Kellonaika on nyt 29.09.20 14:07

7 osumaa on löytynyt haulle 0

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Valmiina Power Jumpiin
17. heinäkuuta 2020 #seikkailusaksassa #powerjump

Power Jump olisi tänä vuonna Ahvenanmaalla, ja sitä varten me istuttiin yksi ilta toimiston pöydän ääreen ja sumplittiin mukaan lähteviä hevosia. Pomolla oli sikäli hyvä tilanne, että kv-tason hyppääjiä alkoi olla jo useampi, mutta mukaan ei tietysti kannattaisi raahata määräänsä enempää hevosia. Vaikka ne kokeneita matkustajia olivatkin, matka oli kuitenkin pitkä ja tarjolla vain yksi luokka, jos kisat päättyisivät karsintaan.

Kuten Joekin sanoi: ”It’s a bit far to take iffy horses with us.”

Lopulta me päädyttiin siihen, että hevosrekan tilanpuutteen vuoksi mä hyppäisin vain omani eli Carrin ja tulevan siitostamma X:n ja Josefina Grannin. Joe sai valita ja päätyi vähemmän yllättäen Zilveriin ja Alenaan, vaikka mä olin salaa toivonut että 150-luokkiin jo valmis Lady olisi päässyt mukaan. Meritin ratsastettavaksi pomo päätti laittaa jostain kumman syystä Dickin, ja varmaan sitä valintaa pehmittääkseen myös Ykkösen, jota Merit itse kutsui Stariksi.

(”As if Dick wasn’t iffy”, Merit mutisi myöhemmin, kun pomo jätti meidät suunnittelemaan reittiä ja aikataulua keskenämme.)

”Oh, and I’ve sold Marchioness to Finland, so could you take her with you?” pomo kysyi/ilmoitti noustessaan. “She’s going to Auburn Estate, actually.”

“Really?” mä nojauduin kiinnostuneena eteenpäin, mutta pomo ei muistanut ostajan nimeä, ja se jäi vielä arvoitukseksi. Mä epäilin, että Isabellalle Marketta-hannover ei ainakaan menisi – kai se olisi kertonut, jos olisi ostanut pomolta hevosen.

Me katseltiin hetki karttaa, suunniteltiin nopein ajoreitti ja varattiin liput Ahvenanmaalle vievään lauttaan. Power Jump -kisoista oli tulossa isot: reilusti yli sata starttia. Osallistujalistoilla näkyi jo runsaasti tuttuja nimiä ja mä arvelin, että niitä saattaisi sinne ilmaantua vielä lisääkin, ennen kuin ilmoittautuminen tiistaina sulkeutuisi.

Toden totta: tiistaina viimeistään pitäisi ilmoittautua, ja viikon päästä tähän aikaan me oltaisiin jo lähempänä Kallaa kuin Riesenbeckiä. Heinäkuu oli mennyt ohi niin luvattoman nopeasti, että mä vähän närkästyin lähtöä ajatellessani. Vaikka viikkoihin oli ehtinyt mahtua kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja satulassa sekä lukuisia kisoja, muutamia rusettejakin, kaikki tuntui jäävän jotenkin kesken. Mä olisin halunnut vielä jäädä, ja tänä kesänä se tunne tuntui vielä vahvemmalta kuin edellisvuonna.

”You should pick your mare”, Joekin huomautti. “At least if you wish to train a little before the competition.”

“Lahjattomat treenaa”, mä virnistin, ja Joe, joka tiesi tai oli tietävinään sanonnan, kohautti hartioitaan ja nauroi.

”I’ll take Vivani”, mä kuitenkin jatkoin sitten, ja vaikka puolta tuntia aiemmin olin vielä empinyt valintaani, nyt se tuntui jälleen hyvältä päätökseltä. Tamma oli lahjakas, kaunis ja laadukas, ja jos mun äiti ei jostain syystä olisikaan siihen tyytyväinen, niin mä kyllä saisin sen myytyä Suomessakin.

Josefina jo tiesi mun valinnasta, mutta Joe ei. Yllättyneeltä se ei kuitenkaan vaikuttanut. ”Good choice”, mies vastasi ja vinkkasi silmää.

Me purkauduttiin ulos toimistosta ja lähdettiin yhdessä tuumin heittelemään hevosille vielä yöheiniä. Vivani, joka oli yhtä tumma kuin laskeutuva heinäkuun ilta Saksassa, luimisti mulle karsinan ovella korviaan. Mä en kuitenkaan hetkeäkään epäillyt, etteikö meistä vielä kohtuullisia kavereita tulisi. Montaa kertaa mä en sillä ehtisi ennen Power Jumpia hyppäämään, mutta toden totta – ehkä vain lahjattomat treenasivat.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 18.07.20 19:57
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Sokan suvun tarinoita


Power Jump
Lauantaina 27.7.2019

”Ollaanko me jotenkin vanhemmiten muututtu surkeiksi?” Cee puuskahti ja istui salongin sohvalle.
”Jaa-a. Cava oli ainakin kamala – vauhtipuomeja oli mahdotonta estää, eikä ohjauskaan toiminut. Pysyttelen jatkossa tammoissa.”
”On tammoissakin juttunsa. Minun tammoillani oli jotain teidän liian hienoja esteitänne vastaan. Pelkurit”, Cee jatkoi pettyneesti huokaillen. ”Ja Tom sitten... Kahdesti finaaliin viime hetken kvaaliluokista. Niin hienot radat, sijoituksia 160 asti! Sitten arvoluokassa, paljon pienemmillä esteillä, tapahtuu jotakin!”
”Noh. Älä Tomia syytä. Tiedät itsekin että mies ratsastaa vain voitosta. Silloin voi käydä noin”, Isabella sovitteli. Omalta ratsultaan hän ei ollut odottanut hengissä selviämistä kummempaa, joten pettymys ei ollut järin suuri.
”Äh. I know I know...” ystävätär parkui, ja hautasi kasvonsa sohvatyynyihin.

”No, mitäs täällä surkutellaan?” kutsumatta saapunut leskirouva Koskela raakkui.
”Ei niin mitään. Valmistaudumme pian jatkoihin”, Isabella vastasi kohteliaasti.
”Ahaa. Vai niin. Alatte kyllä olla vanhempaa ikäkastia–”, Cee loi ystäväänsä mitäs minä sanoin -katseen, ”jotta löytyyköhän niistä juhlistanne edes sulhasia. Syytä kyllä olisi, sano minun sanoneeni. Ottaisit Isabella-kulta mallia ystävästäsi! Se suloinen lapsikulta – ex-mies on tietysti hirveän valitettavaa, ja aviottomuus, ah lehtolapsi, mutta minkäs lapsikulta vanhempiensa käytöstavattomuuksille mahtaa, niin niin, muuten hyvällä mallilla asiat neiti Cecilialla. Kouluratsastustakin olet alkanut kunniakkaasti harrastella! Sietääkin jo loppua se kenttätouhu, vaarallista äiti-ihmiselle sellainen. Pitäisiköhän Isabella sinunkin jo lakata niiden esteiden kanssa, ei näyttänyt niin kovin vakuuttavalta tämänpäiväinen? Antaisit ratsujanne nuorempiin, osaaviin käsiin, niin, sillä tavalla kasvattejannekin arvostettaisiin ja ehtisit keskittyä perheen perustamiseen”, Alma opetti, ruttuiset sormet puheen tahtiin heristellen.

Nuoremmat naiset pyörittelivät silmiään, mutta antoivat leskirouvan puheiden jäädä omaan arvoonsa. Seuraava keskeyttäjä olikin taloudenhoitaja Siiri Pynnönen.
”Anteeksi neiti”, tämä aloitti ujosti niiaillen ja Almaa kauhunsekaisella kunnioituksella katsoen. Koskela oli epäilemättä ehtinyt läksyttää tai käskyttää jo häntäkin. ”Teitä kysytään. Ovella. Asia ei voi kuulemma odottaa.”
Isabellan naama venähti, kasvojen väristä katosi muutama sävy. Hän muisti rikostutkijat katsomon eturivistä sekä verryttelykentän reunalta. Oli tämäkin oikein päivä kuumotella!
”Ah, niin... Totta tosiaan. Menenkin ottamaan heidät vastaan.”
”Isabella! Hetkinen nyt! Mitenkäs kolmekymmentävuotispäivät? Ei kolmekymmentävuotispäiviä jätetä väliin, ei herttinen sentään, seuraaviin pyöreisiin on toiset kymmenen vuotta! Ja herra yksin tietää, olenko täällä enää silloin! Kyllä se on kahvitukset ainakin järjestettävä, humpuukia jättää välistä, vaikka ei tietenkään ole tyylikäs ratkaisu näin paljon myöhässä järjestää...”
”Niin niin Alma! Saat kutsun postissa. Kaikki on järjestyksessä. Minun täytyy tosiaankin mennä”, Isabella lepytteli, vaikka välittömästi katui puoliksi livautettua lupausta.

Oli hassua oikeastaan, miten yhdenkään kallalaiskomisarion (tai konstaapelin, mitä nämä sitten olivatkaan) nimi ei ollut jäänyt Isabellan muistiin. Yleensä hänen nimimuistinsa oli erinomainen. Nyt kirjastossa odottivat se vanha, karismaattinen ja rauhallinen, sekä nuori ja pälyileväkatseinen, toista pidempi ja hoikempi poikanen. Kumpikaan ei ollut ulkoisesti erityisen mieleenpainuva. Tai ehkä perijätär ei tahtonut muistaa heitä.
”Kuinka voin auttaa?” Isabella kysyi viileästi ja sulki massiivisen oven perässään.
Poliisit loivat toisiinsa katseen, irvistivät sillä sellaisella ’tämä on epämukavaa meillekin’ -katseella, ennen kuin nuorempi vastasi varsin hanakasti.

”Olet rikkonut määräyksiä.”
Isabella katsoi miehiä kummissaan, kun vanhempi heistä päätti sovitella.
”Kollegani tarkoittaa, että neiti on unohtanut viikoittaisen ilmoittautumisensa. Matkustuskieltoon liittyen.”
Isabella puuskahti – kiroilikin äänettömästi, hätääntyi vähäsen. Hän oli toden totta unohtanut sen. Tahattomasti. Power Jump oli vienyt kaiken liikenevän ajan.
”Pyydän anteeksi, minä unoh–”
”Se on kuulkaa sellainen juttu neiti Sokka, että toistuvista rikkomuksista sinulle voidaan laittaa jalkapanta. Jos meillä on syytä olettaa, että rikkoisit kieltoa. Yleensä tuollaisia laitetaan vain taparikollisille, narkomaaneille ja sellaisille, ethän halua samaan kastiin Sokka?” Nuoremman silmät suorastaan tuikkivat.
”Meillä ei ole kuitenkaan syytä odottaa että tekisit niin, eihän?” toinen kiirehti sanomaan lempeästi.
”Ei tosiaan. Anteeksi. Meillä oli nämä suuret kilpailut järjestettävänä. Unohdin.”

Nuorempi oli avaamassa suutaan, kun karismaattisempi komisario nousikin pystyyn.
”Hyvä. Ilmoittautuminen tavallisesti laitokselle ensi viikosta alkaen. Ai niin – sellainen ilmoitusasia neiti vielä, että saatamme joutua tiedustelemaan tallilaisiltanne erilaisia asioita. Niin äitiinne liittyen, kuin siihen murhapolttoonkin. Tutkinta on avattu uudelleen. Lupaamme olla mahdollisimman hienotunteisia.”
Isabella nielaisi, ja nilkiksi hänen silmissään muuttunut nuorempi poikanen virnisteli inhottavasti lähtiessään: ”Murha se on murhapolttokin. Ja Murha ei koskaan vanhene. Muista se.”

Poikanen hohottelikin vielä mennessään, vanhempi irvisti pahoittelevasti. Neiti Sokka sen sijaan hautautui suureen nahkaiseen nojatuoliin. Kun hän havahtui ajatuksistaan, valmistautumisaikaa ruusupuutarhan maljapuheeseen oli enää hädin tuskin puolisen tuntia.

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 03.08.19 12:58
 
Etsi: Spin off
Aihe: Sokan suvun tarinoita
Vastaukset: 13
Luettu: 1356

Cavan päiväkirja

#powerjump sitä, Power jump tätä -huipentuu

Perjantai 26.7.2019

”No niin. Onnea kilpailuun, neiti”, hevosenhoitaja Aliisa Huru toivotti erityisen juhlalliseen sävyyn roikkuessaan Cavan jalustimessa satulan toisella puolella. Onneksi Huru ei sentään hienoneiditellyt, kuten tällä oli toisinaan salaisesti tapana (Aliisa ei varmaan tiennyt, että Isabella tiesi, vaan kartanon perijätär tiesi kuitenkin). Oikeastaan juuri nyt Isabellaa ei haitannut lainkaan, että vähintään puolet kentällä verryttelevistä ratsastajista tukijoukkoineen kuulivat Aliisan kovaäänisen kiekauksen. Neidittely toi tässä tilanteessa hänelle jonkinlaista henkistä arvovaltaa ja sen seurauksena itseluottamusta, joten Isabella kiitti Hurua hienostuneesti hymyillen.

Cava oli reipas, ja tuttu muutaman kierroksen kestävä ”haloo olen saapunut” -hirnunta halkoi kartanon maita. Kilpatakkiin sekä valkoiseen huopaan brodeerattu ’Sokka’ ei jättänyt epäilyksen sijaa kilpailijan henkilöllisyydestä. Isabella Sokka tunsikin jokaisella solullaan sekä kotikenttäedun että juuri saavutetun huomion mukanaan tuomat paineet.

Hiekkakentällä verrytteli enemmän tuttuja kuin tuntemattomia ratsastajia, ja hetken ajan hän kuvitteli kaikkien katseiden seuraavan juuri itseään. Jopa jotkin täysin vieraat henkilöt, kuten katsomossa istuvat kaksi miestä, tuijottivat avoimesti ja näyttivät perijättären mielestä tutuilta. Epätodelliselta tuntuva tilanne sai Isabellan varmaankin hieman harhaiseksi.

Ja tietenkin, koska kuinkas muutenkaan, Cava oli alkuun kamala. Isabella aloitti voimakkaan orinsa jumppaamisen käynnissä, sitten laukassa, sillä ravi oli haastavin saada rennoksi. Isabellan oma tamma, Ankka, oli kiimassa, ja vaikka Ankka ei ollut kiinnostunut Cavasta, ori oli kyllä hyvin vahvasti kiinnostunut siitä. Kentällä hämmennystä aiheuttavan kimon selässä keikkuvalla Rasmus Alsilalla oli anteeksipyytelevä ja keskittynyt ilme, mutta enempää Isabella ei ehtinyt heidän menoaan seuraamaan.

Cavan laukka oli laadukas, mutta edestä täysiverinen oli kamalan raskas. Kutsu radalle tuli hämmentävän pian, ja itse asiassa Isabellan vuoro oli siskon Saksasta hetki sitten palanneen poikaystävän jälkeen. Lähtömerkki annettiin, sitten vakava nyökkäys, puolipidäte, hallittu laukannosto, hengittäminen syvään – hän pystyisi tähän, Cava oli yhä kuulolla –, ensimmäinen hyppy, sitten tiukahko kaarre vesiesteelle, voimakasta laukkaa, hyvä hyppy, muurille, taas hyvä hyppy(!), vieläkin reippaampi laukka, katse kohti kartanon nimikkosarjaa, edessä katsomo yleisöineen–

Orin raskas ratsastettavuus tuntui jo vatsalihaksissa sekä käsivarsissa, kun Isabella menetti hetkellisesti kaiken keskittymisensä. Yleisössä, silmiinpistävästi kaksistaan alarivin aivan reunassa, olivat ne kaksi miestä verryttelyn laidalta. Eivät ne mitään tuntemattomia olleet, vaan tutkijoita Kallan poliisilaitokselta! Tunnistamista seurasi järkyttynyt olotila, joka vaikutti vääjäämättä ratsastamiseen.

Lähestyminen sarjalle oli surkea, pystyn ja okserin väliset askeleet haparoivia. Surkeaa lähestymistä seurasi huono hyppy, josta seurasi huono lähestyminen ja toinen huono hyppy, mitä seurasi lähes täydellinen paniikki. Isabella ei ehtinyt hengitellä itseään rennoksi tai palauttaa kadotettua tuntumaa, vaan sen sijaan perijätär yritti selviytyä.  Rata – hän muisti kyllä radan. Ei ollut aikaa ajatella ratsastusta ja panikoida rikostutkijoiden läsnäoloa, joten nainen yksinkertaisesti antoi rautiaan täysiverisensä laukata ja hypätä, pelkästään ohjaten tätä oikeaan suuntaan.

Loppurata oli juuri sitä, silkkaa selviytymistä ja tiukkoja käännöksiä, mutta Isabella tuskin huomasi vaaralliseksi kiihtynyttä vauhtia. Päällimmäisenä mielessä siinsi huoli ja häpeä, vaikka perijätär takertuikin siihen kaikista pienimpään: mitättömään toivonpilkahdukseen.  Kenties poliisit olisivat vain katsomassa kylän suurinta hevostapahtumaa. Se oli täysin mahdollista, olihan.



Topics tagged under powerjump on Foorumi | Auburn Estate Cavaisbe

"Ratsukko 009 - Sokka, orillaan Balaclava xx pääsee finaaliin!"
Kuvan perjantaisen perusradan seitsemänneltä esteeltä (ei uusintaradan esteissä, PJ-arvoluokassa este 11) on ottanut kilpailuiden virallinen kuvaaja @Jesse K..

'Ruusumeri' -pystyeste oli Kallan Kukka & Ruukun sponsoroima tuoreine ruusuineen.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 27.07.19 11:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 45
Luettu: 2626

Cariadin päiväkirja

Power Groom
26.7.2019. Ennen perusratojen ratsastamista Josefina saa pyytämättään apua yllättävältä taholta.


”Wow wow, look at you, miss covergirl”, Joachim virnuilee, ja mä tunnen veren hyytyvän suonissani, kun se heiluttelee mun silmieni edessä kisaesitettä… jonka kannessa ollaan mä ja Granni.
”Oh my god, Joe, where did you get that? It’s horrible!” mä parahdan.
”A funny blue-haired mermaid girl gave it to me looking like it was a cursed object. Practically threw it in my face.”

Sitä mä rupesin heti pelkäämään, kun mä näin esitteen. Että kaikki, mukaanlukien sinitukkainen merenneitotyttö jossa ei mun mielestäni ole mitään hassua vaan pikemminkin kauhistuttavaa, ovat nähneet esitteen ja inhoavat sitä, että mä olen siinä. Jotenkin mua vähän hysteerisesti hihityttääkin ajatus Märta Merenheimosta nakitettuna jakelemaan mun kuvalla varustettuja kisaesitteitä Power Jump -vieraille. Ehkä Penna on kierosti viekoitellut sen siihen tehtävään, tai jompi kumpi Sokan sisaruksista yksinkertaisesti ilmoittanut, että se on hänen hommansa. Tai no, ei mua kyllä sittenkään naurata yhtään. Nappaan esitteen surkeana käsiini ja kuuntelen poissaolevana Joachimia, joka taputtaa mun olkapäätä tsemppaavasti.

”It’s a nice photo. You look very determined and professional. I’ll take one home for Mr. Boss Man. I bet you’ll be his new favorite kid. He’ll be all ’Rasmus who’.”
”Joe, I am right here and I can totally hear you”, mun poikaystäväni Rasmus protestoi kuivasti, ja Joachim naurahtaa.
”Just trying to lift your fighting spirit so you would actually — this once — win her. You always let her beat you. Too much of a gentleman.”

Mä en enää kuuntele, mitä Rasmus siihen vastaa. Mä mietin, miten musta on ikinä tullut minkään sortin Power Jump -kasvo — edes täksi yhdeksi vuodeksi — ja miten kaikki tutut varmasti ajattelevat mun kantavan kaulani jatkeena ureantäyttämää päänuppia. Varmasti ne luulee, että mä nautin tästä kokemuksesta.

Vivienne Blankley ainakin luulee. Se ilmestyy kuin tyhjästä hännystelemään mua, kun me valmistellaan Auburnissa jo majoittuvia hevosiamme ja odotellaan Purtseilla yöpyviä Grannia ja Cariadia saapuviksi. Mua ei kyllä sentään yleensä kukaan hännystele, sillä mä olen loppujen lopuksi aika mitätön tyyppi ja ainakin persoona. Siis oikeasti: Viivissä on jo nyt tuplasti enemmän ytyä kuin mussa, ja se on sentään vasta yksitoistavuotias.

Jokaisessa tallissa pitää olla yksi sellainen tärkeä, itseään ja joskus satunnaisesti muita (kuten nyt mua) pönkittävä ponityttö, ja Auburnissa se on ehdottomasti Viivi. Se tietenkin saattaisi loukkaantua, jos sitä nimittäisi ponitytöksi, vaikka sillä nyt onkin kuulemma oma poni. Omisti sellaisen tai ei, niin ponityttö ei kai oikein kuulosta vakavasti otettavalta kilparatsastajalta. Sellainen Viivi varmaankin tahtoo olla — ja sellaisena se pitää mua.

”Saanko mä olla sun hevosenhoitaja? Saanhan?” Viivi melkein anelee tervehdittyään mua oikein coolisti, ja sitten se kai tajuaa ettei aneleminen ole hyvää jatketta cooliudelle ja vaihtaa linjaa. ”Mä olen hyödyllinen, tehokas ja ehdottoman luotettava. Saatpa nähdä.”

Kamala idea, mä ajattelen, mutta sitten taas mulla on kolme hevosta eikä apukäsipareista ole haittaa. Grannia mä en tahdo teinitytön käsiin antaa, ja onneksi mulla onkin Reelika huolehtimassa siitä. Mun pomoni omistama säikky Pisanji nyt ei ainakaan tule kuuloonkaan. Se on niin arvaamaton, että on kaikkien kannalta parempi, että sitä käsittelevät vain tyypit, jotka tuntevat tamman toilailut ja osaavat varautua niihin pienimpienkin ensimerkkien ilmetessä. Heidi Näyhön Cariad sen sijaan… Cariad on kolmikosta miellyttävin, ja onhan Viivi sentään ratsastanut ja käsitellyt hevosia koko ikänsä. Jos Viivi auttaa Cariadin kanssa, mä ehdin enemmän auttaa Rasmusta omien neljän ratsunsa kanssa. Mä olen jo tähän mennessä letittänyt näppini kipeäksi, sillä lankesin Joachimin virittämään “you’re so good at it” -ansaan ja letitin miestenkin ratsujen harjat. Voin aivan hyvin jatkaa kilparatsastaja-hevosenhoitaja-kaksoisroolissa loppupäivän.

“No siinä tapauksessa”, mä aloitan ja Viivi suorastaan täpisee jännityksestä odottaessaan, mitä mä oikein olen päättänyt. “Voisit laittaa mulle Cariadin sillä tavalla valmiiksi, että sen voi nopsasti satuloida, kun aika tulee. Mä hyppään sillä tokan luokan keskivaiheilla.”

Viivin silmät leimahtavat ehkä onnesta, kun se saa käsiinsä Cariadin harjaboksin. Mä johdatan Viivin Isabellalta lainatulle hevosrekalle, jolla Verneri on omien ratsujensa lisäksi ystävällisesti kuljettanut kisapaikalle myös Cariadin ja Grannin Reelikan suotuisalla avustuksella. Hevosista jälkimmäinen saa tosiaan majailla kisarupeaman ajan omassa kotoisannuhjuisessa karsinassaan. Ei se kyllä mitenkään ole ilmaissut suurta ilahtumista, mutta kai se on silti tyytyväinen saadessaan olla kotikotona.

“Tässäpä tämä”, esittelen Cariadin tuoreelle kisahoitajalleni, joka ryhtyy varsin pätevänä harjaamaan sitä.
”Se on Hestia Carleen tytär!” Viivi tietää, ja niin tiedän minäkin, varsin hyvin itse asiassa, kiitos vain kysymästä.
”Niin.”
”Tämän emällä sä voitit kaikki viime vuonna!”
”... niin.”
”Ajattele miten siistiä jos sä voitat taas ja viimevuotisen hevosesi tyttärellä! Sitten siitä tulisi, öö, no, siis suunnilleen perinne.”

Mieluummin en ajattele. Mä tuijotan Cariadia ja poden valtavia menestyspaineita. Mun ratsuni emä on jo Power Jump -mestari, ja tämänvuotinen ratsu itse oli jo viime vuonna toisella sijalla arvoluokassa. Mä nielaisen. Viime vuonna kaikki oli toisin: multa ei odotettu mitään ja kaikkein vähiten voittoa lainaratsuillani.

Nyt mun kuvani koristaa käsiohjelmaa ja mulla on allani hevonen, jolla on kaikki edellytykset voittaa. Cariad hyppää omistajansa kanssa GP-ratoja, vaikka on niin kovin nuori, joten onhan siinä laatua. Joku tamman kisatuloksia seurannut saattaa hyvinkin tuhahdella katsomossa, että miksi kukaan tulee sen kanssa viemään tikkareita kenenkään suusta pikkuluokkaan — ja mikä riemu siitä repeää, jos meidän tulos on vieläpä kehno. Sillä ei ole varmastikaan yleisön silmissä merkitystä, etten mä ole treenannut tammalla lainkaan. Mä olen matkannut käytännössä suoraan Saksasta Cariadin satulaan ja kisaradalle, ja siksi mä hyppään sillä paljon sen potentiaalia pienempää rataa. Sitä eivät katsojat tiedä, ja vaikka tietäisivät, tuskin he piittaisivat.

Mulla on myös kaksi muuta ratsua, joista toinen on Dierk Mayerin omistama ja arvaamattomuudestaan huolimatta hyvin laadukas. Pomon äkäinen kulmien kurtistus on painunut jo valmiiksi mun muistiin, sillä niin se reagoi kuullessaan, että mulla oli jo yksi ulkopuolinen hevonen startattavaksi näissä kisoissa. Dierk kun oli suunnitellut lähettävänsä mun starttavaksi kaksi hevosta, mutta kuullessaan Cariadista vanha mies jyrähti jyrkästi, että mulle tulisi kaksipäiväisissä kilpailuissa ihan liikaa ratoja ja ryhtyisin ratsastamaan väsymyksensumentamasti. Tyytymättömänä se sitten määräsi mun ratsastettavaksi vain Pisanjin, ja musta tuntuu, että se on vähän kiusantekoa, kun tietää miten vaikea Pisanji on. Toiset vaihtoehdot, Ruu ja Pupu, olisivat olleet paljon mutkattomampia. Mä en tiedä odottaako edes pomo mun onnistuvan sen kanssa, mutta sen mä tiedän, etten mä uskalla palata jos vitivalkea pikkutamma vaikkapa kieltää ulos koko kilpailuista heti perusradalla.

Viimeinen ratsu on mun ikioma nuori hevoseni, jonka mä olen kouluttanut ihan itse. Jos en mä osaa ratsastaa edes sitä, niin eipä kukaan enää elättele kuvitelmia siitä että mä osaisin jotakin. Niin hyvin kuin meillä onkin heinäkuun mittaan sujunut, en mä nyt sentään satavarma ole Granninkaan käyttäytymisestä. Hyvä vire on vielä liian tuore juttu uskottavaksi kyselemättä.

Munhan on kuitenkin pakko pärjätä kaikilla niistä hevosista, tai vähintäänkin kahdella, jotta epäonnistuminen menee sattuman piikkiin eikä mun surkeuden.

Se on niin musertavaa, että mä mietin voisinko vain piiloutua jonnekin.

Viivi harjailee Cariadia pontevasti autuaan tietämättömänä mun pulssia nostattavasta stressitilastani. Vaikka mä ajattelinkin Cariadin olevan riittävän kiva koko ikänsä hevostelleen tytön hoidettavaksi, mä jään niille sijoilleni valvomaan tilannetta. Rehellisesti sanottuna se ei johdu yksinomaan siitä, että mä pelkään ystäväni hevosen pääsevän karkuteille. Jos mä lähtisin nyt liikkeelle siinä ottaisin ne ritolat ja juoksisin samalla vauhdilla vähintäänkin Sarajaan saakka.

”Saanko mä letittää sen?” Viivi kyselee ja saa mut vihdoin takaisin liikekannalle.
”Mä voin tehdä samalla kun harjaat, niin säästetään aikaa”, sanon hajamielisenä ja tartun toimeen.
“Muista sitten, että pariton määrä, ja mahdollisimman monta, mutta älä laske!” Viivi toitottaa, ja mä nyökkään poissaolevasti. Kyllähän vanhan kansan uskomukset ovat muhunkin iskostuneet, hevosperheessä kun olen kasvanut.

Niin me puuhastellaan siinä yhdessä, ja vaikka Cariad on skarppina ja terävänä, mua ei hetkeäkään pelota, etteikö Viivi pärjäisi sen kanssa tarvittaessa vaikka yksinkin. Tyttö rupattelee taukoamatta, ja mä vastailen minkä alati kasvavalta paniikiltani kykenen. Viivi alkaa kurtistella kulmiaan, mitä mä en huomaa, sillä niin keskittynyt mä olen tasaistakin tasaisempien sykeröiden tekemiseen.

“Josefina Rosengård”, Viivi yhtäkkiä paukauttaa, ja mä käännyn hölmistyneenä tuijottamaan sitä. “Hermostuttaako sua?”

Se on melkein moittiva kiekaisu. Mä pälyilen Viiviä ja yritän päätellä, mitä mun kuuluu vastata. Ilmeisesti mun ei tarvitse vastata mitään, vaan se pälyily riittää ilmiantamaan mun paniikkini. Viivi vetää terävästi henkeä ja valmistautuu puheenvuoroon, jota ei voi kutsua miksikään muuksi kuin palopuheeksi, kuten mä kohta saan huomata.

“Jusu! Calmati!” (Jälleen mä mietin kalamata-oliiveja ja kalmareita.) “Sinä et saa pilata kaikkea panikoimalla! Mä uskon ja luotan suhun! Sä olet vahva, rohkea ja taitava esteratsastaja ja sä päihität kenet tahansa! Paitsi jos jännität liikaa! Niin että älä jännitä vaan luota itseesi! Ja hevosiisi! Ja ratsasta niin kuin vain sinä osaat! Sitten mä ja Pontso saadaan valmentajaksemme kaksinkertainen Power Jump -mestari ja mä voin lesoilla kavereille!!”

Jossain vaiheessa mä sekoan laskuista, siis sen suhteen, montako huutomerkkiä siinä puheenvuorossa oikein on. Mä en tiedä, miten se tilanne tuntuukin niin mahdottoman absurdilta. Ehkä se johtuu siitä, että mä olen herännyt ennen kuin kukko on mennyt edes vielä nukkumaan, jotta ehtisin laittamaan kaikki hevoset ja varusteet valmiiksi. Mun päiväni on tiivis: kello yhdeksältä mä olen radankävelyssä ja jo kahteentoista mennessä mä olen ratsastanut kaikki kolme rataani. Ehkä tämä tajuntaa sumentava jännitys tekee osansa. Ehkä se johtuu siitä, ettei kukaan ole koskaan puhunut mulle tuolla tavalla.

“Mitä?” mä pärskähdän ja kikatan epäuskoisena ja hysteerisenä.

Viivi punehtuu vähän.

“Mä yritin vain kannustaa”, se jupisee, mistä mä päättelen, että se odotti vähän kiitollisempaa reaktiota. Mä kiirehdin tarjoamaan sille sellaisen:
“Kiitos siitä! Oikeasti. Kyllä mua hermostuttaa. On kyllä oikein hyvä, että sain sut kisahoitajaksi. Mulla on monta asiaa vähemmän stressattavana, kun olet auttamassa mua, Viivi.”

Viivi on viekas.

“Niin, musta on kyllä hirveästi apua. Oikeastaan niin paljon, että mä tohdin pyytää palkkaa.”
“Palkkaa?”
“Sì, sì. Mutta ei rahaa.”
“Mitäs sitten?”
“Ratsutuksen. Tai valmennuksen. Pontsolle.”
“Mutta enhän mä ole mikään valmentaja, ja tokkopa mä voin ratsastaa ponilla — minkä kokoinen se muka on?”

Viivi mittailee mua katseellaan.

“Niin, olet kyllä aika pitkä”, se huokaisee, muttei lannistu vaan virnistää villisti. “Sittenhän sun pitää vaan alkaa sellaiseksi valmentajaksi! Minä lupaan olla hyvä valmennettava. Annan palautetta.”

Kauhistuttavaa.

“Milloin tuletkaan takaisin? Pitää merkata kalenteriin meidän valmennus, jonka minä saan palkaksi tästä hoitamishommasta”, Viivi tykittää, ja mä huomaan jo alistuneeni kohtalooni.
“Elokuun viidestoista. Ehkä loppukuusta, tai syyskuussa sopisi”, mä huokaisen ja mietin kauhuissani, mitä ihmettä Viivi oikein kuvittelee musta. Mä olen maailman viimeinen ihminen, joka voi neuvoa ketään toista ratsastamisessa, sillä enhän mä uskalla antaa ohjeita ääneen. Se kai on aika olennaista valmentamisessa… ääneen neuvominen. Voi kamala.

Jos tässä nyt pitää ryhtyä positiiviseksi ja kaivaa asiasta hyvä puoli, niin nyt mä sentään jännitän enemmän hamassa tulevaisuudessa odottelevaa valmennusta kuin aivan pian alkavaa kisarupeamaa.

Kunniaa Trendiennuste-kyselyyn vastanneiden kesken järjestetyn tarina-arvonnan voittajalle: @Vivienne B. !!!

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.07.19 8:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cariadin päiväkirja
Vastaukset: 39
Luettu: 1830

Power Jump -viikko 22.-28.7.2019


Mitä tapahtui Power Jump -viikolla?


Kilpailutuotosten deadline tuli ja meni. Jäikö silti pursuilevaa inspiraatiota? Oletko kenties jo kirjoittanut hevosesi päiväkirjaan tarinoita tapahtumaan valmistautumisesta tai oheistapahtumista? Tämä viestiketju on kaikille avoin vapaamuotoisten Power Jump -aiheisten tarinoiden, piirrosten ja fiilisviestien paikka. Muiden tuotoksia voi kommentoida täällä 💗


Tuotos voi liittyä esimerkiksi näihin:

> Viimeistelytreenit, matkat, majoitus, yleiset Kalla-tunnelmat, kisajärjestelyt, jälkifiilikset tulosten tultua...
24.7.
> Lähisukuisten hevosten estekilpailu
25.7.
> Nuorten hevosten irtohypytystilaisuus | #irtohypytys
26.7.
> klo 17.30-18   Sokka Luxuries ratsastusmuotinäytös
> klo 19-20.00   Rentouttava jooga ratsastajille Auburnin ruusupuutarhassa
28.7.
> klo 10-13   Power Jump brunssi Koivun majatalolla

Huomaathan, että jatkoilla on omat viestiketjunsa:

27.7.
> After Ride | Roolipelaus & Asukuvat
kirjoittaja Alexander R.
lähetetty 25.07.19 9:41
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Power Jump -viikko 22.-28.7.2019
Vastaukset: 9
Luettu: 567

PJ19 Photo Booth


Mitä olisivatkaan jatkot ilman Photo Boothia?

Power Jumpien virallinen valokuvaaja J. Kaajapuro on pystyttänyt Photo Booth -pisteen Kallan Kingin aulaan, vastapäätä narikkaa. Pistäydy kuvassa yksin tai yhdessä ja ikuista after ride -tyylisi. Kuvaus on maksuton!

Aihe on tarkoitettu ihan kaikille, jotka ottavat osaa PJ19 After rideen ja haluavat esitellä hahmojensa asukuvia. Asukuvat tuovat lisämaustetta viralliseen roolipeliin ja niiden perusteella äänestetään myös jatkojen Kuningatar ja Kuningas. Tähän aiheeseen ei roolipelausta!

Power Jump 2019 After ride - jatkokutsu ohjeineen
PJ19 After ride (K18) - jatkojen roolipeli
kirjoittaja Amanda S.
lähetetty 21.07.19 10:49
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat 2019
Aihe: PJ19 Photo Booth
Vastaukset: 12
Luettu: 1044

Sallin päiväkirja


Topics tagged under powerjump on Foorumi | Auburn Estate Ceenvalmennus
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 15.07.19 17:54
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sallin päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 1757

Takaisin alkuun

Siirry: