Pikin päiväkirja

Pennilä Derby
Harrasteluokka
Sijoitus 2/3
Ohje: liitä osallistumisen yhteyteen lyhyt sanallinen kuvaus (N. 100 sanaa)/kuva ratsukon valmistautumisesta kauden viimeiseen ulkokenttäkilpailuun. Teemana syksy!

Tuotos
Rasmus luulee, että palelen. Eihän se ole mikään typerä luulo: on lokakuu ja Penningessä tuulee. Koleuden keskellä valmistelen mustaa tammaa koulukokeeseen ja yritän ajatella, että ei tämä ole sen kummempaa kuin estekisatkaan. Todellisuudessa kenttäratsastus on minulle vierasta maaperää ja hytisen silkkaa jännitystäni, vaikka pitkäaikainen valmentajani, kenttäratsastaja Verneri Kaajapuro, onkin meitä pitkin syksyä harjoittanut.

Olemme askeltaneet kouluohjelman niin moneen kertaan, että on vain Pennan lanausinnon ansiota, ettei se ole piirtynyt pysyvästi kentänpohjaan. Kuulaina syyspäivinä olemme hypänneet maastoesteitä, eikä siinä ole juuri ehtinyt ruskaa ihailla, sillä Pikin kanssa puuha on menoa ja meininkiä. Eivätkä maastoilumme ole rajoittuneet kirkkaisiin, syysauringon värittämiin päiviin: kunnon kenttäratsastajat ovat säänkestäviä, ja vaikka minä oikeastaan olen hemmoteltu esteratsastaja, tänä viikonloppuna aion esittää osani kunnolla, jotta Piki saa loistaa.

Palaute
Tuotokseen on saatu hieno tarinanomainen tunnelma, joka tempaisee mukaansa.
Syksyn tulon voi tuntea! Lukija jää odottamaan, miten tarina jatkuu. Onnistunut läpiluotaus hetkestä toiseen.

Isabella Sokka ottaa uutisen vastaan kuten olettaa sopii: vailla suurempaa tunteen paloa ja tekemättä asiasta sen kummempaa numeroa. Josefina, jota irtisanoutuminen on jännittänyt suuresti siitä huolimatta, ettei hän odottanutkaan työnantajansa järjestävän kohtausta, huojentuu ja puhkeaa vapautuneeseen hymyyn kiittäessään Isabellaa kuluneista vuosista tallityöntekijänä. Kiittämisen aihetta onkin paljon, sillä Josefinalle työ on tarjonnut omaa, itse ansaittua rahaa ja itsenäisyydentuntua, ja lisäksi Isabella on ollut ihailtavan joustava antaessaan hänen reissata kesäisin Rasmuksen mukana Saksaan ja sovittaa työaikatauluja opintoihin. Kaikkea sitä entinen tallityöntekijä ei kuitenkaan sano ääneen, vaan antaa merkitysten kiteytyä lyhyeen kiitokseen ja hyvästelyyn ennen poistumista.

Vaikka eiväthän hyvästit toki lopulliset ole. Josefina on jatkossakin tuttu näky Auburnissa.

"Nyt se on tehty", Josefina kertoo Brania harjaavalle Rasmukselle. "Mä kerroin Isabellalle."
"Ai, no hyvä, tai, niin, mitäs se sanoi siihen?" hänen puoleensa kääntyvä puoliso sanoo ja yskäisee (Bran on nauttinut aurinkoisesta syyspäivästä piehtaroimalla ja sen karvasta pöllähtelee pölypilviä jokaisella kumisuan kuopsauksella).
Josefina hymyilee ja siirtyy aivan karsinan ovensuuhun, jolloin Rasmus ymmärtää myös astahtaa häntä kohti.
"Toivotti meille onnea ja uskoi, että me pärjätään hienosti", nuori nainen toistaa toimistossa käydyn keskustelun ydinasiat ja levittää vähän käsiään. Poikaystävä vastaa kutsuun. Nuoret halaavat toisiaan ja hätkähtävät erilleen toisistaan, kun Jonathan Raynott rullaa lantakärryt kulman takaa ruunaköörin ja upean uuden Sienna-tulokkaan luota Fellun tyhjän karsinan edustalle.

"Moro", tallityöntekijä tervehtii. "Don't mind me! Lappaan vaan shaissea tässä. En kerro kellekään, että täällä söpöstellään."
"Joo, öh, moi. Me tästä, tai siis, ollaan lähdössä kohta maastoon", supliikki-Rasmus selittää.
"Aa no hyvä tietää! Putsaan Bränikän karsinan sitten sillä välin", Jonny hymähtää.
"Voisithan sä Rasmus jo ottaa sen hoitopaikalle, niin ette oo tiellä", Josefina ehdottaa ja katsahtaa kelloa. "Mulla on Piki jo harjattuna, niin mulla ei mee sen satuloinnissa kauan."
"Mulla menee hetki, ennen kun tää on taas kirjava eikä hiekanvärinen", Rasmus huokaisee, ja naapurikarsinasta kuuluu Jonnyn myötätuntoinen naurahdus; onhan mies itsekin kirjavan Lyylin omistaja, vaikka tamma nyt onkin muualla.
"Feel ya. Valkoisten läiskien esiinkaivelu se vasta onkin mukavaa", Jonny toteaa.
"Sanos muuta. Mutta joo, me tästä siirrytään pois tieltä", Rasmus lupaa.

Josefina jää hetkeksi auttamaan puolisoaan tämän ratsun puunaamisessa. Kummatkin heippaavat takaisin ohikulkiessaan tervehtiville Innalle, Jennalle ja Nitalle, joista vain jälkimmäinen jää hetkeksi rupattelemaan. Muilla on ratsastusvaatteista päätellen lähinnä päivän treeni mielessään. Nita varoittaa, että myöhäisiltapäiväksi on vielä luvattu sadetta ja illaksi myrskyisiä tuulenpuuskia, mikä pistää Josefinaan ja Rasmukseen liikettä.

"Mä menen satuloimaan Pikin. Nähdään kohta suihkulähteellä", Josefina sanoo ja katoaa kiireen vilkkaa tammatalliin. Sateiden ja tuulten riepomaksi joutuminen ei juuri houkuta, kun aikaa vilustumisen potemiselle ei hektisestä elämästä liikene. On siis paras ratsastaa hyvän sään aikana.

"On kyllä hulppeeta, kun on tämmöiset puitteet", Rasmus tuumaa, kun he hieman myöhemmin kävelyttävät hevosiaan lammen rantaa seuraillen ohi derbykentän ja kohti ratsastuspuistoa.
"Sanos muuta", huokaa Josefina ja naurahtaa sitten. "Joskus mulla on melkein huono omatunto siitä, että mä tykkään niin paljon pitää Pikiä täällä."
"Häh?"
"Nokun se tuntuu pettuuruudelta Purtsilaa kohtaan."
"Mutta onhan sulla siellä vielä hevosia kaksin verroin", Rasmus muistuttaa.
"No on", Josefina myöntää, "enkä mä vieläkään nirpistele nenääni, kun menen sinne. Mä viihdyn Purtsilassa hyvin aina kun käyn. Mutta sanonpa vaan, että tähän ylellisyyteen on taas helppo tottua."
"Varmasti. Sä kun olet vielä kasvanutkin kartanossa. Ei teilläkään mikään rupuinen latotalli ole", Rasmus kommentoi.
"No ei. Mä olen tottunut elämässä aika hyvään", Josefina tunnustaa syntinsä, eikä sano ääneen miettineensä joskus, kuinka masentavilta kasvoja vasten läpsivät realiteetit tuntuisivat, jos he koskaan etsisivät tallitiloja omalla budjetillaan. Olkoonkin, että hänellä on perittyä varallisuutta! Eikä Rasmuskaan ole köyhyydessä varttunut; onko kukaan, kellä on mahdollisuus pitää hevosta tai vaikka useampaa?

"Tämä toiminimiasia alkaa nyt tuntua jo tosi konkreettiselta", Josefina toteaa, kun he ovat antaneet hevosten ravailla rennosti ratsastuspuiston hyväpohjaisilla teillä. "Kun oon kertonut Isabellalle, Heidille ja Laurille."
"On kyllä ollut kiva kuulla, että niiden kaikkien mielestä meillä riittää luultavasti asiakaskuntaa", Rasmus, jota Josefina on joutunut hieman (mutta yllättävän vähän, oikeastaan) houkuttelemaan ideansa taakse.
"Niinpä. Mutta tämä on hyvää aluetta hevosalan yrittäjille, ja meille tää on paras mahdollinen ajoitus. Just nyt meillä on nimeä", Josefina sanoo.
"Sulla on kyllä ollut aina. Sä olet kuitenkin Rosengård", Rasmus huomauttaa, eikä mitenkään ilkeästi tai kateellisesti. "Ja sä teet hyvää jälkeä nuorten kanssa. Hyviä tuloksia."

Piki, elävä esimerkki Josefinan kädenjäljestä, säpsähtää tuulenpuuskaa. Se säästää Josefinan vastaamasta Rasmukselle. Hän kerää ohjat vikkelästi paremmalle tuntumalle, tyynnyttää kipittävälle raville loikanneen tammansa ja hidastaa vauhdin takaisin käyntiin. Bran, rohkea kenttähevonen, on kuin ei olisi huomannutkaan mustan hevosen hötkyilyä. Josefina on suoraan sanottuna kiitollinen Pikille, sillä hänen mielensä on vaeltanut kinkkisille poluille.

Niin kovasti kuin hän halusikin pyristellä opintojen muodossa irti vanhempiensa vaikutusvallasta, veri on alkanut vetää takaisin hevosten pariin; siis vahvemmin kuin harrastuksen muodossa. Toisinaan Josefina ajattelee, että olisi parempi olla erinomainen ratsuttaja kuin keskinkertainen lääkisopiskelija, josta kehittyy osaamistaan kyseenalaistava, alati stressaantunut lääkäri. Ratsailla elämä joustaisikin paremmin: jos Rasmusta ja häntä huvittaisi lähteä ikuisiksi ajoiksi Riesenbeckiin tai muualle kilpaurheilun ja ammattimaisen ratsastuksen perässä, sittenpähän lähtisivät. Ja vaikkei Josefina henno luopua opiskelupaikastaan, jonka eteen teki kovasti töitä, hän haalii oljenkorsia käden ulottuville.

Yhteinen toiminimi Rasmuksen kanssa on yksi niistä, ja epäilemättä tukevin. Ei mikään oljenkorsi, vaan köysi, josta kiskomalla pääsee vaikka vastakkaiselle rannalle saakka, jos elo kallalaisena lääketieteilijänä ei kannakaan. Yrittäjyys on, kenties ensivilkaisulta hivenen yllättävästi mutta toiselta ei niinkään, Josefinalle toinen luonto: hän on kasvanut yrittäjäperheessä ja ottanut itsekin tuntumaa aiheeseen sosiaalisen median yhteistöidensä kautta. Hevosalan töiden tekeminen ja laskuttaminen joustavasti toiminimellä ei enää tunnu suurelta, pelottavalta seikkailulta, kun asiaa on makustellut muutaman viikon ajan mielessään. Ilahduttavaa kyllä, Rasmuskin on todella saatu ylipuhuttua mukaan. Heistä on tulossa yrittäjäpariskunta.

Kaipa Josefina olisi ryhtynyt toimeen yksinkin, mutta kaksin aina kaunihimpi.

"Eipä sunkaan meriittejä pidä sivuuttaa", hän sanoo painokkaasti puolisolleen. "Voitit Kalla Cupin viime vuonna. Tänä vuonna voit voittaa vaikka kahdessa lajissa. Puhumattakaan siitä, että sijotuit juuri kentässä kansainvälisellä tasolla. Jos sä et oo hyvässä nosteessa niin kukas sitten?"

Rasmuksen posket ehkä punoittavat vähäsen. Siinä ei ole mitään, mitä Josefina ei olisi sanonut eräänä syyskuun lopun iltana ensi kertaa kertoessaan Rasmukselle yritysideastaan, mutta kehujen vastaanottaminen ei ole miehelle sen helpompaa kuin hänen puolisolleenkaan. Niinpä niin: yhtäkkiä Rasmus ehdottaa laukkapyrähdystä. Josefinan tekee mieli kysyä, yrittääkö hän laukata ylistystä karkuun, mutta hän malttaa mielensä ja kielensä.

Piki ja Bran syttyvät laukasta, tietysti! Nehän ovat kaksi meneväistä ja energistä hevosta. Vauhti tuulettaa ratsastajien ajatuksia. Kävelyttäessään hevosiaan tallipihalle he jo laskevat leikkiä toiminimestä.

"Jos se ei olisikaan mikään asiallinen Rosengård-Alsila", Rasmus ehdottaa, ja Josefina pistää vikkelästi väliin heidän pysäyttäessään ratsujaan suihkulähteen vierelle:
"Tai Alsila-Rosengård."
"Niin. Jos keksitäänkin jotakin ihan muuta, vaikka jotain ihan älytöntä niin kuin..."

Hiekalla rahisevat askeleet saavat nuoret hiljenemään ja vilkaisemaan tulijan suuntaan. Se näky ja ennen kaikkea näyn viileä katse saa navakatkin lokakuun tuulet tuntumaan leppeiltä ja lämpöisiltä. Märta Merenheimoa ei Rasmuksen ja Josefinan sukunimien minkäänsorttinen yhdistely ilahduta, ja sen hänen ilmeensä antaa kyllä ilmi. Nainen rypistää Minan tuttua ruskearuudullista ratsastusvilttiä sylissään; epäilemättä hän on saanut tehtävänannoksi kuljettaa sen kentälle suuren rautiaan tamman loppuverryttelyjä varten, mutta parhaillaan Märta näyttää harkitsevan, paiskaisiko loimen kohti inhokkipariskuntansa hevosia säikäyttääkseen ne pahan kerran.

"Aina oikea päivänpaiste", Rasmus mutisee Märtan hylättyä potentiaaliset pahat suunnitelmansa ja jatkettua matkaa, ja hörähtää sitten: "Teeämii Ratsupaiste. Loistoratsu."
"En kyllä anna sun päättää nimeä", Josefina suhahtaa muka kauhuissaan, vaikka tietääkin Rasmuksen vain vitsailevan.

Tai ainakin toivoo.

Miehen olisi paras vain vitsailla!

