Pikin päiväkirja

Josefina on myöhässä aikataulustaan, ja se hermostuttaa häntä. Onneksi Rasmus ei ole jäänyt odottamaan, vaan on jo ratsastamassa Kisseä, kun hänen mokoma myöhästelevä matonen tyttöystäväksi ennättää viimein Kaajapurojen tallille. Paikoin kuraista tallipihaa uhmaten Josefina sipsuttaa kentän portille ja seisoo siinä hetken, ennen kuin nuoreen ratsuunsa keskittyvä poikaystävä huomaa hänet.

Ensiksi Josefinan huomaa kuitenkin Ava, joka ravata rumpsuttaa Sepolla aivan läheltä ohi; niin läheltä kuin on mahdollista ilman, että Sepon ulkokylki hankaisi aitaa ja Avan saappaankärki tupsahtaisi suojattomaan keskivartaloon kylkiluiden alapuolella.

”Kiva talliasu”, teini huikkaa nasevasti ohi ratsastaessaan.

Josefina näkee, kuinka tytön jalat käyvät hevosen kyljillä ja kuinka Seppo aukoo hienoisesti suutaan vastustellessaan ohjastuntumaa, jota vasten sitä portin kohdalla erityisen tarmokkaasti usutetaan. Suomenpienhevonen yrittää kovasti pistää kaviota toisen eteen. Mutapisaroita ropsahtelee Josefinan vaatteille. Niille samoille, jotka yllään hän tänään oli ensin luennoillaan ja sitten monikäyttötilassa parinsa Jannin kanssa. Ne ovat hyvät, sievät vaatteet, joiden jopa megatrenditietoinen Janni kehui olevan tosi chic. Josefina uskoi vakaasti sen olleen vilpittömästi sanottu, ja sellainen kehu oli tehnyt hänen hyvin iloiseksi.

Nyt vaatteet ovat likaiset, eikä hän ole ollut vielä viittä minuuttiakaan Purtsilassa.

”Hej!” nainen kiirehtii tervehtimään Rasmusta, joka on ratsastanut Kissen portin luo ja pysäyttää sen siihen. On ilo nähdä, kuinka nuori tamma kehittyy Innan ja Rasmuksen ratsastamana, ja poikaystävänsä ratsastusta Josefina seuraa muutenkin aina mielellään. Se on unenomainen tunne: katselle Rasmus Alsilan rennon ryhdikästä ja lajiin sopivan atleettista olemusta milloin minkäkin hienon ratsuhevosen selässä ja ajatella, että tuossa todella on hänen seurustelukumppaninsa, jonka viereen hän saa iltaisin kääriytyä nukkumaan.

Äsh. Josefina karistelee ihastuksen mielestään voidakseen kommunikoida sen kohteen kanssa punastelematta. Miten se vaikuttaakin yhä joskus noin? Eikö tähän muka ikinä totu?

”Mä olen tosi pahoillani kun mä olen näin myöhässä!” Josefina sanoo, ja se kumpuaa hänen sydämensä pohjasta.
”Mä tiedän”, Rasmus naurahtaa. ”Sä pahoittelit jo suunnilleen kymmenellä viestillä. Kai sä tiedät etten mä ole suuttunut sulle?”
”No”, Josefina aloittaa epävarmana, mutta kohauttaa sitten vähäsen olkiaan ja hymyilee kiitollisena. “Kai mä tiedän. Nyt kun sanoit.”
“Hyvä”, Rasmus sanoo ja virnistää sitten. “Sut onkin näköjään jo kastettu purtsilalaiseksi.”

Se on Josefinasta hauskasti sanottu. Rasmus on hänestä hauska, mutta onneksi ei liian. Josefinasta olisi uuvuttavaa seurustella jonkun vänkäleukaisen vitsimaakarin kanssa. Olisi rankkaa naureskella alituiseen kuuliaisesti vain jotta toinen tuntisi olonsa nokkelaksi. Rasmus ei useinkaan yritä olla nokkela ja vitsailee helposti lähestyttävästi sen kerran kun vitsailee, ja se on Josefinasta kovin mukavaa. Se, että voi aidosti naurahtaa ja hymyillä poikaystävänsä sutkauksille silloin kun sattuu sellaisen kuulemaan.

Mieli jo rauhoittuneena Josefina ilmoittaa menevänsä vaihtamaan vähän purtsilankestävämmät vaatteet. Rasmus on ehkä jo melkein ratsastanut oman ratsunsa, mutta niin on Josefinakin tullut ratsastamaan, eikä hän ole vielä edes aloittanut. On korkea aika ryhtyä tuumasta toiseen.

Piki säheltää hieman, kun Josefina harjaa ja satuloi sitä. Sepon tullessa talliin tamman hienopiirteiset mustat korvat oikein räpsähtävät pystyyn. Silmät uteliaisuutta hohtaen Piki tähyilee matalamman lajitoverin suuntaan ja aivan varmasti lähtisi tekemään tuttavuutta, mikäli suinkin voisi. Vastoin hevosensa mielihaluja Josefinaa puolestaan ei kiinnosta tipan tippaa ryhtyä juttusille Sepon mukana kulkeutuneen Avan kanssa. Paljon enemmän sielujen sympatiaa Josefina kokee lähes kenen tahansa muun Kaajapurojen tallilla käyvän kanssa: Jesse Aronkin, joka on sentään vielä enemmän eri elämäntilanteessa hänen kanssaan kuin vain muutamia vuosia nuorempi Ava. Toistaiseksi teinityttö tuntuu kuitenkin pitävän oman osansa heidän aselevostaan, joka on epäilemättä hauras ja väliaikainen. Josefinasta on jossakin määrin ärsyttävää odotella, milloin Ava taas räpsähtää silmille, ja siksi hän varustaa ratsunsa pikavauhtia ja suuntaa sitten hämärtyvään ulkoilmaan.

“Mä hoidan tän ja tuun sitten katsomaan teitä”, ilmoittaa vastaan kävelevä ja iloisen näköistä Kisseä taluttava Rasmus.
“Ei sun tarvitse jäädä -”, Josefina aloittaa, mutta Rasmus on päättäväisempi.
“Jään. Kohta nähdään.”

Suunniteltu yhteinen ratsastushetki Purtsilassa siis vaihtuu siihen, että Josefina ratsastaa Pikillä ja Rasmus katselee. Kunhan Josefina pääsee yli siitä häpeästä, että heidän molempien kotiinpääsy venyy hänen takiaan (tai oikeastaan enemmän Jannin, Josefina melkein ajattelee hetken aikaa, muttei sitten kuitenkaan voi syytellä ketään muuta kuin itseään tuntematta oloaan ilkeäksi), asioiden laita tuntuukin oikeastaan varsin hyvältä. Pikillä on päässään uudet suitset, ja Josefina kyselee kiinnostuneena Rasmuksen mielipiteitä: näyttääkö tamma edestä tasaiselta, onko sillä tyytyväinen ilme, istuvatko suitset sille? Satulan sopivuudesta Josefina ei edes kysele, sillä juuri nyt Pikillä on selässään Grannin satula. Se istuu sille näinä päivinä paremmin kuin tamman oma. Edessä on mitä todennäköisimmin uuden satulan etsimisrumba, tai vähintäänkin vanhaa pitää muokata. Piki ei enää ole hontelo varsomaton nelivuotias, vaan viisivuotias emä. Josefina tietää, että treeniin paluun myötä sen selkä taas muuttuu melko nopeastikin, joten vielä hän ei ole valmis valitsemaan hevoselle pysyvää satulaa; jos koskaan onkaan. Isällä on tapana sanoa… äh. Isä. Pitäisikö sille soittaa.

“Mun tekisi kyllä vähän mieli hypätä tällä pian”, Josefina sanoo Rasmukselle karistaakseen hengityksen pinnalliseksi muuttavat ajatukset päästään.
“Mä voin laittaa teille esteen”, poikaystävä tarjoutuu avuliaasti.
“Ei sun tarvitse roudata estevälineitä esiin”, Josefina kiirehtii sanomaan.
“Okei”, Rasmus sanoo, mutta ehdottaa sitten: “Entä jos en raahaa mitään? Siirtelen vaan näitä.”

Josefinaa alkaa naurattaa, kun hän ymmärtää mitä Rasmus tarkoittaa. Kentän päädyssä hieman kaviouran sisäpuolella kun seistä nököttää selkäännousujakkara, ja aidan alla vain pienen matkan päässä siitä on lantasaavi, johon Purtsilan väki kerää ratsastuksen jälkeen mahdolliset sattumat kentältä. Saavin vieressä nököttää puomi.

“Olisi kyllä purtsilalaisin este koskaan”, Josefina hihittää, ja Rasmus tarttuu ilman sen kummempaa kehotusta toimeen.
“Arvaa mitä? Mä teen tästä teille tee-se-itse-vesiesteen”, Rasmus vielä päättää. “Siinä sulle oikea erikoiseste.”

Tuossa tuokiossa on kentälle ilmestynyt upea taiteellinen luomus. Puomi kohoaa saavin ja jakkaran kannattelemana vesilätäkön ylle. Mitähän Piki tuosta sanoo, Josefina tuumii.

Piki innostuu. Ensimmäinen hyppy mitä ilmeisimmin hieman yllättää sen, sillä lähestyminen on varsin hallittu. Yhdessä hetkessä tamma laukkaa tyynenä, sitten Josefina johtaa sen kohti Rasmuksen kyhäelmää ja ennen kuin kumpikaan heistä oikeastaan huomaakaan, he ovat jo ylittäneet pienen esteensä. Se riittää sytyttämään Pikissä tulenpalavan innostuksen, jonka villitsemänä vauhti tahtoo kohota liialliseksi.


Pitkästä aikaa myös Josefina tuntee aidosti innostuvansa hyppäämisestä. Rapa roiskuu, kun hän pyörittää Pikiä kentällä sopivaa laukkaa tavoitellen ja ylittää muutamaan kertaan tuon kotikutoisen, vaatimattoman kokoisen esterakennelman. Muuta ei tarvita: Pikin vikkelät liikkeet, innokkaat hypyt ja höristetyt korvat saavat Josefinan tuntemaan olonsa kepeäksi ja iloiseksi. Tätä hän on kaivannut. Tunnetta. Halua hypätä enemmän.

On kuitenkin syytä jättää hyppykerrat minimiin vielä toistaiseksi. Kentän pohja ei ole alkuviikon sateiden vuoksi aivan ideaali, eikä Josefina ahdo tehdä hallaa Pikin jaloille hypyttämällä sitä vielä melko pehmeällä alustalla. Neljä loikkaa riittäköön.

“Olipa ihanaa”, Josefina huokaisee myöhemmin tallissa, kun he Rasmuksen kanssa huoltavat yksissä tuumin Pikiä ja sen varusteita ratsastuksen jäljiltä.
“Pikilläkin näytti olevan hauskaa”, Rasmus kommentoi.
“Se on estehevonen henkeen ja vereen”, Josefina tuumaa ja ajattelee varovasti, että ehkä hänenkään ei vielä kannata täysin luopua esteratsastuksellisista tavoitteistaan.

Ne ovat jonkun aikaa roikkuneet prioriteettilistan häntäpäässä, eikä Josefina rehellisesti sanottuna usko, että ehtii niitä sieltä vielä aikoihin kaivamaan esiin. Hänen elämänsä on hajonnut yhä pienempiin osa-alueisiin, eikä mikään niistä enää voi olla yhtä suuri kuin ennen ilman että muut kutistuvat. Juuri nyt Josefina ei keksi kuin yhden elämänpalasen, joka saakin kutistua. Opinnoistaan, parisuhteestaan, hevosistaan ja omista pienistä tuloistaan hän ei tahdo määräänsä enempää tinkiä, mutta velvollisuudentuntoinen yhteydenpito lapsuudenperheeseen ja ainainen ja uuvuttava valintojen puntarointi heidän mielipiteidensä mukaan saa jäädä menneisyyteen. Josefina Rosengård tahtoo vihdoin tilaa olla oma itsensä.

Pimeä tihenee nopeasti tähän aikaan vuodesta. Iltatallia tekevä Stina valittaa, että hevosten tarhastahakureissulle tarvitsisi sekä otsa- että taskulampun, ja Josefina ja Rasmus myötäilevät myötätuntoisina. He, tai lähinnä Josefina, tarjoavat apuaankin, mutta Stina pyörittää pontevasti päätään.

"Ei, tästähän mulle maksetaan. Kyllä mä duunini hoidan! Koittakaa nyt hyvät ihmiset keksiä jotakin romanttisempaa pikkulauantain puuhaa kuin mulle kuuluvat tallityöt", tallityöntekijä patistelee nuoria, jotka pian sitten luikkivatkin pimeyden syliin.
"Onneksi ei tarvinnut jäädä auttamaan", Rasmus puoliksi sanoo ja puoliksi kuiskaa Josefinalle. Puheääni on niin hiljainen, ettei se riitä peittämään miehen vatsan kurnintaa.
"Kauheaa, sulla on varmasti ihan kamala nälkä, kun tämä päivä taas venyi näin!" Josefina ahdistuu.
"Eikö sulla muka ole?"
"... on", Josefina havaitsee kysymyksen kuullessaan.

Kun Rasmus ehdottaa, että Josefina menee edeltä laittamaan saunan lämpiämään ja jatkaa kurvaavansa kotimatkalla Monacon kautta, Josefinan tekee hetken verran mieli vastustella aikuismaisuuden ja, öö, kaiketi vähän lääkärinopintojensakin nimissä.

"Ei me voida joka viikko syödä pitsaa", hän huomauttaakin, muttei kovin ankarasti.
"Miksei voida."
"Ei se ole kovin terveellistä."
"Hö. Me tarvitaan rasvaa. Me ollaan päivät pitkät ulkona ja liikutaan. Ei me jakseta..."
"... ilman että rahoitetaan kahdestaan koko Monacon toiminta?" Josefina kysyy kulma koholla.
"Käy siellä muutkin. Varmasti jokainen kunnon hevosihminen syö pitsaa vähintään kahdesti kuussa", Rasmus esittää teoriansa.
"Sokatkinko?" suupieltensä nyintää hillitsevä Josefina osoittaa aukon mielititettynsä mietinnöissä.

Mutta Rasmuksesta se ei ole mikään aukko ensinkään.

"Tietty Sokatkin. Ei nekään voi aina syödä kaviaaria ja fileeminjoonia yrttipedillä. Ehkä ne lähettää valepukuisen palvelijan kebabinhakureissuille sen sijaan, että menisi itse, mutta aivan varmasti ne syö roskaa siinä missä muutkin. Joskus. Niin."

Josefina heltyy.

"Hyvä on. Jos kerran Sokatkin."

Piki on iloinen hevonen. Sen seura tekee Josefinalle hyvää. Vähäväkisen tallin rauhaisa ilmapiiri ja hyväntuulinen hevonen ovat juuri sitä, mitä ylivirittymiseen taipuvainen nuori nainen kaipaa. Kaupanpäällisiksi hän saa vielä hetken verran reippaan ja seikkailuhenkisen Ilve-varsan seuraa. Pian pikkuori, joka on oikeastaan jo kasvanut melkoisen korkeaksi, lähtee uuteen kotiinsa. Josefina tietää, että hänen tulee ikävä varsan läsnäoloa arkipäivissään, mutta hänen on myös myönnettävä, että vieroituksessa on hyvätkin puolensa. Hän saa vihdoin keskittyä täysillä Pikiin ilman kaikkeen osallistuvan Ilveen loputonta aktiivisuutta, eikä tarvitse jännittää, milloin vilkas orivarsa keksii tehdä jotakin typeryyksiä ja on vaivaksi Kaajapuroille tai tallivuoroja tekevälle Stinalle.

Tietysti hän jää kaipaamaan hauskaa ja kaunista varsaa, mutta lohduttaa tietää, ettei Ilve katoa lopullisesti minnekään. Ulrika aikoo ottaa sen hetkeksi aikaa kotiin ennen kuin lähettää sen Keski-Eurooppaan pidempien laidunkausien perään. Siellä Ilveen on hyvä kasvaa ikätovereidensa muodostamassa laidunlaumassa. Josefinan riemuksi Ilveen määränpää on hänelle tuttu: sen ottaa hoteisiinsa Debbie Fischer, jonka luona Josefina on saanut vierailla kuluneena kesänä. Debbien hevostilan rajattomilla mailla Ilveen on hyvä kasvaa isoksi.

Nyt Ilve saa kuitenkin jäädä hoitotäti-Harryn kanssa tarhaan, kun Josefina vie iloisen ratsunsa harjattavaksi, satuloitavaksi ja sitten ratsastettavaksi. Perjantai-iltapäivä ei ole vielä ehtinyt vanhentua montaakaan tuntia eikä loppusyksyn pimeys ole täysin laskeutunut. Josefinan mieli on ilahduttavan kepeä, kun hän johdattaa Pikin Purtsilan piskuiselle kentälle.

Mutaa on kertynyt sinne tänne, mutta siellä missä silminnähtäviä vesilätäköitä tai kosteudentummentamia kohtia ei ole, kentän pohja on harvinaisen hyvässä kunnossa. Josefina käyttää sitä hyväkseen ja ratsastaa Pikin oikein kunnolla läpi kaikissa askellajeissa. Hevonen antaa hänelle miellyttävän tunteen. On kuin hän tietäisi mitä hän tekee. Siihen Josefina ei ole viime aikoina liian usein luottanut. Olo on ollut eksynyt, ja onko se nyt mikään ihme, kun ajattelee, mitä kaikkea hänen elämässään onkaan meneillään.

Laukka nousee ryhdikkäästi juuri kun Josefina sitä pyytää. Piki asettuu ja taipuu pehmeästi sinne minne Josefina tahtoo. Rytmi vie mennessään. On hevonen, joka tekee kuten Josefina pyytää ja laukka, johon voisi upota. Purtsilan autiolla kentällä Josefina rohkenee sulkea silmänsä pieneksi hetkeksi. Tältä tuntuu ilo puhtaimmillaan, hän ajattelee silloin. Mikään ei pelota, mikään ei tunnu pahalta, mihinkään muuhun ei tarvitse keskittyä kuin liikkeeseen ja sen mukana istumiseen. Silmien avaamiseen jälkeen kenttää ympäröivä metsäinen maisemakin näyttää aiempaa harmonisemmalta.

Ja pienimmillä mahdollisilla avuilla pikimusta tamma siirtyy raviin, jonka tahdissa keventäminen on Josefinalle toinen luonto. Hän on kasvanut tätä tehden ja tätä tekemään; ja koskaan hän ei ole lakannut tuntemasta kiitollisuutta siitä, että saa ratsastaa upeilla hevosilla. Sitä Piki aivan ehdottomasti on. Josefina muistaa elävästi varmuuden, joka hänen mieleensä pesiytyi hyvin pian tammaan tutustumisen jälkeen. Silloin hän oli vasta asettunut Saksaan kesätöihin suurena legendana pitämänsä Dierk Mayerin talliin eikä hänen ollut vaikea myöntää, että niinä päivinä hän jännitti kaikkea, koko elämää itsessään, mutta ei hetkeäkään hyväntuulista Pikiä ja sillä ratsastamista.

On vaikea uskoa, että niistä päivistä on tuskin puoltatoista vuottakaan.

Piki, joka silloin oli pelkkä untuvikko, tuntuu nyt kypsemmältä kuin Josefina olisi silloin osannut kuvitellakaan. Sen kanssa on ilo työskennellä, eikä kaikkein vähiten siksi, että tamman kanssa Josefinan ei juuri koskaan tarvitse kyseenalaistaa kaikkea oppimaansa ja omaa osaamistaan kuten haastavamman Grannin kanssa. Molemmat hevoset ovat opettaneet hänelle paljon, mutta Josefina ei voi olla ajattelematta, että ehkä Piki on hansikas ja Granni haarniska. Siinä missä toinen istuu kuin valettu ja tuntuu omaa ihoa pehmeämmältä, on toinen ollut omiaan kasvattamaan kritiikinkestävää pintaa ja ryhtiä selkärankaan.

Ryhdikkääksi Josefina tunteekin olonsa lopettaessaan ratsastuksen hyvään, onnistuneeseen tunnelmaan. Pikistä tulee vielä hieno, eikä ehkä sittenkään pelkästään Ulpu-ratsuttajan ansiosta. Ehkä Josefina sentään osaa itsekin vielä jotakin.

Talli ei enää ole yhtä autio kuin ennen ratsastuksen alkua. Josefina hymyilee tervehdyksiään sinne ja tänne, Jannalle ja Kiialle ja Robertille, mutta ei tuhlaa moikkausta kännykkäänsä uppoutuneen Avan suuntaan. Tokkopa teini sentään seuraa Kanadaan matkanneiden kisamenestystä, Josefina arvelee, eikä raaski suoda mokomalle kiusankappaleelle sitä tyydytystä, että kysyisi, mitä se niin intensiivisesti luurinsa näytöltä oikein tuijottaa. Ava varmasti halkeaisi riemusta, kun saisi tölväistä Josefinalle, että "ei kuulu sulle" tai "mitä se sua kiinnostaa".

Josefina ei ole valmis pilaamaan hyvää mieltään ryhtymällä keskusteluun Ava Pulkkasen kanssa. Sen sijaan hän vaalii sitä hemmottelemalla Pikiä, joka on liikuttavan innoissaan saamastaan huomiosta.

Pikin nostattama hymy säilyy Josefinan huulilla pitkään, ja kotona Rasmuskin pistää sen merkille. He viettävät mukavan perjantai-illan, joka syventää Josefinan hymyä entisestään. Elämä ei kai sittenkään ole niin kovin kurjaa, kun siitä valikoi sopivimmat palaset keskittymisenkohteeksi. Jos se vain olisi aina niin kovin helppoa, Josefina antaa itsensä synkistellä hetken verran - ja sitten hän palaa itsepintaisesti pikimäiseen elämänfilosofiaan. Ilo ennen kaikkea.

Tiistai
Tiistaina Josefina hyppää Pikillä Vernerin valmennuksessa ja toteaa, ettei tamman kunto ole vielä niin hyvä kuin hän on toivonut sen tässä vaiheessa olevan. Musta hevonen puuskuttaa ja hikoilee ja välikäyntejä tarvitaan enemmän kuin tavallisesti. Viikonlopun aikana Ilve on muuttanut pois eikä Piki enää ole lähiemä yhdellekään varsalle, mutta kyllä äitiys on vaatinut siltä veronsa, vaikka se onkin kovin iloinen ja vauhdikas oma itsensä. Sallittakoon se tammalle, Josefina ajattelee, mutta pohdiskelee silti jo kunnonkohotuksen jatkoa.

Ei tunnu hyvältä ajatukselta ilmoittaa Pikiä aivan vielä kilpailuihin, ja sen Josefina sanoo Vernerillekin, joka nyökkää ja tuumaa, että ehtiväthän he ensi vuonnakin. Niin, myöntelee Josefina. Aina on ensi vuosi. Silloin Granni hoitaa vuorostaan omaa varsaansa ja hän voi keskittyä täysin Pikiin. Pikkumusta tulee varmasti ottamaan huimia harppauksia eteenpäin koulutuksessaan.

Keskiviikko
Keskiviikkona Josefina pistäytyy Auburnissa hakemassa Rasmuksen kaappiin unohtamansa puhelimen varavirtalähteen ja kohtaa Isabella Sokan. Siellä missä on Isabella, on myös kohteliasta keskustelua. Nyt kallalainen kartanonperijätär johdattaa rupattelun lähestyvään Cup-osakilpailuun.

”Niin, jännittävää nähdä kuinka kisassa käy”, Josefina vastaa kohteliaasti.
”Et taida enää kilpailla Grannilla?” arvaa Isabella, joka ei ole aikoihin nähnyt ruunikkoa tammaa Auburnissa kaajapurolaisten maneesivuorolla ja tietää sen olevan tiine.
”En, enkä itse asiassa taida voida osallistua Pikilläkään. Se ei tunnu vielä tarpeeksi hyvältä, joten taidan istua katsomossa nämä osakilpailut”, Josefina tunnustaa.
”Sääli”, tuumaa Isabella, eikä jätä Josefinalle aikaa arvailla mitä hän sillä tarkoitti vaan näyttää yhtäkkiä valpastuvan ja jatkaa: ”Vaikka meillähän olisi tuo Sylvi, Eelan esikoistytär, vailla ratsastajaa. Ei sinua kiinnostaisi kilpailla sillä?”

Pöllämystyneenä Josefina räpsyttelee silmiään ja lähestulkoon änkyttää päivän polttavimman kysymyksensä: onko Isabella tosissaan?

”En ehdottaisi, ellen olisi. Se on oikein kiva hevonen. Hyppäsin sillä itse viimeksi kaksi luokkaa. Se menee aivan hyvin 130-luokkia, mutta saat toki harkita itse mitkä luokat hyppäät. Kokeile sitä huomenna, jos suinkin kerkeät.”

Siinä vaiheessa Josefinasta tuntuu jo, ettei Isabella kysy vaan pikemminkin kehottaa, eikä Josefinaa ole tunnettu kieltäytymisen taidosta muutenkaan. Hän kokee omituisella tavalla luvanneensa jo koko asian Isabellalle, kun tämä niin määrätietoisesti ehdottaa kokeiluajankohtaa. Josefina lupaakin olla paikalla sovittuun aikaan. Myöhemmin illalla Rasmus toteaa valoisaan tapaansa, että ainahan kannattaa kokeilla, koska se ei velvoita mihinkään mutta saattaa poikia hauskan kokemuksen. Auburnin kartanon kasvateilla ei ihan jokainen tallaaja kuitenkaan tuon tuosta hyppäile, Rasmus tuumaa, ja Josefina muistuttaa hänen itsensä hyppelevän Isabellan hevosten satulaan keskivertoa useammin.

Sitä ennen Josefina kuitenkin ajaa jälleen tunnollisesti Kaajapuroille, sillä kukaan hänen hevosenliikutustiimistään ei pääse paikalle ja Piki kaipaa palauttelevaa liikuntaa edellispäivän rankan työskentelyn jälkeen. Hän on parhaillaan parkkeeraamassa autoaan tallirakennuksen edustalle, kun puhelin soi. Auton seisahtuessa Josefina kurottaa kännykän käteensä ja vastaa tuntemattomaan numeroon valmiina kertomaan, ettei tahdo tilata Talouslehteä eikä solmia sähkösopimusta.

”Hei, tässä on Adalind Larsson. Mulla on estehevonen, ja olen soitellut ympäriinsä löytääkseni sille ratsastajan. Minulle suositeltiin sua. Olisiko sulla aikaa…?”

Josefina ei voi olla epäilemättä, että isällä ja äidillä on pakko olla näppinsä pelissä. Hän on katkaissut heihin välit ja nytkö ne sysivät hänen suuntaansa asiakkaita? Mitä varten? Osoittaakseen, ettei hän pääse pakoon ratsukartanon perimäänsä vaan tulee aina olemaan ratsastaja ennen kaikkea?

Mutta Adalind mainitsee tuntevansa Mikael Aarnisuon. Josefina miltei naurahtaa. On vaikea kuvitella, että Mikke pitäisi hänen osaamistaan niin suuressa arvossa, että suosittelisi häntä kenellekään ystävälleen. Toisaalta… ehkä estehevonen ei Miken mielestä kummoista ratsastajaa tarvitsekaan. Josefinan eläväisten muistikuvien mukaan mies ei juuri perusta esteratsastuksesta eikä anna suurta arvoa sen vaatimille taidoille.

Juuri kun Josefina on vähällä saada sanotuksi, että hän oikeastaan kovin kiireinen opiskellessaan, tehdessään tallivuoroja ja huolehtiessaan omista hevosistaan, Adalind mainitsee hevosensa nimen.

”Sama, joka oli Dierk Mayerilla?” Josefina kysyy ripeästi.
”Se sama. Mikke sanoikin, että sä olet ollut Mayerilla töissä. Araminta on kehittynyt tosi hienosti, mutta nyt mulla ei vaan ole sellainen tilanne, että… että pystyisin ylläpitämään sen tasoa”, Adalind sanoo, ja kuulostaa hetken aikaa niin epäröivältä ja eksyneeltä, että Josefinan hullunkurisen komentelevainen empaattisuus kohottaa päätään.

Pakkohan hänen on auttaa tätä tuntematonta ihmistä, joka on tukalassa tilanteessa. Muussa tapauksessa hän on kamala ihminen. Josefina lupaa käydä Adalindin luona kokeilemassa Aramintaa pikimiten.

Onneksi Pikin senpäiväinen ratsastus ei vaadi juurikaan keskittymistä häneltä. Ajatukset kuhisevat ja surisevat, eikä Josefina saa niistä kunnolla otetta. Piki on harvinaisen rauhallinen, jopa hieman laiska, ja Josefina sallii itselleen rennon ratsasteluvaihteen. Sehän palvelee hevostakin. Se on hypännyt edellispäivänä hyvin ja seuraavana päivänä Ulpu käy jumppailemassa sitä sileällä, joten verryttelyhenkinen ratsastus oli toden totta suunnitelmissakin.

Siitä ei jää paljon kotona kerrottavaa, mutta muuta juteltavaa kyllä piisaa. Rasmuksen kanta Sylvin kokeilemiseen jo kävikin ilmi, mutta Adalindin Araminta herättää jo orastavaa epäileväisyyttä poikaystävän ilmeisiin ja äänenpainoihin.

“Niin missä sä sanoitkaan että se asuu?” Rasmus kysyy.
“Ei nyt kovin kaukana”, Josefina vastaa välttelevästi, sillä tietää Rasmuksen laskeskelevan mielessään ajokilometrejä, bensarahoja ja ennen kaikkea kaikkeen siihen ympäri pitäjää ajamiseen ja koko kylän hevosilla ratsastamiseen kuluvaa aikaa. Josefina näkee sielunsa silmin palapelin, jota Rasmus mielessään kokoaa: tyttöystävän kalenteri on ollut ennestäänkin kauneimmillaan siedettävä tai jotakin sinne päin.
“No, kaipa me sitten jouluna taas nähdään toisemme”, Rasmus vitsailee ankeasti.
“Nähdäänhän me ennen sitäkin. Ja nukutaan sentään samassa sängyssä. Olenko mä muistanut kertoa sulle, että tämä yhdessä asuminen on kyllä maailman nokkelin ja mukavin idea ikinä?” Josefina yrittää harhauttaa, mutta Rasmuksen mieli on yksisuuntainen tunneli, jonka suu on kohdistunut miehen lempiaiheeseen eli hevosiin.
“Eikö se ollut Hannilla myynnissä se hevonen? Ja pomollakin meidän mukana?” Rasmus ryhtyy muistelemaan Aramintaa, ja Josefina yhtyy muisteloihin vain miedosti pettyneenä siitä, ettei poikaystävä keksinyt sanoa mitään romanttista takaisin hänen hellyydenkyllästämään puheenvuoroonsa.

Torstai
Seuraava päivä valkenee ja Josefina tuntee omituista jännittyneisyytä. Yliopistolta päästyään hän suuntaa kotiin syömään ja sukeltaa sitten tallivaatteisiinsa. Varmistettuaan kahdesti että vaatteet ovat siistit Josefina viimein lähtee ajamaan Auburniin, missä häntä odottaa virkaintoinen Penna Vaanila. Se siitä toivosta sitten, Josefina miettii lannistuneena: hän kun niin kovin haaveili, ettei tieto Sylvin testiratsastuksesta leviäisi aivan kaiken kansan tai ainakaan Pennan korviin.

“Harjasin jo Sylvin”, Penna tiedottaa. “Voit hakea sen varusteet.”
“Okei”, sanoo kiltti ja myötäileväinen Josefina.

Selvästikään tieto hänestä ratsastamassa Sylviä ei ole tavoittanut aivan kaikkien korvia, niin omituisesti kuin Matilda Josefinaa katsoo hänen napatessaan kimon tamman varusteita syliinsä. Kysyvä katse on kuitenkin kadonnut ennen kuin tummiin silmiin kohosikaan. Matilda käyttäytyy taas niin kuin Josefinan varustevalikointi ei kiinnostaisi häntä ollenkaan tai ainakaan olisi kovin merkittävä seikka hänen elämässään, mutta Josefinassa kytee silti hermostunut selittelyntarve.

“Mä kokeilen tänään Sylviä Isabellan luvalla”, hän sanoo, vaikkei Matilda kysy.
“Niin päättelin”, Matilda tokaisee.

Sitten Zelian omistaja ja Sipsin vuokraaja on hetken aikaa hiljaa. Josefinakin on hiljaa, sillä ei kuollakseenkaan tiedä mitä sanoa.

“Harvalla on otsaa ratsastella Sokkien hevosilla ilman lupaa”, Matilda lopulta vähän kuin selventää aiempaa toteamustaan ja heittää peräti vitsintyngän perään: “Etenkään, kun Penna vaanii tiluksilla.”
“No niinpä”, Josefina sanoo ja mutristaa vähän suutaan. “Siellä se nytkin jo harjasi Sylviä. Aivan varmasti se tulee vahtimaan, että ratsastan hevosta hyvin ja oikeudenmukaisesti.”
“Ihan varmasti”, Matilda hymähtää ja paljastaa: “Sylvi on ihan kiva hevonen. Ratsastin sen viime viikolla.”
“Ai”, Josefina äännähtää ja keksii sitten kysyä: “Onko vinkkejä?”
“Reagoi nopeasti. Niin sekin tekee”, Matilda linjaa ja poistuu sitten paikalta.

Josefina selviää hengissä koeratsastuksesta, joka muistuttaakin loppujen lopuksi enemmän valmennusta. Isabella on itse henkilökohtaisesti paikalla valvomassa kokeilua ja antaa tuon tuostakin jonkin hyödyllisen vinkin ja ehdottaa tehtäviä, vaikkei virallisesti valmennakaan. Alkuhankaluuksien jälkeen Josefina mieltyy Sylviin, joka muistuttaa hieman pomon Ladya muttei ole aivan yhtä hankala. Ehkä Sylvissä on ripaus Pisanjiakin. Josefinan tulee sievää vitivalkoista pikkutammaa yhtäkkiä kova ikävä; niin viripää kuin Pisanji onkin, se on ikuisesti yksi Josefinan lemppareista, mitä tulee Dierk Mayerin omistamiin hevosiin.

Jossakin vaiheessa ratsastusta Rasmus on tupsahtanut katsomoon, minkä Josefina huomaa vasta siirtyessään Sylvin kanssa loppukeventelyihin. Poikaystävä näyttää hänelle peukkua. Rasmuksen viereen on tälläytynyt Märta Merenheimo (kuinkas muuten). Märta ei näytä Josefinalle peukkua.
“Katso, ehdittiinpäs nähdä”, Josefina hymähtää Rasmukselle hieman myöhemmin yhyttäessään tämän Branin karsinalta. “Eikä ole edes joulu.”
“Heko heko.”
“Eikö yhtään naurattanut?”
“En tahdo vastata”, Rasmus kiemurtelee, mutta hymyilee leveästi, kun Josefina pujahtaa karsinaan halaamaan ja suukottelemaan häntä.
“Mä en kerkeä nyt jäädä katsomaan kun sä ratsastat”, Josefina pahoittelee. “Meen edeltä kotiin ja opiskelen vähän. Syödään sitten yhdessä kun tuut.”
“Tehdään niin. Sä et siis ole menossa Purtseille tänään?” Rasmus varmistaa.
“En mä mee, Ulpu ratsastaa Pikin ja Granni maastoili eilen Aliisan kanssa ja on tänään vapaalla.”

Josefina on tyytyväinen järjestelyynsä Ulpun kanssa. Ratsuttaja tekee työnsä kitisemättä laisinkaan Kaajapurojen tallin oloista tai hevosten käytöksestä tai… mistään. Josefina on oppinut luottamaan Ulpuun ja tämän ammattitaitoon. Arjen sumplimista ratsuttajan palkkaaminen on sujuvoittanut kummasti. Niin tänäänkin: Josefina ehtii opiskelujensa lisäksi syömään päivällistä ja loikoilemaan sohvalla poikaystävänsä kanssa, ja elämä tuntuu hymyilevän.

Perjantai
Perjantaisen luennon peruuntuessa Josefina pääsee valoisan aikaan ratsastamaan Grannin, joka liikkuu yhä kevyesti. Tallilla käynti vie merkittävän paljon vähemmän aikaa nyt, kun Aliisa on tulossa maastoilemaan Pikillä eikä Ilve-varsastakaan tarvitse enää huolehtia. Ikävä pistää kyllä ohimennen rintaa, mutta Josefina on jo sopinut vierailevansa mahdollisimman pian Ilveen luona. Äh, hän ei kyllä kuuna päivänä kykenisi olemaan oikea hevoskasvattaja. Hän pitäisi itsellään kaikki varsat, koska ei raaskisi niistä luopua, ja sitten ei mikään hevostila riittäisi hänen laumansa asuinsijaksi.

Koska Josefina tietää Aliisan aikovan tulla tallille hetkenä minä hyvänsä, hän ottaa avuliaasti Pikin sisään ja antaa sille pienen määrän heinää pureksittavaksi. Hän ja Granni tekevät vielä käyntityöskentelyä kentällä, kun Aliisa ja runsaisiin heijastimiin puettu Piki lähtevät pihasta. Jostakin syystä Aliisan Josefinalle suuntaama vilkutus ei ole yhtä villi ja riemukas kuin tavallisesti, mikä jättää omituisen tunteen kytemään Josefinan kylkiluiden taakse. Ehkä hän ilmaisi mielipiteensä Aliisan pettämistouhuista liian suoraan, hän ajattelee syyllisyyttä potien. Ei olisi pitänyt olla mitään mieltä siitäkään asiasta. Sitä välttyi konflikteilta, jos oppi kätkemään omat tuntemuksensa ja ajatuksensa muilta. Josefina oli oppinut tosi hyväksi siinä, mutta ystävät taisivat olla hänen heikko kohtansa: oli vaikea kuvitella, etteivätkö juuri Aliisan ja Heidin kaltaiset läheiset ystävät havaitsisi, jos hän paheksuisi jotakin heidän tekemäänsä.

Puolivillaisen ahdistuksen vallassa Josefina hölkkää hevosensa lyhyesti ja ytimekkäästi, hoitaa sen nopeasti ja yrittää poistua ennen Aliisan paluuta. Siinä hän onnistuukin, sillä ex-kämppis on luvannut tehdä oikein pitkän ja rauhallisen maastolenkin Pikin kanssa, jotta se saa oikein oikoa jäseniään ja kenties palautella kestävyyskuntoaankin. Hätäisen talliltapoistumisen vuoksi Josefina löytää itsensä erikoisesta tilanteesta: hänellä on luppoaikaa päivässään!

Ehkä hän käyttää sen tsekkaamalla somensa. Onhan @jusurosen kuitenkin kiinteä osa häntä ja hänen elämäänsä.

Instagramin direct-boksissa odottaa viesti. Niitä on siellä verrattain usein, eikä Josefina siksi räpäytä silmiään kahdesti hämmästyneisyydestä vaan klikkaa keskustelun rutiininomaisesti auki.

Moikka, oon Nitan tuttu Linnea. Nita suositteli kääntymään sun puoleen, kun kerroin etsiväni ratsastajaa, joka hyppäisi mun nuorella hevosella ja starttaisi sen kanssa parit kisat, jotta se saa kokemusta. Madde on Verneri Kaajapuron kasvatteja ja tuleva kenttähevonen. Tekisin sen kanssa työt mieluusti itse, mutta mulla on kädet aika täynnä parin kokeneemman hevosen kanssa ja tarvitsisin aika kipeästi apua. Toivottavasti on ok että laitoin viestiä tätä kautta! Kerron tosi mielelläni lisää hepasta ja diilistä, ja voidaan tietty jutella sähköpostitse tai puhelimitsekin jos se on parempi.

Madde. Josefina muistaa mustan tamman niiltä ajoilta, kun se oli vielä aivan hontelo ja keskenkasvuinen ja asui Inna Paakkasen luona, sillä Innalta Verneri oli liisannut sen emän - tai jotakin, Josefina ei oikeastaan tiennyt sopimuksen yksityiskohtia. Joka tapauksessa Madde on superupean Loven jälkeläinen ja merkitty kirjoihin ja kansiin hänen valmentajansa kasvattina. Kiinnostus on jo herännyt, vaikka sen lomassa kiemurtelee kauhistus: pidetäänkö häntä sittenkin niin varteenotettavana ratsastajana, että hänelle tarjotaan ratsuja pitkin pitäjää? Voiko hän ikinä täyttää itseensä kohdistuvia odotuksia?

Josefina antaa itselleen runsaasti harkinta-aikaa. Linnea, Adalind, Isabella. Madde, Araminta ja Sylvi. Nimet pyörivät karusellia hänen ajatuksissaan, leikkivät hippaa, ja palapelin palojen asettelu houkuttaa ja hirvittää. Saisiko tästä aikaiseksi järkevää kolminaisuutta? Sitä hän tuskin saa tietää, ellei kokeile. Vasta illalla, puhuttuaan asiasta Rasmuksen kanssa, hän vastaa Linnea Korkeakankaalle ja sopii käyvänsä ainakin tutustumassa hevoseen.

Lauantai
“Söitkö aamupalaa?”
“Söin. Huomenta. Mun pitää jo mennä, nähdään iltapäivällä Auburnissa.”
“Tuulispää. Aja turvallisesti. Ja ratsasta.”
“Joo. Jännä nähdä, mitä se Maddekin nykyään jo osaa ja millainen Aramintasta on tullut.”
“Sano Aramintalle terveiset.”
“Sanon! Mä laitan viestiä kun lähden ajamaan sen luota.”

Josefina ratsastaa kokeeksi kaksi hevosta ja pitää tietysti molemmista, sillä ne ovat hienoja ja herkkiä hevosia, joilla on kunnia saada ratsastaa. Voi jukra. Hän elää hevostytön unelmaa: saada nyt ratsastaa kaikilla näillä upeilla puoliveritammoilla ilman että siitä tarvitsee edes pulittaa itseään kipeäksi! Mitä mahdollisuuksia elämä taas hänen eteensä lykkääkin. Ja vaikka hän kuinka etsii levottomana pettymyksen merkkejä hevosten omistajien kasvoilta, eleistä ja sanojen mutkista, niitä ei näy. Kumpikin näyttää tyytyväiseltä, ja Linnea jopa innostuu ehdottamaan kenttäkilpailudebyyttiä Madden kanssa, kun se liikkuu niin siivosti.

“Ei tietenkään niin että pitäisi lähteä voittamaan, sehän on vasta ihan kokematon vauva, mutta kävisitte vain leikittelemässä! Nita sanoi että sä olet joskus startannutkin kenttää!”
Pahuksen Nita.
“No, kerran omalla hevosellani harrastetta.”
“Harraste riittäisi paremmin kuin hyvin Maddenkin kanssa. Ihan vain että se pääsee kokeilemaan. Kenttähevonenhan siitä kuitenkin tulee…”

Auburnissa odottaa vielä Sylvi. Josefinalla ei ole toivoakaan ehtiä näkemään vilaustakaan omista hevosistaan sinä lauantaina, mutta onneksi niiden ympärille on syksyn mittaan rakentunut niin rautainen tiimi, ettei niiden viikko-ohjelma siitä kärsi.

He viettävät Rasmuksen kanssa parisuhdeaikaa ratsastamalla yhdessä. Ratsastuspuistossa kiemurtelevien alku- ja loppukäyntien väliin mahtuu sileäntyöskentelyä maneesin suojissa, ja kaiken sen jälkeen Josefina tuntee olonsa hämmästyttävän virkeäksi. Liekö se keveän ja energisen hevosen vai kirpeän marraskuisen ulkoilman ansiota - niin tai näin, hän on onnellinen asettuessaan loungen pöydän ääreen syömään valmissalaattia lounaaksi. Rasmus ryöstää annoksen kahdesta minitomaatista toisen, mutta Josefinan salaattiastia on yhä enemmän täynnä kuin tyhjä.

“Ai niin! Se Linnea haluaisi, että mä starttaan harrastettakin Madden kanssa. Kenttää, ajattele”, Josefina kertoo, ja silloin Rasmus näyttää välittömästi innostuneelta.
“Starttaa! Se olisi hauskaa. Kenttäratsastushan on parasta”, poikaystävä sanoo, ja muistelee paikalle paukahtavan Märta Merenheimon suureksi ällötykseksi kumppaninsa mennyttä menestystä ylistävin sanoin: “Sähän ratsastit upeasti viimeksikin.”
“Niin kenellä?” Märta kuuluu mutisevan itsekseen.

Sinihius ei vahingossakaan poistu paikalta, vaan jää itsepintaisesti pilaamaan ilmapiiriä. Siinä se onnistuu, vaikkei mitään sanokaan: tällää vain takalistonsa Rasmusta vastapäätä nököttävälle tuolille ja istuu siinä ja tuijottaa. Rasmus vaivautuu kysymään, mitä Märtalle kuuluu, mutta Josefina sulkee oitis suunsa eikä puhua pukahda ennen kuin he poistuvat Rasmuksen kanssa kotimatkalle.

Ilta menee ihmetellessä. Kuinka Josefinalla, jolla ei viikon alussa ollut yhden yhtä kilparatsua, onkin niitä yhtäkkiä kolme?

Tosin viikon alussa hänellä ei ollut stalkkeriakaan.

Sillä Linnean viestiä lukiessaan hän sai ilmoituksen uudesta seuraajasta, joka poistui seuraajalistalta yhtä nopeasti kuin aloittikin seuraamisen. Mies on nähnyt hänen stoorinsakin. Josefina ei ymmärrä, miksi jotakuta ulkomaalaista personal traineria kiinnostaisivat hänen somesisältönsä, mutta niin vain Max-niminen sellainen käy enemmän tai vähemmän vaivihkaa kurkkimassa hänen tiliään. Kurkittuaan takaisin Josefina on alkanut epäillä, että tilin pitäjä on jostakin tuttu.

Vasta aivan myöhään illalla oivallus iskee.

“Rasmus?” hän sanoo ja kierähtää katsomaan vieressään puhelinta selailevaa poikaystäväänsä, jonka asennosta johtuva leukakurttu hymyilyttää häntä joka kerta - niin nytkin.
“No?” Rasmus vastaa, laskee puhelimen pois ja katsoo häntä kiinnostuneen näköisenä. Siinä samassa poikaystäväkin käännähtää kyljelleen ja silittää hänen käsivarttaan.
“Muistatko sen miehen, joka me tavattiin Luhdan valmennuksen jälkeen?” Josefina kysyy, ja silittävä liike hänen ihollaan pysähtyy.
“Ai se hullu, joka lensi ulkomailta asti sun perään pyytelemään anteeksi jotakin mitä sä et muista?” Rasmus kysyy kulmat kurtussa.
“Siis kyllä mä muistan sen tyypin ja että me tavattiin kesällä Latviassa, mutta mä en vaan tiedä mitä se oikein pyysi anteeksi”, Josefina tarkentaa ja Rasmus nyökyttää päätään merkiksi siitä, että on tilanteen tasalla.
“Joo. Mitä siitä?”
“Se on katsonut mun Insta-stoorin, ja eilen se alkoi seurata mua ja lopetti sitten heti. Mä näin ilmoituksen siitä seuraamisesta, mutten kohta löytänyt sitä seuraajalistalta.”
“Erikoista”, Rasmus sanoo, on hetken hiljaa ja kurtistaa sitten kulmiaan. “Onkohan sillä joku pakkomielle susta?”
“Ei kai sentään”, Josefina sanoo levottomana.
“No on musta vähän outoa että etsii käsiinsä toisessa maassa asuvan ihmisen, jonka on tavannut kerran joskus jossain”, Rasmus inttää, eikä Josefina oikeastaan ole lainkaan eri mieltä siitä asiasta. Siksihän hän oikeastaan asiastaan poikaystävälleen mainitsikin, sillä koko kuvio tuntuu omituiselta. Somessa seuraajia tulee ja menee, sen Josefina on oppinut, mutta koskaan ennen sellaiset eivät ole konkreettisesti etsiytyneet hänen luokseen varoittamatta.
“Ehkä vähän joo… vaikka voihan kaikelle olla järkevä selitys. Mähän voisin oikeastaan vähän kysellä Amelielta, että mikä tää tyyppi oikein on. Siellä Zenissähän mä sen ekaa kertaa näin, niin ehkä Amelie tuntee sen edes jotenkin”, Josefina pohdiskelee.
“Tee se”, Rasmus kannustaa, on taas tovin hiljaa ja sanoo sitten: “Mä en haluaisi joutua olemaan huolissani siitä, onko sulla joku sekopäinen stalkkeri. Ties koska se tupsahtaa kotiovellekin, jos se kerran onnistui jo selvittämään sun valmennusaikataulut.”

Josefina nyökkää. Onhan ajatuksenkulku aika villi, mutta kai maailmassa tapahtuu järjettömämpiäkin asioita. Mietiskeleväisenä hän kaivautuu aivan likelle Rasmusta, joka ottaa hänet kuuliaisesti halaukseensa. Se tuntuu turvalliselta ja mukavalta.

“Ei mua kyllä pelota”, Josefina sanoo ääni vasten Rasmuksen tutulta tuoksuvaa ihoa muminaksi vaimentuen.
“No hyvä. Ja onhan se ehkä vähän kaukaa haettua, että se oikeasti tulisi tänne”, Rasmus rauhoittelee. “Mutta selvitä nyt kuitenkin, mikä se on oikein miehiään.”
“Mä selvitän… vaikka heti huomenna”, Josefina lupaa, eikä sitten tahdo ajatella asiaa enää sinä iltana.

Unissaan hän seikkailee tallista ja maasta toiseen. Unikuvissa kaikki hänen menneet ja tulevat kokemuksensa talleista ja niiden tiluksista sulautuvat sotkuisesti yhteen. Hän huomaa eksyvänsä kokonaisuuteen, joka on sekoitus lapsuudenkotia, Kaajapuroja ja Auburnia, pomon säntillisen siistiä tallia ja Linnean ja Adalindin pienempiä tiloja, ja lopulta hän löytää itsensä seisomasta klassistisen linnan varjossa. Tuntuu kuin joku katselisi. Levoton uni kieppuu ja vääntyy ja väistyy lopulta aamun tieltä.

---

Luukku 17:
Veljistä parhain

Josefina väitti, että hänellä oli ollut aiemmin liian kiire osallistua Alexander-veljensä valmennuksiin. Oli tietysti ilmiselvää, ettei asiassa ollut siitä kyse: oli vain totaalisen eriskummallista edes kuvitella, että isoveli seisoisi maneesin keskiössä ja ohjeistaisi ja arvostelisi häntä ihan luvan kanssa. Että hän vielä kaiken muun hyvän lisäksi maksaisi siitä. Ei ollut mikään ihme, että Josefina suhtautui Alexanderin valmentajanuraan hienoisella epäluulolla. Isoveli nyt ei vain kerta kaikkiaan vastannut Josefinan mielikuvaa valmentajista: valmentajien tuli olla asiallisia ja vaativuuden ohessa myös kannustavia, eikä Alexander ollut ollut järin hyvä sellaisissa asioissa heidän kasvaessaan.

Huultaan pureskellen Josefina oli seurannut uteliaana veljensä pitämiä valmennuksia milloin oli suinkin kerennyt. Alexander oli yllättänyt: veli oli ollut kohtelias ja esiintynyt kuin pätevämpikin valmentaja konsanaan. Silloin tällöin miehen pikkusiskon niskavillat olivat hitusen kohonneet jonkin pahansuovan, usein vitsiksi verhotun kommentin vuoksi, mutta enimmäkseen Alexander oli vaikuttanut jopa melko miellyttävältä valmentajalta muiden ratsastaessa hänen ohjeistettavanaan.

Ehkäpä isoveli oli kaikkein miellyttävimmillään silloin, kun hänelle maksettiin hänen ajastaan.

Nyt oli lopulta Josefinan vuoro kokeilla tuntipalkan voimaa. Piki oli reipas ja halukas liikkumaan, ja yhtäkkiä sen ratsastaja huomasi tuntevansa innostusta. Pitkä ja kiireinen syksy oli kolhinut treenimotivaatiota, mutta ehkä se alkoi kohotella taas päätään. Ehkä. Jo kauan oli Josefinan visio omasta tulevaisuudesta kilparatsastajana ailahdellut: yhdessä hetkessä hän tahtoi lopettaa kilpailemisen kokonaan, ehkä protestoidakseen vanhempiensa omistautumista asialle, ja seuraavassa hän haaveili saattelevansa nuoria hevosia kisauran alkuun vaikka työkseen, ja joskus hulluimpina hetkinään hän tähysi taas kunnianhimoisesti kauas eteenpäin — aina huipulle saakka. Toistaiseksi hänen ei auttanut kuin seurata kulloistakin tunnetta päivä kerrallaan. Omat ja muiden odotukset olivat vielä liian tiiviissä sumpussa, eikä Josefina tohtinut riuhtoa ja rempoa niitä aivan vielä, jottei vahingossakaan kuristaisi solmua niin tiiviiksi, ettei se aukenisi koskaan.

“Tjäna”, Alexander tervehti tupsahtaessaan teräksisenä hohteleva termosmuki kädessään maneesiin. “Näyttääpä se pirteältä. Hyvä. Tänään laukataan.”

Kumpikaan sisaruksista ei tehnyt numeroa siitä, kuinka omituiselta koko valmennusasetelma tuntui, ja nopeasti se ajatus hiipuikin taustalle. Alexander ei jättänyt Josefinalle liiaksi aikaa ajatella mitään muuta kuin Pikiä ja omaa ratsastustaan, sillä helpolla isoveli ei ainakaan heitä valmennuksessaan päästänyt. He tekivät, kuten Alexander oli luvannutkin, laukkaa, laukkaa ja laukkaa.

Piki, puoliksi täysiverinen, oli tavallisesti erinomainen laukkaamaan eriryisesti lujaa eteenpäin. Josefina rakasti täyttä verta ratsuissaan: nopeus, pirskahteleva energisyys ja höyhenenkeveä herkkyys sopivat hyvin kevytotteiselle, hevosta ennen kaikkea muuta kuuntelevalle ratsastajalle. Piki ei koskaan ollut ollut hänelle samalla tavalla työläs ja vaikea ratsastettava kuin Granni, joka tuntui usein väkivahvalta, härkäpäiseltä ja jähmeältäkin. Pikimusta tamma oli monella tapaa Josefinan kädenjatke. Se peilasi ehdottomalla tarkkuudella niin hänen hyvät kuin huonotkin ratkaisunsa.

Niitä huonoja ratsastuksellisia valintoja oli poikkeuksellisen helppo tehdä nyt, kun heillä oli takanaan mitä katkonaisin treenijakso. Josefinan oli vaikea saada kiinni nopeatempoisen tamman rytmistä, ja kun ratsastaja tunaroi, edes maailman kiltein Piki ei suoriutunut tehtävistä mallikelpoisesti. Josefina koki valtaisia suorituspaineita, mutta hänen suureksi yllätyksekseen Alexander käyttäytyi niin kuin kuka tahansa valmentaja.

No, ei isoveli nyt sentään ollut yhtä mukava kuin hänen oma kotivalmentajansa Verneri, mutta he selvisivät sentään valmennuksen loppuun saakka ilman tukkanuottaisia. (Sellaiset olivat kautta historian olleet heidän välillään verbaalisia ja Alexanderin voitonjuhlaa, sillä Josefina oli vasta hiljattain alkanut opetella oman päänsä löytämistä ja pitämistä. Hän oli ollut helppo maalitaulu voimakastahtoisemmille sisaruksilleen ja aivan erityisesti Alexanderille, jota eivät mukavat käytöstavat pidelleet niin kuin Vilhelminaa.)

"Tsemppiä kisaradoille paluuseen", Alexander toivotti valmennuksen päätteeksi.
"Kiitos", Josefina hymähti ja lisäsi hetken mielijohteesta: "Tsempeistä ja valmennuksesta. Teit hyvää työtä."

Vastoin Josefinan odotuksia isoveli ei sanonut takaisin mitään nasevaa, kuten "tietysti" tai "mitä sitten odotit". Veli hymyili tavalla, jota Josefina ei muistanut usein nähneensä tai ainakaan saaneensa aikaiseksi. Alexander oli silminnähden mielissään kehusta! Ja Josefina sai sen aikaiseksi omilla sanoillaan — ihan kuin hänen mielipiteellään olisi ehkä ollut merkitystä hänen isoveljelleen! Jo oli aikoihin eletty, Rosengårdien kuopus ajatteli ja tunsi lämpimän olon kiemurtelevan sisällään. Se ei ollut pelkkää valmennuksen jälkeistä hikeä eikä edes vain lähestyvän joulun hyvää mieltä.

---

Luukku 23:
Joulu saapuu Kaajapuroille

Ei ollut joulupäivä, mutta joululta tuntui kuitenkin. Hevosten keskellä kasvaneena Josefina uskoi, ettei tallien joulutunnelmaa aidompaa löytynyt mistään. Kaajapuroilla ei tänä vuonna oltu järjestetty varsinaisia joulutalkoita, mutta tunnelmaa oli rakenneltu pikkuhiljaa: tallin isäntäväki oli siivoillut nurkkia pitkin alkutalvea, ja koristelaatikkokin oli löytänyt tiensä satulahuoneeseen, mistä kukin tallilainen oli voinut koriste kerrallaan ripustella joulua ympäriinsä. Hevoset olivat saaneet kuusen oksia tarhoihin nakerrettavakseen, ja ehkä omenan tai pari ylimääräistä silloin tällöin. Lumi viimeisteli kokonaisuuden.

“Inka on tosi kiva hevonen”, Josefina kuuli tallityöntekijä Stina Elolan kehuvan.
“Siltä se vaikuttaakin”, Rasmuksen Jaana-äiti vastasi. “Hyvin ystävälliseltä ja järkevältä.”
Josefina vilkaisi keskustelijoiden suuntaan. Jaana harjasi reippain ottein Inkaa, kirjavaa tammaa, jota sen ylläpitäjä oli luvannut lainata ratsuksi Rasmuksen äidille. Kaikista tallin hevosista Inka oli tuntunut lupaavimmalta vaihtoehdolta, kun Rasmus ja Josefina olivat pohdiskelleet, millainen ratsu sopisi parhaiten Jaanalle, joka ei ollut ratsastanut aktiivisesti vuosiin ja vaikutti hieman arastelevankin ainakin eläväisimpien nuorten hevosten satulaan kapuamista. Vaikka Jaana omisti kaksi ja puoli nuorta puoliveristä, toistaiseksi niin Kissellä, Akulla kuin Vivanillakin olivat ratsastaneet vain muut kuin hän itse. Oli onnekas juttu, että Josefinan kummitytön isä Jesse Aro piti ylläpitohevostaan samalla tallilla Pikin, Grannin ja Kissen kanssa, ja vieläpä luovutti tamman ilomielin lainaan yhdeksi iltapäiväksi.

“Onpas mukavaa”, Jaana kehaisi myöhemmin, kun kolme ratsukkoa keinahti liikkeelle Kaajapurojen tallin pihasta. Josefina johti Pikin kanssa joukkoa, ja häntä seurasivat Rasmus ja Kisse. Poikaystävän äiti oli vakuutellut, ettei paikka jonon hännillä haitannut, ja todennut, että saisipa nähdä Kissen, joka oli puoliksi hänen omansa, liikettä ja maastoilukäytöstä.

Jos maastoretki Joachimin kanssa olikin ollut vauhdikas ja laukalla kyllästetty, nyt ei hurjasteltu. Ratsukot kävelivät pitkään ja nautiskelivat lumisista maisemista. Josefina, joka tunsi Kaajapurojen tallin ympäristön kuin omat taskunsa, johdatti heidät kauneimmille tietämilleen poluille. Piki hänen allaan tuntui ymmärtävän nopeasti, ettei tänään porhallettaisi menemään täyttä päätä, ja ratsastajansa suureksi iloksi nuori tamma askelsikin tyynen tasaisesti eteenpäin.

“Miten sujuu”, Josefina kuuli Rasmuksen kysyvän selkänsä takana, ja tiesi tarkentamattakin, ettei kysymystä oltu osoitettu hänelle.
“Hyvin! Stina ei valehdellut. Inka on mainio tätinkuljetin”, Jaana naureskeli. “Tämän kanssa ei tekisi tiukkaa vaikka vähän laukatakin, ellei se sitten ole kovin innostuvaista sorttia.”
“Voidaan ottaa vähän ravia, ja tunnustelet sitten, miltä se vaikuttaa”, Josefina ehdotti jonon kärjestä.
“Se sopii.”

Vaikka Inka olikin reipas urheilukäytössä oleva kenttäkilparatsu, se taisi tietää paremmin kuin hyvin, milloin oli aika painaa kaasua ja milloin taasen ottaa rauhallisemmin. Jaana sai kokea maastolaukan riemua ilman turhan suurta sykkeennousua. Haastavinta rauhallisena pysyminen taisi olla Kisselle, joka olisi kaikkein mieluiten pyrähtänyt paljon reippaampaan vauhtiin kuin Piki sen edessä Josefinan pidättelemänä tarjosi. Josefina oli tyytyväinen oman mustan tammansa käytökseen: Piki kuunteli pidätteitä esimerkillisesti eikä keksinyt omia kujeita matkan varrelle.

“Ehkä Pikiin on livahtanut joulurauha”, hän vitsailikin olkansa yli.
“Kisse ei tiedä sellaisesta vielä mitään”, Rasmus puuskahti vastaukseksi.

Josefinalle maastoretki oli tärkeä. Ei ollut joulupäivä, hän ajatteli taas, mutta oli sentään aatonaatto, ja se tuntui lähes yhtä sopivalta päivältä joulumaaston järjestämiselle. Niin pitkään kuin hän muisti oli heidän perheellään ollut tapana satuloida ratsut joulupäivänä ja lähteä maastoon yhdessä, vaikka he muulloin ratsastivatkin ristiin rastiin kuka milloinkin. Tänä vuonna se jäisi Josefinalta kokematta, mutta tämä tuntui melko kelvolta korvikkeelta. Tuskin Rasmus oli tullut ajatelleeksi, miten tärkeän idean tuli ilmoille heittäneeksi pohdiskellessaan noin viikkoa aiemmin, pitäisikö heidän houkutella miehen äiti ratsaille joulun kunniaksi. Josefina oli innostunut heti, eikä katunut hetkeäkään nähdessään Jaanan punaposket ja onnellisen hymyn heidän asettuessaan loppukaarron tapaiseen asetelmaan tallin pihalle.

“Olipas se pitkästä aikaa mukavaa!” poikaystävän äiti hehkutti Inkaa rapsutellen.
“Kohtahan sä jo ratsastat itse omia hevosiasikin”, Rasmus kannusti.
“Ehkä”, Jaana naurahti. “Sitten kun ne alkavat vaikuttaa puoliksikaan yhtä viisailta kuin Inka.”
“Oho. No sitä saatat kyllä joutua ainakin Akun kohdalla odottamaan”, hänen poikansa vastasi kursailematta.
“Grannia saat lainata koska tahansa sitten kun sillä taas ratsastetaan”, Josefina lupaili. “Se on kyllä menevä, mutta se on tosi varma maastoratsu kuitenkin. Kentälläkin se on lähinnä laiska, jos ei hypätä tai tehdä paljon laukkaa.”
“Ehkä joskus kokeilenkin”, Jaana vastasi rohkeasti.
“Joka tapauksessa — mullakin oli hauskaa. Tästä voisi tulla ihana uusi jouluperinne”, Josefina intoili löysätessään Pikin satulavyötä. Siihen hän sai kaksi myönteisen kuuloista vastausta.

Harvinaisen myönteisiä olivat myös tallin teinitytöt, kun Josefina tapasi heidät pian satulahuoneessa. Janna ja Ava saivat Josefinan usein hieman varpailleen, sillä vaikka ikäero olikin hänen puolellaan, statusasteikolla teinitytöt olivat pyyhältäneet hänen ohitseen mennen ja tullen ja tiesivät erinomaisen hyvin voivansa tossuttaa vanhempaa tallikaveriaan. Vaikka Janna ei nälvinyt Josefinalle samalla tavalla päin kasvoja kuin Ava huonoina päivinään, Josefina havaitsi usein miettivänsä, mitä parhaat ystävykset puhuivat hänestä hänen selkänsä takana. Juuri nyt tytöt kuitenkin moikkasivat reippaasti ja ryhtyivät jopa ystävällismieliseen jutusteluun.

“Olitteko te maastossa?” Janna kysyi kiinnostuneena.
“Rasmuksen äidin kanssa”, Ava tarkensi Jannan kysymystä tai esitti siihen oman lisäyksensä — Josefina ei ollut varma.
“Oltiin”, Josefina vastasi lyhyesti, kuten hänellä oli tapana talliteinien ollessa kyseessä. Hän ei suinkaan tahtonut olla epäkohtelias, muttei uskaltanut alkaa lärpättääkään.
“Hitto, te ootte kyllä niin vakiintuneita”, Janna huokaisi ja jatkoi: “Onnenpekat.”
Ava ei sanonut hetkeen mitään, näytti vain tutkimattomalta.
“Niin”, hän avasi lopulta sanallisen arkkunsa hitaasti, vähän kuin haluttomasti. “On varmaan mahtavaa, kun ei tarvitse miettiä ollaanko vai eikö olla.”
“Niin”, Josefina toisti kaikuna ja yritti arvailla, mistä suunnasta tuuli nyt puhalsi ja saattaisiko se tehdä koska tahansa täyskäännöksen. “No, niin, sitä mun ei kyllä ole tarvinnut kamalasti mietiskellä. Tähän asti, ainakaan.”
“No ei kai, kun poikaystävä palvoo satulaa sun pyllyn alla… tai joku muu nokkelampi hevosaiheinen viittaus.” Jannaa alkoi naurattaa oman sutkauksensa hupsuus, ja nauru tarttui pienemmissä määrin Jusuun ja Avaan.
“Toi ei ollut kyllä sun parasta osaamista”, Ava antoi ystävälleen arvionsa.

Tunnelma oli ennenkuulumattoman kepeä ja jännitteetön heidän kolmen välillään. Josefina pisti asian merkille ja hymyili vähäsen. Joulu se taisi olla kauhuteineilläkin. Kun Rasmus ja tämän äiti tupsahtivat omien ratsujensa varusteiden kera samaan tilaan, pieni satulahuone alkoi tuntua hieman ahtaalta. Porukan kaksi nuorinta livahtivat omiin menoihinsa, mutta toivottivat vielä lähtiessään hyviä jouluja Josefinalle ja Alsiloille. Melkoista, hymähti Josefina mielessään. Toivottavasti teinityttöjen hyvä tuuli jatkuisi joulun jälkeenkin. Ehkä koko loppuvuoden, tai jopa seuraavan vuoden puolelle saakka! Se olisi mukavaa.

---

Luukku 24:
Valoisan aikaan
Ensimmäinen osa

“Herätys, unikeko”, hymähti Josefina aivan Rasmuksen korvan juuressa — niin lähellä, että naisen hengitys kutitti hieman ja nenänkärki, vai olivatko ne sittenkin huulet, hipoi miehen korvanlehtiä.
“Kuinka vähän kello on?” Rasmus kysyi karheasti. Vaikka Josefina osasi olla hyvin järkiperäinen olento, mies ei olisi yllättynyt, jos joulun henki olisi ottanut tyttöystävän valtaansa ja saanut ujutettua tämän päähän, että Rasmus piti herättää vuorokauden vasta vaihtuessa toteamaan, että oli jouluaatto.
“Vartin yli kahdeksan jo”, Josefina kertoi, kohottautui polvilleen ja venytteli hyväntuulisen näköisenä.
“Jo. Jopas”, Rasmus tokaisi kuivasti, mutta hyvä tuuli tarttui, ja sitä paitsi Eedit oli aivan varmasti ollut hereillä ainakin viidestä alkaen ja porisutellut puuropataansa.
“Meinasin herättää sut jo pari tuntia sitten, mutten viitsinyt. Näytit niin unisen rauhalliselta.”

Rauhaa riittää myös Eeditin luona, kun he hyvin pian Rasmuksen heräämisen jälkeen löytävät tiensä sinne. Jokin herttaisen vuokranantajan olemuksessa rentouttaa aina Josefinaa. Kun Eedit hymyili vastaanottaessaan hemmottelukorin, jonka Josefina oli hänelle koonnut, oli helppo uskoa hymy vilpittömän ilahtuneeksi ja lämpimäksi. Naapurinrouva ei esittänyt hymyä seurapiirileikkinä. Eedit oli rehti ja kiltti.

"Puurossa ei ole mantelia", Eedit vakuutti, kun he hyviä jouluja toivoteltuaan istuivat alas. "Sen sijaan kätkin sinne rusinan, niin voidaan kuitenkin etsiä hyvää onnea ja toiveiden toteutumista."
"Ai etsitään rusinat puurosta", Rasmus naurahti ja puristi vieressään istuvan Josefinan kättä nopeasti. "Mun toive olikin selvitä joulusta ilman reissua päivystykseen, eli se toteutui jo. Te siis tarvitsette rusinaa enemmän, joten aloittakaa te."
"Kovin ystävällistä", Josefina tuhahti hymyssä suin poikaystävälleen, ja muistutti vielä: "Kertaakaan sinä aikana, kun ollaan tunnettu, en oo saanut anafylaktista sokkia."
"Et niin, mutta mä muistan kun Alexander kertoi siitä kun lapsena sait", Rasmus totesi. "Ja mulle riittää se tarina. En välittäisi kokea livenä."
Pöydän toisella puolella istui Eedit ja näytti onnellisemmalta kuin aikoihin.

Kaiken kaikkiaan aamu oli mitä onnistunein. Toistaiseksi aikataulukin piti, ja hiljaksiin tipahtelevien lumihiutaleiden alla nuoret astelivat tarhalta toiselle jaellen hevosilleen omenoita ja kuivia leipiä jouluherkuiksi. Oli tuntunut järkevimmältä suunnata ensin Kaajapuroille, kun oli vielä takuulla valoisaa. Auburnin paremmat valaistukset sallisivat käynnin hämäränkin tullen.

"Grannista ei kyllä ole tainnut tulla sen leppoisampi, vaikka se nyt onkin tiine", Rasmus arveli, kun hänen tyttöystävänsä tamma luimisti korviaan Josefinan pujahtaessa aidan ali sen tarhan puolelle. Rasmus itse jäi katselemaan kaksikon rapsuttelutuokiota sivusta. Granni ei välittänyt hellyydenosoituksista määräänsä enempää, ja toisaalta tuntui mukavalta taata kaksikolle kahdenkeskinen hetki.
"Leppoisampi? Ei mainittavasti. Ehkä se säästelee äidillisen lempeyden siihen hetkeen, kun sillä on oma varsa", Josefina vastasi, muttei kuulostanut luottavaiselta: he molemmat taisivat epäillä, että Granni saattaisi olla melko topakka emätamma.
"Kiva nähdä, millainen Akun lapsesta tulee", sanoi Rasmus, joka ei hävennyt epäammattimaista ilmaisua lainkaan. Mitäpä suotta, kun vain Josefina oli paikalla kuulemassa.
"Täydellinen", Josefina ennusti ja innostui: "Sun äidillesi voisi ottaa kuvan Grannista. Näkihän se sen eilen, mutta loimet päällä vain. Jos mä onnistun taiteilemaan nämä loimet siististi tältä pois ja takaisin, otatko kuvan? Sun äidin orin varsahan täällä kasvaa."
"Ja kovaa vauhtia kasvaakin", Rasmus hymähti ja lupasi auliisti toimia kameramiehenä.

Pikikin pääsi kuvaan. Koska se oli energiaa keräävää sorttia ja liikkunut jo eilen vain kevyesti hidastempoisella maastolenkillä, Josefina oli päättänyt antaa sen juosta vähän irtona tänään. Suurin tarha oli tyhjillään, joten he suuntasivat sinne, sillä Verneri ratsasti Lazzoa parhaillaan kentällä. Pikille juoksentelusuunnitelma sopi loistavasti. Sitä ei tarvinnut juuri kannustaa liikkumaan, sillä vauhti oli sillä verissä ja iloisesti se kirmailikin suuntaa tuon tuostakin vaihdellen menemään.

"Kiva nähdä se noin iloisena", Josefina hymähti. Kaajapuroilla oli enimmäkseen oikein hyvä pitää hevostaan, kun eläimillä oli siellä tilaa olla eläimiä. Joskus Josefina kyllä kaipasi parempia mukavuuksia, mutta koki olonsa niin kotoisaksi täällä, ettei tosiasiassa harkinnutkaan hevostensa siirtämistä muualle.

"Aika hyvä kuva", Rasmus yhtäkkiä arvioi varovaisen tyytyväisenä otostaan, mikä sai Josefinan kääntymään hänen puoleensa.
"Totta!" Josefina ilahtui. "Osaisinkohan mä muokata noi aitalangat pois…?"
"Ei kai se kovin hankalaa olisi", Rasmus arveli.
"Pitääpä yrittää ajan kanssa. Ajasta puheenollen: pitäisikö meidän siirtyä kohta Auburniin, niin ehditään sitten Jaanan ja Hannun luo ihmisten aikoihin?"
"Voidaan me mennä. Hitsi. Mieti millaista olisi käydä kävelyttämässä hevosia ratsastuspuistossa", Rasmus haikaili kaihoisasti. "Harmi kun ei ehditä tänään."

Josefina naurahti lämpimästi.

"Oletkos sittenkin vähän romantikko", hän kiusasi kumppaniaan, joka suoristi ryhtiään.
"Miten niin sittenkin? Osaanhan mä olla romanttinen", Rasmus puolustautui. "Tuon aamiaista sänkyyn ja kaikkea."
"Osaat, osaat! Mutta silti", Josefina sanoi pukiessaan Pikille riimua. "Että ihan fiilistelet puistossa samoilua."
"No ajattelin vaan, että onhan siellä aika nättiä", Rasmus tuhahti, mutta suli hymyyn, kun Josefina kurotti suikkaamaan suukon hänen ulkoilman punaamalle poskelleen. "Mutta ehkä se just onkin parasta sun kanssa. En mä sinne välttämättä yksin menisi fiilistelemään. Jos se tekee musta jonkun pehmon niin olkoon sitten niin."

Josefina nauroi. Piki askelsi eloisa ilme hevosennaamallaan heidän rinnallaan, mikä sai Rasmuksen pohtimaan, soveltuisiko aina vähäsen kiireinen tamma kovinkaan hyvin enemmän tai vähemmän romanttiselle ratsastusretkelle. Ehkä pitäisi valita jokin toinen hevonen, tai vain lähteä suosiolla reippaalle laukkavedolle. Se vasta olisikin hauskaa. Rasmus toivoi äkkiä kovasti, että he Josefinan kanssa ehtisivät piankin taas ratsastamaan yhdessä.

"Onpa kiva, kun Kisse on täällä ja voidaan käydä useammin yhdessä tallilla", Josefina hymähti juuri aivan kuin olisi ajatellut aivan samoja asioita kuin poikaystävänsä.
"Niin on", Rasmus sanoi ponnekkaasti ja päätti visusti pussata Josefinaa heti, kun he ehtisivät pois ratsastustaan lopettelevan Verneri Kaajapuron näköpiiristä.
"Ja onpa ollut tunnelmallinen aatto tähän asti", Josefina kehui samalla kun Rasmus avasi Pikin oman tarhan porttia ja hätisteli uteliasta Harry-hevosta kauemmas, jotta Josefina ja Piki mahtuivat pujahtamaan sisään. Josefina päästi Pikin vapaaksi ja jutusteli hieman tammoille: "Heippa Piki, ja Harry. Joulumieltä teillekin. Älkää riehuko liikaa."

Sitten Josefina kääntyi portin pielessä seisovan miehen puoleen.

"Ja sitten Branin luokse?" tyttöystävä ehdotti ja hymyili niin, että Rasmuksen vatsanpohjassa tuntui vähäsen hassulta ja suupielet kohosivat väkisinkin matkimaan Josefinan omia.
"Joo", Rasmus äännähti ja hylkäsi aiemman häveliäisyytensä. Viis siitä, jos Verneri näkisi suudelman. Tuskinpa mies siitä mitään ajattelisi.

Loppujen lopuksi uteliain yleisö löytyi paljon lähempää kuin ratsastuskentältä. Piki työnsi pehmeän turpansa aivan lähelle heitä ja kutitteli turpakarvoillaan kummankin pusuttelijan poskia, mikä kirvoitti ilmoille naurahduksen ja Josefinan helisevän hihityksen.

Vernerin suoraselkäinen olemus on tuttu ja turvallinen, eikä Josefinaa hirvitä ratsastaa Pikillä hänen edessään. Mies tietää tarkasti, mitä hänen valmennettavilleen kuuluu, eikä taatusti odota liikoja. Piki on alkanut vähitellen palautua sporttisempaan päin tiineyden ja varsan kanssa laiduntamisen ja tarhailun jäljiltä, mutta Josefina tuntee yhä eron taukoa edeltäneeseen tilanteeseen - tai ehkä aika on vain kullannut muistot. Ratsastettavuus vaatii taas työtä, ja hevosen keho jumppailua ja notkistelua, ja sitä Verneri heille tarjoilee puomitehtäviä teettäen.

Tuntuu mukavalta valmentautua jälleen. Josefina laskeskelee päiviä opintojensa alkuun ja tietää, että sitten on taas aika luottaa muiden apuun hevosten hoidossa ja liikutuksessa, mutta toistaiseksi on ihanaa tehdä kaikki sellainen kiireettömästi itse. Vernerin ääntä kuunnellessaan Josefina unohtaa pieneksi hetkeksi kaiken muun kuin Pikin, omat apunsa ja niihin saamansa reaktiot ja valmentajansa palautteen.

"Se parani paljon tähän kierrokseen. Vaihda suunta, jatka tehtävää", Verneri ohjeistaa, ja Josefina tekee kuuliaisesti työtä käskettyä.

Ensimmäinen lähestyminen puomilinjalle ei täysin onnistu, vaan Piki joutuu harppaamaan ensimmäisen puomin yli valtaisalla raviaskeleella jäätyään siitä kovin kauas. Josefina ei anna loikkaa muistuttavan askeleen sysätä häntä tasapainostaan, vaan jatkaa sinnikkäästi keventämistä ja odottaa, että tamma hänen allaan saavuttaa puomien rytmin. Epätasaisesta suorituksesta huolimatta Josefina on tyytyväinen: Piki ei hermostunut, vaikkei kaikki mennyt saumattoman sulavasti. Hevonen on kääntynyt paperilla kuusivuotiaaksi, mutta sen ratsastaja muistaa, että tamma on todellisuudessa syntynyt vasta keskikesällä ja viettänyt aimo siivun ratsastusiästään varsallisena tammana. Sievä musta hevonen on yhä kokemattomuudesta vihertävä raakile. Sillä ei ole samaa voimaa, suoritusvarmuutta ja kypsyyttä kuin Grannilla, ja Josefina tulee iloiseksi joka kerta, kun tamma siitä kaikesta huolimatta pitää päänsä kylmänä hankalissa tilanteissa ja luottaa itseensä. Nopea silitys kaulalle palkitsee hevosen puomilinjan jälkeen, ja sitten meno jatkuu tasaisessa, tarmokkaassa ravissa.

"Sulla on hyvä ote siihen", Verneri kehaisee ohimennen, mutta rakentavan palautteen sekaan uppoava kehu saa Josefinan hehkumaan jälleen hieman itsevarmempana. Hän osaa yhä: vaikka fokus elämässä on liukunut omaan koulutukseen hevosten sijaan, hän on kasvanut nuoria hevosia ratsastaen ja tietää, mitä tehdä Pikin kanssa. Tammalla on aikaa kehittyä hyväksi kilpahevoseksi. Tärkeintä on vaalia sen positiivista asennetta työntekoon.

