Kellonaika on nyt 06.12.21 4:10

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Jälleennäkeminen
29. heinäkuuta 2021

Hiiteen Power Jump ja kilpailutunnelma. Torstaina me suunnataan Kaajapuroille, missä ei voi aavistaakaan, että aivan lähietäisyydellä valmistellaan vimmatusti vuoden suurimpia kansainvälisiä esteratsastuskilpailuita. Me tahdotaan nähdä Granni ja sen varsa, ja voi kuinka se varsa onkin kasvanut sitten viime näkemän. Vielä eilen meillä ei ollut aikaa tulla katsomaan kaksikkoa, sillä meillä oli sievoinen urakka saada koko hevoslaumamme kotiutumaan ravitallille. Pitkän matkan jälkeen ne tarvitsivat myös palauttelevaa liikuntaa, ja vaikka minulla onkin kisoissa vain yksi ainokainen ratsu (parahin Pisanji!), Merit ja Joachim starttaisivat kumpainenkin neljällä hevosella ja Rasmuskin kahdella, ja yhdentoista hevosen hoidossa pätee niin sanottu all hands on deck -periaate.

Kilpailevien ratsujen lisäksi mukanamme Suomeen on palannut Piki, jonka kotiutuminen oli sekin jännittävä asia: pikkumusta hevoseni kun ei enää palannutkaan vanhaan tuttuun kotiinsa, vaan asettui taloksi Auburnin kartanolle, missä se saisi viettää hyvin ansaittua tarhailu- ja kävelytyslomaa. Nuori tamma on ollut ahkerassa treenissä läpi kesän ja hypännyt kilpailustarteissaan niin hyvin, ettei minua huoleta tippaakaan antaa sen hengähtää ennen Kalla Cupia. Piki on minulle jo tuttu luottoratsu ja niin kovassa kunnossa, että uskon meidän pärjäävän 120-luokassa vallan hyvin ilman pitkää valmistautumistreeniäkin. Johan tässä on koko kesä harjoiteltu! (Jää nähtäväksi, kuinka luottavaisin mielin olen sitten, kun on oikeasti aika mennä radalle hevosella, jonka kanssa olen kisoja alustavan muutaman viikon aikana ratsastanut vain pari kertaa; toistaiseksi idea tuntuu siedettävältä.)

“Ah — cozy as ever”, Joachim kehuu Kaajapurojen tallia, muttei jaksa pitkäksi aikaa viehättyä rustiikkisesta maalaisromantiikasta. “Now, where’s that Bitchy Dragon and the Dragon Baby?”
“Bitchy… you know she has a name, don’t you?” puolustan puolivillaisesti Grannia johdattaessani miehiä (Meritiä ei hevoseni tai sen varsa kiinnostanut) laitumelle, jonka portin tuntumassa kasvavan koivikon keskellä häämöttää ruunikkoni suuri hahmo.

Joachim nauraa makeasti nähdessään Grannin ensi kertaa pienen varsan emänä.

"My God", mies haukahtaa pyyhkien naurunkyyneltä silmäkulmastaan. "She's exhausted, that mare. Josie... what did you do to your precious horse?"

Katson hevostani huolestuneena, mutta ei se näytä kuihtuneen kasaan sitten viime näkemän. Melko lauhkealta se kyllä näyttää, mikä ei ole hevoselle kovin tyypillistä. Tamma seisoo ryhdittömänä aloillaan koivujen tarjoamassa varjossa eikä vaikuta ensinäkemältä seurailevan vilkkaasti vipeltävän jälkikasvunsa toimia lainkaan. Tarkempi havainnointi osoittaa sen kuitenkin kuulostelevan välillä varsan perään.

"She's a mother now", hymähdän. "Motherhood is tiring."
"Like you would know", Joachim kiusoittelee ystävällisesti ja palaa sitten asiaan: “Her filly looks picture perfect.”

Grannin huomio kiinnittyy meihin. Se kuuntelee puhettamme ja kohottaa päätään nähdäkseen meidät paremmin. Tamma miettii pienen hetken ennen kuin nytkähtää liikkeelle ja kävelee pitkin askelin portin tuntumaan.

“She wants us to save her”, Joe tulkitsee, ja samassa vähän matkan päässä emästään riekkunut varsa havaitsee tamman olevan liikekannalla ja kirmaa päätä pahkaa sen perään.

Riesa ehtii hädin tuskin jarruttaa ennen kuin se jo tömähtää vasten emänsä kylkeä. Granni luimistaa korvansa ja polkaisee varoittavasti takajalalla maata mahansa alla. Luonteikas varsa ei kuitenkaan säikähdä, vaan kehtaa vielä nipsaista emää hampaillaan ja koikeltaa sitten muutaman askeleen kauemmas kuin haastaen Grannia leikkiin kanssaan. Ei kenenkään yllätykseksi kaikkea muuta kuin leikkimielinen hevoseni jatkaa nyrpeäilmeisenä matkaansa vielä parin askeleen verran ja pysähtyy sitten lähelle porttia, mutta kuitenkin niin kauas, ettemme yllä sitä rapsuttelemaan. Granni ei ole leikkisä emä. Onkin onni, että Riesa saa myötämielisempää seuraa pienen laidunlauman muista hevosista.

Pujahdan portinraosta laitumelle ja lähestyn hevostani. Minulla on ollut sitä ikävä, eikä Grannikaan aja minua pois. Se kääntää katseensa poispäin, kun lähestyn sitä, mutta kun pysähdyn sen luokse ja odotan hetken, se työntää pian päänsä ulottuvilleni, minkä tulkitsen luvaksi rapsutella sen valkeaa tähteä, pyöreälinjaisia leukaperiä ja hiekkapölyn peittämää kaulaa. Puoliverinen vaikuttaa niin onnelliselta kuin se nyt koskaan vaikuttaa, vaikka onkin laidunöiden ja varsan vahtimisen väsyttämä.

Ja onnellinen olen minäkin! Tuntuu hyvältä olla kotona, vaikka vain väliaikaisestikin, ja vielä paremmalta tavata ikioma Grannini. Se on ollut minulla pitkään, ja sillä hetkellä tiedän, että minun hevosekseni se myös jää niin kuin Lara Rasmukselle. Vilkaisen puolisoani olan yli pientä, tyytyväistä hymyä hehkuen.

Myös unelma hehkuu mielessäni. Ehkä vielä joskus meillä on ihan oma pieni talli, jonka pihassa Lara ja Granni saavat pitää jöötä vanhoina, arvokkaina tammarouvina, ja jonka pikkuisella kentällä voimme laittaa itsekasvattamiamme nuoria satulaan ja saatella ne ratsunuran alkutaipaleelle. Muuta me emme tarvitsisi: ykkösratsumme, jos minullakin vielä silloin sellaisia mielenvirkistykseksi olisi, voisimme hyvin majoittaa parempien treenipuitteiden perässä jollekin läheiselle maneesitallille. Elämäni hankalinta vuotta seuranneen elämäni parhaan kesän aikana vankka tulevaisuususko on jotenkin päässyt kirkastumaan minulle. Tapahtukoon mitä tapahtuu, toivon, että kaksi pysyy: hevoset ja Rasmus.

“Kas vain! Luulinkin, että tunnistin sun auton”, kertoo Ava meille, kun palaamme tallin pihaan, minne teini (nyt jo tosin täysi-ikäinen; milloin pitäisi unohtaa teinimääre ja kykenenkö siihen koskaan?) on ilmestynyt harjailemaan Seppoa.
“Kävittekö katsomassa Grannia?” tahtoo Janna tietää.

Omituisella tavalla hekin solahtavat siihen onnellisuuden kuplaan, johon Grannin ja Riesan näkeminen on minut sysännyt. Siitä, kuinka teinikaksikon näkeminen ei enää herätä minussa epävarmuuden tunnetta, päättelen tyytyväisenä, että ehkä me olemme kaikki kasvaneet yli tuttavuutemme alkua määrittäneestä kitkasta. Hymyilen tytöille ja jään hetkeksi juttelemaan… mutta vain hetkeksi, sillä Power Jumpille emme voi ikuisesti viitata kintaallakaan. Pomon omistamat kilparatsut odottavat, ja Kaajapurojen rauhallinen idylli saa taas vaipua unholaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.07.21 12:05
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Grannin päiväkirja

Maailma näyttää kauniimmalta
14. toukokuuta 2021

Vapaus hiipii vallitsevaksi olotilaksi viiveellä. Kun viimeisen kurssitehtäväni palautuksesta on kulunut viikko, alan vasta oivaltaa, että enää ei tarvitse ponnistella opintojen parissa ennen syksyä. Yhtäkkiä maailmassa on enemmän värejä: havaitsen, miten aurinko tarraa pieniin hiirenkorviin ja tekee kellertäviä valotäpliä sinne tänne puuston lomaan. Valkovuokkomättäät saavat metsän näyttämään siltä, että valoa on läikkynyt vähän maahankin. Sen kauniin miljöön keskellä ulkoilevat suuressa metsätarhassaan minun omat tammani. Granni suhtautuu varsaansa ihaileviin ihmisiin epäluuloisesti, mutta minuun se on kai tottunut, kun joka päivä huolehdin hevosteni perushoidosta. Nyt minulla on siihen aikaa, ja siitä ajasta otan kaiken irti ennen kuin jälleen pakkaamme elämämme ja muutamme Rasmuksen kanssa Saksaan ainakin kesäksi.

Se kesä koittaa hyvin pian, enkä ole siitä tippaakaan harmissani. Hieman haikea vain. Tänä vuonna kotimaahan jäävät minua odottamaan kaksi ikiomaa hevostani: omia polkujaan kulkeva Granni ja sen räväkkä tytär.

Topics tagged under artistrea on Foorumi | Auburn Estate Granninriesa
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 14.05.21 18:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Grannin päiväkirja

Piraija varsan vaatteissa
29. huhtikuuta 2021

"En kestä mikä ihana villikko", Kiia naurahtaa.

Olen juuri päästänyt Grannin ja varsan tarhaan. Ihanat tammani ovat aloittaneet jokakertaisen show'nsa. Uumoilen, että Granni on tiineysaikanaan painavan varsavatsan aikana kaipaillut ketterämpää olomuotoaan, sillä nyt kun varsa ei enää ole konkreettisesti sen painolastina, se ottaa aina tarhaan päästessään kaiken ilon irti säntäilystä, singahtelusta ja hypähtelystä, ja reipas pieni Tara ottaa parhaansa mukaan mallia emästään. Varsa saa oikoa ja vahvistaa pitkiä raajojaan ja harjoittaa motoriikkaansa, mistä olen tyytyväinen. Tovin juostuaan hevoseni tavallisesti rauhoittuvat välipalahetkelle: Granni asettuu heinäkasalle ja Tara emänsä kylkeen imemään maitoa, ja niiden elämä on harmonista. Asiat tapahtuvat luonnollisesti.

"Se on vielä niin pieni", Nita huokaisee ihastelevasti. "Mutta vitsi että ne kasvaa äkkiä. Rinnakin on yhtäkkiä jo niin iso ja oikee ratsu!"
"Sanos muuta", komppaamme Kiian kanssa. Varsat eivät tosiaankaan pysy pieninä pitkään! Katson Taraa, joka on jo nyt kasvanut ja vankistunut silmissä.
"Hei!" Nita innostuu yhtäkkiä ideastaan. "Tiiätkö — olisi kiva ulkoiluttaa kameraa joskus. Jos haluat, voisin joskus kokeilla ottaa varsasta ja Grannista kuvia. En kyllä tiiä, mitä siitä tulisi, kun enhän mä oo kauheasti kuvannut muuta kuin leipomuksia, mutta harjoittelun piikkiin sitten. Se voisi olla hauskaa."
"Oi", henkäisen ja hymyilen kiitollisena. "Olisi ihana saada jotain muistoja Taran varsa-ajasta. Mä tietysti maksaisin sitten."

Sellaista Nita ei ole pyytänyt, mutta ei hän kieltäydykään. Hyvä niin, sillä väittelytilanteessa jäisin alakynteen, vaikka kuinka olenkin mielestäni oikeassa. En vain ole hyvä pitämään puoliani.

"Ja hei kuule. Me ollaan ens viikon lauantaina menossa Rasmuksen, Pikin ja Kissen kaa maastoestevalmennukseen. Mun pitikin kysyä, ehtisitkö sä apukäsiksi. Ei ole tietysti pakko, mutta jos on aikaa niin siitä olisi apua, ja ehkä voisit samalla ottaa jotakin kuvamateriaalia", uskaltaudun jännittyneenä ehdottamaan Nitalle, joka ei kieltäydy siitäkään suorilta käsin.
"Ois varmasti mielenkiintoista! Mun pitää tarkistaa onko mulla mitään menoja, mutta luulen että voisin tulla."
"Kiva juttu, jos onnistuu! Ja sovitaan joku korvaus", sanon.
"Voisit ainakin joskus ottaa kuvia Rinnan treeneistä", Nita jo suunnittelee, ja lupaudun välittömästi, vaikka samalla jännitänkin osaanko ottaa sellaisia kuvia, joita Nita valokuvaamista enemmän harrastaneena pitää hyvinä.

Meidän jutellessamme utelias varsa on hipsinyt aidan tuntumaan ihmettelemään, mitä torikokousta oikein pidämme. Yhtäkkiä se kurkottaa aitalankojen välistä kohti Kiiaa, jonka huomio on juuri kiinnittynyt tarhan parasta piehtarointipaikkaa uskomattomalla omistautuneisuudella etsiskelevään ja mittailevaan Granniin. Suoraan silmieni edessä ihana, suloinen ja mitä ilmeisimmin kaikkea muuta kuin kiltti ja viaton varsani nappaa kiinni Torun omistajan takin hihaan.

"Hei! Mokoma riesa!" puuskahdan pikkuhevoselle.
"Ai sä olet jo aloittanut kiinteiden ruokien maistelun", Kiia tokaisee varsalle, joka on jo päästänyt irti ja seisoskelee nyt katsomassa meitä ihan muina varsoina.
"Anteeksi hänen puolestaan", sanon nolona, vaikka minkäs minä mokoman hulivilin käytökselle mahdan. "Toivottavasti ei sattunut."
"Ei, onneksi oli vaan takkia ja pitkähihaista välissä. Se tuskin kosketti ihoon", Kiia vakuuttelee, ja toivon, ettei hän vähättele kipukokemusta.
"Kiia on varmaan tottunut pahempaan", Nita veikkaa. "Sehän on loppujen lopuksi katellut Torua läpi vauva- ja teini-iän."
"Totta", Kiia vahvistaa ja rapsuttaa rohkeasti Riesan, tai siis Taran, höttöistä varsaharjaa. Pikkutamma näyttää kiltteyden perikuvalta. Katselen sitä silmät vähän sirrillään ja mietin itsekseni, millaiseksi hevoseksi se lopulta osoittautuukaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.04.21 10:16
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Grannin päiväkirja

Onnenpäivät
13. huhtikuuta 2021

Artistrea tuntui tuovan kevään mukanaan. Tammavarsan syntymää seurasi sadepäivä, joka yhdessä itseään seuranneen auringonpaisteen kanssa vaikutti virvoittavan luonnon entistä ehommaksi. Kun luonto karisteli talvenrippeitä kontoltaan ja alkoi uhkua kevättä tienpenkoille ilmestyneiden krookuksien, lumikellojen ja leskenlehtien muodossa, pieni Tara-varsa pääsi tutustumaan ulkomaailmaan ensimmäistä kertaa. Se liimaantui Grannin kylkeen eikä tahtonut jäädä hetkeksikään jälkeen emästään, joka piti varsansa olinpaikkaa silmällä vähintään yhtä tarkkaavaisesti kuin varsa sen.

Minä lumouduin hevosistani. Koikeltava varsa ja sitä suojelevasti paimentava emä — unelmieni täyttymys. Tara alkoi löytää jalkansa ja pian se jo näytti nauttivan suuresti kyvystään liikkua. Varsa koetteli ketteryytensä ja kehonhallintansa rajoja pyrähtelemällä sinne tänne ja välillä se loikahteli. Minä ja Stina nauroimme ääneen, kun varsa kerran heitti pienen ja kokeilevan pukkihypyn, teki sitten kyvyistään rohkaistuneena suuremman ja villimmän ja muksahti pehmeännäköisesti nurin. Nopeasti se keräsi jalkansa ja nousi uuteen yritykseen. Onnistuttuaan pukinloikassaan se ravaili pollean näköisenä Grannin viereen.

Päivä päivältä varsa kävi ketterämmäksi ja Granni luottavaisemmaksi. Jos se ensimmäisellä ulkoilukerralla olikin näyttänyt varsalle jokseenkin kehnoa esimerkkiä olettamalla, että joka nurkan takana vaani kuolettava vaara ja säpsähtelemällä kaikkea, vähitellen se tyyntyi. Valpas se oli, ja olin varma, että Grannin opettamana Tara olisi pärjännyt melko hyvin villihevosena. Kun emä pyrähti liikkeelle, varsa seurasi empimättä. Luonto oli ihmeellinen, ajattelin minä taas, ja varsa reipas, kaunis ja reaktiivinen. Hyvin nopeasti minusta alkoi tuntua, että tuskinpa olin tehnyt itselleni mitään tasaisenlatteaa tulevaisuudenratsua. Taran valppaassa ja vauhdikkaassa olemuksessa oli jo nyt lupausta siitä, että valppaana ja vauhdikkaana se pysyisikin.

Topics tagged under artistrea on Foorumi | Auburn Estate Grannijavarsa

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 13.04.21 11:18
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Grannin päiväkirja

Ihmeiden aika
8. huhtikuuta 2021

Aamuyön tunnit alkavat taittua jo varhaisaamuun, kun me Rasmuksen kanssa katselemme urheaa Grannia ja sen maailman pontevinta, sominta ja rakastetuinta pientä varsaa. Kaikki on hyvin nyt. Varsa on jo jaloillaan ja löytänyt tiensä emänsä nisille, ja pitkän synnytyksen jälkeen Granni on sekin kunnossa. Ylimääräistä apua se ei tarvinnut sittenkään, vaikka hetkeksi sydämeni ehti kivuta kurkkuun, kun asiat eivät mielestäni edenneet kuten tavallisesti. Rasmus ja Tiina rauhoittelivat, jälkimmäinen uskottavammin kuin ensimmäinen, ja tammani osoittikin huoleni turhiksi. Mä en uskalla varsottaa sitä enää ikinä, muistan silti sanoneeni. Jälkeenpäin ajateltuna varsominen ehkä tuntui kestävän puoli ikuisuutta vain siksi, että ehdin pelätä ja jännittää sen aikana niin kovin paljon.

Hevoseni suhtautuu varsaan huojentavan luontevasti. Ehkä sen eleissä on ripaus etäistä kohteliaisuutta varauksettoman äidillisen lämmön sijaan, mutta onhan tamma varmasti väsynyt, ja se on ensikertalainen. Silti Granni tekee tehtävänsä, ja minusta se pärjää hienosti pikkuvarsan emänä. Ja pikkuvarsakin pärjää upeasti. Ensin se oli pussissaan tutiseva märkä raukka, ja nyt se jo seisoo omilla jaloillaan ja näyttää pieneltä, hullunkurisen pitkäkoipiselta hevoselta. Miten ihmeellisiä ovat hevoset.

Nojaan pääni Rasmuksen hartiaan. Uuvuttaa, mutta samaan aikaan olo on niin hykerryttävän helpottunut ja onnellinen, etten usko nukkuvani kotiin päästessämme, vaikka yöunet ovatkin jääneet lähestulkoon olemattomiksi. Rasmus painaa suukon päälaelleni ja rutistaa kättäni kevyesti.

"Täydellinen varsa", hymisen. "Täydellinen."
"Se muistuttaa ehkä vähän Laraa", poikaystäväni sanoo, ja minä naurahdan vastaukseksi. En siksi, etteikö Rasmus voisi olla oikeassa, vaan siksi, etten lainkaan ylläty siitä, että hän näkee varsan yhteyden juuri sen isoäitiin. Minusta varsa on vielä liian tuore ollakseen erityisen selkeästi yhdenkään sukulaisensa näköinen: se on pelkkää raajaa ja untuvaista karvaa. Pörröinen hämähäkki.

Mutta kaunis se on. Sillä on minikokoinen kopio emänsä nurinkurisesta kyyneltähdestä. Voisiko nurinkurinen kyynel olla ilonkyynelten ennusmerkki?

Topics tagged under artistrea on Foorumi | Auburn Estate Pieniriesa

Rasmus halaa minua. Sitten me seisomme vielä jonkun aikaa sijoillamme, ennen kuin liikahdan vastahakoisesti.

"Ehkä ne nyt pärjää", sanon haluttomasti. "Ehkä pitää mennä kotiin."
"Joo", sanoo Rasmus ja vaikuttaa yhtä valmiilta jäämään siihen katselemaan varsaa loppukuukaudeksi kuin minäkin. "Joo", hän kuitenkin toistaa vielä. "Voitaisiin ehkä nukkua tunti tai pari."
"Mä en tiedä maltanko mä nukkua", tunnustan ja katselen vielä hetken aikaa hevostani ja sen emäksi tehnyttä pientä olentoa — hyvänen aika, katselen hevosiani. Ensimmäistä kertaa elämässäni omistan kaksi hevosta.
"Maltat, kun otan sut kainaloon enkä päästä nousemaan."
"Niinkö suunnittelet."
"Uni on tärkeää."

Tallin ovi raottuu pieneksi hetkeksi, ja rakosesta pujahtaa sisään Tiina Kaajapuro, joka on hienotunteisesti kadonnut hetkeksi jonnekin, kotiinsa kai, ja antanut minulle ja Rasmukselle aikaa seistä uutukaisen ihmeen äärellä. Hän sulkee oven nopeasti perässään ja astelee sitten meitä kohti lempeän hymyileväinen ilme kasvoillaan.

"Iloinen perhetapahtuma", Tiina toteaa matalasti ja hymyilee lämpimästi.
"Niin", sanon ja tunnen oloni hämilliseksi ja lämpimäksi. Olen myötäelänyt Rasmuksen kanssa Laran varsomiset, ja Pikin Ilve-varsan syntymä tuntui sekin melkein perhetapahtumalta. Grannin varaa tuntuu erityisen paljon sellaiselta, sillä sen suvussa on niin minulle, Rasmukselle kuin hänen äidilleenkin tärkeitä hevosia. Pitääkin muistaa lähettää varsasta kuvia Jaanalle, ajattelen ohimennen. Ei ehkä kuitenkaan keskellä yötä.
"Jos haluatte päästä nukkumaan, pidämme Pekan kanssa varsavahtia tästä eteenpäin. Hyvinhän ne vaikuttaa pärjäävän, mutta että tiedätte, että eivät jää täällä oman onnensa nojaan", Tiina lupaa rauhoittavasti.

Niin me sitten jätämme Grannin tyttärineen taaksemme ja suuntaamme autolle.

Ja vaikka kuinka epäilin, mahdanko saada silmäystäkään unta, jo autoon istuessani silmäluomet alkavat painaa raskaina.

"Onneksi sä ajat", puuskahdan Rasmukselle ja nojaan pääni niskatukeen. "Mä olen näköjään sittenkin ihan poikki."
"Sä et oo tainnut nukkua moneen yöhön kunnolla", Rasmus toteaa.
"En oikein. On jännittänyt tämä varsominen. Onko mulla kauheat silmäpussit vai?" kysyn kepeästi.
"Hyvä jos sua tunnistaa niiden takaa."
"Kiitos."
"Joko sä muuten päätit minkä nimen varsa saa?"

Nyökkään mietteliäänä.

"Mä taidan valita sen Artistrean, ja ajattelin, että sitä voisi ehkä kutsua Taraksi", sanon, enkä vielä silloin tiedä, ettei Tara vakiinnu varsan kutsumanimeksi yhtään sen enempää kuin Simppa nykyisen Ilveen kohdalla.

Vain Rasmus ja hänen äitinsä, jotka pitävät Laran kanssa rimmaavaa Tara-nimeä oivana kunnianosoituksena pikkutamman isoäidille, saattavat joskus käyttää varsan alkuperäistä lempinimeä. Mutta kyllä heillekin välillä iskee kiusaus kutsua sitä Riesaksi, kuten meille kaikille lopuille kuolevaisille, joille on annettu sekä rajallinen pinna että huumorintaju.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.04.21 21:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Takaisin alkuun

Siirry: