Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Pikin päiväkirja

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Pikin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 20.10.20 17:05

Henkeen ja vereen Purtsilan väkeä
21. lokakuuta 2020
Missä sydän, siellä koti

Josefina on myöhässä aikataulustaan, ja se hermostuttaa häntä. Onneksi Rasmus ei ole jäänyt odottamaan, vaan on jo ratsastamassa Kisseä, kun hänen mokoma myöhästelevä matonen tyttöystäväksi ennättää viimein Kaajapurojen tallille. Paikoin kuraista tallipihaa uhmaten Josefina sipsuttaa kentän portille ja seisoo siinä hetken, ennen kuin nuoreen ratsuunsa keskittyvä poikaystävä huomaa hänet.

Ensiksi Josefinan huomaa kuitenkin Ava, joka ravata rumpsuttaa Sepolla aivan läheltä ohi; niin läheltä kuin on mahdollista ilman, että Sepon ulkokylki hankaisi aitaa ja Avan saappaankärki tupsahtaisi suojattomaan keskivartaloon kylkiluiden alapuolella.

”Kiva talliasu”, teini huikkaa nasevasti ohi ratsastaessaan.

Josefina näkee, kuinka tytön jalat käyvät hevosen kyljillä ja kuinka Seppo aukoo hienoisesti suutaan vastustellessaan ohjastuntumaa, jota vasten sitä portin kohdalla erityisen tarmokkaasti usutetaan. Suomenpienhevonen yrittää kovasti pistää kaviota toisen eteen. Mutapisaroita ropsahtelee Josefinan vaatteille. Niille samoille, jotka yllään hän tänään oli ensin luennoillaan ja sitten monikäyttötilassa parinsa Jannin kanssa. Ne ovat hyvät, sievät vaatteet, joiden jopa megatrenditietoinen Janni kehui olevan tosi chic. Josefina uskoi vakaasti sen olleen vilpittömästi sanottu, ja sellainen kehu oli tehnyt hänen hyvin iloiseksi.

Nyt vaatteet ovat likaiset, eikä hän ole ollut vielä viittä minuuttiakaan Purtsilassa.

”Hej!” nainen kiirehtii tervehtimään Rasmusta, joka on ratsastanut Kissen portin luo ja pysäyttää sen siihen. On ilo nähdä, kuinka nuori tamma kehittyy Innan ja Rasmuksen ratsastamana, ja poikaystävänsä ratsastusta Josefina seuraa muutenkin aina mielellään. Se on unenomainen tunne: katselle Rasmus Alsilan rennon ryhdikästä ja lajiin sopivan atleettista olemusta milloin minkäkin hienon ratsuhevosen selässä ja ajatella, että tuossa todella on hänen seurustelukumppaninsa, jonka viereen hän saa iltaisin kääriytyä nukkumaan.

Äsh. Josefina karistelee ihastuksen mielestään voidakseen kommunikoida sen kohteen kanssa punastelematta. Miten se vaikuttaakin yhä joskus noin? Eikö tähän muka ikinä totu?

”Mä olen tosi pahoillani kun mä olen näin myöhässä!” Josefina sanoo, ja se kumpuaa hänen sydämensä pohjasta.
”Mä tiedän”, Rasmus naurahtaa. ”Sä pahoittelit jo suunnilleen kymmenellä viestillä. Kai sä tiedät etten mä ole suuttunut sulle?”
”No”, Josefina aloittaa epävarmana, mutta kohauttaa sitten vähäsen olkiaan ja hymyilee kiitollisena. “Kai mä tiedän. Nyt kun sanoit.”
“Hyvä”, Rasmus sanoo ja virnistää sitten. “Sut onkin näköjään jo kastettu purtsilalaiseksi.”

Se on Josefinasta hauskasti sanottu. Rasmus on hänestä hauska, mutta onneksi ei liian. Josefinasta olisi uuvuttavaa seurustella jonkun vänkäleukaisen vitsimaakarin kanssa. Olisi rankkaa naureskella alituiseen kuuliaisesti vain jotta toinen tuntisi olonsa nokkelaksi. Rasmus ei useinkaan yritä olla nokkela ja vitsailee helposti lähestyttävästi sen kerran kun vitsailee, ja se on Josefinasta kovin mukavaa. Se, että voi aidosti naurahtaa ja hymyillä poikaystävänsä sutkauksille silloin kun sattuu sellaisen kuulemaan.

Mieli jo rauhoittuneena Josefina ilmoittaa menevänsä vaihtamaan vähän purtsilankestävämmät vaatteet. Rasmus on ehkä jo melkein ratsastanut oman ratsunsa, mutta niin on Josefinakin tullut ratsastamaan, eikä hän ole vielä edes aloittanut. On korkea aika ryhtyä tuumasta toiseen.

Piki säheltää hieman, kun Josefina harjaa ja satuloi sitä. Sepon tullessa talliin tamman hienopiirteiset mustat korvat oikein räpsähtävät pystyyn. Silmät uteliaisuutta hohtaen Piki tähyilee matalamman lajitoverin suuntaan ja aivan varmasti lähtisi tekemään tuttavuutta, mikäli suinkin voisi. Vastoin hevosensa mielihaluja Josefinaa puolestaan ei kiinnosta tipan tippaa ryhtyä juttusille Sepon mukana kulkeutuneen Avan kanssa. Paljon enemmän sielujen sympatiaa Josefina kokee lähes kenen tahansa muun Kaajapurojen tallilla käyvän kanssa: Jesse Aronkin, joka on sentään vielä enemmän eri elämäntilanteessa hänen kanssaan kuin vain muutamia vuosia nuorempi Ava. Toistaiseksi teinityttö tuntuu kuitenkin pitävän oman osansa heidän aselevostaan, joka on epäilemättä hauras ja väliaikainen. Josefinasta on jossakin määrin ärsyttävää odotella, milloin Ava taas räpsähtää silmille, ja siksi hän varustaa ratsunsa pikavauhtia ja suuntaa sitten hämärtyvään ulkoilmaan.

“Mä hoidan tän ja tuun sitten katsomaan teitä”, ilmoittaa vastaan kävelevä ja iloisen näköistä Kisseä taluttava Rasmus.
“Ei sun tarvitse jäädä -”, Josefina aloittaa, mutta Rasmus on päättäväisempi.
“Jään. Kohta nähdään.”

