu toden totta etsii uusia ratsastettavia. Josefina nyökyttelee ja ajattelee, että kaikkihan järjestyy sitten ehkä melkein liiankin helposti, mutta toisaalta miksipä elämä ei kerrankin voisi tarjota hänelle jotakin helppoa.

Josefina ei enää tahdo huomata Rasmuksen vilkuilevan häntä sivusilmällä sen näköisenä kuin poikaystävä pelkäisi hänen koska tahansa alkavan itkeä tai romahtavan väsymyksensä alle. Josefina ei tahdo potea huonoa omatuntoa hevostensa liikutuksesta, eikä Josefina tahdo vastata Pikin omistajien kyselyihin ettei ole tehnyt mitään sen eteen, että tamma voisi taas palata kisaradoille. Josefina ei tahdo pyytää apua, mutta ymmärtää sen välttämättömäksi teoksi, ja puolituntematon ratsuttaja tuntuu riittävän etäiseltä, jotta häntä kehtaa tällaisessa asiassa lähestyä. Ulpulle hänen ei tarvitse selitellä avuntarvettaan: riittää, että hän maksaa tuolle hevosalan sekatyöläiselle hevostensa liikuttamisesta. Heidän välinsä ovat tiukkaa bisnestä. Olisi aivan erilaista pyytää apua ystävältä, ja siihen ei Josefinan ylpeys sentään taipuisi.

---

Luukku 3:
Täydellisen suunnitelman tuho
Granni ei näyttänyt mahdottoman pyöreältä, mutta tiine se oli, eikä Josefina olisi voinut olla tyytyväisempi. Vaikka tamma ei ollut hellyyksistä piittaavaa sorttia, se vastaanotti kärsivällisesti pari ylimääräistä haaveilevaa, sivelevää kosketusta, kun sen omistaja muistutti itseään siitä onnesta, jota piti vielä odottaa joitakin kuukausia. Varsa. Grannin varsa. Josefinan oma pieni tulevaisuus.

Satulaa ei Josefina hevosensa selkään nostanut. Sille ei olisi tarvetta, sillä tänään he kävisivät vain kävelyllä. Oli täydellinen päivä sellaiseen: pikkupakkanen piti huolen siitä, ettei maa ollut mahdottoman märkää, ja lunta leijaili maata kohti hiljalleen, kauniisti, hiutale kerrallaan. Josefina rakasti talvea.

Granni asteli hänen vierellään, ja Josefina rakasti hevostakin. Se oli ottanut aikansa, sillä tamma ei taatusti ollut sellainen hevonen, johon oli helppo kiintyä. Nyt tyttö ei olisi vaihtanut hevostaan mihinkään toiseen. Äkäisimpänäkin päivänään Granni oli hänen: se oli hänen oman, itsenäisen elämänsä alkamisen symboli.

Granni mukanaan hän oli muuttanut Kallaan, tehnyt ensimmäisen suuren äitinsä tahtoa uhmaavan päätöksen jäämällä hevosensa kanssa rupuiselle pikkutallille sen sijaan että olisi hakenut tallipaikkaa Auburnin kartanolta ja kasvatellut itseluottamustaan. Hevonen ei ollut päästänyt helpolla, mutta jälkeenpäin Josefina oli ylpeä itsestään ja sinnikkyydestään. Enää tamma ei tuntunut kovinkaan usein kurjalta, nöyryyttävän oikukkaalta eläimeltä. Yhteinen sävel oli löytynyt, ja vaikka se takkusikin joskus, Josefinan oli mahdotonta ajatella pahaa Grannista. Juuri nyt tamma ei tietysti antanut siihen aihettakaan. Se oli sydäntäpakahduttavan rento heidän kävellessään halki lumisten maastojen kohti Kaajapurojen tallia, eikä Josefina olisi voinut olla paremmalla tuulella.

Vaan edessäpä odotti käytännönläheinen kriisi. Se tiedotti itsestään puhelimen soittoäänellä, kun Josefina oli juuri riisunut Grannin suitset ja aikeissa alkaa harjata tammaa. Suitset karsinan oven koukkuun ripustettuaan nainen kaivoi puhelimen taskustaan ja ilahtui: Hanna soitti.

”Sorisori”, ystävä aloitti puhelun, eikä Josefina aivan heti ymmärtänyt, mistä Hanna voisi olla pahoillaan.

Sitten paha aavistus hiipi mieleen.

Hanna vahvisti aavistuksen:
“En mä ehdi, mä olen tosi pahoillani, mutta mä en vaan ehdi tehdä sitä lahjaa nyt.”
Ja Josefina vapautti ystävänsä syyllisyyden taakasta:
“Voi ei, ei se mitään, älä stressaa! Tietysti sulla on tärkeämpiä juttuja, en mä ajatellutkaan että sun on jotenkin pakko ehtiä. Mä keksin jotain muuta!”

Jotain muuta: nyt pitäisi kiireen vilkkaa keksiä uusi lahjasuunnitelma Rasmukselle, sillä Hanna oli ollut ensimmäisen suunnitelman tärkein lenkki. Josefina ei tahtonut olla pahoilla mielin ystävänsä suuntaan, mutta tilanne tuntui salaa hieman hätäännyttävältä. Mistä Josefina nyt keksisi toisen täydellisen lahjan, kun pitkään mielessä kytenyt huikaisevan hyvä idea meni sillä tavalla myttyyn vain kolmisen viikkoa ennen joulua?

---

Luukku 8:
Kolmikko Kaajapuroilla

Joachim joutui heräämään ensimmäiseen päiväänsä Kallassa jokseenkin krapulaisena. Mies ryömi keittiöön hieman ennen yhtätoista silmät ristissä ja poskella punainen painauma tyynyliinan rypystä. Josefina oli opiskellut jo useamman tunnin tietokoneen ääressä, ja Rasmus oli ehtinyt entisen markkinointiapulaisen ominaisuudessa muokata ja julkaista myyntivideot muutamasta Hannin hevosesta. Kaksikko vaihtoi huvittuneen katseen.

”I need”, Joe kähisi ja avasi ensimmäisen vastaantulevan kaapin, ”water.”

”Above the sink”, Josefina ohjeisti. Joe otti isoimman mukin minkä löysi, laski sen täyteen vettä, joi kaiken muutamalla kulauksella ja toisti toimenpiteen neljä kertaa. Sitten hän laski mukin tiskipöydälle ja huokaisi kovaan ääneen.

”Okay then, should we head to the stables?” ratsumestari kysyi ja läiskäytti kätensä yhteen.

Rasmus vilkaisi häntä epäluuloisena, mutta Joe näytti olevan tosissaan ja saaneen hiipuneet voimansa takaisin suomalaisesta hanavedestä. Silti oli Rasmuksen mielestä pieni ihme, että jo yhdeltä he todella olivat Kaajapuroilla valmiina lähtemään maastoon. Matkalla he olivat poikenneet hakemassa Branin Auburnissa – ”rather ritzy”, oli kuulunut Joen tuomio, ja he olivat poistuneet paikalta mahdollisimman pian ennen kuin kumpikaan perijättäristä törmäisi heihin.

Joachim oli saanut valita ratsun, ja vaikka mies olikin rapsutellut Pikiä pitkän aikaa ihastuksesta (tai taka-alalla yhä vaanivasta krapulasta) huokaillen, hän oli kuitenkin päätynyt Kisseen. Rasmus sai kokeneimmalla Branilla johdattaa kolmikon maastoon. Lunta oli satanut jälleen edellisyönä, ja nyt sitä alkoi olla jo hyvä kerros: Bran työnsi kävellessään turpaansa lumihankeen ja Kisse hypähteli Joen alla aina, kun puista putoili lumihiutaleita sen takaosalle.

”I wanna canter through the fields”, Joe ilmoitti, kun metsän läpi mutkitellut polku kääntyi pellon laitaan. ”Can we?”

”If you promise not to fall”, Rasmus virnisti. “Your horse is a bit green in these sorts of things.”

“I’ve never fallen off a horse”, Joe vannoi ja taputti niskojaan nakkelevaa Kisseä kaulalle. ”Besides, she’s great. We can manage. Josie, can you manage?”

Josefina pyöräytti silmiään: ”Oh, you bet.”  Niinpä he siirsivät ratsunsa ravin kautta laukkaan eivätkä empineet päästää niitä kiihdyttämään vauhtia neliksi. Kisse, joka ei tosiaankaan ollut saanut laukata porukassa kovinkaan monen pellon halki elämänsä aikana, heitti juostessaan jänisloikan jos toisenkin, mutta Joe roikkui kyydissä ja nauroi. Piki juoksi pää pystyssä ja korvat hörössä, ja Bran kiihdytti vauhtia vain juuri sen verran, että pysyi turvanmitan sen edellä. Pöllyävä puuterilumi kasteli Rasmuksen kasvotkin.

Kukaan ei pudonnut, ja kun he palasivat puolta tuntia myöhemmin takaisin Kaajapuroille, kaikkien posket olivat punaiset ja hevoset pärskivät tyytyväisinä.

”Is your hangover now cured?” Josefina tiedusteli hypätessään alas Pikin selästä.

Joachim esitti tietämätöntä. ”Which hangover?”

Ennen kotiinlähtöä Josefinalla ja Rasmuksella oli vielä tärkeä vanha tuttu esiteltävänä Joelle: Granni. Vaikka tamma ei muistuttanut vielä lähellekään tynnyriä, sen tiineys oli kuitenkin jo niin pitkällä, ettei neiti hapannaama ollut päässyt maastoretkelle mukaan. Niinpä he tarjosivat Grannille oman pikku metsälenkin maasta käsin talvilaitumella. Iltapäivän kevyt lumisade oli yltymässä jo aikamoiseksi tuiskuksi, mikä ilahdutti saksalaista vierasta erityisesti.

”Man, I love Finland”, mies hönki ja huitoi lumisia puita kohden. ”Go there, I’ll take a picture! Say cheese. What is it Finnish?”

“Juusto”, kuvaan hieman vastahakoisesti asettunut Rasmus sanoi synkästi, mutta kiersi sitten kätensä Josefinan käsikynkkään eikä voinut olla hymyilemättä. Joachim intoili ja nauroi vuoron perään niin, että Grannikin tuli uteliaaksi ja nosti hienopiirteiset korvansa pystyyn.

”You look absolutely gorgeous”, Joe sanoi, mutta ei eritellyt, ketä heistä kolmesta hän tarkoitti.

---

Luukku 19:
Hartaita toiveita

Kouluratsastuksen katseleminen tuomari Peter Lastrongin vierellä oli joka kerta yhtä uuvuttava kokemus. Josefina, jolla oli pikkuruinen mutta helposti luettava käsiala, tuli aina silloin tällöin nimetyksi Kalla Cupin kouluratsastuskilpailuiden sihteeriksi. Niin oli käynyt tänäänkin, ja Josefinan suureksi epäonneksi hän oli jälleen nalkissa juuri tauotta mumisevan Lastrongin kanssa. Oikea käsi tuntui yhä rasittuneelta, kun Josefina pimeän jo tunteja sitten laskeuduttua parkkeerasi autonsa Kaajapurojen tallin pihaan. Eikä ollut edes myöhä: tuntui omituiselta ajatellakaan, että vain muutaman kuukauden päästä olisivat päivät taas pidempiä eikä päivänvalo tuntuisi mielikuvituksen tuotteelta.

Joulukuinen pimeys ja kaajapurolainen rauha vaihtuisivat myöhemmin Krouvin pirskahtelevaan tunnelmaan. Josefina uskoi, että Kalla Cupin jatkoilla nähtäisiin niin pettyneitä kuin iloisiakin ilmeitä. Erityisen tyytyväinen hän oli siitä luultavasta seikasta, että yksi iloisimmista juhlijoista saattaisi hyvinkin olla hänen oma poikaystävänsä, jonka vertahyytävän jännittävä ranking-kamppailu Jesse Aron kanssa oli saanut suotuisan käänteen edellisviikonlopun kenttätaistossa. Tuskin Rasmus jaksaisi olla kovinkaan harmissaan latteasta estemenestyksestään. Josefina, jonka koko oma Cup-kausi oli ollut tasapaksua, kohokohdatonta ja päämäärätöntä hyppelyä ilman yhden yhtä sijoitusta — useimmiten hän oli ollut luokkansa puolivälissä, harvakseltaan parin sijan päässä ruusukkeista ja toisinaan jopa aivan viimeinen — ei ainakaan aikonut synkistellä. Hän iloitsisi muiden puolesta. Esteratsastuksen ranking-kärjen tittelin hän luovuttaisi ilomielin läpi kauden tavoitteellisemmin työskenneille ja paremmin pärjänneille Antonille tai Matildalle. Neiti Alma Koskela oli aiemmin päivällä ohi arvokkaasti kulkiessaan saattanut katsoa häntä, tänä vuonna lunastamattomaksi osoittautunutta aiempien kausien superlupausta, hienovarainen pettymys silmissään, mutta Josefina ei välittänyt.

Kausi ei ehkä ollut hänen parhaimpansa, eikä välttämättä vuosi muutenkaan, mutta mitä sitten. Aina tulisi uusia vuosia. Uusia kaikenlaisia asioita, oikeastaan: uusia kilpailuita, tavoitteita, haaveita, unelmia, epäonnistumisia ja mahdollisuuksia, mitä tahansa. Joskus, jos hän tarpeeksi haluaisi ja tähdet loksahtaisivat paikoilleen, saattaisi vielä olla hänen vuotensa jälleen. Josefina oli ehkä harhaillut läpi tämän kisakauden, mutta kohtaloksi se ei ollut hänelle millään tavalla koitunut. Ehkä, jos hänen elämässään ei olisi ollut muuta sisältöä: jos hänen ensisijainen tavoitteensa olisi ollut olla menestyvä kilparatsastaja. Oli sentään onni, että hän oli keksinyt voivansa olla muutakin, vaikka kuinka olikin hevoskasvattajien tytär. Hevosurheilu oli ollut osa hänen sukunsa elämää aina, sukupolvesta toiseen, mutta juuri nyt Josefina oli kiitollinen siitä, ettei se ollut hänen elämänsä ainoa osa.

Oman hevosensakin kanssa hän oli valinnut toisen tien. Josefina nousi autostaan ja kulki askeleet hiekoitetulla pihalla rahisten kohti punaista tallirakennusta. Niin paljon kuin tallia parjattiinkin koruttomaksi ja karuksi, olihan se nyt sentään soman näköinen lumen keskellä ja valosarjat ovenpielissään. Satulahuoneen ikkunalle oli nostettu kynttelikkö. Josefina, joka viihtyi Purtsilassa muutenkin hyvin, koki syvää mielenrauhaa astuessaan hiljaiselle, siistille tallikäytävälle. Tämä jos mikä oli hänen toinen kotinsa.