Jos kilpailut olisivat missä tahansa muualla kuin kotitallilla, Josefina ei vaivautuisi lähtemään. Aamu on ollut kurja päänsärkyineen ja särkyvine kahvikuppeineen päivineen, ja ehkä vuosi muutenkin niin pitkä ja intensiivinen, ettei ajatus kilpailuista herätä enää innostusta. Oman tallin kilpailuissa on kuitenkin oiva tilaisuus näyttää Pikille 125:n senttimetrin luokkakorkeutta sopivana testinä sille, missä tamman tasonnoston kanssa oikein mennään. Ei Pikkucupia tarvitse ottaa liian tosissaan, Josefina muistuttaa itseään, niiskaisee ja suuntaa loungeen. Nenäliinaa hän kaipaa kipeästi tullessaan kirpeästä syysilmasta sisätiloihin.

Lounge on Auburnin väen turvasatama. Sinne eivät ulkopuoliset kilpailijat tule, ja tunnelma on lähes kuin minä tahansa tallipäivänä. Ihmisiä tulee ja menee sitä mukaan kun heidän starttiaikansa sallivat. Toistaiseksi suurin osa läsnäolijoista on esteratsastajia, sillä päivän viimeinen koululuokka on vielä käynnissä.

"Ciao, Jusu!" tokaisee Viivi, johon Josefina on vähällä törmätä loungeen astuessaan. "Ja più tardi. Pitää mennä puhumaan Pontukselle järkeä, että se hyppäisi hyvin. Me startataan ekassa luokassa näet."
"Onnea siihen. Miten meni koulukisat?" Josefina kysyy kohteliaisuuttaan.
"Kuuskyt ja risat Pontson kanssa", Viivi kertoo ja mutristaa huuliaan. "Mutta ei sillä kyllä sijoituttu. Tuomari palkitsi isolla kädellä puokkeja ja suokkeja. Ponit ei tainneet olla sen mieleen, eikä varsinkaan arabit."

Niine hyvineen Viivi poistuu paikalta.

"Kuka siellä oikein tuomaroi?" Josefina kysyy kaappiaan penkovalta Antonilta voidakseen arvioida teinitytön syytösten paikkaansapitävyyttä; näkemättä kouluratsukoiden suorituksia on mahdotonta sanoa, onko skaala ollut erirotuisilla ratsuilla erilainen vai ovatko puoliveriset ja suomenhevoset vain aidosti pyyhkineet muilla lattiaa.
"Mä en kyllä tiedä", Anton vastaa. "Jonny ehkä muistaisi, mutta se meni pesemään Haikun jalkoja. Ei voi kisata rapaisella hevosella edes Pikkucupissa."
"Kuka ratsastaa rapaisella hevosella ylipäänsä", tuhahtaa Ellie nenäänsä sievästi nirpistäen, vilkaisee kelloa ja tokaisee sitten: "Sarahin starttiaika on kymmenen minuutin päästä. Menen pitämään peukkuja."
"Vaikka se ei sellaisia tarvitsekaan", Anton toteaa suu kuivana, mikä jättää Josefinan arvioimaan, mahtaako Seljavaara itse olla vähän hermostunut ja kaivata peukkujenpitelyä. Ainakin Josefina itse huomaa olevansa rahtusen kateellinen Sarahin ja Ellien toisiaan tukevasta kilpasisaruudesta.

No, onhan hänelläkin sentään Heidi ja Rasmuskin. Kummatkin ovat saapuneet kisapaikalle Runiacissa asuvien hevosten kanssa ja kummatkin toivovat hänelle epäilemättä hyvää. Ei siis syytä suurempaan kateuteen, vaikka Auburnin it-girleihin lukeutuminen Josefinan salattuihin hupsuihin haaveisiin kuuluukin. Asioihin, joiden Josefina luulee parantavan elämäänsä; niin kuin jollain aikavälillä oman asunnon, hevosissa perusvärien suoran omistaminen tai kihlausta, jollaista suhteen toinen osapuoli tuskin osaa kaipailla.

"Onnea kisoihin", Josefina toivottaa hajamielisenä Antonille ja lähtee hakemaan vielä tarhailevaa Pikiä sisään.

Aikaa on runsain mitoin, mutta juuri sitä Josefina kaipaakin. Vaikka kyseessä on Pikkucup eikä suuret arvokilpailut, hän tahtoo letittää Pikin harjan. Se on osa rutiinia, kuin siirtymäriitti kilparatsastajaksi. Sievä sykerörivi tekee mustasta tammasta viimeistellyn ja huolitellun näköisen, ja lettien tekoon kuluva aika antaa Josefinalle tilaisuuden jättää kaiken kilpailuja edeltävän taakseen ja suunnata keskittymisensä tuleviin hetkiin.

Aivan viimeiseksi Josefina vaihtaa itse ylleen kilpa-asunsa. Yhteistyö Isakin äidin yrityksen kanssa jatkuu: Lumo Bridlen uudet Rider-tuotteet ratsastajille ovat rantautuneet Josefinan testattavaksi. Kaunis helmenharmaa kilpailupaita tuntuu toistaiseksi hyvin istuvalta ja hengittävältä. Kilpailusaappaitaan hän vielä odottaa saapuvaksi; ne ovat uniikit ja mittatilauksena tehdyt, eikä valmistusprosessia voi hoputtaa. Josefina aavistelee jo, miten hyvän mielen saappaat tuovat tullessaa. Vuodet ja some ovat ehkä tehneet Josefinasta aiempaa turhamaisemman. Hän ei kuitenkaan voi kiistää, etteikö mukana olisi tullut myös itsevarmuutta ja rohkeutta. Jusurosenina oleminen on ollut jännittävää, mutta myös vapauttavaa. Jususta on tullut osa häntä; enää hän ei ole pelkkä Josefina Rosengård, äidin ja isän kuuliainen pikku lintunen.

Piki sen sijaan on kuuliainen. Tamma tuntuu verryttelyssä hyvältä, eikä Josefinan lettisykeröitä tehdessä saavuttama zen-olotila horju. Kaksi verryttelyhypyistä Piki tekee ehkä hivenen liioitellen, innokkaasti ja voimalla, ja vaikka ratsastaja toivookin sen säästelevän sellaisia voimannäytteitä isommille radoille, tuntuu hevosen itsevarma meno lupaukselta jostakin suuresta. Sellaisen lupauksen kanssa on hyvä lähteä verryttelystä Tammi-areenalle valmistautumaan rataan.

Esteet eivät näytä erityisen suurilta. Piki tarjoilee Josefinalle suuren hypyn ensimmäiselle esteelle, mutta ryhtyy sitten ajattelemaan eteen eikä liihottele toisen esteen yli enää yhtään niin liioitellen. Josefina suoristaa ryhtiään, hengittää syvään ja ratsastaa. Hän keskittyy kaarteisiin. Kun hän saa mustan tamman hyvin apujensa väliin ja ratsastettua sen tasapainoisesti kaarteisiin ja niistä ulos, loppu tuntuu sujuvan kuin itsestään. Piki etenee hyvässä ratatemmossa ja on itsevarma. Tasainen, puhdas perusrata heittää heidät uusintaan.

"Hyvä rata", Pariisin kenttäkisareissulla tutuksi tullut Jemiina kehaisee, kun Josefina ratsastaa hänen ohitseen.
"Ja ajatella, että aamulla vielä mietin, kannattaako startata ollenkaan", Josefina naurahtaa vastaukseksi lähes rennosti.
"Älä? No, hyvä että fiilis kääntyi tällaiseksi! Pidän peukkuja uusinnassa."
"Kiitti."

No, ruusukkeille asti eivät ne peukut Pikiä ja Josefinaa siivitä, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Metrikolmenkympin radat eivät tunnu yhtään kaukaiselta tavoitteelta. Ehkäpä, jos Josefina vain suinkin vielä jaksaa, loppuvuodesta voisi yhden tai kaksi starttia sille tasolle vielä haalia. Ja jos ei niin syystä tai toisesta tapahdu, aina on ensi kevät.

Josefinaa naurattaa Pikin tomera olemus ja askelten päättäväisyys, kun merkitön musta tamma marssii traileriin. Ei tarvitse arvailla, lähteekö hevonen mielellään matkaan. On kuin Piki tietäisi pääsevänsä tekemään jotakin hauskaa; ainakin Josefina uskoo ratsunsa nauttivan rataharjoituksista, joihin he ovat päättäneet Rasmuksen kanssa lähteä. Heidi heidät sinne on kutsunut, ja miksipä he eivät menisi, kun kerran on täysimittainen kilpailuidenomainen esterata käytettävissä vain lyhyen ajomatkan päässä Auburnista. Josefina uskoo valmistelun voimaan: ensi kaudella häämöttävä kisaratojen korotus ei tunnu missään, jos he jo nyt harjoittelevat monipuolisesti ja määrätietoisesti tavoitteensa suunnassa.

"Nämä on kyllä niin helppoja tyyppejä!" Cella melkein irvistää lastattuaan Branin Pikin perässä koppiin. "Windiä kun yrittäisi lastata niin se kyllä kasvattaisi juuret tallin pihaan vaikka ihan kiusallaan! Varmaan osittain vaan siksi sitä ei ole Seppeleestä myyty minnekään, vaikka se syö ponikerholaisia elävältä. Ikä ja terveys menisi, ennen kuin se olisi autossa, ja sittenkin se olisi siellä takaperin ja…"

Josefina hymyilee Cellan puheen polveillessa eteenpäin (ja hieman muihinkin suuntiin). He ovat kaksin matkassa ja tapaavat Rasmuksen perillä Runiacissa, minne mies on käynyt hakemassa Carrin Keinupuun tallilta. Muitakin tuttuja on tulossa paikalle, ja Runiacissa piisaa vilinää. Vaikkei missään näy kisatakkeja ja valkoisia ratsastushousuja, päivässä on urheilullista tunnelmaa. Tulosmonitorikin on viritelty näyttämään virhepisteitä ja aikaa, vaikka tuloslistoja ei rataharjoituksista muodostetakaan. Jokaisella ratsukolla on kymmenen minuuttia käytettävänä rata-alueella parhaaksi katsomallaan tavalla, ja varmasti ainakin osa ratsukoista ottaa ilon irti mahdollisuudesta ratsastaa kelloa vastaan niin kuin oikeissa kisoissa konsanaan. Josefina itse on vielä kahden vaiheilla: Pikin kanssa heidän päätavoitteensa on hypätä siivo, tasainen rata itselleen vielä melko uudella korkeudella, mutta olisihan toki suotavaa löytää oikea ratatempokin. Ehkä radan kellottamisesta ei olisi haittaa. Ajatukset Pikissä ja radanratsastuksessa Josefina hädin tuskin kuuntelee Cellan höpinöitä hetkeen, mutta havahtuu sitten soimaamaan itseään käytöstavattomuudesta ja ryhtyy seurallisemmaksi.

"Hyvä kun oot mukana", Josefina sanoo Cellalle, kun he tarkistavat päivän aikataulua katsomon oveen kiinnitetystä listasta.
"Joo. Ties minkä kaaoksen Rasmus muuten saisi aikaiseksi", hoitajaksi lähtenyt vaaleaverikkö, jonka rinnalla yli 170-senttinen Josefina tuntee itsensä oikeaksi kirahviksi, tuumaa. "Ei varmasti olisi ajallaan missään minkään hevosensa kanssa."
"Kiitos luottamuksesta", kuuluu kuivakka lausahdus heidän selkiensä takaa.

Naiset käännähtävät kuin yhdestä päätöksestä Rasmuksen puoleen. Cella naurahtaa anteeksipyytelemättömästi, Josefina puolestaan punastuu hieman niin kuin olisi itse ääneen epäillyt miehen kykyä suoriutua rataharjoituksista aikataulujen mukaisesti kolmen oriinsa kanssa. Rasmuksella on kädet kevyttoppatakkinsa taskuissa ja hartiat hieman koholla vastauksena navakkaan tuuleen, mutta pahastuneelta hän ei näytä, ja Josefinan poskien puna saattaisi nopeasti hellittääkin, ellei mies lietsoisi lisää samaa laatua nojautumalla kädet yhä taskuissa tuikkaamaan suukkoa hänen poskelleen. Julkinen hellyydenosoitus saa Josefina Rosengårdin potemaan ujouden ja mielihyvän hätkähdyttävää seosta. Kaikeksi onneksi heidän kolmas pyöränsä ei tunnu pitävän pariskuntien sisäisiä suukkoja järisyttävän mullistavana asiana vaan aivan tavallisena kanssakäymisenä; Cella sivuuttaa pusun niin kuin näkisi sellaisia tuon tuostakin ja kääntää keskittymisen itse asiaan eli päivän etenemiseen.

"Aku menee ekana", hän sanoo ja ottaa luontevasti päivän organisaatio-ohjat käsiinsä, jotta ratsastajien ei tarvitse pidellä kuin hevostensa kirjaimellisia ohjaksia.

Ja niin Aku meneekin. Alsiloiden nuori ori on komea ja kehittynyt hyvässä tahdissa. Josefina ehtii katselemaan alkuosan Akun rata-ajasta, ennen kuin joutuu lähtemään kävelyttämään Pikiä, jotta sekin olisi valmis ajallaan. Näkemäänsä tyytyväinen Josefina ajattelee itsekseen hymyillen Riesaa, Akun tytärtä, eikä yhtäkkiä meinaa malttaa odottaa että tammavarsa kasvaisi isoksi ja pääsisi näyttämään hänelle kykynsä ja kapasiteettinsa. Ensikertalaiskasvattajan mielessä viriää ylpeä varmuus siitä, että Riesasta tulee hieno. Ehkä joskus se voisi kilpailla isoja luokkia Rasmuksen kanssa, joka on heistä kahdesta rohkeampi ja todennäköisempi huipulle asti kiipeäjä. Ajatus tuntuu upealta. Oma kasvatti oman aviomiehen ratsuna huipputasolla. Josefinan sydän sykähtää. Tottahan he ovat naimisissa sitten, kun nyt vuottakaan täyttämätön Riesa alkaa nousta isoihin liigoihin — ja taivas (tai siis tulevaisuus) yksin tietää, mitä muuta elämä on siihen mennessä tuonut mukanaan.

Mutta oikotietä tulevaisuuteen ei ole. On vain nykyhetkiä toisensa perään, ja juuri nyt Josefina ryhtyy virittelemään energistä Pikiä työskentelymoodiin. Hän tekee siirtymisiä ja yrittää parhaansa mukaan ratsastaa ne yhtä täsmällisesti kuin tekee osuessaan joskus harvoin Tammi-areenalle yhtä aikaa Amanda Sokan kanssa. Hän tunnustelee hevosta allaan ja miettii, onko se tasainen molempiin suuntiin. Hän käy kerta toisensa jälkeen läpi oman kehonsa ja keskittyy hevoselle antamiinsa apuihin niin kuin valmistautuisi uransa tärkeimpään arvokilpailukoitokseen. Kun he menevät muutaman verryttelyhypyn jälkeen rata-alueelle, Josefina hakee vielä yksittäisiä lähestymisiä eri esteille, ennen kuin vinkkaa ajanottajalle merkiksi siitä, että aikoo aloittaa radan suorittamisen ja toivoo kierrosta kellotettavaksi.

Harjoitusrata ei ole huolellisesta valmistautumisesta huolimatta heidän paras suorituksensa. Kerran Josefina nyppii hätäpäissään ja osin tiedostamattaan kaarteessa laukan liian pieneksi, eivätkä he pääse kunnolla perille okserille. Nöyrä Piki yrittää silti hypätä, koska niin se ajattelee ratsastajansa haluavan sen tekevän, eikä Josefina tee mitään estääkseen hevosta koska ei sillä hetkellä ole varma, haluaako hevosen pysähtyvän vai hyppäävän. Hän päätyy olemaan tekemättä mitään. Mustan tamman hyväsydäminen hyppy kantaa heidät hipaisematta etupuomin yli, muttei enää takapuomin. Sitä ensimmäistä puomia seuraa heti perään toinen, kun Josefina edellisestä tyhmästä ratkaisustaan säikähtäneenä tekee seuraavan ja hoputtaa Pikiä eteenpäin niin, että se levähtää pitkäksi. Kaukaa lähtevä laaka hyppy lakaisee pystyesteen puomin mukanaan.

Onneksi niitä kahta katastrofia seuraa pitkä kaarre, jonka aikana Josefina ehtii hengitellä häpeissään syvään pari kertaa ja koota pakkansa. Kun nainen alkaa taas ratsastaa järkevästi, kiltti pieni puoliverinen tekee sievää työtä ja hyppää hyvin. Vasta aivan viimeisessä lähestymisessä heidä keskittymisensä herpaantuu hetkeksi. Hitusen huono lähestyminen kostautuu kolmantena puomina radan viimeiseltä esteeltä. Josefinan sisällä velloo kurja epäonnistumisentunne, mutta kuin kovapintaisempi kilpaurheilija konsanaan hän lakaisee sen hetkeksi sivuun ja hyödyntää jäljellä olevat minuuttinsa rata-alueella hakemalla hyvän laukan ja korjaamalla radan aikana tekemänsä virheet. Piki ansaitsee paljon silityksiä heidän siirtyessään seuraavan ratsukon tieltä pois.

"Hyvä harjoitusrata", kehaisee heidän lähettyvilleen sattunut Lauri valmentajamaiseen tyyliin (Josefina miettii, mahtaako ympäristö ja tapahtuman henki kytkeä hänessä sellaisen roolin päälle, vaikkei mies hänen oma valmentajansa olekaan; tuskinpa sentään kyse on silkasta pätemisen ilosta vaan jostakin syvemmästä, identiteettiin kytkeytyvästä kannustimesta, joka saa palautteen kumpuamaan ilmoille).
"No jaa", Josefina huokaisee, mutta hymyilee – hymy on epäonnistumisen latistama mutta hymy silti. "Niin kai sanotaan, että virheistä oppii."
"Niin oppii. Eikä ilman virheitä pääse nousemaan aiempaa vaikeammalle tasolle", Lauri muistuttaa Josefinaa oppimisprosessin luonteesta ja antaa sitten konkreettista palautetta hänen suorittamisestaan: "Käytit ajan radalla viisaasti. Hyvä nähdä, että on vielä nuoria ratsastajia, jotka ottaa aikansa analysoidakseen mitä piti oppia eikä vain hurauta ratoja ratojen perään. Onhan ratojen hyppääminen epäilemättä jännittävämpää ja hauskempaa kuin raaka perustyö."
"Mä teen kyllä perustyötä mielelläni", Josefina sanoo täydestä sydämestä ja jättää tarttumatta siihen, miten hänen ystävänsä miesystävä kuulostaa nuorista ratsastajista puhuessaan siltä kuin mieltäisi itsensä jo suurin piirtein keski-ikäiseksi.
"Sen huomaa laittamistasi nuorista hevosista", Lauri tuumaa, ennen kuin jatkaa matkaansa.

Viimeinen kommentti on balsamia Josefinan mielelle. Kolme puomia eli kaksitoista epävirallista virhepistettä ei yhtäkkiä tunnu enää niin kovin pahalta. Mitä niistä, mitä yhdestä radasta! Etenkään, kun se oli vasta maistiainen tulevasta tasosta. Josefina ei sentään ajattele, etteivätkö he koskaan suoriutuisi yksissäkään kisoissa kolmea puomia paremmin tuloksin. Puhtaita ratoja kyllä tulee, mutta jostain pitää aloittaa opin polku niitä kohti.

Rasmus ehtii hypätä Branilla, ennen kuin Josefina on hoitanut Pikin käsistään. Kovasti vaalentuneen Carrin suoritusta katsomaan nainen kuitenkin ennättää juuri parahiksi Heidi kintereillään. Ystävysten tiet ovat kohdanneet, kun Josefina on käynyt Runiacin päätallissa kyselemässä Niilolta Belisan kuulumiset, ja yhdessä kuulumisia vaihdellen he ovat suunnanneet takaisin maneesiin. Kuulumistenvaihto taukoaa, kun Rasmus kääntää kimon orin kohti ensimmäistä estettä. Josefina pidättää hengitystään. Esteet, joita on hänen ja Pikin rata-ajan jälkeen jo korotettu isompaa hyppääville ratsukoille, näyttävät valtavilta. Vaan valtava on Carrin hyppykin. Siitä näkee, että se on Dustyn poika. Dustyyn Josefina uskoo voimakkaan hyppytyylin periytyneen Meinrad-isäorista, sillä Carrin emänemä Misty ei varsinaisesti ole samantyyppinen voimanpesä kuin mainitut siitä periytyneet jälkipolvet.

Rasmus Alsila Rosengårds-ratsunsa selässä lumoaa Josefinan, joka on vain tusinaa tuokiota aiemmin ajatellut lämmöllä laadukkaita esteratsuja, joita voisi mielitiettynsä käyttöön kasvattaa — jo olemassaolevaa Riesaa etunenässä. Hyviä hevosia Rasmus ansaitsisikin. Katsomon kaidetta puristaen Josefina seuraa miehen ratsastusta herkeämättä.

Siinä on jotakin vaikuttavaa. Josefina on nähnyt paljon hyvää ratsastusta elämänsä aikana ja tehnyt tarkkoja havaintoja lukuisien ammattilaisten ja alansa huippujenkin eleistä ratsujensa selässä, mutta koskaan ennen hän ei ole tuntenut muiden tekemisestä tällaista ylpeyttä. Tosissaan Carria suurella radalla ratsastava Rasmus on komea, vetovoimainen näky: miehen katse on voimakas ja kasvot keskittyneet, ja vakavuuden kovaa pintaa siloittaa hauskalla, tutulla tavalla kypärän reunan alta kurkisteleva pehmeä kiharapehko. Kädet myötäävät, kun hevonen sitä tarvitsee, ja jäntevästi Rasmus korjaa tasapainoaan välittömästi suuresta hypystä laskeutumista seuraavalla askeleella ja on jo matkalla seuraavalle esteelle. Kai se on se päämäärätietoisuus, Josefina lopulta erittelee, joka saa hänen sydämensä pamppailemaan. Päämäärätietoisuuden ja atleettisuuden yhdistelmä… ja se, miten viimeisen esteen jälkeen Rasmus aivan ensimmäisenä kehuu ja kiittää hevosta väläyttäen pienen hymynkin itsekseen ennen kuin edes vilkaisee tulostaululta aikaa. Viimeistään sitten Josefina sulaa hymyyn, kun miehen katse löytää hänet heti tulostauluun katsahtamisen jälkeen. Vinkkasiko Rasmus ehkä jopa ohimennen silmää hänelle vai virnistikö vain? Josefina ei ole aivan varma.

"Sehän näytti sujuvalta", Heidi kommentoi tyytyväisenä. "Laadukas hevonen. Rasmus ratsasti tehokkaasti."
"Se kosi", Josefina kertoo ikään kuin ohimennen ja lähestulkoon kuin se olisi mikä tahansa järkevä jatkumo äskeisen suorituksen analysoimiselle. "Halloweenina."
"Mitä?" ystävänsä kasuaalin sävyn harhauttama ja hämmentämä Heidi kysyy ja naurahtaa sitten yhä ymmärtämättä ihan kuulemaansa. "Siis odotas nyt. Kosi? No mitä sä sitten sanoit?"

Josefina hymähtää.

"Menin tietysti vähän paniikkiin", hän toteaa.
"Tieetysti", Heidi pistää vikkelästi väliin ja hymyilee lempeästi ystävälle, jolle hätääntyminen moisessa tilanteessa on varsin luonteenomaista toimintaa.
"Kun en ollut osannut yhtään odottaa sitä. Mutta sain mä sitten sanottua, että joo."
"Ihanaa! Onnea! Tosi ilahduttava uutinen."
"Niin", Josefina hymähtää vähän häveliäänä, uppoaa hetkeksi mietteliääseen hiljaisuuteen hiljaisuuteen ja kohauttaa sitten hartioitaan. "Nytten pitäisi vaan kertoa mun perheellekin."
"Ne varmasti ilahtuu", Heidi kannustaa.
"Niin kai", Josefina yrittää olla samaa mieltä, muttei usko sanoihin täydestä sydämestään. Niin tehdäkseen hän muistaa vielä aivan liian elävästi Power Jumpien jatkot ja Alexanderin, joka vihjaisi pitävänsä Rasmusta kullankaivajana... niin suoraan että sitä saattoi hädin tuskin pitää vihjauksena.
"No, kaikki aikanaan", Heidi tuumaa sitten. "Kyllä hyvä tilaisuus kertoa niille varmasti koittaa pian. Hyville uutisille on aina aikaa.”

Varmasti. Vaan entäpä uutisille, joiden hyvyys on kuulijan korvassa? Josefina puraisee alahuultaan ja toteaa sitten, että on aika lähteä viemään Brania, Pikiä ja Cellaa takaisin Auburniin, mistä jälkimmäisenä mainitun on vielä ehdittävä johonkin järjelliseen aikaan lähtemään kotiinsa (tai mihin hän sitten ikinä onkaan menossa; mistäpä Josefina, joka ei ole kysynyt, sen tietäisi). Rasmuksen Josefina näkee taas joskus myöhään illalla, kun he kummatkin ehtivät kotiin asti, ja varmaa on, etteivät he ainakaan keskustele siitä, milloin olisi hyvä hetki kertoa kosinnasta kummankaan tai varsinkaan Josefinan vanhemmille. Onneksi aina voi jutella hevosista.

"Tästä on oikeastaan tullut mulle merkki lähestyvästä joulusta", Josefina sanoo. "Lähtölaskenta alkaa."

Ympärillä vallitsee tuttu, keskittynyt hulina. Penna häärää tärkeänä, Tiina Kaajapuro on ratamestarin ominaisuudessa paikalla varmistamassa kaiken olevan niin kuin pitää ja Koivun majatalon tutuksi tulleet työntekijät viimeistelevät tarjoiluiden esillelaittoa. Valkoisia kisahousuja vilahtelee jo siellä täällä; Rasmuskin, joka kilpailee juniorimestaruusluokassa Akun kanssa, on jo kisavaatteissaan.

"Ai", vastaa Rasmus, joka ei oikeastaan ole ajatellut Kalla Cupin päätösosakilpailun ja lähestyvän joulun yhteyttä. Mutta kun Josefina sen sanoo ääneen, se tuntuu todelta. Niin kiinteästi kietoutuu Cup heidän vuodenkiertoonsa, ettei ole ihme, että se asettuu merkkipaaluiksi juhlakausille.
"Ylihuomennahan on eka adventtisunnuntaikin jo", Josefina sanoo ja näyttää tyytyväiseltä.

Hän rakastaa joulua. Se ei ole salaisuus eikä yllätys. Hiljaisuus ja rauhoittuminen tekevät joulusta Josefinan lempijuhlan, ja talven lapselle joulukuusta alkaa hänen omin vuodenaikansa. Niin elähdyttäviä kuin ovatkin hektiset kesät Saksassa, tätä Josefina on odottanut kokonaisen vuoden verran: pieniä ja kiristyviä pakkasia, lupaa kätkeytyä suuriin ja lämpöisiin toppavaatteisiin, kotia valaisevia led-tuikkuja ja iltoja loimottavan kakluunin äärellä glögimuki käden ulottuvilla höyryten.

"Tulisipa jo pysyvä lumi", Josefina toivoo, kun he kävelevät hakemaan Akua verryteltäväksi.
"Ei kai nyt sentään vielä", viimevuotiset lumityöurakat yhä kirkkaasti muistava Rasmus vastaa. "Tai ei ainakaan paljon vielä. Valkea maa olis kyllä kiva. Tulis valoa ja tunnelmaa."
"Sinä vanha tunnelmoija", Josefina naurahtaa kepeän ilkikurisesti. Vastaukseksi hän saa vain tuhahduksen pehmeän tuuppaisun olkavarteensa.


Mikä onnekas sattuma onkaan, että Josefina on jo sulavasti solahtanut joulumielelle. Häntä jaksaa hädin tuskin harmittaa se, että Piki kaikista maailman hevosista kieltäytyy kaikista maailman esteistä simppelillä, tutulla sinivalkoisella pystyesteellä. Ties mitä se on katsomossa, jota kohti este ylitetään, nähnyt, Josefina miettii. Hevonen ei tunnu samalla tavalla suoritusvarmalta kuin jo pitkään ennen tätä.

Musta tamma on epätavallisen energisellä päällä, eikä energia sinänsä ole Pikin kohdalla mitään uutta, mutta jo verryttelystä saakka sen suonissa virtaava vauhti on tuntunut purkautuvan iloitteleviksi kuohahduksiksi. Kisaradallakin se on tuntunut enemmän herkkänahkaiselta Pisanjilta kuin omalta itseltään: hevosen reaktioita apuihin on totuttua vaikeampi ennakoida, ja loppujen lopuksi Josefina on tyytyväinen itseensä, kun he pääsevät maalilinjan yli vain yksi kielto rasitteenaan. Tulos olisi voinut olla huonompikin. Armollisella lempeydellä ratsastaja rapsuttaa ratsunsa mustan harjan tyveä, kun he poistuvat radalta.

Aina ei voi olla Pikinkään paras päivä. Josefina antaa hevosen hölkätä, kunnes se on jotakuinkin rento, ja lähtee kylmenevää ilmaa uhmaten ulos kävelemään loppukäynnit. Hän silittelee hevosensa kaulaa ja lupaa sille, että tästä alkaa sen joululoma. Muutama viikko kevennettyä, palauttelevaa ja notkistelevaa liikuntaa ilman kisapaineita tekee heille hyvää. Kun vuosi kääntyy uudeksi, he ovat taas hyvässä iskussa ja valmiit kilpailemaan isommilla radoilla, siitä Josefina on varma.

---

Jouluspesiaali:
Jouluviikko, osa 1
20.-22. joulukuuta
Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa

Maanantai: Jouluhurrikaani
Suihke ja suhina käy, kun puuskainen tuuli piiskaa lumihiutaleita vasten puita ja pensaita. Vanhan talon seinäkin saa osansa puhurista.

Ja seinien sisällä vasta myrskyääkin. Josefina siivoaa.

Lähestyvän joulun tunnistaa naisen stressitasosta, joka ei ota hellittääkseen, vaikka hän on viikonlopun alla viimein saanut palautettua tältä erää viimeisenkin kurssinsa harjoitustyöraportin kaksi ja puoli minuuttia ennen palautuksen takarajaa. Aattoon on niin vähän aikaa ja askareita on niin paljon, ja Josefina tahtoo tietenkin tehdä kaiken perusteellisesti ja mistään tinkimättä.

On Rasmuksen onni, että hän on poissa jaloista pyörimästä, kun Josefina järjestelee, tomuttaa, lakaisee, kuuraa, putsaa, kiillottaa, viikkaa, imuroi, pudistelee, asettelee ja kaikin muin tavoin tekee heidän paritalonpuolikkaastaan sen näköisen, kuin he valmistautuisivat sisustuslehden tai -ohjelman kuvausryhmän saapumiseen.

On Rasmuksen epäonni, että kello on hänen kotiin tullessaan jo paljon, Josefina väsynyt ja mies itse niin nälkäinen ja muissa maailmoissa, ettei ymmärrä jo heti ovelta ihastella, millaisen työn hänen avovaimonsa onkaan tehnyt. Rasmus lampsii kutakuinkin heippaa huikkaamatta käsien pesulle ja suorinta tietä jääkaapille. Kiitollista reaktiota odottava Josefina on ensin hetken aikaa kiukkuinen kuin kohmeinen ampiainen ja sitten niin ylitsepääsemättömän harmistunut, että kyyneleet karkaavat hiljaa poskille.

"Mitä sä katsot?" seuraan syötyään liittyvä Rasmus kysyy sohvannurkkaan kääriytyneeltä mytyltä, joka kohauttaa vain olkiaan (Josefina on vain klikannut jonkin kanavan päälle taustahälyksi; se, että ohjelman nimi sattuu olemaan Rakastunut mammanpoikaan, ei välttämättä ole minkään sortin statement).
"Oletko sä itkenyt?" Rasmus kysyy seuraavaksi vähäsen hädissään, ja Josefina pudistaa päätään, mutta kyyneleet alkavat taas virrata.

"Hei, mikä sulla on hätänä?" neuvoton Rasmus tivaa ja yrittää ensireaktionaan vetää tyttöystävänsä lohduttavaan halaukseen.
"Mä olen siivonnut koko päivän", Josefina parkaisee ja tempaisee itsensä mielenosoituksellisesti niin paljon kauemmas Rasmuksesta kuin on sohvalta nousematta mahdollista (eli ei juurikaan).
"Miksi ihmeessä?" mies kysyy aidosti häkeltyneenä, mikä saa Josefinan katsomaan häntä hirmustuneena.
"Miksi? On melkein joulu eikä me oltu siivottu yhtään!" Josefina väittää, mikä on Rasmuksen mielestä liioittelua, sillä Josefinahan käyttää joka ilta vartin tai joskus vähän toistakin kaiken järjestelemiseen ja pintojen pyyhkimiseen ja päivittäin vaihtuvaan pieneen siivoustehtävään, ja kyllä Rasmuskin laittaa tiskit välittömästi koneeseen syömisen jälkeen, noin jonkun tehtävän mainitakseen.

Pariskunnan molempien osapuolten pulssi on hivenen koholla. Vaikuttaa ilmiselvältä, ettei toinen ymmärrä toisen kantaa. Kina kytee hetkisen, kun Josefina ja Rasmus mulkoilevat toisiaan. Sitten Rasmus puuskahtaa ja avaa sanaisen arkkunsa:
"Kerro nyt vielä, miksi sä olet ihan hiilenä, kun sä olet itse valinnut käyttää koko päivän siivoamiseen, vaikka meillä olisi huominen ja ylihuominenkin aika tehdä sitä yhdessä? Pakkoko sun oli tehdä kaikki kerralla ja mikset sä koskaan vaikka pyydä multa apua?"
"Mä en HALUA pyytää APUA sulta siihen, että me huolehdittaisiin meidän YHTEISESTÄ kodista!" Josefina ulvaisee turhautuneena, ja Rasmus pörhistelee puolustuskannalle karahtaneena.
"No mutta kyllähän mä huolehdin jos vaan olen kotona! Eikö tämä nyt ole susta vähäsen liioiteltua? Mä olin koko päivän töissä ja ratsastamassa omia hevosiani, enkä ehtinyt tänään auttaa tai edes tiennyt että nyt on joku siivouspäivä."

Josefina alkaa tuntea olonsa väsyneen lisäksi hieman noloksi ja typeräksi, sillä Rasmus on saanut hänet kuulostamaan suuren luokan marttyyriltä. Jokin varjoissa kukoistava ylpeys saa hänet vielä pitämään kiinni oikeassaolemisen rippeistä.

"Ei se musta nyt ihan kamalan liioiteltua ole", Josefina sanoo ja kirvoittaa kumppanissaan yllättyneen naurahduksen.
"Mutta myönnät kuitenkin, että vähäsen liioiteltua on?" Rasmus kysyy, muttei tee asiasta sen suurempaa numeroa, vaan vetää puolisonsa kainaloon ja pussaa tämän ohimoa. "Rakas. Hmm. Katsotaanko jotakin muuta kuin tätä äiti-poika-soopaa? Jostakin tulee varmasti joku jouluelokuva."

Josefina myöntyy nikottelematta ehdotukseen ja pehmenee pian omaksi, kiltiksi itsekseen, kun Rasmus kääräisee hänet pehmeään torkkupeittoon, tuo heille mukilliset glögiä (se on hieman pliisuksi laimennettua, mutta kuka sellaisesta kehtaa valittaa) ja silittelee häntä jouluelokuvan kliseisten juonenkäänteiden edetessä.

"Sä saat muuten pestä huomenna saunan", Josefina sanoo hyvän tovin kuluttua, nyt jo hyvin rauhallisesti. "Sitä mä en tänään jaksanut."
"Okei", Rasmus lupaa suupielet nytkähtäen.
"Ja mä lupaan, etten laita sua asialle ja tee itse perässä", Josefina vannoo vähän yli puoliksi vitsaillen.
"Katsokin", hänen poikaystävänsä naurahtaa, minkä jälkeen he pussailevat hetken, minkä päätteeksi Rasmus vielä julistaa: "Mä olen erinomainen saunanpesijä."
"Odotan innolla erinomaista lopputulosta", Josefina tyrskähtää ja painautuu tiiviisti Rasmuksen syleilyyn.

Tiistai: Jouluhommia
"Voi, täälläkö sä vielä aherrat?" Josefina sanoo ja kuulostaa niin kiitollisen ihailevalta, että Rasmuksen korvannipukat punehtuvat vähäsen.

Silti Rasmus, vanha valepukki, laskettelee lööperiä:
"Selkä vääränä. Pitäähän tästä puhdasta tulla, sä kuitenkin raadoit ja siivosit koko muun huushollin."

Totuus: Rasmus on tullut siivoamaan saunaa 45 minuuttia sitten, suihkutellut sen märäksi, hulauttanut tuoksuksi vähäsen mäntysuopaa ja jäänyt selailemaan puhelinta. Juuriharjan hän on pistänyt suihkimaan juuri äsken kuullessaan kodinhoitohuoneen oven käyvän.

"Voi sua ahkeraa", Josefina kehuu kehräten ja hymyilee. "Näyttääpä täällä hienolta. Lämmitetäänkö illalla sauna?"
"Niin, ehkä tämä kuuraaminen jo riittää", Rasmus on arvioivinaan. 

Sitten hän kömpii jaloilleen niin kuin konttaamisesta ja lattioiden harjaamisesta jäykkäselkäinen työmyyrä konsanaan. Häntä ei harmita lumenvalkoinen valheensa, sillä Josefina vaikuttaa aidosti tyytyväiseltä saunan siisteyteen ja pykälän valmiimmalta hellittämään vähän joulustressistään. Kihlatun idea on ilahduttava: rento saunailta yhdessä kuulostaa huomattavasti miellyttävämmältä kuin taas yhden sivun kääntäminen jouluaskareiden to do -listasta. Josefina rakastaa ilmeisesti tehtävälistoja lähes yhtä paljon kuin joulua. Rasmus ei tahdo ajatella tyttöystävästään pahasti, mutta kyseenalaistaa silti toisinaan tämän jouluhössötyspuuhien tarpeellisuuden. Eikö joskus voisi vain lasketella suoraviivaisesti joulunviettoon, oikaista siihen pisteeseen kun otetaan rennosti?

"Kannatan saunomista", Rasmus ilmoittaa ja sukeltaa suuteloimaan Josefinaa, joka kikattaa vähän, mutta vaikenee keskittyneesti tuntiessaan selkänsä painautuvan vasten saunan "vastapestyä" seinää.
"Meillä olisi keittiössä vielä hommaa", Josefina muistuttaa maltettuaan heittäytyä vain pieneksi hetkeksi romanttisen huuman vietäväksi.
“Onhan tässä vielä monta päivää aikaa”, Rasmus suostuttelee. “Otetaan keittiö työn alle huomenna. Mullakin alkaa jo loma, ehditään vaikka maalata koko talo ennen joulua.”
Josefina nauraa. “Talon maalaus ei ole kyllä to do -listalla.”
Rasmus vetäisee syvään henkeä ja leikkii yllättynyttä. “Ai ei? Se pitää välittömästi lisätä. Siellä on kaikki muutkin askareet, mitä tässä talossa voi ylipäätänsä kuvitella tekevänsä.”
“Ei sentään”, Josefina protestoi, “vain välttämättömät. On kivaa, kun on jouluna puhdas koti.”
“On, on”, Rasmus suostuu myöntämään, mutta painaa sitten Josefinan kaulalle suudelman, toisen ja kolmannenkin. Hiiteen keittiöhommat. 

Keskiviikko: Joulumaastoilua ja haaveilua
“On kyllä kiva, kun meillä on viimeinkin hevoset samalla tallilla”, Rasmus sanoo ponnistaessaan tallipihalla Branin satulaan. On aatonaatonaaton alkuiltapäivä, ja Josefina ja Rasmus ovat lähdössä yhdessä joulunalusmaastoon. Siitä on tullut jo melkein perinne, ja tänäkin vuonna sää suosii heitä - on kirkas, joskin kylmä talvipäivä. 

“On. Vaikka harvassa on ne päivät, kun Auburn on ainoa talli jossa pitäisi käydä”, Pikin selässä jo istuva Josefina toteaa. “Eikä Teddyn tulo tätä talliruljanssia ainakaan helpota.”
“Kyllä kaikki järjestyy”, Rasmus vastaa optimistisesti. “Vai joko meidän olisi aika hankkia oma talli?”
“Olisihan sinne jo aika monta hevosta laitettavaksi”, Josefina hymyilee. “Valmista?”

Rasmus nyökkää. He lähtevät Pikin johdolla liikkeelle kohti ratsastuspuistoa. Tamma kävelee ripeästi, ja Bran saa välillä ottaa hölkkäaskeliakin pysyäkseen perässä. Tuulee, ja Branin lyhyt vaalea harja nousee melkein pystyyn. Rasmus kiskoo huppua puoliksi kypärän päälle ja toivoo, että olisi laittanut kaulaliinan. 

Metsän suojassa on onneksi selvästi lämpimämpi, kun pureva tuuli ei ylety heihin. Josefinan (tai Pikin) valitsemalla leveällä polulla ei ole liikuttu pariin päivään, ja hevoset nostelevat jalkojaan puoleen sääreen ulottuvassa puuterilumessa. 

“Kymmenen”, Josefina sanoo yhtäkkiä hetken hiljaisuuden jälkeen ja kääntyy katsomaan Rasmusta.
“Mitä?” Rasmus näyttää hämmentyneeltä.
“Kymmenen hevosen talli”, Josefina selittää. “Sellainen me vähintään tarvittaisiin. “Piki, Bran, Granni ja Riesa, Lara, Aku, Carri, Teddy, ja Desi sitten kun se tulee kotiin.”
“Entäs se kymmenes?” 
“Siihen me voitaisiin laittaa se kenttähevonen, jonka Arttu hankkii”, Josefina naurahtaa. “Tai seuraava varsa, kenen se nyt sitten onkaan.”
“Eikä siihen talliin edes mahtuisi yhtään vierasta tai laitettavaa hevosta”, Rasmus pudistaa päätään. “Mehän tarvitaan kartano.”
"Varo mitä toivot", naurahtaa Josefina, joka on jo kartanon perimisjonossa. Olisi hyvin mahdollista, että jonakin päivänä he vielä johtaisivatkin kartanon toimintaa, mikäli se tahdottaisiin suvussa säilyttää. Alexander oli tempautunut kilpauransa vietäväksi ja Vilhelmina perustanut perheen ja hevosettoman elämän. Josefina vilkaisee olan yli Rasmusta. Onko siinä tuleva kartanonisäntä? Vai onko miehellä kuitenkin toisenlaiset tulevaisuudensuunnitelmat?

He ovat menossa naimisiin. Aina silloin tällöin Josefina muistaa kuinka nuori on ja miten kaikki elämässä on vielä niin kovin väliaikaista. Silloin, hetkellisesti vain, häntä huimaa ja lamaannuttaa kaikki tulevaisuuden tuntemattomuus ja epävarmuus siitä, milloin onkaan oikea hetki ottaa mikäkin asia puheeksi.

Mutta kartanolla on vielä isäntä ja emäntä. Sitä seikkaa ei tarvitse ratkoa vuosikausiin. He ehtivät elää yhteistä nuoruutta vielä hyvän tovin.

"Itse asiassa suurtalli ei olisi hullumpi idea", Josefina naurahtaa ravistellen suuret ajatukset mielestään ja kumartuu matalalla riippuvan oksan ali. "Kas kun me unohdettiin jo Sera. Kuka tietää, mitä muita hevosia me ollaan tyystin unohdettu! Ja sitten pitäisi olla muutama paikka ratsutettaville, mutta ei liikaa, koska on olemassa vaara, että me vain kasvateltaisiin ne karsinat kuitenkin täyteen hevosia."

"Varsapihatto?" Rasmus ehdottaa, ja Josefinan nauru tempautuu metsäaukeamaa ylittävän tuulen mukaan.

Mieto tyytyväisyys pesiytyy kehoon ja mieleen. Piki on hypännyt hyvin, ja kun se ravailee treenin päätteeksi rentona, annan itsellenikin luvan nauttia ratsastuksesta. Sehän on sentään pienestä pitäen ollut mieluisinta ajanvietettä minulle, hevostallien kasvatille, ja liiaksi en ole mistään mukavasta ehtinyt viime aikoina nauttimaan. Pikin satula on tuttu ja mukava allani, ja tuntuma uusiin jalustimiin on tukeva. Kummallista, miten pienillä varustemuutoksilla sitä saakin itselleen miellyttävämmän olon satulassa. Pikin kanssa tuntuu siltä, että tapahtuisi mitä vain, mikään ei saisi minua keikautetuksi alas ratsailta vasten tahtoani.

Eikä Pikin kanssa enää juuri yllätyksiä satukaan. Se tuntuu ihmisen mieleltä. Tamma on miellyttämisenhaluinen ja herkkä avuille, ja vaikka se on yhä myös vauhdikas ja kuumuu toisinaan, tuntuu kuin siihen olisi kuluneen talven treenikaudella kasvanut rahtunen tervettä järkeä ja orastavaa malttavaisuutta. Se on seitsemänvuotias ja hyvällä ikätasolla minun makuuni.

Reilun viikon päästä me hyppäisimme ensimmäisen 140-luokkamme Kultasaaressa. Sinne lähdetään ilman paineita (niin ilman paineita kuin minulta nyt koskaan onnistuu). Katsomaan, mitä siitä tulee. Olisin yhtä hyvin voinut ottaa vielä varman päälle, niin kuin Grannin kanssa, joka hyppäisi 120-luokan, mutta aika tuntui oikealta: joskushan luokkanousua olisi kokeiltava, ja miksei nyt. Vernerikin oli näyttänyt hetkeäkään kyseenalaistamatta vihreää valoa.

Aikaa en lähtisi ratsastamaan. Tavoitteena olisi tarjota Pikille hyvä ensikokemus uudesta korkeudesta: siisti, rauhallinen rata, mieluiten hyvin ratsastettu. Ja jos ratakorkeus olisi meille auttamattomasti liikaa, ainahan me voimme palata pienempiin luokkiin. Niin olen tekemässä Granninkin kanssa, joka varsaloman jälkeen hyppäisi Hannabyn kansainvälisissä kilpailuissa metrikympinkin, jotta saisimme taas ratarutiinia.

Siirrän mustan ratsuni käyntiin, kun se tuntuu ravissa vetreältä ja rennolta. Annan painoni valua satulaan, päästän jalat pois jalustimista ja teen hengitysharjoituksia hevoseni kävellessä pitkin ohjin. Hetkessä läsnä oleminen on ollut hankalaa jo pitkään, mutta pieni onnistuminen siinä tavoitteessa virkistää mieltä.

Jaksan jopa tervehtiä jokseenkin valoisan kuuloisesti kauniin Ditte-tammansa kanssa puuhaavaa Voittoa, joka on ikään kuin ottanut paikalta poistuneen Antonin mieskiintiöpaikan tammatallin käytävällä. Häntä ei enää Vilan luona näy, ja Sylvinkin vei tietojeni mukaan mennessään Liekkijärvelle saakka. Voittoon en ole vielä juuri tutustunut, ja nytkin vain kehun kaunista hevosta ja nappaan sitten Pikin varusteet kantoon ja poistun paikalta ilman syvempää juttutuokiota.

Matkalla varustehuoneeseen moikkaan kausipaikalle saapunutta Tinttiä, josta pidän kovasti — onhan se pomon luota minulle tuttu jo ennen Kallaan saapumistaan — ja Kamia, joka on jo siirtynyt asumaan totutun karsinansa viereiseen varsomiskarsinaan. Perheeni musta kasvatti varsoo päivänä minä hyvänsä. Alexander, joka on varsan jo ennen sen syntymää itselleen varannut, odottaa varsaa varmasti vähintään puoliksi yhtä kovasti kuin minä. Vuodet poissa kotikartanolta ovat aiheuttaneet vieroitusoireita varsoista; olkoonkin, että Gullössä ei tänä keväänä ensimmäistä kertaa vuosikausiin odoteta yhtäkään varsaa syntyväksi. Vanhempani ovat pyhittäneet aikaa avioliittonsa korjaamiseen, mikäli se nyt on mahdollista, ja jättäneet hevoskasvattajuuden sapattivuodelle. Ehkä siksikin Kamin varsa on minulle niin tärkeä ja odotettu.

Minulla ei kuitenkaan ole aikaa jäädä kupeksimaan Kamin luokse, enkä toisaalta tohdi sitä kauan häiritäkään. Pitää ehtiä hakemaan Granni Purtsilan kyöpelimaneesivuorolle, jotta ehdin senkin kanssa pienen itsenäisen hyppytreenin tekemään.

Ja kun muutamaa tuntia myöhemmin ajan kotiin, saatan enää hyvällä tahdolla sanoa, ettei ole pimeää. Niin pitkällä kuin kevät onkin, öinen pimeys on ehtinyt hiipiä maailmaan ennen kuin minä kotiini. Siitä huolimatta Rasmus on vielä hereillä, suihkunraikkaana ja itsekin iltansa tallilla viettäneenä, mutta silti ennen minua kotiutuneena.

"Ai sä vielä valvot", sanon vähän yllättyneenä.
"No aattelin. Kun en oo nähnyt sua koko viikkoon."
"Sori", pahoittelen vikkelästi ja vaistonvaraisesti, vaikkei Rasmus erityisen syyttävältä kuulostakaan — ja, kun häntä hetken sivusilmällä tarkastelen, näyttääkin lähinnä huolensynkistämältä, mikä on omiaan lisäämään syyllisyydentuntoani.
"En mä sillä. Mä tiiän että sä oot kiireinen. Mutta ajattelin vaan että jos tänään sentään mentäisiin yhdessä nukkumaan."
"Se kuulostaa ihanalta", vastaan vilpittömästi. "Mä käyn vaan suihkussa ja syön jotain."

Ja Rasmus tekee minulle iltapalaleivän valmiiksi sillä välin, kun olen suihkussa. Tunnen pienen palan kurkussa. Kun me mennään sänkyyn, asettaudun mukavasti poikaystäväni viereen ja kuuntelen hänen rauhoittuvaa hengitystään ja yritän itsekin saada unen päästä kiinni. Päässä kuitenkin pyörivät to do -listat ja seuraavan tentin aiheet, ja jossain vaiheessa mietin, onko järkeä esittää olevansa nukahtamaisillaan, kun oikeasti voisi vain antaa periksi sille tosiasialle, ettei Nukkumatin juna enää pysähdy minun asemallani. Yön tunteina ehtisin lukea tentteihini. Yön tunteina ehtisin vaikka ja mitä, ellei olisi olemassa jotakin hiton yleismaailmallista käskyä käyttää osa vuorokaudesta nukkumiseen.

Se on liian vaikeaa. Päivisin on hyvä. Talleilla on hyvä. Mutta pään painuessa tyynyyn kaikki on toisin ja minulle kirkastuu, kuinka raunoina elämäni ja minä oikeastaan olemmekaan.

Kuinka kummallisen venyväistä on kisaviikon aika. Markarydin ja Hannabyn linnan aikavyöhyke elää eri tavalla omaa elämäänsä silloin, kun on oman kilpailupäivän määrätietoisuuden sävyttämässä kuplassa, ja silloin, kun Josefina auttaa muutoin toimettomana kallalaisia ja Riesenbeckistä matkanneita tuttuja omissa starteissaan. Osa ajankulun erikoisuudesta johtuu epäilemättä ympäristöstä: jopa vanhassa kartanossa kasvaneelle Josefinalle vielä vanhempi linnamiljöö kaikessa arvokkuudessaan luo tunnun pysähtyneestä vuosienkulusta. Sitten ovat alueella kaikuvat kuulutukset, aamuratsastuksista ja verryttelyistä ja startista toiseen valmistautuvat ratsukot, katsomoon ja expoalueelle aaltoileva vaihtuvakasvoinen yleisö, se kaikki liike mikä toistuu aamusta iltaan omassa eläväisessä rytmissään. Kolmas tekijä on korvissa humiseva väsymys, joka on saavuttanut Josefinan ja hyökyy välillä hänen ylitseen.

Neljänä ensimmäisenä päivänä väsymykselle ei ole aikaa, mutta se tulee silti. Josefinan kurkkua kuristaa, kun raajat tuntuvat uupuneilta Grannin kisaverryttelyssä. Tahdonvoima ja jännityksen kuohauttama hormonikoktail saavat hänet skarppaamaan radoillaan, ja Grannin kilpailuradat ovat tarkkaa, sijoituksiin johtavaa tekemistä. Josefina tarrautuu niistä saamiinsa tunnelmiin ja tallettaa ne visusti muistiinsa. Ne ovat viimeiset kerrat pitkään aikaan, kun hän ratsastaa ikiomalla tammallaan. Lopun kisaviikkoa Granni on Billy Centerin ratsastettavana, jotta ratsukon yhteistyö saa vauhdikkaan startin ennen pitkää matkaa Floridaan ja sen jälkeistä toipumis- ja palautumisjaksoa. Josefina katselee, kun ratsastajakollega virittelee Grannia omille asetuksilleen, ja antaa ehkä vinkin tai pari, mutta vain kysyttäessä.

Piki on noussut Josefinan ykkösratsuksi. Se oli väistämätön kehityskulku, kun Granni odotti varsaansa ja vietti tärkeää elämää sen emänä. Josefina myöntää, että musta tamma tuntuu hänelle sopivammalta ratsulta ja kilpahevoselta. Pikin kanssa eivät haasteet useinkaan pelota.

Vaikka tietysti Josefinaa jännittää, kun hän torstaina satuloi tammansa. Keskiviikon luokka ei ole mennyt putkeen, ja sen piti olla heille isompaan luokkaan sopivaa valmistautumista. Koko eilispäivä tuntuu nyt utuiselta Josefinan muistikuvissa: terävimpänä mieleen piirtyy pöllämystynyt ilo Rasmuksen ja Branin kenttävoitosta (sitä he juhlistivat väsymyksensekaisessa mielentilassa illalla, vaikka Rasmuksen mieli välillä synkkenikin Carrin surkean rataestesuorituksen muistaessaan) ja oma nolostuminen, kun hän oli vähällä ratsastaa pienen nokkakolarin kanssaan samaan aikaan verryttelyalueella lämmitelleen Jeramy Raesken kanssa. Josefina ei tiedä, kumman tarkkaamattomuudesta tilanteessa oli enemmän kyse, mutta ottaa syyt raskaasti niskoilleen, kuten hänen luonteeseensa sopii.

Torstaina Piki kuitenkin hyppää paremmin kuin hyvin. Luokka tuntuu isolta, ja välillä kauhu kuristaa Josefinan kurkkua, mutta yksi puomi maaliintuomisina ei suinkaan ole katastrofaalinen tulos heidän uransa toisessa 140-tason startissa.

Hän laskeutuu loppukäyntien jälkeen ratsailta ja valmistautuu hoitamaan Pikin pois, kun tänään kilpailemattomina muita auttavat Matilda ja Sarah huiskauttavat kauempana käsiään saadakseen hänen huomionsa. Josefina pysähtyy odottamaan, mitä naisilla on asiaa.
"Älä vielä riisu sitä", Matilda kehottaa suoraan päästessään äänenkantaman sisälle.
"Ai?" Josefina äännähtää.
"Luokassa on enää kaksi ratsukkoa jäljellä ja te olette vielä sijoituksessa kiinni", Sarah selventää.
"Ai", Josefina sanoo taas ja kurtistaa kulmiaan. "Mä oletin, että kun puomi tuli alas…"
"Joo, mutta ei rata ollut helppo muillekaan", Matilda toteaa, ja saa Josefinan tarraamaan muotoon muillekaan — tietysti Matilda on nähnyt, kuinka kovasti hän on joutunut ratsastuksensa kanssa tekemään radan aikana töitä ja kuinka pienistä onnenkantamoisista on ollut kiinni, että heidän tuloksensa on näinkään hyvä.
"Tietysti vikana starttaa Lauri", Sarah, jonka Josefina tietää myös joskus luottaneen ammattikenttäratsastajan valmennusasiantuntemukseen, virnistää, mutta kohottaa sitten kulmiaan. "Mutta eihän ammattilaisetkaan aina sijoitu."

Niin siinä sitten käy: Josefina, amatööri, palkitaan kolmatta kertaa sillä viikolla sijoituksella. Piki kuumenee palkintojenjaossa odottaessaan viimeisen kunniakierrokselle lähtijän vuoroa, ja kun se viimein säntää niskoja nakkelevan ja etusia heittelevän peruuttelun jälkeen laukkaan, se loikkii kuin varsa kesälaitumella. Josefinaa voisi naurattaa, mutta olo on uupumuksesta lattea.

Hevosen selästä laskeutuessaan hän huokaisee nolostuksen korventaessa vielä vatsanpohjaa Rasmukselle:
"Se käyttäytyi niin huonosti palkintojenjaossa."
Rasmus, jota kai vielä hieman korpeaa Carrin huono menestys läpi kisojen, kurtistaa kulmiaan ja sanoo tylysti:
"Sentään se käyttäytyi radalla hyvin ja pääsitte palkintojenjakoon asti."

Sitten miehen katse häilähtää hänen kasvoissaan, tummissa varjoissa silmien alla ja kireässä ilmeessä, jota ei ruusukkeen irroittaminen Pikin suitsista liennytä laisinkaan. Oman harminsa keskelläkin miehen ilme pehmeni asteittain, muuttui huolehtivaisen helläksi, ja äänensävyynkin jäi enää hiuksenhieno karkea sivukatku.

"Oothan muistanut juoda vettä?" Rasmus kysyi ja otti mustan tamman ohjat itselleen. "Mä hoidan Pikin."
Kalpea hymynhäilähdys sävyttää silmänräpäyksen verran Josefinan huulia. Hän luopuu hevosenhoitovastuusta ja istahtaa retkituolille vesipullo kädessään. Pikin avoimesta harjapakista hän kalastelee itselleen proteiinipatukan; verensokerit tuntuvat olevan alhaalla ja olo nuutunut.

"Huomenna levätään", Rasmus tuumaa jo huolettoman kuuloisena, kun he puolta tuntia myöhemmin ovat hoitaneet hevosensa yöpuulle — vain iltaheinät täytyy enää käydä heittelemässä ennen nukkumaanmenoa, ja ehkäpä, Rasmus ajattelee toiveikkaana, Linus ja Joe lupautuvat tekemään sen jos hän oikein ystävällisesti pyytää — ja kävelevät kohti suurena ja vankkana edessään kohoavaa linnaa.

Aivan linnan pääovien edustalla he kohtaavat Vilja Kuirin, joka vinkkaa, että jotakin porukkaa on aikeissa kokoontua drinkeille kellariin ("sinne Teekel-eikun-Tegeliin"). Enemmän ja vähemmän nuupahtaneeksi olonsa tunteva pariskunta vastaa kohteliaasti kierrellen ja kaarrellen, että ehkäpä he siistiytyvät ensin ("Aivan, tehän oottekin vielä ihan kisavaatteissa!") ja kuulostelevat sitten fiiliksiään loppuillan suunnitelmista.

Se on niin selväsanainen kieltäytyminen kuin heistä kahdesta nyt ylipäänsä voi irrota. Drinkkien sijaan ohjelmassa on lämmin suihku ja huonepalvelusta tilattua ruokaa television suoltamalla imelällä romanttisella komedialla höystettynä. Lopputekstit ehtivät hädin tuskin alkaa, ennen kuin yhä kylpytakkiin pukeutunut Josefina on jo nukahtanut puolisonsa kainaloon. Rasmus irvistää huoneen hämärissä. Käsi on puutunut jo parikymmentä minuuttia sitten, mutta raaskiiko uupunutta enää töniä hereillekään?

Viikonloppu tuo aavistuksen lomantuntua tullessaan. He ratsastavat hevosiaan hulppeissa maisemissa kisapaineita enää tuntematta. Piki on kuin ei olisi kansainvälisissä kilpailuissa aiemmin viikolla startannutkaan: väsymyksen merkkejä ei puoliksi täysiverisestä tehopakkauksesta löydy. Arttu lennähtää lauantaina paikalle katsomaan Josefinan ja Teddyn viimeistelytreenejä ja vaikuttaa huolettomalta, vaikka hevonen on yhä hermoileva ja säpsähteleväinen suurella kilpailuareenalla.

"Noh, syteen tai saveen", Arttu tuumaa hurtisti hevostaan silittäessään. "En mä siltä supersuoritusta odota, kun se on niin kokematon ja vihreä. Piru kun ei sen edellinen omistaja oikein tehnyt sen kanssa töitä. Hädin tuskin on ikätasollaan, ja sekin on sun raadannan tulosta."

Josefina ottaa kiitokset vastaan ja sysää syrjään huolen siitä, riittääkö hänen ja Teddyn huominen suoritus hevosen omistajalle alkuunkaan. Arttu voi olla kunnianhimoinen, mutta realistikin hän on. Posket vähän punoittaen Josefina hätistelee mielestään Aliisa Hurun hiprakkapäissään lausumat sanat: "Teknisesti ottaen, noin niin kuin paperilla, mä olen kyllä hämmästynyt siitä että sä päädyit yksiin jonkun rasmusalsilan kanssa etkä tommoisen Vettenrannan Artun. Tai että teillähän olisi sellainen dream pedigree, vanhaa sukurahaa ja samankaltaiset elintasot ja kaikkea." Sitten Aliisa oli diagnosoinut, että varmaan Jusu olisikin pariutunut toisin, ellei olisi niin epävarma itsestään. Sitä ominaisuutta tasapainotti rasmusmaisempi tavallinen tallaaja. Siitä lausunnosta Josefina on yhä vähän loukkaantunut kumppaninsa puolesta.

Teddy ei oikeastaan tuota nuorten jalostusorien arvioinnissa suuriakaan yllätyksiä. Se on jännittynyt eikä esitä oikein millään tavalla parastaan: askellajit eivät pääse oikeuksiinsa ja hypyissä se on kiireinen. Kerran se kieltäytyy hyppäämästäkin, mikä hieman hävettää Josefinaa. Onko hän tuonut nuoren hevosen liian vaikeaan paikkaan? Vaikka Artun päätöshän hevosen kisakalenteri on ollut. Arvosanojen rivi ei juuri mairittele, vaikkei ole päivän huonoinkaan. Suvustaan hevonen saa kiitosta, mikä hieman yllättää Josefinaa, sillä hän ei sentään ole arvellut raadin tuntevan FWB-hevosia ja niiden sukulinjoja kovinkaan syvällisesti. (Ehkä he kehuvat vain lämpimikseen, jottei kenellekään jäisi paha mieli… mutta ei, tuskinpa ammattilaiset kenenkään tunteita säästelevät.)


Viisivuotiaiden seassa Meritin ja Joen kanssa esiintyvät Phil ja Cash tekevät raatiin huomattavasti suuremman vaikutuksen, ja Rasmuskin saa olla Akun pisteisiin tyytyväinen. Reissu lähenee heidän osaltaan loppua; enää on vain GP-estefinaali jännitettävänä. Sieltä ei mainittavaa menestystä heltiä kotiinviemisiksi. Sekä Joe että Merit lanaavat mukaansa kaksi puomia. He eivät jää odottelemaan palkintojenjakoa ja kisaviikon päätösseremonioita, vaan lähtevät suoraan ajamaan ehtiäkseen yötä vasten satamasta irtoavaan laivaan ja sillä kohti Saksaa…

… ja jotakuinkin suoraan kohti Italiaa, missä Piki sijoittuu jälleen ja Rasmus saa nautiskella Ykkösellä ratsastamisesta ja kaikki on aurinkoista ja ihanaa, mutta Josefina tuntee olonsa luita ja ytimiä myöten virttyneeksi ja kulutetuksi.

Eikä mene kauan, ennen kuin he lentävät taas, tällä kertaa hääviikonlopuksi Suomeen, ja juhla hujahtaa ohi yhdessä utuisessa huiskauksessa. Josefina muistaa paloja sieltä täältä: sen kun hänen ystävänsä sanoi tahdon ja häntä hymyilytti ja itketti yhtä aikaa, pökerryttävän nälän joka ennen ruokailua muistutti puolitiehen jännityksen vuoksi jääneestä aamupalasta, sen kuinka he Rasmuksen kanssa vapauttivat Ritva Aron vessareissulle ja hetkeksi rentoa iltaa viettämään viihdyttämällä Sofiaa ja tulivat ikuistetuksi valokuvaan, jossa he näyttivät perheeltä. Kuvasta ja häähumustakin tulee Josefinalle lämmin ja hyvä olo, joka työntää väsymyksen hytinää tieltään. Ehkä jo seuraavaksi on heidän naimisiinmenonsa vuoro.

Paluulennolla hän ottaa asian puheeksi, eikä Rasmus esitä suuria vastalauseita hänen suunnitelmilleen, jos nyt ei aktiivisesti esitä omiakaan ideoita. Siihen on Josefinan tyytyminen. Villeimmissä kuvitelmissaankaan hän ei usko Rasmus Alsilan koskaan ehdottavan silmät kirkkaina, että he viettäisivät viikonloppunsa häämessuilla ja kuohuviini- ja kakkutastingeissa.

Viikonloppu Kallassa on yhden vauhdikkaan ajanjakson loppu. Toukokuu on liitänyt. Syvää helpotusta tuntien Josefina kääntää katseensa kalenterin seuraavaan kuukauteen: onneksi kesäkuussa eletään vain riesenbeckiläistä arkea lähiseudun kisoilla höystettynä. Hän painaa päänsä Rasmuksen olalle ja katselee ohikulkevaa lentoemäntää, jonka asiakaspalveluhymy vakuuttaa: kaikki järjestyy.

Dierkin valmennussuunnitelmat saattavat olla hevosystävällisiä ja treenejä niiden kannalta palautumista edistävästi jaksotettuja, mutta ratsastajille ne eivät anna armoa. Sommersolvervistä palattuaan Josefina on ymmärtänyt, että Hof Graubachissa puhaltaa nyt tavallistakin ankarampana huippukunnon eetos. Power Jump lähestyy ja yksikään Dierk Mayeria edustava ratsastaja ei lähde sinne puolivillaisesti hutiloimaan. Kilpailuun osallistuvia ratsuja ei voi jumpata ylikuntoon ja väsymyksen puolelle, mutta hevosiahan tallissa riittää ja jokaisen kautta voi oppia jotakin kullekin ratsastajalle hyödyllistä.

"Musta tuntuu, että mä olen sukeltanut ratsastamisen syvään päätyyn ja oppinut viikossa enemmän kuin keskimäärin opin vuodessa", Josefina sanoo Linukselle ja jatkaa: "Ja sitten mun pää on niin täynnä kaikkea uutta mitä kehittää omassa tekemisessäni, etten mä saa siitä mitään tolkkua! Menen sekaisin!"
"Kyllä se siitä", Linus kannustaa ja ojentaa Josefinalle Pikin ohjat. "Ole hyvä. Voit mennä sekoittamaan päätäsi lisää."
"Kivaa", Josefina huokaisee.

Häntä lohduttaa edes hieman se, etteivät muutkaan — ei edes Joachim — ole saaneet armoa osakseen. Pomo aikoo pusertaa heistä esiin huippusuoritukset hinnalla millä hyvänsä, ja lisäksi hän aikoo tällä kertaa olla itse paikalla niitä todistamassa, vaikkei usein enää kilpailumatkoille heidän kanssaan lähdekään.

On Josefina, Pikin, Rasmuksen ja Akun valmennuksen vuoro. Uteliaana Josefina vilkuilee kentälle rakennettuja tehtäviä ja yrittää päätellä, mitä heiltä tänään vaaditaan. Innostus nostaa päätään, kun hän katselee jumppaavaa linjaa: kavaletilta napakka askel pystylle, pystyltä pidempi askel kavaletille ja siitä kaksi askelta okserille. Okserilla on jonkin verran pituutta. Siinäpä hevoset saavat venyä ja olla tarkkana jaloistaan. Välittömästi hypyn jälkeen ne onkin jo saatava tasapainoon, sillä muutamien askelten päässä odottaa seuraava kavaletti.

"Sä varmaan nautit tästä", Rasmus kommentoi Akun selästä.
"Toivottavasti!" Josefina vastaa melko luottavaisena. Tämänkaltaiset jumpat ovat hänen makuunsa, ja Pikille tehtävä tulee joka tapauksessa tekemään hyvää.

On mukava valmentautua yhdessä, Josefina ajattelee, kun he verryttelevät Rasmuksen kanssa hevosiaan. On mukava olla yhdessä. Kesä on palauttanut häneen jo talven kiireiden alle hautautuneeksi luullun huuman hippusen jos toisenkin, vaikka Sommersolvervin paluumatkalla hän olikin hetkellisesti valmis heittämään koko Rasmus Alsilan romukoppaan.

Nainen ei hevillä muista, koska he olisivat olleet toisiinsa niin väsyneitä kuin silloin. Alla painoivat tapahtumarikkaiden after ride -juhlien vuoksi vähäiset unet, ja sitäkin olemattomammaksi unet kävivät, kun hänen rakas sulhasensa herätteli häntä tunnin välein. Oli nimittäin käynyt niin, että norjalaisessa bileyössä Josefina oli joutunut osaksi kapakkatappelun* tuoksinaa ja saanut oluttuopista kipeän tällin ohimoonsa. Kun hän oli itkien kertonut tapahtuneesta puolisolleen, Rasmus oli ensin tuimistunut siitä että kukaan oli kehdannut edes vahingossa kalauttaa häntä kalloon ja sitten huolestunut suuresti hänen voinnistaan, ja ennen kuin he ehtivät määränpäähänsä, mies oli jo googlannut toimintaohjeita aivotärähdystä varten ja tullut siihen tulokseen, ettei Josefinan sopinut antaa nukkua yöllä pitkiä pätkiä yhteen soittoon. Hänen tajuntansa tasosta piti varmistua vähän väliä.

Rasmus oli rakastanut häntä niin paljon, että oli ollut valmis heräämään tunnin välein (jos oli väleissä juuri nukkunutkaan) tarkistamaan hänen vointinsa, pyytämättä.

Ja aamulla he olivat hoitaneet hevosensa matkustuskuntoon potien sellaista väsymystä, että heidän luonteensa väistyivät sen tieltä. Edessä oli loputtoman pitkältä tuntuva ajomatka, joka olisi tuntunut raskaalta ilman pinnaa kiristävää uupumustakin. Vielä Saksassakin ilmapiiri heidän ympärillään oli niin kireä, että Joe osasi välittömästi kulmat koholla onkia tietoa siitä, mikä kumma oli saanut rakastuneimman hänen tuntemansa pariskunnan niin takakireälle tuulelle.

Ensiksi Joachim oli nauranut katketakseen sille ajatukselle, että Josefina Rosengård (maailman sävyisin ja sopuisin ihmisyksilö!) oli ollut osana tappelua. Sitten hän oli hieman tuohtunutkin siitä, että joku kehtasi kohdella säyseää Josefinaa sillä tavalla. Ja lopulta mies oli ennustanut, että yhdet tai kahdet kunnon yöunet kyllä palauttaisivat heidän huumorintajunsa ja pinnansa entiselle tolalleen ja matkarasituksista toivuttuaan he taas kujertelisivat yhtä onnellisina kyyhkyläisinä kuin tähänkin asti.

Siinä Joe oli onneksi ollut oikeassa.

"I see we are ready to begin", Dierkin topakka ääni havahduttaa Josefinan muisteluistaan.

Pomo on saapunut kentälle, eikä aikaakaan, kun heidän valmennuksensa on jo täydessä vauhdissa. Josefina ei joudu pettymään: jumppalinja saa sekä hänet että hänen mustan ratsunsa työskentelemään tehokkaasti. Hän keskittyy käsillä olevaan tehtävään niin intensiivisesti, ettei muistakaan kaikkia mielensä huterilla hyllyillä kolisevia muita kesänaikaisia oppeja, ei häiritsevällä tavalla. Kun yliyrittäminen ja moneen tavoitteeseen pyrkiminen yhtä aikaa puuttuu hänen tekemisestään ja ratsastaminen tuntuu selkeältä, nainen todella nauttii treenistä.

Piki hyppää kuin se tätä tekemään jalostettu ja syntynyt urheiluhevonen joka tamma onkin. Rakkaus hevosta kohtaan ja ylpeys siitä, miten pitkälle he ovat yhdessä päässeet, kuumentaa Josefinan sydäntä. Jos häntä onkin huolettanut Dierkin vakaalla ohjauksella läpi saama päätös osallistua Power Jumpin kaltaisissa arvokisoissa 140:n senttimetrin luokkaan matalamman korkeuden sijaan, nyt hento luotto siihen, että päätös on ollut oikea alkaa kohotella päätään. Kyllä kai kaiken tämän treenaamisen on poi'ittava jonkinlaista tulostakin!

Tiivistelmä The Kapakkatappelusta:

Elokuu törmää syksyyn. Yhdessä yössä ilma muuttuu kirpeäksi. Saksassa muutos tuskin olisi yhtä dramaattinen, mutta Josefina ja Rasmus ovat palanneet Suomeen. Josefina astuu ulos autostaan, sulkee oven maltillisesti perässään ja toivoo, että olisi muistanut ottaa pipon mukaansa. Ohuen softshell-takin kaulus on nostettu ylös suojaamaan kaulaa tuulelta, ja jos nainen kehtaisi, hän vetäytyisi kauluksensa sisään kuin kilpikonna. Hyvän ryhdin tärkeys on kuitenkin iskostettu hänen mieleensä jo pienenä lapsena, eikä Josefina pääse pilkuistaan sen enempää kuin pantteritkaan.

Auburnin tuttu yksityistalli tervehtii häntä ensimmäisenä, ja sinne hän suuntaa hakeakseen loungen kaapissa odottavat saappaat ja kypärän. On lauantai, ja tietysti tallilla on muitakin; Josefina tervehtii tuttuja kasvoja, vaihtaa muutamia sanoja kesänaikaisista kuulumisista niiden kanssa joita ei ole jo ehtinyt paluunsa jälkeen tavata. Kotiutuminen on ollut melkoista haipakkaa, sillä hevosten ja oman arjen uudelleen käynnistämisen lisäksi nurkan takana odottavat jo syksyn opinnot. Niissä Josefinalla onkin ollut järjestelemistä, sillä täyden hevoselämänsä vuoksi hän on suorittanut opintojaan hieman muuta vuosikurssiaan hitaammin, eikä lääketieteellistä tiedekuntaa ole tunnettu suuresta joustavuudestaan. Runsas lähiopetus on tietenkin tarpeen vaadittavien käytännöntaitojen saavuttamiseksi, mutta aiheuttaa päänvaivaa Josefinan kaltaisille opiskelijoille, jotka ovat runsaasti muutakin kuin vain opiskelijoita.

Muutamia reputettuja tenttejä siihen tarvittiin, ennen kuin Josefina myönsi (Rasmuksen sinnikkäällä avustuksella) itselleen, ettei hänen vuorokausissaan kerta kaikkiaan riittänyt tunnit sekä tavoitetahdin mukaiseen lääkisopiskeluun että usean hevosen tavoitteelliseen ratsastamiseen. Hevosista luopumisen ajatus oli kestämätön, onhan Josefina sentään kasvanut kiinni hevoselämään.

Niinpä Josefina on tehnyt myönnytyksiä opintojen edistymisen suhteen — mutta myös hevosten, sillä elämä on monenlaisia kompromisseja täynnä. Niin omituiselta kuin se tuntuukin, Granni ei palaa syksyksi kotiin, ei vielä alkutalveksikaan. Sydän kaipuuta täynnä Josefina pohtii syksyä, jonka aikana Purtsilassa odottaisi vain keskenkasvuinen Riesa eikä sen nyrpeäilmeinen ruunikko emä.

Yhteydenpitoa Billy Centerin kanssa:

Josefina hakee Pikin tammatalliin. Musta hevonen on saanut paluunsa jälkeen kotiutua melko rauhassa: sen liikutukset ovat olleet avaavia jumppia sileällä, perjantaina otettuja muutamia hyppyjä lukuunottamatta. Sunnuntaina he kilpailisivat taas, nyt Kultasaaren kartanolla, ja hevosta harjatessaan ja satuloidessaan Josefina ajattelee, että Pikistä on tullut vaivihkaa oikea maailmankansalainen. Sen voi noin vain muuttaa maasta toiseen ja luottaa, että se on kilpailuvalmis tuossa tuokiossa. Niinhän se onkin: sille kisahevosen elämä ei ole enää mitään uutta.

Josefina nostaa niskahihnan mustien korvien taakse, suoristaa jouhet hihnan alta, asettelee otsatukan kauniisti tamman otsalle ja kiinnittää suitsien remmit. Sen jälkeen hän pyhittää pienen hetken Pikin hellimiselle. Puoliverinen on silityksensä ja rapsutuksensa ansainnut. Kesän aikana se on ollut todellinen luottoystävä ja ensiluokkainen opettaja: Josefina ei usko, että tuntisi oloaan yhtä itsevarmaksi minkään muun hevosen kanssa yhtä suurten haasteiden edessä kuin Pikin. Potematta enää huonoa omatuntoa siitä, että musta tamma tuntui urheilumielessä enemmän sielunhevoselta kuin Granni, nuori ratsastajatar antaa Pikille sen ansaitsemaa tunnustusta.

Ilman Pikiä hän ei kilpailisi 140 senttimetrin luokissa tuntien olonsa kotoisaksi sillä korkeudella. Niin kotoisaksi, että voi hypätä tasoa vaikka vuoden suurimmissa arvokisoissa saakka. Mikä onni ja voima siinä piileekään, kun tuntee hevosen sopivan itselleen sopusointuisesti, lähes saumattomasti.

Power Jump:

Viileyttä uhmaten nainen päättää johdattaa ratsunsa derbykentälle. Hän hyödyntää suuren tilan ratsastamalla Pikiä välillä rennonletkeästi eteen, niin että tamma saa oikein venyttää askeltaan ja kiihdyttää vauhtiakin, ja huomaa miettivänsä, milloin he pääsisivät käymään ihan sänkipellolla asti. Sehän kuuluu syksyyn! Ehkä mukaan saisi oikein porukan, ja mukavat pienet peltolaukkakisatkin aikaiseksi. Hmm. Josefina päättää olla asiassa itse aloitteellinen. Varmasti yksityistallin ilmoitustaululle kiinnitetty lappunen tavoittaisi edes jokusen innostuneen peltorallittelijan!

Siitä ajatuksesta Josefina saa puhtia. Tuntuisi hyvältä asettua taas osaksi Auburnin talliporukkaa. Maailmalla vietetyt kuukaudet olivat omaa ihanaa kuplaansa, mutta arjessa oli tuttuutta ja turvallisuutta. Pikikin nauttisi, kun pääsisi kisailemaan porukassa. Se on puoliksi täysiverinen ja vauhti virtaa voimakkaana sen suonissa, ja Josefina alkaa toden teolla innostua jo vain kuvitellessaankin, että saisi antaa tamman irrota muusta porukasta niin huimaa vauhtia kuin hevosesta vain lähtisi — vaikka eipä sillä, että tamma voittaisi auburnlaisten kisaa tuosta noin vain. Monia muitakin kovia menijöitä kun riittää.

Tänään tai Kultasaaren kilpailuiden takia koko viikonloppunakaan ei kuitenkaan ennätetä enää peltobaanalle saakka. Josefina lopettelee ratsastuksen leppoisalla käynnillä ratsastuspuistossa, joka näyttää vielä enemmän kesältä kuin syksyltä. Ruskaa ei vielä sentään näy, vaikka syksyn tuntu muuten on ilmeinen.

Pikin käynnissä on luottamusta herättävää tyyneyttä, vaikka se yhä onkin ripeäliikkeinen ja tarkkailee valppaana ympäristöään. Kaikesta valppaudestaan huolimatta se ei tunnu lainkaan siltä, että saattaisi singahtaa tuulenpuuskien mukaan. Se on varman tuntuinen. Josefina silittelee hevosen kaulaa, ihailee kaunista miljöötä ympärilleen ja arvostaa nykyistä elämäänsä.

Elämää, jossa on tavoitteita mutta myös uudenlaista orastavaa rentoutta. Ehkä hänelle on käynyt kuten Pikille. Ehkä he molemmat ovat salavihkaa alkaneet aikuistua. Vielä vähän aikaa sitten Josefinan olisi ollut mahdotonta myöntää itselleen, ettei hän ollut superihminen, joka sekä suorittaisi lääkiksen suorassa putkessa että ylläpitäisi tavoitteellista hevosharrastusta ja siihen liittyvää yritystoimintaakin tuosta noin vain. Vielä vähän aikaa sitten hänen olisi ollut mahdotonta hidastaa tahtia ja tehdä valintoja, jotka olisivat pikemminkin hyväksi hänelle itselleen kuin edistäisivät Suuren Ideaalin tavoittelua.

Elämää upeiden hevosten kanssa. Pikin, joka sopii hänelle kuin valettu ja vie häntä ratsastajana vauhdilla eteenpäin; Teddyn, jonka kanssa lähes jokainen uuden oppimisen sävyttämä ratsastuskerta tuottaa suurta iloa; Riesan, joka kasvaa Purtsilassa päivä päivältä rakkaammaksi; Granninkin, joka juuri nyt on kaukana Josefinasta, muttei koskaan hänen sydämestään.

Elämää täällä. Kotona. Kallassa.

Elämää Rasmuksen kanssa.

Elämää, joka tuntuu omalta — ja josta hän uskaltaa toivottavasti jatkossa tehdä vielä enemmän oman näköistään.

Suuntaviivoja:

Anette on juuri sellainen kuin Josefina on kuvitellutkin. Nainen saapuu täsmällisesti ajallaan ja näyttää välittömästi siltä kuin kuuluisi tänne, vaikkei ole käynyt Auburnissa koskaan ennen. Josefina uskoo, että Anetessa on sellainen piirre: että naiselle on ominaista solahtaa mihin ympäristöön tahansa ja ottaa haltuun tilaan, tunnelmaan ja ympäröiviin ihmisiin sointuva tapa olla. Tummansinisissä ratsastushousuissaan, urheilullisessa, siistissä kevyttoppatakissaan ja säntillisesti lyhyelle poninhännälle kammatussa tukassaan Pikin vuokraajaehdokas näyttää kunnolliselta ja tunnolliselta.

"Hei, olet varmaankin Anette?" Josefina kysyy luontevaa levollisuutta tavoitellen; hän ei tahdo vaikuttaa hermoheikolta heitukalta vaan luotettavalta ja vakaalta hevosenomistajalta (tai, niin, Pikin kohdalla tarkimmin ottaen kai hevosen… hallussapitäjältä, sillä hän ei omista tammaa eikä toisaalta maksa sen ylläpitokustannuksiakaan). "Mukava kun tulit", hän sanoo sitten, ojentaa kätensä ja esittäytyy vielä: "Jusu."

Kättely on sopiva. Ei sitä voisi muutenkaan kuvailla, ja Josefina alkaa toden teolla uskoa, ettei Anetteakaan. Josefina lähestyi täydelliseltä ratkaisulta arjen aikataulupulmiinsa vaikuttavaa naista tämän Facebook-ilmoituksen nähtyään. Heidän kahden tarpeet kohtasivat toisensa.

Nyt on enää vain nähtävä, kohtaavatko myös Aneten ja Pikin kemiat. Sitä Josefina ei naisen tavattuaan enää oikeastaan osaa edes epäillä, etteikö Anette olisi juuri sitä mitä on sanonut olevansa: hänellä on eittämättä juuri niin paljon kokemusta hevosista kuin ilmoituksessa on kerrottu ja niin ollen ei liene epäilystäkään, etteikö Anette pärjäisi Pikin kaltaiselle vilkkaalle mutta kiltille ratsulle.

"Piki asuu tammatallissa, mutta täältä yksityistallin puolelta löytyy lounge, jossa ratsastajat voi säilyttää tavaroitaan, eväitä ja kaikkea sellaista", Josefina esittelee Auburnin tiloja.
"Vaikuttaa mukavalta", Anette kommentoi. Hän ei mitä ilmeisimmin joudu päästään pyörälle tallin suuruuden ja miljöön hienostuneisuuden vuoksi. Josefina ei oikeastaan ylläty siitä. Somesukupolven aktiivisena edustajana hän on tietysti tehnyt vuokraajaehdokkaastaan kattavan tiedonhaun ennen kuin on uskaltanut olla tähän yhteydessä, sillä täytyyhän sitä tietää vaikuttaako henkilö luotettavalta ennen kuin tätä rohkenee kutsua Auburniin ja käsittelemään arvokasta ratsua.

"Tässä on minun kaappini. Jos haluat laittaa jotain säilöön… moi Petra", Josefina tervehtii loungessa kuumaa kupposta nauttivaa Hestian omistajaa, joka tervehtii takaisin ja vilkaisee Anettea niin että Josefina arvelee esittelyn olevan paikallaan. "Tässä on Anette. Anette kokeilee Pikiä tänään."
"Aa, okei", Petra sanoo, pitää ohikiitävän tauon ja kysyy sitten lievää yllättyneisyyttä ilmentäen: "Ootko myyntiaikeissa?"
"Ei, en", Josefina kiistää. "Eikun mä etsin sille liikuttajaa. Vähän apua meidän arkeen."
"Toivottavasti ootte sitten match", Petra naurahtaa Anetelle, joka hymyilee kohteliaasti takaisin.
"Toivotaan! Piki kuulostaa kivalta hevoselta."

Kun Anette käsittelee Pikiä, Josefina pysyttelee taka-alalla ja antaa toisen touhuta omassa tahdissaan. Hän vain näyttää, mistä kaikki tarvittava löytyy. Anette kohtelee Pikiä selkein, rauhallisin ottein. He eivät juttele erityisen paljon, mistä Josefina ottaa hetken verran paineita: pitäisikö keksiä enemmän jutusteltavaa — oliko hän tylsä tai, mikä vielä pahempaa, tylyn oloinen? Mutta ei Anette vaikutcolevan pahoillaan. Rauhalliselle naiselle kai sopii vähäisempikin small talk. Heidän välisensä vuorovaikutus keskittyy itse asiaan: Anette kyselee, millaista liikutusta Jusu vuokraajalta hevoselleen kaipaa ja millaisin ottein Pikiä olisi paras ratsastaa, ja miten liikutuspäivistä sovittaisiin, jos he löisivät koeratsastuksen jälkeen kättä päälle ja solmisivat vuokrausdiilin.

Josefina tietää Aneten ratsastaneen jo parin, jos ei kolmenkin vuosikymmenen ajan aktiivisesti. Jokunen pidempi tauko on harrastushistoriaan mahunut, ja viimeisimmältä sellaiselta tuo neljäkymmentävuotias nainen on juuri nyt palaamassa satulaan.

"Saapa nähdä, miten tämä sujuu", Anette sanoo jalustimia säätäessään. "Toivottavasti on vielä jossain lihasmuistissa edes suurinpiirtein se, mitä pitikään tehdä."
"Kyllä se äkkiä mieleen muistuu", Josefina kannustaa. "Ennen kuin huomaatkaan, siellä olo tuntuu ihan tutulta."
"Kiitos, Jusu", Anette sanoo ystävällisesti hymyillen.
"Eikä mitään paineita", Josefina jatkaa vielä. "Saat rauhassa tutustua siihen."
"Totta, eihän tässä vielä ihmeitä tavoitella."

Kun Josefina katselee Aneten ja Pikin menoa, hän muistelee muuatta toista viereisessä maneesissa tapahtunutta koeratsastusta. Tältäköhän Rasmuksesta tuntui seurata hänen ja Laran ensimmäistä tutustumiskertaa? Tasapainotteliko tuo silloin vain satunnainen tuttavuus Murronmaan ostarin hissistä ja hänen nykyinen avomiehensä samalla tavalla tilan ja vinkkien antamisen halun välillä? Josefinan muistikuvien mukaan Rasmus ei kyllä tainnut kovastikaan häntä neuvoa; ei sen enempää kuin hän itse kyseli. Niin hän päättää itsekin toimia. Anette kysyköön, jos tarvitsee häneltä jotakin. Sen suurempaa puuttumista tilanne tuskin tarvitseekaan, sillä naisen ratsastus näyttää siistiltä ja hevosta kohtaan reilulta. Piki liikkuu enimmäkseen tyytyväisen oloisena. Pienet kommunikaatiokatkokset siellä täällä eivät ole mitään, mistä Josefina huolestuisi.

Anette on täydellinen lisäys heidän tiimiinsä. Sileänratsastuksesta innostunut, kokenut ja vakavarainen hevosharrastaja, jolla ei ole aikaa omalle hevoselle, mutta joka mielellään harrastaisi laadukkaissa puitteissa miellyttävällä hevosella. Mikäli Piki vain vastaa Aneten laatuvaatimuksia, Josefina miettii, he saavat varmasti luotua molempia osapuolia tyydyttävän sopimuksen.

"Jusu, sulla on kyllä mahtava tamma", Anette kehuu ratsastusta lopetellessaan ja näyttää rennommalta ja iloisemmalta kuin vielä kertaakaan siihen asti, vaikkei ole mitenkään kireä tai apaattinen ollutkaan. Jos jotakin, Anette on ollut tasainen. Tasapainoinen. Tasaluontoinen tavalla, joka selittää, miksi edes Josefina Rosengård ei tutise jännityksestä hänen seurassaan ensitapaamisellakaan.

Josefina hymyilee itsekin vapautuneemmin kuin hyvään toviin. Asiat järjestyisivät. Kiireet helpottuisivat. Opinnot etenisivät.

Ja pian Granni palaisi kotiin, eikä Josefinaa enää pelota, ehtiikö hän koskaan käymään Kaajapuroilla sitä ratsastamassa. Vain parin hassun kalenterinrivin päässä odottava uusi vuosi alkaa vaikuttaa lähestulkoon seesteiseltä. Ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen he viettäisivät sen Rasmuksen kanssa Suomessa, sillä Josefina aikoo suorittaa kesälläkin opintoihinsa liittyviä harjoitteluja kiriäkseen tutkintoaan valmiimmaksi. Hevoskuvioiden suunnittelukin tuntuu helpommalta, kun ei ole useiden viikkojen reissua odottamassa. Aneten löytämisestä rohkaistuneena Josefina alkaa tosissaan miettiä, olisiko Grannillekin jossakin odottamassa yhtä sopivan tuntuinen vuokraaja.

Hitaat lumihiutaleet leijailevat alas pilvenharmaalta taivaalta, kun Josefina askeltaa tammatallista yksityistalliin Piki reippaana rinnallaan. Musta hevonen joutaa hetkeksi satuloituna tyhjään karsinaan odottamaan, kun sen ratsastaja ryhtyy harjaamaan Branin kirjavaa karvaa. Rasmus on matkalla Auburniin; Rasmuksen pitäisi jo olla paikan päällä, mutta sen sijaan mies on vain lähettänyt kaksi ja puoli tekstiviestiä.

satultk

Sori siis satuloitko branin

Veny mut 15min ni lähen

Tietenkin Josefina satuloi Branin. Hänellä on aikaa. Viikonloppu on vapaa. Josefina on harjoitellut uutta elämäänsä jo tovin, eikä se ole pelkkä uudenvuodenlupaus. Hän on liittynyt itsestään huolehtivien, työmääräänsä rajaavien ja palautumiselle aikaa antavien ihmisten joukkoon. Vähintään kerran kuukaudessa hänellä on kalenterissaan tyhjä viikonloppu: ei töitä, ei kilpailuita, ei edes opiskelemista ellei tulenpalava pakko sellaista edellytä. Josefina harjoittelee vapaa-ajan viettämistä.

Rasmus sen sijaan ei ole vuonna 2023 ollut erityisen hyvä siinä, mutta sille on syynsä. Jo tammikuun ensimmäisenä päivänä miehen työnantaja Hanni Hevoskauppias ilmoitti olevansa Murronmaan sairaalan päivystyksessä liukastumisen vuoksi. Hanni aloitti vuotensa luunmurtumalla ja Rasmus omansa ottamalla tehtäväksi oman osuutensa Keinupuun tallin töistä. Siellä hän on nytkin, tekemässä viikonlopun aamutalleja, joista Hanni yleensä huolehti itse.

Bran on kiltti eikä ota turhia kierroksia viikonlopun mukanaan tuomasta vilinästä, kun suurin piirtein kaikkia yksityistallin hevosia ollaan liikuttamassa valoisan aikaan. Josefina ehtii varustaa sen juuri parahiksi loppuun, ennen kuin Rasmus saapuu. Tallin käytävä catwalk-lavanaan mies klenkkaa hevosensa karsinaa kohti ilme myrskyisänä ja saa osakseen nopeita vilkaisuja ohittamiltaan tallitovereilta, joista kukaan ei yhtäkkiä pidä tarpeellisena ideana ryhtyä hänen kanssaan juttusille.

Josefina räpäyttää silmiään.

"Mitä sulle on —?"
"Se neljävee sekobolla sai sydärin, kun naapuri tuli auraamaan pihaa. Otti ja läksi. Potkaisi jotenkin reiteen mennessään."
"Apua", Josefina huoahtaa ja kurtistaa kulmiaan. "Sillähän oli varmaan hokitkin. Siinä olisi voinut käydä pahastikin. Ehkä kävikin. Varmaan aika pahan näköinen — näytä mulle –"
"Enkä näytä, en mä nyt ala housuja pois ottamaan", Rasmus äksyilee ja Josefina sävähtää hieman loukkaantuneena.
"En mä tarkoittanutkaan, että tarvitsee nyt tässä käytävällä riisuutua, mutta kyllä sä joudut näyttämään sen potkukohdan mulle."
"Maastoillaan nyt ensin", Rasmus tuhahtaa.
"Maastoillaan", miehen puoliso myöntelee sopua tavoitellen ja ajattelee, että tuskinpa Rasmukselle kovin pahasti kävi, kun tämä kuitenkin arvioi pystyvänsä ratsastamaan. Vaikka niin... se taitaa olla kyllä suurin piirtein satulaan syntyneen kohdalla puutteellinen mittari, mutta ei kai Josefina voi aikuista miestä määräänsä enempää hyysätä.

Talvisen maastoratsastuksen aikana Rasmuskin palautuu paremmalle tuulelle. Alustat ovat paikoitellen liukkaat, joten vauhdikasta maastoa he eivät tee. Hevoset sopeutuvat rauhalliseen tahtiin ja askeltavat rentoina maiseman halki. Puiden oksien lumipuku tekee ympäristöön kauniin talven tunnun, ja Josefina tuntee rentoutuvansa. He jutustelevat kaikenlaista — Hannista, hevosista, alkuvuodesta — ja nauttivat yhteisestä ajasta.

"Uskomatonta, että Granni on pian kotona", Josefina huokaa onnellisena ja tuntee ikävän kipristelevän ja kiemurtelevan palavana sisimmässään.

Ratsukot lähtevät nousemaan ylös jyrkkää, polkujen kirjomaa rinnettä ja syntyy hetken hiljaisuus, kun ratsastajat antavat hevostensa etsiä jalansijojaan ja keskittyvät itse mukailemaan niiden liikkeitä.

"Piki on maailman ihanin", Josefina sanoo, kun nousu taittuu loivemmaksi ja mäenhuippu lähestyy. "Mutta Granni on..."
"Granni", Rasmus täydentää, kun Josefina ei keksi miten sydänhevostaan kuvailisi.
Nainen hymyilee itsekseen. Rasmus kyllä tietää, mitä Josefina tammaansa kohtaan tuntee — onhan miehellä itselläänkin Lara ja sen varsat, kaikki erityisen tärkeitä jokseenkin samalla tavalla kuin Granni ja Riesa Josefinalle.

Hän ei malta odottaa happaman ruunikon paluuta.

Vielä hän ei tiedä, että pitkän matkan jälkeen Granni tulee säikäyttämään hänen sydämensä huolisykkyrälle epäpuhtailla liikkeillään.

Someyhteistöiden välityksellä saatuja varusteita ei lopulta ole erityisen paljon. Siihen Josefina on tyytyväinen: hän on tahtonut vastaanottaa vain käyttöön ja tarpeeseen tulevaa, eikä yksi hevonen tarvitse tusinaa erisävyistä riimua tai loimiakaan enempää kuin sääolosuhteet aidosti edellyttävät. Muutama vähälle käytölle jäänyt satulahuopa kuitenkin pyörii nurkissa, ja testattuja kuolaimia, jotka hän on säästänyt vähän niin kuin siltä varalta jos ne joskus olisivatkin juuri sitä mitä tarvitaan ja sittemmin unohtanut. Pikin varusteiden läpikäynti ja kevätkunnostus poikii pienen poismyytävän keon.

"Kevätsiivous?" kysyy paikalle ovenkolauksen säestämänä marssiva Jonathan.
"Mm-m", Josefina äännähtää puntaroidessaan samalla, myydäkö vai säilyttääkö eräistä kilpailuista voittamansa satulahuovan. Hänellä on lähes samanlainen Festoonin huopa, joten jomman kumman hän myy joka tapauksessa. Säilyttääkö palkintohuopa muistojen nimissä? Mutta Josefina joutuu myöntämään itselleen, ettei ole enää aivan varma, mistä kilpailuista he ovat tämän voittaneet. Ei siis niin suurta tunnearvoa, etteikö huopaa lopulta lykättäisi myytävien pinoon.

"Myös muuttosiivous", nainen sanoo sitten Jonnylle, joka ei ilmeestä päätellen heti oivalla yllättäen nakatun uuden tiedon merkitystä.
"Aha? Muuttaaks Piki?" mies kysyy lyhyen prosessoinnin jälkeen.
"Me muutetaan Liekkijärvelle", Josefina paljastaa.
"What is it with that place", Jonny mutisee huvittuneen oloisena — kai viitaten Antonin ja Sylvin lähtöön, Josefina arvelee. "Hetkonen. Kai sä roudaat Alsilankin mukanas sitten?"
Josefina nauraa.
"Roudaan ja roudaan, ei sitä paljon tarvitse roudata. Ihan innokkaasti se on tulossa", hän sanoo.
"Hyvä kuulla että meette yhessä. En kestäis katella sen onnetonta murjottavaa naamaa, jos olisit dumpannut sen", Jonathan vitsailee leppeästi. "Ja kyl usko tosirakkauteenkin sais naarmun. You know, ootte niin ku niitä pareja joiden vaan aattelee olevan aina yhessä."

Josefinan posket ovat punehtuneet. Vuosien mittaankaan hän ei ole varsinaisesti tottunut Jonnyyn; siihen, miten se saattaa yhtäkkiä jutella ja vitsailla kuin parhaan kaverinsa kanssa ja on toisinaan yhtä tuttavallinen kuin Josefina on varautunut. Mutta ei hän tule miestä pahalla muistelemaan. Enimmäkseenhän muistot ovat hauskoja vain, ainakin, kun niistä on kulunut riittävästi aikaa eivätkä esim. miehen paljaat pakarat Aliisan ja hänen kimppakämpän olohuoneessa piirry eläviksi, yksityiskohtaisiksi muistikuviksi mieleen.

"Kyllä me yritetään olla", Josefina lupaa vähän pihahtaen ja huomaa ilokseen päässeensä Pikin kaapinsiivouksen maaliviivalle. Jäljellä on enää välttämättömät; muun hän myy Instagramin, tai ehkä RatsuTori.netin kautta.

He rupattelevat vielä hetken. Sitten Josefinan on aika lähteä hakemaan Pikiä tarhasta harjattavaksi. Jonkin kumman päähänpiston voimin he ovat aiemmin viikolla sopineet Matildan kanssa lähtevänsä maastoon tänään. Josefina ei tiedä vieläkään, ovatko he ystäviä — ehkä enemmänkin saman ympäristön yhteentuomia ystävällismielisiä tuttavia — ja on yhä vähän yllättynyt joka kerta, kun Matilda ilmaisee oma-aloitteista halua viettää hänen kanssaan aikaa.

Vaikka eihän se nyt niin tavattoman ennenkuulumatonta ole heidän historiassaan.

Kevätmaastoilu on mukava idea, ja kivempaahan se oikeastaan on seurassa kuin yksin. Piki ja Zelia ovat vaivattomasti toistensa tahdissa pysyttelevä parivaljakko, ja ratsastajienkin välillä juttu loppujen lopuksi luistaa melko jouhevasti. Niin ei ehkä ole ollut ihan aina, mutta Josefina uumoilee, että kyllä he saattavat olla sellaisella tuttavuuden tasolla, että vaihtavat kuulumisia jatkossakin, kun kisoissa toisensa tapaavat. Ainakin toukokuussa Hannaby Hanami Weekillä, ja varmasti kotimaan kisoissa, ja ehkäpä Power Jumpienkin tuoksinassa. Taitaa olla niin, Josefina arvelee, että hevosihminen voi lähteä Kallasta muttei enää koskaan täysin Kallan hevosseurapiireistä, eikä se häntä haittaa. Tutut kasvot kilpailualueella ilahduttavat kuitenkin lähes aina, onhan yhteisöllisyys lajin parhaimpia puolia.