Suunniteltu yhteinen ratsastushetki Purtsilassa siis vaihtuu siihen, että Josefina ratsastaa Pikillä ja Rasmus katselee. Kunhan Josefina pääsee yli siitä häpeästä, että heidän molempien kotiinpääsy venyy hänen takiaan (tai oikeastaan enemmän Jannin, Josefina melkein ajattelee hetken aikaa, muttei sitten kuitenkaan voi syytellä ketään muuta kuin itseään tuntematta oloaan ilkeäksi), asioiden laita tuntuukin oikeastaan varsin hyvältä. Pikillä on päässään uudet suitset, ja Josefina kyselee kiinnostuneena Rasmuksen mielipiteitä: näyttääkö tamma edestä tasaiselta, onko sillä tyytyväinen ilme, istuvatko suitset sille? Satulan sopivuudesta Josefina ei edes kysele, sillä juuri nyt Pikillä on selässään Grannin satula. Se istuu sille näinä päivinä paremmin kuin tamman oma. Edessä on mitä todennäköisimmin uuden satulan etsimisrumba, tai vähintäänkin vanhaa pitää muokata. Piki ei enää ole hontelo varsomaton nelivuotias, vaan viisivuotias emä. Josefina tietää, että treeniin paluun myötä sen selkä taas muuttuu melko nopeastikin, joten vielä hän ei ole valmis valitsemaan hevoselle pysyvää satulaa; jos koskaan onkaan. Isällä on tapana sanoa… äh. Isä. Pitäisikö sille soittaa.

“Mun tekisi kyllä vähän mieli hypätä tällä pian”, Josefina sanoo Rasmukselle karistaakseen hengityksen pinnalliseksi muuttavat ajatukset päästään.
“Mä voin laittaa teille esteen”, poikaystävä tarjoutuu avuliaasti.
“Ei sun tarvitse roudata estevälineitä esiin”, Josefina kiirehtii sanomaan.
“Okei”, Rasmus sanoo, mutta ehdottaa sitten: “Entä jos en raahaa mitään? Siirtelen vaan näitä.”

Josefinaa alkaa naurattaa, kun hän ymmärtää mitä Rasmus tarkoittaa. Kentän päädyssä hieman kaviouran sisäpuolella kun seistä nököttää selkäännousujakkara, ja aidan alla vain pienen matkan päässä siitä on lantasaavi, johon Purtsilan väki kerää ratsastuksen jälkeen mahdolliset sattumat kentältä. Saavin vieressä nököttää puomi.

“Olisi kyllä purtsilalaisin este koskaan”, Josefina hihittää, ja Rasmus tarttuu ilman sen kummempaa kehotusta toimeen.
“Arvaa mitä? Mä teen tästä teille tee-se-itse-vesiesteen”, Rasmus vielä päättää. “Siinä sulle oikea erikoiseste.”

Tuossa tuokiossa on kentälle ilmestynyt upea taiteellinen luomus. Puomi kohoaa saavin ja jakkaran kannattelemana vesilätäkön ylle. Mitähän Piki tuosta sanoo, Josefina tuumii.

Piki innostuu. Ensimmäinen hyppy mitä ilmeisimmin hieman yllättää sen, sillä lähestyminen on varsin hallittu. Yhdessä hetkessä tamma laukkaa tyynenä, sitten Josefina johtaa sen kohti Rasmuksen kyhäelmää ja ennen kuin kumpikaan heistä oikeastaan huomaakaan, he ovat jo ylittäneet pienen esteensä. Se riittää sytyttämään Pikissä tulenpalavan innostuksen, jonka villitsemänä vauhti tahtoo kohota liialliseksi.

Pikin päiväkirja - Sivu 2 Pikihyppaataas

Pitkästä aikaa myös Josefina tuntee aidosti innostuvansa hyppäämisestä. Rapa roiskuu, kun hän pyörittää Pikiä kentällä sopivaa laukkaa tavoitellen ja ylittää muutamaan kertaan tuon kotikutoisen, vaatimattoman kokoisen esterakennelman. Muuta ei tarvita: Pikin vikkelät liikkeet, innokkaat hypyt ja höristetyt korvat saavat Josefinan tuntemaan olonsa kepeäksi ja iloiseksi. Tätä hän on kaivannut. Tunnetta. Halua hypätä enemmän.

On kuitenkin syytä jättää hyppykerrat minimiin vielä toistaiseksi. Kentän pohja ei ole alkuviikon sateiden vuoksi aivan ideaali, eikä Josefina ahdo tehdä hallaa Pikin jaloille hypyttämällä sitä vielä melko pehmeällä alustalla. Neljä loikkaa riittäköön.

“Olipa ihanaa”, Josefina huokaisee myöhemmin tallissa, kun he Rasmuksen kanssa huoltavat yksissä tuumin Pikiä ja sen varusteita ratsastuksen jäljiltä.
“Pikilläkin näytti olevan hauskaa”, Rasmus kommentoi.
“Se on estehevonen henkeen ja vereen”, Josefina tuumaa ja ajattelee varovasti, että ehkä hänenkään ei vielä kannata täysin luopua esteratsastuksellisista tavoitteistaan.

Ne ovat jonkun aikaa roikkuneet prioriteettilistan häntäpäässä, eikä Josefina rehellisesti sanottuna usko, että ehtii niitä sieltä vielä aikoihin kaivamaan esiin. Hänen elämänsä on hajonnut yhä pienempiin osa-alueisiin, eikä mikään niistä enää voi olla yhtä suuri kuin ennen ilman että muut kutistuvat. Juuri nyt Josefina ei keksi kuin yhden elämänpalasen, joka saakin kutistua. Opinnoistaan, parisuhteestaan, hevosistaan ja omista pienistä tuloistaan hän ei tahdo määräänsä enempää tinkiä, mutta velvollisuudentuntoinen yhteydenpito lapsuudenperheeseen ja ainainen ja uuvuttava valintojen puntarointi heidän mielipiteidensä mukaan saa jäädä menneisyyteen. Josefina Rosengård tahtoo vihdoin tilaa olla oma itsensä.

Pimeä tihenee nopeasti tähän aikaan vuodesta. Iltatallia tekevä Stina valittaa, että hevosten tarhastahakureissulle tarvitsisi sekä otsa- että taskulampun, ja Josefina ja Rasmus myötäilevät myötätuntoisina. He, tai lähinnä Josefina, tarjoavat apuaankin, mutta Stina pyörittää pontevasti päätään.

