Kellonaika on nyt 27.01.21 22:04

18 osumaa on löytynyt haulle 0

Heidin elämää

19.12.2020

Tapahtui aiemmin.

Heidi työnsi kätensä takkinsa taskuihin eikä sanonut enää sanaakaan vieressään kävelevälle miehelle. Lauri seurasi naisen ilmeitä sivusilmällä kävellen tämän vierellä kulman taakse vain huomatakseen, ettei tolpalla ollut taksin taksia.
“Saa nähdä, missä asti lähin taksi on”, mies huokaisi kaivaessaan puhelintaan esiin. Normaalisti sujuva tilanne taksin tilaamiseksi sovelluksella vei hivenen kauemmin, mutta Lauri onnistui saamaan puhelimeltaan tiedon vastaanotetusta taksitilauksesta.

“Onko kaikki ok?” Lauri päätti kysyä Heidiltä, joka seisoi vaitonaisena kadunvarressa.
“Miksei olisi?” nainen vastasi ja kohtasi tummien silmien katseen. Heidi ei ollut niitä ihmisiä, joiden katseesta löytyi tulta ja tappuraa - hän halusi useimmiten sovitella ja ratkoa asiat järjellä, mutta sillä hetkellä sinisten silmien takaa kipinöi hieman. Se oli pieni terävä reuna muuten niin pehmeämielisen ihmisen olemuksessa.
“Vaikutat siltä, ettei sulla ole kovin hauskaa. Tai ollut”, Lauri virkkoi katse Heidissä. Mies ei osannut sanoa, oliko brunette ollut koko illan yhtä jäykkä, vai oliko käytös muuttunut jossain vaiheessa.
“Mistä se johtuu?” Lauri murahti antaen toisen suupielensä nousta kysyvään hymyyn samalla, kun kiersi toisen kätensä Heidin ympärille vetäen naisen puoliksi kainaloonsa. Sitten kuitenkin tapahtui jotakin omituista, kun Heidi hyvin epäsulavasti irrottautui halauksesta ja ryhdistäytyi. Krouvissa pyöritelty itsesääli ja ajatukset olivat jääneet kirpeän pakkasilman vietäviksi ja nainen vihdoin näytti oman arvonsa, korkokenkineen päivineen.

“Ai mistäkö se johtuu? Nytkö mä taas olen olemassa, niinkö?” Heidi lausahti muutaman viinilasillisen siivittämällä itsevarmuudella. Oli hänelläkin rajansa ja tänään niihin oli törmätty sen verran huomattavasti, ettei sitä enää sivutettu olankohautuksella. Kaikesta huolimatta naisen äänensävy ei ollut riidanhaluinen, sen rosoisuudessa oli ripaus jopa ylimielisyyttä.

Laurin kulmat kohosivat, kun tämän otteesta pois rimpuillut nainen laukoi ilmoille kysymyksiä, joita mies ei ollut osannut odottaa.
“Mitä?” Lauri ähkäisi leukaansa hieraisten ja tunsi olevansa täydellisen pihalla siitä, mitä Heidi haki takaa. “Siis teinkö mä jotain?”
Vaikka Lauri muisti veressään virtaavista promilleista huolimatta heidän viime viikkoja varjostaneet, ikävämmät keskustelut, miehen mieli ei osannut yhdistää niitä mihinkään illan aikana tapahtuneeseen.
Heidin teki vähän mieli nauraa, mutta sen sijaan sulki silmänsä ja hengitti syvään sisään, pyyhkäisten sitten kasvoilleen karanneen hiussuortuvan olkansa taakse. Hetken ajan nainen mietti kuinka tilanne muistutti niin kovin sitä miten oli oppinut puhumaan Sofialle silloin, kun lapsi oli tehnyt jotain tuhmaa eikä tälle saanut suuttua.

“Mä en voi uskoa, että sä olet oikeasti noin sinisilmäinen. Etkö keksi mitään?” Heidi vastasi eikä voinut estää vaarallisen hymynkareen ilmestymistä suupieleensä. Se ei enteillyt mitään hyvää.
“Heidi”, Lauri huokaisi ja hieraisi taas kasvojaan, tällä kertaa ohimoitaan. Se tuntui olevan miehelle pakkoreaktio, jolla tämä yritti paitsi peittää humalatilaansa, myös pelata itselleen lisää aikaa. Mies yritti kelata illan kulkua päässään, muttei keksinyt edes montaa hetkeä, jolloin olisi ollut erossa Heidistä.
“En keksi mitään”, mies myönsi katse sinissä silmissä ymmärtäen, että niiden katse oli kaikkea muuta kuin lämmin ja ystävällinen.
“Mmm, aivan”, Heidi nyökytteli kaukana empaattisesta itsestään.

Nainen antoi hiljaisuuden venyä heidän välillään, pitäen katseensa ruskeissa silmissä ja vaikka niiden vaikutus yritti miten tunkeutua suojamuurien läpi Heidi piti kiinni seinästä heidän välillään.
“Joku olisi voinut vaikka erehtyä olitko lähdössä jatkoilta Isabella Sokan kanssa, herätteleekö se jotain ajatuksia siellä pään sisällä?” Heidi töksäytti viileästi. Yhtäkkiä suojamuurien reunoilla ilmeni halkeamia, kun naisen silmien takana tuntuva polte uhkasi ilmestyä kyynelten kera. Heidi kuitenkin nieleskeli tunteen syvemmälle, sillä itkeminen olisi vain saanut Laurin keskittymään siihen eikä olennaiseen puheenaiheeseen.

Isabellan nimi sai Laurin ajatuksiin vauhtia. Mies oli tavannut Isabellan Krouvissa ja jutellut naisen kanssa hetken, mutta ei käsittänyt, miten se olisi voinut hätkähdyttää Heidiä. Laurin edessä seisova nainen oli joka tapauksessa selkeästi poissa tolaltaan ja tajuaisi todennäköisesti jo miesystävänsä pitkittyneestä vastauksesta ja hämmentyneistä silmistä, että tämä tiesi jääneensä kiinni.
“Se kaikki jäi siihen yhteen yöhön”, Lauri puuskahti survoen kätensä villakangastakkinsa taskuihin, koska niiden ei selvästikään sallittu koskettaa Heidiä.

Heidistä tuntui kuitenkin kuin ne kädet olisivat juuri lyöneet häneltä ilmat pihalle. Keuhkot eivät suostuneet enää toimimaan kuten niiden olisi pitänyt.
Mitä?” sana leijaili heidän välillään huuruisen, hengityksestä johtuvan pilven tavoin. Tunneaalto oli valtavan voimakas ja sai melkein Heidin horjahtamaan, vaikka hän seisoi paikalleen kuin liimattuna. Mielikuvat, kuin irvokkaat varoitusmerkit välähtelivät sinisten silmien takana ja Heidi oli aivan varma, että joku nauroi hänen korvaansa sillä hetkellä. Siitäs sait, menit luottamaan johonkuhun. Ihan oikein.
“Mitä helvettiä? Mä en… mä”, Heidistä tuntui kuin oksentaisi seuraavaksi. Nainen kääntyi ympäri ja lähti kävelemään tietämättä ihan kantaisivatko hänen jalkansa vaiko eivät.

Lauri huomasi harmittavalla viiveellä tuijottavansa naisystävänsä kasvojen sijaan tämän loittonevaa selkää. Ohi ajava autoi sai miehen pään kääntymään, mutta koska kyseessä ei ollut taksi, Lauri lähti harppomaan Heidin perään.
“Hei”, mies huikkasi Heidille juuri, ennen kuin sai tämän kiinni. “Pysähdy, kiltti.”
Vaikka Lauri oli jo saanut kokea, mitä reaktioita Heidiin koskeminen saattoi aiheuttaa, mies tarttui naisystävänsä käsivarteen pysäyttääkseen tämän.

“Miten sä kehtaat edes”, Heidi älähti ja repi kätensä vapaaksi humalaisen miehen otteesta. Jos hän oli aiemmin hillinnyt itseään, nyt koko ihminen kävi vaarallisen lähellä reunaa. Heidi ei tiennyt mitä tapahtuisi, jos hän horjahtaisi siitä alas. Mutta jos hän pärjäsi 600 kiloiselle Malachaille, ei Laurista ollut juuri vastusta sillä hetkellä.
“Kehtaan mitä?” Lauri puuskahti ymmärtämättä lainkaan, miten Heidi oli niin tuohtunut kahden vuoden takaisista tapahtumista. “Eihän me edes… Siitähän on kaksi vuotta, eikä me edes oltu yhdessä.”
Mies survoi kädet takaisin takkinsa taskuihin ja tuijotti Heidiä toivoen, että alkaisi vähitellen ymmärtää syyn naisen käytökselle.

Heidistä tuntui kuin joku olisi ensin hakemalla hakenut häneltä riitaa ja sitten paennut nurkkaan ja sanonut ettei halunnut tapella. Vatsanpohjassa tuntui omituiselta, koko keho jollakin tavalla ontolta. Laurin sanat upposivat järkytyksen läpi hitaasti, vaihtaen silmittömän raivon tilalle aivan uudenlaisen suuttumuksen.

“Seuraavalla kerralla, aloita sillä milloin jokin asia on tapahtunut ennen kun annat toisen ymmärtää miten sä olet pettänyt sitä. Sä olet ihan uskomaton”, Heidi älähti vihaisena ja oli hänen vuoronsa hieroa kasvojaan ihan kaksin käsin.
“Ai minä olen uskomaton?” Lauri ärähti terävämmin kuin pitkään aikaan. Miehen mieli tuntui selkeämmältä, koska vaikka tämän oli ollut vaikea käsittää keskustelun syitä ja seurauksia siihen asti, Lauri oli kyllä ymmärtänyt Heidin viimeisimmän viestin harvinaisen selkeästi.
“Mites se, että ajattelit mun ihan ensimmäisenä pettäneen? Niinkö paljon sä muhun luotat?” Lauri jatkoi antaen naisystävälleen täyslaidallisen takaisin. Koska miehen sisällä kuohui, tämä päätti käyttää Heidin esimerkillistä ratkaisutapaa eli ympäri kääntymistä. Kun Lauri otti ensimmäiset askeleet kohti taksitolppaa, miehen päässä velloi vain yksi ajatus: Heidi oli epäillyt häntä pettäjäksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Lauri tiesi kyllä menneisyytensä, mutta tunsi olonsa loukatuksi - eihän Heidi ollut edes tuntenut nuorta, naisten kanssa enemmän tai vähemmän sekoillutta Lauria.

Heidi hämmentyi tilanteen yllättävästä käännöksestä niin kauaksi aikaa, ettei tajunnut saattaa jalkojaan liikkeelle ajoissa. Lauri ehti kadunvarteen pysähtyneen taksin luo, mutta kääntyi vielä katsomaan paikalleen jäänyttä naisystäväänsä siltä varalta, että tämä oli edelleen aikeissa lähteä samaan osoitteeseen miehen kanssa.
“Lähde vaan”, Heidi johdatteli tuohtuneena, uskomatta kuitenkaan hetkeäkään että mies oikeasti lähtisi kesken riidan. Lauri kuitenkin hävisi uskomattoman hyvän ajoituksen kera saapuneeseen taksiin ja auto lähti liikkeelle jättäen tunnekuohujen keskellä luovivan Heidin taakseen kuin käytetyn roskan. Ensin nainen häpesi omaa käytöstään ja oletuksia päänsä sisällä, mutta hyvin pian sen tilalle vaihtui jälleen tuohtumus.

Lauri oli kirjaimellisesti jättänyt hänet keskelle Kallan keskustaa ja lähtenyt mihin ikinä olikaan matkalla.
“Ihan vitun kypsää Merikanto”, Heidi älähti ja yritti rauhoittaa rintakehästään ulos hakkaavaa sydäntään alkaessaan selvittää millä ihmeellä itse pääsisi kotiin sinä iltana.

Kirjoitettu yhdessä @Lauri M. kanssa.
#kallacup #talvipäivänseisaus
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 19.12.20 20:10
 
Etsi: Spin off
Aihe: Heidin elämää
Vastaukset: 67
Luettu: 2693

Grannin päiväkirja



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 19:
Hartaita toiveita

Kouluratsastuksen katseleminen tuomari Peter Lastrongin vierellä oli joka kerta yhtä uuvuttava kokemus. Josefina, jolla oli pikkuruinen mutta helposti luettava käsiala, tuli aina silloin tällöin nimetyksi Kalla Cupin kouluratsastuskilpailuiden sihteeriksi. Niin oli käynyt tänäänkin, ja Josefinan suureksi epäonneksi hän oli jälleen nalkissa juuri tauotta mumisevan Lastrongin kanssa. Oikea käsi tuntui yhä rasittuneelta, kun Josefina pimeän jo tunteja sitten laskeuduttua parkkeerasi autonsa Kaajapurojen tallin pihaan. Eikä ollut edes myöhä: tuntui omituiselta ajatellakaan, että vain muutaman kuukauden päästä olisivat päivät taas pidempiä eikä päivänvalo tuntuisi mielikuvituksen tuotteelta.

Joulukuinen pimeys ja kaajapurolainen rauha vaihtuisivat myöhemmin Krouvin pirskahtelevaan tunnelmaan. Josefina uskoi, että Kalla Cupin jatkoilla nähtäisiin niin pettyneitä kuin iloisiakin ilmeitä. Erityisen tyytyväinen hän oli siitä luultavasta seikasta, että yksi iloisimmista juhlijoista saattaisi hyvinkin olla hänen oma poikaystävänsä, jonka vertahyytävän jännittävä ranking-kamppailu Jesse Aron kanssa oli saanut suotuisan käänteen edellisviikonlopun kenttätaistossa. Tuskin Rasmus jaksaisi olla kovinkaan harmissaan latteasta estemenestyksestään. Josefina, jonka koko oma Cup-kausi oli ollut tasapaksua, kohokohdatonta ja päämäärätöntä hyppelyä ilman yhden yhtä sijoitusta — useimmiten hän oli ollut luokkansa puolivälissä, harvakseltaan parin sijan päässä ruusukkeista ja toisinaan jopa aivan viimeinen — ei ainakaan aikonut synkistellä. Hän iloitsisi muiden puolesta. Esteratsastuksen ranking-kärjen tittelin hän luovuttaisi ilomielin läpi kauden tavoitteellisemmin työskenneille ja paremmin pärjänneille Antonille tai Matildalle. Neiti Alma Koskela oli aiemmin päivällä ohi arvokkaasti kulkiessaan saattanut katsoa häntä, tänä vuonna lunastamattomaksi osoittautunutta aiempien kausien superlupausta, hienovarainen pettymys silmissään, mutta Josefina ei välittänyt.

Kausi ei ehkä ollut hänen parhaimpansa, eikä välttämättä vuosi muutenkaan, mutta mitä sitten. Aina tulisi uusia vuosia. Uusia kaikenlaisia asioita, oikeastaan: uusia kilpailuita, tavoitteita, haaveita, unelmia, epäonnistumisia ja mahdollisuuksia, mitä tahansa. Joskus, jos hän tarpeeksi haluaisi ja tähdet loksahtaisivat paikoilleen, saattaisi vielä olla hänen vuotensa jälleen. Josefina oli ehkä harhaillut läpi tämän kisakauden, mutta kohtaloksi se ei ollut hänelle millään tavalla koitunut. Ehkä, jos hänen elämässään ei olisi ollut muuta sisältöä: jos hänen ensisijainen tavoitteensa olisi ollut olla menestyvä kilparatsastaja. Oli sentään onni, että hän oli keksinyt voivansa olla muutakin, vaikka kuinka olikin hevoskasvattajien tytär. Hevosurheilu oli ollut osa hänen sukunsa elämää aina, sukupolvesta toiseen, mutta juuri nyt Josefina oli kiitollinen siitä, ettei se ollut hänen elämänsä ainoa osa.

Oman hevosensakin kanssa hän oli valinnut toisen tien. Josefina nousi autostaan ja kulki askeleet hiekoitetulla pihalla rahisten kohti punaista tallirakennusta. Niin paljon kuin tallia parjattiinkin koruttomaksi ja karuksi, olihan se nyt sentään soman näköinen lumen keskellä ja valosarjat ovenpielissään. Satulahuoneen ikkunalle oli nostettu kynttelikkö. Josefina, joka viihtyi Purtsilassa muutenkin hyvin, koki syvää mielenrauhaa astuessaan hiljaiselle, siistille tallikäytävälle. Tämä jos mikä oli hänen toinen kotinsa.

Josefinan ei oikeastaan olisi tarvinnut tulla tallille tänään lainkaan. Pikillä oli ansaittu vapaapäivä, ja Grannin oli jo hoitanut Rosalina. Hän olisi aivan hyvin voinut käpertyä pitkän toimihenkilöpäivän päätteeksi kotisohvalle, mutta hektisinä Cup-viikonloppuina ja niiden ympärille levittäytyneinä deadlinejen ja tenttien sävyttäminä viikkoina omat ratsut olivat jääneet harmillisen vähäiselle huomiolle. Nyt, kun Josefinalla oli aikaa, hän pujahti moikkaamaan tammojaan. Rasmuskin, jonka ratsastettavat levittäytyivät tasaisesti pitkin pitäjiä, saattoi hyvin olla yhä omilla tallireissuillaan.

Granni havahtui torkuiltaan, kun Josefina astahti sen karsinan ovelle. Pyöristyviä kylkiä peitti harmaa talliloimi, sillä pakkanen kiristyi eikä Kaajapurojen tallissa voinut välttyä pieniltä vilunväreiltä silloin, kun ulkolämpötila laski. Tammalla oli purua otsatukassaan. Hellästi Josefina siisti ja suori mustia jouhia. Ruunikon turpa hakeutui hänen taskunsa tuntumaan, mikä hymyilytti Josefinaa. Omenoiden suhteen Grannin hajuaisti oli pettämätön: se rakasti niitä.

“Tästä saat, ole hyvä”, Josefina hymähti hevoselleen ja ojensi omenanpalasen kämmeneltään. “Vähän joulumieltä sinullekin, ikuinen hapannaama.”

Granni oli lempinimensä ansainnut. Tamman omistaja ei voinut olla miettimättä, periyttäisikö se nyrpeän ilmeensä varsalleenkin. Tulevan varsan persoonallisuus kiinnosti Josefinaa. Jos se olisi yhtä äkäinen kuin emänsä ja yhtä energinen ja nopea kuin isänsä, varsa voisi yhtä hyvin syntyä metallisten suomujen peittämänä ja ottaa hallintaansa jonkin keskisuuren, kullalla ja vankityrmillä kyllästetyn vuoren. Josefina oli joskus saattanut nimittää Granniakin lohikäärmeeksi. Entä jos varsa olisi samanmoinen, mutta tuplasti pahempi?

Joulun odotus oli kenties hetkeksi vallannut Josefinan mielen, mutta ei siitä päässyt yli eikä ympäri: varsaa hän odotti kaikista eniten.

Hän ottaisi vastaan vaikka maailmanhistorian kurjaluontoisimman pikkuhevosen, kunhan se olisi terve. Pelko varsan luomisesta oli elänyt Josefinan mielessä siitä saakka, kun Granni vihdoin oli saatu tiineeksi, eikä tiinehtyminenkään ollut ollut mikään itsestäänselvyys. Johan sitäkin oli lukuisia kertoja yritetty.

“Anna tämän olla vahva”, Josefina kuiskasi tammansa valkeaa tähteä silitellen. “Muuta en toivo.”
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 19.12.20 4:28
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 155
Luettu: 10101

Effin päiväkirja


Effi tuoksui makealta eilisen saippuapesun ja showshine-käsittelyn jäljiltä. Tamma oli nukkunut puhtaalla hamppupedillä yönsä eikä ihme kyllä ollut osunut yhteenkään likaiseen kohtaan karsinassaan. Sen dominant whiten valkaisema karvapeite oli yhä hohtavan puhdas, varmasti osittain huolellisen loimituksen jäljiltä. Sarah taitteli liukaspintaisen, ohutvuorisen tallitoppaloimen Effin karsinan oveen ja katsoi kuinka tamma venytteli kuin koira konsanaan.
"Venytteletkö rataa varten?" Sarah kysyi huvittunut virne suupielessään ja antoi vuokrahevoselleen pienen palan porkkanaa vaaleanharmaiden lökäreiden taskusta. Kisahulina tallilla oli vasta alkamassa, sillä ensimmäinen koululuokka oli vielä edessäpäin.

Sarah harjasi klipatun karvapeitteen läpi huolellisesti pehmeällä harjalla, se ei juurikaan kaivannut syväpuhdistusta enää tänään. Tamma hamuili heinänkorsia lattialta tyytyväisen oloisena ja Sarah heilautti talliloimen takaisin ruunikon selkään harjauksen jälkeen. Effi ei menisi tänään ulos, joten Sarah lähti taluttelemaan tammaa läheiseen ratsastuspuistoon ennen kisoja ja sitten tekisi huolellisen verryttelyn ennen radalle menoa. Sitten se ei ainakaan teloisi itseään tarhassa vieraiden ihmisten ja hevosten pyöriessä kartanon mailla.
"Ihanaa kun on lunta, on niin valoisaa", Sarah huokaisi Ellielle, joka oli tullut heidän mukaansa Riepu narun päässä. Hevoset kävelivät rentoina lumipeitteellä tyttöjen kävellessä niiden välissä vieretysten.
"Kylmä täällä on", Ellie hytisi vaikka sillä oli tarpeeksi vaatetta selvitä paukkupakkasista.
"Mulla on puolet ohuempi toppatakki, kuin sulla eikä mulla ole kylmä", Sarah nauroi ja Ellie mutristi suutaan tavalla, jota ei kovinkaan moni muu ollut nähnyt. Ele oli varattu vain niille, joiden seurassa Ellie tunsi olonsa rennoksi.
"Silti on kylmä", nainen toisti ja veti karvareunaista huppua paremmin piponsa päälle.

Ellie ja Sarah kiirehtivät maneesiin katsomaan ensimmäisen luokan aloituksen. Kiia starttasi ihan ensimmäisenä Innan omistamalla Mangolla, Effin varsa näytti komealta kiiltävän karvansa ja täsmällisten sykeröidensä kera.
"Ajattele jos ostaisit Unton ja kilpailisit sillä hetken päästä näissä samoissa luokissa", Ellie mutisi seuratessaan tarkasti Kiian ja Mangon rataa areenalla.
"Mulle riittää ihan hyvin Effi ainakin nyt. Enkä mä halua omaa hevosta", Sarah vastasi nojaten olkapäällään seinään. He eivät malttaneet käydä istumaan, sillä Ellien pitäisi ihan pian lähteä varustamaan Riepu ja laittamaan Ankan varusteet lähtöä vaille valmiiksi.
"Niin", Ellie huokaisi.
"Katsotaan sitten mitä tapahtuu jos mun taidot näyttäisi riittävän pidemmällekin kuin vain vaativaan. Amanda on sanonut, että Effillä tulee raja vastaan eikä me olla valmennuksissakaan nyt menty kuin vaativaa", Sarah jatkoi.
"Onneksi sä vasta nostit tasoa, niin ei ole mikään kiire selvittää sitä vielä", Ellie lohdutti.
"Totta."
"Mennäänkö?"
"Mennään vaan."

Sarah auttoi Ellietä mielellään, sillä hänellä olisi vielä ruhtinaallisesti aikaa laittaa Effi kuntoon vaB-luokan aikana ja kaiken lisäksi hän starttaisi omassa luokassaan ihan viimeisenä. Kun Ellie nousi Riepun selkään ja lähti verryttelemään, Sarah varusti Ankan loppuun ja lähti taluttamaan sitä loimi pienessä talvisessa tuulenvireessä heiluen. Nyt tallipiha oli täynnä touhua, sillä kilpailut olivat täydessä vireessä.

"Mikke!" Sarah huudahti huomatessaan miehen mustan orinsa selässä. Hän ei tohtinut lähestyä liiaksi Ankan kanssa jottei Velmu kiinnittäisi liikaa huomiota heihin.
"Sun viltti on vähän valunut", nainen huomautti hymyillen ja mies korjasi viltin asentoa Velmun selässä.
"Kiitos", Mikke lausahti ja Sarah huomasi jännityksen toisen äänessä, vaikka yrittikin olla tuntematta toista liiaksi. Pakostikin sitä oppi tuntemaan ihmisestä, jonka lakanoiden välissä oli majaillut epäsäännöllisen säännöllisesti yli vuoden ajan.
"Miltä se tuntuu?" Sarah jatkoi kevyttä keskustelua ja hämmästyi edelleenkin itsekin miten helposti miehen kanssa saattoi vaikuttaa ihan vain hyvänpäivän tuttavalta päivänvalossa.
"Vähän jännittyneeltä, ihan hyvältä silti", Mikke vastasi kääntäen orin kauemmaksi vastaan tulevasta ratsukosta.
"Saraaaah", tuttu ääni keskeytti aikuisten ystävällisen sananvaihdon ja sai Sarahin melkein parkaisemaan ääneen. Mikke katsahti mun taakse ja hoputti Velmun ripeämpään käyntiin.
"Nähdään illemmalla?"
"Tsemppiä radalle!" Sarah lausahti vielä virne suupielessään, joka oli tarkoitettu vain Miken silmille. Naisen kasvot olivat neutraalit tämän kääntyessä katsomaan takanaan yhä lähemmäksi astelevaa Viiviä. Sen teki selvästi mieli juosta, kisasaappaat vähän lumella liukuen mutta malttoi ihme kyllä mielensä.

"Hei Viivi", hän tervehti tyttöä, jonka kisahoitajaksi oli joutunut jo viime viikonloppuna Seppeleessä. Ihme kyllä Sarah oli päässyt siitä työstä oman starttinsa nojalla tänään.
"Näitkö sä mun rataa?" Viivi tiedusteli asettaessaan lyhyet jalkansa melkein samaan tahtiin Sarahin askeleiden kanssa.
"En, olin auttamassa Ellietä tallissa", nainen pahoitteli ja mietti menikö äänensävy läpi tytön tarkasta sihdistä. Pontson tietäen rata oli ollut täysi fiasko tai jotain melkein kouluratsastusta muistuttavaa.
"Harmi", Viivi tokaisi eikä Sarah osannut lukea kumpaan kategoriaan tämän päiväinen luokka oli lokeroitunut.
"Niin."
"Voinko mä jotenkin auttaa? Elliehän starttaa Riepullakin, eikö?"
"Kiitos, mutta meillä on kaikki ihan kunnossa. Kävitkö kysymässä sun äidiltä tarvitseeko se apua?"
"Kävin, ei tarvitse."
"Geeltä?"
"Sama juttu."
"Öh. Nitalta?"
"Ai niin. Ha! Mä käyn kysymässä, grazie!"
Sarah henkäisi vaalean huurupilven kasvojensa eteen kun Viivi lähti kipittämään kohti yksityistallia. Nainen saattoi vain toivoa, että Nitalla olisi kisahoitaja, pitkät hermot tai se olisi jo vaikka maastossa alkukäynneillä.

Riepun päästyä takaisin karsinaansa, Sarah asteli Effin karsinalle ja talutti tamman hoitopaikalle. Se tuntui löytäneen uuden vireystason aamun talutuslenkin jälkeen. Nainen taiteili kauniit sykeröt jo tottuneesti kirjavan harjaan, se taipui helposti tasapaksuille leteille nihkeän pesusienen ja hiusgeelin kera. Rakennekynsien kanssa oli helppo tehdä jakauksista suorat. Sarah tunsi vaipuvansa siihen tuttuun kisapäivien tilaan, jossa viihtyi nykyään todella hyvin. Jännitys kipristeli mahanpohjassa hyväntahtoisesti ja kaikkein eniten nainen piti kotikilpailuista. Silloin ei tarvinnut stressata siitä josko olisi unohtanut jotain kotiin, sillä täällä sen pystyi vain käydä hakemassa nopeasti.

Saatuaan Effin satuloitua ja suitsia vaille valmiiksi, Sarah asteli satulahuoneeseen ja otti kisahousujensa päältä collarit pois ja vahtoi toppatakin alla olleen pitkähihaisen kisatakkiin. Viimeinen katsaus peilistä kertoi, että nuttura hiusverkkoineen oli yhä täydellisesti paikoillaan. Nainen asetti kypärän varovasti päähänsä ja tarkisti, ettei yksikään suortuva ollut karannut asetelmasta. Nahkasaappaiden vetoketjut narahtivat vaivattomasti kiinni ja Sarah käveli takaisin ratsunsa luokse.
"Buena yegua hermosa", nainen kuiskasi Effin silkkisen pehmeää turpaa vasten antaessaan vielä pikaisen suukon sille ennen kankisuitsien laittamista. Hän rakasti sitä tammaa ihan hirvittävän paljon.

Effi tuntui verryttelyssä hyvältä. Yllättävää kyllä sille annettiin melko hyvin tilaa hännässä olevan punaisen rusetin takia ja jokaisen startin myötä verryttelyssä oleva ratsukkomäärä väheni. Lopulta he olivat vain kahdestaan Kastanja-areenalla kun Kiia lähti odottamaan vuoroaan maneesit yhdistävälle käytävälle. Sarah ei nähnyt ketä katsomossa oli tai oliko ketään, sillä nainen keskittyi sillä hetkellä vain ja ainoastaan edessään olevaan kaulaan, sormissaan oleviin nahkaohjiin ja jalkojensa välissä olevaan liikkeeseen. Viimeinen ravilisäys ennen käyntikierrosta, jonka päätteeksi ratsukko siirtyi luokkansa viimeisenä odottamaan vuoroaan.

Kiian rata päättyi ja Sarah pääsi vaihtamaan areenan nimellisen spottivalon valmennuskaverinsa kanssa päittäin. Nainen hymyili ohi ratsastavalle Kiialle ja kannusti sitten Effin raviin, jotta he ehtisivät nähdä kaikki Tammi-areenan möröt ennen kellon kilahdusta. Tuomarit antoivat viimeiset kommenttinsa ja paperit kiidätettiin kansliaan, jossa ne kirjattiin ylös. Kiia ja Toru saivat hyvät prosentit ja sillä hetkellä Sarah keskittyi siihen, miten paljon hänen olisi tehtävä saadakseen vielä paremman tuloksen. Musta ori kouluradalla tiesi automaattisesti parempia lähtöasetelmia, kuin vähän erikoisen värinen tamma. Sarah kuitenkin tiesi, että he olivat hyvässä vireessä ja pystyisivät kyllä lähestymään 70% ratoja kunhan kaikki sujuisi hyvin.

"Luokan viimeisenä starttaa Reyes ja Fiveofive."

Ja niin se alkoi. Vuoden viimeisen Kalla CUP:in viimeinen koulurata heidän osaltaan.

Effi tuntui kevyeltä, siltä kuin sitä olisi voinut ohjata pelkällä pikkurillin liikkeellä kokonaiselle laukkapiruetille. Tamman pärskähdykset tahdittivat laukkapätkiä ja Sarahin oli vaikea hillitä suupielessään viipyvää hymyä. Vaikka kouluratsastus ei ehkä oikeasti ollut ihan niin vakavaa puuhaa, millaiseksi se usein väritettiin, ei tuomarit varmaankaan katsoneet kovinkaan suopeasti virnistelevää ratsastajaa.
Sarahista tuntui hyvältä, ihan siltä kuin hän olisi kuulunut juuri tähän Effin kanssa. Hän ei vieläkään voinut uskoa kuinka pitkän matkan oli kulkenut siitä kun oli saapunut Kallaan uudelleen. Miten pitkälle he olivat päässeet niistä päivistä.

Lopputervehdys, uloshengitys ja Sarah nojautui kiittämään Effiä tamman askeltaessa tyytyväisen oloisena pitkin ohjin areenan toista päätä kohden. Sarahilla ei ollut mitään hajua millaisia prosentteja muut ratsastajat olivat saaneet luokan aikana, ei tiennyt edes millä tuloksella pidettiin sillä hetkellä kärkisijaa. Eikä Sarah edes välittänyt vaikka he olisivat tulleet viimeisiksi tänään, sillä oli melkein kuin joulun henki olisi saavuttanut heidät. Tuntui ihan mielettömän ihanalta lopettaa kausi onnistuneeseen rataan ja tietoon, että he todella olivat lunastaneet paikkansa vaativan A:n radoilla.

"Sarah Reyes ja Fiveofive tulos 67,231%."

Sarah kurotti antamaan korviaan höristelevälle puoliveriselle porkkananpalan kisahousujensa taskusta antaessaan sen astella takaisin verryttelyn puolelle loppuraveihin ja hakemaan kirjavan enkkuviltin päälleen. Loppupäivän ajan Sarah aikoi nauttia kärkitason kouluratsukoista ja illalla kanssakilpailijoidensa seurasta jatkoilla Krouvissa ja yhteisestä taksimatkasta Aarnisuon asunnolle.
Ainakin Viljan kanssa pitäisi ottaa kunnon kuulumistenvaihto viinilasillis(t)en äärellä, sillä hänellä oli ollut jo ikävä kisakaveriaan.

Kalla CUP
Vaativa A / sijoitus 7/13 (67,231%)
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 14.12.20 17:48
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 117
Luettu: 5781

Effin päiväkirja


"Onko sulla minkäännäköistä hajua mihin sä olisit voinut sen laittaa?"
Jonathan kääntyi katsomaan selkänsä takana melkein hyperventiloivaa naista. Paniikki oli iskemässä niin lujaa, ettei tämän ajatukset enää kulkeneet. Ne puuroituivat sellaiseen solmuun, että langan päätä oli mahdoton lähteä etsimään.
"Kai mä olisin sen jo löytänyt itsekin, jos muistaisin! Mun pitää olla viiden minuutin päästä verryttelemässä, Jonny!!" Sarahin kädet hakkasivat kun tämä yritti miettiä mihin oli viime kisojen jälkeen piilottanut valkoiset ratsastushanskansa.
"Etkö sä voi mennä ilman? Tai lainata joltain?"
Sarah naurahti epäuskonsa keskellä.
"Ilman? Nää ei ole mitkään seurakilpailut. Etsi kovemmin, pakko ne on olla siellä, kaikki muut paikat on jo käyty läpi."

Ehkä hän jossain universumissa olisi selvinnyt yhdestä startista ilman valkoisia hanskoja, Sarah mietti puristaessaan tummanruskeita arkiratsastushanskoja nyrkinsä sisällä, mutta ei näistä. Ei tällä tasolla.

Juuri, kun Sarah oli luovuttamassa ja lähtemässä kysymään Effiä taluttelevalta Ellieltä josko tämä olisi mahdollisesti jättänyt omat kisahanskansa kaappiinsa, voitokas hahaa kantautui kaapin syövereistä. Meripihkaiset silmät kääntyivät salamannopeina lattiasta Jonathaniin, joka puristi yhtä hansikasta kädessään.
"Toinenkin varmaan tuolla perällä. Miten sä oletkaan saanut ne ängettyä noin kauaksi?"
"Mä en tiedä, herranjumala mun sydän hakkaa. Sen yhden kerran, kun oletan, että multa löytyy kotitallilta kaikki tarpeellinen", Sarah huokaisi pidellen toisella kädellä vatsaansa, jossa myllersi samalla jännitys lähestyvästä vaativan A:n luokasta.
"Muista hengittää, ettei mun tarvitse suorittaa tekohengitystä. Pilaisin vaan sun huulipunat", Jonathan nauroi ja heitti löytämänsä toisen hansikkaan ystäväänsä kohti. Sarah ei ehtinyt ottaa sitä kiinni, vaan käsine läsähti pienen äänen kera naisen rintakehään ja valui siitä maahan.
"Tahdikasta, Raynott."
"Sori."

Kaksikko tervehti Shelyesin porukkaa, jotka kävelivät heitä vastaan tammatallin käytävällä ja kiirehtivät sitten ulos. Jonathan lähti jatkamaan pohjanhuolto-tehtäviään ja Sarah etsi kirjavaa puoliveristä ja sen blondia taluttajaa lukuisien muiden kouluhevosten joukosta. Punainen rusetti ruskea-musta-valkeassa hännässä erotti tamman toisten joukosta selvästi, sille oli annettu kunnioitettava alue omaan käyttöönsä, kuten pitikin.
"Hei", Sarah tervehti hengästyneenä. Ellie katsahti kelloaan.
"Sä olet myöhässä."
"En löytänyt hanskoja, Jonathan auttoi", Sarah selitti ja sai ystävänsä kulman kohoamaan. Jossain muussa tilanteessa nainen oli varmasti maininnut jotakin "auttamisesta", mutta kun kyseessä oli hänen eksänsä ja mies sattui olemaan vakavan puoleisessa parisuhteessa toisen Reyesin kanssa, ei sellaiselle vitsinpuolikkaalle ollut sijaa.
"Se on vähän levottoman oloinen", Ellie kertoi auttaessaan Sarahin selkään.
"Hyvä tietää. Pitää antaa oma aikansa ennen rataa siis."
"Kannattaa."

Sarah eristi heidät pieneen omaan kuplaansa, taivutteli Effiä verryttelyssä eri askellajeissa ja pyrki rauhoittamaan kuohuvan tamman. Sen suu vaahtosi ja kaula muuttui valkoiseksi nivel- ja kankiohjien hangatessa klipattua karvaa vasten. Sarah tiesi, että vaikka hänestä tuntui siltä kuin hänen naamansa olisi ollut kirkkaanpunainen, se pysyi meikin ansiosta tasaisen oliivisena. Tuska ei näkynyt ulospäin ja siihen ajatukseen nainen kietoi itsensä kuullessaan oman nimensä valmistautuvien ratsukoiden ensimmäisenä. Aliisa oli ilmeisesti jälleen rohmunut mikrofonin itselleen, sillä Pennan ääntä ei kovaäänisistä ollut kuulunut koko päivänä.
"Miltä se tuntuu?" Ellie kysyi repiessään valkoisia koulusuojia tamman jaloista pois.
"Siltä, että hymy naamalle ja kentälle", Sarah puuskahti ja yritti poistaa ympäristöstä kaikki lukuunottamatta kouluradan kirjaimia ja sen rajoja. Tyylipuhtaaseen suoritukseen keskittyminen auttoi vähän ja huulille nouseva itsevarma hymy tuntui jo vähän helpommalta, kun Aliisa lausui heidän nimensä ja he lähtivät radalle tasapainoisessa kootussa ravissa.


Kalla CUP
Vaativa A / sijoitus 7/10 (64,759%)



Hoidettuaan Effin takaisin karsinaan heiniensä pariin, Sarah ja Ellie suunnistivat takaisin kisakatsomoon.
"Etkoillaanko vähäsen?" Ellie ehdotti, eikä ystävää tarvinnut kahdesti houkutella. Kaksikko käveli buffettiin ja kahden viinilasin kera istuivat seuraamaan kür luokan suorituksia. Sarahia ei haitannut olla puolivälissä omaa luokkaansa, B-ratojen suorituspainotteinen ratsastaminen oli kertaheitolla vaihtunut siihen, että nainen pyrki keskittymään enemmän omaan ratsastukseensa. Jos muut ratsastivat paremmin, sille ei voinut mitään. Se tunne kumpusi ennen kaikkea epävarmuudesta, sillä vaikka kahden luokan välillä ei ollut suuria eroja, Effi ei nousisi siltä tasolta enää ylemmäksi. Sitä myötä ei ehkä Sarahkaan.

Ajatus ei ollut kuitenkaan vielä ajankohtainen, nämä olivat heidän kolmannet kilpailut sillä tasolla ja edessä olisi mahdollisesti vielä vuosien yhteistyö maailman parhaan hevosystävän kanssa.

"Muista sitten, että meidän pitää olla vielä pelikunnossa illemmalla", Ellie muistutti Grand Prix luokkien aikana.
"Muistetaan", Sarah virnisteli ja kilautti viinilasinsa ystävänsä lasia vasten. Jalkapallon pelaaminen sujuisi paremmin pienessä sievässä, eikä ainakaan sattuisi enää niin kovin, jos pallo osuisi taas vähän turhan kovaa johonkin kohtaa kehoa. Reidessä haaleneva mustelma muistutti vieläkin siitä kerrasta, kun harjoituksissa Robert oli päässyt vähän turhan hyvin pelimoodiin ja potkaissut pallon vauhdilla häntä päin.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 26.09.20 19:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 117
Luettu: 5781

Pontson päiväkirja

Concorso ippico
[kenttäratsastuskilpailu]


#syyspäiväntasaus #kallacup
Domenica 20.9.2020

Kenttäkisaviikonloppu oli ollut tähän asti kertakaikkisen jännittävä. Koulupäivä oli tietysti vähän tylsä, joten kulutin silloin aikaani lähinnä kahviossa. Kun mahaa alkoi kipristellä leivonnaisista, yritin soluttautua Nitan ja Suskin seuraan vakoilemaan pisteytyksiä, mutta kuiva ja kärttyinen Suski (äitin ja joskus mun valmentaja) heitti mut armottomasti ulos tuomaripatiolta ihan tosi lyhyen norkoilun jälkeen. Niinpä mä olin pakotettu silmäilemään suorituksia, joiden ainoa kiinnostavuus oli kenttäkisaajien vauhdikkaan huoleton tyyli. Ehkä mekin Pontuksen kanssa viuhdottaisiin ensi viikolla suoraan suoritukseen, eikä kulutettaisi turhanpäiten jarruja tyhmiin alkutervehdyksiin??

Eilinen maastoestepäivä oli tietysti tuhat kertaa kiinnostavampi, tai olisi ollut, mutta mulle tuli siinä arvosteluvirhe. Olin vaatimalla vaatinut päästä mukaan järjestelyihin, mutta mun intoni kuoli yhtä nopeasti kuin maman huolehtimat kasvit. Tehtävä kuulosti jännittävältä, mutta todellisuudessa Ellie ja Sarah jakoivat mut ja lauman jotain uunoja ratsastuskoululaisia ympäristöön ja kertoivat ihan natsit säännöt. Mulle iskettiin käteen joku hiton radiopuhelin (jonne ei saanut höpistä turhia, niin Viivi, ja laaba-laaba-laa) ja käskettiin vahtia jotain hiton puupökkelöä polun varrella. Pökkelö vaihtui välillä isompaan, mutta silti siihen ei kompastunut yksikään niistä kuudestakymmenestäkahdesta hevosesta, jotka sen päivän aikana ylittivät. Kukaan ei edes kieltänyt siinä, mä en saanut istua pelottavasti piilossa, enkä muuten säikytellä tai edes kannustaa ketään.

Se oli tylsin iltapäivä koskaan, vaikka jokaisen hypyn välillä oli ehkä vaan 5 minuuttia tai vähemmänkin (yhteensä se teki satasataatuhatta tuntia vahtimista). Oikeasti mä olisin saanut vahtia vaan osan päivää, mutta enpä ollut luovuttaja. No. Toisaalta mä opin, että ei kannata ilmoittautua koskaan vapaaehtoiseksi mihinkään. Ja tänään oli vihdoinkin se paras päivä, joka nollaisi kaikki edeltävät kärsimykset: esteet!!

***

Me saavuttiin maman kanssa Auburniin heti aamuvarhaisella (viikonlopun kello kymmenen vastaa arkista kello seitsemää, tietäkää se). Pihamaalla kuhisi verryttelijöitä, hoitajia ja yleisöä ja ensimmäiset esteluokat alkoivat jo. Kannustin villisti keskivaiheilla startannutta Nakkia ja luokan loppupäässä startannutta Seppoa (ja kai niiden ratsastajia myös). Toisessa luokassa olin tietysti Rillan ja Geen puolella, ne johtivat niiden luokkaa. Oli vähän harmi, että Gee ei pyytänyt mua hyppäämään sen puolesta: virheitähän sitten tuli. Hani oli kuitenkin hieno! Ne kiisivät aika hurjina Minkan kanssa, joten niiden rata oli tosiaan mun makuun.

Sikki-ykkönen oli juuri alkamaisillaan ja olisin tietenkin ollut huippu-Rasmuksen ja ihan parhaan Juuson tiimeissä kovaäänisenä kannattajana, kun tuli tilanne. Pahantuulinen Isbe ilmaantui jostakin täysissä ratsastustamineissaan. Jätin äitin tuskailemaan kukkaongelman(?) kanssa, jonka naurettavan hysteerinen Isbe sille ilmoitti (ilmeisesti katsomon vessan leikkokukat olivat lakastuneet vain yhdessä yössä tai jotain muuta yhtä dramaattista).

Eilisestä oppineena pesin käteni kaikista aputyttöjen jutuista, livahdin silakkana paikalta ja päätin lassota Pontson laitumelta talliin. Komea oriherrani totteli kerrankin ja tuli hamuilemaan lahjusporkkanat kerralla huiviin. Harjasin Pontuksen kohtuullisen huolellisesti (hieman oikaisin pyyhkimällä kostealla pyyhkeellä ja sipaisemalla baby oilia) ja puin sille sitten meidän hienoimmat suitset. Otin raipankin mukaan ja iskin itselleni kypärän päähän.

Pontus seurasi lupsakan uteliaana pihamaalle: se oli selkeästi omistajansa poni, jota kiinnosti kovasti tämä kisatohina. Me pyörittiin lähinnä suihkulähdettä ympäri, koska siinä oli juhlallinen olo ja näki samalla moneen suuntaan. Sitten mä bongasin jotain tuttua.
“Signore Lauri! Ciaaaaaoo!”
Valkku oli vähän hämmentynyt, varmaan Pontuksen hienous häikäisi. Se talutti itse valtavalta ja huiman hienolta näyttävää Vargasiaan, jota me hiljalleen lähestyttiin. Pontsokin oikaisi itseään, mutta vaikutti olevan yhä leippoisalla tuulella, joten mua ei huolettanut. Vargas ei ollut poniorista moksiskaan, vaan vaikutti lähinnä coolin välinpitämättömältä.

“Miten menee, ootteko voitolla?”
“Neljännellä sijalla nyt. Rataesteet ratkaisevat meidän osalta”, Lauri vastasi ja silmäili turhankin epäluuloisesti suuntaani. “Mitä te teette täällä Pontuksen kanssa?”
“Jaloitellaan.”
“Ai.”
“Niin.”
“Hei tässä on sun vesipullo – ai hei Viivi. Ja… Pontus.”
“Ciao Heidi.”
“No tuota, me tästä –”
“Oottakaa! Me kävellään vähän matkaa teidän mukana. Kun mulla olisi yksi asia.”

Pariskunta vilkaisi toisiaan ällösti, sitten ne hymyili mulle sillä aikuismaisella ja tosi läpinäkyvällä tavalla, johon sisältyy todelliset tunteet paljastava ja ihan tosi huonosti piilotettu irvistys. Mulle oli ihan sama vaikka olisivat puraisseet: silloin kun aikuisia ei kiinnosta, on yleensä helpointa saada oma tahto lävitse.
“Kun sun tartteisi Lauri puhua mamalle ja Isbelle järkeä. Ne ei päästä mua ja Pontusta hyppäämään Cuppiin, vaikka me voitettiin Käkiharjujen kisoissa.”
“Luulen, että kyse ei ole siitä voitosta, vaan siitä mitä tapahtui sen jälkeen”, valkku sanoi.
“Eli meidän pitää saada osallistua.”
“Miten niin?”
“Siten niin koska sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään”, intin.
Heidi katseli meitä kiinnostuneena ja salaa toivoin, että se alkaisi yhtäkkiä puhua mun puolesta. Yritin tavoittaa sen katsetta, mutta Heidi ei ymmärtänyt hätäsignaalia ja pysytteli vaiti.

“Ei ole tapahtunut mitään? Viivi, sinulla oli aivotärähdys.”
“Äh jokainen todellinen esteratsastaja mätkähtää tantereelle silloin tällöin.”
“Toisella treenikerralla halkaisitte lankkuesteen säpäleiksi. Isabella oli omien sanojensa mukaan maalannut sen sateenkaarikuvion itse.”
“Jokainen tietää, että Isbe ei tasan ole maalannut mitään esteitä itse. Se vaan suuttui niin pirusti Pontuksen mahalaskusta, joka oli huom vain ainoa kerta laatuaan.”
“Ainoa?”
“Lauri cmoooon, ei yksittäisiä puomeja lasketa. Niitä saa kaupasta.” Ärsytti. Miten se oli saanut tietää kaikesta?
“Kuulehan, luulen että teidän on silti parempi keskittyä nyt kouluratsastukseen. Elokuiset estekilpailut menivät hienosti, mutta nyt kaivataan vaatimattomuutta. Pontus ei ole vielä valmis. Ethän halua harjoitella suuren yleisön edessä?”

Vastaus tuli yllättävän napakasti, ja signore tiirasi kelloaan. Nitistin suuni tiukaksi viivaksi: valkun kanta oli selkeä ja vaikka olin eri mieltä yleisön edessä tehtävistä asioista, en väittänyt enää vastaan. Hienointa oli voitto tai huimasti tarjoiltu show, joka nyt vain joskus päättyi hylkäykseen.

“Okei. No, onnea kisaan! Hypätkää hienosti!” toivotin happamana ja päätin, että en kyllä menisi katsomoon kannustamaan. Mua ei kiinnostanut, että saisin hypätä Cupissa äitin ponilla. Sylvi ei ollut ori eikä se asunut Auburnissa. Mua ei kiinnostanut myöskään mikään typerä helppo bee. Unelma Kalla CUP:n junioreiden estemestaruudesta Pontuksen kanssa oli viimeisenä pisaranaan kompastunut Merikantoon.
kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 21.09.20 14:04
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pontson päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 855

Pontson päiväkirja

Grattata
[raapaisu]


Venerdì 26.6.2020

Vernerin valmennus oli peruttu, sillä Kalla CUP:n estekilpailut olivat tänään. Se oli hirveän harmi, sillä juuri Verkku antoi mun kokeilla Pontson kanssa kaikkein eniten. Sitä ei haitannut, jos me välillä mentiin hieman holtittomasti.

Verkku oli viestitellyt, että mun kannattaisi tehdä joku rento ja valmisteleva jumppailu aamupäivällä valkan sijaan. Rataa ei kuulemma enää kannattanut hinkata, ja mä olin ajatellut totella. Vaan Pontuspa ei antanut kiinni. Se hiihteli laitumen perimmässä nurkassa, siellä kilsojen päässä, jonne mä olin porkkanat hyppysissäni ja hiki päässä laahustanut. Merda!!

Eli, ei jumppailtu valmistavaa treeniä. Sen sijaan heitin poniani yhdellä porkkanalla ja syötin loput Leeville ja Banskulle, niille about ainoille järkeville hevosotuksille sillä halvatun oriruunapoikien sekopäisellä laitumella.


Vaikka me ei Pontuksen kanssa eilen valmistauduttu, niin kisasin itse esteet. Mielummin olisin hypännyt Pontuksella, ori olisi ollut niin paljon pientä ja siroa tammaa uskottavampi ratsu tulevan pro-urani kannalta. Mutta, yhtä kaikki, olin niin sanotusti hyvissä kilpatunnelmissa.

Pontuksen kalastaminen oli jälleen raskain etappi. Hiippailin laitumelle sarastuksen aikaan ja toin mukanani jos mitäkin herkkuja ja ruoka-annoksia – TURHAAN. Kököttelin laitumella useamman tunnin, Pontson pysytellessä riimunnarun kantaman ulottumattomissa. Ja sitten. Nita, Minka ja Inna tulivat hakemaan ratsujaan, ja Pontus yksinkertaisesti lipui vanavedessä. Meinasin kuolla hermostuneen-patoutuneen-helpottuneeseen nauruuni.

Verkka sujui tahmeasti mutta sujui, ja radalla Pontus syttyi ja LIITELI. Neljäs sija ja meidän parhaat prosentit helposta beestä!! Ja noin vain kaikki tottettelemattomuudet oli anteeksi annettu. Pontus oli maailman paras poni.

Martedì 30.6.2020
#merikantovalmentaa

Kisamenestyksen jälkeistä humua kesti aikansa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kohauttelin vain olkiani ja pulikoitsin kesäpäiväjatkoilla vähät välittäen siitä, että Pontus oli päättänyt ottaa omaa lomaa eikä nyt vaan antanut kiinni. Valmennuspäivänä oli kuitenkin tosi kyseessä; varsinkin, kun olin etukäteen ohjelmasta tiirannut, että tänään signore antaisi luvan hypätä. Päättäväisyyteni tavoitti Pontuksenkin ja pyydystys sujui verraten helposti.

Kävi kuitenkin niin, että hypyt olivat pienoinen pettymys. “Esteet” oli lähestulkoon kaivettu maahan, valkku pakotti ravilähestymisiin ja kaikenlaisiin voltteihin ennen ja jälkeen esteen. Silloin oli käytännössä mahdoton kaahata! Treeni kehitti (muka) kontrollia (tylsää!), mutta silti  Pontus kompuroi omiin jalkoihinsa ja onnistui teilaamaan minimaalisimmatkin esteet. Me suoriuduttiin niin kertakaikkisen surkeasti, että suunnittelin ilmoittavani Pontuksen johonkin työhevosten kilpoihin. Lanaajana se olisi varmasti luonnonlahjakkuus.

tottelemattomat #raapaleet
110 / 115 / 118 sanaa
kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 17.07.20 13:33
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pontson päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 855

Sepon päiväkirja

» 24.06.2020 - Sepisipulikepulihepuli #rossieventers #kallacup #kesäpäivänseisaus

Mä olin kuullut joku tuhat kertaa sanonnan "ihana olla kotona", mutta se ei kyllä pätenyt ei sitten yhtään. Mä olin vaivihkaa myynyt mun uudelle kesätyönantajalle ajatuksen Auburnin kisoista, ihan vaan siksi, että pääsisin itse starttaamaan Sepillä kenttäkisoissa. Mä olin ollut ihan varma, että mä olin kehittynyt jo ammattilaiseksi alle kuukaudessa.

No en ollut ihan.

Sepiponi oli ollut ekat kaksi päivää ihan hirveä, joka ei tietenkään johtunut siitä, että mä olin repinyt sen kuukauden laidunloman jäljiltä kylmiltään talliin, sormet ruvilla kiristänyt liian lyhyeksi käyneen satulavyön sen pullean mahan ympärille ja hypännyt selkään. Eihän sellaista itsensä pinkeäksi syönyttä ruohopalloa potkittu edes kannuksilla kunnolla eteen kouluosuudella. Tiistaina mun ainut pelastus oli ollut se, että Seppo oli varmaan luullut maastoesteosuutta ihan vaan ralliradaksi ja vetänyt esteet niin kamalalla vauhdilla, maha esteitä hipoen, mä märkänä rättinä sen selässä pysyen.

"Sysivalkeen voi poistaa tän päivän Tulokasluokasta, mä keskeytän", sanoin tylsistyneellä äänellä Penna Vaanilalle, joka valmistautui kuulutustöihinsä vähän turhan innokkaan näköisenä. Aliisan oli kai tarkoitus olla siellä sen kanssa, mutta tukkapehkoa ei näkynyt vielä ainakaan mailla halmeilla.
"Onko hevosella jokin vamma?" Penna kysyi ärsyttävällä äänensävyllään, ihan kuin se olisi tiennyt jo vastauksen.
"No ei todellakaan, paitsi päässä", mä livautin tuhahtaen ja kuulin samassa selkäni takaa saappaiden kahahduksen lattiaa vasten.
"Ava, ei ole tahdikasta puhua noin omasta hevosestaan", Isabella muistutti ja melkein näin miten sen teki pahaa puhua suomenpienhevosesta hevosena.
"Mulla on muutakin tekemistä, kun leikkiä sen kanssa rataesteillä, johan se on kaksi päivää ollut ihan tasoton", mä puolustelin ja nojasin kanslian ovensuuhun olkapäälläni niin, että siitä ei varmasti mahtunut ohitse. Ristin käsivarteni eteeni ja tuijotin Isabellaa haastavasti, itsevarmuudella, jonka olin saanut vasta Belgiaan lähdön myötä.

"Äläs nyt, Seppohan läpäisi eläinlääkärin tarkastuksenkin. Tottakai sun pitää yrittää", Isabella torui melkein äidilliseen sävyyn.
"Olen ihan samaa mieltä. Kenttäratsastus on vaikea laji, ei sitä sovi noin vain luovuttaa kesken osakilpailuiden", Nathaniel Rossi komppasi ja mä näin miten sen korvat heilui niin, että rutisi. Mä meinasin nauraa, koska sen mielestä mun "harrastelut" oli yhtä turhia, kuin tauot töissä ja että sen mielestä mun olisi parempi keskittyä hoitamaan sen järkyttävän hyvin pärjänneitä hevosia.
"No kai mä sitten haen sen Purtseilta", mä tuhahdin ja pyöräytin vähän silmiäni.

Aurinko porotti niin kuumana mun selkään, että tunsin miten valkoinen kisapaita imeytyi inhottavasti alaselällä ihoa vasten. Mä toivoin, että mun huolella hankitut rusketusrajat eivät menisi kisapaidan takia nyt piloille ja ratsastin Seppoa esteverkassa kevyessä istunnassa. Se oikeastaan tuntui jo vähän paremmalta, mutta toisaalta se oli jätetty yöksi talliin ilman ruokaa, niin ehkä sen mahakin oli vähän jo ehtinyt tyhjentyä välissä.

"Sehän näyttää jopa siedettävältä", Rossi kommentoi, kun hidastin laukasta ravin kautta käyntiin. Mä naurahdin ääneen.
"Poniksi vai?"
"Niin."
Tuijotin työnantajani kasvoja ilkikurinen virne suupielessäni.
"Oli muuten ehkä vähän läpinäkyvää, mutta ihan hyvä yritys", mä paljastin paljonpuhuvan katseen kera. Kai ne oli Isabellan kanssa jääneet pidemmäksikin aikaa keskustelemaan hevosista ja kenttäkilpailuiden haastavuudesta.
"En tiedä mistä puhut", Nathaniel vastasi, mutta kyllähän mä näin miten sen huulilla kävi salaa pieni hymynkaare.
"Valkoviini, extra kuivana, siitä se pitää", mä paljastin ja kehtasin iskeä vielä silmääni, kun kukaan muu ei ollut sitä näkemässä. Mä olin Zenin naamiointijuhlien myötä ollut jo aika paljon pelottomampi suuren ja mahtavan Nathanielin edessä. Se oli vähän aiheuttanut närää toisten työntekijöiden keskuudessa ja erityisesti mun kämppiksessä, Emmyssä.

Sepi oli herännyt koomastaan, mä ratsastin sitä tasaisesti potkien ja kolmannen esteen puomin myötä mun ei enää tarvinnutkaan potkia. Ruuna oli vinkaissut, pukittanut niin isosti, että sen takajalat oli käyneet mun pään yläpuolella (kukaan ei tiedä miten se siihen taipui, mutta mulla on kuvatodiste!!) ja vihdoin lähtenyt eteenpäin. Loppuradassa mä olin vain näyttänyt sille oikean esteen ja se oli korvat hörössä hypännyt ne kaikki puhtaasti.
Vuosienkaan jälkeen mä en aina ihan ymmärtänyt mun ponin sielunelämää. Nyt se tepasteli niin pörheässä ravissa ulos radalta, että se olisi varmaan saanut kympin kouluradalla siinä muodossa.

Iski muhun ihan pieni haikeus, kun kylmän vesipesun jälkeen päästin Sepon takaisin laitumelle eikä se juossutkaan heti laumatovereidensa luokse. Musta tuntui ihan vähän pahalta miten se tunki märän päänsä mun kainaloon ja hengitti syvään, kun tiesin, että mulla oli kiire verkkaamaan Geyzer valmiiksi Rossille.
"Nähdään syksyllä, toveri", mä kuiskasin sille ja nielin kurkkuun nousseen palan, joka oli varmaan litran veden juomisen seuraus eikä minkään muun.
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 27.06.20 19:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2188

Banskun päiväkirja

Asettelin kisatakin siististi pukupussiin ja valkoiset housut työnsin vain siniseen urheilukassiin. Tyytyväisesti huokaisten avasin kiristävän nutturan ja haroin kampauksen takia kihartuneet hiukset sormin auki. Kisapäivä oli viimein ohitse, mutta edessä oli vielä hevosten jälkeishoitojen toimenpiteet.
”Otin videota. Sen voisi hyvin julkaista Instassa”, Jooa ilmoitti, kun tuli puhelin ojossa luokseni.

Tartuin puhelimeen ja katsoin videopätkää, jossa ratsastin Banskun kanssa vaativa A:n rataa. Irvistin, lähetin videon itselleni ja poistin sen Jooan puhelimesta.
”Mitä? Miksi teit noin?” mies kysyi.
”Koska en halua sitä mihinkään someen”, murahdin.
”Se oli hyvä pätkä, ei niitä huonoja.”
”Koko rata oli yhtä huonoa pätkää”, huomautin.

Jooa Talvitie oli hyvä lisä heppatiimiin. Mies tarttui jokaisen hevoseni ohjista epäröimättä ja huolehti, että niillä oli kaikki hyvin. Edes häseltäjä Capu ei ollut säikäyttänyt häntä tiehensä. Capua ei sopinut jokaisen käsiin antaa, mutta Jooa pärjäsi orin kanssa moitteetta.
”Käytkö huolehtimassa Mankin matkustuskuntoon? Voit julkaista, vaikka siitä jonkun väsyneen kuvan mihin haluat.”
Tuhahdus, ”okei” mutina ja loungen oven hiljainen sulkeutuminen. Hitto, että Jooa alkoi muistuttaa Pennaa. Olikohan ne kaksi jotain sukua keskenään?

Itse kävin ensin katsomassa Capun tilanteen. Otin siltä kylmäyssuojat pois ja tarkistin muuten yleisen tilanteen. Kaikki kunnossa, Capu oli oma itsensä. Seuraavaksi suuntasin Banskun karsinalle. Sen viimeisestä radasta olikin jo aikaa ja Jooa oli huolehtinut jalkojen kylmäyksen, kun olin Capun kanssa esittelemässä kür-ohjelmaa.
”Hei, poika”, tervehdin oria lempeästi. ”Oletko väsynyt?”

Merkiksi Bansku painoi päänsä minua vasten ja sulki silmänsä. Sillä oli selkeästi ollut rankka päivä. Halasin orin päätä ja rapsutin sitä kaulalta.
”Pian sua ei voi kutsua enää oriksi”, kerroin sille. ”Susta tulee ruunarupsukka, varasin jo ajan klinikalle.”
Bansku tuskin ymmärsi tai sitten se oli vain helpottunut uutisesta. Se päästi niin syvän huokaisun ja siirsi päänsä sylistäni karsinan pohjalla olevien heinänkorsien metsästykseen. Taputin Banskua ja kyykistyin kokeilemaan sen jalkoja. Viime aikoina ne olivat lämmenneet turhan paljon, mutta nyt kyllä vaikuttivat ihan hyviltä. Jooan tarpeeksi ripeä kylmäys oli varmaan auttanut.

Manki valmis.. kertoi Jooan viesti, joka kilahti puhelimeeni.
Isbe oli kyllä luvannut Mankille yhdeksi yöksi karsinan, jottei minulle tulisi niin kiire after partyille. Päätin kuitenkin, että nuoren hevosen oli hyvä päästä nollaamaan pää kisapäivän jälkeen omaan karsinaan. Sillä olisi kaksi lepopäivää, jonka jälkeen se tulisi jälleen Auburniin. Olin varannut meille säännölliset valmennukset Amandalta.

”Laskin jo laskusillan, voit viedä sen traikkuun”, ilmoitin Jooalle tammatallin ovelta.
”Julkaisin siitä tylsän kuvan someen”, Jooa kertoi ja näytti Mankista kuvaa, jossa se oli puolinukuksissa.
”Parempi toi kuin mun ja Capun video.”
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 29.03.20 20:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 61
Luettu: 3695

I have to save a rum | Inna Paakkanen

28.03.2020
throwback to the spring day
Hei te samaistuvat itsekriittiset ihmiset 👋
Tänään tuli startattua Kalla Cup #kallacup #kevatpaivantasaus ja halusin tulla sen myötä avautumaan itsekriittisyydestäni. Avatakseni hieman heppahistoriaani, olen kisannut aktiivisesti melkein vuosikymmenen erilaisilla hevosilla - kirjaimellisesti. Auburnissa aloitettuani kilpailutouhu on noussut nextille levelille, en ole koskaan ennen ollut yhtä kunnianhimoinen. Voisi sanoa, että olen tottunut kilpailuissa menestymään (Kalla Cup koulumestari 2018), joten epäonnisten päivien jälkeen tekisi mieli heittää hanskat nurkkaan. Eikö kuulostakin omahyväiseltä?

Tässä kohtaa, kun takana on painosanalla surkea kisapäivä, ei voi syyttää kuitenkaan hevosia. Miten voisi? Yksi ratsuistani on GP-tason ori Roibrant Cadbury, jolle Int I on lastenleikkiä, silti tuloksena 65,429 %. Meidän parhaimmat prosentit ovat 82%. Entäpä nuori Kallan Fiveomango, joka vasta starttaa kisauraansa? Voinko syyttää oria helppo B:n 63%:sta? En. Itsehän olen sen kouluttanut.

Suurin puheenaiheeni on ykkösratsuni, Banana Mania, jonka kanssa on tehty todella paljon töitä, edetty hyvin ja voitettu aikaisemmin mainittu koulumestaruus. Olen puhunut valmentajien kanssa orin tylsistymisestä. Onko se hevosen syy vai sen, etten minä osaa ratsastajana motivoida hevostani? Meillä on menossa hieman hankalahko tasonnousu. Viime vuonna otimme ensimmäiset startit Vaativa B:ssa, josta ei ole hyvää sanottavaa. Siitä huolimatta päätin nostaa tasomme A:han. Johtuiko siis päivän prosentit (68,357 % ja 62,857 %) tiukasta tuomarilinjauksesta, motivaation menettäneestä hevosesta vai vain paskasta ratsastajasta?

Onko täällä somen puolelle muita itsekriittisiä kilpailijoita? Tunnetteko siitä syyllisyyttä? Kuinka kanavoitte sen? Vinkkejä?
Kavion verran kiitos, että jaksoit lukea tämän pitkän sepistyksen! Arvostan!

Topics tagged under kallacup on Foorumi | Auburn Estate Kevatpaivantasaus
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 28.03.20 22:26
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum | Inna Paakkanen
Vastaukset: 71
Luettu: 3090

Cavan päiväkirja

Kevätpäiväntasaus

#kevätpäiväntasaus #kallacup

Sunnuntai, 22. maaliskuuta

”Mitä hemmettiä tuo nyt oli olevinaan??” puuskahdin, kun Aliisa saapui ripein askelin viskaisemaan höyrypään selkään ratsastusloimen.
”Mikä?” Aliisa sanoi hölmistyneenä ja rapsutteli tukkaansa. ”Ai! Ha-ha, kiroiletko sä teidän huikeelle radalle??”
”Isbeeee!!! Isbeisbe! Wau! Cava oli MIELETÖN mutta hahaahahha emmäkestä ahhahah”, käkätti Viivi, joka saapui laittomasti katsomossa juosten Aliisan kannoille.
”No? Mikä noin naurattaa?” kysyin hampaitani kiristellen. Cava oli ollut taas kova ratsastaa, painanut sisäpohjetta vasten kuin neuvostoliittolainen höyryveturi ja viis veisannut mistään pidätteistä. Oli silkkaa luojan lykkyä, että tuloksena oli kovavauhtinen nollarata. Sitä paitsi, onnistumisella ei ollut tulosten kannalta enää mitään väliä.

”Kun siis... Ahahahhahah, katso nyt Aliisa!”
”No?” tiukkasin uudelleen. Cava tanssahteli kuin sähikäinen ja jouduin kääntämään sen voltille. Ori ja lähellä verryttelevä Juuson työnantajan kaunis ruunikko tamma säpsähtivät pienesti, kun Aliisakin yhtyi ulvovaan nauruun.
”Ssshh! Ääntä pienemmälle”, tiuskaisin, sillä jo Cava itsessään oli tehnyt aivan riittävästi tuhoa maineelleni.

Aliisan ja Viivin hysteerinen käkätys ei kuitenkaan laantunut – ennen kuin katkesi arvaamatta.
”NOOOOU!! Aliisa!! Mitä sä oikein teit??” Viivi kiljui ja ryhtyi takomaan nyrkeillä Aliisaa kylkeen.
”Viivi mitä hittoa?” huudahdin pelästyneenä, ja ohjasin Cavan lähemmäs verryttelymaneesin reunaa pala kurkussani. Aliisa ei kuitenkaan näyttänyt olevan moksiskaan Viivin onnettomalla tarmolla viuhtovista, onneksi ilmeisen pehmeistä iskuista. Päinvastoin: nainen jakoi saman epäuskoisen ja itkunsekaisen ilmeen tytön kanssa.
”Mitä mä tein??”
”Aliisa eeeiiii”
”Eiiii, mä tosiaan poistin sen”
”Eiiii”
”Eiii, se oli niin hieno!”
”Se oli paras!! Olisin laittanut instaan”
”Todellakin”
”Ja nyt Isbe ei näe sitä...”

”Näe mitä?” keskeytin nämä itkijänaiset, jotka olivat omaksi onnekseen saaneet yhteistä äänenvoimakkuuttaan epätoivonsa tuoksinnassa alemmaksi. Verneri mulkaisi suuntaamme, mutta kilpailijanumeroilla 033 ja 039 täysiverisillään ratsastavat nainen ja mies välttelivät viisaasti valtaamaamme takakulmausta.
”Viivi oli ottanut teistä kuvan”, Aliisa vastasi.
”Ja se oli ihan paras!!”
”Aivan kamala ilme, kerta kaikkiaan ruma ja miten hirveä hyppy Cavalla –”
”Mutta mä olisin kyllä julkaissut sen. Siitä olisi saanut meemin.”

En pystynyt vastaamaan, sillä väri pakeni kasvoiltani vieden puhekyvynkin mennessään. Kamalista kamalin kuva, jonka Viivi olisi silti julkaissut?
”Viivi, onko sulla insta?” kysyin yllättyneenä.
”Tietenkin. Ja snäppi ja tiktok. Mutta en mä sua seuraa, sulla on niin noloja päivityksiä ja kommenteissakin vaan flirttailet Antonille. Mä kyllä luulen, että Anton kuolaa enemmänkin Elliee. Ja Elleniä mutta sille se ei ainakaan uskalla puhua kun se on niin huippu. Eli taitaa tykätä blondeista, vai mitä Aliisa?”
”No tuota...” Aliisa vältteli, kuin kahden tulen välissä konsanaan.
”Okei, mutta tämä, krh-hmm, erinomainen otos on nyt siis poistettu?”
”No jooo-o! Luuletko että muuten tässä itkettäisiin?? Mee nyt siitä, hieno rata oli. Cava on kunkku.”

Perjantai, 27. maaliskuuta

”Se oli sitten aika hirveä viime viikonloppuna”, kuiskasin Rasmukselle, vaikka tokihan mies oli tuloksista kuullut ja pahimmassa tapauksessa katsomostakin niitä todistanut.
Rasmus irvisti, vilkaisi nopeasti Cavan jalkoja suojittavaa Aliisaa, ja nyökkäsi.

”Toivotaan että olisi nyt parempi. Tosin paransihan se viimeksi juuri rataestekokeeseen”, huokaisin yhä kuiskaten.
”Joo”, Rasmuskin kuiskasi.
”Mitä siellä nyt supistaan? Sanokaa ääneen vaan jos on Cavasta jotakin sanottavaa.”
”Ei, sitä vaan, että se on ollut hirveän voimakas ratsastaa”, totesin vältellen.
”Mmmm-hmmpph”, tiuskaisi Aliisa, joka oli selkein sanankääntein ilmaissut tyytymättömyytensä siihen, että olin taas mennyt värväämään sen toimihenkilöksi päällekkäin kilpahoitajan velvollisuuksien kanssa. Totta puhuen minun ei ollut pitänyt tehdä niin, mutta Cavan kohdalla olin tullut ajatelleeksi vain kenttäratsastusta.
”No, onnea sitten!” Aliisa sanoi, ja lykkäsi puunatun orin ohjat Rasmukselle. ”Jos sulla on muitakin ratsastettavia, niin pistä eteenpäin neiti Sokalle. Kai arvoisa neitikin osaa kävelyttää.”

Niine hyvineen Aliisa poistui ja varoi vilkaisemasta minuun päinkään, vaikka luulinkin, ettei se oikeasti ollut pahasti vihainen – ainakaan pitkään.
”No tota”, Rasmus sanoi sitten vaivaantuneesti.
”Joo. Mene vaan. Kävelen sen vaikka maastossa.”

**

”Onkohan se kipeä?” arvuuttelin, ja ryhdyin tunnustelemaan hoitopaikalle köytetyn Cavan jalkoja. Rasmuskin kumartui: ”Ei takana ainakaan ole yhtään nestettä. Ihan kuivat.”
”Melkein liian kuivat?” myötäilin, vaikka arvailuksi meni. ”Mitenköhän selkä... Raspauksesta ei ole kauaa aikaa, tuskin on ainakaan siitä kiinni...”
”Mikäs täällä on ongelma?” jylisi ja kilisi tallimestarimme kaikkea muuta kuin kumea ääni.
”Cavaa tässä mietitään”, Rasmus huokaisi, ja päädyin itse irvistelemään.
”Näit varmaan meidän radat?”
”Niin, aivan niin. Mitenkä satula?”
”En tiedä. Kyllä sen pitäisi istua.”
”Odottakaahan – näin Minkan Nakin karsinalla – Minkaaaa!”

Ja niin saapui Minka, jonka mittaileviin otteisiin annettiin Cavan estesatula.
”Häh? Miksi te sitä uudestaan satuloitte pöljät?” Se oli Aliisa, joka pöllähti paikalle linimenttikokoelma sylissään.
Rasmus ja Minka reagoivat heti väenpaljouteen vaivaantuneella hiljaisuudella, kun taas Penna ja Aliisa yltyivät yhteiseen spekulointiin, jota tosin väritti pienimuotoinen eripura siitä, oliko mitään ongelmaa ollenkaan.

”Oliko se sustakin kamalan vahva? Ryntäsi hyppyyn ja puski sisäpohjetta vasten?” tiedustelin, kun siirryimme hieman sivummalle.
”Joo, oli kyllä. Harvinaisen vahva jopa Cavaksi”, Rasmus myönteli.
Kolmessakympissä Rasmus ja Cava keräsivät kahdeksan virhepistettä jääden sijalle 15/17, kun itse laitoin vielä huonommaksi: Nappasin yhden pudotuksen sitäkin enemmän, minkä johdosta olimme Cavan kanssa neljänkympin häpeälliset pohjimmaiset.
”Mitenkäs se Art of War?” jatkoin yhtäkkiä rupattelua, ja Rasmus vähän hätkähti. ”Sehän on äidilläsi, eikö?”
”Joo. Larassakin on kipinää. Saa nähdä”, se hymähti, ”mutta ei sille ole kun vasta hädin tuskin satulaa laitettu.”
”Niin, aivan”, harmittelin, sillä ajatukseni olivat kääntyneet arvaamattomaan Kärppään.

”Mitä täällä oikein vouhkataan?” viilsi tuttu ääni ilmaa.
Lopetimme sangen rönsyilevän small talkimme Alsilan kanssa, Minka lakkasi hypistelemästä satulaa ja Penna ja Aliisa sukelsivat kumpi miltäkin puolelta Cavaa käytävälle.
Kaikki katsoivat toisiaan hetken – kuka niistä, jotka eivät pelänneet Amandaa, avaisi suunsa ensin?
Penna, tietenkin.
”Cava on ollut jopa epätavanomaisen hankala ratsastettava. Kentän ja esteiden tulokset pohjalukemissa”, tallimestari raportoi kuolemanvakavana.
”Ahaa”, sisko totesi, mutta äänestä kuulsi epäuskoisuus.

Amanda siirtyi Cavan luo, tie tyhjeni kuin itsestään.
”Voi sinua pientä”, se kuiskutti, mihin Cava vastasi näykkäisemällä takkia. Amanda ei närkästynyt, vaan naurahti: ”Hieno poika.”
Sitten sisko kääntyi meidän muiden puoleen.
”Eläinlääkärihän tarkasti sen? Ennen startteja, tietenkin?”
”Tietenkin”, vahvistin, sillä sanat oli kohdistettu eniten minulle.
”Eikä siitä löytynyt mitään?”
”Ei.”
”Hyvä”, Amanda totesi painokkaasti. ”Luulenpa, että se on saanut teistä pölvästeistä ja estesatuloista tarpeekseen. Katsotaan huomenna, millaiseen kuriin ja nuhteeseen se taipuu. Siihen asti en usko, että meillä on todellista syytä huoleen.”

Nyökkäsin kireänä, ja hoitopaikan edustalle tuppautuneet ihmiset lähtivät purkautumaan kuka mihinkin.

Lauantai, 28. maaliskuuta

Kävi ilmi, että Cava todellakin pystyi halutessaan kanavoimaan voimansa kurinomaiseen suoritukseen, ainakin sileällä. Kovatasoiseksi osoittautuneessa vaativassa B:ssä ratsukko sijoittui neljänneksi ällistyttävällä 72,929 prosentin tuloksellaan, eikä vaativa A mennyt merkittävästi huonommin. Penna tosin tiesi kertoa (Amanda ei itse papereitaan näyttänyt), että teknisesti taitava suoritus aleni osin yleisvaikutelman takia 65,714 prosenttiin, sillä Bastian Löw oli havainnut suojattinsa rujot pidätteet.

Eli Cava oli kuumunut koulussakin! Niinpä niin – sitä siskon nihkeästi lausuttu vastaus uteluihini (”liikkui hyvin eteen, voimakas takaa”) oli siis todellisuudessa tarkoittanut. No, pitäköön orinsa. Vähentäisin aivan varmasti omalla vastuullani olevia liikutuskertoja minimiin.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 28.03.20 15:31
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 48
Luettu: 2942

I have to save a rum | Inna Paakkanen

20.03.2020
throwback to the eventing weekend
#kevätpäiväntasaus #kallacup
Nojasin tuomarinpöytään kyynärpäilläni ja naksuttelin ärsyttävästi kuulakärkikynää. Susanna Johansson selvitti vieressäni kurkkua sen merkiksi, että hän oli pistänyt häiritsevän äänen merkille. Nojauduin takaisin tuolini selkänojaa varten ja ristin käteni. Yritin lopettaa kynällä hermostuneen ääntelyn.

”Seuraavana Verneri Kaajapuro”, Suski sanoi ja ojensi minulle tyhjän arvostelupaperin. ”Poikaystäväsi ilmeisesti.”
”Mm, joo.”
”Toisiksi viimeinen tälle päivää, joten keskity vielä hetki.”
”Joo, mä keskityn hyvin.”

Susannan ilmeestä päätellen hän ei ihan vaikuttunut. Verkku kuitenkin ratsasti jo Loven Tammi-areenalle. Love näytti upealta. Sen karva kiilsi ja harja oli hienosti nutturoilla. Ei Vernerikään niin kauhealta näyttänyt, vaikka ehkä hieman jännittyneeltä. Hymyilin miehelle rohkaisevasti, kun hän pysäytti Loven alkutervehdykseen. Suskin suu alkoi käydä, joten naksautin kynäni käyntiin ja laitoin rannetuppitulehduksen vauhtiin.

Ravistelin rannettani, kun sain kirjoitettua viimeisen kommentin Vernerin paperiin. Love oli ollut mukavan näköinen ja laskettuani vielä prosentit, ne olivat todella hyvät! Eivät luokan parhaimpia (ne oli saanut team exiin kuuluva Juuso yllätys ratsunsa kanssa), mutta antaisin varmasti superkehut miehilleni. Vielä yhden ratsukon verran kirjoitin kommentit ja laskin prosentit. Sen jälkeen toimitin ne toimistolle tuloksien julkistusta varten.

”Huuh, viimein ohi”, huokaisin Nitalle ja Sarahille, kun lysähdin vapaalle tuolille kuulutuskopissa. ”Käteni teki kuoleman.”
”Haha, pistä siihen linimenttiä”, Sarah ohjeisti, kun näki minun ravistelevan rannetta.
”Täytyy käydä Banskun varastoilla.”
Vaihdoimme tulosten julkistamiseen asti kuulumisia, jonka jälkeen liukenin paikalta, etten häirinnyt kaksikon jatkuvaa työtä. Omani, kun oli saatu jo päätökseen.

Löysin Vernerin kentältä jäähdyttelemässä Lovea. Nojauduin aitaa vasten ja vilautin miehelle papereita.
”Hei komistukset! Ryöstin nämä jo valmiiksi”, huhuilin.
Verneri ratsasti aidan viereen ja ojensi kättään. Laskin miehen arvostelupaperit hänen käteensä. Vihreät silmät tarkkailivat papereiden tekstiä kaikessa hiljaisuudessa. Siellä oli joukossa Näyhön kommentit.
”Aika hyvät prosentit. 68 ja risat”, jatkoin ja kurotin rapsuttamaan Loven tähdetöntä otsaa.

Me olimme päässeet Loven kanssa jo ystävyystasolle, joka sisälsi selän takana annettuja herkkuja sekä rapsutushetkiä. Mietin antaisiko Verneri minun käyttää Lovea koulunäyttönä? Meille tulisi syksyllä ensimmäiset näytöt, kun aloittaisimme harjoittelut. Love olisi täydellinen, koska sen hoidoissa pitäisi ottaa huomioon monipuolinen laji.

”Nojaa”, Verneri kuului sanovan ja ojensi paperit minulle takaisin.
”Nojaa? Se oli pirun komea! Te molemmat olitte”, virnistin aidan takaa ja sain Verkun hymähtämään huvittuneena. ”Hei, toi muuten. Olisiko koti-ilta ensi viikon tiistaina? Voitaisiin kattoa leffaa, käydä saunassa tai kylvyssä, tilata pizzaa.”
”Kuulostaa hyvältä”, Verneri hyväksyi suunnitelmani.
”Hienoa! Mun luona tiistaina sitku saat hommas valmiiksi. Mä lähden nyt sun kämpille, niin nähdään siellä? Sä varmaan saat sen porukoillesi itse?”
”Okei, saan. Laita sauna päälle!”
”Joo, mä laitan!”

Verneri palasi jäähdyttelemään oriaan, kun vilkutin hänelle ja suuntasin autolleni. Honda oli kyllä niin rapainen, että se ansaitsisi viikonlopun jälkeen kunnon pesun. Istahdin kuskin paikalle ja käynnistettyäni auton säädin lämmöt suoraan isolle.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 22.03.20 21:08
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum | Inna Paakkanen
Vastaukset: 71
Luettu: 3090

Leevin päiväkirja


Mä olin ihan tyytyväinen siihen, miten mä sain teeman ruusukulta toteutettua. Valkoisessa kouluhuovassa oli ruusukultainen koristenauha ja Leevin suitsien otsapannassa oli ruusukultaisia timantteja. Voi ruuna raukkaa, kun joutui sellaisia varusteita käyttämään. Kouluratsastuksessa tälläisten teemojen toteuttaminen oli kyllä vaikeampaa. Mulla itselläni oli ruusukultaiset korvikset, kisatakin päällä lämmikkeenä ruusukultainen kevyttoppis sekä kypärä että housut sisälsivät pieniä ruusukultaisia koristeita. Mä pitkään arvoin, kehtaisinko laittaa ruusukultaiset jalustimet, mutta lopulta mä päätin sellaiset hommata. Olipa siinäkin fiksu ostos, kun niitä tuskin tulisi käytettyä toisten, vaikka kauniit ne olivatkin.
Topics tagged under kallacup on Foorumi | Auburn Estate Nitajaleeviwf
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 17.02.19 18:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 45
Luettu: 2107

Banskun päiväkirja

Tietysti. Mites muutenkaan? Niiskaisin jälleen samalla, kun kiskoin Banskun vyötä kiinni. Varmasti koko talli kuuli mun niiskaukset. Tiistaina valmennuksen jälkeen mä olin iskenyt kotona kuumemittarina kainaloon ja todennut sen näyttävän yli 39:ää. Hienoa sairastaa juuri ennen kisoja!

Enhän mä tietenkään heti luovuttanut itseäni sängyn lämpöön, vaan ahkerasti hoidin hevosia kotona. Ellei Verneri olisi häätänyt mua väkisin sänkyyn, olisin aivan varmasti tehnyt vaikka haudasta tallityöt.

Tiistaista oli jo neljä päivää, mutta mun oloni ei ollut muuttunut mihinkään. Kuume oli laskenut mukavampaan 37,6:een, mutta muuten mä yksin yhä keuhkojani pihalle ja niiskutin aivoni täyteen räkää. Nenäsuihke ei auttanut puolta minuuttia kauempaa, jos se oli sillä tuulella. Me oltaisiinkin Amandan toiveiden mukaisesti erittäin näyttävä pari. Mulla oli roikkuisi räkä pitkin kasvoja ja Bansku olisi aivan virittynyt useamman rennon päivän takia.

Verneri ei mua päästänyt pois kotoa, kun sairastin, joten Banskun liikutus oltiin hoidettu ystävällisesti tallinpuolesta. Olin pyytänyt kyllä Pihlaa, mutta nainen oli kertonut kiireensä harjoitella itse kisoihin. Ymmärsin kyllä. Matka ei ollut kovin lyhyt, joten en mä viitsinyt Pihlaa väkisin suostutella. Tänään kävin kiittämässä sitä aikaisemmasta avusta.

”Otitko jo särkylääkettä?” Verneri kysyi ilmestyessään karsinalle.
”Joo, kaks.”
Verneristä mun olis varmaan pitänyt perua osallistumiseni, ja sitä se oli yrittänyt hienotunteisesti vihjata toissapäivänä. Mä vain olin ilmoittanut sille jääräpäisenä, etten jättäisi kisoja välistä mistään hinnasta.

Nää oli tärkeitä kisoja. Kaaran debyytti koulukentällä ja Kalla Cup. Mun oli kyllä ollut tarkoitus Banskulla osallistua kauden ekana ulkopuolisiin kisoihin, mutta aikataulut (ja sairasloma) löivät vastaan. Se vain luultavasti oli hyvä. Viime vuonna olin ajanut Banskun tiukoille kisojen ja valmennuksien suhteen, joten ajattelin ottaa tämän kauden hieman rennommin. Kehittyä enemmän treeneissä ja osallistua vain tarvittaviin kisoihin.

”Jaksatko varmasti?”
”Joo, joo”, hymyilin ja niiskaisin todella seksikkäästi. ”Kerkeetkö viemään tän jo käveleen? Mun pitää niistää nokka.”
”Okei.”
Taputin Verneriä kiitokseksi takamukselle, kun ohitin hänet karsinanovella. Me oltiin pussailukiellossa. En halunnut sairastuttaa myös Verneriä. Pussailukielto kuulosti vain erityisen paljon yläasteikäisten sanakirjasta kaivetulta.

Mä kävin loungen vessassa niistämässä nenäni ja vaihdoin vielä neulepantani ratsastuskypärään. Se ei ollut tavallinen kisakypärä, mutta se oli hieno. Ellei kaikki, niin ainakin suurin osa paikalla olijoista oli pistänyt parastaan. Myös talli ja maneesi oli koristeltu aivan järkyttävän upeiksi! Mä itse olin valinnut koristeiksi glitterin. Edellä mainitussa kypärässä oli paksu musta glitter-raita.

Musta glitter oli vallannut myös muita varusteitani. Muun muassa kannusremmit ja yksittäisiä koristeita muualla. En mä halunnut mitään kovin prameaa. Banskun varusteissa olikin vain otsapannassa kimallusta. Kaaralle olin ostanut helmenvalkoisen huovan, jonka pinta oli niin ihanan kiiltävä, että rakastin huopaa ylitse kaiken!

Ulkona ei ollut paria pakkasastetta kylmempi, mutta silti olin vetänyt paksumman toppatakin päälleni. Sen taskut olivat varmuuden vuoksi täynnä nenäliinoja. Löysin Vernerin ja Banskun kävelemästä kartanon lähellä. Banskulla oli violetti ratsastusloimi, jota tykkäsin käyttää kisoissa. Musta oli kyllä orin myötä tullut kauhee varusteharrastaja. Sille löytyi jokaiseen tilaisuuteen omat varusteet. Tämäkin violetti loimi oli vain kisakäyttöön ja muina päivinä se lojui siististi pussissa.

”Kiitos”, sanoin Vernerille, joka hymyili pidellessään kuolaimesta roikkuvasta riimunnarusta kiinni.
Verneri punttasi mut Banskun selkään. Kuumeen takia mua hieman huippas nopea ylösnousu, mutta peitin sen mahdollisimman hyvin mieheltä. En kaivannut juuri nyt sen ylihuolehtivaa olemusta.

Mä kävelin vielä hetken aikaa Banskun kanssa ennen kuin siirryin verryttelyyn. Tein yksinkertaisia juttuja. Väistöjä (muutenkin kuin vain muita verryttelijöitä väistäen) ja siirtymisiä, avoja ja laukkaympyröitä. Oikeat taitonsa Bansku pääsisi näyttämään kouluradalla. Me oltiin saatu hyvä lähtöpaikka luokan keskivaiheilta.

H-hetken lähestyessä Verneri otti meiltä loimen ja mun toppatakin käsiinsä. Hitsit, lämpimästä aluskerrastosta huolimatta ilman toppatakkia oli kylmä. Mä olin tottunut kisatilanteisiin, mutta aina mua silti jännitti. Nytkin mun pahan pohjaa nappasi, kun oli meidän vuoro. Ratsastin Banskun radalle tervehdykseen ja kohtasin Petri Keinäsen tarkkailevat silmät.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 17.02.19 17:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 61
Luettu: 3695

Kalla CUP 2019 -kilpailutuotokset

Topics tagged under kallacup on Foorumi | Auburn Estate HanneOsallistuja: Hanne Rosten
Poni: Diaphanous
Osallistuminen: kenttä, Helppo luokka (He B / 95 cm / 90 cm)

Mä taidan olla aivan hullu.
Se oli mun ensimmäinen ajatus, kun ilmoitin itseni kenttäkisoihin tavallisten este- ja koululuokkien sijaan. Hitto vie, luokkalistalla ei ollut tutustumisluokkaa, joten se sai mut miettimään vielä enemmän kuinka pähkähullu mä olin. Ilmoittautumisen yhteydessä mun ja Dinon maastoestehyppykerrat oli pyöreä nolla.

Onneksi mä olin löytänyt joka viikolle ennen kisoja hallimaastoestevalmennukset. Ne oli mennyt hyvin ensimmäisen tunarointi kerran jälkeen. Heh. No, me tehtäisiin nyt ensimmäinen uusi valtaus! Sen turvin mä innostuin myös Amanda Sokan vetoomuksesta kisaajiin ja listalta löytyi meille ruusukulta. Osasin arvailla sen olevan suosittu, mutta jotenkin näin sen meidän muuten harmaassa varustuksessa sopivaksi väripilkuksi.

Mulla ei ollut paljon ylimääräistä rahaa, kun kustansin itse kaikki meidän valmennukset. Pakkohan mun oli kuitenkin lohkaista yksi ostos, kun huomasin Sokka Luxuriesin avaavan ovensa. Esperite-satulahuovat tarjosivat meille juuri täydellisen smoky eyes värisen huovan. Sen valmiit ruusukullan väriset koristukset sopivat täydellisesti teemaan ja siitä me saataisiin tulevaisuuden estekisoihin hieman hienompi kisahuopa.

Kypärääni mä liimasin itse kuumaliimapyssyllä ruusukullan värisiä timantteja. Toivottavasti se ei näyttänyt liikaa itsetehdyltä. Pari päivää ennen kisoja mä aattelin kaiken jäävän siihen, mutta sitten mä löysin facekirppikseltä lisää ruusukultaa. Joku myi vain hieman käytettyjä jalustimia, joihin mä heitin av:ta. Myyjä ei asunut edes kovin kaukana.

Näin me saatiin Dinon kanssa meidän yksiväriseen kisa-asuun hieman välkettä. Toivottavasti me ei vain munattaisi itseämme täysin. Tai tapettaisi toisiamme. Sormet ristiin!
#winterfair #kallacup
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 10.02.19 14:03
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2019 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 14
Luettu: 890

Kalla CUP 2019 -kilpailutuotokset

Osallistuja: Juuso Sherman
Hevoset: Payton ja Bellicose Lord
Osallistumiset: Benji 80cm (16.2.) ja KN Special (17.2.), Payton CIC2 (22.-24.2.)
Aihe I, kupari

Uskomatonta. Juuso Sherman ei voinut uskoa korviaan, kun Paytonin omistaja soitti hänelle. Sanallisen sopimuksen mukaan Paytonin piti pysyä hänellä parin vuoden ajan ennen kuin se palaisi jalostuskäyttöön. Santeri Havu oli kuitenkin löytänyt täydellisen orin, jolla halusi astuttaa tammansa. Juuson kisakausi Paytonilla oli loppunut lyhyeen.

Ärsyttävän vitutuksen kautta Juuso sai keskusteltua Santerin kanssa, että he kisaisivat Paytonin kanssa vielä kerran Auburnin Kalla Cupissa. Mies oli kuitenkin lähettänyt jo ilmoittautumisen. Juusoa harmitti, että hän menetti jälleen kokeneen kisakaverinsa. Vasta viime vuonna hän palautti Ransun Innalle, kun he erosivat. Nyt hänellä olisi seuraavien osakilpailujen jälkeen ainoastaan nuori estehevonen, jonka kanssa ei vielä voisi haaveillakaan isoista luokista. Juuso halusi ehdottomasti päästä kilpailemaan isoja luokkia ja vielä kenttää.

Benjin ensimmäiset kisat jäisivät KN Specialiin ja 80cm vauvaluokkiin. Paytonin kanssa he pääsisivät viimein starttaamaan vaikeamman tason luokan, mutta nyt sekin jäisi viimeiseksi. Juuson vitutusmittari oli tapissa asti.

Lisää silmien pyörittelyä oli aiheuttanut Amanda Sokan vetoomus kisailijoihin. Taika ei saa särkyä, vaan ratsukoiden on säihkyttävä ja kimallettava kuin auringon säteissä kylpevä lumihanki konsanaan. Noiden sanojen lisäksi oli lista aivan ihmeellisistä blingblingeistä! Mikä ihme edes oli jacquard? Googlettamisen jälkeen Juuso oli todennut, että se ei ainakaan sopinut hänen tyylinsä.

Joten Juuso menin varman kautta ja valitsi listalta kuparin. Se oli sentään helppo! Metalliosat molempien hevosten varusteissa vaihtui kupariin. Hyvin pelkistettyä, mutta toivottavasti Amanda Sokka ei harmistuisi miehen vähäisestä panostamisesta. Tai no niin… mitäpä Juuso perijättären mielipiteistä välitti.
#winterfair #kallacup
kirjoittaja Juuso S.
lähetetty 08.02.19 14:37
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2019 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 14
Luettu: 890

Kalla CUP 2019 -kilpailutuotokset

Huhu oli päässyt kiertämään, että Kalla Cupin ensimmäisessä osakilpailussa tuomarit antaisivat lisäpisteitä hyvästä lookista, joten tällainen luomus syntyi sanasta "Turkis". Ratsastajalla tulemme todennäköisesti näkemään yllään pitkän ja paksun turkistakin, joten jää nähtäväksi tullaanko esteiden välillä näkemään extempore vaatteiden riisumista mikäli kuumuus käy sietämättömäksi. {#}kallacup{/#}

Kuka? - Mirkku Mäkelä & fwb-t Vegas Showgirl
Missä? - Winter Fair,  Kalla Cupin 1. osakilpailu, esteluokat 100cm & 120cm
Milloin? - Perjantai 16.2 klo 11-14

Topics tagged under kallacup on Foorumi | Auburn Estate NGSXbq
kirjoittaja Mirkku
lähetetty 27.01.19 11:16
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2019 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 14
Luettu: 890

Kalla CUP 2019 -kilpailutuotokset

Kalla CUP 2019 vierailijatuotokset


Tämä aihe on tarkoitettu Auburnin kilpailuihin osallistuneiden tallin ulkopuolisten ratsukoiden tuotoksille. Sinun ei tarvitse rekisteröityä foorumille kirjoittaaksesi tai lisätäksesi kuvan tänne.

Kirjoitathan selkeästi:
- Päivämäärän ja kilpailut, joihin tuotos liittyy
- Ratsukon nimet (ratsastaja ja hevonen, linkitys plussaa!)
- Lopuksi kilpailuiden virallinen hashtag (esim. #kallacup)
kirjoittaja Amanda S.
lähetetty 26.01.19 23:31
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2019 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 14
Luettu: 890

Effin päiväkirja

07.10.2018 / Harvest Games, Kalla CUP 3. osakilpailu

Sarah katsoi täriseviä käsiään autonsa ratissa ja puristi kovempaa. Kello oli vasta seitsemän, mutta tänään oli niin tärkeä päivä, että tallilla ei voinut olla liian aikaisin.

Eilinen oli onneksi mennyt estekilpailuiden puomien nostamisessa, eikä nainen ollut ehtinyt jännittää ihan koko päivää. Lotta oli ollut melko vähäsanainen ja asettanut itsensä radan toiseen päähän, joten keskustelun sijaan latino oli keskittänyt huomionsa ratsukoiden seuraamiseen.
Illan tullen kuitenkin kotona yksin ollessaan mahanpohja oli kiertynyt tuhottoman suurelle solmulle, eikä olemisesta meinannut tulla mitään. Jos joku olisi maininnut, että kilpailuita ennen kannatti nukkua hyvin, olisi Sarah voinut nauraa itsensä mielipuoleksi. Katon yksityiskohdat olivat erottuneet heikosti ulkoa kajastaneessa valossa, mutta silti nainen oli laskenut jokaisen laudan, jota makuuhuoneen katossa oli.

Auto pysähtyi melko tyhjälle parkkipaikalle. Sarah sulki hetkeksi silmänsä ja yritti keskittyä hengittämiseen, mutta jokaisella sisäänvedolla möykky kurkussa kasvoi hieman isommaksi.
Jos hän mokaisi tänään, Amanda Sokka heittäisi hänet omakätisesti pihalle tallilta, se oli varmaa.

Effi söi aamuheiniään autuaan tietämättömänä kaikesta, mitä joutuisi kokemaan tänään. Ainakin yksi heistä oli siis nukkunut ilmeisen hyvin, sillä Effi myös seisoi hoitopaikalla täysin liikkumatta, kun Sarah tärisevin käsin taiteili musta-valkoista harjaa tasaisille sykeröille. Hiusgeeli auttoi pitämään karkailevat suortuvat kurissa ja antoi harjalle hienon kiillon.
Keskittyessään letittämiseen, Sarahin olo parani hetkeksi. Ehkäpä tästä päivästä selvittäisiinkin kunnialla?

Kello oli varttia yli yhdeksän, kun täydessä kilpailuvarusteissa oleva ratsukko astui tammatallista ulkoilmaan. Sarah oli saanut tungettua paksut hiuksensa tiukalle nutturalle hiusverkon sisälle ja Effin varusteet hohkasivat puhtauttaan. Tamman suitsissa oleva numerolappu hymyilytti latinoa. Amandalla oli ihan varmasti näppinsä hevosnumeron kanssa, sillä sellaista tuuria ei vain käynyt kenellekkään.
Sarah päätti hypätä Effin selkään jo tallin edessä, siten hän ainakin pysyisi riekkuvan tamman mukana, jos tämä päättäisi poistua tallialueelta omatoimisesti.

Kello löi tasan 10 ja kilpailut alkoivat vauhdilla. Sarah istui energiaa pursuvan tamman selässä odottamassa omaa vuoroaan ja koitti puoliväkisin seurata Inna Paakkasen suoritusta. KN Special oli melko helppo rata, Sarah oli ratsastanut sen moneen otteeseen jo ennen Villeä tai Effiä ja varsinkin tämän radan hän osaisi vaikka unissaan. Inna sai 64,545 prosenttia ja poistui radalta, antaen seuraavalle ratsukolle tilaa. Effi taisteli jo portilla vastaan, mutta rauhallisesti Sarah antoi sille aikaa puhista ja pian ratsukko ravasi aitojen sisäpuolella.

Radalta Sarah ei muistanut mitään pysähdyttyään lopputervehdykseen. Välähdyksiä harjoituslaukasta, joka oli mennyt kamalan hyvin. Pääty-ympyrä, jolla Effi oli koittanut tunkea sisälle. Pysähdys, joka päätti utuisen tunnelman ja käsi, joka kiitti hevosta hyvästä työstä.
Kuulutuksen, jossa sanottiin, että Sarah Reyes ja Fiveofive olivat saaneet prosenteiksi 70,682 %.

Odotus luokan päättymiseen tuntui ikuisuuttakin pidemmältä. Jokaisen kuulutuksen kohdalla Sarah oli aivan varma, että joku oli saanut heitä paremmat prosentit, mutta viimeisen ratsukon jälkeen totuus oli kohdattava. He olivat oikeasti voittaneet.
Effi ei tietenkään halunnut seistä palkintojen jaossa paikoillaan, mutta sinivalkoinen ruusuke saatiin paikalleen ja muutkin ratsukot palkittua.

Topics tagged under kallacup on Foorumi | Auburn Estate 1

Sarah näki vilauksen Amanda Sokasta ja olisi voinut vaikka vannoa nähneensä jotain hyväksyvän hymyn kaltaista naisen kasvoilla. Jälkikäteen ajateltuna se oli luultavasti ollut vain harhaluulo, koska eihän Amanda hymyillyt koskaan hyväksyvästi.

Helpossa Aassa latino keskittyi enemmän omaan istuntaansa, sillä hän oli aikaisemmin saanut palautetta jäntevyydestä. Effi kulki hyvin ja he saivat yhteensä 64 prosenttia radalta, joka riitti lopulta viidenteen sijaan.

Sarah iloitsi siitä, että heidän ensimmäiset kilpailut olivat menneet niin hyvin. Viides sija helposta Aasta ei ollut paha, ottaen huomioon, että luokkataso oli ollut melko vaativa. Effi sai vaahtopesun ja kourallisen porkkanoita, tamma tuntui olevan melko poikki ja sai jäädä kuivattelemaan omaan karsinaansa siksi aikaa, kun Sarah kävi seuraamassa vielä loput vaativan Been ratsukoista.

Hän saisi sittenkin jatkaa Effin vuokraajana ja nyt he olivat osoittaneet muillekin, etteivät he olleet ihan turhia sunnuntairatsastelijoita.

Topics tagged under kallacup on Foorumi | Auburn Estate GfYLlo

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 07.10.18 17:29
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 117
Luettu: 5781

Takaisin alkuun

Siirry: