Yhtenä iltana | Rasmus A.

Huipputamma haussa
13. heinäkuuta 2020 #seikkailusaksassa

Ennen lähtöä mä olin saanut äidiltä vastuullisen tehtävän: se oli pyytänyt mua etsimään Saksasta sille siitostamman. Koska Lara oli ehkä jo varsansa tehnyt, ja Kisse taas vasta juniori, äidillä alkoi olla akuutti hevosentarve, jos se meinasi jatkaa hevosenkasvattajan uraansa seuraavinakin vuosina.

”Nuori pitää olla, ja käyttövuosia vielä jäljellä”, äiti oli ohjeistanut mua. ”Sellainen hevonen, joka voi terveenä pysyessään kisata vielä useamman kauden Suomessakin näyttöjä antaen ja saada silti kolme, neljä varsaa.”

Ja tietysti lisäksi piti olla kaunisrakenteinen, hyväsukuinen, vähintään kohtuullinen käsitellä eikä liian kalliskaan – ja ennen lähtöä musta oli tuntunut, että mä löytäisin ennemmin neulan heinäsuovasta kuin riittävän hyvän tamman äidille.

Sitten Saksaan saavuttuamme mä olin toki huomannut/muistanut, että täällä oli kivasukuisia nuoria estetammoja kolmetoista tusinassa, ja mä olin saanut lisätä kriteereihin oman wow-faktorini. Koska oli todennäköistä, että mäkin saisin jokusen vuoden päästä tämän tamman X jälkeläisiä ratsuikseni, mä aloin katsoa sillä silmällä hevosia, joilla oli poikkeuksellisen hyvä jalkatekniikka tai erityisen vahva laukka. Parista kisoissa näkemästäni hevosesta mä tein jopa tarjouksen, mutta kauppoja ei syntynyt – useampaa kymmentä tuhatta äidillä ei kuitenkaan ollut siitostammaansa laittaa.

”Mutta sähän tykkäsit Vivasta ja Tintistä”, Josefina totesi, kun mä vielä sunnuntaina nukkumaan mennessä harmittelin sitä, etten ollut onnistunut tekemään hevosostoksia viikonlopun kisoissa. ”Mites jompikumpi niistä?”

Josefina oli oikeassa – edelliskesänä varsoneet Vivani ja Qualitina (Tina, Tintti, Tintin) olivat palanneet treeniin ja olivat molemmat paitsi lupaavia estehevosia, pomon mukaan myös luontaisia emätammoja. Suoraan sanottuna mä en ollut edes osannut ajatellakaan, että ratkaisu voisi löytyä niinkin läheltä.

”Totta”, mä vastasin hitaasti. ”Eipä tullut mieleenkään. Ovatkohan ne miten kalliita… Se olisi kyllä kätevä ratkaisu.”

”Ainahan kannattaa kysyä”, Josefina kannusti, ja niinpä mä otin asian maanantaina pomon kanssa puheeksi.

Hintapyynti oli kohtuullinen, ja mä arvelin että voisin jokusen satalappusen vielä hinnasta tinkiäkin – ja sitten jäi vain päätettäväksi, kumpi tamma sopisi äidille paremmin. Mä laitoin sille kuvat molemmista, mutta se vastasi yksikantaan, että luotti mun näkemykseen.

Maanantaina mä ratsastin molemmat tammat, kun Josefina touhusi nuoriherra Cashin kanssa, ja mun näkemys: kirjava hollantilainen Qualitina oli pieni ja kiva, ja todella yritteliäs kaikessa mitä tekikään, mutta mihin asti sen suorituskyky riittäisi? Toisaalta sillä oli huippusuku ja pomon mukaan se oli paras emätamma, joka sillä oli vuosiin ollut. Mustanpuhuva Vivani oli äkäinen, eikä sen suvussa ollut erityisen säväyttäviä nimiä, mutta sillä oli kapasiteettia selvästi hieman enemmän kuin Tintillä ja ehkä hivenen sitä x-faktoria, josta mä haaveilin.

Julkisen valinnan mä päätin kuitenkin jättää vielä hetkeksi hautumaan, vaikka päätökseni olinkin jo tehnyt.

Valmiina Power Jumpiin
17. heinäkuuta 2020 #seikkailusaksassa #powerjump

Power Jump olisi tänä vuonna Ahvenanmaalla, ja sitä varten me istuttiin yksi ilta toimiston pöydän ääreen ja sumplittiin mukaan lähteviä hevosia. Pomolla oli sikäli hyvä tilanne, että kv-tason hyppääjiä alkoi olla jo useampi, mutta mukaan ei tietysti kannattaisi raahata määräänsä enempää hevosia. Vaikka ne kokeneita matkustajia olivatkin, matka oli kuitenkin pitkä ja tarjolla vain yksi luokka, jos kisat päättyisivät karsintaan.

Kuten Joekin sanoi: ”It’s a bit far to take iffy horses with us.”

Lopulta me päädyttiin siihen, että hevosrekan tilanpuutteen vuoksi mä hyppäisin vain omani eli Carrin ja tulevan siitostamma X:n ja Josefina Grannin. Joe sai valita ja päätyi vähemmän yllättäen Zilveriin ja Alenaan, vaikka mä olin salaa toivonut että 150-luokkiin jo valmis Lady olisi päässyt mukaan. Meritin ratsastettavaksi pomo päätti laittaa jostain kumman syystä Dickin, ja varmaan sitä valintaa pehmittääkseen myös Ykkösen, jota Merit itse kutsui Stariksi.

(”As if Dick wasn’t iffy”, Merit mutisi myöhemmin, kun pomo jätti meidät suunnittelemaan reittiä ja aikataulua keskenämme.)

”Oh, and I’ve sold Marchioness to Finland, so could you take her with you?” pomo kysyi/ilmoitti noustessaan. “She’s going to Auburn Estate, actually.”

“Really?” mä nojauduin kiinnostuneena eteenpäin, mutta pomo ei muistanut ostajan nimeä, ja se jäi vielä arvoitukseksi. Mä epäilin, että Isabellalle Marketta-hannover ei ainakaan menisi – kai se olisi kertonut, jos olisi ostanut pomolta hevosen.

Me katseltiin hetki karttaa, suunniteltiin nopein ajoreitti ja varattiin liput Ahvenanmaalle vievään lauttaan. Power Jump -kisoista oli tulossa isot: reilusti yli sata starttia. Osallistujalistoilla näkyi jo runsaasti tuttuja nimiä ja mä arvelin, että niitä saattaisi sinne ilmaantua vielä lisääkin, ennen kuin ilmoittautuminen tiistaina sulkeutuisi.

Toden totta: tiistaina viimeistään pitäisi ilmoittautua, ja viikon päästä tähän aikaan me oltaisiin jo lähempänä Kallaa kuin Riesenbeckiä. Heinäkuu oli mennyt ohi niin luvattoman nopeasti, että mä vähän närkästyin lähtöä ajatellessani. Vaikka viikkoihin oli ehtinyt mahtua kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja satulassa sekä lukuisia kisoja, muutamia rusettejakin, kaikki tuntui jäävän jotenkin kesken. Mä olisin halunnut vielä jäädä, ja tänä kesänä se tunne tuntui vielä vahvemmalta kuin edellisvuonna.

”You should pick your mare”, Joekin huomautti. “At least if you wish to train a little before the competition.”

“Lahjattomat treenaa”, mä virnistin, ja Joe, joka tiesi tai oli tietävinään sanonnan, kohautti hartioitaan ja nauroi.

”I’ll take Vivani”, mä kuitenkin jatkoin sitten, ja vaikka puolta tuntia aiemmin olin vielä empinyt valintaani, nyt se tuntui jälleen hyvältä päätökseltä. Tamma oli lahjakas, kaunis ja laadukas, ja jos mun äiti ei jostain syystä olisikaan siihen tyytyväinen, niin mä kyllä saisin sen myytyä Suomessakin.

Josefina jo tiesi mun valinnasta, mutta Joe ei. Yllättyneeltä se ei kuitenkaan vaikuttanut. ”Good choice”, mies vastasi ja vinkkasi silmää.

Me purkauduttiin ulos toimistosta ja lähdettiin yhdessä tuumin heittelemään hevosille vielä yöheiniä. Vivani, joka oli yhtä tumma kuin laskeutuva heinäkuun ilta Saksassa, luimisti mulle karsinan ovella korviaan. Mä en kuitenkaan hetkeäkään epäillyt, etteikö meistä vielä kohtuullisia kavereita tulisi. Montaa kertaa mä en sillä ehtisi ennen Power Jumpia hyppäämään, mutta toden totta – ehkä vain lahjattomat treenasivat.

Isoissa kisoissa
25. heinäkuuta 2020 #powerjump2020

Vuoden 2020 Power Jump alkoi sillä, että toinen mun ratsuistani loukkaantui. Toki jos oli pakko valita, mä olin tyytyväinen että itsensä teloi Vivani eikä Carri – mutta kaikista mieluiten mä olisin tietenkin hypännyt molemmilla.

Vivani oli saanut vekin jalkaansa kuljetuksessa suojituksesta huolimatta ja vaikka haava näytti kohtuullisen vaarattomalta, lauantaiaamuna jalka oli selvästi turvoksissa ja lämmin. Vaikka hevonen ei sinällään vaikuttanut kipeältä tai ontunut, oli tietysti itsestään selvää, ettei sen kanssa voisi kisaamaankaan lähteä.

”It’s a sign”, Joe hönkäisi mun korvaan, kun mä olin saanut Vivanin jalan paketoitua. ”Maybe you should have chosen Tin-tin”.

”Well”, mä huokaisin. ”Shit happens.”

Joe hörähti nauruun. ”Absolutely love your attitude, man.”

Vuoden 2020 Power Jump jatkui sillä, että se Merit että Joe ratsastivat omat ratansa melko lailla luokattoman huonosti. Kaikista maailman hevosista Dick otti vain neljä virhepistettä, mikä ei sekään auttanut hilaamaan kaksikkoa tuloslistan puolivälin yläpuolelle, mutta Ykkönen ja Zilver kolasivat useamman esteen ja Alena kieltäytyi hyppäämästä pitkää vettä. Joachim arveli myöhemmin, että se saattoi tehdä kiimaa, sillä Alena jos joku oli nähnyt elämässään esteitä laidasta laitaan.

”Shit happens, right?” Joe kysyi iloisesti laskeutuessaan tamman satulasta ja taputtaessaan sitä kaulalle. Varmaan sekin oli hypännyt elämässään niin monta rataa, ettei yksi epäonnistuminen – edes tällaisessa kisassa – saanut sen venettä keinahtamaan.

”If the boss now fires me, I’ll move to Finland”, se ilmoitti seuraavaksi. “Let’s start a business together.”

“Sure thing”, mä nyökyttelin.

“Now that I’m thinking about it, we could do that even if I won’t get fired”, Joe maalaili. “I’ve been in Germany for too many years. Maybe I do need change.”

Joe näytti hetken aikaa olevan niin tosissaan, että mä hieman kalpenin. Sitten se kuitenkin puhkesi taas nauruun ja lähti kävelyttämään Alenaa, joten mä arvelin, että ehkä mä ja Josefina saataisiin haaveilla omasta tallista edelleenkin kaksin.

Mä, niin kuin Josefinakin, olin kvaalannut erikoisluokkaan ja pääsisin suoraan arvoluokkaan, joten en jaksanut olla kovin huolissani siitä, että mokaisin kaiken omalla radallani. Hyvä perustekeminen saisi riittää, sillä mä en jaksanut uskoa, että niin isossa luokassa me oltaisiin sijoilla kuitenkaan. Ja koska uusinnat olisivat vasta sunnuntaina, ajallakaan ei ollut mitään väliä.

Jostain vatsaan kuitenkin eksyi muutama perhonen, kun erikoisluokka alkoi olla alkamaisillaan. Miten vuoden 2020 Power Jump päättyisi?

Kahvivieras
13. syyskuuta 2020

Siihen nähden, että mulla ja äidillä oli vaikka minkälaisia yhteisiä hevosia ja hevosbisneksiä ja mutkattomat välit, me nähtiin toisiamme kohtuullisen harvoin. Molempien mielestä oli ajan tuhlausta käydä samaan aikaan tallilla, kun oikeasti se, että mä liikutin vaikkapa Vivanin tarjosi äidille mahdollisuuden olla käymättä Leinosessa yhtenä päivänä viikosta, ja toisin päin.

Nyt mä olin kuitenkin osin Josefinan kehotuksesta kutsunut äidin meille kahville. Me oltiin siivottu edellispäivänä koko mökki jos nyt ei ihan lattiasta kattoon, niin ainakin lattialta. Mä olin mopannut hiki hatussa ja Josefina oli järjestellyt ja viikannut varmaan kokonaisen kuukauden edestä puhtaita pyykkejä kaappeihin. Vaikka se oli kovin siisti ihminen ja yleensä meidän koti oli kohtuullisen salonkikelpoinen arkenakin, syyskuussa meidän molempien ote oli päässyt kiireiden takia vähän löystymään. Iltaisin Josefina teki läksyjä ja mä ratsastin hevosia, ja jos joku vapaapäivä nyt sattuikin jommallakummalla olemaan, yleensä ne menivät tallilla. Kodinhoito kieltämättä oli mun prioriteettilistalla liki viimeisenä.

Mihinkään leipomiseen ei ollut jäänyt kaiken sen siivoamisen jälkeen aikaa, mutta mä olin kipaissut hakemasta kaupasta keksejä ja Josefina oli kattanut pöytään samanpariset mukit. Äiti ei kaikeksi onneksi nyrpistellyt nenäänsä tarjoiluille, vaan alkoi heti eteiseen päästyään kysellä Grannin tiineyden etenemisestä ja tulevan varsan tulevaisuudensuunnitelmista ja jatkoi utelemalla mun ja Josefinan tulevaisuudensuunnitelmista, kun me oltiin päästy keittiöön asti. Tuskin se edes huomasi, millaista keksiä söi.

”Vivanin ruokahalu on minusta jo lisääntynyt, vaikka hirveän hoikkahan se on edelleen”, äiti selitti. ”Rasmus saa hypätä sillä kyllä vielä syyskuun Kalla Cupissa, mutta joulukuun finaali taitaa mennä jo liian myöhäiseksi. Onpahan ainakin joku tulos ennen varsaa Suomestakin sitten.”

Viva, joka oli astutettu jo Saksassa ja varsoisi Oberonista hyvin aikaisin keväällä, jos kaikki menisi hyvin, oli osoittautunut kivaksi projektiksi. Se oli hauska hevonen, vaikka näyttikin usein vähään nyrpeää naamaa. Tamman ratsastettavuus ja mielettömän kivat liikkeet kompensoivat kuitenkin sen lievästi kiukkuista persoonaa, ja mä uskoin, että se voisi hypätä Syyspäiväntasauksessa kahdenkympin luokan ilman isompia haasteita. Carri saisi mennä ensimmäistä kertaa neljänkympin, ja Branille jäisi kisattavaksi vanha kunnon CIC1.

”Rasmus laittoikin Desistä kuvia ja videonkin, se on kyllä kasvanut hienosti!” äiti innostui, kun se muisti viimeisimmän kasvattinsa. ”Mitenkäs teidän reissu muuten meni?”

Mä huomasin, kuinka mun vieressä istuva Josefina hitusen jäykistyi ja sen sormenpäät muuttuivat valkoisiksi, kun se puristi kahvikuppia käsiensä välissä.

”Hyvin, oli kiva nähdä tammoja”, mä kiirehdin vastaamaan tyttöystävääni vilkaistuani. ”Sain kokeilla myös Josefinan isän Lexi-tammaa, heillä on hieno maastoesterata siellä.”

”Mukava kuulla”, äiti nyökytteli eikä onneksi jäänyt utelemaan lisää, vaan sen ajatukset olivat jo palanneet Desiin: ”Täytyykin alkaa pian katselemaan Desille paikkaa täältä lähempää… Johan se pitäisi kohta vieroittaakin. Täytyy katsoa, mihin hevoset ensi talveksi ripotellaaan. Akukin olisi kiva saada tammojen kanssa saman katon alle sitten, mutta Leinosessa ei ole kovin kummoiset treenipuitteet. On siellä Vivaninkin kanssa nyt kesän pärjännyt, mutta jos tulee jäinen ja vähäluminen talvi, jää liikunta lähinnä kävelyksi. ”

”Onkos Keinupuussa täyttä?” Josefina, jonka ote kahvikupista oli jo rentoutunut, kyseli.

”Ainahan siellä on”, mä tyrskähdin. ”Ja onneksi Aku voi nyt kuitenkin palata Runiaciin, kunnes jotain keksitään.”

”Voisipa pitää hevosia omassa pihassa”, äiti totesi ja vilkaisi ikkunasta pihalle aivan kuin mittaillakseen, mahtuisiko kenties meidän takapihalle pieni talli. Oletettavasti se tuli siihen tulokseen, ettei mahtuisi, ja se kääntyi takaisin meidän puoleen. ”Pitäkää tekin silmät auki, jos tulee tallipaikkatarjouksia vastaan!”

---

Luukku 2:
Rasmus ei tiedä, kuinka suhtautuisi jouluun

Keskiviikkona Rasmus on kotona ennen Josefinaa. Hän on viettänyt päivän Hanne hevoskauppiaan tallilla Keinupuussa ja käynyt illansuussa Auburnissa, mutta koska Branilla on vapaapäivä, hän on kotona jo melkein heti pimeyden laskeuduttua. Eeditin puolella huoneissa on valot ja suunnilleen joka ikkunalla loistaa joulutähti tai kynttelikkö, mutta heidän puolensa on pimeä ja hiljainen.

Taivaalta leijailee lumihiutaleita, ja niitä on itse asiassa melkoinen kerros maassakin, Rasmus huomaa kun hyppää autosta alas ja sukat alkavat melkein välittömästi tuntua märiltä.

Lumikola on vielä ulkovarastossa hautautuneena pyörän, kukkaruukkujen ja rikkimenneen rappurallin alle. Rasmus repii sen esiin ja onnistuu halkaisemaan yhden savisista kukkaruukuista siinä hötäkässä, mutta hän jättää todistusaineiston odottamaan kevättä ja alkaa sen sijaan lumitöihin. Siinä tarvitaan jotakuinkin samoja lihaksia kuin peltolaukasta innostuneen Carrin pitelyyn, ja Rasmuksen käsiä särkee jo hyvän aikaa ennen kuin hän on tehnyt lumityöt edes heidän omalta puoleltaan. Silti hänen on tietenkin hoidettava myös Eeditin kulkuväylät, vaikkakaan ei aivan samalla huolellisuudella hän ei niihin paneudu.

Rasmus huomaa ajattelevansa, että ehkä heidän tulisi hankkia pihan puihin muutama jouluvalosarja. Ne voisi ajastaa niin, että ne olisivat jo päällä, kun he illalla tulisivat kotiin. Sitten Rasmus säikähtää omia ajatuksiaan: onko Josefinan yltiöpäinen joulurakkaus tarttumassa häneenkin?

Rasmukselle joulu on kovin mitäänsanomaton juhla, mutta tänä vuonna se saattaakin olla hieman tavallisesta poikkeava – ehkä, toivon mukaan, hyvällä tavalla. Rasmus uumoilee, että Josefina on tuskin lähdössä vanhempiensa kartanolle, eivätkä Rosengårdit taatusti ole tervetulleita myöskään heille. Rasmus ja Josefina eivät ole vielä puhuneet, mitä se tarkoittaa heidän jouluaan ajatellen. Olisivatko he kaksin kotona vai lähtisivätkö kenties reissuun? Pitäisikö heidän käydä Rasmuksen vanhemmilla, entä haluaisiko Eedit kutsua heidät kylään, ja jos kutsuisi, pitäisikö heidän mennä? Söisivätkö he jouluruokia (Rasmus tuskin osaisi kinkkua paistaa), ja olisiko heillä kuusi? Mistä he sellaisen edes saisivat – tuskin se Rasmuksen Jeepiin mahtuisi?

Joulukoristeita heillä ainakin on, Rasmus miettii mennessään sisään: jouluvalot ja kynttilät peittävät melko lailla jokaisen tason heidän kodissaan. Mitään tonttufiguureita ei ole vielä näkynyt ikkunalaudoilla, mutta Rasmus arvelee, että niidenkin aika saattaa vielä tulla. Rasmus laittaa Josefinaa odotellessaan saunan lämpiämään ja valmispatongit uuniin, ja koska puoliksi palaneet tuikut katsovat häntä jotenkin surullisina, hän sytyttää keittiönpöydältä muutaman kynttilän.

Josefinan loihtimaa tunnelmavalaistusta se ei vastaa, mutta kun tämä saapuu kotiin, Josefina nauraa, halaa Rasmusta ja toteaa, että Rasmuksesta on ilmiselvästi tulossa jouluihminen.

Jouluihmiseksi Rasmus ei suostu, ja sen hän sanoo Josefinallekin, mutta ehkä hänestä voisi tulla jouluneutraali – ja ehkä joulusta voisi tulla tänä vuonna hauskakin.

---

Luukku 6:
Itsenäisyyspäivän ilta


Josefina on itsenäisyyspäivän iltapäivän töissä, joten Rasmuskin käy ratsastamassa muutaman hevosen Keinupuussa ja suuntaa sen jälkeen Auburniin niin, että ehtii liikuttaa Branin ja laittaa sen yöpuulle juuri sopivasti ennen Josefinan työvuoron päättymistä. Kahdeksan jälkeen he lähtevät yhdessä kotiin. Ilma on lämmennyt ja lumisade muuttunut loskaksi ja tuulilasiin pisaroivaksi sateeksi, mutta monilla ikkunoilla on kaksi kynttilää ja pihoilla jouluvaloja. Rasmuksenkin on myönnettävä itselleen, että ne näyttävät ihan tunnelmallisilta. Paitsi kirjavat ja punaiset valot – niitä Rasmus ei voi sietää. Jos Eedit päättäisi laittaa pihalleen punaiset jouluvalot, jotka saisivat koko heidän asuinkompleksinsa näyttämään sirkusteltalta, Rasmus kävisi aivan taatusti leikkaamassa sähköjohdon poikki jo samana yönä ja esittäisi myöhemmin yllättynyttä.

Josefina käy ensin suihkussa, ja sillä välin kun Rasmus peseytyy, hän on kaivanut jostain kaksi sinivalkoista pitkää kynttilää heidänkin ikkunalaudalleen. Rasmus istuu sohvalle Josefinan viereen ja vetää tyttöystävänsä kainaloonsa. Televisio välittää taustalla itsenäisyyspäivänjuhlintaa Helsingistä heidän olohuoneeseensa.

”Pitäisikö tilata jotain ruokaa?” Rasmus kysyy. Vaikka heidän jääkaappinsa on täynnä kaikenlaista perjantaisen kauppareissun jäljiltä, Rasmus ei millään jaksaisi nousta ja alkaa kokkaamaan.

Josefina on onneksi samaa mieltä. ”Pitsaa?” hän ehdottaa, ja Rasmus suostuu ilomielin.

Rasmus kurottaa ottamaan puhelimensa pöydältä. Joelta on tullut viesti: mies varmistaa, onhan Rasmus tulossa häntä vastaan lentokentälle. Joachim, joka ei ole käynyt heillä vielä koskaan, on toden totta yllytyshulluna ostanut muutaman päivän lomalleen lentoliput Suomeen ja on saapumassa huomenna.

I’ll be there, Rasmus kirjoittaa Joelle takaisin. Vastaus tulee melkein heti: Cool! Even though I do wish that Josie would come, cant wait to see her xx

“Joe ei kuulemma malta odottaa sun näkemistä”, Rasmus raportoi samalla kun naputtaa pitsoja ostoskoriin.

Josefina tyrskähtää. ”Hauskaa, että Joe tosiaan on tulossa. Mulla on muuten silloin tiistaina vain etähommia, niin voidaan käydä vaikka porukalla tallilla.”

”Ei sitä varmaan Auburniin uskalla viedä”, Rasmus aprikoi. ”Mutta ehkä me voitaisiin hakea Bran Purtsilaan ja ottaa Kisse ja Piki, niin päästäisiin maastoon. Siitä olisi varmaan hauskaa nähdä suomalainen maalaistalli.”

”Kuulostaa hyvältä”, Josefina nyökkää. Maastoreissu nuoren hevosten ja Joen kanssa voisikin olla kokemus – todennäköisesti sykettä nostattava sellainen.

”Mä luulen, että se aikoo houkutella meitä taas ensi kesäksi sinne”, Rasmus jatkaa laitettuaan pitsatilauksen menemään. ”Se vähän antoi ymmärtää, että pomo oli kysellyt, kun se soitti mulle viime viikolla.”

”Haluaisitko sä mennä?” Josefina kysyy ja vilkaisee Rasmusta, vaikka tietää kyllä vastauksen siitäkin huolimatta, etteivät he ole puhuneet ensi kesästä vielä mitään.

”Joo”, Rasmus sanookin sen kummemmin empimättä. ”Ja mielellänihän mä olisin siellä pidempäänkin kuin viime kesänä. Tai jos pääsisi lähtemään jo toukokuussa. Mutta vain sun kanssa, tietenkin”, Rasmus lisää ja rutistaa Josefinaa kevyesti.

”Niin”, Josefina sanoo. ”Täytyy katsoa, milloin vikat tentit on. Välillä on kyllä aina ikävä Saksaan. Varsatkin ovat varmaan kasvaneet älyttömän paljon. Saati sitten kesään mennessä!”

”Silloinhan Flirtjinx ja Divakin ovat jo sisäänratsastusiässä”, Rasmus vihjailee omasta mielestään hienovaraisesti, mutta Josefina nauraa ja vastaa, että kuka tietää, ehkä pomo haluaisi laittaa omat varsansa satulaan itse.

He ovat hetken hiljaa ja katsovat hiljalleen etenevää kättelyjonoa televisiosta. ”Haluaisitko sä vielä joskus muuttaa ulkomaille? Siis pysyvästi?” Josefina kysyy sitten.

Rasmus miettii pitkään. Haluaisiko hän? Suoraan sanottuna Rasmus ei ole miettinyt asiaa enää pitkään aikaan kunnolla. Aina silloin, kun hän on Saksassa ja tajuaa, ettei oikeastaan haluaisi palata, muutto pyörii hänen mielessään jonkun aikaa. Mutta kun hän on Suomessa, ja hänellä on täällä Josefina ja omat hevoset, omat työt ja nyt melkein oma paritalonpuolikaskin, asia pikkuhiljaa unohtuu. Suomi on hyvä maa, Rasmuksen täytyy todeta – Saksa ei millään muulla tavalla ole merkittävästi parempi kuin siten, että hevosurheilu on siellä kaikin puolin helpompaa. Ja siinä asian ydin ehkä piileekin. Rasmuksen elämä pyörii hyvin pitkälti hevosurheilun ympärillä.

Mutta ei enää täysin: hänellä on myös Josefina. Ja Josefinalla on nyt opintonsa eikä ehkä tulenpalavaa halua alkaa ammattiratsastajaksi, lähteä ja jättää kaikkea paitsi Rasmus taakseen.
”En mä tiedä”, Rasmus vastaa lopulta. ”En ehkä enää. Tai siis, ei se kurjakaan ajatus olisi… Mutta en mä tiedä, onko se enää realistista. Ja ainahan sinne käymään pääsee. Muutaman päivän matka tuosta lahden yli, ei homma eikä mikään.”

Josefina hymähtää. ”Eipä niin”, hän vahvistaa, mutta näyttää mietteliäältä.

“Kuinka niin?” Rasmus utelee. “Haluaisitko sä?”

“Se olisi jännä ajatus”, Josefina sanoo. “Repäistä kunnolla ja lähteä vaan. Mutta en mä kyllä tiedä, tuskin nyt kesken opintojen ainakaan. Suomessa on kuitenkin monella tapaa hyvä ja helppo olla.”

“Niinpä, täällähän on kaikki nyt hyvin”, Rasmus sanoo, ja Josefina laskee päänsä hänen olkapäälleen. Kosteat hiukset tuntuvat kylmiltä Rasmuksen kättä vasten.

”Tai no”, Rasmus huokaa, ”kaikki olisi hyvin, jos ne pitsat vain tulisivat. Mä kuolen nälkään.”

---

Luukku 10:
Joe joulutonttu

Torstaina Josefina lähtee aikaisin yliopistolle ja Rasmus ottaa Joachimin mukaansa töihin. Hanni Koistinen, jonka englanninkielentaito on vähäinen ja saksankin osaaminen rajoittuu muutamaan sanaan, puhuu kuitenkin sujuvasti hevosnaista ja löytää nopeasti Joen kanssa yhteisen sävelen. Ehkä jopa liiankin nopeasti, sillä Rasmus ehtii siivota kuusi karsinaa siinä ajassa, kun molemmat putsaavat yhdet ja keskustelevat lopun aikaa käytävällä. Vaikka Hanni ei todellakaan ole mikään suupaltti, vaan päinvastoin, Joe onnistuu lirkuttelemaan todennäköisesti Hannin kaikki liikesalaisuudet tietoonsa. Ei sillä, että pomo vakoojaa tarvitsisi – hevoskauppa Saksassa ja Suomessa ovat Rasmuksen näkökulmasta melko lailla eri lajeja.

”Rasmus!” Joe huudahtaa ilahtuneena Rasmuksen tullessa tyhjentämästä kottikärryjä, aivan kuin yllättyisi siitä, että hänkin on paikalla. ”Hani promised that I can try and ride a real Finnhorse. Why don’t you have one? I heard they can do any discipline.”

“Any discipline at a certain level”, Rasmus irvistää. “I’m not really a fan.”

Joachim ei kuitenkaan lähestulkoon malta pysyä housuissaan, kun he lähtevät hevosia ratsastettaviksi. Hanni hevoskauppiaalla on Joen iloksi nyt tavallista hieman isompi valikoima suomenhevosia: kaksi myytävää ja kaksi ratsutuksessa. Rasmus ei ole siitä kovinkaan innostunut, sillä hänelle kulttuurishokki kevyiden puoliveristen ja suomenhevosten välillä on useimmiten liian suuri, vaikka hän kotimaisetkin kylmäveriset tietenkin valittamatta ratsastaa.

”Ooh, I wanna try that one”, Joe iskee välittömästi silmänsä pitkäharjaiseen liinakkoruunaan. ”He looks like the ones on postcards.”

”As you wish”, Rasmus kohauttaa hartioitaan ja ojentaa Joachimille riimunnarun. Rasmus päättää olla kertomatta, että liinakko on käytännössä suoraan raviradoilta ratsutukseen tullut seitsemänvuotias, joka ei osaa vielä juuri mitään. Hän päättelee, että Joe huomaisi sen kyllä ennen pitkää ilman ennakkovaroitustakin. Rasmus itse ottaa nelikosta ratsastettavakseen oman suosikkinsa, raamikkaan nelivuotiaan ruunikon. Kenttä on hyvässä kunnossa, joten he päättävät ratsastaa ulkona, jonne Rasmus kasaa muutaman kavaletin ja pystyesteen. Joen ratsu ei vielä ymmärrä niiden päälle, mutta Rasmuksen hevoselle pienet hypyt tekisivät hyvää silläkin uhalla, että se saattaa olla hieman virkeä.

Virkeä on Joenkin hevonen – ruunan ravissa on toistaiseksi vain kaksi vaihdetta, kovaa hölkkää ja kovaa kisavauhtia. Laukan se nostaa, mutta kolmetahtista siitä ei saa tekemälläkään, ja taipuminen on hevoselle vielä jotakuinkin tuntematon käsite. Joe kuitenkin jumppaa ruunaa kasvot loistaen, ja kun hän on saanut hevosen laukkaan kohtuullisen yrittämisen jälkeen, hän silmääkään räpäyttämättä ohjaa sen kohti pystyestettä. Ruuna harppaa pärskähdellen yli, eikä Rasmus voi olla nauramatta. Joe jos joku saattaisi onnistua taikomaan ex-ravuristakin estehevosen muutamalla ratsastuskerralla.

”So much fun”, Joe intoilee, kun he kävelevät loppukäyntejä. ”I see potential! Should I take this one with me to Germany?”

”Why not. You could suggest a new business idea to the boss”, Rasmus sanoo vakavana. “Trading Finnhorses! Markets in Germany must be huge.”

“Could be”, Joe vastaa tarmokkaasti. ”Who doesn’t want a versatile, exotic and pretty horse! I must speak to Hani right away.”

Rasmus on tietenkin varma, että Joe vitsailee, mutta miehestä ei voi koskaan mennä täysin takuuseen. Niinpä Rasmus katsoo parhaaksi vaihtaa aihetta, ennen kuin Joe oikeasti solmisi miljoonien välityssopimuksen ja Rasmus saisi pomon peräänsä, kun oli toiminut välikätenä katastrofaalisessa diilissä.

”I still don’t have anything for Josefina”, Rasmus paljastaa. ”For Christmas, I mean. Any ideas?”

“A foal”, Joe vastaa välittömästi. ”Of course. I’d have some prospects in mind.”

Rasmus huokaa. “Something a bit cheaper?”

“A puppy?”

“Man, help me out here”, Rasmus pyytää tuskaisena. ”Something that is not alive. I’m not a Christmas person. I’m the worst with gifts.”

“A dead puppy”, Joe vastaa. “Just kidding. Ferry tickets to Germany for the summer?”

“I’m not sure she would love it”, Rasmus sanoo totuudenmukaisesti ja hänen ajatuksensa käyvät edellisessä sunnuntaissa. “I mean, I would, but I guess that’s not enough.”

“Well, she’d better, cause I’ll be waiting for her. And you guess, who else is?”

“Kaja?” Rasmus ehdottaa viattomasti.

“Ha ha”, Joe virnistää. “The boss would be crushed if you didn’t come. He’s a one big softie nowadays. One day he actually said that he misses you guys being around. I mean, so far the only thing he’s been longing for is his youth.”

“Nice story, but not sure if I should believe it”, Rasmus vain hymähtää, mutta hän päättää painaa idean mieleensä. Ehkä, jos asia tulisi vielä puheeksi, ja Josefina vaikuttaisi olevan oikeasti kiinnostunut… Mutta siltikin, joululahjan pitäisi olla ensisijaisesti Josefinaa varten, ei häntä itseään.

Rasmus huokaa. Ehkä hän vain ostaisi sen koiranpennun, jos ei sentään varsaa.

---

Luukku 14:
Rasmus ja Arttu

Rasmus oli juuri ja juuri toipunut onnistuneesta kenttäkisaviikonlopusta, kun hän maanantaina puolen päivän aikoihin pakkasi Carrin ja yhden Hannin myyntihevosista traileriin ja lähti ajamaan kohti Helsinkiä. Kolmen päivän reissu oli yhdistelmä työtä ja huvia: hän veisi mennessä Hannin hevosen uudelle omistajalleen ja hakisi kotiin lähtiessä toisen ratsutukseen, hyppäisi Carrilla kahtena päivänä estevalmennuksessa ja ennen kaikkea vierailisi vanhan ystävänsä Artun luona.

Arttu oli Laran entinen omistaja ja Rasmuksen poniaikojen pahin kilpakumppani, esteratsastaja hänkin, ja vaikka he eivät olleet enää pitkiin aikoihin asuneet samalla paikkakunnalla, kaksikolla oli ollut tapana kyläillä toistensa luona kerran tai kaksi vuodessa. Tämän vuoden vierailu oli jäänyt aivan vuoden loppuun, vaikka he olivat muutaman kerran kisoissa nähneetkin. Artun kisakäynnit vain olivat alkaneet harventua, ja viimeksi kun Rasmus oli häntä nähnyt, Arttu oli kai puolivitsillä sanonut aikovansa eläköityä esteradoilta.  