"Ei, tästähän mulle maksetaan. Kyllä mä duunini hoidan! Koittakaa nyt hyvät ihmiset keksiä jotakin romanttisempaa pikkulauantain puuhaa kuin mulle kuuluvat tallityöt", tallityöntekijä patistelee nuoria, jotka pian sitten luikkivatkin pimeyden syliin.
"Onneksi ei tarvinnut jäädä auttamaan", Rasmus puoliksi sanoo ja puoliksi kuiskaa Josefinalle. Puheääni on niin hiljainen, ettei se riitä peittämään miehen vatsan kurnintaa.
"Kauheaa, sulla on varmasti ihan kamala nälkä, kun tämä päivä taas venyi näin!" Josefina ahdistuu.
"Eikö sulla muka ole?"
"... on", Josefina havaitsee kysymyksen kuullessaan.

Kun Rasmus ehdottaa, että Josefina menee edeltä laittamaan saunan lämpiämään ja jatkaa kurvaavansa kotimatkalla Monacon kautta, Josefinan tekee hetken verran mieli vastustella aikuismaisuuden ja, öö, kaiketi vähän lääkärinopintojensakin nimissä.

"Ei me voida joka viikko syödä pitsaa", hän huomauttaakin, muttei kovin ankarasti.
"Miksei voida."
"Ei se ole kovin terveellistä."
"Hö. Me tarvitaan rasvaa. Me ollaan päivät pitkät ulkona ja liikutaan. Ei me jakseta..."
"... ilman että rahoitetaan kahdestaan koko Monacon toiminta?" Josefina kysyy kulma koholla.
"Käy siellä muutkin. Varmasti jokainen kunnon hevosihminen syö pitsaa vähintään kahdesti kuussa", Rasmus esittää teoriansa.
"Sokatkinko?" suupieltensä nyintää hillitsevä Josefina osoittaa aukon mielititettynsä mietinnöissä.

Mutta Rasmuksesta se ei ole mikään aukko ensinkään.

"Tietty Sokatkin. Ei nekään voi aina syödä kaviaaria ja fileeminjoonia yrttipedillä. Ehkä ne lähettää valepukuisen palvelijan kebabinhakureissuille sen sijaan, että menisi itse, mutta aivan varmasti ne syö roskaa siinä missä muutkin. Joskus. Niin."

Josefina heltyy.

"Hyvä on. Jos kerran Sokatkin."

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1125

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Matilda T., Sarah R. and Anton S. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 13.11.20 21:07

Ilo
13. marraskuuta 2020
Josefina arvostaa Pikiä ja sen loputonta elämäniloa

Piki on iloinen hevonen. Sen seura tekee Josefinalle hyvää. Vähäväkisen tallin rauhaisa ilmapiiri ja hyväntuulinen hevonen ovat juuri sitä, mitä ylivirittymiseen taipuvainen nuori nainen kaipaa. Kaupanpäällisiksi hän saa vielä hetken verran reippaan ja seikkailuhenkisen Ilve-varsan seuraa. Pian pikkuori, joka on oikeastaan jo kasvanut melkoisen korkeaksi, lähtee uuteen kotiinsa. Josefina tietää, että hänen tulee ikävä varsan läsnäoloa arkipäivissään, mutta hänen on myös myönnettävä, että vieroituksessa on hyvätkin puolensa. Hän saa vihdoin keskittyä täysillä Pikiin ilman kaikkeen osallistuvan Ilveen loputonta aktiivisuutta, eikä tarvitse jännittää, milloin vilkas orivarsa keksii tehdä jotakin typeryyksiä ja on vaivaksi Kaajapuroille tai tallivuoroja tekevälle Stinalle.

Tietysti hän jää kaipaamaan hauskaa ja kaunista varsaa, mutta lohduttaa tietää, ettei Ilve katoa lopullisesti minnekään. Ulrika aikoo ottaa sen hetkeksi aikaa kotiin ennen kuin lähettää sen Keski-Eurooppaan pidempien laidunkausien perään. Siellä Ilveen on hyvä kasvaa ikätovereidensa muodostamassa laidunlaumassa. Josefinan riemuksi Ilveen määränpää on hänelle tuttu: sen ottaa hoteisiinsa Debbie Fischer, jonka luona Josefina on saanut vierailla kuluneena kesänä. Debbien hevostilan rajattomilla mailla Ilveen on hyvä kasvaa isoksi.

Nyt Ilve saa kuitenkin jäädä hoitotäti-Harryn kanssa tarhaan, kun Josefina vie iloisen ratsunsa harjattavaksi, satuloitavaksi ja sitten ratsastettavaksi. Perjantai-iltapäivä ei ole vielä ehtinyt vanhentua montaakaan tuntia eikä loppusyksyn pimeys ole täysin laskeutunut. Josefinan mieli on ilahduttavan kepeä, kun hän johdattaa Pikin Purtsilan piskuiselle kentälle.

Mutaa on kertynyt sinne tänne, mutta siellä missä silminnähtäviä vesilätäköitä tai kosteudentummentamia kohtia ei ole, kentän pohja on harvinaisen hyvässä kunnossa. Josefina käyttää sitä hyväkseen ja ratsastaa Pikin oikein kunnolla läpi kaikissa askellajeissa. Hevonen antaa hänelle miellyttävän tunteen. On kuin hän tietäisi mitä hän tekee. Siihen Josefina ei ole viime aikoina liian usein luottanut. Olo on ollut eksynyt, ja onko se nyt mikään ihme, kun ajattelee, mitä kaikkea hänen elämässään onkaan meneillään.

Laukka nousee ryhdikkäästi juuri kun Josefina sitä pyytää. Piki asettuu ja taipuu pehmeästi sinne minne Josefina tahtoo. Rytmi vie mennessään. On hevonen, joka tekee kuten Josefina pyytää ja laukka, johon voisi upota. Purtsilan autiolla kentällä Josefina rohkenee sulkea silmänsä pieneksi hetkeksi. Tältä tuntuu ilo puhtaimmillaan, hän ajattelee silloin. Mikään ei pelota, mikään ei tunnu pahalta, mihinkään muuhun ei tarvitse keskittyä kuin liikkeeseen ja sen mukana istumiseen. Silmien avaamiseen jälkeen kenttää ympäröivä metsäinen maisemakin näyttää aiempaa harmonisemmalta.

Ja pienimmillä mahdollisilla avuilla pikimusta tamma siirtyy raviin, jonka tahdissa keventäminen on Josefinalle toinen luonto. Hän on kasvanut tätä tehden ja tätä tekemään; ja koskaan hän ei ole lakannut tuntemasta kiitollisuutta siitä, että saa ratsastaa upeilla hevosilla. Sitä Piki aivan ehdottomasti on. Josefina muistaa elävästi varmuuden, joka hänen mieleensä pesiytyi hyvin pian tammaan tutustumisen jälkeen. Silloin hän oli vasta asettunut Saksaan kesätöihin suurena legendana pitämänsä Dierk Mayerin talliin eikä hänen ollut vaikea myöntää, että niinä päivinä hän jännitti kaikkea, koko elämää itsessään, mutta ei hetkeäkään hyväntuulista Pikiä ja sillä ratsastamista.

On vaikea uskoa, että niistä päivistä on tuskin puoltatoista vuottakaan.

Piki, joka silloin oli pelkkä untuvikko, tuntuu nyt kypsemmältä kuin Josefina olisi silloin osannut kuvitellakaan. Sen kanssa on ilo työskennellä, eikä kaikkein vähiten siksi, että tamman kanssa Josefinan ei juuri koskaan tarvitse kyseenalaistaa kaikkea oppimaansa ja omaa osaamistaan kuten haastavamman Grannin kanssa. Molemmat hevoset ovat opettaneet hänelle paljon, mutta Josefina ei voi olla ajattelematta, että ehkä Piki on hansikas ja Granni haarniska. Siinä missä toinen istuu kuin valettu ja tuntuu omaa ihoa pehmeämmältä, on toinen ollut omiaan kasvattamaan kritiikinkestävää pintaa ja ryhtiä selkärankaan.

Ryhdikkääksi Josefina tunteekin olonsa lopettaessaan ratsastuksen hyvään, onnistuneeseen tunnelmaan. Pikistä tulee vielä hieno, eikä ehkä sittenkään pelkästään Ulpu-ratsuttajan ansiosta. Ehkä Josefina sentään osaa itsekin vielä jotakin.

Talli ei enää ole yhtä autio kuin ennen ratsastuksen alkua. Josefina hymyilee tervehdyksiään sinne ja tänne, Jannalle ja Kiialle ja Robertille, mutta ei tuhlaa moikkausta kännykkäänsä uppoutuneen Avan suuntaan. Tokkopa teini sentään seuraa Kanadaan matkanneiden kisamenestystä, Josefina arvelee, eikä raaski suoda mokomalle kiusankappaleelle sitä tyydytystä, että kysyisi, mitä se niin intensiivisesti luurinsa näytöltä oikein tuijottaa. Ava varmasti halkeaisi riemusta, kun saisi tölväistä Josefinalle, että "ei kuulu sulle" tai "mitä se sua kiinnostaa".

Josefina ei ole valmis pilaamaan hyvää mieltään ryhtymällä keskusteluun Ava Pulkkasen kanssa. Sen sijaan hän vaalii sitä hemmottelemalla Pikiä, joka on liikuttavan innoissaan saamastaan huomiosta.

Pikin nostattama hymy säilyy Josefinan huulilla pitkään, ja kotona Rasmuskin pistää sen merkille. He viettävät mukavan perjantai-illan, joka syventää Josefinan hymyä entisestään. Elämä ei kai sittenkään ole niin kovin kurjaa, kun siitä valikoi sopivimmat palaset keskittymisenkohteeksi. Jos se vain olisi aina niin kovin helppoa, Josefina antaa itsensä synkistellä hetken verran - ja sitten hän palaa itsepintaisesti pikimäiseen elämänfilosofiaan. Ilo ennen kaikkea.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1125

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Sarah R. and Anton S. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.11.20 9:09

Noin viikon uutiset
24.-29. marraskuuta 2020
Josefina seikkailee pitkin pitäjää ja somea

Tiistai
Tiistaina Josefina hyppää Pikillä Vernerin valmennuksessa ja toteaa, ettei tamman kunto ole vielä niin hyvä kuin hän on toivonut sen tässä vaiheessa olevan. Musta hevonen puuskuttaa ja hikoilee ja välikäyntejä tarvitaan enemmän kuin tavallisesti. Viikonlopun aikana Ilve on muuttanut pois eikä Piki enää ole lähiemä yhdellekään varsalle, mutta kyllä äitiys on vaatinut siltä veronsa, vaikka se onkin kovin iloinen ja vauhdikas oma itsensä. Sallittakoon se tammalle, Josefina ajattelee, mutta pohdiskelee silti jo kunnonkohotuksen jatkoa.

Ei tunnu hyvältä ajatukselta ilmoittaa Pikiä aivan vielä kilpailuihin, ja sen Josefina sanoo Vernerillekin, joka nyökkää ja tuumaa, että ehtiväthän he ensi vuonnakin. Niin, myöntelee Josefina. Aina on ensi vuosi. Silloin Granni hoitaa vuorostaan omaa varsaansa ja hän voi keskittyä täysin Pikiin. Pikkumusta tulee varmasti ottamaan huimia harppauksia eteenpäin koulutuksessaan.

Keskiviikko
Keskiviikkona Josefina pistäytyy Auburnissa hakemassa Rasmuksen kaappiin unohtamansa puhelimen varavirtalähteen ja kohtaa Isabella Sokan. Siellä missä on Isabella, on myös kohteliasta keskustelua. Nyt kallalainen kartanonperijätär johdattaa rupattelun lähestyvään Cup-osakilpailuun.

”Niin, jännittävää nähdä kuinka kisassa käy”, Josefina vastaa kohteliaasti.
”Et taida enää kilpailla Grannilla?” arvaa Isabella, joka ei ole aikoihin nähnyt ruunikkoa tammaa Auburnissa kaajapurolaisten maneesivuorolla ja tietää sen olevan tiine.
”En, enkä itse asiassa taida voida osallistua Pikilläkään. Se ei tunnu vielä tarpeeksi hyvältä, joten taidan istua katsomossa nämä osakilpailut”, Josefina tunnustaa.
”Sääli”, tuumaa Isabella, eikä jätä Josefinalle aikaa arvailla mitä hän sillä tarkoitti vaan näyttää yhtäkkiä valpastuvan ja jatkaa: ”Vaikka meillähän olisi tuo Sylvi, Eelan esikoistytär, vailla ratsastajaa. Ei sinua kiinnostaisi kilpailla sillä?”

Pöllämystyneenä Josefina räpsyttelee silmiään ja lähestulkoon änkyttää päivän polttavimman kysymyksensä: onko Isabella tosissaan?

”En ehdottaisi, ellen olisi. Se on oikein kiva hevonen. Hyppäsin sillä itse viimeksi kaksi luokkaa. Se menee aivan hyvin 130-luokkia, mutta saat toki harkita itse mitkä luokat hyppäät. Kokeile sitä huomenna, jos suinkin kerkeät.”

Siinä vaiheessa Josefinasta tuntuu jo, ettei Isabella kysy vaan pikemminkin kehottaa, eikä Josefinaa ole tunnettu kieltäytymisen taidosta muutenkaan. Hän kokee omituisella tavalla luvanneensa jo koko asian Isabellalle, kun tämä niin määrätietoisesti ehdottaa kokeiluajankohtaa. Josefina lupaakin olla paikalla sovittuun aikaan. Myöhemmin illalla Rasmus toteaa valoisaan tapaansa, että ainahan kannattaa kokeilla, koska se ei velvoita mihinkään mutta saattaa poikia hauskan kokemuksen. Auburnin kartanon kasvateilla ei ihan jokainen tallaaja kuitenkaan tuon tuosta hyppäile, Rasmus tuumaa, ja Josefina muistuttaa hänen itsensä hyppelevän Isabellan hevosten satulaan keskivertoa useammin.

Sitä ennen Josefina kuitenkin ajaa jälleen tunnollisesti Kaajapuroille, sillä kukaan hänen hevosenliikutustiimistään ei pääse paikalle ja Piki kaipaa palauttelevaa liikuntaa edellispäivän rankan työskentelyn jälkeen. Hän on parhaillaan parkkeeraamassa autoaan tallirakennuksen edustalle, kun puhelin soi. Auton seisahtuessa Josefina kurottaa kännykän käteensä ja vastaa tuntemattomaan numeroon valmiina kertomaan, ettei tahdo tilata Talouslehteä eikä solmia sähkösopimusta.

”Hei, tässä on Adalind Larsson. Mulla on estehevonen, ja olen soitellut ympäriinsä löytääkseni sille ratsastajan. Minulle suositeltiin sua. Olisiko sulla aikaa…?”

Josefina ei voi olla epäilemättä, että isällä ja äidillä on pakko olla näppinsä pelissä. Hän on katkaissut heihin välit ja nytkö ne sysivät hänen suuntaansa asiakkaita? Mitä varten? Osoittaakseen, ettei hän pääse pakoon ratsukartanon perimäänsä vaan tulee aina olemaan ratsastaja ennen kaikkea?

Mutta Adalind mainitsee tuntevansa Mikael Aarnisuon. Josefina miltei naurahtaa. On vaikea kuvitella, että Mikke pitäisi hänen osaamistaan niin suuressa arvossa, että suosittelisi häntä kenellekään ystävälleen. Toisaalta… ehkä estehevonen ei Miken mielestä kummoista ratsastajaa tarvitsekaan. Josefinan eläväisten muistikuvien mukaan mies ei juuri perusta esteratsastuksesta eikä anna suurta arvoa sen vaatimille taidoille.

Juuri kun Josefina on vähällä saada sanotuksi, että hän oikeastaan kovin kiireinen opiskellessaan, tehdessään tallivuoroja ja huolehtiessaan omista hevosistaan, Adalind mainitsee hevosensa nimen.

”Sama, joka oli Dierk Mayerilla?” Josefina kysyy ripeästi.
”Se sama. Mikke sanoikin, että sä olet ollut Mayerilla töissä. Araminta on kehittynyt tosi hienosti, mutta nyt mulla ei vaan ole sellainen tilanne, että… että pystyisin ylläpitämään sen tasoa”, Adalind sanoo, ja kuulostaa hetken aikaa niin epäröivältä ja eksyneeltä, että Josefinan hullunkurisen komentelevainen empaattisuus kohottaa päätään.

Pakkohan hänen on auttaa tätä tuntematonta ihmistä, joka on tukalassa tilanteessa. Muussa tapauksessa hän on kamala ihminen. Josefina lupaa käydä Adalindin luona kokeilemassa Aramintaa pikimiten.

Onneksi Pikin senpäiväinen ratsastus ei vaadi juurikaan keskittymistä häneltä. Ajatukset kuhisevat ja surisevat, eikä Josefina saa niistä kunnolla otetta. Piki on harvinaisen rauhallinen, jopa hieman laiska, ja Josefina sallii itselleen rennon ratsasteluvaihteen. Sehän palvelee hevostakin. Se on hypännyt edellispäivänä hyvin ja seuraavana päivänä Ulpu käy jumppailemassa sitä sileällä, joten verryttelyhenkinen ratsastus oli toden totta suunnitelmissakin.

Siitä ei jää paljon kotona kerrottavaa, mutta muuta juteltavaa kyllä piisaa. Rasmuksen kanta Sylvin kokeilemiseen jo kävikin ilmi, mutta Adalindin Araminta herättää jo orastavaa epäileväisyyttä poikaystävän ilmeisiin ja äänenpainoihin.

“Niin missä sä sanoitkaan että se asuu?” Rasmus kysyy.
“Ei nyt kovin kaukana”, Josefina vastaa välttelevästi, sillä tietää Rasmuksen laskeskelevan mielessään ajokilometrejä, bensarahoja ja ennen kaikkea kaikkeen siihen ympäri pitäjää ajamiseen ja koko kylän hevosilla ratsastamiseen kuluvaa aikaa. Josefina näkee sielunsa silmin palapelin, jota Rasmus mielessään kokoaa: tyttöystävän kalenteri on ollut ennestäänkin kauneimmillaan siedettävä tai jotakin sinne päin.
“No, kaipa me sitten jouluna taas nähdään toisemme”, Rasmus vitsailee ankeasti.
“Nähdäänhän me ennen sitäkin. Ja nukutaan sentään samassa sängyssä. Olenko mä muistanut kertoa sulle, että tämä yhdessä asuminen on kyllä maailman nokkelin ja mukavin idea ikinä?” Josefina yrittää harhauttaa, mutta Rasmuksen mieli on yksisuuntainen tunneli, jonka suu on kohdistunut miehen lempiaiheeseen eli hevosiin.
“Eikö se ollut Hannilla myynnissä se hevonen? Ja pomollakin meidän mukana?” Rasmus ryhtyy muistelemaan Aramintaa, ja Josefina yhtyy muisteloihin vain miedosti pettyneenä siitä, ettei poikaystävä keksinyt sanoa mitään romanttista takaisin hänen hellyydenkyllästämään puheenvuoroonsa.

Torstai
Seuraava päivä valkenee ja Josefina tuntee omituista jännittyneisyytä. Yliopistolta päästyään hän suuntaa kotiin syömään ja sukeltaa sitten tallivaatteisiinsa. Varmistettuaan kahdesti että vaatteet ovat siistit Josefina viimein lähtee ajamaan Auburniin, missä häntä odottaa virkaintoinen Penna Vaanila. Se siitä toivosta sitten, Josefina miettii lannistuneena: hän kun niin kovin haaveili, ettei tieto Sylvin testiratsastuksesta leviäisi aivan kaiken kansan tai ainakaan Pennan korviin.

“Harjasin jo Sylvin”, Penna tiedottaa. “Voit hakea sen varusteet.”
“Okei”, sanoo kiltti ja myötäileväinen Josefina.

Selvästikään tieto hänestä ratsastamassa Sylviä ei ole tavoittanut aivan kaikkien korvia, niin omituisesti kuin Matilda Josefinaa katsoo hänen napatessaan kimon tamman varusteita syliinsä. Kysyvä katse on kuitenkin kadonnut ennen kuin tummiin silmiin kohosikaan. Matilda käyttäytyy taas niin kuin Josefinan varustevalikointi ei kiinnostaisi häntä ollenkaan tai ainakaan olisi kovin merkittävä seikka hänen elämässään, mutta Josefinassa kytee silti hermostunut selittelyntarve.

“Mä kokeilen tänään Sylviä Isabellan luvalla”, hän sanoo, vaikkei Matilda kysy.
“Niin päättelin”, Matilda tokaisee.

Sitten Zelian omistaja ja Sipsin vuokraaja on hetken aikaa hiljaa. Josefinakin on hiljaa, sillä ei kuollakseenkaan tiedä mitä sanoa.

“Harvalla on otsaa ratsastella Sokkien hevosilla ilman lupaa”, Matilda lopulta vähän kuin selventää aiempaa toteamustaan ja heittää peräti vitsintyngän perään: “Etenkään, kun Penna vaanii tiluksilla.”
“No niinpä”, Josefina sanoo ja mutristaa vähän suutaan. “Siellä se nytkin jo harjasi Sylviä. Aivan varmasti se tulee vahtimaan, että ratsastan hevosta hyvin ja oikeudenmukaisesti.”
“Ihan varmasti”, Matilda hymähtää ja paljastaa: “Sylvi on ihan kiva hevonen. Ratsastin sen viime viikolla.”
“Ai”, Josefina äännähtää ja keksii sitten kysyä: “Onko vinkkejä?”
“Reagoi nopeasti. Niin sekin tekee”, Matilda linjaa ja poistuu sitten paikalta.

Josefina selviää hengissä koeratsastuksesta, joka muistuttaakin loppujen lopuksi enemmän valmennusta. Isabella on itse henkilökohtaisesti paikalla valvomassa kokeilua ja antaa tuon tuostakin jonkin hyödyllisen vinkin ja ehdottaa tehtäviä, vaikkei virallisesti valmennakaan. Alkuhankaluuksien jälkeen Josefina mieltyy Sylviin, joka muistuttaa hieman pomon Ladya muttei ole aivan yhtä hankala. Ehkä Sylvissä on ripaus Pisanjiakin. Josefinan tulee sievää vitivalkoista pikkutammaa yhtäkkiä kova ikävä; niin viripää kuin Pisanji onkin, se on ikuisesti yksi Josefinan lemppareista, mitä tulee Dierk Mayerin omistamiin hevosiin.

Jossakin vaiheessa ratsastusta Rasmus on tupsahtanut katsomoon, minkä Josefina huomaa vasta siirtyessään Sylvin kanssa loppukeventelyihin. Poikaystävä näyttää hänelle peukkua. Rasmuksen viereen on tälläytynyt Märta Merenheimo (kuinkas muuten). Märta ei näytä Josefinalle peukkua.
“Katso, ehdittiinpäs nähdä”, Josefina hymähtää Rasmukselle hieman myöhemmin yhyttäessään tämän Branin karsinalta. “Eikä ole edes joulu.”
“Heko heko.”
“Eikö yhtään naurattanut?”
“En tahdo vastata”, Rasmus kiemurtelee, mutta hymyilee leveästi, kun Josefina pujahtaa karsinaan halaamaan ja suukottelemaan häntä.
“Mä en kerkeä nyt jäädä katsomaan kun sä ratsastat”, Josefina pahoittelee. “Meen edeltä kotiin ja opiskelen vähän. Syödään sitten yhdessä kun tuut.”
“Tehdään niin. Sä et siis ole menossa Purtseille tänään?” Rasmus varmistaa.
“En mä mee, Ulpu ratsastaa Pikin ja Granni maastoili eilen Aliisan kanssa ja on tänään vapaalla.”

Josefina on tyytyväinen järjestelyynsä Ulpun kanssa. Ratsuttaja tekee työnsä kitisemättä laisinkaan Kaajapurojen tallin oloista tai hevosten käytöksestä tai… mistään. Josefina on oppinut luottamaan Ulpuun ja tämän ammattitaitoon. Arjen sumplimista ratsuttajan palkkaaminen on sujuvoittanut kummasti. Niin tänäänkin: Josefina ehtii opiskelujensa lisäksi syömään päivällistä ja loikoilemaan sohvalla poikaystävänsä kanssa, ja elämä tuntuu hymyilevän.

Perjantai
Perjantaisen luennon peruuntuessa Josefina pääsee valoisan aikaan ratsastamaan Grannin, joka liikkuu yhä kevyesti. Tallilla käynti vie merkittävän paljon vähemmän aikaa nyt, kun Aliisa on tulossa maastoilemaan Pikillä eikä Ilve-varsastakaan tarvitse enää huolehtia. Ikävä pistää kyllä ohimennen rintaa, mutta Josefina on jo sopinut vierailevansa mahdollisimman pian Ilveen luona. Äh, hän ei kyllä kuuna päivänä kykenisi olemaan oikea hevoskasvattaja. Hän pitäisi itsellään kaikki varsat, koska ei raaskisi niistä luopua, ja sitten ei mikään hevostila riittäisi hänen laumansa asuinsijaksi.

Koska Josefina tietää Aliisan aikovan tulla tallille hetkenä minä hyvänsä, hän ottaa avuliaasti Pikin sisään ja antaa sille pienen määrän heinää pureksittavaksi. Hän ja Granni tekevät vielä käyntityöskentelyä kentällä, kun Aliisa ja runsaisiin heijastimiin puettu Piki lähtevät pihasta. Jostakin syystä Aliisan Josefinalle suuntaama vilkutus ei ole yhtä villi ja riemukas kuin tavallisesti, mikä jättää omituisen tunteen kytemään Josefinan kylkiluiden taakse. Ehkä hän ilmaisi mielipiteensä Aliisan pettämistouhuista liian suoraan, hän ajattelee syyllisyyttä potien. Ei olisi pitänyt olla mitään mieltä siitäkään asiasta. Sitä välttyi konflikteilta, jos oppi kätkemään omat tuntemuksensa ja ajatuksensa muilta. Josefina oli oppinut tosi hyväksi siinä, mutta ystävät taisivat olla hänen heikko kohtansa: oli vaikea kuvitella, etteivätkö juuri Aliisan ja Heidin kaltaiset läheiset ystävät havaitsisi, jos hän paheksuisi jotakin heidän tekemäänsä.

Puolivillaisen ahdistuksen vallassa Josefina hölkkää hevosensa lyhyesti ja ytimekkäästi, hoitaa sen nopeasti ja yrittää poistua ennen Aliisan paluuta. Siinä hän onnistuukin, sillä ex-kämppis on luvannut tehdä oikein pitkän ja rauhallisen maastolenkin Pikin kanssa, jotta se saa oikein oikoa jäseniään ja kenties palautella kestävyyskuntoaankin. Hätäisen talliltapoistumisen vuoksi Josefina löytää itsensä erikoisesta tilanteesta: hänellä on luppoaikaa päivässään!

Ehkä hän käyttää sen tsekkaamalla somensa. Onhan @jusurosen kuitenkin kiinteä osa häntä ja hänen elämäänsä.

Instagramin direct-boksissa odottaa viesti. Niitä on siellä verrattain usein, eikä Josefina siksi räpäytä silmiään kahdesti hämmästyneisyydestä vaan klikkaa keskustelun rutiininomaisesti auki.

Moikka, oon Nitan tuttu Linnea. Nita suositteli kääntymään sun puoleen, kun kerroin etsiväni ratsastajaa, joka hyppäisi mun nuorella hevosella ja starttaisi sen kanssa parit kisat, jotta se saa kokemusta. Madde on Verneri Kaajapuron kasvatteja ja tuleva kenttähevonen. Tekisin sen kanssa työt mieluusti itse, mutta mulla on kädet aika täynnä parin kokeneemman hevosen kanssa ja tarvitsisin aika kipeästi apua.

Toivottavasti on ok että laitoin viestiä tätä kautta! Kerron tosi mielelläni lisää hepasta ja diilistä, ja voidaan tietty jutella sähköpostitse tai puhelimitsekin jos se on parempi.
                           

Madde. Josefina muistaa mustan tamman niiltä ajoilta, kun se oli vielä aivan hontelo ja keskenkasvuinen ja asui Inna Paakkasen luona, sillä Innalta Verneri oli liisannut sen emän - tai jotakin, Josefina ei oikeastaan tiennyt sopimuksen yksityiskohtia. Joka tapauksessa Madde on superupean Loven jälkeläinen ja merkitty kirjoihin ja kansiin hänen valmentajansa kasvattina. Kiinnostus on jo herännyt, vaikka sen lomassa kiemurtelee kauhistus: pidetäänkö häntä sittenkin niin varteenotettavana ratsastajana, että hänelle tarjotaan ratsuja pitkin pitäjää? Voiko hän ikinä täyttää itseensä kohdistuvia odotuksia?

Josefina antaa itselleen runsaasti harkinta-aikaa. Linnea, Adalind, Isabella. Madde, Araminta ja Sylvi. Nimet pyörivät karusellia hänen ajatuksissaan, leikkivät hippaa, ja palapelin palojen asettelu houkuttaa ja hirvittää. Saisiko tästä aikaiseksi järkevää kolminaisuutta? Sitä hän tuskin saa tietää, ellei kokeile. Vasta illalla, puhuttuaan asiasta Rasmuksen kanssa, hän vastaa Linnea Korkeakankaalle ja sopii käyvänsä ainakin tutustumassa hevoseen.

Lauantai
“Söitkö aamupalaa?”
“Söin. Huomenta. Mun pitää jo mennä, nähdään iltapäivällä Auburnissa.”
“Tuulispää. Aja turvallisesti. Ja ratsasta.”
“Joo. Jännä nähdä, mitä se Maddekin nykyään jo osaa ja millainen Aramintasta on tullut.”
“Sano Aramintalle terveiset.”
“Sanon! Mä laitan viestiä kun lähden ajamaan sen luota.”

Josefina ratsastaa kokeeksi kaksi hevosta ja pitää tietysti molemmista, sillä ne ovat hienoja ja herkkiä hevosia, joilla on kunnia saada ratsastaa. Voi jukra. Hän elää hevostytön unelmaa: saada nyt ratsastaa kaikilla näillä upeilla puoliveritammoilla ilman että siitä tarvitsee edes pulittaa itseään kipeäksi! Mitä mahdollisuuksia elämä taas hänen eteensä lykkääkin. Ja vaikka hän kuinka etsii levottomana pettymyksen merkkejä hevosten omistajien kasvoilta, eleistä ja sanojen mutkista, niitä ei näy. Kumpikin näyttää tyytyväiseltä, ja Linnea jopa innostuu ehdottamaan kenttäkilpailudebyyttiä Madden kanssa, kun se liikkuu niin siivosti.

“Ei tietenkään niin että pitäisi lähteä voittamaan, sehän on vasta ihan kokematon vauva, mutta kävisitte vain leikittelemässä! Nita sanoi että sä olet joskus startannutkin kenttää!”
Pahuksen Nita.
“No, kerran omalla hevosellani harrastetta.”
“Harraste riittäisi paremmin kuin hyvin Maddenkin kanssa. Ihan vain että se pääsee kokeilemaan. Kenttähevonenhan siitä kuitenkin tulee…”

Auburnissa odottaa vielä Sylvi. Josefinalla ei ole toivoakaan ehtiä näkemään vilaustakaan omista hevosistaan sinä lauantaina, mutta onneksi niiden ympärille on syksyn mittaan rakentunut niin rautainen tiimi, ettei niiden viikko-ohjelma siitä kärsi.

He viettävät Rasmuksen kanssa parisuhdeaikaa ratsastamalla yhdessä. Ratsastuspuistossa kiemurtelevien alku- ja loppukäyntien väliin mahtuu sileäntyöskentelyä maneesin suojissa, ja kaiken sen jälkeen Josefina tuntee olonsa hämmästyttävän virkeäksi. Liekö se keveän ja energisen hevosen vai kirpeän marraskuisen ulkoilman ansiota - niin tai näin, hän on onnellinen asettuessaan loungen pöydän ääreen syömään valmissalaattia lounaaksi. Rasmus ryöstää annoksen kahdesta minitomaatista toisen, mutta Josefinan salaattiastia on yhä enemmän täynnä kuin tyhjä.

“Ai niin! Se Linnea haluaisi, että mä starttaan harrastettakin Madden kanssa. Kenttää, ajattele”, Josefina kertoo, ja silloin Rasmus näyttää välittömästi innostuneelta.
“Starttaa! Se olisi hauskaa. Kenttäratsastushan on parasta”, poikaystävä sanoo, ja muistelee paikalle paukahtavan Märta Merenheimon suureksi ällötykseksi kumppaninsa mennyttä menestystä ylistävin sanoin: “Sähän ratsastit upeasti viimeksikin.”
“Niin kenellä?” Märta kuuluu mutisevan itsekseen.

Sinihius ei vahingossakaan poistu paikalta, vaan jää itsepintaisesti pilaamaan ilmapiiriä. Siinä se onnistuu, vaikkei mitään sanokaan: tällää vain takalistonsa Rasmusta vastapäätä nököttävälle tuolille ja istuu siinä ja tuijottaa. Rasmus vaivautuu kysymään, mitä Märtalle kuuluu, mutta Josefina sulkee oitis suunsa eikä puhua pukahda ennen kuin he poistuvat Rasmuksen kanssa kotimatkalle.

Ilta menee ihmetellessä. Kuinka Josefinalla, jolla ei viikon alussa ollut yhden yhtä kilparatsua, onkin niitä yhtäkkiä kolme?

Tosin viikon alussa hänellä ei ollut stalkkeriakaan.

Sillä Linnean viestiä lukiessaan hän sai ilmoituksen uudesta seuraajasta, joka poistui seuraajalistalta yhtä nopeasti kuin aloittikin seuraamisen. Mies on nähnyt hänen stoorinsakin. Josefina ei ymmärrä, miksi jotakuta ulkomaalaista personal traineria kiinnostaisivat hänen somesisältönsä, mutta niin vain Max-niminen sellainen käy enemmän tai vähemmän vaivihkaa kurkkimassa hänen tiliään. Kurkittuaan takaisin Josefina on alkanut epäillä, että tilin pitäjä on jostakin tuttu.

Vasta aivan myöhään illalla oivallus iskee.

“Rasmus?” hän sanoo ja kierähtää katsomaan vieressään puhelinta selailevaa poikaystäväänsä, jonka asennosta johtuva leukakurttu hymyilyttää häntä joka kerta - niin nytkin.
“No?” Rasmus vastaa, laskee puhelimen pois ja katsoo häntä kiinnostuneen näköisenä. Siinä samassa poikaystäväkin käännähtää kyljelleen ja silittää hänen käsivarttaan.
“Muistatko sen miehen, joka me tavattiin Luhdan valmennuksen jälkeen?” Josefina kysyy, ja silittävä liike hänen ihollaan pysähtyy.
“Ai se hullu, joka lensi ulkomailta asti sun perään pyytelemään anteeksi jotakin mitä sä et muista?” Rasmus kysyy kulmat kurtussa.
“Siis kyllä mä muistan sen tyypin ja että me tavattiin kesällä Latviassa, mutta mä en vaan tiedä mitä se oikein pyysi anteeksi”, Josefina tarkentaa ja Rasmus nyökyttää päätään merkiksi siitä, että on tilanteen tasalla.
“Joo. Mitä siitä?”
“Se on katsonut mun Insta-stoorin, ja eilen se alkoi seurata mua ja lopetti sitten heti. Mä näin ilmoituksen siitä seuraamisesta, mutten kohta löytänyt sitä seuraajalistalta.”
“Erikoista”, Rasmus sanoo, on hetken hiljaa ja kurtistaa sitten kulmiaan. “Onkohan sillä joku pakkomielle susta?”
“Ei kai sentään”, Josefina sanoo levottomana.
“No on musta vähän outoa että etsii käsiinsä toisessa maassa asuvan ihmisen, jonka on tavannut kerran joskus jossain”, Rasmus inttää, eikä Josefina oikeastaan ole lainkaan eri mieltä siitä asiasta. Siksihän hän oikeastaan asiastaan poikaystävälleen mainitsikin, sillä koko kuvio tuntuu omituiselta. Somessa seuraajia tulee ja menee, sen Josefina on oppinut, mutta koskaan ennen sellaiset eivät ole konkreettisesti etsiytyneet hänen luokseen varoittamatta.
“Ehkä vähän joo… vaikka voihan kaikelle olla järkevä selitys. Mähän voisin oikeastaan vähän kysellä Amelielta, että mikä tää tyyppi oikein on. Siellä Zenissähän mä sen ekaa kertaa näin, niin ehkä Amelie tuntee sen edes jotenkin”, Josefina pohdiskelee.
“Tee se”, Rasmus kannustaa, on taas tovin hiljaa ja sanoo sitten: “Mä en haluaisi joutua olemaan huolissani siitä, onko sulla joku sekopäinen stalkkeri. Ties koska se tupsahtaa kotiovellekin, jos se kerran onnistui jo selvittämään sun valmennusaikataulut.”

Josefina nyökkää. Onhan ajatuksenkulku aika villi, mutta kai maailmassa tapahtuu järjettömämpiäkin asioita. Mietiskeleväisenä hän kaivautuu aivan likelle Rasmusta, joka ottaa hänet kuuliaisesti halaukseensa. Se tuntuu turvalliselta ja mukavalta.

“Ei mua kyllä pelota”, Josefina sanoo ääni vasten Rasmuksen tutulta tuoksuvaa ihoa muminaksi vaimentuen.
“No hyvä. Ja onhan se ehkä vähän kaukaa haettua, että se oikeasti tulisi tänne”, Rasmus rauhoittelee. “Mutta selvitä nyt kuitenkin, mikä se on oikein miehiään.”
“Mä selvitän… vaikka heti huomenna”, Josefina lupaa, eikä sitten tahdo ajatella asiaa enää sinä iltana.

Unissaan hän seikkailee tallista ja maasta toiseen. Unikuvissa kaikki hänen menneet ja tulevat kokemuksensa talleista ja niiden tiluksista sulautuvat sotkuisesti yhteen. Hän huomaa eksyvänsä kokonaisuuteen, joka on sekoitus lapsuudenkotia, Kaajapuroja ja Auburnia, pomon säntillisen siistiä tallia ja Linnean ja Adalindin pienempiä tiloja, ja lopulta hän löytää itsensä seisomasta klassistisen linnan varjossa. Tuntuu kuin joku katselisi. Levoton uni kieppuu ja vääntyy ja väistyy lopulta aamun tieltä.


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1125

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Jemiina R., Matilda T., Anton S. and Louna R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa