Kellonaika on nyt 17.10.21 3:37

19 osumaa on löytynyt haulle 0

Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

31.07.2021

Kompuroin pois Auburnin puutarhasta ja jatkoin harppoen matkaani kohti päätietä, Halusin vain pois sieltä ja ihan vitun vikkelään!
Puhelin soitteli soittoääntään, kaivoin kapistuksen ulos taskustani ja näyttöä vilkaistuani painoin välittömästi punaista luuria.

Sarah sai soitella, ei mua kiinnostanut vastata sille.
Jatkoin matkaani ja kohta puhelin soi uudestaan. "Jesse soittaa".
Ei, en vastannut sillekään. Mun teki mieli viskata koko puhelin johonkin pöpelikköön, mutten tehnyt sitä. Koska mä halusin sillä hetkellä puhua tasan yhden ihmisen kanssa ja sen kanssa puhuminen ei onnistuisi, mikäli hukkaisin oman kännykkäni.

Napautin tuttua yhteystietoa ja parin tuuttauksen jälkeen hieman uninen, mutta ilahtanut "Hey!" kantautui korviini.
"Hi", hymähdin helpottuneena. Enkä enää tiennyt, mitä sanoa.
"What's up?" Sonia kysäisi, enkä voinut muuta kuin huokaista ihan helvetin syvään.
"I screwed up. Big time...."
"What?"
Uusi hemmetin pitkä huokaus.

Mulla oli ollut ihan hiton hauskaa PJ-jatkoilla,
Olin leikkinyt sosiaalista vähän kaikkien kanssa! Salmallekin olin välittänyt onnitteluni (pitkin hampain), koska totta kai se oli pärjännyt ihan hemmetin hyvin  poninsa  kanssa ja sen jälkeen olin pyörinyt vähän kaikenmaailman seurueissa, mutta ennen kaikkea olin viettänyt aikaani Aliisan kanssa.
Nauraa hekoteltiin (huonoille) vitseille, naukkailtiin salaa Aliisan taskumatista jotain sonnan makuista viskiä, käytiin välillä ihan ostamassa juomista ja yökkäiltiin rakastuneen näköisille pariskunnille.
"Jusu katsoo Rassea kuin minä krapulapizzaa", Aliisa oli kihertänyt.
"Ja Jesse Matua niin ku minä kylmää kaljaa", olin nakannut takaisin.
"Ihan samanlainen ilme sulla olis jos joku tietty tyyppi ois täällä. Mut onneksi sulla on mut seurana, vaikken mä mikään pieni, blondi norjalainen olekaan",
"Joo, sua katsoo kuin sitä krapulapizzan jälkeistä paskaa", olin virnistänyt leveästi ja saanut kiitokseksi nyrkin iskun käsivarteen. Aliisa oli ollut kyllä oikeassa. Mikäli Sonia olisi ollut täällä, olisin minäkin varmasti kuulunut tohon lässynlää-kategoriaan, mitä ne pariskunnat siellä edustivat.

"Mutta lähdetäänpä varmistamaan, että sitä krapulapizzaa tekee huomenna mieli", Huru oli ilmoittanut, napannut minut käsikynkkään ja talutti hakemaan lisää juotavaa. Sarah oli katsellut meidän suuntaan kulmat koholla ja heristänyt sitten etusormeaan sen merkiksi, ettei kannattanut antaa vanhan suolan janottaa.
Eikä kyllä janottanutkaan kovin pahasti.. Promillien noustessa päänupissa kävi kyllä vanhan suolan maistelu mielessä, mutta olin pudistanut ne ajatukset pois nopeasti.

Vanhojen muistelu oli unohtunut muutenkin, sillä itse Alexander Rosengård lyöttäytyi meidän seuraan. Tai no, Aliisan seuraan, koska mulle se käänsi selkänsä ja oli niin kuin olisin ollut ilmaa sille.
Jotain ne kaksi siinä oli rupatellut ennen kuin Aliisa oli suorasukaisesti ilmoittanut lähtevänsä kuselle: "Vahtikaa mun juomaa!"

Alexander ei ollut vahtinut, tyynen rauhallisesti se oli nostanut lasin huulilleen ja vilkaissut sitten suuntaani, kun olin köhäissyt ettei se sen juoma ollut.
"Mitä väliä?" se oli tuhahtanut kääntäessään rintamasuuntansa mun suuntaan ja oikein liioitellun hitaasti hörpännyt Aliisan jättämää juomaa uudestaan.
Olin vain pyöräyttänyt silmiäni ärtyneenä ja harkinnut Aliisan perään lähtemistä, koska en todellakaan ollut halunnut jäädä Rosengårdin kaa siihen kahdestaan.

Luojan kiitos Sarah oli ilmestynyt siihen meidän seuraan Ellie vanavedessään tilaamaan lisää juotavaa, joten olin saattanut huokaista helpotuksesta.
Iloisesti kaksikko oli tervehtinyt meitä, ottanut juomansa ja mennyt menojaan, vaikka mä olin yrittänyt Reyesille sanattomasti viestittää, ettei jättäisi mua yksin Alexanderin kanssa, mutta turha toivo. Ehkä olin jäänyt tuijottamaan liian pitkäksi aikaa poistuvan naiskaksikon perään, sillä vierestäni oli kuulunut kuivahko naurahdus.

"Turha toivo", Alexander oli narissut. "Nuo kaksi painii täysin eri liigassa kuin sinä."
"Mitä?" olin ynähtänyt.
"Tuollaiset naiset haluavat menestyneen miehen, ei... Sinua", Alexander oli ilmoittanut vittumaisesti hymyillen samalla kun oli mittaillut mua päästä varpaisiin.
Olin vain siristellyt silmiäni ja melkein olin jo mainitsemassa, että kyllä mä olin Sarahille yhdeksi illaksi kelvannut.
"Näissä kuvioissa kun ei naisten keskuudessa pärjää keskinkertaisella ulkonäöllä tai ratsastustaidoilla", Alexander oli jatkanut ininäänsä.
"Vai niin", olin murahtanut. "Mitenkäs sinulla tuo pääluokka meni? Taisi sinun nimesi olla minun jälkeen tuloksissa?"

Okei, ei munkaan menestyksellä hirveästi juhlittu, mutta pitihän se päästä napauttamaan.
"Tuurilla pääsee pitkälle. Jopa harrastelijaratsastaja kenttähevosella", Alexander oli napauttanut takaisin. Hmm, niin, kai se oli oikeassa ollut. Tuuriahan mulla oli ollut aika usein mukana kisoissa - useimmiten ei.
"Niin kai sitten. Kai sinä olet siskoasi muistanut onnitella sijoituksesta? Olisin kyllä itse toivonut, että se olisi voittanut Power Jumpit toistamiseen", olin kysynyt kulmat huvittuneena koholla. "Olet varmaan ylpeä Jususta?"
Alexanderin ilmeestä näki, että se oli osunut ja uponnut enkä voinut olla hymyilemättä tyytyväisenä.

Hetken mies oli siinä nieleskellyt kiukkuaan ja alkanut sitten ääneen miettimään, miten Isabella koskaan on minut huolinut ratsastamaan hevostaan ja vielä kilpailemaan sillä. Rahapussista ja viehätysvoimasta ei mun kohdalla voinut puhua ja läpäläpäläpäläpää.

Oli kyllä alkanut jurppimaan koko jätkä jo aika huolella enkä voinut muuta kuin hymyillä helpottuneena, kun olin vihdoin bongannut Aliisan väkijoukosta. Se oli näemmä jäänyt suustaan kiinni vanhan kesäkämppiksensa, Hannen, kanssa ja oli vilkuttanut minulle iloisesti huomattuaan katseeni. Siinäpä oli hyvä syy liueta Rosengårdin seurasta, mutta ennen kuin olin ennättänyt liikahtamaankaan, Alexander oli aukaissut taas suunsa.

"I see..." se oli mutissut tietäväinen virne kasvoillaan. "Et sinä Aliisankaan tyyppiä ole. Joku taso silläkin, mutta vaikkei se taso kovin korkea koskaan ole ollut."
Oli ihan pitänyt hetkeksi sulkea silmät ja huokaista syvään, koska jumaliste että alkoi menemään jo yli sen jutut.
"Niin, onhan se sinunkin kanssa pannut, joten turpa kiinni", olin murahtanut.
Alexander oli naurahtanut huvittuneena ja tuohtumukseni oli vain lyönyt pökköä Rosengårdin pesään. Nyt kun oli ollut sen vuoro hymyillä vittumaisen tyytyväisenä, koska oli keksinyt, miten mua saisi ärsytettyä.
"Jos teil jotakin oli, niin se on kyllä mennyttä. Aliisa on... mennyt eteenpäin. Monesti. Mut kai sä tiiät, kun se on sellanen."
"Millainen?"
"Huolimaton... Kaikki halukkaat sinne sen sänkyyn pääsee, joten jos sinä olet sinne kerran päässyt niin ei kannata sillä ainakaan kehuskella", Alexander oli jatkunut mussuttamistaan. "Ehkä enemmän kannattaisi hävetä kun tuollaisen naisen matkaan lähtenyt."

Se oli riittänyt. Rosengård oli ollut juuri selittämässä, että Aliisahan kyllä on mukava muuten ja osaa hommansa, mutta en mä enää ollut kuullut mitä se  mussutti, koska mulla oli niin sanotusti kuohahtanut yli.
Minä en tuommoista paskaa kuuntelisi Aliisasta - tai kenestäkään muustakaan, joten olin päättänyt iskeä kädessäni olevan tuopin pöydälle ja saman tein heilautin nyrkkini Alexanderin naamaan.

Kiitos humalatilan, eihän se nyrkki ihan täysin ollut maaliinsa osunut, mutta olipahan silti. Ja samalla sekunnilla olin tajunnut, että nyt oli mennyt yli ihan vitusti liikaa. Ympärille laskeutunut hiljaisuus ja Alexander oli tuijottanut mua silmät suurina poskeaan pidellen.
"ANTON, MITÄ VITTUA?!" Hurun kiljaisu oli kantautunut korviini.
Jessekin oli siihen ilmestynyt jostain ja oli tarttunut mua käsivarresta kuin varmistaakseen, etten ainakaan jatkaisi sitä (yksipuolista) tappelua.
"OOTKO SÄ IHAN HULLU? Mikä vittu sua vaivaa?" Aliisa oli kiljunut epätyyppillisen hysteerisenä ja oli rientänyt tarkistamaan rakkaan pomonsa kuntoa.
"Olisit kuullut mitä se puhui!" olin yrittänyt selittää, mutta Huru oli vain mulkaissut mua niin murhaavasti kuin vain pystyisi. En ikinä ollut nähnyt sitä noin vihaisena. "Sinusta.. Ärsytti ihan tahallaan."
"Joten sä ajattelit vetää toista turpaan?!" Aliisa oli ärissyt ja lähtenyt sitten taluttamaan Alexanderia kauemmas.
"Sattuiko? En tajua mikä tota riivaa? Pitää hakea jotain kylmää siihen!" Huru oli jupissut mennessään.
Rosengård oli vilkaissut olkansa yli ja virnistänyt mulle voitonriemuisena. Kusipää.

"Mitä tuo nyt oli?" Jesse oli ihmetellyt.
"Ihan sama. Osaan lähteä ihan itsekin", olin murahtanut nykäistyäni käsivartenin irti sen otteesta. Soittakoot vaikka poliisit jos halusivat, siitähän ne sais mut matkan varrelta kyytiin napattua.
Niinpä olin lähtenyt kävelemään pois.

En tiiä olinko mä ajatellut kävellä ihan Murronmaalle saakka vai minne, mutta sen tiesin etten ainakaan Sarahin tai Jessen sohvalle kehtaisi mennä nukkumaan. Tai kenenkään muunkaan auburnilaisen...
"Isabella varmaan potkii minut ulos", mutisin Sonialle, joka oli kuunnellut selitystäni hiljaa.
"Jospa ei", blondi oli huokaissut. "Mitä jos vain pyytäisit anteeksi siltä Alexanderilta?"
"Mieluummin pakkaan tavarani ja muutan Norjaan. En voi näyttää naamaani enää tuolla..."
Sonia naurahti pienesti ja totesi, että se olisi kyllä kiva, mutta ehkä minun kannattaisi ihan ensimmäiseksi mennä nukkumaan pää selväksi.
"Mutta kun haluaisin nukkua sinun vieressä", mutisin.
"Ensi viikonloppuna sitten", Sonia totesi.
"Niin... Ellen joudu vankilaan ennen sitä."
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 15.08.21 14:59
 
Etsi: Spin off
Aihe: Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.
Vastaukset: 87
Luettu: 4169

Vilan päiväkirja

30.07.2021 -perjantai

Totta kai mua jännitti ihan hitokseen liikaa, mutta yritin lohduttautua sillä, että ihan varmasti jännitti muitakin. Ainahan Auburnissa vähän kireä ilmeisiä ihmisiä pyöri, mutta mitä lähemmäs PJ tuli, sitä kireämmälle ne leukaperät vääntyi ja tyypit olivat joko a) aivan hiljaa b) kikattelivat hermostuneena c) olivat aivan persaukselle ammuttuja karhuja.
Riippui vähän päivästä, olinko A, B vai C -tyyppiä.

Perjantaina olin vähän kaikkia.
Jälleen kerran olin kutsuvierasluokassa ja aivan kuten viime vuonna, mietin että millähän  hiton meriiteillä. Mut ihan sama, jatkopaikka oli varmistettu, vaikka kuinka perseelleen menis.
Siis jos pysyisin satulassa. Eikä meistä kumpikaan kuolisi...

Se oli niin hyvä kuin huonokin asia, että meidän luokka oli kaikkein viimeisin. Ehdin valmistautumaan rauhassa, mutta myös hermoilemaan. Kyllähän se Isabella kaiken kiireensä keskellä kävi tsemppaamassa meitä, sen hevosilla ratsastavia, mutta ei lohduttanut. Mä kuitenkin nolaisin itseni, Vilan, Isabellan ja koko Auburnin....

Topics tagged under powerjump on Foorumi | Auburn Estate P21jav

Mutta ei me ainakaan perjantaina nolattu! Puhdas ratahan sieltä tuli ja voin sanoa, että OHHOH. Enpä olis uskonut! Vila ei kaahottanut (liikaa), kuunteli minua, hyppäsi hyvin ja ratsastajakin pysyi kyydissä.
Toisaalta se tarkoitti sitä, että huomenna mun pitäisi lähteä radalle kaksi kertaa. Tuplasti mahdollisuuksia tyriä....


31.07.2021 - lauantai


Rapsutin Vilan harjan tyveä ratsastaessani ulos radalta päätäni pudistellen. Ehkä se pieni voitontahto oli herännyt sisälläni, mutta sehän oli vain kostautunut kun yritin ottaa turhia riskejä liian tiukoilla teillä aikaa säästääkseni, mikä johti sitten yhteen pudotukseen ja kaiken "huipuksi" yhteen kieltäytymiseen. Kieltäytymisen ja muun säheltämisen takia tuhlaantui myös aikaa, joten uusintakierrokselta ratsastettiin ulos nolohkon 10 virhepisteen kera.
Mutta Vila teki sen mitä pystyi. Kyllä tämäkin meni ihan ratsastajan piikkiin...

"No, mutta... Olisipa voinut mennä paremminkin!" Aliisan melkein lohduttelevat sanat kantautui korviini, kun olin loppuverkan jälkeen hypähtänyt alas Vilan selästä. Tuhahdin ja mulkaisin paksuhiuksista naista mukamas tuohtuneena.
Tietenki me oltiin törmätty useampaan otteeseen nyt, ku se ja Alexander olivat maisemissa ja olin jopa huomannut, ettei naisen läsnäolo/jutut saanut mua - hmm - sykähtelemään muuta kuin kaverillisesti. Kyllä ne vanhat tunteet edelleen oli siellä jossain, mutta niin syvällä piilossa etten alkanut niitä kaivelemaan. Enkä ees halunnut kaivella.
"No joo, oisin kyllä halunnut pärjätä vähä paremmin", huokaisin nostaessani ohjat mustan tamman pään yli.
"Pääuokassa sitten", Huru nyökytteli päättäväisesti.
"Aiiivan varmasti", murahdin.

Olisin halunnut pärjätä yleisesti, mutta myös sen takia, että yleisössä oli joku, jolle halusin näyttää olevani hyvä ratsastaja. Se tyyppi kun ei ollut kuin kerran käynyt mun ja Vilan kisoja katsomassa - viime vuoden Tie Tähtiin-finaalia.
Se tyyppi seikkaili hevosten ja kilpailijoiden seassa vähän eksyneen oloisena, mutta bongattuaan minut, näytti helpottuneelta sekä ilahtuneelta.
"Äiti tulee", kuiskasin Aliisalle. Huru hämmentyi silminnähden, pälyili ympärilleen ja rääkäisi sitten isoon ääneen, kuinka jo edellisessä luokassa kisannut Alexander varmaan kaipasi sitä ja lähti tukka putkella karkuun.

"Sehän meni ihan hyvin!" äiti sanoi vilkuillen paenneen Aliisan perään. Äiti osasi nimetä hevosesta pään, takapuolen, jalat ja tiesi jotenkin, miten hevonen piti varustaa, mutta siinä se.
"Eikä mennyt", huokaisin ja lähdin taluttamaan Vilaa kohti tallia.
"Oliko tuo sinun joku tallikaverisi?" äiti kyseli, koska jos se jotain tunsi, niin poikansa mielialat ja sen, milloin kannatti kääntää puheenaihe johonkin iloisempaan. Tosin... Tiiä sitten oliko aihe sen iloisempi?
"Joo.. Tai siis entinen tallikaveri, asuu Ruotsissa nykyään... Se oli Aliisa", mutisin.
Äidin ilme kirkastui aavistukseen. Voi hemmetti... Kyllähän se oli jokseenkin tietoinen mun ja Hurun jo kuolleesta sekä kuopatusta jutusta.
Mutta kuten sanottu, äiti osasi lukea poikaansa, ei udellut mitään vaan vaihtoi puheenaihetta.

"Pistätte parastanne siinä viimeisessä luokassa. Mä luotan suhun", äiti hymyili leveästi.
Tuhahdin.

Eipä pistetty parastamme.
Tai no.. Miten sen nyt ottaa... Yritys hyvä kymmenen, mutta kun jo heti toisella esteellä kolahti puomit tantereeseen, tiesin meidän pelin olleen siinä. Normaalisti olisin siinä vaiheessa jo osittain luovuttanut, nyt mä päätin kerrankin skarpata.
Vilakin tuntui sitä jokseenkin odottavan ja vähän sekosi askeleissaan, mutta kun ratsastaja sen selässä vain kannusti eteenpäin eikä panikoinut, musta tamma leiskautteli esteen jos toisenkin yli ihan leikittä.
... Paitsi että viimeisellä esteellä tamman takajalka osui ylimpään puomiin pudottaen sen, joten neljä virhepistettä kilahti saldoon lisää.
Harmitti kyllä vietävästi, mutta minkäs teet.

Uskaltaisikohan sitä ensi vuonna edes osallistua? Antaisiko Isabella osallistua?

Viime vuonna mun ja Vilan virhepisteiden yhteenlaskettu summa oli 8, joten ehkä olis paremminkin voinut mennä. Ehkä pieeeeenen pientä tyytyväisyyttä kuitenkin tunsin, sillä olin päihittänyt Alexanderin pääluokassa.
Sekä Ellien ja Matildan, mutta... Ei tallikavereiden voittaminen lämmittänyt mieltä yhtä paljon kuin Rosengårdin. Siis sen miespuolisen Rosengårdin, koska todellakin olin tuulettanut kuullessani Jusun päässeen sijoille.

Äiti lyöttäytyi ennen kotiin lähtöään taas mun seuraan taputtelemaan olkapäälle ja kertoi, ettei itse todellakaan olisi osannut noinkin "hyvin" vetää.
"Onko sinulla ensi viikonloppuna mitään kisoja?" se kyseli.
"Ei..."
"Mitä jos tulisit käymään kotona?" äiti ehdotti ja melkein jo ärähdin, että mihin kotiin. Se oli jo muuttanut uuteen kämppään ja myynyt mun lapsuudenkodin, mutta pidin turpani kiinni, koska siitä myynnistä olin saanut ihan sievoisen summan omalle säästötililleni. Enkä ollut edes tuhlannut niitä rahoja mihinkään "turhaan".
"Muuten kyllä, mutta mä lähden Norjaan viikonlopuksi", sain sanottua ja tyrkkäsin äidille Vilan suitset syliin. Ja koska puhuin Norjasta, pieni typerä virne nousi kasvoilleni.
"Norjaan? Kylläpäs sinä siellä nykyään ramppaat aika usein", äiti naureskeli tiiraillen mua uteliaana.
"Ehkä minulla on hyvä syy?" virnistin.
"Taitaa olla aika mieluinen syy?"
"Niin taitaa", myönsin ennen kuin naama punaisena kyykistyin Vilan etujalan viereen riisumaan sen suojaa.
"Mukava kuulla. Mutta tuu silti joskus käymään. Vaikka sen mieluisen syyn kanssa?"
"Katsotaan."
"Kunhan et muuta sinne asti. Minulta kyselemättä."
Oli pakko nauraa ihan ääneen, mutta vakavoiduin nopeasti ja katsoin vieressäni seisovaa mustaa tamma, joka kaipasi jalkojen viilennystä sekä hikien pesua.
Jos Vilaa ei olisi, olisin saattanut vaikka siltä seisomalta pakata laukkuni ja lähteä Norjaan.

Huolestuttavaa.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 10.08.21 0:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 121
Luettu: 6134

Rakas päiväkirja...

Mitä kuuluu, Saksa?
lauantaina 31/07/2021
#powerjump


Kiitos Alexanderin, olin nyt entistä vakuuttuneempi siitä, että tarvitsin oman hevosen – ja mieluusti pian. Olin jo jonkin aikaa pohtinut sitä, mitä tulevalta hevoseltani haluaisin. Sen olisi oltava hyvästä estesuvusta, vähintään hyvin sisäänratsastettu ja jonkin verran kilpailtu. Sellainen, jolla olisi potentiaalia isoihin luokkiin. Ja tietenkään se ei saisi olla minulle turhan vaikea. Olisiko kaikki tämä liikaa vaadittu?

Olin tietysti ilmoittanut Sarahille heti Alexanderin kohtaamisen jälkeen, että nyt on ostohousut vedetty jalkaan. Sarah oli aavistuksen yllättynyt siitä, miten päättäväinen olin yhtäkkiä oman hevosen suhteen, mutta innostui asiasta yhtä kaikki. Olimme jo selanneet loungessa nettipalstoja, mutta suuri osa niillä myytävistä hevosista ei ollut alkuunkaan riittävän tasokkaita. Täytyisi siis luottaa suhteisiin ja kontakteihin.

Mutta niitähän täällä riittäisi, Power Jumpin jatkoilla. Olin käynyt hakemassa jo toisen lasin kuohuvaa – rentouttamaan arvoluokan radasta tuohtunutta mieltäni – ja sipsuttelin nyt vaaleansinisessä kesämekossani ja mustissa paksukorkoisissa sandaaleissa pitkin Auburnin kartanon puutarhaa. Sarah ilmestyi pian viereeni.

”Löysitkö jo sen?” brunette kysyi, siemaisten viiniä lasistaan.

Sarah tarkoitti tietysti Mikael Greniä, jolta olin aikonut kysellä kuulumisia hevosiin liittyen. Olimme suhteellisen tuttavallisissa väleissä, joten mieheltä olisi helppo udella, tietäisikö hän mahdollisesti myytävistä hevosista, tai mitä hän oli aikonut tehdä Nocomtessen suhteen.

”En vielä”, vastasin Sarahille. ”Ehkä se ei ole vielä tullut paikalle.”

Jutustelin hetken aikaa parhaan ystäväni kanssa. Pääosin taisin valittaa siitä, miten surkeasti arvoluokka oli sujunut. Sarah oli ymmärtäväinen ja osasi valita juuri oikeat sanat, joiden myötä irvistykseni oli muuttunut jo lähes aidoksi hymyksi. Se saattoi tosin olla osin myös kuohuviinin ansiota. Niin tai näin, olo ei tuntunut enää yhtä kurjalta, kuin lauantain tuloslistaa lukiessa.

Sitten mä bongasin väkijoukosta Mikaelin. Se jutusteli rennosti Lauri Merikannon kanssa, mutta astelin päättäväisenä niiden luokse ja keskeytin juttutuokion.

”Iltaa, Mikael, Lauri”, tervehdin miehiä hymyillen ja kohotin lasiani. ”Ei tainnut tulla teillekään ruusukkeita tänä vuonna, kurja homma. Arvoluokka meni ainakin päin mäntyä, mulla ja Kamilla siis.” Muistelin katsoneeni tuloslistalta, ettei kummankaan miehen hevosia näkynyt sijoittuneiden joukossa.

”Niin no, itse en kvaalautunut lainkaan arvoluokkaan”, Mikael naurahti. ”Taisi olla raskas kuukausi hevosille, Pariisit ja kaikki.”
”Parisi toikin parempaa menestystä meille molemmille”, Lauri lisäsi.
”Aivan, onnittelut siitä”, nyökyttelin. ”Harmittaa hirveästi, että en päässyt itse kilpailemaan siellä.”

Pariisin väliin jääminen kirpaisi edelleen. Kuka tietää, koska vastaava mahdollisuus tulisi seuraavan kerran eteen. Silloin kyllä osallistuisin. Osallistuisin, vaikka puuttuisi toinen käsi!

”Mitä sulle nykyään kuuluu?” kysyin sitten Mikaelilta, sitä vartenhan olin mukaan keskusteluun lyöttäytynyt. ”Miten Saksassa sujuu?”
”Oikein hyvin. Tänä kesänä on tullut pari uutta varsaa ja nuoria laitettu satulaan”, kertoi Mikael. ”Ostin jopa kenttähevosen.”
”Vau, paljon tulevaisuuden lupauksia tulossa siis”, innostuin. Ehkä joku niistä olisi myynnissä. Sitten suoraan asiaan: ”Mitä Nocomtesselle kuuluu? Mitä suunnitelmia sille on?”
”Sen kanssa on alettu työskennellä ratsain, se onkin oikein mielenkiintoinen tapaus, Norppa. Paljon potentiaalia, mutta niin on myös luonnetta. Eiköhän senkin kanssa päästä pian kilparadoille”, Mikael selosti.

”Mä oikeastaan etsin itselleni omaa hevosta”, ilmoitin sitten. ”Norppa kiinnostaa, sen emä, ja emänisä, on mun vuokrahevosia.”
”Olin kyllä ajatellut pitää sen, sillä on potentiaalia”, mies vastasi. En kuitenkaan vakuuttunut, mielestäni Mikaelin äänessä oli epävarmuutta. Ehkä se myisi sen kuitenkin mulle.
”Voin kyllä vinkata myytäviä hevosia”, se lisäsi ja hymyili pahoittelevasti.
”Hyvä idea, mä voisin tulla käymään Saksassa teidän tallilla tässä jossain vaiheessa”, ehdotin innostuneena.

”Ai, niinkö?” Mikael vaikutti hieman häkeltyneenä, eikä ilmeisesti ollut tarkoittanut sitä, mitä suunnittelin. Idea kuitenkin vaikutti hyvältä ja halusin muutenkin nähdä, missä Mikaelin hevoset tätä nykyä asuivat.
”Niin”, vakuutin. ”Mutta mun täytyy nyt mennä, soitellaan ja sovitaan yksityiskohdista myöhemmin. Tschüs!”

Ja niin mä lähdin kävelemään takaisin Sarahin luokse iloisesti hymyillen.
kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 06.08.21 21:46
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakas päiväkirja...
Vastaukset: 19
Luettu: 816

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Power Jump, osa 4: Ja ulkona kesäyö
31. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa #jusmus #ritvaaro

Topics tagged under powerjump on Foorumi | Auburn Estate Jatkot
Zoë, Alexander, Joe, Rasmus & Josefina juhlahumussa

Suomalainen kesäyö tuntuu voimakkaana ilmassa. Kuinka sen tietääkin ulkoilmasta, että on palannut kotimaahansa, vaikka samaa kaasuseosta se on kaikkialla? Mä olen kuitenkin viettänyt koko pitkän ja samanaikaisesti hujauksessa ohi vilahtaneen kesän muilla mailla ja tunnen eron yhtä selvästi kuin tunnen ilmaisen (ja, tarpeetonta sanoakaan, erinomaisen laadukkaan) viinibuffetin tekevän nousua kevyesti niin kesänaikaisesta auringonpaahteesta kuin viinistä itsestään rusottaville poskille ja jonnekin silmien taakse. On aika juoda vettä, päätän, sillä en suin surminkaan tahdo olla juhlien tyylitön örveltäjä.

Vetäydyn vesilasini kanssa hivenen syrjempään hengähtämään ja tarkkailemaan juhlivaa kilpailukansaa; matkalla ohitan somefeimiksi tunnistamani Tomas Bengströmin ja olen vähällä moikata häntä niin kuin tuntisimme hyvinkin. Muistan viime hetkellä, ettemme tosiasiassa ole toisillemme muuta kuin nimimerkit ja ohi selailtuja Instagram-postauksia. Ehkä, jos olisin rohkeampi, onnittelisin häntä hienosta karsintaradasta kuvankauniin trakehnertamman kanssa, mutta rohkean sijaan olen kiusallisen tietoinen siitä, miltä saattaisin niin tehdessäni vaikuttaa. Sen lisäksi että epäonnisen arvoluokan suorituksen jälkeen minun ehkä tulkittaisiin piruilevan, mitä en tehnyt juuri koskaan, oli olemassa toinenkin vaara. Mies varmasti pitäisi minua taas yhtenä pihkaantuneena fanityttönä, jollaisen asemaan en tahdo itseäni asettaa (vaikka ymmärränkin miehen viehätyksen, mutta eihän sitä ole soveliasta myöntää).

Tietenkin After Ride -tapahtumat ovat verkostoitumisen näyttämö, mutta uskalluksen puute estää minua olemasta oman elämäni Isabella Sokka, joka onnittelee sujuvasti Anamaria Antongiorgia ja Sonja Lovellia heidän hyvästä kilpailuvireestään – kvaalautuminen useammalla ratsulla on jo melkoinen teko – tai kehuu pienimmät kisaratsut paikalle tuoneiden upeita ja ketteriä poneja. Yhtä poniratsastajaa uskallan itsekin jututtaa, sillä Salma on tuttu jo vuosien ajalta, mutta hänen ympärillään parveilee ymmärrettävästi hurja määrä muitakin, ja niin jatkan pian matkaani.

Omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni mietin tätä kaikkea: ensiksi Power Jumpia, joka on taas hurahtanut ohitse aivan yhtäkkiä, ja sitten omaa juhlailtaani, johon sisältyy melko sukkelaa seurustelua jos jonkinlaistenkin tuttavuuksien kanssa, mutta myös jännittäviä hetkiä. Matildan kanssa me tultiin valokuvaajan väijyttämiksi ja naureskeltiin lähestulkoon luontevasti sille, miten meillä vaikutti kuvaajan näyttämässä ruudussa olevan jokin todella suuri salaisuus, josta kuiskittiin kuin mitkäkin liittolaiset. Oikeastihan me puhuttiin vain niitä näitä suorituksistamme ja kisajärjestelyistä, ja yritettiin ylittää viereisen porukan hurja naurunremakka kumartumalla lähemmäs toisiamme, mutta sitä muu maailma ei koskaan tietäisi. Jos kuva päätyisi koskaan julki, näyttäisimme siinä siltä kuin juonittelisimme jotakin elämää suurempaa. Mikäli Kallassa tapahtuisi seuraavan puolen vuoden aikana jonkin sortin rikosaalto, meitä pidettäisiin todennäköisesti syyllisinä.

Erityisen ylpeä olen siitä, miten sujuvasti onnistuin kehumaan Matildaa, joka totesi kuvaajan mentyä, ettei kyllä erityisemmin pitänyt moisesta salakuvauskulttuurista, mutta että kai sellaista piti hevospiirien kansainvälisen kerman seurapiiripirskeissä sietää.
"Mutta sähän näytit upealta siinä, vaikka se nyt olikin salaa kuvattu hassu kuiskuttelukuva", naurahdin silloin, eikä se kuulostanut lainkaan kömpelöltä tai väkinäiseltä, mistä minulle tuli hyvä mieli. Vähäsen häkeltynyt mutta arvioni mukaan kuitenkin ilahtunut Matilda ei kehunut minua takaisin, mutta ei se haitannut. Jos olin kerran osannut luontevasti lausua kehun, ei se tarkoittanut, ettäkö olisin osannut myös vastaanottaa sellaisia.

Pelkään pahoin, että tulin ikuistetuksi kuvaan myös puoliveljeni Isak Sederströmin kanssa (kunpa äiti ei näkisi meitä yhdessä koskaan). Mies lyöttäytyi seuraani, kun Joe irtosi sivultani tervehtimään vanhoja tuttaviaan ja Rasmus oli juuttunut juttutuokioon jonkun kanssa, joka tiesi poikaystäväni ratsastavan Dierk Mayerille ja oli utelias kuulemaan pomolla olevista myyntihevosista ja siitä mahdollisuudesta, että kuljettaisimme sellaisia mukanamme Suomeen, kunhan palaisimme kotiin (palaisimmeko? Kysymys häilyi selvästi uteliaan tiedustelijan rivien välissä). Jutustellessani Isakin kanssa huomasin miettiväni, näyttikö hän todella isältäni – isältämme – nuorena vai kuvittelinko vain pieniä ja suurempia yhdennäköisyyksiä nyt kun tiesin heidän olevan lähisukulaisia.

Minulla ei varsinaisesti ole mitään Isak Sederströmiä vastaan henkilönä. Kuinka voisi olla? Mies on aina asiallinen ja kohtelias, eikä ole hänen vikansa, että hän edustaa perheeni runollisen ruusunkuvan lakastumista. Silti jännityin välittömästi, kun hän tuli sillä tavalla julkisessa tilanteessa luokseni. Järjellä ajatellen kukaan ulkopuolinen ei mitenkään voisi tietää, onko Isak mitään muuta kuin kilpakumppani ja liiketuttavuus (olemmehan sentään tehneet yhteistyökampanjan sosiaalisessa mediassa), mutta kun itse kantaa suurta salaisuutta mielessään, tuntuu kuin se vain odottaisi paljastumistaan.

Ja sitten Alexander oli siinä: aivan vieressäni, vaitonainen katse Isakissa, ja asetelma oli yhtäkkiä Rosengårdin lapset vastaan skandaalinkäryinen lehtolapsi. En tiennyt, tiesikö Alexander Isakista ja arvasiko ketä katseli, mutta kun aloin esitellä puoliveljeämme ja empien olin lisäämässä tiedon Isakin roolista hänen nimensä perään, Alexander niksautti kärsimättömästi niskaansa ja sanoi:
"Jo, jag vet."

Jonkinlaisen omituisen ruumiistairtaantumiskokemuksen vallassa seurasin, kuinka isoveljeni ojensi hetken mietittyään kätensä Isak Sederströmille, joka myöskin oli isoveljeni (mitä en täysin kykene ymmärtämään, vaikka kuinka useasti sanoisin sen päässäni ääneen). Miehet, osapuilleen samanmittaiset, kättelivät toisiaan. Isak oli vantterampi, enemmän isän kaltainen ruumiinrakenteeltaan, ja selvemmin kuin koskaan tiedostin, että niin Alexander kuin minäkin olimme tainneet periä omat kapeat vartemme pikemminkin äidin puolelta kuin Arnelta. Alexanderin ja Isakin keskustelu oli kankeaa mutta kohteliasta, vaikka oman veljeni (sen, jonka olin tiennyt sellaiseksi koko elämäni ajan) ilmeessä oli kehnosti kätkettyä epäluuloa ja tyytymättömyyttä.

Alexander oli käyttäytynyt omituisesti läpi pitkän viikonlopun, ja olin helpottunut, kun Isak pian lähti matkoihinsa eivätkä miehet esimerkiksi käyneet toistensa kurkkuihin kiinni. Arvelin, että enemmän kuin eheän ydinperhevaikutelman hajoaminen Alexanderia risoi mokoman sivusuhteen tuotoksen tupsahtaminen perinnönjakojonoon. Joka tapauksessa veli oli ollut kummallinen jo ennen Isakin tapaamista, kireämpi ja poissaolevampi kuin tavallisesti, eivätkä edes kilpailutulokset olleet sulattaneet jännitystä hänen hartioistaan kovin pitkäksi aikaa. Oli kai niin, ettei hyvä menestys molempien hevosten kanssa karsintaluokissa riittänyt korvaamaan sitä, että jälleen kerran Alexanderin hyvä vire suli tosipaikan tullen. Minun oli vaikea ymmärtää ilmiötä: kuinka Alexander mokasi arvoluokassa jopa kahdesti, kun taas minun kehnot kisahermoni virittivät minut kellontarkaksi ja toimivat edukseni. Kaiken järjen mukaan asian olisi pitänyt mennä aivan toisin päin.

Osasyy veljeni omituiseen käytökseen saattoi olla myös pikkuruinen, tummapiirteinen nainen, jolla on kauniit suuret silmät ja valtoimenaan kihartuva loputtoman paksu hiuspaljous, enkä puhu Aliisasta. Kilpailuiden yleisöstä veljeni seuraan tupsahtanut Zoë Villiger on minulle mysteeri. Nainen liukui välillä Alexanderin välittömään läheisyyteen tai päinvastoin, ja sitten kaksikko liukeni toistensa seurasta tovia myöhemmin. Oli kuitenkin selvää, että he olivat juhlassa enemmän tai vähemmän yhdessä — mikä ei estänyt kumpaakaan jakamasta huomiotaan myös muille. Ei siis ehkä pariskunta?

Kun kysyin Alexanderilta aiemmin, kuka Zoë oikein oli, veli vastasi, että oli liian aikaista tietää, ja jatkoi pienen taidepaussin jälkeen:
"Rikas kuin mikä."
Jos Alexander, joka oli itsekin elänyt yltäkylläisyydessä, piti Zoë Villigeriä rikkaana, naisen tai hänen sukunsa piti todella olla sitä suuren maailman tyyliin. Painoin naisen nimen mieleeni tehdäkseni hänestä myöhemmin tarkan somehaun.

