Yhtenä iltana | Rasmus A.

Kallan ja Pariisin välissä
2. syyskuuta 2021 #pariseventingweek

Pariisin kansainvälisiin kenttäkilpailuihin on lähdössä puoli kylää, vähän niin kuin jollekin omituiselle luokkaretkelle. Sherman, O. Käkiharju, Cecilia Blankley ja Merikanto hevosineen ovat mukana, samoin kuin mun pahin kilpakumppanini Jesse Aro. Mä olen rohkeasti ilmoittanut Branin kahden tähden luokkaan siitä huolimatta, että sekä este- että maastoradat saattavat olla vähän hankalampia kuin kotona, mikä tarkoittaa sitä, ettei me teoriassa Jessen kanssa kilpailla taaskaan samoissa palkinnoista, mutta henkisellä tasolla mä kilpailen Jessen kanssa hamaan loppuun asti.

Mun, Josefinan, Jemiinan, Marc Di Bianchin ja neljän hevosen sekalainen seurakunta aloittaa matkan kohti Ranskaa jo ennen viikonloppua, jotta hevoset ehtivät palautua matkasta maanantaiksi, jolloin koulukokeet alkavat. Matka Kallasta satamaan on paljon vähemmän kiusallinen ja keskustelu paljon vähemmän jähmeää kuin mä olin olettanut. Marcilla ja mulla riittää keskusteltavaa, sillä se on ottanut sitten viime näkemän vaivoikseen Cavan, ja Jemiina on tapansa mukaan puhelias ja positiivinen. Kaikkia meitä neljää matkalaista yhdistää se, ettei me oikeastaan omisteta tämänhetkisiä ykköshevosiamme: en mä Brania, eikä Josefina Pikiä tai Marc kuulemma mitään hevosta. Jemiinalla on mukana kaksi ratsua, jotka saisivat (ja varmaan vielä saavatkin) Isabellan sulkemaan silmänsä kauhusta värityksellään ja joita hän ratsastaa sillä välin kun odottelee oman varsansa kasvua. Kokemuksesta mä tiedän, että se on sama kuin istuisi odottamassa maalin kuivumista.

Vaikka matka ei siis ole silkkaa kärsimystä alusta Helsinkiin, tuntuu silti vapauttavalta, kun me laivaan ajettuamme jaetaan hevostentsekkausvuorot ja hajaannutaan omiin hytteihimme. Parin neliön ruskeaseinäinen koppi tuskin on sama kuin edellisellä lahden ylittävällä matkallamme, tai sitä edellisellä, mutta jotenkin se tuntuu tutulta, vähän kotoisaltakin. Mä kaadun sängylle selälleni ja huokaisen.

”Toivottavasti kisa menee hyvin, ettei tullut lähdettyä tänne saakka ihan tyhjän päiten”, mä huokaan.
”Kävi miten kävi, ainakin loppuviikko saadaan lomailla Pariisissa”, Josefina toteaa viisaasti ja istuu mun viereen. Mä kierrän käteni sen lantion ympärille.
”Eihän me mennä mihinkään museoon? Kenttäratsastuksen katsomisessa on mulle riittävästi taidetta.”
”Ei mennä”, Josefina lupaa. ”Mutta nyt me kyllä voitaisiin mennä syömään.”

Munkin maha kurnii, joten mä kannatan ajatusta ja Josefina vetää mut sängyltä ylös. Me arvotaan hetki buffetin ja bistron välillä, mutta lopulta mä totean olevani niin nälkäinen, että joutuisin tilaamaan bistrosta kuusi annosta, joten me suunnataan buffetiin. Osa pöydissä istuvista matkalaisista näyttää etäisesti tutulla, mutta koska kenelläkään ei ole ratsastusvaatteita yllään, mä en osaa tarkalleen sanoa kuinka moni jakaa meidän kanssa myös lopullisen määränpään.

”Otatko viiniä?” Josefina tiedustelee juomapöydän kohdalla, kun me ollaan ensin napattu nurkkapöytä ja kannettu sinne muutamat lautaselliset ruokaa.
”Ehkä vähän, kerta tässä lomalla ollaan”, mä hymähdän. Josefina laskee meille molemmille lasilliset sellaisesta juoma-automaatista, jollaisesta saa hotelleissa yleensä mehua, ja maistaa omastaan. Se kohauttaa hartioitaan ja ojentaa mulle toisen lasin. ”Aika erikoinen.”

Me istuudutaan pöytään ja mä kohotan lasiani. ”Kippis.”
Josefina hymyilee mua vastapäätä. ”Mille?”
”Pariisille”, mä päätän keksimättä mitään sen jännittävämpää. Ehkä kaupunki antaisi meille hyviä kisatuloksia, jos me siltä riittävän kauniisti pyydettäisiin.
”Pariisille”, Josefina toistaa, ja me nostetaan etikkaisenmakuiset, Saksassa alle euron litrahintaan myytävät valkoviinimaljat.

Katsomossa
12. syyskuuta 2021 #pariseventingweek #jusmus

Sunnuntaina Pariisi kylpee auringossa ja lämpötila kohoaa hellelukemiin. Kaupunki ei tiedä syksystä vielä mitään: ruusut kukkivat tuuheina ja kirkkaanvärisinä ja ilmassa ei ole häivähdystäkään pohjoistuulen viileydestä. Tuntuu kuin heinäkuu olisi palannut, tai ehkä se ei täällä ole koskaan oikeastaan loppunutkaan.

Me istutaan Josefinan kanssa katsomossa patonkien ja tuoremehupullojen kanssa ja seurataan neljän tähden luokan rataestekoetta. Kolmessa tähdessä Anna Sare Epin kanssa on pitänyt tuttujen ratsastajien lippua korkealla voittamalla luokan hiuksenhienolla marginaalilla, ja kenttäviikon pääluokassa ainakin Käkiharjulla ja Merikannolla on tilaisuus tehdä sama.

Luokan aloittava Merikanto nostaakin riman korkealle painaltamalla Vargazillaan nopeaan nollaan.
”Hieno rata”, Josefina kehuu. ”Muiden pitää mennä kovaa, jos tuon ajan meinaa päihittää.”
”On kyllä hieno hevonen”, munkin on jälleen kerran todettava, kun isokokoinen kimo maalilinjan ylityksen jälkeen ravaa pois areenalta sen näköisenä, että se voisi jatkaa hyppäämistä vaikka koko päivän.

Osa hevosista on sen sijaan jo selvästi väsyneitä intensiivisen ja helteisen viikon jäljiltä. Osalla se näkyy löysänä laukkana ja matalina hyppyinä, osalla keskittymiskyvyttömyytenä ja virhearviointeina. Alexiina Centerin ratsu ottaa harmilliset kolme puomia, ja erittäin komeaa tummanpuhuvaa oria ratsastava Sarasto joutuu tyytymään puomiin ja yhteen aikavirheeseen.

”Kenttäratsastus on kyllä niin pienestä kiinni”, mä huokaan, kun Italian lipun alla ratsastava Skeates saa sujuvasta radasta huolimatta yhden aikavirheen, joka myöhemmin maksaa miehelle voiton.
”On, ja jännittävä laji”, Josefina hymyilee. ”Kohtako sä alat kokonaan kenttäratsastajaksi? Varokin sitten ikinä kaatumasta maastossa.”
”Katsotaan kuinka käy”, mä virnistän takaisin. ”Molempi parempi. Rataesteissäkin on oma eleganssinsa.”
”Ehkä mäkin vielä jossain vaiheessa starttaan kotikisoissa taas kenttää”, Josefina miettii, ja mä tietysti kannustan: Piki on luonnonlahjakkuus liki kaikessa mihin ryhtyykään, ja kokemusta kolmen osakokeen lajista saa tietysti vain kisaamalla.

”Jos aikoisi keskittyä nimenomaan kenttään, ulkomaille pitäisi kyllä lähteä myös talveksi”, mä pohdin ääneen hollantilaisratsastajan rataa seuratessani. ”Kun ei kotona pääse hyppäämään ulkona talvella ja maastoilukin onnistuu neljännesosan vuodesta vähän niin ja näin, niin jättäähän se vähän takamatkalle.”

”No aika vähän, Branin viimeaikaisista suorituksista päätellen”, Josefina naurahtaa. ”Vaikka onhan se totta. Saksaako sä olet miettinyt? Pomo varmaan ottaisi sut mielellään sinne talveksikin.”

”En mä ole tosissani miettinyt oikeastaan mitään. Ei me nyt voida kuitenkaan lähteä, sullahan on koulu ja kaikki kesken”, mä ohitan asian olankohautuksella. ”Ehkä sitten sen jälkeen, mistäs sitä tietää.”

Tietysti on valehtelua väittää, ettenkö mä olisi jo kuvitellut itseäni Riesenbeckin leutoon ja sateiseen talveen, joka mahdollistaisi täysipainoisen treenaamisen myös marraskuun pimeydessä Keski-Euroopan huippulaatuisilla radoilla. Sieltä olisi lyhyt matka ammattimaiseen kenttävalmennukseen, ja kisakausi merkittävästi pidempi kuin mun neljän, viiden kenttäkisan kausi Suomessa on. Mutta mä tiedän realiteetit, taas ja edelleen, ja ne pitävät mut Suomessa tämänkin talven, ja sitä seuraavan, ja varmaan sitäkin seuraavan.

Hiljaisuus on jotenkin puolittainen, niin kuin Josefina olisi hengittänyt sisään sanoakseen jotain, mutta lause ei koskaan ala, enkä mä kysy.

Halloween
30. lokakuuta 2021 #jusmus #disneyhalloween
Kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Vastoin tapojaan Rasmus on saapunut Jusun kanssa halloweenjuhliin. Ne järjestetään valtavassa vanhassa tiilitehtaassa, ja kaikki sopii juhlien teemaan viimeistä yksityiskohtaa myöten - jopa Rasmuksen oluttuopin reunalla roikkuu pieni ihmisluuranko. Reyesit ja Raynott ovat nähneet valtavasti vaivaa yhden illan takia, mitä Rasmus ei voi olla ihmettelemättä, mutta on kuitenkin viihtynyt paremmin kuin uskoikaan. Suurinta osaa ihmisistä hän ei ole koskaan nähnytkään, minkä ansiosta massaan sulautuminen on sujunut vaivattomasti, vaikka tanssilattialle Rasmusta ei saa.

Rasmus ei ole Disney-tietäjä, mutta on Jusun suosiollisella avustuksella osannut valita itselleen Robin Hoodin vihreän paidan ja sulkahatun, ja selkäpuolella hänellä roikkuu viinessä muutama muovinuoli. Vaikka Disneyn Robin Hood on kuulemma kettu, Rasmuksen asukokonaisuuteen ei kuulu turkkia eikä häntää, mutta ainakaan järjestäjätaho ei ole heittänyt Rasmusta ulos pukukoodin rikkomisen vuoksi.

Jusu on pukeutunut Auroraksi (joka on, kuten Jusu oli Rasmukselle aiemmin kärsivällisesti selittänyt, itse Prinsessa Ruusunen) ja näyttää Rasmuksen mielestä upealta tarkoituksenmukaisen resuisesta asusta huolimatta. Hän seuraa katseellaan, kuinka Jusu saa tiskiltä korkeaan lasiin kaadetun verenpunaisen drinkin ja luovii sitten väenpaljouden läpi kohti nurkkapöytää, jonka luona Rasmus seisoskelee.

*

Repaleiset helmat hipelöivät Jusun sääriä, kun hän liihottelee (no — siltä se tuntuu, kun liikkuu ohuen udun halki; jossakin on miedosti tuprutteleva savukone, joka tuottaa vanhaan tehdashalliin sumuisen tunnelman) lattian halki mielitiettynsä luokse. Josefina on juhlatuulella. Miten voisi olla olematta? Miljöö on upea, väkijoukossa sopivasti tuttuja jottei tarvitse jännittää yksinjäämistä ja pienen hetken verran saa olla joku muu. Ei kuitenkaan liiaksi joku muu, Jusu ajattelee väläyttäessään hymyn Rasmukselle, jonka seuraan liittyy.

"Hei! Haluatko maistaa?" Ruususeksi pukeutunut Rosengård kysyy ja tarjoaa juomaansa Robin Hoodille. "Siinä on… karpaloa ja jotakin. Enpäs muistakaan enää."

Kello lähestyy puolta yötä. Heitä kumpaakaan näkee harvoin ihmisten ilmoilla siihen aikaan tai muutenkaan, ellei oteta lukuun talliympäristöjä. Hevosten ilmoillahan silloinkin oikeastaan ollaan. Tuntuu siis erityiseltä, ja Jusu sipaisee pienen pyöreän pöydän toisella puolella seisovan puolisonsa sormia saadessaan lasinsa takaisin ja hymyilee kohottaessaan sitä huulilleen.

"Mua kiinnostaa noi kierreportaat", klipsipidennyksillä lisää Ruususmaista volyymia hiuksiinsa hankkinut nainen tunnustaa sitten ja pohdiskelee ääneen: "Saakohan tonne ylös kavuta?"


*

Jusun drinkki muistuttaa Rasmusta etäisesti nuoruusvuosien taskulämpiminä nautituista karpalolonkeroista, mutta on raikkaampaa, kirpeämpää ja kylmempää. Hän on kuitenkin oikein tyytyväinen omaan juomavalintaansa ja hörppää kaljasta Jusun esimerkkiä seuraten. Vaikka he saapuivat juhliin taktisesti hieman myöhässä, on tiilitehtaan uumenissa vierähtänyt jo useampi tunti ja Rasmus tuntee olonsa hilpeäksi. Niin kovasta humalasta ei ole kyse, että Rasmus tällä kertaa oksentaisi kenenkään laukkuun narikassa, mutta aivan arkiseksikaan hän ei uskaltaisi olotilaansa kuvailla. Tuskin niin kuvailisi omaansa Jusukaan, joka on jo kääntynyt tarkastelemaan juhlatilan nurkkaa.

Rasmus tiirailee Jusun katseen suuntaan, missä kapeat, jyrkät kierreportaat nousevat ylös pimeyteen. Portaita ei ole valaistu, mutta niiden juurella ei toisaalta ole “pääsy kielletty” -kylttiäkään.

“Eiköhän saa”, Rasmus sanoo rohkeasti. “Tai jos ei saa, niin varmaan Jonathan taklaa meidät matkalla.”

“Käydään kokeilemassa”, Jusu päättää ja virnistää Rasmukselle. Portaiden juurella Rasmus katsahtaa ylöspäin, mutta tasanteella ei edelleenkään näy liikettä eikä valoa. Tuskinpa siellä mitään olisi, mutta ehkäpä he saisivat siellä hetken kahden kauempana melusta ja ihmisvilinästä.

“Naiset ensin”, Rasmus sanoo jalomielisesti ja viittaa kädellään kohti portaita.

*

"Mikä herrasmies ryöväriksi", Josefina Ruusunen naurahtaa Rasmus Hoodille ennen kuin pujahtaa hänen edelleen ja johdattaa kaksikon omille – ken ties kielletyille – teille.

Jusu vilkaisee taaksejäävää juhlaväkeä oman ja Rasmuksen olkien yli mietoa jännitystä potien, mutta kaikeksi onneksi kukaan ei vaikuta huomaavan heitä. Ainakaan kukaan ei karju heille pysähtymiskäskyä. Vikkelät askeleet siivittävät Jusun ylätasanteelle. Siellä aukeaa parvi, jolta pystyy tarkkailemaan alhaalla juhlivaa väkeä kenenkään huomaamatta. Jusu nojaa kevyesti kaiteeseen, ja pian Rasmus asettuu hänen viereensä. Kylki kyljessä naamiaisasuiset nuoret katselevat monenkirjavia juhlijoita ja kehuvat kekseliäimpiä, panostetuimpia ja yllättävimpiä asuja sekä kinastelevat muutaman juhlijan hahmohenkilöllisyydestä; mahtavatko olla Disneyn tuotantoa ensinkään.

"Anton on tosi vakuuttava Elsa", Josefina sanoo lähes vakavana ja tirskahtaa. "Ja katso nyt Jonnya! Mikä kaunotar."
"Mutta Ruusunen on kaunein kaikista", Rasmus kommentoi ja kirvoittaa naurunhelähdyksen.
"Kiitos. Imartelevaa päihittää Anton ja Jonathan kauneudessa", Josefina hymähtää, mutta vetäytyy hieman syrjempään kaiteen tuntumasta ja nykäisee pyytävästi Rasmusta mukaansa.

Nuoliviinestä pilkottavat kepakot heilahtavat, kun Jusu kietoo kätensä puolisonsa niskaan ja suutelee tätä.

Kuin taikaiskusta ennestään hämärä tila muuttuu sysipimeäksi valojen sammuessa koko tiilitehtaasta. Kello kumisee keskiyötä.

*

“Mitä ihmettä”, Rasmus suhisee ja tarraa Jusuun aivan kuin parven lattia voisi yhtäkkiä kadota heidän jalkojensa alta, kun sitä ei näe. Alhaalta kuuluu muutama säikähtänyt kirkaisu ja sitten vilkasta puheensorinaa, joka kuulostaa entistä kovaäänisemmältä, kun sen pääosin peittänyt musiikki on yhtäkkiä vaiennut.

“Kuuluukohan tämä ohjelmaan?” Jusun kirkas ääni kysyy. “Vai menikö sähköt?”

“Ellei Sarah aio pitää astetta dramaattisempaa puhetta, niin veikkaan jälkimmäistä”, Rasmus arvelee. “Odotellaanko täällä?”

“Ehkä turvallisempaa niin”, Jusu hymähtää. Rasmus hellittää otettaan Jusun lanteilta ja astuu varovasti hieman lähemmäs kaidetta. Pimeässä loistavat koristeet ja suurten ikkunoiden takaa paistava kuunsirppi valaisevat vanhaa tehdasta sen verran, että rakennuksen ja ihmisjoukon muodot erottuvat mitenkuten, samoin kuin Jusun silmät siinä käsivarrenmitan päässä.

Minuutit kuluvat eikä valoja näy eikä kuulu sen enempää kuin illan emännän veretseisauttavaa puhettakaan. Alhaalla osa vieraista alkaa liikehdinnästä päätellen siirtyä ulos odottamaan sähköjen palaamista, ja Rasmus alkaa tähyillä portaisiin päin.

“Pitäisikö meidän kuitenkin yrittää könytä nuo portaat takaisin alas?” Rasmus ehdottaa. “Mun lasi on ainakin jo tyhjä, ja jos tässä kestää vielä vaikka kuinka kauan.”

“Mennään varovasti”, Jusu myöntyy ja lähtee pienin askelin liikkeelle kohti portaikkoa. Rasmus seuraa perässä, ja kaikki sujuu hyvin muutaman askeleen verran, mutta sitten Rasmuksen jalka törmää johonkin kovaan. Hän menettää tasapainonsa ja kaatuu päistikkaa kohti maata, mutta saa viime hetkellä toisen jalkansa allensa ja päätyy jonkinlaiseen kivuliaaseen puoliseisovaan asentoon.

*

Tilanne vaatii varovaisia liikkeitä. Jusu astelee harkitsevasti eteenpäin kohti parvelta alasvieviä portaita, haluamatta kompuroida päistikkaa niitä alas huonon näkyvyyden seurauksena. Hänen kätensä tavoittaa portaiden kaiteen ja jalka on tapailemassa ensimmäistä askelmaa, kun Rasmus yhtäkkiä henkäisee hänen selkänsä takana ja sanoo:
"Odota vähän…"
"Okei", Jusu äännähtää kuuliaisesti ja kääntyy puolisonsa puoleen.

Valojen syttyessä Josefinan sydän on vähällä seisahtua, ja sitten se kiipeää kurkkuun ja tuo yllättyneen liikutuksen mukanaan. Sirot sormet kohoavat suun eteen ja Jusu vetää terävästi henkeä nähdessään Rasmuksen katselevan häntä polvistuneena ja silmät liikutuksesta (tai kivusta, mutta hei, sellainen mahdollisuus ei kerta kaikkiaan käy kosintaa kuukausitolkulla odotelleen naisen mielessä) vetistäen. Hyvä tavaton!

"Voi Rasmus", Josefina henkäisee ja laskee kädet ristiin rintakehälleen. Ilo ja jännitys ja jokin outo sivumaku sinkoilevat koko kehossa. "Mä en – en yhtään osannut odottaa että sä kosisit tänään – tai ollenkaan koskaan – oi."

Jusu hillitsee vaivoin itsensä, vaikenee ja jää odottamaan suureen hetkeen soveltuvaa suurta puhetta ja sitäkin suurempaa kysymystä.

*

Rasmuksen veret seisahtuvat hänen suoniinsa, kun valot räpsähtävät päälle ja tilanne valkeaa hänelle. Siinä hän roikkuu yhden polven varassa avovaimonsa edessä, joka on nopeaälyisenä ihmisenä tehnyt tilanteesta heti tulkintansa. Jusun ilme on yllättynyt, mutta valtavan ilahtunut ja, kuten Rasmus hetken kuluttua kauhukseen tajuaa, odottava.

Rasmus räpäyttää silmiään hitaasti.

“Enhän mä -”, hän aloittaa hämmentyneenä, mutta lause muuttaa suuntaa kesken kaiken. “- Tai siis, tietenkin, jossain vaiheessa...”

Rasmus kohottautuu nojaamaan kättään polveensa ja keventää vähän painoaan toiselta, siltä maahan kopsahtaneelta, jota kivistää niin, että Rasmuksen silmissä sinkoaa muutama salama. Hän ei kuitenkaan uskalla nousta ylös ja kertoa yksinkertaisesti kompastuneensa, sillä kaikista vähiten hän haluaa aiheuttaa Jusulle pettymyksen, ja niinpä hän hymyilee Jusulle varovaisen pöllämystyneenä.

“No, mitäs sanot?” Rasmus töksäyttää. Hänellä ei ole aavistustakaan, miten kosinta pitää hoitaa - eihän hän ole koskaan aikaisemmin kokeillut - mutta hän on aika varma, että ei ainakaan näin.


No, mitä Jusu sanoo? Lue seuraava osa Jusun päiväkirjasta!

---

Toinen adventti:
Juhlaviikko
1.-5. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Joen huulet on sinetöity (1.12.)
"So — what's new?" kylään pölähtänyt Joachim kysyy asetuttuaan joemaisella tehokkuudella kodiksi (tavaroita lojuu jo siellä täällä, vaikka mies on hädin tuskin ehtinyt astua eteistä peremmälle).

Sitten he keskustelevat hyvän tovin siitä, kuinka juuri mikään ei ole muuttunut. Työt, hevoset, opinnot – samaa vanhaa, vaikka ensiksi mainittu yritysmuotoon paketoituna. Jutellessaan kolmikko syö pastaa, jota edes Joe ei kehu vuolaasti; Josefina ei vieläkään ole maaginen kokki, vaikkei sentään enää samalla tavalla uusavuton kuin Kallaan muuttaessaan. Ruokajuomaksi valittu valkoviini sen sijaan kyllä todetaan hyväksi.

"Oh, and we got engaged on Halloween", Rasmus muistaa aterian lopuksi sanoa.
"EnGAGED on HalloWEEN? And you're only telling me now!" Joe rääkäisee niin että Josefina säikähtää.
"We haven't told almost anyone", nainen kiirehtii sanomaan. "My parents don't know yet."
"Oh", Joe sanoo ymmärtäväisesti. "They still hate Rasmus?"
"No, they don't –"
"My lips are sealed", Joe vannoo. "I can keep a secret. Now – how did it happen?"

#pikkarit2021 (3.12.)
Joachim on saanut poikkeusluvan osallistua Auburnin ja Purtsien pikkareille perjantaina. Mies ei ole pysyä pöksyissään kuullessaan, että hän pääsee kokemaan Kunnolliset Suomalaiset Pikkujoulut. Rasmuksesta tosin tuntuu, että Joella saattaa olla väärä käsitys juhlan luonteesta: tiedossa on leikkimielistä kisailua hevosten kanssa ratsut vaihtoon -hengessä sen sijaan, että pikkujouluissa tanssittaisiin kansantanhuja pöydillä itse joulupukin kanssa, niin kuin Joachimin puheista voisi kenties päätellä.

“So when are we gonna party? I mean, properly?” Joe kyselee hämmentyneenä, kun Rasmus kertoo, että viskipulloa ei tarvitse pakata tallille mukaan.
“Tomorrow”, Josefina lupaa. “There’s a gala evening and Rasmus is going to get some awards, so save your drinks for that.”
“I see”, Joe nyökyttelee ja vinkkaa Rasmukselle silmää laskien viskipullon suurieleisesti keskelle keittiön pöytää.

Pikkujoulukisailuissa Joe saa ratsastettavakseen kauniin ja kiltin Armin, Josefina ryhdikkään Andren, ja Matilda joutuu luovuttamaan ratsunsa Rasmukselle. Joukkuejako aiheuttaa ryhmässä hilpeyttä.

"Kumma. Olisi voinut luulla, että Joe on Kommandoissa", Josefina sanoo vakavan kuuloisena ja saa Rasmuksen nauraa tyrskähtämään yllätettynä: hänen puolisonsa harvoin astuu sellaiselle vitsiväylälle.

“What a beauty”, Joachim kommentoi Armia ja näyttää jo mietiskelevän, pitäisikö ehdottaa pomolle, että bisnestä laajennettaisiin kouluhevostenkin suuntaan.

Josefina tuskastelee hieman oman ratsunsa kanssa. Se tuntuu verryttelyn alkaessa vahvalta ja heittää takaosaansa pariin kertaan, kun ratsastajan avut eivät ole sen mieleen.

Rasmus on onnellisessa asemassa, sillä kenttäratsastajana hän saa ratsukseen estehevosen. Kuumaluonteinen ja kipakka Sipsi on hevonen hänen makuunsa, vaikka kouluratsastus ei ole heistä kummankaan juttu. Kun Sipsi jännittyy, helpon B:n tehtävät alkavat äkkiä tuntua kummallisen haastavilta. Rasmus kuitenkin luottaa siihen, että hän onnistuu tuomaan joukkueelleen edes jokusen pisteen. Muussa tapauksessa Viivi, joka on heidän Brasialaiset-joukkeestaan varmasti kilpailuhenkisin, saattaisi ratsastaa Maralla hänen päältään.


Juhlan tuntua (4.12.)
"So that's the level of fancy we're going for", Joachim toteaa vislattuaan, kun kampaajalla ja meikattavana käynyt Josefina astelee olohuoneeseen – nyt iltapuku yllään. "Rasmus, you lucky dog. Congrats on the engagement. And Josie, what's wrong with you? For fuck's sake, could've gotten just about anyone, but you chose that guy."

Rasmus irvistää Joelle, Josefina pyöräyttää silmiään ja suukottaa puolisonsa poskea. Joachim vinkkaa silmää ja sinkauttaa lentosuukon Rasmukselle.

"You know I'm joking. Love you – and you're totally hot", Joe sanoo läiskäyttäessään Rasmuksen olkaa. "Now – let's get going, shall we?"

Kalla Cupin gaala on alkamaisillaan. Jäisenväriseen silkkimekkoon solahtanut Josefina toivoo asunsa herättävän gaalassakin hyväksyntää; Rasmus puolestaan toivoo, ettei Cup-menestyksestään palkittavilta odoteta puheen pitämistä ja ettei hän kompuroi, jos pitää nousta paikalta ja astella juhlaväen eteen noutamaan palkintoja; ja Joachim odottaa vain hauskaa iltaa ja hyviä pippaloita.

Palkintoja (4.12.)
Palkinnot jaetaan illallisen jälkeen. Hyvä ruoka ja hyvä viini ovat saaneet Rasmuksen rentoutumaan, ja hän selviää omien pystiensä ja ruusukkeidensa hausta moitteetta siitä huolimatta, että joutuu tekemään sen kahdesti. Sekä Jesse Aron että Matildan ja Anton Seljanvaaran kanssa Rasmus vaihtaa jämäkän asialliset kädenpuristukset ja onnittelut. Puhetta hän ei sentään joudu väkisin pitämään, vaikka Verneri Kaajapuro mikrofonia tarjoaakin.

“I was waiting for your speech”, Joe motkottaa, kun Kalla CUP -pystit on jaettu ja Alma Koskela köpöttää esiin jakamaan PRO-rankingin palkintoja.
“That makes one of us here”, Rasmus ravistaa päätään.

Rasmus kiertää kätensä Josefinan lantion ympärille, ja Josefina painaa hetkeksi päänsä hänen olkaansa vasten.
“Paljon onnea”, Josefina sanoo. “Mä olen susta niin ylpeä.”

Rasmus tietää, että Josefina jos joku todella tarkoittaa sitä. Josefina itsekin olisi vuorenvarmasti ollut palkinnoilla ilman alkuvuoden loukkaantumista, mutta sen takia hänen osanaan on neljäs sija tämänvuotisessa rankingissa. Josefinaa se ei taatusti haittaa, mutta Rasmuksen mielestä olisi ollut mukava päästä juhlistamaan jälleen yhdessä.
“Ensi vuonna voitetaan molemmat. Silloin mäkin voin pitää puheen”, Rasmus päättää, ja Josefina nyökäyttää tirskahtaen päätään.

Joe on lörppäsuu (4.12.)
Ilta on kaiken kaikkiaan loistokas. Pukueleganssia, laadukkaita viinejä eikä liiaksi puisevia puheita, ja kaupan päälle mukavaa seuraa. Rasmus viihtyy ja arvelee Josefinankin, joka parhaillaan säteilee kauempana Heidin ja Laurin seurassa, viihtyvän.

Joachimkin viihtyy ja näyttää hämmästyttävän tyylikkäältä puvussaan.

"Drinks?"
"Sure."

Miehet lähtevät tiskille.

"This is your night", Joe naurahtaa yhtäkkiä. "Awards, money, youth, fame — and you're getting married to that! You'd better remember this night!"

Rasmus irvistää; ei ystävänsä sanoille, vaan äänenvoimakkuudelle. Katseita kääntyilee.

"Should've known not to trust you with a secret", Rasmus sihahtaa kuivasti.
"That's unfair. I keep plenty of juicy secrets. You just don't know about them."

Kilpakumppanit (5.12.)
Vähän puolenyön jälkeen Rasmus osuu tiskille yhtä aikaa Matildan kanssa. Josefinalla ja Joella on kauempana pöydässä juttu kesken, ja Rasmus on lähetetty noutamaan kaikille kolmelle uudet viinilasilliset - Josefinalle valkoviiniä, Rasmukselle punaista ja Joelle kuohuvaa. Hän asettuu tiskille vapaaseen väliin ja huomaa vasta sitten, että on kiilannut Matildan ja Sarahin väliin. Sarah on syventynyt keskustelemaan Rasmukselle tuntemattoman miehen kanssa, joten Rasmus kääntyy Matildan puoleen.

”Onnittelut mestarille”, hiukan hiprakkainen Rasmus sanoo juhlallisesti ja tekee pienen kumarrusliikkeen.  
Matilda siristää silmiään, mutta nyökäyttää sitten päätään. ”Kiitos. Hyvä kilpailu.”
”Ehdottomasti, eipähän mennyt liian helpoksi”, Rasmus toteaa. ”Ja sentään onnistuin voittamaan Jessen, niin ei yksi pariskunta vienyt koko pottia ja jättänyt mua aivan puille paljaille.”

Matilda on napannut esterankingin voiton alle kahden pisteen erolla Rasmuksen nenän edestä. Vaikka kenttäratsastus on Rasmuksen ykköslaji Kalla Cupissa ja kenttärankingin ykkössija riittää hänelle mainiosti, olisi tuplavoitto tietysti kelvannut sekin.

”Ehkäpä ensi vuonna”, Matilda sanoo ehkä hivenen kitkerästi, mutta Rasmus ei siitä välitä. Hän tähyää baarimikon perään, mutta näyttää siltä, että he joutuvat odottamaan vuoroaan vielä hetken – huvila on täynnä janoista juhlakansaa.

”Kerran lapsena mä itkin varmaan viikon, kun en voittanut pikkuponien SM-kisoja”, Rasmus kertoo. ”Lähdin johdossa viimeiselle kierrokselle ja otin sieltä neljä puomia alas. Kokonaiskisassa me oltiin silti kolmansia, mutta eipä se paljon lämmittänyt. Siellä mä pyyhin kyyneliä palkintojenjaossa ja Hevoshullun haastattelussa sanoin, että saatan lopettaa koko ratsastuksen siihen paikkaan. Ne tietysti painoi sen lehteen ja pisti viereen kuvankin mun punaisenkirjavasta naamasta.”

Matilda katsoo Rasmusta kulmakarvat koholla. ”Öh, okei.”
”Se juttu taitaa vieläkin olla jossain porukoilla tallessa”, Rasmus miettii. ”Mun viis minuuttia julkisuudessa.”
”Sen mä haluaisin lukea”, Matilda sanoo hitaasti.

Rasmus ei ehdi jatkaa kivuliaiden kisahäviöidensä kertaamista, sillä baarimikko astuu heidän luokseen ja kysyy juomatilauksia. Matilda pyytää kaksi drinkkiä ja Rasmus viinisuoransa. Maksettuaan omat ostoksensa Rasmus on kääntymässä takaisin Matildan puoleen, mutta nainen heilauttaa nopeasti kättään, nostaa korkeisiin laseihin kaadetut juomansa tiskiltä ja katoaa juhlahumuun.
Rasmus kohauttaa hartioitaan, asettelee viinilasit käsiinsä ja lähtee luovimaan kohti Josefinan ja Joen seuraa.

---

Neljäs adventtisunnuntai:
Artun heräteostos, osa 2 (lue ensimmäinen osa)
19. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Sunnuntaiaamuna Arttu, Josefina ja Rasmus suuntaavat takaisin tallille.

“Mitä jos sä kokeilet Aramista, ellei toi Teddy kelpaa?” Arttu ehdottaa Rasmukselle.
“No siis kelpaa tietenkin”, Rasmus puolustautuu, “mutta antaa nyt Jusun vielä varmistua siitä, ettei se ole ottamassa mitään pölkkypäätä vastuulleen. Aramista mä kokeilisin mieluusti, jos se joutaa.”
“Joutaa kyllä”, Arttu lupaa. “Ehkä sä voisit hypätäkin sillä, jos mä laitan pari tikkua ristiin.”
“Sopii”, Rasmus innostuu.

He hakevat molemmat mustat orit tarhoistaan talliin - Josefina Teddyn ja Rasmus Aramiksen. Arttu kulkee edellä ja kertoo, miten on seuraavaksi harkinnut lentävänsä Kanadaan katsomaan jonkun tietyn täysiverioriin pojanpoikaa. Arttu vaikuttaa löytäneen itselleen uuden paikan hevosmaailmassa helposti, mutta Rasmus tuntee ystävänsä ja arvelee, että kilpaurheilusta luopuminen kirpaisee kyllä yhä - vaikka ei Arttu mitään sensuuntaista ole koko reissun aikana paljastanutkaan.

Teddy tuntuu Josefinasta oikeastaan jo vanhalta tutulta. Hevonen ei ole yhdessä yössä muuttunut yhtään sen tyynemmäksi, vaan säikähtelee yhä kaikenlaisia kolahduksia, mutta yhä vain se on hyväntahtoinen ja miellyttämisenhaluinen, iloinenkin. Josefina tuntee hellyyttä hevosta kohtaan. Mikä käsittämätön onni, että se on päätynyt Artun käsiin ja sitä myötä Josefinakin on päässyt siihen tutustumaan. Hän uskoo myös vakaasti, että tulee tekemään Teddyn kanssa töitä jatkossakin, sillä Arttu on edellisiltana puhunut kuin ruuneperi siitä, miten Teddyn paikka on ilmiselvästi hänen tutuntuttunsa tallissa Murronmaalla aivan lähellä Rasmusta ja Jusua.

Ellei Josefina nyt munaa niin pahasti, ettei Arttu toisen ratsastuskerran jälkeen olekaan enää vakuuttunut hänen kyvykkyydestään nuoren hevosen ratsastamiseen, tietysti. Itsekseen irvistäen Josefina yrittää ajatella, että on tässä ennenkin nuoria laiteltu; onhan hän kelvannut Dierk Mayerille, niin miksei Artullekin.

…

Maneesi on tyhjillään, kun he siirtyvät hevosten kanssa sinne. Josefina ja Rasmus ponnistavat orien satuloihin, ja Arttu alkaa rakentaa heille pystyestettä ja okseria. Yleisön puute ei estä Aramista esiintymästä kuin se olisi vähintäänkin olympialaisissa. Käynti on massiiviselle mustalle orille tuntematon askellaji, ja se puhahtelee kiihtyneenä, kun Rasmus lopulta antaa sille luvan siirtyä pienestä sipsutuksesta oikeaan raviin. Teddy katselee Aramista perin huolestuneen oloisena, mutta päättää sitten keskittyä mieluummin Josefinan apuihin. Vaikka se säpsähtää liki joka kerta, kun Aramis kiihdyttää tanner tömisten tai laskeutuu hypyltä pärskähdyksen saattelemana, malttaa Teddy keskittyä omiin tehtäviinsä kohtuullisen hyvin. Josefinan mielestä se on erittäin hyvä merkki: hän uskoo nuoren orin pääsevän varmasti yli säikkyilystään ajan kuluessa ja kokemuksen karttuessa.

Verryttelyhyppyjen jälkeen Rasmus tulee kahden esteen linjan muutamaan kertaan isommilla estekorkeuksilla. Aramis on ennen kaikkea voimakas ja näyttävä, ei niinkään älykäs ja nopea hyppääjä, mutta hauska ratsastettava se kyllä on. Energiaa pirskahteleva ori hyppää tolppien korkeudelta puomien korkeuden sijaan ja heittää isompien hyppyjen jälkeen mielellään pikku pukkiloikankin. Hankala se ei kuitenkaan missään nimessä ole, hieman kuriton ehkä.

“Se on vähän possu välillä”, Arttu nauraa, kun Aramis hypyn jälkeen yrittää nopeasti ampaista matkoihinsa ja säikyttää Teddyn siinä sivussa. “Aramis tietää, että mä en ole sen kanssa hirveän tosissani, ja ottaa siitä aika usein ilon irti.”
“Etkai sä suinkaan ole lellinyt sitä pilalle?” Rasmus tiedustelee ja jarruttelee laukan pois. Aramis ravistelee päätään ja ottaa paikallaan muutaman epämääräisen pompun, ennen kuin suostuu siirtymään raviin.
“Vähän vain”, Arttu toteaa viattomasti. “Mutta melkoinen hyppääjä, eikö olekin?”
“Melkoinen todellakin”, Rasmus naurahtaa. “Voin uskoa, että sä olit ihan myyty, kun kiipesit ensimmäistä kertaa tämän selkään. Hieman showmiehen vikaa molemmissa.”

…

Artun ristiinlaittamien tikkujen yli pääsee loikahtamaan myös Teddy, mutta tietenkin vasta sitten, kun ne on Aramiksen ja Rasmuksen jäljiltä tipautettu aivan maapuomeiksi. Hontelo musta hevonen kiemurtelee epäuskoisena, kun ratsastaja ohjaa sitä lempeän päättäväisesti kohti puomia. Irtohypytyskujaan menemisen Teddy ymmärtää jo erinomaisen hyvin, mutta ratsastaja selässään se ei ole kuuna päivänä ylittänyt puomin puomia.

"Jo", kannustaa Josefina mutisten, "nu går vi."

Teddy saa valtaisan määrän silityksiä, kun se rohkaistuu ja harppoo tolppien välistä. Josefinaa hymyilyttää, kun hevoslapsi rentoutuu kehuja saadessaan.

"Hän tietää tehneensä oikein", Arttukin kommentoi. "Se melkein hymyilee."
"Hyvä niin. Mä haluan, että hepat tekee töitä ilon kautta", Josefina huikkaa hyvillään. "Nää babyt varsinkin."
"Onhan se helpompi tehdä työtä, jos ei vihaa sitä", Arttu linjaa.

“Josefina on kyllä nuorten kanssa tosi taitava”, Rasmus kehuu, ja todella tarkoittaa sitä. “Mulla ei riittäisi kärsivällisyys.”
“Uskon”, Arttu nyökkää, eikä tarkenna kummasta asiasta on samaa mieltä - Josefinan taitavuudesta vai Rasmuksen kärsimättömyydestä. Todennäköisesti molemmista, Rasmus arvelee.

Teddy ja Josefina tulevat puomit vielä kahteen kertaan. Kerta kerralta ori ylittää ne rohkeammin ja rennommin, ja Rasmus ei osaa sanoa, kuka loistaa eniten ylpeydestä - Arttu, Josefina vai hevonen itse. Teddy ottaa Aramiksesta mallia ja pärskähtelee tyytyväisenä, kun he siirtyvät loppuverryttelyyn. Nuori ori uskaltaa jo venyttää pidemmälle ylälinjalle Josefinan kehuessa sitä rauhallisella äänellä, kun taas Aramis tuntuu vain innostuvan sitä enemmän, mitä pidemmälle loppuverryttely etenee.

“Kyllä mä tosi mielelläni laittaisin sen teidän mukaan”, Arttu huutelee kantaessaan estetolppia takaisin varastoon. “Jusu, sopisitte taatusti tosi hyvin yhteen, näkeehän sen.”
“Teddy on kyllä tosi kiva.” Josefinan posket ovat punertavat ja hymy leveä, kun hän rapsuttelee Teddyn kaulaa. Rasmus uskoo, että Josefina on jo päätöksensä tehnyt.
“No niin on”, Arttu nyökyttelee. “Jutellaan käytännön asioista kahvin äärellä, mutta mä luvata, että et tule katumaan.”

“Sovitaanko, että ensi jouluksi sä voisit hankkia jonkun kenttähevosen alun?” Rasmus sen sijaan ehdottaa.
Arttu naurahtaa. “Sulle joululahjaksi kenttähevonen, tulossa!”

---

Jouluspesiaali:
Jouluviikko, osa 2 (lue ensimmäinen osa)
23.-25. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Torstai: Joulukuusi
Aatonaattona on paljon tehtävää. Aamupäivällä Josefina ja Rasmus käyvät hakemassa joulukuusen, jonka Rasmus on jo muutamaa viikkoa aiemmin varannut kaupan pihassa päivystävältä kuusikauppiaalta. Harmillisesti kauppiaalla on varauslistasta huolimatta nopeat syövät hitaat -menettely, mitä kuusien valintaan tulee, ja ne muutamat kuuset jotka ovat päivää ennen joulua jäljellä, ovat perin mielenkiintoisen näköisiä - eivätkä välttämättä niin hyvällä tavalla.

“Menetteleekö tämä?” Rasmus kysyy tuskastuneena. Hän yrittää pöyhiä vinon, harvan ja omituisen harmaanvihreän kuusen oksia tuuheamman näköisiksi siinä oikeastaan onnistumatta. Kuusesta putoaa joka pyyhkäisyllä suunnilleen sata neulasta.

Josefina vaikuttaa epävarmalta. “Entäs tämä pieni? Se varmaan näyttää ihan kivalta, kun siihen saadaan valot ja koristeet.”

Josefina esittelee matalaa ja hieman toispuoleista kuusta ja kuulostaa reippaalta, mutta Rasmus arvaa, että hän on asioiden saamasta käänteestä taatusti harmissaan. Kuusi on tärkeä osa joulua.

“Voidaanhan me käydä varastamassa Merenheimojen mailta kuusi”, Rasmus ehdottaa puolitosissaan. Hän kohtaisi vaikka kokonaisen sukupuullisen Märtan sukulaisia, jos saisi sillä pelastettua tilanteen. Rasmushan se oli kuusimyyjän kanssa kaupat tehnyt.
Josefina naurahtaa vaisusti. “Ei nyt sentään. Otetaan tämä, kyllä se välttää.”
“Onko välttävä riittävän hyvä”, Rasmus epäilee.
Mutta Josefina nyökyttää tarmokkaasti päätään. “Hyvä se on. Otetaan tämä!”

Ja ihan hyvä kuusesta tosiaan tulee, kun he koristelevat sen ja pukevat sen ylle metritolkulla valonauhaa. Josefinan koristelutyyli on hillityn klassinen, ja kun Rasmus lopuksi seisoo kädet lanteilla katselemassa lopputulosta, hänkin toteaa kuusen tuovan taloon hyvää tunnelmaa.

“Yksi vielä”, Josefina huikkaan ja ojentaa Rasmukselle litteän rasian. Rasmus avaa sen, ja sisältä paljastuu Sokan siskoksilta muutama vuosi sitten saatu Lara-koriste.
“Hyvä kun muistit”, Rasmus sanoo ja ripustaa koristeen varovasti kuuseen. Hän valitsee vankan näköisen oksan, josta miniatyyri-Lara ei toivottavasti putoa maahan ja mene rikki. Samalla tavalla kuin oikea Lara on mennyt rikki, Rasmus ajattelee, mutta ei enää katkerasti.