Hevosen puutteesta Artun esteratsastusura ei kuitenkaan jäänyt kiinni: hänellä oli aina ollut omistuksessaan yksi tai kaksi huippulaadukasta ja huippukallista hevosta, niin kuin oli nytkin. Kymmenvuotias Indi, jonka Rasmuskin oli tuntenut nelivuotiaasta saakka, alkoi olla uransa huipulla tuulennopeana 145-luokkien hyppääjänä, ja lisäksi Arttu oli viimeisimmän tiedon mukaan hankkinut itselleen uuden hevosen. Sitä Rasmus ei ollut vielä nähnyt, mutta hän arveli tilanteen muuttuvan pian – Arttu oli järjestänyt Carrille karsinapaikan kahdeksi yöksi hänen hevostensa kotitallilta Espoosta.

Arttu oli tapansa mukaan myöhässä ja kurvasi tallin pihaan urheiluautollaan vasta, kun Rasmus oli pelannut jo kaksitoista kenttää Tetristä häntä odotellessaan.

”Rasa!” Arttu tervehti kovaan ääneen autosta noustessaan. ”Löysit perille! Kiva nähdä äijää. Ota vaan se hevonen ulos.”

”Kuin myös”, Rasmus nosti Artulle kättään ja laski trailerin rampin alas. Kahdella loimella peitelty Carri katseli ulos peruutettuaan uteliaana ympärilleen. Se oli onneksi ikäisekseen kokenut matkustaja eikä sillä ollut tapana järkyttyä vieraista majapaikoista.

”Kivannäköinen”, Artun tuomio kuului. ”Onko ollut hyvä ostos?”

Rasmus selvitti kurkkuaan ja taputti Carria lavalle. ”Niin no, Carrihan on siis vain osittain mun. Rosengårdien perhe sen omistaa.”

”Niin siis Josefinan isä?” Arttu selvensi häpeilemättä, ja Rasmus nyökkäsi ja tunsi olonsa äkkiä jotenkin noloksi. Hän olisi halunnut selittää, että kyseessä ei ollut mikään Josefinan orkestroima almu rikkaalta isältä köyhälle vävypojalle, vaan kaikkia osapuolia hyödyttävä diili, mutta ei hän kuitenkaan avannut suutaan, ja varmaan ihan hyvä niin.

Carri sai jäädä syömään heinää pitkän käytävän päässä olevaan valoisaan karsinaan, kun Arttu ohjasi Rasmuksen tallin pienempään siipeen. Indi hörisi tulijoille iloisesti, mutta talliin viimeisessä karsinassa seisova valtava ori oli se, jonka Arttu halusi esitellä ensin.

”Tässä on Aramis”, Arttu sanoi ja liu’utti karsinan oven auki. Mustanpuhuva hevonen työnsi päänsä käytävälle ja puhalsi lämmintä ilmaa miesten kasvoille. ”Se tuli syksyllä Jenkeistä.”

”No jopas”, Rasmus vastasi vaikuttuneena. Hevonen oli silmämääräisesti arvioituna liki 180-senttinen ja niin ryhdikäs, että Rasmuskin tunsi olonsa pieneksi. ”Aika tyylikäs. Estehevoseksiko sä sen ostit? Mitä se on mennyt?”

Arttu kohautti harteitaan. ”On se metriviittäkymppiä hypännytkin, mutta lähinnä mä ostin sen siitosoriksi. Katsoo nyt miten paljon kysyntää on. Vähän tällainen heräteostoshan tää oli. Niin kivasukuinen ja kun sattui tulemaan tutuntutulla netissä vastaan…” Arttu nauroi.

”Niin joo”, Rasmus sanoi ja tunsi olonsa entistäkin pienemmäksi.

Rasmuksen ja Artun välit olivat aina olleet mutkattomat, mutta niin kauan kuin Rasmus jaksoi muistaa, häntä oli Artun seurassa usein kalvanut pieni ja ikävä, vaikeasti määriteltävä tunne siitä, että vaikka hän kuinka yrittäisi, hän ei koskaan pärjäisi kuten Arttu. Ei esteratsastuksessa eikä elämässä ylipäätänsäkään. Siinä missä Arttu viiletti onnistumisesta toiseen, Rasmuksen hevoset kuolivat, saivat jännevammoja, tai eivät olleet Rasmuksen omia ensinkään. Hyvät asiat tulivat Artulle kuin kutsuttuina, kun taas Rasmusta ne pakoilivat pakoilemasta päästyäänkin.

Ja kun Arttu oli päättänyt eläköityä esteratsastuksesta, hän oli kuitenkin ostanut heräteostoksena netistä hevosen, jonka myyntihinnassa oli oletettavasti ollut kuusi numeroa. Rasmus ei ollut eläissään käyttänyt niin paljon rahaa kaikkiin omistamiinsa hevosiin yhteensä. Ja kun Arttu heräteostoksiltaan ehti, hän opiskeli tietenkin oikeustieteitä ja oli päättänyt ruveta asianajajaksi. Rasmus ei ollut opiskellut lukion jälkeen mitään muuta kuin vähän saksaa Duolingo-sovelluksessa, eikä hän varmasti pääsisi yliopistoon, vaikka lukisi sitä varten kaksi vuotta yötä päivää.

Ehkä se tunne, jota Rasmus tunsi, oli kateus. Sen hän tunki syvälle sisimpäänsä, sille sopivalle paikalle epäonnistumisen pelon viereen, ja ihasteli Artemista asiaan kuuluvalla mielenkiinnolla.

Toisaalta, ei toisen elämästä voinut koskaan tietää kuin vain sen, minkä toinen itse päätti jakaa. Vielä sen perusteella ei kannattanut olla kenellekään kateellinen. Siitä Rasmus sai muistutuksen illalla, sillä kun he istuivat Artun seitsemännen kerroksen kattohuoneistossa oluttölkit käsissään ja katselivat pimeälle merelle päin, Arttu ohimennen mainitsi myyneensä Indin.

”Se lähtee Saksaan helmikuussa”, Arttu sanoi. ”Sä et tiedäkään, mutta mulla meni selkä melkein vuosi sitten. Aika paljon se jo kestää, mutta ei tätä lajia. Mähän yritin kesällä, mutta ei siitä tullut paskaakaan.”

”Oho”, Rasmus sanoi yllättyneenä ja katsahti Arttuun. ”Mitä kävi?”

Arttu naurahti katkerasti. ”Kaaduin pyörällä, voitko kuvitella. Kaikkien näiden ratsastusvuosien jälkeen tommoseen se sitten meni.”

”Voiko se vielä parantua?” Rasmus kysyi suoraan.

”Ei”, Arttu vastasi yhtä suoraan. ”Ehkä siitä vielä kuntouttamalla vielä vähän paremman saa, ja vähän voi hypätäkin, mutta esteratsastajan ura oli sitten siinä.”

Rasmus ei tiennyt mitä sanoa. ”Voi hitto, onpa kurja kuulla. Paska juttu.”

”Paska juttu”, Arttu toisti ja kohotti oluttölkkiään, virnisti vähän toispuoleisesti. ”Vaan onpahan nyt astetta parempi harrastehevonen ainakin.”

”Sille”, Rasmus nyökkäsi ja kopautti oman tölkkinsä Artun tölkkiä vasten.

He olivat hetken aikaa hiljaa, ennen kuin keskustelu siirtyi Artun opintoihin ja miehen kasvot jälleen kirkastuivat. Rasmukselle jäi kuitenkin valju olo hänen omista aiemmista ajatuksistaan. Ei kannattanut kadehtia elämää, josta ei puoliakaan tiennyt, Rasmus muistutti itselleen, ja äkkiä hänelle tuli Josefinaa vähän ikävä.

---

Luukku 16:
Kotiinpaluu

Keskiviikon valmennus oli, jos mahdollista, vieläkin parempi kuin edellisenä päivänä. Rasmus piti Eemeli Viitasen tyylistä valmentaa, ja miehellä oli hyviä ideoita Carrin kaltaisen tulisielun ratsastamiseen ja treenaamiseen. Vaikka orin kanssa ei ollut koko vuonna ollut mitään isompia ongelmia, yhteistyössä riitti aina hienosäätöä etenkin, kun kiihkeä Carri oli niin erityyppinen kuin vahvempi ja suoraviivaisempi Bran. Viitanen teetti tiistaina tekniikkaa, vaikeita lähestymisiä ja epämääräisiä linjoja, ja keskiviikkona he hyppäsivät rataa. Carri ei tuntunut edellispäivästä lainkaan väsyneeltä ja hyppäsi lopuksi puhtaan 140-senttisen radan kertaalleen. Sen enempää Rasmus ei halunnut sitä hypyttää perjantain kisoja silmällä pitäen, vaikka valmentaja vielä viittä senttiä korkeampia esteitä ehdottikin.

Joskus muutamia vuosia aiemmin Arttu olisi taatusti yllyttänyt Rasmuksen hyppäämään vielä yhden radan, ja ehkä vielä yhden, mutta ei enää. Arttu ratsasti kokemuksen tuomalla varmuudella hiilenmustaa jättiläisoriaan tyynesti, ja ori teki oman osansa showmiehen elkein. Aramiksella ei ollut kovin taloudellinen hyppytyyli, vaan se jäi leijailemaan esteiden päälle ja hyppäsi pää ylhäällä, mutta yhtäkään puomia se ei kahden päivän aikana kolauttanut ja teki Rasmukseen vaikutuksen vielä Carrinkin laukkaa voimakkaammalla liikkumisellaan. Hevonen oli huippukunnossa ja olisi taatusti hypännyt mitä vain, mutta Rasmus huomasi, kuinka Arttu radan jälkeen irvisti, piteli hetken ajan kylkeään ja pudisti kevyesti päätään, kun Viitanen alkoi korottaa esteitä.

Joskus muutamia vuosia aiemmin Arttu ei olisi pää kainalossakaan kieltäytynyt isommista esteistä, joten selkä mahtoi todella olla kipeä. Ja ehkä he molemmat olivat tulleet myös vanhoiksi, Rasmus mietti. Vanhoiksi, mutta olivatko viisaammiksi?

Valmennuksen jälkeen Rasmus kävelytti Carrin kunnolla ja lastasi sen sitten traileriin. Hän halusi lähteä liikkeelle ennen pimeää, sillä vaikka matka ei pitkä ollutkaan, sai siihen liukkaalla helposti kulumaan kaksi tuntia. Sitä paitsi Rasmuksen pitäisi vielä pysähtyä puolimatkassa noukkimassa Hannin uusin hevonen kyytiin joltain maalaistallilta.

”Tuu käymään”, Rasse sanoi Artulle avatessaan auton oven ja läiskäytti ystäväänsä hartialle. ”Koska vaan.”

”Ensi vuonna”, Arttu lupasi virnistäen. ”Ja kerro sä, jos tulet toisiin aatoksiin Laran suhteen. Aramis on kyllä ilomielin käytettävissä.

”Pidetään mielessä”, Rasmus sanoi, vaikka oli kyllä päätöksensä tehnyt – ellei sitten kuitenkin…

Mutta ei, Rasmus totesi itselleen. Lara oli varsansa tehnyt. Kissen ja Vivanin laita tosin oli toinen, ja äidilleen hän päätti Aramiksen kuvan näyttää. Harvemmin sitä yhdysvaltalaisoria saisi kuitenkaan niin halvalla kuin Artulta voisi ystävänpalveluksena saada.

Vaikka Rasmus sai kuin saikin ajella valoisalla, oli ollut jo hyvän aikaa pimeää, kun hän lopulta saapui kotiin jätettyään hevoset ja trailerin Keinupuuhun. Josefina oli kääriytynyt sohvalle ja televisiossa pyöri jouluelokuva, jonka jopa Rasmus muisti joskus nähneensä. Josefinalla tosin oli edessään myös häntä itseään leveämpi kirja, eikä Rasmus ollut aivan varma, kumpaa Josefina pääasiassa katsoi.

”Moi”, Rasmus tervehti, istuutui Josefinan viereen ja suukotti tyttöystäväänsä poskelle. ”Mitä kuuluu?”

”Hyvää”, Josefina naurahti. ”Miten sun reissu?”

”Hyvin”, Rasmus vastasi. ”Tosi hyvät valmennukset. Ja kiva tietysti nähdä Arttua.”

Rasmus empi, mutta ei kertonut ystävänsä onnettomuudesta ja uranvaihdoksesta vielä mitään. Se tuntui henkilökohtaiselta, vaikka Arttu oli asiasta avoimesti puhunutkin.

”Voitatteko nyt kisoissa?” Josefina kysyi ja pujotti sormensa Rasmuksen sormien lomaan. Rasmus puristi Josefinan sormia kevyesti: ne tuntuivat lämpimiltä hänen omia kylmiä sormiaan vasten.

”Toivottavasti”, Rasmus hymähti. ”Paitsi ei mua haittaa, jos Sylvi voittaa Branin. Voidaan olla vielä ystäviä sen jälkeen.”

”Ai ystäviäkö me ollaankin”, Josefina tyrskähti.

”Parhaita ystäviä, tietenkin”, Rasmus näytti Josefinalle kieltä. ”Mutta Kisseä ei saa päihittää! Inna nirhaa mut, jos se hyppää huonosti. Kerro Alexanderillekin. Välit poikki kaikkien Rosengårdien kanssa, jos ette anna Kissen voittaa.”

---

Luukku 20:
Kuusenkaatajaiset

Sunnuntaina Rasmus ja Josefina heräsivät myöhään ja hivenen huonovointisina. He eivät olleet viihtyneet Kalla Cupin after rideissa lähellekään koko yötä eikä Rasmus mielestään ollut edes ollut kovinkaan humalassa, mutta silti hänen päätään särki ja suutaan kuivasi, kun hän kömpi Josefinan yli noustakseen sängystä.

”Onneksi ei ole töitä”, Josefina mumisi ja nipisti silmänsä kiinni. Josefinan lauantai oli ollut pitkä kuin nälkävuosi, ja hän kaipasi lisää unta.

Rasmus sen sijaan kaipasi vettä, ja sen jälkeen hän kaipasi suolaa ja rasvaa. Onneksi Rasmuksen bravuuriaamiainen sisälsi molempia. Hän paistoi pannulla puoli kennoa kananmunia, paketillisen halloum-juustoa, kourallisen kirsikkatomaatteja ja parin metrin edestä pekonisuikaleita. Kun hän oli valmis ja lapannut ruoan kahdelle lautaselle, keittiön lampun ympärillä leijui sankka savu ja Rasmus tunsi, kuinka hänen hiuksensa olivat imaisseet rasvankäryn kuin pesusieni veden. Rasmus avasi ikkunan, nappasi mehupurkin kainaloonsa (lasit eivät valitettavasti mahtuneet mukaan) ja kantoi lautaset makuuhuoneeseen.

”Hyvää huomenta, nuori neiti”, Rasmus laski Josefinan lautasen sängylle ja asemoitui omansa kanssa sängyn päätyyn selkä seinään nojaten. ”Meidän pitää kaataa tänään kuusi, joten tässäpä ravitseva aamiainen alkuun.”

”Mitä kello on?” Josefina kysyi unesta käheällä äänellä ja pyyhki silmiään, ennen kuin kampesi itsensä istuvaan asentoon.
”Kohta kaksitoista”, Rasmus kertoi. ”Jos ollaan oikein sukkelia, ehditään ennen pimeää.”

”Ei taideta ehtiä”, hänen tyttöystävänsä sanoi haukotuksen lomasta. Josefina sitoi hiuksensa löysälle nutturalle pään päälle ja tarttui sitten lautaseen ja haarukkaan. ”Huh, kylläpäs nukuttikin.”
”Sanos muuta”, Rasmus nyökäytti päätään. ”Onneksi kohta on joulu.”
”Mitä mun korvani kuulevatkaan?” Josefina virnisti.
Rasmus tuhahti. ”Loman takia! Voidaan nukkua vaikka kaksi päivää putkeen.”
”Joo, paitsi ei jouluaattoa”, Josefina muistutti. ”Eedit odottaa meitä kylään.”
”Ja mun porukat”, Rasmus lisäsi huokaisten. ”Onneksi siellä ei tarvitse olla pitkään.”

Toisaalta järjestelyssä oli sekin hyvä puoli, ettei Rasmuksen ja Josefinan tarvitsisi kokata niin paljon: sekä naapurissa että Rasmuksen vanhemmilla taatusti olisi notkuvat pöydät täynnä jouluherkkuja. Mutta kuusen he kyllä tarvitsivat, sen Josefina oli päättänyt. Kun kaksikko lopulta tunsi elinvoiman virtaavan takaisin jäseniinsä, oli toden totta tullut jo hämärää. Josefina varustautui kuusenhakureissuun otsalampulla ja Rasmus sodanaikaisen näköisellä sahalla, jonka oli löytänyt varastosta.

Matka ei onneksi ollut pitkä: hehän asuivat nykyään metsän laidassa.

”Eedit sanoi, että minkä vaan voi ottaa, kunhan tuo samalla sinnekin pikkukuusen”, Josefina kertoi katseellaan metsää haravoiden. ”Mutta ollaan tarkkana, ettei mennä Merenheimojen puolelle.”
”Se ukkohan varmaan lasauttaisi haulin mun takalistoon”, Rasmus irvisti. ”Saattaa lasauttaa ihan varmuuden vuoksikin. Pitäisiköhän se lamppu sammuttaa?”

Josefina naurahti. ”Ollaan vaan nopeita. Ei kai sen kovin tuuhea tarvitse olla?”
Rasmus ravisti lumet pois lähimmästä kuusesta, joka osoittautui toispuoleiseksi, mutta Rasmuksen mielestä ihan sympaattiseksi. ”Tääkin on mun mielestä jo ihan kelvollinen.”

”Hmm, josko kuitenkin joku vähän kauniimpi”, Josefina kuitenkin ehdotti varovasti ja lähti kulkemaan syvemmälle metsään. Rasmus seurasi perässä. Pienen haeskelun jälkeen he päätyivät suunnilleen Josefinan mittaiseen pieneen, syvän tummanvihreään kuuseen, joka sojotti suunnilleen saman verran joka suuntaan. Eeditille Josefina valikoi hieman pidemmän mutta harvemman kuusen. Kumpikaan ei ollut paksuvartinen, mutta Rasmus sai siitä huolimatta sahata sydämensä kyllyydestä. Josefina lupasi kyllä tehdä osansa, mutta Rasmus ritarillisesti kieltäytyi, vaikka puuskuttikin työn päätteeksi posket punaisena ja keuhkoa pistäen.

Kuuset jäivät vielä ulos odottamaan joulun tuloa, osin siitä syystä, että Josefinan mielestä kuusi piti tuoda sisään vasta juuri ennen aattoa, osin siksi ettei heillä ollut vielä kuusenjalkaa. Eikä joulukuusenkoristeita, Josefina huomautti, pientä Sokan siskoksilta saatua Lara-näköiskoristetta lukuun ottamatta. Mutta jotain juhlallista heidän itse valitsemassaan ja kaatamassaan kuusessa silti varmasti olisi.

---

Luukku 22:
Joulusiivous

Tiistaiaamuna Rasmus käy Tokmannilla ostamassa joulukuusenjalan, vanhemmilleen suklaarasian, ja Eeditille sekä heille itselleen kotiin paketilliset vihreitä kuulia. Sitten hän poikkeaa jouluisesti, mutta luonnollisesti hyvin hillitysti koristellussa Auburnissa juoksuttamassa Branin ja suuntaa sen jälkeen takaisin kotiin, ennen kuin on edes keskipäivä.

Jouluaaton aatonaatto on nimittäin siivouspäivä, ja koska Josefina palaa vasta illansuussa Helsingistä, on Rasmuksen tarttuva yksin toimeen. Niin siitäkin huolimatta, että Josefinan siisteysstandardi on hieman Rasmuksen omasta poikkeava, ja jos Rasmus saisi päättää, hän ei ehkä siivoaisi lainkaan. Joulussa on ilmankin riittävästi tekemistä koristeluineen, ruokineen ja lahjoineen, eivätkä he sitä paitsi ehtisi viettämään kotonaan kuin aaton illan.

Mistä siivoaminen edes pitäisi aloittaa? Rasmus pyörii hyvän aikaa heidän paritalonpuolikastaan ympäri osaamatta tarttua tuumasta toimeen. Hetken hän miettii vain imuroivansa mattojen ympäriltä, mutta sitten hän tulee siihen lopputulokseen, että sitä Josefina ei jättäisi edes kiltteyttään huomiotta. Niinpä hän aloittaa raahaamalla kaikki matot ulos telineelle ja saa keittiössään touhuilevalta Eeditiltä kannustavan vilkutuksen ikkunasta.

Rasmus työntää ylimääräiset tavarat ja vaatteet kaappeihin, vaihtaa lakanat ja pyyhkäisee tahrat ja pölyt niiltä pinnoilta, joihin katse todennäköisimmin osuu (keittiönpöytä, tiskipöytä). Hän imuroi omasta mielestään huolellisesti, vaikka saattaakin unohtaa kurkata sängyn alle eikä sentään ala mitään huonekaluja siirtämään. Sitten Rasmus syö pakastepitsan, juo kahvit ja lepää hetken, ja lopuksi, juuri ennen Josefinan tuloa, hän moppaa lattiat. Vanha talo ja mäntysuovan tuoksu sopivat jotenkin yhteen, vaikka Rasmuksen moppi onkin ehkä hieman liian märkä ja lopulta hän joutuu heittämään tuuletetut matot vielä aavistuksen kosteille lattioille, jotta ehtii Josefinaa bussille vastaan.

”Vau, sä olet siivonnut”, Josefina huomaa heti, kun he astuvat sisään ja saavat kengät pois jaloistaan. Rasmus sen sijaan havaitsee, että eteisen järjestely häneltä on kyllä unohtunut – kengät ovat hujan hajan ja niiden seassa lojuu yksinäinen esteraippakin. Josefina sen sijaan hienotunteisesti ihastelee puhdasta lattiaa ja puisteltuja mattoja.

”Ei tarvitse sitten huomenna enää ahkeroida”, Rasmus hymisee itseensä kohtuullisen tyytyväisenä. ”Tosin nyt mä muistin, että pesuhuone on siivoamatta. Ja sauna.”

”Ne on nopeat pesaista”, Josefina hymyilee. ”Ja pesuhuonehan menee taas sotkuun, kun me tuodaan kuusi ulkoa sulamaan. Kiitos hurjasti, mokomakin kodinhenki.”

Josefina muiskauttaa Rasmuksen poskelle pusun, vaikkakin hän pyyhkäisee kirjahyllyn reunaa, kun Rasmus ei huomaa, ja havaitsee, että ehkä hän saa itsekin vielä kantaa siivouskortensa kekoon ennen joulua. Ei kuitenkaan vielä tänään – he laittavat suihkun jälkeen iltapalaa ja käpertyvät sohvalle omille tutuille paikoilleen. Ikkunaa kehystävät jouluvalot, sohvapöydällä tuikkujen liekit värisevät pienesti, ja Josefinan vastapestyt hiukset tuoksuvat omenalle. He ovat hetken aikaa hiljaa, mutta se on levollinen ja helppo hiljaisuus, ei yhtään painostava.

Rasmuksenkin mukissa höyryää glögi, ja hän huomaa miettivänsä, että jos tämä on sitä joulun tunnelmaa, ei hänellä oikeastaan ole enää liiemmin mitään sitä vastaankaan.

---

Luukku 24:
Illan pimetessä
Toinen osa

Lue ensimmäinen osa: Valoisan aikaan

Kaajapuroilla ja Auburnissa käytyään Rasmus ja Josefina alkoivat valmistautua joulupäivälliseen Rasmuksen vanhempien luona. Rasmuksen valmistautuminen oli nopeasti tehty: nopean suihkun jälkeen hän ajoi parranhaivenet, kampasi pitkäksi venähtäneet hiukset läpi ja valitsi kaapista ensimmäiset vastaan tulevat säädylliset vaatteet.

”Onko teillä ollut tapana pukeutua miten siististi jouluksi?” Josefina, jonka laittautuminen kesti tovin pidempään, kyseli peilin edessä ja mallaili kahta vaihtoehtoista puseroa päälleen.
Sängyllä makoileva Rasmus laski puhelimensa alas ja katsahti Josefinaan. ”Ei erityisen hienosti. Kai? Mä lähden näissä. Pistä ihan mitä hyvältä tuntuu.”
Josefina tavoitti Rasmuksen katseen peilin kautta ja rypisti kulmiaan aavistuksen. Sitten hän käännähti ympäri ja heilautti paitoja. ”Kumpi?”
Rasmuksen mielestä molemmat olivat aivan yhtä hyviä, mutta hän osoitti hetken harkittuaan tummanpunaista pitkähihaista. ”Tuohan on jouluinen.”

Josefina hymähti, mutta pujottautui paidan sisään ja hyppäsi sitten Rasmuksen viereen sängylle. Rasmus kierähti Josefinaan päin ja juoksutti sormensa Josefinan hiusten läpi. Hän ei ollut vielä aivan tottunut niiden vaaleaan sävyyn, vaikka olikin sitä mieltä, että Josefinalle sopivat mitkä tahansa hiukset tai vaikka ei hiuksia lainkaan.

”Kai me sitten lähdetään”, Rasmus huokaisi, vaikka mieluiten hän olisi jäänyt makoilemaan Josefinan kanssa. Toisaalta hänellä oli nälkä, ja Josefinan vatsakin kuului kurisevan. ”Ei olla kauaa.”

Onneksi Alsiloilla ei ollut tapana syödä jouluillallista erityisen pitkän kaavan mukaan. Joulupöydässä oli perinteisiä jouluherkkuja kinkusta laatikoihin, kalaan ja rosolliin, ja siellä täällä oli oikaistu kaupan puolivalmisteilla. Rasmus mietti hetken, tuntuiko se varmasti erilaiseen jouluun tottuneesta Josefinasta hieman alisuorittamiselta, mutta Josefina itse oli vain iloinen päästessään kokemaan toisentyyppisen aaton. Alsiloiden juhla oli jotenkin mutkaton – ei suorituspaineita eikä pynttäytymistä.

Puheenaiheet olivat vähemmän yllättäen lähinnä hevosiin liittyviä. Jaana mietti Vivanin astuttamista seuraavanakin keväänä varsan syntymän jälkeen ja Josefina esitteli aamuisia kuvia Grannista. Hannu, joka ei ollut hevosihminen, ei aivan löytänyt keskustelussa paikkaansa, mutta muut tuntuivat viihtyvän hyvin ruokapöydän ääressä.

Kun Jaana sitten lähti keittiöön keittämään kahvia, Hannu rykäisi. ”Mitenkäs ovat opinnot sujuneet, Josefina?”
”Oikein hyvin”, Josefina vastasi pikaisesti. ”Kiinnostava syksy ollut. Kiireinen tietysti myös.”
”Niin, sinun alalla onkin opittavaa”, Hannu nyökytteli kuin tietäisi aiheesta enemmänkin. ”Jokos Rasmus meinasi hakea kouluun?”
Rasmus, joka ei olisi niin välittänyt keskustella aiheesta, kohautti hartioitaan. ”Tuskin. On nyt niin hyvin töitä Hannilla.”
”Aina voit palata toimistollekin”, Hannu vastasi ja yritti ehkä olla isällinen, mutta kuulosti lähinnä hivenen jäykältä. Rasmus kuitenkin arvosti elettä, mutta ei ehtinyt vastata mitään, kun Jaana porhalsi keittiöstä kahvikuppeja ja -pannua sekä hedelmäkakkua kannatellen.

”Onkos se nuoriso lähdössä ensi kesänä taas Eurooppaan?” hän tiedusteli ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin.
”Näillä näkymin joo”, Rasmus tarttui mielellään uuteen keskustelunaiheeseen. ”Kunhan Josefinan tentit on ohi.”
”Sepäs mukavaa”, Jaana hymyili. ”Vieläköhän sitä yhden tamman tarvitsisi…”
”Ei kai sentään”, Hannu parahti ja sai muut nauramaan.
”Vitsillähän minä vain”, Jaana rauhoitteli miestään. ”Vaikka jos me asuttaisiin vielä maalla… Tosin nyt on hyvä tilanne, kun on noita varsoja jo jokunen kasvamassa, ja jospa se Inna vielä suostuu Kissenkin astuttamiseen.”
Hannu näytti hivenen kalvenneen, mutta muut uppoutuivat jälleen varsakeskusteluun - siitä riitti aina jutunjuurta.

Illansuussa Rasmus ja Josefina palasivat kotiin ja alkoivat viimeinkin rauhoittua joulunviettoon omassa kodissaan, kaksin. Kummallakaan ei ollut vielä tarkkaa käsitystä siitä, minkä näköinen heidän joulunsa oikein oli, mutta Rasmus itse oli tyytyväinen päivän antiin ja siihen, että sai viettää juhlan Josefinan kanssa. Samaan aikaan hän mietti, kaipasiko Josefina joululta jotain mitä Kalla ja Rasmus eivät voineet hänelle antaa, ja jos kaipaisikin, kertoisiko Josefina siitä hänelle.

He laittoivat saunan lämpiämään ja paistoivat odotellessaan muutaman joulutortun omenahillolla, vaikka kummallakaan ei ollut oikeastaan nälkä. Tupaan levisi kuitenkin paistuvan torttutaikinan mukana jouluinen tuoksu, josta Rasmuskin oli alkanut pitää.

”Mulla on sulle lahja”, Josefina sanoi sitten ja tarttui Rasmusta kädestä vetäen hänet perässään kohti makuuhuonetta.
”Mullakin sulle”, Rasmus naurahti, vaikka se hivenen hermostunut naurahdus olikin. Hän ei ollut edelleenkään aivan varma, oliko hänen lahjansa mistään kotoisin tai pitäisikö Josefina siitä ensinkään.

Josefina kaivoi vaatekaapin perältä oman lahjansa ensin. Se oli kääritty ruskeaan paperiin, ja Josefina kehotti Rasmusta avaamaan sen varovasti. Rasmus repi paperin hellästi kahtia, ja sen takaa paljastui Lara.

Rasmus kuori taulun kääreistään ja piteli sitä käsivarrenmitan päässä osaamatta sanoa mitään. Lara, joka oli monella tavalla hänen sielunkumppaninsa ja hevonen, jota oli kiittäminen siitä että hän nykyään oli kuka oli, laukkasi kankaalla häntä vastaan ja näytti niin elävältä, että ikävä tulvahti Rasmuksen sisälle yhtä aikaa ihastuksen kanssa. Taulu oli uskomattoman kaunis.

”Josefina, tää on ihan mieletön”, Rasmus sanoi vähän karhealla äänellä. ”Mistä sä sait tän?”
”Hanna teki”, Josefina vastasi suorastaan sädehtien. ”Mustakin siitä tuli aivan ihana. Ajattelin, että sen voisi laittaa tuohon makuuhuoneen seinälle.”
”Sopii täydellisesti”, Rasmus nousi mallaamaan taulua seinälle. ”Kiitä Hannaakin mun puolesta! Mä en oo koskaan saanut näin ihanaa lahjaa. Sä oot paras.”

Rasmus laski taulun varovasti seinää vasten odottamaan ripustusta. Vaikka Rasmuksen teki entistä vähemmän mieli antaa Josefinalle hänen oma lahjansa, hän kaivoi kuitenkin sukkalaatikkonsa pohjalta kirjekuoren ja ojensi sen Josefinalle.

”Sori, tää nyt ei ole läheskään samaa tasoa kuin sun lahja”, Rasmus irvisti. ”Mutta mä yritin parhaani! Päivämääriä voi vaihtaa, piti vaan valita jotkut.”

Josefina hymyili ja avasi kuoren. Siellä oli kaksi ohutta paperia. Rasmus oli kuin olikin seurannut Joachimin neuvoa, joten toisella paperilla oli tuloste lauttalipuista Saksaan. Toinen oli valmennuslahjakortti huippuluokan kenttäratsastaja Franziska Nowakille, joka oli tulossa alkukeväästä valmentamaan Suomeen.

”Mä ajattelin, että jos sä nyt innostuit kenttäratsastuksesta”, Rasmus sanoi vähän ujosti. ”Mutta tietysti se hyppyyttää myös rataesteitä. Arttu kehui sitä älyttömästi.”

Rasmus seurasi Josefinan ilmettä huolestuneena, mutta Josefinan hymy oli ehdottomasti aito ja ulottui melkein korvasta korvaan.
”Kiitos”, Josefina sanoi hellästi. Hän sulki kuoren, laski sen sängylle ja painautui Rasmusta vasten. Rasmus kiersi kätensä Josefinan ympärille ja halasi lujasti.

”Hyvää joulua, Josefina”, Rasmus sanoi tyttöystävänsä hiuksiin. Josefina käänsi katseensa Rasmuksen kasvoihin ja vastasi suudelmalla.
”Hyvää joulua, Rasmus”, Josefina hymyili. ”Mennäänkö saunaan?”

16. tammikuuta
Mulla ei ollut ihan hirveästi muistikuvia matkasta Murronmaan sairaalalle. Sen mä muistin, että mä olin käynnistänyt autoa jo Tiina Kaajapuron kanssa puhuessani ja lennättänyt sitten Jeepin pihatieltä niin, että roskis oli kaatunut. Jotenkin mä kuitenkin päädyin sairaalan odotusaulaan enkä tietääkseni ajanut kenenkään enkä mikään yli matkalla.

Ja sitten mä vain odotin. Josefina oli tutkittavana ja sitten jossain ”toimenpiteessä”, mitä se ikinä tarkoittikaan, ja hoitaja varoitti mua, että sitä ei pääsisi tapamaan vielä pitkään aikaan. Mä join kahvia, ramppasin käytävää edestakaisin ennen kuin valuin taas tuolille istumaan, naksuttelin sormia, selasin puhelinta lukematta yhtään päivitystä, ja koko sen ajan mä pelkäsin kuollakseni Josefinan puolesta. Pahinta oli epätietoisuus – mulla ei ollut aavistustakaan, mitä oli tapahtunut ja mitä tapahtuisi seuraavaksi, eikä tuntunut olevan kellään muullakaan, tai ainakaan mulle ei paljastettu mitään. Josefinan vanhemmat saapuivat jossain vaiheessa ja sitten me vain istuttiin pelokkaassa hiljaisuudessa, kunnes valkotakkinen lääkäri purjehti meidän luo joskus, kun ilta oli ikkunoiden takana jo pimentynyt.

Kohtaus oli kuin jostain lääkärisarjasta: Josefinan vanhemmat nousivat elegantisti ylös odotushuoneen penkiltä ja mä kompuroin jaloilleni kuin kolmen promillen humalassa, kun lääkäri läpsäytti kansionsa auki.

”Neljä kylkiluuta on murtunut”, se totesi kuin lukisi leipäpaketin tuoteselostetta. ”Mutta olosuhteet huomioon ottaen hänen vointinsa on hyvä.”

Neljä kylkiluuta, mun aivot jäivät toistelemaan mulle. Montako kylkiluuta ihmisellä edes oli? Pärjäisikö Josefina ilman kylkiluitaan? Mun päässä surisi, kun lääkäri alkoi selvittää Josefinan tilannetta. Sen puheessa vilisi sellaisia sanoja kuin hengitysvajaus, noninvasiivinen ventilaatiohoito, pneumoniariski, istuma-asentoon mobilisoituminen ja epiduraali. Sen verran mä ymmärsin, että Josefina olisi tehostetussa hoidossa, mutta ei välttämättä kuolisi. Juuri muuta mä en sitten ymmärtänytkään, ja kun lopulta keskustelu päättyi ja kaikki kolme lähtivät tarmokkaasti liikkeelle, mä tajusin seurata vasta Arnen käännyttyä katsomaan mua kysyvästi.

Meidän joukkoja johtava lääkäri vaihtui jossain vaiheessa vaaleansiniseen pukeutuneeksi sairaanhoitajaksi, joka vei meidät pieneen sairaalahuoneeseen. Siellä kaikkien laitteiden, mittareiden ja letkujen keskellä makasi Josefina, jolla oli happimaski kasvoillaan ja hiukset vähän sotkussa. Se näytti pieneltä ja kalpealta ja niin kerta kaikkiaan hauraalta, että mun kurkkua alkoi kuristaa ja mun oli käännyttävä ovella hetkeksi takaisin käytävälle nieleskelemään.

17. tammikuuta
Mä en ollut nukkunut edellisyönä sekuntiakaan, koska olin ollut varma että jos mä sulkisin silmäni, Josefina kuolisi saman tien. Heti kahdeltatoista, kun sairaan vierailuaika alkoi, mä olin jo ovenrivassa kiinni. Mä ilmoitin asiani vastaanottotiskillä harmaahiuksiselle hoitaja Vataselle, joka mittaili mua katseellaan. Tulin äkkiä kovin tietoiseksi mun pystyssä sojottavista hiuksista ja tummista silmänalusista, enkä mä ollut ehkä vaatteitakaan vaihtanut sitten edellispäivän. Mä tarkistin nopeasti, ettei mulla ollut ratsastushousut sentään jalassa. Vatanen nakutti tietokonetta hetken aikaa otsa rypyssä, ja mä käytin surutta avomies-kortin, kun se alkoi kysellä, mikä oli mun suhteeni Josefinaan. Se näytti vakuuttavan hoitajan mun kunnollisuudesta.

”Vierailuaika on täällä tehovalvonnassa noin viisitoista minuuttia, ei sen pidempään”, hoitaja Vatanen ohjeisti mua. ”Potilaat tarvitsevat paljon lepoa.”
Mun naama venähti. Viisitoista minuuttia kerran tunnissa, mä meinasin ehdottaa, mutta ei mun tehnytkään sitten mieli vitsailla Vatasen kanssa. Mä halusin nähdä Josefinan, ja viisitoista minuuttia oli jo viisitoista enemmän kuin nolla minuuttia.

Josefina näytti hieman vähemmän rikkinäiseltä kuin edellispäivänä ja sen kasvoilla kävi aavistus hymystä, kun mä astuin sisään. Mä vedin tuolin sen sängyn viereen ja koskin sen sormia varovasti omillani, aivan kuin nekin voisivat noin vain mennä poikki. Josefina koukisti etusormeaan ja mä laskin omani sormeni hellästi sen päälle.

”Miltä tuntuu?” mä tiedustelin.
”Ihan hyvältä”, Josefina sanoi urheasti, mutta irvisti samalla hengenvedolla. ”Auts.”
”Lääkäri sanoi, että tilanne on stabiili”, mä artikuloin ja Josefina nyökäytti päätään pienesti. Se näytti väsyneeltä, enkä mä oikein keksinyt mitään sanottavaa, joten lähinnä me istuttiin se viisitoistaminuuttinen hiljaisuudessa. Mä silittelin Josefinan kättä etusormellani ja mietin, miten rakas se mulle olikaan, ja miten mä en kerta kaikkiaan selviäisi, jos Josefina ei tulisi kuntoon.

18. tammikuuta
Kolmantena päivänä musta oli jo alkanut tuntua, että Josefina jäisi ehkä henkiin, kun se oli selvinnyt jo näin pitkälle. Kun mut oli vierailun jälkeen ajettu ulos osastolta, vastaanoton blondi nainen paljasti, että ehkä lähipäivinä Josefina voisi siirtyä tavalliselle vuodeosastolle hoidettavaksi, ellei mitään takapakkeja tulisi. Siellä kuulemma saisi vierailla oman harkinnan mukaan. Mä aloin välittömästi suunnitella vähäisen omaisuuteni siirtämistä autoon niin, että voisin viettää päivät Josefinan kanssa ja nukkua yöt vaikka parkkihallissa. Millään muulla ei ollut väliä - Hanni ymmärtäisi kyllä, ja hevoset voisivat hyvin olla viikon lomalla.

Tehovalvontaosasto kaikkineen karmi mua edelleen, enkä mä osannut kuvitellakaan, miltä Josefinasta tuntui. Vaikka mä tietenkin olisin halunnut viettää sen kanssa vuorokauden kaikki tunnit jo nyt, ulkoilma tuntui harvinaisen hyvältä tehohoidon jälkeen. Mä hengitin syvään ja tunsin miten mun keuhkot laajenivat kylkiluita vasten, ja mietin kuinka Josefina ei pystyisi vetämään samanlaista henkäystä ehkä pitkään aikaan kivuitta.

Mutta henkäyksiä kuitenkin, jonkunlaisia, mä ajattelin – se oli tärkeintä.

Tutulla tiellä
#seikkailusaksassa

1. maaliskuuta 2021
Mä tunsin oloni maailman paskimmaksi poikaystäväksi, kun jätin Josefinan viikoksi yksin kotiin, vaikka se oli selvästi keskellä suurempaa kriisiä kuin halusi antaa mun ymmärtää. Josefinan alkuvuosi ei todellakaan ollut mennyt putkeen: edes se ei riittänyt, että se oli joutunut hengenvaaralliseen onnettomuuteen, vaan sitten joku Isak Söderström oli Krouvissa ilmaantunut paikalle ja väittänyt olevansa Josefinan veli, siis Arnen poika. Niin Josefina oli mulle lyhykäisyydessään kertonut. Mä en ymmärtänyt koko kuvioita eikä tuntunut ymmärtävän Josefinakaan, mutta vaikka se oli ollut mun ensimmäinen ajatus, mistään sairaasta pilasta ei ilmeisesti kuitenkaan ollut kyse.

Rosengårdien perheidylli rapistui rapistumistaan, ja musta tuntui itse asiassa kohtuullisen hyvältä vaihtoehdolta siirtää Desi ja Lara pois kartanolta juuri nyt, ennen kuin sotkut lävähtäisivät tuulettimeen yhtään pahemmin. Lisäksi oli hauska päästä edes pikavisiitille Saksaan: Joe oli kertonut, että pomolla oli taas ollut ostohousut jalassa ja tallissa oli monta uutta hevosta, joista joitakin mäkin varmaan ehtisin kokeilla.

Mutta silti.

Josefina vaikutti silminnähden stressaantuneelta ja oli jotenkin pysyvästi kalvennut yhdessä yössä, ja vaikka se vakuutteli mulle pärjäävänsä pari päivää paremmin kuin hyvin, musta tuntui että mä pakoilin vastuuta lähtiessäni ajamaan kohti Helsinkiä.

2. maaliskuuta 2021
Merenkäynti oli yöllä kohtuullisen kova ja mä olin hieman huolissani hevosista. Indi oli tottunut matkustaja ja näytti hyvää esimerkkiä Ilveelle ja Desille, mutta varsat olivat siitä huolimatta levottomia. Mä lahjoin ne juomaan omenamehulla ja melassilla, ja jonkun verran ne söivät heinää, mutta Desi ainakin hikosi niin, että mä jouduin vaihtamaan sen loimen useampaan kertaan. Yli vuorokauden mittainen laivamatka oli tietysti aika raju ensimmäiseksi kunnon kuljetuskokemukseksi, mutta minkäs teit.

Mä itse voin lievästi pahoin ja aina, kun en voinut istua hevosten kanssa, makasin selälläni hytissä ja tuijotin kattoon. Matkapuhelinverkko oli heikko eikä mun huolestuneet viestit Josefinalle edes lähteneet perille, ja lopulta poistin kaikki 26 viestiä ennen kuin ne ehtivätkään lähteä.

Kun me lopulta tiistai-iltana saavuttiin perille Travemündeen, hevoset olivat jo hyvän aikaa sitten tottuneet hieman heiluviin elinolosuhteisiinsa ja alkaneet torkkua. Mä sen sijaan olin laatannut päivän mittaan viidesti ja tunsin oloni vihreäksi, mutta olin vältellyt peilejä, joten en tiennyt miltä oikeasti näytin.

Mä olin ilmoittanut Joachimille ajavani Riesenbeckiin yötä vasten. Lähinnä mun teki mieli painaa pää rattia vasten ja nukkua kolme vuorokautta, mutta ostin suunnilleen litran kokoisen take away -kavin, tankkasin verensokerit ylös karkkipussilla ja painoin kaasua. Autobahn oli pitkä ja pimeä, mutta tuntui oudon kotoisalta: näitä teitä mä olin ajellut monta kertaa ja toivoin, että saisin ajella vastedeskin.

3. maaliskuuta 2021
Ei ollut vielä valoisaa eikä aivan aamutalliaika, mutta ei yökään enää, kun mä saavuin pomolle. Joachim kompuroi ulos toimistosta, kun kuuli hevosauton äänen, ja huiskutti mulle molempia käsiään vuorokaudenaikaan nähden epäinhimillisen innostuneena.

Ennen ensimmäistenkään kuulumisten vaihtoa me otettiin hevoset ulos ja talutettiin niitä pari kierrosta tallialueen ympäri: Joachim Ilvettä taputellen ja alvariinsa jotain hölisten, mä zombina Desi toisessa ja Indi toisessa kädessä. Arttu oli järjestellyt niin, että Indi tultaisiin hakemaan pomolta torstaina, ja varsat me taas vietäisiin Debbie Fischerille jo keskiviikkona päivän valjettua.

”He’s so handsome”, Joe intoili.
“Me? Thanks”, mä kysyin ja virnistin.
Joe heitti mulle lentosuukon. ”You too! You should go to bed, I can feed these guys.”

Mun olisi tehnyt mieli antaa Joelle oikea suukko, ja kun mä kymmentä minuuttia myöhemmin rojahdin sänkyyn tallin viereisessä asuinrakennuksessa, mä nukahdin suunnilleen kahdessa sekunnissa.

Varsaparatiisi
3. maaliskuuta 2021 #seikkailusaksassa

Kun mä olin puolenpäivän aikaan lopulta herännyt koomaa muistuttavasta unestani, me lähdettiin Joen kanssa saman tien lähipubiin syömään ja sieltä palattuamme alettiin pakata varsoja hevosautoon. Ilve kipitti tyytyväisenä lastaussiltaa pitkin loossiinsa, kun taas Desi epäröi ja vaati hieman lahjontaa uskaltautuakseen kyytiin. Mä lupasin sille, että nyt ei ollut edessä vuorokauden laivamatkaa, vaan lyhyt ajo ja sen jälkeen pääsy suoranaiseen paratiisiin.

Pomo lähti mukaan ja Joe ajoi. Riesenbeckin sää oli jo kovin keväinen: lämmintä oli vähän alle kymmenen astetta ja aurinko paistoi ohuiden pilvien välistä, ja kun me ajettiin maaseudulle, teiden varsilla näkyi kukkien väriloistoa. Mä mietin Kallan lumen ja loskan sekaista talvimaisemaa ja tulin siihen tulokseen, että Saksa oli kyllä monella tapaa hyvä maa, ja erinomainen paikka hevoslapsen kasvaa ja kehittyä.

”Alena might foal any minute now”, Joachim kertoi, kun me alettiin lähestyä Debbie Fischerin tiluksia. ”So let’s not stay for long, if anyhow possible.”

“She won’t foal before the night”, pomo ilmoitti tyynesti kuin olisi katsonut asian aiemmin kristallipallostaan, mutta mä lupasin Joelle, etten jäisi hyvästelemään varsoja liian pitkäksi aikaa. Hyvässä lykyssä ei menisi montaakaan kuukautta, kun me Josefinan kanssa voitaisiin palata katsomaan niitä, ja mä tuskin ehtisin kuolla ikävään ennen sitä.

Debbie otti meidät tallipihalla vastaan. Ilveen ja Desin uudet laumatoverit oli tuotu tallia lähinnä oleville laitumille, joten meidän ei tarvinnut juoksuttaa niitä golfkärryjen vieressä pitkin hiekkateitä oikeaan paikkaan. Debbiellä oli kuusi tammavarsaa ja viisi oria, ja molemmat porukat tungeksivat uteliaina laitumiensa porteilla niin, että me tarvittiin kaikki vapaat kädet hätistämään ne kauemmaksi siksi aikaa, että mä sain talutettua ensin Desin ja sitten Ilveen omiensa joukkoon.

Sinne ne sitten menivät, suureen maailmaan: Ilve sujahti muiden orivarsojen sekaan kuin kala veteen ja oli välittömästi niiden leikeissä mukana, kun taas Desi ujompana juoksi hetken uusia ystäviään karkuun ja pyöritteli silmiään järkytyksen vallassa. Mä tunnistin Pisanjin ja Pupun yksivuotiaiksi kääntyneet rautiaat varsat tammalaumasta: ne molemmat olivat hivenen isompia kuin Desi ja kasvaneet kauniisti. Erityisesti Pupun varsa, Pulu, oli Desin mielestä jännittävä, ja aikamoinen päällepäsmäri Pulu kyllä olikin. Jo hetken päästä Desi kuitenkin laukkasi muiden mukana laitumen päästä päätyyn ja mä olin varma, että se viihtyisi loppupeleissä oikein hyvin. Se ei ollut mikään itsevarmuuden huipentuma, mutta tietenkään alle vuoden ikäisestä pikkuhevosesta ei voinut tehdä suuria päätelmiä, ja laumaelämä tekisi sille taatusti hyvää.

Vaikka Joe vilkuili kelloa ja vaikutti hivenen hermostuneelta (mikä sinänsä oli outoa, koska mä en ollut oikeastaan koskaan nähnyt sitä hermostuneena), me käytiin vielä katsomassa pomon kolmevuotiaita. Ne saisivat vielä hetken kasvaa laitumilla, mutta kesällä pomo toisi ne talliin sisäänratsastettavaksi ja aloittelemaan esteratsun uraa. Niiden laumat olivat kauempana, joten me otettiin mua suuresti ilahduttavat golfkärryt allemme ja lähdettiin matkaan.

”We’re having fifteen foals this spring”, Debbie kertoi. “The first one should be coming in two weeks. Busy times ahead!”

Debbie nauroi ja mä pohdin, että ehkä musta ei sittenkään tulisi ammattimaista hevoskasvattajaa koskaan. Vaikka mä en ollut ollut paikalla Laran viime varsomisissa, olivat ne aina yhtä jännittäviä ja aiheuttivat mun vanhenemisen pikakelauksella. Jos mun pitäisi koko kevät ja alkukesä odottaa viidentoista tamman varsomista, ei musta varmaan olisi heinäkuussa jäljellä enää mitään, ei hermonriekalettakaan.

Saisi nähdä, mitä Joesta olisi jäljellä, jos Alena ei seuraavana yönä varsoisi, mä pohdin, kun huomasin sen alkaneen pureskella kynsiään golfkärryn tuskastuttavan hitaassa kyydissä.

Uutukaiset
4. maaliskuuta 2021 #seikkailusaksassa

Joe ja mä oltiin suunniteltu nukkuvamme yö vuoroissa tallin toimistossa, jotta me ehdittäisiin nanosekunnissa hätiin jos Alenan varsomisen kanssa tulisi ongelmia. Illaksi me tilattiin pitsaa ja katsottiin jotain saksalaista tositeeveetä ilman ääniä samalla, kun seurattiin Alenan liikehdintää valvontakameran välityksellä. Loppujen lopuksi me ei kuitenkaan ehditty edes levittää toimiston vuodesohvaa, kun Alena alkoi jo ennen puolta yötä ponnistaa. Se laskeutui määrätietoisesti makuulle vain hieman kupeiltaan hionneena, ja kun me hiippailtiin käytävälle seuraamaan tilannetta, se vilkaisi meitä nopeasti ja jatkoi tyynenä synnyttämistä.

Alena ei tuntunut kaipaavan apua, ja kaiken kaikkiaan tilanne meni hämmästyttävän nopeasti. Varsa syntyi juuri ja juuri torstain puolella: isokokoinen varsa näytti rautiaalta ja paljastui oriksi, kun Joe meni auttamaan sikiökalvot pois sen ympäriltä. Alena alkoi nuolla varsaa tarmokkaasti ja me jätettiin ne rauhaan. Kaikesta huomasi, ettei Alena ollut asialla ensimmäistä kertaa. Silti Joe näytti helpottuneelta, kun kaikki oli jälleen kerran mennyt hyvin. Neljänkymmenenviiden minuutin ikäisenä pikkuvarsa seisoi ensimmäistä kertaa valtavan pitkillä ohuilla säärillään, ja vähän myöhemmin mä sain kunnian ohjata sen Alenan nisille ensimmäistä maitoannosta varten.

”I’m gonna call him Almond”, Joe ilmoitti hellästi. “Such a gorgeous baby. I wish we could keep him.”

Sinäkään yönä me ei paljoa nukuttu ennen aamun valkenemista, vaikka uusi hevosperhe ei ensimmäisinä tunteinaan apua kaivannutkaan. Joe ei saanut silmiään irti kaksikosta, ja mäkin saatoin unohtua vain tuijottamaan pitkäsääristä Almondia. Sekä Alena että varsa voivat erinomaisesti, ja kaikki eteni kuin oppikirjassa: varsapihka ja jälkeiset tulivat ulos täsmällisesti, ja Almond imi maitoa ahnaasti ja otti jo juoksuaskelia karsinassa. Se oli iso ja sillä oli erityisen hienopiirteinen pää, ja mä saatoin jo sieluni silmin kuvitella, millainen huippuratsu siitä vielä tulisi.

Sattuneesta syystä mä en ollut samana iltapäivänä, muutaman tunnin yöunien jälkeen, ehkä ihan skarpeimmillani, mutta pääsin silti testaamaan muutamia pomon uusista hevosista. Astutettuaan likipitäen kaikki tammansa edelliskesänä se oli selvästi päättänyt tasapainottaa tilannetta hankkimalla talliin parin vanhemman tamman lisäksi läjän oreja. Mä painoin nimet mieleeni: Yesteryear, Sanguine, Nothingman, Against All Odds. Ensimmäinen ja viimeinen olivat täysiverisiä ja herättivät mielenkiintoni erityisesti, ja niinpä kun pomo kyseli jalomielisenä ratsutoiveita, mä mainitsin ne.

Mä aloitin hyppäämällä Yesteryearilla, tai Jesterillä kuten sitä tallissa kutsuttiin. Pomo laittoi meidät hyppäämään vanhoja kunnon linjoja ja huusi kentän laidalta milloin mitäkin askelmääriä, joihin tähdätä. Kaja teki samat tehtävät lempilapsensa Grimin kanssa ja Joachim otti muutamat viimeistelyhypyt Silverillä, jonka kanssa se lähtisi viikonlopuksi Hollantiin kisoihin. Kirjava Jester osoittautui nopeaksi ja energiseksi hevoseksi, jonka askel piteni kyllä ongelmitta, mutta lyhentämisessä oli alkuun pieniä haasteita. Silti se oli varsinainen hyvän mielen ratsu, ja jos se jäisi pomolle, se täyttäisi Dickin paikan varmasti paljon paremmin kuin Dick itse oli täyttänyt.

”Ooh, Phil is a sweet guy”, Joachim kertoi, kun mä kipusin päivän toisen ratsuni, pienen kimoontuvan nelivuotiaan, satulaan. ”You’ll love him!”

No, love oli aika voimakas sana, mutta sympaattiseksi estehevosen aluksi Phil kyllä osoittautui. Pomo halusi mun viilettävän sen kanssa ympäri kenttää niin kovaa kuin uskalsin ja sitten laukkaavan holtittomasti muutamien esteiden yli.

”Less control!” se huusi mulle ja hetken aikaa mä mietin, oliko se dementoitumassa, mutta varovaisesti liikkuvan Philin hyppy toden totta parani, kun sillä ei ollut aikaa laskelmointiin ja jännittämiseen. Orilla oli pieneksi hevoseksi iso laukka, mutta ei voimaa nimeksikään. Jostain syystä Phil muistutti mua itse asiassa vähän Josefinasta.

”Next summer you’ll compete with him”, pomo ilmoitti ja sen kasvoilla kävi joku sisäänpäin kääntynyt hymynkare.

Seuraava kesä, niin. Kuulosti kaukaiselta mutta oli oikeasti jo kovin lähellä. Pari hassua kuukautta – mäkään en voinut olla hymyilemättä itsekseni.

Viimein
17. huhtikuuta 2021

Vivanin oli pitänyt varsoa jo paljon ennen Grannia, reilusti maaliskuun puolella, mutta ehkä ensimmäistä kertaa elämässään sillä ei yhtäkkiä ollutkaan mikään kiire. Se nautiskeli elämästään superpallona, tarhaili pitkiä päiviä ja söi kirjaimellisesti kahden edestä. Tamman kävely oli jo aikamoista köpöttelyä ja sen nisät olivat turvoksissa, mutta vahatippoja niissä ei näkynyt, eikä varsa antanut kuulua itsestään.

Laran varsoista yksikään ei ollut ollut yliaikainen, joten mä olin tietysti alkanut epäillä, että jokin oli vialla. Oliko Vivani oikeasti edes tiineenä, mitä jos se oli vain lihonut? Tai jos sen varsa oli kuollut kohtuun? Mitä jos se saisikin kaksosvarsat?

”Odotellaan rauhassa”, äiti kuitenkin totesi tyynesti, ja niin me sitten tehtiin.

Vaikka mulla ei ollut asiassa osaa eikä arpaa, eikä varsa todennäköisesti jäisi äidillekään ellei se olisi huippulupaava tamma, kevätpäivät tuntuivat suorastaan matelevan eteenpäin uutisia odotellessa.

--

Perjantain ja lauantain välisenä yönä mä olin viimein saanut odotetun tekstiviestin: Vivani oli varsonut orivarsan. Kaikki hyvin emällä ja varsalla, vaikka vähän hankala synnytys, äidin viestissä luki, ja kutsu tulla poikkeamaan tallilla iltapäivällä. Paria tuntia myöhemmin aamuyöstä oli tullut kuva. Tumma, ehkä kokonaan musta, varsa seisoi korvat hörössä Vivanin vierellä. Orivarsalla oli iso tähti ja kuonopilkku ja se oli JÄTTILÄISMÄINEN. Oli suoranainen ihme, että se oli edes mahtunut Vivanin sisään, saati sitten sieltä ulos. Ei ihme, että Vivani ei ollut tuntunut haluavan synnyttää ollenkaan.

”Katso, Vivanin varsa. Ori tuli”, mä ojensin puhelimen aamupalatarvikkeita pöydälle levittelevälle Josefinalle. Se oli keittänyt jo kahvinkin sillä välin kun mä olin lukenut viestejä ja yrittänyt saada sukat oikein päin jalkaa, joten mun tärkeäksi tehtäväksi jäi nostaa kaksi kahvikuppia ja lautaset pöytään.

”Viimein!” Josefina henkäisi ja sen isot silmät laajenivat entisestään, kun se rekisteröi varsan koon. ”Vau, aika iso poika.”

”Eikö”, mä naurahdin. ”Voitaisiin poiketa siellä iltapäivällä? Mä käyn nyt päivällä auttamassa pari tuntia Keinupuussa, mutta sitten?”

”Ehdottomasti”, Josefina nyökkäsi. ”Ihana varsakevät, jälleen! Onneksi kaikki meni molempien tammojen kanssa hyvin.”

Josefina puki sanoiksi sen, mitä olin huojentuneena ajatellut itsekin. Niin ihania kuin varsat olivatkin, niiden odottaminen oli jännittävää etenkin kun tiesi, miten moni asia saattoi mennä pieleen. Vaan onneksi ei ollut tällä kertaa mennyt, ja Saksastakin oli viikkojen varrella tipahdellut hyviä uutisia. Muutamaa päivää aiemmin Sarotti oli synnyttänyt terveen tammavarsan, ja Ruun pitäisi varsoa päivänä minä hyvänsä.

”Ja Saksassa niitä varsoja vasta piisaakin”, mä hymähdin. Ladyn oli määrä varsoa viimeisenä, ja vaikka sekin varmasti ehtisi pyöräyttämään lapsensa maailman ennen meidän tuloa, eiköhän mekin ehdittäisi reissullamme lelliä maitovarsoja (ja vähän isompiakin varsoja) ihan riittävästi.

Me istuttiin pöytään ja mä kaadoin kahvia molempien mukeihin.

”Kuukauden päästä pitääkin olla jo pakkaaminen hyvällä mallilla”, Josefina totesi.
”Kuukauden päästä ei olla vielä aloitettukaan pakkaamista”, mä arvioin itseni tuntien. ”Enkä mä edes tiedä, mikä hevonen lähtee mukaan.”

Josefina valutti maitoa kahviinsa ja pyöräytti sitä lusikalla. ”Mietitkö Brania?”

”No joo”, mä vahvistin, ”onhan siellä suunnalla kenttäkisojakin paljon paremmin tarjolla kuin täällä. Tosiaalta Carri voisi hyötyä valmentautumisesta enemmän… Ja onhan tuossa se Akukin.”

”Aku voisikin olla hauska matkakaveri”, Josefina arvioi.

”Hauska ja hauska”, mä hymähdin, ”mutta sen kanssa voisi päästä hyppäämään paljon pikkukisoja. Hyvää kokemusta sen sijaan, että se seisoisi Suomessa kesän. Tai varmaan äiti sille jonkun ratsuttajan keksisi.”

”Jos Ulpu on kiireinen, Ava varmaan ottaisi sen mielellään liikutettavaksi”, Josefina sanoi ja vaikka mä tiesin että se tietysti vitsaili, mä kalpenin hivenen jo pelkästä ajatuksesta.

Kalat vedessä ja maalla
14. kesäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Ensimmäiset kaksi viikkoa Saksassa menivät kuin siivillä. Jotenkin musta tuntui, että erityisesti tällä kertaa mä solahdin tallin arkeen kuin kala veteen. Siitä huolimatta, että suuri osa tammoista oli varsalomalla, hevoset olivat pitkälti tuttuja ja erityisesti Ykkösen kanssa mä olin heti löytänyt yhteisen sävelen. Jos ei laskettu pomon hiuksianostattavaa sisarentytärtä, jota mä en mielellään ajatellut ollenkaan, talliporukka ei ollut liiemmin vaihtunut, ja jopa meidän kesäasunnon kaapeista löytyi mun sukkia ja yhdet kisahousut, joita olinkin etsinyt kerran talvella. Kaikki oli ennallaan ja sitten kuitenkin sopivasti muuttunut, mennyt eteenpäin niin kuin elämän kai piti mennä.

Josefinakin tuntui viihtyvän hyvin ja oli selvästi löytänyt paikkansa nuorten hevosten satulasta. Cash ja Phil olivat oppineet taas paljon uutta sitten viime näkemän, ja Josefinan työ Fionan ja Divan kanssa oli alkanut lupaavasti. Niiden kanssa ei ollut mikään kiire ja Josefina oli saanut tehdä pohjatyöt haluamassaan tahdissa perusteellisesti, mikä näkyi rentoutena hevosissa ja toisaalta myös läheltä piti -tilanteiden vähyytenä. Siitä mä olin erityisen kiitollinen, sillä mä en saattanut vieläkään uskoa, että Josefinan kylkiluut olivat lopullisesti parantuneet eivätkä saattaisi katketa kolmeen osaan hetkenä minä hyvänsä. Pomo vaikutti tyytyväiseltä Josefinan kädenjälkeen ja oli kehunut Pikiäkin, mikä oli selvästi kohottanut Josefinan itseluottamusta ja kisaintoa.

Sille ehkä olikin tarvetta, sillä Antwerpenin kisoihin oli enää vajaa kaksi viikko aikaa, ja sieltä me taas jatkettaisiin suoraan Pariisiin. Pomo oli päättänyt laittaa Josefinalle kisattavaksi vain Pisanjin, joka oli muuttunut jos mahdollista entistäkin vitivalkoisemmaksi ja vauhdikkaammaksi. Joachim hyppäisi Silverillä, Pupulla ja Lätsällä, ja Merit oli luojan kiitos saanut Oberonin vaivoikseen ja toisi sen suoraan Pariisiin yhdessä Nottin ja Flingin kanssa. Mä taas ottaisin ratsuikseni Ykkösen ja Grimin, mikä oli saanut Kajan luomaan muhun jo nyt kitkeriä katseita. Viimeisenä hevosena rekkaan me mahdutettaisiin Carri, jos mä vain pääsisin orin kanssa samalle sivulle ennen lähtöä.

Vaikka pomo ei ollut vielä sanonut mulle asiaa suoraan, mä tiesin, ettei se ollut kovin tyytyväinen Carrin edistymiseen vuoden aikana ja todennäköisesti kuvitteli mun laiskotelleen koko talven. Oli totta, ettei ori ollut nostanut tasoaan kummoisesti edelliskaudesta, mutta mä olin pitkään ajattelut sen johtuvan ikävaiheesta ja siitä, että suurin kiihdytys 140-tasolle oli jo tehty. Jokainen viisi senttiä lisää estekorkeutta vaatisi paljon treeniä ja kisakokemusta, jota me ei oltu oikein talven aikana halleissa saatu, ja siltikin saattoi olla, että orin maksimikapasiteetti saavutettaisiin jossain vaiheessa ennen GP-tasoa. Mutta oli totta, että joku oli mättänyt Carrin kanssa viime aikoina. Mä en nähnyt orin kanssa paikkoja enkä osannut ratsastaa sitä esteille niin, että olisin tehnyt hyppäämisen sille helpoksi. Mun ja sen meno oli jotenkin kulmikasta ja töksähtelevää, niin kuin kalan kuivalla maalla, eikä me tehty yhteistyötä vaan lähinnä kiristettiin toistemme hermoja.

Pomo oli ehtinyt katsomaan mun ja Carrin perään jo pariin otteeseen, mutta suuria läpimurtoja ei ollut tullut. Eikä tullut maanantainakaan, vaikka hevonen hyppäsi kohtuullisen virheettömästi ja mäkin ratsastin kai kohtuullisen hyvin, päätellen siitä, ettei pomo viitsinyt alkaa ripittää mua valmennuksen lopuksi vaan rypisti kulmiaan ja ehdotti, että kokeilisi Carria itse seuraavana päivänä.

”Miltä tuntui?” Josefina kurkisti Carrin karsinaan, kun mä olin kiinnittämässä kylmäyssuojia sen jalkoihin.

Mä huokaisin. ”Ehkä vähän parempi. En mä tiedä, mikä on vialla, mutta ei Carri hyväkään ole. Aika turhauttavaa. Pomo hyppää sen itse huomenna.”

”Höh”, Josefinakin kurtisti kulmiaan. ”Ehkäpä se keksii mitä tehdä. Joe kyseli vielä maastoseuraa, kiinnostaako?”

Hetken verran olin jo vastaamassa, etten jaksaisi, mutta ehkä kunnon kiitolaukka Graubachin hiekkasuoralla saisi ajatukset pois hankaluuksista Carrin kanssa. ”Mennään vaan”, mä myönnyin.

”Kiva! Jester vai Gin? Joe ottaa kuulemma Zilverin.”

”Jester”, mä valitsin kahdesta tuulennopeasta orista vielä nopeamman. Vaikka Jester oli hypätessä ärsyttävänkin halukas lisäämään vauhtia jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa käänteessä, maastoratsuna se oli ehkä tallin parhaita. Sen kyydissä tuskin ehtisi ajatella muuta.

Ja kun me sitten puolta tuntia myöhemmin kiidettiin laukkasuoraa kaukana tallin hollantilaisorien edellä, kaikki maailman murheet jäivät roikkumaan taaksemme Jesterin kavioiden nostattaman pölypilven kanssa. Jos jossain Carrin ihmeelliset ongelmat selviäisivät, niin Riesenbeckissä, ja jos joku osaisi auttaa ratkomaan niitä, olisi se tietenkin itse Dierk Mayer.

Myrskyn silmässä
23. kesäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Kisaturnee lähestyi, eikä kokeneita kisahevosia – Silveriä, Pupua, Ykköstä, Lätsää – hyppyytetty enää juurikaan. Niiden osalta treeni oli tehty jo paljon aiemmin, joten lähinnä me pidettiin ne kevyillä sileän treeneillä ja maastoilulla vetreinä ja tyytyväisinä, valmiina matkaa varten. Josefinalla oli edelleen kädet täynnä töitä kolmivuotiaiden kanssa, ja mä olin saanut hypätä jonkun kerran Philillä ja tehnyt Grimin kanssa viimeistelytreenejä. Kaja ei ollut järjestelyyn tietenkään täysin tyytyväinen, mutta se oli siksi aikaa siirtynyt nuorten orien parista ratsastamaan lähinnä GP-tason Karinaa ja Giniä, ja laatuhevosilla viilettäminen vaikutti saavan sen paremmalle tuulelle.

Carri ja mä oltiin päästy liki kohtuulliseen yhteisymmärrykseen pomon avustuksella. Se oli ratsastanut oria muutaman kerran itse ja pitänyt sitten mulle pari valmennusta, joihin oli sisältynyt kohtuullisen kovasanaista palautetta ja mun osalta myös muutama lähinnä itselleni suunnattu kirosana, mutta sen jälkeen hevonen oli taas hypännyt paremmin. Vaikka mä olin miettinyt jättäväni Carrin Graubachiin, pomo oli käskenyt ilmoittamaan sen 140-luokkiin, kerta hevonen sillä tasolla oli, ja ratsastamaan itse omalla tasollani. Vaikka musta välillä tuntui, että se taso oli 80 sentin Pollux-luokka, mä tein työtä käskettyä.

Saksassa oli ollut kesäkuun puolivälin jälkeen pelkkää hellettä aamusta iltaan ja joskus öisinkin. Vissya ja aurinkorasvaa meni litratolkulla, samoin kuin hevosten elektrolyyttijauheita, suolaa ja hyttysmyrkkyä. Jossain määrin helteeseen tottui ja hiestä litimärkänä olemisesta tuli mulle luonnollinen olotila, mutta paikoin keli oli näännyttävä. Aina välillä säätiedote lupaili sadetta, mutta sitä ei koskaan tullut, ja taivas hehkui helteisen vaaleansinisenä päivästä toiseen.

Kunnes keskiviikkona alkoi tapahtua: mä olin juuri tekemässä viimeistä estetreeniä Carrin kanssa ennen kisoja, kun horisonttiin alkoi kasaantua pilviä. Aluksi ne olivat vaaleanharmaita ja osin kellertäviä, mutta kun mä olin viimeisen linjan ja loppuravien jälkeen siirtänyt Carrin käyntiin ja antanut sille pitkän ohjan, pilvet olivat muuttuneet mustiksi. Jyrinä kuului aluksi kaukaa, mutta jo muutamassa minuutissa pilvet olivat suoraan Graubachin päällä uhkaavina, viimeisenä tyynenä hetkenä ennen myrskyä.

Tuuli nosti kentän hiekan ilmaan pyörteiksi ja lennätti sitä suuhun ja silmiin. Carrin loppukäynnit jäivät kesken, kun mä hyppäsin alas sen selästä ja lähdin juoksuttamaan sitä kohti tallia juuri, kun ensimmäiset pisarat kopsahtelivat mun kypärään. Josefina tuli mua vastaan tallikäytävällä Joe perässään ja heitti mulle riimun.

”Hevoset pitää hakea äkkiä sisään”, se sanoi. ”Nyt se myrsky sitten tulee.”

Mä jätin Carrin varusteet päällä karsinaan odottamaan ja ampaisin Josefinan ja Joen perässä pihalle. Kymmenissä sekunneissa muutama pisara oli muuttunut maailmanlopun kaatosateeksi, joka kasteli meidät läpikotaisin siinä ajassa, mikä meillä kesti spurtata tarhoille. Jester ja Fling laukkasivat hännät soihtuina tarhojaan ympäri ja Kidkin, joka oli elämässään ehtinyt nähdä jo kaikki säät ja paljon enemmänkin, pyöri omansa edustalla korvat luimussa ja puhisi levottomana, kun mä menin ottamaan sitä kiinni.

Kid ampaisi heti portilta kohti tallia niin, että mä olin menettää tasapainoni. Riimunnaru valui mun käsien välistä ja poltti kämmenpohjia samalla, kun elämä vilahteli mun silmien edessä. Musta tuskin jäisi jäljelle mitään, jos mä päästäisin mittaamattoman arvokkaan hevosen karkuun – oikeastaan silloin olisi sama kuolla itse vaikka salamaniskuun. Viime hetkellä mä onnistuin nykäisemään vastaan ja sain Kidin käännähtämään takaisin mua kohden. Ori levitteli sieraimiaan ja nosti päänsä korkeuksiin, mutta mä kaikkien mahdollisten ohjeiden vastaisesti kiersin riimunnarun käteni ympärille – murtunut ranne tai käsi olisi pieni murhe vaihtoehtoisen katastrofin rinnalla – ja puristin sitä sormet valkoisina. Kid tanssahteli mun rinnalla kilometreiltä tuntuvan matkan tallia kohden sadepisaroiden muuttuessa rakeiksi ja sitten takaisin vedeksi, ja kun me lopulta oltiin saatu kaikki kolme hevosta karsinoihinsa turvaan, mä huomasin mun käsien tahtomattanikin tärisevän vähän.

Kun mä oltiin tarkistettua hevosten kunto ja mä olin hoitanut Carrin pois, me seisottiin Josefinan kanssa tallin ovilla katsomassa luonnon ihmeellistä ja voimakasta näytelmää kylki kyljessä. Salamat halkoivat teräksenharmaata taivasta niin laajalti, että hetkeksi koko maailma muuttui siniseksi. Kului sekunti tai kaksi, ja sitten jyrisi. Tuuli taittoi puut kymmenien asteiden kulmaan, ja taivaalta ryöppyävä rankkasade hakkasi kuivunutta maata aaltoina. Hiekalla ei ollut mitään mahdollisuuksia imeä sitä sisäänsä riittävän nopeasti: piha muuttui yhdeksi jättimäiseksi lammikoksi, jonka pintaa pisarat rummuttivat.

”Are you afraid?” Joen ääni kuului meidän takaa, ja samassa se kaappasi meidät molemmat kainaloonsa. ”Don’t be afraid! I’ll protect you.”

”We’re not afraid”, mä pyristelin irti hikisestä halauksesta.

”Should we then dance in the rain?” Joe ehdotti seuraavaksi ja tarttui Josefinaa kädestä. Hetkessä se hullu oli vetänyt Josefinan mukaansa rankkasateeseen ja pyöritti sitä villisti ympäri. Yhdellä kierroksella se tarrasi mua paidanhelmasta ja nykäisi, ja vaikka mä olin välissä ehtinyt hitusen kuivahtaa, mä olin sekunneissa jälleen läpimärkä.

Useamman viikon hellejakson lämmittämällä iholla kylmä sade tuntui kieltämättä ihan hyvältä, mutta silti mä toivoin, ettei me jouduttaisi myrskyn silmään enää toista kertaa.

Pariisi
30. kesäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Siellä me sitten yhtäkkiä, vain jokusen tunnin aamuvarhaisen automatkan jälkeen ollaan: Pariisissa. Puistoon pystytetty kisa-alue aivan keskustan uumenissa on meidän tukikohtamme seuraavan neljän päivän ajan, ennen kuin sirkuksemme jatkaa (tai palaa taaksepäin, miten sen nyt ottaa) matkaa Hollantiin.

Pariisissa kaikki on kertaluokkaa tai kahta isompaa kuin Antwerpenin kisoissa, mutta maailma on edelleen yhtä pieni. Heti ensimmäisenä kun mä hyppään hepparekasta alas, mä törmään Isabella Sokkaan.

”Moi!” se tervehtii melkein yhtä aurinkoisesti kuin Pariisin pilvettömän taivaan yllä loimottava valopallo. ”Juuriko tulitte?”
”Kymmenen sekuntia sitten”, mä vastaan totuudenmukaisesti. ”Ajettiin vain tosta Belgian puolelta tänään. Miten teidän matka sujui?”
”Oikein hyvin, suurin osa kallalaisista on ollut paikan päällä jo pari päivää. Hieno kisapaikka!”
”Siltä vaikuttaa”, mä nyökäytän päätäni, vaikka en ole nähnyt rata-alueesta vielä vilaustakaan, ja viittilöin sitten meidän rekkaa kohden. ”Me aletaan ottaa hevosia ulos, etteivät läkähdy. Mutta illalla radalla nähdään.”

”Radalla nähdään”, Isabella toistaa hymyillen ja jatkaa matkaansa kohti jaba-aluetta. Me suunnataan sinne hetken päästä perästä hevosia taluttaen, mutta ei satuta tuttujen kanssa samalle käytävälle: edustusväreistä päätellen meidän lähimmät naapurit ovat brittien hevosia. Merit ja Romy ovat saapuneet aiemmin yhdellä rekalla – vaikka Meritin ensimmäinen luokka on vasta torstaina, Romy on todennäköisesti juuri hyppäämässä, sillä molempien ponien karsinat ovat tyhjiä. Fling sen sijaan hörisee Pupulle lämpimästi, kun mä pyöräytän rautiaat vierekkäisiin tilapäiskarsinoihin.

Me juotetaan omat seitsemän hevostamme ja Meritin ratsut, käydään ilmoittamassa itsemme saapuneiksi kansliassa ja ostetaan lounaaksi tietenkin patongit yhdestä kisa-alueen ruokakojusta. Mä yritän ostaa myös kahvia, mutta mun ja myyjän välillä on eittämättä kielimuuri, sillä saan vain pikkiriikkisen kahvitipan ketsuppiastiaa muistuttavassa kipossa.

”Oh boy”, Joe henkäisee naurettuaan ensin mulle muutaman minuutin. ”You need to ask Josie to teach you some French.”

”Apparently”, mä vastaan synkkänä, mutta Josefina suikkaa suukon mun poskelle ja lupaa tarttua toimeen heti tänä iltana.

”But first, let’s focus on riding.” Josefina väläyttää innostuneen ja ehkä vähän jännittyneen hymyn ja tähyää viereiselle kisakentälle. Nuorten hevosten 125-rataa rakennetaan parhaillaan, mutta itse luokka alkaa vasta muutaman tunnin kuluttua. Eurooppalaiseen tyyliin kisojen aikataulu on väljä, ja me voidaan etsiä nurmikolta hyvä paikka syödä patonkimme ja yrittää bongata ohikulkijoista tuttuja. Joe tietysti tuntee melkein kaikki isommat nimet, mutta kallalaisia mä en huomaa joukosta. Sen sijaan Romy marssii meidän ohi kuin myrskynmerkki eikä reagoi Joen huudahdukseen mitenkään, joten lienee turvallisinta olettaa, että ponit eivät olleet tuoneet sille suurta menestystä kisojen avausluokassa. Onneksi sillekin on vielä luvassa uusi yritys muutaman päivän kuluttua.

Kun meidän luokka lopulta alkaa, myöhäisen iltapäivän aurinko paistaa jo alhaalta ja värjää vastapestyn Grimin kullanväriseksi. Mun ja orin lähtövuoro on jo seitsemäntenä, kun taas Pisanji hyppää ison luokan puolivälissä. Niinpä Josefina ehtii kentän laidalle kannustamaan, kun mut lasketaan radalle. Se varjostaa silmiään toisella kädellään ja huiskauttaa mulle toisella, kun meidän katseet kohtaavat Grimin ravatessa katsomon ohi. Mä vinkkaan Josefinalle silmää ja käännän sitten katseeni rataan, käyn sen vielä kerran ajatuksissani läpi: kertaan lähestymiset ja pidän mielessä Grimille vaikeimmat paikat. Sitten mä saan lähtömerkin, nostan laukan ja lähden matkaan.

Grim hyppää yhtä hyvin kuin kotona, ellei paremminkin, ja niin lupaavalta hevoselta se on aika paljon. Ori on liioitellusti irti puomeista ja työntää itsensä hyppyihin niin voimalla, että mun on muutamaan kertaan vaikeuksia pysyä itse tasapainossa. Aikuistuttuaan Grim on alkanut itse asiassa muistuttaa vähän Carria, mistä johtuen mun on ehkä ollutkin helppo löytää sen kanssa yhteinen sävel. Kasvein koristeltua vesiestettä Grim katsoo jo kaukaa kaarteesta ja laukkaa jokusen sekunnin melkein paikoillaan ennen kuin rohkaistuu liikkumaan eteen, mikä johtaa yhteen aikavirheeseen ja maksaa meille lopulta sijoituksen.

Mutta se ei haittaa, sillä meidän jengin saati kallalaisten tulosvastuu ei suinkaan ole vain mun harteilla. Luokan tuloslistan kärjessä keikkuu tuttuja nimiä: Merikanto on hypännyt Matildan Zelialla hyvän, nopean radan ja vienyt voiton Juuso Shermanin nenän edestä. Mutta upea pikku Pisanji ja Josefina ovat puhtaalla perusradalla sijoittuneet yhdenneksitoista uusinnan kahdesta puomista huolimatta ja pääsevät palkintojenjakoon laukkaamaan kirjaimellisesti auringonlaskuun.

Palkitsemisten jälkeen Pisanji hypähtää mahtipontisen musiikin tahdissa laukalle ja kiitää muiden perässä kunniakierroksen jättimäisen esteareenan ympäri. Vaaleanpunainen rusetti räpsyy sen poskihihnassa. Siinä missä Josefina hymyilee arvokkaan vienosti hevosen selässä sen pärskyessä niin että areena raikaa, mun poskia kivistää leveästä hymystä ja kädet ovat taputtamisesta punaiset.

Stardom Calls
3. heinäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Mä ja Ykkönen ei olla mikään suoranainen match made in heaven, mutta se ei estä meistä kumpaakaan tekemästä omaa parasta suoritusta molemmissa pidennetyn viikonlopun starteissa. Yhdeksänvuotiaaksi kääntyneestä orista on kasvanut rautainen ammattilainen, joka suorittaa varmasti aina kun on riittävän ehjä siihen; ja tällä kaudella se ei ole onnistunut loukkaantumaan vielä kertaakaan. Toki mä tiedän ratsastavani tikittävällä aikapommilla siinä mielessä, että 1 saattaa hetkenä minä hyvänsä teloa itsensä jaban vesisaaviin, verryttelykentän porttiin, vesiletkuun tai kisaesteiden koristeisiin, mutta tähän mennessä se on pysynyt ihmeen terveenä koko kesän.

Ihan kärkisijoja me ei Pariisissa hätyytellä, sillä täällä sekuntikin tekee paljon, mutta sijoitukset orin molemmista luokista ovat niin isoissa ja kovatasoisissa luokissa jo erinomainen suoritus. Etenkin, kun ottaa huomioon, että molemmat ovat aikaratsastusluokkia ja nopeus taas ei kuulu Ykkösen lukuisiin luontaisiin valttikortteihin. Mulle henkilökohtaisesti 145-luokka on isoin mitä mä olen kansainvälisissä kisoissa koskaan ratsastanut, mutta Ykkösen kanssa sekin tuntuu helpolta, siltä että mä saatan todella kuulua tämänkin tason radoille.

Jopa siinä määrin, että kun mä ilmoitan lauantaipäivän tulokset pomolle tekstiviestillä ja vastauksena tulee komento hypätä Ykkösellä puolentoista viikon päästä Comber Cupissa jo 150-luokka, mä tunnen jännityksen sijaan pelkkää intoa.

Kaiken kaikkiaan mä arvotan Pariisin kisat erittäin korkealle viimeaikaisten huippuhetkien listalla. Viiden päivän ajan me saadaan elää ja hengittää hevosurheilua, nähdä toinen toistaan hienompia suorituksia ja upeampia hevosia, tuntea kansainvälisten kilpailujen sähkö ja energia ja syttyä siitä itsekin. Parasta on, että kaiken sen mä saan jakaa Josefinan kanssa, joka on omat radat ratsastettuaan ollut elintärkeä apu mulle, Joelle ja Meritille. Kymmenen hevosen hoito ja liikuttaminen ei väliaikaispuitteissa ole mikään yksinkertainen homma, joten aamut ovat aikaisia ja päivät pitkiä, mutta mä olen joka sekunnista järjettömän kiitollinen.

Todennäköisesti ainoa meistä, joka arvottaa Pariisin kisat kokemuslistansa viimeiselle sijalle, on Romy. Kisaviikon viimeisessä poniluokassa Polly keilaa puolet esteistä kumoon ja täysin holtittomasti radalla viilettänyt Duck pudottaa kuskinsa kyydistä toiseksi viimeisellä esteellä. Sijoitus edellispäivän 125-luokassa ei taatusti lämmitä teiniä enää yhtään, kun se ratsastushousut hiekassa vetää voikkoponin perässään jaboille. Siellä se paiskoo kamoja tantereeseen niin, että Joe käy lopulta komentamassa sen muualle riehumaan ja hoitaa Duckin itse pois.

Illan jo hämärtyessä mä olen pyyhkimässä varusteita puhtaaksi ja Josefina kiinnittämässä kylmäyssuojia Ykköselle, kun tallialueelle saapuu mataliin korkoihin, mustaan hattuun ja syvänpunaiseen huulipunaan pukeutunut nainen. Se astelee suoraan mun luo, vilkaisee karsinassa kuikuilevaa yksisilmäistä oria ja kysyy ranskalaisella aksentilla englanniksi, mitä kimo maksaisi. Riittäisikö kuusinumeroinen summa?

Se ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun pomon hevosia tullaan kyselemään tien päällä, joten mä kaivan tottuneesti harjapussista pomon käyntikortin (tietenkin sillä on vielä paperisia käyntikortteja modernimpien menetelmien sijaan) ja pyydän ottamaan yhteyttä Mr. Mayeriin. Vaikka pomon kaikki hevoset ovat tietenkin myynnistä kun hinnasta sovitaan, mä uskon vakaasti, että saan pitää kilparatsuni ainakin vielä kaksi viikkoa. Niin vahvasti Ykkönen kuuluu jo kalustoon, vaikka pomo on ollut myymässä sitä niin kauan kuin jaksan muistaa. Ja renkaanpotkijoita tällä alalla riittää – pomo tuskin saa pariisittarelta edes soittoa, sillä ehkä yksi kymmenestä on tosissaan, ja yksi sadasta tekee kaupat.

”Jos sulla olisi satatuhatta, ostaisitko Ykkösen?” Josefina kysyy multa naisen lähdettyä.

”Ostaisin”, mä vastaan virnistäen. ”Ja sulle Seran.”

”Mahtaisikohan riittää molempiin”, Josefina arvelee ja saattaa olla oikeassa. Huippujen ja huippulupaavien hevosten hinnat ovat ympäri maailmaa pilvissä, paljon ylempänä kuin mihin mulla tulee olemaan koskaan varaa, ja osittain siksikin mä olen hyväksynyt sen, että kesäseikkailut Saksassa ovat nimenomaan kesäseikkailuja Saksassa ja olympiaratsastajaa musta tuskin koskaan tulee. Mä olen erittäin tyytyväinen nykyiseen hevostilanteeseeni, joka on onnellisten sattumien kauppaa sekin, ja mun ja Josefinan elämään Kallassa.

Siitä huolimatta on kuitenkin mieletöntä, että silloin tällöin pomo, Pariisi ja Ykkönen tarjoavat mulle maistiaisia siitä, millaista elämä seuraavalla tasolla voisi olla. Ihmeellistä, mutta ei tarua ihmeellisempää; ja ennen kaikkea kovaa työntekoa.

Tulevaisuuden tähtiä
6. heinäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Harderwijkin kisat ovat siirtyneet viikolla eteenpäin, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen me palataan Pariisista kuitenkin kotiin. Hevosilla on aikaa tarhailla ja levähtää, ja nuoret pääsevät hetkeksi takaisin töihin. Maanantaina me maastoillaan kevyesti kaikki kisahevoset. Pomon filosofiaan kuuluu, että jokaisen pidemmän kisareissun jälkeisenä päivänä hevoset pääsevät maastoon. Jos ne tuntuvat väsyneiltä, maastoilu voi olla puoli tuntia kävelyä radalla; jos joillakin hevosista on menohaluja, saatetaan me käydä laukkasuorallakin aukomassa jumeja.

”Helps the horses wind down”, pomo selittää köpötellessään Kidillä meidän rinnalla. ”And the riders, too.”

Koska Pariisissa mukana olleilla hevosilla on tiistaina vapaa, pomo käskee mut ja Josefinan reissulle Debbie Fischerin luo. Vaikka se väittää haluavansa saada kuvat kaikista tämänvuotisista varsoista myynti-ilmoituksia varten, oikeasti se varmasti tietää, että mä ja Josefina ei malteta odottaa yksivuotiaiden – omien ja sen – tapaamista. Me otetaankin niiden tervehtiminen asialistalle ensimmäisenä, kun me saavutaan rouva Fischerin tiluksille.

”Paljonkohan ne ovat kasvaneet”, mä aprikoin, kun me ajellaan Debbien golfkärryllä kohti takalaidunta.

”Paljon!” vahvistaa Josefina, joka on jo kesän aluksi päässyt käymään katsomassa nuorisoa. Vaikka mäkin sain siltä reissulta kuvaterveisiä, on kuitenkin täysin eri asia todeta varsan kasvu livenä. Mä saan pian vastauksen kysymykseeni, kun neljä pistettä horisontissa alkavat lähentyä ja muuttuvat pian pieniksi hevosiksi.

Viisipäisessä laumassa on kaksi rautiasta, kaksi mustaa ja yksi hassun värinen Ilve. Rautiaat ovat pomon: Sera, Josefinan suosikki, ja Pulu. Toinen musta, erittäin jalopiirteinen ori on mulle tuntematon, mutta musta tamma on mun – tai siis mun äidin – oma Desi.

”Onpa se vaalentunut sitten viime näkemän”, mä totean, kun me luikahdetaan laitumen aidan ali varsojen sekaan. ”Saksan aurinko on haalistanut sen ihan harmahtavaksi.”

”Pulukin näyttää kimoutuvan”, Josefina huomaa, vaikka Pupun varsan kohdalla muutos ei ole ollut läheskään yhtä dramaattinen. Desin lailla Pulukin on Ykkösen jälkeläinen, ja mä vertailen niitä erityisellä mielenkiinnolla. Tammavarsat ovat molemmat hyvin rakentuneita ja ikäisekseen kivan näköisiä, liki sentilleen samankokoisia, sopivan pyöreitä ja niin kiiltäviä kuin laitumella elävät vuosikkaat voivat olla.

Luonteensa Desi on kuitenkin perinyt selvästi Laralta. Siinä missä Pulu on Ykkösen tapaan ehkä hieman jääräpäinen ja pushy, niin kuin Joe on sitä meille kuvaillut, Desi on ärhäkkä. Se tutustuu meihin uteliaasti muiden mukana, mutta kun mä ojennan käteni sitä kohden vähän väärässä kulmassa, se nipsauttaa mun paidanhihaa ja väistää sitten liioitellun dramaattisesti sivummalle.

Josefina rapsuttaa toisella kädellä Seraa ja toisella Ilvettä. Pisanjin ja Oberonin varsa ei ole perinyt luonteenpiirteen hiventäkään kummaltakaan vanhemmaltaan, vaan se melkein nojaa Josefinaan ja ummistaa silmänsä hellyydenosoituksista nauttiessaan. Ilve on vauhdikas ja ehkä vähän rämäpäinen, mutta ehdottomasti hyväntahtoinen, ja se tuntuu tulevan erityisen hyvin juttuun Pulun kanssa.

”Onkohan tääkin pomon?” Josefina kysyy mustan orivarsan tullessa tervehtimään vähän muiden jälkeen. ”Se ei kyllä ollut täällä kesäkuun alussa.”

”Ei se ole mulle ainakaan mitään maininnut”, mä kohautan hartioitani. ”Voihan se olla Debbienkin. Täytyy kysyä!”

Asia kuitenkin unohtuu, kun me aikamme vuotiaita rapsuteltuamme siirrytään moikkaamaan tammoja ja tämänkesäisiä varsoja. Erityisesti mua kiinnostaa Lady ja sen upea rautias orivarsa, mutta kaikilla muillakin tuntuu olevan kaikki hyvin. Tammat ovat hyvin syöneitä ja varsat uteliaita, mikä on aina hyvä merkki. Josefina nauraa pikkuvarsojen ympäröimänä ja mä huomaan, miten se iskee silmänsä erityisesti Tinan pikkuruiseen varsaan, joka toivottavasti jää ponikokoiseksi. Saisi nähdä – ehkä tilaisuuden tullen se ei veisikään mukanaan Seraa, vaan tuon ihmeellisen pörröhäntäisen ilmestyksen, jonka nimi on tietysti kaikista maailman nimistä Kaali.

Historiankirjat
12. heinäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

”Nervous?” Joe kysyy multa, kun me kahta päivää ennen Comber Cupiin lähtöä kävellään ratsujemme kanssa pitkin harjoitusrataa. Takana on onnistunut estetreeni ja todennäköisesti viimeiset kunnolliset hypyt, joita mä otan Ykkösen kanssa ennen kisaa. Vaikka kimon suoritusvuoro on vasta sunnuntaina, lähtee meidän sirkus matkaan jo keskiviikkona nuorten hevosten ollessa hyppyvuorossa heti ensimmäisissä luokissa. Kaiken kaikkiaan me otetaan Hollantiin mukaan yli puolet tallin hevosista ja suurin osa ihmisistä, ja Joe kutsuu tulevaa kisareissua luokkaretkeksi.

”Not really”, mä kohautan harteitani. Edelliset kisat Ykkösen kanssa olivat sujuneet erinomaisesti, eikä treenissä ollut ilmennyt mitään erityistä, mikä olisi aiheuttanut huolta kilpailuja ajatellen. Lähinnä mä toivon, ettei onnettomuusmagneetti-Ykkönen ehdi teloa itseään ennen starttia. Onneksi matka Harderwijkiin ei ole pitkä, mikä ehkä lisää todennäköisyyksiä sille, ettei suojiin kääritty hevonen ehdi aiheuttamaan itselleen reikää, haavaa tai nirhaumaa ajomatkan aikana. Ja jos ehtiikin, olisi mulla kaksi muutakin hevosta hypättävänä, vaikka isoin luokka jäisikin sitten kokematta.

Me kävellään hetki hiljaisuudessa, Ykkönen rennosti pärskien ja Joen ratsu Silver paarmoja hännällään vimmatusti huiskien. Päivä ei ole kuuma, mutta ilmassa ei ole tuulenvirettäkään pitämässä ötököitä loitolla. Paarmat eivät välitä siitäkään, että me ollaan valeltu sekä itsemme että hevosemme hyttysmyrkyllä ennen kentälle lähtöä.

”Well maybe I’m a little worried about the boss joining us”, mä tunnustan kuitenkin hetken päästä. “It is my first 150 in the end, I don’t wanna mess it up.”

Siinä missä 140 senttimetrin luokat ovat mulle tuttuja ja tuntuvat helpoilta, on 150 senttimetriä jo merkittävästi enemmän. Siinä missä metrikympin ja kahdenkympin väliset kymmenen senttiä ovat senttejä vain, neljänkympin ja viidenkympin välissä on jotain paljon suurempaa. Siinä on ero hyvän hevosen ja huippuhevosen välillä, tai ero vähän paremman harrastajan ja ammattilaisen välillä. Se, että mä ratsastan ensimmäisen 150-ratani juuri kansainvälisessä Comber Cupissa ja juuri Ykkösellä, joka on ollut mun kisaratsuna vasta muutaman viikon, ei herätä pelonsekaisia tunteita. Mutta se, että pomo, joka ei yleensä lähde kisoihin, tulee olemaan paikalla näkemässä mun suorituksen ja haukankatseellaan tietenkin huomaa jokaisen pienen virhearvion ja väärään aikaan annetun pohjeavun, hermostuttaa mua.

Haluan tai en, kisa on mulle jonkinlainen näytönpaikka ja ehkä ratkaisevassakin roolissa tulevaisuuden kannalta. Hulluhan mä olisin, jos se ei jännittäisi.

“You’ll do just fine”, Joe kuitenkin toteaa luottavaisesti ja huiskauttaa kättään joko mulle tai häätääkseen paarman kimpustaan. ”It’s gonna be fun! And no matter what, you’ll remember it for a long time.”

”Do you remember your first 150?” mä utelen.
“London, 1976”, Joe kähisee, vaikka ei ollut tietysti syntynytkään silloin.
”For real”, mä huokaisen.
Joe hymähtää. ”It was indeed in London, with a bay mare that was a bit too small for the boss himself to ride, so I had to. I was far too inexperienced and long story short, it was a disaster. But someone saw the potential of the horse and Mr. Bossman sold it right after for an astronomical price. She jumped in the Olympics later.”

Tarina saattaa yhtä hyvin olla valhettakin kuin totta, mutta mä uskon sen mielelläni.
”Not too bad of a disaster, then”, mä totean.
Joachim ravistelee päätään. “You cannot possibly ride worse than I did. It was ridiculous. I’m pretty sure we got into a fistfight with the boss afterwards.”
“Who won?” mä tiedustelen, vaikka itse olen aika varma siitä, että tarinan tämä osa on keksittyä.
Joe virnistää leveästi ja vinkkaa silmää. ”You know who.”

Comber Cup
18. heinäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Hollantiin me lähdettiin lopulta kahden rekan, kolmentoista hevosen ja kuuden ihmisen voimin. Linus ja Kaja jäivät pitämään tallia pystyssä, kun taas Ed lähti poikkeuksellisesti meidän mukaan kisareissulle. Se oli kuulemma huolissaan siitä, ettei me mitenkään osattaisi pitää kaikkien hevosten kamoja järjestyksessä, vaan mä päätyisin lopulta laittamaan Ykkösen selkään Pollyn satulan tai jotain muuta älytöntä.  

Ja erinomaisen hyvä pitkä viikonloppu meille tulikin. Romy ei uskaltanut kiukutella pomon läsnäollessa ehkä ihan yhtä paljon kuin normaalisti, minkä vuoksi tunnelma kokonaisuudessaan oli jopa kohtuullisen leppoisa ja parani entisestään, kun Romy onnistui olemaan ensimmäinen ei-sijoittunut metri kahdenkympin luokassa. Luokan voitti Josefina huippukuntoon viritetyllä Pikillä, joten me päästiin avaamaan taas yksi Pariisista voitettu samppanjapullo tallikäytävällä illan päätteeksi (Romylle ei sen suureksi pettymykseksi tarjoiltu).

Perjantaina ei hypätty esteluokkia, mutta päivä meni pitkälti hevosten hoidon ja liikuttamisen merkeissä. Osa hevosista sai hölkkäillä maastoradalla tulppaanien keskellä, osa sai tehdä rankemman treenin kentällä. Carrin kanssa mä työskentelin pomon valvovan silmän alla illansuussa niin pitkään, että lopulta alkoi tulla jo pimeä eikä pomon valvovat silmät erottaneet enää meitä kentän toiseen päähän, joten viimeistelytreeni piti lopettaa hitusen epävarmoissa merkeissä. Carri oli ollut päivä päivältä parempi, mutta ei edelleenkään hirveän hyvä, ja siksi mä heräsin lauantaipäivään jokseenkin jännittyneenä.

Mun ja Carrin onneksi Grimin 130-luokka oli ensin. Rautias nuoriherra oli tehnyt torstaina 120-luokassa tehnyt hyvän perusradan yhdellä työtapaturmapuomilla ja siitä selvästi sisuuntuneena se hyppäsi ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin mun allani. Ori oli saanut kesän aikana merkittävästi voimaa, ja nyt se oli pikkuhiljaa oppimassa, miten se voima parhaiten esteradalla hyödynnettäisiin. Uusinnassa Grim kävi jo niin kuumana, että vaikka se ei muuttunutkaan kiihtyessään vahvaksi, mä koin silti parhaaksi ratsastaa pitkät tiet ja olla painamatta kaasua turhaan. Se maksoi meille kolme sijaa, ja lopulta Grim oli luokassaan neljäs heti Billy Centerin jälkeen ja sai suitsiinsa rusetin.

”If you wanna beat me, you should go faster this time”, Joe neuvoi mua pilke silmäkulmassa, kun me verryteltiin sataaneljääkymppiä varten – mä Carrin selässä, Joe Pupulla ja Merit Nottilla.

Loppujen lopuksi mitään hurjastelua ei tarvittu tallin sisäisen kilpailun voittamiseen, sillä Notti kolasi kaksi kolmasosaa esteistä ja Pupukin otti kaksi puomia. Carrin kanssa me onnistuttiin lopulta surffaamaan samoilla keskieurooppalaisilla 5G-aalloilla ja päästiin uusintaan, jossa saatu yksi puomi ei ollut mun mielestä mitenkään huono suoritus. Carrikin sai rusetin, ja Joe alkoi järkeillä, että kaksi sijoitusta oli varmasti yhtä kuin yksi voitto ja me voitaisiin avata taas uusi pullo (ei avattu).

Grimin ja Carrin sijoitukset tiputtivat ylimääräisen puristuksen mun ohjastuntumasta pois, ja mä pystyin lähtemään kisojen päätöspäivään jopa kohtuullisen rentona. Edelleen mä koin 150 senttimetrin luokan olevan mulle aika iso, mutta ei ihan liian iso, ja ehkä juuri se sai mut sopivan virittyneeseen mutta tyyneen tilaan. Muuta en voinut tehdä kuin parhaani ja luottaa siihen, että se riittäisi.

Ykkönen teki parhaansa sekin, ja koska mä en onnistunut sabotoimaan rutinoituneen hevosen hienoa suoritusta, me päästiin puhtaalla perusradalla uusintaan. Siellä mä menin jotenkin tyystin autopilotille, ihan kuin joku korkeampi voima olisi kaapannut mun ruumiin ja päättänyt viedä mut kunnialla maaliin. Lähtömerkin jälkeen mä lakkasin kuulemasta kisakentän ääniä, ainoastaan Ykkösen rytmikäs pärskähtely ja laukka-askeleet joustavalla hiekkakentällä kaikuivat mun korvissa melkein kivuliaasti, ja sitten mä vain ohjasin ja hyppäsin ja ohjasin ja hyppäsin.

Vielä radan jälkeen mä en ollut ihan varma, miten suoritus oli mennyt. Olivatko puomit pysyneet ylhäällä? Kisakentän ulkopuolella odottavien tallilaisten ilmeistä saattoi päätellä jotain hyvää.

”Well ridden”, pomo hymyili mulle tarttuessaan Ykköstä ohjista niin, että mä pääsin valumaan jalat maitohapoilla alas maahan.

”Thanks”, mä vastasin jotenkin hämmentyneenä. ”How was it?”

Pomo ei ehtinyt vastaamaan, kun Joe jo hyppäsi jostain mun niskaan ja oli rutistaa mut saman tien hengiltä. Kun se joutui laskeutumaan alas avatakseen Éclair-samppanjan, sain mä syliini Josefinan, jonka halaus oli huomattavasti miellyttävämpi.

”Mieletön rata”, Josefina henkäisi. ”Te taisitte tulla toiseksi. Ja Merit kolmanneksi!”

Jos Joelta oltaisiin kysytty, mä olin vähintäänkin voittanut olympiakultaa. Se poksautti kuohuvan auki ja ruiskutti vaahtoa meidän ja kaikkien viiden metrin säteellä olevien, myös Ykkösen ja pomon, päälle vähääkään välittämättä siitä, että samppanja oli kallisarvoista ja olisi kenties ollut parasta juotuna. En mä toisaalta jaksanut hirveästi välittää – sijoitus mun ensimmäisessä 150-luokassa ehkä toden totta oli juhlimisen arvoinen asia.

Kesän päättyessä
18. elokuuta 2021 #jusmus #seikkailusaksassa

Kerrankin on oikeastaan ihan kiva palata kotiin. Kerrankin ei tunnu, että joku on jäänyt Saksassa kesken, vaikka moni asia tietysti onkin: kisakausi erityisesti Ykkösen ja Grimin kanssa, nuorten hevosten laittaminen, täysiveristen uudelleenkoulutus. Kerrankin mä odotan pääsyä omaan kotiin, omaan sänkyyn ja Branin satulaan. Kerrankin meri on täysin tyyni eikä mua okseta niin, että puolet matkasta sujuu pää vessanpytyssä.

Suurin syy sille, että Saksasta lähtö ei aiheuta mussa eksistentiaalista kriisiä, on se, että sellaiselle ei ole aikaa. Me palataan kotiin kreivin aikaan, sillä Kalla Cup ei ole enää edes nurkan takana, vaan käytännössä jo täällä: perjantaina starttaa kenttäkilpailun koulukokeet. Vaikka mä olen koko kesänä ratsastanut Branilla ja Kissellä vain kertaalleen Power Jumpien aikaan, luotan mä molempien hevosten osaamistasoon. Inna on ainakin kertomansa mukaan treenannut Kissen kanssa ahkerasti myös esteitä, ja Cella on hoitanut Brania kuin omaansa. Joku Cellan vanha kaveri, kuulemma kenttäratsastustakin aikoinaan harrastanut Lynn on hypännyt sillä ja kehunut sitä mukavaksi ja mutkattomaksi hevoseksi. Tietenkään mä en odotakaan saavani näistä osakilpailuista kahta luokkavoittoa, mutta koska mä olen kiinnostavaa kyllä sekä kenttä- että esterankingissa toisena, mä koen velvollisuudekseni osallistua skabaan. Muuten mä ojentaisin Jesse Arolle voiton kuin tarjottimella, mitä se ei kyllä ansaitsisi.

”Mitä mietit?” Josefina kysyy, kun me makoillaan hytin kapeilla pedeillä lounaan jälkeen. Laiva ajelehtii jossain avomerellä – me lähdettiin Travemünden satamasta aamuyöllä keskiviikkona ja ollaan Helsingissä torstaiaamuna.

”Kisoja”, mä käännyn kyljelleni katsomaan Josefinaa.
”Joko sä päätit, lähdetäänkö Pariisiin?” se hymyilee mulle hytin toiselta laidalta, eli noin puolen metrin päästä.
”Kyl mä haluaisin”, myönnän. ”Mutta onko siinä mitään järkeä?”
”Onko tässä koko hevostouhussa mitään järkeä?” Josefina heittää naurahtaen vastakysymyksen, ja on tietysti oikeassa. Jos on päättänyt käyttää elämänsä ja rahansa ratsastukseen, on kai vielä yksi ulkomaanreissu tälle vuodelle – tällä kertaa kenttäkilpailuihin Branin kanssa – yhtä perusteltavissa kuin mikä tahansa muukin kisamatka. Hevonen saisi hyvää kokemusta kv-kisoista, mä pääsisin kokeilemaan muitakin kuin kotikulmien maastoratoja, ja me Josefinan kanssa saataisiin erinomainen tekosyy matkustaa jälleen Pariisiin. Joe ei olisi paikalla heittelemässä mua croissantilla, mutta ehkä me selvittäisiin ilmankin.

”Jos Kalla Cup ei mene ihan perseelleen, niin kyllä mä ehkä haluaisin lähteä”, mä päätän.
”Hyvin se menee”, Josefina vakuuttaa. ”Kivaa! Vauhdikas syksy siis tiedossa.”
”Kunhan ei liian vauhdikas”, huolehdin. ”Pitää muistaa levätäkin. Ja pysyä terveenä, eikä saa pudota hevosen selästä.”
”Kerro se Pikille ja Grannille”, Josefina hymähtää.

Taidanpa kertoakin, mietin mielessäni ja toivoin, että tämän vuoden loukkaantumiset oli kärsitty jo alkuvuodesta – niin hevosten kuin ihmistenkin osalta. Kesä oli ollut hyvä, vaatimattomasti ehkä paras tähänastisista, ja jotenkin mulla oli orastava tunne, että arki saattaisi jatkua läpi syksyn nousujohteisena.