Alexander, raivostuttava kiusanhenki, ei jättänyt asiaa siihen. Hän hymyili tavalla, jonka olin oppinut yhdistämään… no, en mihinkään hyvään, ja hänen katseensa häilähti minusta Rasmukseen ja takaisin.

"Kuka tietää, ehkä hän on Josefina mun Rasmukseen", isoveljeni lausahti vailla pienintäkään vastuunkantamista omista sanomisistaan, ja minä tulistuin välittömästi.
"Skitstövel", tuiskahdin veljelleni (mistä sellainenkin sana yhtäkkiä käyttörepertuaariini tupsahti; haukkumanimet eivät varsinaisesti ollut ominta osaamisalaani), mutta hän oli jo kääntynyt ja lähtenyt kulkemaan kohti hohdokkaan näköistä seuruetta.

Se oli ehkä — tai ei mitään EHKÄ vaan todella, todella oli — juhlieni low point. Kireäilmeinen ja -hartiainen Rasmus kulautti kerralla viinilasinpohjat kurkustaan alas, ja minä yritin turhaan ja tilanteen ollessa vielä päällä rauhoitella häntä.
"Älä piittaa Alexanderista", komensin hädissäni.
"Niin no enpä", Rasmus sanoi leuat yhä yhteen purtuina.
"Ei se tosissaan — Aliisakin sanoi, että se on vaan ollut poikkeuksellisen hermona kisojen takia ja ollut jotenkin piikit pystyssä kun sillä on niin paljon paineita”, sepostin kiireisesti, ja näin välittömästi, ettei kireys avopuolisoni hartioissa ainakaan lievittynyt siitä. Ymmärsin itsekin miksi: minähän puolustelin Alexanderia! Sen oivaltaessani peruuttelin vikkelästi sanomisissani ja yritin tehdä selväksi, että veljeni käytös oli mielestäni typerää riippumatta siitä, mikä hänet siihen ajoi: “Vaikka tietysti, eihän se saisi ilkeillä tolla tavalla.”
“Joo no musta meidän ei tartte puhua siitä”, Rasmus kielsi jyrkästi.
“Mun mielestä pitää —”
“Mun mielestä ei. Eihän se sun syy ole, että sun sukulaiset ajattelee noin. Tai että mä olen köyhä. Tai kuka tahansa paitsi joku Zoë Villiger ja Sokat on teihin verrattuna. Niin että annetaanko asian olla?”

Olisin halunnut sanoa, että ei kukaan sukulaisistani ajatellut Rasmuksen olevan köyhä kullankaivaja, mutta sellainen olisi tuntunut tosi epäuskottavalta sen jälkeen, kun veljeni oli juuri sanonut niin. Juhlatunnelma oli hetkellisesti lässähtänyt (ja siinä hetkessä oli tietysti kovin vaikea uskoa, että se siitä enää kohoaisi). Seisoskelimme vaivaantuneina vierekkäin.

“No. Joka tapauksessa mä en ajattele susta niin”, sanoin kuitenkin, vaikka Rasmus on kieltänyt puhumasta aiheesta, sillä ääneenlausumattomana ajatus polttelisi mun mieltä vielä pitkään. “Mä ainakin luulen, että sä olet mun kanssa, koska tykkäät musta.”
“Niin tykkäänkin”, Rasmus sanoi painokkaasti ja yhä hieman ärtyneen oloisena, mutta liikahti vähän lähemmäs minua ja tarttui hetken emmittyään mua kädestä. “Tosi paljon.”
“Ja meillä on ollut kivaa yhdessä”, jatkoin, ja lauseeni kuulosti kysymykseltä.

Rasmus puristi sormiani. Se katsoi mua vihdoin silmiin, vaikkakin vain lyhyesti, ja vaikka sen hymy oli ohimenevä ja väkisin tehty, se oli silti hymy ja liennyttävä sovinnon ele. Otin sen kiitollisena vastaan.

“Parasta”, poikaystäväni vastasi äänensävyni epävarmuuteen kaikesta huolimatta, ja minä päätin uskoa häntä.

Tunnelma välillämme oli lähestulkoon, muttei kuitenkaan aivan, normaali, kun tiemme kohtasivat Heidin ja Laurin kanssa. Heidän kanssaan jutustelu oli tuttua ja helppoa, ja luulenpa, että juuri sitä kaipasimme, jottemme vahingossa jäisi vellomaan kertaalleen käytyyn keskusteluun. Alexanderin härnäys oli syytä jättää omaan arvoonsa.

“— mutta kotona odottaakin sitten lapsi- ja mummoarki, joten täytyy vähän laskeutua juhlavuudesta alaspäin”, Heidi naureskeli sen päätteeksi, kun olimme kukin yksimielisesti kehuneet juhlia ja tuttujen naamojen näkemistä mukavaksi tapahtumaksi. “Jesse dumppasi äitinsä meille viikonlopuksi.”
“Kivahan se on, että Sofia saa viettää aikaa isoäitinsä kanssa, ja Ritvasta on paljon hoitoapua”, diplomaattinen Lauri tuumasi.
“Siitä on varmasti kaikenlaista apua”, Rasmus lipsautti kuivaan sävyyn, ja minä tirskahdin.
“Epäilemättä! Teidän häissä on muun muassa se hyvä puoli, ettei se enää tällä kertaa muistanut livautella mulle häälehtiä tai Rasmukselle annettavaksi sormuskuvastoja ihan vain katseltavaksi kun tavattiin”, paljastin Ritvan edesottamuksia, ja sain seurueeni ensiksi ihmettelemään ääneen, oliko rouva Aro todella tehnyt sellaistakin (en ollut koskaan toimittanut kuvastoa perille Rasmukselle, sillä sehän olisi ensiksikin ollut epämiellyttävä painostamista ja toisekseen uutuudenhohtoinen mallistosormus ei kuulunut haaveisiini; häälehdet olin sullonut kai samaan laatikkoon ikkunanpesuvälineiden, joita Rasmus ei koskaan tulisi omin päin etsineeksi, kanssa). Sitten he totesivat yksissä tuumin, että eihän siinä oikeastaan ollut mitään ihmeteltävää: luonteenomaista toimintaa!
“Ei sillä riitä enää häälehtiä jaeltavaksi”, Heidi huokaisi.
“Ei niin. Ne on kaikki meillä. Koko nivaska olohuoneen pöydällä”, Lauri säesti.

Sen jälkeen tiemme vähitellen erkanivat. En ole yhyttänyt Rasmusta sen jälkeen, ja hetken jopa mietin huolissani, onko hän kadonnut kaikessa hiljaisuudessa kotiin. Kilpailu-urakan aloitus Carrin kanssa meni lopulta kaikkea muuta kuin tavalla, jota Rasmus haluaisi muistella saati juhlia, eikä Grimkään ollut aivan tasollaan enää arvoluokassa. Alexanderin häijyt sanat tuskin ovat nostaneet poikaystäväni juhlatunnelmaa. En kuitenkaan ehdi syventyä etsimään poikaystävääni, sillä yhtäkkiä yksi juhlien niistä jäsenistä, jota eivät huolet tai huonot suorituksetkaan jaksa painaa, löytää tiensä takaisin luokseni.

“Josie! For a moment I actually wondered who’s that pretty chica. You look dashing! And you need to toss that stupid glass; here, this is better”, Joe lirkuttelee ja ojentaa viinilasin käteeni, nykäisee vesilasin toisesta kädestäni ja kulauttaa silmieni edessä loput veteni alas omasta kurkustaan ennen kuin hymyilee leveästi. “Gosh, I love Finnish summer nights.”
“I’m trying not to get totally wasted”, protestoin, mutta pitelen silti kiinni juuri saamani viinilasin hienostuneesta jalasta ja kohotan lasinreunan huulilleni.
“Like you ever would”, Joe virkkaa ja tuhahtaa hieman. “Loosen up, Josie! You look worried, and this is a party, so it’s harshly forbidden to mope.”
“I’m not moping. I was just wondering… have you seen Rasmus?”
“Rasmus? God, no. A garden full of beautiful people and you expect me to keep my eyes on your boyfriend? Please.”

Tunnen Joen ja osaan olla loukkaantumatta Rasmuksen puolesta. En loukkaannu itsenikään puolesta, vaikka Joachim puoli sekuntia lauseen lopettamisensa jälkeen havaitsee jonkun kiinnostavamman ja on välittömästi valmis hylkäämään minut, vaikka saapuikin ihan vasta seuraani.

“Ooh, look — Isabella Sokka!” Joe huudahtaa ilahtuneena.
“I’ve seen her like a billion times”, mutisen itselleni epäluonteenomaisen nenäkkäästi ja hikkaan hieman. Huuhtelen hikan alas seuraavalla viinikulauksella.
“But I haven’t. In fact, I haven’t had a chance to talk to her at all, which is a regrettable state of things. It’s time to fix that. Now, if you’ll excuse me, I’ll go and turn my friendly flirt vibe on. Maybe she’ll offer me a job so I can enjoy Finland and your company for the rest of my peculiarly long life. I might even tolerate Rasmus. Tell him I said hi if you find him! Bye!”

Huokaisen syvään jäädessäni yksin. Vilkaisen ympärilleni ja mietin, kenen seuraan liittyä: syystä tai toisesta haluaisin kovasti lähestyä Ellietä, mutta tiedän kokemuksesta, että vaikka kuinka haluaisinkin pönkittää itsetuntoani kuulumalla cool girlsien seuraan, lopulta muistan vain etten ole yksi heistä ja saan korkeintaan lommon siihen itseluottamukseen, joka on jo valmiiksi ruhjeilla. Ei, minun täytyy lakata ajattelemasta ystävien statusarvoa. Siitä ei koskaan ole koitunut minulle mitään hyvää.

Viinilasini on jo lähes puolillaan. En ole varma, miten se nyt sillä tavalla on tyhjentynyt, mutta sen tiedän, että ilmiötä seuraa väistämättä toinen. Luovin tieni kohti WC-tiloja, mutta kohtaan matkalla jo varmasti tuntia aiemmin hukkaamani Rasmuksen ja ilahdun niin kamalasti, että kapsahdan varoittamatta hänen kaulaansa.

Kuinka hirvittävää olisikin, jos se ei olisikaan ollut Rasmus, ehdin ajatella, kun mies, jota niin innokkaasti halaan, ei halaa takaisin.

"Ai, Josefina", halaukseni kohde kuitenkin sanoo tutulla äänellä ja rutistaa minua sitten niin että tuntuu.
"Älskling", kuiskaan Rasmuksen korvaan nielaistuani miedon kiusauksen kysyä, kenen se sitten ajatteli niin innokkaasti halaavan itseään jos ei minun, ja painan suukon ja toisenkin kuiskaukseni perään.
"Mä mietinkin, mihin sä hävisit", Rasmus sanoo vähäsen käheästi karaistuaan kurkkua.
"Ai mihin mä hävisin", naurahdan epäuskoisena, kun me irroittaudutaan vähän viipyillen etäännytään halauksestamme. "Sähän tässä katosit."
"Emmä mihinkään kadonnut. Mä jäin suustani kiinni."

Nauran sille ajatukselle, että Rasmus Alsila kaikista maailman ihmisistä on juuttunut keskustelujen syövereihin. Kun kysyn siltä, kenen kanssa, se kohauttaa olkiaan ja nimeää jonkun Marcin ja pienen liudan auburnlaisia, Aliisan ja Amelien.

"Amelie! Voi, mä haluan kyllä jutella sen kanssa myös. Mutta ensin mun pitää käydä pissalla", muistan yhtäkkiä, ja hätäännyn ajatellessani, että saatan hukata Rasmuksen taas. "Odotatko sä mua? Älä vaan katoa taas."

Rasmus lupaa olla katoamatta, mutta on kuitenkin poissa, kun palaan. Säikähdän. Kohtaan Antonin, jolta rohkenen kysymään, onko hän nähnyt Rasmusta.

"Kai se tuolla tiskillä oli", Anton muistelee, ja toden totta: jo meidän lyhyen juttutuokiomme aikana Rasmus luovii tiensä luoksemme kahden lasin kera, joista toisen hän ojentaa minua kohti.

Great, ajattelen, lisää viiniähän tässä juuri kaivattiin. Samassa havahdun miettimään, mihin aikaisempi lasilliseni katosikaan; sehän oli vielä puolillaan. Tavaton! Olenpas käynyt hajamieliseksi! Sen lisäksi tunnen oloni läheisyydenkipeäksi, ja Antonista huolimatta sujautan nopean pienen suukon avopuolisoni poskelle, kun hän asettuu viereeni. Kummaa, kuinka viini kohottaakin kaikki tunnelmat toiseen potenssiin. Tänä iltana olen tuplasti kaikkea: iloinen, jännittynyt, huolestunut, huojentunut ja rakastunut, kaikkea omalla vuorollaan ja sulavasti sekaisin. Huomenna olen todennäköisesti vain triplasti väsynyt ja vähintäänkin lievästi huonovointinen.

"Törmäsin Joeen. Se kehui Isben ystävätärtä tosi vetäväksi naiseksi", Rasmus kertoo, kohauttaa olkiaan ja virnistää niin pienesti, ettei miestä vähemmän tuntevat ehkä edes tunnista moista huvittuneisuussignaalia. "Sanoin, että nyt kannattaa varoa ratkaisujaan. Se ei välttämättä tahdo Viivin isäpuoleksi kuitenkaan."
"Ai ei", Anton hörähtää. "Kumma tyyppi! Luulisi että siihen virkaan on oikein jonoa."
"Vähän kaksipiippuinen työsuhde-etu", Rasmus vielä sanailee, ja katson häntä ihailevasti: kuinka hän onkin niin komea ja kaiken lisäksi hauska mies!

Tuskin huomaan Antonin poistuvan: vastaan puolivillaisesti kiitos samoin, kun hän onnittelee minua Power Jump -menestyksestäni, joka kieltämättä on lyönyt mut itsenikin lähes yhtä suurella ällikällä kuin nyt oivallus siitä, että saan seurustella Rasmus Alsilan kanssa. Kun jäämme kahden, sujautan käteni puolisoni käsikynkkään.

"Mennäänkö rantaan?" kysyn, sillä kaipaan pientä hetkeä etäällä muista. Hengähdystaukoa. Ihan vain me kaksi ja muiden etääntyviä ääniä.

Kesäyö on pimentynyt. Lammen rantaan kajastavat juhla-alueen tunnelmalliset valot piirtävät kasvoillemme syviä varjoja, kun asetumme vastakkain. Kiedon käteni Rasmuksen niskaan, ja kuten varmasti satoja ja taas satoja kertoja aikaisemmin, hänen kätensä asettuvat vyötäisilleni ja pian alaselälleni. Tunnen miehen peukalon sivelevän selkääni siellä, missä kesämekkoni paljastaa ihoani.

"Sä olit tänään tähti", Rasmus sanoo kasvojani katsellen ja on rennompi ja enemmän oma itsensä kuin vielä aiemmin juhlissa uskalsin toivoa. "Tänäänkin."
Punastun.
"Pisanji oli", huomautan.
"Sä olit", Rasmus, joka ei liiemmin pidä Pisanjin omalaatuisesta luonteesta ja ratsastettavuudesta, painottaa.

En väitä vastaan, vaikka kehu poltteleekin sisintäni ja saa minut kiemurtelemaan henkisesti silkkaa vaivaantuneisuuttani. Sen sijaan nojaan otsani Rasmuksen otsaan ja suljen hetkeksi silmäni. Rohkeuden keräämistä ei tarvita, kun viini tekee sen puolestani.

"Mitäs seuraavaksi?" kysyn pehmeästi ja hiljaa.
Rasmus, jolle kysymykseni tulee yllätyksenä, ei aivan saa kiinni siitä, mitä minä sillä tarkoitin, eikä häntä kai voi siitä syyttää. Mies jäsentelee ajatuksensa nopeasti ja vastaa mitä sylki suuhun tuo:
"Mietin pitäiskö ens kesänä kasvattaa Graubach-parta."

Kikatan yllätettynä ja liu'utan sormeni pähkinänruskeiden hiusten sekaan.
"Kunnianhimoinen tavoite!" huomautan ystävällisesti, sillä vaikka ajatus parrakkaasta Rasmuksesta onkin kutkuttavan miehekäs ja hivenen jännittävä, en ole aivan varma, vastaisiko todellisuus mielikuvaani tasaisesta ja tyylikkäästä leukakarvojen kasvustosta. "Sun hiukset kyllä menisi jo varmaan ponnarille, mutta uskotko sä, että sun parrankasvu on jo niin vahvaa?"

Ennen kuin Rasmus ehtii vastata, hymyilen ja jatkan:
"Ja ehkä mä ajattelin vähän isommin. Että mikäs seikkailu seuraavaksi keksitään", sanon, ja vain Alexanderin aikaisempi möläytys estää minua paljastamasta heti paikalla, että olen selannut Kallan ja lähiseudun asuntomarkkinoita vuokralla asumisesta jo hivenen irti kasvaneena. "Kolmen vuoden kunniaksi."

Rasmuksen ote vyötäisilläni tiukentuu.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.08.21 18:21
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9644

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Power Jump, osa 3: Pistetään hösseliksi
30.-31. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa

Ja hösseliksihän me pistetään. Rasmus hyppää lahjakkaalla Grimillä nollaradan ja taputtaa raudikkoa villisti suorituksen jälkeisen adrenaliinimyrskyn vallassa. Se on minulle selvä merkki: on alettava viimein keskittyä omaan suoritukseen. Jännitys, jonka olen hetkittäin päivän aikana unohtanut, tulee aaltoillen takaisin. Pisanji ei ole armollinen hevonen, mitä tulee ratsastajan jännitykseen, mikä saakin minut ihmettelemään, kuinka meistä koskaan on tullut toimiva ratsukko. Hengitysharjoitusten siivittämänä nousen satulaan ja toistelen itselleni, että olen ansainnut paikkani täällä.

Kenties läpi elämän harjoiteltu psyykkaus toimii, tai ehkä kilpailuiden tunnelma vain vie minut mukanaan. Vaikka Pisanji iskee kipinää ja tuntuu, jos mahdollista, vielä terävämmältä kuin yleensä, tiedän tuntevani hevosen ja sen lukuisat oikut jo loputtoman hyvin. Mitä uutta kimo voi enää keksiä? Luulenpa, että se on ehtinyt parin yhteisen kisakautemme aikana esitellä jo lähes koko temppurepertuaarinsa. Ja pohjimmiltaan minä tiedän, että se haluaa hypätä. Siihen luottaen ratsastan sen radalle, jolta selviydymme virheettä seuraavan päivän uusintaan.


Siitä hullunmylly vasta alkaa. On aivan kuin jalkapohjani irtoaisivat siitä hetkestä alkaen maanpinnasta ja joutuisin omituisen kilpaurheilun hengen tanssitettavaksi. Kun seuraavana päivänä ratsastan Pisanjin kauniin ja luonteikkaan arabialaisen täysiverisen jälkeen radalle, minulla on suunnitelma, johon uskon. Radan enimmäisaika on osoittautunut uusinnoille epätyypillisen tiukaksi. Kun edes Amelie ja Uula eivät ripeästä etenemisestä huolimatta selviydy radasta aikavirheittä — puomit kylläkin pysyvät kannattimillaan — uskon tietäväni, minkä kaarteen ratamestari on suunnitellut toistaiseksi nähtyä tiukemmin ratsastettavaksi. Mikäli Pisanji tuntuu radalla samalta kuin eilen, aion laittaa kaiken peliin ja kääntää niin ettei ole ennen nähty.

Sitä päätöstä en joudu katumaan. Uskon kuulevani Joachimin villin vislauksen, kun ylitämme Pisanjin kanssa maalilinjan luokan toistaiseksi nopeimmalla ajalla ja ilman virheen virhettä. Tulos saa minut tutisemaan: siitä jännitys vasta alkaa!

Reittivalintaamme yrittää joku jäljitelläkin, mutta se kostautuu puomina. Joe, joka on tyytymättömänä todennut epäilevänsä, että väsymys painaa kokeneen Silverin jalkoja, ei lähde edes yrittämään pienempää tietä vaan antaa hevoselle armollisesti enemmän tilaa. Koska Silver ei ole hevonen nopeimmasta päästä ja koska suurella derbykentällä vallitsevat pitkät etäisyydet eivät ole sille eduksi, kokenut kollegani kiilaa tuloksissa vasta Amelien taakse kolmannelle sijalle. Viimeistään silloin alan täristä holtittomasti Rasmuksen kainalossa.

Jumalauta. Pisanji johtaa luokkaa. Se on vähintään toinen, se saattaa voittaa, me saatetaan voittaa oma luokkamme —

mutta ehkä Karevaara tekee sen, missä muut eivät onnistuneet. Aikamme kilvoittelevat tiiviisti keskenään, ja uskallan hädin tuskin katsoa ratsukon suoritusta. Olisinpa kuitenkin lähtenyt itse kävelyttämään Pisanjia enkä luovuttanut sitä Linuksen käsiin, ajattelen ohimennen, kun jännitys kasvaa sietämättömäksi Logen lähestyessä viimeistä estettä.

Muistan oman suoritusaikani sekuntin sadasosalleen, ja tiedän välittömästi tulosnäyttöä vilkaistessani, että voitto luiskahtaa luokan viimeisen ratsukon loistosuorituksen myötä hyppysistä. Se ei estä muutamaa hätäistä onnenkyyneltä valumasta poskilleni, ja poikaystäväni on vähällä syyllistyä kuolemantuottamukseen kilpailupaikalla halatessaan minua niin tiukasti, ja kun Joachim pääsee vuorostaan kaappaamaan minut onniteltavakseen, hän pyörittää minua niin kuin en painaisi risua enempää ja muiskauttaa poskelleni suukonkin. Niin innoissaan en muista edes Joen aiemmin olleen!

"Where's Linus, where's Merit, we need to get going! We've got some prizes to collect", Joachim riemuitsee ja kiidättää minut työkavereidemme, joiden huomaan olemme hevosemme uskoneet, luo.

Topics tagged under powerjump on Foorumi | Auburn Estate Uulapisanji
Ystävykset Amelie ja Jusu juhlatunnelmissa

Palkintojenjako on yhtä onnenhumua. Pisanjille se tosin on lähestulkoon liikaa. Kimo tamma väistelee ruusukettaan teatraalisesti eikä todellakaan seiso arvokkaasti aloillaan odottaessaan, että myös Karevaara ja Loge saavat palkintonsa. Paljonpa auttaa, että hevoselle on sen luonteen tuntien puettu korvahuppu vaimentamaan hieman palkintojenjaon äänimaisemaa.

"Send help", naurahdan hieman kauhistuneena Amelielle, joka nauraa ääneen ja lupaa ohjata Uulan sivuun, jos putoan Pisanjin selästä heidän edellään. Siinä vasta todellista ystävyyttä — olla nyt ratsastamatta toisen yli, mitä muuta sitä voikaan toivoa.

Onneksi Karevaara ei suotta pidättele hevostaan. Minulla ei nimittäin ole sanavaltaa Pisanjin menoon, ja jos voittaja olisikin sattunut valitsemaan juhlavan marssilaukan kunniakierroksen etenemistahdiksi, luulen, että olisin joutunut pidättämään kimon tammani suupielet solmuun ja oman kehoni pysyvään kramppiin. Laukan jälkeen joudun pyörittämään Pisanjia aikani pienillä volteilla, ennen kuin tamma viimein tyyntyy tarpeeksi kävelläkseen, saati pysähtyäkseen. Hävettäisi, ellen olisi niin loputtoman ylpeä pienen tamman saavutuksesta.

Eivätkä ylpeydenaiheet lopu siihen. Peräkkäin suuntaamme jälleen kunniakierrokselle Karevaaran kanssa, tällä kertaa hän minun ja Pisanjin perässä, kun arvoluokka saadaan päätökseen. Edellämme laukkaa viisi kilpailun parasta ratsukkoa, ja vaikka tunnen Pisanjissa yhä menohaluja, se esittää nyt ehkä sievintä karusellilaukkaansa koskaan. Hevonen etenee, muttei holtittomasti, ja sillä hetkellä tunnen, että tätä voisin sittenkin tehdä työkseni.

Annan sen ajatuksen kuitenkin haipua taka-alalle, kun suurin kilpailueuforia väistyy väsymyksen tieltä. Niin hohdokkaalta kuin päivä tuntuukin, saavutus on vain kaiken uuvuttavan työn ja henkeäsalpaavan jännittämisen kristallinkirkas tiivistymä. Minä olen ollut ytimiäni myöten uupunut ilman sitäkin, että laittaisin koko elämäni hyrskyn myrskyn ammattiratsastajuuden ja kilpaurheilijuuden nimissä. Niiden korttien varaan en voi elämääni rakentaa, vaikka kuinka kortteja koristeltaisiin glitterillä. Oma vaativuuteni syöksisi minut epätoivoon alle vuodessa, sillä hevosten kanssa vastoinkäymisiä tulisi väistämättä, ja minä olin taipuvainen ajattelemaan ensimmäisen epäonnistumiseni kohdalla, että urani olisi pysyvästi pilalla.

Päätämme kävelyttää arvoluokassa kilpailleet hevosemme ravitallille. Merit ajakoon (nyt takuuvarmasti täyteen tankatun) rekan perille, kun Linus huolehtii luotettavasta Silveristä, Rasmus pitää äkäisen Grimin etäällä meidän muiden hevosista ja minä ja Joe pysyttelemme suomalaista luontoa kavahtelevien trakehnereidemme menossa mukana minkä taidamme.

Ystävien keskellä ajatus ikuisesta ratsastamisesta kyllä tuntuukin houkuttelevalta… mutta ei.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.08.21 18:16
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9644

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Power Jump, osa 2: Grand Prix
30. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa

Tiedänhän minä, että Silverillä on jo ikää. Siksi on ihan asiaankuuluvaa, että nuorempi Lätsä on kesän mittaan kulkenut Joachimin matkassa hyppäämässä GP-ratoja: vasta 9-vuotiskautensa lopulla korkeimpiin luokkiin noussut ranskalaisori on Joen uusi GP-oppipoika, Silverin manttelinperijä. Ilman kristallipalloa ja teenlehdistälukutaitoa meistä kukaan ei tiedä, hyppääkö Silver vielä yhden kauden, tai ehkä kaksi tai ihan korkeintaan kolme, eikä pomo salli Joen pudota tyhjän päälle, mikäli konkariorin ura suurimmissa luokissa päättyy. Tallin ykkösratsastajan ranking-sijoista ja näkyvyydestä on pidettävä huolta.

Niinpä Joachim verryttelee kyömynaamaista ruunikkoa, ja me Rasmuksen kanssa katselemme ratsukon menoa käsikkäin. Meritillekin on löydetty ratsu GP-luokkia varten, ja päinvastoin kuin Joen ja Lätsän kohdalla, tässä tapauksessa ratsu opettaa ratsastajaa. Karina on jo kokenut korkeimman tason kilparatsu, kun taas Merit on junnannut pitkiä aikoja hieman pienemmissä luokissa ilman suurempaa menestystä. En tahdo ajatella ilkeästi kenestäkään, mutta Joachimin hiljaa suupielestään livauttamat sanat kummittelevat mielessäni: she's all hard work and pure willpower but no real talent. Omalla tavallani kunnioitan Meritiä, joka on periksiantamattomuudessaan ja työteliäisyydessään aivan omalla tasollaan. Kritiikinsietokyvyssäkin minulla olisi virolaisratsastajalta paljon opittavaa. Merit voi mokata ja saada moitteita, ja sen sijaan, että hän itkisi surkeuttaan, hän kohottaa leukansa, painaa moitteen sanat mieleensä vaihtelevalla menestyksellä, jatkaa unelmiensa tavoittelua ja yrittää olla tekemättä samaa virhettä uudestaan.

"Onko voittajasuosikkeja?" Rasmus kysyy, kun valumme katsomon puolelle. Me emme, tietenkään, kilpaile Grand Prix -luokassa. Ihan niin höveli ei pomokaan ole, että ojentaisi meille jonkun sille tasolle valmiin arvoratsunsa ohjat käteen ja sanoisi, että sen kuin kokeilette vuoden suurimmissa kilpailuissa, kuinka GP-rata teiltä irtoaa.
"Allsaints Clover", sanon suoraan. "Se teki muhun vaikutuksen Pariisissa. Jos se kvaalautuu arvoluokkaan, mä luulen, että me kaikki saadaan todella pistää parastamme. Ja Matteon hevonen on tosi kiinnostava."
"Mikäs sillä olikaan tässä luokassa?"
"Se Garnet, Gabarnetin poika", kerron Rasmukselle, johon hyvillä estehevossuvuilla on tapana tehdä vaikutus.
"Toivotaan, että niilläkin menee hyvin. Ei tietysti paremmin kuin Joella", Rasmus lisää kuin peläten, että työkaverillamme on jokin taianomainen vaisto, jolla hän aistii pitkän matkankin päähän muille ratsukoille suunnatut kannustavat ajatukset.
"Se on kyllä vielä nuori hevonen tälle tasolle", pohdiskelen ääneen. "Mutta laadukas. Kävi miten kävi, sillä on vielä uraa edessä ja todennäköisesti suunta vaan ylöspäin."

Luokassa on tietysti muitakin mielenkiintoisia hevosia. Norjalaisen Kristiansenin ratsun väristä emme pääse Rasmuksen kanssa yksimielisyyteen, ja olen melko kiireinen googlatessani, millainen värigeeni tai sellaisten yhdistelmä saa sen värin aikaiseksi. Havahdun vasta, kun Rasmus tuuppaa minua kylkeen ja hönkäisee:
“Lollo!”
Nauraa tirskahdan, vaikka tietysti tiedän, ettei poikaystäväni syyttä suotta höpise hävyttömyyksiä. Lollo nyt vain sattuu olemaan Heidin hevosen lempinimi. Kimo tamma asuu Runiacissa, mistä se on meille molemmille tuttu. Raeske sen satulassa näyttää ryhdikkäältä ja totiselta, kuten tapahtuman arvo vaatii, ja syvällä keskittyneisyydellä hän luotsaa ratsunsa luokan ensimmäiseen puhtaaseen rataan.
“Heidi mahtaa olla tyytyväinen”, hymähdän itsekin ilahtuneena tutun tamman hyvästä suorituksesta.

Luokka jatkuu upeilla tammoilla ja täysiverisellä, joka saa Rasmuksen nojautumaan eteenpäin. Luulen, että se on hänen sisäisen kenttäratsastajansa tekosia. Ja tokkopa Rasmuksen kenttäratsastaja on enää millään tavalla sisälle kätkeytynyt salaisuus: johan hän viime vuonna voitti Kalla Cupin kenttäratsastuksen rankingin. Minä vain tutustuin häneen esteratsastajana, mutta viimeistään Branin myötä Rasmuksen ratsastusura otti uudenlaisia tuulia alleen. Tartun avopuolisoani kädestä ja hymyilen. Hänessä on muuntautumiskykyä, jollaista toivoisin itsellenikin. Rasmuksen alla hevosen kuin hevosen vahvuudet pääsevät esiin; minä osaan vain tehdä korrektisti hyppääviä estehevosia.

“Ei se turhaan ole sun suosikkisi”, poikaystäväni tuumaa, kun Allsaints Clover Z hyppää puhtaan perusradan juuri ennen kuin Merit ratsastaa areenalle kokeneella ratsullaan.

Niin kovasti kuin tahtoisinkin olla aukottoman lojaali Meritille ja kehua hänen suoritustaan, en täydellisen rehellisesti siihen kykene. Karinan karva hohtelee hikisenä, kun tamma ponnistelee läpi vaativan radan. Meritin otteista näkee, ettei hän ole vielä rutioinoitunut tämäntasoisten arvokisaluokkien hyppääjä. Ratsastajan asennossa on jännittynyttä puserrusta, ja jokin kokemattomampi, herkempi tai vähemmästä nokkiinsa ottava hevonen kyllä ottaisi puomeja mukaan enemmän kuin Karina. Tamma kuitenkin kiipeää kiltisti yli puomeista silloinkin, kun Merit vetää sen laukan liian pieneen ja latteaan pakettiin tai sysää sen hyppyyn kaukaa.

“Uskomattoman hieno hevonen”, Rasmus kehuu ansaitusti Karinaa, kun ratsukon rata on ohi. “Mieletön tamma.”
“Niin on”, nyökyttelen.
“Toivottavasti pomo teettää siitä paljon varsoja ja lahjoittaa ainakin yhden meille”, puolisoni heittää toiveensa taivaille ja minä naurahdan taas.
“Ainahan kaikkea voi toivoa”, hymähdän, enkä voi olla miettimättä, miten hienoa olisikaan saada Karinan kaltaisen tamman tytär siitostammaksi ihan omaan talliin – siis olettaen tietysti ensin, että meillä ylipäänsä olisi koskaan sellaista.

Luokan loppupuolella esiintyvä Lätsä sen sijaan ei ehkä näytä kovin säväyttävältä, mutta tekee työnsä. Minua jaksaa huvittaa se, miten niin laiskan näköinen hevonen onkin salakavalasti humahtanut esteratsastuksen huipputasolle. Lätsää ei stressaa yhtikäs mikään, vaikka se on valtavan suurella areenalla ilman lajitovereidensa suomaa turvaa. Ruunikko ori ei myöskään tunnu ottavan itseensä suuren urheilujuhlan tuntua. Kun Joachim nostaa lähtöluvan saatuaan laukan, Lätsä voisi aivan yhtä hyvin olla rennolla maastoretkellä kuin suurkilpailuissa.

Mutta kyllä se siitä sitten syttyy. Selvästikään Lätsä ei myöskään tiedä olevansa täällä vain kokemuksenhakumatkalla. Me ihmiset ehkä ajattelemmekin, että Joachimin todellinen ykkösnyrkki on kutsuvierasluokkaan aiemmin kauden kuluessa kvaalautunut Silver, ja että on onnekasta, että Lätsä pääsee silti kokeilemaan arvokisaratsun elämää ilman suuria menestyspaineita. Ranskalaisorille ei kuitenkaan ole kukaan lähettänyt kirjallista tiedonantoa aiheesta. Se hyppää niin kuin olisi suorittanut 160:n senttimetrin korkuisia esteratoja koko ikänsä sen sijaan, että olisi alkanut ylittää niitä kilpailuolosuhteissa vasta alle vuosi sitten: varmaeleisesti ja vailla turhaa häsläystä, ja mikä tuloslistan kannalta tärkeintä, virheettömästi.

“Lätsä pääsi uusintaan?” sekä totean että kysyn samanaikaisesti.
“Lätsä pääsi uusintaan”, Rasmus vahvistaa.
“No oho.”
“Onhan se hyvä hevonen”, poikaystäväni naurahtaa hämmennykseni huvittamana.
“No on on! En mä sitä sano! Mutta kun se on kuitenkin aika kokematon.”
“Ei se nyt enää niin kauhean kokematon ole”, on Rasmuksen mielipide.
“Ei kai tavallaan, mutta menee kuitenkin ensimmäistä kokonaista kauttaan tällä tasolla. Mä olen iloinen kun se suorittaa näin hyvin. Kun se on näin valmis.”
“Olen mäkin, ja Joekin varmasti”, poikaystäväni sanoo ja rutistaa minua. Sitten hän suoristautuu, karaisee kurkkuaan ja kysyy: “Mutta nyt – olisikos meidänkin aika pistää hösseliksi?”

On kai meidän, sillä jo seuraavassa luokassa starttaa Rasmus itsekin, ja sitten on jo ensimmäisen kilpailupäivän viimeisen luokan vuoro. Jännitys pesiytyy kylkiluiden sisään. Voi kunpa Pisanji olisi tänään hyvässä vireessä: minun on määrä hypätä sillä illan viimeisessä luokassa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.08.21 18:05
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9644

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Orijoella & Kallassa 30.7.2021
#powerjump

Lauri oli ehtinyt tehdä Runiacin tiimin kanssa jo niin monta lähtöä kilpailuihin, että valmisteluista oli tullut rutiininomaisia: yksi kävi läpi mukaan pakattuja varusteita, kaksi viimeisteli hevosia lastausta varten ja Heidi, joka ei tehnyt mitään edellä mainituista, vahti kelloa ja valmisteli parhaillaan hevosrekkaa Laurin apuna lastausvalmiiksi.
“Lauri hei, Vegasin satulan päällä ei ollut huopaa enkä löytänyt sitä mistään. Yksi huopa puuttuu”, Vivia ilmoitti ja Lauri puuskahti huvittuneena. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun Vegasin kisahuopaa ei oltu pakattu mukaan, eikä mies aikonut tällä kertaa startata tammallaan vaaleanpunaisissa. Laurin katse kävi Heidissä, jonka vastuulla tämän ajattelema värisekaannus oli taannoin ollut, ja kiitti sitten Viviaa.
“Se ei tainnut olla vielä illalla kuiva, haen sen nyt”, Lauri totesi ja hipaisi ohimennen kihlattunsa käsivartta merkitsevä katse silmissään.

“Are you guys ready?” Martinin ääni kysyi heti, kun Lauri harppoi tallin puolelle.
“Yeah, your turn”, Lauri vastasi vilkaisten saksalaista harjoittelijaa ja tämän suomalaista tyttöystävää, josta oli tuntunut tulleen Martinin myötä vakituinen osa tiimiä. Kaksikko silmäili toisiaan silläkin hetkellä niin tiiviisti, että Laurista tuntui siltä kuin hänen läsnäolonsa olisi sivuutettu täysin.
“Malachai and Adamas first – Ava, otatko Adamaksen niin Heidi saa keskittyä Malachaihin – , then Jeramy’s Lelle and umm – Lollo. Vivia takes her.”, Lauri luetteli. “Ronya should be the last one right after Vegas. So Martin, you’ll take the pony.”

Martinin nyökkäys oli Laurille merkki jatkaa matkaa. Mies kuuli karsinoiden ovien aukeavan ja oletti kaksikon ryhtyneen tuumasta toimeen.
“Hey Martin”, Lauri päätyi vielä huikkaamaan tajuttuaan tulevansa itse viimeisenä. “Take Vegas. I’ll bring the pony.”
Lauri odotti, että Martin palasi karsinasta hänen näköpiiriinsä. Nuori mies vilkaisi pomoaan, tuijotti tätä hetken ja näytti peukaloa. Lauri jatkoi matkaansa ennen kuin satulahuopa unohtuisi tyystin, mutta päätyi jo hetkeä myöhemmin penkomaan omaa kaappiaan varmistaakseen, että oli ottanut mukaan paremmat saappaansa.

“Löytyihän se oikea huopa mukaan”, Heidi virnuili, kun Lauri luovutti taluttamansa ponin Vivialle ja harppoi rekan varustetilan luo pakatakseen hakemansa satulahuovan mukaan.
“Jep”, Lauri vastasi. “Kaikki kyydissä?”
“Mun laskujeni mukaan joo, vaikka jouduin kyllä vastaamaan välissä puhelimeen. Mutta Martin kävi äsken tallissa, eikä sillä ollut enää hevosta käsipuolessa”, Heidi pohti ääneen ja päätyi sitten varmistamaan asian tallipojalta, joka nyökkäsi hyväksyvästi:
“Yeah, Lauri brought the pony. We’re ready.”

Kisamatka Auburniin oli niin lyhyt, ettei rekka kaartanut tutulle parkkipaikalle montaa tuntia ennen ensimmäistä starttia. Vaikka kartanon mailla järjestettiin usemman kerran vuodessa kansallisen tason kilpailuja, kansainvälisten kisojen kuhina näyttäytyi ihan eri tavalla jo parkkipaikalla, vaikka raviratamajoituksen vuoksi kaikki kuljetusautot eivät pakkaantuneet kilpa-alueen läheisyyteen. Kuljettajana toiminut Lauri parkkeerasi rekan huomioliiviin pukeutuneen toimihenkilön osoittamaan spottiin ja ohjeisti sitten hevosenhoitajiksi mukaan lähteneitä Viviaa ja Avaa aloittamaan hevosten purkaminen kyydistä, jotta ensimmäisten luokkien ratsut saataisiin ulos rekasta.

“Lauri”, Vivian ääni kysyi taas, mutta tällä kertaa sen sävy oli epävarma.
“Niin?” varustetilan avannut mies tiedusteli neutraali ilme kasvoillaan.
“Sinun piti kuulemma lastata Vegas”, Vivia aloitti irvistäen. “Se ei ole kyydissä.”
“Mitä?” Lauri ähkäisi ja lähti harppomaan rekan toiselle puolelle, jossa vastassa oli vakavoitunut Ava ja punehtunut Martin.
“Teille taisi Martinin kanssa tulla pieni kommunikaatiokatkos”, Ava töksäytti ja tilanne alkoi valjeta Laurille muutaman tarkentavan kysymyksen jälkeen: Martin ei ollut kuullut pomonsa viimeistä lausetta vaan ollut siinä uskossa, että Lauri toisi Vegasin itse. Nähtyään Laurin tuovan ponia viimeisenä, Martin oli automaattisesti olettanut, että Vegas oli jo kyydissä. Vivialla puolestaan ei ollut missään vaiheessa ollut täysin tarkkaa lastaussuunnitelmaa, jonka pohjalta nainen olisi Ronyaa lastatessaan tajunnut virhettä.

“Se huovan unohtuminen olisi vielä ollut pientä”, häkeltyneen huumorilla asiaan suhtautunut Heidi nauroi hersyvästi. Martin näytti häpeilevän tilannetta edelleen pidellessään päivän kisaratsuaan turvavälin päässä, kun Ava puolestaan vaikutti päässeen olemattomasta shokistaan yli pyöritellessään luontevasti narun päässä askeltavaa Ronyaa.
“Pitihän sekin päivä nähdä, että itse Lauri Merikanto unohtaa kilparatsunsa kotiin”, Heidi huokaisi ilmeisen uupuneena naurukohtauksestaan ja pyyhki silmäkulmiaan samalla, kun Vivia liikehti levottomasti lastaussillalla.
“Mitä tehdään?” nainen tiedusteli saaden Laurin aivot raksuttamaan.

Kaikkien, etenkin Laurin – ja Martinin – onneksi Jeramy oli tullut rekan perässä omalla autollaan ja suostui lainaamaan sen Laurille, jotta tämä pääsi hakemaan kisaratsuaan ja tuomaan sen perässä trailerilla. Normaalisti kilpailupaikalla seesteisenä pysyvä mies huomasi kiristelevänsä leukaperiään jättäessään Vegasin Avan holhoukseen siksi aikaa, että Malachain startti oli ohi.

“Onneksi tätä ei stressaa, vaikka unohtui kokonaan matkasta”, Heidi hymähti taputtaessaan Vegasin kaulaa Laurin kavuttua tamman selkään. Mies nyökkäsi puoliksi huvittunut hymy huulillaan ja kokosi ohjat käsiinsä. Vegasin selässä Lauri tunsi taas rentoutuvansa, koska toisen kilparatsunsa tapaan tamma ei ollut heti katoamassa alta ja olevan valmiina ottamaan kipinää jokaisesta ärsykkeestä, jota kilpailupäivä tarjosi. Siihen rentouteen vajoten Lauri ratsasti Vegasin maneesin viileyteen, verrytteli tamman huolellisesti ja kertasi radan mielessään. Tummanrautias tuntui hyvältä, eikä Auburnin tutuksi tullut derbykenttä stressannut tammaa lainkaan ratsukon päästyä valmistautumaan kilpa-areenalle. Vegasin karva kiilsi auringossa, joka oli päässyt hetkeksi esiin pilvien takaa ja Lauri tunsi sykkeensä kohoavan – ei liikaa, vaan juuri sopivasti. Miehen fokus oli jo radan ensimmäisessä esteessä eikä esimerkiksi siinä, kuinka koko kilpailusuoritus olisi jäänyt välistä, jos kisapaikka olisi ollut yhtään kauempana.

Vegas oli valmiina starttaamaan Power Jumpissa kolmatta kertaa, eikä Laurikaan olisi olosuhteisiin nähden voinut olla yhtään valmiimpi.

*****

Lauri Merikanto ei oikeastaan pitänyt Malachain kaltaisista hevosista – siis sellaisista, joiden kaviot lähestulkoon kipinöivät jo pelkästään siitä, että kymmenen metrin päässä oli ihmisiä, hevosia, esteitä tai muuta siltä loputtomalta listalta, jolle olivat vuosien mittaan listautuneet kaikki mustaa oria kohahduttavat asiat. Syy, jonka vuoksi Lauri istui kierroksiaan tasaisen varmasti verryttelymaneesissa keräävän Malachain satulassa istui katsomossa, koska oli orin omistajan roolissa palkannut miehen ensin läpiratsastamaan ja myöhemmin kilpailemaan orilla. Matkan varrella sekä Malachain että tämän omistajan rooli Laurin elämässä oli muuttunut, kun Malachaista oli tullut vakituinen treenattava ja Heidistä kihlattu, mutta se ei varsinaisesti ollut muuttanut Laurin mielipidettä hiilenmustasta sähikäisestä.

Lauri oli kilpaillut Malachailla Power Jumpissa kaksi vuotta sitten, kun arvokilpailu oli viimeksi ratsastettu Sokan siskosten mailla. Mies oli muistellut suoritusta valmistellessaan oria tämänvuotiseen koitokseen, johon Lauri oli asennoitunut hyvin eri tavalla – siinä missä mies oli vuonna 2019 pyrkinyt hillitsemään Malachain vauhtia, oli Lauri nyt lähdössä radalle ratsastamaan aikaa. Suunnitelma oli syntynyt kesä-heinäkuun vaihteessa kisamatkalla Pariisissa, jossa kilpailuviikon aikaratsastusluokat olivat näyttäneet hyvin sen, mihin Malachai oli luotu: nopeuteen. Kun Lauri oli vauhdin sijaan hakenut suoritukseen turvallisuutta kaarteiden laajuuden ja huolellisten lähestymisten kautta, oli ori kaiken ylimääräisen sijaan keskittynyt vain esteisiin sekä niiden ylittämiseen.

Kilpailijan ja valmentajan uransa aikana Lauri oli oppinut, että jokaisen ratsastajan elämään mahtui niitä kuuluisia elämän hevosia, mutta myös hevosia, jotka pysyivät työkavereina. Niiden kanssa koettiin onnistumisia ja epäonnistumisia, niihin tuskastuttiin ja toisaalta välillä todettiin, ettei kannattanut luovuttaa, koska pitkäjänteinen työ alkoi kantaa hedelmää. Malachai edusti Laurille ehdottomasti jälkimmäistä kategoriaa, mutta se ei vienyt piiruakaan pois siitä huolellisuudesta, jolla mies verrytteli orin valmiiksi kilpailusuoritusta varten.

Musta ratsastushanska kohosi hetkeksi trakehnerin kiiltävälle kaulalle, kun Lauri palkitsi orin laukannostosta, jonka energia suuntautui suoraan eteenpäin. Malachain huomio oli radan ensimmäisessä esteessä, eikä Lauri tehnyt elettäkään jarrutellakseen oria, jonka oli saatava ensimmäinen hyppy pois järjestelmästään. Askel osui kohdalleen ja Malachai korskahti ponnistaessaan voimakkaaseen, tarkkaan hyppyyn, joka siivitti ratsukon tämän vuoden Power Jump -suoritukseen.
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 06.08.21 16:56
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 73
Luettu: 3391

Kamin päiväkirja

KARVAS TAPPIO
lauantaina 31/07/2021
#powerjump

Ensimmäiset esteet sujuivat hyvin. Laukka kulki rytmikkäästi eteenpäin ja Kami tuntui olevan hyvin avuilla. Kolmannelle ja neljännelle esteille johtavilla kaarteilla tamma venytti askeltaan ja radalla eteneminen tuntui hyvältä. Kolmoissarjalle Ellie ratsasti tarkasti, mutta lähestyminen sen ensimmäiselle esteelle tuli liian lähelle. Mustan tamman kaviot kolahtivat puomiin, joka putosi.

Siitä eteenpäin kaikki tuntuikin menevän pieleen. Ellie ei saanut kiinni rytmistä sarjan toiselle ja kolmannelle esteelle, eikä meno parantunut vielä viuhkaesteelläkään. Puomeja oli kolissut alas ryminällä, ja fiilis oli jo hyvin epätoivoinen. Kuusitoista virhepistettä, siitä täältä kuopasta ei noustaisi enää millään. Rataa oli kuitenkin vielä jäljellä seitsemän esteen verran. Koska menestymisen mahdollisuudet olivat jo totaalisen pilalla, Ellie päätti yrittää ratsastaa edes loppuradan nolaamatta itseään täysin.

Hän kokosi tamman laukkaa ennen seitsemättä estettä, ja Kami tuntui taas saaneen rytmistä kiinni. Seitsemännellä esteellä puomit eivät enää kolisseet, ja kahdeksannelle he etenivät, kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunutkaan. Tamma oli taas avuilla ja eteni hyvää vauhtia esteeltä toiselle. Ei enempää virhepisteitä.

Sillä ei kuitenkaan ollut enää väliä. He olivat jääneet kaikkien jo ratsastaneiden taakse. Ratsukko ratsukolta kiilasi edelleen Ellien eteen, eikä toivoa ollut enää lainkaan. Power Jumpin arvoluokka oli mennyt täysin penkin alle.

Ellietä nolostutti, turhautti ja suututti. Jos hän vain olisi ratsastanut Kamin parempaan paikkaan sarjalle, he olisivat voineet vaikka sijoittua. Mahtaisikohan Isabella kieltää häntä enää kilpailemasta Kamilla? Loppurata oli kuitenkin sujunut ihan hyvin, vaikkei se tässä vaiheessa juuri lohduttanut.

Jatkoilla hän aikoisi juoda koko typerän radan unohduksiin.

Topics tagged under powerjump on Foorumi | Auburn Estate PJ_elliekami

Prix de PKK luokassa Ellie ja Kami 5/19. Koko viikonloppu ei sentään ollut katastrofi.
kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 06.08.21 14:42
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kamin päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 1057

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Power Jump, osa 1: Katsomossa
30. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa

Jos ei oteta lukuun omissa oloissaan pysyttelevää ja satunnaisesti meille äyskähtelevää Meritiä, tiimihenkemme on erinomaista ja tunnelma lämmin (muutenkin kuin säätilan osalta). Kun minua alkaa jännittää liikaa ja esineet tipahtelevat tärisevistä käsistäni, Joella ja Rasmuksella on kaksi erillistä rauhoittelustrategiaa takataskussaan. Rasmus hyödyntää kosketuksia: hän puristaa kevyesti käsivarttani, hipaisee selkääni tai, jos mahdollista, halaa minua. Luulen, että kaikki se palvelee meitä molempia. On vaikea uskoa, etteikö Rasmustakin jännittäisi edes vähäsen startata Carrilla sataaneljääkymppiä ja pomon omalla Grimillä kutsuvierasluokassa metrikolmeakymppiä.

Joachim puolestaan kysyy hivenen naljailevaan sävyyn, aionko jaksaa jännittää koko pitkän päivän. Kutsuvierasluokka, johon olen Pisanjin kanssa tieni kvaalannut, ei ala ennen iltayhdeksää, eivätkä koko kilpailut ole vielä alkaneetkaan.

Jännitän muutakin kuin omaa suoritustani. Kilpailuissa on paljon tuttuja: katsomossa omat vanhempani, joiden kanssa välini ovat yhä jokseenkin kimurantit, ja kilpailemassa niin kovin, kovin monta ystävää, tuttua, tallikaveria ja kaksin kappalein veljiäkin, vaikkei suuri yleisö toista sellaiseksi tiedäkään. Myös tuttuja hevosia vilisee ympäriinsä, eikä vain pomon myymiä hevosia vaan myös vanhempieni kasvatteja ja vuoden mittaan eri kilpailutapahtumissa tutuksi tulleita kilparatsuja.

Yksi jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvista avaa koko kilpailupäivän. Me, joiden startit ovat vasta aikaisintaankin päivän kolmannessa luokassa, istumme katsomossa ja pidämme ajatukset vielä poissa omista suorituksistamme. Joachimia huvittaa nähdä radalle asteleva Rushock Smoochum.

“But he’s tiny! Is he a pony? Aw, super ponies in action.”
“You’ll be surprised”, lupaan vuorenvarmana. “He’s small but a total powerhouse!”
“He actually won a big eventing class here earlier this year”, Rasmuskin muistaa.
Joen uteliaisuus on herännyt. Itsekseen välillä mutisten hän seuraa Smoochumin menoa silmä kovana ja naurahtaa ääneen puhtaan perusradan päätteeksi.
“I bet they’re going to be quick in the jump-off tomorrow”, hän povaa ratsukolle vauhdikasta uusintaa. “Such a clever pony.”

Ponia seuraa toinen ketterä ja komea poni, vielä edellistäkin pienempi: ihan aidosti ponikokoinen. Joe kysyy, olemmeko ehkä saapuneet vahingossa vääriin kilpailuihin ja tulleet katselemaan poniratsastajien mestaruuskilpailuita. Rasmuksen — ja syksystä alkaen myös minun — tallikaveri Jemiina Rajalan ratsastama Romerokaan ei vielä vakuuta Joea, vaikka se onkin jo täysin hevoskokoinen ratsu.
“No proper sport horse has that color”, Joachim väittää. “And it’s not like I’m judging, I’d love to have a horse like that, but it’s not like he’s the most usual sight at an event like this. Oh, there’s a warmblood if I’ve ever seen any — who is this?”
“Adamas. Heidi owns him”, kerron, ja vaikka Joe ehkä jo yhdistikin, tarkennan, että Heidi on ystäväni ja lisäksi kummityttöni äiti. Vilkaisen kauempana häämöttävää Ava Pulkkasen hahmoa ja mietin, myötäjännittääkö hän Martinin, jonka kanssa muistan tytön ehkä heilastelleen tai kenties heilastelevan edelleen, ratoja yhtä suuresti kuin minä Rasmuksen.

Adamasin epätasaisen suorituksen jälkeen kattauksessa on lisää poneja, eikä Joen riemulle ole rajaa.

“We’re so going to lose this year’s Power Jump Championship to a pony”, Joachim lyö vetoa. “One of these funny little creatures is going to win the whole thing, I’m telling you. Well, maybe not this one…”

Ensimmäisen luokan loppupuolella sekä minä että Rasmus ihastumme ikihyviksi jyhkeään tummaan punarautiaaseen oriin, joka esiintyy vakuuttavan näköisesti irlantilaisratsastajansa alla.
“Ajattele, ehkä Donovaninkin isä näyttää tolta”, Rasmus muistelee pomon takaisin Irlantiin myymää suurta nallekarhumaista oria, jonka tiedämme starttaavan seuraavan luokan alussa ja jonka suorituksen aiomme ehdottomasti katsoa. Muistan isänkin koeratsastaneen Donovania, kun hän etsi itselleen kenttäratsua.

Donovan hyppääkin puhtaan perusradan, jollaiseen on ennen sitä yltänyt vain yksi ratsukko ja jollaista saadaan Novan jälkeenkin odottaa muutaman ratsukon verran.

“I really like this mare”, mumisen Joelle ja Rasmukselle, kun katselemme ruotsalaisratsastajan alla laukkaavan kimon tamman menoa. Pidän hevosen ilmeestä ja yleisestä olemuksesta: se näyttää kuuliaiselta ja luottavaiselta, hyvin ratsastetulta hevoselta, ja vaikka se ehkä on hieman pitkänmallinen moniin muihin nähtyihin sirpakampiin estehevosiin, tamma on ketterä ja hyvässä tasapainossa. Pidän Everlastingille peukkuja pystyssä aina maalilinjalle saakka, ja sitten painan hevosen mieleen uusintaa varten toivoakseni sille hyvää virettä sielläkin. Kiltin oloisilla hevosilla on kai erityinen paikka sydämessäni, mikä on hivenen hupaisaa ottaen huomioon, että ikioma Grannini ei varmasti ole kenenkään mielestä erityisen miellyttäväluontoisen näköinen. Ei se tarkoita, että pitäisin siitä yhtään vähempää.

Auburnista tuttu Ceciliakin ratsastaa omalla kasvatillaan nollatuloksen, enkä voi olla pohtimatta, onko Viivi hyväksytty kisahoitajaksi ja jos on, niin kuinka polleana tyttö mahtaa nyt ollakaan. Pian ratsukon jälkeen kuulutetaan valmistautumaan tuttu poni.

“Isn’t this Cabbage Head’s daddy?” Joe havahtuu kysymään.
“I believe so, yeah”, vahvistan.
Ratsukon suorituksen jälkeen Rasmus on sitä mieltä, ettei ehkä kannata välittää pomolle Qualitinan varsan isäksi valitun orin kisakuulumisia.
“Nah, he already sold the colt so who cares”, Joachim sanoo olkiaan kohautellen.

Heidin ja Ronyan ratakaan ei tuloksellisesti ole erityisen hyvä, mutta näyttää kohtalaisen sujuvalta muiden heidän starttivuoroaan ympäröiviään ratsukoiden suoritusten keskellä. Kurtistan kulmiani ja katselen derbykentän nurmeen piirtyviä esteiden varjoja: nekö saavat hevoset jännittymään ja sekoamaan askelissaan? Vai tuulenpuuskatko tuovat mukanaan ääniä ja tuoksuja, jotka heikentävät ratsujen keskittymistä? Mistä sitä tietää, jos ratsastajat vaikka jännittävät eivätkä hevoset. Runsaiden virhepisteiden putken katkaisee lopulta Saraston kuvankaunis hannovertamma, jonka rakenteesta ja liikkumisesta huomaan pitäväni erityisen paljon.

Nollaratoja tulee vielä lisääkin: yksi tummalle irlantilaisorille (“Irish horses are great. It’s a shame the mighty bossman is not that enthusiastic about them”, Joachim kommentoi), jonka herttaiset hörökorvat ilahduttivat minua suuresti; yksi ruotsalaisratsukoille (“Swedes are on a roll here”, Joachim tuumaa); yksi Kalla Cupistakin tutulle Ihantojalle; ja viimeinen Meritille, jolle hurraamme äänekkäästi siitä huolimatta, ettei nainen juurikaan ole osoittanut samanlaista kannustavaa suhtautumista meidän suuntaamme. Merit näyttää toistaiseksi tyytyväiseltä (muttei kyllä enää seuraavan päivän uusinnan jälkeen, sillä hänen maailmassaan uusinnan viimeinen sija on suurin piirtein sama asia kuin kokonaan hävitty kilpailu).

Rento oleilu katsomossa on kuitenkin osaltamme pian ohi. Tunnelma sähköistyy selvästi, sillä päivän kolmannen luokan alku tarkoittaa sitä, että niin Merit, Joe kuin Rasmuskin ratsastavat pian kilpaa. Autan heitä minkä voin, ja sitten olenkin enimmän aikaa aivan yksin, kun muut ratsastavat.

Paitsi ettei yksinäisyyttä kestä kovinkaan kauan. Vanhempani liittyvät päättäväisesti seuraani, ja niin omituiselta kuin se ensin tuntuukin, jossakin kaiken muun tunnemylläkän alla tunnen helpotusta siitä, että tässä me nyt olemme, yhdessä perheenä kannustamassa Alexanderia ja kasvatillamme ratsastavaa Rasmusta. Kumpikin kuitenkin ratsastaa vasta luokan loppupuolella, joten luvassa on runsain mitoin esteratsastusta ennen heitä.

Mitä pidemmälle luokka etenee, sitä enemmän minua alkaa hermostuttaa. Virheitä tulee paljon yhdelle jos toisellekin ratsukolle (eikä vähiten Meritille, joka näyttää hermostuvan, kun Nothingman kyttää vesiestettä jo kaukaa, sotkee sitä edeltävän linjan ja kieltäytyy hyppäämästä vettä; sen jälkeen herkän hevosen ja kärsimättömän ratsastajan pakka on niin sekaisin, ettei paluuta harmoniseen yhteistyöhön enää ole). Joellekaan ei jää Pupun radasta jälkipolville kerrottavaa. Tamma on epätavallisen kireän näköinen, ja siitä voin olla varma, ettei se johdu Joen jännityksestä, sillä mieshän ei hermoile juuri koskaan. Ehkä rautias tekee kiimaa, tai ehkä se ei ole toipunut laivamatkasta optimaalisella tavalla.

Yksi omista suosikeistani luokassa on hieman Pikiä muistuttava merkitön musta Santorini Sun, joka on jäänyt mieleeni aikaisempien vuosien Power Jumpeista. Sen vire on tälläkin kertaa karsintaluokan perusradalla kohdillaan. Suurella mielenkiinnolla seuraan myös Isibéalin suoritusta pomon myymän Divisaderon kanssa. Rasmus piti Divistä kovasti, ja hauska hevonen se oli minustakin. Irlantilaisratsastaja on selvästi koonnut itsensä edellisluokan lopun farssin jäljiltä ja ratsastaa Diviä niin kuin katastrofia hankalaluontoisen Dickin kanssa ei olisi koskaan käynytkään.

“Ilo katsella tasokasta esteratsastusta”, isä kommentoi, kun olemme nähneet kaksi nollarataa, ja on kuin hän manaisi niillä sanoillaan seuraavan ratsukon suorituksen.
“Toivottavasti ratsastaja on kunnossa”, antaa äiti myötätuntoisen lausuntonsa.

Sen jälkeen säästytään sentään suuremmalta dramatiikalta loppujen perusratojen ajan. Arvaan, että isä tulee kohteliaasti onnittelemaan Isabellaa kasvatustyöstä nähtyään Sylvin radan, ja koska äiti ei tietenkään voi olla avoimen epäkohtelias, hän varmasti nyökkää samanmielisyyttään. Höna Extremen nimelle naurahdamme isän kanssa kilpaa, mutta hienostuneisuudesta ylitse kaiken muun pitävään äitini se ei niinkään vetoa.

“Peksi on ollut huimassa vedossa”, sanon vanhemmilleni ennen Alexanderin radan alkua.
“Toivoa sopii, se on sitä nytkin”, isä vastaa, ja äiti on liian jännittynyt sanoakseen mitään. Jännittäköhän hän minunkin suoritustani myöhemmin yhtä paljon? Alexander saattaa kuitenkin perheen ammattiratsastajana olla etusijalla. En silti epäile, etteivätkö molemmat vanhempani olisi puolestani yhtä iloisia kuin veljeni, mikäli sattuisin Pisanjin kanssa yhtä hyvin onnistumaan kuin Alexander oman ratsunsa. Peksi jatkaa keväästä alkanutta huikeaa suoritustasoaan: se on edennyt kansainvälisissä kilpailuissa sijoituksesta toiseen, ja on nytkin ehdolla uuden ruusukkeen saajaksi, mikäli se uusinnassa hyppää yhtä hyvin kuin perusradalla.

Puhtaan radan tekee myös Rasmus, jonka tiedän suhtautuneen Carriin läpi kesän vaihtelevin tunnelmin: välillä ratsukon välillä orastaa luottamus ja hyvä tekemisen meininki, ja toisinaan Carrin omapäisyys ja tietynlainen, emänsäkaltainen vahvuus haastaa poikaystävääni ja kai hänen itseluottamustaankin. Tänään syytä itseluottamuksen kolhiintumiselle ei kuitenkaan ole: kimo ori hyppää vahvasti, isosti ja tarkasti. Kun menen Rasmuksen luo onnittelemaan häntä hyvästä suorituksesta ja auttamaan Carrin hoitamisessa, Arne ja Susanne seuraavat vanavedessäni ja antavat vävykokelaalleen enemmän tai vähemmän sydämelliset onnittelut.

Jopa äidin olemuksessa on jonkinlaista haaleaa lämpöä. On omituista, kuinka tyytyväiseksi minut tekeekään se, että lähes vuoden kestäneen etääntymisen jälkeen me esiinnymme Power Jumpeissa kuin yhtenäinen, lämminhenkinen perhe: Alexander, vanhempani, minä ja kaupanpäällisiksi Rasmus Alsila kokoonnumme luokan päätteeksi yhteen, ja sovimme käyvämme syömässä jotakin, kunhan luokassa kilpailleet oriit on jäähdytelty ja hoidettu pois. Päivän neljännessä luokassa ei Ykkösellä starttaavaa Meritiä lukuunottamatta ole tiimistämme yhtään ratsukoita, ja hyvässä lykyssä ehdimme vielä katsomaan heidänkin ratansa. Viimeistään toivon palaavani katsomoon ajoissa nähdäkseni oman Granni-tammani isän suorituksen. Suuri, kokenut ja tätä nykyä jo vitivalkoinen Tranquille K on aina komea näky. Eikä sillä — korea kisapaikkahan suorastaan vilisee komeita ratsuja. Jotakin erityistä siinä vain on, kun tietää katselevansa hevosta, joka on periyttänyt ominaisuuksiaan omalle ratsulleni ja sen tämänkesäiselle varsallekin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 31.07.21 20:56
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9644

Kamin päiväkirja

Tiistaina 13. päivä

13.7.2021
#parisjumpingweek #sommersolverv #powerjump

Kami oli suoriutunut Pariisin kilpailuista oivasti, vaikka se selvästi jännitti pitkää matkaa ja kuhisevaa, vierasta ympäristöä. Tutut hevoset toivat kuitenkin lohtua, etenkin Sylvi, jonka kanssa musta starttasi jälleen samoissa nuorten hevosten luokissa Euro SIM Tourin tavoin. Pikkumusta oli radoillaankin jännittynyt, mutta nöyrä ja tukeutui täysin ratsastajaan.

Ensimmäisessä startissa tuli yksi jännityskielto, mutta 130 cm:n luokassa seuraavana päivänä he paransivat. Perusrata oli huolellinen, ja Kami palkitsi Isabellan maltillisen ratsastamisen pääsyllä uusintaan. Uusinnassa putosi puomi, mutta Kami oli sentään hypännyt kevyestä kannustuksesta hitusen epäoptimaalisemmasta paikasta, jossa sitä olisi selkeästi huvittanut varuiksi kieltää. Pudotus ei hidastanut aikaa yhtä paljon kuin kielto olisi tehnyt, ja ylpeänä nuoresta tammastaan Isabella pääsikin palkintojenjakoon mm. Ruusuvuoren, Sundbergin, Joutsjoen ja Sederströmin vanavedessä. Josefina, Merikanto ja Sylvin kanssa kilpaillut Raeske ottivat jo perusradoiltaan virheet. Raeske ja Leafrain jäivät ulos uusinnasta vain täpärästi, samoin näyttävää rautiasta oria ratsastanut Rasmus. Jeramy Raesken ratsastama Sylvi oli muuten ollut koko kilpailuiden ajan varsinainen diiva – melkoinen kopio emästään sen pahimmilla hetkillä, oikeastaan. Todennäköisesti tammalle oli iskemässä kesän kolmas kiima.

Kami oli saanut huilata laitumella reilun viikon. Isabellan palattua Norjan Sommersolverv-kilpailuista tamman treenitauko tuli päätökseen. Sommersolverveilla Sylvi oli parantanut kisakäyttäytymistään, joskin ollut varsin vauhdikas, ja Vila taas oli tehnyt kehnon keskinkertaista perusrataa. Norjan kenttäkilpailut oli muutenkin järjestetty erilaiseen tapaan: kenttäranking koostui erillisistä koulu-, este- ja maastoestekilpailuista, joissa oli mukana muitakin (siis jokaisen lajin varsinaisia osaajia). Sanomattakin oli selvää, että esimerkiksi vaativaa B:tä kouluratsukkoina kilpailevat tekivät aavistuksen erinäköistä ohjelmaa kuin kenttäkilpailijat, mutta Isabellaa ei edes kiinnostanut sijoittuminen luokkakohtaisesti – ainoastaan kenttäranking.

Suoritus Vilan kanssa ei ollut huono, paitsi maaston kohdalla. Maastoesteet kilpailtiin poikkeuksellisesti viimeisenä, minkä Isabella ajatteli ensin olevan etu kovakuntoiselle Vilalle. Lupaavasti alkanut maastokoe kaatui kuitenkin ylivoimaisen pelottavaksi osoittautuneeseen tukkiin, joka näytti päällisin puolin tavanomaiselta. Sen juurella kasvoi päivänkakkaroita ja ehkä Vila oli vakuuttunut, että niin kauniiden kukkien antamassa suojassa oli piileskeltävä jotain pahaakin. Samalle esteelle tuli kaksi kieltoa (ei onneksi hylkäykseen johtavaa kolmatta) ja kertyneet 40 virhepistettä näkyivät auttamatta lopputuloksessa. Aikavirheitä tuli kielloista huolimatta varsin maltillisesti: ihanneaika ylittyi 19 sekunnilla, eli ilman pelottavia päivänkakkaroita tamma olisi kiitänyt radan melkoista vauhtia.

Ei auttanut kuitenkaan surkutella. Anton oli jäänyt (jätetty) Norjaan (Sarahin aloitteesta ja muiden yksimielisestä kannustuksesta) ja nyt olikin Vilan laidunloman vuoro. Isabella oli vain ensin jumpannut sitä parin päivän ajan kilpailuiden jälkeen, jotta raskas rupeama ei jättäisi turvotusta tai jumeja tammaan. Hän oli juuri päästänyt viileällä vedellä suihkutetun mustan laitumelle oleilemaan ja nauttimaan vähintäänkin seuraavaksi viikoksi (jossakin vaiheessa Anton palaisi valmistautumaan Power Jumpeihin tamman kanssa, mutta nyt lepo tekisi sille vain hyvää), ja vaihtanut ratsunsa toiseen mustaan.

Kamikin saisi kevyemmän lomalta paluu -ratsastuksen. Isabella ajatteli jumpata sen läpi ja hypätä jotakin pientä, ehkä kavalettisarjaa. Hän rakasti ulkoratsastamista, mutta kolmenkympin hellelukemissa sellainen olisi hevosille pelkkää myrkkyä. Niinpä oli taivuttava viileämpään maneesiin, jossa itse asiassa Marc jumppaili palauttelevasti niin ikään Norjassa kilpaillutta Cavaa ja Louna teki Armin kanssa itsenäistä koulutreeniä.

Cava ja Marc oli palkittu kaikkien yllätykseksi Sommersolvervin parhaana kenttäratsukkona, joten joko Marc oli päässyt heti kiinni rautiaan täysiverisen sielunelämään, tai sitten Cava oli ollut vieraskorea (tai, inhottavin vaihtoehto: ehkä se oli haistatellut Isabellalle). Toki ratsukon kisadebyytti oli tarkoituksella kilpailtu todellista kapasiteettia huomattavasti helpommassa luokassa, mutta Cavan kohdalla se ei ollut automaattisesti asettanut minkäänlaisia odotuksia sijoittumiselle, saati ennakoinut koko kenttärankingin voittoa.

Cavan ja Marcin tarkkailu oli saanut Isabellan ehkä liiankin ajatuksiinsa, sillä yhdessä hetkessä hän katsoi vetreästi ympyrälle taipuvaa rautiasta orinpuolikastaan, seuraavassa hän havahtui Kamin yllättävään sivuloikkaan kesken pidemmässä muodossa hoidetun alkuverryttelyn. Maneesin laita ja pehmeä hiekka lähestyivät yhtä nopeasti kuin mitä Kamin estesatula kaikkosi alta.

Isabella humpsahti hämmentyneenä ja valmistautumattomana maahan, Kami taas jähmettyi loikan jälkeen paikalleen.
“You okay?” Marc kysyi Cavan selästä ja Isabella tunsi lisäksi Lounan poraavan katseen itsessään. Tyttö lyhensi heti Armin ohjaa, ihan fiksusti tosin, sillä irrallisen Kamin huomannut Cava aloitti juuri flirttailevan hörinän.
“Yep, all good”, Isabella huokasi, otti laidasta hieman tukea, nousi nopeasti ja nappasi Kamin kiinni ennen kuin Cava innostuisi liiaksi–
“Au”, perijätär kiljahti tahtomattaan ja vaimensi sisäiset kiroilunsa. Ote Kamin ohjista oli onneton (mutta olemassa), sillä hänen täytyi kurkotella tukea laidasta.
“Hei! Sattuiko?” huudahti Jonathan, joka ilmeisesti kolisteli maneesin eteistilan kakka-astian parissa.
“Mmm, ei pahasti! Ehkä vähän nilkkaan”, Isabella tunnusti hampaitaan kiristellen.
“Goood! Annas niin autan Kamin kanssa. Mutta ensin: KAKKUA!!!” Jonathan kailotti heti, kun oli tarpeeksi lähellä huomatakseen pomonsa kasvoilla riittävästä terveydestä kielivän punan.
“KAKKUA!” rääkäisi esimerkistä rohkaistunut Lounakin.
Marcin ilme oli kysyvä, ja Isabella mutisi juuri ja juuri kuuluvasti selitykseksi: “Someone can explain later. Means cake.”

Hampaat irvessä ja mieli tulevaa Power Jumpia ajatellen mustana Isabella könkkäsi Kamin ritarillisesti noukkineen Jonathanin perässä talliin (kuulemma Jonny olisi voinut työntää hänet kottikärryissä, mutta Isabella kieltäytyi houkuttelevasta kyytitarjouksesta).
“Varmaan riittää, että siltä riisuu varusteet ja palauttaa sitten laitumelle.”
“Joo, varmaan riittää että menet nyt istumaan alas jalka kohti taivaita, ehkä lähdet jonnekin lääkäriinkin ja annat työntekijöidesi hoitaa hevoset”, Jonny viisasteli.
“Phah.”
“Ei tuo kävely liian hyvältä näytä. KKK, nainen!”
“Joo joo”, Isabella huokaili ja lähti hitaasti vasenta jalkaansa varoen hyppelehtimään loungeen. Kenkä oli vaikea saada jalasta, mikä ei välttämättä ollut kaikkein paras merkki. Hän oli hädin tuskin onnistunut mainitussa operaatiossa, todennut nilkan varsin turvonneeksi ja kaivanut vaivalloisesti pakkasesta kylmäyspatjan ja kiinnittänyt sen pintelillä, kun Jonnyn pää ilmaantui oviaukkoon.
“Eeli lähtee heittämään sut päivystykseen. Minä ja Penna pärjätään mainiosti hommissa kaksinkin.”

Isabella ei mutissut vastaan, antoi Eelille tosin päivystyksen sijaan yksityisen lääkäriaseman osoitteen (pääsisipä vastaanotolle jonottamatta ja kuvat otettaisiin varmasti). Käynti olikin suorastaan yllätysnopea, jos automatkoja ei otettu lukuun. Lopputulos taas ei mieltä ylentänyt.

“No, saako udella..?” Eeli kysyi rohkeasti (jo udellen), kun neiti Sokka saapui tämän luokse jalka paketissa kainalosauvoihin tukeutuen.
“Murtunut.”
“Ai saakeli.”
“Niinpä.”
“Takaisin kartanolle?”
“Kyllä kiitos”, Isabella huokaisi, eikä jutustellut sen jälkeen enempää.

Illalla typerän pikkuputoamisen aiheuttamaan masennuspilveen tuli pieni, järkevän ajattelun mahdollistava rakonen. Piti kohdata tosiasiat. Power Jumpeissa hän ei kahden viikon sisään hyppäisi murtuneella nilkalla, ei sitten millään.  

Niinpä Isabella kaivoi puhelimensa ja laittoi viestin.

@Ellie von B.
Kuule Ellie, mulla on sulle sittenkin hevonen Power Jumpeihin.
Kaksi viikkoa aikaa treenata, Kamin kanssa 120 cm luokka. Kiinnostaako?
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 20.07.21 16:55
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kamin päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 1057

Power Jump 2021

Power Jump 2021


#powerjump

Inspiroiko kirjoittaa, piirtää, roolipelata tms. Power Jumpeihin liittyen?
Kilpailuista voi ammentaa myös jälkikäteen ja tuotosluokkien ulkopuolelta 💙


blue unicorn Tähän topikiin voi jakaa tuotoksiaan (linkkinä tai suoraan viestiin) muitakin ilahduttamaan!
blue unicorn Tuotoksia voi jakaa vaihtoehtoisesti myös PJ:n Keskusta-topikiin

Viestin kirjoittaminen ei vaadi rekisteröitymistä foorumille.
Tuotosluokkien tuotokset laitetaan esille järjestäjien toimesta.  
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 20.07.21 11:36
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Power Jump 2021
Vastaukset: 1
Luettu: 135

Kilpailut ja tapahtumat muualla 2020-21

Kilpailukesä (ja kevät) 2021


European Sim-game Equestrian Tour

Este- ja kouluratsastuskilpailut Euroopassa, katso tapahtumasivu
🇳🇴 1. osakilpailu Norjassa 11.-14.3. (to-su)
🇬🇧 2. osakilpailu Skotlannissa 8.-11.4. (to-su)
🇬🇷 3. osakilpailu Kreikassa 6.-9.5. (to-su)
🇨🇿 4. osakilpailu Tsekissä 3.-6.6. (to-su)
🇲🇨 Finaali Monacossa 1.-4.7. (to-su)
Tarinoita kilpailusarjasta voit seurata tunnisteella #eurosimtour



Seppele Cup

🇫🇮 Kesän osakilpailu 18.-20.6.

The Four-Leaf Clover

🇫🇮 Kenttäkilpailut juhannuksen kunniaksi Ansamaassa 22.-25.6. #ansamaa

Paris SIM Jumping Week

🇫🇷 Kansainväliset estekilpailut (5-taso) 30.6.-4.7. Pariisissa. #parisjumpingweek

Sommersolverv 2021

🇳🇴 Koulu-, este- ja maastoestekilpailut yöttömän yön aikaan 9.-11.7. Mukana kenttäranking. #sommersolverv #shelyes

Valkia Masters (Summer)

🇫🇮 Koulu- ja estekilpailut Valkiassa 17.-18.7.



Power Jump

🇫🇮 Kilpailut Kallassa, Auburnin kartanon derbykentällä.
Aikataulu: kilpailut pe-la 30.-31.7., jatkot la-su. Kutsusivu
Kilpailusarjan tunniste Auburnin foorumilla (selaa myös aiempien vuosien tuotoksia!): #powerjump

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 24.02.21 13:58
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat
Aihe: Kilpailut ja tapahtumat muualla 2020-21
Vastaukset: 1
Luettu: 171

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Valmiina Power Jumpiin
17. heinäkuuta 2020 #seikkailusaksassa #powerjump

Power Jump olisi tänä vuonna Ahvenanmaalla, ja sitä varten me istuttiin yksi ilta toimiston pöydän ääreen ja sumplittiin mukaan lähteviä hevosia. Pomolla oli sikäli hyvä tilanne, että kv-tason hyppääjiä alkoi olla jo useampi, mutta mukaan ei tietysti kannattaisi raahata määräänsä enempää hevosia. Vaikka ne kokeneita matkustajia olivatkin, matka oli kuitenkin pitkä ja tarjolla vain yksi luokka, jos kisat päättyisivät karsintaan.

Kuten Joekin sanoi: ”It’s a bit far to take iffy horses with us.”

Lopulta me päädyttiin siihen, että hevosrekan tilanpuutteen vuoksi mä hyppäisin vain omani eli Carrin ja tulevan siitostamma X:n ja Josefina Grannin. Joe sai valita ja päätyi vähemmän yllättäen Zilveriin ja Alenaan, vaikka mä olin salaa toivonut että 150-luokkiin jo valmis Lady olisi päässyt mukaan. Meritin ratsastettavaksi pomo päätti laittaa jostain kumman syystä Dickin, ja varmaan sitä valintaa pehmittääkseen myös Ykkösen, jota Merit itse kutsui Stariksi.

(”As if Dick wasn’t iffy”, Merit mutisi myöhemmin, kun pomo jätti meidät suunnittelemaan reittiä ja aikataulua keskenämme.)

”Oh, and I’ve sold Marchioness to Finland, so could you take her with you?” pomo kysyi/ilmoitti noustessaan. “She’s going to Auburn Estate, actually.”

“Really?” mä nojauduin kiinnostuneena eteenpäin, mutta pomo ei muistanut ostajan nimeä, ja se jäi vielä arvoitukseksi. Mä epäilin, että Isabellalle Marketta-hannover ei ainakaan menisi – kai se olisi kertonut, jos olisi ostanut pomolta hevosen.

Me katseltiin hetki karttaa, suunniteltiin nopein ajoreitti ja varattiin liput Ahvenanmaalle vievään lauttaan. Power Jump -kisoista oli tulossa isot: reilusti yli sata starttia. Osallistujalistoilla näkyi jo runsaasti tuttuja nimiä ja mä arvelin, että niitä saattaisi sinne ilmaantua vielä lisääkin, ennen kuin ilmoittautuminen tiistaina sulkeutuisi.

Toden totta: tiistaina viimeistään pitäisi ilmoittautua, ja viikon päästä tähän aikaan me oltaisiin jo lähempänä Kallaa kuin Riesenbeckiä. Heinäkuu oli mennyt ohi niin luvattoman nopeasti, että mä vähän närkästyin lähtöä ajatellessani. Vaikka viikkoihin oli ehtinyt mahtua kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja satulassa sekä lukuisia kisoja, muutamia rusettejakin, kaikki tuntui jäävän jotenkin kesken. Mä olisin halunnut vielä jäädä, ja tänä kesänä se tunne tuntui vielä vahvemmalta kuin edellisvuonna.

”You should pick your mare”, Joekin huomautti. “At least if you wish to train a little before the competition.”

“Lahjattomat treenaa”, mä virnistin, ja Joe, joka tiesi tai oli tietävinään sanonnan, kohautti hartioitaan ja nauroi.

”I’ll take Vivani”, mä kuitenkin jatkoin sitten, ja vaikka puolta tuntia aiemmin olin vielä empinyt valintaani, nyt se tuntui jälleen hyvältä päätökseltä. Tamma oli lahjakas, kaunis ja laadukas, ja jos mun äiti ei jostain syystä olisikaan siihen tyytyväinen, niin mä kyllä saisin sen myytyä Suomessakin.

Josefina jo tiesi mun valinnasta, mutta Joe ei. Yllättyneeltä se ei kuitenkaan vaikuttanut. ”Good choice”, mies vastasi ja vinkkasi silmää.

Me purkauduttiin ulos toimistosta ja lähdettiin yhdessä tuumin heittelemään hevosille vielä yöheiniä. Vivani, joka oli yhtä tumma kuin laskeutuva heinäkuun ilta Saksassa, luimisti mulle karsinan ovella korviaan. Mä en kuitenkaan hetkeäkään epäillyt, etteikö meistä vielä kohtuullisia kavereita tulisi. Montaa kertaa mä en sillä ehtisi ennen Power Jumpia hyppäämään, mutta toden totta – ehkä vain lahjattomat treenasivat.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 18.07.20 19:57
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 3974

Sokan suvun tarinoita


Power Jump
Lauantaina 27.7.2019

”Ollaanko me jotenkin vanhemmiten muututtu surkeiksi?” Cee puuskahti ja istui salongin sohvalle.
”Jaa-a. Cava oli ainakin kamala – vauhtipuomeja oli mahdotonta estää, eikä ohjauskaan toiminut. Pysyttelen jatkossa tammoissa.”
”On tammoissakin juttunsa. Minun tammoillani oli jotain teidän liian hienoja esteitänne vastaan. Pelkurit”, Cee jatkoi pettyneesti huokaillen. ”Ja Tom sitten... Kahdesti finaaliin viime hetken kvaaliluokista. Niin hienot radat, sijoituksia 160 asti! Sitten arvoluokassa, paljon pienemmillä esteillä, tapahtuu jotakin!”
”Noh. Älä Tomia syytä. Tiedät itsekin että mies ratsastaa vain voitosta. Silloin voi käydä noin”, Isabella sovitteli. Omalta ratsultaan hän ei ollut odottanut hengissä selviämistä kummempaa, joten pettymys ei ollut järin suuri.
”Äh. I know I know...” ystävätär parkui, ja hautasi kasvonsa sohvatyynyihin.

”No, mitäs täällä surkutellaan?” kutsumatta saapunut leskirouva Koskela raakkui.
”Ei niin mitään. Valmistaudumme pian jatkoihin”, Isabella vastasi kohteliaasti.
”Ahaa. Vai niin. Alatte kyllä olla vanhempaa ikäkastia–”, Cee loi ystäväänsä mitäs minä sanoin -katseen, ”jotta löytyyköhän niistä juhlistanne edes sulhasia. Syytä kyllä olisi, sano minun sanoneeni. Ottaisit Isabella-kulta mallia ystävästäsi! Se suloinen lapsikulta – ex-mies on tietysti hirveän valitettavaa, ja aviottomuus, ah lehtolapsi, mutta minkäs lapsikulta vanhempiensa käytöstavattomuuksille mahtaa, niin niin, muuten hyvällä mallilla asiat neiti Cecilialla. Kouluratsastustakin olet alkanut kunniakkaasti harrastella! Sietääkin jo loppua se kenttätouhu, vaarallista äiti-ihmiselle sellainen. Pitäisiköhän Isabella sinunkin jo lakata niiden esteiden kanssa, ei näyttänyt niin kovin vakuuttavalta tämänpäiväinen? Antaisit ratsujanne nuorempiin, osaaviin käsiin, niin, sillä tavalla kasvattejannekin arvostettaisiin ja ehtisit keskittyä perheen perustamiseen”, Alma opetti, ruttuiset sormet puheen tahtiin heristellen.

Nuoremmat naiset pyörittelivät silmiään, mutta antoivat leskirouvan puheiden jäädä omaan arvoonsa. Seuraava keskeyttäjä olikin taloudenhoitaja Siiri Pynnönen.
”Anteeksi neiti”, tämä aloitti ujosti niiaillen ja Almaa kauhunsekaisella kunnioituksella katsoen. Koskela oli epäilemättä ehtinyt läksyttää tai käskyttää jo häntäkin. ”Teitä kysytään. Ovella. Asia ei voi kuulemma odottaa.”
Isabellan naama venähti, kasvojen väristä katosi muutama sävy. Hän muisti rikostutkijat katsomon eturivistä sekä verryttelykentän reunalta. Oli tämäkin oikein päivä kuumotella!
”Ah, niin... Totta tosiaan. Menenkin ottamaan heidät vastaan.”
”Isabella! Hetkinen nyt! Mitenkäs kolmekymmentävuotispäivät? Ei kolmekymmentävuotispäiviä jätetä väliin, ei herttinen sentään, seuraaviin pyöreisiin on toiset kymmenen vuotta! Ja herra yksin tietää, olenko täällä enää silloin! Kyllä se on kahvitukset ainakin järjestettävä, humpuukia jättää välistä, vaikka ei tietenkään ole tyylikäs ratkaisu näin paljon myöhässä järjestää...”
”Niin niin Alma! Saat kutsun postissa. Kaikki on järjestyksessä. Minun täytyy tosiaankin mennä”, Isabella lepytteli, vaikka välittömästi katui puoliksi livautettua lupausta.

Oli hassua oikeastaan, miten yhdenkään kallalaiskomisarion (tai konstaapelin, mitä nämä sitten olivatkaan) nimi ei ollut jäänyt Isabellan muistiin. Yleensä hänen nimimuistinsa oli erinomainen. Nyt kirjastossa odottivat se vanha, karismaattinen ja rauhallinen, sekä nuori ja pälyileväkatseinen, toista pidempi ja hoikempi poikanen. Kumpikaan ei ollut ulkoisesti erityisen mieleenpainuva. Tai ehkä perijätär ei tahtonut muistaa heitä.
”Kuinka voin auttaa?” Isabella kysyi viileästi ja sulki massiivisen oven perässään.
Poliisit loivat toisiinsa katseen, irvistivät sillä sellaisella ’tämä on epämukavaa meillekin’ -katseella, ennen kuin nuorempi vastasi varsin hanakasti.

”Olet rikkonut määräyksiä.”
Isabella katsoi miehiä kummissaan, kun vanhempi heistä päätti sovitella.
”Kollegani tarkoittaa, että neiti on unohtanut viikoittaisen ilmoittautumisensa. Matkustuskieltoon liittyen.”
Isabella puuskahti – kiroilikin äänettömästi, hätääntyi vähäsen. Hän oli toden totta unohtanut sen. Tahattomasti. Power Jump oli vienyt kaiken liikenevän ajan.
”Pyydän anteeksi, minä unoh–”
”Se on kuulkaa sellainen juttu neiti Sokka, että toistuvista rikkomuksista sinulle voidaan laittaa jalkapanta. Jos meillä on syytä olettaa, että rikkoisit kieltoa. Yleensä tuollaisia laitetaan vain taparikollisille, narkomaaneille ja sellaisille, ethän halua samaan kastiin Sokka?” Nuoremman silmät suorastaan tuikkivat.
”Meillä ei ole kuitenkaan syytä odottaa että tekisit niin, eihän?” toinen kiirehti sanomaan lempeästi.
”Ei tosiaan. Anteeksi. Meillä oli nämä suuret kilpailut järjestettävänä. Unohdin.”

Nuorempi oli avaamassa suutaan, kun karismaattisempi komisario nousikin pystyyn.
”Hyvä. Ilmoittautuminen tavallisesti laitokselle ensi viikosta alkaen. Ai niin – sellainen ilmoitusasia neiti vielä, että saatamme joutua tiedustelemaan tallilaisiltanne erilaisia asioita. Niin äitiinne liittyen, kuin siihen murhapolttoonkin. Tutkinta on avattu uudelleen. Lupaamme olla mahdollisimman hienotunteisia.”
Isabella nielaisi, ja nilkiksi hänen silmissään muuttunut nuorempi poikanen virnisteli inhottavasti lähtiessään: ”Murha se on murhapolttokin. Ja Murha ei koskaan vanhene. Muista se.”

Poikanen hohottelikin vielä mennessään, vanhempi irvisti pahoittelevasti. Neiti Sokka sen sijaan hautautui suureen nahkaiseen nojatuoliin. Kun hän havahtui ajatuksistaan, valmistautumisaikaa ruusupuutarhan maljapuheeseen oli enää hädin tuskin puolisen tuntia.

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 03.08.19 12:58
 
Etsi: Spin off
Aihe: Sokan suvun tarinoita
Vastaukset: 13
Luettu: 1547

Cavan päiväkirja

#powerjump sitä, Power jump tätä -huipentuu

Perjantai 26.7.2019

”No niin. Onnea kilpailuun, neiti”, hevosenhoitaja Aliisa Huru toivotti erityisen juhlalliseen sävyyn roikkuessaan Cavan jalustimessa satulan toisella puolella. Onneksi Huru ei sentään hienoneiditellyt, kuten tällä oli toisinaan salaisesti tapana (Aliisa ei varmaan tiennyt, että Isabella tiesi, vaan kartanon perijätär tiesi kuitenkin). Oikeastaan juuri nyt Isabellaa ei haitannut lainkaan, että vähintään puolet kentällä verryttelevistä ratsastajista tukijoukkoineen kuulivat Aliisan kovaäänisen kiekauksen. Neidittely toi tässä tilanteessa hänelle jonkinlaista henkistä arvovaltaa ja sen seurauksena itseluottamusta, joten Isabella kiitti Hurua hienostuneesti hymyillen.

Cava oli reipas, ja tuttu muutaman kierroksen kestävä ”haloo olen saapunut” -hirnunta halkoi kartanon maita. Kilpatakkiin sekä valkoiseen huopaan brodeerattu ’Sokka’ ei jättänyt epäilyksen sijaa kilpailijan henkilöllisyydestä. Isabella Sokka tunsikin jokaisella solullaan sekä kotikenttäedun että juuri saavutetun huomion mukanaan tuomat paineet.

Hiekkakentällä verrytteli enemmän tuttuja kuin tuntemattomia ratsastajia, ja hetken ajan hän kuvitteli kaikkien katseiden seuraavan juuri itseään. Jopa jotkin täysin vieraat henkilöt, kuten katsomossa istuvat kaksi miestä, tuijottivat avoimesti ja näyttivät perijättären mielestä tutuilta. Epätodelliselta tuntuva tilanne sai Isabellan varmaankin hieman harhaiseksi.

Ja tietenkin, koska kuinkas muutenkaan, Cava oli alkuun kamala. Isabella aloitti voimakkaan orinsa jumppaamisen käynnissä, sitten laukassa, sillä ravi oli haastavin saada rennoksi. Isabellan oma tamma, Ankka, oli kiimassa, ja vaikka Ankka ei ollut kiinnostunut Cavasta, ori oli kyllä hyvin vahvasti kiinnostunut siitä. Kentällä hämmennystä aiheuttavan kimon selässä keikkuvalla Rasmus Alsilalla oli anteeksipyytelevä ja keskittynyt ilme, mutta enempää Isabella ei ehtinyt heidän menoaan seuraamaan.

Cavan laukka oli laadukas, mutta edestä täysiverinen oli kamalan raskas. Kutsu radalle tuli hämmentävän pian, ja itse asiassa Isabellan vuoro oli siskon Saksasta hetki sitten palanneen poikaystävän jälkeen. Lähtömerkki annettiin, sitten vakava nyökkäys, puolipidäte, hallittu laukannosto, hengittäminen syvään – hän pystyisi tähän, Cava oli yhä kuulolla –, ensimmäinen hyppy, sitten tiukahko kaarre vesiesteelle, voimakasta laukkaa, hyvä hyppy, muurille, taas hyvä hyppy(!), vieläkin reippaampi laukka, katse kohti kartanon nimikkosarjaa, edessä katsomo yleisöineen–

Orin raskas ratsastettavuus tuntui jo vatsalihaksissa sekä käsivarsissa, kun Isabella menetti hetkellisesti kaiken keskittymisensä. Yleisössä, silmiinpistävästi kaksistaan alarivin aivan reunassa, olivat ne kaksi miestä verryttelyn laidalta. Eivät ne mitään tuntemattomia olleet, vaan tutkijoita Kallan poliisilaitokselta! Tunnistamista seurasi järkyttynyt olotila, joka vaikutti vääjäämättä ratsastamiseen.

Lähestyminen sarjalle oli surkea, pystyn ja okserin väliset askeleet haparoivia. Surkeaa lähestymistä seurasi huono hyppy, josta seurasi huono lähestyminen ja toinen huono hyppy, mitä seurasi lähes täydellinen paniikki. Isabella ei ehtinyt hengitellä itseään rennoksi tai palauttaa kadotettua tuntumaa, vaan sen sijaan perijätär yritti selviytyä.  Rata – hän muisti kyllä radan. Ei ollut aikaa ajatella ratsastusta ja panikoida rikostutkijoiden läsnäoloa, joten nainen yksinkertaisesti antoi rautiaan täysiverisensä laukata ja hypätä, pelkästään ohjaten tätä oikeaan suuntaan.

Loppurata oli juuri sitä, silkkaa selviytymistä ja tiukkoja käännöksiä, mutta Isabella tuskin huomasi vaaralliseksi kiihtynyttä vauhtia. Päällimmäisenä mielessä siinsi huoli ja häpeä, vaikka perijätär takertuikin siihen kaikista pienimpään: mitättömään toivonpilkahdukseen.  Kenties poliisit olisivat vain katsomassa kylän suurinta hevostapahtumaa. Se oli täysin mahdollista, olihan.



Topics tagged under powerjump on Foorumi | Auburn Estate Cavaisbe

"Ratsukko 009 - Sokka, orillaan Balaclava xx pääsee finaaliin!"
Kuvan perjantaisen perusradan seitsemänneltä esteeltä (ei uusintaradan esteissä, PJ-arvoluokassa este 11) on ottanut kilpailuiden virallinen kuvaaja @Jesse K..

'Ruusumeri' -pystyeste oli Kallan Kukka & Ruukun sponsoroima tuoreine ruusuineen.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 27.07.19 11:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 55
Luettu: 3700

Cariadin päiväkirja

Power Groom
26.7.2019. Ennen perusratojen ratsastamista Josefina saa pyytämättään apua yllättävältä taholta.


”Wow wow, look at you, miss covergirl”, Joachim virnuilee, ja mä tunnen veren hyytyvän suonissani, kun se heiluttelee mun silmieni edessä kisaesitettä… jonka kannessa ollaan mä ja Granni.
”Oh my god, Joe, where did you get that? It’s horrible!” mä parahdan.
”A funny blue-haired mermaid girl gave it to me looking like it was a cursed object. Practically threw it in my face.”

Sitä mä rupesin heti pelkäämään, kun mä näin esitteen. Että kaikki, mukaanlukien sinitukkainen merenneitotyttö jossa ei mun mielestäni ole mitään hassua vaan pikemminkin kauhistuttavaa, ovat nähneet esitteen ja inhoavat sitä, että mä olen siinä. Jotenkin mua vähän hysteerisesti hihityttääkin ajatus Märta Merenheimosta nakitettuna jakelemaan mun kuvalla varustettuja kisaesitteitä Power Jump -vieraille. Ehkä Penna on kierosti viekoitellut sen siihen tehtävään, tai jompi kumpi Sokan sisaruksista yksinkertaisesti ilmoittanut, että se on hänen hommansa. Tai no, ei mua kyllä sittenkään naurata yhtään. Nappaan esitteen surkeana käsiini ja kuuntelen poissaolevana Joachimia, joka taputtaa mun olkapäätä tsemppaavasti.

”It’s a nice photo. You look very determined and professional. I’ll take one home for Mr. Boss Man. I bet you’ll be his new favorite kid. He’ll be all ’Rasmus who’.”
”Joe, I am right here and I can totally hear you”, mun poikaystäväni Rasmus protestoi kuivasti, ja Joachim naurahtaa.
”Just trying to lift your fighting spirit so you would actually — this once — win her. You always let her beat you. Too much of a gentleman.”

Mä en enää kuuntele, mitä Rasmus siihen vastaa. Mä mietin, miten musta on ikinä tullut minkään sortin Power Jump -kasvo — edes täksi yhdeksi vuodeksi — ja miten kaikki tutut varmasti ajattelevat mun kantavan kaulani jatkeena ureantäyttämää päänuppia. Varmasti ne luulee, että mä nautin tästä kokemuksesta.

Vivienne Blankley ainakin luulee. Se ilmestyy kuin tyhjästä hännystelemään mua, kun me valmistellaan Auburnissa jo majoittuvia hevosiamme ja odotellaan Purtseilla yöpyviä Grannia ja Cariadia saapuviksi. Mua ei kyllä sentään yleensä kukaan hännystele, sillä mä olen loppujen lopuksi aika mitätön tyyppi ja ainakin persoona. Siis oikeasti: Viivissä on jo nyt tuplasti enemmän ytyä kuin mussa, ja se on sentään vasta yksitoistavuotias.

Jokaisessa tallissa pitää olla yksi sellainen tärkeä, itseään ja joskus satunnaisesti muita (kuten nyt mua) pönkittävä ponityttö, ja Auburnissa se on ehdottomasti Viivi. Se tietenkin saattaisi loukkaantua, jos sitä nimittäisi ponitytöksi, vaikka sillä nyt onkin kuulemma oma poni. Omisti sellaisen tai ei, niin ponityttö ei kai oikein kuulosta vakavasti otettavalta kilparatsastajalta. Sellainen Viivi varmaankin tahtoo olla — ja sellaisena se pitää mua.

”Saanko mä olla sun hevosenhoitaja? Saanhan?” Viivi melkein anelee tervehdittyään mua oikein coolisti, ja sitten se kai tajuaa ettei aneleminen ole hyvää jatketta cooliudelle ja vaihtaa linjaa. ”Mä olen hyödyllinen, tehokas ja ehdottoman luotettava. Saatpa nähdä.”

Kamala idea, mä ajattelen, mutta sitten taas mulla on kolme hevosta eikä apukäsipareista ole haittaa. Grannia mä en tahdo teinitytön käsiin antaa, ja onneksi mulla onkin Reelika huolehtimassa siitä. Mun pomoni omistama säikky Pisanji nyt ei ainakaan tule kuuloonkaan. Se on niin arvaamaton, että on kaikkien kannalta parempi, että sitä käsittelevät vain tyypit, jotka tuntevat tamman toilailut ja osaavat varautua niihin pienimpienkin ensimerkkien ilmetessä. Heidi Näyhön Cariad sen sijaan… Cariad on kolmikosta miellyttävin, ja onhan Viivi sentään ratsastanut ja käsitellyt hevosia koko ikänsä. Jos Viivi auttaa Cariadin kanssa, mä ehdin enemmän auttaa Rasmusta omien neljän ratsunsa kanssa. Mä olen jo tähän mennessä letittänyt näppini kipeäksi, sillä lankesin Joachimin virittämään “you’re so good at it” -ansaan ja letitin miestenkin ratsujen harjat. Voin aivan hyvin jatkaa kilparatsastaja-hevosenhoitaja-kaksoisroolissa loppupäivän.

“No siinä tapauksessa”, mä aloitan ja Viivi suorastaan täpisee jännityksestä odottaessaan, mitä mä oikein olen päättänyt. “Voisit laittaa mulle Cariadin sillä tavalla valmiiksi, että sen voi nopsasti satuloida, kun aika tulee. Mä hyppään sillä tokan luokan keskivaiheilla.”

Viivin silmät leimahtavat ehkä onnesta, kun se saa käsiinsä Cariadin harjaboksin. Mä johdatan Viivin Isabellalta lainatulle hevosrekalle, jolla Verneri on omien ratsujensa lisäksi ystävällisesti kuljettanut kisapaikalle myös Cariadin ja Grannin Reelikan suotuisalla avustuksella. Hevosista jälkimmäinen saa tosiaan majailla kisarupeaman ajan omassa kotoisannuhjuisessa karsinassaan. Ei se kyllä mitenkään ole ilmaissut suurta ilahtumista, mutta kai se on silti tyytyväinen saadessaan olla kotikotona.

“Tässäpä tämä”, esittelen Cariadin tuoreelle kisahoitajalleni, joka ryhtyy varsin pätevänä harjaamaan sitä.
”Se on Hestia Carleen tytär!” Viivi tietää, ja niin tiedän minäkin, varsin hyvin itse asiassa, kiitos vain kysymästä.
”Niin.”
”Tämän emällä sä voitit kaikki viime vuonna!”
”... niin.”
”Ajattele miten siistiä jos sä voitat taas ja viimevuotisen hevosesi tyttärellä! Sitten siitä tulisi, öö, no, siis suunnilleen perinne.”

Mieluummin en ajattele. Mä tuijotan Cariadia ja poden valtavia menestyspaineita. Mun ratsuni emä on jo Power Jump -mestari, ja tämänvuotinen ratsu itse oli jo viime vuonna toisella sijalla arvoluokassa. Mä nielaisen. Viime vuonna kaikki oli toisin: multa ei odotettu mitään ja kaikkein vähiten voittoa lainaratsuillani.

Nyt mun kuvani koristaa käsiohjelmaa ja mulla on allani hevonen, jolla on kaikki edellytykset voittaa. Cariad hyppää omistajansa kanssa GP-ratoja, vaikka on niin kovin nuori, joten onhan siinä laatua. Joku tamman kisatuloksia seurannut saattaa hyvinkin tuhahdella katsomossa, että miksi kukaan tulee sen kanssa viemään tikkareita kenenkään suusta pikkuluokkaan — ja mikä riemu siitä repeää, jos meidän tulos on vieläpä kehno. Sillä ei ole varmastikaan yleisön silmissä merkitystä, etten mä ole treenannut tammalla lainkaan. Mä olen matkannut käytännössä suoraan Saksasta Cariadin satulaan ja kisaradalle, ja siksi mä hyppään sillä paljon sen potentiaalia pienempää rataa. Sitä eivät katsojat tiedä, ja vaikka tietäisivät, tuskin he piittaisivat.

Mulla on myös kaksi muuta ratsua, joista toinen on Dierk Mayerin omistama ja arvaamattomuudestaan huolimatta hyvin laadukas. Pomon äkäinen kulmien kurtistus on painunut jo valmiiksi mun muistiin, sillä niin se reagoi kuullessaan, että mulla oli jo yksi ulkopuolinen hevonen startattavaksi näissä kisoissa. Dierk kun oli suunnitellut lähettävänsä mun starttavaksi kaksi hevosta, mutta kuullessaan Cariadista vanha mies jyrähti jyrkästi, että mulle tulisi kaksipäiväisissä kilpailuissa ihan liikaa ratoja ja ryhtyisin ratsastamaan väsymyksensumentamasti. Tyytymättömänä se sitten määräsi mun ratsastettavaksi vain Pisanjin, ja musta tuntuu, että se on vähän kiusantekoa, kun tietää miten vaikea Pisanji on. Toiset vaihtoehdot, Ruu ja Pupu, olisivat olleet paljon mutkattomampia. Mä en tiedä odottaako edes pomo mun onnistuvan sen kanssa, mutta sen mä tiedän, etten mä uskalla palata jos vitivalkea pikkutamma vaikkapa kieltää ulos koko kilpailuista heti perusradalla.

Viimeinen ratsu on mun ikioma nuori hevoseni, jonka mä olen kouluttanut ihan itse. Jos en mä osaa ratsastaa edes sitä, niin eipä kukaan enää elättele kuvitelmia siitä että mä osaisin jotakin. Niin hyvin kuin meillä onkin heinäkuun mittaan sujunut, en mä nyt sentään satavarma ole Granninkaan käyttäytymisestä. Hyvä vire on vielä liian tuore juttu uskottavaksi kyselemättä.

Munhan on kuitenkin pakko pärjätä kaikilla niistä hevosista, tai vähintäänkin kahdella, jotta epäonnistuminen menee sattuman piikkiin eikä mun surkeuden.

Se on niin musertavaa, että mä mietin voisinko vain piiloutua jonnekin.

Viivi harjailee Cariadia pontevasti autuaan tietämättömänä mun pulssia nostattavasta stressitilastani. Vaikka mä ajattelinkin Cariadin olevan riittävän kiva koko ikänsä hevostelleen tytön hoidettavaksi, mä jään niille sijoilleni valvomaan tilannetta. Rehellisesti sanottuna se ei johdu yksinomaan siitä, että mä pelkään ystäväni hevosen pääsevän karkuteille. Jos mä lähtisin nyt liikkeelle siinä ottaisin ne ritolat ja juoksisin samalla vauhdilla vähintäänkin Sarajaan saakka.

”Saanko mä letittää sen?” Viivi kyselee ja saa mut vihdoin takaisin liikekannalle.
”Mä voin tehdä samalla kun harjaat, niin säästetään aikaa”, sanon hajamielisenä ja tartun toimeen.
“Muista sitten, että pariton määrä, ja mahdollisimman monta, mutta älä laske!” Viivi toitottaa, ja mä nyökkään poissaolevasti. Kyllähän vanhan kansan uskomukset ovat muhunkin iskostuneet, hevosperheessä kun olen kasvanut.

Niin me puuhastellaan siinä yhdessä, ja vaikka Cariad on skarppina ja terävänä, mua ei hetkeäkään pelota, etteikö Viivi pärjäisi sen kanssa tarvittaessa vaikka yksinkin. Tyttö rupattelee taukoamatta, ja mä vastailen minkä alati kasvavalta paniikiltani kykenen. Viivi alkaa kurtistella kulmiaan, mitä mä en huomaa, sillä niin keskittynyt mä olen tasaistakin tasaisempien sykeröiden tekemiseen.

“Josefina Rosengård”, Viivi yhtäkkiä paukauttaa, ja mä käännyn hölmistyneenä tuijottamaan sitä. “Hermostuttaako sua?”

Se on melkein moittiva kiekaisu. Mä pälyilen Viiviä ja yritän päätellä, mitä mun kuuluu vastata. Ilmeisesti mun ei tarvitse vastata mitään, vaan se pälyily riittää ilmiantamaan mun paniikkini. Viivi vetää terävästi henkeä ja valmistautuu puheenvuoroon, jota ei voi kutsua miksikään muuksi kuin palopuheeksi, kuten mä kohta saan huomata.

“Jusu! Calmati!” (Jälleen mä mietin kalamata-oliiveja ja kalmareita.) “Sinä et saa pilata kaikkea panikoimalla! Mä uskon ja luotan suhun! Sä olet vahva, rohkea ja taitava esteratsastaja ja sä päihität kenet tahansa! Paitsi jos jännität liikaa! Niin että älä jännitä vaan luota itseesi! Ja hevosiisi! Ja ratsasta niin kuin vain sinä osaat! Sitten mä ja Pontso saadaan valmentajaksemme kaksinkertainen Power Jump -mestari ja mä voin lesoilla kavereille!!”

Jossain vaiheessa mä sekoan laskuista, siis sen suhteen, montako huutomerkkiä siinä puheenvuorossa oikein on. Mä en tiedä, miten se tilanne tuntuukin niin mahdottoman absurdilta. Ehkä se johtuu siitä, että mä olen herännyt ennen kuin kukko on mennyt edes vielä nukkumaan, jotta ehtisin laittamaan kaikki hevoset ja varusteet valmiiksi. Mun päiväni on tiivis: kello yhdeksältä mä olen radankävelyssä ja jo kahteentoista mennessä mä olen ratsastanut kaikki kolme rataani. Ehkä tämä tajuntaa sumentava jännitys tekee osansa. Ehkä se johtuu siitä, ettei kukaan ole koskaan puhunut mulle tuolla tavalla.

“Mitä?” mä pärskähdän ja kikatan epäuskoisena ja hysteerisenä.

Viivi punehtuu vähän.

“Mä yritin vain kannustaa”, se jupisee, mistä mä päättelen, että se odotti vähän kiitollisempaa reaktiota. Mä kiirehdin tarjoamaan sille sellaisen:
“Kiitos siitä! Oikeasti. Kyllä mua hermostuttaa. On kyllä oikein hyvä, että sain sut kisahoitajaksi. Mulla on monta asiaa vähemmän stressattavana, kun olet auttamassa mua, Viivi.”

Viivi on viekas.

“Niin, musta on kyllä hirveästi apua. Oikeastaan niin paljon, että mä tohdin pyytää palkkaa.”
“Palkkaa?”
“Sì, sì. Mutta ei rahaa.”
“Mitäs sitten?”
“Ratsutuksen. Tai valmennuksen. Pontsolle.”
“Mutta enhän mä ole mikään valmentaja, ja tokkopa mä voin ratsastaa ponilla — minkä kokoinen se muka on?”

Viivi mittailee mua katseellaan.

“Niin, olet kyllä aika pitkä”, se huokaisee, muttei lannistu vaan virnistää villisti. “Sittenhän sun pitää vaan alkaa sellaiseksi valmentajaksi! Minä lupaan olla hyvä valmennettava. Annan palautetta.”

Kauhistuttavaa.

“Milloin tuletkaan takaisin? Pitää merkata kalenteriin meidän valmennus, jonka minä saan palkaksi tästä hoitamishommasta”, Viivi tykittää, ja mä huomaan jo alistuneeni kohtalooni.
“Elokuun viidestoista. Ehkä loppukuusta, tai syyskuussa sopisi”, mä huokaisen ja mietin kauhuissani, mitä ihmettä Viivi oikein kuvittelee musta. Mä olen maailman viimeinen ihminen, joka voi neuvoa ketään toista ratsastamisessa, sillä enhän mä uskalla antaa ohjeita ääneen. Se kai on aika olennaista valmentamisessa… ääneen neuvominen. Voi kamala.

Jos tässä nyt pitää ryhtyä positiiviseksi ja kaivaa asiasta hyvä puoli, niin nyt mä sentään jännitän enemmän hamassa tulevaisuudessa odottelevaa valmennusta kuin aivan pian alkavaa kisarupeamaa.

Kunniaa Trendiennuste-kyselyyn vastanneiden kesken järjestetyn tarina-arvonnan voittajalle: @Vivienne B. !!!

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.07.19 8:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cariadin päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 2158

Power Jump -viikko 22.-28.7.2019


Mitä tapahtui Power Jump -viikolla?


Kilpailutuotosten deadline tuli ja meni. Jäikö silti pursuilevaa inspiraatiota? Oletko kenties jo kirjoittanut hevosesi päiväkirjaan tarinoita tapahtumaan valmistautumisesta tai oheistapahtumista? Tämä viestiketju on kaikille avoin vapaamuotoisten Power Jump -aiheisten tarinoiden, piirrosten ja fiilisviestien paikka. Muiden tuotoksia voi kommentoida täällä 💗


Tuotos voi liittyä esimerkiksi näihin:

> Viimeistelytreenit, matkat, majoitus, yleiset Kalla-tunnelmat, kisajärjestelyt, jälkifiilikset tulosten tultua...
24.7.
> Lähisukuisten hevosten estekilpailu
25.7.
> Nuorten hevosten irtohypytystilaisuus | #irtohypytys
26.7.
> klo 17.30-18   Sokka Luxuries ratsastusmuotinäytös
> klo 19-20.00   Rentouttava jooga ratsastajille Auburnin ruusupuutarhassa
28.7.
> klo 10-13   Power Jump brunssi Koivun majatalolla

Huomaathan, että jatkoilla on omat viestiketjunsa:

27.7.
> After Ride | Roolipelaus & Asukuvat
kirjoittaja Alexander R.
lähetetty 25.07.19 9:41
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Power Jump -viikko 22.-28.7.2019
Vastaukset: 9
Luettu: 716

PJ19 Photo Booth


Mitä olisivatkaan jatkot ilman Photo Boothia?

Power Jumpien virallinen valokuvaaja J. Kaajapuro on pystyttänyt Photo Booth -pisteen Kallan Kingin aulaan, vastapäätä narikkaa. Pistäydy kuvassa yksin tai yhdessä ja ikuista after ride -tyylisi. Kuvaus on maksuton!

Aihe on tarkoitettu ihan kaikille, jotka ottavat osaa PJ19 After rideen ja haluavat esitellä hahmojensa asukuvia. Asukuvat tuovat lisämaustetta viralliseen roolipeliin ja niiden perusteella äänestetään myös jatkojen Kuningatar ja Kuningas. Tähän aiheeseen ei roolipelausta!

Power Jump 2019 After ride - jatkokutsu ohjeineen
PJ19 After ride (K18) - jatkojen roolipeli
kirjoittaja Amanda S.
lähetetty 21.07.19 10:49
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat 2019
Aihe: PJ19 Photo Booth
Vastaukset: 12
Luettu: 1181

Sallin päiväkirja


Topics tagged under powerjump on Foorumi | Auburn Estate Ceenvalmennus
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 15.07.19 17:54
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sallin päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 2063

Takaisin alkuun

Siirry: