Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Our Kind of After Ride
29. toukokuuta 2021

Jossain toisaalla hörpitään kylmää olutta lasipulloista ja kaadetaan laseihin viiniä, jonka tarjoilulämpötilasta on pidetty hyvää huolta.

Täällä me juomme lämmennyttä viiniä muovimukeista. Kuulemme laivan koneistojen nyt hiljaista, tasaista huminaa ja ohikulkevien ihmisten vaimeaa puhetta ja heidän kenkiensä maton pehmentämää kopinaa ja töminää. Vaihdamme suudelmia, jotka humalluttavat enemmän kuin viini. Emme kaipaa laivan yökerhoa emmekä Auburnin kartanon puutarhaa, emme ehkä jatkojen jatkopaikkana toimimaa Kallan Krouviakaan, vaikka juoma siellä olisi kylmempää ja äänimaisema railakkaampaa. Suudelmat olisivat ujompia, vaivihkaisia. Ehkä emme kehtaisi pussailla ollenkaan.

Ja sitten laiva keinuu. Rasmukselle tulee huono olo, niin kuin joskus silloin, kun se on juonut liikaa. Tänään se ei ole juonut liikaa: emme voisi, sillä meillä on hevoset matkassa ja suunta kohti pomoa. Matka on pitkä ilman krapuloitakin, eivätkä hevoset huolehdi itse itsestään edes merimatkalla. Avuttomat eläimet.

Avuton Rasmus. Se onneton oksentaa vessassa. Minun tulee hellän surkea olo hänen puolestaan. Kun elämäni rakkaus aika paljon myöhemmin rahjustaa pois vessasta ja rojahtaa tyhjälle sängylle, satun itse juuri olemaan sovittamassa hyttikorttiani oven lukijaan.

"Voi sua", hymähdän sängyllä lojuvalle poikaystävälleni, lasken hänen viereensä sänkyjen väliselle pienelle pöydälle vesipullon, istahdan sängynlaidalle ja silitän pehmeitä, pähkinäisiä hiuksia.
"Miten hevoset?" Rasmus urahtaa.
"Paremmin kuin sä. Älä huoli. Mä hoidan", sanon, ja olen tyytyväinen, kun saan edes kerran olla meistä se, jolla on palaset paikallaan ja tyyneys puolellaan. "Ota vettä, ja mä hain sulle infosta pahoinvointilääkkeen. Se on syklitsiiniä. Sitä ei pitäisi käyttää alkoholin kanssa, mutta viinistä on jo aikaa ja otit niin vähän, että kyllä sitä uskaltaa." Pureskelen hetken mietteliäänä huulta, ja pohdin sitten ääneen: "Pitäisiköhän sulle harkita skopolamiinilaastaria jatkossa?"
"Tohtori Josefina", kuulen yhä kalpealta näyttävän poikaystäväni mutisevan.

Naurahdan ja suukotan hellästi hänen otsaansa.

"Älskar dig", mumisen ja tunnen pakahduttavaa hellyyttä ja kiintymystä, jotka voittavat pökerryttävyydessään ne aiemmin nautitut kaksi ja puoli muovilasillista lämmintä viiniä ja suudelmat, joita en laskenut. "Pian voit paremmin."
"Niin voinkin. Kun päästään pois tästä helvetin paatista."
"Se lääke voi sitten väsyttää", varoitan ja silittelen poikaystävääni, joka kertoo vähän myöhemmin voivansa ehkä jo paremmin.

Siitä olen iloinen, ja siitä, kuinka nopeasti onnistun itsekin nukahtamaan sinä yönä. Laiva humisee, tömisee ja kolisee ympärillämme, ja joitakin kerroksia alempana hevoset torkkuvat syötyään vähitellen loppuun heinät, jotka niille Rasmuksen pahoinvoidessa annoin. Meillä kaikilla on kaikki hyvin silloin.

Tosi virallinen palaveri
1. kesäkuuta 2021

Pomo istuttaa meidät alas heti Rasmuksen ja mun saapumista seuraavana päivänä. Se on vähän kuin oikea palaveri: kaikki, paitsi vapaapäivää viettävä Kaja, ovat paikalla ja katseet suunnataan odottavasti Dierkiin, joka näyttää rauhalliselta ja arvovaltaiselta (kuinkas muuten). Sitten toisaalta se ei ole lainkaan kuten oikea palaveri, sillä me ollaan kaikki tallivaatteissa, ympärillämme roikkuu nahkavarusteita ja satulasaippuan tuttu tuoksu leijailee huoneessa. Joachim istuu paremman puutteessa nurin kääntämänsä saavin päällä. Me Rasmuksen kanssa ollaan sullouduttu istumaan lipastolle, jossa säilytetään erinäisiä kuolaimia, hokkeja, remmejä ja muuta sellaista pikkusälää, ja olisi vähättelyä sanoa, että poikaystäväni käsivarsi hipoo omaani. Olemme kuin sillit purnukassa, ja toivon, ettei Rasmus levennä asentoaan yhtään tai minulta putoaa puoli pyllyä penkiltä pois. Saattanpa jopa seurata itse perässä, jos oikein hupsusti sattuu käymään.

“Schedule”, pomo aloittaa erinomaisen saksalaisittain lausuen ja osoittaa tussitaulua, johon on tehty kesä- ja heinäkuun kalenterinäkymät.

Seuraavaksi Dierk ryhtyy käymään rivakkaan tahtiin läpi kesän aikataulua niiltä osin kuin se nyt on tiedossa. Joachim hymyilee minulle leveästi, kun pomo kertoo meidän lähtevän ylihuomenna hakemaan mulle sisäänratsastettavaksi tulevia nuoria tammoja Debbie Fischerin tilalta, missä ne ovat tähän mennessä laiduntaneet ja kasvaneet isoiksi.

“So… should I go with them?” Rasmus pistää väliin, kun pomo ei viittaa sanallakaan häneen.
“You are needed here”, pomo ilmoittaa. “The horses don’t train themselves. Joe and Josefine can manage without you, Rasmus.”
“We sure can”, Joe nyökäyttää pontevasti päätään ja hymyilee Rasmuksen ja mun suuntaan. “And we’re going to have so much fun, right, Josie?”
Naurahdan. Matka Joachimin kanssa Debbien luo ja takaisin saattaa olla mitä tahansa vaivaannuttavan ja ratkiriemukkaan väliltä. On kuitenkin kiva saada Flirtjinx ja Diva kotiin ja päästä tutustumaan niihin, sillä pomo on ilmoitusluontoisesti kertonut, että tänäkin kesänä työskentelen erityisesti viime kesänä sisäänratsastamani Cashin ja näiden sitä vuotta nuorempien tammojen kanssa. Eskarikesä! Lisäksi pääsen ratsastamaan tietysti muitakin, ja Pisanjin kanssa työskentelemistä odotan kaikkein innokkaimmin. Hupsu, herkkä kimo on lemmikkini. Vaikka se onkin joskus hivenen dramaattinen, pidän sitä kilttinä hevosena, ja tamman kevyt ratsastettavuus on mieleeni. Saan kilpaillakin sillä taas tänä kesänä, mikä herättää miellyttävää jännityksenkutkutusta.

Pian puhe kääntyy loppukuuhun, jolloin meidän on määrä lähteä Rasmuksen, Joen ja muutaman hevosen kanssa kilpailumatkalle. Suunnitelma kuulostaa jännittävältä ja mielenkiintoiselta: pääsemme hyppäämään kansainvälisiä luokkia Pariisin Jumping Weekillä! Rasmus tarttuu minua kädestä ja äkisti kurkkua kuristamaan kivunnut jännitys lievittyy ja palautuu hupsuiksi humahduksiksi vatsanpohjalle. Matkalla Pariisiin pysähdymme Antwerpenin lähettyvillä jättämässä kyydistä niille main myydyn Calliopeia-hevosen ja yövymme ratsuinemme kyseisellä tallilla. Niin saamme hyvin jaloteltua hevosia, ja ne saapuvat vetreinä kilpailupaikalle. Paris SIM Jumping Weekillä on luvassa rahakas GP-luokka Joelle ja Silverille, helpompi GP-rata Lätsälle ja pari pienempää luokkaa muille hevosillemme, ja koska kilpailut ratsastetaan pääosin iltaisin, meille jää ehkä hevosten hoidolta aikaa seikkailla Pariisissa. Huomaan olevani innoissani. Teininä vietin yhden kesän hevoshommissa Ranskassa, mutta sittemmin en ole vieraillut Pariisissa kuin jonkun välilaskun verran.

“You’ll help each other out”, Dierk linjaa. “With Linus starting his summerleave, Ed is needed here, so you three are on your own. When the show in Paris is over, it’s time for Comber Cup, which means you’ll drive to Harderwijk and I’ll meet you there.”
“Busy summer”, Joe virkkoo tyytyväisenä.
“Indeed. In the meantime, youngsters will have a short break, that’ll do them good — give them some time to think about what they’ve learned. And since there are no suitable classes for Piki in Paris, I’ll work with her while you’re gone, Josefine”, pomo lupaa, ja olen vähällä pudota lipastolta pelkästä ilosta, kun ajattelen, miten paljon Dierk Mayerilla olisi annettavanaan Pikin koulutukseen ja miten upealta tuntuisi päästä tamman satulaan hänen ratsutusjaksonsa jälkeen.

Power Jump on niin ikään kalenterissa. Pomo tiedustelee ilmoitusluontoisesti, starttaisinko minä Pisanjilla, enkä voi kuin nyökätä. Kerta ei olisi ensimmäinen. Pärjäsimme mukiinmenevästi jo pari vuotta sitten, joten miksipä en tänäkin vuonna uskaltaisi näyttää kimoa kaunotarta yleisölle. Omista ratsastettavistani kumpikaan ei ole kilpailuun valmis tänä vuonna: Grannilla on kädet täynnä töitä varsansa kanssa eikä Piki ole vielä valmis kansainvälisiin arvokilpailuihin sillä korkeudella. Vaikka en kovin kunnianhimoisena kilparatsastajana enää itseäni pidäkään, olen ilahtunut mahdollisuudesta päästä nauttimaan Power Jumpin ainutlaatuisesta tunnelmasta. Näkisin siellä takuuvarmasti paljon tuttuja. Kotikenttäetua nautiskelevien kallalaisratsukoiden lisäksi paikalla olisi ainakin veljeni Alexander ja toivottavasti myös ystävän asemaan kohonnut Amelie Chaput, näin joitakin mainitakseni.

“That’s all. Get to work, people”, Dierk komentaa lähestulkoon leppoisasti, kun kesän agenda on päällisin puolin käyty läpi.

Tungeksimme ulos satulahuoneen oviaukosta, ja pian olen todella tyytyväinen siitä, että Rasmus ja Joachim päästävät minut herrasmiesmäisesti ensimmäisenä. Viimeksi mainittu nimittäin naurahtaa ja kuuluu läiskäyttävän Rasmusta toverillisesti olalle.
“Ooh. Diamonds in Antwerpen and romance in Paris… it’s almost as if Mr. Bossman has an agenda.”

Onneksi punastuneisuuttani ei voi nähdä hiusten peittämästä takaraivostani. Kuljen katse sitkeästi eteenpäin kiinnitettynä miesten edellä ja olen kuin en olisi kuullutkaan. Joachimin velmuilevasta äänestä kuuli kyllä, että mies vitsaili, mutta minun sydämeni on silti hypähtänyt voltin tai kaksi paikallaan ja mieli sännännyt villille laukalle.

Kihlasormus! Voi mikä kotiinvieminen siinä olisikin tältä reissulta! Mutta voi minua onnetonta. Nyt jos koskaan on syytä heittää jäitä hattuun ja painaa tiukasti jarrua. Ei ole mitään syytä antaa Joachimin vihjailuiden nostattaa sydämensykettä ja tyhjänpäiväisiä odotuksia, sillä hänellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Pidän todennäköisenä, ettei moinen ole käynyt sen miehen, jonka kanssa oikeasti seurustelen, mielessäkään; Rasmus on luullakseni tyytyväinen elämäämme tällaisenaan. Minulla on ehkä aaltoileva ikäkriisi, joka johtaa omituiseen paineeseen edetä elämässä, mutta poikaystäväni ei ole osoittanut sellaisesta merkkiäkään. Sitä paitsi tokkopa edes Joe on tosissaan vitsiensä takana. Kun pysähdyn ajattelemaan asiaa, olen takuuvarma, että samainen henkilö läimäyttäisi Rasmusta takaraivoon, jos tämä kertoisi päättäneensä astella avioon ennen kolmatta- tai neljättäkymmenettä ikävuottaan ja siten heittäneensä villin nuoruutensa hukkaan.

Vaikka eipä meidän kummankaan nuoruus erityisen villi taida olla.

Silti.

“Siistiä, että päästään kisaamaan niin paljon — ja reissaamaan!” Rasmus pukahtaa seuraavaksi vasta, kun me ollaan jo satuloimassa päivän ensimmäisiä ratsujamme. “Hyvä seikkailukesä.”
“Joo”, sanon, ja koska olen toden totta keväällä joutunut hupsun ikäkriisin kouriin ja poden kai vieläkin sen jälkitautia, saan kuitenkin päähäni osoittaa kuulleeni Joen vitsailut. “Ketäköhän Joe aikoo kosia?”
Se tuntuu parhaalta tavalta noteerata ratsumestarin höpinät: niiden laittaminen vitsiksi, niin kuin en olisi ymmärtänyt perimmäistä tarkoitusta.
“Hä?” kuuluu Oberonin karsinasta ja irvistän itsekseni.
“Äh, meinasin vaan — ne löpinät pomon agendasta, Pariisin romantiikasta ja Antwerpenistä. Sehän on timanttikaupunki. Tiedätkö, timanttisormuksia, romantiikkaa — että ketäköhän se pomon mielestä muka aikoisi kosia”, sepitän ja tiedän olevani umpikujassa.

Rasmus kuitenkin tarjoaa minulle ulospääsyn. Ei meistä kumpikaan ole valmis viipyilemään aiheen äärellä, päättelen. Kiusallisuuden tuntu on vitsailevasta sävystä huolimatta niin käsin koskeltava! Vitsillä Rasmus sitten peruuttaa tilanteesta uloskin.

“Alenaa”, hän ehdottaa ja katoaa näkyvistä kumartuessaan laittamaan Oberonille suojia. Poikaystäväni huomaamatta, luullakseni, huokaan hiljaa.

Nuoret neidit
3. heinäkuuta 2021

61 kilometriä suuntaansa Joen kyydissä, kahdestaan Joen kanssa. Hitti vai huti? Traileri rullaa siivosti perässämme. Se on vielä tyhjä. Se, että paluumatkalla samaisessa trailerissa matkustaa kaksi hienoa nuorta tammaa, riittää lähestulkoon tekemään retkestä kirkkaan hitin, ja Joachimkin on välillä tosi hauska. Silloin kun se ei minusta ole hauska, se on jotakin seuraavista: liian tuttavallinen, liian rivo ja roisi tai vitsailee asioilla, jotka oikeastaan ovat mulle aika kipeitä. Herkkä, pidättyväinen ja siveämielinen kun olen, on Joen huulenheitto seurassani ikuista nuorallatanssia, eikä saksalais-englantilaista ratsumiestä ole koskaan pelottanut humahtaa turvaverkkoihin. Siksi horjahtelemme välillä hudin puolelle.

Tuntuu kuin Joe yrittäisi bondata kanssani. Olemme sentään tunteneet jo vuodesta 2019 (jo vuodesta…), ja oikeastaan on vähäsen outoa, miten sinnikkäästi ujostelen Joachimia vieläkin. Supliikki ja välitön mies on kuitenkin ennenkin saanut jopa minut hellittämään vähän ujouden ja pidättyväisyyden lukitsemia kielenkantojani, ja hitaasti juttu lähtee luistamaan välillämme nytkin. Joe kyselee ummet ja lammet opinnoistani, ja vaikka pelkään, että hän tekee niin kohteliaisuuttaan eikä kiinnostuksesta, huomaan puhuvani opiskelukavereistani ja omituisimmista professoreista. Grannista ja sen varsasta on helppo puhua. Parisuhdekiusoittelu puolestaan saa aina ja ikuisesti poskeni punehtumaan, mikä puolestaan huvittaa suuresti Joachimia.

“It’s good to have you two back here where you belong”, Joe hymähtää, napsauttaa vilkun vasemmalle ja kaartaa Debbie Fischerin tilalle vievälle tielle.

Debbien varsaparatiisi saa minut hyvälle tuulelle. Huristelemme Joen kanssa golfkärryllä vilkaisemaan laitumilla kasvavia tuttuja nuoria hevosia, joihin kuuluu pomon kasvattamien ja omistamien varsojen lisäksi myös Pikin viimekesäinen Ilve-varsa ja Laran samanikäinen Desi-tytär. Otan Desistä videon ja pari kuvaa, jotka lähetän Rasmukselle. Tiedän, että poikaystävääni harmittaa, ettei hän päässyt itse mukaan katsomaan varsoja. Varmasti tulemme hänen kanssaan takaisin tänne heti kuin voimme, arvelen.

“I really like Sera”, kehun Pisanjin edellisvuoden varsaa, joka on kaunis vaaleanrautias tamma. “She’s very well balanced and pretty.”
“Maybe you should buy her”, Joe kannustaa ja virnistää. “Actually, that’s an excellent idea. That way I wouldn’t have to break my bones with the wicked offspring of two capricious creatures. You could do that in my stead. After all, I hear that’s your area of expertise — breaking bones, I mean.”
“She doesn’t look that wicked to me”, protestoin ja kerron myös toivovani, että olen oman osani rikkoutuvista luista jo saanut.

Varsoja tervehdittyämme siirrymme itse asiaan: on aika lastata vuosimallin 2018 nuoret hevosneidit traileriin ja kuljettaa ne kotiin. Hakemamme hevoset on otettu valmiiksi talliin. Ei ole epäilystäkään, kuka on kauniin kimon Divan emä. Kolmevuotias tamma on kuin ilmetty Ruun kuva! Se vaikuttaa eloisalta ja säpäkältä, ja kun Joe taluttaa kuljetussuojilla kuorrutetun tamman pihalle ja kohti trailerin ramppia, odotan henkeä pidätellen, mitä Diva oikein keksii tehdä. Se kiemurteleekin hieman, ja hetken näyttää siltä, että se aikoo kieltäytyä astumasta rampille. Jokin, ehkä Joachimin kylmänviileä olemus tai äkillinen muistikuva siitä, että tätä on harjoiteltu ennenkin, saa kuitenkin tamman ottamaan pari kokeilevaa askelta eteenpäin etujalat yhä pidemmälle edeten, ja pian sen takajalatkin kohoavat rampille. Korkein askelin Diva marssii autoon.

On minun vuoroni seurata perässä Fionan kanssa. Tamma tuntuu kiltiltä ja herkältä, enkä usko sen laittavan hanttiin. Se seuraa minua kuin koira.
“Smart girls”, Joe kehuu tammoja, kun ne on lastattu, ja sulkee rampin. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.
“I look forward to working with them”, sanon hartaasti, ja Joe lupaa, että töitä saankin tehdä. Se ei minua haittaa. Nuorten hevosten sisäänratsastaminen on motivoivaa. Jo nyt päässäni pulppuavat ideat ja suunnitelmat Divan ja Fionan kanssa tehtävän työn varalle. Lyhyt kontakti niihin on saanut minut arvailemaan, kuinka ne mahtavat käyttäytyä uusien haasteiden edessä, mutta aika näyttää, millaisessa tahdissa voimme kummankin kanssa edetä. Kokonaisen kesän aikana uskon kyllä saavani aikaiseksi vaikka ja mitä.

Matkamme venähtää viime kilometreillä. Vain neljän kilometrin päässä kotoa vetoautosta puhkeaa rengas, mikä ei ole lainkaan miellyttävä skenaario silloin, kun peräkopissa matkustaa niinkin nuoria ja kokemattomia reissuhevosia. Joe vakuuttaa osaavansa vaihtaa renkaan autoonsa tuossa tuokiossa, ja minä totean nopeasti olevani hyödytön siinä hommassa ja keskityn kuulostelemaan Divaa ja Fionaa siltä varalta, että ne hermostuvat. Vaan mitäpä voisin asialle sittenkään tehdä? Hermostuneiden hevosten purkaminen autosta tienposkeen ei tosiaankaan parantaisi tilannetta. Ei auta kuin odotella.

Lopulta pääsemme vararenkaan avulla perille. Rasmus taluttaa Oberonia kentältä talliin päin ja vilkaisee meitä kulmat tuiman näköisinä. Joe vilkuttaa lennokkaasti ratin takaa, eikä Rasmus vilkuta takaisin, nyökkää vain. Huomaan Joachimin tuhahtavan.

Poikaystäväni on jo kadonnut talliin, eikä yllätyksekseni tule auttamaan meitä Divan ja Fionan purkamisessa. Emme me oikeastaan apua tarvitsekaan, mutta olisin kuvitellut Rasmuksen olevan utelias nuoria tammoja kohtaan. Näkee hän ne pian kuitenkin: kun talutamme uudet tulokkaat peräkanaa talliin, Rasmus ripustaa suitsia Oberonin karsinan ovessa nököttävään koukkuun ja luo kiinnostuneen katseen meihin.

“So — here you are, finally”, Rasmus sanoo ja tulee Fionan karsinan ovelle. Nuoret, tähän saakka yhdessä laiduntaneet tammat ovat saaneet vierekkäiset karsinapaikat, ja Rasmus katselee niitä uteliaana. Minä jätän Fionan karsinaansa, ja Joachim astahtaa käytävälle sen naapurista.
“Had a flat tire”, Joachim kertoo ja jatkaa harvinaisen ilmeettömänä: “You were worried we wouldn’t come, weren’t you? Mind you, I’m a decent driver.”
“I know you are and I wasn’t worried”, Rasmus kiistää, ja minä seuraan varovaisen uteliaana miesten välistä dynamiikkaa: kuinka he molemmat ovat vähäsen piikit pystyssä, mutta eivät sitten kuitenkaan.

“The road was dry, weather was perfect and I’d never do anything stupid with you and horses on board”, Joachim selittää minulle matalasti, kun Rasmus on jo mennyt, “and yet… the slightest delay and his mind jumps to worst case scenarios.”
“Don’t take it personally”, sanon vaivautuneena, kun en muutakaan keksi. Olen kuullut kolarista, johon arvaan Joachimin mielen vaeltaneen.
“Oh, I won’t”, Joe lupaa, ryhdistäytyy ja virnistää, niin kuin olisi päättänyt suhtautua koko asiaan kepeästi. “In fact, I know it has very little to do with me.”

Joachimin hymy syvenee. Odotan mielenkiinnolla/kauhulla, mitä tuleman pitää.

“He’s just worried because he llloooves you”, mies kuiskaa ja nauraa päälle, kun punastun niin helakasti, että ohi kävelevä Linus katsoo minua kysyvästi.

Mikäpä Joachimia piristäisi paremmin kuin se, että saa minut kiusaantumaan. Siihen ei hänen onnekseen tarvita kummoisia. Luikin satulahuoneeseen, minne tiedän Rasmuksen hetkeä aiemmin kadonneen Oberonin varusteiden kanssa.

“Joachim kiusaa”, ynähdän, mutta suupieleni nykivät, mikä saa Rasmuksen huolestuneen ilmeen lievittymään — hän se ottaa vitsitkin aluksi varmuuden vuoksi tosissaan! Tosin… siinä asiassa taidamme olla hyvin samankaltaisia. Onhan meillä huumorintajua, vaikka se ei aina olisi päällimmäinen meistä välittyvä vaikutelma.
“Et kai sä oikeasti ollut huolissasi?” kysyn sitten ja menen halaamaan Rasmusta, joka halaa kevyesti takaisin.
“En”, hän väittää yhä. “Mutta olisit sä ehkä voinut soittaa, että teillä kestää. Tai laittaa viestiä.”
“Totta. Niin olisin. Se ei vaan tullut mieleen, kun oli hepat kopissa ja oltiin siinä tien sivussa”, liennytän tilannetta lauhkeasti.
“Totta… ei varmaan mullekaan ois tullut”, Rasmus myöntää, rutistaa minua, ja sitten minä uskon, että meillä on kaikki erinomaisen hyvin.
“Kenet ratsastat seuraavaksi? Mun pitäisi kuulemma mennä Philillä. Ja sitten pääsen kokeilemaan, millaiseksi Cash on kehittynyt”, intoilen. Siitä päivä sitten lähtee sujumaan omalla painollaan.

Lumouksia
26. kesäkuuta 2021

"Mitäs juhannustaikoja keksittäisiin?" kysyn kepeästi Rasmukselta, joka retkottaa kesäasuntomme edustalla pyökkipuun varjossa ja kohottaa laiskasti päätään katsoakseen minuun. Tirskahdan. Tekemäni kukkaseppele, jolla olen Rasmuksen kruunannut, on aivan vinossa ja poikaystäväni näyttää siltä kuin olisi juuri herännyt päiväunilta. Meillä on harvinainen vapaa viikonloppu. Edessä on niin tiivis matkarupeama kilpailuineen, että tekee taatusti hyvää ladata akkuja ennen lähtöä Antwerpenin kautta Pariisiin ja lopulta Harderwijkiin.
"En mä tiedä mitään taikoja", Rasmus väittää, mutta rypistää sitten kulmiaan ja tyrskähtää vähän. "Eikö ne ole kaikki jotain semmoisia, että syödään kukkia ja juostaan alasti pitkin pitäjää? Mä en taida välittää sellaisista taioista kovasti."
"Ei todellakaan juoksennella alasti minnekään", sanon kauhuissani — edes pari nauttimaani sangrialasillista ei saa sitä kuulostamaan hyvältä idealta.
"Sitähän minäkin. Ja voin olla väärässä, mutta eikös niiden juttujen tarkoitus yleensä ole löytää tuleva puoliso? Pidän nykyisestä, kiitos vain."

Hymyilyttää ja tulee lämmin olo. Näperrän omaa seppelettäni hetken keskittyneenä ihan vain nautiskellakseni siitä tunteesta, jonka avopuolisoni sanat minussa herättivät.

"Totta", sanon asettaessani lopulta kukkaseppeleen omaankin päähäni. "Siihenhän ne kai enimmäkseen tähtää."
"Jos olisi sellainen taika, josta tulisi loputtomasti rahaa, jolla voisi pitää kymmenittäin hyviä hevosia, niin sitten kannattaisi alkaa loitsimaan."
"Tai jos laittaisi seitsemän heinänkortta tyynyn alle ja sitten näkisi seuraavan hevosensa. Sekin olisi aika hyvä", ehdotan, mutta Rasmus kyseenalaistaa taian toimivuuden asiaankuuluvalla huomiolla:
"Sitten meidän pitäisi nähdä uusi hevonen joka yö. Musta tuntuu, että meidän sängyssä on aina heinänkorsia, kun niitä kuitenkin tarttuu jostain hiuksiin ja vaatteisiin."
"Paitsi jos taikuus toimii vain juhannusyönä", pistän väliin.

"Millaisen hevosen sä sitten haluaisit nähdä?" Rasmus kysyy uteliaana, kohottautuu kyynerpäidensä varaan ja hörppää sangriaa.
"No en mä tiedä", sanon välttelevästi. "Onhan mulla nyt jo noita hevosia, Granni ja Riesa, ja Pikikin ainakin toistaiseksi. Mutta jos mä nyt vielä jonkun hevosen hankkisin… siis oikeastaan musta Sera olisi kauhean kiinnostava. Se Pisanjin ja Oberonin varsa."
"Joe olisi riemuissaan. Se epäilee, että siitä varsasta kasvaa kunnon viripää", Rasmus virnistää. "Kun Oberon ja Pisanji on niin outoja."
"No joo, mutta kun mä pidän Pisanjista ihan hirmu paljon", puolustan lemppariani. "Se on oikeastaan aika samankaltainen kuin Piki."
"Paitsi ettei Piki ole yhtään niin arvaamaton ja säikähteleväinen. Ja se hyppää mitä vaan rohkeasti eikä kiellä niin kuin Pisanji… ja Oberon vasta iskeekin joskus jarrut pohjaan ihan yhtäkkiä."
"Silti mä voisin vaikka ostaa Pisanjinkin, jos mulla olisi rajattomasti rahaa ja aikaa", väitän, ja Rasmus pudistaa päätään.
"Sä olet outo", se sanoo, mutta ei mitenkään ilkeästi, ja sitten se vielä livauttaa taikasanoja suustaan: "Kaunis kesäneito."
"Ai", hymähdän kainosti ja piiloudun kännykkäni taakse. Peilaan etukameralla kukkaseppelettäni ja asettelen sen vielä nätimmin, ja sitten konttaan viltillä vähän lähemmäs Rasmusta ja käsken sen ryhdistäytyä yhteiskuvaa varten. Rasmus on jo aika kauan aikaa sitten lakannut nurisemasta, ettei se osaa olla luontevasti selfieissä, sillä mä olen kuitenkin somekansalainen eikä mun kanssani ole helppo seurustella ilman että oppii tuntemaan omat hyvät kuvakulmansa.

"Kiitos kärsivällisyydestä", sanon, kun olen saanut mieluisan kuvan ja alan mallailla siihen sopivaa filteriä IG-storya varten. "Tästä tuli kiva! Ehkä voisit lähettää sen sun äidille juhannustoivotuksen yhteydessä."

Se kuljettaa ajatukseni oman perheeni WhatsApp-ryhmään, jonka olen mykistänyt mutta jota silti säännöllisesti seuraan. Niin teen nytkin. Vilhelmina, Johannes ja lapset ovat Gullössä viettämässä juhannusta, ja selaan sydän ikävästä pakahtuen kauniita, suloisia, kesäisiä, aurinkoisia ja ihania kuvia Iriksestä ja Felixistä, laiduntavista hevosista, mansikkakakusta ja... kodista. Kaikkien niiden kuvien sekaan solahtavat Alexanderin lähettämät kuvat, joissa esiintyvät enimmäkseen eri hevosten korvat, kentän hiekkaa ja kaistaleita esteradasta. No rest for the wicked, isoveli kirjoittaa.

Tovin emmittyäni lähetän juuri ottamani kuvan meistä ryhmään. Trevlig middsommar, kirjoitan minä, ja lisään perään sydänemojin, jonka kuitenkin pyyhin pois. Vaihdan tilalle auringon. Sydämellisiä terveisiä en vielä pysty isälle laittamaan, enkä oikein äidillekään. Läheisimmille ystävilleni Hannalle ja Heidille sen sijaan lähetän toivotukset sydämen siivittäminä, ja sitten Aliisallekin, joka vastaa iloisella selfiellä ja kuudellatoista iloisella emojilla. Tuntuu hyvältä muistaa, että vaikka olemmekin taas saksalaisessa kesäkuplassamme ja kaukana maailmalla, läheiset ihmiset ovat läheisiä ihmisiä etäisyydenkin takaa. Kun Amelie Chaputkin sopivasti laittaa yhteiseen keskusteluumme juhannuksentoivotukset, vastaan hänellekin samalla mitalla ja kuvan kera. Hymyilyttää. Emme ehkä tunne yhtä pitkän ajan takaa kuin Hanna ja minä, tai ole tutustuneet samalla tavalla intensiivisesti kuin tutustuin Aliisaan hänen kämppiksenään eläessäni, mutta minulla on hassu, hyvää lupaava tunne aikaa syvemmästä yhteydestä. Pianpa tapaamme, ja sitten voin tunnustella välejämme tarkemmin.

Päätän somehetkeni, kun Rasmus kaataa meidän kummankin laseihin sangriaa — kannun loput lähestulkoon säntillisellä tasajaolla — ja hipsuttaa nenällään ja huulillaan niskaani ja sormillaan käsivarttani. Hymyilen, annan poikaystävälleni sangrianmakuisen suudelman ja palaan vielä vanhaan puheenaiheeseen.

"Mitähän pomolle pitäisi maksaa, että se suostuisi myymään Seran?" kysyn niin kepeään sävyyn, että se voisi ihan hyvin olla vitsi.

Niin sen pitäisikin olla. Eihän minun ole mitään järkeä ostaa kolmatta ikiomaa hevosta!

"Sä taidat oikeasti tykätä siitä", Rasmus tuumaa ottamatta kantaa hintapolitiikkaan.
"Joo, vaikka ei siinä ole järkeä."
"Ei elämän hyvissä asioissa aina ole", Rasmus sanoo ja kannustaa: "Ainahan voit kysyä. Mutta ole varovainen, Dierk ei varmasti tee pehmeäsydämisiä halpoja tutunkauppoja."
"Ei varmasti teekään, enkä mä ole valmis maksamaan ihan mitä tahansa", vastaan, niin kuin olisin jo päättänyt kysyä lumoavan kauniin läsipäisen rautiaan kauppahintaa. En ole, vaikka kysyminen ei mitään maksakaan. Ehkä minä vain muistan varsan näyttävän paremmalta ja vaikuttavan kivemmalta kuin se onkaan. Ehdotan Rasmukselle, että jonakin vapaapäivänä ajamme Debbie Fischerin tilalle tervehtimään Desiä ja Ilvettä, ja me molemmat tiedämme, että tahdon myös nähdä Seran.

Rasmus suostuu hetkeäkään empimättä, tietenkin, onhan hänellä varmasti ikävä Laran kuopusta ja muutenkin sydämessä pehmeä paikka pienille hevoslapsille.

Joachim heittää Rasmusta pariisilaisella croissantilla
2. heinäkuuta 2021
#seikkailusaksassa

Aamuruokinta ja karsinoiden siivous kilpailupaikalla on sujunut jouhevasti, ja Rasmus ja Joachim ovat jo hölkänneet ratsuillaan iltaa ajatellen. Oriit ovat, tietenkin, käyttäytyneet kuten kokeneiden konkareiden kuuluu, eikä tapaturma-altis Ykkönenkään liikkunut epäpuhtaasti Rasmuksen alla. Se olisi varsin hyvin voinut teloa itsensä missä tahansa yhteydessä: kuljetusmatkan aikana, astellessaan ulos autosta tai yön aikana karsinassaan ja ihan viimeistään kilpailupaikalla tapahtuneiden ratsastusten aikana. Vaan ei, Ykkönen jatkaa toistaiseksi harvinaisen ehyttä kilpailukautta ilman saikuttelua. Ehkä tämä vihdoin on orin loistovuosi. Jos Rasmus olisi yhtään taikauskoisempi, hän koputtaisi puuta huomattuaan ajatelleensa niin.

Joe on ilmoittanut, että he saisivat vielä hevosrekan living-tiloista tarpeekseen kilpailumatkan aikana ja varannut — pomon piikkiin, tietysti — reissuporukalle huoneet pariisilaisesta pikkuhotellista. Sinne ei ole kilpailupaikalta pitkä matka, ja kolmikko suuntaa siistiytymään ennen lounasta.

“Mulla ei mene enää kauan”, peilin edessä kasvojaan ehostava Josefina sanoo suihkussa käyneelle ja vaatteensa vaihtaneelle Rasmukselle, joka loikoilee mahallaan sängyllä ja pelailee ajankuluksi puhelimellaan.
“Okei.”
“Kävisitkö sanomassa Joelle, että ollaan valmiit lähtöön?” Josefina pyytää.
“Okei”, sanoo Rasmus taas, könyää jaloilleen ja antaa niiden kuljettaa itsensä naapurihuoneen ovelle.

Joekaan ei enää ole ratsastusasussaan, kun mies avaa Rasmukselle oven. Itse asiassa Joe ei ole asussa ollenkaan; hotellin valkoista kylpytakkia ei kyllä voi laskea sellaiseksi.

“Öh”, Rasmus äännähtää, kun Joe katsoo häntä hetken ilmeettömästi ennen kuin peruuttaa peremmälle huoneeseensa.
“What are you standing there for? Oh, for the love of, well, me, not wearing clothes — come inside”, Joe kehoittaa.
“Why aren’t you dressed?” Rasmus kysyy sulkiessaan oven perässään.
“Why are you?” Joe nakkaa paluupallon villisti hörähtäen.

Vanhempi (muttei mikään ikäloppu!!) mies istahtaa nojatuolille ja rapistelee viereisellä pikkupöydällä lojuvia paperipusseja. Rasmuksen päässä raksuttaa. Nuohan ovat leipomon pusskoita. Joachim kaivaa pussista esiin tuoreelta näyttävän croque madamen.

“I thought we’d head out for lunch”, Rasmus sanoo hitaasti. “That’s why I came — to let you know we’re ready to go.”
“What do you need me for?” Joachim kysyä pärskähtää, laskee leipänsä tyhjän paperipussin päälle ja keskittyy sitten availemaan toista pussia. “To chaperone you?”
“... no? I just figured”, Rasmus jatkaa sinnikkäästi Josefinalta saamaansa tehtävää, “we’d all go together.”

Joen toisesta paperipussista löytyy croissant, joka, ennen kuin Rasmus ehtii oivaltaa mitä oikein tapahtuu, singahtaa matkalle ilmojen halki. Joachim nauraa ilahtuneesti havaitessaan, että hänen heittokätensä on entisellään ja tähtäys osuu napakymppiin.

“Ow!” Rasmus äännähtää. “Why did you… did you just throw a croissant at me?”
“Couldn’t hurt! These things are lighter than air, God bless french boulangers”, Joe maalailee toista, toistaiseksi heittämätöntä croissantiaan ihastellen.
“But — the hell was that all about?”
“Ah, come on, you silly boy. This is Paris, la ville de l’amour. The city of love, you idiot. Go, take your girl out and do not ruin everything by asking me to come with you. Find a nice place to have lunch, walk around holding hands, make out at some stinking old alley that’s too narrow for me to even fit in. Do, you know, coupley stuff. She’d love that.”

Joachim näkee Rasmuksen korvien punehtuvan, hieman poskienkin, ja arvaa jääräpäisestä ilmeestä, että mokoma pojankloppi saattaa vielä vängätä vastaan. Ratsumestari katsoo nuorta miestä kuin nuhdeltavaa lasta.

“Go, before I throw this one at you as well. I’ll be here enjoying my croissants and croque madams and a bottle of sparkling water, and I’ll meet you when it’s time to head back to the arena”, Joe ilmoittaa määrätietoisesti.
“Well, if you’re sure you don’t want to —”
“Positive. I’ve seen this place a thousand times. Besides, as much as I enjoy being the third wheel in your relationship, I really do think she deserves some undivided attention from you every now and then. Now, go. Oh —”, Joachimin äännähdys saa Rasmuksen pysähtymään vielä pieneksi hetkeksi ovensuuhun ja katsomaan ratsumestaria, joka pitää naamansa peruslukemilla vain seuraaviin sanoihinsa asti: “— and thank me later.”
Syvä, villi virnistys ja velmu silmänvinkkaus eivät jätä arvailun varaan, mistä hyvästä Joachim olettaa saavansa kiitosta myöhemmin.

Ramuksen poskien puna ehtii hädin tuskin tasaantua, ennen kuin hän avaa oman huoneensa oven. Josefina seisoo kokovartalopeilin edessä tarkastelemassa asuaan, sievää kesämekkoa, joka pukee hoikkaa vartta kauniisti. Rasmus ajattelee, että koko puhe rakkauden kaupungista on omituista ja ennen kaikkea turhaa. Ei siihen mitään kaupunkeja tarvita.

“Eikö Joe ollut vielä valmis?” Josefina kysyy katsoessaan häntä ensin olkansa yli ja sitten sulavaliikkeisen pyörähdyksen jälkeen suoraan.
“Ei”, Rasmus sanoo ja astahtaa uskaliaasti aivan lähelle tyttöystäväänsä, liu'uttaa toisen kätensä tämän vyötäisille ja silittää toisella naisen käsivarren pehmeää ihoa. “Se haki ruokaa huoneeseen eikä aio mennä minnekään. Oikeastaanhan mekin —”
Mutta Josefina keskeyttää hänet nauraen.
“Ei. Tule nyt, kun kerran ollaan täällä. Mä näytän sulle Pariisin”, tyttöystävä sanoo, astuu taaksepäin ja laittaa päähänsä hatun.

Rasmus ei erityisemmin pidä hatuista, mutta Josefinasta kylläkin, ja Josefina väläyttää hänelle iloisen hymyn ja näyttää hyvältä mekossaan hatulla tai ilman. Miehelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin taipua voimakkaampiin tahtoihin, niin kovasti kuin luppoajan viettäminen huoneessa kaksin Josefinan kanssa olisikin häntä ilahduttanut.

“Niin Joekin käski. Että mennään, nähdään Pariisi ja ollaan, öö, rakastavaisia rakkauden kaupungissa”, Rasmus tiivistää kuivakasti heidän kävellessään kohti hissiä.
“Kuulostaa hyvältä”, Josefina naurahtaa, mutta pohdiskelee sitten. “Vaikka nyt kun mietin asiaa, niin muistaakseni ranskalaiset itse ei kyllä pidä Pariisia rakastavaisten kaupunkina. Niiden mielestä rakkauden kaupunki on Venetsia. Tai ehkä Rooma. En muista tarkkaan.”

Hissin ovet sulkevat heidät kahdenkeskiseen rauhaan.

“Ihan kuin se olisi aina vihreämpää jossain muualla”, Rasmus toteaa yhä kyseenalaistaen koko rakkauskaupunkikonseptin.
“Mikä niin?” Josefina kysyy ujuttaessaan siroja sormiaan Rasmuksen omien lomaan.
“Rakkaus”, mies sanoo miedosti kiusaantuneena siitä, että joutuu tarkentamaan, ja Josefina naurahtaa ja katselee häntä kaunis ilme kasvoillaan.
“No, ei se minusta ole”, tyttöystävä tuumaa kepeästi, kurtistaa sitten mietteliäästi kulmiaan ja nyppäisee jotakin miehen pähkinänruskeiden hiusten seasta juuri ennen kuin hissi hidastaa kulkuaan ja pysähtyy katukerrokseen. “Rasmus, miksi sulla on murusia hiuksissa?”
“Joe heitti mua croissantilla päähän.”
“Aivan.”

Pariskunta astelee puolipilviseen pariisilaiseen kesäpäivään ja lähtee rohkein mielin selvittämään, onko sikäläinen romantiikka kuitenkaan kotinurkkia ihmeellisempää.

Pariisilaisia raapaleita
Paris SIM Jumping Week 2021

Verryttely 30.6.

Pisanjin korvat ovat niin pienet ja sirot. Koskaan ennen ei Josefina ole kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, sillä se pieni detalji on hukkunut prinsessaponimaisen pienen hevostamman yleisen sievyyden keskelle. Istuessaan jämäkästi vastaan, kun valkea ratsu yrittää kirmata kiireisin harppauksin verryttelyesteelle — taivaansinisen ja pronssin väreissä hohtelevalle okserille — Josefina kuitenkin katselee tarmokkaaseen höröön nostettuja korvia ja ajattelee, että Pisanji on niitä myöten kaunis kuin karusellihevonen.

Myös hyppy on omalla tavallaan pieni ja siro. Pisanji hyppää nopeasti: se ei liihottele turhia esteen yllä, vaan sinkoutuu maasta terävästi, kohoaa vaadittuun korkeuteen ja laskeutuu niin pehmeästi, että on kuin he eivät koskaan palaisi maankamaralle lainkaan.

Tuttuja 30.6.

Matteo Locatelli, nuorten hevosten luokan 25. lähtijä, ratsastaa virheettömän perusradan tummalla ranskalaistammallaan. Rento ja hyväntuulinen onnentoivotus kumpuaa suoraan sydämestä, kun Locatelli ratsastaa jälkeensä starttaavaa Josefina Rosengårdia vastaan. Nuori nainen hymyilee kiitokseksi eikä vaikuta yhtään niin hermostuneelta kuin joskus aikaisemmin näytön paikassa.

Josefina nimittäin luottaa hevoseensa enemmän kuin epäilee itseään, eikä Pisanji petä luottamusta. Pieni valkea tamma hyppää hyvin ja nopeasti.

Seuraavan kerran Locatelli ja Rosengård kohtaavat toisensa kasvoista kasvoihin palkintojenjakoon valmistautuessaan.
"Teidan jalkenne", Matteo tapailee suomenkielistä ilmausta ja hymyilee taas leveästi ja suurella lämmöllä (ystävällisiä nyökkäyksiä satelee muillekin kuin Josefinalle).

Josefinasta tuntuu kuin hän ratsastaisi areenalle hyväntahtoinen yleinen onnenmaskotti perässään.

Sotkuja 1.7.

Henki salpautuu pieneksi hetkeksi, kun Isak Sederstöm tervehtii Josefinaa ja hidastaa vauhtiaan. Josefina on juuri tavannut pienen Kallasta tutun seurueen. Ei kai pitäisi yllättyä siitä, että tapaa Isabella Sokan ja Juuso Shermanin yhdessä, mutta kerta toisensa jälkeen yhdistelmä hämmentää Josefinaa, joka ei ole varma, minkälainen tuttavuus kaksikon välillä vallitsee.

Hän ei myöskään tahdo kenenkään tietävän itsensä ja Isak Sederströmin, tuon pitkän ja punatukkaisen esteratsastajan, välisestä yhteydestä.

Vaikka tokkopa Isabella järkyttyisi saadessaan tietää Arne Rosengårdin avioliiton sivussa syntyneestä lapsesta, Josefina yhtäkkiä ajattelee. Lienee niitä salattuja sotkuja Sokkainkin suvussa.

Silti Josefina kokee syvää helpotusta, kun Isak ei jääkään juttelemaan vaan jatkaa matkaansa.

Myötäjännitys 2.7.

“Hyi, oksettaa”, Josefina hiiskahtaa. Heidi hänen vieressään nyökkää ja naurahtaa. Ystävysten välillä ei enempää sanoja tarvita: sanaton ymmärrys viriää kaksikon keskuuteen. Molemmat tietävät, miltä tuntuu jännittää jonkun toisen puolesta. Ensin katsotaan henkeä pidätellen Rasmuksen ja Coralin rataa, sitten hämmästellään tuulennopeaa Malachaita, joka kerrankin käyttäytyy siivosti. Aivan pian on taas Rasmuksen vuoro.

"Ne sijoittuu", Heidi sanoo.
"Lauri voittaa koko luokan", Josefina huomauttaa, mutta on väärässä.

Luokan loppupuolella tuttu ratsastaja takoo tauluun ajan, jota muiden ei ole alittaminen. Josefina muistaa Billyn vihreän takin ja punaisen ruusun kahden vuoden takaa ja miettii, tietääkö mies kohdanneensa hänen vanhempansa. Vaikka tuskinpa mies muistaa Josefinaa lainkaan.

Lohtuolka 3.7.

Romy itkee vasten Josefinan olkaa. Vähän matkan päässä Rasmus tuntee olonsa sangen vaivautuneeksi, eikä Josefinankaan olo ole täydellisen luonteva. Hän kuitenkin yrittää lohduttaa tyttöä, joka on pudonnut poninsa selästä kansainvälisen yleisön ja ennen kaikkea oman isänsä silmien edessä. Koko kilpailuviikko on mennyt Duckin kanssa aivan mönkään, eikä yksi Pollyn kanssa saatu ruusuke häivytä emotionaalisia ruhjeita.

"I'm gonna lose him", Romy nyyhkii lohduttomana. "Daddy's not going to let me keep him."

Josefina rutistaa tyttöä tiukemmin. Mitä hän voisi sanoa? Rosemarien isä tuskin tahtoo pitää ponia, joka on alusta asti ollut tytölle liian haastava, vaikka tyttö kuinka sinnikkäästi pitää Duckia unelmiensa ratsuna.

Kosiokriisi 3.7.

Kun hyvä ystävä esittelee kihlasormustaan rakkauden kaupungissa, eikä siitä osaa täysin iloita, ymmärtää vihoviimeistään, ettei ole päässyt yli omasta elämänkriisistään.

Tietenkään Josefina ei ajattele (päivittäin), että häntä pitäisi kosia, ja tietenkään hän ei suoranaisesti usko, että on hävinnyt jonkin kilpailun Heidille, jota on kosittu ensin, eikä elämän tarkoitus tietenkään ole päästä naimisiin ja perustaa perhe, ja lisäksi Josefina muistaa TIETENKIN olevansa nuori.

Paitsi etteivät hänen tunteensa aina tottele järkeä. Vatsa tuntuu ontolta ja suupielet painavilta, kun Josefina vastaanottaa tiedon ja vielä myöhemminkin, kun hän vain ajatteleekin sitä. Mutta kateus on ruma tunne, hänelle on opetettu, eikä siitä sovi näyttää väläystäkään.

Kilpa-Joe 4.7.

Viikko on ollut kaikkinensa pitkä, mutta vielä on edessä yksi urakka: Joachimin ja Silverin Grand Prix -luokka. Merit, joka on tyytyväinen Flingin suoritukseen nuortenluokassa ja sitäkin iloisempi Oberonin ruusukkeeseen, ilmoittaa heidän seurueensa lähtevän ajamaan kotia kohti.

"Rude", Joachim tokaisee Josefinalle ja Rasmukselle Meritin jo mentyä. "She's got no team spirit, that woman."

Sitten Joe kohauttaa olkiaan, naurahtaa makeasti ja vetää nuoret kainaloonsa.

"At least you'll be here to witness my victory!" saksalais-englantilainen taikka englantilais-saksalainen kilparatsastaja sanoo, ja vaikuttaa hyväntuuliselta ja rennolta.

Josefinasta on käsittämätöntä, miten mies voikin olla niin tyyni ja luottavainen viikon vaikeimman koitoksen alla, mutta Joe onkin... Joe.

Grand Prix 4.7.

Silver näyttää upealta. Josefina on kiillottanut sen pronssisen karvan ja letittänyt hopeanhohtoisen harjan, ja kuin patsas ori seisoo odottamassa, että sen ratsastaja kipuaa kyytiin. Ja kun monissa liemissä keitetty Joachim on kokeneen Silverin ohjaksissa, tuskin mikään haaste on ratsukolle liian vaikea.

"Nyt menee hyvin", Rasmus sanoo Josefinalle, kun he istuvat katsomossa penkkiensä etureunoilla ja jännittävät uusintaradalla etenevän ratsukon suoritusta.

Niin meneekin, aina viimeiselle esteelle saakka. Silver, joka ei ole luonnostaan kovin nopea ratsu, tekee Joen siivittämänä hyvää tahtia kärkiaikaa ja on ylittämässä itsensä. Kun radan viimeinen puomi putoaa hassusti epäröivän takajalan mukana, Josefina ja Rasmus äännähtävät pettymyksestä. Joachim pudistelee päätään.

Ystävä 4.7.

Voitto lipsuu käsistä, mutta Joachim ratsastaa silti Silverillä palkintojenjakoon. Josefina ja Rasmus osoittavat ratsukolle ja heidän kovimmille kilpakumppaneilleen suosiota. Silver saa suitsiinsa valkoisen ruusukkeen, ja kun Joe kannustaa kookkaan orin laukkaan, se korskuu ja näyttää komealta polkiessaan maata kaula kaarella. Revittelemään Silver ei innostu.

Siivon kierroksen jälkeen Joe himmailee hevosen raviin ja päästää ohjat käsistään heidän lähestyessään areenan sisääntuloportteja taputellakseen hevosta kaksin käsin kiitokseksi.

"Do not get old and tired just yet, my friend", hevosmies mutisee ratsulleen.

Kilpakenttien konkari ei vastaa Joelle, tietenkään, mutta ratsastaja toivoo hevosen ymmärtävän hänen toiveensa ja noudattavan sitä parhaansa mukaan. Ystävästä luopuminen tekisi kovin kipeää.

Power Jump, osa 1: Katsomossa
30. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa

Jos ei oteta lukuun omissa oloissaan pysyttelevää ja satunnaisesti meille äyskähtelevää Meritiä, tiimihenkemme on erinomaista ja tunnelma lämmin (muutenkin kuin säätilan osalta). Kun minua alkaa jännittää liikaa ja esineet tipahtelevat tärisevistä käsistäni, Joella ja Rasmuksella on kaksi erillistä rauhoittelustrategiaa takataskussaan. Rasmus hyödyntää kosketuksia: hän puristaa kevyesti käsivarttani, hipaisee selkääni tai, jos mahdollista, halaa minua. Luulen, että kaikki se palvelee meitä molempia. On vaikea uskoa, etteikö Rasmustakin jännittäisi edes vähäsen startata Carrilla sataaneljääkymppiä ja pomon omalla Grimillä kutsuvierasluokassa metrikolmeakymppiä.

Joachim puolestaan kysyy hivenen naljailevaan sävyyn, aionko jaksaa jännittää koko pitkän päivän. Kutsuvierasluokka, johon olen Pisanjin kanssa tieni kvaalannut, ei ala ennen iltayhdeksää, eivätkä koko kilpailut ole vielä alkaneetkaan.

Jännitän muutakin kuin omaa suoritustani. Kilpailuissa on paljon tuttuja: katsomossa omat vanhempani, joiden kanssa välini ovat yhä jokseenkin kimurantit, ja kilpailemassa niin kovin, kovin monta ystävää, tuttua, tallikaveria ja kaksin kappalein veljiäkin, vaikkei suuri yleisö toista sellaiseksi tiedäkään. Myös tuttuja hevosia vilisee ympäriinsä, eikä vain pomon myymiä hevosia vaan myös vanhempieni kasvatteja ja vuoden mittaan eri kilpailutapahtumissa tutuksi tulleita kilparatsuja.

Yksi jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvista avaa koko kilpailupäivän. Me, joiden startit ovat vasta aikaisintaankin päivän kolmannessa luokassa, istumme katsomossa ja pidämme ajatukset vielä poissa omista suorituksistamme. Joachimia huvittaa nähdä radalle asteleva Rushock Smoochum.

“But he’s tiny! Is he a pony? Aw, super ponies in action.”
“You’ll be surprised”, lupaan vuorenvarmana. “He’s small but a total powerhouse!”
“He actually won a big eventing class here earlier this year”, Rasmuskin muistaa.
Joen uteliaisuus on herännyt. Itsekseen välillä mutisten hän seuraa Smoochumin menoa silmä kovana ja naurahtaa ääneen puhtaan perusradan päätteeksi.
“I bet they’re going to be quick in the jump-off tomorrow”, hän povaa ratsukolle vauhdikasta uusintaa. “Such a clever pony.”

Ponia seuraa toinen ketterä ja komea poni, vielä edellistäkin pienempi: ihan aidosti ponikokoinen. Joe kysyy, olemmeko ehkä saapuneet vahingossa vääriin kilpailuihin ja tulleet katselemaan poniratsastajien mestaruuskilpailuita. Rasmuksen — ja syksystä alkaen myös minun — tallikaveri Jemiina Rajalan ratsastama Romerokaan ei vielä vakuuta Joea, vaikka se onkin jo täysin hevoskokoinen ratsu.
“No proper sport horse has that color”, Joachim väittää. “And it’s not like I’m judging, I’d love to have a horse like that, but it’s not like he’s the most usual sight at an event like this. Oh, there’s a warmblood if I’ve ever seen any — who is this?”
“Adamas. Heidi owns him”, kerron, ja vaikka Joe ehkä jo yhdistikin, tarkennan, että Heidi on ystäväni ja lisäksi kummityttöni äiti. Vilkaisen kauempana häämöttävää Ava Pulkkasen hahmoa ja mietin, myötäjännittääkö hän Martinin, jonka kanssa muistan tytön ehkä heilastelleen tai kenties heilastelevan edelleen, ratoja yhtä suuresti kuin minä Rasmuksen.

Adamasin epätasaisen suorituksen jälkeen kattauksessa on lisää poneja, eikä Joen riemulle ole rajaa.

“We’re so going to lose this year’s Power Jump Championship to a pony”, Joachim lyö vetoa. “One of these funny little creatures is going to win the whole thing, I’m telling you. Well, maybe not this one…”

Ensimmäisen luokan loppupuolella sekä minä että Rasmus ihastumme ikihyviksi jyhkeään tummaan punarautiaaseen oriin, joka esiintyy vakuuttavan näköisesti irlantilaisratsastajansa alla.
“Ajattele, ehkä Donovaninkin isä näyttää tolta”, Rasmus muistelee pomon takaisin Irlantiin myymää suurta nallekarhumaista oria, jonka tiedämme starttaavan seuraavan luokan alussa ja jonka suorituksen aiomme ehdottomasti katsoa. Muistan isänkin koeratsastaneen Donovania, kun hän etsi itselleen kenttäratsua.

Donovan hyppääkin puhtaan perusradan, jollaiseen on ennen sitä yltänyt vain yksi ratsukko ja jollaista saadaan Novan jälkeenkin odottaa muutaman ratsukon verran.

“I really like this mare”, mumisen Joelle ja Rasmukselle, kun katselemme ruotsalaisratsastajan alla laukkaavan kimon tamman menoa. Pidän hevosen ilmeestä ja yleisestä olemuksesta: se näyttää kuuliaiselta ja luottavaiselta, hyvin ratsastetulta hevoselta, ja vaikka se ehkä on hieman pitkänmallinen moniin muihin nähtyihin sirpakampiin estehevosiin, tamma on ketterä ja hyvässä tasapainossa. Pidän Everlastingille peukkuja pystyssä aina maalilinjalle saakka, ja sitten painan hevosen mieleen uusintaa varten toivoakseni sille hyvää virettä sielläkin. Kiltin oloisilla hevosilla on kai erityinen paikka sydämessäni, mikä on hivenen hupaisaa ottaen huomioon, että ikioma Grannini ei varmasti ole kenenkään mielestä erityisen miellyttäväluontoisen näköinen. Ei se tarkoita, että pitäisin siitä yhtään vähempää.

Auburnista tuttu Ceciliakin ratsastaa omalla kasvatillaan nollatuloksen, enkä voi olla pohtimatta, onko Viivi hyväksytty kisahoitajaksi ja jos on, niin kuinka polleana tyttö mahtaa nyt ollakaan. Pian ratsukon jälkeen kuulutetaan valmistautumaan tuttu poni.

“Isn’t this Cabbage Head’s daddy?” Joe havahtuu kysymään.
“I believe so, yeah”, vahvistan.
Ratsukon suorituksen jälkeen Rasmus on sitä mieltä, ettei ehkä kannata välittää pomolle Qualitinan varsan isäksi valitun orin kisakuulumisia.
“Nah, he already sold the colt so who cares”, Joachim sanoo olkiaan kohautellen.

Heidin ja Ronyan ratakaan ei tuloksellisesti ole erityisen hyvä, mutta näyttää kohtalaisen sujuvalta muiden heidän starttivuoroaan ympäröiviään ratsukoiden suoritusten keskellä. Kurtistan kulmiani ja katselen derbykentän nurmeen piirtyviä esteiden varjoja: nekö saavat hevoset jännittymään ja sekoamaan askelissaan? Vai tuulenpuuskatko tuovat mukanaan ääniä ja tuoksuja, jotka heikentävät ratsujen keskittymistä? Mistä sitä tietää, jos ratsastajat vaikka jännittävät eivätkä hevoset. Runsaiden virhepisteiden putken katkaisee lopulta Saraston kuvankaunis hannovertamma, jonka rakenteesta ja liikkumisesta huomaan pitäväni erityisen paljon.

Nollaratoja tulee vielä lisääkin: yksi tummalle irlantilaisorille (“Irish horses are great. It’s a shame the mighty bossman is not that enthusiastic about them”, Joachim kommentoi), jonka herttaiset hörökorvat ilahduttivat minua suuresti; yksi ruotsalaisratsukoille (“Swedes are on a roll here”, Joachim tuumaa); yksi Kalla Cupistakin tutulle Ihantojalle; ja viimeinen Meritille, jolle hurraamme äänekkäästi siitä huolimatta, ettei nainen juurikaan ole osoittanut samanlaista kannustavaa suhtautumista meidän suuntaamme. Merit näyttää toistaiseksi tyytyväiseltä (muttei kyllä enää seuraavan päivän uusinnan jälkeen, sillä hänen maailmassaan uusinnan viimeinen sija on suurin piirtein sama asia kuin kokonaan hävitty kilpailu).

Rento oleilu katsomossa on kuitenkin osaltamme pian ohi. Tunnelma sähköistyy selvästi, sillä päivän kolmannen luokan alku tarkoittaa sitä, että niin Merit, Joe kuin Rasmuskin ratsastavat pian kilpaa. Autan heitä minkä voin, ja sitten olenkin enimmän aikaa aivan yksin, kun muut ratsastavat.

Paitsi ettei yksinäisyyttä kestä kovinkaan kauan. Vanhempani liittyvät päättäväisesti seuraani, ja niin omituiselta kuin se ensin tuntuukin, jossakin kaiken muun tunnemylläkän alla tunnen helpotusta siitä, että tässä me nyt olemme, yhdessä perheenä kannustamassa Alexanderia ja kasvatillamme ratsastavaa Rasmusta. Kumpikin kuitenkin ratsastaa vasta luokan loppupuolella, joten luvassa on runsain mitoin esteratsastusta ennen heitä.

Mitä pidemmälle luokka etenee, sitä enemmän minua alkaa hermostuttaa. Virheitä tulee paljon yhdelle jos toisellekin ratsukolle (eikä vähiten Meritille, joka näyttää hermostuvan, kun Nothingman kyttää vesiestettä jo kaukaa, sotkee sitä edeltävän linjan ja kieltäytyy hyppäämästä vettä; sen jälkeen herkän hevosen ja kärsimättömän ratsastajan pakka on niin sekaisin, ettei paluuta harmoniseen yhteistyöhön enää ole). Joellekaan ei jää Pupun radasta jälkipolville kerrottavaa. Tamma on epätavallisen kireän näköinen, ja siitä voin olla varma, ettei se johdu Joen jännityksestä, sillä mieshän ei hermoile juuri koskaan. Ehkä rautias tekee kiimaa, tai ehkä se ei ole toipunut laivamatkasta optimaalisella tavalla.

Yksi omista suosikeistani luokassa on hieman Pikiä muistuttava merkitön musta Santorini Sun, joka on jäänyt mieleeni aikaisempien vuosien Power Jumpeista. Sen vire on tälläkin kertaa karsintaluokan perusradalla kohdillaan. Suurella mielenkiinnolla seuraan myös Isibéalin suoritusta pomon myymän Divisaderon kanssa. Rasmus piti Divistä kovasti, ja hauska hevonen se oli minustakin. Irlantilaisratsastaja on selvästi koonnut itsensä edellisluokan lopun farssin jäljiltä ja ratsastaa Diviä niin kuin katastrofia hankalaluontoisen Dickin kanssa ei olisi koskaan käynytkään.

“Ilo katsella tasokasta esteratsastusta”, isä kommentoi, kun olemme nähneet kaksi nollarataa, ja on kuin hän manaisi niillä sanoillaan seuraavan ratsukon suorituksen.
“Toivottavasti ratsastaja on kunnossa”, antaa äiti myötätuntoisen lausuntonsa.

Sen jälkeen säästytään sentään suuremmalta dramatiikalta loppujen perusratojen ajan. Arvaan, että isä tulee kohteliaasti onnittelemaan Isabellaa kasvatustyöstä nähtyään Sylvin radan, ja koska äiti ei tietenkään voi olla avoimen epäkohtelias, hän varmasti nyökkää samanmielisyyttään. Höna Extremen nimelle naurahdamme isän kanssa kilpaa, mutta hienostuneisuudesta ylitse kaiken muun pitävään äitini se ei niinkään vetoa.

“Peksi on ollut huimassa vedossa”, sanon vanhemmilleni ennen Alexanderin radan alkua.
“Toivoa sopii, se on sitä nytkin”, isä vastaa, ja äiti on liian jännittynyt sanoakseen mitään. Jännittäköhän hän minunkin suoritustani myöhemmin yhtä paljon? Alexander saattaa kuitenkin perheen ammattiratsastajana olla etusijalla. En silti epäile, etteivätkö molemmat vanhempani olisi puolestani yhtä iloisia kuin veljeni, mikäli sattuisin Pisanjin kanssa yhtä hyvin onnistumaan kuin Alexander oman ratsunsa. Peksi jatkaa keväästä alkanutta huikeaa suoritustasoaan: se on edennyt kansainvälisissä kilpailuissa sijoituksesta toiseen, ja on nytkin ehdolla uuden ruusukkeen saajaksi, mikäli se uusinnassa hyppää yhtä hyvin kuin perusradalla.

Puhtaan radan tekee myös Rasmus, jonka tiedän suhtautuneen Carriin läpi kesän vaihtelevin tunnelmin: välillä ratsukon välillä orastaa luottamus ja hyvä tekemisen meininki, ja toisinaan Carrin omapäisyys ja tietynlainen, emänsäkaltainen vahvuus haastaa poikaystävääni ja kai hänen itseluottamustaankin. Tänään syytä itseluottamuksen kolhiintumiselle ei kuitenkaan ole: kimo ori hyppää vahvasti, isosti ja tarkasti. Kun menen Rasmuksen luo onnittelemaan häntä hyvästä suorituksesta ja auttamaan Carrin hoitamisessa, Arne ja Susanne seuraavat vanavedessäni ja antavat vävykokelaalleen enemmän tai vähemmän sydämelliset onnittelut.

Jopa äidin olemuksessa on jonkinlaista haaleaa lämpöä. On omituista, kuinka tyytyväiseksi minut tekeekään se, että lähes vuoden kestäneen etääntymisen jälkeen me esiinnymme Power Jumpeissa kuin yhtenäinen, lämminhenkinen perhe: Alexander, vanhempani, minä ja kaupanpäällisiksi Rasmus Alsila kokoonnumme luokan päätteeksi yhteen, ja sovimme käyvämme syömässä jotakin, kunhan luokassa kilpailleet oriit on jäähdytelty ja hoidettu pois. Päivän neljännessä luokassa ei Ykkösellä starttaavaa Meritiä lukuunottamatta ole tiimistämme yhtään ratsukoita, ja hyvässä lykyssä ehdimme vielä katsomaan heidänkin ratansa. Viimeistään toivon palaavani katsomoon ajoissa nähdäkseni oman Granni-tammani isän suorituksen. Suuri, kokenut ja tätä nykyä jo vitivalkoinen Tranquille K on aina komea näky. Eikä sillä — korea kisapaikkahan suorastaan vilisee komeita ratsuja. Jotakin erityistä siinä vain on, kun tietää katselevansa hevosta, joka on periyttänyt ominaisuuksiaan omalle ratsulleni ja sen tämänkesäiselle varsallekin.

Power Jump, osa 2: Grand Prix
30. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa

Tiedänhän minä, että Silverillä on jo ikää. Siksi on ihan asiaankuuluvaa, että nuorempi Lätsä on kesän mittaan kulkenut Joachimin matkassa hyppäämässä GP-ratoja: vasta 9-vuotiskautensa lopulla korkeimpiin luokkiin noussut ranskalaisori on Joen uusi GP-oppipoika, Silverin manttelinperijä. Ilman kristallipalloa ja teenlehdistälukutaitoa meistä kukaan ei tiedä, hyppääkö Silver vielä yhden kauden, tai ehkä kaksi tai ihan korkeintaan kolme, eikä pomo salli Joen pudota tyhjän päälle, mikäli konkariorin ura suurimmissa luokissa päättyy. Tallin ykkösratsastajan ranking-sijoista ja näkyvyydestä on pidettävä huolta.

Niinpä Joachim verryttelee kyömynaamaista ruunikkoa, ja me Rasmuksen kanssa katselemme ratsukon menoa käsikkäin. Meritillekin on löydetty ratsu GP-luokkia varten, ja päinvastoin kuin Joen ja Lätsän kohdalla, tässä tapauksessa ratsu opettaa ratsastajaa. Karina on jo kokenut korkeimman tason kilparatsu, kun taas Merit on junnannut pitkiä aikoja hieman pienemmissä luokissa ilman suurempaa menestystä. En tahdo ajatella ilkeästi kenestäkään, mutta Joachimin hiljaa suupielestään livauttamat sanat kummittelevat mielessäni: she's all hard work and pure willpower but no real talent. Omalla tavallani kunnioitan Meritiä, joka on periksiantamattomuudessaan ja työteliäisyydessään aivan omalla tasollaan. Kritiikinsietokyvyssäkin minulla olisi virolaisratsastajalta paljon opittavaa. Merit voi mokata ja saada moitteita, ja sen sijaan, että hän itkisi surkeuttaan, hän kohottaa leukansa, painaa moitteen sanat mieleensä vaihtelevalla menestyksellä, jatkaa unelmiensa tavoittelua ja yrittää olla tekemättä samaa virhettä uudestaan.

"Onko voittajasuosikkeja?" Rasmus kysyy, kun valumme katsomon puolelle. Me emme, tietenkään, kilpaile Grand Prix -luokassa. Ihan niin höveli ei pomokaan ole, että ojentaisi meille jonkun sille tasolle valmiin arvoratsunsa ohjat käteen ja sanoisi, että sen kuin kokeilette vuoden suurimmissa kilpailuissa, kuinka GP-rata teiltä irtoaa.
"Allsaints Clover", sanon suoraan. "Se teki muhun vaikutuksen Pariisissa. Jos se kvaalautuu arvoluokkaan, mä luulen, että me kaikki saadaan todella pistää parastamme. Ja Matteon hevonen on tosi kiinnostava."
"Mikäs sillä olikaan tässä luokassa?"
"Se Garnet, Gabarnetin poika", kerron Rasmukselle, johon hyvillä estehevossuvuilla on tapana tehdä vaikutus.
"Toivotaan, että niilläkin menee hyvin. Ei tietysti paremmin kuin Joella", Rasmus lisää kuin peläten, että työkaverillamme on jokin taianomainen vaisto, jolla hän aistii pitkän matkankin päähän muille ratsukoille suunnatut kannustavat ajatukset.
"Se on kyllä vielä nuori hevonen tälle tasolle", pohdiskelen ääneen. "Mutta laadukas. Kävi miten kävi, sillä on vielä uraa edessä ja todennäköisesti suunta vaan ylöspäin."

Luokassa on tietysti muitakin mielenkiintoisia hevosia. Norjalaisen Kristiansenin ratsun väristä emme pääse Rasmuksen kanssa yksimielisyyteen, ja olen melko kiireinen googlatessani, millainen värigeeni tai sellaisten yhdistelmä saa sen värin aikaiseksi. Havahdun vasta, kun Rasmus tuuppaa minua kylkeen ja hönkäisee:
“Lollo!”
Nauraa tirskahdan, vaikka tietysti tiedän, ettei poikaystäväni syyttä suotta höpise hävyttömyyksiä. Lollo nyt vain sattuu olemaan Heidin hevosen lempinimi. Kimo tamma asuu Runiacissa, mistä se on meille molemmille tuttu. Raeske sen satulassa näyttää ryhdikkäältä ja totiselta, kuten tapahtuman arvo vaatii, ja syvällä keskittyneisyydellä hän luotsaa ratsunsa luokan ensimmäiseen puhtaaseen rataan.
“Heidi mahtaa olla tyytyväinen”, hymähdän itsekin ilahtuneena tutun tamman hyvästä suorituksesta.

Luokka jatkuu upeilla tammoilla ja täysiverisellä, joka saa Rasmuksen nojautumaan eteenpäin. Luulen, että se on hänen sisäisen kenttäratsastajansa tekosia. Ja tokkopa Rasmuksen kenttäratsastaja on enää millään tavalla sisälle kätkeytynyt salaisuus: johan hän viime vuonna voitti Kalla Cupin kenttäratsastuksen rankingin. Minä vain tutustuin häneen esteratsastajana, mutta viimeistään Branin myötä Rasmuksen ratsastusura otti uudenlaisia tuulia alleen. Tartun avopuolisoani kädestä ja hymyilen. Hänessä on muuntautumiskykyä, jollaista toivoisin itsellenikin. Rasmuksen alla hevosen kuin hevosen vahvuudet pääsevät esiin; minä osaan vain tehdä korrektisti hyppääviä estehevosia.

“Ei se turhaan ole sun suosikkisi”, poikaystäväni tuumaa, kun Allsaints Clover Z hyppää puhtaan perusradan juuri ennen kuin Merit ratsastaa areenalle kokeneella ratsullaan.

Niin kovasti kuin tahtoisinkin olla aukottoman lojaali Meritille ja kehua hänen suoritustaan, en täydellisen rehellisesti siihen kykene. Karinan karva hohtelee hikisenä, kun tamma ponnistelee läpi vaativan radan. Meritin otteista näkee, ettei hän ole vielä rutioinoitunut tämäntasoisten arvokisaluokkien hyppääjä. Ratsastajan asennossa on jännittynyttä puserrusta, ja jokin kokemattomampi, herkempi tai vähemmästä nokkiinsa ottava hevonen kyllä ottaisi puomeja mukaan enemmän kuin Karina. Tamma kuitenkin kiipeää kiltisti yli puomeista silloinkin, kun Merit vetää sen laukan liian pieneen ja latteaan pakettiin tai sysää sen hyppyyn kaukaa.

“Uskomattoman hieno hevonen”, Rasmus kehuu ansaitusti Karinaa, kun ratsukon rata on ohi. “Mieletön tamma.”
“Niin on”, nyökyttelen.
“Toivottavasti pomo teettää siitä paljon varsoja ja lahjoittaa ainakin yhden meille”, puolisoni heittää toiveensa taivaille ja minä naurahdan taas.
“Ainahan kaikkea voi toivoa”, hymähdän, enkä voi olla miettimättä, miten hienoa olisikaan saada Karinan kaltaisen tamman tytär siitostammaksi ihan omaan talliin – siis olettaen tietysti ensin, että meillä ylipäänsä olisi koskaan sellaista.

Luokan loppupuolella esiintyvä Lätsä sen sijaan ei ehkä näytä kovin säväyttävältä, mutta tekee työnsä. Minua jaksaa huvittaa se, miten niin laiskan näköinen hevonen onkin salakavalasti humahtanut esteratsastuksen huipputasolle. Lätsää ei stressaa yhtikäs mikään, vaikka se on valtavan suurella areenalla ilman lajitovereidensa suomaa turvaa. Ruunikko ori ei myöskään tunnu ottavan itseensä suuren urheilujuhlan tuntua. Kun Joachim nostaa lähtöluvan saatuaan laukan, Lätsä voisi aivan yhtä hyvin olla rennolla maastoretkellä kuin suurkilpailuissa.

Mutta kyllä se siitä sitten syttyy. Selvästikään Lätsä ei myöskään tiedä olevansa täällä vain kokemuksenhakumatkalla. Me ihmiset ehkä ajattelemmekin, että Joachimin todellinen ykkösnyrkki on kutsuvierasluokkaan aiemmin kauden kuluessa kvaalautunut Silver, ja että on onnekasta, että Lätsä pääsee silti kokeilemaan arvokisaratsun elämää ilman suuria menestyspaineita. Ranskalaisorille ei kuitenkaan ole kukaan lähettänyt kirjallista tiedonantoa aiheesta. Se hyppää niin kuin olisi suorittanut 160:n senttimetrin korkuisia esteratoja koko ikänsä sen sijaan, että olisi alkanut ylittää niitä kilpailuolosuhteissa vasta alle vuosi sitten: varmaeleisesti ja vailla turhaa häsläystä, ja mikä tuloslistan kannalta tärkeintä, virheettömästi.

“Lätsä pääsi uusintaan?” sekä totean että kysyn samanaikaisesti.
“Lätsä pääsi uusintaan”, Rasmus vahvistaa.
“No oho.”
“Onhan se hyvä hevonen”, poikaystäväni naurahtaa hämmennykseni huvittamana.
“No on on! En mä sitä sano! Mutta kun se on kuitenkin aika kokematon.”
“Ei se nyt enää niin kauhean kokematon ole”, on Rasmuksen mielipide.
“Ei kai tavallaan, mutta menee kuitenkin ensimmäistä kokonaista kauttaan tällä tasolla. Mä olen iloinen kun se suorittaa näin hyvin. Kun se on näin valmis.”
“Olen mäkin, ja Joekin varmasti”, poikaystäväni sanoo ja rutistaa minua. Sitten hän suoristautuu, karaisee kurkkuaan ja kysyy: “Mutta nyt – olisikos meidänkin aika pistää hösseliksi?”

On kai meidän, sillä jo seuraavassa luokassa starttaa Rasmus itsekin, ja sitten on jo ensimmäisen kilpailupäivän viimeisen luokan vuoro. Jännitys pesiytyy kylkiluiden sisään. Voi kunpa Pisanji olisi tänään hyvässä vireessä: minun on määrä hypätä sillä illan viimeisessä luokassa.

Power Jump, osa 3: Pistetään hösseliksi
30.-31. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa

Ja hösseliksihän me pistetään. Rasmus hyppää lahjakkaalla Grimillä nollaradan ja taputtaa raudikkoa villisti suorituksen jälkeisen adrenaliinimyrskyn vallassa. Se on minulle selvä merkki: on alettava viimein keskittyä omaan suoritukseen. Jännitys, jonka olen hetkittäin päivän aikana unohtanut, tulee aaltoillen takaisin. Pisanji ei ole armollinen hevonen, mitä tulee ratsastajan jännitykseen, mikä saakin minut ihmettelemään, kuinka meistä koskaan on tullut toimiva ratsukko. Hengitysharjoitusten siivittämänä nousen satulaan ja toistelen itselleni, että olen ansainnut paikkani täällä.

Kenties läpi elämän harjoiteltu psyykkaus toimii, tai ehkä kilpailuiden tunnelma vain vie minut mukanaan. Vaikka Pisanji iskee kipinää ja tuntuu, jos mahdollista, vielä terävämmältä kuin yleensä, tiedän tuntevani hevosen ja sen lukuisat oikut jo loputtoman hyvin. Mitä uutta kimo voi enää keksiä? Luulenpa, että se on ehtinyt parin yhteisen kisakautemme aikana esitellä jo lähes koko temppurepertuaarinsa. Ja pohjimmiltaan minä tiedän, että se haluaa hypätä. Siihen luottaen ratsastan sen radalle, jolta selviydymme virheettä seuraavan päivän uusintaan.


Siitä hullunmylly vasta alkaa. On aivan kuin jalkapohjani irtoaisivat siitä hetkestä alkaen maanpinnasta ja joutuisin omituisen kilpaurheilun hengen tanssitettavaksi. Kun seuraavana päivänä ratsastan Pisanjin kauniin ja luonteikkaan arabialaisen täysiverisen jälkeen radalle, minulla on suunnitelma, johon uskon. Radan enimmäisaika on osoittautunut uusinnoille epätyypillisen tiukaksi. Kun edes Amelie ja Uula eivät ripeästä etenemisestä huolimatta selviydy radasta aikavirheittä — puomit kylläkin pysyvät kannattimillaan — uskon tietäväni, minkä kaarteen ratamestari on suunnitellut toistaiseksi nähtyä tiukemmin ratsastettavaksi. Mikäli Pisanji tuntuu radalla samalta kuin eilen, aion laittaa kaiken peliin ja kääntää niin ettei ole ennen nähty.

Sitä päätöstä en joudu katumaan. Uskon kuulevani Joachimin villin vislauksen, kun ylitämme Pisanjin kanssa maalilinjan luokan toistaiseksi nopeimmalla ajalla ja ilman virheen virhettä. Tulos saa minut tutisemaan: siitä jännitys vasta alkaa!

Reittivalintaamme yrittää joku jäljitelläkin, mutta se kostautuu puomina. Joe, joka on tyytymättömänä todennut epäilevänsä, että väsymys painaa kokeneen Silverin jalkoja, ei lähde edes yrittämään pienempää tietä vaan antaa hevoselle armollisesti enemmän tilaa. Koska Silver ei ole hevonen nopeimmasta päästä ja koska suurella derbykentällä vallitsevat pitkät etäisyydet eivät ole sille eduksi, kokenut kollegani kiilaa tuloksissa vasta Amelien taakse kolmannelle sijalle. Viimeistään silloin alan täristä holtittomasti Rasmuksen kainalossa.

Jumalauta. Pisanji johtaa luokkaa. Se on vähintään toinen, se saattaa voittaa, me saatetaan voittaa oma luokkamme —

mutta ehkä Karevaara tekee sen, missä muut eivät onnistuneet. Aikamme kilvoittelevat tiiviisti keskenään, ja uskallan hädin tuskin katsoa ratsukon suoritusta. Olisinpa kuitenkin lähtenyt itse kävelyttämään Pisanjia enkä luovuttanut sitä Linuksen käsiin, ajattelen ohimennen, kun jännitys kasvaa sietämättömäksi Logen lähestyessä viimeistä estettä.

Muistan oman suoritusaikani sekuntin sadasosalleen, ja tiedän välittömästi tulosnäyttöä vilkaistessani, että voitto luiskahtaa luokan viimeisen ratsukon loistosuorituksen myötä hyppysistä. Se ei estä muutamaa hätäistä onnenkyyneltä valumasta poskilleni, ja poikaystäväni on vähällä syyllistyä kuolemantuottamukseen kilpailupaikalla halatessaan minua niin tiukasti, ja kun Joachim pääsee vuorostaan kaappaamaan minut onniteltavakseen, hän pyörittää minua niin kuin en painaisi risua enempää ja muiskauttaa poskelleni suukonkin. Niin innoissaan en muista edes Joen aiemmin olleen!

"Where's Linus, where's Merit, we need to get going! We've got some prizes to collect", Joachim riemuitsee ja kiidättää minut työkavereidemme, joiden huomaan olemme hevosemme uskoneet, luo.


Palkintojenjako on yhtä onnenhumua. Pisanjille se tosin on lähestulkoon liikaa. Kimo tamma väistelee ruusukettaan teatraalisesti eikä todellakaan seiso arvokkaasti aloillaan odottaessaan, että myös Karevaara ja Loge saavat palkintonsa. Paljonpa auttaa, että hevoselle on sen luonteen tuntien puettu korvahuppu vaimentamaan hieman palkintojenjaon äänimaisemaa.

"Send help", naurahdan hieman kauhistuneena Amelielle, joka nauraa ääneen ja lupaa ohjata Uulan sivuun, jos putoan Pisanjin selästä heidän edellään. Siinä vasta todellista ystävyyttä — olla nyt ratsastamatta toisen yli, mitä muuta sitä voikaan toivoa.

Onneksi Karevaara ei suotta pidättele hevostaan. Minulla ei nimittäin ole sanavaltaa Pisanjin menoon, ja jos voittaja olisikin sattunut valitsemaan juhlavan marssilaukan kunniakierroksen etenemistahdiksi, luulen, että olisin joutunut pidättämään kimon tammani suupielet solmuun ja oman kehoni pysyvään kramppiin. Laukan jälkeen joudun pyörittämään Pisanjia aikani pienillä volteilla, ennen kuin tamma viimein tyyntyy tarpeeksi kävelläkseen, saati pysähtyäkseen. Hävettäisi, ellen olisi niin loputtoman ylpeä pienen tamman saavutuksesta.

Eivätkä ylpeydenaiheet lopu siihen. Peräkkäin suuntaamme jälleen kunniakierrokselle Karevaaran kanssa, tällä kertaa hän minun ja Pisanjin perässä, kun arvoluokka saadaan päätökseen. Edellämme laukkaa viisi kilpailun parasta ratsukkoa, ja vaikka tunnen Pisanjissa yhä menohaluja, se esittää nyt ehkä sievintä karusellilaukkaansa koskaan. Hevonen etenee, muttei holtittomasti, ja sillä hetkellä tunnen, että tätä voisin sittenkin tehdä työkseni.

Annan sen ajatuksen kuitenkin haipua taka-alalle, kun suurin kilpailueuforia väistyy väsymyksen tieltä. Niin hohdokkaalta kuin päivä tuntuukin, saavutus on vain kaiken uuvuttavan työn ja henkeäsalpaavan jännittämisen kristallinkirkas tiivistymä. Minä olen ollut ytimiäni myöten uupunut ilman sitäkin, että laittaisin koko elämäni hyrskyn myrskyn ammattiratsastajuuden ja kilpaurheilijuuden nimissä. Niiden korttien varaan en voi elämääni rakentaa, vaikka kuinka kortteja koristeltaisiin glitterillä. Oma vaativuuteni syöksisi minut epätoivoon alle vuodessa, sillä hevosten kanssa vastoinkäymisiä tulisi väistämättä, ja minä olin taipuvainen ajattelemaan ensimmäisen epäonnistumiseni kohdalla, että urani olisi pysyvästi pilalla.

Päätämme kävelyttää arvoluokassa kilpailleet hevosemme ravitallille. Merit ajakoon (nyt takuuvarmasti täyteen tankatun) rekan perille, kun Linus huolehtii luotettavasta Silveristä, Rasmus pitää äkäisen Grimin etäällä meidän muiden hevosista ja minä ja Joe pysyttelemme suomalaista luontoa kavahtelevien trakehnereidemme menossa mukana minkä taidamme.

Ystävien keskellä ajatus ikuisesta ratsastamisesta kyllä tuntuukin houkuttelevalta… mutta ei.

Power Jump, osa 4: Ja ulkona kesäyö
31. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa #jusmus #ritvaaro


Suomalainen kesäyö tuntuu voimakkaana ilmassa. Kuinka sen tietääkin ulkoilmasta, että on palannut kotimaahansa, vaikka samaa kaasuseosta se on kaikkialla? Mä olen kuitenkin viettänyt koko pitkän ja samanaikaisesti hujauksessa ohi vilahtaneen kesän muilla mailla ja tunnen eron yhtä selvästi kuin tunnen ilmaisen (ja, tarpeetonta sanoakaan, erinomaisen laadukkaan) viinibuffetin tekevän nousua kevyesti niin kesänaikaisesta auringonpaahteesta kuin viinistä itsestään rusottaville poskille ja jonnekin silmien taakse. On aika juoda vettä, päätän, sillä en suin surminkaan tahdo olla juhlien tyylitön örveltäjä.

Vetäydyn vesilasini kanssa hivenen syrjempään hengähtämään ja tarkkailemaan juhlivaa kilpailukansaa; matkalla ohitan somefeimiksi tunnistamani Tomas Bengströmin ja olen vähällä moikata häntä niin kuin tuntisimme hyvinkin. Muistan viime hetkellä, ettemme tosiasiassa ole toisillemme muuta kuin nimimerkit ja ohi selailtuja Instagram-postauksia. Ehkä, jos olisin rohkeampi, onnittelisin häntä hienosta karsintaradasta kuvankauniin trakehnertamman kanssa, mutta rohkean sijaan olen kiusallisen tietoinen siitä, miltä saattaisin niin tehdessäni vaikuttaa. Sen lisäksi että epäonnisen arvoluokan suorituksen jälkeen minun ehkä tulkittaisiin piruilevan, mitä en tehnyt juuri koskaan, oli olemassa toinenkin vaara. Mies varmasti pitäisi minua taas yhtenä pihkaantuneena fanityttönä, jollaisen asemaan en tahdo itseäni asettaa (vaikka ymmärränkin miehen viehätyksen, mutta eihän sitä ole soveliasta myöntää).

Tietenkin After Ride -tapahtumat ovat verkostoitumisen näyttämö, mutta uskalluksen puute estää minua olemasta oman elämäni Isabella Sokka, joka onnittelee sujuvasti Anamaria Antongiorgia ja Sonja Lovellia heidän hyvästä kilpailuvireestään – kvaalautuminen useammalla ratsulla on jo melkoinen teko – tai kehuu pienimmät kisaratsut paikalle tuoneiden upeita ja ketteriä poneja. Yhtä poniratsastajaa uskallan itsekin jututtaa, sillä Salma on tuttu jo vuosien ajalta, mutta hänen ympärillään parveilee ymmärrettävästi hurja määrä muitakin, ja niin jatkan pian matkaani.

Omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni mietin tätä kaikkea: ensiksi Power Jumpia, joka on taas hurahtanut ohitse aivan yhtäkkiä, ja sitten omaa juhlailtaani, johon sisältyy melko sukkelaa seurustelua jos jonkinlaistenkin tuttavuuksien kanssa, mutta myös jännittäviä hetkiä. Matildan kanssa me tultiin valokuvaajan väijyttämiksi ja naureskeltiin lähestulkoon luontevasti sille, miten meillä vaikutti kuvaajan näyttämässä ruudussa olevan jokin todella suuri salaisuus, josta kuiskittiin kuin mitkäkin liittolaiset. Oikeastihan me puhuttiin vain niitä näitä suorituksistamme ja kisajärjestelyistä, ja yritettiin ylittää viereisen porukan hurja naurunremakka kumartumalla lähemmäs toisiamme, mutta sitä muu maailma ei koskaan tietäisi. Jos kuva päätyisi koskaan julki, näyttäisimme siinä siltä kuin juonittelisimme jotakin elämää suurempaa. Mikäli Kallassa tapahtuisi seuraavan puolen vuoden aikana jonkin sortin rikosaalto, meitä pidettäisiin todennäköisesti syyllisinä.

Erityisen ylpeä olen siitä, miten sujuvasti onnistuin kehumaan Matildaa, joka totesi kuvaajan mentyä, ettei kyllä erityisemmin pitänyt moisesta salakuvauskulttuurista, mutta että kai sellaista piti hevospiirien kansainvälisen kerman seurapiiripirskeissä sietää.
"Mutta sähän näytit upealta siinä, vaikka se nyt olikin salaa kuvattu hassu kuiskuttelukuva", naurahdin silloin, eikä se kuulostanut lainkaan kömpelöltä tai väkinäiseltä, mistä minulle tuli hyvä mieli. Vähäsen häkeltynyt mutta arvioni mukaan kuitenkin ilahtunut Matilda ei kehunut minua takaisin, mutta ei se haitannut. Jos olin kerran osannut luontevasti lausua kehun, ei se tarkoittanut, ettäkö olisin osannut myös vastaanottaa sellaisia.

Pelkään pahoin, että tulin ikuistetuksi kuvaan myös puoliveljeni Isak Sederströmin kanssa (kunpa äiti ei näkisi meitä yhdessä koskaan). Mies lyöttäytyi seuraani, kun Joe irtosi sivultani tervehtimään vanhoja tuttaviaan ja Rasmus oli juuttunut juttutuokioon jonkun kanssa, joka tiesi poikaystäväni ratsastavan Dierk Mayerille ja oli utelias kuulemaan pomolla olevista myyntihevosista ja siitä mahdollisuudesta, että kuljettaisimme sellaisia mukanamme Suomeen, kunhan palaisimme kotiin (palaisimmeko? Kysymys häilyi selvästi uteliaan tiedustelijan rivien välissä). Jutustellessani Isakin kanssa huomasin miettiväni, näyttikö hän todella isältäni – isältämme – nuorena vai kuvittelinko vain pieniä ja suurempia yhdennäköisyyksiä nyt kun tiesin heidän olevan lähisukulaisia.

Minulla ei varsinaisesti ole mitään Isak Sederströmiä vastaan henkilönä. Kuinka voisi olla? Mies on aina asiallinen ja kohtelias, eikä ole hänen vikansa, että hän edustaa perheeni runollisen ruusunkuvan lakastumista. Silti jännityin välittömästi, kun hän tuli sillä tavalla julkisessa tilanteessa luokseni. Järjellä ajatellen kukaan ulkopuolinen ei mitenkään voisi tietää, onko Isak mitään muuta kuin kilpakumppani ja liiketuttavuus (olemmehan sentään tehneet yhteistyökampanjan sosiaalisessa mediassa), mutta kun itse kantaa suurta salaisuutta mielessään, tuntuu kuin se vain odottaisi paljastumistaan.

Ja sitten Alexander oli siinä: aivan vieressäni, vaitonainen katse Isakissa, ja asetelma oli yhtäkkiä Rosengårdin lapset vastaan skandaalinkäryinen lehtolapsi. En tiennyt, tiesikö Alexander Isakista ja arvasiko ketä katseli, mutta kun aloin esitellä puoliveljeämme ja empien olin lisäämässä tiedon Isakin roolista hänen nimensä perään, Alexander niksautti kärsimättömästi niskaansa ja sanoi:
"Jo, jag vet."

Jonkinlaisen omituisen ruumiistairtaantumiskokemuksen vallassa seurasin, kuinka isoveljeni ojensi hetken mietittyään kätensä Isak Sederströmille, joka myöskin oli isoveljeni (mitä en täysin kykene ymmärtämään, vaikka kuinka useasti sanoisin sen päässäni ääneen). Miehet, osapuilleen samanmittaiset, kättelivät toisiaan. Isak oli vantterampi, enemmän isän kaltainen ruumiinrakenteeltaan, ja selvemmin kuin koskaan tiedostin, että niin Alexander kuin minäkin olimme tainneet periä omat kapeat vartemme pikemminkin äidin puolelta kuin Arnelta. Alexanderin ja Isakin keskustelu oli kankeaa mutta kohteliasta, vaikka oman veljeni (sen, jonka olin tiennyt sellaiseksi koko elämäni ajan) ilmeessä oli kehnosti kätkettyä epäluuloa ja tyytymättömyyttä.

Alexander oli käyttäytynyt omituisesti läpi pitkän viikonlopun, ja olin helpottunut, kun Isak pian lähti matkoihinsa eivätkä miehet esimerkiksi käyneet toistensa kurkkuihin kiinni. Arvelin, että enemmän kuin eheän ydinperhevaikutelman hajoaminen Alexanderia risoi mokoman sivusuhteen tuotoksen tupsahtaminen perinnönjakojonoon. Joka tapauksessa veli oli ollut kummallinen jo ennen Isakin tapaamista, kireämpi ja poissaolevampi kuin tavallisesti, eivätkä edes kilpailutulokset olleet sulattaneet jännitystä hänen hartioistaan kovin pitkäksi aikaa. Oli kai niin, ettei hyvä menestys molempien hevosten kanssa karsintaluokissa riittänyt korvaamaan sitä, että jälleen kerran Alexanderin hyvä vire suli tosipaikan tullen. Minun oli vaikea ymmärtää ilmiötä: kuinka Alexander mokasi arvoluokassa jopa kahdesti, kun taas minun kehnot kisahermoni virittivät minut kellontarkaksi ja toimivat edukseni. Kaiken järjen mukaan asian olisi pitänyt mennä aivan toisin päin.

Osasyy veljeni omituiseen käytökseen saattoi olla myös pikkuruinen, tummapiirteinen nainen, jolla on kauniit suuret silmät ja valtoimenaan kihartuva loputtoman paksu hiuspaljous, enkä puhu Aliisasta. Kilpailuiden yleisöstä veljeni seuraan tupsahtanut Zoë Villiger on minulle mysteeri. Nainen liukui välillä Alexanderin välittömään läheisyyteen tai päinvastoin, ja sitten kaksikko liukeni toistensa seurasta tovia myöhemmin. Oli kuitenkin selvää, että he olivat juhlassa enemmän tai vähemmän yhdessä — mikä ei estänyt kumpaakaan jakamasta huomiotaan myös muille. Ei siis ehkä pariskunta?

Kun kysyin Alexanderilta aiemmin, kuka Zoë oikein oli, veli vastasi, että oli liian aikaista tietää, ja jatkoi pienen taidepaussin jälkeen:
"Rikas kuin mikä."
Jos Alexander, joka oli itsekin elänyt yltäkylläisyydessä, piti Zoë Villigeriä rikkaana, naisen tai hänen sukunsa piti todella olla sitä suuren maailman tyyliin. Painoin naisen nimen mieleeni tehdäkseni hänestä myöhemmin tarkan somehaun.

Alexander, raivostuttava kiusanhenki, ei jättänyt asiaa siihen. Hän hymyili tavalla, jonka olin oppinut yhdistämään… no, en mihinkään hyvään, ja hänen katseensa häilähti minusta Rasmukseen ja takaisin.

"Kuka tietää, ehkä hän on Josefina mun Rasmukseen", isoveljeni lausahti vailla pienintäkään vastuunkantamista omista sanomisistaan, ja minä tulistuin välittömästi.
"Skitstövel", tuiskahdin veljelleni (mistä sellainenkin sana yhtäkkiä käyttörepertuaariini tupsahti; haukkumanimet eivät varsinaisesti ollut ominta osaamisalaani), mutta hän oli jo kääntynyt ja lähtenyt kulkemaan kohti hohdokkaan näköistä seuruetta.

Se oli ehkä — tai ei mitään EHKÄ vaan todella, todella oli — juhlieni low point. Kireäilmeinen ja -hartiainen Rasmus kulautti kerralla viinilasinpohjat kurkustaan alas, ja minä yritin turhaan ja tilanteen ollessa vielä päällä rauhoitella häntä.
"Älä piittaa Alexanderista", komensin hädissäni.
"Niin no enpä", Rasmus sanoi leuat yhä yhteen purtuina.
"Ei se tosissaan — Aliisakin sanoi, että se on vaan ollut poikkeuksellisen hermona kisojen takia ja ollut jotenkin piikit pystyssä kun sillä on niin paljon paineita”, sepostin kiireisesti, ja näin välittömästi, ettei kireys avopuolisoni hartioissa ainakaan lievittynyt siitä. Ymmärsin itsekin miksi: minähän puolustelin Alexanderia! Sen oivaltaessani peruuttelin vikkelästi sanomisissani ja yritin tehdä selväksi, että veljeni käytös oli mielestäni typerää riippumatta siitä, mikä hänet siihen ajoi: “Vaikka tietysti, eihän se saisi ilkeillä tolla tavalla.”
“Joo no musta meidän ei tartte puhua siitä”, Rasmus kielsi jyrkästi.
“Mun mielestä pitää —”
“Mun mielestä ei. Eihän se sun syy ole, että sun sukulaiset ajattelee noin. Tai että mä olen köyhä. Tai kuka tahansa paitsi joku Zoë Villiger ja Sokat on teihin verrattuna. Niin että annetaanko asian olla?”

Olisin halunnut sanoa, että ei kukaan sukulaisistani ajatellut Rasmuksen olevan köyhä kullankaivaja, mutta sellainen olisi tuntunut tosi epäuskottavalta sen jälkeen, kun veljeni oli juuri sanonut niin. Juhlatunnelma oli hetkellisesti lässähtänyt (ja siinä hetkessä oli tietysti kovin vaikea uskoa, että se siitä enää kohoaisi). Seisoskelimme vaivaantuneina vierekkäin.

“No. Joka tapauksessa mä en ajattele susta niin”, sanoin kuitenkin, vaikka Rasmus on kieltänyt puhumasta aiheesta, sillä ääneenlausumattomana ajatus polttelisi mun mieltä vielä pitkään. “Mä ainakin luulen, että sä olet mun kanssa, koska tykkäät musta.”
“Niin tykkäänkin”, Rasmus sanoi painokkaasti ja yhä hieman ärtyneen oloisena, mutta liikahti vähän lähemmäs minua ja tarttui hetken emmittyään mua kädestä. “Tosi paljon.”
“Ja meillä on ollut kivaa yhdessä”, jatkoin, ja lauseeni kuulosti kysymykseltä.

Rasmus puristi sormiani. Se katsoi mua vihdoin silmiin, vaikkakin vain lyhyesti, ja vaikka sen hymy oli ohimenevä ja väkisin tehty, se oli silti hymy ja liennyttävä sovinnon ele. Otin sen kiitollisena vastaan.

“Parasta”, poikaystäväni vastasi äänensävyni epävarmuuteen kaikesta huolimatta, ja minä päätin uskoa häntä.

Tunnelma välillämme oli lähestulkoon, muttei kuitenkaan aivan, normaali, kun tiemme kohtasivat Heidin ja Laurin kanssa. Heidän kanssaan jutustelu oli tuttua ja helppoa, ja luulenpa, että juuri sitä kaipasimme, jottemme vahingossa jäisi vellomaan kertaalleen käytyyn keskusteluun. Alexanderin härnäys oli syytä jättää omaan arvoonsa.

“— mutta kotona odottaakin sitten lapsi- ja mummoarki, joten täytyy vähän laskeutua juhlavuudesta alaspäin”, Heidi naureskeli sen päätteeksi, kun olimme kukin yksimielisesti kehuneet juhlia ja tuttujen naamojen näkemistä mukavaksi tapahtumaksi. “Jesse dumppasi äitinsä meille viikonlopuksi.”
“Kivahan se on, että Sofia saa viettää aikaa isoäitinsä kanssa, ja Ritvasta on paljon hoitoapua”, diplomaattinen Lauri tuumasi.
“Siitä on varmasti kaikenlaista apua”, Rasmus lipsautti kuivaan sävyyn, ja minä tirskahdin.
“Epäilemättä! Teidän häissä on muun muassa se hyvä puoli, ettei se enää tällä kertaa muistanut livautella mulle häälehtiä tai Rasmukselle annettavaksi sormuskuvastoja ihan vain katseltavaksi kun tavattiin”, paljastin Ritvan edesottamuksia, ja sain seurueeni ensiksi ihmettelemään ääneen, oliko rouva Aro todella tehnyt sellaistakin (en ollut koskaan toimittanut kuvastoa perille Rasmukselle, sillä sehän olisi ensiksikin ollut epämiellyttävä painostamista ja toisekseen uutuudenhohtoinen mallistosormus ei kuulunut haaveisiini; häälehdet olin sullonut kai samaan laatikkoon ikkunanpesuvälineiden, joita Rasmus ei koskaan tulisi omin päin etsineeksi, kanssa). Sitten he totesivat yksissä tuumin, että eihän siinä oikeastaan ollut mitään ihmeteltävää: luonteenomaista toimintaa!
“Ei sillä riitä enää häälehtiä jaeltavaksi”, Heidi huokaisi.
“Ei niin. Ne on kaikki meillä. Koko nivaska olohuoneen pöydällä”, Lauri säesti.

Sen jälkeen tiemme vähitellen erkanivat. En ole yhyttänyt Rasmusta sen jälkeen, ja hetken jopa mietin huolissani, onko hän kadonnut kaikessa hiljaisuudessa kotiin. Kilpailu-urakan aloitus Carrin kanssa meni lopulta kaikkea muuta kuin tavalla, jota Rasmus haluaisi muistella saati juhlia, eikä Grimkään ollut aivan tasollaan enää arvoluokassa. Alexanderin häijyt sanat tuskin ovat nostaneet poikaystäväni juhlatunnelmaa. En kuitenkaan ehdi syventyä etsimään poikaystävääni, sillä yhtäkkiä yksi juhlien niistä jäsenistä, jota eivät huolet tai huonot suorituksetkaan jaksa painaa, löytää tiensä takaisin luokseni.

“Josie! For a moment I actually wondered who’s that pretty chica. You look dashing! And you need to toss that stupid glass; here, this is better”, Joe lirkuttelee ja ojentaa viinilasin käteeni, nykäisee vesilasin toisesta kädestäni ja kulauttaa silmieni edessä loput veteni alas omasta kurkustaan ennen kuin hymyilee leveästi. “Gosh, I love Finnish summer nights.”
“I’m trying not to get totally wasted”, protestoin, mutta pitelen silti kiinni juuri saamani viinilasin hienostuneesta jalasta ja kohotan lasinreunan huulilleni.
“Like you ever would”, Joe virkkaa ja tuhahtaa hieman. “Loosen up, Josie! You look worried, and this is a party, so it’s harshly forbidden to mope.”
“I’m not moping. I was just wondering… have you seen Rasmus?”
“Rasmus? God, no. A garden full of beautiful people and you expect me to keep my eyes on your boyfriend? Please.”

Tunnen Joen ja osaan olla loukkaantumatta Rasmuksen puolesta. En loukkaannu itsenikään puolesta, vaikka Joachim puoli sekuntia lauseen lopettamisensa jälkeen havaitsee jonkun kiinnostavamman ja on välittömästi valmis hylkäämään minut, vaikka saapuikin ihan vasta seuraani.

“Ooh, look — Isabella Sokka!” Joe huudahtaa ilahtuneena.
“I’ve seen her like a billion times”, mutisen itselleni epäluonteenomaisen nenäkkäästi ja hikkaan hieman. Huuhtelen hikan alas seuraavalla viinikulauksella.
“But I haven’t. In fact, I haven’t had a chance to talk to her at all, which is a regrettable state of things. It’s time to fix that. Now, if you’ll excuse me, I’ll go and turn my friendly flirt vibe on. Maybe she’ll offer me a job so I can enjoy Finland and your company for the rest of my peculiarly long life. I might even tolerate Rasmus. Tell him I said hi if you find him! Bye!”

Huokaisen syvään jäädessäni yksin. Vilkaisen ympärilleni ja mietin, kenen seuraan liittyä: syystä tai toisesta haluaisin kovasti lähestyä Ellietä, mutta tiedän kokemuksesta, että vaikka kuinka haluaisinkin pönkittää itsetuntoani kuulumalla cool girlsien seuraan, lopulta muistan vain etten ole yksi heistä ja saan korkeintaan lommon siihen itseluottamukseen, joka on jo valmiiksi ruhjeilla. Ei, minun täytyy lakata ajattelemasta ystävien statusarvoa. Siitä ei koskaan ole koitunut minulle mitään hyvää.

Viinilasini on jo lähes puolillaan. En ole varma, miten se nyt sillä tavalla on tyhjentynyt, mutta sen tiedän, että ilmiötä seuraa väistämättä toinen. Luovin tieni kohti WC-tiloja, mutta kohtaan matkalla jo varmasti tuntia aiemmin hukkaamani Rasmuksen ja ilahdun niin kamalasti, että kapsahdan varoittamatta hänen kaulaansa.

Kuinka hirvittävää olisikin, jos se ei olisikaan ollut Rasmus, ehdin ajatella, kun mies, jota niin innokkaasti halaan, ei halaa takaisin.

"Ai, Josefina", halaukseni kohde kuitenkin sanoo tutulla äänellä ja rutistaa minua sitten niin että tuntuu.
"Älskling", kuiskaan Rasmuksen korvaan nielaistuani miedon kiusauksen kysyä, kenen se sitten ajatteli niin innokkaasti halaavan itseään jos ei minun, ja painan suukon ja toisenkin kuiskaukseni perään.
"Mä mietinkin, mihin sä hävisit", Rasmus sanoo vähäsen käheästi karaistuaan kurkkua.
"Ai mihin mä hävisin", naurahdan epäuskoisena, kun me irroittaudutaan vähän viipyillen etäännytään halauksestamme. "Sähän tässä katosit."
"Emmä mihinkään kadonnut. Mä jäin suustani kiinni."

Nauran sille ajatukselle, että Rasmus Alsila kaikista maailman ihmisistä on juuttunut keskustelujen syövereihin. Kun kysyn siltä, kenen kanssa, se kohauttaa olkiaan ja nimeää jonkun Marcin ja pienen liudan auburnlaisia, Aliisan ja Amelien.

"Amelie! Voi, mä haluan kyllä jutella sen kanssa myös. Mutta ensin mun pitää käydä pissalla", muistan yhtäkkiä, ja hätäännyn ajatellessani, että saatan hukata Rasmuksen taas. "Odotatko sä mua? Älä vaan katoa taas."

Rasmus lupaa olla katoamatta, mutta on kuitenkin poissa, kun palaan. Säikähdän. Kohtaan Antonin, jolta rohkenen kysymään, onko hän nähnyt Rasmusta.

"Kai se tuolla tiskillä oli", Anton muistelee, ja toden totta: jo meidän lyhyen juttutuokiomme aikana Rasmus luovii tiensä luoksemme kahden lasin kera, joista toisen hän ojentaa minua kohti.

Great, ajattelen, lisää viiniähän tässä juuri kaivattiin. Samassa havahdun miettimään, mihin aikaisempi lasilliseni katosikaan; sehän oli vielä puolillaan. Tavaton! Olenpas käynyt hajamieliseksi! Sen lisäksi tunnen oloni läheisyydenkipeäksi, ja Antonista huolimatta sujautan nopean pienen suukon avopuolisoni poskelle, kun hän asettuu viereeni. Kummaa, kuinka viini kohottaakin kaikki tunnelmat toiseen potenssiin. Tänä iltana olen tuplasti kaikkea: iloinen, jännittynyt, huolestunut, huojentunut ja rakastunut, kaikkea omalla vuorollaan ja sulavasti sekaisin. Huomenna olen todennäköisesti vain triplasti väsynyt ja vähintäänkin lievästi huonovointinen.

"Törmäsin Joeen. Se kehui Isben ystävätärtä tosi vetäväksi naiseksi", Rasmus kertoo, kohauttaa olkiaan ja virnistää niin pienesti, ettei miestä vähemmän tuntevat ehkä edes tunnista moista huvittuneisuussignaalia. "Sanoin, että nyt kannattaa varoa ratkaisujaan. Se ei välttämättä tahdo Viivin isäpuoleksi kuitenkaan."
"Ai ei", Anton hörähtää. "Kumma tyyppi! Luulisi että siihen virkaan on oikein jonoa."
"Vähän kaksipiippuinen työsuhde-etu", Rasmus vielä sanailee, ja katson häntä ihailevasti: kuinka hän onkin niin komea ja kaiken lisäksi hauska mies!

Tuskin huomaan Antonin poistuvan: vastaan puolivillaisesti kiitos samoin, kun hän onnittelee minua Power Jump -menestyksestäni, joka kieltämättä on lyönyt mut itsenikin lähes yhtä suurella ällikällä kuin nyt oivallus siitä, että saan seurustella Rasmus Alsilan kanssa. Kun jäämme kahden, sujautan käteni puolisoni käsikynkkään.

"Mennäänkö rantaan?" kysyn, sillä kaipaan pientä hetkeä etäällä muista. Hengähdystaukoa. Ihan vain me kaksi ja muiden etääntyviä ääniä.

Kesäyö on pimentynyt. Lammen rantaan kajastavat juhla-alueen tunnelmalliset valot piirtävät kasvoillemme syviä varjoja, kun asetumme vastakkain. Kiedon käteni Rasmuksen niskaan, ja kuten varmasti satoja ja taas satoja kertoja aikaisemmin, hänen kätensä asettuvat vyötäisilleni ja pian alaselälleni. Tunnen miehen peukalon sivelevän selkääni siellä, missä kesämekkoni paljastaa ihoani.

"Sä olit tänään tähti", Rasmus sanoo kasvojani katsellen ja on rennompi ja enemmän oma itsensä kuin vielä aiemmin juhlissa uskalsin toivoa. "Tänäänkin."
Punastun.
"Pisanji oli", huomautan.
"Sä olit", Rasmus, joka ei liiemmin pidä Pisanjin omalaatuisesta luonteesta ja ratsastettavuudesta, painottaa.

En väitä vastaan, vaikka kehu poltteleekin sisintäni ja saa minut kiemurtelemaan henkisesti silkkaa vaivaantuneisuuttani. Sen sijaan nojaan otsani Rasmuksen otsaan ja suljen hetkeksi silmäni. Rohkeuden keräämistä ei tarvita, kun viini tekee sen puolestani.

"Mitäs seuraavaksi?" kysyn pehmeästi ja hiljaa.
Rasmus, jolle kysymykseni tulee yllätyksenä, ei aivan saa kiinni siitä, mitä minä sillä tarkoitin, eikä häntä kai voi siitä syyttää. Mies jäsentelee ajatuksensa nopeasti ja vastaa mitä sylki suuhun tuo:
"Mietin pitäiskö ens kesänä kasvattaa Graubach-parta."

Kikatan yllätettynä ja liu'utan sormeni pähkinänruskeiden hiusten sekaan.
"Kunnianhimoinen tavoite!" huomautan ystävällisesti, sillä vaikka ajatus parrakkaasta Rasmuksesta onkin kutkuttavan miehekäs ja hivenen jännittävä, en ole aivan varma, vastaisiko todellisuus mielikuvaani tasaisesta ja tyylikkäästä leukakarvojen kasvustosta. "Sun hiukset kyllä menisi jo varmaan ponnarille, mutta uskotko sä, että sun parrankasvu on jo niin vahvaa?"

Ennen kuin Rasmus ehtii vastata, hymyilen ja jatkan:
"Ja ehkä mä ajattelin vähän isommin. Että mikäs seikkailu seuraavaksi keksitään", sanon, ja vain Alexanderin aikaisempi möläytys estää minua paljastamasta heti paikalla, että olen selannut Kallan ja lähiseudun asuntomarkkinoita vuokralla asumisesta jo hivenen irti kasvaneena. "Kolmen vuoden kunniaksi."

Rasmuksen ote vyötäisilläni tiukentuu.

Nuorison välitilinpäätös
14. elokuuta 2021
#seikkailusaksassa #ratsuttajajusu

Kesäinen työmaani oli ollut mitä mielekkäin: pomon nuorten hevosten kanssa työskentely oli ilo. Kolme ensisijaista vastuuhevostani olivat hyvin erilaisia persoonia.

Kokenein niistä, jo ("jo"!) nelivuotias Cash, oli saanut harteilleen jo suurilla odotuksilla kirjaillun sankarinviitan. Ori ei odotusten alla horjunut! Se oli ilmiselvä Lätsän poika, tyyni ja rohkea, ja se suhtautui työskentelyyn aina yhtä myönteisesti. Cashissa oli kuitenkin rahtunen emältään perittyä kipakkuutta, ja sen sain joskus tuta, kun se nakkasi laukassa päätään, käynnisti oikein kunnolla moottorinsa ja oli vähällä livistää omille teilleen. Cashilla oli valtavasti imua esteille. Siinä asiassa se erosi isästään, joka hyppäsi kyllä halukkaasti, mutta oli perusluonteeltaan paljon poikaansa laiskanpulskeampi.

Jos viime kesänä olin saanut vasta pienen maistiaisen Cashista laittaessani sen satulaan ja esitellessäni sille ratsuhevosen työn alkeita, tänä vuonna olimme jo saaneet tehdä hieman totisemmin töitä. Nelivuotias Cash oli eleiltään vielä hivenen vaappuva ja horjuva, eikä siinä ollut samalla tavalla voimaa kuin kokeneemmissa kollegoissaan, mutta se oli jo sangen fiksu estehevosen alku. Olimme hypänneet sen kanssa ensimmäiset kisaradatkin pienissä paikalliskisoissa ja harjoitelleet vähän kisamatkusteluakin, joskaan ei kovin kauas.

Vaikka tuskinpa Cash olisi pitkistä kisamatkoista ottanut nokkiinsa. Sen käsiteltävyys oli vertaansa vailla niin tien päällä kuin vieraissa paikoissakin, ja esteradoilla se teki enimmäkseen siistejä suorituksia. Joitakin kokemattoman hevosen virheitä se tietenkin teki, ja ne sille sallittiin: hevosella oli vielä vuosia aikaa kehittyä huippuunsa.


Nuoret tammat Diva ja Fiona olivat vasta saaneet kesän aikana ratsastajan selkäänsä. Tammat olivat saman ikäisiä, lähes saman kokoisia ja hyvin erilaisia luonteeltaan. Niiden yhdistävä tekijä oli herkkyys, mutta siihen se sitten jäikin.

Punaruunikko Fiona, jota sen isän omistava Merit kyttäsi kuin haukka, oli melkoisen mielenkiintoinen persoona. Fionan kanssa olin edennyt kaikista rauhallisimpaan tahtiin, sillä se oli äärimmäisen herkästi jännittyvä hevonen. Jo tallikäyttäytymiseltään pidättyväinen ja varautunut tamma otti kahta herkemmin itseensä haastavat tilanteet treeneissä, ja koska tahdoin rakentaa työskentelyyn positiivisesti suhtautuvia ratsuhevosia, pyrin minimoimaan kolhut Fionan herkkään itsetuntoon.

Välillä podin suurta huolta siitä, mitä pomo ajatteli, kun hänen nuori tammansa ei edistynyt keskimääräisessä tahdissa. Jos annoin paineiden vaikuttaa omaan työskentelyyn ja prässäsin ruunikkoa, mentiin Fiona-paran kanssa kuitenkin niin pahasti metsään, että ymmärsin nopeasti tehneeni ison virheen. Fionan reaktio hankaliin tilanteisiin oli usein lukkiutuminen: se ei enää liikkunut eteen, vaan pompahteli ja pyöri paikoillaan. Tilanteen nollaaminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Fionan suuret epämukavuuden ilmaukset herättivät minussa valtavaa häpeää. Mikä ratsuttaja minä muka olin, jos en osannut joka hetki lukea hevosta niin, ettei sellaisiin olisi päädytty... mutta osasiko kukaan? Pomo tunnisti epävarmuuden minussa ja kannusti, jos nyt ei erityisen empaattisesti ja lempeästi, minua jatkamaan työskentelyä.
"Not all horses are easy", hän jakoi viisauttaan.
Itsestäänselväähän se oli. Ei oma Granninikaan mikään läpihuutoratsu ollut. Silti Fiona oli vaikea tavalla, joka sai minut epävarmaksi. Se oli toinen kesän hevosista, joka siihen minut ajoi: myöskään Philin kanssa en vieläkään tuntenut oloani kotoisaksi, vaikka sentään yhteistyömme jo hieman olikin kehittynyt. En joutunut ratsastamaan Philillä kovin usein, mutta Fionan satulaan eivät juuri muut kiivenneetkään. Joskus kaipasin sitä, että joku muu ratsastaisi sillä ja antaisi oman näkemyksensä omien pohdintojeni tueksi. Joe oli liian kiireinen tallin eturivin kilparatsujen kanssa, Kaja väitti etteivät hänen kemiansa kohdanneet hevosen kanssa edes maasta käsin ja pomolla väitti luottavansa minuun (ja muistutti maksavansa minulle siitä, että ratsastin enkä kitissyt). Kun sain Rasmuksen ratsastamaan Fionalla, he tekivät melko helppoja juttuja, eikä tamma jumiutunut kuin kerran tai korkeintaan kaksi johonkin nurkkaan pyörimään. Siitä poikaystäväni ratsasti hevosen ihmeen mutkattomasti ulos, antoi sen ravailla ja laukkailla ja tuumasi minulle, että olipas melkoinen työmaa hevoseksi.

Vaan eipä sillä, ettenkö olisi pitänyt Fionasta. Se oli ujo, kiltti ja sympaattinen, eikä tarkoittanut pahaa mennessään, hmm, omiin tiloihinsa. Sillä oli kivat, symmetriset liikkeet, ja kun vihdoin pääsimme ylittämään sen kanssa muutamia minimaalisia ristikontynkiä, se näytti (ei kenenkään yllätykseksi) varovaisuutta. Kunhan se vain ei jäisi ylivarovaiseksi, ajattelin kehuessani tammaa vuolaasti.


Ruunikon ikätoveri Diva oli nimensä mukainen. Se oli säpäkkä, herkkä ja reagoi suuresti. Siinä missä Fiona reagoi jännittyneisyyteen jäämällä paikoilleen pyörimään, Diva oli aina valmis karkaamaan vauhdilla paikalta. Jollakin tavalla se oli kuitenkin toista tammaa suoraviivaisempi. Minulle alkoi nopeasti kehittyä tunne siitä, että osasin ennakoida vaaranpaikat Divan kanssa paremmin kuin Fionan.

Ja silti se osasi joskus yllättää.

Kahdesti kesän aikana putosin satulasta, ja molemmilla kerroilla altani katosi juuri Diva. Toinen tilanteista sattui selkäännousun yhteydessä, kun Diva sai hepulin maahan pudotetun puomin kolahduksesta. Joe, joka oli ollut rakentamassa jumppatehtävää, sekä pahoitteli vilpittömästi että pudisteli päätään. Miehen mielestä ei ollut hyvä, että hevonen oli niin turkasen herkkä. Kireäleukainen Rasmus tiukkasi, pitikö Divan herkkyyttä ääniärsykkeille testata juuri silloin, kun minä olin nousemassa kyytiin (en usko, että poikaystäväni oli vielä läheskään toipunut siitä järkytyksestä, jonka kourissa hän oli kiemurrellut, kun olin talvella pudonnut Grannin selästä päin aitaa ja murtanut kylkiluita).

Toisella kertaa saatoin syyttää puhtaasti itseäni. Meillä oli sujunut Divan kanssa jonkun aikaa upeasti! Minusta oli alkanut tuntua, että sain hiottua sen lähes pohjatonta potentiaalia esille, ja että olin vihdoin oppinut tuntemaan sen mielenliikkeitä. Silloin tamma muistutti, että se oli yhä nuori, vihreä ja harvinaisen vikkeläliikkeinen hevonen. Puoliksi täysiverisen hevosen nopeudella se otti ja lähti, enkä minä vieläkään ihan tiennyt miksi, ja koska en ollut joka hetki hereillä, minä en lähtenyt samalla vauhdilla samaan suuntaan. Putoaminen itsessään oli melko vaaraton, mutta tilanne kismitti. Sen tapauksen jälkeen Diva oli monesti kentällä aiempaa kireämpi ja minä osoittelin jälleen syyttävällä sormella itseäni. Jos nuorista tammoista ei koskaan tulisi kummoisia kilparatsuja, se olisi varmasti minun syyni.

Vaan kesän lähestyessä loppuaan selasin puhelimestani videoita, joita nuorison treeneistä oli otettu, ja ihmettelin, kuinka paljon ne olivatkin kehittyneet. Opittavaa niillä kaikilla ja minulla itsellänikin vielä piisaisi, mutta saatoin olla tyytyväinen ja lakata takertumasta yksittäisiin epäonnistumisiin.

Myös Dierk taisi olla tyytyväinen työnjälkeen, mikäli saatoin päätellä mitään siitä, että hän muistutti minua seuraavasta sisäänratsastusikään tulevasta ikäluokastaan.

Aloin kuvitella itseni ratsuttajana, varteenotettavana ammattilaisena. Kesän kilpailumenestys eri hevosilla oli ollut huomattavaa, ja pohjatyöt hyvin erilaisten hevosten kanssa olivat nekin sujuneet nousujohteisesti. Mietin, olisivatko ratsutustyöt kuitenkin opintojeni oheen sopivampi tulonlähde kuin kiinteät tallityövuorot; ainakin ne olisivat joustavammin sovittavissa ja rytmitettävissä. Suunnitelmanaihioita syksyn varalle kuhisi mielessä.

Kun Dierk kysyi suorasukaisesti, tulisimmeko ensi kesänäkin, hymyilin varovasti ja sanoin, että minun puolestani kyllä, ellei elämä yllättäisi. Sillä hetkellä arvelin, että meillä oli vielä huolettomia nuoruuden kesiä käytettävänämme: minä aloittaisin syksyllä vasta toisen vuoden opinnot, eikä elämämme niin ollen ollut erityisen vahvasti sidoksissa yhteen paikkaan ja yhteen suunnitelmaan. Saksan Riesenbeckissä sijaitseva Hof Graubach oli tulevaisuudennäkymissä vielä aivan yhtä hyvä kesäkoti kuin paritalonpuolikkaamme Kallan ja Murronmaan rajalla.

Taianomainen ilta


Pariisissa 9. syyskuuta 2021
Päämajamme oli elegantti huone arvokkuutta uhkuvassa linnassa. Siellä me valmistauduimme torstaina juhlistamaan Rasmuksen ja Branin enemmän kuin kunnialla päätökseen saateltua kansainvälistä kenttädebyyttiä. Olin lempeän päättäväisesti kehottanut Rasmusta pakkaamaan mukaan puvun, jonka tarpeellisuudesta hän ei ollut lainkaan vakuuttunut, kunnes olin paljastanut varanneeni meille illallispöydän linnan ravintolasta torstai-illaksi.

"Siellä on mieletön viinilista", olin kertonut kuin perusteluksi päätökselleni.
"Eikös ne tee viiniä siellä", Rasmus oli muistellut.
"Joo. Joten me aloitetaan meidän loma laittamalla ykköset ylle, syömällä hyvin ja humaltumalla viineillä, joita me ei näpistetä Sokkien pitopöydistä", olin kertonut historiaamme muistellen ja naurahtanut ilahtuneena saadessani sanojeni päätteeksi suukkoja kaulalleni.

Nyt jos koskaan olin tyytyväinen siihen, että olin pitänyt pääni. Ellei tämän kilpailu-urakan päätös tarjonnut syytä juhlaan, niin mikäs sitten?

Puku yllään ja piccolopullosta kaadettu lasillinen kuohuvaa kädessään Rasmus seisoskeli huoneemme linnan puutarhaan antavalla parvekkeella, kun astuin itse ulos kauniista kylpyhuoneesta hiukset juhlaville kiharoille kesytettynä ja kasvot toivoakseni hehkeän hehkuviksi ehostettuna. Pujahdin parvekkeelle itsekin ja olin vähällä häkeltyä oman avopuolisoni komeudesta, kun hän kääntyi katsomaan minua.

Kai tunne oli molemminpuolinen. Sanattomana Rasmus katsoi minua ja veti syvään henkeä. Hän kohotti lasin huulilleen, joi kulauksen, laski lasin pienelle parvekepöydälle ja ojensi kätensä minua kohti. Tartuin siihen kutkuttava jännitys mahanpohjassa piristen ja tulin nykäistyksi puolisoani vasten.

"Upea", Rasmus sanoi, ennen kuin suuteli minua hengästyttävästi ja perusteellisesti.

"Hyvä seikkailu", hän henkäisi sitten ja puristi vyötäisiäni vähän niin kuin Auburnin kartanon lammen rannalla Power Jumpien jälkeen, suuteli hellemmin ja hymyili sitten otsa otsaani vasten nojaten. Kai me muisteltiin samaa iltaa — mikäs seikkailu seuraavaksi keksitään, kolmen vuoden kunniaksi — sillä Rasmus hymähti ja sanoi: "Hyvät kolme vuotta."
"Joo", huoahdin takaisin ja kehuin: "Tää oli just sopiva seuraava seikkailu. Mä oon ylpeä susta, kun uskalsit kansainvälisiin kisoihin! Ja miten upeasti kaikki meni. Esitit Branin niin edukseen."
"Kiitos vaan", puolisoni sanoi tyytyväisenä. “Meni kyllä yli odotusten. Jos olisi voinut tietää, että menee näin, en ois alkuunkaan epäillyt, kannattaako tänne lähteä.”
"Ja hyvä idea sekin, että pidetään vähän lomaa", tuumasin.
"Se me ollaan ansaittu", Rasmus linjasi.

Ehkä tosiaan niin. Oltiinhan me jo useamman vuoden ajan vietetty kesämme töissä Saksassa, poltettu siihen kesälomamme ja palattu sitten tekemään syksystä loppukevääseen taas omia hommiamme: töitä ja nyt mun osaltani myös opintoja. Muutama päivä pariisilaisen linnan tiluksilla lekottelua olisi varmasti paikallaan.

Kaikessa ylellisyydessään ilta oli taianomainen, mutta koska paikalla oltiin vain me kaksi, se oli myös rento. Söimme, nautimme laatuviineistä, juttelimme ja nauroimme. Fiilistelimme sitä, mitä oli olla kaksin toistemme seurassa. Ei Joachimia, pomoa, kallalaisia tai sukulaisia. Kuuntelimme kainalokkain musiikkia jaetun jälkiruokamme äärellä. Kävelimme kyljikkäin ulos linnan pimeydessä kauniisti valaistuun puutarhaan haukkaamaan happea. Melko matalatkin korkokengät pakottivat tottumattomisssa jaloissa, ja niin istuimme syrjäiselle penkille. Viini punoitti poskia, ja ihastus, ja pusut vaihtuivat suudelmiin, ja Rasmuksen lämmin takki vaihtoi hartioita, sillä oli sentään syyskuun yö ja sen syyskuun yön keskellä me rakastavaiset saimme lomailla vailla huolta huomisesta.

Ja kun minun hulluista, kuukausien aikana kiinteiksi muodostuneista ja kaikesta huolimatta ehdottoman ääneensanomattomista odotuksistani täydellisen tietämätön mies ei sinä yönä hiiskahtanutkaan haluavansa seikkailla kanssani hamaan tulevaisuuteen saakka, mieleeni pujahti viimeisenä ennen nukkumaanmenoa omituinen, ontto tunne, joka säpsähdytti hereille ja sai hetkeksi haukkomaan henkeä.

Mitä jos meillä oli sittenkin, kaikesta huolimatta, ihan eri odotukset suhteelta ja elämältä, eikä me koskaan päädyttäisikään naimisiin vaan ajan myötä eroamaan? Jos olinkin ihan yksin haihattelevaisten kuvitelmieni kanssa? Kuinka koskaan uskaltaisin esittää kysymyksen, johon annettu väärä vastaus särkisi minut ja lähes kaiken hyvän elämässäni kappaleiksi?

Miten vihasinkin epävarmuuttani ja sitä, miten sen kerta toisensa jälkeen onnistui ottaa vastaanpanematon yliote. Eikö se koskaan haihtuisi pois, ajattelin, ja toivoin, että yhtenä aamuna muuttuisin toiseksi enkä enää pelkäisi jokaista tulevaa päivää. Se ominaisuuteni oli, paradoksaalista kyllä, uuvuttava mutta piti minua hereillä öisin.

Pennejä ajatuksista
Matkalla Pennilä Derbyyn

Isä haluaa, että meidän matka on mahdollisimman miellyttävä. Se kustantaa meille hytin, joka ei ole tavanomainen ikkunaton koppi. Hytissä on parisänky, sohva ja pieni parveke, ja se tuntuu tuhlailulta, sillä jäämme kuitenkin pois laivasta jo Maarianhaminassa. Rasmus sopeutuu tilanteeseen paremmin kuin minä, vaikka joskus tapaakin luimistella vaivaantuneena korviaan minun ja perheeni "almuille".
"Sun isä tahtoo olla sulle mukava, kun te ette oo, öö, oikein jutelleet pitkään aikaan", Rasmus välttää sanomasta, ettemme ole olleet väleissä.
"Niin kai", sanon voimattomana ja nojaan pääni tyynyyn, joka on kieltämättä mukava.
"Sitä paitsi", Rasmus sanoo katsellen minua lähietäisyydeltä ja hymyilee vähän toisella suupielellään. "Eikö oo mukavampi nukkua vierekkäin ne tunnit mitä nyt ehditään nukkua? Kuin että kumpikin omassa pienessä sängyssä."
Hymyilen. Rasmus silittelee mun poskea ja hiuksia ja on hirveän söötti. Sillä on tosi suloiset silmät ja hyvä luusto, ajattelen. Se tulee varmasti olemaan hauskannäköinen vielä vanhempanakin. Vatsanpohjassa muljahtaa, kun toivon niin kovasti, että pääsisin todistamaan oletukseni oikeaksi ihan omin silmin.
"Tai että kun me nyt kerran ollaan täällä, niin eikös oteta tästä ilo irti", Rasmus tuumaa sitten koiranpentumainen ilme kasvoillaan ja kohauttaa viattomasti sitä olkaansa, joka ei ole painunut patjaa vasten.
Suukotan hänen huuliaan ja hymähdän:
"Otetaan vaan. Mutta ensin meidän pitää mennä syömään."
"Sun isän kanssa."
"Mun isän kanssa."

********

Isä tarjoaa meille illallisen, tietenkin. Kurkku tuntuu kuivalta, kun ajattelen, että se yrittää ostaa anteeksiantoni tai hyvitellä vuosikymmenten valheita tai loukuttaa minut ansaan, jossa ymmärrän olevani sille niin paljosta velkaa, että minun on kerta kaikkiaan pakko niellä kaikki hänen huonot puolensa ja kurjat tekonsa. Tilaan huokean salaatin ja jäävettä, sillä enemmästä en tahdo olla isälle velkaa, ja pureskelen kirjavia salaatinlehtiä työläästi. Hymyilen kuivasti kevyelle sanailulle ja otan osaa pintapuoliseen keskusteluun, mutta korvissani kaikuvat ravintolan äänet; puheensorina, naurunremahdukset, aterinten satunainen kalahtelu ja kilahtelu ja ympäriinsä suihkivien tarjoilijoiden askeleet puuroutuvat huminaksi, joka saa minut tuntemaan oloni omituiseksi. Kelluvaksi. Ulkopuoliseksi. Irtonaiseksi.

Tulee huono olo ja huimaa.

"Anteeksi", sanon hyvin kohteliaasti ja esitän hymyn molemmille ruokaseuralaisilleni. "Palaan pian."

Poistun ravintolasta ja kuljen käytävää pitkin naisten WC-tiloihin. Kylmä hiki on puskenut pintaan. Hetken pelkään, että olen tullut sairaaksi ja että ehkä oksennan pian. Sitten tunnistan pinnallisen hengityksen ja tiedän, että minulla on kaikki hyvin lukuunottamatta stressiä siitä, etten enää enkä vieläkään tiedä, miten olla oman isäni tytär. Nieleskelen ja hengittelen. Kasaan hermoni ja mietin, mitä terapeuttini onkaan kehottanut minua tekemään, jos oloni on koskaan ylivirittynyt ja, no, kamala. Tunnen oloni voittajaksi, kun pystyn pian palaamaan takaisin eivätkä ympäristön äänet enää kaiu ja humise päässäni vaan ovat ihan tavallisia ääniä.

Isä ja Rasmus keskustelevat. Ne ovat nojautuneet ihan aavistuksen toisiaan kohti. Isä näyttää tutkivalta ja mietteliäältä, Rasmus Rasmukselta. Vähän siltä, ettei se ole aivan sinut itsensä kanssa juuri siinä hetkessä, tai ehkä pikemminkin sinut sen kanssa, että istuu kahden kesken Arne Rosengårdin kanssa ja keskustelee taivas tietää mistä. En osaa arvailla, mikä saa isän selvittämään sillä tavalla kurkkuaan ja suoristautumaan, kun hän havaitsee minun lähestyvän. Rasmus seuraa esimerkkiä ja räpäyttää silmiään pariin kertaan kuin varmistuakseen siitä, että hänen viereensä istuva nainen todella olen minä.

"Kaikki hyvin?" Rasmus kysyy ohimennen, ja minä nyökkään ja isä ottaa keskustelun ohjat taas käsiinsä. Puhumme monenlaisesta ei-mistään — niitä näitä, painoarvotonta helinää.

*******

"Mistä te oikein puhuitte?" kysyn, kun käännymme käytävän kulmasta loppusuoralle.
"Me?"
"Sä ja isä. Kun mä kävin vessassa", teroitan, kun Rasmus sulloo hyttikorttia lukijaan.

Se on liian hätäinen eikä ovi aukea ensimmäisellä eikä toisellakaan kerralla. Kolmas kerta toden sanoo, Rasmus vaikuttaa päättävän, vetää nopeasti henkeä ja keskittyy oven avaamiseen niin, ettei mitä ilmeisimmin pysty vastaamaan minulle ennen kuin sitten, kun minä jo istun jalat alleni kääräistynä sohvan kulmassa, nojaan käsinojaan ja katselen parvekkeen ovien takana häämöttävää pimeää taivasta. Silloin Rasmus avaa kauluspaidan ylintä nappia, vilkaisee minua ja kertoo viimein:
"Äh. Se oli ehkä vähän huolissaan siitä miten haluttomasti sä söit."
"Ai?" äännähdän sävyttömästi.
"Se halusi tietää, syötkö sä kotona", Rasmus sanoo vähän levottomana ja istahtaa mun viereeni. Mun käteeni tarttuu levoton käsi.
"No mitä sä sanoit?" kysyn.
"Että kyllä sä syöt", Rasmus sanoo, mutristaa ihan vähän ja todennäköisesti huomaamattaan suutaan ja kulmiaan ja katselee mua lähinnä sivusilmällä, ikään kuin varovasti. "Kai sä syöt?"
"Kyllä mä syön", sanon lempeästi lievittääkseni poikaystäväni huolta, jollaista en ole ennen tunnistanut. "Ei se ole mulle mikään ongelma. Nyt vaan… mulla oli vähän huono olo. Stressaantunut. Jännittää kisat ja on vieläkin outo fiilis isästä. Mutta mä syön kyllä ihan tavallisesti."
"No hyvä", Rasmus sanoo ja kääräisee mut kainaloonsa. "Ja pitää sun syödäkin. Sä oot niin hoikka… ja liikut paljon. Tallilla."

En viitsi takertua kysymykseen, joka käy itseään tapansa mukaan myrkyttävässä mielessäni: olenko mä sitten Rasmuksen mielestä liian hoikka? Pitäisikö se muodokkaammista naisista? Sen sijaan, että alkaisin tivata asiaa ääneen, suukotan Rasmuksen poskea ja nojaan pääni hänen olkaansa vasten.

"Puhuitteko te muusta?" kysyn, vaikka suurin tiedonjanoni on jo tyydytetty.

Rasmus naurahtaa vähän.

"Sun isä halusi tietää, mitä meidän tulevaisuuden suunnitelmat on, enkä mä tiennyt, mitä siihen pitäisi vastata", hän tunnustaa osittain kiusaantuneen ja osittain huvittuneen oloisena. "En mä tiennyt, mistä pitäisi puhua. Että sä kai otat vähän iisiä kisakalenterin suhteen nyt, kun kurssit on taas käynnissä, ja että katellaan, jos ensi kesänä mentäisiin taas Saksaan. Onko meillä mitään suurempia suunnitelmia? Siitä yritysjutusta mä en kyllä sanonut vielä mitään."

Valpastun ja helpotun salamannopeasti.

"Ei, ei, hyvä ettet. Mä en vielä haluaisi puhua siitä kenellekään, tai ei ainakaan isälle nyt ennen kuin on mitään konkreettisempaa", kiirehdin sanomaan.
"No niin mäkin ajattelin, että ei varmaan vielä kun vasta mietitään kaikkea", Rasmus vastaa ja vaikuttaa huojentuneelta, kun ei ole tullut puhuneeksi ohi suunsa. "Vaikka sun isä kyllä varmasti tietäisi aiheesta aika paljon."
"Mutta otetaan nyt ensin itse asioista selvää", ehdotan, ja Rasmus nyökkää myöntymyksen merkiksi.

"Mä luulen", sanon sitten, enkä ole ihan varma miten aion jatkaa, ennen kuin sanat alkavat putoilla peräkkäin suustani: "Että isän maailmassa tulevaisuudensuunnitelmista kyseleminen on tässä vaiheessa vähän sama kuin että aiotaanko me pian tai koskaan naimisiin."

Nousen ylös ja menen eteisen peilin ääreen. Otan peilipöydälle laskemastani pussukasta esiin meikinpoistoaineeni ja vanulaput. Rasmus on juuttunut sijoilleen ja naurahtaa erikoisesti. Ehkä se on kaikkein eniten epäuskoinen tai hämmentynyt, vaikka mistäpä minä varmaksi tiedän.

"Ai. Odottaako sun vanhemmat sellaista?" se kysyy vähän kimeästi ja nielaisee kuuluvasti, mutta yrittää näyttää rennolta.
"Varmaan. Ne meni itse paljon nopeammin naimisiin. Oikeastaan se on ollut suvussa vähän niin kuin tapana, kai ollaan oltu vähän vanhanaikaisia... Mutta meillähän ei ole mitään sellaisia suunnitelmia, niin just oikein, että puhuit kisoista ja kesätöistä", totean keveään sävyyn ja katsahdan vanulappua, johon olen hieraissut vaivalla laittamani luomivärit yhdeksi himmeän hohtavaksi sekasotkuksi. "Isä sai vastauksensa. Itsepä uteli reunoja pitkin."
"Joo", Rasmus yskähtää.

Tunnelma on vähän omituinen. Katoan pieneen kylpykopperoon jatkamaan kasvojeni puhdistamista ja pesemään hampaani. Kun katson itseäni peilin kautta silmiin, ehkä minä vähäsen kadun, että sanoin asiasta mitään ääneen. Olisin yhtä hyvin voinut pitää arveluni isän epäilemättä kiertelevien, epäeksaktien kysymysten todellisesta sisällöstä itselläni. Ehkä olisin myös voinut olla verhoamatta omia odotuksiani vanhanaikaisten vanhempieni omiksi… jos siis suoraan puhuminen kuuluisi tapoihini, vaan kun ei kuulu, jatkan hallan tekemistä itselleni puhumalla sanomisiani keskimäärin melko kirjaimellisesti tulkitsevalle miehelle kuin asialla ei olisi väliä. Mutta tehty mikä tehty, ajattelen, ja astun takaisin hytin puolelle avaten mekkoni vetoketjua.

"Eiköhän koiteta nukkua ne muutamat tunnit, mitä meillä on aikaa?" ehdotan rauhallisesti valuttaessani mekon yltäni. Viikkaan sen säntillisesti ja ryömin sitten sänkyyn. Peitto on pehmeä ja tyyny juuri niin mukava kuin muistinkin. Ehkä hieman korkea makuuni, mutta joustava ja mukautuva.

Keskiyön jälkeen
31. lokakuuta 2021. Jatkoa Rasmuksen spinnarille. Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa.
#disneyhalloween #jusmus

Josefina on tietysti haaveillut tästä pitkin vuotta; ajatellut, kuinka kaikki tapahtuisi ja miten iloiseksi ja onnelliseksi kosinta hänet tekisi. Miten hänen elämänpelkonsa pienenisi, kun pöydällä olisi lupaus edes yhdestä tulevaisuuden osa-alueesta, josta ei tarvitsisi olla huolissaan. Päätös yhteisestä elämästä toisi vakautta ja turvallisuutta.

Ja kun hänet nyt on yllätetty kosinnalla, kurkkua kuristaa oivallus siitä, mitä kaikkea kysymykseen kietoutuu. Odotuksia, toiveita ja epäilyksiä kokonaisen loppuelämän edestä, eikä vain omia vaan muidenkin. Varmasti on niitä, jotka hymyilevät suopeasti päin heidän naamaansa ja selän takana supattavat, kuinka keskenkasvuisia he ovat sellaisen päätöksen tekemiseen, muistelevat avioerotilastoja ja lyövät vetoa, ehtiikö tämä pariskunta alttarille astikaan. Ehkä vielä pahempia ovat ne, jotka uskovat heidän rakkauteensa ja suhdetaitoihinsa aukottomasti ja ottavat uutisen vastaan riemufanfaarein eivätkä suostu suomaan pienintäkään ajatusta epäonnistumisen mahdollisuudelle. Entä hänen lähisukulaisensa ja heidän monenkirjavat kommenttinsa? Eihän Jusu ole uskaltanut mainita perheelleen yhteisen toiminimen perustamisesta! Ja se toiminimi! Sekin on muutos entiseen. Miten paljon muutoksia kannattaa kerralla tarjottimelle ladata — ettei suhde vain kariudu paineiden alla?

"No", Rasmus äännähtää ja karaisee kurkkuaan jo jokseenkin häpeilevän näköisenä, kun vastausta hänen kysymykseen ei kuulu ja pulssi alkaa hivellä taivaita.
"Mä", Jusu lähinnä inahtaa ja näkee tulevaisuuden kirkasvärisinä välähdyksinä mielessään. Hän kysyy, olisiko parempi kuitenkin odottaa vielä — Rasmus myöntelee mutta saa kolhun rohkeuteensa ja käsitykseensä heidän suhteestaan eikä kosi toistamiseen pitkiin aikoihin jos koskaan — hän ymmärtää kuukausien ja ehkä vuosien kuluessa astuneensa yli luontevasta hetkestä ja luopuu itsekin toivosta uuden hyvän hetken suhteen — jäljellä on enää suhteen hiipuminen, kunnes se lakkaa olemasta —

Äkkiä, jotensakin jäykästi, Josefina nyökkää, järkevät ajatukset pois päästä pyyhkäistyinä ja sydän hulluna hakaten.

"Eli… joo?" Rasmus kysyy tarkennusta Jusun sanattomalle vastaukselle.
"Joo… joo. Kyllä."

Päätöstä seuraa huojennus. Josefina on valintansa tehnyt, ja enää tarvitsee vain elää sen kanssa. Pahin on takana. Nainen tuntee käsiensä alkavan täristä helpotuksesta ja ehkä liikutuksestakin, ja tarvitaan pari syväänhengitystä hillitsemään oloa, jottei se kuohahda itkuksi. Se vasta tekisi tilanteesta vaivaannuttavan, ja ehkä se on sitä jo hieman valmiiksi! He ovat käsikirjoittamattomassa tilanteessa, ja he kaksi jos jotkut kaipaisivat ennalta annettuja ohjeita jatkaakseen siitä eteenpäin luontevasti. Rasmus kyhjöttää yhä toisella polvellaan ja huojahtaa hieman sen oloisena, että miettii voiko jo nousta.

"Mulla ei kyllä oo nyt mitään sormuksia tai mitään", mies yhtäkkiä muistaa sanoa ja hieraisee ohimennen niskaansa. "Kun tämä nyt oli vähän… spontaani juttu."

Jusu hymyilee, ojentaa kätensä, tarttuu kihlattuaan kädestä ja nykäisee merkiksi siitä, ettei hänen tarvitse enää polvistella.


"Ei se mitään", Jusu vakuuttaa, ja on jo toipunut suurimmasta jännittyneisyydestään sen verran, että saattaa naurahtaakin. Nainen käy nopeasti läpi sormissaan olevat sormukset ja valikoi yhden, jonka uskoo olevan vasempaan nimettömäänsä sopivan kokoinen. Hän ojentaa siron renkaan puolisolleen, sillä kyllä sentään sormuksen pujottamisella on oma osuutensa Josefinan kihlausta koskevissa haavekuvissa. "Tämä on rihkamaa, mutta ei sen väliä, kyllähän se käy kiireemmäksi hätää. Ele ratkaisee. Voidaan sitten valita oikeat sormukset ajan kanssa."

Rasmus ottaa Jusulta sormuksen vastaan hyvin varovasti. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että sormus putoaisi ja vierisi jonnekin parven pölyiseen nurkkaan kadoten sinne ikiajoiksi. Ei Rasmus tosin aivan tiedä, mitä hänen sormuksella kuuluu tehdä: antaa se takaisin Jusulle? Hän ei selvästikään ole katsonut tarpeeksi Satuhäitä. Rasmuksen päässä tuntuu hassulta, ja jos hän ei tietäisi paremmin, hän saattaisi luulla lyöneensä päänsä eikä polveaan maahan kompastuessaan.

“Ele ratkaisee”, Rasmus toistaa Jusun lohdulliset sanat ja saa virnistettyä. Jusu ojentaa hänelle avuliaasti kättään, joten hän ottaa käden kevyesti omaansa, aprikoi hetken mihin sormeen sormus pitikin ujuttaa, ja työntää sen lopulta hellästi paikoilleen. Sormus sujahtaa Jusun nimettömään kuin sille tehtynä. Jusu nostaa kättään ja ihastelee sormusta aivan kuin ei olisi aiemmin päivällä valinnut sitä korulaatikostaan itse.

Rasmus tyrskähtää, tilanne on niin absurdi ja odottamaton. Jusu vilkaisee häntä, mutta hymyilee vain posket aavistuksen punoittaen (Rasmus ei halua tietää, miltä hänen omat poskensa näyttävät). Jusu näyttää niin kauniilta, ettei Rasmus voi kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen ja painaa kevyen suudelman naisen - josta on yhtäkkiä tullut hänen kihlattunsa - huulille.

“Ihana yllätys”, pakokauhun hetkestään toennut Jusu sanoo. “En todellakaan osannut odottaa!”

“Yllätyshän sen pitikin olla”, Rasmus vastaa muitta mutkitta. Yllätys tosiaankin, hän miettii - ehkä kaikista eniten Rasmuksen onnistui yllättää itse itsensä.

Jusu painautuu vielä Rasmusta vasten haluttomana palaamaan aivan heti  takaisin muun juhlaväen joukkoon. Jossain alhaalla musiikki soi jälleen ja puheensorina ja nauru raikaavat. Ylhäällä on kahdenkeskinen kihlajaiskupla, jota nainen ei tahdo puhkaista. Sen sijaan Jusu nojaa leukansa vasten avomiehensä olkaa ja vetää sisään tuttua Rasmus-tuoksua.

"Mä haluaisin vaan jäädä tähän", Josefina mumisee hetken kuluttua, mutta suoristautuu sitten ja huokaisee kaihoisasti syvään. "Mutta me ollaan oltu täällä jo aika kauan. Ties vaikka joku alkaisi kohta etsiä meitä."
"Kuka meitä etsisi?" tyrskähtää Rasmus, joka ei usko kenenkään kaipaavan henkilökohtaisesti juuri heitä niin kovasti, että vaivautuisi suuretsintöihin. Juhlathan ovat täynnä porukkaa, jonka kanssa viettää aikaa!
"En kyllä tiedä", Jusukin myöntää, mutta ehdottaa vähän hätääntyneenä: "Mutta ties mitä ne voi keksiä alkaa puhua, jos me kaksi ollaan yhdessä pitkään hukassa!"

Se näyttää hätkähdyttävän vähän Rasmustakin, joskin kohtalaisella viiveellä, sillä hän ei kovinkaan nopeajärkisesti yhdistele pisteitä toisiinsa.

"Mutta", Josefina sanoo sitten ja hymyilee, "jospa meidän selitys poissaololle on riittävän hyvä… jos nyt joku sattuisi kysymään. Muussa tapauksessa — mä ajattelin — pidetäänkö tämä vielä vain meidän tiedossa? Fiilistellään vähän. Salaisuus."

Jusu ei tahdo puheiden lähtevän kiertämään ja pahimmassa tapauksessa leviävän Kallan rajojen yli aivan vielä. Hänellä on elämässään on ihmisiä, jotka eivät pitäisi soveliaana sitä, että kuulevat hänen avioliittoaikeistaan… no, minään muuna kuin ensimmäisenä.

“Kannatetaan”, Rasmus vastaa ja tuntee olonsa helpottuneeksi. Hän ei todellakaan tiedä, miten selittäisi asianlaidan juuri nyt kenellekään, joten tuntuu erinomaisen hyvältä ajatukselta pitää se heidän kahden välisenä vielä jonkin aikaa. Ajan mittaan tarina varmasti löytäisi tiensä ulos oikein, mutta varmaa olisi, ettei Jusu saisi ainakaan vielä pitkiin aikoihin tietää, että koko kosinta oli ollut vahinko.

Vaikkakin kenties ihan hyvä vahinko, Rasmus miettii seuratessaan Jusua alas portaita. Ehkä heidän olikin jo aika ottaa seuraava askel, eikä kihlaparin elämä toisaalta varmasti kovinkaan eroaisi avoparin elämästä, ainakaan negatiivisessa mielessä.

Tällä kertaa Rasmus katsoo kuitenkin tarkasti, mihin astuu. Yksi kompastuminen iltaa kohden on riittävästi, etenkin kun ottaa huomioon, miten suuriin seurauksiin se saattaa johtaa.

Kun he tilaavat seuraavia juomiaan (kuohuvalasilliset tuntuvat sopivan hetkeen), vaitonaista hyvää mieltä huokuva Jusu tarttuu kaikessa hiljaisuudessa rihkamahelyyn ja liu'uttaa sen vasemmasta nimettömästään takaisin paikalleen. Ele on jo ratkaissut, hän ajattelee kilauttaessaan lasinsa reunaa vasten sulhasensa omaa, ja tieto on heidän kahden välisensä. Sanaakaan sanomatta nainen ryhtyy hitaasti ja epävarmasti kasvattamaan rohkeuttaan kertoa asiasta perheelleen; Josefina sattuu tietämään, missä hänen unelmien sormuksensa lymyilee, ja kätkö on Arne ja Susanne Rosengårdin suopeuden takana.

---

Toinen adventtisunnuntai:
Toinen osa: Juhlayö
5. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa
Jatkoa tälle merkinnälle


Ei savua ilman tulta (5.12.)
Josefina, joka ei tavallisesti ole mikään sosiaalisten tilanteiden erityismestari, huomaa pyörteilevänsä harvinaisen vilkkaasti seurueesta seurueeseen. Oman kylän väen kanssa seurustelu on sentään melko helppoa; hän rohkenee jopa yrittää ratkaista Joachimin tupakankaipuuta kysymällä Eeliltä, sattuuko tällä olemaan tupakkaa. Sitä miehellä ei ole, mutta sosiaalisuutta senkin edestä, ja kun Josefina kerran on miehen kanssa juttusille ryhtynyt, tempaa Eeli hänet siipiensä suojaan ja kierrättää tutustumassa yhteen jos toiseenkin gaalavieraaseen.

Pitkälti puolen yön jälkeen Josefina löytää itsensä Eelin ja Pennan mukaansa tempaisemana keskustelemasta Kultasaarten kanssa, jotka johtavat nyt Josefinallekin jo ennestään tutun Kultasaaren kartanon toimintaa. Tammisaari ja Hanko, nuo kaksi eteläistä rantakaupunkia, eivät suinkaan ole kovin kaukana toisistaan. Kun kasvaa ensiksi mainitussa, tulee jälkimmäinenkin väistämättä ennen pitkää tutuksi. Josefinankin ei-niin-kovin-villiin nuoruuteen kuuluu lukuisia muistoja Hangon kesäisestä yöelämästä; etenkin Regatta tempaisi imuunsa usein hänenkin kaveriporukkansa. Ihan kaikkia niistä muistoista nainen ei välitä kaivella naftaliinista.

Mutta Kultasaaren kartanon hän muistaa. Vaikea olla muistamatta, sillä aivan varmasti oli Gullöstä lähdetty joskus hevosten kanssa lähiseudun toiseen ratsukartanoon valmennuksiin, kisoihin tai rataharjoituksiin. Nykyisiä omistajia Josefina tosin ei ollut ennen tätä iltaa henkilökohtaisesti tavannut, mutta keskusteltavaa riittää… tai siis, Pennalla, Eelillä ja Kultasaaren sisaruksilla riitää. Josefina lähinnä kuuntelee sujuvasti, hymyilee ja nyökyttelee päätään sopivassa välissä.

Kun Kultasaaret jatkavat matkaansa, Josefina arvelee jo kaikesta sosialisoinnista hivenen voipuneena voivansa suunnata Rasmuksen ja Joen tai Heidin tuttuun seuraan, mutta ei sentään. Eeli tarraa häntä kädestä, ennen kuin hän ehtii luovia tiehensä, ja pyöräyttää ympäri niin, että Josefina huomaa seisovansa kasvokkain itseään lyhyemmän, iloisen näköisen miehen kanssa.

“Säkö kaipasit tupakkaa? Löytyis heittää yks”, mies sanoo esittäytymättä, ja Josefina räpsäyttää hitaasti ripsiään.

Hän on jo ehtinyt unohtaa kyselleensä Eeliltä Joachimin puolesta tupakan perään aiemmin illalla. Eeli ei ole unohtanut. Hän on periksiantamattomasti etsinyt jonkun, joka pystyy täyttämään jo tunti ja vähän toista sitten esitetyn toiveen.

“Ei kiitos? Mä en polta”, Josefina sanoo sävyyn, jossa sekoittuvat omituisesti pahoittelevuus ja hämmennys.

Samassa hän näkee kauempana ulko-ovea kohti luovivat Rasmuksen ja Joachimin. Jälkimmäiseksi mainittu pyörittelee hyppysissään sytkäriä ja tupakkaa. Josefinan muisti palailee pätkittäin.

“Mä kyselin vain kaverin puolesta”, Josefina änkyttää, kun uskoo tuntevansa Eelin ja nimettömän keskustelukumppaninsa katseiden kairautuvan itseensä kummeksuvina.
“Ookoo”, tupakkaa tarjonnut juhlija sanoo. “No, toivottavasti kaveri löytää etsimänsä.”
“Taisi löytää”, Josefina pihahtaa posket punaisina poltellen. Tuntemattoman miehen rinnalle on ilmestynyt toinen, pidempi ja punatukkainen, ja kohteliaasti nyökäten kaksikko virtaa omille teilleen.

“Ei oo hätää”, tarkkanäköinen Eeli sanoo leppoisasti, taputtaa Josefinan olkapäätä ja pyöräyttää tämän kohti tutumpaa seuruetta: Jemiinan, Innan ja Sarahin seura tuntuu rauhoittavalta kaikkien uusien ihmisten jälkeen.

Uusi salaisuus (5.12.)
Kello käy jo aamuyötä, kun Rasmus ja Joachim ovat hetkellisesti kadottaneet Josefinan juhlahumuun ja häntä etsiessään löytäneet tiensä ulos. He istuvat Villa Atsalean pimeän puutarhan perällä penkillä, ja Joe polttaa joltain pummittua tupakkaa. Ilta on ollut hauska, ja siihen on sisältynyt lukuisia viinilasillisia. 

“Wanna know another secret?” niiden viinilasillisten rohkaisemana Rasmus kysyy äkkiä. 
“Tell me”, Joe innostuu välittömästi. 
“It was an accident”, Rasmus ilmoittaa ja ottaa vielä yhden huikan.
Joe näyttää hämmentyneeltä ja siristää silmiään. “What was an accident?”
“The proposal”, Rasmus paljastaa ykskantaan. “There was a power cut, and I tripped and fell down, and then Josefina immediately thought I was gonna propose, so I did.”
“You what?” Joe ei voi uskoa korviaan. “Does she know?”
“No”, Rasmus sanoo nopeasti. 

Joe näyttää ällistyneeltä sekunnin verran, ennen kuin repeää nauruun. Punaviini läikkyy lasista, kun Joachim hirnuu niin, että ääni kantaa taatusti sisälle saakka. Rasmus vilkuilee ympärilleen ei-toivottujen kuulijoiden varalta korvat punoittaen ja alkaa jo katua puheliaisuuttaan, mutta ketään ei onneksi näy.

“You can never tell her”, Rasmus vannottaa tiukasti, kun Joe haukkoo happea. “I mean it.”
Joe tyrskähtelee. “Never”, mies kuitenkin lupaa pyhästi. 

Josefinan hahmo ilmaantuu pitsihuvilan valaistulle terassille. Hengitys höyryää talviyössä ja luo valoa vasten Josefinan hiusten ympärille utupilven, joka saa Josefinan näyttämään hetken verran jääkuningattarelta, ennen kuin se haihtuu ilmaan. Joe viheltää ja huiskuttaa kättään, ja Josefina tovin pimeyteen tähyttyään huomaa heidät penkiltä ja huiskauttaa takaisin.

“One happy accident, though.” Joe vilkaisee Rasmusta ja kohottaa lasiaan. 

Rasmus seuraa katseellaan, kuinka Josefina laskeutuu portaat terassilta pihamaalle vaaleaa mekkoaan varoen ja lähtee tulemaan heitä kohden. Hän kilauttaa lasinsa Joen lasia vasten. “Yeah”, hän sanoo ja hymähtää. “It was.”

Rosengårdien korvat kaikkialla (5.12.)
"Josefina", sanoo Henrik Strand, ja Josefina seisahtuu ja kääntyy kohtaamaan vanhempiensa palkkalistoilla vuosia viihtyneen ratsuttajan.
"God kväll, Henrik", nuori nainen tervehtii ja saa vastaukseksi henrikmäisen hymähdyksen.
"Kväll? Jag tror att det är redan dags att säga god morgon", Henrik sanoo hyväntuulisesti. 
"Minsann", Josefina oivaltaa — miten aika onkin hujahtanut! Hän ei muista, milloin olisi juhlinut tällä tavalla aamuyöhön saakka; tiilitehtaan halloween-humustakin he poistuivat Rasmuksen kanssa melko pian keskiöisen sähkökatkoksen, yllättävän kosinnan ja parin juhlistavan maljan jälkeen.

Kosinnasta puheenollen… Josefina tuntee poskiaan polttelevan, kun kohtelias Henrik mainitsee kuulleensa sivusta, että onnittelut ovat paikallaan.

"Tack", Josefina sanoo ja pohtii kuumeisesti tapaa vihjata Henrikille, ettei asiasta sovi vielä laverrella miehen työpaikalla kenellekään.

Mutta Henrik hörppää juomaa lasistaan ja hymyilee rauhallisena, ennen kuin osoittaa tilannetajunsa ja tarkkavaistoisuutensa. Mies lupaa pitää uutiset omana tietonaan ja tarjoutuu esittämään yllättynyttä, jos Arne ja Susanne kertovat kuopuksensa kuulumisia. Josefina hymyilee kiitollisena ja etsii sitten käsiinsä Rasmuksen ja Joen, jotka ovat tulossa sisälle niin ikään löytääkseen hänet.

Rasmus soittaa taksin. Sen takapenkillä Josefina vilkaisee puolisoaan.
"Mä soitan huomenna äidille ja isälle… tai siis, tänään."
"Okei."
"Sitten se ei ole enää salaisuus", Josefina huomauttaa, ja viini- ja juhlahumupäissään Rasmus hymyilee, sanoo että hyvä ja pussaa häntä.

Lumi putoilee hiljalleen aamuöiseltä taivaalta, kun he maksavat taksimatkansa ja astelevat kotitaloaan kohti. Led-tuikku loistaa keittiön ikkunassa. Joe kaappaa yhden nuoren kumpaankin kainaloonsa.

"Tomorrow's gonna be hellish", hän sanoo iloisesti vuosikymmenen kovinta krapulaa ennustellen, kun Rasmus on avannut heille oven ja he ovat kopistelleet lumet kynnykselle, rymynneet sisään ja ripustaneet takit naulakkoon.
"Hope not", Josefina mutisee itsekseen ja syventyy puhelimensa puoleen.
"Good thing I don't have to leave tomorrow", Joe tuumaa iloisesti, ennen kuin marssii penkomaan itselleen ruokaa.

Yhtäkkiä Josefinasta ei tunnu mukavalta joutua jännittämään kihlauksesta kertomista heräämiseen asti ja vuoroin kerätä ja menettää rohkeutta yhä uudestaan ja uudestaan. Pian Josefina keskeyttää muutamaksi minuutiksi virinneen hiljaisuuden sanomalla:
"I sent them a text. It's official – we're engaged and they know it."

"Ooh! Congrats!" Joe kääntyy hymyilemään hurtisti ja niin lämpimästi kuin vain humaltunut Joachim Altmann osaa; Rasmusta Josefina ei vielä tohdi vilkaista. "And let me guess – by 'them' you mean The Parents."

Josefina nyökkää hitaasti. Rasmus hänen vierellään näyttää hivenen kauhistuneelta. Aamuyön tunteina ohenevan humalan pauloissa lähetetty WhatsApp-viesti ei taatusti ole muodollisuudessaan toiselle vuosituhannelle jääneen Rosengårdien perheen tapojen mukainen keino ilmoittaa tällaisia asioita.

"They'll be thrilled", Joe sanoo, nauraa hörähtää sitten ja kuiskaa kuuluvasti Rasmukselle: "Kiss her, you idiot."

Suudelma on kaikessa kainoudessaan niin vikkelä, että Joachim on tukehtua omaan nauruunsa. Hän saattaa vääntää jotakin vitsiä ujostelusta, mutta sanat sotkeutuvat ja katkeilevat naurunpuuskahduksiin niin, ettei niistä (epäilemättä nuorenparin onneksi) ota selvää.

---

Kolmas adventtisunnuntai:
Appivanhempiasioita, osa 2 (lue ensimmäinen osa)
11.-12. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa

"Aika mennä siistiytymään", Josefina sanoo ja estää vain vaivoin itseään huokaisemasta.

Rasmus sen sijaan ei edes yritä olla huokailematta, vaan antaa rehdin hönkäisyn karata ilmoille.

"Tai jos vaan sanottaisiin, että me tehdään iltatalli, ja sitten karkuutettaisiin pari varsaa, ja sitten olisi jo aamuyö kun ehdittäisiin kartanolle", mies ehdottaa.

Josefina hymyilee lempeästi kietoessaan kätensä puolisonsa vyötäisille. Kohmeiset sormet sujahtavat ratsastushousujen takataskuihin lämmittelemään ja poski painuu poskea vasten. Tuttu satulahuone heidän ympärillään alkaa pitkästä aikaa tuntua kotoisalta.

"Hoidetaan tämä nyt vain alta pois", Josefina määrää päättäväisesti, ja muistuttaa sitten: "Ja isä onnitteli jo. Musta se oli iloinen meidän puolesta."
"En mä Arnesta niin huolissani olekaan", Rasmus mutisee.
"Ehkä Susanne yllättää", Josefina ehdottaa, ja Rasmuksesta se, ettei sanaa "äiti" käytetä, tuntuu pahaenteiseltä.

Mutta kun he astuvat kynnyksen yli kartanon eteisaulaan (miten väärältä voikin tuntua saapastella sellaiseen miljööseen mukavissa tallivaatteissa, Rasmus miettii), itse kartanon emäntä pyyhältää heitä vastaan. Susanne tuo mukanaan tutun sitruksisen tuoksun, muttei purevaa kylmyyttä. Äiti halaa tytärtään lähestulkoon sydämellisesti ja yllättää sitten vävykokelaansa halaamalla tätäkin — kevyesti ja lyhyesti, mutta ensimmäistä kertaa ikinä (ja huolimatta siitä, että Rasmus on hivenen hikinen ja hevosenhajuinen).

"Illallinen on valmis neljänkymmenenviiden minuutin päästä", Susanne tiedottaa sitten niin kuin mitään tavallisesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut.

Eikä Susannella ole yllään essua tai käsissään ruoanlaitosta kieliviä tahroja. Eipä tietenkään: eihän Josefinan äiti itse huhkisi keittiössä kolmen tai neljän ruokalajin illallisen parissa. Tässä talossa sellainen tehtävä uskotaan mieluusti ammattilaisen käsiin.


Takkahuone on mitäänsanomaton nimi salongille, johon seurue siirtyy illallisen päätteeksi. Rasmuksesta tuntuu kerta toisensa jälkeen yhtä käsittämättömältä, että joku perhe ihan oikeasti asuu tässä museomaisessa ympäristössä — että hänen tyttöystävänsä, kihlattunsa, hänen Josefinansa on kasvanut tämän kaiken keskellä. Perheen eleissä on luontevuutta, joka kertoo, etteivät koreat tapetit, näyttävä takka ja antiikkihuonekalut ihmetytä heitä lainkaan.

"Kilistetään", sanoo Arne hilpeänä, mutta katsahtaa Susannea. "Ja teillä taitaa olla keskusteltavaa."

Kartanonemäntä nyökkää pienieleisesti, koskettaa tyttärensä käsivartta ja yhtäkkiä Rasmus huomaa jäävänsä salonkiin kahden kesken Arne Rosengårdin kanssa. Pirun Josefina, minne sen nyt piti lähteä? Niin mukava kuin Arne onkin, kahdenkeskinen aika tämän kanssa ei kuulu Rasmuksen lempi vapaa-ajanviettotapoihin.

Arne viittaa Rasmuksen istumaan ja suuntaa vitriinille. Radion hän laittaa soimaan, ja kultaisen kahdeksankymmentäluvun hitit valtaavat hiljaisella voimakkuudella tilan. Voi kaukainen nuoruus! Jos tämän hetken aito nuori pitääkin Arnen kanavavalintaa karmaisevana, hänen ilmeensä ei Arnen nähden värähdäkään. Kartanonisäntä ei oikeastaan ylläty: Rasmus Alsilalla on vanha sielu, eivätkä kasariklassikot välttämättä riitä puistattamaan poikaa. Tai ehkä nuori mies on vain kohtelias, vieraskoreakin. Arne laskee pienelle sivupöydälle hänen viereensä kauniin viskilasin. Toista samanmoista vanhempi mies kohottaa, ja Rasmukselle tulee kiire nostaa omaansa.

"Oletan, ettette ole vielä keskustelleet häiden yksityiskohdista", Arne menee suoraan asiaan.
"Öh, ei", myöntää Rasmus, joka ei ole keskustellut Josefinan kanssa häistä laisinkaan; ei pienistä eikä suurista linjoista eikä mistään siltä väliltä. Vaikka he nyt ovat mitä virallisimmin kihloissa, sellainen ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Eihän heillä ole sormuksiakaan eikä ajatustakaan häiden ajankohdasta, tai ei ainakaan Rasmuksella. Onkohan Josefinalla? Pitäisiköhän joskus kysyä? Ei kai nyt sentään vielä…
"Haluaisimme vain teidän tietävän", Arne jutustelee ruotsinkielisellä nuotillaan, "että kustannamme toki hääjuhlan."
"Ööh, no, kiitos, vaikka tietysti me itsekin", Rasmus änkyttää vaivaantuneena, mutta tuleva appiukko heilauttaa huolettomasti kättään eikä anna hänen jatkaa loppuun.
"Höpön löpö. Toimimme niin Josefinan sisarenkin kohdalla, ja tahdomme sentään kohdella lapsiamme tasapuolisesti", Arne ilmoittaa, ja nakkaa sitten ilmoille seuraavan vaivaannuttavan oikean koukun: "Oletteko ajatelleet avioehtoa?"


Rasmuksen kiemurrellessa kiusallisen keskustelun kourissa Josefina seuraa äitiään yläkertaan ja tämän pukeutumishuoneeseen. Jännitys kipristelee mahanpohjassa. Äiti ottaa esiin korurasian — sen tietyn, jonka sisältöä Josefina on joskus saanut ihastella.

Sormukset hohtelevat. Äidin sormenpäät pysähtyvät yhden kohdalle. Se on kaunis, mutta hetken mietittyään Susanne pudistaa itsekseen päätään ja antaa sormiensa liukua sormuksen ohi.

"Sinä kaipaat varmasti onnellista sormusta", äiti sanoo tyttärelleen, joka nyökkää pienesti ja seuraa katseellaan, kuinka Susanne tarttuu hellästi kultaiseen sormukseen, jonka timantit tuovat mieleen jääkiteet.

Siitä huolimatta Josefinalle tulee lämmin olo, kun hän saa sormuksen kämmenelleen.

"Se kuului isäsi äidille. Sen onnellisempaa rakkaustarinaa ei tästä suvusta löydy", Susanne linjaa hiljaa.
"Se on kaunis", Josefina huokaa.
"Saattaa sopia sinulle. Ja jos se onkin nyt hivenen väljä, kesäisin se on varmasti sopiva. Kylmyys kaventaa sormia", Susanne opastaa.
"Eikö – eikö kukaan muu kaipaa sitä?" Josefina varmistaa, ja saa vastaukseksi lempeän päänpudistuksen.
"Se on sinun, jos haluat sen."


Takan äärellä käyty keskustelu hiipuu ja katkeaa, kun Susanne ja Josefina palaavat alakertaan. Arne on juuri tullut todenneeksi, että Josefina muistuttaa äitiään enemmän kuin voisi kuvitellakaan, mikä saa Rasmuksen vilkuilemaan naisia hämmentyneenä. Ulkoisesti heissä on samoja piirteitä, kenessäpä äidissä ja tyttäressä ei laisinkaan olisi, mutta Arnen lausahdus naisia yhdistävästä herkkyydestä tuntuu vieraalta. Susanne Rosengård on teräksisen kova ja viileä. On mahdotonta kuvitella, että hän olisi joskus ollut samalla tavalla arka, pehmeäluonteinen ja miellyttämisenhaluinen kuin tyttärensä.

Häntä kiltimpää ei ollutkaan, enkä minä ole maksanut sitä takaisin oikealla tavalla. Josefinan ja hänen vanhempiensa taannoisen välirikon jälkeen Rasmus osaa arvailla, mitä Arne myönnytyksellään tarkoitti. Nuori mies hymyilee kuiva pala kurkussaan Josefinalle, joka istahtaa hänen viereensä, ja lupaa itselleen, ettei kaltoinkohtele Josefinan hyvää sydäntä, jos suinkin voi sen välttää. Tyttöystävä tarttuu häntä kädestä ja rutistaa.

"Taidamme mennä jo nukkumaan", Josefina ilmoittaa hetken seurustelun jälkeen. "Jos sopii."
"Tietysti, totta kai", Arne hymähtää huolettomasti. "Aika onkin rientänyt. Näemme aamulla. Ja haluan teidän olevan ratsailla yhdeltätoista."
Nuoret nyökkäävät kuuliaisina.

Josefinan askelissa on malttamatonta kiirettä, kun hän kipittää Rasmuksen edellä yläkertaan. Hänen oman huoneensa suojissa hän käännähtää Rasmuksen puoleen ja hymyilee lähes riehakkaasti. Josefina ojentaa kätensä Rasmusta kohti, avaa nyrkkinsä ja paljastaa kämmenellä kimaltelevan arvokkaan, pienen korun.

"No", Josefina sanoo sitten ja naurahtaa lämpimästi, ennen kuin jatkaa: "Mitäs sanot?"
"Enpäs tiedä", Rasmus sanoo vikkelästi ja virnistää vähän. "Saattaa olla vähän pieni mun nakkisormiini."
"Pönttö", Josefina huokaisee.
"Kuuluuko mun taas polvistua? Vaikka johan mä tein niin", Rasmus puntaroi ottaessaan sormuksen varoen Josefinan kämmeneltä.
"Ei kai tarvitse", malttamaton Josefina armahtaa.
"No, ei kai se toisaalta iso vaiva ole", Rasmus päättää sitten ja laskeutuu (edelliskertaa huomattavasti hallitummin) yhden polven varaan ilmeisen tyytyväisenä omaan romanttisuuteensa.
"Kun nyt kerran polvistuit", Josefina hymähtää hilpeä pilke silmäkulmissaan ja nyintä suupielissään, "voisit pitää oikein sydäntälämmittävän puheenkin. Tai kunhan et kysy mitäs sanot."
"Mitä vikaa… hyvä on. Josefina, haluaisitko sä olla mun kanssa, öö, ajasta ikuisuuteen?" Rasmus uusii seremoniallisesti kosintansa, joka ei tällä kertaa ole niinkään vahinko, mutta ilmeisen improvisoitu kuitenkin.
"Ollaan vaan", Josefina vastaa kikatettuaan puolisonsa kömpelöille sanavalinnoille.
"Siihen solahti", Rasmus kommentoi perintösormuksen liu'uttua paikoilleen, suoristautuu koko pituuteensa ja kahmaisee tyttöystävänsä suukoteltavakseen.

Sinä yönä hän ei ota puheeksi hääpäivää, -budjettia saati avioehtoa, se on vissi ja varma. Hänen puolestaan ne keskustelut voivat hautautua vielä toviksi jos toiseksikin tulevaisuuden hämäriin; juuri nyt on parempaakin tekemistä kuin keskustella Suurista Asioista. Eikä Josefinakaan vaikuta halukkaalta käymään suuria keskusteluja vielä silloinkaan, kun he lojuvat kapealla sängyllä, Rasmus silittelee hänen hiuksiaan ja he ihastelevat hiljaa toisiaan ja hämärässä hailakoita valonlähteitä himmeästi heijastelevaa vanhaa sormusta.

---

Neljäs adventti:
Artun heräteostos, osa 1. Toinen osa julkaistaan sunnuntaina ♥
18. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa

"Mullahan ei pitäisi olla tätä hevosta ollenkaan", Rasmusta ja Josefinaa tallin käytävällä eteenpäin johdatteleva mies tokaisee. "Mutta onneksi on! Hitto mikä suku."

"Mistä sä sanoitkaan, että se on?" Josefina kysyy kiinnostuneena. "ML Facilierista?"
"White Wizardista itse asiassa, ja Facilier on emänisä", Arttu, joka on tehnyt perusteellisen sukututkimuksen ja opetellut epäilemättä uusimman hevosensa sukulinjat ulkoa.
"Ja eikös White Wizard oo Jazz Artistin poika?" Josefina kysyy ihastuneena.
"Jusulta ei asiantuntemusta puutu", Arttu naurahtaa ja kohauttaa Rasmukselle kulmiaan. "Luulisi, että sulla on jatkossa pelkkiä ykkösrivin hevoshankintoja, jos yhtään tajuat konsultoida hallitusta. No niin, tässä on Teddy. Se tuli vasta viikko sitten, mutta on se jo aika hyvin kotiutunut."

Kolmikon pysähtyminen karsinan ovelle saa nuoren orin, joka on jo kaukaa seuraillut lähestyvää liikettä ja ääntä, astahtamaan lähemmäs. Sillä on valpas ilme, ja vaikka se seuraa katseellaan itseään tuijottelevia ihmisiä ja pitää toisen korvansa suunnattuna heihin, toinen korva liikahtelee ja pistää merkille kaikki tallin äänet.

"Hieno", Rasmus sanoo, eikä ole lainkaan yllättynyt. Niin kauan kuin hän on Artun tuntenut — ja se todella tarkoittaa kauan — kaveri ei koskaan ole hassannut rahojaan huonoon tai edes keskinkertaiseen hevoseen (tai ehkä kerran jälkimmäiseen, mutta sen virheen Arttu tajusi nopeasti ja myi ratsun sievoisella voitolla vielä hölmömmälle ostajalle).

"Joo, onhan se. Kyllä mä vähän kauppasumman siirtymisen jälkeen mietin, että mitä helvettiä Arttu, mitä mä teen hevosella kun en sillä itse voi treenata ja kisata, mutta onneksi hevospiireissä voi toimia myös mesenaattina", tuore hevosenomistaja virnistää, avaa hevosensa karsinan oven ja rapsuttaa Teddyä, joka säpsähtää hieman, kun kauempaa käytävältä kuuluu kolahdus. "Pistetääs satuloiden, niin pääsette kokeilemaan."

Miesten jutellessa ja varustaessa oria Josefina on päätä pahkaa ihastunut hevoseen, jolla on vilpitön katse ja nuoren hevosen honteloutta rakenteessaan. Teddyssä on levottomuutta, joka saattaa olla osa sen luonnetta tai vain seurausta uudesta ympäristöstä, mutta kiltiltä se vaikuttaa vaikka välillä säpsähteleekin. Josefina silittelee hevosta ja on iloinen sen läsnäolosta. Oli Artulta ystävällistä kutsua hänetkin mukaan, ja mies on mukava ja niin tietysti Rasmuskin, mutta ujo ja hitaastilämpiävä Josefina tuntee silti olonsa herkästi ulkopuoliseksi. Arttu on Rasmuksen ystävä, ja tietysti Josefina haluaa tutustua tähän, mutta he näkevät harvoin ja vanhojen ystävysten keskinäisiin juttuihin ja muisteluihin on joskus vaikea päästä mukaan.

"No niin, Teddy on valmiina. Sitten vaan kypärää päähän", Artun kehotus keskeyttää Josefinan mietinnät.
"Musta kyllä tuntuu, että Jusun sitä kannattaisi kokeilla", Rasmus sanoo huolettomasti ja käyttää tyttöystävänsä lempinimeä, sillä niin Arttukin aina tekee; se solahtaa tähän keskusteluun helpommin niin.

Josefina vilkaisee lähes säikähtäneenä puolisoaan. Kyllähän Arttu kehotti molempia ottamaan ratsastusvarusteet, mutta että hänkö oikeasti kipuaisi Rasmuksen parhaan kaverin arvokkaan, vasta nelivuotiaaksi kääntyvän tulevan jalostusorin satulaan?

"Ihan miten vaan", Arttu toteaa yhtä huolettomasti kuin Rasmuskin. "Miten teille sopii. Kyllä mä mielelläni nään kenet tahansa Rosengårdin hevoseni satulassa."
"Et ehkä ihan ketä tahansa", Josefina hymähtää hiljaa ja tekee sitten päätöksen Teddyä vilkaistuaan. "Mutta kyllä mä kokeilen mielelläni, jos kerta kelpaan."
"Sähän meistä nuorisotaituri olet", Rasmus kannustaa.

Maneesissa ei silloin ole muita ratsukoita, mistä Josefina on tyytyväinen.

"Mitä tällä onkaan tehty?" hän kysyy Artulta valmistautuessaan kaikessa rauhassa nousemaan kokemattoman ratsun satulaan.
"Perusjuttuja. On sitä ratsastettu kaikissa askellajeissa jo, ja se on aika kiva. Mutta hypätty sillä ei vielä satulasta oo, vaikka kujaahan se on mennyt jo vaikka kuinka. Tämä on aika säästellen tehty toistaiseksi", Arttu linjaa ja kohauttaa olkiaan. "Ei kellään ole ollut sille ihan kamalasti aikaa. Mutta eihän tässä jäniksen selässä ollakaan, hyvä vaan että on saanut kasvaa rauhassa."

Josefina nyökkää. Hätiköiden tulee harvoin hyvä. Arttu roikkuu vastaan, kun hän pian nousee jakkaralta Teddyn satulaan. Nuori ori kuulostelee tarkasti hänen suuntaansa, kun hän silittelee sen kaulaa.

"Päästän nyt irti", Arttu sanoo ja odottaa ratsastajan nyökkäystä ennen kuin astahtaa taaksepäin.

Jonkun aikaa Arttu seisoo siinä seuraamassa ratsukon liikkeellelähtöä, ennen kuin nappaa selkäännousujakkaran kantoon ja menee Rasmuksen luo. Siihen hän parkkeeraa jakkaran ja jakkaralle pyllynsä, naurahtaa ja vilkaisee korkeuksiin; vanha kunnon Rasmus katselee mustan orin ja sen luisevan ratsastajan menoa herkeämättä.

"Happy wife, happy life, vai?" Arttu virnistää. "Enpä muista, että olisit koskaan noin auliisti luopunut tilaisuudesta ratsastaa hyvällä hevosella."

“Josefina katseli sitä sillä silmällä”, Rasmus toteaa. “Ja mulle jos joku hevonen vielä tulee, niin ehkä kenttähevostyyppisempi kuitenkin.”
“Säkö olet nyt kokonaan hurahtanut siihen lajiin?”
“No, hurahtanut ja hurahtanut”, Rasmus virnistää. “Mutta on niissä maastoradoissa vain oma viehätyksensä, ei sitä samaa fiilistä saa muualta.”
Arttu nyökkää. “Uskon. Olisi ollut siistiä kokeilla itsekin, mutta siihen tää vanha ja väsynyt kroppa ei nyt ainakaan enää taivu.”
“Onko se selkä ollut yhtään parempi?” Rasmus vilkaisee Arttua syrjäkarein, kuitenkaan laskematta Josefinaa ja Teddyä silmistään. Hevonen tuntuu liikkuvan rennosti ja tyytyväisenä, mutta säpsähtelee välillä ulkoa kuuluvia kolahduksia ja heiluttelee isoja korviaan tarkkaavaisena.

“Vähän”, Arttu kohauttaa hartioitaan. “Mutta ei musta kilparatsastajaa enää tule, se on nyt jo varma.”
“Ehkä sä tosiaan alat lupaavien nuorten ratsastajien täysipäiväiseksi sponsoriksi”, Rasmus hymähtää. “Ja pyörität jotain oriasemaa siinä sivussa.”
“Se olis tarkoitus”, Arttu sanoo tyynesti, ja Rasmus miettii, että mies saattaa jopa olla tosissaankin.

Teddy vaikuttaa sympaattiselta. Se on vähän säpsy, mutta ei missään nimessä hankalan oloinen. Vaikka ori ei vielä aivan ymmärrä kaikkia Josefinan sille antamia ohjeita, se yrittää parhaansa eikä hermostu, jos joku onkin sille uutta. Sillä on laadukkaat liikkeet, ja kun se ponnahtaa ensimmäisen kerran laukalle, Arttu ei voi olla hymyilemättä tyytyväisenä ostokseensa. Vaikka hän luonnollisesti pitäisikin sen mielellään omassa tallissaan vähän parempana harrastehevosena, nuori ori tarvitsisi säännöllistä treeniä osaavan ratsuttajan kanssa päästäkseen kisakentille näyttämään potentiaalinsa. Ja mikäs olisi parempaa kuin löytää sille treenipaikka vanhan ystävän - tai vanhan ystävän kihlatun - luota?

“Se on kyllä makee liikkuja”, Arttu hymisee. “Kunhan se saa vähän kokemusta ja voimaa… Usko mua, tällaista ei kannata päästää käsistään.”
“On se hieno”, Rasmus myöntää. “Mutta Josefinaa sun pitää alkaa kosiskella, ei mua.”
“Etkös sä jo sen kosiskelun hoitanut”, Arttu tyrskähtää (hänen on edelleen vaikea uskoa, että kaikista hänen ystävistään juuri Rasmus on onnistunut hankkimaan kihlatun), ja Rasmus tönäisee kaveriaan olkavarteen.

Käänteentekeviä hetkiä
10. tammikuuta 2022

"Sääli, ettei Lätsä ollut vireessä", Rasmus tuumasi. "Olisi ollut kiva nähdä Joe uusinnassa. Se ratsastaa hullun kovaa aina kun voi."
"Se tekee kyllä uusinnoista mielenkiintoisia... mutta eipä tästä mielenkiintoa puutu muutenkaan. Hirveän hienoja hevosia", mumisin ja pöyhin tyynyä, jolla tuin asentoni mukavaksi.
"Ja sun veljesi", Rasmus pisti väliin, jottei se fakta vain pääsisi unohtumaan. Mun veljeni kilpaili World Cupin uusinnassa huimista palkintorahoista ja rankingpisteistä, jotka voitelisivat sen sielua.
"Ja Merit", muistutin.

Kilpailua oli huiman jännittävä katsoa. Merit yllätti positiivisesti kokeneen Sanguinen kanssa, ja Oskari Käkiharjun hieno suoritus sai ainakin minut liehuttamaan mielessäni Suomen siniristilippua tyytyväisenä.

Quentin Quire oli maailmanluokan hevonen. Sen näki jo sillä sekunnilla, kun se asteli areenalle. Ratsastaja sen selässä tuntui omituisen etäiseltä: keneltä tahansa huippu-urheilijalta. Kiiltokuvalta. Se oli Alexander, ja Alexander ratsasti maailman huippujen kanssa eikä häpeillyt heidän joukossaan lainkaan.

Alexander ja Quentin sijoittuivat kolmanneksi.

"Hullua", mutisin tuloslistausta tuijottaessani. "Hullua!"
"Kova juttu", Rasmus sanoi ja näytti puhelimensa näyttöä. "Seiskytviis tonnia palkintorahoja."
Katsahdin häntä yllättyneenä, mikä sai miehen kohauttamaan olkiaan.
"Googlasin mielenkiinnosta."

"Mietin vaan", aloitin hitaasti. "Voisinkohan mäkin olla tuolla, jos mä olisin tehnyt niin kuin Alexander ja panostanut samalla tavalla ratsastamiseen. Tai kun meillähän olisi periaatteessa ollut samat resurssit..."
"No", Rasmus punnitsi vastaustaan tarkkaan, "en mä tiedä mikset voisi. Sä olet taitava ja ahkera... mutta kyllä tossa pitää tietysti olla myös oikeissa paikoissa oikeeseen aikaan."
Mä tiesin, mitä Rasmus tarkoitti. Alexander oli lähtenyt Karla Falkencreutzin talliin kovan kivipohjan kautta, ja se käänne oli osoittautunut hänen uransa kannalta ratkaisevaksi. Tietysti vain taivas tiesi, millaisia muita ratkaisevia käänteitä hänenkin uralleen vielä mahtuisi, niin hyviä kuin huonojakin.

"Mutta jos sä olisit tuolla, sä et olisi täällä", poikaystäväni sanoi sitten älykkyyden perikuvana, ja mua nauratti hänen lausuntonsa.
"Ai enkö voisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa?" varmistin, mihin Rasmus vastaisi silmienpyöräytyksellä.
"Tarkoitin tietysti sitä, että jos sä olisit lähtenyt tolle tielle ja mennyt maailman huipulle, et sä olisi tullut Kallaan ratsastamaan mun pikkuvikaista hevosta mun työmatkani ajaksi", hän tarkensi, vaikka tiesinhän mä, mitä Rasmus oli oikeasti tarkoittanut. "Ja sitten me ei oltaisi tavattu. Kunnolla. Tuskin sitä hissiäksidenttiäkään olisi tapahtunut, jos sä olisit ollut jossain maailmalla."
"Niin", hymähdin ja sujautin sormeni Rasmuksen sormien lomaan. Kihlasormukseni painui jo tutun tuntuisena sormeni ihoa vasten.

Oli omituista ajatella, miten lukuisista valinnoista tie tähän hetkeen koostui. Sattumallakin oli osuutensa asiaan. Varmasti onnellakin.

Ehkä Rasmus oli ajatellut jotain samansuuntaista.

"Niin kun sä kysyit, mitä mä toivon tältä vuodelta", hän aloitti, ja minä muistin todella kysyneeni niin uudenvuodenjuhlia seuranneena päivänä, kun olimme vihdoin saaneet aikaiseksi siivota kaiken ja lojuimme sohvalla syömässä pitsaa ja söpöstelemässä väsyneinä. "Nyt mä tiiän mitä se on."
"No?" kysyin uteliaana.
"Että sä pysyt tänä vuonna terveenä etkä telo itseäsi. Se kun sä olit sairaalassa enkä mä tiennyt saanko mä sua sieltä kotiin, oli paskin alku millekään vuodelle ikinä."

Oli kulunut melko tarkalleen vuosi siitä, kun olin kylkiluut rusentavalla tavalla rysähtänyt vasten Purtsilan kentän aitaa (joka oli sittemmin korjattu takaisin lähes pystysuoraksi).

"En kai mä missään vaiheessa ollut oikeasti hengenvaarassa", huomautin.
"Mutta tuntui siltä, kun en tiennyt mitään ja odotin siellä aulassa", Rasmus sanoi, ja uskoin häntä kyllä.
"Mä lupaan, että tänä vuonna pysyn satulassa", vannoin ja solahdin kihlattuni kainaloon. "Tai ainakin ehjänä."
"Muistakin pysyä."

En ehkä ollut maailmancup-ratsastajatar, mutta sillä hetkellä tunsin kuitenkin oloni kallisarvoiseksi.

Sinä iltana kaikki huolet hellittivät hetkeksi. En miettinyt pian käynnistyviä luentoja, en sitä, miten ehtisin sitten tavoitteellisesti treenata kaikkien hevosten kanssa opintojen ohessa, enkä edes sitä miten salainen, päihtynyt velipuoleni oli meinannut pussata vuoden vaihtuessa varattua Matildaa ja pyörähtänyt sitten Jessen ilmestymisen valaisemana Jemiinan puoleen. Se hetki oli ollut siinä mielessä käänteentekevä, että kun Rasmuksesta ja vuodenaloitussuudelmastani irroittautuessani olin nähnyt Isak Sederströmin suutelevan tallikaveriani, olin joutunut miettimään uudella tavalla, mitä vastaisin, jos minulta kysyttiin, kuinka tunsimme toisemme.

Satulassapysymisen lisäksi olin hitaasti alkanut ajatella, että voisin luvata, että tänä vuonna en kantaisi salaisuutta, joka ei ollut omani. En enää ajatellut, että olisi minun velvollisuuteni suojella isäni ja äitini avioliiton mainetta. En minä tietenkään siitä lähtisi kauhukuviakaan huutelemaan pitkin kyliä, mutta Isakin olemassaolo ja sen salaaminen ei ollut mun taakkani.

Minulla oli kaksi veljeä. Mitä siitä - monella muullakin oli sisarpuolia. Toinen veljistäni kilpaili maailman huipulla ja toinen ilmestyi uudenvuodenjuhliini pussailemaan Jemiina Rajalaa ja katosi sitten taas maisemista.

Oli kai sitä maailmassa hullumpiakin juttuja.

Myrskyn silmässä
29. tammikuuta 2022

Teddy lähtee kuin myrskytuuli. Onpa onni, ajattelen, että päätin tänään juoksuttaa sen, sillä enkös vain hiljattain luvannutkin Rasmukselle, että tänä vuonna en putoaisi yhdenkään hevosen satulasta tai ainakaan satuttaisi itseäni niin tehdessäni. Hammasta purren annan juoksutusliinan kiristyä ja astelen rivakoin askelin perässä, kun pelästynyt hevonen säntää eteenpäin ja karkaa ympyrältä yhä laajenevalle, vain maneesin seinien rajoittamalle kananmunanmalliselle uralle.

"Who-uu", hoen pariin kertaan, ja pian hevonen hidastaa. Se on yhä levoton ja sen kaulalle ja kupeille alkaa kohota hiki.

Jos olen jotakin Teddystä oppinut näiden parin viikon, jotka se on asunut Murronmaalla Artun tutun tallissa, aikana oppinut, niin sen, että se on vilpittömän hyväntahtoinen mutta myös loputtoman herkkä. Tänään, Valtteri-myrskyn lähestyessä, se on jokaisen tuulenpuuskan vietävissä. Onneksi on seinät ympärillä, tuumaan. Pienen kotitallin maneesikin on pikkuruinen, mutta tyhjää parempi. Siellä voisimme myöhemmin ottaa vähän hyppyjäkin, kun kenttä olisi suomalaiset kevätsäät tuntien pitkään lähes täysin käyttökelvoton. Vielä en ole rohjennut ottaa estetreenejä, sillä Teddyn kotiutuminen on yhä työn alla. Se ei sopeudu muutoksiin kovinkaan äkkiä.

Arttu kyllä tietysti toivoo, että alkaisimme hypätä pian. Estehevonenhan Teddy on, ja jo ikäisiään jäljessä. Sen omistaja on asettanut meille vaatimattoman tavoitteen: ori pitäisi saada esitettyä jo toukokuussa Ruotsissa nuorten jalostusorien arvostelutilaisuudessa. Puren jälleen hammasta. Tästä vauhkoilusta on vielä pitkä matka kansainvälisille areenoille ja suuriin esiintymistilaisuuksiin, vaan eipä auta. Arttu maksaa viulut ja minä soitan hänen toivomaansa sävelmää.

"Så ja", hymisen hevoselle hidastettuani sen käyntiin. Kävelen liinaa kerien orin lähelle ja jatkamme kävelyä rinnakkain. "Såå jaaa. Ta det lugnt, Teddy. Så."

Onneksi, onneksi, onneksi päätin liikuttaa Teddyn ensimmäisenä. Jo lähtiessäni ajamaan Purtsilaan tunnen, miten tuuli on yltynyt ja koettaa välillä tarrata autoon, kun se oikein pääsee sivusuunnassa puhaltamaan. Onnea on myös hyvä, turvallinen ja vakaa auto, joka ei ole sääolosuhteista milläänsäkään.

Granni on. Ehdimme kentälle asti, ennen kuin lumentuprutus alkaa. Viima paiskoo jäisiä, teräviä hiutaleita päin kasvojani niin, etten juuri näe eteeni. Suunnittelemani sileäntreeni vaihtuu sinnittelyyn. Kyyristelen luimistelevan, jähmeästi liikkuvan hevoseni selässä ja mietin, että olisi sittenkin pitänyt ratsastaa Granni ensin, sillä Teddyn luona oli sentään maneesi, tai edes lähteä aikaisemmin liikkeelle, jotta olisimme ehtineet välttää lumimyräkän. Mutta jossittelusta ei ole minulle mitään hyötyä. Aamu kului opiskelun parissa, sillä jälleen yksi deadline hönki pahasti niskaan.

Luovutan Grannin liikutuksen suhteen reilut kymmenen minuuttia sokkona ympäri kenttää käveltyämme. Tammaparan treenit ovat retuperällä. Kenttä on ollut vuoroin liukas ja vuoroin sohjoinen, eikä minulla ole ollut aikaa liikuttaa sitä harvoina hyvinä päivinä kunnolla saati paneutua vuokraajan etsintään. Jo melko lannistuneena ajelen Auburniin ratsastamaan Innan Mankin, jonka kanssa olen luvannut autella, ja Pikin, joka on päivän hevosista ainoa, johon hyrskynmyrskyävät tuulet eivät tunnu vaikuttavan sitten millään tavalla. Musta tammani on vauhdikas ja pirtsakka, muttei säpsähtele, vaikka tuuli kolkuttelee jopa Auburnin maneesin tukevia seiniä niin että sisälläkin tietää, että ulkona myrskyää.

Kaikki hevoset ratsastettuani on jo lähes pilkkopimeää. Kiljuva nälkä houkuttelee ajamaan suorinta tietä kotiin, mutta olen luvannut Rasmukselle käyväni kaupassa. Sinne siis suuntaan, kunhan saan autoni kaivettua kinoksesta, joka on ehtinyt kertyä sen päälle kahden hevosen ratsastukseen ja hoitamiseen kuluneena aikana.

Joudun soittamaan Rasmukselle, kun ymmärrän kaupassa unohtaneeni autuaasti noin puolet siitä, mitä kaikkea pitikään ostaa. Rasmuskaan ei muista. Hän on juuri lähdössä Vivanin luota kotiin ja lupaa soittaa, jahka ehtii vilkaista jääkaappiin muistinvirkistykseksi.

Pyörin nälkäisenä ja onnettomana kaupan hyllyjen välissä odottamassa Rasmuksen soittoa. Laitan ostoskoriin suklaapatukan, ja sitten palautan sen takaisin. Ei, ei heräteostoksia vain koska on nälkä. Pitää jaksaa kotiin asti.

Matka kotitalollemme ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Lumipyry on yltynyt lähes läpitunkemattomaksi ja tekee tiestä sohjoisen ja näkyvyydestä heikon. Omalla hiekkatienpätkällämme joudun suorastaan matelemaan eteenpäin, jotten vahingossakaan suistu tieltä penkkaan. Pihassa kohtaan Rasmuksen, joka huhkii uupuneena lumitöiden parissa.

"Hei! Kannattaakohan tuota tehdä nyt, kun yön aikana piha menee kuitenkin umpeen", pohdin ääneen autosta noustuani, ja Rasmus seisahtuu ja pyyhkäisee hikeä otsaltaan.
"Ei varmaan kannata. Oli vaan niin hanurista ajaa tänne jo silloin kun mä tulin, että ajattelin tehdä sulle vähän turvallisemman väylän. Mutta nythän tästä ei enää kukaan liiku minnekään, niin että tämä saa kyllä riittää."
Rasmus ei tarjoudu kantamaan toista kauppakassia. Hän ei aina ole sillä tavalla huomaavainen, vaikka hyväntahtoinen onkin. Lumikolan hän pistää nojaamaan portaidemme pieleen, ja sitten menemme sisään.

"Sairas nälkä", huokaan kuoriutuessani ulkovaatteista.
"Aletaan heti laittaa ruokaa. Muistitko sä jauhelihan?"
"Apua, en", vinkaisen. "Äh! Mitäs sitten?"
"No, onhan meillä sitä härkisjuttua kaapissa. Käytetään se pois", Rasmus ehdottaa hermostumatta, mutta minuun on ehtinyt jo pesiytyä kurja olo hajamielisyydestäni.
"Mä en tajua miten oon nykyään tällainen", puuskahdan.
"Millainen?" kaapeista ruoanlaittotarvikkeita penkova Rasmus kysyy.
"Hajamielinen. Unohdan kaikkea tärkeää", moitin itseäni.
"Jauheliha tuskin on elintärkeä juttu", Rasmus uumoilee.
"Joo mutta en mä tarkoittanutkaan vaan sitä", sanon ja nieleskelen itkua, minkä puolisoni kai arvaa, sillä hän keskeyttää ruoanlaiton valmistelun ja katsahtaa minua kulmiaan kurtistaen, ennen kuin huokaisee syvään.

Rasmus halaa minua.

"Sulla on aika monta rautaa tulessa. Ja sä olet hyvä matikassa, niin varmaan sä ymmärrätkin, ettet sä pysty olemaan sataprosenttinen opiskelija, sataprosenttinen yrittäjä, sataprosenttinen hevosenomistaja ja sataprosenttinen kodinhengetär yhtä aikaa. Jostain pitää tinkiä, kun toinen asia vaatii enemmän fokusta", hän kertoo rauhallisella äänellä, ja minä niiskaisen ja rutistan kasvoni vasten hänen hartiaansa.
"Mä en haluaisi tinkiä mistään."
"Mä tiiän ettet sä halua. Mutta tingi silti. Älä katkea vaan taivu. Ja hei, mee sä napsauttamaan sauna lämpiämään ja oot sitten sohvalla loppuillan. Mä teen ruokaa ja löhöillään. Ulkona on myrsky."

Kadun pahoja ajatuksiani siitä, ettei puolisoni auttanut minua kantamaan ostoksia sisälle. Miten paljon kaikkea muuta hän kantaakin harteillaan, ajattelen, kun vähän itkeskellen ja huonoa omatuntoa potien menen vääntämään saunan kiukaan päälle ja noudatan sitten vastentahtoisesti "lääkärin" määräystä sohvallalöhöilystä. On vaikea vain olla, mutta enempääkään en jaksaisi.

Tulessa olevat lukuisat rautani painavat aika paljon. Siinä Rasmus on oikeassa, mutta mieleni etsii yhä porsaanreikää sille, ettei hän ehkä ole oikeassa ihan kaikessa. Kyllähän sen täytyy olla mahdollista, että suoriudun kaikesta sataprosenttisesti. Mietin Heidiä, jolla on yritystoimintaa ja kokonainen talli pyöritettävänään, häät suunniteltava ja äidin rooli kannettavanaan.

"Luojan kiitos meillä ei oo lapsia", huokaisen Rasmukselle, kun hän tulee olohuoneeseen kahta pasta-annosta, juomalasipinoa ja vesikannua tarjottimella tasapainotellen.
"Mitä?" hän kysyy ymmyrkäisenä - tietenkään hän ei tiedä, mitä polkuja mieleni on vaellellut siihen pisteeseen.
"Niin että sitten mä varmaan vasta väsynyt olisinkin", totean.
"Niin joo. Öh, no, asia kerrallaan varmaan. Tai että eihän tässä nyt... kaikkea tarvitse yhtä aikaa. Valmistut vaikka ensin, ja, niin."

Se kuulostaa yksinkertaiselta, ja tartun hanakasti ajatukseen. Kunhan vaan valmistun! Sitten asiat helpottuvat. Sääli, että valmistumispäivämäärä tuntuu olevan ikuisuuden ja monen myrskypäivän takana... mutta määräaikainen väsymys on lohdullisen paljon parempi ajatus kuin pysyvä, vaikka määräaikaisuus kuinka pitkä olisikin.

Kerran Krakebyssä, osa 2
Convallaria Eventing: Spring Prologue
24. helmikuuta 2022 #convallaria

Torstai

“Tää on kaunis kaupunki”, Josefina kommentoi torstaisella lounasreissulla, jolle he olivat viidestään lähteneet: hän, Rasmus, Heidi, Sofia ja Lauri.

Viisikko kuljeksi joenvartta pitkin kohti ravintolaa, joka oli herättänyt kummankin seurueen mielenkiinnon lupaavien TripAdvisor-arvosteluiden ansiosta. Matkan varrella oli aikaa katsella ympärilleen. Oli kenttäkilpailuviikon välipäivä, eikä Rasmuksella ollut enää ja Laurilla vielä kiire kilpailemaan. Vaikkei Krakebyn keskusta ollut suuren suuri ja vilkas metropoli, sieltä löytyi yhä muutaman päivän paikallaolonkin jälkeen runsaasti uutta nähtävää, kun vain ymmärsi hidastella ja katsella avoimin mielin ympärilleen.

“Mä pidän Tanskasta”, Josefina jatkoi vielä. “Tuntuu jotenkin kotoisalta. Ja ihmiset vaikuttaa onnellisilta ja ystävällisiltä.”
Tietysti juuri sillä hetkellä joku tuntematon, keski-iän ylittänyt täti-ihminen töytäisi häntä ohikulkiessaan käsilaukulla eikä vaivautunut pyytämään anteeksi, sen kuin mulkaisi vain.
“Enimmäkseen”, hän tarkensi ja hieraisi tällin saanutta käsivarttaan pienesti irvistäen.

Heidin, joka oli kääntynyt vilkaisemaan tylyn tuuppijanaisen perään, katse kiinnittyi kävelykadun ja sivukujan kulmassa pilkottavaan näyteikkunaan, jonka ohi he olisivat muuten kulkeneet kiinnittämättä siihen mitään huomiota.

“Vau, onpa tyylikäs näyteikkuna”, hän kehui ääneen, mikä sai koko seurueen pysähtymään ja suuntaamaan katseet kohti visuaalisesti harkittua, tunnelmallista ja kaunista kokonaisuutta.

By Josefine, sanoi sirofonttinen teippaus ikkunassa, ja sen yllä tarpeeton tarkennus: Brudekjole. Ilman liikkeen tarjonnan nimeämistäkin saattoi sen välittömästi tunnistaa morsiuspukuliikkeeksi.

“Melkein sun nimikkoliikkeesi”, naurahti Heidi Josefinalle. “Ehkä siellä pitäisi pistäytyä. Ties vaikka löytäisit hääpukusi.”
“Höpsis”, pihahti ujosti punehtunut ja yhä hääpuheisiin tottumaton Josefina, joka ei rohjennut edes katsahtaa Rasmukseen (joka yritti ottaa mallia Laurin eleettömästä suhtautumisesta hääpuheisiin ja oli kuin olisi arkipäiväistä keskustella Josefinan häälookista). “Sinne varmaan pitäisi varata sovitusaika, tuollaiseen pieneen puotiin, ja nyt on kyllä jo korkea aika mennä sinne lounaalle, ennen kuin Sofiaan iskee nälkäkiukku. Vai mitä, Sofia?”

Viisikko jatkoi matkaansa ja keskusteli hyvän tovin kaikesta muusta maan ja taivaan alla, mutta ruoan ääressä jutustelu kääntyi jälleen Heidin aloitteesta hääaiheeseen. Se oli hänen arvionsa mukaan molempia pariskuntia lähellä, vaikka ystävätär ei vielä ollut nuoremman parin hääsuunnitelmista hiiskunutkaan. Lempeän uteliaisuuden vallassa Heidi päätti kokeilla kepillä jäätä: ehkä Jususta kuitenkin irtoaisi rahtunen hääinnostusta, kun antaisi tälle tilaa puhua aiheesta.

“Mielenkiinnosta”, brunette aloitti ystävällisesti, “oletteko vielä joutaneet suunnittelemaan hääjuhlianne?”

Vastauksen näki välittömästi pariskunnan eleistä. Ei, he eivät vieläkään olleet sanallakaan käsitelleet häitä, ellei laskettu sitä, kun he olivat vastailleet vanhempiensa kyselyihin kertomalla, etteivät vielä olleet päättäneet ajankohtaakaan. Rasmuksesta siinä oli jo sulateltavaa, että he olivat vahingossa päätyneet kihloihin, vaikka ilmiö olikin positiivinen, ja Josefina pelkäsi saavansa kihlatultaan hullun hääintoilijan leiman, jos kertoisi, mitä kaikkea oli mielessään jo suunnitellut. Vaistomaisesti aihetta oli vältelty… tähän hetkeen saakka.

“Eipä oikeastaan”, Rasmus yskähti.
“Joo, ei, ei olla… ehditty miettiä”, Josefinakin sanoi ja tunsi olonsa valehtelijaksi, sillä totta kai hänellä oli jo lähes valmis suunnitelmanaihio mielessään.
“Teilläkin on kyllä niin monta rautaa tulessa, ettei mikään ihme!” Heidi naurahti, muttei antanut aivan niin vähällä periksi. “Mutta jos nyt olisi sellainen hetki, että pysähtyisitte asian äärelle, niin onko mitään ajatuksia milloin tai millaiset ne olisi? Jos voisi haaveilla ihan vapaasti.”

Syntyi ohikiitävä pieni hiljaisuus, jonka aikana Josefina rohkaisi mielensä.

“Mä ehkä vähän haaveilen talvihäistä”, hän lausui ääneen pitkäaikaisen, jo lapsena mieleensä piirtyneen ajatuksen.
“Ai”, sanoi Rasmus miedosti yllättyneenä. “Eikö häät ole kesäjuhla?” Eipä sillä, että hänellä olisi ollut sellaisista juurikaan kokemusta. Kukaan Rasmuksen ystävistä ei ollut mennyt naimisiin, ja lapsuuden kokemuksia sukulaisten ja vanhempien ystävien häistä hän tuskin muisti.
“Kai ne usein on”, Josefina myönsi. “Mutta hevosihmiset on kesäisin kiireisiä. Ei kukaan pääsisi paikalle, tai sitten niitä harmittaisi olla siellä ja jättää jotkut kisat väliin. Ja musta talvihäissä voi olla tunnelmaa.”
“Oi joo”, hymyili Heidi. “Ajatella: sininen hetki, pimeä ilta ja lämmin tunnelmavalaistus jossain kauniissa sisätilassa. Sehän olisi hienoa.”
“Jaa”, sanoi Rasmus, ja Laurin suupieli nyki myötätuntoiseen hymynpilkahdukseen.
“Mm. Ja jotenkin… sellainen talven rauha. Ja sisätiloissa häät olisi ehkä intiimimmät, kun ei porukka leviäisi sisään ja pitkin pihamaata. Vaikka kauhean isoja häitä en kyllä haluaisi", Josefina pohdiskeli.
“Joo ei”, myötäili Rasmus, jonka aivot raksuttivat: kuinkahan isot olivat Josefinan mielestä isot häät? Ja joko tässä piti alkaa järjestelyhommiin? Mitä ne sellaiset edes pitivät sisällään?

“Talveksi voi olla myös paremmin vapaana kivoja tiloja, ja ehkä halvemmalla, kun ei ole kovinta sesonkia”, Josefina pohdiskeli vielä käytännönläheisesti.
“Totta. Ensi talveksikin on varmasti hyvin juhlatiloja vapaana”, Lauri aihepiiristä jo jotakin tietäväisenä kommentoi, ja Rasmuksen paidankaulus alkoi äkkiä pikkiriikkisen kiristää - ensi talveksiko! Rahaakin pitäisi säästää. Eiväthän he mitenkään kehtaisi Josefinan vanhempien kukkarosta juhlarahojaan kiskoa, kai, vaikka sitä mahdollisuutta olikin jo tarjottu.
“Niin… vaikka se kyllä tulee varmasti hieman liian pian”, Josefina kuitenkin lievitti sulhasensa olon tukaluutta mietteliäänä. “Tai siis, ehtisihän sitä, mutten välittäisi hoppuilla, kun on muita kiireitä.”
"Joo, niin", myöntelee Rasmus, jolle on vihdoin kiteytynyt, että (kirjaimellisesti) kompastellen otettu askel parisuhteessa eteenpäin johtaisi väistämättä seuraavaan.

Vaikka ei sillä, että se niin kovasti haittaisi. Toista Josefinaa hän ei tapaisi koskaan, tai ainakaan saisi hurmattua ensimmäisiä treffejä pidemmälle. You lucky dog, pilkahtivat Joen sanat mielessä.

Mutta silti. Häät. Avioliitto. Budjetti. Siinäpä suuri kolminaisuus.

Suurelta tuntui hetkellisesti koko keskustelukin, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun koko aihetta sivuttiin heidän välillään, eikä takuulla jäisi viimeiseksi. Oli kuitenkin niin, että luvassa oli jotakin vielä suurempaa, mikä saisi heidät toviksi unohtamaan omat hääsuunnitelmansa (tai -suunnittelemattomuutensa). Sattui nimittäin, että Heidillä ja Laurilla oli uutisia, jotka he päättivät jakaa lounaspöydän äärellä kerran Krakebyssä. Uudet perheenjäsenet ylittivät sentään massivisuudessaan yhdet hypoteettiset häät aina ja joka tilanteessa.

Spiraali
Maaliskuu 2022

Maaliskuussa mä opiskelin kuin riivattu, uusin yhden tentin josta en ollut päässyt ensimmäisellä kerralla läpi, sain pienen hermoromahduksen sen arvostelua odottaessani, pesin hevosten rapaisia jalkoja pesemästä päästyäni, sovin hevosteni hieronnat ja melkein unohdin yhden niistä, ratsastin kolmella hevosella tavoitteellisesti viikot läpeensä ja ajelin ratsuttamassa paria muuta kerran-pari viikossa, lupauduin Heidille kaasoksi ja mitä tahansa to do -listalla vilahtikin, lupasin sen tehä ("eikun totta kai minä hoidan, ehdin hyvin"), suunnittelin ja valmistelin toukokuisia matkoja sekä pihan kevätistutustöitä ja kävin kahdesti viikossa Eeditin kanssa kävelyllä, sillä naapurin iäkäs rouva halusi lenkkeillä mutta minua pelotti ajatus hänestä yksin vielä paikoitellen jäisillä ja sohjoisilla poluilla.

Maaliskuussa minä en nähnyt ystäviäni, syönyt kunnolla tai nukkunut tarpeeksi. En kilpaillut hevosillani, sillä mikään niistä ei tuntunut valmiilta. Tai ehkä minä en tuntunut valmiilta. Sen sijaan treenasin hullun lailla ja käytin kaiken vapaa-aikani pohtimalla, mitä tehdä hevosteni kanssa seuraavaksi, jotta ne todella harppaisivat ratsastettavuudessaan ja kunnossaan sille tasolle, että Granni voisi palata 120-130-radoille ja Piki kivuta kohti 140:n senttimetrin luokkia.

Maaliskuussa minä yritin olla myös ihana tyttöystävä ja kodinhengetär, mutta epäonnistuin toistuvasti. Ja maaliskuussa minä hoin itselleni: sitten kun tämä yksi juttu on tehty, sitten kun tämä yksi viikko on ohi, sitten kun tänä yönä vähän valvon jotta ehdin tehdä tämän ja tämän — sitten helpottaa.

Eikä mikään koskaan helpottanut.

Peilistä minua katsoivat yhä varjoisammat kasvot, ja yhtäkkiä jouduin ostamaan vyön, jotta sain aikaisemmin hyvin istuneet farkut kiristettyä napakammin ylleni. Joskus halusin luennolle lähtemisen sijaan jäädä sohvalle tuijottamaan seinää, mutta se ei ollut vaihtoehto. Piti mennä, tehdä ja suorittaa. Piti päästä kursseista läpi. Piti hoitaa hevoset kunnialla. Piti saada Teddy valmiiksi toukokuista Ruotsin matkaa varten. Piti raportoida Artulle, että me edistyimme tosi hyvin. Piti soveltaa Grannin liikutuksia säiden ja pohjien mukaan ja huolehtia Pikistä niin hyvin, ettei edes Pennalla olisi pahoja ajatuksia minusta ja hevosenpidostani.

Siinä kaikessa oli jotakin kitkerän ihanaa. Salaa rakastin sitä, miten paljon sain aikaiseksi. Salaa olin ylpeä siitä, mitä kaikkea jaksoin väsymyksestä huolimatta. Salaa olin onnellinen siitä, että laihduin; Hannabyssä osallistuisin Lumo Riderin kuvauksiin ja olisin osa heidän somekampanjaansa. Ja välillä olin salaa ärtynyt siitä, kun huomasin jostakin Rasmuksen puolivillaisesta eleestä, syrjäkareisesta katseesta tai roikkumaan jätetystä lauseesta, että hänen mielestään kävin ylikierroksilla ja minun olisi pitänyt rauhoittua. Eniten ärsytti se, että jossakin syvällä, syvällä sisälläni olin hiljaa samaa mieltä hänen kanssaan.

Nyt ei ollut aikaa olla sitä mieltä, että tein liikaa. Jos ja kun halusin saada toisen vuoden opinnot kunnialla valmiiksi ennen Ruotsiin ja Saksaan lähtöä, oli varattava kalenterista suosiolla tilaa muutamalle allnighterille. Lepäisin sitten… sitten… joskus.

Joskus.

Maaliskuussa en kerta kaikkiaan suostunut uskomaan, etten ollut loputtomalla virtalähteellä varustettu, hyvin ohjelmoitu robotti.

Ja pian koittaisi huhtikuu. Ehtisinkö silloin hellittää? En tietenkään, sillä kiireillä oli tapana kasautua entisten päälle, jos ei osannut sanoa ei eikä kuunnella omaa kehoaan, joka jo muljui, tärisi ja kiristi sieltä täältä. Mutta ei mitään niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin (kai): ensimmäistä kertaa koskaan suhtauduin tulevaan kesään pomon työmyyränä lomana.

Vaikken sitä suostunut edes suorasanaisesti ajattelemaan, tarvitsin lomaa elämästäni.

Jälleennäkemisiä
Raapaleita Hannaby Hanami Weekiltä

Alexander
Veli näytti samalta kuin aina. Pitkänä ja hoikkana hän saapasteli paikalle ja vaikutti suorastaan siltä kuin olisi omistanut tilukset ympärillään. Klassisen tyylikäs ratsastusasu oli kuin hänelle tehty. Joskus - aika useinkin oikeastaan - Josefina ihmetteli, miten hänen sisaruksensa aina onnistuivatkin näyttämään niin huolitelluilta, tyyniltä ja ennen kaikkea itsevarmoilta.

Oli kuitenkin mukava nähdä isoveljeä taas. Johan he olivat Kultasaaressa ohimennen tavanneet, mutta kilpailupäivän huiskeessa ei ollut aikaa viettää aikaa yhdessä. Täällä aikaa kaiketi olisi: viipyisihän Josefina Alexanderin kotinurkilla yli viikon verran.

Veli ei ollut kutsunut häntä asunnolleen yöksi. Sellaista vieraanvaraisuutta ei heidän välillään ollut. Mutta syömään Alexander hänet vei. He juttelivat myöhään.

Kolmen kopla
Josefina pelmahti paikalle kuin sisäisen kompassin ohjaamana. Sydän sykähteli kiivaammin, kun Rasmus Alsilan tuttu hahmo astahti autosta maan kamaralle. Seppeleläisten ja muun väen runsaudesta heidän ympärillään piittaamatta Josefina hypähti halaamaan puolisoaan, jota ei ollut nähnyt muutamaan päivään; opintokiireiden takia tuskin koko keväänä.

Takaisin saatu rutistus ja tuttu tuoksu huumasivat. Heidän huulensa hipoivat tois-

Joku törmäsi päistikkaa heitä päin ja nauroi mielenvikaisesti. Törmääjä toi mukanaan miedon tupakantuoksun ja ehdan karhunhalauksen, jollaista ei voinut kukaan muu kuin Joachim Altmann antaa.

"What a coincidence! We only just arrived, too!" Joe ilakoi ja kertoi ilahtuneensa lempisuomalaistensa nopeasta löytymisestä. Sitten he purkautuivat halauskimpusta hupsusti virnistellen.

Merit ja Linus
Virolaisratsastajattaren vastaanotto oli huomattavasti Joachimia hillitympi. Viileän etäinen, suorastaan. Merit Kaldan kanssa oli vaikea ystävystyä, ja kun Josefina ei muutenkaan ollut taitava ystävystyjä, hän alkoi epäillä, etteivät heidän välinsä lämpenisi koskaan.

Vaan haittasiko tuo. Olihan maailmassa tuttuja, kavereita ja ystäviä niin että sitä saattoi yhden Merit Kaldan vaikka unohtaakin. Ed ja Kaja olivat jääneet Riesenbeckiin huolehtimaan kotiin jääneistä hevosista (ja parista onnettomasta työssäoppijasta, Joe lisäsi), mutta Josefina ilahtui nähdessään Linuksen.

"So, still working for Dierk?" Josefina kysyi hyväntuulisena. Hän muisti Linuksen harkinneen intohimonsa metsästämistä ja kouluratsastusgroomiksi siirtymistä.
"Yeah", Linus nyökkäsi ja kertoi yllättyneensä itsekin sitä, miten hyvin viihtyi Dierkin palveluksessa.

Kesäsade
5. kesäkuuta 2022 #seikkailusaksassa

Asioita, joita olin kaivannut: pitkät, valoisat päivät. Arjen rutiinit, jotka toistuivat samanlaisina siksi, että ne toimivat, ja yksinkertaisen toimivaa arkea jos jotakin osasin arvostaa, kun oikea elämäni kotona oli sotkuista työn, opiskelun ja kaiken sen jalkoihin jäävän vapaa-ajan yhteensovittamista. Upeita hevosia joka sormelle ja ylikin. Dierkin opettavaisia valmennuksia, joiden täyttämien päivien jälkeen lähdin usein keho lopen uupuneena mutta mieli uusista ideoista ja opeista säkenöiden. Sitä luottamuksen tuntua, kun sain ratsastaa Dierk Mayerin kilpahevosilla itsenäisesti, päättäen tuntuman mukaan millaista ratsastusta ne kaipasivat. Rasmusta, jota ehdin nyt nähdä enemmän kuin kotona ja johon ihastuin väistämättä uudelleen.

Asioita, joita en varsinaisesti ollut kaivannut: ensimmäisiä saappaanhiertymiä, kun hätäpäissään kaikkien likaisten ratsastussukkien tilalle valittu lyhyt sukka rullautui saappaan sisässä ja raapi akillesjänteen tienoolle verestävän, kirvelevän kohdan. Niitä Joachimin kaikkein härskeimpiä vitsejä, jotka saivat korvani punoittamaan vielä seuraavalla viikollakin. Keski-Euroopan pitkään vellovia ukkosmyrskyjä, jotka aiheuttivat jomottavaa päänsärkyä, loputonta hikoilua ja voimattoman olon. Sellaisesta saimme ensimmäisen esimerkin jo tällä viikolla, ja arvata saattoi, ettei se jäisi viimeiseksi.

Teddyn ja Akun lompsivat askeleet kuljettivat meitä hyväpohjaisella ratsastustiellä laidunten välissä. Kaksi nuorta kilpa- ja jalostusoria olivat nyt silkalla sunnuntaikävelyllä ja tuntuivat tietävän sen. Pomossa oli sellaista johdonmukaista vanhaa saksalaisuutta, että sunnuntait olivat tallin leppoisimpia päiviä, ellemme sentään olleet kilpailuissa (ja usein emme olleet; korkeintaan matkalla kotiin sieltä). Oreillemme leppoisa käynti-ravi-hölkkälenkki tuli tarpeeseen, sillä ne olivat kumpikin päässeet perjantaina Dierkin valmennuksiin ja eilen olimme käyneet läheisellä tallilla rataharjoituksissa. Teddy tuntui, no, ei aivan sentään aikuistuvan, mutta keräilevän syli avoimena kokemuksia elämästä. Odotin mielenkiinnolla, millaista olisi ratsastaa sitä syksyllä tai ensi keväänä ehkä jossakin kilpailuissakin.

"Huh kun ilma seisoo", Rasmus puuskahti ylös taivaalle tiiraillen. "Ja tuolla on tummaa pilveä. Ehditäänköhän alta pois, ennen kuin taas jyrisee?"

Katselin syvään violettiin taittavaa pilvimassaa.

"Jaa-a", äännähdin mietteliäänä. "Eiköhän, kun ei ole enää pitkä matka kotiin."
"Saisi kyllä jo hellittää", Rasmus sanoi, ja minä nyökyttelin. "Tän viikon treenit on käyneet työstä."
Tirskahdin. "Eikös tämä nyt ole meidän työ?" muistutin hyväntahtoisesti.
"No joo."

"Hepat ottaa rennosti", huomautin tovin hiljaisuuden jälkeen.
"Ei ne jaksa hosua. On liian hiostavaa niillekin", Rasmus arveli.
"Tai jos ne on niin fiksuja, että ne ymmärtää, ettei  nyt olla tekemässä kunnon töitä", ehdotin hyväntuulisesti.
"Ehkä!" Rasmus nyökäytti ryhtymättä epäilijäksi. Tietysti meidän ratsumme olivat maailman fiksuimpia.

Tallin pihaan asti ehtiessämme oli kuulleet jo etäistä jyrähtelyä. Pulskat pisarat alkoivat täplittää tallipihaa sillä välin, kun me riisuimme sisällä ratsuiltamme satuloita. Oli uskomatonta, miten pilvimassa pimensi pihan tallin avointen kaksoisovien ulkopuolella. Kellertävien sähkövalojen loiste, jolle ei aina ollut valoisassa tallissa tarvettakaan, oli napsautettava päälle valaisemaan hevosenhoitotoimenpiteitä.

Muita ei tallissa liikkunut. Oli meidän vuoromme jakaa heinät ja väkirehuannokset. Koska kaikki oli säntillisesti mitattu, kipotettu, liotettu ja punnittu ja hevoset tuotu ennustetun ukkosmyräkän alta pois, vaikka ne usein ulkoilivatkin tähän aikaan, siinä ei kauan nenä tuhissut kahteen tehokkaaseen pekkaan.

Kun kiipesimme satulahuoneen kulmasta kapeita, paikoitellen nitiseviä ja kiiltäväksi kuluneita puuportaita ylös pieneen pukuhuoneeseen, sateen ropina oli yltynyt kattoa kurmuttavaksi jymyksi.

"Tuntuu kuin katto tulisi kohta niskaan", sanoin Rasmukselle, kun nappasin kaapistani lenkkarit ja käännähdin istahtaakseni penkille vaihtamaan saappaat niihin. En kuitenkaan ehtinyt istahtamaan asti. Rasmus veti minut syleilyynsä.
"Ei suinkaan sua pelota", se kysyi, vaikka vallan hyvin tiesikin, etten minä sadetta tai ukkosmyrskyä säikkynyt.
"Ei, mutta mietin vaan kuinka pahasti tuolla kastuu, kun juostaan kämpille. Varmaan alusvaatteita myöten", huokaisin ja nautin siitä, että saatoimme halailla toisiamme tallin pienessä, kotoisan siistissä pukuhuoneessa – että meillä oli aikaa sellaiseen. Sitä olin ikävöinyt myös, vaikka keväällä olinkin ollut liian stressaantunut huomatakseni, että sen puuttuminen vaivasi minua: läheisyyden.

"Aina vaan parempi syy ottaa vaatteet pois kotona", Rasmus tuumasi viattomasti, ja minä nauroin typerälle ilmiselvälle sutkaukselle, mutta tartuin puolisoani paidankauluksista ja suutelin.

Hän ei hangoitellut vastaan.

Oli taas kesä, ja niin talvi-ihminen kuin olinkin, olin kaivannut sitäkin. Meidän yhteistä, ihmeellistä kesämaailmaa, jossa oli aikaa pussailla imelästi ja vitsailla typerästi, ja jopa kesäsateita, joiden jälkeen ilma olisi raikkaampi ja kesän ensimmäinen ukkosrintama hellittäisi Riesenbeckistä otettaan.

Hiki virtaisi, vaikkei pomo olisikaan lykännyt ratsastettavaksi runsaslukuista kattausta sangen erilaisia hevosia. Päiväsaikaan, kaikkein korkeimpien lämpötilojen keskellä, Josefina ratsastaa nuorten hevosten lyhyet ja kevyet treenit sekä kunnianarvoisan 20-vuotiaan kuningas Kidin (jonka satulaan kiipeäminen tuntuu yhä valtaisalta palkinnolta) vetristelevän, muita rennomman passin. Hän on noussut varhain aamulla ratsastamaan pari kokeneemman, kilpailuikäisen vaativammat treenit ja kiittää nyt itseään siitä. Jos taivaalla pilvenloikaleita liikehtiikin, ne eivät poista paahtavaa kuumuutta, joka on asettunut Riesenbeckiin viikonmittaisen hellejakson seurauksena. Tuntuu siltä, kuin lämpö hohkaisi kaikkialta: se heijastelee kentän hiekasta, kentän ja tarhojen portit tuntuvat avatessa kuumilta kättä vasten ja ihon ympärillä aaltoileva ilma on kuin paikoillaan pysyvä föönin puhallus.

Kilpatallin toimintaa ei kuitenkaan yksi lämmin viikko pysäytä. Sitä vain järkeistetään. Hevosten juotosta huolehditaan hillittömällä huolellisuudella ja ne ulkoilevat pääasiassa iltaisin ja öisin. Talli suo hevosille viilentävää varjoa päivisin. Ratsastajat muistuttelevat kilpaa toinen toisiaan vedenjuonnista. Joskus hyvin ilmastoitu maneesi on pelastus. Sinne on rakennettu esterata, jonka Dierk on itse suunnitellut; uuden radan rakennustalkoot pidetään kerran viikossa tai kahdessa, ja radanpätkistä on aina irrotettavissa kehittäviä yksittäisiä tehtäviä hevoselle kuin hevoselle.

"Oothan sä muistanut –"
"Juoda? Joo", Rasmus sanoo ja kohottaa vielä vesipullon huulilleen juodakseen jämätkin.
"Meinasin kysyä aurinkorasvan lisäämisestä", Josefina hymähtää, ja Rasmus vilkaisee jo keskipaahtoista roimasti ruskettuneemmaksi ennättäneitä käsivarsiaan.
"Ai, punotanko jostain?" hän kysyy.

Nainen riisuu suitset hauskanväriseltä Vedelialta, joka on hänen tämänkesäinen sisäänratsastusprojektinsa. Kullansävyinen, täysiverimäisen keveä tamma haukottelee, kun kuolaimet poistuvat sen suusta, hieraisee sitten silmäkulmaansa Josefinan olkapäähän niin että hän hieman horjahtaa ja sukeltaa sitten suorinta tietä vadille, jossa sitä odottaa mash-vesi. Tamman juomisesta ja satunnaisesta sotkevasta loiskuttelusta (se ei kaikessa leikkisyydessään ole erityisen siisti juodessaan tai syödessään) kielivät äänet taustahuminana nuoret jatkavat keskustelua auringon vaaroista.

"Et vielä", Josefina sanoo pikaisen arvion jälkeen Rasmukselle. "Mun mielestä. Mutta kannattaakin rasvata mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Vahinko on jo syntynyt, jos ehtii palaa."
"Joo. Totta. Rasvataan molemmat, kun ollaan syöty", Rasmus päättää ja saa vastaukseksi nyökkäyksen.

Kuumuuden keskellä Josefina on kiitollinen huomatessaan tuntevansa nälkää. Yliopiston pitkän, hektisen ja ahdistavankin kevätlukukauden aikana hänen suhteensa ruokaan tuntui vääntyvän sellaiseksi, ettei se varmaankaan enää ollut aivan tervettä. Viitteitä vinksahtaneisuudesta on tietysti ollut aina, niin kauan kuin vain saattaa muistaa, ja kuinka ei olisi ollut, kun Josefina kuitenkin kasvoi Susanne Rosengårdin tyttärenä? Saksassa vietettyjen muutamien viikkojen aikana ruokahalu on vähitellen palannut, mikä tuntuu jopa nuoresta naisesta itsestään helpottavalta. Toimiston jääkaapissa odottava runsas ja ruokaisa salaatti herauttaa veden kielelle ja saa vatsan kurnimaan. Pariskunta suuntaa eväineen tallin varjoisalla sivulla olevan tukevan pitkän pöydän ääreen. He ehtivät tuskin tökätä haarukoitaan lounaisiinsa, kun Joe liittyy seuraan ja tällää itsensä heitä vastapäätä.

"Ciao!" Joe tervehtii railakkaaseen sävyynsä.
"Hi Joe", miehen nuoremmat kollegat tervehtivät kuin yhdestä suusta.

Keskustelu luiskahtaa nopeasti tuleviin kisamatkoihin. Joella on edessään viimeiset Power Jumpiin valmistelevat startit niin Lätsällä kuin Ykköselläkin, ja Oberonin virettä vielä mittaillaan. Oikukas trakehnerori on tunnettu tulos tai ulos -mentaliteetistaan, ja on siinä ja tässä, osuuko sen hyvä kausi sopivaan saumaan. Joe uumoilee, että Merit saattaisi olla riittävän hullu halutakseen kilpailla Oberonilla hinnalla millä hyvänsä. Virolaisratsastajan jano 160-luokkien ratsuihin om sammumaton, sillä Meritillä on kyltymätön tarve näyttää omat kyntensä huipputasolla.

"I'm really looking forward to our trip to Norway", Josefina hymähtää. "It'll be nice to take Teddy out for a spin, and I think a smaller class before Power Jump is also good for Tina."
"Yeah", Rasmus yhtyy Sommersolverv-intoiluun. "I hope Aku jumps well. And it would be nice if Bran wasn't too fat to fly over the fences."
Joachimista hevosen jättäminen Suomeen ja ilmoittaminen kylmiltään, treenailematta kansainvälisiin kilpailuihin kuulostaa jokseenkin soveliaalta toiminnalta "kenttähuithapeleille". Toisaalta, mies virnistää sitten, olihan hänkin jo jockey-ajoistaan lähtien ollut aina valmis hyppäämään sellaistenkin hevosten kilpasatulaan, joista tiesi vain nimen.
"How long ago was that exactly?" Josefina, joka on potenut Joen tapaamisesta lähtien aaltoilevaa uteliaisuutta miehen ikää kohtaan, tiedustelee mielestään ovelasti, mutta Joachimiapa ei narrata kertomaan ikänsä arvailussa helpottavia tietoja vasten tahtoaan.
"Ha-ha. It's been years", Joe sanoo laveasti ja vaihtaa sitten puhettaan. "You young lovers must also be excited to travel all the way to Norway without any of us. Honestly, I worry how you two are going to do without me - it's a long trip after all - but it's like a little honeymoon, isn't it?"
"I bet there won't be too much time for... uhm, romantic... stuff", Josefina takeltelee, "with five horses and no groom." Tietysti joistakin paikalle saapuvista tutuista voi olla kiireimpään hätään välillä apua, mutta sen varaan ei voi laskea: nuoret tietävät, että luvassa on työntäyteinen reissu pitkine ajoineen ja kolmipäiväisine kilpailuineen. Josefina itse ei toki kilpaile kuin esteratsastuspäivänä, mutta Rasmus pääsee toistamiseen kesän aikana starttaamaan Branin kanssa kenttää, mistä mies on luonteenomaisen vähäeleisesti innoissaan.

Lähdön hetki jo lähestyy. Lounastaukonsa jälkeen he ratsastavat vielä kaksi hevosta, ennen kuin jatkavat varusteiden pakkaamista seuraavaa päivää varten, kun pienen hevosrekan nokka kääntyy kohti pohjoista.
"Toivottavasti siellä on viileämpää kuin täällä", Rasmus puuskahtaa roudattuaan rekan säilytystilaan Philin, Akun, Tinan ja Teddyn varusteet ja tarvikkeet sisältävät matkakaapit. Josefina käy parhaillaan läpi rehuja ja lisäravinteita varmistaakseen, että kaikki tarpeellinen on mukana, ja ensiapulaatikko odottaa vieressä täydentämistään.
"Varmasti! Ei kai Lofooteilla sentään pitäisi olla ihan tällaista."
"Sopii toivoa."
"Rehujen suhteen kaikki on pakkaamisvalmiina", Josefina ilmoittaa. "Juuri ajoissa. Pomo näkyy saapuneen. Mun täytyy kohta lähteä satuloimaan Piki!"

Mustaa tammaa odottaisi Dierkin tiukka valmennus, ja sitten se jäisikin loppuviikoksi Kajan ja Linuksen ratsastettavaksi, kun Josefina itse nauttisi Sommersolvervin tunnelmasta. Nainen epäilee, ettei pomo aio päästää häntä helpolla. Viimeisestä treenistä otetaan varmasti kaikki irti - ja mikäs sen parempaa! Kehittymäänhän tänne on tultu, eikä niin hän itse kuin Pikikään ota kehitysharppauksia ilman sopivaa hikikarpaloiden määrää.