Josefinan ei oikeastaan olisi tarvinnut tulla tallille tänään lainkaan. Pikillä oli ansaittu vapaapäivä, ja Grannin oli jo hoitanut Rosalina. Hän olisi aivan hyvin voinut käpertyä pitkän toimihenkilöpäivän päätteeksi kotisohvalle, mutta hektisinä Cup-viikonloppuina ja niiden ympärille levittäytyneinä deadlinejen ja tenttien sävyttäminä viikkoina omat ratsut olivat jääneet harmillisen vähäiselle huomiolle. Nyt, kun Josefinalla oli aikaa, hän pujahti moikkaamaan tammojaan. Rasmuskin, jonka ratsastettavat levittäytyivät tasaisesti pitkin pitäjiä, saattoi hyvin olla yhä omilla tallireissuillaan.

Granni havahtui torkuiltaan, kun Josefina astahti sen karsinan ovelle. Pyöristyviä kylkiä peitti harmaa talliloimi, sillä pakkanen kiristyi eikä Kaajapurojen tallissa voinut välttyä pieniltä vilunväreiltä silloin, kun ulkolämpötila laski. Tammalla oli purua otsatukassaan. Hellästi Josefina siisti ja suori mustia jouhia. Ruunikon turpa hakeutui hänen taskunsa tuntumaan, mikä hymyilytti Josefinaa. Omenoiden suhteen Grannin hajuaisti oli pettämätön: se rakasti niitä.

“Tästä saat, ole hyvä”, Josefina hymähti hevoselleen ja ojensi omenanpalasen kämmeneltään. “Vähän joulumieltä sinullekin, ikuinen hapannaama.”

Granni oli lempinimensä ansainnut. Tamman omistaja ei voinut olla miettimättä, periyttäisikö se nyrpeän ilmeensä varsalleenkin. Tulevan varsan persoonallisuus kiinnosti Josefinaa. Jos se olisi yhtä äkäinen kuin emänsä ja yhtä energinen ja nopea kuin isänsä, varsa voisi yhtä hyvin syntyä metallisten suomujen peittämänä ja ottaa hallintaansa jonkin keskisuuren, kullalla ja vankityrmillä kyllästetyn vuoren. Josefina oli joskus saattanut nimittää Granniakin lohikäärmeeksi. Entä jos varsa olisi samanmoinen, mutta tuplasti pahempi?

Joulun odotus oli kenties hetkeksi vallannut Josefinan mielen, mutta ei siitä päässyt yli eikä ympäri: varsaa hän odotti kaikista eniten.

Hän ottaisi vastaan vaikka maailmanhistorian kurjaluontoisimman pikkuhevosen, kunhan se olisi terve. Pelko varsan luomisesta oli elänyt Josefinan mielessä siitä saakka, kun Granni vihdoin oli saatu tiineeksi, eikä tiinehtyminenkään ollut ollut mikään itsestäänselvyys. Johan sitäkin oli lukuisia kertoja yritetty.

“Anna tämän olla vahva”, Josefina kuiskasi tammansa valkeaa tähteä silitellen. “Muuta en toivo.”

Start the new year with a Bang, they said
16. tammikuuta 2021

Pakkanen ja pitenevät päivät oli tuonut Granniin virtaa. Niiden piikkiin mä ainakin laitoin tulevan emätamman äkillisen energisyyden, joka kesti liian pitkään tullakseen kutsutuksi energiapiikiksi. Piikit olivat terävämpiä: tämä oli pikemminkin alati kohoava kukkula, enkä ollut ihan varma, kuinka kauan menisi ennen kuin sen kukkulan laelta alettaisiin taas laskeutua alaspäin. En ollut vieläkään jättänyt hevosta tyystin lomalle liikutuksista, ja kun Grannin, hmm, puuhakkuus (kiltisti ilmaistuna) alkoi huipentua ja aiheuttaa turhaa vipinää arkeen, aloin pitää sitä päätöstä erityisen viisaana.

Granni oli koko pienen ikänsä ollut aktiivisessa treenissä. Olihan sillä ollut lomajaksoja, mutta niiden kestoa oli säädelty tarpeen mukaan. Nyt olin keventänyt sen liikutuksia keventämästä päästyäni ja keskittynyt kuntoa ylläpitävään hölkkäilyyn, pitkiin käyntilenkkeihin ja hevosen omaehtoiseen liikkumiseen tarhassa ja joskus irrallaan kentällä. Ehkä olin arvellut tiineyden tasaavan sitä edes vähäsen enemmän; kuvitellut, että varsan kasvattelu ja kantaminen olisi raskasta puuhaa ja saisi Grannin väsymään.

Kun lauantaina saavuin tallille, kohtasin siellä Jannan, joka oli lakaisemassa käytävää aamutallin jäljiltä.

"Sun hevonen oli ihan pöpi", Janna kommentoi, ja mä huokaisin syvään.
"Kumpi niistä?" kysyin, vaikka tavallaan tiesinkin vastauksen.
"Granni. Se hääräsi kuin väkkärä, kiukutteli ja tarhaan viedessä mulla meinasi mennä siihen hermo."
"No hitsi. Siitä on nyt tullut vähän sellainen", harmittelin kulmat kurtussa.
"On noilla muillakin hevosilla pakkasvirtaa, mutta se näytti vähän siltä että aikookohan se edes pysyä aidoissa", Janna arvioi.
"Oh no", irvistin, ja kohautin sitten olkiani kuin sanoakseni, että tämä olisi toivottavasti ja luultavasti vain ohimenevä kausi. "Hitto. Mä ajattelinkin kyllä liikuttaa sen tänään, mutta katsotaan mitä siitä tulee. Taidan ottaa sen ensin liinaan ja ratsastan sitten ehkä."
"Ihan hyvä plääni varmaan", Janna myötäili ja tuikkasi sitten luudan paikalleen, ravisteli vähän raajojaan ja puuskahti: "Aika rapee keli! Hyh. Ne, jotka sanoo, ettei ole huonoa säätä vaan vaan huonoja vaatteita, ei kyllä tiedä tallilla olemisesta mitään."
"Voi ei. Totta", hymähdin käsi satulahuoneen ovenkahvalla; hakisin Grannin varusteet valmiiksi karsinan eteen ennen lohikäärmeen pyydystämistä tarhasta. "Ootkin varmaan jo saanut osasi tästä säästä. Pääsetkö jo lämmittelemään vai vieläkö sulla on jotakin hommaa?"
"Kyllä mä ajattelin käydä välissä sisällä. Sitten pitää tulla ratsastamaan, mutta jos sä aiot juoksuttaa Grannia, niin siksikin taidan tulla myöhemmin."

Oli ihan hyvä, että sain vallata kentän kokonaan meille itsellemme. Granni oli niin vireä, että siinä olisi muut ratsukot olleet ihmeissään. Arvokkaasta tiineestä rouvasta ei kyllä näkynyt merkkiäkään, kun ruunikko pisti liinan päässä jalalla koreasti. Enpä olisi uskonut, että siitä pullukan näköisestä eläimestä olisi irronnut sellaista menoa! Aloin miettiä, olisiko järkeä ratsastaa ja mitä siitä tulisi, mutta vähitellen meno tasaantui sen verran, että rohkaisin mieleni ja kiipesin selkään. Satulan sijaan olin laittanut Grannille ratsastusyvön, johon kiinnitetyistä jalustimista ja jonka kahvasta saisin tarvittaessa tukea tai ainakin mielenrauhaa.

Granni tuntui säpäkältä ja herkältä, mutta sinnikkäästi ryhdyin jumppaamaan sitä. Teimme töitä käynnissä, kun rouva lohikäärme nyt kerran oli saanut toteuttaa itseään liinan päässä reippaammissa askellajeissa. Hain rentoutta, ja sitä en kyllä aivan saanut aikaiseksi, mutta sentään ajoittaisia keskittymiskohtauksia. Positiivista oli se, ettei Granni kuohunut kertaakaan täysin yli äyräidensä

kunnes se teki juuri niin.

En ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Yhdessä hetkessä teimme vähän uran sisäpuolella kulmaa takaosakäännöstä matkien. Seuraavassa hevonen allani säpsähti. Tunsin, kuinka sen selkä allani notkahti alaspäin, kun se otti takaosan huonoimmalla mahdollisella tavalla alleen. Eteeni kohosi lähes pystysuoraan heilautettu kaula, ja kaiken yläpuolella näin äärimmilleen jännittyneet törrökorvat. Voi paska, ehti käväistä mielessäni, kun sitten mentiin.

En (onnekseni) ollut ollut näkemässä Rasmuksen taannoista putoamista tällä samaisella kentällä, mutta olisipa ollut mielenkiintoista tietää, kuinka samankaltaiset eleet Grannilla ja Kissellä oikein olivatkaan. Oma tammani säntäsi salamannopeasti alta pois, ja oli hyvin pienestä kiinni, ettenkö todella pudonnut heti kättelyssä. Jäin liikkeestä jälkeen. Ohjat riistäytyivät pitkiksi, kun tarrasin henkeni pitimiksi ratsastusyvön kaareen. Jalustimet pompahtivat jalasta, ja myöhemmin tulisin selailemaan uutuusjalustimia nettikaupoista: niitähän oli nykyään sellaisiakin, jotka jollakin magneettisella systeemillä liimautuisivat kengänpohjaan ja irtoaisivat vain pudotessa. Minulla sellaisia ei kuitenkaan juuri nyt ollut, ja olin oman tasapainoni varassa. Sääli, että se tasapainokin oli jo menetetty.

Oma putoamiseni ei ollut samanlainen kuin Rasmuksen. Minä en pudonnut sopivasti kentän lumiselle pohjalle ja selvinnyt mustelmilla ja lihasjäykkyydellä. Grannin äkkikäännös paiskasi minut päin kentän aitaa, enkä olisi kuuna päivänä uskonut, että Purtsilan kentän aita olisi niin kestävä, että kehoni kohdatessa sen periksi antaisivat minun luuni eivätkä aidan poikkipuut.

"A-ah!" kirahdin kivusta aitaan osuessani, ja uudestaan mätkähtäessäni maahan: "Aa-ai-aauh."

Silmissä välkkyi ja kipinöi ja suussa maistui veri. Tiesin, ettei nyt käynyt hyvin. En uskaltanut liikahtaa, koska pelkäsin kipua, mutta toisaalta paikalla pysyminenkin hirvitti. Lihakset jännittyneinä ja hengitys pinnallisena makasin aloillani ja pidin kynsin ja hampain kiinni tajunnanrippeistä. Kaikki pyöri ympärillä. Oksettiko? Itkettikö? Selviäisinkö?

"Apua", halusin sanoa, mutta onnetonta pihahdusta enempää ei suustani kuulunut. Apua. Apua. Auh.

Ajatus siitä, ettei kukaan tulisi auttamaan minua, sillä kukaan ei tiennyt tapahtuneesta, sai mut lopulta liikahtamaan. Ensin hämmästyin: pystyin liikkumaan! Se ei sattunut niin paljon kuin olin kuvitellut. Ehkä tässä kävikin paremmin kuin oletin. Pieni tärsky vain, kivulias hetken aikaa ja pian kaikki helpottaisi.

Ei. Ei helpottanut. En tahtonut päästä istumaankaan, saati että olisin kyennyt metsästämään hevoseni ja taluttamaan sen talliin. Posket olivat jo märät itkusta, ja nyt kyyneleet kiemurtelivat kosteina ja jäähileisen tuntuisina takin kaulukseen ja siitä sisään. Apua.

"Apua", hiiskahdin nyt lohduttomana, sillä en tiennyt mitä muutakaan tehdä.

Apu saapui sitten, kun olin könynnyt vaivalloisesti jaloilleni vain pudotakseni takaisin alas. Pihaan hetkeä aiemmin ajanut Jesse sattui näkemään polvilleniputoamisen, ja hetkeksi mies pysähtyi seisomaan niille sijoilleen ja arvioimaan tilannetta. Olisin halunnut huitoa hänelle kutsuakseni hänet luokseni, mutten kyennyt. Onneksi Jesse ymmärsi astella kentälle ilmankin.

"Onko täällä kaikki kunnossa?" kummityttöni isä huikkasi kentän portilta, mutta oli selvästi jo oivaltanut, ettei ollut.
"Putosin", inahdin, mutta Jesse oli vielä liian kaukana kuullakseen.
"Taisi käydä huonosti", mies sanoi. "Ota ihan rauhassa. Saat pian apua. Soitan hätäkeskukseen. Pystytkö kertomaan, mitä tapahtui ja mihin sattuu? Miltä tuntuu?"
"Putosin. Aitaan."
"Paska", Jesse kirosi, enkä tiennyt olinko koskaan kuullut hänen kiroilevan.
"Vaikea hengittää", sanoin, vaikka tilanne olikin jo merkittävästi parantunut.
"Pysy rauhassa aloillasi", puhelinta korvalleen nostava Jesse komensi, ja sanoi vielä sanojensa painoksi: "Ties vaikka on joku rankaan kohdistunut vamma... Hei. Tässä on Jesse Aro Kallan..."

Mä en kyennyt seuraamaan Jessen puheita, vaikka vähän yritinkin. Toisen sanoihin tarrautuminen tuntui vaivalloiselta: sattui ja pelotti, ja välillä mun ote todellisuudesta tuntui kirpoavan. Silloin Jessen ääni puuroutui mun korvissa ja alkoi tuntua omituisen painottomalta.

".. kalpea... vastaili vielä... Josefina, kuuletko... niin, kyllä..."

Niitä pieniä puhelunpalasia seuraavan kerran mä havahduin kunnolla tähän hetkeen, kun Jesse ihan yhtäkkiä suorastaan karjaisi mun vieressä Jannan nimen saadakseen lämmittelytauoltaan tallille palanneen teinin huomion itseensä.

"Granni", mä sanoin silloin.
"Hoidetaan kyllä. Älä murehdi. Pysy aloillasi, ambulanssi tulee. Janna! Hae joku viltti Josefinalle, ja Grannille loimi ja kävelytä sitä!"

Asioita tapahtui mun ympärilläni, ja vaikka olin kaiken keskellä, tunsin oloni todella ulkopuoliseksi ja Purtsilan todellisuuteen kuulumattomaksi. Janna oli ehkä hälyttänyt äitinsä paikalle, sillä toista kertaa lyhyen ajan sisällä Tiina Kaajapuro joutui huolehtimaan kotipihassaan pudonneesta ratsastajasta. Jannan heittäessä vilttiä Grannin selkään Tiina asetteli toista minun päälleni ja kyseli rauhallisella äänellä tarvitsinko jotakin ja soittaisiko hän vanhemmilleni tai Rasmukselle, mihin vain nyökäytin vähän päätäni erittelemättä, kenelle toivoin soitettavan. En tiennyt palelevani, ennen kuin havaitsin vapisevani. Sitten se iski, ja mä olin siitä vain kiitollinen. Oli helpompi tuntea kylmää kuin kipua.

Tekstareita tallilta
3. helmikuuta 2021

sun hevonen on

Huokaisin Avan viestille. Ei tarvinnut edes kysyä, puhuiko se pikistä vai Grannista. Niinpä mä vastasin sille saman tien.

Mitäs Granni nyt taas

se meinasi juosta rosalinan yli
kun se toi sitä tarhasta
sillä joko viiraa päässä tai on liikaa energiaa

Osasin jo arvata, mitä tuleman pitäisi. Ava tarjoutuisi mukamas hyvää hyvyyttään ja ehkä vähän seikkailunhaluisuuttaan ratsastamaan Grannilla. Mä en tahtonut, että kukaan kiipeäisi tamman satulaan, ennen kuin mä itse voisin niin tehdä. Se tarkoittaisi käytännössä sitä, että Grannilla ratsastettaisiin seuraavan kerran vasta varsaloman jälkeen. En jäänyt odottamaan Avan tarjousta, vaan siirryin toiseen keskusteluun.

Kuulin, että Granni on taas hankalana. Sori! Pärjäiletkö?

Rosalina ei tietenkään ehtinyt vastata mun kysymykseen. Sillä oli varmasti kädet täynnä Grannia. Mulla ei ollut kädet täynnä oikein mitään muuta kuin yritystäni kiriä opiskeluissa menettämääni aikaa, mikä oli työlästä, epätoivoista ja vähäsen turhaa. Joutuisin kuitenkin suorittamaan ainakin yhden kursseistani myöhemmin. Koska olin jo osittain luovuttanut, mua ei edes häirinnyt keskeyttää tuskaista opiskelutyötäni Avalta tulevan viestin takia.

Kumma kyllä se ei tarjoutunutkaan ratsastamaan Grannilla. Mietin hetken, miksi ei. Milloin viimeksi Ava oli jättänyt tarttumatta etäiseenkään mahdollisuuteen päästä mun hevosteni ratsaille? Eikä vain mun. Jessen Inkakin kelpasi, ja ihan takuulla Jannan Sessa ja Veka, miksi Vernerinkin hevoset, mikäli Kaajapurojen sisarukset ikinä tarjoaisivat mahdollisuutta sellaiseen ratsastuselämykseen. Kisseä se ei kuulemma ollut vielä kysellyt ratsastettavakseen, mutta eiköhän sekin olisi vain ajan kysymys.

Ehkä Avalla oli kova kiire, kun ei ajatus Grannin selkään kiipeämisestä houkuttanut, tai ehkä mun hevosellani vain oli nyt ylitsepääsemättömän huono maine sen viimeisimmän tempauksen ja sitä seuranneen kireän mielialan takia. Olin helpottunut, kun Ava ei kysynyt lupaa ratsastaa hevosellani. Mä tiesin, että mun olisi pitänyt kieltää sitä, ja ein sanominen oli mulle niin kamalan vaikeaa. Nyt sitä ei tarvinnut tehdä. Tarvitsi vain vastata Avan outoon kysymykseen.

hei ja ai niin! hyvää ikääntymistä
mitäs poiccis keksi muistamiseksi

Hetken mietittyäni lähetin lyhyen kiitoksen perään kuvan neilikoista, joita Rasmus oli mulle edellisiltana S-marketista tuonut, ja etsin galleriastani kuvaa aamupalasta, jonka mun avopuolisoni oli sinä aamuna tuonut mulle sänkyyn. En kuitenkaan ehtinyt löytää sitä kuvaa, ennen kuin Ava jo vastasi:

onpas originelliä
nuo maksaa s-marketissa 3,99
mutta hän kuitenkin muisti!

Hylkäsin idean aamupalakuvan lähettämisestä, sillä sanomista olisi varmasti tullut siitäkin, ettei sämpylää ja keksejä ollut leivottu itse tai etteivät pensasmustikat olleet tarpeeksi mustikanvärisiä.

Musta ne on ihania
Sain mä myös aamiaisen sänkyyn, hyvin muistettu mun mielestä

ole hyvä

Sitten Ava katosi linjoilta. Ole hyvä. Ole hyvä? Mistä? Ei, en kerta kaikkiaan päässyt samalle aaltopituudelle teinin kanssa, enkä uskonut sen johtuvan pelkästään siitä, etten mä ollut enää teini.

En tosiaan ollut. Mä olin kaksikymmentäkolmevuotias, ja mulla oli orastava ikäkriisi, eikä kukaan ottanut mun ikäkriisiä tosissaan, koska mä olin kaksikymmentäkolmevuotias. Ava olisi varmaan ottanut, koska sen oli tosi helppo vastata että niinhän mä olinkin jo vanha, mutta en mä sille kehdannut asiasta avautua. Rasmukselle ehkä voisinkin, mutta sehän ei varmasti tajuaisi alkuunkaan, mitä mä tarkoittaisin sanoessani, että musta alkoi tuntua vähän vanhalta. Se ei todennäköisesti myöskään osaisi sanoa mitään aidosti lohduttavaa takaisin, vaan saattaisi jopa pahimmassa tapauksessa tölväistä jotakin hyvää tarkoittavaa mutta mun mielen pahoittavaa. Siihen tilanteeseen en halunnut asettaa meistä kumpaakaan.

Puhelin kilahti vielä kerran. Nyt se oli kuvaviesti Rosalinalta. Olin vähällä hieraista silmiäni katsellessani Grannin viatonta ja jopa hyväntuulisen näköistä ilmettä.

Kyllä nyt sopiikin näyttää kiltiltä... oli se aika pösilö sisään tullessa, mutta kyllä me pärjätään!
Siitä tulee varmaan tamman emä

Tunsin vanhan uskomuksen siitä, että tiineyden aikana lauhkeammaksi ja lempeämmäksi käyvät tammat odottivat orivarsoja ja kiukkuiset tammavarsoja. Musta tuntui kuitenkin nyt siltä, ettei uskomukseen ollut luottaminen. Samalla tapaa kuin Pikin tiineyden aikana mä tunsin syvää varmuutta siitä, että Granni saisi orivarsan. Tavallaan ajatus tammasta, Grannin oman emälinjan jatkajasta, viehätti, mutta olin jo alkanut ajatella, että ori vasta olisikin upea. Ehkä Pikin Ilve-varsa oli tehnyt muhun lähtemättömän vaikutuksen, tai sitten Rasmuksen mieltymys oreihin alkoi tarttua muhun.

Niin tai näin: pääasia oli, että Grannista tulisi emä. Ehkä mieluiten mahdollisimman pian, huomasin lisääväni, sillä odotin päivä päivältä kuumeisemmin paluuta normaaliin päivärytmiin Grannin kanssa. Ainakaan muistikuvieni mukaan se ei ollut ollut yhtään näin hankala vaikkapa viime keväänä, kun se oli varsan odottamisen sijaan ollut tavallisessa treenirytmissä.

Ihmeiden aika
8. huhtikuuta 2021

Aamuyön tunnit alkavat taittua jo varhaisaamuun, kun me Rasmuksen kanssa katselemme urheaa Grannia ja sen maailman pontevinta, sominta ja rakastetuinta pientä varsaa. Kaikki on hyvin nyt. Varsa on jo jaloillaan ja löytänyt tiensä emänsä nisille, ja pitkän synnytyksen jälkeen Granni on sekin kunnossa. Ylimääräistä apua se ei tarvinnut sittenkään, vaikka hetkeksi sydämeni ehti kivuta kurkkuun, kun asiat eivät mielestäni edenneet kuten tavallisesti. Rasmus ja Tiina rauhoittelivat, jälkimmäinen uskottavammin kuin ensimmäinen, ja tammani osoittikin huoleni turhiksi. Mä en uskalla varsottaa sitä enää ikinä, muistan silti sanoneeni. Jälkeenpäin ajateltuna varsominen ehkä tuntui kestävän puoli ikuisuutta vain siksi, että ehdin pelätä ja jännittää sen aikana niin kovin paljon.

Hevoseni suhtautuu varsaan huojentavan luontevasti. Ehkä sen eleissä on ripaus etäistä kohteliaisuutta varauksettoman äidillisen lämmön sijaan, mutta onhan tamma varmasti väsynyt, ja se on ensikertalainen. Silti Granni tekee tehtävänsä, ja minusta se pärjää hienosti pikkuvarsan emänä. Ja pikkuvarsakin pärjää upeasti. Ensin se oli pussissaan tutiseva märkä raukka, ja nyt se jo seisoo omilla jaloillaan ja näyttää pieneltä, hullunkurisen pitkäkoipiselta hevoselta. Miten ihmeellisiä ovat hevoset.

Nojaan pääni Rasmuksen hartiaan. Uuvuttaa, mutta samaan aikaan olo on niin hykerryttävän helpottunut ja onnellinen, etten usko nukkuvani kotiin päästessämme, vaikka yöunet ovatkin jääneet lähestulkoon olemattomiksi. Rasmus painaa suukon päälaelleni ja rutistaa kättäni kevyesti.

"Täydellinen varsa", hymisen. "Täydellinen."
"Se muistuttaa ehkä vähän Laraa", poikaystäväni sanoo, ja minä naurahdan vastaukseksi. En siksi, etteikö Rasmus voisi olla oikeassa, vaan siksi, etten lainkaan ylläty siitä, että hän näkee varsan yhteyden juuri sen isoäitiin. Minusta varsa on vielä liian tuore ollakseen erityisen selkeästi yhdenkään sukulaisensa näköinen: se on pelkkää raajaa ja untuvaista karvaa. Pörröinen hämähäkki.

Mutta kaunis se on. Sillä on minikokoinen kopio emänsä nurinkurisesta kyyneltähdestä. Voisiko nurinkurinen kyynel olla ilonkyynelten ennusmerkki?


Rasmus halaa minua. Sitten me seisomme vielä jonkun aikaa sijoillamme, ennen kuin liikahdan vastahakoisesti.

"Ehkä ne nyt pärjää", sanon haluttomasti. "Ehkä pitää mennä kotiin."
"Joo", sanoo Rasmus ja vaikuttaa yhtä valmiilta jäämään siihen katselemaan varsaa loppukuukaudeksi kuin minäkin. "Joo", hän kuitenkin toistaa vielä. "Voitaisiin ehkä nukkua tunti tai pari."
"Mä en tiedä maltanko mä nukkua", tunnustan ja katselen vielä hetken aikaa hevostani ja sen emäksi tehnyttä pientä olentoa — hyvänen aika, katselen hevosiani. Ensimmäistä kertaa elämässäni omistan kaksi hevosta.
"Maltat, kun otan sut kainaloon enkä päästä nousemaan."
"Niinkö suunnittelet."
"Uni on tärkeää."

Tallin ovi raottuu pieneksi hetkeksi, ja rakosesta pujahtaa sisään Tiina Kaajapuro, joka on hienotunteisesti kadonnut hetkeksi jonnekin, kotiinsa kai, ja antanut minulle ja Rasmukselle aikaa seistä uutukaisen ihmeen äärellä. Hän sulkee oven nopeasti perässään ja astelee sitten meitä kohti lempeän hymyileväinen ilme kasvoillaan.

"Iloinen perhetapahtuma", Tiina toteaa matalasti ja hymyilee lämpimästi.
"Niin", sanon ja tunnen oloni hämilliseksi ja lämpimäksi. Olen myötäelänyt Rasmuksen kanssa Laran varsomiset, ja Pikin Ilve-varsan syntymä tuntui sekin melkein perhetapahtumalta. Grannin varaa tuntuu erityisen paljon sellaiselta, sillä sen suvussa on niin minulle, Rasmukselle kuin hänen äidilleenkin tärkeitä hevosia. Pitääkin muistaa lähettää varsasta kuvia Jaanalle, ajattelen ohimennen. Ei ehkä kuitenkaan keskellä yötä.
"Jos haluatte päästä nukkumaan, pidämme Pekan kanssa varsavahtia tästä eteenpäin. Hyvinhän ne vaikuttaa pärjäävän, mutta että tiedätte, että eivät jää täällä oman onnensa nojaan", Tiina lupaa rauhoittavasti.

Niin me sitten jätämme Grannin tyttärineen taaksemme ja suuntaamme autolle.

Ja vaikka kuinka epäilin, mahdanko saada silmäystäkään unta, jo autoon istuessani silmäluomet alkavat painaa raskaina.

"Onneksi sä ajat", puuskahdan Rasmukselle ja nojaan pääni niskatukeen. "Mä olen näköjään sittenkin ihan poikki."
"Sä et oo tainnut nukkua moneen yöhön kunnolla", Rasmus toteaa.
"En oikein. On jännittänyt tämä varsominen. Onko mulla kauheat silmäpussit vai?" kysyn kepeästi.
"Hyvä jos sua tunnistaa niiden takaa."
"Kiitos."
"Joko sä muuten päätit minkä nimen varsa saa?"

Nyökkään mietteliäänä.

"Mä taidan valita sen Artistrean, ja ajattelin, että sitä voisi ehkä kutsua Taraksi", sanon, enkä vielä silloin tiedä, ettei Tara vakiinnu varsan kutsumanimeksi yhtään sen enempää kuin Simppa nykyisen Ilveen kohdalla.

Vain Rasmus ja hänen äitinsä, jotka pitävät Laran kanssa rimmaavaa Tara-nimeä oivana kunnianosoituksena pikkutamman isoäidille, saattavat joskus käyttää varsan alkuperäistä lempinimeä. Mutta kyllä heillekin välillä iskee kiusaus kutsua sitä Riesaksi, kuten meille kaikille lopuille kuolevaisille, joille on annettu sekä rajallinen pinna että huumorintaju.

Onnenpäivät
13. huhtikuuta 2021

Artistrea tuntui tuovan kevään mukanaan. Tammavarsan syntymää seurasi sadepäivä, joka yhdessä itseään seuranneen auringonpaisteen kanssa vaikutti virvoittavan luonnon entistä ehommaksi. Kun luonto karisteli talvenrippeitä kontoltaan ja alkoi uhkua kevättä tienpenkoille ilmestyneiden krookuksien, lumikellojen ja leskenlehtien muodossa, pieni Tara-varsa pääsi tutustumaan ulkomaailmaan ensimmäistä kertaa. Se liimaantui Grannin kylkeen eikä tahtonut jäädä hetkeksikään jälkeen emästään, joka piti varsansa olinpaikkaa silmällä vähintään yhtä tarkkaavaisesti kuin varsa sen.

Minä lumouduin hevosistani. Koikeltava varsa ja sitä suojelevasti paimentava emä — unelmieni täyttymys. Tara alkoi löytää jalkansa ja pian se jo näytti nauttivan suuresti kyvystään liikkua. Varsa koetteli ketteryytensä ja kehonhallintansa rajoja pyrähtelemällä sinne tänne ja välillä se loikahteli. Minä ja Stina nauroimme ääneen, kun varsa kerran heitti pienen ja kokeilevan pukkihypyn, teki sitten kyvyistään rohkaistuneena suuremman ja villimmän ja muksahti pehmeännäköisesti nurin. Nopeasti se keräsi jalkansa ja nousi uuteen yritykseen. Onnistuttuaan pukinloikassaan se ravaili pollean näköisenä Grannin viereen.

Päivä päivältä varsa kävi ketterämmäksi ja Granni luottavaisemmaksi. Jos se ensimmäisellä ulkoilukerralla olikin näyttänyt varsalle jokseenkin kehnoa esimerkkiä olettamalla, että joka nurkan takana vaani kuolettava vaara ja säpsähtelemällä kaikkea, vähitellen se tyyntyi. Valpas se oli, ja olin varma, että Grannin opettamana Tara olisi pärjännyt melko hyvin villihevosena. Kun emä pyrähti liikkeelle, varsa seurasi empimättä. Luonto oli ihmeellinen, ajattelin minä taas, ja varsa reipas, kaunis ja reaktiivinen. Hyvin nopeasti minusta alkoi tuntua, että tuskinpa olin tehnyt itselleni mitään tasaisenlatteaa tulevaisuudenratsua. Taran valppaassa ja vauhdikkaassa olemuksessa oli jo nyt lupausta siitä, että valppaana ja vauhdikkaana se pysyisikin.

Piraija varsan vaatteissa
29. huhtikuuta 2021

"En kestä mikä ihana villikko", Kiia naurahtaa.

Olen juuri päästänyt Grannin ja varsan tarhaan. Ihanat tammani ovat aloittaneet jokakertaisen show'nsa. Uumoilen, että Granni on tiineysaikanaan painavan varsavatsan aikana kaipaillut ketterämpää olomuotoaan, sillä nyt kun varsa ei enää ole konkreettisesti sen painolastina, se ottaa aina tarhaan päästessään kaiken ilon irti säntäilystä, singahtelusta ja hypähtelystä, ja reipas pieni Tara ottaa parhaansa mukaan mallia emästään. Varsa saa oikoa ja vahvistaa pitkiä raajojaan ja harjoittaa motoriikkaansa, mistä olen tyytyväinen. Tovin juostuaan hevoseni tavallisesti rauhoittuvat välipalahetkelle: Granni asettuu heinäkasalle ja Tara emänsä kylkeen imemään maitoa, ja niiden elämä on harmonista. Asiat tapahtuvat luonnollisesti.

"Se on vielä niin pieni", Nita huokaisee ihastelevasti. "Mutta vitsi että ne kasvaa äkkiä. Rinnakin on yhtäkkiä jo niin iso ja oikee ratsu!"
"Sanos muuta", komppaamme Kiian kanssa. Varsat eivät tosiaankaan pysy pieninä pitkään! Katson Taraa, joka on jo nyt kasvanut ja vankistunut silmissä.
"Hei!" Nita innostuu yhtäkkiä ideastaan. "Tiiätkö — olisi kiva ulkoiluttaa kameraa joskus. Jos haluat, voisin joskus kokeilla ottaa varsasta ja Grannista kuvia. En kyllä tiiä, mitä siitä tulisi, kun enhän mä oo kauheasti kuvannut muuta kuin leipomuksia, mutta harjoittelun piikkiin sitten. Se voisi olla hauskaa."
"Oi", henkäisen ja hymyilen kiitollisena. "Olisi ihana saada jotain muistoja Taran varsa-ajasta. Mä tietysti maksaisin sitten."

Sellaista Nita ei ole pyytänyt, mutta ei hän kieltäydykään. Hyvä niin, sillä väittelytilanteessa jäisin alakynteen, vaikka kuinka olenkin mielestäni oikeassa. En vain ole hyvä pitämään puoliani.

"Ja hei kuule. Me ollaan ens viikon lauantaina menossa Rasmuksen, Pikin ja Kissen kaa maastoestevalmennukseen. Mun pitikin kysyä, ehtisitkö sä apukäsiksi. Ei ole tietysti pakko, mutta jos on aikaa niin siitä olisi apua, ja ehkä voisit samalla ottaa jotakin kuvamateriaalia", uskaltaudun jännittyneenä ehdottamaan Nitalle, joka ei kieltäydy siitäkään suorilta käsin.
"Ois varmasti mielenkiintoista! Mun pitää tarkistaa onko mulla mitään menoja, mutta luulen että voisin tulla."
"Kiva juttu, jos onnistuu! Ja sovitaan joku korvaus", sanon.
"Voisit ainakin joskus ottaa kuvia Rinnan treeneistä", Nita jo suunnittelee, ja lupaudun välittömästi, vaikka samalla jännitänkin osaanko ottaa sellaisia kuvia, joita Nita valokuvaamista enemmän harrastaneena pitää hyvinä.

Meidän jutellessamme utelias varsa on hipsinyt aidan tuntumaan ihmettelemään, mitä torikokousta oikein pidämme. Yhtäkkiä se kurkottaa aitalankojen välistä kohti Kiiaa, jonka huomio on juuri kiinnittynyt tarhan parasta piehtarointipaikkaa uskomattomalla omistautuneisuudella etsiskelevään ja mittailevaan Granniin. Suoraan silmieni edessä ihana, suloinen ja mitä ilmeisimmin kaikkea muuta kuin kiltti ja viaton varsani nappaa kiinni Torun omistajan takin hihaan.

"Hei! Mokoma riesa!" puuskahdan pikkuhevoselle.
"Ai sä olet jo aloittanut kiinteiden ruokien maistelun", Kiia tokaisee varsalle, joka on jo päästänyt irti ja seisoskelee nyt katsomassa meitä ihan muina varsoina.
"Anteeksi hänen puolestaan", sanon nolona, vaikka minkäs minä mokoman hulivilin käytökselle mahdan. "Toivottavasti ei sattunut."
"Ei, onneksi oli vaan takkia ja pitkähihaista välissä. Se tuskin kosketti ihoon", Kiia vakuuttelee, ja toivon, ettei hän vähättele kipukokemusta.
"Kiia on varmaan tottunut pahempaan", Nita veikkaa. "Sehän on loppujen lopuksi katellut Torua läpi vauva- ja teini-iän."
"Totta", Kiia vahvistaa ja rapsuttaa rohkeasti Riesan, tai siis Taran, höttöistä varsaharjaa. Pikkutamma näyttää kiltteyden perikuvalta. Katselen sitä silmät vähän sirrillään ja mietin itsekseni, millaiseksi hevoseksi se lopulta osoittautuukaan.

Maailma näyttää kauniimmalta
14. toukokuuta 2021

Vapaus hiipii vallitsevaksi olotilaksi viiveellä. Kun viimeisen kurssitehtäväni palautuksesta on kulunut viikko, alan vasta oivaltaa, että enää ei tarvitse ponnistella opintojen parissa ennen syksyä. Yhtäkkiä maailmassa on enemmän värejä: havaitsen, miten aurinko tarraa pieniin hiirenkorviin ja tekee kellertäviä valotäpliä sinne tänne puuston lomaan. Valkovuokkomättäät saavat metsän näyttämään siltä, että valoa on läikkynyt vähän maahankin. Sen kauniin miljöön keskellä ulkoilevat suuressa metsätarhassaan minun omat tammani. Granni suhtautuu varsaansa ihaileviin ihmisiin epäluuloisesti, mutta minuun se on kai tottunut, kun joka päivä huolehdin hevosteni perushoidosta. Nyt minulla on siihen aikaa, ja siitä ajasta otan kaiken irti ennen kuin jälleen pakkaamme elämämme ja muutamme Rasmuksen kanssa Saksaan ainakin kesäksi.

Se kesä koittaa hyvin pian, enkä ole siitä tippaakaan harmissani. Hieman haikea vain. Tänä vuonna kotimaahan jäävät minua odottamaan kaksi ikiomaa hevostani: omia polkujaan kulkeva Granni ja sen räväkkä tytär.

Jälleennäkeminen
29. heinäkuuta 2021

Hiiteen Power Jump ja kilpailutunnelma. Torstaina me suunnataan Kaajapuroille, missä ei voi aavistaakaan, että aivan lähietäisyydellä valmistellaan vimmatusti vuoden suurimpia kansainvälisiä esteratsastuskilpailuita. Me tahdotaan nähdä Granni ja sen varsa, ja voi kuinka se varsa onkin kasvanut sitten viime näkemän. Vielä eilen meillä ei ollut aikaa tulla katsomaan kaksikkoa, sillä meillä oli sievoinen urakka saada koko hevoslaumamme kotiutumaan ravitallille. Pitkän matkan jälkeen ne tarvitsivat myös palauttelevaa liikuntaa, ja vaikka minulla onkin kisoissa vain yksi ainokainen ratsu (parahin Pisanji!), Merit ja Joachim starttaisivat kumpainenkin neljällä hevosella ja Rasmuskin kahdella, ja yhdentoista hevosen hoidossa pätee niin sanottu all hands on deck -periaate.

Kilpailevien ratsujen lisäksi mukanamme Suomeen on palannut Piki, jonka kotiutuminen oli sekin jännittävä asia: pikkumusta hevoseni kun ei enää palannutkaan vanhaan tuttuun kotiinsa, vaan asettui taloksi Auburnin kartanolle, missä se saisi viettää hyvin ansaittua tarhailu- ja kävelytyslomaa. Nuori tamma on ollut ahkerassa treenissä läpi kesän ja hypännyt kilpailustarteissaan niin hyvin, ettei minua huoleta tippaakaan antaa sen hengähtää ennen Kalla Cupia. Piki on minulle jo tuttu luottoratsu ja niin kovassa kunnossa, että uskon meidän pärjäävän 120-luokassa vallan hyvin ilman pitkää valmistautumistreeniäkin. Johan tässä on koko kesä harjoiteltu! (Jää nähtäväksi, kuinka luottavaisin mielin olen sitten, kun on oikeasti aika mennä radalle hevosella, jonka kanssa olen kisoja alustavan muutaman viikon aikana ratsastanut vain pari kertaa; toistaiseksi idea tuntuu siedettävältä.)

“Ah — cozy as ever”, Joachim kehuu Kaajapurojen tallia, muttei jaksa pitkäksi aikaa viehättyä rustiikkisesta maalaisromantiikasta. “Now, where’s that Bitchy Dragon and the Dragon Baby?”
“Bitchy… you know she has a name, don’t you?” puolustan puolivillaisesti Grannia johdattaessani miehiä (Meritiä ei hevoseni tai sen varsa kiinnostanut) laitumelle, jonka portin tuntumassa kasvavan koivikon keskellä häämöttää ruunikkoni suuri hahmo.

Joachim nauraa makeasti nähdessään Grannin ensi kertaa pienen varsan emänä.

"My God", mies haukahtaa pyyhkien naurunkyyneltä silmäkulmastaan. "She's exhausted, that mare. Josie... what did you do to your precious horse?"

Katson hevostani huolestuneena, mutta ei se näytä kuihtuneen kasaan sitten viime näkemän. Melko lauhkealta se kyllä näyttää, mikä ei ole hevoselle kovin tyypillistä. Tamma seisoo ryhdittömänä aloillaan koivujen tarjoamassa varjossa eikä vaikuta ensinäkemältä seurailevan vilkkaasti vipeltävän jälkikasvunsa toimia lainkaan. Tarkempi havainnointi osoittaa sen kuitenkin kuulostelevan välillä varsan perään.

"She's a mother now", hymähdän. "Motherhood is tiring."
"Like you would know", Joachim kiusoittelee ystävällisesti ja palaa sitten asiaan: “Her filly looks picture perfect.”

Grannin huomio kiinnittyy meihin. Se kuuntelee puhettamme ja kohottaa päätään nähdäkseen meidät paremmin. Tamma miettii pienen hetken ennen kuin nytkähtää liikkeelle ja kävelee pitkin askelin portin tuntumaan.

“She wants us to save her”, Joe tulkitsee, ja samassa vähän matkan päässä emästään riekkunut varsa havaitsee tamman olevan liikekannalla ja kirmaa päätä pahkaa sen perään.

Riesa ehtii hädin tuskin jarruttaa ennen kuin se jo tömähtää vasten emänsä kylkeä. Granni luimistaa korvansa ja polkaisee varoittavasti takajalalla maata mahansa alla. Luonteikas varsa ei kuitenkaan säikähdä, vaan kehtaa vielä nipsaista emää hampaillaan ja koikeltaa sitten muutaman askeleen kauemmas kuin haastaen Grannia leikkiin kanssaan. Ei kenenkään yllätykseksi kaikkea muuta kuin leikkimielinen hevoseni jatkaa nyrpeäilmeisenä matkaansa vielä parin askeleen verran ja pysähtyy sitten lähelle porttia, mutta kuitenkin niin kauas, ettemme yllä sitä rapsuttelemaan. Granni ei ole leikkisä emä. Onkin onni, että Riesa saa myötämielisempää seuraa pienen laidunlauman muista hevosista.

Pujahdan portinraosta laitumelle ja lähestyn hevostani. Minulla on ollut sitä ikävä, eikä Grannikaan aja minua pois. Se kääntää katseensa poispäin, kun lähestyn sitä, mutta kun pysähdyn sen luokse ja odotan hetken, se työntää pian päänsä ulottuvilleni, minkä tulkitsen luvaksi rapsutella sen valkeaa tähteä, pyöreälinjaisia leukaperiä ja hiekkapölyn peittämää kaulaa. Puoliverinen vaikuttaa niin onnelliselta kuin se nyt koskaan vaikuttaa, vaikka onkin laidunöiden ja varsan vahtimisen väsyttämä.

Ja onnellinen olen minäkin! Tuntuu hyvältä olla kotona, vaikka vain väliaikaisestikin, ja vielä paremmalta tavata ikioma Grannini. Se on ollut minulla pitkään, ja sillä hetkellä tiedän, että minun hevosekseni se myös jää niin kuin Lara Rasmukselle. Vilkaisen puolisoani olan yli pientä, tyytyväistä hymyä hehkuen.

Myös unelma hehkuu mielessäni. Ehkä vielä joskus meillä on ihan oma pieni talli, jonka pihassa Lara ja Granni saavat pitää jöötä vanhoina, arvokkaina tammarouvina, ja jonka pikkuisella kentällä voimme laittaa itsekasvattamiamme nuoria satulaan ja saatella ne ratsunuran alkutaipaleelle. Muuta me emme tarvitsisi: ykkösratsumme, jos minullakin vielä silloin sellaisia mielenvirkistykseksi olisi, voisimme hyvin majoittaa parempien treenipuitteiden perässä jollekin läheiselle maneesitallille. Elämäni hankalinta vuotta seuranneen elämäni parhaan kesän aikana vankka tulevaisuususko on jotenkin päässyt kirkastumaan minulle. Tapahtukoon mitä tapahtuu, toivon, että kaksi pysyy: hevoset ja Rasmus.

“Kas vain! Luulinkin, että tunnistin sun auton”, kertoo Ava meille, kun palaamme tallin pihaan, minne teini (nyt jo tosin täysi-ikäinen; milloin pitäisi unohtaa teinimääre ja kykenenkö siihen koskaan?) on ilmestynyt harjailemaan Seppoa.
“Kävittekö katsomassa Grannia?” tahtoo Janna tietää.

Omituisella tavalla hekin solahtavat siihen onnellisuuden kuplaan, johon Grannin ja Riesan näkeminen on minut sysännyt. Siitä, kuinka teinikaksikon näkeminen ei enää herätä minussa epävarmuuden tunnetta, päättelen tyytyväisenä, että ehkä me olemme kaikki kasvaneet yli tuttavuutemme alkua määrittäneestä kitkasta. Hymyilen tytöille ja jään hetkeksi juttelemaan… mutta vain hetkeksi, sillä Power Jumpille emme voi ikuisesti viitata kintaallakaan. Pomon omistamat kilparatsut odottavat, ja Kaajapurojen rauhallinen idylli saa taas vaipua unholaan.

Kaikin puolin kotona
25. syyskuuta 2021

Mä olin kotona.

Suomessa, Kallassa, Kaajapuroilla, Grannin tutussa selässä.

Oma varsa käden ulottuvilla.
Ihan itse kasvatettu!

Rasmus seuranani.

Ja yksinäinen Janna kysymässä, että kai mä maksoin poikkikselleni siitä, että se seisoi syystuulten riepoteltavana järjestelmäkamera kourassaan ja otti kuvia mun someen, jolla mä tein rahaa.

"Mun kyllä pitäisi maksaa sulle kuvista palkkioita", tuumasin Rasmukselle, joka pudisteli päätään ja kohautti hartioitaan.
"Emmä nyt tiiä."
"Provikkaa Rasselle", Janna vaati, ja oli outoa, ettei Ava ollut paikalla komppaamassa sen jokaista sanaa.

Mutta mä olin kotona, eikä pieni outous peitonnut kodin tuttuutta.

Yhteistä aikaa
22. lokakuuta 2021

Vielä oli työsuhdetta jäljellä, ja sen turvin rohkenin käyttää pientä henkilökohtaista etuuttani: Auburnin ratsastusmahdollisuuksia Purtsilan kyöpelinvuorojen ulkopuolellakin. Joka kerta kun ratsastin Auburnissa niiden ulkopuolella — jopa Pikillä, joka nyt asui Auburnissa — podin outoa syyllisyyttä ja halua luikkia seiniä pitkin sekä selitellä kaikille, että minulla oli lupa olla täällä.

En kuitenkaan selitellyt, vaan ratsastin. Tarjosin Grannille kavalettitreeniä, jonka aikana tunnustelin innokkaan hevoseni ratsastettavuutta. Tamma tuntui paikoitellen jäykältä, ja vasemmalle taipumista vaativissa tehtävissä sen häntä nyki välillä. Kiitin onneani, että olin jo varannut sille sekä osteopaatin käsittelyn että vuositarkastuksen klinikalla. Ehkä en menettäisi yöuniani pohtiessani, kuinka kipeä se oli, mistä ja miksi, kun tiesin, että saisin vastauksia pian.

Innoissaan hevonen kuitenkin oli. Treenireissu Auburniin sujui pääosin valoisissa tunnelmissa. Kotona Purtsilassa Riesa ulkoili parhaillaan pihattotätinsä Sessan kanssa, kuten jo enimmäkseen päivisin teki. Sen vieroitus olisi pian ajankohtaista. Toistaiseksi se vietti vielä yönsä emänsä kanssa. Granni, tuo äidillisen lempeyden perikuva, oli kyllä osoittanut hämmästyttävää hermojen venyvyyttä kipakan jälkikasvunsa kanssa. Jos Granni oli hapannaama, Riesa oli tuittupää, ja molempia hevosiani rakastin siitä huolimatta ja siksi.

Rakastin myös uusia saappaitani, vaikken tietystikään samalla tavalla kuin tammojani. Niistä ja Lumo Ridersin paidasta otimme Rasmuksen kanssa kuvat someyhteistyötämme varten samalla kertaa, kun olin Auburnissa. Syystä tai toisesta miljöö tuntui sopivammalta kuin pölyinen Purtsila... vaikka pikkutallissa erinomaisesti hevosineni viihdyinkin.

Kotirauhan rikkojat
7. joulukuuta 2021

Granni ei pidä Koviksesta. Tai ei, se oli aivan väärin ilmaistu. Granni ei pidä useimmista lajitovereistaan, mutta Kovista se ei kerta kaikkiaan voi sietää. Ja koska Maarit liikkuu usein Koviksen välittömässä läheisyydessä, on mahdollista, ettei ruunikko tamma ymmärrä Maaritia rautiaasta ruunasta erilliseksi olennoksi... tai ehkä se ei muuten vain siedä Koviksen omistajaakaan. Niin tai näin, Grannin tavallisestikin hapan ilme kääntyy suorastaan myrkylliseksi, kun tallin ovi aukeaa ja sen suuresti inhoama kaksikko astelee sisään.

"Granni", Josefina komentaa hevostaan hiljaa mutta erityisen painokkaalla äänensävyllä. Nopeasti hän nappaa tammaa riimusta, ennen kuin se ehtii syöstä päänsä käytävälle hampaat tomerasti ojossa. Jos Granni saisi tilaisuuden, se tekisi Koviksen kankusta mieluusti tämänvuotisen joulukinkun ja Maaritin käsivarresta nyhtöihmistä.

"Hevostelun iloja", tuhahtaa Maarit.
"Niin... no", Josefina mumahtaa takaisin.

Hiljaisuus lankeaa.

Ei kestä kauan, ennen kuin hevostaan kumisualla ruopsuttavaa Josefinaa alkaa ahdistaa. Pitkään oli niin, että hän uskalsi jutustella kenen tahansa tallissa olevan henkilön kanssa, mutta sitten saapui Maarit hevosineen ja sotki tallin sosiaalisen kartaston. Jos Ava olisi kotitallilla, se nauraisi avoimesti Josefinan sosiaaliselle taantumalle: sille, miten hiirulaisesta onkin taas tullut niin ujo, ettei se saa halaistua sanaa suustaan, kun Maarit on paikalla.

Josefina päättää rohkaistua Grannin karsinasta käsin.

"Onnea vielä siitä nuorten estemestaruussijasta", hän avaa pelin turvallisesti.
"Kiitos vaan", Maarit sanoo. "Eipä tullut turha reissu."
"Mekin lähdetään viikonlopuksi reissuun", Josefina sanoo mietittyään hätäpäissään, miten jatkaa keskustelua: näin montaa kokonaista virkettä hän ei ole pitkiin aikoihin onnistunut Maaritille sanomaankaan.
"Me?" Maarit kysyy, ehkä pohtien, onko tallista lähdössä isokin porukka johonkin kisoihin, joista hänelle ei ole muistettu mainita.
"No siis, Granni ja minä, ja mun, hm, kumppani", Josefina kertoo ja on purra itseään kieleen: milloin hän on muka viitannut Rasmukseen sanalla kumppani?? Miten omituiselta sekin kuulostaa!
"Kisoihin?" Maarit tivaa. "Kisaako se sun, hm, kumppanikin?"
"Öö, kyllä se kisaa, mutta nyt me siis mennään vaan mun vanhempien luo. Valmentautumaan, oikeastaan."

Talliin putoaa jälleen hiljaisuus. Punoittavakorvainen Josefina vaihtaa harjaa; kumisualla pyörittely saa riittää! Pakkohan tästä on ehtiä jossakin välissä jo ratsastamaankin.

"Sun vanhemmillasi on talli", Maarit sanoo, ei varsinaisesti kysy. Se tuntuu silti vaatimukselta saada lisää tietoa asiasta.
"Niin on", Josefina sanoo osaamatta kertoa muuta.
Pienen tauon jälkeen Maarit sitten utelee:
"Ja miksihän sun hevosesi on täällä eikä siellä?"

Siihen Josefinan on onneksi helppo vastata.

"Mä opiskelen Murronmaalla", hän kertoo, vaikka eihän se ole alkuperäinen syy siihen, miksi hän asuu Kallassa eikä sen lähempänä vanhempiaan. "Ja me kyllä ollaan viihdytty... vaikka Grannista sitä ei kyllä aina olekaan helppo sanoa."
"Se kyllä näyttää harvoin tyytyväiseltä", Maarit tuumaa (ja Josefina ajattelee, että erityisen harvoin sellaisen henkilön silmissä, jolla on käsipuolessaan tamman syvästi inhoama Kovis). "Mutta varmaan se ei ole mitään terveydellistä."
"Ei... kyllä Grannin pitäisi olla niin terve kuin hevoset nyt voi olla", Josefina sanoo ja on aavistuksen järkähtänyt: apua, mitä jos Maarit ja kaikki muutkin uskovat, että Granni on kipeä ja hän piittaamaton, osaamaton hevosenomistaja, joka ratsastelee sillä kaikesta huolimatta?

Sillä mielialalla ei päivän ratsastuksesta tule kovinkaan kummoista kokemusta. Josefina arkailee kaikkea. Onko pohja liukas, upottava, kova tai muulla tavalla kelvoton? Osaako hän arvioida päivään, olosuhteisiin ja hevosensa tarpeisiin sopivinta tapaa treenata? Kuulosteleeko hän tarpeeksi Grannin tunnelmia, vai pistääkö korvien luimistukset liian huolettomasti hevosen luonteen piikkiin? Entä jos se oikeasti yrittääkin tylsistyneellä tai tympiintyneellä yleisilmeellään kertoa jotakin, mitä Josefina ei ymmärrä?

Loppujen lopuksi ratsastus on tehoton. Josefina antaa Grannin seilata puolivillaisesti sen sijaan, että uskaltaisi vaatia hevoselta kummoistakaan työskentelyä. Edes Maaritin ja Koviksen ilmestyminen kentälle ei saa Josefinaa skarppaamaan siinä toivossa, ettei uusi purtsilainen pitäisi häntä aivan kelvottomana ratsastajana. Siitä eteenpäin hänen keskittymisensä jakautuu kahteen asiaan: ratsastusteiden suunnittelemiseen siten, ettei Granni vahingossakaan päädy hermostuttavan lähelle ärsyttäväksi kokemaansa lajitoveria, ja siihen, miten saada höntsäily näyttämään mahdollisimman suunnitellulta jutulta. Pitäähän hevosilla olla rentoja päiviä välillä, Josefina rauhoittelee itseään.

Loppukäyntejä kävellessään hän löytää toisenkin valoisan ajatuksen: edessä on vierailu lapsuudenkodissa, ja jos se seikka itsessään onkin hivenen jännittävä, ainakin hän voi olla varma siitä, että rautaisella kokemuksellaan isä kyllä huomaa välittömästi, jos Granni on oikeasti jostakin kipeä. Niinpä. Ei mitään hätää. Kyllähän Grannia käsittelevät ja seurailevat muutkin kuin hän, eikä kukaan heistä jättäisi kertomatta, jos olisi syytä olla hevosesta huolissaan.

---

Kolmas adventtisunnuntai:
Appivanhempiasioita, osa 1 (lue toinen osa)
11. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa

Lumipeite on heiveröinen ja lähinnä nimellinen silaus maisemassa. Pakkasta on muutama aste, ja taivaalta valuvat hiutaleet ovat pieniä ja jäisentuntuisia. Jäinen on viimakin: se puskee mereltä. Vaan isän hymy on lämmin, kun tämä viittoo Rasmukselle ohjeita trailerin parkkeeraamiseen. Granni ja Carri ovat päässeet matkaan. Luvassa on parit treenit Arnen johdolla, ja Josefinaa jännittää omituisen paljon palata isänsä valvovan silmän alle yli vuoden tauon jälkeen.

“Onkohan tää kuitenkin liian aikaista”, Rasmus murehtii ääneen peruuttaessaan traileria varovasti paikoilleen. “Olisiko pitänyt antaa niille vielä aikaa sulatella järkytystä?”
“Kyllä viikko riittää”, Josefina vakuuttaa hymyä äänessään ja hipaisee sormillaan Rasmuksen vaihdekeppiä pitelevää kättä.

Kyllä Josefinaakin hirvittää, mutta ulkona tunne sulaa pois. Täällä kaikki tuntuu niin tutulta: hevosten purkaminen trailerista samalle vanhalle kotitallin pihamaalle, kulku vanhoille mutta säntillisesti huolehdituille tallikäytäville ja valmistautuminen ratsastamaan. Granni puhkuu ja puhisee niin kuin olisi vihdoinkin päässyt suurelle kilpailumatkalle, ja hevosen virkaintoisuus hymyilyttää Josefinaa. Ajatukset käyvät Riesa-varsassa, joka on hiljattain vieroitettu emästään kokonaan. Tästä alkaa taas uusi luku Grannin elämässä, Josefina miettii. Paluu kilparatsuksi. Kotvan kuluttua nainen taluttaa oman hevosensa vanhempiensa maneesiin. Kengitettyjen kavioiden kilkatus hänen takanaan kertoo, että perässä seuraavat Rasmus ja kimo ori — Carri, joka on näiden tilusten kasvatti siinä missä Josefinakin.

Carrin ratsastaminen Arne Rosengårdin edessä tuntuu aina hieman jännittävältä - Rasmus ei muuta haluaisikaan kuin osoittaa, että hevonen on edistynyt ja hyvässä kunnossa, taas asteen verran parempi seuraavaa kisakautta ajatellen. Vaikka Arne ei tuomitse eikä huokaise dramaattisesti, kun Carri jännittää kulmaan laukkaamista ja liiraa lavat jäykkänä Rasmuksen sisäpohjetta vasten, Rasmus tuntee miehen katseen niskassaan.

Monella tapaa olisi helpompaa, jos sekä hän että Josefina eivät olisi hevosperheistä, Rasmus miettii. Mutta jos niin ei olisi, eivät he olisi välttämättä koskaan tavanneetkaan. Ja toisaalta - jos appivanhemmat saattoi hurmata ratsastamalla, on se Rasmukselle taatusti mieluisampi vaihtoehto kuin vakuuttaa puhelahjoillaan tai ruuanlaittotaidoillaan olevansa kunnon mies kartanon tyttärelle.

Toistaiseksi on tietysti vaikuttanut siltä, että Susanne Rosengårdia voi hurmata mitenkään, ja Rasmus odottaa kauhunsekaisella mielenkiinnolla tulevaa iltaa.

Carri onneksi rentoutuu vauhtiin päästessään, ja Rasmus keskittyy ratsastamiseen miettimisen sijaan. Isä Rosengårdin valmennustyyli on edelleen tarkka mutta kannustava, analyyttinen ja ajatuksella ratsastamiseen kannustava. Hän hypyttää pientä mutta teknistä rataa, jossa ratsastajien apujenkäytön tarkkuus ja oikea-aikaisuus joutuu suurennuslasin alle.

Molemmat hevoset hyppäävät hyvin. Granni tuntuu olevan innoissaan päästessään kunnolla töihin, niin kuin oikean estehevosen kuuluukin. Se pärskii hypätessään ja meinaa paikka paikoin heittäytyä hurjaksi, mutta Josefina ratsastaa sitä tyynesti ja luovii radan läpi kokemuksen tuomalla varmuudella. Carri on vauhdikkaalla tuulella sekin ja hyppää joka esteen parikymmentä senttiä korkeammalta kuin oikeasti tarvitsisi.

“Ylävartalon kanssa rauhallisemmin, Rasmus”, Arne ohjeistaa ensimmäisen ratakierroksen jälkeen. “Pääset nopeammin tasapainoon hypyn jälkeen ja ehdit ratsastamaan seuraavan linjan huolellisemmin.”

Rasmus saa hetken aikaa hengähtää ja sulatella saamaansa palautetta, kun Josefina nostaa laukan ja ohjaa Grannin kohti radan ensimmäistä linjaa. Tamma on yhä täpinöissään ja ratsastajan kasvoilla loistaa hymy. Tutulla ruunikolla hyppääminen tuntuu hauskemmalta kuin mikään aikoihin! Ensimmäisen hypyn voima on vasta esimakua tulevasta. Nopeasti suoristetulla ylävartalolla ja pienellä kuolaimenliikautuksella Josefina hidastaa hieman innokkaan Grannin menoa ja saa ratsastettua heille sopivasti tilaa loivasti kaartuvalla linjalla kapealle tasaokserille, jonka yli Granni lennähtää nopealla loikalla. Matka jatkuu oikealle, eikä Josefina tällä kertaa tee kaarteessa pidätettä vaan antaa hevosen sujua; edelliskerralla kaarteesta puuttui sujuvuus, kun Granni protestoi niskojaan nakellen pidätteitä.

"Hyvä ratkaisu, vaikka jäi vähän kauas", Arne kommentoi ja vilkaisee Rasmusta. "Vai mitä sanot?"
Nuori mies nyökkää.
"Ja katso mitä hän tekee ylävartalolla. Tuota ajoin takaa palautteellani. Tietysti", Arne naurahtaa, "Josefina on saanut kuulla sitä palautetta koko ikänsä."

Tyttären ratsastustyyli on monin paikoin hänen isänsä kättenjälkeä. Ja sittenkin siinä on paljon sellaista, mikä on omaksuttu muualla tai seurausta sisäsyntyisestä vaistosta, joka on jokaisella ratsastajalla omanlaisensa.

Rasmuksen mielestä Josefina ratsastaa aina hirveän siististi. Hän seuraa tarkasti katseellaan, kun Granni hyppää, ja yrittää huomata samat asiat, joista Arne huomauttaa tai joita hän kehuu. Josefina ei koskaan häiritse hevosta, vaan ratsastaa kevyesti pienin avuin ja hallitsee omat kätensä, jalkansa ja keskivartalonsa Rasmuksen mielestä liki täydellisesti. Josefinaan verrattuna Rasmuksen ratsastaminen on välillä kuin elefantin törmäilyä lasikaupassa, tai ainakin siltä hänestä tuntuu.

Kimoutunut Carri on kuitenkin ollut hyvä opettaja, ja siitä(kin) hänen on kiittäminen Rosengårdien perhettä. Carria pitää ratsastaa silkkihansikkain, ja on hyvin paljon myös orin ansiota, että Rasmus osaa muutakin kuin rymistellä esteeltä toiselle.

Seuraavalla kierroksella Rasmus istuu satulassa selkä suorassa, hartiat alhaalla ja joustaa hypyissä hieman hillitymmin. Hän saa toden totta sekä itsensä että hevosen paremmin tasapainoon esteiden välissä ja sen myötä ratsastettua jokaisen lähestymisen huolellisesti sen sijaan, että ohjaisi tolppien väliin ja toivoisi parasta. Rasmus saa Arnelta nyökkäyksen, jonka hän tulkitsee hyväksyväksi, ja kehotuksen jatkaa samaan malliin. Rasmus taputtaa Carria tyytyväisenä kaulaa ja päästää ohjan valumaan hieman pidemmäksi hänen sormiensa välistä, kun hän siirtää orin raviin.

Arnen valmennuksesta hän oli selvinnyt, mutta selviäisikö illallisesta Susannen kanssa?

Päähänpistoja
12. tammikuuta 2022

Minulla oli ongelma. Oli alkanut tuntua siltä, ettei Grannin satula enää aivan istunut sille, ja sitten oli alkanut satulajahti. Toistaiseksi kaikkein sopivin vaihtopenkki oli ollut yksi Heidiltä kokeilulainaan saatu ylimääräinen satula, ja se sattui olemaan koulusatula. Niinpä alkuvuoden treenit olivat vaihtuneet estevalmennuksista puolitavoitteelliseen sileäntyöskentelyyn satulansovitusaikaa ja estesatulan löytymistä odotellessa, ja kerran Paakkasen Inna oli intoutunut Kissen satulasta haastelemaan, että suunnittelinko Grannin kanssa lajinvaihtoa.

En suunnitellut. Oikeastaan suunnittelin aikapulan vuoksi Grannin varhaiseläköitymistä kilpakentiltä. Minulla oli jo Piki, jonka kanssa kilpailisin samoilla tasoilla kuin mihin Grannin kanssa oli tiemme tyssännyt, ja Pikin kanssa tämän piti olla välipysäkki matkalla kohti isompia luokkia. Lisäksi saisin pian ratsastettavakseni Teddyn, jolla pitäisi niin ikään kilpailla, ja yrittäjänä tietysti hyppäisin tilanteen tullen muillakin. Oman hevoseni kilpailukalenterista saatoin tinkiä. Mielessäni olikin alkanut muotoutua suunnitelma Grannin vuokraamisesta jollekin, joka pärjäisi sille ja halutessaan kilpailisikin. Tamma ei varsinaisesti vaatinut ratsastajalta enää ihmeitä: se oli peloton ja perusvarma, ja ellei pelännyt kovaa vauhtia, mitään kovin hurjaa ei pienillä radoilla olisi luvassa.

"Ei kai sentään", hymähdin Innalle. "Eihän meistä kumpikaan osaa kouluratsastusta, niin että se olisi ihan kuin sokea opastaisi toista jos mä yrittäisin Grannista kouluhevosta kouluttaa."
"Höpsistä! Hyvä siitä tulisi ja molemmat oppisi uutta. Onhan noita kouluvalmentajia joka lähtöön tällä seudulla", Inna rupatteli.
"Mä en kyllä näe meitä Amanda Sokan valmennuksissa tämän vuosisadan aikana", tuumasin rehdisti, ja sille Inna nauraa töräytti täydestä sydämestä.
"Mä näkisin mielelläni", se sanoi. "Itse asiassa vaikka maksaisin Grannin näkemisestä Amandan treeneissä."
"Joo no, mä en taida maksaa", epäilin, sillä halusin sentään säilyttää itsetuntoni rippeet enkä antaa niitä setelinipun kera Amandan revittäväksi.

"Vakavasti puhuen, onhan niitä muitakin valmentajia", Inna jatkoi kohta keskustelua toivuttuaan huvittuneisuudesta, jonka ajatus Grannista kouluratsastus-Sokan valvovien silmien ja myrkyllisen terävän kielen edessä aiheutti. "Valmentaahan Näyhökin nykyään. Ettekös te ole bestiksiä, kai sä sen eessä uskaltaisit ratsastaa. Tai Ceen, Ceehän on tosi hyvä just perusratsastuksen treenaamisessa ja teillä ois alta aikayksikön riittävä tatsi kaikkiin helppoihin luokkiin."

Jäin miettimään asiaa.

Vaikka olisihan se nyt ihan älytöntä. Kisata nyt koulua Grannilla. Eihän sillä siinäkään lajissa loputtomiin noustaisi. Tuskinpa se olisi kovin vakuuttava vaativien luokkien läpitepsuttaja, vaikka kuinka treenattaisiin, mutta helppoa A:ta voisimme harjoitella ja hioa vaikka ja kuinka. Oma perusratsastuksenikin saattaisi parantua, kun treenaisin tavoitteellisemmin sileällä.

Mietteliäänä ratsastin hevostani lopun aikaa. Syvään hiljaisuuteen oli vajonnut myös Inna, ja ellen olisi niin kuumeisesti pohdiskellut, voisiko helppojen kouluratojen treenaamisesta toisaalta koitua mitään pahaakaan, olisin saattanut ihmetellä hänen ilmeettömyyttään ja sitä, miten hän poistui sanaakaan sanomatta ratsastettuaan Kissen valmiiksi. Vaan enpä ehtinyt omilta ajatuksiltani huomata toisen olemisessa mitään tavallisesta poikkeavaa; en notkahdusta tajuamattani päälleliimatun pirtsakan keskustelun jälkeen.

Ratsastus oli maailman kivointa, jos sattui löytämään harmonian hevosensa kanssa ja se halusi tehdä yhteistyötä.

Granni ei halunnut.

Oli tietysti oma syyni, että tamma oli sellainen kuin se tänään oli. Puoliverinen ryntäsi ja puski, ja alle puolen tunnin olin hiessä ja keskivartalo alkoi tuntua betonilta. Hampaita kiristellen yritin rentoutua, ja hampaiden kiristely ja rentoutuminen olivat kehno yhdistelmä. Kehno? Pikemminkin surkea.

Vaikka Granni siitä sitten ahkeralla jumppaamisella pehmenikin, mieliala oli koko lailla ankea, kun talutin sen läpi loskan ja yli muutaman sinnikkään jääkokkareen Purtsilan tallin käytävälle. Eipä se mieliala siitä kohoamaan lähtenyt, kun kohtasin Ava Pulkkasen. Se vilkaisi mua ja puuskautti huvittunutta ilmaa nykerönenästään.

"Taisi ottaa koville?" se kysyi ja oli ilmiselvästi mielissään uupuneesta, hikisestä olemuksestani.
"Mm", sanoin minä, ja harkitsin visusti mitä sanoisin. Lopulta annoin voipuneena periksi syvään ytimeeni koodatulle itsesyyttelyn tarpeelle siitä huolimatta, että Ava tuskin rauhoittelisi mieltäni. Todennököisesti se löisi lyötyä, mutta sitähän mä kai usein elämässäni jollakin kierolla tavalla janosin: vahvistusta omalle surkeudelleni.

"Granni oli ihan hirveä ratsastaa, eikä ihme. Mä en oo ehtinyt liikuttaa sitä yhtään tarpeeksi, ja kun kelitkin on olleet mitä on – ei me voitu tänäänkään laukata tuolla, enkä viitsinyt kauheasti ravatakaan. Siitä tulee niin karmean raskas ja jähmeä, kun se on vähällä liikunnalla, ja onhan se nyt ymmärrettävääkin. Mutta mistä mä revin lisää aikaa?"
"Sulla kyllä on monta rautaa tulessa, ja ootapa vaan kun Riesakin tulee ratsastusikään – vai aiotko sä pitää sen?" Ava uteli tiedonjanoisena.
"Haluaisin", vastasin. "Mutta sitten mun pitää kyllä karsia jostain."
"Mistäs karsit?" Ava hymähti, mutta sanoi sitten, vähän kuin se olisi vasta tullut sille mieleen: "Tai ehkä vaan pyydät, emmätiiä, esim. mua ratsastamaan Grannia kun et itse ehdi. En edes veloita paljoa."

Mun silmät siristyi. Veloita paljoa? Tiesin, että tehdystä työstä kuului saada korvaus, mutta samaan aikaan epäilin, ettei Ava tässä pyyteettömästi eikä edes pelkän rahan motivoimana tarjonnut apuaan. Ei, ajattelin, siltä puuttui kokenut hevonen ja Grannista se sellaisen käyttöönsä saisi.

Rehellisesti sanottuna en olisi vielä vuosi sitten harkinnutkaan mitään sen suuntaista, että olisin antanut Grannin Avan ratsastettavaksi tai ainakaan kilpailtavaksi pidemmäksi aikaa. Tytön ratsastus oli kuitenkin vähitellen kehittynyt, eikä Grannikaan enää ollut mikään jatkuvaa tukea tarvitseva nuori – ja herkkis hevonen ei ollut koskaan ollut. Nytkään en suoralta kädeltä suostunut. Ei, Ava saisi kyllä lähestyä asian tiimoilta uudemman kerran ja vähän nöyrempänä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni mä ajattelin niin, mutta ulospäin mä näytin vain lauhkealta ja mietteliäältä.

"Niin no en mä tiedä, jos siitä saisi jonkun kaikkia hyödyttävän diilin... mutta katsotaan. Joskus paremmalla ajalla", tuumasin jättäen asian roikkumaan ja syvennyin hoitamaan hevostani nopeasti ja tehokkaasti. Oli kiire treeneihin Teddyn kanssa. Mulla oli aina kiire.

Kulta-Granni
Kultasaaren kartanolla 24.4.2022

Kaikki tuntui niin tutulta. Grannin harjaaminen ja letittäminen, kisavarusteiden pukeminen sille ja oman nutturan viimeinen silotus. Tamman satulaan, joka oli saatu sovitettua kevään aikana niin hyväksi kuin se ikinä saattaisi olla, nouseminen ja kävelyttäminen rantapoluilla ennen verryttelyalueelle menoa. Kannustava hymy Rasmukselle, joka starttaisi Akulla samassa luokassa, ja vastaukseksi saatu reipas peukunnosto. Sekin, että Alexander oli kerrankin mukana, näin suomalaisissa kisaympyröissä, lisäsi vain nostalgista tuttuusarvoa päivän tunnelmaan.

Monet luokan osallistujat olivat ennalta tuttuja. Oli Salma Bonniensa kanssa, Matilda kipinöivällä Jinxillä, Jemiina ja Jesse, Bengströmiä ja Käkiharjua ja Cartagenaa. Missähän vireessä kukin oli? Missä vireessä me oikein olimme, kaiken varsavuotta seuranneen ajelehtimisen jälkeen? Perustöitä oli tehty urakalla, niin intensiivisesti kuin satulansovittelurumba oli antanut myöten, ja Granni tuntui tyyneltä ja hyvältä ratsastaa.

Mutta me emme olleet kisaradalla käyneetkään ikuisuuksiin, ja aina oli mahdollista, että hyvin kasassa olevalta tuntuva pakka leviäisi yleisön edessä käsiin. Se ei olisi miellyttävää. Ja toisaalta, eihän sitä auttanut etukäteen murehtia.

Murehtiminen jäi tarpeettomaksi radan jälkeenkin. Granni tuntui jopa epätyypillisen kuuliaiselta, kun ohjasin sitä esteeltä toiselle. Se oli innostuneen muttei hallitsemattoman oloinen, ja oma työni kävi helpoksi, kun hevonen todella halusi hypätä ja malttoi silti kuunnella ohjaustani. Radan alkaessa valtavilta näyttäneet esteet eivät enää muutaman hypyn jälkeen tuntuneet yhtään isoilta, vaan juuri sopivilta, helpoiltakin. Rytmi soljui ja sujui. Rata oli vaivaton ja virheetön. Nopeakin!

Voitimme luokkamme yli sekunnin erolla toiseksi tulleeseen Joni Arolaan, ja aivan Jonin kannoille palkintosijoille itsensä kiritti Rasmus nuorella Akulla.

Hetken aikaa oli helppo hymyillä ja unohtaa, etten ollut nukkunut ja että edessä odottaisi kaikkine tentteineen ja deadlineineen hektinen viikko ennen Ruotsiin lähtöä. Ruusuke Grannin suitsissa ei sitä paitsi jäänyt päivän viimeiseksi: Piki tuntui vähintään yhtä hyvältä kuin Granni. Musta tamma kiilasi elämänsä ensimmäisessä 140-startissa kuudennelle sijalle siitä huolimatta, etten ollut rohjennut ratsastaa aikaa, kun tavoitteemme oli ollut selvitä uudesta luokkakorkeudesta. Palkintojenjaossa hymyilin niin Auburnista tutulle Jenna Ahmolle kuin Billy Centerillekin, jonka kohtaisin sangen pian uudestaan Itämeren tuolla puolen.

"Oon kai mä tehnyt jotain oikein", tuumasin kotimatkalla Rasmukselle. "Vihdoin tuntui oikealta ajalta aloittaa kisakausi."
"Ei varmaan paljon oikeampi olisi voinut olla", päivän menestyksestä ilahtunut puolisoni lausahti valoisaan sävyyn.
Nojasin pääni apukuskin penkin niskatukeen ja ummistin hetkeksi silmäni. Väsymys vaani olan takana. Jospa nukkuisin ihan pienen hetken; matka kotiin ei ollut pitkä; ja yöllä en nukkuisi kuitenkaan hyvin, jos lainkaan. Tai ehkä nukkuisinkin, ajattelin toiveikkaana. Ehkä menestyksekäs päivä antaisi valvottavalle itseinholleni ja ahdistukselleni jauhot suuhun ja saisin hetkisen rauhan.

Ensikokemuksia
Hannabyn linna, 30. huhtikuuta 2022

Kauhusta ja katumuksesta jäykkä Josefina muistaa hädintuskin hengittää. Isak Sederströmin pitkänhuiskea ja harteikas olemus hänen vierellään ei riitä rauhoittamaan oloa, ei vaikka mies kuinka on rentouden perikuva ja viestii olemuksellaan tilanteen arkisuudesta. Arkisen tavallistahan tämä kai kaikille muille onkin, Josefina ajattelee, mutta ei sentään hänelle. Hän on tässä aivan noviisina konkareiden matkassa; ihmisten, jotka tekevät tätä työkseen.

"Olette varmasti tavanneetkin", Isak sanoo parhaillaan. Hän on tervehtinyt Billy Centeriä tuttavallisesti niin kuin ystävää, ja Josefina arvelee, että miehet ovat työskennelleet ehkä yhdessä ennenkin tai vähintäänkin tavanneet estekilpailuissa.
"Niinpä ollaan", Billy hymähtää ja kättelee Josefinaa asiallisesti.
"Kiva nähdä taas", Josefina lausuu kohteliaasti, vaikka kurkkua kuristaa jännitys.

Ehkä kukaan ei huomaa, että häntä jännittää.

Äh. Tietysti kaikki huomaavat. Tietysti kaikki tietävät, miten teennäinen on hänen hengityksensä rytmi ja miten väkinäinen on hänen ryhtinsä. Keho yrittää painua kasaan. Josefina tahtoo tekeytyä pieneksi ja huomaamattomaksi. Vaan tässä sitä ollaan, aikeissa astella meikattavaksi, kammattavaksi ja kuvattavaksi, ja silloin on vaikea vältellä huomion keskipisteenä olemista, ja millä meriitillä hän oikein tekeekään tämän kaiken. Mallina työskentelystä hänellä ei ole kokemusta: itse kuratoidut Instagram-postaukset, vaikka sitten tuhansien silmien eteen jaetutkin, eivät ole valmistaneet tunneryöppyyn, jonka tähän kampanjaan osallistuminen väistämättä herättää.

Kohta Josefinasta puhutaan pahaa. Viimeistään silloin, kun kampanja julkaistaan ja kuvat ja reelsit leviävät eetteriin, some nakkaa hänet kategoriaan Luulee Olevansa Jotain. Osa pitää häntä sellaisena jo nyt. Hänellä on hienot hevoset ja harkittu feed, someyhteistöitä, tunnettu nimi ja vanhaa sukurahaa (jonka määristä liikkuu toisinaan villejä spekulaatioita).

Billy ei vaikuta olevan huolissaan sellaisista pikkuseikoista kuin sosiaalisen median tuomitsemaksi tuleminen. Mies on syntynyt suurempiin ympyröihin ja epäilemättä viihtyy nahkoissaan paremmin kuin Josefina (kuka tahansa viihtyy). Billy tekee tätä työkseen, Josefina muistuttaa itseään, niin hän on ymmärtänyt. Ja sitten nainen murehtii, miten kamalan turhauttavalta ammattimallista mahtaakaan tuntua hänenkaltaisensa tönkkösuolatun sillin kanssa työskentely.

Ensimmäisenä aamuna kuvataan Lumo Riderin uutta mallistoa sisätiloissa. Hannabyn linna antaa hulppeat puitteet kuvauksille. Josefinan mieltä ei lumoava ympäristökään riitä piristämään, kun hän kauhistelee, miten saa ikinä sekä vaatteet että itsensä näyttämään edustavilta. Kerta toisensa jälkeen hän käskee itsensä rauhoittua. Hän tekee parhaansa noudattaakseen kuvaustiimiltä saamian ohjeita.

“Maybe put your hand on his shoulder”, kuvaaja ehdottaa kerran pää mietteliäästi kallellaan. “And perhaps a little closer, closer. Yes, that’s better.”

Josefinasta, joka on yhä kaino ja siveä ja varautunut ja sulkeutunut, sellainen läheisyys tuntuu lähes intiimiltä. On alaston olo, kun hän asettelee vasemman kätensä Billyn hartialle, miehiselle ja vieraalle, ja pistää lohduttomana merkille kihlasormuksensa, tai siis sen puuttumisen. Mainoskampanjaan eivät heidän siviilisäätynsä kuulu, ja niinpä Josefinan kallein aarre lepää turvallisesti rasiassaan hotellihuoneen yöpöydällä.

Työtä tehdessään he eivät juuri keskustelleet keskenään, mutta lounaalla on jutustelullekin aikaa. Josefina, jonka ruokahalu on tipotiessään, ehtii tarkkailla varautuneena Billyn elekieltä ja pienimpiäkin äänenpainoja. Jos mies onkin ärsyyntynyt toistaitoiseen “malli”kollegaansa, se ei ainakaan ruokapöydän ääressä istuessa välity, mistä Josefina oli huojentunut. He jutustelevat lähinnä siitä, mikä heitä yhdistää: hevosista.

Tulevana kesänä heitä yhdistäisi eritoten Granni.

“Se on tuntunut tosi hyvältä”, Josefina vastaa Billyn kysyessä, millaisin odotuksin hän aikoi startata Hanami-viikon kilpailuissa. “Ihmeen hyvältä. Toivon tietysti, ettei sen hyvä vire sula heti kisaverkkaan.”
Billyn suupieli nytkähtää nopeaan, pieneen hymyyn.
“Tai ohjastenvaihtoon”, hän ehdottaa.
“Ei kai sentään”, Josefina hymähtää. “Tänään pääset kokeilemaan sitä, niin tiedät sitten paremmin mitä odottaa.”
“Ei tarvitse ottaa sikaa säkissä”, Billy tuumaa, ja jättää Josefinan miettimään, pitäisikö varoittaa, että hieman sikamainen hänen tammansa saattaa tosiaan olla — ainakin heinäkasalla. Vaan tuskinpa hänen tarvitsee murehtia tamman esittelemisestä sen kummemmin. Grannia ei ole tunnettu vieraskoreudesta. On syytä olettaa, että Granni kyllä näyttää estoitta kaikki puolensa, niin hyvät kuin huonotkin, Billylle ennemmin kuin myöhemmin.

Iltapäivän kuvaukset tuntuvat jo rutkasti helpommilta. Silloin heillä on hevoset mukana, ja jos Josefina Rosengård jossakin lakkaa olemasta kireä kuin viulunkieli, niin ehdottomasti hevostensa kanssa. He taluttavat ratsujaan pitkin linnan tiluksia: puutarhassa, lammen rannalla ja tietenkin kirsikkapuistossa, ja heitä ikuistetaan niin videolle kuin valokuviinkin. Instagramiin suunnattu kampanja ratsastaisi upeilla kuvilla ja reels-videoilla. Niitä on määrä kuvata huomenna lisää ratsain. Josefina palaa jo halusta päästä Cherry Arenalle ratsastamaan ja hyppäämään hevosillaan. Tuntuu etuoikeudelta päästä areenalle jo ennen kuin suurin osa muista kilpailijoista on edes saapunut paikalle.

Vaan illaksi heille jää vapaa-aikaa, josta osan Josefina käyttää Alexanderin seurassa ja loput hevostensa ja Billyn kanssa: kun Josefina ratsastaa Pikillä, on Billyn vuoro koeratsastaa Grannia, jonka on määrä lähteä miehen kanssa Floridaan kesäksi. Floridaan saakka! Ajatella. Josefinan hevonen on suuri maailmanmatkaaja.

“Miltä vaikuttaa?” Josefina kysyy annettuaan Billyn hakea ratsuun tuntumaa hyvän tovin.
“Aika suoraviivaiselta”, Billy tuumaa.
Sitä Granni useimmiten on. Se ei ole kenkku sillä tavalla, että kiemurtelisi ja säpsähtelisi tai tekisi muutakaan kovin odottamatonta. Sen sijaan se saattaa olla vauhdikas, ja erityisen notkeaksi ja ketteräksi sitä on luonnostaan turha sanoa. Tamma vaatii paljon herkistelyä ja huolellista perusjumppaa pysyäkseen miellyttävänä ja edes etäisesti kevyenä ratsastaa. Josefina itse pitää siitä, millainen ruunikko on viimeisinä viikkoina ollut, mutta on tietysti aina hieman hirvittävää odottaa muiden tuomioita.

Billy ratsastaa tyynesti, ei vaadi hevoselta vielä ensimmäisellä kerralla ihmeitä mutta käy määrätietoisesti läpi kaikki askellajit ja kokeilee, kuinka Granni reagoi apuihin. Ja reagoihan se, pääasiassa vastaan hangoittelematta. Josefina huomaa pohtivansa, että onpa mukavaa, kun hevosen hyvä vire on mahtunut laivaan heidän mukaansa. Olisi ollut kurjaa raahata hevonen Ruotsiin asti käyttäytymään huonosti ja ryssimään kaikki kisaradat (senhän se voi tietysti vielä tehdäkin, mutta todennäköisesti syy on silloin Josefinan itsensä).

“No? Vieläkö huolit sen?” Josefina kysyy heidän lopetellessaan ratsastusta.
“Huolin mä”, Billy ilmoittaa kantansa, ja ensimmäistä kertaa Josefina hymyilee hänelle täysin rennosti ja vitsaileekin hieman:
“Mitähän mä teen, jos se tykästyykin floridalaiseen ilmanalaan eikä suostu enää matkustamaan takaisin?”
“Sitten joudut ehkä myymään sen mulle”, Billy ehdottaa viattomasti, mihin Josefina vastaa tyrskähdyksellä.
“Odota nyt, kun se ensin näyttää sulle oikean karvansa”, nainen huikkaa lähes vuorenvarmana siitä, ettei uuden ratsukon kuherruskuukausi ole järin pitkä, kun kyseessä on hänen hapannaamainen, jäykkäluontoinen hevosensa.

Sijoituksesta toiseen
Hannaby Hanami Week

Sijoitusprosentti sata, välähtää Josefinan mielessä. Siinä heidän paluunsa kilparadoille Grannin kanssa varsavuoden jälkeen. Kultasaaresta kaikki alkoi, ja Markarydissä Hannabyn linnan hulppealla kilpailualueella tamma osoittaa toistamiseen solahtaneensa takaisin kisahevosen elämään kuin Tuhkimon siro jalka lasikenkään.

Metrikympissä se on viides, ja kahdenkympin radalla hevosen vahva laukka kiidättää heidät kuudennelle sijalle. Ajoittain tamma painaa kädelle eikä ole yhtä ryhdikäs kuin Josefina voisi toivoa, mutta hyppyihin se lähtee väkivahvasti eikä kolistele puomeja.

Onko maailman typerin idea luopua hevosen ohjaksista juuri nyt, kun kaikki sujuu? Billy Center odottaa palava kunnianhimo välillä välkähdellen saavansa ratsun itselleen.

Jos Granni vain riittäisi samaan kuin Piki, Josefina ajattelee, ja tuntee piston vatsanpohjassa. Ei sen väliä. Ei sillä väliä, mihin Granni pystyy. Ruunikko tähtipää on antanut hänelle loputtoman paljon: itsevarmuutta, pitkän yhteisen polun ja varsan, ja tunteen siitä, että joku hevonen on hänen aivan omansa. On käytännön, rahan ja ajan sanelemaa, ettei hän voi ottaa kaikkia ratsujaan mukaan Saksaan, missä pomon hevoset odottavat häntä satuloihinsa, ja Ulrika muiden Pikin omistajien kanssa ja Arttu Vettenranta maksavat hevostensa treenistä Dierk Mayerin asiantuntevassa ohjauksessa.

Sen verran Josefina on sukunsa tytär, että sellaisilla asioilla kuin taloudellinen järkevyys on hevosasioissakin väliä — siinä määrin kuin hevosasioissa nyt ylipäänsä voi taloudellisesti järkeviä valintoja.

Mutta Granni on Granni. Sydän tuntuu ontolta, kun rata on ohi. Viimeinen yhteinen rata puoleen ikuisuuteen.

Oikeesti aikuiset
18. helmikuuta 2023

Granni on palannut. Se on lennähtänyt mantereelta toiselle ja tupsahtanut Kaajapurojen piskuiseen maalaistalliin metsän keskelle vietettyään monta kuukautta palmujen katveessa Billy Centerin ratsuna. Palmut ovat vaihtuneet kuusiin ja mäntyihin ja Billy vanhaan tuttuun Josefinaan. On paha mennä sanomaan, onko nyrpeäilmeinen tamma asiasta hyvillään vai pahoillaan vaiko jotakin siltä väliltä, mutta sen omistaja ainakin on onnessaan. Rakas Granni! Kotona taas! Ja kunnossa — hetken aikaa pitkän matkansa jälkeen se liikkui niin jähmeästi, että Josefina jo pelästyi puolikuoliaaksi, valvoi yön jos toisenkin ja murehti. Hevonen kuitenkin vetristyi pian eikä eläinlääkärikään löytänyt huolenaiheita, ja vähitellen Josefinakin on valunut tyytyväisen luottavaiseen olotilaan. Granni on kunnossa.

Tuntuu, ettei arki ole ollut aivan arkea ilman säännöllisiä käyntejä Purtsilassa. Toki Josefina on käynyt hellimässä Riesaa ja tehnyt kaksivuotiaaksi kääntyneen kasvattinsa kanssa yhtä jos toistakin, mutta tätä hän on kaivannut: Grannin satuloimista, heijastinliivin pukemista ylleen ja suuntaamista kunnon maastolenkille. Kookkaan puoliverisen tuttuakin tutumpi pitkä askel kuljettaa Josefinan hänen lempireitilleen. Onni on, että pahimmat jääkelit ovat jääneet taakse. Metsäpolut olivat pitkään ratsastuskelvottomia, mutta nytpä kelpaa taas.

Granni on oiva maastoratsu. Se ei säiky mitään eikä ihmettele ylitettäviä siltoja, harvakseltaan ohitettavia postilaatikoita tai autotiepätkillä toisinaan ohiajavia moottoriajoneuvoja. Vain juurineen maasta kaatunut puu, jollaista ei ollut reitin varrella vielä heidän viimeksi tästä ratsastaessaan, saa sen hetkeksi epäluuloiseksi, mutta nopea pohkeenpainallus riittää kannustamaan sen jatkamaan matkaa. Granni on aikuinen, kypsä ratsuhevonen.

Tallille palatessaan Josefina riisuu hevosen, juottaa sen hyvin ja harjaa huolella siitä ilosta, että saa taas touhuta oman hevosensa kanssa. Kotiin ei ole kiire, eikä Auburniin, sillä Rasmus on kuitenkin iltaan saakka Keinupuun tallilla ja Anette puolestaan hoitaa Pikin tänään.

Josefina on Pikin vuokraajajärjestelyyn niin tyytyväinen, että on käynnistänyt etsinnän Grannillekin. Maneesittomalle pikkutallille tarvitaan säänkestävä tyyppi, joka ei myöskään säikähdä vauhdikasta, hapanta hevosta. Pari varteenotettavaa ehdokasta on jo lähestynyt häntä viestillä.

Jos hän aiemmin kehui Grannia aikuiseksi hevoseksi, kovin aikuiseksi hän kokee itsensäkin. Hän käy kaupassa, ajaa kotiin tekemään lumityöt ja ruokaa, ja vastaa uunipastan kypsyessä avopuolisonsa puheluun.

"Onko ruokaa vai käynkö matkalla kaupassa?" Rasmus kysyy.
"Uunissa on jo ja valmista kun tuut kotiin", tiskikonetta vapaalla kädellään täyttävä Josefina vastaa tyytyväisenä aikaansaavuuteensa.
"Upeeta. Oot paras. Kiitos. Mulla on niin nälkä etten tiiä jaksanko edes lähteä ajamaan tästä."
"Jaksa nyt vaan, niin pääset nopeammin syömään", Josefina kannustaa.

Rasmuskin on aikuistunut, hän miettii. Viimeistään ottaessaan kokonaisvastuun Keinupuun tallista ja sen liiketoiminnasta mies on paljastanut kaiken vastuullisuutensa, ahkeruutensa ja kypsyytensä. Josefinasta Rasmuksessa on aitoa ainesta ja näkemystä tallin johtajuuteen. Hän tekee työnsä hyvin ja sinnikkyydellä ja uutteruudella, jota Josefina on aina jollakin tasolla tiennyt hänessä olevan, mutta joka on nyt päässyt toden teolla käyttöön. Ajoittain Josefina on huolissaan puolisonsa jaksamisesta, mutta Rasmus ei koskaan valita ja jokin miehessä hohtaa hiljaista tyytyväisyyttä tilanteeseen. Ehkä vastuu ja sen kantaminen kunnialla kiillottaa hänen itsetuntoaan ja -varmuuttaan. Itsevarma Rasmus on Josefinasta aikuismainen uudella tavalla… ja kovin puoleensavetäväkin, hän myöntää kainostellen itselleen.

Kieltämättä Rasmus on jossakin vaiheessa kuluneiden vuosien aikana miehistynyt ulkoisestikin, hän huomaa taas miettivänsä, kun he istuvat vastakkain syömässä päivällistä. Kaikki fyysinen työ talleilla ja kai vain vuodetkin ovat jättäneet omat jälkensä, ja Josefinasta aika on vain komistanut puolisoa entisestään. Onneksi myös hauska poikamainen charmi on säilynyt, hän ajattelee rakastuneena ja hymyilee.

Rasmukselta jää hymy ehkä huomaamatta.

"Tiiätkö mitä oon miettinyt", se sanoo ja pitää pienen taidepaussin ennen kuin jatkaa: "Tässä kun oon pyörittänyt Keinupuuta, tavallaan, niin oon aatellut et oisko se ees kaukaa haettua, et meillä ois oma paikka. Oma oma."
Josefina aistii Rasmuksen äänensävyssä monenlaista. Mies on tosissaan, vaikka tavallaan yrittääkin puhua vitsailevan kepeästi. Hän on innoissaan ja varovainen  kysyvä ja toteava, puolivillaisen valmis etenemään täysillä kohti hupsun tuntuista mutta tosissaan houkuttelevaa haavetta. Josefina ei sano mitään, vaan antaa Rasmuksen jäsennellä ajatuksiaan puheeksi.
"Tai kun ollaanhan me puhuttu siitä, mutta ei kuitenkaan puhuttu", Rasmus jatkaa puheenvuoroaan, ja Josefina tietää, mitä hän tarkoittaa: oma talo, talli ja tilukset ovat aina olleet osa hypoteettista kymmen- tai viisivuotissuunnitelmaa, jotakin hauskaa ehkäilyä ja sittenjossittelua.
"Mutta… mistä sen tietää milloin olisi oikea aika. Olisiko jo nyt? Asiakaskuntaa olisi. Raha-asiat tietysti —"
"Eivät olisi ongelma", Josefina päättää vihdoin puuttua puheeseen yllättävällä rauhallisuudella.
"Ai."
"Ei ne olisi", Josefina sanoo vakuuttavasti. "Ehkäpä kysymys on nyt vain siitä, mitä me halutaan ja mistä, ja löydetäänkö me sitä, ja jos, niin milloin. Se kai sen oikean ajan lopulta sanelee, jos sä oikeasti olet sitä mieltä, että otetaan se steppi ja hankitaan oma paikka pyöritettäväksi. Kyllä me vähäsen lainaa tarvitaan, mutta se ei ole ongelma."
"Josefina Rosengård", Rasmus sanoo vakavaa teeskennellen, mutta virne on havaittavissa naamion alla. "Toi on rohkeaa puhetta."
Josefina nauraa.
"Ehkä, mutta onko oikeastaan sittenkään? Mehän ollaan aina puhuttu että sitten kun meillä on oma paikka ja sitten kun saadaan hevoset omaan pihaan, ja sä teet jo alalla töitä ja meillä on molemmilla nimeä, ja me mennään joka tapauksessa naimisiin ja eletään yhteinen tulevaisuus. Me voidaan ihan yhtä hyvin tehdä siitä tulevaisuudesta just sellainen kuin me ollaan haaveiltu", hän puhuu ja arvelee näkevänsä lämmintä arvostusta puolisonsa kasvoilla.

Rasmus on jo innostunut, Josefina tietää. Niin hän on itsekin ja mikä parasta, sellaisella varmalla ja luottavaisella tavalla. He rakentavat yhteistä elämäänsä sellaiseksi kuin haluavat.

"Joten ehkäpä me vain laitetaan tuumasta toiseen. Aloitetaan lainaneuvottelut ja oikean paikan etsintä. Voi mennä kauan ennen kuin mitään löytyy, tosin, mutta ollaanpahan oikeella tiellä", Josefina ehdottaa ja tuntee sähköisen kipinöinnin kehossaan. Noinko vain he ovat tehneet suuren tulevaisuutta koskevan päätöksen!

"Josefina", Rasmus sanoo silmät loistaen. "Olenko mä muistanut kertoa sulle, että sä oot paras?"
Josefina nauraa.
"Vain noin kolmesti päivässä keskimäärin, mutta kerro vaan useammin", hän kehrää ja puree kevyesti hymyään. "Pitäiskö lämmittää sauna tänään?"
"Ehdottomasti. Ja lämpiämistä odotellessahan me voidaan katsella Kotisivustoa — ties vaikka meidän täydellinen koti olisi jo siellä", Rasmus intoilee.
"Tai", sanoo Josefina yhä vienosti virnistäen ja kevyen kehräilevästi, "voidaan selailla saunan jälkeen takkatulen äärellä ja keskittyä nyt muuhun."
"Erinomainen suunnitelma", Rasmus lausahtaa rahtunen kiirettä äänessään.
"Sä siivoat pöydän, mä laitan saunan valmiiksi", Josefina määrää pöydästä noustessaan ja voi takuulla luottaa siihen, ettei puoliso vitkastele siivoustöissään.

Kirsikoita kakun päältä
27. huhtikuuta 2023

Granni hyppää upeasti. Josefina voisi haljeta ylpeydestä — jos siis olisi niitä ihmisiä, jotka halkeilevat muusta kuin häpeästä. Yhteistyö tummanruskean tamman kanssa on alkanut asettua uomiinsa kangerreltuaan alkuvuodesta. Kai se on ollut molemminpuoleista kulttuurišokkia: yli puoli vuotta eri puolilla maailmaa on virittänyt ratsukon eri taajuuksille, ja kun yhteinen sävel sittemmin on löytynyt, on tunne sanoinkuvailemattoman ihana.

He valmistautuvat Hannaby Hanami Weekille. Jusu on harkinnut sitäkin, ettei enää kilpailisi Grannilla, sillä siitostammana se saavuttaisi eri tavalla uutta kuin hyppäämällä samaa 120-130-tasoa uudestaan ja uudestaan hyvänä harrastehevosena.

Mutta oikeastaan Jusu nauttii ajatuksesta: Grannin kanssa ei ole enää pakko astua uusille epämukavuusalueille. Se on hevonen parhaassa iässä, hyvin koulutettu ja jo kapasiteettilupauksensa lunastanut. Grannilla kilpaileminenhan on Jusulle kirsikka kilpaurheilun päältä, mukavaa ja paineetonta. Asiat ja radat sujuvat omalla painollaan.

Josefina voisi haljeta myös onnesta, jos siis olisi sellainen ihminen.

He ovat vihdoin astumassa elämässä kunnolla eteenpäin, Rasmus ja hän, eivät enää nuorina hupsuina rakastavaisina vaan vakavasti otettavana pariskuntana. Uusi talli odottaa tyhjänä hevosten muuttoa, ja naapuritontilla on romukuntoisen vanhan omakotitalon purkutyöt käynnissä. Suunnitelma omasta kodista etenee. Pää on pyörällä kaikesta siihen liittyvästä ja välillä Josefina näkee painajaisia taloon liittyvistä valinnoista, mutta samalla hän on varma, että kodista tulee hänen suosikkinsa. Siitä tulee upea tukikohta yhteiselle elämälle. On pakahduttavaa ajatella jouluja omassa talossa. Saunailtoja. Auringonlaskuja terassilla. Ostoskassien purkamista. Lapsia tekemässä läksyjään, ehkä koiraa loikoilemassa takan lähistöllä. Kokonaista elämää.

Tietysti talon rakennuttaminen tarkoittaa, että on ollut taivuttava pyytämään isältä ja äidiltä apua talliprojektiin. Rahaa ei voi sitouttaa kokoaan suurempien unelmien rakenteluun liikaa liian tiiviissä ajassa, ei parikymppisenä ja kun on muutakin elämää elettävänä. Josefinan keskittyminen herpaantuu hetkeksi. Grannin laukka lyhenee, kun sen ratsastaja hengittää hetken pinnallisesti, lyhyesti ja terävästi. Etäisyys pystyesteelle jää pitkäksi. Hevonen hyppää kaukaa, pitkälle ja vain nipin napin kylliksi korkealle; jos este olisi kymmenen senttiä korkeampi, lopputulema olisi henkäyksenkeveän hipaisun sijaan vauhdikas kopaus ja putoava puomi.

"Kävipäs tuuri", kuuluu nasevaan sävyyn leiskautettu kommentti, eikä Josefinan tarvitse nähdä Avaa tietääkseen juuri tämän tuoneen hevosensa Auburnin kentälle, jonka pohjasta, tilasta ja estekalustosta hän on Purtseilta tänne ratsastanut nautiskelemaan.

"Moni herkempi hevonen ei olisi hypännyt ollenkaan, tolleen yksin jätettynä", koppava teini virkkoo.

Paitsi ettei Ava ole enää teini. Jos Jusu jo suunnittelee omakotitalon rakentelua järvenrantatontilleen, ei aika ole ex-purtsilaista Pulkkastakaan ohittanut. Sitä luulisi, että Ava olisi ikääntyessään kypsynyt, mutta aivan kaikkeen ei aikuismaisuus yllä. Jusuun hän osaa yhä suhtautua alentuvasti ja nenäkkäästi, ja omasta tietotaidostaan tyttö on yhä ehdottoman varma. Kuinka sopivaa, että hän sattui näkemään juuri sen yhden ainoan huonon hypyn, jonka Josefina on tänään ratsastanut.

"Grannin kokemuksella ei tietenkään yksi ala-arvoinen hyppy varmaan koko virettä pilaa", Ava jatkaa tylytystään.
"Tuskin", Jusu vastaa.

Hän on liiaksi ajatuksissaan syventyäkseen väittelyyn Ava Pulkkasen kanssa. Eipä niin, että hän väittelisi ylipäänsä. Joka tapauksessa oma asema äitiin ja isään nähden on polttavampi murhe kuin se, mitä Ava on hänestä ja hänen ratsastuksestaan mieltä.

Onko noloa, Josefina miettii, ottaa pariksi vuodeksi välirikkoa muistuttava irtiotto vanhemmistaan, ja sitten verrattain pian yhteyden palauduttua alistua ottamaan heiltä vastaan rahallista avustusta? Ja sitä paitsi — kuinka pahaan kiitollisuudenvelkaan (konkreettisen velan lisäksi) on turvallista joutua? Toistaiseksi kaikki tuntuu sujuvan ihanteellisesti. Isä on innoissaan, Susanne vaikuttaa suopealta ja näkee tilanteessa hyödyn: tyttären ja vävyn omaan talliin voi kiireisimpinä vuosina lähettää kasvattinuoria ratsutukseen. Silti epäilyttää. Josefina ei ole varma, onko hän tullut tarttuneeksi auttavaan vai alistavaan käteen. Kiristyykö avunanto vielä ansaksi vai ovatko he viimein saavuttaneet aikuismaisen tasa-arvoiset välit?

Sivusilmällä Josefina näkee Avan katselevan itseään Zenzin kävellessä. Ennen kuin punatukka saa lauottua ääneen muita itsestäänselvyyksiä, kuten ettei Grannin kokemuksesta huolimatta ole hyvä lopettaa treeniä tumpelointiin, Rosengårdin perheen kuopus nostaa vielä laukan ja ratsastaa vielä yhden parin linjan yhdistelmän. Sen hän tekee niin hyvin ja keskittyneenä, ettei kierroksesta jää varmasti pahaa sanottavaa edes Avan kaltaiselle hänen ikuiselle kyräilijälleen. Näkeepä, miten homma hoituu. Raudanlukalla rutiinilla, huolella rakennetulla taidolla ja horjumattomalla tarkkuudella. Kyllä Josefina osaa, useimmiten.

Esteitä ei tarvitse siivota pois. Ne on rakennettu viikonlopun treenejä varten käytettäväksi. Josefina nyökkää Avalle heipaksi lähtiessään Grannin kanssa kohti Purtsilaa.

On kevätilta, vielä hieman enemmän valoisa kuin hämärä, ja Josefina tuntee onnea ja uuden elämän hyvää jännitystä. Tuttu reitti kuljettaa kohti pikkutallia, jossa hänestä ja Grannista on kasvanut ratsukko, ja tammasta on tullut emäkin ja hänestä itsestään itsenäinen, aikuinen nainen. Kalla on tarjonnut paljon.