Valmennuksen lähestyessä loppuaan maneesiin saapuu toinen ratsastajatar, joka on tehnyt Josefinan huomioiden mukaan hyvää työtä oman nuorensa kanssa. Zelian Josefina tunnistaa välittömästi; Matildan uusi hiusväri vaatii hetkellistä silmienräpsyttelyä. Sentään Josefina ei jää tunnistamattomuudesta kiinni niin kuin Rasmus hukattuaan kerran hänet kaupassa. Poikaystävä oli sen yhden kerran unohtanut etsivänsä aiempaa vaaleampia hiuksia ja pyörinyt tovin hupaisan näköisenä aivan Josefinan vieressä, ennen kuin asioiden tola oli palannut hänen mieleensä poskia koristavan punan kera. Josefinaa oli naurattanut. Rasmus oli sinä iltana kotosalla kehunut omalla mittapuullaan vuolaasti, lähestulkoon villisti, hänen uusia hiuksiaan kuin paikatakseen kauppakömmähdystään.

Josefina kuitenkin ehtii tunnistaa Matildan ennen kuin ratsastaa ensimmäistä kertaa niin läheltä, että tarvitsee nyökätä tervehdykseksi. Silloin Verneri on jo päättänyt valmennuksensa ja jättänyt ratsukon ravailemaan loppuraveja, ja Matilda puolestaan on kiristänyt Zelian satulavyön ja kehottanut tamman käyntiin.

"Oliko hyvä valmennus", entinen lilahius kysyy sävyyn, josta käy ilmi, ettei hän odota seikkaperäistä selostusta, mutta jonkinlaista kohteliaisuuskeskustelua kylläkin.
"Oli kyllä! Hyviä tehtäviä Pikille", Josefina kehuu.
"Puomit voisi oikeastaan jättää", Matilda tokaisee. "Voin hyödyntää Zelian kanssa."
"Toki", Josefina myöntyi siirtäessään Pikin käyntiin.

Tovin he ratsastavat hiljaisuuden vallitessa, eivätkä hevosten käyntiaskeleet juuri täytä maneesiin syntynyttä äänien tyhjiötä. Kenties siksi kummankin mieli askartelee ja yrittää tuottaa uutta keskustelunaihetta. Lopulta Matilda on Josefinaa nopeampi.

"Verneri on tainnut valmentaa teitä pitkään", hän sanoo.
"Alusta asti", Josefina myöntelee.
"Hyvä valmentajasuhde on kyllä tärkeä."
"Niin on."

Keskusteluun tulee taas tauko. Josefina tunnustelee Pikin käyntiä, jottei joutuisi keskittymään venyvään ja hänen mielestään kiusallisemmaksi muuttuvaan hiljaisuuteen. Hyvistä valmentajasuhteista puhuminen tuntuu hankalalta, kun hän on jättänyt oman isänsä valmennukset pitkäksi aikaa tai kenties pysyvästi tauolle. Rasmus ja Titta Tyyskä hevosineen treenasivat nyt kahdestaan, ja Josefina mietiskelee, kuinka kauan menisi läpi, ettei hän valmentautunut oman isänsä asiantuntevassa ohjauksessa vain hevostilanteensa takia. Piki ei olisi vielä valmiskaan Branin ja Titan Ryynin seuraan, mutta olisi sille löytynyt toinenkin valmennusaika, jos Josefinaa vain huvittaisi. Isä tekisi mitä tahansa tarvittavia järjestyksiä saadakseen heidät mahtumaan valmennuksiinsa.

"Aikooko Alexander jatkaa teidän isän jalanjäljissä ja valmentaa enemmänkin?" Matilda kysyy yhtäkkiä kiinnostuneena.
"Siitä mä en tiedä. Se aikoo mitä aikoo, ei se kauheasti etukäteen kerro", Josefina vastaa rehellisesti, mutta hivenen levottomana. "Ruotsiin se on nyt joka tapauksessa palannut, joten voi olla että se on taas liian kiireinen ratsastaessaan valmentaakseen itse."
"Hm", Matilda äännähtää vastaukseksi.
"No, sen näkee sitten. Joka tapauksessa", Josefina selvittää hieman kurkkuaan ja jatkaa sitten toivoakseen iloiseen sävyyn: "Mukavaa ratsastusta. Me painellaan takaisin Purtsilaan."
"Joo", Matilda sanoo, ja lisää pienellä viiveellä ja hivenen väkinäisesti: "Turvallista matkaa."

Jusufiina
last seen today at 18:12

Oliko toi Pikin rehu Groovia? Se on melkein loppu, voin hakea lisää samalla ku haen Sepolle huomenna.

On se, ei sun kyllä tarvitse hakea. Voin pyytää Rasmusta.

Ei tarvi. Voin hoitaa. Sanoin Verkullekin että mä hoidan Pikin ruokien laitot nyt ku et pääse. Ja oon harjaillu sitä myös. Sanoin myös Rosalinalle että voin hoitaa Granninkin jos se ei ehdi.

Ok. Kunhan ei ole liikaa vaivaa niin kiitos

Voin kyllä liikuttaakin sen jos Ulpu ei pääse. Verkku voi vaikka katsoa pari kertaa.

Kyllä se käy. Hyvä jos on joku paikalla jos ratsastat kun Piki on niin sähinkäinen.

Tietty.

Mä pysäköin vähän yskivän Fiatin sohjoisen tallin pihalle. Mummon kauppakassi veteli viimeisiään, mutta se oli kuitenkin auto. Se kulki ja pysähtyi, joskus vähän omatahtoisesti mutta kuitenkin. Mä olin saanut uudenkarhean ajokorttini yhtä virhettä vaille hylätyn, mutta sillähän ei onneksi ollut mitään väliä, kun se oli kuitenkin myönnetty. Inssissä mulle oli lopuksi sanottu tilannenopeudesta, vaikka musta mä olin ajanut hitaammin, kuin Fiatin oikea omistaja, eli mun mummoni.

Ovi narahti, se valitti vanhuuttaan ja mietin, että se ehkä voisi jäädä käteeni jokin kaunis päivä. Lunta oli melkein nilkkoihin asti, se oli satanut yön aikana eikä Pekka tai Verkku olleet ehtineet vielä lanata sitä pois. Mä kävelin punaisen Punton takaluukun luokse ja nostin syliini Sepon ruokasäkin. Jätin luukun auki, sillä mun pitäisi hakea sieltä vielä Pikin ruokasäkki ja lähdin ruokakatosta kohti.
“Mä en voi uskoa että sä oikeasti raahaat Pikille ruokia tänne”, Janna nauroi kävellessään uggeissaan luokseni.
“Se on sairaalassa! Tottakai mä haluan auttaa”, vastasin loukkaantuneen kuuloisena.
“Etkä halua mitään vastineeksi, niinkö?”
“No en tietenkään. Kai se auttaisi Sepon kanssa jos mä olisin sairaalassa? Sä ainakin auttaisit?”
“En kyllä lupaa mitään. Se on yksi lohikäärme välillä.”
“No niin on Grannikin. Sitä paitsi saan mä ratsastaa Pikiä. Verkku lupasi tulla katsomaan meidän perään”, kerroin. Senkin takia olin niin aikaisin tallilla tänään, koska Jannan isoveljelle ei kuulemma sopinut mikään muu aika.
“Sieltähän se tuli. Tiesin, ettet auta Jusua vaan ystävällisyyttäsi”, Jannan katse oli pistävä, kun se katsoi mua. Mä laskin painavan rehusäkin lattialle tuhahtaen.
“En mä mikään hyväntekeväisyyslaitos kuitenkaan ole”, ilmoitin virnistäen.

Piki oli täynnä tarmoa, kun talutin sen tarhasta talliin. Se oli liikkunut eilen Ulpun kanssa pitkin poikin lähipeltoa hankitreenissä, eikä sen tänään tarvitsisi välttämättä edes hiota. Mä olin oikeastaan aika ylpeä itsestäni että olin tajunnut lisätä liikutustarjoukseeni Vernerin, koska Jusu tuntui luottavan elämänsä Verkun käsiin eikä sillä ollut siten mitään syytä kieltäytyä. Mä olin kuullut juttua, ettei se ollut itse ihan ensi viikon aikana tulossa liikuttamaan hevosiaan.

Ja jos nyt piti olla ihan täysin rehellinen sekunnin verran, niin mä oli oikeasti ollut aika ahdistunut sen hetken ku ei ollut tietoa miten vakavasti Jusulle oli käynyt. Ambulanssi oli ohittanut mut tallitiellä pillit ulvoen ja mä olin melkein ajanut ojaan, kun olin säikähtänyt niin kovin. Sitten ne oli työntäneet Jusun siihen samaan ambulanssiin ja jopa Jessen kasvot olivat olleet niin vääristyneet huolesta etten ollut saanut itseäni Sepon selkään sinä päivänä. Mä en halunnut joutua päivystykseen hiirulaisen sänkynaapuriksi.

Jusu oli onneksi juuri niin järjestelmällinen, että mun ei tarvinnut edes hetkeä miettiä mitkä oli Pikin varusteet. Tamman varustaminen oli oikeastaan aika rutiininomasta, vaikka musta tamma olikin menossa jo siinä vaiheessa, kun raotin sen karsinan ovea laittaakseni satulan sen selkään.
“Maltahan nyt hetki”, naureskelin ja yritin olla mahdollisimman ripeä loppujen varusteiden kanssa.

“Valmista?” Verneri ilmestyi Pikin karsinan eteen juuri, kun olin kiinnittämässä kypärän leukahihnaa kiinni.
“Valmis.”
“Hyvä, mennään sitten”, Verneri totesi ja väistyi päästääkseen meidät boksista ulos. Mies sulki tallin oven meidän takana ja käveli meidän perässä kentälle, jonka portin tämä sulki huolellisesti perässämme. Mä yritin olla katsomatta vähän vinoksi jäänyttä tolppaa, jonka Jusun keho oli kääntänyt. Se saataisi suoristettua vasta keväällä, kun routa antaisi myöden.

“Kyllä mä pärjään”, lupasin kun Verkku yritti tulla pitämään Pikistä kiinni selkäännousun ajan. Olin mä nyt herranen aika ennenkin ratsastanut. Mies nosti kätensä puolustelevasti ilmaan ja otti askeeleen taaksepäin. Mä hymyilin hyväksyvästi ja ponnistin mustan ratsun selkään ihan kevyesti, ihan ilman ongelmia.
“Näetkö? En mä ole mikään lapsi enää.”
“Niin.” Verkun katse liukui vinoon pystytolppaan ja meidän välillä leijui sanomattomana lause ei ole Josefinakaan ja silti se on sairaalassa.
“Niin”, mä tunsin tarpeen toistaa ja pyysin Pikin käyntiin.

“Ota vaan ohjia lyhyemmälle ja pyydä siltä vähän aktiivisempaa työskentelyä”, Verkku ohjeisti. Mä tottelin, vaikka tietysti olin kuvitellut sen vaikka selailevan puhelintaan kentän laidalla sen aikaa, kun kävisin Pikin askellajit läpi ja me molemmat todettaisiin, etten ollut kuollut.
“Mä en sitten maksa mistään tunnista”, muistutin terävästi.
“Mmh”, mies murahti. Ehkä mä ansaitsin juuri jonkun sateisen iltatallin teon.

Piki oli aika innoissaan uudesta kuskistaan - sen pää kääntyili ohjastuntumasta huolimatta pitkin tallipihaa ja se tarjosi mieluusti jo ravia vaikka sen aika ei ollutkaan vielä. Tein puolipidätteitä, taivuttelin ja tarjosin nuorelle tekemistä, ihan omasta aloitteestani ja Vernerin ohjeiden mukaan. Juuri kun se tuntui vähän jo rentoutuneelta ja mä vähän hypistelin ravisiirtymistä, se säikähti jotain olematonta ja hypähti puoli metriä sivulle. Mä olin kuitenkin hereillä ensimmäisen kerran jälkeen ja painoin pohkeella muistutuksen, että ei ollut okei hävitä alta. Kun me vihdoin päästiin raviin, meidän seuraan oli liittynyt Janna Sessalla ja mä tunsin sen polttavan katseen itsessäni. En ollut ihan varma toivoisiko se että mä lentäisin sieltä näyttävässä kaaressa vai nimenomaan etten. Lentäisi siis.

Ravissa Piki oli jo parempi, sille liike oli selvästi rauhoittava elementti. Mä jatkoin edelleen taivuttelua ja tein pari väistöäkin lumisen kentän pitävissä kohdissa. Pikin energisyystaso ei tuntunut laantuvan, mutta mä en päästänyt sitä laukalle taaskaan ennen kun tamma esitti edes vähän rentoutuneempaa askellajia. Verneri näki saman, minkä tunsin jo selkäänkin - kulmasta rauhallinen nosto ja pitkän sivun jälkeen takaisin raville. Musta tuntui että se vähän varoi, ehkä sekään ei halunnut mun päätyvän Jusun petinaapuriksi päivystykseen.

Kukaan ei kuitenkaan ollut kai muistanut sanoa sitä Pikille, koska se löysi ihan uuden elämän innon päästyään laukkaan. Se heitteli korvat höröllä takapäätään, mutta mä istuin siellä kuin mestari. Olihan mulla oman elämäni pukkikone pihaton puolella ihan joka päivä vuodesta. Ei Pikikään ihan tosissaan ollut, koska se olisi kyllä saanut mut alas halutessaan, mutta nyt mä vain pidin huolen että sen pää pysyi ylhäällä ja mun takapuoli kiinteästi satulan nahkaa vasten.
“Anna sen laukata, tee pääty-ympyrät ja hidasta istunnalla vauhtia. Noin, parempi jo. Hae vähän paremmin tuntumalle se. Janna voisit ravata Sessan kanssa jo niin ette jää jalkoihin.”

Musta tuntui vähän siltä kuin me oltaisi oltu Jannan kanssa jossain ratsastuskoulutunnilla.


“Ihan hyvältä se vaikutti, saat tehdä paljon töitä sen rentouden eteen. Haluan nähdä ainakin vielä seuraavan ratsastuskerran, sovitaan joku aika sitten kun tiedät koska menet seuraavaksi.”
“Joo, kiitti.”
“Haitko sille jo uuden rehusäkin?”
“Joo.”
“Hyvä.”

Verneri suostui lähtemään kentältä vasta, kun molemmat jalkani olivat tukevasti sen lumisella pohjalla. Janna laukkasi Sessalla meidän ohitse, mutta pysäytti tamman seuraavalla kierroksella. Mä sain juuri löysättyä Pikin vyötä ja käännyin katsomaan sitä.
“Noh?”
“Mitä noh?”
“No miltä se tuntui. Onko Jusu pilannut sen ihan?” Janna ei kuulostanut kuitenkaan siltä, että se olisi kovin tosissaan.
“No ei. Ihan kivalta, aika vireä.”
“Se vähän näyttikin.”
“Niin.” Mä olin ainakin päästänyt Pikin jo Grannin yläpuolelle suosikkirankingissa. Se oli ehkä aika lähellä sellaista hevosta, jonka mä unelmatilanteessa lottovoiton jälkeen ostaisin.

“Käydäänkö pitsalla tän jälkeen? Tai kahvilla?” Janna kysyi, mun ajokortti oli oikea lottovoitto omalla tavallaan ja mummon Punto tarjosi kivasti vapautta liikkumiseen. Me oltiin käyty Jannan kanssa eilen Murronmaalla shoppailemassa ihan muuten vaan.
“En mä ehdi. Lupasin käyttää mummon kaupassa tallin jälkeen. Maksu auton käytöstä”, selitin ja melkein pyöräytin silmiäni. Tiesin miten kauan siltä kestäisi päästä palvelutiskin ohi, kun se jäisi juttelemaan työntekijöille ja kyselisi niiden kuulumiset nimipäivistä lastenjuhliin. Mä en tiennyt miten se saattoi muistaa niiden kaikkien nimet ja naapureidenkin hyvässä lykyssä. Mulla ei ollut edes mitään hajua mikä rehukaupan myyjän nimi oli vaikka mä olin juuri tullut sieltä.
“No huomenna ehkä?”
“Joo, huomenna.”

18.2.2021

Alkuvuosi Pikin kanssa oli sujunut Ulpun mielestä mukavasti. Tamma oli ikäisekseen hyvällä koulutustasolla, kun otti huomioon, että se oli varsonutkin. Sen kanssa oli mielekästä tehdä töitä: Piki ei ollut millään tavalla vaikea, vaan pikemminkin yksi mutkattomimmista hevosista, jota Ulpu tällä hetkellä ratsasti. Se toki kävi järkeen, sillä Pikin jälkeen Ulpun seuraavaksi suurin ratsu oli 141-senttinen.

Ulpu oli luvannut kilpailla Pikillä Kalla Cupin ensimmäisessä osakilpailuissa kuun vaihteessa. He olivat Jusun kanssa päätyneet siihen, että Ulpu hyppäisi tammalla junioriluokan, mutta kolmesta estekorkeudesta he päättäisivät sopivimman hieman lähempänä kisoja. Piki tietysti oli hypännyt metriä jo viime kaudella ja selviäisi siitäkin varmasti hyvin, mutta Jusu halusi ottaa varman päälle, jos hevonen ei tuntuisi erityisen hyvältä kisoja edeltävä viikolla. (Omasta mielestään Piki olisi toki selvinnyt metrin radasta vaikka kolmella jalalla silmät kiinni.)

Esteradan lisäksi Piki pääsisi kokeilemaan onneaan myös kouluaitojen sisällä, sillä tamman punatukkainen hoitajatar oli saanut luvan startata sillä helpon B:n. Yhteistyö Avan kanssa ei ollut ehkä ollut aivan yhtä mutkatonta kuin Pikin itsensä tai Jusun kanssa, mutta ei Ulpulla ollut tytöstä mitään pahaakaan sanottavaa. Piki oli ollut Avan liikutusvuorojen jälkeen oma itsensä ratsastaa ja varusteet järjestyksessä. Kalentereiden sumplimisessa oli joskus oma hommansa, mutta onneksi se ei niinkään ollut Ulpun ongelma, vaan Jusun. Ja tietysti Pikin tyyppisen energisen hevosen kanssa oli hyvä, että se sai paljon liikuntaa.

Torstaina viikko ennen kilpailuja Ulpu hyppäsi Pikin kanssa erikoisesteitä. Hyvän lumikerroksen myötä Kaajapurojen kenttä oli ollut liki koko talven hyvässä kunnossa ja turvallinen hypätäkin, joskin lähinnä Ulpu oli keskittynyt tekniikkatehtäviin pienillä esteillä. Hänen mielestään maksimikorkuisten esteiden hypyttäminen ei ollut tarpeen juuri koskaan, etenkään kokeneemmilla hevosilla – melkeinpä riitti, että ne kävivät hyppäämässä täysimittaisia ja -kokoisia ratoja kisoissa. Piki ei toki ollut aivan vielä siinä kategoriassa, mutta sellaisella tasolla kuitenkin, että sekin hyötyi erityisesti teknisemmistä harjoituksista.

Erikoisesteet sinällään eivät olleet Pikille juttu eikä mikään. Kaajapurojen esteet eivät olleet aivan yhtä jännittäviä ja kirkkaanvärisiä kuin Auburnissa, mutta Ulpu epäili, etteivät nekään saisi Pikissa aikaan sen kummempaa kauhua. Se ylitti silti sujuvasti lankut, muurit ja vesimaton eikä olisi millään jaksanut kuunnella Ulpun kaikkia pidätteitä. Pelkästään vauhdista Ulpu ei ollut huolissaan, mutta kun Piki sopivasti innostui, sen ohjaaminen muuttui myös hankalaksi.

Kaiken kaikkiaan Piki teki kuitenkin erinomaista työtä, ja Ulpulla oli hyvä tunne seuraavan viikonlopun kisoista.

Ulpu oli juuri lopettelemassa, kun Ava talutti suomenhevosensa kentälle ja kipusi sen kyytiin. Sympaattinen Seppo hörisi Pikille, ja Ava tervehti huiskauttamalla kättään.

”Korjaanko esteet pois vai aiotteko hypätä?” Ulpu tiedusteli.

”Aion hypätä”, Ava ilmoitti ja katseli esteitä. ”Viimeistelytreenit. Kenttäkisat alkaa huomenna.”

”Aivan, mäpäs jätän sitten esteet”, Ulpu vastasi. ”Tsemppiä kisoihin! Älä väsytä sitä tänään, niin Seppo jaksaa pakertaa.”

”Kiitos”, Ava sanoi aika kylmästi, ja Ulpu arvasi, että Ava ei ehkä tuntenut kaipaavansa hänen neuvojaan. Ulpu hymyili itsekseen kumartuessaan löysäämään Pikin vyötä. Jääräpäisyydessään Ava muistutti Ulpua itseään muutama vuosi takaperin, ja Ulpu päätti pitää tytölle peukkuja – niin Sepon kuin Pikinkin kisasuoritusten aikana.

Sen turvin, että Rasmus toimii porttivahtina helpon A:n viimeisten ratsukoiden ajan ennen luokkien välistä pientä taukoa, Josefina ehtii itse viemään yksityistallista lainakarsinan pieneksi hetkeksi saaneen Pikin Pekka Kaajapurolle, joka on tullut hakemaan päivän ensimmäistä Purtsilaan poistuvaa lastia. Avalla on tekemistä Sepossakin, ja samaan kyytiin mustien ratsujen kanssa pitää saada sopimaan vielä Nitan upea Aliferinakin. Josefina on iloinen siitä, että hänellä on nyt Kaajapuroilla tallikaverinaan oikea ystävä, ja elättelee varovaisia toiveita siitä, että ehkä Nitan avulla hän rohkenee tutustua enemmän Kiiaankin, jonka hevosella Nita kilpailee tänään vaativassa B:ssä.

Josefina itse ei starttaa lainkaan tänään, kuten ei ole tehnyt koko osakilpailuiden aikana. Ensi kerralla sitten, hän ajattelee kiinnittäessään Pikin kuljetussuojan viimeistä tarraa. Ajatus ei kuitenkaan ole kovinkaan intensiivinen. Kalla Cupin ensimmäisen osakilpailun väliin jääminen ei lopulta harmita Josefinaa juuri lainkaan. Piki on päässyt taas harjoittelemaan kisaelämää ensin menestyksekkäästi Ulpun ja sitten mitäänsanomattomammin Avan kanssa, ja sivusta katsominen ei ole tuntunut lainkaan siltä, että Josefina olisi missannut mitään elintärkeää. Onhan hän kisannut kisaamasta päästyään, eikä varmaan kesän tulleen taas muuta teekään, kun Dierk Mayer pääsee tarraamaan tahtipuikkoon ja osoittamaan kesäviikkojen sävelet.

Piki on puuhakas ja levoton, ja Josefina joutuu heti tallin ovesta ulos päästyään pyöräyttämään sen pari kertaa itsensä ympäri, jotta tamma malttaa rauhoittua tarpeeksi seistäkseen aloillaan sen pienen hetken, joka sen taluttajalla kuluu pääoven sulkemiseen. Rauhoittuminen on hetkellistä, ja aivan pian Piki suorastaan loikkaa eteenpäin niin, että Josefina joutuu komentamaan sitä äänellä ja tarraamaan tiukasti riimunnaruun.

"Piki! Äp! Bete dig!" Josefina käskee hevosta, jonka korvat pyörivät kuin propellit.

Tietysti juuri silloin kulman takaa kävelee kouluratsun perikuvaksi puunattu Mina. Sarah Reyes pysäyttää hevosen täydelliseen nelijalkapysähdykseen vaivautumatta kiristämään ohjia, vaikka niitä roikkuukin hevosen kaulalla peräti kaksin kappalein. Josefinan poskia punoittaa hieman. Kyllä tässä näkee, kuka on kouluratsastuksen kaksinkertainen Kalla Cup -voittaja ja kuka vain taluttaa kotimatkalle vilkasta (ja sillä hetkellä hyvin huonosti käyttäytyvää) estehevosta, joka on tehnyt pienten virheiden täyteisen ja ehkä osuvimmin keskinkertaiseksi kutsuttavan kouluradan päivän helpoimmassa luokassa teini-Avan kanssa lähinnä koska Josefina ei ole hennonnut evätä viimeisinä viikkoina suuresti avuksi olleelta Avalta mahdollisuutta. Piki ei ole kouluratsu, eikä siitä sellaista tule, ja Sarahkin tietää sen.

"Hänkö on nyt saanut ihan tarpeekseen koulukisoista?" nainen kysyy korkealta ryhdikkään ratsunsa satulasta.
"Ilmeisesti", Josefina naurahtaa hivenen nolona ja yrittää rohkaista itseään ajattelemalla, että vaikkei juuri nyt siltä vaikuta, on hänkin sentään oman lajinsa kaksinkertainen mestari eli aivan kelpo hevosihminen.
"Äkkiä pois", Sarah vielä tulkkaa nyt luojan kiitos vauhdikkaaseen käyntiin tyytyneen Pikin ajatuksia - vaiko sittenkin Josefinan? Onpas lannistavaa. Sen lisäksi, että Sarahin hevonen käyttäytyy paremmin, toinen on vielä mukava ja kauniskin, ja ehdottomasti tyylikkäämpi kuin ruskapuuta muistuttava Josefina, joka on vieläpä joutunut lainaamaan lämmikkeekseen Rasmuksen ruosteenpunaisen toppatakin. Takki ei taatusti imartele Josefinaa lainkaan. Resori kiristää sen alhaalta hänen (kaikeksi onneksi, sivumennen sanoen) Rasmusta naisellisemmalle lantiolleen ja vyötäisillä takki puolestaan pussittaa. Edes kaunis hevonen hänen käsipuolessaan ei varmasti tee heistä erityisen esteettistä näkyä, kun Pikin kuljetusloimen ja hänen omien ulkovaatteidensa värit riitelevät kaiken muun hyvän lisäksi keskenään.

Mutta mukava osaa Josefinakin sentään olla.

"Joo, Pikin päivän työt on tehty. Sulla sen sijaan on urakka vielä edessä - onnea siihen!" hän toivottaa ja kuulostaa onneksi vain hieman hengästyneeltä joutuessaan pysyttelemään pörhäkän Pikin tahdissa.
"Kiitos, Jusu!" Sarah huikkaa hänen peräänsä.

Ehkä kohtaamista ei sentään tarvitse jäädä ikuisiksi ajoiksi häpeilemään, Josefina ajattelee saatuaan Pikin Pekan kyytiin. Kaikeksi onneksi tamma käveli autoon samaa vauhtia kuin tallista pihalle, joten se sentään sujui hyvin. Nyt Josefina on vapaa palaamaan vastuutontilleen. Vaativan B:n on määrä alkaa hetkenä minä hyvänsä. Paikaltaan puuttuva porttivahti ei kuitenkaan voi juosta: rivakka kävelykin on saanut hänet hengästymään, eikä kylkien kohoilu vieläkään tunnu miellyttävältä. On kuitenkin piristävää olla ihmisten ilmoilla ja tekemässä jotakin tarpeellista ikuisuudelta tuntuvan sairasloman keskellä, ja saamansa piristysruiskeen voimin Josefina arvelee jaksavansa piipahtaa myös Krouvissa illan jatkoilla, mikäli vain ehtii käydä kotona levähtämässä ennen sitä. Olisi miellyttävää laittautua pitkän oloasuissa vietetyn ajan jälkeen, tavata ihmisiä ja onnitella osakilpailuissa menestyneitä; olla osa Cup-huumaa, vaikka sitten vain sivuhahmon kummin kaimana.

Satulaan palaaminen saa Josefinan tuntemaan itsensä terveeksi tavalla, johon mikään muu asia maailmassa ei pystyisi. Hän on palannut töihin, mutta siellä terveyden tunnetta latistaa olennaisella tavalla Penna Vaanila, joka siristelee epäluuloisesti silmiään, kun Josefina väittää olevansa työkykyinen. Onnettomuudesta on kulunut kaksi kuukautta, ja viimeiseen muutamaan viikkoon ei Josefinan olo ole ollut enää kivulias. Jäykkä ja rapistunut kyllä, muttei enää kivulloinen, vaan Pennapas suhtautuu häneen kuin raihnaiseen akkaan ja on epäilemättä huolissaan siitä, onko hänen työtehonsa sama kuin ennen. Lopulta tallimestari kyllä tuumaa, että ei kai kunto palaudu muuten kuin tekemällä, ja siitä hetkestä alkaen Josefinasta tuntuu omituisella tavalla, että tallivuorot ovat hänen fysioterapiaharjoituksiaan.

Piki ei kuitenkaan osoita pienintäkään huolta siitä, onko sen ratsastaja entisellään. Varovasti ja lääkärin ohjeet takaraivossaan kolkutellen Josefina palaa ratsaille ja tuntee olonsa jälleen ehjäksi. Hypätä hän ei vielä tohdi, eikä lasketella täyttä laukkaa pitkin maita ja mantuja, mutta kevyt ratsastus piristää. Paluu tavalliseen elämään tekee hyvää. Josefina on saanut enemmän kuin tarpeekseen kotinsa seinistä ja omista kehää kiertävistä ajatuksistaan. Kiltti ja reipas Piki on ollut yhteistyöhaluinen mutta omaan pikanttiin tapaansa keskittymistä vaativa ratsu, ja sekös vasta onkin juuri kaivattua lääkettä Josefinan kipeälle mielelle. Ratsastuksen jälkeen hän hymyilee aidommin kuin pitkään aikaan.

Sen piti olla kevyt liikutus, mutta Niilo palaa Kaajapurojen pienen tallin pihaan hikisen Pikin kanssa. Säikkysilmäinen poika odottaa joka hetki Josefinan kävelevän näköpiiriin, pysähtyvän tuijottamaan epäuskoisena hiestä märkää hevostaan ja antavan sitten Niilon kuulla täyslaidallisen. Josefina tekisi sen tietysti anteeksipyytelevästi, niin kuin vihaisuus ja pettymys ohjeiden vastaisesta ratsastuksesta olisi vika naisessa itsessään eikä seuraus pojan kuuliaisuuden puutteesta.

Pikin saaminen lainaan oli ollut molempia hyödyttävä järjestely, ja nyt Niilo on ehkä pilannut sen aiheuttamalla Josefinalle lähinnä päänvaivaa hevosensa liikutussuunnitelmien uudelleenjärjestelyssä. Pakkohan hänen on kertoa Josefinalle, että tamma on nelistänyt sydämensä kyllyydestä, hikeen ja puuskuttamiseen asti. Pakko se kai on. Onko? Eihän Josefina välttämättä koskaan saisi tietää, sillä nainen ei ole paikalla...

... mutta saisipas kuitenkin, sillä Ava Pulkkanen ON tallilla. Tytön silmät iskostuvat välittömästi Pikiin, jota se kai on alkanut pitää oman ratsastusoikeutensa piiriin kuuluvana. Ihan takuulla Avaa ei ole miellyttänyt Niilon yhtäkkinen ilmestyminen maastoilemaan Pikillä, vaikka Niilo onkin mutisten selittänyt ennen lähtöään, että liikuttaa vain kerran hevosta Josefinan suostumuksella, kun hänen oma Belisansa on rokotuksen takia lomalla. Poika muistaa myös sanoneensa, että he menevät rauhallisen lenkin.

"Meillä taitaa olla eri käsitys siitä, miltä hevonen näyttää rauhallisen maastoilun jälkeen", Ava toteaakin.
"Njoo. Ei mennyt suunnitelmien mukaan", Niilo vastaa välttelevästi, ja vahingonilo leimahtaa Avan kasvoilla.
"Vipattiko sillä tänään menojalka holtittomasti?" punapää kysyy kepeästi, ja Niilo tietää kysymyksen tarkoittavan todellisuudessa sitä, oliko ratsastaja kyvytön hallitsemaan Pikin.
"Se oli ihan rauhallinen siihen asti", Niilo aloittaa puolustelevaan sävyyn ja puuskaisee sitten: "Kunnes tultiin sinne Vaskitien lähelle. Siellä alkaa olla jotain sulia tienpätkiä, ja, no, muistatsä sen kun syksyllä oli jotain mopojengiä? Ne on kai taas ryömineet koloistaan."
Ava tirskahtaa.
"Jengi! Pari päristelevää ja pärisevää mopojonnea. Oisit kääntänyt vaan eri polulle ja kiertänyt rauhallisemmalle alueelle. Vaikka mä olisin kyllä ehkä käynyt sanomassa niille räkänokille suorat sanat. Tai no, jos olisin ratsastanut Sepolla, tietysti. Muiden omistamien hevosten kanssa en kyllä ottaisi typeriä riskejä", Ava sanoo ylevään ja vähän opastavaiseenkin sävyyn.

Niiloa ärsyttää, mutta Niilo samaan tapaan kuin Josefina kuuluu ihmisiin, joiden ärtymys ei leimahda vaan kytee hiljaa. Mikä Ava muka on asettumaan hänen yläpuolelleen? Tytön ratsastusurheilulliset suoritukset tuskin pärjäävät Niilon omille meriiteille, vaikka poika onkin aloittanut ratsastamisen vasta teini-ikäsenä, ja koulussa Niilo pärjää sata kertaa paremmin ja hänen tulevaisuudennäkymänsä ovatkin valoisat ja avarat. Abivuoden jälkeen maailma on hänelle auki: hän voi varmasti valita koulupaikkansa, yhteishaku on Niilon kaltaisten nuorten temmellyskenttä. Ehkä hän ei ole Kallan ja Murronmaan seudun hoteinta hottia kaveripiirimielessä, mutta on hänelläkin ystäviä, ja ne sentään pitävät hänestä aidosti eivätkä vain liehittele päin naamaa ja puhu pahaa heti kun silmä välttää.

"Joo no, Piki ei kyllä tasan olisi suostunut menemään lähimaillekaan. Se lähti kuin korkki skumppapullosta", Niilo kuvailee. "Ja sitten se juoksi, kunnes pääsin kääntämään sen Pietilän pellonpäätyyn. En uskaltanut kokeilla yhden ohjan pysäytystäkään, kun en tiennyt onko sille opetettu sitä."
"Kantsii vastaisuuden varalta kysyä Jusulta", Ava ehdottaa.
"Aionkin, siis jos ratsastan Pikillä vielä. Joka tapauksessa se oli tosi hätäinen sen jälkeen ja pelästyi sitten uudestaan, kun näki jonkun ravurin kärryineen suhahtavan ohi."
"Kuulostaa seikkailulliselta maastolta", Avakin lopulta myöntää, eikä enää tunnu pitävän kaikkea vain Niilon huonon ratsastuksen syynä.
"Sitä se kyllä oli."
"Oliko niitä mopojonneja sitten taas useampiakin siellä?" Ava utelee.
"Emmä nähnyt kuin yhden", Niilo sanoo, ja sulkee sitten visusti suunsa.
"Joudut kyllä kertomaan Jusulle, että sen heppa on ihan yltä päältä hikeen juossut", Ava huomauttaa, kun Niilo juuri parhaillaan levittää kuivatusloimea Pikin selkään.

Niilo vain nyökkää. Niin, tietäähän hän sen. Jos Belisalla ratsastaisi joku muu kuin hän, tietysti hän tahtoisi tietää, mikäli jotakin tällaista sattuisi. Päätös on helppo, mutta toisen asian kertominen tai kertomatta jättäminen Niiloa vielä askarruttaa. Hän on nimittäin varma, että tunnisti vilaukselta näkemänsä kovaäänisen ja erityisen tunnistettavanvärisen menopelin. Aikuinen osa hänessä tietää, että olisi kai hyvä kertoa jollekin vielä aikuisemmalle, mikä porukka vanhan kyläkoulun nurkilla mitä todennäköisimmin mellastaa, sillä ehkä sellainen johtaisi lopulta siihen, että koko kaahailukatastrofille tulisi stoppi. Sen verran Niilossa on kuitenkin myös arkaa, varovaista teiniäkin, ettei hän mielellään kieli muista, ei itseään nuoremmistakaan. Mitä jos ne saa tietää, että Niilo Runola vasikoi?

"Kunnon sokkelo", kommentoi Ava jokseenkin haltioituneen näköisenä Josefinan rakentamaa kavaletti- ja puomilabyrinttia, eikä hiljattain täysi-ikäistynyt Ava vaikuta useinkaan haltioituneelta. Vaan nyt on tallikaverin vaivannäkö ja mielikuvitus tehnyt Avaan vaikutuksen. Siinä on valmiit puomitehtävät joka lähtöön! "Näyttää kutsuvalta. Aiotko sä kerätä ne heti pois kun oot ratsastanut? Voisit jättää. Mäkin haluaisin kokeilla, mutta ratsastin jo tänään."
"Pitää neuvotella Vernerin kanssa", Josefina tuumaa. "Jos muutkin tahtoo näitä mennä eivätkä ne ole liikaa muiden treenien tiellä, niin kai ne voisi pari päivää olla esillä."
"Mä laitan heti WhatsAppiin kyselyä, että kuinka moni käyttäisi näitä tehtäviä", Ava ilmoittaa.

Josefina kiristää Pikin satulavyötä ja antaa tamman sitten siirtyä käyntiin. Pitkin ohjin he pujottelevat pienten este- ja maapuomitehtävien välissä. Josefina on aikaa ja voimiaan säästelemättä raahannut kentälle jotakuinkin jokaikisen Purtsilan säänpieksemän puomin. Yleensä hän olisi tyytynyt vain yhteen tai korkeintaan kahteen tehtävään, mutta nyt inspiraatio ja innostus olivat kipinöineet. Tapaturman jälkeiset kunnon treenit todella olivat laskettavissa yhden tai ihan korkeintaan puolentoista käden sormilla, ja kerta kerralta Josefinassa heräsi enemmän ideoita siihen, kuinka työstää Pikiä paremmaksi. Tänään hän ei ole malttanut pitäytyä yhdessä, kirkkaasti rajatussa tehtävässä. Piki pitää vaihtelusta ja toiminnasta, joten sillekin ratsastuskerran monipuolisuus varmasti sopii.

He ottavat puomit mukaan jo alkuverryttelyyn. Piki ravaa ja laukkaa halukkaasti suurella voltilla puomien yli, ja Josefina antaa sen vielä asettua luontevaan askelpituuteen säätelemättä askelmääriä lainkaan. Pikkiriikkiset pystyesteet pitkällä sivulla saavat Pikin innostumaan, ja Josefinaa naurattaa: hevonen ei juuri haasteita tarvitse ollakseen maailman onnellisin estehevonen. Loivalla kiemurauralla vastakkaisella pitkällä sivulla Josefina notkistelee Pikiä ravissa ja intoilee jo valmiiksi siitä, miten hyvin tehtävä sopii sekä vastalaukan että laukanvaihtojen kokeilemiseen, kunhan Piki on kunnolla valmisteltu.

Ava, joka on toviksi kadonnut jonnekin, palaa yhtäkkiä takaisin.

"Jos sä haluat, että nostelen näitä, voin jäädä", nuorempi tyttö ilmoittaa suopeasti.
Josefina yllättyy moisesta ystävällisyydestä, mutta nyökkää.
"Kiitos. Nää voisi nostaa pieniksi pystyiksi", hän viittaa loivan kiemurauran puomeihin, joiden vieressä tolpat vielä nököttävät toimettomina. "Ja noita toisia pystyjä voi korottaa vaikka kolme pykälää."

Neliöllä Josefina aloittaa käynnissä. Pikillä on tapana kiirehtiä ja hiihdellä hätäistä käyntiä menemään, ja neliöllä kiemurtelu pakottaa sen ajattelemaan, miten se jalkansa asettelee. Maapuomeilla ja tiuhaan vaihtuvalla reitillä (Josefina ei anna Pikin mukavoitua yhteen ja samaan) on tamman käyntiä luonnollisesti hidastava vaikutus. Hitaassa ravissakin reitit onnistuvat, kunhan Josefina käyttää ulkoapujaan selkeästi ja empimättä. Piki tuntuu energiseltä ja ryhdikkäältä.

"Vernerin mielestä puomit saa jäädä loppuviikoksi, jos ei ketään häiritse", Ava huikkaa.
"No kiva", Josefina hymähtää. Ja kivahan se onkin, sillä nyt hänkin voi myöhemmin paneutua johonkin tehtävään tarkemmin.
"Jesse marisee, että oispa kivat tehtävät mutta kun ei ehdi", Ava kommentoi nostamatta katsettaan puhelimen ruudusta ja tuhahtaa. "Varmaan kurjaa, kun joutuu ihan olemaan isä lapselleen."
"Se on oikeasti aika rankkaa, kun on täyspäiväinen työ, hevonen ja huolehtii yksinään lapsesta", Josefina pehmittää vähän moittivasti Avan teinimäistä huomautusta, ja kumma kyllä, Ava myöntää "nojoo"-äännähdyksellä hänen olevan oikeassa. "Mä laitan sille viestiä. Eihän meidän tarvitse kuin sopia, että ollaan joku päivä yhtä aikaa täällä, niin kyllä mä voin Sofiaa vahtia."
"Mä arvasin, että sä lupaisit tommosta, ja laitoin jo sille. Eipähän murjota, kun jäi tehtävät sivu suun."
"Ei Jesse ole mikään murjottaja."
"No joo", Ava mumahtaa taas.

Josefina on antanut Pikin kävellä keskustelun ajan ja siirtyy nyt takaisin loivakaariselle kiemurauralle. Muutama ylitys laukat vaihtaen kahdella eri askelmäärällä riittää Josefinalle: Piki tekee vaihdot tarkasti ja yhtä kertaa lukuunottamatta antaa säädellä laukkaansa hyvin. Enempää Josefina ei tällä kertaa siltä vaadi. Paluu treenien pariin ei tunnu oikealta hetkeltä nyhertämiselle. Niin ratsastaja kuin ratsukin kaipaa tällaista pintapuolista eri asetusten testailua. Virheisiin Josefina ei jää jumiin. Välissä hän palkitsee Pikin antamalla sen leiskauttaa sarjaesteen yli. Estekorkeus on niin pieni, että hevosen voi antaa huoletta laukkailla mukavien pikkuhyppyjen yli.

Ja kun hän lopuksi ravaa keventäen pituushalkaisijalla olevia vinokavaletteja, hän havaitsee, ettei hänen kuntonsa suinkaan ole entisellään. Huh. Toivottavasti ei enää koskaan tarvitse pysytellä viikkoja pois satulasta ja säännöllisten treenien parista, ja toivottavasti heidän työskentelystään silmä kovana ideoita imenyt Ava ei näe päällepäin, kuinka rätti ja poikki Josefina on. Surkean talven jälkeen on korkea aika pyristellä kesäkuntoon, eikä käsite tarkoita Josefinalle hemaisevaa bikinivartaloa, vaan Dierk Mayerin hevosten ratsastamiseen riittävää kestävyyskuntoa.

Josefina inhoaa tilanteita, joihin hän joutuu voimatta valmistautua niihin. Improvisaatioon perustuvat tutustumisleikit fuksivuoden alussa ovat muisto, joka vielä monta kuukautta myöhemminkin pistää paniikinväreet kiirimään pitkin selkärankaa. Kilpailustartit hevosilla, joilla on ratsastanut vain pari kertaa kokeeksi, menettelevät, mikäli laji on tuttu ja turvallinen esteratsastus ja estekorkeus maltillinen hevosen ja omaan osaamiseen nähden. Vieras laji sen sijaan... hirvitys!

Ja Rasmus on antanut hänelle joululahjaksi lahjakortin kenttäratsastaja Franziska Nowakin maastoestevalmennukseen, eikä Nowak ole mikä tahansa ratsastelija vaan kilpailee aivan aidosti lajinsa huipulla. Josefinan kokemus maastoesteistä rajoittuu yhteen kenttästarttiin Grannilla ja sitä edeltäviin harjoituskertoihin, ja Pikin kanssa he ovat joskus mielenvirkistykseksi loikanneet yli pienimmistä mahdollisista tehtävistä. Kerran hän on hypännyt vanhalla kunnon Santoksella isän uudella maastoesteradalla. Tuskinpa tarvitaan siis edes kaikkia sormia ja varpaita hänen maastoesteharjoitustensa laskemiseen.

Poikaystävän lahja on sekä ihana että kamala. Se innostaa ja jännittää. Se tarjoaa mahdollisuuden kokeilla uutta Pikin kanssa, ja Piki varmasti nauttii uudesta elämyksestä, mutta kuinka on Josefinan itsensä laita?

Franziska Nowakin eteen Josefina ei valmistautumatta ratsasta, se on vissi ja varma. Niinpä Pikin viikko-ohjelmaan kuuluu kevään tullen säännöllisesti maastoesteitä. Ensiksi Josefina kastaa varvastaan maastoesterataan turvallisimman mahdollisen opettajan kanssa: Rasmus ei varmasti saa pakotettua häntä tekemään mitään liian vaikeaa eikä myöskään hiiskahda kenellekään, mikäli hän ei uskalla kokeilla jotakin tai epäonnistuu pahasti. Rasmus rohkaisee ja kannustaa.

Sitten on Vernerin vuoro. Vakiovalmentaja toteaa, että Pikissä olisi hyvinkin ainesta oivalliseksi kenttäratsuksi. Tamma on rohkea ja innokas ja laukkaa hyvin. Jos se kieltäytyy hyppäämästä, syy on käsijarru päällä ratsastavassa Josefinassa, ja jos ratsastaja vain muistaa hengittää syvään ja antaa mustan tamman tehdä työnsä, hevonen kyllä hoitaa oman virkansa ja virkaintoisesti sen tekeekin.

Lopulta, hypättyään pari kertaa Rasmuksen katsellessa ja pari kertaa Vernerin valmennuksessa, Josefina varaa itselleen tulikokeen. Jos hän suoriutuu mallikelpoisesti Isabella Sokan maastoestevalmennuksesta, Franziska Nowak ei mitenkään voi enää tuntua yhtä kauhistuttavalta kuin ennen ahkeraa itsensä karaisemista. Isabella kuulostaa miltei ilahtuneelta Josefinan soittaessa ja kysyessä, olisiko hänellä aikaa valmennukselle. Aikaa järjestyy kyllä, lupaa Isabella, ja niinpä Josefina valmistautuu henkisesti kaikkiin mahdollisiin tapoihin nolata itsensä ja pahimmassa tapauksessa ratsunsa Sokkain perijättären edessä.

Rasmus tulee uskollisena katsomaan valmennusta. Josefina uskoo, että poikaystävä on paikalla pikemminkin henkivartijan kuin fanipojan roolissa. Jos Josefina vielä satuttaa itsensä ratsastaessaan, Rasmus aikoo epäilemättä olla itse paikalla soittamassa ambulanssia ja hyperventiloimassa villisti. Niine ajatuksineen Josefina ryhtyy hyppäämään Isabellan määräämiä tehtäviä. Paras pysytellä satulassa, niin poikaystävän ei tarvitse tukehtua omaan hengitykseensä.

Katastrofia ei tapahdu. Piki tietää jo jutun juonen ja etenee korvat riemukkaassa hörössä tehtävältä toiselle. Se on puoliksi täysiverinen, ja selvemmin kuin koskaan Josefina tiedostaa asian hevosen askeleen venyessä vikkelästi ja  kuljettaessa heitä nopeasti ja väsymättä maastoesteradalla. Toisin kuin Granni, Piki ei ala painaa ohjalle ja katoa alta. Innostuessaan toden teolla se ei ehkä malta kuunnella aivan hentoisimpia pidätteitä, mutta kontrollissa se pysyy.

Josefina on haltioissaan. Pikin kanssa kaikki tuntuu niin helpolta. Tamma tahtoo tehdä hänelle mieliksi ja sitä paitsi se nauttii uudesta entistäkin monipuolisemmasta viikko-ohjelmastaan.

"Sehän on elementissään maastoesteradalla", Isabellakin toteaa valmennuksen päätteeksi ja esittää kohteliaan ja vain hieman uteliaan hymyn. "Näemmekö kenties teidät Kalla Cupin kenttäluokassa?"
Josefina näyttää vilpittömän hätääntyneeltä yrittäessään päättää, mitä vastata siihen. Isabella kätkee huvittuneisuutensa hyvin, Rasmus näyttää kannustavalta ja iloinen hevonen saa toden teolla harkitsemaan asiaa.
"Harrasteessa tai tutustumisluokassa on hyvä tilaisuus kokeilla kenttäratsastusta", Isabella jatkaa promootiotyötään. "Teitte jo tutustumisluokkaan sopivia yhdistelmiä. Harrasteluokka voisi olla mukava kokemus Pikin itseluottamukselle, vaikka ei siinä toisaalta ole mitään vikaa nytkään. Sehän on hyvin rohkea ratsu."
"Niin... en tiedä. Se voisi olla hauskaa. Rasmuskin on kannustanut kokeilemaan", Josefina paljastaa Pikiä silitellen ja selvästi oman uskalluksensa rajapintoja tutkaillen. "Ehkä... ehkä jos se Nowakin valmennus menee hyvin. Ehkä sitten pitäisikin kokeilla."
"Joo", Rasmus pukahtaa ja hymyilee merkillisesti. "Siitä se lähtee! Rupeat kenttäratsastajaksi, ja ennen ku huomaatkaan, voitat mut siinäkin lajissa."

Se on vitsi ja poikaystävä naurahtaa lausahduksensa perään, mutta kepeäksi siloitellut sanat jättävät Josefinan pohdiskelemaan, kuinka paljon voi vitsissä piillä todellisia tunteita. Ei — eihän maailman paras Rasmus sentään koskaan tuntisi huonommuutta hänen seurassaan. Hehän jakavat ilon toistensa onnistumisista ja kannustavat epäonnistumisten hetkillä. Se on heidän supervoimansa, siinä parisuhteen taikuus kiteytyy.

Josefina siirtää huolestuneet ajatukset syrjään ja päättää, ettei ota niitä takaisin esille ilman painavaa syytä. Isabellaa hän kiittää kohteliaasti annetusta ajasta ja lupaa jatkaa maastoesteharjoituksia Pikin kanssa, vaikkei heistä kenttäratsukkoa tulisikaan. Kaipa harjoitella voi rennollakin mielellä. Ratsastaminen hauskuuden nimissä on velvollisuudentuntoiselle ratsastajalle kenties yhä vieras konsepti, mutta Josefina arvelee hiljaa itsekseen, että ehkä tulevaisuus rakentuu enemmän mielekkään, hauskuutta ja iloa tarjoavan harrastamisen kuin ankarien tavoitteiden varaan.

Upeisiin tallialueisiin (ja, no… kotoisaan Purtsilaan) tottuneen Josefinankin mielestä tässä on ehdottomasti sitä jotakin, ja Rasmuksen antama joululahja alkaa tuntua onnistuneelta jo ennen alkuaan. Monipuolisena kenttäratsastustapahtumien järjestämispaikkana tunnettu Freequs-talli laajoine tiluksineen on tutustumisen arvoinen miljöö. Josefina lievittää jännitystään antamalla uteliaisuuden ottaa siitä ylivaltaa aina kun suinkin on mahdollista. Ratsuja valmennukseen valmistellessa on aikaa vilkuilla vähän ympärilleen, ja kun he pian ratsastavat Rasmuksen kanssa tallityöntekijän opastamina suurelle hiekkakentälle, jolla valmennuksen on määrä alkaa, Josefina ottaa ilon irti siitä että alla on tuttu ja energisyydestään huolimatta luotettava Piki ja jatkaa tutkailuaan. Kentälle siirtyessään he näkevät muutaman tallirakennuksen, maneesin, kaksi kenttää ja tallialueen ympärillä kumpuilevaa vehreää maastoa, ja missään ei Josefina ole yhdellä vilkaisulla nähnyt niin paljon kiinteitä maastoesteitä kuin täällä.

Onneksi Rasmus on mukana Kissen kanssa, Josefina ajattelee, kun Franziska Nowak ottaa heidät vastaan. Onneksi Nitakin on mukana. Ystävä toivottaa onnea ja on kentän laidalla valmennusta seuraillessaan tiiviisti hengessä mukana. Syteen tai saveen: vaikka Josefina kuinka pahasti mokaisi Nowakin silmien edessä, ainakin kotimatkalla on luvassa ystävällisiä sanoja.

Nowak on pitkä, hoikka ja terävä niin kasvojen luustoltaan kuin tummien silmiensä katseeltakin. Aluksi valmentajan olemus hirvittää Josefinaa. Nowak teettää heillä muutamia ratsukoiden tasoa testaavia verryttelyhyppyjä laajalla hiekkakentällä, jolla on runsas kattaus eritasoisia enemmän tai vähemmän kiinteitä esteitä ja niiden yhdistelmiä. Sitten nuorten tammojen into, ratsastajien silminnähtävä onnistumisen palo ja Franziskan oma rakkaus lajiin saa tämän loistavan persoonallisuuden puhkeamaan esiin kuorestaan.

Franziska Nowak nauraa makeasti, kun ensin Kisse ja sitten Piki ovat suurin ja enemmän innokkain kuin taidokkain loikin ylittäneet pienen mutta hevosten mielestä kovin jännittävän haudan.
“Alright”, Nowak tokaisee ja antaa palautetta: “Loving the enthusiasm. Let’s just try one more time, for some relaxation and control, that’s what we want to see here.”

Nowakin englanti ei ole virheetöntä, mutta hän puhuu kuuluvasti ja selittää kärsivällisesti toisin sanoin, mikäli oppilaat eivät vaikuta ymmärtäneen hänen tarkoitustaan. Josefina alkaa rentoutua hyvin pian valmennuksen alettua. Muutamia hyppyjä myöhemmin valmentaja ilmoittaa, että he siirtyvät pienen metsikön takana avautuvalle niitylle, ja kehottaa ratsukoita seuraamaan sormella osoittamaansa polkua ja hyppäämään menomatkalla polulla olevan tukin.

“Mene edeltä”, Josefina sanoo Rasmukselle, sillä tuntuu turvallisemmalta seurata kokeneempaa kenttäratsastajaa.

Pikkuruinen tukki on oikea hyvän mielen este. Piki ei esteestä ole moksiskaan, loikkaa vain iloisesti sen yli. Ratsukoiden seuratessa metsänlaitaa seurailevaa ratsastuspolkua Franziska Nowak kävelee Nita kannoillaan suorempaa reittiä niitylle ja ennättää sinne juuri parahiksi, kun ensin Kisse ja pian sen jälkeen Pikikin ilmestyvät näkyviin.

“No problems?” hän huikkaa esteniitylle ravaaville ratsukoille ja hymyilee pienesti itsekseen, kun miljöön kauneus tekee taas kerran taikansa. Hän näkee ratsastajien ja heidän tukijoukkonaan kulkevan nuoren kameranaisen ilmeistä saman vaikuttuneisuuden kuin jonka valtaan hän itsekin väistämättä joutui valmentaessaan täällä ensimmäistä kertaa.

Rusokirsikoiden kukinta, niittyä siellä täällä täplittävät sinivuokot, scillat ja leskenlehdet sekä pilvinen mutta melko lämmin sää saavat Nitankin viihtymään yhtäkkiä erinomaisesti. Hah! Nytpä Jusu saa niitä kaipailemiaan valokuvia, ja voi minkälaisia! Miljöö on kuin tehty kuvaamista varten.

Niiden lisäksi käteen jää aivan varmasti itsensä ylittämisen makea tunne. Josefina katselee niityllä olevia esteitä, eikä malta odottaa pääsevänsä ylittämään niitä. Niin vieras kuin Franziska Nowak hänelle onkin, jo nyt hän luottaa valmentajan kokemukseen ja arviointikykyyn täysin. Nowak on kuin ilmetty lajinsa henki: valmis kehittämään ratsukoita ja antamaan heidän tutkia sitä, mistä kaikesta he suoriutuvat onnistuneesti sen sijaan, että keskittyisi alleviivaamaan sitä, mihin kaikkeen ratsukot eivät vielä pysty. Vaikka valmennus on hädin tuskin puolivälissäkään, Josefina on jo unohtanut jännittämisen. Hän silittää Pikin kaulaa ja hymyilee Rasmukselle, jonka alla Kisse nykii intoilevasti ohjia. Hevoset ovat kai yhtä innostuneita kuin ratsastajansakin.

"Oho, vau", Josefina naurahtaa astuessaan tallin toimistoon, ja käännähtää hymyilemään leveästi Rasmukselle. "Musta tuntuu, ettei me saadakaan puhuttelua."
"Älä?" Rasmus sanoo, ja hymy on jo tarttunut.

Pomo on edellisiltapäivänä kehottanut vakavailmeisenä tulemaan aamulla toimistoon. Rasmus on hänen poistuessaan todennut Josefinalle: "Kivaa, kesän ensimmäinen puhuttelu." Josefina on vain naurahtanut eikä ole sanonut mitään omista aavistuksistaan.

"Juu ei", Josefina hymähtää ja astahtaa peremmälle päästäen poikaystävänsäkin toimistoon, missä Joe puhaltaa veretseisauttavasti paperipilliin ja heittää Rasmusta juhlahatulla. Loput, kuten pomo ja Merit, toivottavat hyvää syntymäpäivää hieman hillitymmin.
"Birthday boy! Another year older, yet just as wise as you were yesterday", Joachim naljailee, ja pysähtyy pohtimaan: "In fact, I'm not sure I've seen any development in the past seven years."
"Says the man, who doesn't even age, let alone gain wisdom", Kaja virkkaa viitaten siihen, kuinka Joachim on yhä omien sanojensa mukaan 28-vuotias (kuten taisi olla jo Rasmuksen tullessa Saksaan ensimmäistä kertaa vuosia ja taas vuosia sitten).
"Oh, cool, thanks everyone!" häkeltynyt Rasmus kiittelee. "Even Joe."
"What do you mean 'even'? I was the mastermind behind all this", Joachim väittää, ja pomo yskäisee pienesti, mikä saa Joen kohauttamaan olkiaan. "Well, it might've been Josie who reminded us about the special day and Dierk maybe bought the cake, but I brought the whistle and hat. Put it on. You'll have to wear your birthday hat all day long. If you don't, none of your wishes come true, that's the rule."
"I'm quite sure I'll have to wear a helmet when I ride", Rasmus huomauttaa, ja saa Joachimin myöntymään siihen, ettei paperihattua tarvitse pitää ratsailla.

Kakkutarjoilu toimistossa on kelpo tapa aloittaa päivä.
"We could start having weekly cake day", Joe haaveilee. "Rasmus, could you turn 25 every week?"
"Or maybe you could finally turn 50 after being 28 for the last two decades or so", Rasmus ehdottaa viattomasti ja kirvoittaa syvältä kumpuavan naurunhörähdyksen itsestään Dierk Mayerista.

Joachim on vähällä pökertyä pöyristykseensä. Hetkeen saksalais-englantilainen suupaltti mieheksi ei saa sanaa suustaan, mikä on ennenkuulumatonta ja hulvatonta. Josefina kikattaa suutaan tuloksettomasti aukovalle kesäkollegalleen ja viimeistään silloin alkavat Rasmuksenkin suupielet nykiä.

"Fifty! How dare you", sydänjuuriaan myöten järkyttynyt Joe suhahtaa ja ryhdistäytyy sitten väittämään ylevästi: "Besides, that's impossible. I don't age, remember?"
“Oh. Right”, Rasmus sanoo kuivasti.

Vaikka ajan kulku ei tietysti Joachimia kosketakaan, kello kuitenkin tikittelee menojaan, eivätkä kakkukahvittelut kestä ikuisesti. Edessä on kokonaisen päivän edestä työtä. Hevosia piisaa kaikille ratsastettavaksi ja hoidettavaksi. Josefina on erityisen innoissaan omasta päiväohjelmastaan, sillä hänellä on alkaimaisillaan Joen sanoja lainatakseen "baby day". Josefina työskentelee tallin nuorimmaisten kanssa: aloittaa Divasta ja Fionasta, hyppää sitten hieman hitaasti käynnistyvällä Cashilla ja saa sen jälkeen nautiskella sileäntyöskentelystä kokeneen Silverin kanssa eskarilaisten välissä. Vaan kokeneen konkariratsun jälkeen on vuorossa taas yksi nelivuotias.

Cashin täysiverinen ikätoveri Phil on hontelo, kimo ja hellyyttävän kiltti. Josefina on ratsastanut sillä jo useamman kerran tulonsa jälkeen, ja tahtoo kovasti pitää miellyttämisenhaluisesta, herkästä hevosesta. On vain hivenen ongelmallista, että Phil on niin varovainen, että se kaipaisi ratsastajaltaan enemmän itseluottamusta kuin Josefina osaa edes kuvitella itsellään voivan olla. Hän on ratsastanut pikkiriikkisestä asti ja kohdannut monenlaisia hevosia, mutta Phil saa Josefinan jännittämään tavalla, jota hän ei muista muiden hevosten kanssa kokeneensa. Pomon kaiken näkevä ja takuulla arvioiva katse ei helpota. Josefinan ja Philin esteharjoitukset menevät pahan kerran mönkään.

Tuntuu lohdulliselta päästä tutun ja mukavan Pikin selkään sen fiaskon jälkeen. Musta tamma on ainakin menossa! Jo kahden ensimmäisen innokkaan hypyn jälkeen Josefina havaitsee hengittävänsä vapaammin. Alkuverryttelyn jälkeen hän on valmis lähtemään vaikka heti kilparadalle vauhdikkaan ja ennen kaikkea itsevarmalta tuntuvan ratsunsa kanssa. Pikilläkin on ollut epävarmuuden hetkensä, Josefina muistaa hyvin, mutta toisin kuin Phil, se ei käperry hermostuessaan huolisykkyräksi. Josefinasta on helpompaa ratsastaa hevosta, joka reagoi epävarmuuteen lisäämällä vauhtia, kuin täysiverioria, jonka reaktio on sama kuin hänellä itsellään: lamaantuminen.

Josefina ratsastaa kolmoissarjalle kieli keskellä suuta. Pomo häilyy näkökentän laitamilla. Josefina havaitsee miehen seisovan kädet puuskassa ja pää kallellaan, ja on parempi olla katsomatta pomon ilmettä sen tarkemmin. Edelliskierroksella Piki kiihdytti omia aikojaan, jäi kauas sarjan A-osasta, venyi sen yli ja yritti virkaintoisena kivuta B-osankin yli. Siihen ei hyppy enää riittänyt. Puomien kolina ja pikemminkin puolitoista kuin kaksi laukka-askelta saatteli ratsukon C-osalle, joka sekin putosi, sillä niin läheltä ei enää loikattukaan yli sen kokoisesta esteestä.

“Completely out of control”, puuskaisi pomo siihen, ja nyt Josefina tekee kaikkensa, jotta sama ei toistu.

Pieni pidäte saa Pikin kuulostelemaan taakse. Se ottaa avun vastaan Josefinan suureksi helpotukseksi, eikä kiihdytä kuten edelliskerralla. Tasaisemmasta laukasta hypytkin onnistuvat paremmin. Ratsukko löytää oikeat paikat eikä kolmoissarja tunnukaan yhtään hankalalta. Pikin kanssa ongelmien ratkaiseminen on helppoa, vaikka tietystikään edes sen kanssa kehittyminen ja ratsastaminen ei ollut niin helppoa ja suoraviivaista, että kertaalleen korjattu ongelma olisi johtanut pysyvään onnistumisten auvoon.

“We’ll work on her balance and strength”, Dierk Mayer ilmoittaa määrätietoisesti, kun Josefina antaa Pikin venyttää itseään ravissa pidemmälle ohjalle. Nuori ratsastaja kuuntelee tarkkaavaisesti, kun pomo arvioi Pikiä.

“Taisi mennä hyvin”, Carria harjaava Rasmus veikkaa nähdessään Pikiä talliin taluttavan tyttöystävänsä ilmeen.
“Meni! Piki ei ole pomon mielestä pilalla”, Josefina hymyilee auvoisasti.
“Ei tietenkään oo.”
“Kyllä mä tavallaan sen tiesin, Pikihän on hieno hevonen, mutta tuntui hyvältä kuulla, etten mä ole pilannut sitä pomonkaan mielestä”, Josefina selventää, ja kysyy sitten hymyileväisenä: “Miten sun syntymäpäivä on oikein mennyt? On ollut niin kiire hevosten kanssa, että mä olen hädin tuskin nähnyt sua kakkukahvien jälkeen.”
“Hyvin! Hevosrikkaasti. Se uusi Karma-tamma oli melkoinen persoona”, Rasmus kuvailee pomon myyntivälitykseen ottamaa täysiveritammaa. “Meinasi tarjoutua uusi syy tarjoilla tallissa kakkua. Joe olisi ilahtunut.”
“Ai meinasit pudota vai?” Josefina kysyy, eikä huolestu, koska Rasmus näyttää olevan yhtenä kappaleena eikä tosiasiassa suistunut satulasta lainkaan.
“Joo. Se pyörähti salakavalasti ympäri, kun olin kiristämässä sen satulavyötä.”
“Onneksi pysyit kyydissä”, sanoo Josefina, jonka olkapäätä vasten Piki yrittää rapsuttaa kutisevaa silmäkulmaansa. “Äläpä töni, Piki. Mä puran tän vain, ja sitten mä olen valmis. Onko sulla vielä ratsastettavaa tänään?”
“Ei”, Rasmus vastaa huolettomasti ja haukottelee. “Päivä pulkassa. Mitäs sitten tehdään?”

Josefina laskee Pikin varusteet telineeseen karsinan eteen ja vilkaisee poikaystäväänsä. Haukottelustaan huolimatta Rasmus näyttää vielä virkeältä. Sopeutuminen Dierkin edellyttämään työtahtiin ja ratsastuksen tehokkuuteen ottaa joka kesä aikansa heiltä molemmilta, Rasmukseltakin, joka ei jännitä pomoa samalla tavalla kuin Josefina.

“Jos sä vielä jaksat, voitaisiin kyllä mennä ulos syömään. Mä haluaisin viedä sut johonkin, kun on tosiaan sun synttäritkin”, Josefina ehdottaa ja kastaa pesusientä vesiämpäriin pyyhkiäkseen Pikin pahimmat hikiläntit. “Vaikka mun pitää ehkä käydä suihkussa ennen kuin voidaan mennä minnekään. Mutta mä käyn ihan vaan nopeasti, en pese hiuksia.”
“Mäkin voisin kyllä käydä suihkussa, mutta eihän kello ole vielä kamalasti. Mennään vaan treffeille”, Rasmus tuumaa.

Kun Piki on valmis, nuoret jättävät tallin taakseen.

“Muistatko, kun ekan kerran juhlittiin täällä sun synttäreitä ja se hullu hanhi kävi päälle?” Josefina muistelee yhtäkkiä ja tirskahtaa.
“Muistan, nyt kun sanoit”, Rasmus pärskähtää. “Kuinkas voisinkaan unohtaa. Yritetäänkö tänään olla kohtaamatta tappajalintuja?”
“Yritetään. Mutta kestäisitkö, jos kohdataan Joe ruoan jälkeen terassilla?” Josefina tiedustelee viekkaasti.
“Kuulostaa siltä, että tämä on jo sovittu juttu”, Rasmus arvaa harvinaisen tarkkavaistoisesti ollakseen Rasmus, ja naurahtaa sitten. “Kyllä mä tänään kestän, mutta Joen tuntien ilta voi mennä myöhään. Eli oikea kysymys on, kestänkö huomisen.”
“Kerran sä vain täytät kakskytviis”, hänen tyttöystävänsä muistuttaa hellästi ja ajattelee, että se kuulostaa jo hyvin aikuismaiselta lukemalta. Kyllä sitä sietääkin juhlia, ja niin tehdään.

Romy jättää itsestään pieniä jälkiä sinne tänne. Josefina, jota hapsottavat epäjärjestelmällisyyden alut muutoin säntillisen siistissä tallissa ahdistavat, huomaa noukkivansa seitsemättä kertaa kuluneiden neljän päivän sisällä jotakin Romylle kuuluvaa paikasta, johon se ei kuulu. Sivusilmällä hän on huomannut tunnollisen Linuksenkin tekevän samaa, ja Kaja on jo aamulla tulistunut uuden tulokkaan levälleen jättämiin varusteisiin niin, että on antanut hänen kuulla napakasti kunniansa. Sitten Kaja vasta olikin vähällä menettää todella malttinsa, kun puhuttelun kohde ei osoittanut minkäänlaista katumusta, ja ilman Edin sovittelevaa väliintuloa tallin käytävällä olisi takuuvarmasti käyty oikea ilmiriita.

Pikin suitsien solki solahtaa sulavasti kiinni, ja Josefina silittää tammaa ennen kuin vetää hanskat käsiinsä ja taluttaa ratsunsa ulos puolipilviseen kesäkuuhun. Ohimennen hän miettii, kuinka äkkiä kaikkien heidän elämänsä ovatkaan asettuneet uomiinsa: Piki käyttäytyy kuin olisi kotonaan täällä, tiimityöskentely ihmisten välillä on alkanut rullata niin kuin mitään taukoa ei tällä kokoonpanolla olisi ollutkaan ja Josefinassa itsessään vallitsee rauha, jollaista hän ei Kallassa kokenut enää aikoihin. Rauha on hieman lepattava ja levoton, mutta se on kuitenkin olemassa nyt kun opiskelustressi on irroittanut hänestä otteensa ja perhehuolet jääneet satojen kilometrien päähän.

On vaikea olla mielissään siitä, että nyt kaikkea sitä rauhaa, tasapainoa ja kotoisuutta on saapunut horjuttamaan Romy upeine poneineen. Josefinan ja Pikin saapuessa kentälle tyttö kiidättää kuvankaunista voikkoaan kohti suhteutettua linjaa, ja pomon leuat puristuvat hetkeksi yhteen. Josefina arvaa, että linjan ratsastamisesta on keskusteltu vain hetkeä aiemmin, kenties jo kolmatta tai kuudettatoista kertaa, eikä itsevarma tyttö ole ottanut konkarin ohjeista onkeensa. Dierk Mayer on ehkä iän ja elämänkokemuksen tasaannuttama, mutta kärsivällinen mies hän ei ole. Pikin satulavyötä kiristäessään Josefina laskeskelee sekunteja ja odottaa äkäistä palautepurkausta.

Sitä ei tule. Hämmentävän tyynenä, vain paikoitellen jähmeä elekieli hermojen kiristymisen paljastaen, pomo käskee Romya hidastamaan ja lähestymään tehtävää uudelleen ilman hurjaa ponin patistelua.

"Anna sen tehdä oma työnsä", Dierk sanoo saksaksi, eikä sivusta seuraava Josefina tietenkään ymmärrä ohjeistusta, mutta jokin siinä puheenvuorossa menee perille: Romy ratsastaa nyt maltillisemmin, prässäämättä poniaan.

Poni on hurjan hieno. Se on kaunis, kuuliainen ja laadukas. Se hyppää helposti ja laukkaa voimakkaasti. Omaa nätisti mutta ponioria vaatimattomammin liikkuvaa puoliveristään verryttelevä Josefina aprikoi, mahtaako Romy ymmärtää, kuinka etuoikeutetussa asemassa onkaan huippuponeineen, merkkivarusteineen ja valmentautumismahdollisuuksineen. Ainakaan teini ei anna eleelläkään viitteitä ymmärryksestä. Josefina itse on kipuillut etuoikeuksiensa kanssa siitä lähtien, kun koululaisena oppi ymmärtämään, että valtaosalle hänen luokkalaisistaan yhdenkin hevosen omistaminen olisi ollut ylellisyyttä, puhumattakaan kokonaisen tallillisen. On kulunut aikoja, kun tallilla käymisen ja hevosten kanssa olemisen iloon on sekoittunut vaikeasti pureksittavaa syyllisyyttä ja epävarmuutta siitä, miksi toiset saavat verenperintönä sen mistä joku muu haaveilee ja minkä eteen jotkut paiskivat töitä koko ikänsä.

"I am sorry, Josefine", Dierk sanoo hänelle viittilöityään häntä ratsastamaan luokseen. "We'll start in five minutes."
"It's okay", Josefina rauhoittelee miestä, joka ei koskaan tarvitse rauhoittelua ainakaan häneltä.
"Rosemarie was late from her own training", epätäsmällisyyttä inhoava pomo nytkäyttää paheksuvasti päätään poniratsukon suuntaan, ja Josefina miettii, onko Dierk antanut sisarensa pojantyttären kuulla kunniansa myöhästymisestä niin kuin taatusti olisi toiminut Joachimin tai Rasmuksen myöhästellessä (Josefina itse ei ole koskaan myöhässä mistään).
"Oh… well, that happens to the best of us, I guess", Josefina sanoo epävarmana (huolimatta siitä, ettei, kuten sanottua, ole itse koskaan myöhässä mistään).
“Hmph”, vastaa pomo, jonka on ehkä vaikea sulattaa sitä, että hänen ikioma sukulaisensa on hänen aikaansa kunnioittamaton myöhästelijä ja tallin siisteysstandardien kanssa riitelevä homssu.

Josefina jatkaa Pikin ratsastamista rennoksi, sopivan meneväiseksi ja kylliksi malttavaiseksi, jotta se ehtii kuunnella hänen apujaankin. Siinäpä ikuinen tasapainottelu! Jos pikimusta tamma saisi päättää, se luiskahtaisi aina ja ikuisesti kiireisemmäksi kuin Josefina haluaa. Se on kuitenkin herkkä ja kuuliainen hevonen kaiken hätäisyytensä alla, ja Josefinan on siksi toisinaan vaikea olla tekemättä liikaa. Joskus kaiken posottamisen keskellä tuntuu, että Piki tarvitsisi norsujarrua, ja silloinkin se havaitsee todennäköisesti pikkurillin liikahduksenkin. Vapauden ja ohjailemisen tasapaino — siinäpä haaste niin ratsastajalle kuin lastaan kasvattavalle, Josefina ajattelee Romya vilkaisten. Varmasti hänenkin vanhempansa ovat tehneet parhaansa.

Kun Dierk lopulta antaa huomionsa Josefinalle ja Pikille, se on totuttuun tapaan jakamaton. Teinin kanssa kiristyneet hermot eivät enää vaikuta kireiltä. Pomo antaa suoraa palautetta, kun sille on tarvetta, muttei siirrä Romyn kurittomuuden aiheuttamaa turhautumistaan Josefinan niskaan.

Josefina ihailee pomoa. Ihailu tiivistyy haluun tehdä parastaan Dierk Mayerin nähden. Kuinka suurelta etuoikeudelta tuntuukaan saada ratsastaa niin kokeneen ja kunnioitettavan hevosmiehen valmennuksessa — ja niinkin hienolla hevosella kuin Piki! Jos tamma häviääkin liikkeiden näyttävyydessä Romyn ponille, se on silti kaikilla mittapuilla Josefinan mielestä yksi täydellisimmistä hevosista, joilla hän on ratsastanut. Omatunto soimaa hieman, kun hän asettaa Pikin jopa ikioman Granninsa edelle, mutta ei kai sitä voi kiistää, että ratsastettavuudeltaan Pikin ja Pisanjin kaltaiset ripeät, notkeat herkkikset ovat huomattavasti paremmin hänen käteensä sopivia kuin jähmeä, hitaasti käynnistyvä ja vielä hitaammin taas uudestaan sammuteltava Granni. Oivallus ei tarkoita, etteikö kallalaisen pikkutallin laitumella varsansa kanssa kesää viettävä ikioma hevonen silti olisi Josefinalle mittaamaton tärkeä. Granni on opettanut paljon, ja tietysti hän on kiintynyt siihen, vaikka maailmassa on sitä helpompiakin hevosia.

Pikin monipuolisen puomijumpan jäljiltä Josefina tuntee olonsa nestehukkaiseksi ja aivonsa tyhjiin rutistetuiksi. Tuntuu hyvältä istahtaa hetkeksi alas juomaan yhdellä pitkällä kulauksella suurin piirtein puoli pullollista vettä. Pikikin saa ansaitsemansa mash-veden ja viilentävän suihkun, jollaisen tarpeessa Josefina olisi itsekin. Ensin on kuitenkin vietävä varusteet paikalleen.

Satulahuoneessa Romyn Duck-ponin varusteet on jätetty paikalleen, muttei siivosti. Josefina yrittää ohittaa asian olankohautuksella ja jättää jäljet tytön itsensä siivottaviksi, muttei lopulta kykene siihen. Hän irroittaa hikisen huovan satulasta ja nostaa sen satulan päälle. Jalustimista hän harjaa kengänpohjien tartuttaman hiekan pois. Huolimattomasti pestyt kuolaimet tarvitsevat nekin siistimistä. Vasta kun säntillinen järjestys on palannut satulahuoneeseen, Josefina sammuttaa valot ja sulkee oven perässään.

Joachim ja Rasmus, jotka ovat käyneet laukkuuttamassa Ykköstä ja Carria, saapuvat ratsuineen tallin pihaan juuri kun Josefina on lähdössä kotiin.

“Oi!” Joachim huikkaa riemukkaasti jo kaukaa. “Are you ready?”
“Yeah”, Josefina nyökkää ja hymyilee kimojen orien ratsastajille. “I’m ready when you are.”

Ostoksille lähteminen hikisenä suoraan ratsailla vietetyn päivän päätteeksi ei varmasti tulisi kuuloonkaan, ellei suunta olisi hevostarvikeliikkeeseen. Joe on luvannut hakea Dierkin tilaamat rehusäkit, kun taas Josefina tahtoo löytää uudet saappaat ja kypärän. Rasmus ei aio ostaa mitään, mutta löytää todennäköisesti vähintäänkin uudet hanskat — sillä kukapa poistuisi hevostarvikeliikkeestä tyhjin käsin! Kolmikko hoitaa yksissä tuumin Carrin ja Ykkösen valmiiksi, hyppää sitten Joen maantiepölyiseen autoon ja hurauttaa pihasta.

Matkalla pihatieltä maantielle he ohittavat nurmiläntin, jolle on levitetty yksi kappale vilttejä, muutama tyyny ja yksi teinityttö.

“Jeez”, Joe tokaisee, “that girl is lazy, let me tell you! I find it hard to believe she’s related to Mr Bossman himself.”

Josefina, joka on nähnyt Romyn ratsastavan useita kertoja ja tekevän niin menestyksenpalo silmissään, havaitsee olevansa eri mieltä Joen kanssa, muttei lausu ajatuksiaan ääneen.

Josefinaa aivastuttaa ja kantapäätä kirvelee. Olisihan se pitänyt arvata: vaikka rymisevä ukonilma ja ryöppyävä rankkasade hetkeksi vapauttivatkin ensimmäisiä viikkoja sävyttäneen painostavan ja hiostavan hellesään, aina ilmestyy uusia harmeja. Kun Josefina sitten lopulta aivastaa, Rasmus ilmestyy kuin noiduttuna hänen vierelleen.

"Sä vilustuit eilen", se sanoo syyttävästi.
"Enkä vilustunut", Josefina väittää ja niiskaisee sanojensa vakuudeksi. Pisamaisilta kasvoilta näkee nolostumisen merkkejä, kun Josefina ymmärtää, kuinka epäuskottavalta hän kuulostaa.
"Se sateessa tanssiminen taisi olla liikaa", Rasmus sanoo, nyt aiempaa empaattisempaan sävyyn, ja puoliksi silittää ja puoliksi taputtaa tyttöystävänsä hartiaa kömpelönä lohdutuksen eleenä.
"Ehkä. Mutta olihan se ihan hauskaa, vaikka mä en mikään suuri sadetanssija olekaan. Joe jotenkin… tempaisee mukaansa. Kaikkeen."
"Niin tekee, myös ihan kirjaimellisesti", Rasmus yskähtää, mutta palaa sitten alkuperäiseen aiheeseensa: "Ei kai sulla ole kovin kipeä olo?"

Josefina huiskauttaa huolettomasti kättään ja tarttuu toisella Pikin suitsien niskahihnaan.

"Ei, ei, kunhan aivastuttaa välillä ja vähän nenä vuotaa. En mä suostuisi tulemaan kipeäksi nyt, kun Pariisi odottaa. Pisanjin treenit on menneet niin hyvin, ja onhan se hyvää valmistautumista Power Jumpiin, ja muutenkin — Pariisissa on aina ihan kiva käydä."
"Tohon mä en osaa sanoa mitään. Mä oon kuulemma käynyt siellä myös, mutta olin jotain puoltoistavuotias, tai puolivuotias, tai miten se nyt olikaan. En joka tapauksessa muista siitä mitään", Rasmus kertoo juuri kun Romy astelee satulahuoneeseen. Josefina, joka on ollut sanomaisillaan jotakin Rasmukselle, päätyykin nyökkäämään teinitytölle.

"Hi, Romy", Josefina tervehtii ja jatkaa Rasmuksen hienoisesta irvistyksestä huolimatta kertomalla, että he ovat lähdössä kävelyttämään hevosiaan maastoon ja kaiken muun hyvän lisäksi kysymällä, tahtoisiko teini tulla mukaan.
"Thanks, but no", Romy sanoo, ei kenenkään yllätykseksi, mutta silti Rasmuksen suureksi helpotukseksi.

Varttia myöhemmin Rasmus punttaa Josefinan Pikin paljaaseen selkään ja kipuaa sitten Carrin satulaan. Ori ja tamma suhtautuvat toisiinsa etäisen kohteliaasti: seurallinen Piki kyllä kurottaa turpaansa kohti Carria, mutta sen läheisempää tuttavuutta hevoset eivät ryhdy hieromaan. Josefina on jättänyt uutuuttaan hiertävät kisasaappaansa talliin ja ratsastaa kangaskengissä toivoen visusti, ettei pomo satu todistamaan hänen löperöä varustustaan. Tänään saappaatkin olivat sentään jo hieman pehmenneet eivätkä yhtään niin kamalat jalassa kuin pari päivää aiemmin ensimmäistä kertaa käytössä ollessaan, mutta vereslihalle hioutuneet kantapäät ovat vielä kovin arat.

Pikin selkä ei ole mukavimmasta päästä. Sen Josefina havaitsee hyvin pian kyytiin päästyään, muttei viitsi viivyttää lähtöä hakemalla sittenkin satulaa. Sen sijaan hän harhauttaa itseään (aivastettuaan taas kerran) palaamalla aiheeseen, joka satulahuoneessa pääsi vireille.

"Mitä luulet, onkohan sun äidillä tallessa jotain sun vauvakuvia? Ja muutenkin sun lapsuudesta", Josefina kysyy poikaystävältään, joka irvistää taas.
"On varmasti kansiotolkulla, mutta mä aion kieltää sitä näyttämästä niitä sulle. Ei varmasti tee hyvää meidän seksielämälle, jos sä näet kaikki ne nolot kuvat musta pelkissä vaipoissa ja joku vati päässä", Rasmus epäilee.

Josefina nauraa kikattaa niin että on vähällä horjahtaa sivuun Pikin luisevalta selänhuipulta.

"Hupsu! Enhän mä niitä nyt sua nolostuttaakseni aikoisikaan ihailla. Musta olisi vaan tosi mielenkiintoista tietää, millainen sä oikein olet ollut ja miten susta on tullut tollainen", Josefina kertoo, eikä Rasmuksen onneksi pyydä häntä kertomaan elämäntarinaansa itse sillä puna(posk)isella sekuntilla. "Enkä mä kyllä sitä paitsi kehtaisi kysyä siltä, ettei se vaan alkaisi kuvitella, että mulla on vaikka joku vauvakuume ja rupeaisi intoilemaan mummoksi tulemisesta. Vaikka en mä tiedä, toivoisiko se edes… no niin. Mutta joka tapauksessa… olisihan se hauska nähdä jotain lapsuusmuistoja." Josefina aivastaa puheidensa päätteeksi eikä näe Rasmuksen vaihtelevan painoa puolelta toiselle Carrin satulassa niin, että ori steppaa pari askelta suuntaan ja sitten toiseen.

"Miksi sä oikein pyysit sitä Romya meidän mukaan?" poikaystävä vaihtaa puheenaihetta hevosten keinuessa varjoisasta notkelmasta aurinkoiselle aukealle.

Josefina katselee apilankukkien täplittämää niittyä oikealla puolellaan ja sitten vasemmalla avautuvaa laajaa, hyvin hoidettua peltoa. Hän miettii hetken ja rapsuttelee Pikin harjantyveä. Hevosen paljas selkä hänen allaan tuntuu edelleen epämiellyttävältä, ja ohikiitävän hetken ajan Josefina ajattelee, että tuskinpa sekään tekisi heidän seksielämälleen hyvää, jos kantapäiden hankaumat saisivat seuraa. Voi taivas. Voi kunpa niin ei kävisi.

"Mä luulen, että se on aika yksinäinen", hän veikkaa.
"Ei se kyllä kamalasti yritäkään tulla meidän mukaan", Rasmus tuumaa.
"Yrittäisitkö sä, jos olisit noin nuori ja aikuisten keskellä?" Josefina kysyy. "En mä ainakaan uskaltaisi. Musta olisi kuitenkin kiva, että sillä olisi suurin piirtein mukavaa eikä sen tarvitsisi tuntea oloaan tosi ulkopuoliseksi."
"Sä se kyllä suhtaudut kaikkiin tosi kauniisti", Rasmus toteaa, ja hänen äänessään on hiljaista arvostusta; onhan Josefinan empaattisuus yksi niistä piirteistä, jotka naisessa alunperinkin häntä viehättivät, ja ehkä hieman hämmensivätkin. "Ymmärrät kaikkia."
"Äh, en kai sentään ihan kaikkia, mutta kyllä mä yritän", Josefina kiemurtelee ja ajattelee, että jos hän kykenisi ymmärtämään kaikkia, hänen välinsä hänen omiin vanhempiinsa eivät olisi niin kovin kummalliset. "Ja Romy… musta tuntuu, että se on kuitenkin tosi kiintynyt sen poneihin —"
"Sehän hädin tuskin hoitaa niitä —"
"— niin mutta se pelkää, että se menettää Duckin, ja ehkä Pollynkin, eikä saa enää ratsastaa. Mä juttelin sen kanssa vähän pari päivää sitten, ja se paljasti, ettei sen isä oikein ole innoissaan siitä kun sillä on kaksi ponia ja se laiminlyö kouluaan. Vaikka kuulemma Romy tekee parhaansa. Se ei vain ole kovin hyvä koulussa, vaikka se paiskiikin kovasti töitä", Josefina puolustelee itselleen vierasta tyttöä ja Rasmusta hymyilyttää.
"Sä suhtaudut kaikkiin niin kauniisti", mies toistaa.
"En mä tahdo rumastikaan suhtautua", hänen tyttöystävänsä mutisee posket lievästi punehtuneena.

Sateen jälkeen kaikkialla on hivenen raikkaampaa, jos nyt ei aivan viileää sanan varsinaisessa merkityksessä, ja hevoset liikkuvat halukkaasti. Josefina, joka varjelee takapuoltaan hankaumilta, kieltäytyy kuitenkin Rasmuksen ehdottamista ravi- ja laukkapätkistä ja silittää pahoittelevasti Pikin kaulaa, vaikkei tamma ymmärräkään, että juuri sen oma ratsastaja evää siltä mukavan maastolaukan. Taivas on jälleen pilvetön. On vain ajan kysymys, milloin kuumuus ja ilman painostavuus palaavat entiselleen.

Comber Cupissa Josefina pääsee vihdoin kilpailemaan omalla Pikillään. Musta tamma on iskussa varsavuotensa jälkeen! Treenit ovat sujuneet nousujohteisesti Saksaan saapumisesta saakka, ja kun Dierk Mayer vielä itse soi viikon verran aikaansa hänen merkittömän tumman ratsunsa koulimiselle, Pikin satulaan paluunsa jälkeen Josefina ymmärsi, mikä ero oli ihan hyvällä hevosenkouluttajalla ja sellaisella huippulahjakkuudella, jolla oli vieläpä vuosikymmenittäin enemmän kokemusta lajista ammattilaistasolla. Dierkin ratsastusjakson jälkeen Piki tuntui Aikuiselta Hevoselta.

Siltä se tuntuu loistokkaana helottavan tulppaanipellon tuntumassa käydyissä kilpailuissakin. Josefina ratsastaa helpon tuplanollan metrikympissä, ja kun pomon omistaman Jesterinkin kanssa sujuu hyvin (joskaan ei aivan kommelluksitta), on edessä häämöttävä 120:n senttimetrin korkuinen luokka oikeastaan ihan mukava ajatus.

"Almost beat you and Jester — with a pony", Duckinsa menetystä yhä sureva mutta aiempaa enemmän kimoon Polly-poniinsa kiintynyt Romy nokittelee ystävälliseen sävyyn ja paijaa valkoista ponitammaa rakastavasti.
"Almost", Josefina myöntää hövelisti, sillä tottahan se on: Romy ratsasti ponillaan erinomaisen radan, vaikkakin sitten hieman hitaamman kuin Josefina täysiverisellään. Turha ottaa nokkiinsa siitä, että pomon nuori sukulaistyttö ihan oikeutetusti huomauttaa olleensa vähällä voittaa hänet!

Edes se, että vilkas ja omintakeinen Jester on pahan kerran kuumunut ja on toisessa luokassa hankala ratsastaa, ei lannista Josefinaa. Rata tuntuu suonsilmässä tarpomiselta, eikä siksi, etteivätkö he etenisi vauhdilla. Vauhtia täysiverioriissa todellakin piisaa, ja kun Josefina yrittää sitä jarruttaa, se jää pomppimaan teatraalisesti lähes paikalleen, eikä ratsastaja enää saakaan sitä sysättyä sujuvasti kaarteesta ulos. Tilanne päättyy vauhdikkaaseen kieltoon, joka on vähällä suistaa Josefinan satulasta (katsomossa Rasmus lähestulkoon puree leukaluunsa rikki sitä katsoessaan).

Tilanteesta – ja radastakin, lopulta – selvitään. Josefina nollaa tilanteen nopeasti päässään ja siirtyy Pikin satulaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mustan ratsun kanssa sellainen on helppoa: Piki on oma keveä, nopea ja melko kuuliainen itsensä, ja siihen voi luottaa tavalla, jota Jesterin kanssa ei ole vielä saavutettu.

Tietysti ratsukko kohtaa kiperiä tilanteita. Kaikessa kiltteydessäänkin Piki on kovin herkkä, ja sen nopeus on joskus vähällä jättää Josefinan tilanteista aavistuksen jälkeen. Nyt nuori esteratsastaja kuitenkin onnistuu pysymään juuri tarpeeksi ratsunsa ja tilanteiden tasalla. Puhdas rata siivittää heidät uusintaan.

"Ride like you mean it", Joe kannustaa ennen kuin Josefina ratsastaa uusintaradalle.
"Ride to win", pomo määrää. "But be smart."

Niiden ohjeiden kera Josefina, jonka nimi komeilee jo luokan tuloslistan viimeisenä Yesteryearin kanssa, lähtee uuteen koitokseen tutummalla ratsullaan.

Ja Piki on upea, tehtävänsä osaava kilparatsu, joka reagoi apuihin paremmin kuin Josefina osaa toivoakaan. Lopputuloksella ei edes olisi väliä: läpi radan vallitseva tunne on jo itsessään niin upea, että Josefinasta tuntuu, että hän voisi valloittaa maailman puoliveritammansa kanssa. Maalilinjan ylittyessä hän hymyilee leveämmin kuin aikoihin ja ajattelee, kuinka hänen elämänsä hirveintä vuotta onkin voinut seurata elämän paras kesä.

Voittoruusuke Pikin suitsissa kruunaa kaiken.

Seuraa Amelien vierailua hahmon omassa päiväkirjassa:
"Mun on ihan pakko kertoo teille yks juttu." (13.7.)
Jos tunteista  pitäisi mainita vain yksi, se oli innostus. (19.7.)
Ensimmäinen aamu sujui tasaisesti tutuissa askareissa. (20.7.)
Amelie istui maailman sievimmän katukahvilan edessä. (21.7.)
"Olisinpa mä saanut ratsastaa Pupulla." (22.7.)
Piirroskuva: Jusu ja Silver sekä Amelie ja Piki
"Mut tulethan sä Power Jumpiin, nähdäänhän me siellä." (25.7.)

Josefinasta on mukavaa, kun hänelläkin on yhtäkkiä ihan oma ystävä Hof Graubachissa. Kajan kanssa hän tuli aikaisemmin hyvin juttuun, mutta Meritin myötä virolaisvaaleaverikkö on mieltynyt omaa äidinkieltään taitavaan uudempaan ystäväänsä niin, että Josefina huomaa jääneensä ulkopuoliseksi tallin nuorten naisten koplasta. Tavallaan Josefina ei ole yllättynyt, sillä hän on aina epäillyt Kajan olevan hänen kaverinsa vain olosuhteiden seurauksena – kahtena ainoana nuorena naisena tallissa olisi kai ollut outoa, jos he eivät olisi hengailleet yhdessä. Ulkopuolisuutta oppii odottamaan, kun on aina vähäsen sosiaalisten piirien ulkokehällä, mutta ei siihen totu; tekee kipeää yrittää jutella Kajan kanssa ja tulla hylätyksi välittömästi, kun parempaa seuraa ilmestyy näköpiiriin. Siksi Josefina ei enää edes yritä.

Kai kaikkein potentiaalisin ystävä tallin väestä olisi Linus, joka on suurin piirtein samanikäinen kuin Josefina ja puhuu ruotsia kuten Josefinakin, mutta kaksi ujoa ja hiljaista ihmistä ei saa suurtakaan keskustelua aikaiseksi. Ja vaikka Joe onkin luontainen kaikkien kaveri, ei Josefina osaa kuvitellakaan uskoutuvansa miehelle sillä tavalla kuin läheiselle ystävälle (paitsi ehkä turkasen humalassa, mikä harmittaisi ja ahdistaisi jälkeenpäin, mikäli siitä sattuisi jotain muistamaan, mistä syystä sellaista kannattaa tietenkin viimeiseen saakka välttää). Eikä Rasmuksenkaan seurassa ole mitään vikaa, tietystikään, mutta on sentään silti aivan eri toista rupatella kepeitä ja kaverillisia juttuja Amelie Chaputin kanssa, käydä välillä syvemmissä vesissä ja palata jälleen hilpeään, joskus hihittelynkin säestämään jutteluun.

Naurua heidän maastolenkilleen mahtuukin. Josefina on luottanut Pikin Amelien käsiin, eikä ratsukolla näytä olevan hätäpäivää: vaikka musta tamma onkin innokkaasti menossa, se ei pyri karkaamaan käsistä. Ainakaan yleensä sillä ei ole tapana tehdä niin! Josefina itse on saanut mieluisan velvollisuuden verrytellä Silverin koipia, ja miellyttävän hevosen selässä ehtii hyvin seurata Pikin käyttäytymistä, ruotia elämää ja maailman menoa ystävän kanssa ja kikattaa vedet silmissä jollekin hassulle sattumukselle, jollaisen Amelie maalailee Josefinan silmien eteen villisti polveilevan tarinan muodossa. Hauskinta on, että tarina on tosi!

"Taivas. Iivarille on niin paljon helpompi nauraa, kun on eri maassa hänen kanssaan", Amelie huokaa lopuksi, mikä saa vielä viimeisen hihityspuuskan kumpuamaan Josefinasta, joka edelleen muistaa Iivari von Hoffrénin yhtä elävästi kuin viime kesänä ollessaan fyysisesti ja tilallisajallisesti samassa paikassa hänen kanssaan.
"Vaikka Frichän tarinan päähahmo tietysti oli", Amelie virnistää ja sanoo sitten: "Ääh, se ei varmasti tykkäisi, jos tietäisi, että täällä mä nauran sille! Tapaus on ehkä vielä pikkuisen liian tuore, jotta se itse pystyisi."
"En mä kerro", Josefina lupaa vikkelästi.
"No hyvä! Ooh, onpa hauskan näköinen maatila", Amelie huomaa, ja Josefina hymyilee katsellessaan näköpiiriin ilmestyvää pientä, saksalaista maalaisidylliä huokuvaa naapuritilaa.
"Kannattaa pitää ohjat kädessä", hän varoittaa ja vilkaisee Pikiä. "Talon ja puutarhan takaa aukeaa lehmälaitumet."
"Ja nämäkö pelkää lehmiä?" Amelie kysyy uteliaana, mutta on selvästi valpastunut Pikin satulassa ja tarkkailee nyt ratsuaan.
"Silver ei ole moksiskaan. Piki ei tykkää, jos ne tulee lähelle aitaa tai pitävät ääntä. Se saattaa säpsähdellä, mutta kyllä se varmasti kulkee Silverin mukana ihan hyvin", Josefina lupailee, vaikkei olekaan ihan takuuvarma asiasta.

Loppu kuitenkin hyvin, kaikki hyvin! Lehmät ovat kaukana tiestä, ja vaikka Piki pälyilee ja kuulostelee niiden suuntaan ja puhisee hieman rauhattomana, mitään sen hurjempaa ei tapahdu. Nuoret naiset rentoutuvat hiljakseltaan, kun tarkkuutta vaativa tilanne jää taakse. Rennon ravipätkän jälkeen Josefina uskaltaa ehdottaa laukkaakin.

Pikissä on Amelielle pitelemistä, sillä tamma olisi paljon edellään laukkaavaa Silveriä vikkelämpi ja meneväisempi. Josefina tietää, ettei Silver ole tuulennopea ratsu ja että Piki puolestaan on juuri sitä. Nyt ei kuitenkaan ole kilvanajon aika: kepeän laukkailun pitää riittää mustalle tammallekin. Lämmintä piisaa ja ilma on jälleen painostava. Josefina on vuorenvarma, että viimeistään yöllä ukkostaa.

"Ihan kamala hiki", Josefina puuskahtaakin Amelielle, kun he laukan ja kevyen ravin jälkeen taas siirtävät hevosensa käyntiin. Josefina antaa Silverille ohjaa ja kääntyy vilkaisemaan Amelieta. "Mulla on niin ällö olo, että tekisi mieli vaan pulahtaa jokeen. Harmi, ettei tässä missään ole uittorantaa."
"Suihkuta itseskin samalla kun peset Silverin", Amelie ehdottaa ja myöntää harkinneensa että tekisi itse niin.

Käynti kuljettaa ratsukot tallin pihaan. On ihmeen hiljaista. Vain paahde ja kuumuus seisovat tallin pihalla, eikä ilma liikahdakaan pienimmänkään tuulenvirin mukana. Vaitonaisina Amelie ja Josefina hoitavat ratsunsa pois ja suuntaavat kesäasunnolle, jonka lattialle puhalletulla ilmapatjalla Amelie joutuu vierailunsa ajan nukkumaan. Vielä on kuitenkin koko ilta aikaa, ja sen tytöt viettävät ulkosalla asunnon edustalla. Jossakin vaiheessa Rasmus liittyy seuraan, ja hetken aikaa Josefinaa nolottaa, kun poikaystävä sillä tavalla tuppautuu heidän tyttöjen iltaansa — mutta Amelie ei ole moksiskaan ja pian Josefinakin tuntee olonsa luontevaksi kolmen koplan jäsenenä. On oikeastaan kamalan mukavaa, kun Rasmus tutustuu vähitellen hänen ystäväänsä, ja mukavaa on sekin, että poikaystävän kasvoille unohtuva pehmeä hymy ja kutsuva kainalo ovat aivan lähettyvillä.

Tietenkään Josefina ei kaivaudu Rasmuksen syleilyyn, kun on vieraskin paikalla, mutta tuntuu kivalta tiedostaa, että se mahdollisuus on olemassa ja odottaa kyllä.

Rasmus kysyy Amelielta, selvisikö Piki tällä kertaa lehmien ohi ilman elämänkriisiä, ja Amelie vastaa kertomalla, kuinka kiva ja iloinen hevonen Josefinalla on.
"Oikea hyväntuulenratsu!" Amelie kehuu, ja Josefina on mielissään.
"Se on kyllä. Josefinan pitäisi kyllä alkaa kilpailla sillä kenttää", Rasmus yllyttää. "Se on niin hyvä siinä."
"Ai Jusu vai Piki?" Amelie pyytää tarkennusta, mutta täyttää aukon itse: "Molemmat tietysti."
"Johan mä kerran kilpailin!" Josefina huomauttaa. "Enkä mä mikään kovin hyvä ole. Mun kouluratsastus vaatisi kovaa treeniä."
"Sussa olisi kyllä varmasti ainesta siihenkin lajiin, kyllähän se on nähty", Amelie kommentoi Josefinan arkailevaa itsetuntoa rohkaisten, ja Rasmus säestää omalla tavallaan:
"Ja kentän koulukokeethan on yleensä aika selkeitä, tai siis ainakin helpommissa luokissa. Treenataan joskua yhdessä! Se olisi hauskaa."
"Siinä meillä parisuhteen laatuaikaa", Josefina jupisee Amelielle, joka nauraa, ja niin nauraa hekottelee Rasmuskin.

Ukonilma saapuu ja ennen pitkää se keskeyttää huolettoman kesäelon ulkosalla. Aikansa nuoret seurailevat ukkosen lähestymistä turvallisin mielin kesäkodin terassilta, mutta kun ensimmäiset pulskat sadepisarat tipahtelevat heidän ylleen, on aika suunnata sisälle.

"Kuka tietää, ehkä sun haaveesi toteutuu piankin", Amelie supattaa Josefinalle, kun kolmikko ottaa esille iltapalatarvikkeita ja kaikki on kovin arkista paitsi Amelien kujeileva hymy. "Te olette kyllä niin… harmonisia!"

Josefina punastuu, kun ystävä sillä tavoin viittaa vain Pikin ja Silverin kuulemaan aiempaan keskusteluun. Maastoilun lomassa jaettuihin tyttöjen juttuihin kun lukeutuu haaveita, joita hän ei kehtaa poikaystävälleen lausua; haaveita, joiden toteutumisen kannalta Rasmuksen kanssa puhumisella olisi joko suotuisa vaikutus tai katastrofaalinen kostautumisen riski. Ennen kaikkea se vaatisi uskaltamista, ja Josefina Rosengård on montaa muuta asiaa, muttei uskalias.

Amelieta ystävän kaino punehtuminen huvittaa hyväntahtoisella tavalla, ja naurahdusta säestää mieto päänpudistus.

“Pitää vaan uskaltaa”, Amelie sanoo, niin kuin Josefina aiemmin päivällä hänen jännittäessään pomon silmien edessä ratsastamista.

Neuvo tuntuu auttamattoman heppoiselta niin antajana kuin vastaanottajanakin.

Kiltti ja mukautuvainen hevonen sopeutuu tietysti uuteen asuinympäristöön; onhan se jo matkustellut eri maidenkin välillä, joten tokkopa siirtymä Kaajapurojen pikkutallilta kivenheiton päähän Auburnin kartanolle on ollut Pikille mikään suuri järkytys. Sitä paitsi kartanon kulmathan ovat jo tammalle tuttuja! Se on paitsi käynyt tiluksilla järjestetyissä Kalla Cup -kilpailuissa, myös treenivuoroilla maneesilla silloin, kun Purtsilan kenttä on ollut liukasta, upottavaa ja raskasta velliä tai koppurajäässä. Hyvät treenipuitteet: ehdottomasti uuden tallipaikan plussa.

Josefinan ja Rasmuksen kesätyökomennuksen jatkuessa tamma on saanut tarhailla, ja Josefina uskoo, että pieni loma intensiivisen treenikesän päätteeksi on tehnyt hevoselle pelkkää hyvää. Saksasta paluun jälkeen tamma on ollut motivoitunut työntekijä, ja hyvä niin, sillä moniakaan yhteisiä treenejä ei ratsukko ehdi ennen seuraavaa Cup-osakilpailua ottaa alle. Metrikaksikymppinen ei kuitenkaan pelota. Siitä on kuluneiden kesäkuukausien aikana tullut rutiinia. Pikissä on potentiaalia niin paljon enempään, eikä Josefina liioin epäile itseään. Eri satuloissa vietetyt lukuisat tunnit ovat ruokkineet itsevarmuutta.

"Piki näykkäisi tänään."

Pennan ääni on miedon tyytymätön. Arvokas ilme kasvoillaan tallimestari hakee katsekontaktin Josefinaan. Miehen olemus on informoiva ja vain hieman arvosteleva: Penna on arvostelemisen yläpuolella. Penna vain toteaa asioita.

"Piki?" Josefina rohkenee epäillä.
"Piki. Kun olin lähdössä viemään sitä ulos aamuruokien jälkeen."
"Omituista. Eihän se tee niin koskaan."
"Nyt teki. Se on hirvittävän energinen."
"Hmm. Ehkä se kuitenkin on vähän virittynyt ympäristönmuutoksesta... tai jos se ottaa Sylvistä mallia", Josefina pohdiskelee ääneen.

Pennan naama vääntyy hieman ärtyneen näköiseksi. Tallimestari ei pidä siitä, että kartanon kasvatteja pidetään syntipukkeina. Vaikka Pikin tarhakaveri Sylvi kuinka olisi tuittupäinen, se on kuitenkin arvokas ja hieno hevonen, josta ei Pennan kuullen kannattaisi lausua pahaa sanaa. Josefinaa harmittaa. Kuinka hän nyt sillä tavalla tuli pahoittaneeksi Pennan mielen? Olisihan hän voinut nielaista sanansa.

"Ehkä kokeilisin syöttää sille kuivattua kamomillaa tai vaikka kanervaa", Penna antaa suosituksensa (vaikkei kukaan pyytänyt) ja poistuu paikalta.

Penna tallimestarina? Hevosen hyvinvoinnin ja hoidon tason kannalta ehdoton plussa. Josefinan mielenterveyden kannalta kenties lievä miinus.

Tallialue ei ole rauhallisimmillaan, sillä Kalla Cupin kenttäkilpailut ovat hyvää vauhtia käynnissä. Josefinalle tulee kiire, mikäli hän aikoo ehtiä ratsastaa Pikillä ennen Rasmuksen ja Branin päivän osakokeen alkua. Tallin ratsastusalueet ovat onneksi niin kattavat, että tilaa löytyy heidänkin treeneilleen. Derbylle ei ole asiaa, ja kun suurin osa maastokokeensa alkua odottavista ratsukoista pyörii hiekkakentällä verryttelemässä, on silkkaa ylellisyyttä, että Josefinalla on kaksi maneesia, joista valita.

Maneesin seinien sisäpuolella on helppo unohtaa, että ulkona kuhistaan. Piki kylläkin on varsin virittynyt ja vauhdikas, ja ratsastaessaan Josefina pohtii välillä Pennan ruokintasuosituksia.

Ratsastus päättyy vauhdikkaaseen laukkaan kevyessä istunnassa. On aivan eri toista päästellä menemään suuressa, hyväpohjaisessa maneesissa, kuin Purtsilan huomattavasti pienemmällä kentällä. Ja vaikka Josefina antaa tamman rallitella joitakin kierroksia, Piki on hädin tuskin hengästynyt, kun ratsukko siirtyy raviin. Pikimustan tamman liikkeissä on uudenlaista rentoutta ja letkeyttä, kun sen ratsastaja antaa sen venyttää kevyessä ravissa. On oikeastaan sääli, ettei Penna ole näkemässä liikutuksen jälkeistä tyytyväistä hevosta.

Hoidettuaan Pikin Josefina suuntaa pikaisesti yksityistalliin. Satulahuoneesta hän löytää Rasmuksen, joka näkyy nyppivän mietteliäänä irtokarvoja kenttäratsunsa satulahuovasta. Josefina hymyilee, pujahtaa puolisonsa selän taakse ja halaa tätä kevyesti leuka miehen olkapäällä lepäillen. Suukko painuu orastavan parransängen verhoamalle leukapielelle. Avomies tallikaverina? Suuri plussa.

"Joko jännittää?" Josefina kysyy päästettyään irti poikaystävästään.
"Emmä nyt tiiä", Rasmus toteaa olkiaan kohauttaen. "Ei oo kovin suuria odotuksia. Kun treenikausi on ollut... tai kun sitä ei ole ollut."
"Mm. Rennosti vaan", Josefina kannustaa ja vaihtaa sitten puheenaihetta. "Mä muuten varasin majoitukset sitä Pariisin kisamatkaa varten! Ehditäänkö käydä loungessa kahvilla, vai joko sun pitää alkaa satuloida Brania? Voisin näyttää kuvia huoneesta."
"Kivaa", Rasmus sanoo ja nyökkää. "Käydään vaan."

Innostus pirisee hennosti mahanpohjalla. Josefina malttaa hädin tuskin odottaa uutta matkaa Pariisiin Rasmuksen (ja Branin ja suurin piirtein puolen tusinan muun kallalaisen tai Kallasta tutun ratsukon) kanssa, ja tällä kertaa ydinkeskustan ulkopuolella upean linnan tiluksilla. Rasmus ehkä yöpyisi mieluusti huokeassa majatalossa, mutta päättäväinen avovaimo on viitannut ehdotukselle kintaalla ja varannut huoneen Château de Garciasta.
"Ota se myöhäisenä synttärilahjana", Josefina on aiemmin sanonut, kun Rasmus on miettinyt ääneen majoituksen hintaa. Reissun romantiikka-arvosta neiti Rosengård ei aio tinkiä.

Loungessa on, tietenkin, muitakin. Heille kahdelle järjestyy tilaa sohvalta, kun ponteva Viivi hätistelee sohvalla istuvan miehen siirtymään reunemmaksi, seuraa itse perässä ja taputtelee vapautunutta tilaa vierellään. Viivi sopottaa miespololle italiaa, eikä Josefina ymmärrä tytön höpisevän velvollisuudesta antaa rakastavaisten istuskella kylki kyljessä. Pöydän äärestä Sarah ja Ellie vilkaisevat tiiviisti vierekkäin istahtavaa pariskuntaa, toinen vähän virnistäen ja toinen mielenkiinnottomasti, ja Josefina miettii, tuoko Pikin uusi kotitalli mukanaan uusia taikka tiivistyviä sosiaalisia suhteita vai entistä suurempaa kuulumattomuuden tunnetta. Plussa vai miinus, se jääköön nähtäväksi.

Tuntematon mies ei kuitenkaan ruoki jälkimmäistä, vaan esittäytyy Marciksi tervehdittyään ensin Rasmusta vähän tuttavallisemmin kuin Josefinaa. Miehet toivottavat toisilleen onnea, mistä Josefina päättelee kummankin kilpailevan tänään. Pian on aika alkaa jännittää muiden puolesta; onneksi ei kuitenkaan vielä tänä viikonloppuna omia suorituksia.

Puomin pää huojahtaa kannattimella, kun sitä hilataan kohti uutta estekorkeutta. Josefina arvioi, että puomin yläreuna hipoo pian hänen leukaansa, eikä hän ole lyhyt ja pikkiriikkinen nainen vaan lähestulkoon missin mitoissa. Kun Piki hypähtää laukkaan ja hakee sopivaa askellusta – tasapainoa, rytmiä, askelpituutta, tempoa, voimaa – jännitys kipuaa hetkeksi hartioihin ja saa ne kohoamaan ylös. Hengitys ei kulje aivan luontevasti. Ratsukko on suoralla linjalla ja lähestyy estettä, joka on isompi kuin mitä Piki on Josefinan muistikuvien mukaan hypännyt koskaan, ja lähestyy sitä askel-askel-askel-askeleelta.

Takajalat tulevat syvälle rungon alle, etuosa on jo nousemassa tieltä pois. Ratsastajan keho jännittyy ja lähtee mukautumaan hyppyyn. Kaikki tapahtuu nopeasti, monta asiaa yhtä aikaa, ja samalla tavalla kuin lukuisia kertoja aiemminkin. Voimakkaan ponnistuksen saattelemana musta hevonen kohoaa yhä korkeammalle ilmaan, kohtaa hyppynsä korkeimman kohdan esteen yllä ja valmistautuu kohtaamaan maneesin kimmoisan pohjan.

Josefina hengittää ulos ja rentoutuu, mutta vain hetkeksi. Alexander ja Piki jatkavat viidellä sujuvalla laukka-askeleella okserille, joka on vain hieman äsken hypättyä pystyestettä matalampi ja niin leveä, että pituusesteen nimitys alkaa tosiaan olla oikeutettu.

Eikä sekään tuota ratsukolle ongelmia, tietenkään, ja Josefina on ylpeä hevosestaan ja hivenen mietteliäs. Tietysti hän tiesi, että Piki on aito ja oikea estehevonen, Grannia kyvykkäämpi, mutta tamman todellisen kapasiteetin näkeminen omin silmin on herättelevää. Alexanderin alla Piki ei näytä nuorelta ja kokemattomalta, eikä siltä, että sitä tarvitsisi suojella haastavilta tehtäviltä. Tamma näyttää valmiilta kehittymään aimo harppauksin.

"Hyvä hevonen sulla", Alexanderkin kehuu, kun lopulta kävelee Pikin kanssa loppukäyntejä. "Paljollakohan Ulrika ja Vilhelmina möis sen, haha."
"Äh, toivottavasti ei myy", Josefina vastaa isoveljelleen.

Areenan toisessa päässä treenaavat kouluratsastajat eivät suotta höristele korviaan heidän puheidensa suuntaan. Sarahin ratsastusta videoimaan tupsahtanut Ellie sen sijaan vilkuilee heitä välillä syrjäkarein, ja Cavan kanssa maneesiin saapuva Marc tervehtii Rosengårdin sisaruksia asiallisesti ennen kuin pysäyttää täysiverisen selkäännousua varten ja kiinnittää huomionsa kokonaan hevoseen.

"Älä? Meinaaksä alkaa tosissasi kisata tällä, vai humputteletko vaan?" Alexander kyseenalaistaa Pikin kapasiteetin käyttöönpääsyä.
"Oonhan mä sillä kisannut, ja nyt kun kysyit niin joo. Mennään metrikahtakymppiä toistaiseksi, mutta haluaisin pian kolmeenkymppiin, ja sitten kun se on valmis, niin kokeillaan neljääkymppiä. Siihenhän se ainakin riittää."
"Haastat itseesi? Kuulostaa hyvältä."

Alexander ei kannusta Josefinaa usein. Sanoista ja hyväksyvästä, ohikiitävästä hymystä tulee kumma olo. Josefina kohauttaa vaivaantuneena olkiaan.

"Puhuitko äidin kanssa rapujuhlista?" Alexander vaihtaa tyystin puheenaihetta hypähtäessään ratsailta.
"Puhuin."
"Joko hautaat sotakirveen ja tulet?" isoveli kysyy ja löysää Pikin satulavyötä.
Josefina kurtistaa kulmiaan.
"Ei mulla mitään kirvestä ole, mutta tulen mä. Tuntuu vähän oudolta. En mä osaa unohtaa sitä, mitä on tapahtunut", Josefina kiertelee asioista niiden oikeilla nimillä puhumista, kun he kävelevät maneesin ovia kohti, vaikkei suoraan sanottuna arvele kenenkään kuulomatkan sisään sattuvan ymmärtävän heidän ruotsinkielistä keskusteluaan erityisen sujuvasti; riski on kuitenkin aina olemassa. "Mutta..."
"Ei voi olla ikuisesti vihainen omalle perheelleen?" Alexander täydentää.
"Jotain sellaista. Olen mä niille paljosta velkaakin."
"Enpä tiedä", isoveli sanoo yllättävästi, mutta hetken aikaa asiaa puntaroituaan Josefina arvelee, että se saattaa olla vain elämänsä onnenkantamoisia itsestäänselvyyksinä pitävän veljen luonteenomainen tapa suhtautua asiaan.

Tallissa Josefina ryhtyy hoitamaan Pikiä. Tietenkin! Niin hevosmies kuin Alexander onkin, sopii asetelma sisarusten väleihin.

"Kommer Alsila också med då?" Alexander kysyy samalla kun avaa kypäränsä leukahihnan ja riisuu kypärän päästään. Sen hiukset ei ole edes pahasti latistuneet ja ainakin palautuvat nopealla pöyhäisyllä entiselleen.
"Enpä tiedä", on Josefinan vuoro sanoa. "Sillä on kuitenkin töitä ja... kiireitä... ja sä olit kyllä aika paskamainen sille viimeksi."
"Ai milloin viimeksi?"
"Power Jumpin jatkoilla. Jos sä olit samanlainen Antonille niin ei ihme että sait turpaan."
"Ai, puheet kiertää vai?" Alexander sanoo, eikä Josefina osaa tulkita, onko hän pahoillaan vai oudolla tavalla mielissään siitä, että koko Kalla ja puoli muutakin maailmaa tietää Anton Seljavaaran käyneen hänen kimppuunsa. "Et voi tosissasi väittää, että on mun vika, jos sällillä ei oo sen vertaa itsehillintää ettei nyrkit puhuis nopeammin kuin suu."
"En mä väitäkään, että pakotit sen lyömään itseäsi, mutta eihän tää edes oo eka kerta."

Niin. Jos Pikillä on kapasiteettia esteratsuna, on Alexanderilla hallussaan kyky joutua vaikeuksiin. Josefina miettii puista putoilevia omenoita ja tulee siihen tulokseen, että Alexander on kyllä kopsahtanut melko kauas hänestä ja Vilhelminasta.

Sisarensa näkemistä Josefina odottaa innolla, ja Iriksen ja Felixin, jotka ovat taas kasvaneet epäilemättä aimo hujauksen. Iris on jo eskarilainen — Josefina on eskarilaisen täti! Kuinka käsittämätöntä vauhtia aika kiitää. Joka tapauksessa perheen rapujuhliin, jotka on päätetty luonnollisesti järjestää Alexanderin vielä ollessa Suomessa lomallaan, liittyy myös hankalia tunteita.

Ne pitää sitten vain kohdata. Aika aikaansa kutakin, nimittäin. Josefina on päättänyt antaa veden virrata ja menneiden painua pinnan alle. Kesä ulkomailla on saanut hänet kaipaamaan perhettään, vaikkei mitään sen kummempaa olekaan sattunut. Hyvän arjenkin jakaminen perheen kanssa houkuttaa jo.

Piki saa makupalan palkaksi hienosta käytöksestään ja Alexander syyttää Josefinaa hevosenlellijäksi. Pikkusisko pyöräyttää isoveljelle silmiään. Kaikesta huolimatta on kuitenkin ihan kivaa, että Alexander on Suomessa. Jos ei muuta, hänen treeninsä tekivät varmasti Pikille terää ja lisäsivät Josefinan luottoa tunteeseen, joka on liittynyt mustaan hevoseen alusta alkaen: se on hevonen, jonka kanssa Josefina voi kehittää itseään ratsastajana ja tavoitella uusia korkeuksia.

Ajatus alastomasta Jonathan Raynottista tekee arkisesta hetkestä Auburnin yksityistallin loungessa ohikiitäväksi kotvaseksi kohtuuttoman kiusallisen. On outoa, miten muisto Jonnysta Aliisan ja Jusun olohuoneen sohvalla pulpahteleekin välillä, niin kuin nyt kun samainen mies istahtaa pöydän toiselle puolelle, pintaan. Saisi jäädä putkahtelematta, Josefina puuskaisee hiljaa mielessään.
"Noh, mitäs Jusu?" Jonny, joka ilmiselvästi ei tiedä keekoilleensa juuri ilkosillaan keskustelukumppaninsa muistikuvissa, kysyy kaverillisesti. "Mites on elämä Burnis maistunut?"
"Ihan hyvin. Tallihan olikin jo tuttu, ja Piki kotiutui nopeasti", Josefina vastaa ja karistelee vaivaannuttavan muistikuvan päästään niin hyvin kuin voi.
"Sunkin varmaan helppo sopeutua porukkaan", mies veikkaa ja vinkkaa silmää. "Varmasti ainakin yksi kansainvälistä menestystä äskettäin niittänyt kenttäratsastaja otti avosylin vastaan."

Josefina hymyilee kainosti ja nyökkää kirsikkatomaattia pureskellen. Hän on tullut tallille suoraan yliopistolta ja ehtinyt vasta vaihtaa tallivaatteet ylleen ennen kuin on istahtanut myöhäiselle lounaalleen. Voihan syksy, se on nyt todella täällä.

"Noo, jokos tekin kohta kisailette parhaiden juhlapaikkojen vapaista ajoista?" Jonny jatkaa tuttavallista rupatteluaan ja uskaltaa vähän härnätäkin Josefinaa, vaikkeivät he suorastaan bestiksiä olekaan. "U know, tekikö Pariisin lemmekäs ilmasto taikojaan?"
Kestää hetken, ennen kuin nainen ymmärtää, mistä työ- ja tallikaveri oikein höpisee. Kun Jonathan haroo hiuksiaan ja Josefina tavoittaa väläyksen upouudesta kihlasormuksesta, hän tajuaa kerralla useamman asian.
"Hmm, ei tehnyt, tai, niin, ei sellainen taida olla ajankohtaista", Josefina selittää vatsa onttona ja pusertaa kasvoilleen hymyn. "Että sen kun varailette vapaasti, ei olla tunkemassa apajille. Onnea!"

"Thanks, honey", Jonathan hymähtää ja katselee salaatinlehteä haarukkaansa keihästävää juttutoveriaan. "Ja niin kai se on, et kaikki aikanaan. Mut jos et tiennyt, kukaan ei yllättyis kun teiän hääkutsut tipahtais postiluukusta. Me ehkä sit taas yllätettiin ittemmekin!"

Jonny naurahtaa sanojensa päätteeksi, ja Josefinakin yrittää, mutta lopputulema on lähestulkoon huokaisu. Keskustelukumppanin velvollisuudentuntoinen tekoilo saa Pennalle tallimestarin pestinsä periyttäneen miehen kohottamaan vähän kulmiaan ja siloittelemaan sitten nopeasti naamansa ja äänensävynsä empaattiseksi. Ikään kuin kannustavasti Jonathan Raynott lausuu Josefinalle:
"Mut voin kyl kertoo, et se oli yks jännittävimpiä asioita mitä oon tehny. Vaatii yllättävän paljon rohkeutta, siis kosinta. Sai sitä hetken keräillä kasaan."

Josefinaa ahdistaa koko keskustelu ja se, että Jonny on kai tehnyt päätelmiään ja tullut siihen tulokseen, että aihe on hänestä hankala, ja yrittää nyt vakuutella, että kyllä Josefinaakin kositaan. Kuka sellaista voi luvata? Ja sitä paitsi Josefina pitäisi parempana, ettei kukaan edes ajattelisi koko asiaa saati arvuuttelisi tapahtuman ajankohtaisuutta. Hän ei ole puhunut aiheesta edes lähimpien ystäviensä Hannan ja Heidin tai siskonsa Vilhelminan kanssa, saati sitten, että kokisi miellyttäväksi jutella yhä pikemminkin tuttava- kuin ystävä-kategoriaan kuuluvan Jonnyn kanssa. Kun loungen ovi käy, Josefina helpottuu: varmastikaan he eivät jatka keskustelua kolmannen osapuolen kuullen.

Se on Anton. Aagh, ajattelee Josefina, ja lopettaa lounashetkensä suosiolla siihen paikkaan. Kansi napsahtaa salaattirasian päälle ja yhdessä napakassa vilauksessa rasia on kadonnut jääkaappiin ja Josefina matkalla Antonin ohi kohti loungen ovea.

"Heippa!" Josefina huikkaa kahdelle miehelle, ja siinä on kaksi alastomana nähtyä kallalaista ratsastajamiestä liikaa. Kainouteensa ja siveään perusolemukseensa nähden hänellä on kyllä sillä saralla hämmästyttävän laaja näkökulma siihen aihepiiriin.

Josefina noutaa Pikin riimunnarun ja astelee mietteliäänä tarhalle. Musta tamma on kohtelias ja tulee portille, mutta Sylvipä seuraa perässä ja tunkeilee määrätietoisesti Josefinaa kohti niin kuin olisi sen aika päästä sisälle.

“Schas, Sylvi”, Josefina suhahtaa.

Kun sana ei kuulu, hän tuuppaisee tammaa kevyesti ryntäistä merkiksi siitä, että on aika peruuttaa. Riimunnarun heilautusta kimoa kohti ei enää tarvita: Sylvi käännähtää närkästyneenä ympäri ja painelee pois päin portilta, josta Piki puolestaan pyörähtää ulos hieman vauhdikkaammin kuin Josefina haluaisi. Äsch! Mikä kaaos! Piki nykäisee narua, sillä mustalla tammalla on jo kiire; se on ottanut kimosta kaveristaan aimo annoksen lisävirtaa. Josefinalla on kuitenkin kädet täynnä töitä portin sulkemisessa ja lähes vauhkoontuneen Pikin pitelyssä. Tallireissu alkaa tuntua yhdeltä suurelta farssilta.

Lopulta tarhan portti on kiinni ja Josefina ja Piki matkalla kohti tammatallia. Sylvi reivailee tarhassa omaa show’taan, jonka Josefina toivoo laantuvan piakkoin. Mielessään hän toivottaa onnea seuraavalle, joka Eelan virrakkaan tyttären satulaan kipuaa. Selvästikin tammassa on suurta syysenergiaa! Vaan niin on Pikissäkin, jonka Josefina kiinnittää suoraan hoitopaikalle. Tyytymätön äännähdys opastaa puoliveritammaa olemaan tepastelematta paikoillaan.

“Johan sillä on virtaa”, naurahtaa Eeli, joka astahtaa juuri rehuhuoneesta Ankan karsinan kulmalle.
“Kieltämättä”, Josefina huokaa.
“Otaksun, että sulla ei niinkään. Painaako reissuväsymys?” mies kyselee hyväntuulisesti.
Tietysti Eeli tietää, että Josefina on ollut matkoilla: tallin yksityistenomistajien poissaolot kantautuvat työntekijöiden tietoon. Eihän se sen kummempaa kiinnostusta vaadi. Josefina kuitenkin miettii, onko Eeli ehkä nähnyt hänen reissunaikaisia somepostauksiaan. Mies nimittäin on kuin onkin tupsahtanut jusurosenin someseuraajien runsaaseen joukkoon vain paria viikkoa aiemmin.
“Vähän, ja opinnoissa on aika paljon hommaa. Varsinkin, kun olin viime viikon poissakin”, Josefina huokaisee Pikin kaulaa rapsutellen.
“Itku pitkästä lomasta”, Eeli irvistää myötätuntoisena.
“Eikä se nyt edes niin kovin pitkä ollut”, Josefina jupisee, vaikkei yleensä sano halaistua valituksen sanaa juuri kenenkään muiden kuin aivan lähimpien ystäviensä kuullen; useimmiten Josefina on pintapuolisen kepeää ja hivenen etäistä juttuseuraa. Jokin Auburnin viimeisimmän oppisopimusopiskelijan olemuksessa vain kiidättää miestä pikavauhtia "Josefina tutuksi" -ohjelman lukuisia pikkuruisia portaita ylöspäin. Eeli on mukava. Mies on taitava keskustelija ja löytää nopeasti yhteisiä puheenaiheita. Hän osaa olla sopivasti kiinnostunut keskustelukumppaninsa asioista, jotta toiselle tulee huomioitu ja erityinen olo. Jos Josefina olisi sinkku ja jos Eeli pyytäisi häntä treffeille, Josefina tuskin uskaltaisi mennä siinä pelossa, ettei olisi Eelin tasoa.

Mutta hän ei ole sinkku eikä häntä pyydetä minnekään, vaan jätetään muutaman vaihdetun sanan jälkeen harjaamaan ja satuloimaan Pikiä, jonka mielestä käytävän toisella puolella treeninjälkeisiä hikiä loimen alla kuivatteleva Kami on yhtäkkiä maailman mielenkiintoisin hevosystävä. Josefina ei voi olla miettimättä, kuinka paljon Sylviä tasaluontoisempi tarhakaveri sävyisä Kami olisi Pikille, mutta toisaalta energisillä estetammoilla on mukava dynamiikka ja hauskaa keskenään. Niin hevosten sielunelämästä vieraantunut ei Josefina ollut, ettäkö olisi halunnut kääriä ratsuaan kuplamuoviin ja suhtautua siihen kuin patsaaseen, jonka sopii herätä henkiin vain ihmisen johdolla. Oli ollut helpottavaa, että Piki Auburniin muuttaessaan löysi itselleen sopivan hevoskaverin. Kaipa Josefinan on vain myönnettävä, että hänen sydämessään on herkkä kohta perheensä kasvattamalle Kamille, ja siksi jokainen mahdollisuus olla tamman kanssa tekemisissä tuntuu houkuttavalta.

Pikin puuhakkuus ja energisyys jatkuu, kun he käyvät ratsastuspuistossa tekemässä pitkät alkukäynnit. Ilmassa on sellaista viileyttä, jota ei lähes kirkkaalta taivaalta helottava syysaurinko enää riitä häivyttämään. Pikin käyntiaskeleet ovat pitkiä kuin tuulenpuuskat, ja Josefina hengittää itsekin pitkään ulos, antaa jalkojensa valua painavina maata kohti ja tuntee rauhan tekevän paluuta ensin kehoon ja sitten mieleen. Ei ole hevosen selkää parempaa paikkaa unohtaa naurettavia ikäkriisejä ja muita murheita.

Josefina on viihtynyt Kaajapurojen pienellä, metsän ympäröimällä tallilla erinomaisesti viimeiset vuodet hevosineen, mutta valehtelisi jos väittäisi ettei ole onnellinen kartanon tallien laatupuitteista. Ratsastuspuistossa tehdyn alkuverryttelyn jälkeen on mistä valita, missä jatkaa treenejään. Lopulta Josefina päätyy kauniin syyspäivän kunniaksi hiekkakentälle Sarahin ja Effin seuraan. Tilaa on kahdelle ratsukolle yllin kyllin. Kouluratsukon läsnäolo saa Josefinan ratsastamaan Pikiä mahdollisimman tehokkasti; hän ei tahdo Pikin näyttävän paria pientä säpsähdystä lukuunottamatta säntillisesti liikkuvan Effin rinnalla karmaisevalta puskaratsulta, vaikka este- ja koulutammojen liikekielessä väistämättömästi eroa onkin.

"Jännä syksy, kun tulee niin paljon uusia hevosia ja tyyppejä", Sarah kommentoi iloisesti, kun molemmat ratsukot sattuvat pitämään käyntitaukoa yhtä aikaa.
"Joo", Josefina vastaa ja pohtii hetken aikaa kuumeisesti, mitä voisi vielä sanoa, jottei ole täydellisen tylsä keskustelukumppani. Lopulta hän keksii sanoa: "Toivottavasti he viihtyy!"
"Luultavasti", Sarah veikkaa luottavaisena. "Ei ainakaan ole puitteista ja palvelusta kiinni viihtyminen."
"Totta, ja onhan täällä kivoja tyyppejäkin", Josefina kehuu pienesti hymyillen.
"Niinpä!" Sarah virnistää. "Ehkä onkin enempi itestä kiinni, jos ei löydä tästä paikasta mitään hyvää. Vaikka eihän kaikki tietysti tykkää samoista asioista."

Eipä niin, Josefina ajattelee, mutta helpottaa sentään kummasti toimeen tulemista, kun kaikilla on edes yksi yhteinen asia tykättäväksi. Kyllä hevosväen kesken aina jonkinlainen yhteys viriää, vaikka välillä mielipiteet ja arvot risteävätkin.

Piki sulaa siirtymisten ja taivutusten täyteisen treenin aikana nopeasti notkeaksi ja miellyttäväksi, eikä Josefina jatka ratsastusta kovin pitkään. Riittää, että energinen tamma alkaa tuntua rennolta ja suoralta. Apuihin se reagoi mielellään, ja mustan ratsun kyydissä onkin helppo hymyillä. Hymy tulee jäädäkseen ja hyvä mieli säilyy vielä silloinkin, kun Josefina huoltaa Pikin varusteita ja asettaa niitä siivosti sijoilleen käytön jäljiltä.

Silloin tammatallin satulahuoneen ovi aukeaa. Rasmus pujahtaa sisään tukka tuulentuivertamana ja tulee halaamaan puolisoaan. Josefina jännittyy hieman.

"Kuulin Eeliltä, että oot täällä", Rasmus kertoo ja pussaa Josefinan otsaa. Pariisista paluun jälkeen mies on ollut kovin hellä ja jopa kerran kehunut ääneen, miten kiva on olla kotona ja miten mukavaa heidän arkensa on.

Josefina haluaisi iloita siitä.

"Mä vasta tulin. Hannilla oli yhellä hevosella lieviä ähkyoireita, niin jäin avuksi. Hevosen pitäis kyllä toeta siitä. Sä varmaan kerkesit jo ratsastaa? Meeksä jo kotiin vai jäätkö kattomaan Branin ja mun treenejä?" hänen puolisonsa houkuttelee.

Josefina kiemurtelee itsensä irti halauksesta sillä verukkeella, että siirtyy ripustamaan puhdistamiaan suitsia Pikin omaan suitsikoukkuun. On käsittämätöntä, miten vaikea on vastaanottaa omalta avomieheltään läheisyyttä juuri nyt, vaikka vain kymmenkunta päivää sitten Josefina oli vielä onnensa kukkuloilla ja silmäripsiään myöten rakastunut. Hän haaveili epäröimättä tulevaisuudesta ja nyt hän epäröi haaveitaan.

"En ehdi", Josefina sanoo ja pinnistää pahoittelevan hymyn kasvoilleen. "Pakko lukea tenttiin vielä."
"Hö. No, nähdään sitten kotona. Ja älä jooko pänttää ihan yötä myöten. Pitää välillä levätäkin", Rasmus muistuttaa.
"Joo", Josefina sanoo vain ja katsahtaa kelloaan. "Nyt mun on kyllä pakko mennä. Hyviä treenejä!"

Treenejä, jotka tuskin johtavat koskaan siihen pisteeseen, jossa Rasmus todennäköisesti haluaisi ja voisi olla, ellei mies jähmettyisi yliopisto-opintoihin vuosiksi sitoutuneeseen tyttöystävään ja vanhaan paritalonpuolikkaaseen kätevien kulkuyhteyksien päässä Murronmaan yliopistosta. Josefina on alkanut kipuilla ristiriitaisten unelmien vuoksi, eikä enää tiedä, mihin suuntaan lähteminen olisi eniten oikein kaikkia osapuolia kohtaan. Suurin ongelma on se, että paikallaan pysyminenkin aiheuttaa kasvavaa levottomuutta.