Lara tulee tietenkin olemaan aina Rasmukselle erityisellä tavalla tärkeä, sillä tamma veti hänet viime hetkellä takaisin mukaansa hevosmaailmaan ja muistutti hänelle, mikä oikeastaan on tärkeää. Vaikka Rasmuksen unelmat kilpaurasta tamman kanssa romuttuivat aivan liian aikaisin, ei hänellä olisi Akua eikä Desiä, jos Laraa ei olisi.

Tuskin hänellä olisi Josefinakaan, jos Laraa ei olisi, Rasmus miettii kuusen valaistusta vielä viimeistelevää kihlattuaan vilkaistessaan. Niin kuin Rasmuksen elämän voi jakaa aikaan ennen Laraa ja aikaan Laran kanssa, voi sen jakaa myös aikaan ennen Josefinaa ja aikaan Josefinan kanssa. Jälkimmäisestä hän pitää paljon enemmän.

“Valmis!” Josefina ilmoittaa tyytyväisenä saatuaan vielä kuusentähden suoristettua. “Mitäs sanot?”
“Täydellinen”, Rasmus toteaa katse lähinnä Josefinassa ja kaappaa hänet syleilyyn. Sitten hän vilkaisee kuusta, ja vaikka he ovatkin tehneet parhaansa saatavilla olevalla materiaalilla, näkee Rasmus edelleen pieniä kehityskohteita.

“Mutta ensi kerralla hankitaan joku norjalainen kasvatuskuusi”, hän lisää, ja Josefina suostuu nauraen.

Perjantaiaamu: Joulutapaturma
"Anteeksi! Anteeksi! En mä tarkoittanut", Rasmus sanoo hätäännyksestä ja nolostuksesta kiireisenä. "Eihän sattunut?!"
"Auh! Sattui kyllä", Josefina vingahtaa käsi silmän edessä. "Mutta kyllä mä selviän!"
"Selviätkö varmasti? Onhan sulla vielä silmä tallella?" Rasmus huolehtii, ja lähistöltä kantautuu Stinan nauru.
"Jestas sentään! Kyllä huomaa, ettei piiskaleikit ole teidän vahvinta alaa!" tallityöntekijä räkättelee.

Rasmuksen mieliala sukeltaa nopeasti synkkyyteen, ja on kuin mies luimistaisi korviaan. Pitikö Purtsilan autiouden särkyä juuri sillä hetkellä, kun hän epäonnisen sattumuksen seurauksena vahingossa huitaisi tyttöystäväänsä kuusenhavulla naamaan? Nauti tässä rauhaisasta joulutunnelmasta idyllisessä tallimiljöössä, kun hävettää niin että kasvot ovat punaiset kuin pukin nuttu!

"Se oli vahinko", hän katsoo tarpeelliseksi selventää naisväelle.
"Tietysti oli", Josefinakin nyökyttelee ja on vihdoin rohjennut laskea käden silmäänsä peittämästä.
Hänen silmänsä on, onneksi, ehjä, vaikka vetistääkin vielä.
"Tietty", Stina tirskahtaa. "Eihän kukaan tahallaan. Naamaan."
"Mennäänkö jo viemään nämä perkeleen havut hevosille?" Rasmus tivaa halukkaana pääsemään pois Stinan välittömästä läheisyydestä.
"Mennään vain, niin ehditään sitten kotiin ja sun vanhempienkin luo ajallaan", Josefina sanoo sopuisasti, ja pariskunta poistuu parkkipaikalta tallin taakse viedäkseen hyvänkokoiset havuniput Kissen, Grannin ja Riesan ulkoiluryhmille.

"Anteeksi", Rasmus jupisee yhä vähän luimistelevaisena.
"Saat anteeksi", Josefina jo tirskahtaa. "Eihän tässä käynyt kuinkaan."
"Onneksi. Kuolisin muuten häpeään."
"Älä nyt sentään liioittele", Josefina komentaa ja rapsuttaa Kisseä, joka on tullut uteliaana heitä vastaan.

Granni puolestaan ei vaivaudu tulemaan rapsutteluetäisyydelle, vaan astelee havukasalle vasta, kun pariskunta on jo siirtymässä seuraavalle tarhalle. Riesan pihattotarhan luona Josefina naurahtaa.

"Olipahan ensimmäinen kerta, kun oon saanut joululahjaksi risuja", hän tuumaa viattomasti. "Liekö musta tullut sitten tuhma."
"En mä oikeasti tarkoittanut", Rasmus inttää kyvyttömänä laskemaan asiasta vielä (jos koskaan) leikkiä. "Ja voitaisko nyt lakata puhumasta siitä? Mun vanhempien luona et ainakaan sano, että mä löin sua tänään!"
"Hyvänen aika, en tietenkään sano!" Josefinakin kauhistuu. "Eihän tässä mistään sellaisesta ollut kyse. Harmiton vahinko ja hassu tilanne, ei sen kummempaa."
"Hah-hah-haa", Rasmus murahtaa vieläkin vähän synkeänä, mutta alkaa lientyä, kun Josefina pysäyttää hänet, halata rutistaa ja painautuu suukottamaan häntä niin, että heidän huppujensa karvareunukset näyttävät sulautuvan yhteen ja sulkevat koko muun maailman pois heidän omasta pienestä kuplastaan.

Perjantai-iltapäivä: Yllätyksiä lounaalla
Tallilta päästyään Josefina ja Rasmus suuntaavat Alsiloille joululounaalle. Josefinan silmä ei enää punoita, ja Rasmus toivoo, että asia ei toden totta tule esille ruokapöydässä. Sitä paitsi, Rasmus muistaa, on eräs toinen asia, joka todennäköisesti vie hänen vanhempiensa huomion.

“Mä en muuten muistanut kertoa porukoille”, Rasmus paljastaa kääntyessään vanhempiensa pihaan johtavalle tielle. “Kihlauksesta, siis. Että se nyt tulee yllätyksenä.”
“Muistanut?” Josefina kohottaa kulmakarvojaan, mutta ei voi olla hymyilemättä. Aivan kuin he olisivat käyneet vastaavanlaisen keskustelun ennenkin, jokunen vuosi sitten - silloin, kun Rasmus ei muistanut kertoa vanhemmilleen, että hän ja Josefina seurustelivat.

“No kun mä ajattelin, että parempi olla hiljaa, ettei asia jotenkin kiiri sun vanhempien korviin, siis ennen kuin sä haluat itse kertoa”, Rasmus selittää. “Kun äiti on semmoinen suupaltti. Ja sitten no, ei vain ole tullut puheeksi.”
“Mitäköhän ne sanovat?” Josefina pohtii, vaikka tosiasiassa ei usko Alsiloiden suhtautuvan asiaan ainakaan kovin huonosti. Hän ja Jaana ovat aina tulleet hyvin toimeen, ja Rasmuksen isällä tuskin on asiaan kovin kovaäänistä mielipidettä.
“Innostuvat tietysti”, Rasmus irvistää. “Äiti varmaan alkaa hössöttää jotain ja suunnitella häitä ensi juhannukseksi. Mutta ei anneta sen sekaantua liikaa.”

Jaana Alsila toden totta innostuu huomatessaan Josefinan kädessä sormuksen heidän jo istuttua joulupöytään. Hänellä kestää muutama sekunti laskea yhteen yksi plus yksi, mutta sitten hän henkäisee ja laskee ruokailuvälineensä takaisin pöydälle.
“Oletteko te menneet kihloihin?” Jaana kysyy korkealla äänellä. “Rasmus! Miksi et ole sanonut mitään?”
“Se oli salaisuus”, Rasmus hymyilee säyseästi. Äidilleen hänen ei tarvitsisi kertoa, että oli unohtanut koko asian.
“Upea sormus!” Jaana tarttuu Josefinan käteen. “Paljon onnea!”
“Kiitos”, Josefina sanoo hyvillään. “Se oli isoäitini.”
“Minä jo arvelinkin, että tuskin Rasmus on tuollaista osannut valita”, Jaana katsahtaa pöydän toisella puolella istuvaa poikaansa. “Enpä olisi uskonut, että saat aikaiseksi kosia!”

Siinäpä yksi tarina, jota Jaana Alsila ei koskaan saisi tietää, Rasmus miettii ja jatkaa hymyilyä. Jaana kyselee ummet ja lammet kosinnasta, häiden ajankohdasta ja jopa sijainnista, ja Josefina vastailee parhaansa mukaan vaikka joutuukin Jaanan pettymykseksi kertomaan, että häät eivät ole vielä kalenterissa.

Keskustelu lipuu jälkiruokaan mennessä muihin aiheisiin, ja nelikon siemailllessa kahvia on Jaana Alsilan vuoro tehdä paljastus. Se on Josefinan ja Rasmuksen uutista synkempi - Vivani on ultrattu uudelleen edellisviikolla, ja tamma ei ole tiineenä.

Asialla on kuitenkin hopeareunus.
“Saat siis Rasmus siitä ensi kaudelle kisahevosen”, Jaana huokaa. “Mutta vuodeksi vain.”
Rasmuksen ilme kirkastuu. Hän on omin käsin valinnut Vivanin äidilleen siitostammaksi ja on aina pitänyt mustasta, isosti liikkuvasta ja hyppäävästä hevosesta. “Vau! Täytyy alkaa miettiä sille treenisuunnitelmaa, sehän on nyt elänyt kuin pellossa Vivaron vieroituksen jälkeen… Onneksi Josefinalla on kokemusta Pikin ja Grannin osalta, niin voit auttaa mua. Mitenköhän pian sillä voisi jo hypätä? Pitäisikö se yrittää saada jonnekin maneesitallille talveksi?”

Jaana ei ole kiinnostunut Rasmuksen pohdinnoista. “Minä sen sijaan aion ostaa itselleni suomenhevosen”, hän ilmoittaa. “Kissestä ei taida olla minulle tätiratsuksi vielä ihan hetkeen, ja olen muutenkin aina halunnut päästä perehtymään suomenhevossukuihin paremmin. Ensi jouluna päästään siis tapaninajelulle ihan oikealla suomenhevosella!”

Rasmuksen isä huokaa hiljaa, mutta siihen kukaan ei kiinnitä huomiota.

Muutaman tunnin vierailun jälkeen Rasmus ja Josefina hyvästelevät Alsilat, jotka tunkevat heille molemmille mukaan pari pehmeää pakettia. Oven sulkeuduttua Rasmus puuskahtaaa syvään.
“Kiva käydä, mutta vielä kivempi mennä omaan kotiin”, hän summaa.
Josefina hymähtää. “Lämmitetään sauna ja makoillaan sohvalla”, hän suunnittelee. “Mitä sä haluat syödä illalla?”
Rasmus irvistää itsekseen. Hän on jo lopen kyllästynyt jouluruokiin eikä aio maistaa enää yhtään laatikkoa ainakaan seuraavaan vuoteen, mutta uskaltaisiko hän paljastaa sitä Josefinalle?

Josefina on kuitenkin lukenut Rasmuksen ajatukset.

“Olisiko pitänyt tilata vaikka pitsat?” hän ehdottaa viattomasti, ja Rasmukselta pääsee helpotuksen huokaus.
“Olisi”, Rasmus sanoo ja suikkaa Josefinan poskelle suukon. “Sä olet paras.”

Perjantai-lauantai: Jouluyö
“Oliko sun joulu sellainen kuin toivoit?”

Rasmuksen kysymys saa Josefinan raottamaan silmiään ja kohottamaan katseensa poikaystävään, jonka kainaloon hän on mukavasti käpertynyt katsomaan elokuvaa. Rakkautta vain -elokuvan loppukohtaus pyörii sängyn jalkopäässä läppärin näytöllä; Josefina on jo torkahtanut ja missannut osan elokuvasta, mutta se ei haittaa, kun on nähnyt tarinan jo moneen kertaan. Jouluyön tunnelma on unelmaisen mukava ja rauhallinen.

Pehmeä hymy valaisee kihlatun kasvot ja hälventää Rasmuksen mielestä äkkiä heränneet huolenrippeet siitä, onko hän onnistunut tekemään Josefinan joulusta onnellisen.

"En muuttaisi mitään", Josefina vakuuttaa ja saa suukon otsalleen.

"Vaikka ehkä", nainen jatkaa hetken hiljaisuuden kuluttua ja saa Rasmuksen valpastumaan.

Mitä ehkä? Mitä Josefina olisi jouluunsa toivonut tai mitä muuttanut?

"Ehkä jonakin vuonna voitaisiin viettää joulu minun vanhempien luona", Josefina ehdottaa hitaasti ja varoen. Hän on alkanut tuntea kaipuuta kotiin. Lapsuudenkodin perinteet tuntuivat pitkään ainoalta oikealta tavalta viettää joulua, ja nyt Josefina on selvinnyt jo kahdesta joulunvietosta poissa juuriltaan ja perheensä luota. Ehkä irtiotto on jo tehty — ehkä hän on jo kasvanut itsenäiseksi. Sitä Josefina uskoo sen tarkoittavan, ettei hän enää koe tarvetta pyristellä kauemmas kartanosta ja sen tavoista vaan sallii itsensä tuntea nostalgista ikävää.

"Tietysti", Rasmus lupaa empimättä ja kehuskelee vielä: "Mehän ollaan sun äitiskin kanssa jo halailuväleissä, niin että eiköhän olisi jo aikakin keitellä joulupuurot yhdessä."
"Se taisi kyllä olla yksittäistapaus", Josefina kikattaa. "Ja sitä paitsi meillä isä tekee aina puuron. Se herää aikaisin, ja sitten mä, ja me mennään yhdessä aamutalliin, kun puuro on valmista. Tai siis niin me ollaan aina ennen tehty."
"Aika kiva perinne", Rasmus tuumaa.
"Niin. Mutta tietysti perinteet joskus muuttuu. Nythän mekin voidaan tehdä ihan omanlaisiamme jouluja", Josefina hymähtää. "Omia perinteitä."
"Ai niin kuin pitsan syöminen yöllä sängyssä?" Rasmus ehdottaa ja kurottaa nappaamaan yöpöydältään viimeisen pitsapalan.
"Vaikka niin", Josefina naurahtaa ja katsahtaa kelloa. "Hyvää joulupäivää ja kiitos tästä joulusta."
Rasmus nielaisee pitsanpalasen voidakseen vastata: "Kiitos samoin."

20k
18. tammikuuta 2022
Kisat Kultasaaren kartanolla

Vuoden ensimmäiset kilpailut ovat vaatimattomasti kahden ja kolmen tähden kansainväliset SAIEC-kilpailut Kultasaaren kartanolla. Ehkä joku pienempi kisa ei olisi tehnyt joulutauon jälkeen hallaa, mutta sellaisia ei ollut tarjolla, joten niinpä me lähdetään suoraan Hankoon. Sen verran mulla on järkeä päässä, että ilmoitan mukaan vain Carrin, joka on mun hevosista ainoa, joka on hypännyt tammikuussa edes muutaman kerran. Branilla on meneillään lähinnä maastolaukkoja sisältävä kunnonkohotuskausi, ja Aku taas on ollut sileäntreenissä. Carri on sentään ollut hyppyharjoituksissa kohtuullisen hyvä, ja niinpä mä ilmoitan sen reippaasti sekä 130- että 140-luokkaan ja toivon parasta.

Josefinalla on mukana Piki. Me lähdetään Hankoon jo edellisenä päivänä viettämään jonkinlaista minilomaa ja katselemaan kv-kouluratsastusta. Nykyisestä kenttäratsastajuudestani huolimatta kouluratojen seuraaminen on mun mielestä kuitenkin edelleen kuolettavan tylsää, joten kun me ollaan pari tuntia kommentoitu ratsukoiden suorituksia toisillemme, mä ehdotan poistumista, ja Josefina suostuu.

”On tämä varmaan heinäkuussa tosi kiva kaupunki”, Josefina kommentoi, kun me illansuussa kierrellään kaupungilla. ”Pitäisikö etsiä joku kahvila?”

Mä kiskon huppua paremmin päähän suojautuakseni merituulelta, joka jäädyttäisi helvetinkin. Täällä tuuli puhaltaa joka ikisestä ilmansuunnasta yhden sijaan, ja me marssitaan pikaisesti lähimpään mahdolliseen kahvilaan. Tunto alkaa palata mun varpaisiin vasta, kun kahvi on melkein juotu ja pulla syöty. Josefinan nenä punoittaa, ja mä voin vain kuvitella, miltä itse näytän valuvine silmineni. Kahvilan tarjoilut ovat kuitenkin hyvät, ja kun me siinä istuskellaan pienessä pöydässä toisiamme vastapäätä hörppimässä makusiirapilla höystettyjä latteja, tuntuu reissu ihan oikealta lomalta.

xx

Lomafiilis on karissut seuraavaan päivään mennessä, sillä tulikuuman Carrin ratsastaminen käy todellakin työstä. Verryttelyssä ori tarjoaa kahta vaihtoehtoa: paikallaan hyppimistä tai holtittomia spurtteja päin esteitä. Mä saan sen hädin tuskin laukkaamaan yhtä ympyrää ilman välikohtausta, ja verryttelyhypyt eivät lupaile hyvää. Radalle on kuitenkin mentävä.

Eikä siitä hyvää tulekaan – joka kaarteessa Carri jää laukkaamaan paikoilleen sen oloisena, että on valmis räjähtämään atomeiksi, ja kun saan sen taisteltua esteen kanssa samalle linjalla, ori yksinkertaisesti vetää multa ohjat kädestä ja ampuu matkoihinsa. Vaikka se onkin tavallisesti varovainen hyppääjä ja haluaa pysyä irti puomeista, ei se enää 130-senttisillä esteillä onnistu kontrollin puuttuessa täysin. Mä en edes pysy laskuissa, miten monta estettä me keilataan kumoon, varmaan kaikki. Tuloksena on ansaitusti viimeinen sija.

”Hävettää”, mä puhisen Josefinalle hypättyäni alas Carrin selästä. Ori tepsuttaa edelleen paikoillaan ja pärskyttelee intensiivisesti. ”Eiköhän lähdetä kotiin, ennen kuin mä annan firmalle lisää huonoa mainetta.”
”Höpsis”, Josefina sanoo reippaasti, vaikka tietenkin se oli nähnyt koko häpeällisen esityksen. ”Ehkä sen piti vain päästellä höyryjä. Ja sitä paitsi sulla on kahdenkymmenenviiden prosentin todennäköisyys voittaa koko seuraava luokka.”
”Todennäköisyys on kyllä pyöreä nolla”, mä mutisen, mutta huokaan sitten. Tuskin yksi rata lisää painaisi tässä katastrofissa enää mitään.

Noin muutoin Josefina on oikeassa – kahden tähden 140-luokka on pieni, osallistua on vain neljä. Koska rata ei vaihdu, me päästään hommiin pienen teknisen tauon jälkeen. Oskari Käkiharju aloittaa, ja sitten on Carrin vuoro.

Ja kumma kyllä, Josefina on oikeassa myös siinä, että Carrin piti vain päästellä höyryjä. Se on edelleen ylikierroksilla ja kireä, mutta nyt saan sen laukkaamaan rennommin eikä se ota esteitä päin niin rajuja syöksyjä. Ja kun Carri ei syöksy, se antaa mun auttaa sitä ponnistuspaikkojen löytämisessä ja muistaa nostella sääriään puomien yli.

Ihan hirveän siisti rata se ei ole, mutta taitoarvostelua Hangossa ei käytetä.

Niinpä me tehdään nollarata.

Ja voitetaan koko luokka.

Ja saadaan palkinnoksi ruusuke ja kaksikymmentätuhatta euroa.

xx

Paljon myöhemmin, kun me ollaan Josefinan kanssa jo kotisohvalla makoilemassa, mä alan miettiä äkillistä rikastumistani ja sitä, mitä elämälläni nyt tekisin.

”Se on ihan hirveästi rahaa”, mä totean melkein tuskastuneena. ”Mitä sillä pitäisi tehdä? Ostaa hevonen?”
”Esimerkiksi”, Josefina virnistää. ”Tai koira. Tai meille uusi lumikola sen viime viikolla hajonneen tilalle.”

”Entä auto”, mä makustelen sanaa suussani ja oikeastaan innostun tosissani. Mä olen ajellut ikivanhalla Jeepilläni täysi-ikäisyydestä saakka. ”Tarvittaisko me toinen auto? Pitäiskö ostaa joku sähköauto?”
”Aika hyvinhän me ollaan nytkin pärjätty”, Josefina järjen äänenä toteaa. ”Ja ainahan sä voit vaikka sijoittaa ne rahat, säästää johonkin isompaan.”
”En mä tiedä sijoittamisesta mitään”, joudun myöntämään. ”Mutta jos tässä vuoden mittaan kävisi voittamassa pari muutakin luokkaa, ja voisi sitten ostaa vaikka Ykkösen.”
Josefina naurahtaa. ”Hyvä suunnitelma. Kannatan!”

Ikäkausia
Eli kesä 2022

Vastasyntynyt
Toukokuun puolivälin jälkeen Alena varsoo, ehkä viimeistä kertaa. Jälkeläinen on Kidistä, ja siten se on sekä rahalliselta että tunnearvoltaan todennäköisesti kallein varsa, joka Riesenbeckissä on koskaan syntynyt.

Isokokoinen orivarsa syntyy aamuyöllä, ja jo iltapäivällä se koikkelehtii emänsä kanssa laitumella kuin omistaisi puoli Eurooppaa. Sillä on pitkät jalat ja pitkä askel, ja kaiken kaikkiaan se on rakentunut likipitäen täydellisesti. Toki on liian aikaista sanoa, tuleeko siitä koskaan estehevosta, saati sitten huipputason estehevosta, mutta ainakin se on hieno aihio.

Tämän Pomo aikoo pitää.

“Have you already decided the name?” Rasmus tiedustelee saavuttuaan laitumen reunalle.

Tumma töpöhäntä viuhtoo innokkaasti puolelta toiselle, kun varsa ravaa kierroksen emänsä ympäri. Alena näyttää jälkikasvuunsa tyytyväiseltä. Luontaisen kilpahevosen lisäksi se on myös luontainen äiti, joka tönii varsaa paremmin nisille ja hörisee sille hiljaa, kun se juo.

“Yes”, Pomo vastaa Rasmukselle. Hän ei irrota katsettaan Alenasta ja varsasta, mutta Rasmus on näkevinään miehen kasvoilla hymynkareen.

Sen pidemmälle keskustelu ei jatku, sillä nimen Pomo paljastaa vasta myöhemmin, kun he istuvat koko talliporukalla iltaa pihalla. On lämmin ilta, ilmassa tuoksuu kesä ja pihavalon alla parveilee yöperhosia. Pomo kaataa kaikille kuohuviiniä, ja Joe grillaa. Makkaroiden kuoret hiiltyvät mustiksi, kun hän unohtuu selvittämään Josefinalle kesän kisasuunnitelmia, mutta Joe rapsuttelee pahiten palaneet kohdat veitsenkärjellä pois ja vannoo niiden olevan vielä syömäkelpoisia. Kun lasit ovat tyhjentyneet toisen kerran, Pomo kertoo juhlallisesti päättäneensä varsan nimen jo kauan ennen sen syntymää.

Varsa saa nimensä kauan aikaa sitten kadonneen paikan mukaan, utopian, jossa elämä on harmoniassa luonnon kanssa - siitä tulee Arcadian.

Kaksikesäinen
Desi on kaksivuotias ja vähän hupsun näköinen, vielä hieman takakorkea ja pitkäharjainen. Se laiduntaa isossa tammavarsalaumassa Debbie Fischerin silmänkantamattomiin jatkuvilla tiluksilla eikä ole ensimmäisenä tulossa tervehtimään, kun Rasmus ja Josefina puikahtavat golfkärrystä laitumen puolelle. Tummanharmaaksi haalistunut tamma ei erotu joukosta erityisesti edukseen: Desi on pienehkö ja vähän piskuisen näköinen, ja se mulkoilee heitä säänpieksemän otsaharjan alta silmänvalkuainen vilkkuen. Sosiaalisemmat varsat ympäröivät heidät sen sijaan nopeasti.

”Pulu ei ole kyllä muuttunut yhtään”, Josefina toteaa työntäessään liki syliin tunkevaa rautiasta piirtopäätä kauemmas. ”Sehän oli tällainen syliponi jo syntyessään.”

”Joo, ja Desi oli erakko”, Rasmus hymähtää luoviessaan uteliaampien tammojen ohi kohti omaa varsaansa. Se ei väistä, mutta ei tule vastaankaan, ja kun Rasmus on hetken silitellyt sen kaulaa, se painaa korvat luimuun ja näykkää Rasmuksen paidanhihaa. Sitten se hypähtää sivuun ja ravaa pää korkealla muiden taakse.

”Outo ajatus, että ensi kesänä me voidaan laittaa näitä jo satulaan”, Rasmus pohtii varsoja silmäillessään. ”Siinä onkin tekemistä. Desi ja Ilve, ja Sera ja Pulu ja Croco, ja ties kuinka monta muuta kolmivuotiasta pomo ehtii vielä hankkiakin.”

”Toivottavasti ei kovin montaa”, Josefina nauraa. ”Todennäköisyys sille, että niiden kaikkien selässä pysyy ratsutuksen ajan, alkaa käydä aika pieneksi.”

”Onneksi se satulaanlaitto on enemmän sun heiniä”, Rasmus toteaa ja kiertää kätensä Josefinan hartialle.

Viisivuotias
”I rather like him”, pomo ilmoittaa ykskaks yllättäen heinäkuussa, kun takana oli jälleen yksi Akun ja Rasmuksen hyppytunti. Tällä kertaa Rasmus on joutunut suurennuslasin alle yksin, kun Joe ja Josefina olivat painuneet täysiverisillä laukkaamaan radalle. Rasmus on läpimärkä hiestä, mutta niin on Akukin – se oli joutunut hankalilla linjoilla tosissaan töihin.

”You do?” Rasmus vastaa hieman hämmentyneenä. Toistaiseksi pomo ei ollut juurikaan ilmaissut erityistä kiinnostusta Rasmuksen nuorta oria kohtaan, ja vaikka Rasmus oli pomon mielipidettä kuumeisesti yrittänyt arvata, ei hän ollut sitä kuitenkaan kysynyt.

”I like his spark”, pomo arvioi ennen kuin lähtee kättään huiskauttaen kohti tallia, huikaten vielä olkansa yli: “Though there’s a lot of work to do.”

Sen Rasmus tietää itsekin. Viisivuotias Aku on fyysisesti voimiensa tunnossa mutta henkisesti vielä keskenkasvuinen, ja kun tehtävät muuttuvat vaikeammiksi ja esteet isommiksi, se lyö mielellään homman leikiksi. Sen motivointi yhteistyöhön ja sinnikkääseen työntekoon ei ole aivan helppoa, mutta kun orin kanssa pääsee samalle aaltopituudelle, on sen hyppy jumalainen.

Ja onnekseen Rasmus ei pelkää työtä.