Kellonaika on nyt 17.10.21 3:16

8 osumaa on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Power Jump, osa 4: Ja ulkona kesäyö
31. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa #jusmus #ritvaaro

Topics tagged under ritvaaro on Foorumi | Auburn Estate Jatkot
Zoë, Alexander, Joe, Rasmus & Josefina juhlahumussa

Suomalainen kesäyö tuntuu voimakkaana ilmassa. Kuinka sen tietääkin ulkoilmasta, että on palannut kotimaahansa, vaikka samaa kaasuseosta se on kaikkialla? Mä olen kuitenkin viettänyt koko pitkän ja samanaikaisesti hujauksessa ohi vilahtaneen kesän muilla mailla ja tunnen eron yhtä selvästi kuin tunnen ilmaisen (ja, tarpeetonta sanoakaan, erinomaisen laadukkaan) viinibuffetin tekevän nousua kevyesti niin kesänaikaisesta auringonpaahteesta kuin viinistä itsestään rusottaville poskille ja jonnekin silmien taakse. On aika juoda vettä, päätän, sillä en suin surminkaan tahdo olla juhlien tyylitön örveltäjä.

Vetäydyn vesilasini kanssa hivenen syrjempään hengähtämään ja tarkkailemaan juhlivaa kilpailukansaa; matkalla ohitan somefeimiksi tunnistamani Tomas Bengströmin ja olen vähällä moikata häntä niin kuin tuntisimme hyvinkin. Muistan viime hetkellä, ettemme tosiasiassa ole toisillemme muuta kuin nimimerkit ja ohi selailtuja Instagram-postauksia. Ehkä, jos olisin rohkeampi, onnittelisin häntä hienosta karsintaradasta kuvankauniin trakehnertamman kanssa, mutta rohkean sijaan olen kiusallisen tietoinen siitä, miltä saattaisin niin tehdessäni vaikuttaa. Sen lisäksi että epäonnisen arvoluokan suorituksen jälkeen minun ehkä tulkittaisiin piruilevan, mitä en tehnyt juuri koskaan, oli olemassa toinenkin vaara. Mies varmasti pitäisi minua taas yhtenä pihkaantuneena fanityttönä, jollaisen asemaan en tahdo itseäni asettaa (vaikka ymmärränkin miehen viehätyksen, mutta eihän sitä ole soveliasta myöntää).

Tietenkin After Ride -tapahtumat ovat verkostoitumisen näyttämö, mutta uskalluksen puute estää minua olemasta oman elämäni Isabella Sokka, joka onnittelee sujuvasti Anamaria Antongiorgia ja Sonja Lovellia heidän hyvästä kilpailuvireestään – kvaalautuminen useammalla ratsulla on jo melkoinen teko – tai kehuu pienimmät kisaratsut paikalle tuoneiden upeita ja ketteriä poneja. Yhtä poniratsastajaa uskallan itsekin jututtaa, sillä Salma on tuttu jo vuosien ajalta, mutta hänen ympärillään parveilee ymmärrettävästi hurja määrä muitakin, ja niin jatkan pian matkaani.

Omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni mietin tätä kaikkea: ensiksi Power Jumpia, joka on taas hurahtanut ohitse aivan yhtäkkiä, ja sitten omaa juhlailtaani, johon sisältyy melko sukkelaa seurustelua jos jonkinlaistenkin tuttavuuksien kanssa, mutta myös jännittäviä hetkiä. Matildan kanssa me tultiin valokuvaajan väijyttämiksi ja naureskeltiin lähestulkoon luontevasti sille, miten meillä vaikutti kuvaajan näyttämässä ruudussa olevan jokin todella suuri salaisuus, josta kuiskittiin kuin mitkäkin liittolaiset. Oikeastihan me puhuttiin vain niitä näitä suorituksistamme ja kisajärjestelyistä, ja yritettiin ylittää viereisen porukan hurja naurunremakka kumartumalla lähemmäs toisiamme, mutta sitä muu maailma ei koskaan tietäisi. Jos kuva päätyisi koskaan julki, näyttäisimme siinä siltä kuin juonittelisimme jotakin elämää suurempaa. Mikäli Kallassa tapahtuisi seuraavan puolen vuoden aikana jonkin sortin rikosaalto, meitä pidettäisiin todennäköisesti syyllisinä.

Erityisen ylpeä olen siitä, miten sujuvasti onnistuin kehumaan Matildaa, joka totesi kuvaajan mentyä, ettei kyllä erityisemmin pitänyt moisesta salakuvauskulttuurista, mutta että kai sellaista piti hevospiirien kansainvälisen kerman seurapiiripirskeissä sietää.
"Mutta sähän näytit upealta siinä, vaikka se nyt olikin salaa kuvattu hassu kuiskuttelukuva", naurahdin silloin, eikä se kuulostanut lainkaan kömpelöltä tai väkinäiseltä, mistä minulle tuli hyvä mieli. Vähäsen häkeltynyt mutta arvioni mukaan kuitenkin ilahtunut Matilda ei kehunut minua takaisin, mutta ei se haitannut. Jos olin kerran osannut luontevasti lausua kehun, ei se tarkoittanut, ettäkö olisin osannut myös vastaanottaa sellaisia.

Pelkään pahoin, että tulin ikuistetuksi kuvaan myös puoliveljeni Isak Sederströmin kanssa (kunpa äiti ei näkisi meitä yhdessä koskaan). Mies lyöttäytyi seuraani, kun Joe irtosi sivultani tervehtimään vanhoja tuttaviaan ja Rasmus oli juuttunut juttutuokioon jonkun kanssa, joka tiesi poikaystäväni ratsastavan Dierk Mayerille ja oli utelias kuulemaan pomolla olevista myyntihevosista ja siitä mahdollisuudesta, että kuljettaisimme sellaisia mukanamme Suomeen, kunhan palaisimme kotiin (palaisimmeko? Kysymys häilyi selvästi uteliaan tiedustelijan rivien välissä). Jutustellessani Isakin kanssa huomasin miettiväni, näyttikö hän todella isältäni – isältämme – nuorena vai kuvittelinko vain pieniä ja suurempia yhdennäköisyyksiä nyt kun tiesin heidän olevan lähisukulaisia.

Minulla ei varsinaisesti ole mitään Isak Sederströmiä vastaan henkilönä. Kuinka voisi olla? Mies on aina asiallinen ja kohtelias, eikä ole hänen vikansa, että hän edustaa perheeni runollisen ruusunkuvan lakastumista. Silti jännityin välittömästi, kun hän tuli sillä tavalla julkisessa tilanteessa luokseni. Järjellä ajatellen kukaan ulkopuolinen ei mitenkään voisi tietää, onko Isak mitään muuta kuin kilpakumppani ja liiketuttavuus (olemmehan sentään tehneet yhteistyökampanjan sosiaalisessa mediassa), mutta kun itse kantaa suurta salaisuutta mielessään, tuntuu kuin se vain odottaisi paljastumistaan.

Ja sitten Alexander oli siinä: aivan vieressäni, vaitonainen katse Isakissa, ja asetelma oli yhtäkkiä Rosengårdin lapset vastaan skandaalinkäryinen lehtolapsi. En tiennyt, tiesikö Alexander Isakista ja arvasiko ketä katseli, mutta kun aloin esitellä puoliveljeämme ja empien olin lisäämässä tiedon Isakin roolista hänen nimensä perään, Alexander niksautti kärsimättömästi niskaansa ja sanoi:
"Jo, jag vet."

Jonkinlaisen omituisen ruumiistairtaantumiskokemuksen vallassa seurasin, kuinka isoveljeni ojensi hetken mietittyään kätensä Isak Sederströmille, joka myöskin oli isoveljeni (mitä en täysin kykene ymmärtämään, vaikka kuinka useasti sanoisin sen päässäni ääneen). Miehet, osapuilleen samanmittaiset, kättelivät toisiaan. Isak oli vantterampi, enemmän isän kaltainen ruumiinrakenteeltaan, ja selvemmin kuin koskaan tiedostin, että niin Alexander kuin minäkin olimme tainneet periä omat kapeat vartemme pikemminkin äidin puolelta kuin Arnelta. Alexanderin ja Isakin keskustelu oli kankeaa mutta kohteliasta, vaikka oman veljeni (sen, jonka olin tiennyt sellaiseksi koko elämäni ajan) ilmeessä oli kehnosti kätkettyä epäluuloa ja tyytymättömyyttä.

Alexander oli käyttäytynyt omituisesti läpi pitkän viikonlopun, ja olin helpottunut, kun Isak pian lähti matkoihinsa eivätkä miehet esimerkiksi käyneet toistensa kurkkuihin kiinni. Arvelin, että enemmän kuin eheän ydinperhevaikutelman hajoaminen Alexanderia risoi mokoman sivusuhteen tuotoksen tupsahtaminen perinnönjakojonoon. Joka tapauksessa veli oli ollut kummallinen jo ennen Isakin tapaamista, kireämpi ja poissaolevampi kuin tavallisesti, eivätkä edes kilpailutulokset olleet sulattaneet jännitystä hänen hartioistaan kovin pitkäksi aikaa. Oli kai niin, ettei hyvä menestys molempien hevosten kanssa karsintaluokissa riittänyt korvaamaan sitä, että jälleen kerran Alexanderin hyvä vire suli tosipaikan tullen. Minun oli vaikea ymmärtää ilmiötä: kuinka Alexander mokasi arvoluokassa jopa kahdesti, kun taas minun kehnot kisahermoni virittivät minut kellontarkaksi ja toimivat edukseni. Kaiken järjen mukaan asian olisi pitänyt mennä aivan toisin päin.

Osasyy veljeni omituiseen käytökseen saattoi olla myös pikkuruinen, tummapiirteinen nainen, jolla on kauniit suuret silmät ja valtoimenaan kihartuva loputtoman paksu hiuspaljous, enkä puhu Aliisasta. Kilpailuiden yleisöstä veljeni seuraan tupsahtanut Zoë Villiger on minulle mysteeri. Nainen liukui välillä Alexanderin välittömään läheisyyteen tai päinvastoin, ja sitten kaksikko liukeni toistensa seurasta tovia myöhemmin. Oli kuitenkin selvää, että he olivat juhlassa enemmän tai vähemmän yhdessä — mikä ei estänyt kumpaakaan jakamasta huomiotaan myös muille. Ei siis ehkä pariskunta?

Kun kysyin Alexanderilta aiemmin, kuka Zoë oikein oli, veli vastasi, että oli liian aikaista tietää, ja jatkoi pienen taidepaussin jälkeen:
"Rikas kuin mikä."
Jos Alexander, joka oli itsekin elänyt yltäkylläisyydessä, piti Zoë Villigeriä rikkaana, naisen tai hänen sukunsa piti todella olla sitä suuren maailman tyyliin. Painoin naisen nimen mieleeni tehdäkseni hänestä myöhemmin tarkan somehaun.

Alexander, raivostuttava kiusanhenki, ei jättänyt asiaa siihen. Hän hymyili tavalla, jonka olin oppinut yhdistämään… no, en mihinkään hyvään, ja hänen katseensa häilähti minusta Rasmukseen ja takaisin.

"Kuka tietää, ehkä hän on Josefina mun Rasmukseen", isoveljeni lausahti vailla pienintäkään vastuunkantamista omista sanomisistaan, ja minä tulistuin välittömästi.
"Skitstövel", tuiskahdin veljelleni (mistä sellainenkin sana yhtäkkiä käyttörepertuaariini tupsahti; haukkumanimet eivät varsinaisesti ollut ominta osaamisalaani), mutta hän oli jo kääntynyt ja lähtenyt kulkemaan kohti hohdokkaan näköistä seuruetta.

Se oli ehkä — tai ei mitään EHKÄ vaan todella, todella oli — juhlieni low point. Kireäilmeinen ja -hartiainen Rasmus kulautti kerralla viinilasinpohjat kurkustaan alas, ja minä yritin turhaan ja tilanteen ollessa vielä päällä rauhoitella häntä.
"Älä piittaa Alexanderista", komensin hädissäni.
"Niin no enpä", Rasmus sanoi leuat yhä yhteen purtuina.
"Ei se tosissaan — Aliisakin sanoi, että se on vaan ollut poikkeuksellisen hermona kisojen takia ja ollut jotenkin piikit pystyssä kun sillä on niin paljon paineita”, sepostin kiireisesti, ja näin välittömästi, ettei kireys avopuolisoni hartioissa ainakaan lievittynyt siitä. Ymmärsin itsekin miksi: minähän puolustelin Alexanderia! Sen oivaltaessani peruuttelin vikkelästi sanomisissani ja yritin tehdä selväksi, että veljeni käytös oli mielestäni typerää riippumatta siitä, mikä hänet siihen ajoi: “Vaikka tietysti, eihän se saisi ilkeillä tolla tavalla.”
“Joo no musta meidän ei tartte puhua siitä”, Rasmus kielsi jyrkästi.
“Mun mielestä pitää —”
“Mun mielestä ei. Eihän se sun syy ole, että sun sukulaiset ajattelee noin. Tai että mä olen köyhä. Tai kuka tahansa paitsi joku Zoë Villiger ja Sokat on teihin verrattuna. Niin että annetaanko asian olla?”

Olisin halunnut sanoa, että ei kukaan sukulaisistani ajatellut Rasmuksen olevan köyhä kullankaivaja, mutta sellainen olisi tuntunut tosi epäuskottavalta sen jälkeen, kun veljeni oli juuri sanonut niin. Juhlatunnelma oli hetkellisesti lässähtänyt (ja siinä hetkessä oli tietysti kovin vaikea uskoa, että se siitä enää kohoaisi). Seisoskelimme vaivaantuneina vierekkäin.

“No. Joka tapauksessa mä en ajattele susta niin”, sanoin kuitenkin, vaikka Rasmus on kieltänyt puhumasta aiheesta, sillä ääneenlausumattomana ajatus polttelisi mun mieltä vielä pitkään. “Mä ainakin luulen, että sä olet mun kanssa, koska tykkäät musta.”
“Niin tykkäänkin”, Rasmus sanoi painokkaasti ja yhä hieman ärtyneen oloisena, mutta liikahti vähän lähemmäs minua ja tarttui hetken emmittyään mua kädestä. “Tosi paljon.”
“Ja meillä on ollut kivaa yhdessä”, jatkoin, ja lauseeni kuulosti kysymykseltä.

Rasmus puristi sormiani. Se katsoi mua vihdoin silmiin, vaikkakin vain lyhyesti, ja vaikka sen hymy oli ohimenevä ja väkisin tehty, se oli silti hymy ja liennyttävä sovinnon ele. Otin sen kiitollisena vastaan.

“Parasta”, poikaystäväni vastasi äänensävyni epävarmuuteen kaikesta huolimatta, ja minä päätin uskoa häntä.

Tunnelma välillämme oli lähestulkoon, muttei kuitenkaan aivan, normaali, kun tiemme kohtasivat Heidin ja Laurin kanssa. Heidän kanssaan jutustelu oli tuttua ja helppoa, ja luulenpa, että juuri sitä kaipasimme, jottemme vahingossa jäisi vellomaan kertaalleen käytyyn keskusteluun. Alexanderin härnäys oli syytä jättää omaan arvoonsa.

“— mutta kotona odottaakin sitten lapsi- ja mummoarki, joten täytyy vähän laskeutua juhlavuudesta alaspäin”, Heidi naureskeli sen päätteeksi, kun olimme kukin yksimielisesti kehuneet juhlia ja tuttujen naamojen näkemistä mukavaksi tapahtumaksi. “Jesse dumppasi äitinsä meille viikonlopuksi.”
“Kivahan se on, että Sofia saa viettää aikaa isoäitinsä kanssa, ja Ritvasta on paljon hoitoapua”, diplomaattinen Lauri tuumasi.
“Siitä on varmasti kaikenlaista apua”, Rasmus lipsautti kuivaan sävyyn, ja minä tirskahdin.
“Epäilemättä! Teidän häissä on muun muassa se hyvä puoli, ettei se enää tällä kertaa muistanut livautella mulle häälehtiä tai Rasmukselle annettavaksi sormuskuvastoja ihan vain katseltavaksi kun tavattiin”, paljastin Ritvan edesottamuksia, ja sain seurueeni ensiksi ihmettelemään ääneen, oliko rouva Aro todella tehnyt sellaistakin (en ollut koskaan toimittanut kuvastoa perille Rasmukselle, sillä sehän olisi ensiksikin ollut epämiellyttävä painostamista ja toisekseen uutuudenhohtoinen mallistosormus ei kuulunut haaveisiini; häälehdet olin sullonut kai samaan laatikkoon ikkunanpesuvälineiden, joita Rasmus ei koskaan tulisi omin päin etsineeksi, kanssa). Sitten he totesivat yksissä tuumin, että eihän siinä oikeastaan ollut mitään ihmeteltävää: luonteenomaista toimintaa!
“Ei sillä riitä enää häälehtiä jaeltavaksi”, Heidi huokaisi.
“Ei niin. Ne on kaikki meillä. Koko nivaska olohuoneen pöydällä”, Lauri säesti.

Sen jälkeen tiemme vähitellen erkanivat. En ole yhyttänyt Rasmusta sen jälkeen, ja hetken jopa mietin huolissani, onko hän kadonnut kaikessa hiljaisuudessa kotiin. Kilpailu-urakan aloitus Carrin kanssa meni lopulta kaikkea muuta kuin tavalla, jota Rasmus haluaisi muistella saati juhlia, eikä Grimkään ollut aivan tasollaan enää arvoluokassa. Alexanderin häijyt sanat tuskin ovat nostaneet poikaystäväni juhlatunnelmaa. En kuitenkaan ehdi syventyä etsimään poikaystävääni, sillä yhtäkkiä yksi juhlien niistä jäsenistä, jota eivät huolet tai huonot suorituksetkaan jaksa painaa, löytää tiensä takaisin luokseni.

“Josie! For a moment I actually wondered who’s that pretty chica. You look dashing! And you need to toss that stupid glass; here, this is better”, Joe lirkuttelee ja ojentaa viinilasin käteeni, nykäisee vesilasin toisesta kädestäni ja kulauttaa silmieni edessä loput veteni alas omasta kurkustaan ennen kuin hymyilee leveästi. “Gosh, I love Finnish summer nights.”
“I’m trying not to get totally wasted”, protestoin, mutta pitelen silti kiinni juuri saamani viinilasin hienostuneesta jalasta ja kohotan lasinreunan huulilleni.
“Like you ever would”, Joe virkkaa ja tuhahtaa hieman. “Loosen up, Josie! You look worried, and this is a party, so it’s harshly forbidden to mope.”
“I’m not moping. I was just wondering… have you seen Rasmus?”
“Rasmus? God, no. A garden full of beautiful people and you expect me to keep my eyes on your boyfriend? Please.”

Tunnen Joen ja osaan olla loukkaantumatta Rasmuksen puolesta. En loukkaannu itsenikään puolesta, vaikka Joachim puoli sekuntia lauseen lopettamisensa jälkeen havaitsee jonkun kiinnostavamman ja on välittömästi valmis hylkäämään minut, vaikka saapuikin ihan vasta seuraani.

“Ooh, look — Isabella Sokka!” Joe huudahtaa ilahtuneena.
“I’ve seen her like a billion times”, mutisen itselleni epäluonteenomaisen nenäkkäästi ja hikkaan hieman. Huuhtelen hikan alas seuraavalla viinikulauksella.
“But I haven’t. In fact, I haven’t had a chance to talk to her at all, which is a regrettable state of things. It’s time to fix that. Now, if you’ll excuse me, I’ll go and turn my friendly flirt vibe on. Maybe she’ll offer me a job so I can enjoy Finland and your company for the rest of my peculiarly long life. I might even tolerate Rasmus. Tell him I said hi if you find him! Bye!”

Huokaisen syvään jäädessäni yksin. Vilkaisen ympärilleni ja mietin, kenen seuraan liittyä: syystä tai toisesta haluaisin kovasti lähestyä Ellietä, mutta tiedän kokemuksesta, että vaikka kuinka haluaisinkin pönkittää itsetuntoani kuulumalla cool girlsien seuraan, lopulta muistan vain etten ole yksi heistä ja saan korkeintaan lommon siihen itseluottamukseen, joka on jo valmiiksi ruhjeilla. Ei, minun täytyy lakata ajattelemasta ystävien statusarvoa. Siitä ei koskaan ole koitunut minulle mitään hyvää.

Viinilasini on jo lähes puolillaan. En ole varma, miten se nyt sillä tavalla on tyhjentynyt, mutta sen tiedän, että ilmiötä seuraa väistämättä toinen. Luovin tieni kohti WC-tiloja, mutta kohtaan matkalla jo varmasti tuntia aiemmin hukkaamani Rasmuksen ja ilahdun niin kamalasti, että kapsahdan varoittamatta hänen kaulaansa.

Kuinka hirvittävää olisikin, jos se ei olisikaan ollut Rasmus, ehdin ajatella, kun mies, jota niin innokkaasti halaan, ei halaa takaisin.

"Ai, Josefina", halaukseni kohde kuitenkin sanoo tutulla äänellä ja rutistaa minua sitten niin että tuntuu.
"Älskling", kuiskaan Rasmuksen korvaan nielaistuani miedon kiusauksen kysyä, kenen se sitten ajatteli niin innokkaasti halaavan itseään jos ei minun, ja painan suukon ja toisenkin kuiskaukseni perään.
"Mä mietinkin, mihin sä hävisit", Rasmus sanoo vähäsen käheästi karaistuaan kurkkua.
"Ai mihin mä hävisin", naurahdan epäuskoisena, kun me irroittaudutaan vähän viipyillen etäännytään halauksestamme. "Sähän tässä katosit."
"Emmä mihinkään kadonnut. Mä jäin suustani kiinni."

Nauran sille ajatukselle, että Rasmus Alsila kaikista maailman ihmisistä on juuttunut keskustelujen syövereihin. Kun kysyn siltä, kenen kanssa, se kohauttaa olkiaan ja nimeää jonkun Marcin ja pienen liudan auburnlaisia, Aliisan ja Amelien.

"Amelie! Voi, mä haluan kyllä jutella sen kanssa myös. Mutta ensin mun pitää käydä pissalla", muistan yhtäkkiä, ja hätäännyn ajatellessani, että saatan hukata Rasmuksen taas. "Odotatko sä mua? Älä vaan katoa taas."

Rasmus lupaa olla katoamatta, mutta on kuitenkin poissa, kun palaan. Säikähdän. Kohtaan Antonin, jolta rohkenen kysymään, onko hän nähnyt Rasmusta.

"Kai se tuolla tiskillä oli", Anton muistelee, ja toden totta: jo meidän lyhyen juttutuokiomme aikana Rasmus luovii tiensä luoksemme kahden lasin kera, joista toisen hän ojentaa minua kohti.

Great, ajattelen, lisää viiniähän tässä juuri kaivattiin. Samassa havahdun miettimään, mihin aikaisempi lasilliseni katosikaan; sehän oli vielä puolillaan. Tavaton! Olenpas käynyt hajamieliseksi! Sen lisäksi tunnen oloni läheisyydenkipeäksi, ja Antonista huolimatta sujautan nopean pienen suukon avopuolisoni poskelle, kun hän asettuu viereeni. Kummaa, kuinka viini kohottaakin kaikki tunnelmat toiseen potenssiin. Tänä iltana olen tuplasti kaikkea: iloinen, jännittynyt, huolestunut, huojentunut ja rakastunut, kaikkea omalla vuorollaan ja sulavasti sekaisin. Huomenna olen todennäköisesti vain triplasti väsynyt ja vähintäänkin lievästi huonovointinen.

"Törmäsin Joeen. Se kehui Isben ystävätärtä tosi vetäväksi naiseksi", Rasmus kertoo, kohauttaa olkiaan ja virnistää niin pienesti, ettei miestä vähemmän tuntevat ehkä edes tunnista moista huvittuneisuussignaalia. "Sanoin, että nyt kannattaa varoa ratkaisujaan. Se ei välttämättä tahdo Viivin isäpuoleksi kuitenkaan."
"Ai ei", Anton hörähtää. "Kumma tyyppi! Luulisi että siihen virkaan on oikein jonoa."
"Vähän kaksipiippuinen työsuhde-etu", Rasmus vielä sanailee, ja katson häntä ihailevasti: kuinka hän onkin niin komea ja kaiken lisäksi hauska mies!

Tuskin huomaan Antonin poistuvan: vastaan puolivillaisesti kiitos samoin, kun hän onnittelee minua Power Jump -menestyksestäni, joka kieltämättä on lyönyt mut itsenikin lähes yhtä suurella ällikällä kuin nyt oivallus siitä, että saan seurustella Rasmus Alsilan kanssa. Kun jäämme kahden, sujautan käteni puolisoni käsikynkkään.

"Mennäänkö rantaan?" kysyn, sillä kaipaan pientä hetkeä etäällä muista. Hengähdystaukoa. Ihan vain me kaksi ja muiden etääntyviä ääniä.

Kesäyö on pimentynyt. Lammen rantaan kajastavat juhla-alueen tunnelmalliset valot piirtävät kasvoillemme syviä varjoja, kun asetumme vastakkain. Kiedon käteni Rasmuksen niskaan, ja kuten varmasti satoja ja taas satoja kertoja aikaisemmin, hänen kätensä asettuvat vyötäisilleni ja pian alaselälleni. Tunnen miehen peukalon sivelevän selkääni siellä, missä kesämekkoni paljastaa ihoani.

"Sä olit tänään tähti", Rasmus sanoo kasvojani katsellen ja on rennompi ja enemmän oma itsensä kuin vielä aiemmin juhlissa uskalsin toivoa. "Tänäänkin."
Punastun.
"Pisanji oli", huomautan.
"Sä olit", Rasmus, joka ei liiemmin pidä Pisanjin omalaatuisesta luonteesta ja ratsastettavuudesta, painottaa.

En väitä vastaan, vaikka kehu poltteleekin sisintäni ja saa minut kiemurtelemaan henkisesti silkkaa vaivaantuneisuuttani. Sen sijaan nojaan otsani Rasmuksen otsaan ja suljen hetkeksi silmäni. Rohkeuden keräämistä ei tarvita, kun viini tekee sen puolestani.

"Mitäs seuraavaksi?" kysyn pehmeästi ja hiljaa.
Rasmus, jolle kysymykseni tulee yllätyksenä, ei aivan saa kiinni siitä, mitä minä sillä tarkoitin, eikä häntä kai voi siitä syyttää. Mies jäsentelee ajatuksensa nopeasti ja vastaa mitä sylki suuhun tuo:
"Mietin pitäiskö ens kesänä kasvattaa Graubach-parta."

Kikatan yllätettynä ja liu'utan sormeni pähkinänruskeiden hiusten sekaan.
"Kunnianhimoinen tavoite!" huomautan ystävällisesti, sillä vaikka ajatus parrakkaasta Rasmuksesta onkin kutkuttavan miehekäs ja hivenen jännittävä, en ole aivan varma, vastaisiko todellisuus mielikuvaani tasaisesta ja tyylikkäästä leukakarvojen kasvustosta. "Sun hiukset kyllä menisi jo varmaan ponnarille, mutta uskotko sä, että sun parrankasvu on jo niin vahvaa?"

Ennen kuin Rasmus ehtii vastata, hymyilen ja jatkan:
"Ja ehkä mä ajattelin vähän isommin. Että mikäs seikkailu seuraavaksi keksitään", sanon, ja vain Alexanderin aikaisempi möläytys estää minua paljastamasta heti paikalla, että olen selannut Kallan ja lähiseudun asuntomarkkinoita vuokralla asumisesta jo hivenen irti kasvaneena. "Kolmen vuoden kunniaksi."

Rasmuksen ote vyötäisilläni tiukentuu.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.08.21 18:21
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9644

The Journal

12.05.2019


Hörpin kahvia äidin pöydän ääressä väsyneenä ja odotin, että pääsisimme Siljan ja Johannan kanssa lähtemään sairaalalle. Silja oli mennyt suihkuun, kun taas Johanna nautti aamukahvejaan tupakka huulessa parvekkeella.
Oli äitienpäivä ja todellakin toivoin, että tämä päivä olisi ollut aivan toisenlainen mitä se nyt oli.

Äidin tilassa oli näkynyt eilen pieniä positiivisia muutoksia, sillä hän oli aukonut illalla silmiään, mutta mitään kontaktia hän ei ollut meihin ottanut.
Heidi oli lähtenyt eilen takaisin Kallaan ja oli pistänyt minut lupaamaan, että ilmottaisin hänelle mikäli äidin tila muuttuisi suuntaan tai toiseen. Salaa olin toivonut, että nainen olisi jäänyt vielä toiseksikin yöksi, koska tuki oli tullut tarpeeseen. Olihan minulla täällä Silja ja Johanna myös, mutta kaikki kolme olivat enemmän tai vähemmän hajalla sillä hetkellä.

Olin soittanut Matildalle edellisenä iltana, mutta nainen oli kuulostanut niin kireältä puhelimessa, että päätin jättää Heidistä kertomisen vähän myöhemmäksi. Tiesin kyllä, että asiasta kertomisen lykkääminen varmaan vain pahentaisi tilannetta, sillä arvelin ettei Matilda tietoa Heidin vierailusta kovin hyvällä ottaisi. Siinäpä olisi sitten seuraava sotku selvitettäväksi, kunhan täältä Kallaan palaisin. Milloin se sitten ikinä olisikaan.

Kuulin Siljan puhuvan kylpyhuoneessa puhelimeensa ja pian sisko pelmahtikin keittiöön vähän outo ilme kasvoillaan. Ensimmäinen ajatus oli, että sairaalasta olisi soitettu ja kerrottu, ettei äiti jaksanut taistella ja tuntui kuin joku olisi lyönyt minua vatsaan nyrkillään.

"Sairaalasta soitettiin. Äiti on herännyt", Silja naurahti lopulta ja syöksyi halaamaan minua. Helpotus valtasi kehoni ja tuntui, kuin satojen kilojen paino harteilta olisi nostettu pois.
"Kaikki hyvin?" kysyin varovaisesti. Ei äidin herääminen välttämättä vielä mitään tarkottaisi... Lääkäri oli sanonut aikaisemmin, ettei vammojen laadusta täyttä varmuutta saisi ennen kuin Ritva heräisi.
"Ilmeisesti. Oli ensimmäisenä kysynyt, joko hänestä on mummo tullut", Silja naurahti enkä itsekään voinut olla hymyilemättä leveästi. Äiti joutuisi vielä sitä mummoksi tulemista odottelemaan muutaman kuukauden.

Äiti oli hereillä, kun me saavuimme sairaalaan. Äidin katseen ja hymyn nähtyäni en voinut muuta kuin hymyillä takaisin onnellisena ja varovaisesti halasin sairaalasängyssä makaavaa naista.
"Mikä olo?" Silja kysyi helpotus äänestä kuultaen ja istahti tuolille, jota oli kuluttanut tiistaista saakka.
"Kuin auton alle jääneellä", äiti pärskähti hiljaa. Ainakaan huono huumorintaju ei ollut onnettomuudessa hävinnyt mihinkään.
"Äiti..." sisko tuhahti silmiään pyöräyttäen. Johanna pureskeli huultaan pitääkseen pokkansa ja minuakin hieman nauratti, vaikkei tilanteessa vieläkään mitään hauskaa ollut.
"Noh, kuulema olen ottanut muutaman päivän torkut tässä. Toisesta korvasta lähtenyt kuulo eikä vasen käsi toimi ihan niin kuin pitäisi, mutta muuten ilmeisesti ihan hyvin voin. Kunhan tuo sydän ei enää rupeaisi kiukuttelemaan", äiti selitti tuskaisen kuuloisena.
"Kädestä vissiin saadaan vielä toimiva peli kuntoutuksen avulla."

"Pääasia, että olet hereillä ja hengissä", huokaisin. Siinä olisi ollut ainekset isompiinkin vammoihin, mutta jos pelkällä kuurolla korvalla ja jumittavalla kädellä tästä selvittiin, niin piti kyllä kiittää luojaa. Mikäli semmoinen oli oikeasti olemassa.
"Mikäpä sen pahan tappaisi. Eikä tässä nyt vielä ehdi kuolemaan, pitäähän minun tavata lapselapseni ennen kuin hautaan lähden."

kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 12.05.19 17:01
 
Etsi: Spin off
Aihe: The Journal
Vastaukset: 68
Luettu: 2904

The Journal

07.05.2019


"Muista mitä se lääkäri sanoi. Rauhallisesti! Lepäät kun siltä tuntuu etkä rehki liikaa", huikkasin Heidille, kun tämä oli noussut ulos autostani kotipihallaan. "Ja muista ilmottautua sinne synnytysvalmennukseen!"
"Muistan kyllä", Heidi naurahti kurkatessaan vielä autoon ennen kuin sulki matkustajan puoleisen oven. "Nähdään."
Seurasin katseellani, kuinka nainen käveli ulko-ovelleen ja siitä sisälle taloonsa, ennen kuin peruutin pois pihatieltä ja lähdin ajamaan kotiin.

Olimme käyneet neuvolassa ihan perustarkastuksessa ja kaikki oli edelleen juuri niin kuin pitikin. Lapsi kasvoi kasvamistaan eikä ollut mitään syytä huoleen. Kunhan nyt Heidi vain muistaisi rauhoittua eikä rehkisi liikaa tallilla tai missään muuallakaan.
Olin hieman kohotellut kulmiani, kun nainen oli kertonut ostaneensa uuden hevosen. Kenttähevosen... Sopivasti sen jälkeen, kun kenttäratsastaja Lauri Merikanto oli ilmestynyt kuvioihin mukaan. Mutta asiahan ei minulle kuulunut sen enempää.
Mietin vain miten nainen aikoisi sovittaa työt, lisääntyvän hevosmäärän ja tulevan lapsiarjen. Minulla kun tuntui olevan kädet täynnä jo yhden hevosen kanssa töiden lisäksi. Toisaalta Heidillä olisi myös apukäsiä hevosten kanssa ja äitiysloma nyt "estäisi" työnteon.

Parkkipaikalle pysäköityäni katselin mukaan saatua ultrakuvaa hymyssä suin ja ihmettelin edelleen, kuinka joka kerta kuvia katsoessani tuntui niin omituisen hyvältä. Onnellisuuskin tuntui olevan jotenkin vähättelevä sana sille tunteelle.
Jos pelkät kuvat saivat tällaisen tunteen aikaiseksi, millaista se olisi kun saisin vauvan ensimmäistä kertaa syliini? Kolme kuukautta ja saisin vastauksen siihen.

Laskiessani avainnipun ja ultrakuvat keittiön pöydälle, puhelin alkoi soimaan hupparin taskussa.
"Sisko soittaa"
Kulmani kohosivat hieman yllättyneenä, sillä emme Siljan kanssa niin läheisiä sisaruksia oltu että olisimme pitäneet tiiviisti yhteyttä. Oli ehkä kahden käden sormin laskettavissa ne kerrat, kun sisko minulle oli soittanut. Whatsapp-viestejä kyllä laitoimme aina silloin tällöin.
Muistin kuitenkin, että Silja oli Johannan kanssa parhaillaan Oulussa äidin luona, joten arvelin äidin käskeneen soittaa minulle syystä tai toisesta.

"Äiti on sairaalassa... Jäi auton alle... Sydän pysähtyi matkalla sairaalaan... Hengissä, mutta tajuton. Ei tietoa milloin herää... Jos herää."
Siljan sanat tuntuivat hukkuvan päässäni kohisevan veren alle ja kesti hetki tajuta, mitä isosisko oli juuri kertonut. He olivat olleet kävelyllä ja äiti oli ensimmäisenä lähtenyt ylittämään suojatietä. Kohtalokkain seurauksin.

"Minä tulen sinne", ilmoitin. "Lähden heti."
Tiesinhän minä, että jotain sontaa olisi niskaan luvassa, koska minulla oli mennyt niin hyvin viime aikoina. Itsesäälissä rypeminen sai kuitenkin unohtua, sillä nyt ei ollut kyse minusta vaan äidistä.
Riensin makuuhuoneeseen ja nakkelin jotain vaatteita laukkuun yrittäen pitää itseni edes jotenkin kasassa sillä hetkellä. Tuntui kuin koko keho olisi tärissyt ja vatsassa oli inhottava tunne. Ahdisti ja pelotti.
Vaikkei äiti mikään maailman helpoin ihminen ollutkaan, oli hän kuitenkin minun äitini ja tietysti olin enemmän kuin huolissani sillä hetkellä.

Pirskatti yritti sulloutua laukkuun myös, mutta nostin elukan lattialle ja tajusin samalla, että kissoille sekä Sallille pitäisi saada jälleen kerran joku hoitaja. Töihinkin pitäisi ilmoittaa, että joutuisin lähtemään Ouluun heti.  
"Helvetti", ärähdin. Enhän minä edes tiennyt, kauanko olisin Oulussa. Istahdin hetkeksi sängyn laidalle ja yritin saada paniikkia hillittyä, jotta olisin saanut ajatukset kokoon edes hetkeksi.

Matilda. Matildalla oli avaimet minun asuntoon. Ja varmasti voisi käydä kissat hoitamassa. Toivottavasti...
Anton voisi huolehtia Sallista mikäli Matilda ei ehtisi.
"Kannattaakohan sun tuossa tilassa lähteä ajamaan?" Matilda kysyi huolestuneena kuultuaan minun sekavan selityksen äidistä, sairaalasta ja kissoista.
Hieroskelin otsaani turhautuneena. Matilda oli oikeassa: ei minusta välttämättä ollut auton rattiin siinä mielentilassa. En kuitenkaan osaisi keskittyä liikenteeseen kunnolla enkä halunnut joutua itse sairaalapedille ja vielä vähemmän halusin, että joku muu joutuisi sairaalaan minun takiani. Tai pahempaa...

Lento Helsingistä Ouluun olisi ollut nopeampi, mutta ilmeisesti en osannut kovin loogisesti ajatella sillä hetkellä, koska huomasin varaavani itselleni junalipun. Lähtö olisi jo puolen tunnin kuluttua, joten pääsisin nopeammin matkaan eikä tarvitsisi ajaa rautatieasemaa kauemmaksi.

Junaa odotellessa ehdin ilmoittamaan pomolle poissaolostani ja hän onneksi ymmärsi tilanteen. He huolehtisivat asiakastapaamisten siirtämisestä, joten minun ei tarvitsisi huolehtia mistään muusta kuin äidistäni. Voisin viipyä Oulussa niin kauan kuin tarve vaatisi.

Jyrsin jo muutenkin lyhyitä kynsiäni hermostuksissani. Mitä jos äiti ei heräisi?
Pyyhkäisin kämmenselällä silmäkulmaani ja nostin laukun maasta, sillä juna oli saapunut. Äidin oli pakko herätä.

kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 07.05.19 22:26
 
Etsi: Spin off
Aihe: The Journal
Vastaukset: 68
Luettu: 2904

Asiahan ei minulle kuulu, mutta...

24.04.2019 Murronmaan keskustassa tai jossain sillä suunnilla #murronmaa
@Heidi N. ja Ritva Aro , suljettu
#ritvaaro

Ritvalla oli tylsää. Hän oli katsonut kaikki vanhat rästiin jääneet tv-ohjelmat erilaisten suoratoistopalveluiden kautta ja aloitellut uusiakin Jessen Netflixin avulla.
Hänen poikansa oli lähtenyt varhain sunnuntaiaamuna Lagosiin tyttöystävänsä kanssa ja Ritva oli jäänyt vahtimaan kolmea kissaa, joista ei pahemmin seuraa ollut. Pääasiassa kissat vain nukkuivat ja havahtuivat hereille, kun oli nälkä tai oli asiaa hiekkalaatikolle.

Ajatus tulevasta lapsenlapsesta kutkutti kovasti, vaikka ei hänkään ollut ihan tällaista kuvioo ollut ajatellutkaan, kun oli haaveillut omasta mummoteltavasta.
Mieleen muistui lauantai-iltana Heidin luona käyty keskustelu siitä, että hän ja hänen lapsenlasta odottava nainen lähtisivät etsimään Jessellekin vauvatarvikkeita. Sen ajatuksen siivittämänä Ritva hyppäsi autoon, jonka Jesse oli jättänyt äitinsä käytettäväksi ja suuntasi kohti Heidin kotitaloa.

Hän saattoi jo kuulla poikansa motkotukset siitä, kuinka olisi ollut suotavaa ensin soittaa Heidille, mutta eihän Ritvalla ollut edes Heidin puhelinnumeroa. Pelkkä osoite.
Sitä paitsi, Heidi ei ehtisi miettimään kymmentä erilaista tekosyytä, miksei voinut tulevan mummon kanssa lähteä Murronmaalle shoppailemaan mikäli Ritva ilmestyisi tämän oven taakse. Siis jos Heidi edes olisi kotona. Jos ei olisi, Ritva lähtisi yksin kiertelemään lastentarvikeliikkeitä.

Heidi oli kuitenkin kotona ja oli lähtenyt Ritvan mukaan Murronmaalle. Ihan niin kuin Aro olisi kieltävää vastausta hyväksynytkään...
"Saat neuvoa minulle, missä mitäkin liikkeitä on", Ritva ilmoitti, kun kaupunki lähestyi. Jessen autolla oli omituista ajaa, koska naisella ei ollut omaa eikä hän edes muistanut, milloin oli viimeksi auton ratissa ollut. Mutta kun sen ajamisen kerran oppi, niin sen kyllä osasi myöhemminkin.

Nainen vilkaisi Heidiä. Tässähän sitä samalla tutustuisi paremmin. Ja ehkä saisi tyydytettyä tiedonjanoakin, jota kyllä riitti...
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 23.04.19 22:34
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Asiahan ei minulle kuulu, mutta...
Vastaukset: 34
Luettu: 531

Mummottelua

20.04.2019 illalla Heidin luona
@Heidi N. ja Ritva mukaan, suljettu
#ritvaaro

"Muistat sitten käyttäytyä", Jesse puuskahti äidilleen, kun oli saanut parkkeerattua autonsa Heidin talon eteen.
"Ainahan minä käyttäydyn", Ritva hihkaisi iloisesti saaden poikansa vain pyöräyttämään silmiään epäuskoisena.

Ritva oli vaatinut saada tavata Heidin ennen kuin Jesse ja Matilda lähtisivät reissuun, joten välittämättä huomisen aikaisesta herätyksestä, oli tapaaminen sovittu lauantai-illaksi.
Jessen äiti oli kyllä sanonut, että voisi tavata Heidin viikollakin ilman Jesseä, mutta mies ei välttämättä halunnut päästää äitiään Heidin seuraan yksin. Ainakaan heti ensimmäisellä "virallisella" tapaamisella. Olivathan naiset jo kerran tavanneet Kaajapuroilla, mutta silloin Ritvalla ei ollut hajuakaan, kenen lasta Heidi odotti.

"Tämähän on ihan talo eikä mikään pieni asunto", Ritva höpötteli katsellessaan ympärilleen samalla, kun he kävelivät kohti ulko-ovea.
"Mahtuu lapsi jos toinenkin", nainen sanoi iloisesti ja tökkäsi poikaansa leikkistästi käsivarteen. Jesse ei sanonut mitään, painoi vain ovikelloa ja mietti, että  yksi lapsi saisi riittää hänelle. Vaikka Ritva olikin sanonut, että vauvakuume saattaisi iskeä uudelleen, kun lapsi olisi vähän kasvanut. Siihenkään Jesse ei ollut oikein osannut sanoa mitään, koska mitään vauvakuumetta hänellä  ei ole koskaan ollutkaan.

"No, mutta hei!" Ritva hihkaisi heti, kun ulko-ovi oli auennut. "Tapaamme jälleen."
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 19.04.19 12:29
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Mummottelua
Vastaukset: 30
Luettu: 539

The Journal

17.03.2019


Pysäytin autoni juna-aseman parkkipaikalle ja hymyilin äidille. Viikonloppu oli sujunut mutkattomasti, vaikka äiti ei aina sitä helpointa seuraa ollutkaan.
Äiti hymyili takaisin, mutta siristi sitten hieman silmiään, jonka jälkeen hymy katosi naisen kasvoilta.
"Joko sinä kerrot, mikä sinua on vaivannut koko tämän viikonlopun?" äiti kysyi saaden minut kurtistamaan kulmia hämmentyneenä.
"Kuinka niin?" puuskahdin hermostuneena. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei äidinvaisto koskaan pettäisi. Ainakaan silloin, kun kyse oli Ritva Arosta.
"Tuntuu vain, että sinä salaat minulta jotain", äiti tokaisi ja tutki kasvojani haukan katseellaan.
Huokaisin syvään ja katselin  tuulilasin läpi edessä siintävää junarataa. En ollut saanut kerrotuksi äidille Heidistä missään välissä. Aina, kun oli ollut tilaisuus, olin jänistänyt viime hetkellä.

"No, ala kakistaa ulos. Juna tulee kohta", äiti komensi ja äänessä kuulsi jo pieni huolestuneisuus.
"Minusta tulee isä", sanoin tuskin kuuluvasti enkä uskaltanut edes vilkaista äitiä. Noin, nyt se oli sanottu.
"Mitä?" äiti kiljaisi niin, että varmaan koko Kalla raikui. "Tarkoitatko sinä että... Mikset sinä ole kertonut?"
Kohautin harteitani ja käänsin sitten katseen äitiin, joka näytti samaan aikaan niin ilahtuneena, pettyneeltä kuin hämmästyneeltä.
"Tuleeko minusta siis mummo? VIHDOIN!" äiti nauroi onnellisena ja rutisti minun käsivarttani. Äiti oli haaveillut lapsenlapsesta melkein siitä lähtien, kun minä täytin 18. Ja pitänyt huolen, että minä ja mahdolliset tyttökaverit niistä haaveista tiedettiin.
"Tulee", hymyilin varovaisesti. Äidistä tulisi isoäiti ja minusta isä.

"Miksen minä yhtään huomannut, että Matilda on raskaana?" äiti henkäisi. Tietenkin tämä oletti, että se olisi minun naisystäväni, joka odottaisi minun lasta.
"Onko se vasta niin alussa? Vastako saitte tietää? Herttinen! Sehän joi sitä viiniäkin perjantaina! Vastuutonta! Olisi voinut kieltäytyäkin! Siksikö se meni niin vaikeaksi, kun puhuin lapsenlapsista? Olisit voinut kertoa heti!"  äiti vaahtosi tuohtuneena ja annoin hänen päästää enimmät höyryt ulos, ennen kuin keskeytin äidin.

"Ei Matilda ole raskaana", sanoin ja irvistin vähän, sillä nyt se selittely vasta alkaisikin.
"En ymmärrä", äiti älähti. "Jesse! Et kai sinä ole mennyt pettämään Matildaa? En olisi sinusta koskaan uskonut!"
"EN!" ähkäisin huvittuneena, vaikka tilanteessa ei mitään hauskaa ollutkaan.
"No, mikset sinä sitten ala kertomaan, kuka on raskaana jos se ei kerran Matilda ole?"

Hymähdin ja nojauduin auton penkkiä vasten.
"Se Heidi, joka me tavattiin eilen", paljastin hetken hiljaisuuden jälkeen.
"No, se nyt kävi harvinaisen selväksi. Ei voinut olla huomaamatta", äiti tiuskaisi turhautuneena ennen kuin tajusi, mitä olin tarkoittanut mainittuani Heidin nimen.
"Siis mitä?! Olenko minä keskustellut tulevan lapsenlapseni äidin kanssa naamatusten raskaudesta ja sen lapsen isästä tietämättä, että se on mun oma poika, joka sen vauvan isä on? Ettekä sanoneet mitään!" äiti pälpätti hämmästyneenä. Hymyilin pahoittelevasti äidille. Siinäkin olisi ollut monta tilaisuutta kertoa, mutta meidän tuurin tietäen, paikalle olisi kuitenkin saapunut kaikki kaajapurolaiset kuulemaan uutisen.

Äiti muksautti minua pienellä nyrkillään hellästi olkapäähän.
"Selkään sietäisit saada!" äiti tyrskähti. "Molemmat! Heidi heti sen jälkeen, kun on synnyttänyt."
Hymyilin äidille leveästi ja kiitin hiljaa mielessäni, ettei äiti nyt ihan totaalisesti hermostunut, vaikka olin pimittänyt näinkin ison uutisen häneltä.

Äiti avasi turvavyön lukostaan ja katsahti sitten minuun suu mutrussa.
"Kai Matilda tietää?" nainen tivasi ja nyökkäsin vastaukseksi. Matilda oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa, jolle olin Heidin raskaudesta ylipäätänsä puhunut.
"Jesse... Eihän tässä nyt ole joku kolmiodraama takana? Olitko sinä Heidin kanssa ja petit sitten sitä Matildan kanssa? Jonka jälkeen vaihdoit naista?" äiti jatkoi uteluaan.
"Koska se jos mikä olisi melkoisen kusipäisesti tehty! Jättää nyt raskaana oleva tyttöystävä jonkun toisen takia. Luulisi, että olisin kasvattanut sinut vähän paremmin."
"Ei! Kukaan ei ole pettänyt ketään", puuskahdin. "Ei me Heidin kanssa missään vaiheessa oltu yhdessä. Me vain..."
"Panitte?" äiti töksäytti.
"Niin."

"Junasi tulee", sanoin, kun aseman kuulutus oli kantautunut autoon. Äiti nyökkäsi ja nousi ylös autosta. Tein samoin ja nappasin äidin matkalaukun takapenkiltä olalleni.
"Olisinhan minä voinut vielä jäädä muutamaksi päiväksi", äiti intoili.
"Ei sinun tarvitse. Minulla on ihan oikeasti kiireinen viikko töissä", vastasin. Se ei ollut valhe, vaikka niin olisi saattanut olettaa. Tietysti äiti olisi voinut siitäkin huolimatta olla luonani, mutta en uskaltanut ajatella, minkälaista "tuhoa" tämä saisi aikaan minun poissaollessani. Varsinkin nyt, kun tiesi tulevasta lapsenlapsestaan.

"Mutta olisin voinut tutustua paremmin siihen Heidiin sitten. Innan luonakaan ei käyty kahvilla", äiti päivitteli pettyneen oloisena.
"Sitten toisella kertaa", lupasin.
"Jos minä tulen pääsiäisenä? Kai sinulla on silloin pitkä vapaa?" äiti keksi junan pysähtyessä raiteille.
Nyökkäsin. Siihen olisi onneksi vielä kuukausi aikaa, joten niin Heidi, Matilda kuin Innakin ehtisivät valmistautumaan Ritva Aron seuraavaan vierailuun.

"Jatkossa kerrot nämä tämmöiset uutiset heti", äiti naureskeli halatessaan minua hyvästien merkiksi.
"Lupaan", tuhahdin. Tuskin ihan heti olisi luvassa samanlaisia uutisia.
"Kerro Heidille ja Matildalle terveisiä! Mummolta", äiti huikkasi vaunun ovelta onnellisen näköisenä. Nyökkäsin ja katselin, kuinka äiti katosi vaunun uumeniin.

kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 17.03.19 20:31
 
Etsi: Spin off
Aihe: The Journal
Vastaukset: 68
Luettu: 2904

Tapaus nimeltä Ritva Aro

15.3.2019 @Jesse A.:n luona illalla tallireissun jälkeen, suljettu
#ritvaaro


Matilda oli päättänyt lähteä Jessen luo autolla, koska naisen hiukset olivat suihkun jäljiltä edelleen kosteat ja tätä väsytti. Tallireissu päivän päätteeksi ei olisi ollut pakollinen Zelian vapaapäivän takia, mutta nainen oli halunnut ratsastaa Sipsin vielä ennen tamman lähtöä Vernerin kisaratsuksi Ruotsiin. Parin viikon ajan Matilda keskittyisi vain Zeliaan, jolla menisi myös Laurin valmennukseen maanantaina aiemmin suunnittelemansa Sipsin sijaan.

Vaikka Matilda oli jo ehtinyt nähdä Jessen äidin Auburnissa, mutta se oli ollut hyvin nopea tilanne eikä violettihiuksinen nainen tuntenut oloaan kovin rennoksi soittaessaan ovikelloa. Ainakaan tallilla Ritva Aroksi esittäytynyt nainen ei ollut torpannut Matildaa ensinäkemältä ja jopa kutsunut iltapalalle - ja yöksi. Sen ajatuksen Matilda työnsi nopeasti pois päästään, eikä ollut lainkaan varma, olisiko yökyläily tuoreen miesystävän äidin punkatessa saman katon alla kovin miellyttävä ajatus.

"Moi", Matilda huikkasi hiljaa päästyään sisälle. Ritvaa ei näkynyt, joten nainen saattoi luoda Jesseen merkitsevän katseen ja kurottautua suukottamaan tätä nopeasti. Kissat ilmestyivät eteiseen huutamaan ja siinä vaiheessa, kun Matilda riisui takkiaan, yksi puski naisen jalkaa vasten kuin edellisestä vierailusta olisi päivien sijaan kulunut viikkoja.

Kenkien riisumisen jälkeen Matildalla ei ollut enää vaihtoehtoja. Nainen väänsi kasvoilleen jännittyneen hymyn kävellessään keittiöön kohtaamaan Ritvan, joka oli ilmoittanut haluavansa tutustua nättiin miniäehdokkaaseensa.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 16.03.19 14:29
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Tapaus nimeltä Ritva Aro
Vastaukset: 31
Luettu: 509

Sallin päiväkirja

15.03.2019

Ritva Aro oli saapunut Kallaan varhain tänä aamuna ja päivä oli mennyt lähinnä kotona kuulumisia vaihdellen. Äiti oli innostunut kuultuaan, että Innakin asui ihan lähellä ja vaati, että meidän pitäisi käydä Paakkasen luona vähintään kahvilla. Tiedä sitten, kuinka nopeasti Inna häipyisi esimerkiksi naapurikuntaan tai -maahan kuultuaan, että äiti halusi kahvitella tämän kanssa.

Tietysti äitiä oli kiinnostanut eniten Matilda ja vaivoin olin saanut pidettyä äidin asuntoni sisällä, kun olin mennyt möläyttämään Matildan työpaikan ja tiedon siitä, että naisystäväni oli ollut sillä hetkellä töissä.
"Oltaisiinhan me voitu mennä yllättämään sen sinun Matildasi!" äiti oli intoillut. Olin kuitenkin selittänyt jotain mahdollisista työkiireistä ja siitä, että paremmin ehtisivät Matildan kanssa tutustumaan, kun nainen ei olisi siellä tiskin takana.
Oikeasti olin lähinnä ajatellut Matildan hermoja, sillä R-kioskilla harvemmin hirveästi kiireitä oli ja nainen tuskin olisi arvostanut, jos olisimme ilmoittamatta ilmestyneet sinne.

Niinpä me olimme istuneet minun luona ja illalla sitten lähdetty Kaajapuroille. Äiti oli halunnut nähdä Matildan lisäksi niin Sallin kuin tallin, missä minun hevonen majaili.
"Kauheen myöhään se teidän maneesivuoro", äiti päivitteli, kun olin pysäköinyt autoni Kaajapurojen pihamaalle.
"Mm, niin on, mutta ei se näin perjantai-iltaisin haittaa. Varsinkaan kun täällä tuota maneesia ei edes ole", lausahdin sammuttaessani auton. Vilkaisin vänkärin paikalla istuvaa äitiä, joka kuikuili uteliaana tuulilasin läpi näkymiä. Huonoin tuloksin, sillä vaikka päivät olivatkin pidentyneet jo, ei enää seitsemän jälkeen illalla tahtonut eteensä nähdä.
"Ei oo kovin iso talli. Pienempi kuin Vaahterapolku", äiti tuumasi kömpiessään ulos autosta. "Mutta ihan viihtyisän näköinen."

Äidin jäädessä pyörimään talliin, kävin hakemassa Sallin sisälle, silläkin uhalla että äiti törmäisi johonkin tallilaiseen. Äiti sai lyhyessäkin ajassa pakat aika sekaisin jutuillaan.
"Sieltähän se Salli tulee", äiti hihkaisi iloisesti, kun pääsin ruunikon kanssa talliin. "Oliko jo ikävä minua?"
"Harjaa sinä se, niin minä voin käydä kiinnittämässä sillä välin kuljetuskopin autoon ja viedä varusteet sinne", totesin kun äiti oli unohtunut silittelemään tammaani siinä käytävällä. Vaikka äiti ei koskaan ollut pahemmin hevosihmisiä ollut, kyllä se niiden kanssa toimeen tuli.
"Juuri sanoin Sallille, että on kiva, kun sinä oot löytänyt elämääsi toisenkin naisen sen lisäksi", äiti ilmoitti, kun palasin talliin. "Ajattelin sinun ihan erakoituvan kotiisi niiden kissojen kanssa."
Pyörittelin päätäni huvittuneena. Erakoituminen ja pelkästään Salliin sekä töihin keskittyminen oli kyllä ollut suunnitelmissa, kun Kallaan muutin...

Auburniin päästyämme äiti huokaisi syvään silkasta hämmästyksestä.
"Mikset sinä Sallia tänne tuonut? Tämähän on upea paikka!" äiti päivitteli. Auburn oli upea, ei sitä kukaan kieltäisi. Mutta sillä hetkellä, kun Mila oli ilmoittanut Vaahterapolun sulkevan ovensa ja kaikkien pitäisi häipyä sieltä, ei siinä hirveästi ehtinyt miettimään, mihin hevosensa veisi. Vaikka olinkin ehtinyt valmistautumaan muuttoon huomattavasti kauemmin kuin jotkut muut.
Enkä nyt tarkoita, että Kaajapurojen tallissa jotain vikaa olisi. Ei todellakaan ollut. Se oli juuri sopiva minulle ja Sallille, koska ei me tarvittu mahtavia treenimahdollisuuksia maneeseineen ja hyvinhoidetuine kenttineen, sillä ei me mitään himokisaajia oltu. Minulle riitti se, että Sallilla oli katto päänsä päällä.

Olin tammatallin suojissa saanut laitettua Sallille varusteet niskaan ja jättänyt sen äidin hellään huomaan siksi aikaa, kun olin käynyt kasaamassa maneesiin pari estettä treenejä varten.
"Odota sinä tuolla", komensin äitiä nyökäten kohti katsomoa sen jälkeen, kun me kaikki kolme olimme päässeet maneesiin saakka.  Äiti oli, ihme kyllä, totellut mukisematta.

Nousin reippaasti Sallin selkään ja alkuverryttelyjen jälkeen päästiin itse asiaan.
Kuten aina, minun hermoilu äidin läsnäolosta ja siitä, että äiti ja Matilda tapaisivat, heijastui myös Salliin. Se kyllä keksi jos jonkinmoista temppuilua ja oli suoranainen ihme, etten minä lentänyt alas satulasta. Eikä yksikään puomi tipahtanut alas saakka, vaikka jokaisen esteen kohdalla kaviot niitä hipaisivat.
Näillä treeneillä meidän ei kannattaisi jatkossakaan odottaa kummoisempia sijoitukisa cup-luokissa.

"Sillähän oli energiaa", äiti päivitteli, kun olin laskeutunut Sallin selästä ja ojentanut ohjat naiselle olkiani kohauttaen.
"Niin", mutisin ja ryhdyin sitten keräilemään esteitä pois vilkuillen niin Sallia ja äitiä kuin maneesin ovea siltä varalta, että joku muukin olisi tullut maneesivuorolle. Mutta ketään ei näkynyt. Olisi voinut luulla, että edes joku kaajapurolainen olisi maneesivuorolle tullut...

Nostin lastaussillan ylös ja lukitsin sen. Äiti seisoi vieressä ja pälätti niitä näitä, niin kuin aina. Pyörittelin silmiäni tämän jutuille ja vilkaisin sitten olkani yli. Näin tutun hahmon kävelevän autolleen. Violeteista hiuksista ei voinut erehtyä.
"Odota siinä", komensin jälleen kerrän äitiä  ja harpoin sitten nopeasti Matildan luo ennen kuin tämä ehtisi karkaamaan mihinkään.
"Hei", tervehdin Matildaa, joka oli juuri nousemaisillaan autoonsa.
"Ai, moi", Matilda hymyili hieman. "En huomannut sua ollenkaan."
Naisen katse käväisi jossain selkäni takana ja pieni hymy katosi tämän kasvoilta: "Tai siis teitä."
Kurkkasin olkani yli ja huomasin äidin seuranneen minua. Käänsin katseeni takaisin Matildaan ja irvistin pahoittelevasti.
"No, mutta hei!" äiti tervehti Matildaa ja katsoi meitä vuoron perään.
"Minähän pyysin odottamaan autolla", muistutin äitiä hieroen takaraivoani turhautuneena. Äiti vain heilautti kättään ja katseli sitten Matildaa pää kallellaan.
"Tämä taitaa olla se Matilda?" äiti keksi.
"Joo", me molemmat puuskahdettiin ja vähän väkinäisen esittäytymisen jälkeen äiti tuuppasi minua kylkeen.
"Nätti miniäehdokas", äiti virnisti. Nytkö se jo alkoi?
"Tuletko sinäkin Jessen luo? Voin tehdä jotain iltapalaa. Käytiin tänään Jessen kanssa kaupassa, joten on vaikka ja mitä tarjottavaa. En tiedä millä pyhällä hengellä tuo poika on elänyt, kun jääkaappi oli melkein tyhjä kun minä tulin. Mutta eipä ole enää", äiti puhua pulpattti ja tiesin, ettei tämä hyväksyisi Matildalta kieltävää vastausta.
Nainen vieressäni vilkaisi minua hieman vaivaantuneen näköisenä.
"Mun pitäisi kyllä käydä kotona vaihtamassa vaatteet", Matilda mutisi.
"No, mutta tuut sen jälkeen! Pitäähän meidän viedä tuo Salli sinne Kaajapadoille. Kello on kyllä jo paljon, mutta eikös sinullakin ollut vapaa viikonloppu? Jesse puhui jotain sellaista. Istutaan iltaa ja tutustutaan! Yöksikin voit jäädä. Tuskin olisi ensimmäinen kerta, heh, kyllä minä nämä jutut tiedän."

"Anteeksi", mutisin hiljaa Matildalle, joka oli hieman vastahakoisesti vastannut myöntävästi iltapalakutsuun ja äiti oli lähtenyt sitten autolle tyytyväisesti hymyillen.
"Semmosta", Matilda hymähti. "Noh, me kai sitten nähdään vähän myöhemmin."
"Jesse! Ala tulla! Minun pitää ehtiä tehdä se ruoka vielä!" äiti kailotti auton luota niin, että varmaan koko tienoo raikui. Pyöräytin jälleen kerran silmiäni, hymyilin Matildalle pahoittelevasti ja hipaisin tämän kättä.
"Nähdään", huokaisin.

kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 16.03.19 10:29
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sallin päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 2063

Takaisin alkuun

Siirry: