Kellonaika on nyt 28.10.21 13:10

70 osumaa on löytynyt haulle 0

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Kesän päättyessä
18. elokuuta 2021 #jusmus #seikkailusaksassa

Kerrankin on oikeastaan ihan kiva palata kotiin. Kerrankin ei tunnu, että joku on jäänyt Saksassa kesken, vaikka moni asia tietysti onkin: kisakausi erityisesti Ykkösen ja Grimin kanssa, nuorten hevosten laittaminen, täysiveristen uudelleenkoulutus. Kerrankin mä odotan pääsyä omaan kotiin, omaan sänkyyn ja Branin satulaan. Kerrankin meri on täysin tyyni eikä mua okseta niin, että puolet matkasta sujuu pää vessanpytyssä.

Suurin syy sille, että Saksasta lähtö ei aiheuta mussa eksistentiaalista kriisiä, on se, että sellaiselle ei ole aikaa. Me palataan kotiin kreivin aikaan, sillä Kalla Cup ei ole enää edes nurkan takana, vaan käytännössä jo täällä: perjantaina starttaa kenttäkilpailun koulukokeet. Vaikka mä olen koko kesänä ratsastanut Branilla ja Kissellä vain kertaalleen Power Jumpien aikaan, luotan mä molempien hevosten osaamistasoon. Inna on ainakin kertomansa mukaan treenannut Kissen kanssa ahkerasti myös esteitä, ja Cella on hoitanut Brania kuin omaansa. Joku Cellan vanha kaveri, kuulemma kenttäratsastustakin aikoinaan harrastanut Lynn on hypännyt sillä ja kehunut sitä mukavaksi ja mutkattomaksi hevoseksi. Tietenkään mä en odotakaan saavani näistä osakilpailuista kahta luokkavoittoa, mutta koska mä olen kiinnostavaa kyllä sekä kenttä- että esterankingissa toisena, mä koen velvollisuudekseni osallistua skabaan. Muuten mä ojentaisin Jesse Arolle voiton kuin tarjottimella, mitä se ei kyllä ansaitsisi.

”Mitä mietit?” Josefina kysyy, kun me makoillaan hytin kapeilla pedeillä lounaan jälkeen. Laiva ajelehtii jossain avomerellä – me lähdettiin Travemünden satamasta aamuyöllä keskiviikkona ja ollaan Helsingissä torstaiaamuna.

”Kisoja”, mä käännyn kyljelleni katsomaan Josefinaa.
”Joko sä päätit, lähdetäänkö Pariisiin?” se hymyilee mulle hytin toiselta laidalta, eli noin puolen metrin päästä.
”Kyl mä haluaisin”, myönnän. ”Mutta onko siinä mitään järkeä?”
”Onko tässä koko hevostouhussa mitään järkeä?” Josefina heittää naurahtaen vastakysymyksen, ja on tietysti oikeassa. Jos on päättänyt käyttää elämänsä ja rahansa ratsastukseen, on kai vielä yksi ulkomaanreissu tälle vuodelle – tällä kertaa kenttäkilpailuihin Branin kanssa – yhtä perusteltavissa kuin mikä tahansa muukin kisamatka. Hevonen saisi hyvää kokemusta kv-kisoista, mä pääsisin kokeilemaan muitakin kuin kotikulmien maastoratoja, ja me Josefinan kanssa saataisiin erinomainen tekosyy matkustaa jälleen Pariisiin. Joe ei olisi paikalla heittelemässä mua croissantilla, mutta ehkä me selvittäisiin ilmankin.

”Jos Kalla Cup ei mene ihan perseelleen, niin kyllä mä ehkä haluaisin lähteä”, mä päätän.
”Hyvin se menee”, Josefina vakuuttaa. ”Kivaa! Vauhdikas syksy siis tiedossa.”
”Kunhan ei liian vauhdikas”, huolehdin. ”Pitää muistaa levätäkin. Ja pysyä terveenä, eikä saa pudota hevosen selästä.”
”Kerro se Pikille ja Grannille”, Josefina hymähtää.

Taidanpa kertoakin, mietin mielessäni ja toivoin, että tämän vuoden loukkaantumiset oli kärsitty jo alkuvuodesta – niin hevosten kuin ihmistenkin osalta. Kesä oli ollut hyvä, vaatimattomasti ehkä paras tähänastisista, ja jotenkin mulla oli orastava tunne, että arki saattaisi jatkua läpi syksyn nousujohteisena.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 17.08.21 20:47
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 4000

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Nuorison välitilinpäätös
14. elokuuta 2021
#seikkailusaksassa #ratsuttajajusu

Kesäinen työmaani oli ollut mitä mielekkäin: pomon nuorten hevosten kanssa työskentely oli ilo. Kolme ensisijaista vastuuhevostani olivat hyvin erilaisia persoonia.

Kokenein niistä, jo ("jo"!) nelivuotias Cash, oli saanut harteilleen jo suurilla odotuksilla kirjaillun sankarinviitan. Ori ei odotusten alla horjunut! Se oli ilmiselvä Lätsän poika, tyyni ja rohkea, ja se suhtautui työskentelyyn aina yhtä myönteisesti. Cashissa oli kuitenkin rahtunen emältään perittyä kipakkuutta, ja sen sain joskus tuta, kun se nakkasi laukassa päätään, käynnisti oikein kunnolla moottorinsa ja oli vähällä livistää omille teilleen. Cashilla oli valtavasti imua esteille. Siinä asiassa se erosi isästään, joka hyppäsi kyllä halukkaasti, mutta oli perusluonteeltaan paljon poikaansa laiskanpulskeampi.

Jos viime kesänä olin saanut vasta pienen maistiaisen Cashista laittaessani sen satulaan ja esitellessäni sille ratsuhevosen työn alkeita, tänä vuonna olimme jo saaneet tehdä hieman totisemmin töitä. Nelivuotias Cash oli eleiltään vielä hivenen vaappuva ja horjuva, eikä siinä ollut samalla tavalla voimaa kuin kokeneemmissa kollegoissaan, mutta se oli jo sangen fiksu estehevosen alku. Olimme hypänneet sen kanssa ensimmäiset kisaradatkin pienissä paikalliskisoissa ja harjoitelleet vähän kisamatkusteluakin, joskaan ei kovin kauas.

Vaikka tuskinpa Cash olisi pitkistä kisamatkoista ottanut nokkiinsa. Sen käsiteltävyys oli vertaansa vailla niin tien päällä kuin vieraissa paikoissakin, ja esteradoilla se teki enimmäkseen siistejä suorituksia. Joitakin kokemattoman hevosen virheitä se tietenkin teki, ja ne sille sallittiin: hevosella oli vielä vuosia aikaa kehittyä huippuunsa.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Cashratsutus
Cashin ensimmäisiä ratsastuskertoja kesällä 2020

Nuoret tammat Diva ja Fiona olivat vasta saaneet kesän aikana ratsastajan selkäänsä. Tammat olivat saman ikäisiä, lähes saman kokoisia ja hyvin erilaisia luonteeltaan. Niiden yhdistävä tekijä oli herkkyys, mutta siihen se sitten jäikin.

Punaruunikko Fiona, jota sen isän omistava Merit kyttäsi kuin haukka, oli melkoisen mielenkiintoinen persoona. Fionan kanssa olin edennyt kaikista rauhallisimpaan tahtiin, sillä se oli äärimmäisen herkästi jännittyvä hevonen. Jo tallikäyttäytymiseltään pidättyväinen ja varautunut tamma otti kahta herkemmin itseensä haastavat tilanteet treeneissä, ja koska tahdoin rakentaa työskentelyyn positiivisesti suhtautuvia ratsuhevosia, pyrin minimoimaan kolhut Fionan herkkään itsetuntoon.

Välillä podin suurta huolta siitä, mitä pomo ajatteli, kun hänen nuori tammansa ei edistynyt keskimääräisessä tahdissa. Jos annoin paineiden vaikuttaa omaan työskentelyyn ja prässäsin ruunikkoa, mentiin Fiona-paran kanssa kuitenkin niin pahasti metsään, että ymmärsin nopeasti tehneeni ison virheen. Fionan reaktio hankaliin tilanteisiin oli usein lukkiutuminen: se ei enää liikkunut eteen, vaan pompahteli ja pyöri paikoillaan. Tilanteen nollaaminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Fionan suuret epämukavuuden ilmaukset herättivät minussa valtavaa häpeää. Mikä ratsuttaja minä muka olin, jos en osannut joka hetki lukea hevosta niin, ettei sellaisiin olisi päädytty... mutta osasiko kukaan? Pomo tunnisti epävarmuuden minussa ja kannusti, jos nyt ei erityisen empaattisesti ja lempeästi, minua jatkamaan työskentelyä.
"Not all horses are easy", hän jakoi viisauttaan.
Itsestäänselväähän se oli. Ei oma Granninikaan mikään läpihuutoratsu ollut. Silti Fiona oli vaikea tavalla, joka sai minut epävarmaksi. Se oli toinen kesän hevosista, joka siihen minut ajoi: myöskään Philin kanssa en vieläkään tuntenut oloani kotoisaksi, vaikka sentään yhteistyömme jo hieman olikin kehittynyt. En joutunut ratsastamaan Philillä kovin usein, mutta Fionan satulaan eivät juuri muut kiivenneetkään. Joskus kaipasin sitä, että joku muu ratsastaisi sillä ja antaisi oman näkemyksensä omien pohdintojeni tueksi. Joe oli liian kiireinen tallin eturivin kilparatsujen kanssa, Kaja väitti etteivät hänen kemiansa kohdanneet hevosen kanssa edes maasta käsin ja pomolla väitti luottavansa minuun (ja muistutti maksavansa minulle siitä, että ratsastin enkä kitissyt). Kun sain Rasmuksen ratsastamaan Fionalla, he tekivät melko helppoja juttuja, eikä tamma jumiutunut kuin kerran tai korkeintaan kaksi johonkin nurkkaan pyörimään. Siitä poikaystäväni ratsasti hevosen ihmeen mutkattomasti ulos, antoi sen ravailla ja laukkailla ja tuumasi minulle, että olipas melkoinen työmaa hevoseksi.

Vaan eipä sillä, ettenkö olisi pitänyt Fionasta. Se oli ujo, kiltti ja sympaattinen, eikä tarkoittanut pahaa mennessään, hmm, omiin tiloihinsa. Sillä oli kivat, symmetriset liikkeet, ja kun vihdoin pääsimme ylittämään sen kanssa muutamia minimaalisia ristikontynkiä, se näytti (ei kenenkään yllätykseksi) varovaisuutta. Kunhan se vain ei jäisi ylivarovaiseksi, ajattelin kehuessani tammaa vuolaasti.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Divaratsutus
Hups. Joskus Divan kanssa sattui ja tapahtui!

Ruunikon ikätoveri Diva oli nimensä mukainen. Se oli säpäkkä, herkkä ja reagoi suuresti. Siinä missä Fiona reagoi jännittyneisyyteen jäämällä paikoilleen pyörimään, Diva oli aina valmis karkaamaan vauhdilla paikalta. Jollakin tavalla se oli kuitenkin toista tammaa suoraviivaisempi. Minulle alkoi nopeasti kehittyä tunne siitä, että osasin ennakoida vaaranpaikat Divan kanssa paremmin kuin Fionan.

Ja silti se osasi joskus yllättää.

Kahdesti kesän aikana putosin satulasta, ja molemmilla kerroilla altani katosi juuri Diva. Toinen tilanteista sattui selkäännousun yhteydessä, kun Diva sai hepulin maahan pudotetun puomin kolahduksesta. Joe, joka oli ollut rakentamassa jumppatehtävää, sekä pahoitteli vilpittömästi että pudisteli päätään. Miehen mielestä ei ollut hyvä, että hevonen oli niin turkasen herkkä. Kireäleukainen Rasmus tiukkasi, pitikö Divan herkkyyttä ääniärsykkeille testata juuri silloin, kun minä olin nousemassa kyytiin (en usko, että poikaystäväni oli vielä läheskään toipunut siitä järkytyksestä, jonka kourissa hän oli kiemurrellut, kun olin talvella pudonnut Grannin selästä päin aitaa ja murtanut kylkiluita).

Toisella kertaa saatoin syyttää puhtaasti itseäni. Meillä oli sujunut Divan kanssa jonkun aikaa upeasti! Minusta oli alkanut tuntua, että sain hiottua sen lähes pohjatonta potentiaalia esille, ja että olin vihdoin oppinut tuntemaan sen mielenliikkeitä. Silloin tamma muistutti, että se oli yhä nuori, vihreä ja harvinaisen vikkeläliikkeinen hevonen. Puoliksi täysiverisen hevosen nopeudella se otti ja lähti, enkä minä vieläkään ihan tiennyt miksi, ja koska en ollut joka hetki hereillä, minä en lähtenyt samalla vauhdilla samaan suuntaan. Putoaminen itsessään oli melko vaaraton, mutta tilanne kismitti. Sen tapauksen jälkeen Diva oli monesti kentällä aiempaa kireämpi ja minä osoittelin jälleen syyttävällä sormella itseäni. Jos nuorista tammoista ei koskaan tulisi kummoisia kilparatsuja, se olisi varmasti minun syyni.

Vaan kesän lähestyessä loppuaan selasin puhelimestani videoita, joita nuorison treeneistä oli otettu, ja ihmettelin, kuinka paljon ne olivatkin kehittyneet. Opittavaa niillä kaikilla ja minulla itsellänikin vielä piisaisi, mutta saatoin olla tyytyväinen ja lakata takertumasta yksittäisiin epäonnistumisiin.

Myös Dierk taisi olla tyytyväinen työnjälkeen, mikäli saatoin päätellä mitään siitä, että hän muistutti minua seuraavasta sisäänratsastusikään tulevasta ikäluokastaan.

Aloin kuvitella itseni ratsuttajana, varteenotettavana ammattilaisena. Kesän kilpailumenestys eri hevosilla oli ollut huomattavaa, ja pohjatyöt hyvin erilaisten hevosten kanssa olivat nekin sujuneet nousujohteisesti. Mietin, olisivatko ratsutustyöt kuitenkin opintojeni oheen sopivampi tulonlähde kuin kiinteät tallityövuorot; ainakin ne olisivat joustavammin sovittavissa ja rytmitettävissä. Suunnitelmanaihioita syksyn varalle kuhisi mielessä.

Kun Dierk kysyi suorasukaisesti, tulisimmeko ensi kesänäkin, hymyilin varovasti ja sanoin, että minun puolestani kyllä, ellei elämä yllättäisi. Sillä hetkellä arvelin, että meillä oli vielä huolettomia nuoruuden kesiä käytettävänämme: minä aloittaisin syksyllä vasta toisen vuoden opinnot, eikä elämämme niin ollen ollut erityisen vahvasti sidoksissa yhteen paikkaan ja yhteen suunnitelmaan. Saksan Riesenbeckissä sijaitseva Hof Graubach oli tulevaisuudennäkymissä vielä aivan yhtä hyvä kesäkoti kuin paritalonpuolikkaamme Kallan ja Murronmaan rajalla.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 14.08.21 12:56
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9722

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Power Jump, osa 4: Ja ulkona kesäyö
31. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa #jusmus #ritvaaro

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Jatkot
Zoë, Alexander, Joe, Rasmus & Josefina juhlahumussa

Suomalainen kesäyö tuntuu voimakkaana ilmassa. Kuinka sen tietääkin ulkoilmasta, että on palannut kotimaahansa, vaikka samaa kaasuseosta se on kaikkialla? Mä olen kuitenkin viettänyt koko pitkän ja samanaikaisesti hujauksessa ohi vilahtaneen kesän muilla mailla ja tunnen eron yhtä selvästi kuin tunnen ilmaisen (ja, tarpeetonta sanoakaan, erinomaisen laadukkaan) viinibuffetin tekevän nousua kevyesti niin kesänaikaisesta auringonpaahteesta kuin viinistä itsestään rusottaville poskille ja jonnekin silmien taakse. On aika juoda vettä, päätän, sillä en suin surminkaan tahdo olla juhlien tyylitön örveltäjä.

Vetäydyn vesilasini kanssa hivenen syrjempään hengähtämään ja tarkkailemaan juhlivaa kilpailukansaa; matkalla ohitan somefeimiksi tunnistamani Tomas Bengströmin ja olen vähällä moikata häntä niin kuin tuntisimme hyvinkin. Muistan viime hetkellä, ettemme tosiasiassa ole toisillemme muuta kuin nimimerkit ja ohi selailtuja Instagram-postauksia. Ehkä, jos olisin rohkeampi, onnittelisin häntä hienosta karsintaradasta kuvankauniin trakehnertamman kanssa, mutta rohkean sijaan olen kiusallisen tietoinen siitä, miltä saattaisin niin tehdessäni vaikuttaa. Sen lisäksi että epäonnisen arvoluokan suorituksen jälkeen minun ehkä tulkittaisiin piruilevan, mitä en tehnyt juuri koskaan, oli olemassa toinenkin vaara. Mies varmasti pitäisi minua taas yhtenä pihkaantuneena fanityttönä, jollaisen asemaan en tahdo itseäni asettaa (vaikka ymmärränkin miehen viehätyksen, mutta eihän sitä ole soveliasta myöntää).

Tietenkin After Ride -tapahtumat ovat verkostoitumisen näyttämö, mutta uskalluksen puute estää minua olemasta oman elämäni Isabella Sokka, joka onnittelee sujuvasti Anamaria Antongiorgia ja Sonja Lovellia heidän hyvästä kilpailuvireestään – kvaalautuminen useammalla ratsulla on jo melkoinen teko – tai kehuu pienimmät kisaratsut paikalle tuoneiden upeita ja ketteriä poneja. Yhtä poniratsastajaa uskallan itsekin jututtaa, sillä Salma on tuttu jo vuosien ajalta, mutta hänen ympärillään parveilee ymmärrettävästi hurja määrä muitakin, ja niin jatkan pian matkaani.

Omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni mietin tätä kaikkea: ensiksi Power Jumpia, joka on taas hurahtanut ohitse aivan yhtäkkiä, ja sitten omaa juhlailtaani, johon sisältyy melko sukkelaa seurustelua jos jonkinlaistenkin tuttavuuksien kanssa, mutta myös jännittäviä hetkiä. Matildan kanssa me tultiin valokuvaajan väijyttämiksi ja naureskeltiin lähestulkoon luontevasti sille, miten meillä vaikutti kuvaajan näyttämässä ruudussa olevan jokin todella suuri salaisuus, josta kuiskittiin kuin mitkäkin liittolaiset. Oikeastihan me puhuttiin vain niitä näitä suorituksistamme ja kisajärjestelyistä, ja yritettiin ylittää viereisen porukan hurja naurunremakka kumartumalla lähemmäs toisiamme, mutta sitä muu maailma ei koskaan tietäisi. Jos kuva päätyisi koskaan julki, näyttäisimme siinä siltä kuin juonittelisimme jotakin elämää suurempaa. Mikäli Kallassa tapahtuisi seuraavan puolen vuoden aikana jonkin sortin rikosaalto, meitä pidettäisiin todennäköisesti syyllisinä.

Erityisen ylpeä olen siitä, miten sujuvasti onnistuin kehumaan Matildaa, joka totesi kuvaajan mentyä, ettei kyllä erityisemmin pitänyt moisesta salakuvauskulttuurista, mutta että kai sellaista piti hevospiirien kansainvälisen kerman seurapiiripirskeissä sietää.
"Mutta sähän näytit upealta siinä, vaikka se nyt olikin salaa kuvattu hassu kuiskuttelukuva", naurahdin silloin, eikä se kuulostanut lainkaan kömpelöltä tai väkinäiseltä, mistä minulle tuli hyvä mieli. Vähäsen häkeltynyt mutta arvioni mukaan kuitenkin ilahtunut Matilda ei kehunut minua takaisin, mutta ei se haitannut. Jos olin kerran osannut luontevasti lausua kehun, ei se tarkoittanut, ettäkö olisin osannut myös vastaanottaa sellaisia.

Pelkään pahoin, että tulin ikuistetuksi kuvaan myös puoliveljeni Isak Sederströmin kanssa (kunpa äiti ei näkisi meitä yhdessä koskaan). Mies lyöttäytyi seuraani, kun Joe irtosi sivultani tervehtimään vanhoja tuttaviaan ja Rasmus oli juuttunut juttutuokioon jonkun kanssa, joka tiesi poikaystäväni ratsastavan Dierk Mayerille ja oli utelias kuulemaan pomolla olevista myyntihevosista ja siitä mahdollisuudesta, että kuljettaisimme sellaisia mukanamme Suomeen, kunhan palaisimme kotiin (palaisimmeko? Kysymys häilyi selvästi uteliaan tiedustelijan rivien välissä). Jutustellessani Isakin kanssa huomasin miettiväni, näyttikö hän todella isältäni – isältämme – nuorena vai kuvittelinko vain pieniä ja suurempia yhdennäköisyyksiä nyt kun tiesin heidän olevan lähisukulaisia.

Minulla ei varsinaisesti ole mitään Isak Sederströmiä vastaan henkilönä. Kuinka voisi olla? Mies on aina asiallinen ja kohtelias, eikä ole hänen vikansa, että hän edustaa perheeni runollisen ruusunkuvan lakastumista. Silti jännityin välittömästi, kun hän tuli sillä tavalla julkisessa tilanteessa luokseni. Järjellä ajatellen kukaan ulkopuolinen ei mitenkään voisi tietää, onko Isak mitään muuta kuin kilpakumppani ja liiketuttavuus (olemmehan sentään tehneet yhteistyökampanjan sosiaalisessa mediassa), mutta kun itse kantaa suurta salaisuutta mielessään, tuntuu kuin se vain odottaisi paljastumistaan.

Ja sitten Alexander oli siinä: aivan vieressäni, vaitonainen katse Isakissa, ja asetelma oli yhtäkkiä Rosengårdin lapset vastaan skandaalinkäryinen lehtolapsi. En tiennyt, tiesikö Alexander Isakista ja arvasiko ketä katseli, mutta kun aloin esitellä puoliveljeämme ja empien olin lisäämässä tiedon Isakin roolista hänen nimensä perään, Alexander niksautti kärsimättömästi niskaansa ja sanoi:
"Jo, jag vet."

Jonkinlaisen omituisen ruumiistairtaantumiskokemuksen vallassa seurasin, kuinka isoveljeni ojensi hetken mietittyään kätensä Isak Sederströmille, joka myöskin oli isoveljeni (mitä en täysin kykene ymmärtämään, vaikka kuinka useasti sanoisin sen päässäni ääneen). Miehet, osapuilleen samanmittaiset, kättelivät toisiaan. Isak oli vantterampi, enemmän isän kaltainen ruumiinrakenteeltaan, ja selvemmin kuin koskaan tiedostin, että niin Alexander kuin minäkin olimme tainneet periä omat kapeat vartemme pikemminkin äidin puolelta kuin Arnelta. Alexanderin ja Isakin keskustelu oli kankeaa mutta kohteliasta, vaikka oman veljeni (sen, jonka olin tiennyt sellaiseksi koko elämäni ajan) ilmeessä oli kehnosti kätkettyä epäluuloa ja tyytymättömyyttä.

Alexander oli käyttäytynyt omituisesti läpi pitkän viikonlopun, ja olin helpottunut, kun Isak pian lähti matkoihinsa eivätkä miehet esimerkiksi käyneet toistensa kurkkuihin kiinni. Arvelin, että enemmän kuin eheän ydinperhevaikutelman hajoaminen Alexanderia risoi mokoman sivusuhteen tuotoksen tupsahtaminen perinnönjakojonoon. Joka tapauksessa veli oli ollut kummallinen jo ennen Isakin tapaamista, kireämpi ja poissaolevampi kuin tavallisesti, eivätkä edes kilpailutulokset olleet sulattaneet jännitystä hänen hartioistaan kovin pitkäksi aikaa. Oli kai niin, ettei hyvä menestys molempien hevosten kanssa karsintaluokissa riittänyt korvaamaan sitä, että jälleen kerran Alexanderin hyvä vire suli tosipaikan tullen. Minun oli vaikea ymmärtää ilmiötä: kuinka Alexander mokasi arvoluokassa jopa kahdesti, kun taas minun kehnot kisahermoni virittivät minut kellontarkaksi ja toimivat edukseni. Kaiken järjen mukaan asian olisi pitänyt mennä aivan toisin päin.

Osasyy veljeni omituiseen käytökseen saattoi olla myös pikkuruinen, tummapiirteinen nainen, jolla on kauniit suuret silmät ja valtoimenaan kihartuva loputtoman paksu hiuspaljous, enkä puhu Aliisasta. Kilpailuiden yleisöstä veljeni seuraan tupsahtanut Zoë Villiger on minulle mysteeri. Nainen liukui välillä Alexanderin välittömään läheisyyteen tai päinvastoin, ja sitten kaksikko liukeni toistensa seurasta tovia myöhemmin. Oli kuitenkin selvää, että he olivat juhlassa enemmän tai vähemmän yhdessä — mikä ei estänyt kumpaakaan jakamasta huomiotaan myös muille. Ei siis ehkä pariskunta?

Kun kysyin Alexanderilta aiemmin, kuka Zoë oikein oli, veli vastasi, että oli liian aikaista tietää, ja jatkoi pienen taidepaussin jälkeen:
"Rikas kuin mikä."
Jos Alexander, joka oli itsekin elänyt yltäkylläisyydessä, piti Zoë Villigeriä rikkaana, naisen tai hänen sukunsa piti todella olla sitä suuren maailman tyyliin. Painoin naisen nimen mieleeni tehdäkseni hänestä myöhemmin tarkan somehaun.

Alexander, raivostuttava kiusanhenki, ei jättänyt asiaa siihen. Hän hymyili tavalla, jonka olin oppinut yhdistämään… no, en mihinkään hyvään, ja hänen katseensa häilähti minusta Rasmukseen ja takaisin.

"Kuka tietää, ehkä hän on Josefina mun Rasmukseen", isoveljeni lausahti vailla pienintäkään vastuunkantamista omista sanomisistaan, ja minä tulistuin välittömästi.
"Skitstövel", tuiskahdin veljelleni (mistä sellainenkin sana yhtäkkiä käyttörepertuaariini tupsahti; haukkumanimet eivät varsinaisesti ollut ominta osaamisalaani), mutta hän oli jo kääntynyt ja lähtenyt kulkemaan kohti hohdokkaan näköistä seuruetta.

Se oli ehkä — tai ei mitään EHKÄ vaan todella, todella oli — juhlieni low point. Kireäilmeinen ja -hartiainen Rasmus kulautti kerralla viinilasinpohjat kurkustaan alas, ja minä yritin turhaan ja tilanteen ollessa vielä päällä rauhoitella häntä.
"Älä piittaa Alexanderista", komensin hädissäni.
"Niin no enpä", Rasmus sanoi leuat yhä yhteen purtuina.
"Ei se tosissaan — Aliisakin sanoi, että se on vaan ollut poikkeuksellisen hermona kisojen takia ja ollut jotenkin piikit pystyssä kun sillä on niin paljon paineita”, sepostin kiireisesti, ja näin välittömästi, ettei kireys avopuolisoni hartioissa ainakaan lievittynyt siitä. Ymmärsin itsekin miksi: minähän puolustelin Alexanderia! Sen oivaltaessani peruuttelin vikkelästi sanomisissani ja yritin tehdä selväksi, että veljeni käytös oli mielestäni typerää riippumatta siitä, mikä hänet siihen ajoi: “Vaikka tietysti, eihän se saisi ilkeillä tolla tavalla.”
“Joo no musta meidän ei tartte puhua siitä”, Rasmus kielsi jyrkästi.
“Mun mielestä pitää —”
“Mun mielestä ei. Eihän se sun syy ole, että sun sukulaiset ajattelee noin. Tai että mä olen köyhä. Tai kuka tahansa paitsi joku Zoë Villiger ja Sokat on teihin verrattuna. Niin että annetaanko asian olla?”

Olisin halunnut sanoa, että ei kukaan sukulaisistani ajatellut Rasmuksen olevan köyhä kullankaivaja, mutta sellainen olisi tuntunut tosi epäuskottavalta sen jälkeen, kun veljeni oli juuri sanonut niin. Juhlatunnelma oli hetkellisesti lässähtänyt (ja siinä hetkessä oli tietysti kovin vaikea uskoa, että se siitä enää kohoaisi). Seisoskelimme vaivaantuneina vierekkäin.

“No. Joka tapauksessa mä en ajattele susta niin”, sanoin kuitenkin, vaikka Rasmus on kieltänyt puhumasta aiheesta, sillä ääneenlausumattomana ajatus polttelisi mun mieltä vielä pitkään. “Mä ainakin luulen, että sä olet mun kanssa, koska tykkäät musta.”
“Niin tykkäänkin”, Rasmus sanoi painokkaasti ja yhä hieman ärtyneen oloisena, mutta liikahti vähän lähemmäs minua ja tarttui hetken emmittyään mua kädestä. “Tosi paljon.”
“Ja meillä on ollut kivaa yhdessä”, jatkoin, ja lauseeni kuulosti kysymykseltä.

Rasmus puristi sormiani. Se katsoi mua vihdoin silmiin, vaikkakin vain lyhyesti, ja vaikka sen hymy oli ohimenevä ja väkisin tehty, se oli silti hymy ja liennyttävä sovinnon ele. Otin sen kiitollisena vastaan.

“Parasta”, poikaystäväni vastasi äänensävyni epävarmuuteen kaikesta huolimatta, ja minä päätin uskoa häntä.

Tunnelma välillämme oli lähestulkoon, muttei kuitenkaan aivan, normaali, kun tiemme kohtasivat Heidin ja Laurin kanssa. Heidän kanssaan jutustelu oli tuttua ja helppoa, ja luulenpa, että juuri sitä kaipasimme, jottemme vahingossa jäisi vellomaan kertaalleen käytyyn keskusteluun. Alexanderin härnäys oli syytä jättää omaan arvoonsa.

“— mutta kotona odottaakin sitten lapsi- ja mummoarki, joten täytyy vähän laskeutua juhlavuudesta alaspäin”, Heidi naureskeli sen päätteeksi, kun olimme kukin yksimielisesti kehuneet juhlia ja tuttujen naamojen näkemistä mukavaksi tapahtumaksi. “Jesse dumppasi äitinsä meille viikonlopuksi.”
“Kivahan se on, että Sofia saa viettää aikaa isoäitinsä kanssa, ja Ritvasta on paljon hoitoapua”, diplomaattinen Lauri tuumasi.
“Siitä on varmasti kaikenlaista apua”, Rasmus lipsautti kuivaan sävyyn, ja minä tirskahdin.
“Epäilemättä! Teidän häissä on muun muassa se hyvä puoli, ettei se enää tällä kertaa muistanut livautella mulle häälehtiä tai Rasmukselle annettavaksi sormuskuvastoja ihan vain katseltavaksi kun tavattiin”, paljastin Ritvan edesottamuksia, ja sain seurueeni ensiksi ihmettelemään ääneen, oliko rouva Aro todella tehnyt sellaistakin (en ollut koskaan toimittanut kuvastoa perille Rasmukselle, sillä sehän olisi ensiksikin ollut epämiellyttävä painostamista ja toisekseen uutuudenhohtoinen mallistosormus ei kuulunut haaveisiini; häälehdet olin sullonut kai samaan laatikkoon ikkunanpesuvälineiden, joita Rasmus ei koskaan tulisi omin päin etsineeksi, kanssa). Sitten he totesivat yksissä tuumin, että eihän siinä oikeastaan ollut mitään ihmeteltävää: luonteenomaista toimintaa!
“Ei sillä riitä enää häälehtiä jaeltavaksi”, Heidi huokaisi.
“Ei niin. Ne on kaikki meillä. Koko nivaska olohuoneen pöydällä”, Lauri säesti.

Sen jälkeen tiemme vähitellen erkanivat. En ole yhyttänyt Rasmusta sen jälkeen, ja hetken jopa mietin huolissani, onko hän kadonnut kaikessa hiljaisuudessa kotiin. Kilpailu-urakan aloitus Carrin kanssa meni lopulta kaikkea muuta kuin tavalla, jota Rasmus haluaisi muistella saati juhlia, eikä Grimkään ollut aivan tasollaan enää arvoluokassa. Alexanderin häijyt sanat tuskin ovat nostaneet poikaystäväni juhlatunnelmaa. En kuitenkaan ehdi syventyä etsimään poikaystävääni, sillä yhtäkkiä yksi juhlien niistä jäsenistä, jota eivät huolet tai huonot suorituksetkaan jaksa painaa, löytää tiensä takaisin luokseni.

“Josie! For a moment I actually wondered who’s that pretty chica. You look dashing! And you need to toss that stupid glass; here, this is better”, Joe lirkuttelee ja ojentaa viinilasin käteeni, nykäisee vesilasin toisesta kädestäni ja kulauttaa silmieni edessä loput veteni alas omasta kurkustaan ennen kuin hymyilee leveästi. “Gosh, I love Finnish summer nights.”
“I’m trying not to get totally wasted”, protestoin, mutta pitelen silti kiinni juuri saamani viinilasin hienostuneesta jalasta ja kohotan lasinreunan huulilleni.
“Like you ever would”, Joe virkkaa ja tuhahtaa hieman. “Loosen up, Josie! You look worried, and this is a party, so it’s harshly forbidden to mope.”
“I’m not moping. I was just wondering… have you seen Rasmus?”
“Rasmus? God, no. A garden full of beautiful people and you expect me to keep my eyes on your boyfriend? Please.”

Tunnen Joen ja osaan olla loukkaantumatta Rasmuksen puolesta. En loukkaannu itsenikään puolesta, vaikka Joachim puoli sekuntia lauseen lopettamisensa jälkeen havaitsee jonkun kiinnostavamman ja on välittömästi valmis hylkäämään minut, vaikka saapuikin ihan vasta seuraani.

“Ooh, look — Isabella Sokka!” Joe huudahtaa ilahtuneena.
“I’ve seen her like a billion times”, mutisen itselleni epäluonteenomaisen nenäkkäästi ja hikkaan hieman. Huuhtelen hikan alas seuraavalla viinikulauksella.
“But I haven’t. In fact, I haven’t had a chance to talk to her at all, which is a regrettable state of things. It’s time to fix that. Now, if you’ll excuse me, I’ll go and turn my friendly flirt vibe on. Maybe she’ll offer me a job so I can enjoy Finland and your company for the rest of my peculiarly long life. I might even tolerate Rasmus. Tell him I said hi if you find him! Bye!”

Huokaisen syvään jäädessäni yksin. Vilkaisen ympärilleni ja mietin, kenen seuraan liittyä: syystä tai toisesta haluaisin kovasti lähestyä Ellietä, mutta tiedän kokemuksesta, että vaikka kuinka haluaisinkin pönkittää itsetuntoani kuulumalla cool girlsien seuraan, lopulta muistan vain etten ole yksi heistä ja saan korkeintaan lommon siihen itseluottamukseen, joka on jo valmiiksi ruhjeilla. Ei, minun täytyy lakata ajattelemasta ystävien statusarvoa. Siitä ei koskaan ole koitunut minulle mitään hyvää.

Viinilasini on jo lähes puolillaan. En ole varma, miten se nyt sillä tavalla on tyhjentynyt, mutta sen tiedän, että ilmiötä seuraa väistämättä toinen. Luovin tieni kohti WC-tiloja, mutta kohtaan matkalla jo varmasti tuntia aiemmin hukkaamani Rasmuksen ja ilahdun niin kamalasti, että kapsahdan varoittamatta hänen kaulaansa.

Kuinka hirvittävää olisikin, jos se ei olisikaan ollut Rasmus, ehdin ajatella, kun mies, jota niin innokkaasti halaan, ei halaa takaisin.

"Ai, Josefina", halaukseni kohde kuitenkin sanoo tutulla äänellä ja rutistaa minua sitten niin että tuntuu.
"Älskling", kuiskaan Rasmuksen korvaan nielaistuani miedon kiusauksen kysyä, kenen se sitten ajatteli niin innokkaasti halaavan itseään jos ei minun, ja painan suukon ja toisenkin kuiskaukseni perään.
"Mä mietinkin, mihin sä hävisit", Rasmus sanoo vähäsen käheästi karaistuaan kurkkua.
"Ai mihin mä hävisin", naurahdan epäuskoisena, kun me irroittaudutaan vähän viipyillen etäännytään halauksestamme. "Sähän tässä katosit."
"Emmä mihinkään kadonnut. Mä jäin suustani kiinni."

Nauran sille ajatukselle, että Rasmus Alsila kaikista maailman ihmisistä on juuttunut keskustelujen syövereihin. Kun kysyn siltä, kenen kanssa, se kohauttaa olkiaan ja nimeää jonkun Marcin ja pienen liudan auburnlaisia, Aliisan ja Amelien.

"Amelie! Voi, mä haluan kyllä jutella sen kanssa myös. Mutta ensin mun pitää käydä pissalla", muistan yhtäkkiä, ja hätäännyn ajatellessani, että saatan hukata Rasmuksen taas. "Odotatko sä mua? Älä vaan katoa taas."

Rasmus lupaa olla katoamatta, mutta on kuitenkin poissa, kun palaan. Säikähdän. Kohtaan Antonin, jolta rohkenen kysymään, onko hän nähnyt Rasmusta.

"Kai se tuolla tiskillä oli", Anton muistelee, ja toden totta: jo meidän lyhyen juttutuokiomme aikana Rasmus luovii tiensä luoksemme kahden lasin kera, joista toisen hän ojentaa minua kohti.

Great, ajattelen, lisää viiniähän tässä juuri kaivattiin. Samassa havahdun miettimään, mihin aikaisempi lasilliseni katosikaan; sehän oli vielä puolillaan. Tavaton! Olenpas käynyt hajamieliseksi! Sen lisäksi tunnen oloni läheisyydenkipeäksi, ja Antonista huolimatta sujautan nopean pienen suukon avopuolisoni poskelle, kun hän asettuu viereeni. Kummaa, kuinka viini kohottaakin kaikki tunnelmat toiseen potenssiin. Tänä iltana olen tuplasti kaikkea: iloinen, jännittynyt, huolestunut, huojentunut ja rakastunut, kaikkea omalla vuorollaan ja sulavasti sekaisin. Huomenna olen todennäköisesti vain triplasti väsynyt ja vähintäänkin lievästi huonovointinen.

"Törmäsin Joeen. Se kehui Isben ystävätärtä tosi vetäväksi naiseksi", Rasmus kertoo, kohauttaa olkiaan ja virnistää niin pienesti, ettei miestä vähemmän tuntevat ehkä edes tunnista moista huvittuneisuussignaalia. "Sanoin, että nyt kannattaa varoa ratkaisujaan. Se ei välttämättä tahdo Viivin isäpuoleksi kuitenkaan."
"Ai ei", Anton hörähtää. "Kumma tyyppi! Luulisi että siihen virkaan on oikein jonoa."
"Vähän kaksipiippuinen työsuhde-etu", Rasmus vielä sanailee, ja katson häntä ihailevasti: kuinka hän onkin niin komea ja kaiken lisäksi hauska mies!

Tuskin huomaan Antonin poistuvan: vastaan puolivillaisesti kiitos samoin, kun hän onnittelee minua Power Jump -menestyksestäni, joka kieltämättä on lyönyt mut itsenikin lähes yhtä suurella ällikällä kuin nyt oivallus siitä, että saan seurustella Rasmus Alsilan kanssa. Kun jäämme kahden, sujautan käteni puolisoni käsikynkkään.

"Mennäänkö rantaan?" kysyn, sillä kaipaan pientä hetkeä etäällä muista. Hengähdystaukoa. Ihan vain me kaksi ja muiden etääntyviä ääniä.

Kesäyö on pimentynyt. Lammen rantaan kajastavat juhla-alueen tunnelmalliset valot piirtävät kasvoillemme syviä varjoja, kun asetumme vastakkain. Kiedon käteni Rasmuksen niskaan, ja kuten varmasti satoja ja taas satoja kertoja aikaisemmin, hänen kätensä asettuvat vyötäisilleni ja pian alaselälleni. Tunnen miehen peukalon sivelevän selkääni siellä, missä kesämekkoni paljastaa ihoani.

"Sä olit tänään tähti", Rasmus sanoo kasvojani katsellen ja on rennompi ja enemmän oma itsensä kuin vielä aiemmin juhlissa uskalsin toivoa. "Tänäänkin."
Punastun.
"Pisanji oli", huomautan.
"Sä olit", Rasmus, joka ei liiemmin pidä Pisanjin omalaatuisesta luonteesta ja ratsastettavuudesta, painottaa.

En väitä vastaan, vaikka kehu poltteleekin sisintäni ja saa minut kiemurtelemaan henkisesti silkkaa vaivaantuneisuuttani. Sen sijaan nojaan otsani Rasmuksen otsaan ja suljen hetkeksi silmäni. Rohkeuden keräämistä ei tarvita, kun viini tekee sen puolestani.

"Mitäs seuraavaksi?" kysyn pehmeästi ja hiljaa.
Rasmus, jolle kysymykseni tulee yllätyksenä, ei aivan saa kiinni siitä, mitä minä sillä tarkoitin, eikä häntä kai voi siitä syyttää. Mies jäsentelee ajatuksensa nopeasti ja vastaa mitä sylki suuhun tuo:
"Mietin pitäiskö ens kesänä kasvattaa Graubach-parta."

Kikatan yllätettynä ja liu'utan sormeni pähkinänruskeiden hiusten sekaan.
"Kunnianhimoinen tavoite!" huomautan ystävällisesti, sillä vaikka ajatus parrakkaasta Rasmuksesta onkin kutkuttavan miehekäs ja hivenen jännittävä, en ole aivan varma, vastaisiko todellisuus mielikuvaani tasaisesta ja tyylikkäästä leukakarvojen kasvustosta. "Sun hiukset kyllä menisi jo varmaan ponnarille, mutta uskotko sä, että sun parrankasvu on jo niin vahvaa?"

Ennen kuin Rasmus ehtii vastata, hymyilen ja jatkan:
"Ja ehkä mä ajattelin vähän isommin. Että mikäs seikkailu seuraavaksi keksitään", sanon, ja vain Alexanderin aikaisempi möläytys estää minua paljastamasta heti paikalla, että olen selannut Kallan ja lähiseudun asuntomarkkinoita vuokralla asumisesta jo hivenen irti kasvaneena. "Kolmen vuoden kunniaksi."

Rasmuksen ote vyötäisilläni tiukentuu.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.08.21 18:21
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9722

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Power Jump, osa 3: Pistetään hösseliksi
30.-31. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa

Ja hösseliksihän me pistetään. Rasmus hyppää lahjakkaalla Grimillä nollaradan ja taputtaa raudikkoa villisti suorituksen jälkeisen adrenaliinimyrskyn vallassa. Se on minulle selvä merkki: on alettava viimein keskittyä omaan suoritukseen. Jännitys, jonka olen hetkittäin päivän aikana unohtanut, tulee aaltoillen takaisin. Pisanji ei ole armollinen hevonen, mitä tulee ratsastajan jännitykseen, mikä saakin minut ihmettelemään, kuinka meistä koskaan on tullut toimiva ratsukko. Hengitysharjoitusten siivittämänä nousen satulaan ja toistelen itselleni, että olen ansainnut paikkani täällä.

Kenties läpi elämän harjoiteltu psyykkaus toimii, tai ehkä kilpailuiden tunnelma vain vie minut mukanaan. Vaikka Pisanji iskee kipinää ja tuntuu, jos mahdollista, vielä terävämmältä kuin yleensä, tiedän tuntevani hevosen ja sen lukuisat oikut jo loputtoman hyvin. Mitä uutta kimo voi enää keksiä? Luulenpa, että se on ehtinyt parin yhteisen kisakautemme aikana esitellä jo lähes koko temppurepertuaarinsa. Ja pohjimmiltaan minä tiedän, että se haluaa hypätä. Siihen luottaen ratsastan sen radalle, jolta selviydymme virheettä seuraavan päivän uusintaan.


Siitä hullunmylly vasta alkaa. On aivan kuin jalkapohjani irtoaisivat siitä hetkestä alkaen maanpinnasta ja joutuisin omituisen kilpaurheilun hengen tanssitettavaksi. Kun seuraavana päivänä ratsastan Pisanjin kauniin ja luonteikkaan arabialaisen täysiverisen jälkeen radalle, minulla on suunnitelma, johon uskon. Radan enimmäisaika on osoittautunut uusinnoille epätyypillisen tiukaksi. Kun edes Amelie ja Uula eivät ripeästä etenemisestä huolimatta selviydy radasta aikavirheittä — puomit kylläkin pysyvät kannattimillaan — uskon tietäväni, minkä kaarteen ratamestari on suunnitellut toistaiseksi nähtyä tiukemmin ratsastettavaksi. Mikäli Pisanji tuntuu radalla samalta kuin eilen, aion laittaa kaiken peliin ja kääntää niin ettei ole ennen nähty.

Sitä päätöstä en joudu katumaan. Uskon kuulevani Joachimin villin vislauksen, kun ylitämme Pisanjin kanssa maalilinjan luokan toistaiseksi nopeimmalla ajalla ja ilman virheen virhettä. Tulos saa minut tutisemaan: siitä jännitys vasta alkaa!

Reittivalintaamme yrittää joku jäljitelläkin, mutta se kostautuu puomina. Joe, joka on tyytymättömänä todennut epäilevänsä, että väsymys painaa kokeneen Silverin jalkoja, ei lähde edes yrittämään pienempää tietä vaan antaa hevoselle armollisesti enemmän tilaa. Koska Silver ei ole hevonen nopeimmasta päästä ja koska suurella derbykentällä vallitsevat pitkät etäisyydet eivät ole sille eduksi, kokenut kollegani kiilaa tuloksissa vasta Amelien taakse kolmannelle sijalle. Viimeistään silloin alan täristä holtittomasti Rasmuksen kainalossa.

Jumalauta. Pisanji johtaa luokkaa. Se on vähintään toinen, se saattaa voittaa, me saatetaan voittaa oma luokkamme —

mutta ehkä Karevaara tekee sen, missä muut eivät onnistuneet. Aikamme kilvoittelevat tiiviisti keskenään, ja uskallan hädin tuskin katsoa ratsukon suoritusta. Olisinpa kuitenkin lähtenyt itse kävelyttämään Pisanjia enkä luovuttanut sitä Linuksen käsiin, ajattelen ohimennen, kun jännitys kasvaa sietämättömäksi Logen lähestyessä viimeistä estettä.

Muistan oman suoritusaikani sekuntin sadasosalleen, ja tiedän välittömästi tulosnäyttöä vilkaistessani, että voitto luiskahtaa luokan viimeisen ratsukon loistosuorituksen myötä hyppysistä. Se ei estä muutamaa hätäistä onnenkyyneltä valumasta poskilleni, ja poikaystäväni on vähällä syyllistyä kuolemantuottamukseen kilpailupaikalla halatessaan minua niin tiukasti, ja kun Joachim pääsee vuorostaan kaappaamaan minut onniteltavakseen, hän pyörittää minua niin kuin en painaisi risua enempää ja muiskauttaa poskelleni suukonkin. Niin innoissaan en muista edes Joen aiemmin olleen!

"Where's Linus, where's Merit, we need to get going! We've got some prizes to collect", Joachim riemuitsee ja kiidättää minut työkavereidemme, joiden huomaan olemme hevosemme uskoneet, luo.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Uulapisanji
Ystävykset Amelie ja Jusu juhlatunnelmissa

Palkintojenjako on yhtä onnenhumua. Pisanjille se tosin on lähestulkoon liikaa. Kimo tamma väistelee ruusukettaan teatraalisesti eikä todellakaan seiso arvokkaasti aloillaan odottaessaan, että myös Karevaara ja Loge saavat palkintonsa. Paljonpa auttaa, että hevoselle on sen luonteen tuntien puettu korvahuppu vaimentamaan hieman palkintojenjaon äänimaisemaa.

"Send help", naurahdan hieman kauhistuneena Amelielle, joka nauraa ääneen ja lupaa ohjata Uulan sivuun, jos putoan Pisanjin selästä heidän edellään. Siinä vasta todellista ystävyyttä — olla nyt ratsastamatta toisen yli, mitä muuta sitä voikaan toivoa.

Onneksi Karevaara ei suotta pidättele hevostaan. Minulla ei nimittäin ole sanavaltaa Pisanjin menoon, ja jos voittaja olisikin sattunut valitsemaan juhlavan marssilaukan kunniakierroksen etenemistahdiksi, luulen, että olisin joutunut pidättämään kimon tammani suupielet solmuun ja oman kehoni pysyvään kramppiin. Laukan jälkeen joudun pyörittämään Pisanjia aikani pienillä volteilla, ennen kuin tamma viimein tyyntyy tarpeeksi kävelläkseen, saati pysähtyäkseen. Hävettäisi, ellen olisi niin loputtoman ylpeä pienen tamman saavutuksesta.

Eivätkä ylpeydenaiheet lopu siihen. Peräkkäin suuntaamme jälleen kunniakierrokselle Karevaaran kanssa, tällä kertaa hän minun ja Pisanjin perässä, kun arvoluokka saadaan päätökseen. Edellämme laukkaa viisi kilpailun parasta ratsukkoa, ja vaikka tunnen Pisanjissa yhä menohaluja, se esittää nyt ehkä sievintä karusellilaukkaansa koskaan. Hevonen etenee, muttei holtittomasti, ja sillä hetkellä tunnen, että tätä voisin sittenkin tehdä työkseni.

Annan sen ajatuksen kuitenkin haipua taka-alalle, kun suurin kilpailueuforia väistyy väsymyksen tieltä. Niin hohdokkaalta kuin päivä tuntuukin, saavutus on vain kaiken uuvuttavan työn ja henkeäsalpaavan jännittämisen kristallinkirkas tiivistymä. Minä olen ollut ytimiäni myöten uupunut ilman sitäkin, että laittaisin koko elämäni hyrskyn myrskyn ammattiratsastajuuden ja kilpaurheilijuuden nimissä. Niiden korttien varaan en voi elämääni rakentaa, vaikka kuinka kortteja koristeltaisiin glitterillä. Oma vaativuuteni syöksisi minut epätoivoon alle vuodessa, sillä hevosten kanssa vastoinkäymisiä tulisi väistämättä, ja minä olin taipuvainen ajattelemaan ensimmäisen epäonnistumiseni kohdalla, että urani olisi pysyvästi pilalla.

Päätämme kävelyttää arvoluokassa kilpailleet hevosemme ravitallille. Merit ajakoon (nyt takuuvarmasti täyteen tankatun) rekan perille, kun Linus huolehtii luotettavasta Silveristä, Rasmus pitää äkäisen Grimin etäällä meidän muiden hevosista ja minä ja Joe pysyttelemme suomalaista luontoa kavahtelevien trakehnereidemme menossa mukana minkä taidamme.

Ystävien keskellä ajatus ikuisesta ratsastamisesta kyllä tuntuukin houkuttelevalta… mutta ei.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.08.21 18:16
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9722

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Power Jump, osa 2: Grand Prix
30. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa

Tiedänhän minä, että Silverillä on jo ikää. Siksi on ihan asiaankuuluvaa, että nuorempi Lätsä on kesän mittaan kulkenut Joachimin matkassa hyppäämässä GP-ratoja: vasta 9-vuotiskautensa lopulla korkeimpiin luokkiin noussut ranskalaisori on Joen uusi GP-oppipoika, Silverin manttelinperijä. Ilman kristallipalloa ja teenlehdistälukutaitoa meistä kukaan ei tiedä, hyppääkö Silver vielä yhden kauden, tai ehkä kaksi tai ihan korkeintaan kolme, eikä pomo salli Joen pudota tyhjän päälle, mikäli konkariorin ura suurimmissa luokissa päättyy. Tallin ykkösratsastajan ranking-sijoista ja näkyvyydestä on pidettävä huolta.

Niinpä Joachim verryttelee kyömynaamaista ruunikkoa, ja me Rasmuksen kanssa katselemme ratsukon menoa käsikkäin. Meritillekin on löydetty ratsu GP-luokkia varten, ja päinvastoin kuin Joen ja Lätsän kohdalla, tässä tapauksessa ratsu opettaa ratsastajaa. Karina on jo kokenut korkeimman tason kilparatsu, kun taas Merit on junnannut pitkiä aikoja hieman pienemmissä luokissa ilman suurempaa menestystä. En tahdo ajatella ilkeästi kenestäkään, mutta Joachimin hiljaa suupielestään livauttamat sanat kummittelevat mielessäni: she's all hard work and pure willpower but no real talent. Omalla tavallani kunnioitan Meritiä, joka on periksiantamattomuudessaan ja työteliäisyydessään aivan omalla tasollaan. Kritiikinsietokyvyssäkin minulla olisi virolaisratsastajalta paljon opittavaa. Merit voi mokata ja saada moitteita, ja sen sijaan, että hän itkisi surkeuttaan, hän kohottaa leukansa, painaa moitteen sanat mieleensä vaihtelevalla menestyksellä, jatkaa unelmiensa tavoittelua ja yrittää olla tekemättä samaa virhettä uudestaan.

"Onko voittajasuosikkeja?" Rasmus kysyy, kun valumme katsomon puolelle. Me emme, tietenkään, kilpaile Grand Prix -luokassa. Ihan niin höveli ei pomokaan ole, että ojentaisi meille jonkun sille tasolle valmiin arvoratsunsa ohjat käteen ja sanoisi, että sen kuin kokeilette vuoden suurimmissa kilpailuissa, kuinka GP-rata teiltä irtoaa.
"Allsaints Clover", sanon suoraan. "Se teki muhun vaikutuksen Pariisissa. Jos se kvaalautuu arvoluokkaan, mä luulen, että me kaikki saadaan todella pistää parastamme. Ja Matteon hevonen on tosi kiinnostava."
"Mikäs sillä olikaan tässä luokassa?"
"Se Garnet, Gabarnetin poika", kerron Rasmukselle, johon hyvillä estehevossuvuilla on tapana tehdä vaikutus.
"Toivotaan, että niilläkin menee hyvin. Ei tietysti paremmin kuin Joella", Rasmus lisää kuin peläten, että työkaverillamme on jokin taianomainen vaisto, jolla hän aistii pitkän matkankin päähän muille ratsukoille suunnatut kannustavat ajatukset.
"Se on kyllä vielä nuori hevonen tälle tasolle", pohdiskelen ääneen. "Mutta laadukas. Kävi miten kävi, sillä on vielä uraa edessä ja todennäköisesti suunta vaan ylöspäin."

Luokassa on tietysti muitakin mielenkiintoisia hevosia. Norjalaisen Kristiansenin ratsun väristä emme pääse Rasmuksen kanssa yksimielisyyteen, ja olen melko kiireinen googlatessani, millainen värigeeni tai sellaisten yhdistelmä saa sen värin aikaiseksi. Havahdun vasta, kun Rasmus tuuppaa minua kylkeen ja hönkäisee:
“Lollo!”
Nauraa tirskahdan, vaikka tietysti tiedän, ettei poikaystäväni syyttä suotta höpise hävyttömyyksiä. Lollo nyt vain sattuu olemaan Heidin hevosen lempinimi. Kimo tamma asuu Runiacissa, mistä se on meille molemmille tuttu. Raeske sen satulassa näyttää ryhdikkäältä ja totiselta, kuten tapahtuman arvo vaatii, ja syvällä keskittyneisyydellä hän luotsaa ratsunsa luokan ensimmäiseen puhtaaseen rataan.
“Heidi mahtaa olla tyytyväinen”, hymähdän itsekin ilahtuneena tutun tamman hyvästä suorituksesta.

Luokka jatkuu upeilla tammoilla ja täysiverisellä, joka saa Rasmuksen nojautumaan eteenpäin. Luulen, että se on hänen sisäisen kenttäratsastajansa tekosia. Ja tokkopa Rasmuksen kenttäratsastaja on enää millään tavalla sisälle kätkeytynyt salaisuus: johan hän viime vuonna voitti Kalla Cupin kenttäratsastuksen rankingin. Minä vain tutustuin häneen esteratsastajana, mutta viimeistään Branin myötä Rasmuksen ratsastusura otti uudenlaisia tuulia alleen. Tartun avopuolisoani kädestä ja hymyilen. Hänessä on muuntautumiskykyä, jollaista toivoisin itsellenikin. Rasmuksen alla hevosen kuin hevosen vahvuudet pääsevät esiin; minä osaan vain tehdä korrektisti hyppääviä estehevosia.

“Ei se turhaan ole sun suosikkisi”, poikaystäväni tuumaa, kun Allsaints Clover Z hyppää puhtaan perusradan juuri ennen kuin Merit ratsastaa areenalle kokeneella ratsullaan.

Niin kovasti kuin tahtoisinkin olla aukottoman lojaali Meritille ja kehua hänen suoritustaan, en täydellisen rehellisesti siihen kykene. Karinan karva hohtelee hikisenä, kun tamma ponnistelee läpi vaativan radan. Meritin otteista näkee, ettei hän ole vielä rutioinoitunut tämäntasoisten arvokisaluokkien hyppääjä. Ratsastajan asennossa on jännittynyttä puserrusta, ja jokin kokemattomampi, herkempi tai vähemmästä nokkiinsa ottava hevonen kyllä ottaisi puomeja mukaan enemmän kuin Karina. Tamma kuitenkin kiipeää kiltisti yli puomeista silloinkin, kun Merit vetää sen laukan liian pieneen ja latteaan pakettiin tai sysää sen hyppyyn kaukaa.

“Uskomattoman hieno hevonen”, Rasmus kehuu ansaitusti Karinaa, kun ratsukon rata on ohi. “Mieletön tamma.”
“Niin on”, nyökyttelen.
“Toivottavasti pomo teettää siitä paljon varsoja ja lahjoittaa ainakin yhden meille”, puolisoni heittää toiveensa taivaille ja minä naurahdan taas.
“Ainahan kaikkea voi toivoa”, hymähdän, enkä voi olla miettimättä, miten hienoa olisikaan saada Karinan kaltaisen tamman tytär siitostammaksi ihan omaan talliin – siis olettaen tietysti ensin, että meillä ylipäänsä olisi koskaan sellaista.

Luokan loppupuolella esiintyvä Lätsä sen sijaan ei ehkä näytä kovin säväyttävältä, mutta tekee työnsä. Minua jaksaa huvittaa se, miten niin laiskan näköinen hevonen onkin salakavalasti humahtanut esteratsastuksen huipputasolle. Lätsää ei stressaa yhtikäs mikään, vaikka se on valtavan suurella areenalla ilman lajitovereidensa suomaa turvaa. Ruunikko ori ei myöskään tunnu ottavan itseensä suuren urheilujuhlan tuntua. Kun Joachim nostaa lähtöluvan saatuaan laukan, Lätsä voisi aivan yhtä hyvin olla rennolla maastoretkellä kuin suurkilpailuissa.

Mutta kyllä se siitä sitten syttyy. Selvästikään Lätsä ei myöskään tiedä olevansa täällä vain kokemuksenhakumatkalla. Me ihmiset ehkä ajattelemmekin, että Joachimin todellinen ykkösnyrkki on kutsuvierasluokkaan aiemmin kauden kuluessa kvaalautunut Silver, ja että on onnekasta, että Lätsä pääsee silti kokeilemaan arvokisaratsun elämää ilman suuria menestyspaineita. Ranskalaisorille ei kuitenkaan ole kukaan lähettänyt kirjallista tiedonantoa aiheesta. Se hyppää niin kuin olisi suorittanut 160:n senttimetrin korkuisia esteratoja koko ikänsä sen sijaan, että olisi alkanut ylittää niitä kilpailuolosuhteissa vasta alle vuosi sitten: varmaeleisesti ja vailla turhaa häsläystä, ja mikä tuloslistan kannalta tärkeintä, virheettömästi.

“Lätsä pääsi uusintaan?” sekä totean että kysyn samanaikaisesti.
“Lätsä pääsi uusintaan”, Rasmus vahvistaa.
“No oho.”
“Onhan se hyvä hevonen”, poikaystäväni naurahtaa hämmennykseni huvittamana.
“No on on! En mä sitä sano! Mutta kun se on kuitenkin aika kokematon.”
“Ei se nyt enää niin kauhean kokematon ole”, on Rasmuksen mielipide.
“Ei kai tavallaan, mutta menee kuitenkin ensimmäistä kokonaista kauttaan tällä tasolla. Mä olen iloinen kun se suorittaa näin hyvin. Kun se on näin valmis.”
“Olen mäkin, ja Joekin varmasti”, poikaystäväni sanoo ja rutistaa minua. Sitten hän suoristautuu, karaisee kurkkuaan ja kysyy: “Mutta nyt – olisikos meidänkin aika pistää hösseliksi?”

On kai meidän, sillä jo seuraavassa luokassa starttaa Rasmus itsekin, ja sitten on jo ensimmäisen kilpailupäivän viimeisen luokan vuoro. Jännitys pesiytyy kylkiluiden sisään. Voi kunpa Pisanji olisi tänään hyvässä vireessä: minun on määrä hypätä sillä illan viimeisessä luokassa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.08.21 18:05
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9722

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Power Jump, osa 1: Katsomossa
30. heinäkuuta 2021
#powerjump #seikkailusaksassa

Jos ei oteta lukuun omissa oloissaan pysyttelevää ja satunnaisesti meille äyskähtelevää Meritiä, tiimihenkemme on erinomaista ja tunnelma lämmin (muutenkin kuin säätilan osalta). Kun minua alkaa jännittää liikaa ja esineet tipahtelevat tärisevistä käsistäni, Joella ja Rasmuksella on kaksi erillistä rauhoittelustrategiaa takataskussaan. Rasmus hyödyntää kosketuksia: hän puristaa kevyesti käsivarttani, hipaisee selkääni tai, jos mahdollista, halaa minua. Luulen, että kaikki se palvelee meitä molempia. On vaikea uskoa, etteikö Rasmustakin jännittäisi edes vähäsen startata Carrilla sataaneljääkymppiä ja pomon omalla Grimillä kutsuvierasluokassa metrikolmeakymppiä.

Joachim puolestaan kysyy hivenen naljailevaan sävyyn, aionko jaksaa jännittää koko pitkän päivän. Kutsuvierasluokka, johon olen Pisanjin kanssa tieni kvaalannut, ei ala ennen iltayhdeksää, eivätkä koko kilpailut ole vielä alkaneetkaan.

Jännitän muutakin kuin omaa suoritustani. Kilpailuissa on paljon tuttuja: katsomossa omat vanhempani, joiden kanssa välini ovat yhä jokseenkin kimurantit, ja kilpailemassa niin kovin, kovin monta ystävää, tuttua, tallikaveria ja kaksin kappalein veljiäkin, vaikkei suuri yleisö toista sellaiseksi tiedäkään. Myös tuttuja hevosia vilisee ympäriinsä, eikä vain pomon myymiä hevosia vaan myös vanhempieni kasvatteja ja vuoden mittaan eri kilpailutapahtumissa tutuksi tulleita kilparatsuja.

Yksi jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvista avaa koko kilpailupäivän. Me, joiden startit ovat vasta aikaisintaankin päivän kolmannessa luokassa, istumme katsomossa ja pidämme ajatukset vielä poissa omista suorituksistamme. Joachimia huvittaa nähdä radalle asteleva Rushock Smoochum.

“But he’s tiny! Is he a pony? Aw, super ponies in action.”
“You’ll be surprised”, lupaan vuorenvarmana. “He’s small but a total powerhouse!”
“He actually won a big eventing class here earlier this year”, Rasmuskin muistaa.
Joen uteliaisuus on herännyt. Itsekseen välillä mutisten hän seuraa Smoochumin menoa silmä kovana ja naurahtaa ääneen puhtaan perusradan päätteeksi.
“I bet they’re going to be quick in the jump-off tomorrow”, hän povaa ratsukolle vauhdikasta uusintaa. “Such a clever pony.”

Ponia seuraa toinen ketterä ja komea poni, vielä edellistäkin pienempi: ihan aidosti ponikokoinen. Joe kysyy, olemmeko ehkä saapuneet vahingossa vääriin kilpailuihin ja tulleet katselemaan poniratsastajien mestaruuskilpailuita. Rasmuksen — ja syksystä alkaen myös minun — tallikaveri Jemiina Rajalan ratsastama Romerokaan ei vielä vakuuta Joea, vaikka se onkin jo täysin hevoskokoinen ratsu.
“No proper sport horse has that color”, Joachim väittää. “And it’s not like I’m judging, I’d love to have a horse like that, but it’s not like he’s the most usual sight at an event like this. Oh, there’s a warmblood if I’ve ever seen any — who is this?”
“Adamas. Heidi owns him”, kerron, ja vaikka Joe ehkä jo yhdistikin, tarkennan, että Heidi on ystäväni ja lisäksi kummityttöni äiti. Vilkaisen kauempana häämöttävää Ava Pulkkasen hahmoa ja mietin, myötäjännittääkö hän Martinin, jonka kanssa muistan tytön ehkä heilastelleen tai kenties heilastelevan edelleen, ratoja yhtä suuresti kuin minä Rasmuksen.

Adamasin epätasaisen suorituksen jälkeen kattauksessa on lisää poneja, eikä Joen riemulle ole rajaa.

“We’re so going to lose this year’s Power Jump Championship to a pony”, Joachim lyö vetoa. “One of these funny little creatures is going to win the whole thing, I’m telling you. Well, maybe not this one…”

Ensimmäisen luokan loppupuolella sekä minä että Rasmus ihastumme ikihyviksi jyhkeään tummaan punarautiaaseen oriin, joka esiintyy vakuuttavan näköisesti irlantilaisratsastajansa alla.
“Ajattele, ehkä Donovaninkin isä näyttää tolta”, Rasmus muistelee pomon takaisin Irlantiin myymää suurta nallekarhumaista oria, jonka tiedämme starttaavan seuraavan luokan alussa ja jonka suorituksen aiomme ehdottomasti katsoa. Muistan isänkin koeratsastaneen Donovania, kun hän etsi itselleen kenttäratsua.

Donovan hyppääkin puhtaan perusradan, jollaiseen on ennen sitä yltänyt vain yksi ratsukko ja jollaista saadaan Novan jälkeenkin odottaa muutaman ratsukon verran.

“I really like this mare”, mumisen Joelle ja Rasmukselle, kun katselemme ruotsalaisratsastajan alla laukkaavan kimon tamman menoa. Pidän hevosen ilmeestä ja yleisestä olemuksesta: se näyttää kuuliaiselta ja luottavaiselta, hyvin ratsastetulta hevoselta, ja vaikka se ehkä on hieman pitkänmallinen moniin muihin nähtyihin sirpakampiin estehevosiin, tamma on ketterä ja hyvässä tasapainossa. Pidän Everlastingille peukkuja pystyssä aina maalilinjalle saakka, ja sitten painan hevosen mieleen uusintaa varten toivoakseni sille hyvää virettä sielläkin. Kiltin oloisilla hevosilla on kai erityinen paikka sydämessäni, mikä on hivenen hupaisaa ottaen huomioon, että ikioma Grannini ei varmasti ole kenenkään mielestä erityisen miellyttäväluontoisen näköinen. Ei se tarkoita, että pitäisin siitä yhtään vähempää.

Auburnista tuttu Ceciliakin ratsastaa omalla kasvatillaan nollatuloksen, enkä voi olla pohtimatta, onko Viivi hyväksytty kisahoitajaksi ja jos on, niin kuinka polleana tyttö mahtaa nyt ollakaan. Pian ratsukon jälkeen kuulutetaan valmistautumaan tuttu poni.

“Isn’t this Cabbage Head’s daddy?” Joe havahtuu kysymään.
“I believe so, yeah”, vahvistan.
Ratsukon suorituksen jälkeen Rasmus on sitä mieltä, ettei ehkä kannata välittää pomolle Qualitinan varsan isäksi valitun orin kisakuulumisia.
“Nah, he already sold the colt so who cares”, Joachim sanoo olkiaan kohautellen.

Heidin ja Ronyan ratakaan ei tuloksellisesti ole erityisen hyvä, mutta näyttää kohtalaisen sujuvalta muiden heidän starttivuoroaan ympäröiviään ratsukoiden suoritusten keskellä. Kurtistan kulmiani ja katselen derbykentän nurmeen piirtyviä esteiden varjoja: nekö saavat hevoset jännittymään ja sekoamaan askelissaan? Vai tuulenpuuskatko tuovat mukanaan ääniä ja tuoksuja, jotka heikentävät ratsujen keskittymistä? Mistä sitä tietää, jos ratsastajat vaikka jännittävät eivätkä hevoset. Runsaiden virhepisteiden putken katkaisee lopulta Saraston kuvankaunis hannovertamma, jonka rakenteesta ja liikkumisesta huomaan pitäväni erityisen paljon.

Nollaratoja tulee vielä lisääkin: yksi tummalle irlantilaisorille (“Irish horses are great. It’s a shame the mighty bossman is not that enthusiastic about them”, Joachim kommentoi), jonka herttaiset hörökorvat ilahduttivat minua suuresti; yksi ruotsalaisratsukoille (“Swedes are on a roll here”, Joachim tuumaa); yksi Kalla Cupistakin tutulle Ihantojalle; ja viimeinen Meritille, jolle hurraamme äänekkäästi siitä huolimatta, ettei nainen juurikaan ole osoittanut samanlaista kannustavaa suhtautumista meidän suuntaamme. Merit näyttää toistaiseksi tyytyväiseltä (muttei kyllä enää seuraavan päivän uusinnan jälkeen, sillä hänen maailmassaan uusinnan viimeinen sija on suurin piirtein sama asia kuin kokonaan hävitty kilpailu).

Rento oleilu katsomossa on kuitenkin osaltamme pian ohi. Tunnelma sähköistyy selvästi, sillä päivän kolmannen luokan alku tarkoittaa sitä, että niin Merit, Joe kuin Rasmuskin ratsastavat pian kilpaa. Autan heitä minkä voin, ja sitten olenkin enimmän aikaa aivan yksin, kun muut ratsastavat.

Paitsi ettei yksinäisyyttä kestä kovinkaan kauan. Vanhempani liittyvät päättäväisesti seuraani, ja niin omituiselta kuin se ensin tuntuukin, jossakin kaiken muun tunnemylläkän alla tunnen helpotusta siitä, että tässä me nyt olemme, yhdessä perheenä kannustamassa Alexanderia ja kasvatillamme ratsastavaa Rasmusta. Kumpikin kuitenkin ratsastaa vasta luokan loppupuolella, joten luvassa on runsain mitoin esteratsastusta ennen heitä.

Mitä pidemmälle luokka etenee, sitä enemmän minua alkaa hermostuttaa. Virheitä tulee paljon yhdelle jos toisellekin ratsukolle (eikä vähiten Meritille, joka näyttää hermostuvan, kun Nothingman kyttää vesiestettä jo kaukaa, sotkee sitä edeltävän linjan ja kieltäytyy hyppäämästä vettä; sen jälkeen herkän hevosen ja kärsimättömän ratsastajan pakka on niin sekaisin, ettei paluuta harmoniseen yhteistyöhön enää ole). Joellekaan ei jää Pupun radasta jälkipolville kerrottavaa. Tamma on epätavallisen kireän näköinen, ja siitä voin olla varma, ettei se johdu Joen jännityksestä, sillä mieshän ei hermoile juuri koskaan. Ehkä rautias tekee kiimaa, tai ehkä se ei ole toipunut laivamatkasta optimaalisella tavalla.

Yksi omista suosikeistani luokassa on hieman Pikiä muistuttava merkitön musta Santorini Sun, joka on jäänyt mieleeni aikaisempien vuosien Power Jumpeista. Sen vire on tälläkin kertaa karsintaluokan perusradalla kohdillaan. Suurella mielenkiinnolla seuraan myös Isibéalin suoritusta pomon myymän Divisaderon kanssa. Rasmus piti Divistä kovasti, ja hauska hevonen se oli minustakin. Irlantilaisratsastaja on selvästi koonnut itsensä edellisluokan lopun farssin jäljiltä ja ratsastaa Diviä niin kuin katastrofia hankalaluontoisen Dickin kanssa ei olisi koskaan käynytkään.

“Ilo katsella tasokasta esteratsastusta”, isä kommentoi, kun olemme nähneet kaksi nollarataa, ja on kuin hän manaisi niillä sanoillaan seuraavan ratsukon suorituksen.
“Toivottavasti ratsastaja on kunnossa”, antaa äiti myötätuntoisen lausuntonsa.

Sen jälkeen säästytään sentään suuremmalta dramatiikalta loppujen perusratojen ajan. Arvaan, että isä tulee kohteliaasti onnittelemaan Isabellaa kasvatustyöstä nähtyään Sylvin radan, ja koska äiti ei tietenkään voi olla avoimen epäkohtelias, hän varmasti nyökkää samanmielisyyttään. Höna Extremen nimelle naurahdamme isän kanssa kilpaa, mutta hienostuneisuudesta ylitse kaiken muun pitävään äitini se ei niinkään vetoa.

“Peksi on ollut huimassa vedossa”, sanon vanhemmilleni ennen Alexanderin radan alkua.
“Toivoa sopii, se on sitä nytkin”, isä vastaa, ja äiti on liian jännittynyt sanoakseen mitään. Jännittäköhän hän minunkin suoritustani myöhemmin yhtä paljon? Alexander saattaa kuitenkin perheen ammattiratsastajana olla etusijalla. En silti epäile, etteivätkö molemmat vanhempani olisi puolestani yhtä iloisia kuin veljeni, mikäli sattuisin Pisanjin kanssa yhtä hyvin onnistumaan kuin Alexander oman ratsunsa. Peksi jatkaa keväästä alkanutta huikeaa suoritustasoaan: se on edennyt kansainvälisissä kilpailuissa sijoituksesta toiseen, ja on nytkin ehdolla uuden ruusukkeen saajaksi, mikäli se uusinnassa hyppää yhtä hyvin kuin perusradalla.

Puhtaan radan tekee myös Rasmus, jonka tiedän suhtautuneen Carriin läpi kesän vaihtelevin tunnelmin: välillä ratsukon välillä orastaa luottamus ja hyvä tekemisen meininki, ja toisinaan Carrin omapäisyys ja tietynlainen, emänsäkaltainen vahvuus haastaa poikaystävääni ja kai hänen itseluottamustaankin. Tänään syytä itseluottamuksen kolhiintumiselle ei kuitenkaan ole: kimo ori hyppää vahvasti, isosti ja tarkasti. Kun menen Rasmuksen luo onnittelemaan häntä hyvästä suorituksesta ja auttamaan Carrin hoitamisessa, Arne ja Susanne seuraavat vanavedessäni ja antavat vävykokelaalleen enemmän tai vähemmän sydämelliset onnittelut.

Jopa äidin olemuksessa on jonkinlaista haaleaa lämpöä. On omituista, kuinka tyytyväiseksi minut tekeekään se, että lähes vuoden kestäneen etääntymisen jälkeen me esiinnymme Power Jumpeissa kuin yhtenäinen, lämminhenkinen perhe: Alexander, vanhempani, minä ja kaupanpäällisiksi Rasmus Alsila kokoonnumme luokan päätteeksi yhteen, ja sovimme käyvämme syömässä jotakin, kunhan luokassa kilpailleet oriit on jäähdytelty ja hoidettu pois. Päivän neljännessä luokassa ei Ykkösellä starttaavaa Meritiä lukuunottamatta ole tiimistämme yhtään ratsukoita, ja hyvässä lykyssä ehdimme vielä katsomaan heidänkin ratansa. Viimeistään toivon palaavani katsomoon ajoissa nähdäkseni oman Granni-tammani isän suorituksen. Suuri, kokenut ja tätä nykyä jo vitivalkoinen Tranquille K on aina komea näky. Eikä sillä — korea kisapaikkahan suorastaan vilisee komeita ratsuja. Jotakin erityistä siinä vain on, kun tietää katselevansa hevosta, joka on periyttänyt ominaisuuksiaan omalle ratsulleni ja sen tämänkesäiselle varsallekin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 31.07.21 20:56
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9722

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Comber Cup
18. heinäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Hollantiin me lähdettiin lopulta kahden rekan, kolmentoista hevosen ja kuuden ihmisen voimin. Linus ja Kaja jäivät pitämään tallia pystyssä, kun taas Ed lähti poikkeuksellisesti meidän mukaan kisareissulle. Se oli kuulemma huolissaan siitä, ettei me mitenkään osattaisi pitää kaikkien hevosten kamoja järjestyksessä, vaan mä päätyisin lopulta laittamaan Ykkösen selkään Pollyn satulan tai jotain muuta älytöntä.  

Ja erinomaisen hyvä pitkä viikonloppu meille tulikin. Romy ei uskaltanut kiukutella pomon läsnäollessa ehkä ihan yhtä paljon kuin normaalisti, minkä vuoksi tunnelma kokonaisuudessaan oli jopa kohtuullisen leppoisa ja parani entisestään, kun Romy onnistui olemaan ensimmäinen ei-sijoittunut metri kahdenkympin luokassa. Luokan voitti Josefina huippukuntoon viritetyllä Pikillä, joten me päästiin avaamaan taas yksi Pariisista voitettu samppanjapullo tallikäytävällä illan päätteeksi (Romylle ei sen suureksi pettymykseksi tarjoiltu).

Perjantaina ei hypätty esteluokkia, mutta päivä meni pitkälti hevosten hoidon ja liikuttamisen merkeissä. Osa hevosista sai hölkkäillä maastoradalla tulppaanien keskellä, osa sai tehdä rankemman treenin kentällä. Carrin kanssa mä työskentelin pomon valvovan silmän alla illansuussa niin pitkään, että lopulta alkoi tulla jo pimeä eikä pomon valvovat silmät erottaneet enää meitä kentän toiseen päähän, joten viimeistelytreeni piti lopettaa hitusen epävarmoissa merkeissä. Carri oli ollut päivä päivältä parempi, mutta ei edelleenkään hirveän hyvä, ja siksi mä heräsin lauantaipäivään jokseenkin jännittyneenä.

Mun ja Carrin onneksi Grimin 130-luokka oli ensin. Rautias nuoriherra oli tehnyt torstaina 120-luokassa tehnyt hyvän perusradan yhdellä työtapaturmapuomilla ja siitä selvästi sisuuntuneena se hyppäsi ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin mun allani. Ori oli saanut kesän aikana merkittävästi voimaa, ja nyt se oli pikkuhiljaa oppimassa, miten se voima parhaiten esteradalla hyödynnettäisiin. Uusinnassa Grim kävi jo niin kuumana, että vaikka se ei muuttunutkaan kiihtyessään vahvaksi, mä koin silti parhaaksi ratsastaa pitkät tiet ja olla painamatta kaasua turhaan. Se maksoi meille kolme sijaa, ja lopulta Grim oli luokassaan neljäs heti Billy Centerin jälkeen ja sai suitsiinsa rusetin.

”If you wanna beat me, you should go faster this time”, Joe neuvoi mua pilke silmäkulmassa, kun me verryteltiin sataaneljääkymppiä varten – mä Carrin selässä, Joe Pupulla ja Merit Nottilla.

Loppujen lopuksi mitään hurjastelua ei tarvittu tallin sisäisen kilpailun voittamiseen, sillä Notti kolasi kaksi kolmasosaa esteistä ja Pupukin otti kaksi puomia. Carrin kanssa me onnistuttiin lopulta surffaamaan samoilla keskieurooppalaisilla 5G-aalloilla ja päästiin uusintaan, jossa saatu yksi puomi ei ollut mun mielestä mitenkään huono suoritus. Carrikin sai rusetin, ja Joe alkoi järkeillä, että kaksi sijoitusta oli varmasti yhtä kuin yksi voitto ja me voitaisiin avata taas uusi pullo (ei avattu).

Grimin ja Carrin sijoitukset tiputtivat ylimääräisen puristuksen mun ohjastuntumasta pois, ja mä pystyin lähtemään kisojen päätöspäivään jopa kohtuullisen rentona. Edelleen mä koin 150 senttimetrin luokan olevan mulle aika iso, mutta ei ihan liian iso, ja ehkä juuri se sai mut sopivan virittyneeseen mutta tyyneen tilaan. Muuta en voinut tehdä kuin parhaani ja luottaa siihen, että se riittäisi.

Ykkönen teki parhaansa sekin, ja koska mä en onnistunut sabotoimaan rutinoituneen hevosen hienoa suoritusta, me päästiin puhtaalla perusradalla uusintaan. Siellä mä menin jotenkin tyystin autopilotille, ihan kuin joku korkeampi voima olisi kaapannut mun ruumiin ja päättänyt viedä mut kunnialla maaliin. Lähtömerkin jälkeen mä lakkasin kuulemasta kisakentän ääniä, ainoastaan Ykkösen rytmikäs pärskähtely ja laukka-askeleet joustavalla hiekkakentällä kaikuivat mun korvissa melkein kivuliaasti, ja sitten mä vain ohjasin ja hyppäsin ja ohjasin ja hyppäsin.

Vielä radan jälkeen mä en ollut ihan varma, miten suoritus oli mennyt. Olivatko puomit pysyneet ylhäällä? Kisakentän ulkopuolella odottavien tallilaisten ilmeistä saattoi päätellä jotain hyvää.

”Well ridden”, pomo hymyili mulle tarttuessaan Ykköstä ohjista niin, että mä pääsin valumaan jalat maitohapoilla alas maahan.

”Thanks”, mä vastasin jotenkin hämmentyneenä. ”How was it?”

Pomo ei ehtinyt vastaamaan, kun Joe jo hyppäsi jostain mun niskaan ja oli rutistaa mut saman tien hengiltä. Kun se joutui laskeutumaan alas avatakseen Éclair-samppanjan, sain mä syliini Josefinan, jonka halaus oli huomattavasti miellyttävämpi.

”Mieletön rata”, Josefina henkäisi. ”Te taisitte tulla toiseksi. Ja Merit kolmanneksi!”

Jos Joelta oltaisiin kysytty, mä olin vähintäänkin voittanut olympiakultaa. Se poksautti kuohuvan auki ja ruiskutti vaahtoa meidän ja kaikkien viiden metrin säteellä olevien, myös Ykkösen ja pomon, päälle vähääkään välittämättä siitä, että samppanja oli kallisarvoista ja olisi kenties ollut parasta juotuna. En mä toisaalta jaksanut hirveästi välittää – sijoitus mun ensimmäisessä 150-luokassa ehkä toden totta oli juhlimisen arvoinen asia.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 28.07.21 22:48
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 4000

Pikin päiväkirja

Aallonhuipulla ja pohjamudissa
15. heinäkuuta 2021
#combercup #seikkailusaksassa

Comber Cupissa Josefina pääsee vihdoin kilpailemaan omalla Pikillään. Musta tamma on iskussa varsavuotensa jälkeen! Treenit ovat sujuneet nousujohteisesti Saksaan saapumisesta saakka, ja kun Dierk Mayer vielä itse soi viikon verran aikaansa hänen merkittömän tumman ratsunsa koulimiselle, Pikin satulaan paluunsa jälkeen Josefina ymmärsi, mikä ero oli ihan hyvällä hevosenkouluttajalla ja sellaisella huippulahjakkuudella, jolla oli vieläpä vuosikymmenittäin enemmän kokemusta lajista ammattilaistasolla. Dierkin ratsastusjakson jälkeen Piki tuntui Aikuiselta Hevoselta.

Siltä se tuntuu loistokkaana helottavan tulppaanipellon tuntumassa käydyissä kilpailuissakin. Josefina ratsastaa helpon tuplanollan metrikympissä, ja kun pomon omistaman Jesterinkin kanssa sujuu hyvin (joskaan ei aivan kommelluksitta), on edessä häämöttävä 120:n senttimetrin korkuinen luokka oikeastaan ihan mukava ajatus.

"Almost beat you and Jester — with a pony", Duckinsa menetystä yhä sureva mutta aiempaa enemmän kimoon Polly-poniinsa kiintynyt Romy nokittelee ystävälliseen sävyyn ja paijaa valkoista ponitammaa rakastavasti.
"Almost", Josefina myöntää hövelisti, sillä tottahan se on: Romy ratsasti ponillaan erinomaisen radan, vaikkakin sitten hieman hitaamman kuin Josefina täysiverisellään. Turha ottaa nokkiinsa siitä, että pomon nuori sukulaistyttö ihan oikeutetusti huomauttaa olleensa vähällä voittaa hänet!

Edes se, että vilkas ja omintakeinen Jester on pahan kerran kuumunut ja on toisessa luokassa hankala ratsastaa, ei lannista Josefinaa. Rata tuntuu suonsilmässä tarpomiselta, eikä siksi, etteivätkö he etenisi vauhdilla. Vauhtia täysiverioriissa todellakin piisaa, ja kun Josefina yrittää sitä jarruttaa, se jää pomppimaan teatraalisesti lähes paikalleen, eikä ratsastaja enää saakaan sitä sysättyä sujuvasti kaarteesta ulos. Tilanne päättyy vauhdikkaaseen kieltoon, joka on vähällä suistaa Josefinan satulasta (katsomossa Rasmus lähestulkoon puree leukaluunsa rikki sitä katsoessaan).

Tilanteesta – ja radastakin, lopulta – selvitään. Josefina nollaa tilanteen nopeasti päässään ja siirtyy Pikin satulaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mustan ratsun kanssa sellainen on helppoa: Piki on oma keveä, nopea ja melko kuuliainen itsensä, ja siihen voi luottaa tavalla, jota Jesterin kanssa ei ole vielä saavutettu.

Tietysti ratsukko kohtaa kiperiä tilanteita. Kaikessa kiltteydessäänkin Piki on kovin herkkä, ja sen nopeus on joskus vähällä jättää Josefinan tilanteista aavistuksen jälkeen. Nyt nuori esteratsastaja kuitenkin onnistuu pysymään juuri tarpeeksi ratsunsa ja tilanteiden tasalla. Puhdas rata siivittää heidät uusintaan.

"Ride like you mean it", Joe kannustaa ennen kuin Josefina ratsastaa uusintaradalle.
"Ride to win", pomo määrää. "But be smart."

Niiden ohjeiden kera Josefina, jonka nimi komeilee jo luokan tuloslistan viimeisenä Yesteryearin kanssa, lähtee uuteen koitokseen tutummalla ratsullaan.

Ja Piki on upea, tehtävänsä osaava kilparatsu, joka reagoi apuihin paremmin kuin Josefina osaa toivoakaan. Lopputuloksella ei edes olisi väliä: läpi radan vallitseva tunne on jo itsessään niin upea, että Josefinasta tuntuu, että hän voisi valloittaa maailman puoliveritammansa kanssa. Maalilinjan ylittyessä hän hymyilee leveämmin kuin aikoihin ja ajattelee, kuinka hänen elämänsä hirveintä vuotta onkin voinut seurata elämän paras kesä.

Voittoruusuke Pikin suitsissa kruunaa kaiken.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 16.07.21 17:51
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 52
Luettu: 2675

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Historiankirjat
12. heinäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

”Nervous?” Joe kysyy multa, kun me kahta päivää ennen Comber Cupiin lähtöä kävellään ratsujemme kanssa pitkin harjoitusrataa. Takana on onnistunut estetreeni ja todennäköisesti viimeiset kunnolliset hypyt, joita mä otan Ykkösen kanssa ennen kisaa. Vaikka kimon suoritusvuoro on vasta sunnuntaina, lähtee meidän sirkus matkaan jo keskiviikkona nuorten hevosten ollessa hyppyvuorossa heti ensimmäisissä luokissa. Kaiken kaikkiaan me otetaan Hollantiin mukaan yli puolet tallin hevosista ja suurin osa ihmisistä, ja Joe kutsuu tulevaa kisareissua luokkaretkeksi.

”Not really”, mä kohautan harteitani. Edelliset kisat Ykkösen kanssa olivat sujuneet erinomaisesti, eikä treenissä ollut ilmennyt mitään erityistä, mikä olisi aiheuttanut huolta kilpailuja ajatellen. Lähinnä mä toivon, ettei onnettomuusmagneetti-Ykkönen ehdi teloa itseään ennen starttia. Onneksi matka Harderwijkiin ei ole pitkä, mikä ehkä lisää todennäköisyyksiä sille, ettei suojiin kääritty hevonen ehdi aiheuttamaan itselleen reikää, haavaa tai nirhaumaa ajomatkan aikana. Ja jos ehtiikin, olisi mulla kaksi muutakin hevosta hypättävänä, vaikka isoin luokka jäisikin sitten kokematta.

Me kävellään hetki hiljaisuudessa, Ykkönen rennosti pärskien ja Joen ratsu Silver paarmoja hännällään vimmatusti huiskien. Päivä ei ole kuuma, mutta ilmassa ei ole tuulenvirettäkään pitämässä ötököitä loitolla. Paarmat eivät välitä siitäkään, että me ollaan valeltu sekä itsemme että hevosemme hyttysmyrkyllä ennen kentälle lähtöä.

”Well maybe I’m a little worried about the boss joining us”, mä tunnustan kuitenkin hetken päästä. “It is my first 150 in the end, I don’t wanna mess it up.”

Siinä missä 140 senttimetrin luokat ovat mulle tuttuja ja tuntuvat helpoilta, on 150 senttimetriä jo merkittävästi enemmän. Siinä missä metrikympin ja kahdenkympin väliset kymmenen senttiä ovat senttejä vain, neljänkympin ja viidenkympin välissä on jotain paljon suurempaa. Siinä on ero hyvän hevosen ja huippuhevosen välillä, tai ero vähän paremman harrastajan ja ammattilaisen välillä. Se, että mä ratsastan ensimmäisen 150-ratani juuri kansainvälisessä Comber Cupissa ja juuri Ykkösellä, joka on ollut mun kisaratsuna vasta muutaman viikon, ei herätä pelonsekaisia tunteita. Mutta se, että pomo, joka ei yleensä lähde kisoihin, tulee olemaan paikalla näkemässä mun suorituksen ja haukankatseellaan tietenkin huomaa jokaisen pienen virhearvion ja väärään aikaan annetun pohjeavun, hermostuttaa mua.

Haluan tai en, kisa on mulle jonkinlainen näytönpaikka ja ehkä ratkaisevassakin roolissa tulevaisuuden kannalta. Hulluhan mä olisin, jos se ei jännittäisi.

“You’ll do just fine”, Joe kuitenkin toteaa luottavaisesti ja huiskauttaa kättään joko mulle tai häätääkseen paarman kimpustaan. ”It’s gonna be fun! And no matter what, you’ll remember it for a long time.”

”Do you remember your first 150?” mä utelen.
“London, 1976”, Joe kähisee, vaikka ei ollut tietysti syntynytkään silloin.
”For real”, mä huokaisen.
Joe hymähtää. ”It was indeed in London, with a bay mare that was a bit too small for the boss himself to ride, so I had to. I was far too inexperienced and long story short, it was a disaster. But someone saw the potential of the horse and Mr. Bossman sold it right after for an astronomical price. She jumped in the Olympics later.”

Tarina saattaa yhtä hyvin olla valhettakin kuin totta, mutta mä uskon sen mielelläni.
”Not too bad of a disaster, then”, mä totean.
Joachim ravistelee päätään. “You cannot possibly ride worse than I did. It was ridiculous. I’m pretty sure we got into a fistfight with the boss afterwards.”
“Who won?” mä tiedustelen, vaikka itse olen aika varma siitä, että tarinan tämä osa on keksittyä.
Joe virnistää leveästi ja vinkkaa silmää. ”You know who.”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 13.07.21 0:05
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 4000

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Pariisilaisia raapaleita
Paris SIM Jumping Week 2021

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Pariisiruusukkeet

Verryttely 30.6.

Pisanjin korvat ovat niin pienet ja sirot. Koskaan ennen ei Josefina ole kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, sillä se pieni detalji on hukkunut prinsessaponimaisen pienen hevostamman yleisen sievyyden keskelle. Istuessaan jämäkästi vastaan, kun valkea ratsu yrittää kirmata kiireisin harppauksin verryttelyesteelle — taivaansinisen ja pronssin väreissä hohtelevalle okserille — Josefina kuitenkin katselee tarmokkaaseen höröön nostettuja korvia ja ajattelee, että Pisanji on niitä myöten kaunis kuin karusellihevonen.

Myös hyppy on omalla tavallaan pieni ja siro. Pisanji hyppää nopeasti: se ei liihottele turhia esteen yllä, vaan sinkoutuu maasta terävästi, kohoaa vaadittuun korkeuteen ja laskeutuu niin pehmeästi, että on kuin he eivät koskaan palaisi maankamaralle lainkaan.

Tuttuja 30.6.

Matteo Locatelli, nuorten hevosten luokan 25. lähtijä, ratsastaa virheettömän perusradan tummalla ranskalaistammallaan. Rento ja hyväntuulinen onnentoivotus kumpuaa suoraan sydämestä, kun Locatelli ratsastaa jälkeensä starttaavaa Josefina Rosengårdia vastaan. Nuori nainen hymyilee kiitokseksi eikä vaikuta yhtään niin hermostuneelta kuin joskus aikaisemmin näytön paikassa.

Josefina nimittäin luottaa hevoseensa enemmän kuin epäilee itseään, eikä Pisanji petä luottamusta. Pieni valkea tamma hyppää hyvin ja nopeasti.

Seuraavan kerran Locatelli ja Rosengård kohtaavat toisensa kasvoista kasvoihin palkintojenjakoon valmistautuessaan.
"Teidan jalkenne", Matteo tapailee suomenkielistä ilmausta ja hymyilee taas leveästi ja suurella lämmöllä (ystävällisiä nyökkäyksiä satelee muillekin kuin Josefinalle).

Josefinasta tuntuu kuin hän ratsastaisi areenalle hyväntahtoinen yleinen onnenmaskotti perässään.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Pisanjiparis
Josefina ja Pisanji

Sotkuja 1.7.

Henki salpautuu pieneksi hetkeksi, kun Isak Sederstöm tervehtii Josefinaa ja hidastaa vauhtiaan. Josefina on juuri tavannut pienen Kallasta tutun seurueen. Ei kai pitäisi yllättyä siitä, että tapaa Isabella Sokan ja Juuso Shermanin yhdessä, mutta kerta toisensa jälkeen yhdistelmä hämmentää Josefinaa, joka ei ole varma, minkälainen tuttavuus kaksikon välillä vallitsee.

Hän ei myöskään tahdo kenenkään tietävän itsensä ja Isak Sederströmin, tuon pitkän ja punatukkaisen esteratsastajan, välisestä yhteydestä.

Vaikka tokkopa Isabella järkyttyisi saadessaan tietää Arne Rosengårdin avioliiton sivussa syntyneestä lapsesta, Josefina yhtäkkiä ajattelee. Lienee niitä salattuja sotkuja Sokkainkin suvussa.

Silti Josefina kokee syvää helpotusta, kun Isak ei jääkään juttelemaan vaan jatkaa matkaansa.

Myötäjännitys 2.7.

“Hyi, oksettaa”, Josefina hiiskahtaa. Heidi hänen vieressään nyökkää ja naurahtaa. Ystävysten välillä ei enempää sanoja tarvita: sanaton ymmärrys viriää kaksikon keskuuteen. Molemmat tietävät, miltä tuntuu jännittää jonkun toisen puolesta. Ensin katsotaan henkeä pidätellen Rasmuksen ja Coralin rataa, sitten hämmästellään tuulennopeaa Malachaita, joka kerrankin käyttäytyy siivosti. Aivan pian on taas Rasmuksen vuoro.

"Ne sijoittuu", Heidi sanoo.
"Lauri voittaa koko luokan", Josefina huomauttaa, mutta on väärässä.

Luokan loppupuolella tuttu ratsastaja takoo tauluun ajan, jota muiden ei ole alittaminen. Josefina muistaa Billyn vihreän takin ja punaisen ruusun kahden vuoden takaa ja miettii, tietääkö mies kohdanneensa hänen vanhempansa. Vaikka tuskinpa mies muistaa Josefinaa lainkaan.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate 1speedclass
Rasmus ja Ykkönen

Lohtuolka 3.7.

Romy itkee vasten Josefinan olkaa. Vähän matkan päässä Rasmus tuntee olonsa sangen vaivautuneeksi, eikä Josefinankaan olo ole täydellisen luonteva. Hän kuitenkin yrittää lohduttaa tyttöä, joka on pudonnut poninsa selästä kansainvälisen yleisön ja ennen kaikkea oman isänsä silmien edessä. Koko kilpailuviikko on mennyt Duckin kanssa aivan mönkään, eikä yksi Pollyn kanssa saatu ruusuke häivytä emotionaalisia ruhjeita.

"I'm gonna lose him", Romy nyyhkii lohduttomana. "Daddy's not going to let me keep him."

Josefina rutistaa tyttöä tiukemmin. Mitä hän voisi sanoa? Rosemarien isä tuskin tahtoo pitää ponia, joka on alusta asti ollut tytölle liian haastava, vaikka tyttö kuinka sinnikkäästi pitää Duckia unelmiensa ratsuna.

Kosiokriisi 3.7.

Kun hyvä ystävä esittelee kihlasormustaan rakkauden kaupungissa, eikä siitä osaa täysin iloita, ymmärtää vihoviimeistään, ettei ole päässyt yli omasta elämänkriisistään.

Tietenkään Josefina ei ajattele (päivittäin), että häntä pitäisi kosia, ja tietenkään hän ei suoranaisesti usko, että on hävinnyt jonkin kilpailun Heidille, jota on kosittu ensin, eikä elämän tarkoitus tietenkään ole päästä naimisiin ja perustaa perhe, ja lisäksi Josefina muistaa TIETENKIN olevansa nuori.

Paitsi etteivät hänen tunteensa aina tottele järkeä. Vatsa tuntuu ontolta ja suupielet painavilta, kun Josefina vastaanottaa tiedon ja vielä myöhemminkin, kun hän vain ajatteleekin sitä. Mutta kateus on ruma tunne, hänelle on opetettu, eikä siitä sovi näyttää väläystäkään.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Flingpariisi
Merit ja Fling

Kilpa-Joe 4.7.

Viikko on ollut kaikkinensa pitkä, mutta vielä on edessä yksi urakka: Joachimin ja Silverin Grand Prix -luokka. Merit, joka on tyytyväinen Flingin suoritukseen nuortenluokassa ja sitäkin iloisempi Oberonin ruusukkeeseen, ilmoittaa heidän seurueensa lähtevän ajamaan kotia kohti.

"Rude", Joachim tokaisee Josefinalle ja Rasmukselle Meritin jo mentyä. "She's got no team spirit, that woman."

Sitten Joe kohauttaa olkiaan, naurahtaa makeasti ja vetää nuoret kainaloonsa.

"At least you'll be here to witness my victory!" saksalais-englantilainen taikka englantilais-saksalainen kilparatsastaja sanoo, ja vaikuttaa hyväntuuliselta ja rennolta.

Josefinasta on käsittämätöntä, miten mies voikin olla niin tyyni ja luottavainen viikon vaikeimman koitoksen alla, mutta Joe onkin... Joe.

Grand Prix 4.7.

Silver näyttää upealta. Josefina on kiillottanut sen pronssisen karvan ja letittänyt hopeanhohtoisen harjan, ja kuin patsas ori seisoo odottamassa, että sen ratsastaja kipuaa kyytiin. Ja kun monissa liemissä keitetty Joachim on kokeneen Silverin ohjaksissa, tuskin mikään haaste on ratsukolle liian vaikea.

"Nyt menee hyvin", Rasmus sanoo Josefinalle, kun he istuvat katsomossa penkkiensä etureunoilla ja jännittävät uusintaradalla etenevän ratsukon suoritusta.

Niin meneekin, aina viimeiselle esteelle saakka. Silver, joka ei ole luonnostaan kovin nopea ratsu, tekee Joen siivittämänä hyvää tahtia kärkiaikaa ja on ylittämässä itsensä. Kun radan viimeinen puomi putoaa hassusti epäröivän takajalan mukana, Josefina ja Rasmus äännähtävät pettymyksestä. Joachim pudistelee päätään.

Ystävä 4.7.

Voitto lipsuu käsistä, mutta Joachim ratsastaa silti Silverillä palkintojenjakoon. Josefina ja Rasmus osoittavat ratsukolle ja heidän kovimmille kilpakumppaneilleen suosiota. Silver saa suitsiinsa valkoisen ruusukkeen, ja kun Joe kannustaa kookkaan orin laukkaan, se korskuu ja näyttää komealta polkiessaan maata kaula kaarella. Revittelemään Silver ei innostu.

Siivon kierroksen jälkeen Joe himmailee hevosen raviin ja päästää ohjat käsistään heidän lähestyessään areenan sisääntuloportteja taputellakseen hevosta kaksin käsin kiitokseksi.

"Do not get old and tired just yet, my friend", hevosmies mutisee ratsulleen.

Kilpakenttien konkari ei vastaa Joelle, tietenkään, mutta ratsastaja toivoo hevosen ymmärtävän hänen toiveensa ja noudattavan sitä parhaansa mukaan. Ystävästä luopuminen tekisi kovin kipeää.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 07.07.21 18:33
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9722

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Tulevaisuuden tähtiä
6. heinäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Harderwijkin kisat ovat siirtyneet viikolla eteenpäin, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen me palataan Pariisista kuitenkin kotiin. Hevosilla on aikaa tarhailla ja levähtää, ja nuoret pääsevät hetkeksi takaisin töihin. Maanantaina me maastoillaan kevyesti kaikki kisahevoset. Pomon filosofiaan kuuluu, että jokaisen pidemmän kisareissun jälkeisenä päivänä hevoset pääsevät maastoon. Jos ne tuntuvat väsyneiltä, maastoilu voi olla puoli tuntia kävelyä radalla; jos joillakin hevosista on menohaluja, saatetaan me käydä laukkasuorallakin aukomassa jumeja.

”Helps the horses wind down”, pomo selittää köpötellessään Kidillä meidän rinnalla. ”And the riders, too.”

Koska Pariisissa mukana olleilla hevosilla on tiistaina vapaa, pomo käskee mut ja Josefinan reissulle Debbie Fischerin luo. Vaikka se väittää haluavansa saada kuvat kaikista tämänvuotisista varsoista myynti-ilmoituksia varten, oikeasti se varmasti tietää, että mä ja Josefina ei malteta odottaa yksivuotiaiden – omien ja sen – tapaamista. Me otetaankin niiden tervehtiminen asialistalle ensimmäisenä, kun me saavutaan rouva Fischerin tiluksille.

”Paljonkohan ne ovat kasvaneet”, mä aprikoin, kun me ajellaan Debbien golfkärryllä kohti takalaidunta.

”Paljon!” vahvistaa Josefina, joka on jo kesän aluksi päässyt käymään katsomassa nuorisoa. Vaikka mäkin sain siltä reissulta kuvaterveisiä, on kuitenkin täysin eri asia todeta varsan kasvu livenä. Mä saan pian vastauksen kysymykseeni, kun neljä pistettä horisontissa alkavat lähentyä ja muuttuvat pian pieniksi hevosiksi.

Viisipäisessä laumassa on kaksi rautiasta, kaksi mustaa ja yksi hassun värinen Ilve. Rautiaat ovat pomon: Sera, Josefinan suosikki, ja Pulu. Toinen musta, erittäin jalopiirteinen ori on mulle tuntematon, mutta musta tamma on mun – tai siis mun äidin – oma Desi.

”Onpa se vaalentunut sitten viime näkemän”, mä totean, kun me luikahdetaan laitumen aidan ali varsojen sekaan. ”Saksan aurinko on haalistanut sen ihan harmahtavaksi.”

”Pulukin näyttää kimoutuvan”, Josefina huomaa, vaikka Pupun varsan kohdalla muutos ei ole ollut läheskään yhtä dramaattinen. Desin lailla Pulukin on Ykkösen jälkeläinen, ja mä vertailen niitä erityisellä mielenkiinnolla. Tammavarsat ovat molemmat hyvin rakentuneita ja ikäisekseen kivan näköisiä, liki sentilleen samankokoisia, sopivan pyöreitä ja niin kiiltäviä kuin laitumella elävät vuosikkaat voivat olla.

Luonteensa Desi on kuitenkin perinyt selvästi Laralta. Siinä missä Pulu on Ykkösen tapaan ehkä hieman jääräpäinen ja pushy, niin kuin Joe on sitä meille kuvaillut, Desi on ärhäkkä. Se tutustuu meihin uteliaasti muiden mukana, mutta kun mä ojennan käteni sitä kohden vähän väärässä kulmassa, se nipsauttaa mun paidanhihaa ja väistää sitten liioitellun dramaattisesti sivummalle.

Josefina rapsuttaa toisella kädellä Seraa ja toisella Ilvettä. Pisanjin ja Oberonin varsa ei ole perinyt luonteenpiirteen hiventäkään kummaltakaan vanhemmaltaan, vaan se melkein nojaa Josefinaan ja ummistaa silmänsä hellyydenosoituksista nauttiessaan. Ilve on vauhdikas ja ehkä vähän rämäpäinen, mutta ehdottomasti hyväntahtoinen, ja se tuntuu tulevan erityisen hyvin juttuun Pulun kanssa.

”Onkohan tääkin pomon?” Josefina kysyy mustan orivarsan tullessa tervehtimään vähän muiden jälkeen. ”Se ei kyllä ollut täällä kesäkuun alussa.”

”Ei se ole mulle ainakaan mitään maininnut”, mä kohautan hartioitani. ”Voihan se olla Debbienkin. Täytyy kysyä!”

Asia kuitenkin unohtuu, kun me aikamme vuotiaita rapsuteltuamme siirrytään moikkaamaan tammoja ja tämänkesäisiä varsoja. Erityisesti mua kiinnostaa Lady ja sen upea rautias orivarsa, mutta kaikilla muillakin tuntuu olevan kaikki hyvin. Tammat ovat hyvin syöneitä ja varsat uteliaita, mikä on aina hyvä merkki. Josefina nauraa pikkuvarsojen ympäröimänä ja mä huomaan, miten se iskee silmänsä erityisesti Tinan pikkuruiseen varsaan, joka toivottavasti jää ponikokoiseksi. Saisi nähdä – ehkä tilaisuuden tullen se ei veisikään mukanaan Seraa, vaan tuon ihmeellisen pörröhäntäisen ilmestyksen, jonka nimi on tietysti kaikista maailman nimistä Kaali.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 06.07.21 23:57
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 4000

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Stardom Calls
3. heinäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Mä ja Ykkönen ei olla mikään suoranainen match made in heaven, mutta se ei estä meistä kumpaakaan tekemästä omaa parasta suoritusta molemmissa pidennetyn viikonlopun starteissa. Yhdeksänvuotiaaksi kääntyneestä orista on kasvanut rautainen ammattilainen, joka suorittaa varmasti aina kun on riittävän ehjä siihen; ja tällä kaudella se ei ole onnistunut loukkaantumaan vielä kertaakaan. Toki mä tiedän ratsastavani tikittävällä aikapommilla siinä mielessä, että 1 saattaa hetkenä minä hyvänsä teloa itsensä jaban vesisaaviin, verryttelykentän porttiin, vesiletkuun tai kisaesteiden koristeisiin, mutta tähän mennessä se on pysynyt ihmeen terveenä koko kesän.

Ihan kärkisijoja me ei Pariisissa hätyytellä, sillä täällä sekuntikin tekee paljon, mutta sijoitukset orin molemmista luokista ovat niin isoissa ja kovatasoisissa luokissa jo erinomainen suoritus. Etenkin, kun ottaa huomioon, että molemmat ovat aikaratsastusluokkia ja nopeus taas ei kuulu Ykkösen lukuisiin luontaisiin valttikortteihin. Mulle henkilökohtaisesti 145-luokka on isoin mitä mä olen kansainvälisissä kisoissa koskaan ratsastanut, mutta Ykkösen kanssa sekin tuntuu helpolta, siltä että mä saatan todella kuulua tämänkin tason radoille.

Jopa siinä määrin, että kun mä ilmoitan lauantaipäivän tulokset pomolle tekstiviestillä ja vastauksena tulee komento hypätä Ykkösellä puolentoista viikon päästä Comber Cupissa jo 150-luokka, mä tunnen jännityksen sijaan pelkkää intoa.

Kaiken kaikkiaan mä arvotan Pariisin kisat erittäin korkealle viimeaikaisten huippuhetkien listalla. Viiden päivän ajan me saadaan elää ja hengittää hevosurheilua, nähdä toinen toistaan hienompia suorituksia ja upeampia hevosia, tuntea kansainvälisten kilpailujen sähkö ja energia ja syttyä siitä itsekin. Parasta on, että kaiken sen mä saan jakaa Josefinan kanssa, joka on omat radat ratsastettuaan ollut elintärkeä apu mulle, Joelle ja Meritille. Kymmenen hevosen hoito ja liikuttaminen ei väliaikaispuitteissa ole mikään yksinkertainen homma, joten aamut ovat aikaisia ja päivät pitkiä, mutta mä olen joka sekunnista järjettömän kiitollinen.

Todennäköisesti ainoa meistä, joka arvottaa Pariisin kisat kokemuslistansa viimeiselle sijalle, on Romy. Kisaviikon viimeisessä poniluokassa Polly keilaa puolet esteistä kumoon ja täysin holtittomasti radalla viilettänyt Duck pudottaa kuskinsa kyydistä toiseksi viimeisellä esteellä. Sijoitus edellispäivän 125-luokassa ei taatusti lämmitä teiniä enää yhtään, kun se ratsastushousut hiekassa vetää voikkoponin perässään jaboille. Siellä se paiskoo kamoja tantereeseen niin, että Joe käy lopulta komentamassa sen muualle riehumaan ja hoitaa Duckin itse pois.

Illan jo hämärtyessä mä olen pyyhkimässä varusteita puhtaaksi ja Josefina kiinnittämässä kylmäyssuojia Ykköselle, kun tallialueelle saapuu mataliin korkoihin, mustaan hattuun ja syvänpunaiseen huulipunaan pukeutunut nainen. Se astelee suoraan mun luo, vilkaisee karsinassa kuikuilevaa yksisilmäistä oria ja kysyy ranskalaisella aksentilla englanniksi, mitä kimo maksaisi. Riittäisikö kuusinumeroinen summa?

Se ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun pomon hevosia tullaan kyselemään tien päällä, joten mä kaivan tottuneesti harjapussista pomon käyntikortin (tietenkin sillä on vielä paperisia käyntikortteja modernimpien menetelmien sijaan) ja pyydän ottamaan yhteyttä Mr. Mayeriin. Vaikka pomon kaikki hevoset ovat tietenkin myynnistä kun hinnasta sovitaan, mä uskon vakaasti, että saan pitää kilparatsuni ainakin vielä kaksi viikkoa. Niin vahvasti Ykkönen kuuluu jo kalustoon, vaikka pomo on ollut myymässä sitä niin kauan kuin jaksan muistaa. Ja renkaanpotkijoita tällä alalla riittää – pomo tuskin saa pariisittarelta edes soittoa, sillä ehkä yksi kymmenestä on tosissaan, ja yksi sadasta tekee kaupat.

”Jos sulla olisi satatuhatta, ostaisitko Ykkösen?” Josefina kysyy multa naisen lähdettyä.

”Ostaisin”, mä vastaan virnistäen. ”Ja sulle Seran.”

”Mahtaisikohan riittää molempiin”, Josefina arvelee ja saattaa olla oikeassa. Huippujen ja huippulupaavien hevosten hinnat ovat ympäri maailmaa pilvissä, paljon ylempänä kuin mihin mulla tulee olemaan koskaan varaa, ja osittain siksikin mä olen hyväksynyt sen, että kesäseikkailut Saksassa ovat nimenomaan kesäseikkailuja Saksassa ja olympiaratsastajaa musta tuskin koskaan tulee. Mä olen erittäin tyytyväinen nykyiseen hevostilanteeseeni, joka on onnellisten sattumien kauppaa sekin, ja mun ja Josefinan elämään Kallassa.

Siitä huolimatta on kuitenkin mieletöntä, että silloin tällöin pomo, Pariisi ja Ykkönen tarjoavat mulle maistiaisia siitä, millaista elämä seuraavalla tasolla voisi olla. Ihmeellistä, mutta ei tarua ihmeellisempää; ja ennen kaikkea kovaa työntekoa.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 03.07.21 18:04
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 4000

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Pariisi
30. kesäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Siellä me sitten yhtäkkiä, vain jokusen tunnin aamuvarhaisen automatkan jälkeen ollaan: Pariisissa. Puistoon pystytetty kisa-alue aivan keskustan uumenissa on meidän tukikohtamme seuraavan neljän päivän ajan, ennen kuin sirkuksemme jatkaa (tai palaa taaksepäin, miten sen nyt ottaa) matkaa Hollantiin.

Pariisissa kaikki on kertaluokkaa tai kahta isompaa kuin Antwerpenin kisoissa, mutta maailma on edelleen yhtä pieni. Heti ensimmäisenä kun mä hyppään hepparekasta alas, mä törmään Isabella Sokkaan.

”Moi!” se tervehtii melkein yhtä aurinkoisesti kuin Pariisin pilvettömän taivaan yllä loimottava valopallo. ”Juuriko tulitte?”
”Kymmenen sekuntia sitten”, mä vastaan totuudenmukaisesti. ”Ajettiin vain tosta Belgian puolelta tänään. Miten teidän matka sujui?”
”Oikein hyvin, suurin osa kallalaisista on ollut paikan päällä jo pari päivää. Hieno kisapaikka!”
”Siltä vaikuttaa”, mä nyökäytän päätäni, vaikka en ole nähnyt rata-alueesta vielä vilaustakaan, ja viittilöin sitten meidän rekkaa kohden. ”Me aletaan ottaa hevosia ulos, etteivät läkähdy. Mutta illalla radalla nähdään.”

”Radalla nähdään”, Isabella toistaa hymyillen ja jatkaa matkaansa kohti jaba-aluetta. Me suunnataan sinne hetken päästä perästä hevosia taluttaen, mutta ei satuta tuttujen kanssa samalle käytävälle: edustusväreistä päätellen meidän lähimmät naapurit ovat brittien hevosia. Merit ja Romy ovat saapuneet aiemmin yhdellä rekalla – vaikka Meritin ensimmäinen luokka on vasta torstaina, Romy on todennäköisesti juuri hyppäämässä, sillä molempien ponien karsinat ovat tyhjiä. Fling sen sijaan hörisee Pupulle lämpimästi, kun mä pyöräytän rautiaat vierekkäisiin tilapäiskarsinoihin.

Me juotetaan omat seitsemän hevostamme ja Meritin ratsut, käydään ilmoittamassa itsemme saapuneiksi kansliassa ja ostetaan lounaaksi tietenkin patongit yhdestä kisa-alueen ruokakojusta. Mä yritän ostaa myös kahvia, mutta mun ja myyjän välillä on eittämättä kielimuuri, sillä saan vain pikkiriikkisen kahvitipan ketsuppiastiaa muistuttavassa kipossa.

”Oh boy”, Joe henkäisee naurettuaan ensin mulle muutaman minuutin. ”You need to ask Josie to teach you some French.”

”Apparently”, mä vastaan synkkänä, mutta Josefina suikkaa suukon mun poskelle ja lupaa tarttua toimeen heti tänä iltana.

”But first, let’s focus on riding.” Josefina väläyttää innostuneen ja ehkä vähän jännittyneen hymyn ja tähyää viereiselle kisakentälle. Nuorten hevosten 125-rataa rakennetaan parhaillaan, mutta itse luokka alkaa vasta muutaman tunnin kuluttua. Eurooppalaiseen tyyliin kisojen aikataulu on väljä, ja me voidaan etsiä nurmikolta hyvä paikka syödä patonkimme ja yrittää bongata ohikulkijoista tuttuja. Joe tietysti tuntee melkein kaikki isommat nimet, mutta kallalaisia mä en huomaa joukosta. Sen sijaan Romy marssii meidän ohi kuin myrskynmerkki eikä reagoi Joen huudahdukseen mitenkään, joten lienee turvallisinta olettaa, että ponit eivät olleet tuoneet sille suurta menestystä kisojen avausluokassa. Onneksi sillekin on vielä luvassa uusi yritys muutaman päivän kuluttua.

Kun meidän luokka lopulta alkaa, myöhäisen iltapäivän aurinko paistaa jo alhaalta ja värjää vastapestyn Grimin kullanväriseksi. Mun ja orin lähtövuoro on jo seitsemäntenä, kun taas Pisanji hyppää ison luokan puolivälissä. Niinpä Josefina ehtii kentän laidalle kannustamaan, kun mut lasketaan radalle. Se varjostaa silmiään toisella kädellään ja huiskauttaa mulle toisella, kun meidän katseet kohtaavat Grimin ravatessa katsomon ohi. Mä vinkkaan Josefinalle silmää ja käännän sitten katseeni rataan, käyn sen vielä kerran ajatuksissani läpi: kertaan lähestymiset ja pidän mielessä Grimille vaikeimmat paikat. Sitten mä saan lähtömerkin, nostan laukan ja lähden matkaan.

Grim hyppää yhtä hyvin kuin kotona, ellei paremminkin, ja niin lupaavalta hevoselta se on aika paljon. Ori on liioitellusti irti puomeista ja työntää itsensä hyppyihin niin voimalla, että mun on muutamaan kertaan vaikeuksia pysyä itse tasapainossa. Aikuistuttuaan Grim on alkanut itse asiassa muistuttaa vähän Carria, mistä johtuen mun on ehkä ollutkin helppo löytää sen kanssa yhteinen sävel. Kasvein koristeltua vesiestettä Grim katsoo jo kaukaa kaarteesta ja laukkaa jokusen sekunnin melkein paikoillaan ennen kuin rohkaistuu liikkumaan eteen, mikä johtaa yhteen aikavirheeseen ja maksaa meille lopulta sijoituksen.

Mutta se ei haittaa, sillä meidän jengin saati kallalaisten tulosvastuu ei suinkaan ole vain mun harteilla. Luokan tuloslistan kärjessä keikkuu tuttuja nimiä: Merikanto on hypännyt Matildan Zelialla hyvän, nopean radan ja vienyt voiton Juuso Shermanin nenän edestä. Mutta upea pikku Pisanji ja Josefina ovat puhtaalla perusradalla sijoittuneet yhdenneksitoista uusinnan kahdesta puomista huolimatta ja pääsevät palkintojenjakoon laukkaamaan kirjaimellisesti auringonlaskuun.

Palkitsemisten jälkeen Pisanji hypähtää mahtipontisen musiikin tahdissa laukalle ja kiitää muiden perässä kunniakierroksen jättimäisen esteareenan ympäri. Vaaleanpunainen rusetti räpsyy sen poskihihnassa. Siinä missä Josefina hymyilee arvokkaan vienosti hevosen selässä sen pärskyessä niin että areena raikaa, mun poskia kivistää leveästä hymystä ja kädet ovat taputtamisesta punaiset.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 02.07.21 19:45
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 4000

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Joachim heittää Rasmusta pariisilaisella croissantilla
2. heinäkuuta 2021
#seikkailusaksassa

Aamuruokinta ja karsinoiden siivous kilpailupaikalla on sujunut jouhevasti, ja Rasmus ja Joachim ovat jo hölkänneet ratsuillaan iltaa ajatellen. Oriit ovat, tietenkin, käyttäytyneet kuten kokeneiden konkareiden kuuluu, eikä tapaturma-altis Ykkönenkään liikkunut epäpuhtaasti Rasmuksen alla. Se olisi varsin hyvin voinut teloa itsensä missä tahansa yhteydessä: kuljetusmatkan aikana, astellessaan ulos autosta tai yön aikana karsinassaan ja ihan viimeistään kilpailupaikalla tapahtuneiden ratsastusten aikana. Vaan ei, Ykkönen jatkaa toistaiseksi harvinaisen ehyttä kilpailukautta ilman saikuttelua. Ehkä tämä vihdoin on orin loistovuosi. Jos Rasmus olisi yhtään taikauskoisempi, hän koputtaisi puuta huomattuaan ajatelleensa niin.

Joe on ilmoittanut, että he saisivat vielä hevosrekan living-tiloista tarpeekseen kilpailumatkan aikana ja varannut — pomon piikkiin, tietysti — reissuporukalle huoneet pariisilaisesta pikkuhotellista. Sinne ei ole kilpailupaikalta pitkä matka, ja kolmikko suuntaa siistiytymään ennen lounasta.

“Mulla ei mene enää kauan”, peilin edessä kasvojaan ehostava Josefina sanoo suihkussa käyneelle ja vaatteensa vaihtaneelle Rasmukselle, joka loikoilee mahallaan sängyllä ja pelailee ajankuluksi puhelimellaan.
“Okei.”
“Kävisitkö sanomassa Joelle, että ollaan valmiit lähtöön?” Josefina pyytää.
“Okei”, sanoo Rasmus taas, könyää jaloilleen ja antaa niiden kuljettaa itsensä naapurihuoneen ovelle.

Joekaan ei enää ole ratsastusasussaan, kun mies avaa Rasmukselle oven. Itse asiassa Joe ei ole asussa ollenkaan; hotellin valkoista kylpytakkia ei kyllä voi laskea sellaiseksi.

“Öh”, Rasmus äännähtää, kun Joe katsoo häntä hetken ilmeettömästi ennen kuin peruuttaa peremmälle huoneeseensa.
“What are you standing there for? Oh, for the love of, well, me, not wearing clothes — come inside”, Joe kehoittaa.
“Why aren’t you dressed?” Rasmus kysyy sulkiessaan oven perässään.
“Why are you?” Joe nakkaa paluupallon villisti hörähtäen.

Vanhempi (muttei mikään ikäloppu!!) mies istahtaa nojatuolille ja rapistelee viereisellä pikkupöydällä lojuvia paperipusseja. Rasmuksen päässä raksuttaa. Nuohan ovat leipomon pusskoita. Joachim kaivaa pussista esiin tuoreelta näyttävän croque madamen.

“I thought we’d head out for lunch”, Rasmus sanoo hitaasti. “That’s why I came — to let you know we’re ready to go.”
“What do you need me for?” Joachim kysyä pärskähtää, laskee leipänsä tyhjän paperipussin päälle ja keskittyy sitten availemaan toista pussia. “To chaperone you?”
“... no? I just figured”, Rasmus jatkaa sinnikkäästi Josefinalta saamaansa tehtävää, “we’d all go together.”

Joen toisesta paperipussista löytyy croissant, joka, ennen kuin Rasmus ehtii oivaltaa mitä oikein tapahtuu, singahtaa matkalle ilmojen halki. Joachim nauraa ilahtuneesti havaitessaan, että hänen heittokätensä on entisellään ja tähtäys osuu napakymppiin.

“Ow!” Rasmus äännähtää. “Why did you… did you just throw a croissant at me?”
“Couldn’t hurt! These things are lighter than air, God bless french boulangers”, Joe maalailee toista, toistaiseksi heittämätöntä croissantiaan ihastellen.
“But — the hell was that all about?”
“Ah, come on, you silly boy. This is Paris, la ville de l’amour. The city of love, you idiot. Go, take your girl out and do not ruin everything by asking me to come with you. Find a nice place to have lunch, walk around holding hands, make out at some stinking old alley that’s too narrow for me to even fit in. Do, you know, coupley stuff. She’d love that.”

Joachim näkee Rasmuksen korvien punehtuvan, hieman poskienkin, ja arvaa jääräpäisestä ilmeestä, että mokoma pojankloppi saattaa vielä vängätä vastaan. Ratsumestari katsoo nuorta miestä kuin nuhdeltavaa lasta.

“Go, before I throw this one at you as well. I’ll be here enjoying my croissants and croque madams and a bottle of sparkling water, and I’ll meet you when it’s time to head back to the arena”, Joe ilmoittaa määrätietoisesti.
“Well, if you’re sure you don’t want to —”
“Positive. I’ve seen this place a thousand times. Besides, as much as I enjoy being the third wheel in your relationship, I really do think she deserves some undivided attention from you every now and then. Now, go. Oh —”, Joachimin äännähdys saa Rasmuksen pysähtymään vielä pieneksi hetkeksi ovensuuhun ja katsomaan ratsumestaria, joka pitää naamansa peruslukemilla vain seuraaviin sanoihinsa asti: “— and thank me later.”
Syvä, villi virnistys ja velmu silmänvinkkaus eivät jätä arvailun varaan, mistä hyvästä Joachim olettaa saavansa kiitosta myöhemmin.

Ramuksen poskien puna ehtii hädin tuskin tasaantua, ennen kuin hän avaa oman huoneensa oven. Josefina seisoo kokovartalopeilin edessä tarkastelemassa asuaan, sievää kesämekkoa, joka pukee hoikkaa vartta kauniisti. Rasmus ajattelee, että koko puhe rakkauden kaupungista on omituista ja ennen kaikkea turhaa. Ei siihen mitään kaupunkeja tarvita.

“Eikö Joe ollut vielä valmis?” Josefina kysyy katsoessaan häntä ensin olkansa yli ja sitten sulavaliikkeisen pyörähdyksen jälkeen suoraan.
“Ei”, Rasmus sanoo ja astahtaa uskaliaasti aivan lähelle tyttöystäväänsä, liu'uttaa toisen kätensä tämän vyötäisille ja silittää toisella naisen käsivarren pehmeää ihoa. “Se haki ruokaa huoneeseen eikä aio mennä minnekään. Oikeastaanhan mekin —”
Mutta Josefina keskeyttää hänet nauraen.
“Ei. Tule nyt, kun kerran ollaan täällä. Mä näytän sulle Pariisin”, tyttöystävä sanoo, astuu taaksepäin ja laittaa päähänsä hatun.

Rasmus ei erityisemmin pidä hatuista, mutta Josefinasta kylläkin, ja Josefina väläyttää hänelle iloisen hymyn ja näyttää hyvältä mekossaan hatulla tai ilman. Miehelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin taipua voimakkaampiin tahtoihin, niin kovasti kuin luppoajan viettäminen huoneessa kaksin Josefinan kanssa olisikin häntä ilahduttanut.

“Niin Joekin käski. Että mennään, nähdään Pariisi ja ollaan, öö, rakastavaisia rakkauden kaupungissa”, Rasmus tiivistää kuivakasti heidän kävellessään kohti hissiä.
“Kuulostaa hyvältä”, Josefina naurahtaa, mutta pohdiskelee sitten. “Vaikka nyt kun mietin asiaa, niin muistaakseni ranskalaiset itse ei kyllä pidä Pariisia rakastavaisten kaupunkina. Niiden mielestä rakkauden kaupunki on Venetsia. Tai ehkä Rooma. En muista tarkkaan.”

Hissin ovet sulkevat heidät kahdenkeskiseen rauhaan.

“Ihan kuin se olisi aina vihreämpää jossain muualla”, Rasmus toteaa yhä kyseenalaistaen koko rakkauskaupunkikonseptin.
“Mikä niin?” Josefina kysyy ujuttaessaan siroja sormiaan Rasmuksen omien lomaan.
“Rakkaus”, mies sanoo miedosti kiusaantuneena siitä, että joutuu tarkentamaan, ja Josefina naurahtaa ja katselee häntä kaunis ilme kasvoillaan.
“No, ei se minusta ole”, tyttöystävä tuumaa kepeästi, kurtistaa sitten mietteliäästi kulmiaan ja nyppäisee jotakin miehen pähkinänruskeiden hiusten seasta juuri ennen kuin hissi hidastaa kulkuaan ja pysähtyy katukerrokseen. “Rasmus, miksi sulla on murusia hiuksissa?”
“Joe heitti mua croissantilla päähän.”
“Aivan.”

Pariskunta astelee puolipilviseen pariisilaiseen kesäpäivään ja lähtee rohkein mielin selvittämään, onko sikäläinen romantiikka kuitenkaan kotinurkkia ihmeellisempää.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.07.21 12:38
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9722

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Lumouksia
26. kesäkuuta 2021

"Mitäs juhannustaikoja keksittäisiin?" kysyn kepeästi Rasmukselta, joka retkottaa kesäasuntomme edustalla pyökkipuun varjossa ja kohottaa laiskasti päätään katsoakseen minuun. Tirskahdan. Tekemäni kukkaseppele, jolla olen Rasmuksen kruunannut, on aivan vinossa ja poikaystäväni näyttää siltä kuin olisi juuri herännyt päiväunilta. Meillä on harvinainen vapaa viikonloppu. Edessä on niin tiivis matkarupeama kilpailuineen, että tekee taatusti hyvää ladata akkuja ennen lähtöä Antwerpenin kautta Pariisiin ja lopulta Harderwijkiin.
"En mä tiedä mitään taikoja", Rasmus väittää, mutta rypistää sitten kulmiaan ja tyrskähtää vähän. "Eikö ne ole kaikki jotain semmoisia, että syödään kukkia ja juostaan alasti pitkin pitäjää? Mä en taida välittää sellaisista taioista kovasti."
"Ei todellakaan juoksennella alasti minnekään", sanon kauhuissani — edes pari nauttimaani sangrialasillista ei saa sitä kuulostamaan hyvältä idealta.
"Sitähän minäkin. Ja voin olla väärässä, mutta eikös niiden juttujen tarkoitus yleensä ole löytää tuleva puoliso? Pidän nykyisestä, kiitos vain."

Hymyilyttää ja tulee lämmin olo. Näperrän omaa seppelettäni hetken keskittyneenä ihan vain nautiskellakseni siitä tunteesta, jonka avopuolisoni sanat minussa herättivät.

"Totta", sanon asettaessani lopulta kukkaseppeleen omaankin päähäni. "Siihenhän ne kai enimmäkseen tähtää."
"Jos olisi sellainen taika, josta tulisi loputtomasti rahaa, jolla voisi pitää kymmenittäin hyviä hevosia, niin sitten kannattaisi alkaa loitsimaan."
"Tai jos laittaisi seitsemän heinänkortta tyynyn alle ja sitten näkisi seuraavan hevosensa. Sekin olisi aika hyvä", ehdotan, mutta Rasmus kyseenalaistaa taian toimivuuden asiaankuuluvalla huomiolla:
"Sitten meidän pitäisi nähdä uusi hevonen joka yö. Musta tuntuu, että meidän sängyssä on aina heinänkorsia, kun niitä kuitenkin tarttuu jostain hiuksiin ja vaatteisiin."
"Paitsi jos taikuus toimii vain juhannusyönä", pistän väliin.

"Millaisen hevosen sä sitten haluaisit nähdä?" Rasmus kysyy uteliaana, kohottautuu kyynerpäidensä varaan ja hörppää sangriaa.
"No en mä tiedä", sanon välttelevästi. "Onhan mulla nyt jo noita hevosia, Granni ja Riesa, ja Pikikin ainakin toistaiseksi. Mutta jos mä nyt vielä jonkun hevosen hankkisin… siis oikeastaan musta Sera olisi kauhean kiinnostava. Se Pisanjin ja Oberonin varsa."
"Joe olisi riemuissaan. Se epäilee, että siitä varsasta kasvaa kunnon viripää", Rasmus virnistää. "Kun Oberon ja Pisanji on niin outoja."
"No joo, mutta kun mä pidän Pisanjista ihan hirmu paljon", puolustan lemppariani. "Se on oikeastaan aika samankaltainen kuin Piki."
"Paitsi ettei Piki ole yhtään niin arvaamaton ja säikähteleväinen. Ja se hyppää mitä vaan rohkeasti eikä kiellä niin kuin Pisanji… ja Oberon vasta iskeekin joskus jarrut pohjaan ihan yhtäkkiä."
"Silti mä voisin vaikka ostaa Pisanjinkin, jos mulla olisi rajattomasti rahaa ja aikaa", väitän, ja Rasmus pudistaa päätään.
"Sä olet outo", se sanoo, mutta ei mitenkään ilkeästi, ja sitten se vielä livauttaa taikasanoja suustaan: "Kaunis kesäneito."
"Ai", hymähdän kainosti ja piiloudun kännykkäni taakse. Peilaan etukameralla kukkaseppelettäni ja asettelen sen vielä nätimmin, ja sitten konttaan viltillä vähän lähemmäs Rasmusta ja käsken sen ryhdistäytyä yhteiskuvaa varten. Rasmus on jo aika kauan aikaa sitten lakannut nurisemasta, ettei se osaa olla luontevasti selfieissä, sillä mä olen kuitenkin somekansalainen eikä mun kanssani ole helppo seurustella ilman että oppii tuntemaan omat hyvät kuvakulmansa.

"Kiitos kärsivällisyydestä", sanon, kun olen saanut mieluisan kuvan ja alan mallailla siihen sopivaa filteriä IG-storya varten. "Tästä tuli kiva! Ehkä voisit lähettää sen sun äidille juhannustoivotuksen yhteydessä."

Se kuljettaa ajatukseni oman perheeni WhatsApp-ryhmään, jonka olen mykistänyt mutta jota silti säännöllisesti seuraan. Niin teen nytkin. Vilhelmina, Johannes ja lapset ovat Gullössä viettämässä juhannusta, ja selaan sydän ikävästä pakahtuen kauniita, suloisia, kesäisiä, aurinkoisia ja ihania kuvia Iriksestä ja Felixistä, laiduntavista hevosista, mansikkakakusta ja... kodista. Kaikkien niiden kuvien sekaan solahtavat Alexanderin lähettämät kuvat, joissa esiintyvät enimmäkseen eri hevosten korvat, kentän hiekkaa ja kaistaleita esteradasta. No rest for the wicked, isoveli kirjoittaa.

Tovin emmittyäni lähetän juuri ottamani kuvan meistä ryhmään. Trevlig middsommar, kirjoitan minä, ja lisään perään sydänemojin, jonka kuitenkin pyyhin pois. Vaihdan tilalle auringon. Sydämellisiä terveisiä en vielä pysty isälle laittamaan, enkä oikein äidillekään. Läheisimmille ystävilleni Hannalle ja Heidille sen sijaan lähetän toivotukset sydämen siivittäminä, ja sitten Aliisallekin, joka vastaa iloisella selfiellä ja kuudellatoista iloisella emojilla. Tuntuu hyvältä muistaa, että vaikka olemmekin taas saksalaisessa kesäkuplassamme ja kaukana maailmalla, läheiset ihmiset ovat läheisiä ihmisiä etäisyydenkin takaa. Kun Amelie Chaputkin sopivasti laittaa yhteiseen keskusteluumme juhannuksentoivotukset, vastaan hänellekin samalla mitalla ja kuvan kera. Hymyilyttää. Emme ehkä tunne yhtä pitkän ajan takaa kuin Hanna ja minä, tai ole tutustuneet samalla tavalla intensiivisesti kuin tutustuin Aliisaan hänen kämppiksenään eläessäni, mutta minulla on hassu, hyvää lupaava tunne aikaa syvemmästä yhteydestä. Pianpa tapaamme, ja sitten voin tunnustella välejämme tarkemmin.

Päätän somehetkeni, kun Rasmus kaataa meidän kummankin laseihin sangriaa — kannun loput lähestulkoon säntillisellä tasajaolla — ja hipsuttaa nenällään ja huulillaan niskaani ja sormillaan käsivarttani. Hymyilen, annan poikaystävälleni sangrianmakuisen suudelman ja palaan vielä vanhaan puheenaiheeseen.

"Mitähän pomolle pitäisi maksaa, että se suostuisi myymään Seran?" kysyn niin kepeään sävyyn, että se voisi ihan hyvin olla vitsi.

Niin sen pitäisikin olla. Eihän minun ole mitään järkeä ostaa kolmatta ikiomaa hevosta!

"Sä taidat oikeasti tykätä siitä", Rasmus tuumaa ottamatta kantaa hintapolitiikkaan.
"Joo, vaikka ei siinä ole järkeä."
"Ei elämän hyvissä asioissa aina ole", Rasmus sanoo ja kannustaa: "Ainahan voit kysyä. Mutta ole varovainen, Dierk ei varmasti tee pehmeäsydämisiä halpoja tutunkauppoja."
"Ei varmasti teekään, enkä mä ole valmis maksamaan ihan mitä tahansa", vastaan, niin kuin olisin jo päättänyt kysyä lumoavan kauniin läsipäisen rautiaan kauppahintaa. En ole, vaikka kysyminen ei mitään maksakaan. Ehkä minä vain muistan varsan näyttävän paremmalta ja vaikuttavan kivemmalta kuin se onkaan. Ehdotan Rasmukselle, että jonakin vapaapäivänä ajamme Debbie Fischerin tilalle tervehtimään Desiä ja Ilvettä, ja me molemmat tiedämme, että tahdon myös nähdä Seran.

Rasmus suostuu hetkeäkään empimättä, tietenkin, onhan hänellä varmasti ikävä Laran kuopusta ja muutenkin sydämessä pehmeä paikka pienille hevoslapsille.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.06.21 20:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9722

Pikin päiväkirja

Myrskyn jälkeen
24. kesäkuuta 2021
Ätsiu ja auts, sanoo Josefina

#seikkailusaksassa

Josefinaa aivastuttaa ja kantapäätä kirvelee. Olisihan se pitänyt arvata: vaikka rymisevä ukonilma ja ryöppyävä rankkasade hetkeksi vapauttivatkin ensimmäisiä viikkoja sävyttäneen painostavan ja hiostavan hellesään, aina ilmestyy uusia harmeja. Kun Josefina sitten lopulta aivastaa, Rasmus ilmestyy kuin noiduttuna hänen vierelleen.

"Sä vilustuit eilen", se sanoo syyttävästi.
"Enkä vilustunut", Josefina väittää ja niiskaisee sanojensa vakuudeksi. Pisamaisilta kasvoilta näkee nolostumisen merkkejä, kun Josefina ymmärtää, kuinka epäuskottavalta hän kuulostaa.
"Se sateessa tanssiminen taisi olla liikaa", Rasmus sanoo, nyt aiempaa empaattisempaan sävyyn, ja puoliksi silittää ja puoliksi taputtaa tyttöystävänsä hartiaa kömpelönä lohdutuksen eleenä.
"Ehkä. Mutta olihan se ihan hauskaa, vaikka mä en mikään suuri sadetanssija olekaan. Joe jotenkin… tempaisee mukaansa. Kaikkeen."
"Niin tekee, myös ihan kirjaimellisesti", Rasmus yskähtää, mutta palaa sitten alkuperäiseen aiheeseensa: "Ei kai sulla ole kovin kipeä olo?"

Josefina huiskauttaa huolettomasti kättään ja tarttuu toisella Pikin suitsien niskahihnaan.

"Ei, ei, kunhan aivastuttaa välillä ja vähän nenä vuotaa. En mä suostuisi tulemaan kipeäksi nyt, kun Pariisi odottaa. Pisanjin treenit on menneet niin hyvin, ja onhan se hyvää valmistautumista Power Jumpiin, ja muutenkin — Pariisissa on aina ihan kiva käydä."
"Tohon mä en osaa sanoa mitään. Mä oon kuulemma käynyt siellä myös, mutta olin jotain puoltoistavuotias, tai puolivuotias, tai miten se nyt olikaan. En joka tapauksessa muista siitä mitään", Rasmus kertoo juuri kun Romy astelee satulahuoneeseen. Josefina, joka on ollut sanomaisillaan jotakin Rasmukselle, päätyykin nyökkäämään teinitytölle.

"Hi, Romy", Josefina tervehtii ja jatkaa Rasmuksen hienoisesta irvistyksestä huolimatta kertomalla, että he ovat lähdössä kävelyttämään hevosiaan maastoon ja kaiken muun hyvän lisäksi kysymällä, tahtoisiko teini tulla mukaan.
"Thanks, but no", Romy sanoo, ei kenenkään yllätykseksi, mutta silti Rasmuksen suureksi helpotukseksi.

Varttia myöhemmin Rasmus punttaa Josefinan Pikin paljaaseen selkään ja kipuaa sitten Carrin satulaan. Ori ja tamma suhtautuvat toisiinsa etäisen kohteliaasti: seurallinen Piki kyllä kurottaa turpaansa kohti Carria, mutta sen läheisempää tuttavuutta hevoset eivät ryhdy hieromaan. Josefina on jättänyt uutuuttaan hiertävät kisasaappaansa talliin ja ratsastaa kangaskengissä toivoen visusti, ettei pomo satu todistamaan hänen löperöä varustustaan. Tänään saappaatkin olivat sentään jo hieman pehmenneet eivätkä yhtään niin kamalat jalassa kuin pari päivää aiemmin ensimmäistä kertaa käytössä ollessaan, mutta vereslihalle hioutuneet kantapäät ovat vielä kovin arat.

Pikin selkä ei ole mukavimmasta päästä. Sen Josefina havaitsee hyvin pian kyytiin päästyään, muttei viitsi viivyttää lähtöä hakemalla sittenkin satulaa. Sen sijaan hän harhauttaa itseään (aivastettuaan taas kerran) palaamalla aiheeseen, joka satulahuoneessa pääsi vireille.

"Mitä luulet, onkohan sun äidillä tallessa jotain sun vauvakuvia? Ja muutenkin sun lapsuudesta", Josefina kysyy poikaystävältään, joka irvistää taas.
"On varmasti kansiotolkulla, mutta mä aion kieltää sitä näyttämästä niitä sulle. Ei varmasti tee hyvää meidän seksielämälle, jos sä näet kaikki ne nolot kuvat musta pelkissä vaipoissa ja joku vati päässä", Rasmus epäilee.

Josefina nauraa kikattaa niin että on vähällä horjahtaa sivuun Pikin luisevalta selänhuipulta.

"Hupsu! Enhän mä niitä nyt sua nolostuttaakseni aikoisikaan ihailla. Musta olisi vaan tosi mielenkiintoista tietää, millainen sä oikein olet ollut ja miten susta on tullut tollainen", Josefina kertoo, eikä Rasmuksen onneksi pyydä häntä kertomaan elämäntarinaansa itse sillä puna(posk)isella sekuntilla. "Enkä mä kyllä sitä paitsi kehtaisi kysyä siltä, ettei se vaan alkaisi kuvitella, että mulla on vaikka joku vauvakuume ja rupeaisi intoilemaan mummoksi tulemisesta. Vaikka en mä tiedä, toivoisiko se edes… no niin. Mutta joka tapauksessa… olisihan se hauska nähdä jotain lapsuusmuistoja." Josefina aivastaa puheidensa päätteeksi eikä näe Rasmuksen vaihtelevan painoa puolelta toiselle Carrin satulassa niin, että ori steppaa pari askelta suuntaan ja sitten toiseen.

"Miksi sä oikein pyysit sitä Romya meidän mukaan?" poikaystävä vaihtaa puheenaihetta hevosten keinuessa varjoisasta notkelmasta aurinkoiselle aukealle.

Josefina katselee apilankukkien täplittämää niittyä oikealla puolellaan ja sitten vasemmalla avautuvaa laajaa, hyvin hoidettua peltoa. Hän miettii hetken ja rapsuttelee Pikin harjantyveä. Hevosen paljas selkä hänen allaan tuntuu edelleen epämiellyttävältä, ja ohikiitävän hetken ajan Josefina ajattelee, että tuskinpa sekään tekisi heidän seksielämälleen hyvää, jos kantapäiden hankaumat saisivat seuraa. Voi taivas. Voi kunpa niin ei kävisi.

"Mä luulen, että se on aika yksinäinen", hän veikkaa.
"Ei se kyllä kamalasti yritäkään tulla meidän mukaan", Rasmus tuumaa.
"Yrittäisitkö sä, jos olisit noin nuori ja aikuisten keskellä?" Josefina kysyy. "En mä ainakaan uskaltaisi. Musta olisi kuitenkin kiva, että sillä olisi suurin piirtein mukavaa eikä sen tarvitsisi tuntea oloaan tosi ulkopuoliseksi."
"Sä se kyllä suhtaudut kaikkiin tosi kauniisti", Rasmus toteaa, ja hänen äänessään on hiljaista arvostusta; onhan Josefinan empaattisuus yksi niistä piirteistä, jotka naisessa alunperinkin häntä viehättivät, ja ehkä hieman hämmensivätkin. "Ymmärrät kaikkia."
"Äh, en kai sentään ihan kaikkia, mutta kyllä mä yritän", Josefina kiemurtelee ja ajattelee, että jos hän kykenisi ymmärtämään kaikkia, hänen välinsä hänen omiin vanhempiinsa eivät olisi niin kovin kummalliset. "Ja Romy… musta tuntuu, että se on kuitenkin tosi kiintynyt sen poneihin —"
"Sehän hädin tuskin hoitaa niitä —"
"— niin mutta se pelkää, että se menettää Duckin, ja ehkä Pollynkin, eikä saa enää ratsastaa. Mä juttelin sen kanssa vähän pari päivää sitten, ja se paljasti, ettei sen isä oikein ole innoissaan siitä kun sillä on kaksi ponia ja se laiminlyö kouluaan. Vaikka kuulemma Romy tekee parhaansa. Se ei vain ole kovin hyvä koulussa, vaikka se paiskiikin kovasti töitä", Josefina puolustelee itselleen vierasta tyttöä ja Rasmusta hymyilyttää.
"Sä suhtaudut kaikkiin niin kauniisti", mies toistaa.
"En mä tahdo rumastikaan suhtautua", hänen tyttöystävänsä mutisee posket lievästi punehtuneena.

Sateen jälkeen kaikkialla on hivenen raikkaampaa, jos nyt ei aivan viileää sanan varsinaisessa merkityksessä, ja hevoset liikkuvat halukkaasti. Josefina, joka varjelee takapuoltaan hankaumilta, kieltäytyy kuitenkin Rasmuksen ehdottamista ravi- ja laukkapätkistä ja silittää pahoittelevasti Pikin kaulaa, vaikkei tamma ymmärräkään, että juuri sen oma ratsastaja evää siltä mukavan maastolaukan. Taivas on jälleen pilvetön. On vain ajan kysymys, milloin kuumuus ja ilman painostavuus palaavat entiselleen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.06.21 7:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 52
Luettu: 2675

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Myrskyn silmässä
23. kesäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Kisaturnee lähestyi, eikä kokeneita kisahevosia – Silveriä, Pupua, Ykköstä, Lätsää – hyppyytetty enää juurikaan. Niiden osalta treeni oli tehty jo paljon aiemmin, joten lähinnä me pidettiin ne kevyillä sileän treeneillä ja maastoilulla vetreinä ja tyytyväisinä, valmiina matkaa varten. Josefinalla oli edelleen kädet täynnä töitä kolmivuotiaiden kanssa, ja mä olin saanut hypätä jonkun kerran Philillä ja tehnyt Grimin kanssa viimeistelytreenejä. Kaja ei ollut järjestelyyn tietenkään täysin tyytyväinen, mutta se oli siksi aikaa siirtynyt nuorten orien parista ratsastamaan lähinnä GP-tason Karinaa ja Giniä, ja laatuhevosilla viilettäminen vaikutti saavan sen paremmalle tuulelle.

Carri ja mä oltiin päästy liki kohtuulliseen yhteisymmärrykseen pomon avustuksella. Se oli ratsastanut oria muutaman kerran itse ja pitänyt sitten mulle pari valmennusta, joihin oli sisältynyt kohtuullisen kovasanaista palautetta ja mun osalta myös muutama lähinnä itselleni suunnattu kirosana, mutta sen jälkeen hevonen oli taas hypännyt paremmin. Vaikka mä olin miettinyt jättäväni Carrin Graubachiin, pomo oli käskenyt ilmoittamaan sen 140-luokkiin, kerta hevonen sillä tasolla oli, ja ratsastamaan itse omalla tasollani. Vaikka musta välillä tuntui, että se taso oli 80 sentin Pollux-luokka, mä tein työtä käskettyä.

Saksassa oli ollut kesäkuun puolivälin jälkeen pelkkää hellettä aamusta iltaan ja joskus öisinkin. Vissya ja aurinkorasvaa meni litratolkulla, samoin kuin hevosten elektrolyyttijauheita, suolaa ja hyttysmyrkkyä. Jossain määrin helteeseen tottui ja hiestä litimärkänä olemisesta tuli mulle luonnollinen olotila, mutta paikoin keli oli näännyttävä. Aina välillä säätiedote lupaili sadetta, mutta sitä ei koskaan tullut, ja taivas hehkui helteisen vaaleansinisenä päivästä toiseen.

Kunnes keskiviikkona alkoi tapahtua: mä olin juuri tekemässä viimeistä estetreeniä Carrin kanssa ennen kisoja, kun horisonttiin alkoi kasaantua pilviä. Aluksi ne olivat vaaleanharmaita ja osin kellertäviä, mutta kun mä olin viimeisen linjan ja loppuravien jälkeen siirtänyt Carrin käyntiin ja antanut sille pitkän ohjan, pilvet olivat muuttuneet mustiksi. Jyrinä kuului aluksi kaukaa, mutta jo muutamassa minuutissa pilvet olivat suoraan Graubachin päällä uhkaavina, viimeisenä tyynenä hetkenä ennen myrskyä.

Tuuli nosti kentän hiekan ilmaan pyörteiksi ja lennätti sitä suuhun ja silmiin. Carrin loppukäynnit jäivät kesken, kun mä hyppäsin alas sen selästä ja lähdin juoksuttamaan sitä kohti tallia juuri, kun ensimmäiset pisarat kopsahtelivat mun kypärään. Josefina tuli mua vastaan tallikäytävällä Joe perässään ja heitti mulle riimun.

”Hevoset pitää hakea äkkiä sisään”, se sanoi. ”Nyt se myrsky sitten tulee.”

Mä jätin Carrin varusteet päällä karsinaan odottamaan ja ampaisin Josefinan ja Joen perässä pihalle. Kymmenissä sekunneissa muutama pisara oli muuttunut maailmanlopun kaatosateeksi, joka kasteli meidät läpikotaisin siinä ajassa, mikä meillä kesti spurtata tarhoille. Jester ja Fling laukkasivat hännät soihtuina tarhojaan ympäri ja Kidkin, joka oli elämässään ehtinyt nähdä jo kaikki säät ja paljon enemmänkin, pyöri omansa edustalla korvat luimussa ja puhisi levottomana, kun mä menin ottamaan sitä kiinni.

Kid ampaisi heti portilta kohti tallia niin, että mä olin menettää tasapainoni. Riimunnaru valui mun käsien välistä ja poltti kämmenpohjia samalla, kun elämä vilahteli mun silmien edessä. Musta tuskin jäisi jäljelle mitään, jos mä päästäisin mittaamattoman arvokkaan hevosen karkuun – oikeastaan silloin olisi sama kuolla itse vaikka salamaniskuun. Viime hetkellä mä onnistuin nykäisemään vastaan ja sain Kidin käännähtämään takaisin mua kohden. Ori levitteli sieraimiaan ja nosti päänsä korkeuksiin, mutta mä kaikkien mahdollisten ohjeiden vastaisesti kiersin riimunnarun käteni ympärille – murtunut ranne tai käsi olisi pieni murhe vaihtoehtoisen katastrofin rinnalla – ja puristin sitä sormet valkoisina. Kid tanssahteli mun rinnalla kilometreiltä tuntuvan matkan tallia kohden sadepisaroiden muuttuessa rakeiksi ja sitten takaisin vedeksi, ja kun me lopulta oltiin saatu kaikki kolme hevosta karsinoihinsa turvaan, mä huomasin mun käsien tahtomattanikin tärisevän vähän.

Kun mä oltiin tarkistettua hevosten kunto ja mä olin hoitanut Carrin pois, me seisottiin Josefinan kanssa tallin ovilla katsomassa luonnon ihmeellistä ja voimakasta näytelmää kylki kyljessä. Salamat halkoivat teräksenharmaata taivasta niin laajalti, että hetkeksi koko maailma muuttui siniseksi. Kului sekunti tai kaksi, ja sitten jyrisi. Tuuli taittoi puut kymmenien asteiden kulmaan, ja taivaalta ryöppyävä rankkasade hakkasi kuivunutta maata aaltoina. Hiekalla ei ollut mitään mahdollisuuksia imeä sitä sisäänsä riittävän nopeasti: piha muuttui yhdeksi jättimäiseksi lammikoksi, jonka pintaa pisarat rummuttivat.

”Are you afraid?” Joen ääni kuului meidän takaa, ja samassa se kaappasi meidät molemmat kainaloonsa. ”Don’t be afraid! I’ll protect you.”

”We’re not afraid”, mä pyristelin irti hikisestä halauksesta.

”Should we then dance in the rain?” Joe ehdotti seuraavaksi ja tarttui Josefinaa kädestä. Hetkessä se hullu oli vetänyt Josefinan mukaansa rankkasateeseen ja pyöritti sitä villisti ympäri. Yhdellä kierroksella se tarrasi mua paidanhelmasta ja nykäisi, ja vaikka mä olin välissä ehtinyt hitusen kuivahtaa, mä olin sekunneissa jälleen läpimärkä.

Useamman viikon hellejakson lämmittämällä iholla kylmä sade tuntui kieltämättä ihan hyvältä, mutta silti mä toivoin, ettei me jouduttaisi myrskyn silmään enää toista kertaa.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 23.06.21 23:41
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 4000

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Kalat vedessä ja maalla
14. kesäkuuta 2021 #seikkailusaksassa

Ensimmäiset kaksi viikkoa Saksassa menivät kuin siivillä. Jotenkin musta tuntui, että erityisesti tällä kertaa mä solahdin tallin arkeen kuin kala veteen. Siitä huolimatta, että suuri osa tammoista oli varsalomalla, hevoset olivat pitkälti tuttuja ja erityisesti Ykkösen kanssa mä olin heti löytänyt yhteisen sävelen. Jos ei laskettu pomon hiuksianostattavaa sisarentytärtä, jota mä en mielellään ajatellut ollenkaan, talliporukka ei ollut liiemmin vaihtunut, ja jopa meidän kesäasunnon kaapeista löytyi mun sukkia ja yhdet kisahousut, joita olinkin etsinyt kerran talvella. Kaikki oli ennallaan ja sitten kuitenkin sopivasti muuttunut, mennyt eteenpäin niin kuin elämän kai piti mennä.

Josefinakin tuntui viihtyvän hyvin ja oli selvästi löytänyt paikkansa nuorten hevosten satulasta. Cash ja Phil olivat oppineet taas paljon uutta sitten viime näkemän, ja Josefinan työ Fionan ja Divan kanssa oli alkanut lupaavasti. Niiden kanssa ei ollut mikään kiire ja Josefina oli saanut tehdä pohjatyöt haluamassaan tahdissa perusteellisesti, mikä näkyi rentoutena hevosissa ja toisaalta myös läheltä piti -tilanteiden vähyytenä. Siitä mä olin erityisen kiitollinen, sillä mä en saattanut vieläkään uskoa, että Josefinan kylkiluut olivat lopullisesti parantuneet eivätkä saattaisi katketa kolmeen osaan hetkenä minä hyvänsä. Pomo vaikutti tyytyväiseltä Josefinan kädenjälkeen ja oli kehunut Pikiäkin, mikä oli selvästi kohottanut Josefinan itseluottamusta ja kisaintoa.

Sille ehkä olikin tarvetta, sillä Antwerpenin kisoihin oli enää vajaa kaksi viikko aikaa, ja sieltä me taas jatkettaisiin suoraan Pariisiin. Pomo oli päättänyt laittaa Josefinalle kisattavaksi vain Pisanjin, joka oli muuttunut jos mahdollista entistäkin vitivalkoisemmaksi ja vauhdikkaammaksi. Joachim hyppäisi Silverillä, Pupulla ja Lätsällä, ja Merit oli luojan kiitos saanut Oberonin vaivoikseen ja toisi sen suoraan Pariisiin yhdessä Nottin ja Flingin kanssa. Mä taas ottaisin ratsuikseni Ykkösen ja Grimin, mikä oli saanut Kajan luomaan muhun jo nyt kitkeriä katseita. Viimeisenä hevosena rekkaan me mahdutettaisiin Carri, jos mä vain pääsisin orin kanssa samalle sivulle ennen lähtöä.

Vaikka pomo ei ollut vielä sanonut mulle asiaa suoraan, mä tiesin, ettei se ollut kovin tyytyväinen Carrin edistymiseen vuoden aikana ja todennäköisesti kuvitteli mun laiskotelleen koko talven. Oli totta, ettei ori ollut nostanut tasoaan kummoisesti edelliskaudesta, mutta mä olin pitkään ajattelut sen johtuvan ikävaiheesta ja siitä, että suurin kiihdytys 140-tasolle oli jo tehty. Jokainen viisi senttiä lisää estekorkeutta vaatisi paljon treeniä ja kisakokemusta, jota me ei oltu oikein talven aikana halleissa saatu, ja siltikin saattoi olla, että orin maksimikapasiteetti saavutettaisiin jossain vaiheessa ennen GP-tasoa. Mutta oli totta, että joku oli mättänyt Carrin kanssa viime aikoina. Mä en nähnyt orin kanssa paikkoja enkä osannut ratsastaa sitä esteille niin, että olisin tehnyt hyppäämisen sille helpoksi. Mun ja sen meno oli jotenkin kulmikasta ja töksähtelevää, niin kuin kalan kuivalla maalla, eikä me tehty yhteistyötä vaan lähinnä kiristettiin toistemme hermoja.

Pomo oli ehtinyt katsomaan mun ja Carrin perään jo pariin otteeseen, mutta suuria läpimurtoja ei ollut tullut. Eikä tullut maanantainakaan, vaikka hevonen hyppäsi kohtuullisen virheettömästi ja mäkin ratsastin kai kohtuullisen hyvin, päätellen siitä, ettei pomo viitsinyt alkaa ripittää mua valmennuksen lopuksi vaan rypisti kulmiaan ja ehdotti, että kokeilisi Carria itse seuraavana päivänä.

”Miltä tuntui?” Josefina kurkisti Carrin karsinaan, kun mä olin kiinnittämässä kylmäyssuojia sen jalkoihin.

Mä huokaisin. ”Ehkä vähän parempi. En mä tiedä, mikä on vialla, mutta ei Carri hyväkään ole. Aika turhauttavaa. Pomo hyppää sen itse huomenna.”

”Höh”, Josefinakin kurtisti kulmiaan. ”Ehkäpä se keksii mitä tehdä. Joe kyseli vielä maastoseuraa, kiinnostaako?”

Hetken verran olin jo vastaamassa, etten jaksaisi, mutta ehkä kunnon kiitolaukka Graubachin hiekkasuoralla saisi ajatukset pois hankaluuksista Carrin kanssa. ”Mennään vaan”, mä myönnyin.

”Kiva! Jester vai Gin? Joe ottaa kuulemma Zilverin.”

”Jester”, mä valitsin kahdesta tuulennopeasta orista vielä nopeamman. Vaikka Jester oli hypätessä ärsyttävänkin halukas lisäämään vauhtia jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa käänteessä, maastoratsuna se oli ehkä tallin parhaita. Sen kyydissä tuskin ehtisi ajatella muuta.

Ja kun me sitten puolta tuntia myöhemmin kiidettiin laukkasuoraa kaukana tallin hollantilaisorien edellä, kaikki maailman murheet jäivät roikkumaan taaksemme Jesterin kavioiden nostattaman pölypilven kanssa. Jos jossain Carrin ihmeelliset ongelmat selviäisivät, niin Riesenbeckissä, ja jos joku osaisi auttaa ratkomaan niitä, olisi se tietenkin itse Dierk Mayer.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.06.21 23:15
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 4000

Pikin päiväkirja

Romy
11. kesäkuuta 2021
Rasmus saattaa olla jo aikuinen, mutta Romy ei

#seikkailusaksassa

Romy jättää itsestään pieniä jälkiä sinne tänne. Josefina, jota hapsottavat epäjärjestelmällisyyden alut muutoin säntillisen siistissä tallissa ahdistavat, huomaa noukkivansa seitsemättä kertaa kuluneiden neljän päivän sisällä jotakin Romylle kuuluvaa paikasta, johon se ei kuulu. Sivusilmällä hän on huomannut tunnollisen Linuksenkin tekevän samaa, ja Kaja on jo aamulla tulistunut uuden tulokkaan levälleen jättämiin varusteisiin niin, että on antanut hänen kuulla napakasti kunniansa. Sitten Kaja vasta olikin vähällä menettää todella malttinsa, kun puhuttelun kohde ei osoittanut minkäänlaista katumusta, ja ilman Edin sovittelevaa väliintuloa tallin käytävällä olisi takuuvarmasti käyty oikea ilmiriita.

Pikin suitsien solki solahtaa sulavasti kiinni, ja Josefina silittää tammaa ennen kuin vetää hanskat käsiinsä ja taluttaa ratsunsa ulos puolipilviseen kesäkuuhun. Ohimennen hän miettii, kuinka äkkiä kaikkien heidän elämänsä ovatkaan asettuneet uomiinsa: Piki käyttäytyy kuin olisi kotonaan täällä, tiimityöskentely ihmisten välillä on alkanut rullata niin kuin mitään taukoa ei tällä kokoonpanolla olisi ollutkaan ja Josefinassa itsessään vallitsee rauha, jollaista hän ei Kallassa kokenut enää aikoihin. Rauha on hieman lepattava ja levoton, mutta se on kuitenkin olemassa nyt kun opiskelustressi on irroittanut hänestä otteensa ja perhehuolet jääneet satojen kilometrien päähän.

On vaikea olla mielissään siitä, että nyt kaikkea sitä rauhaa, tasapainoa ja kotoisuutta on saapunut horjuttamaan Romy upeine poneineen. Josefinan ja Pikin saapuessa kentälle tyttö kiidättää kuvankaunista voikkoaan kohti suhteutettua linjaa, ja pomon leuat puristuvat hetkeksi yhteen. Josefina arvaa, että linjan ratsastamisesta on keskusteltu vain hetkeä aiemmin, kenties jo kolmatta tai kuudettatoista kertaa, eikä itsevarma tyttö ole ottanut konkarin ohjeista onkeensa. Dierk Mayer on ehkä iän ja elämänkokemuksen tasaannuttama, mutta kärsivällinen mies hän ei ole. Pikin satulavyötä kiristäessään Josefina laskeskelee sekunteja ja odottaa äkäistä palautepurkausta.

Sitä ei tule. Hämmentävän tyynenä, vain paikoitellen jähmeä elekieli hermojen kiristymisen paljastaen, pomo käskee Romya hidastamaan ja lähestymään tehtävää uudelleen ilman hurjaa ponin patistelua.

"Anna sen tehdä oma työnsä", Dierk sanoo saksaksi, eikä sivusta seuraava Josefina tietenkään ymmärrä ohjeistusta, mutta jokin siinä puheenvuorossa menee perille: Romy ratsastaa nyt maltillisemmin, prässäämättä poniaan.

Poni on hurjan hieno. Se on kaunis, kuuliainen ja laadukas. Se hyppää helposti ja laukkaa voimakkaasti. Omaa nätisti mutta ponioria vaatimattomammin liikkuvaa puoliveristään verryttelevä Josefina aprikoi, mahtaako Romy ymmärtää, kuinka etuoikeutetussa asemassa onkaan huippuponeineen, merkkivarusteineen ja valmentautumismahdollisuuksineen. Ainakaan teini ei anna eleelläkään viitteitä ymmärryksestä. Josefina itse on kipuillut etuoikeuksiensa kanssa siitä lähtien, kun koululaisena oppi ymmärtämään, että valtaosalle hänen luokkalaisistaan yhdenkin hevosen omistaminen olisi ollut ylellisyyttä, puhumattakaan kokonaisen tallillisen. On kulunut aikoja, kun tallilla käymisen ja hevosten kanssa olemisen iloon on sekoittunut vaikeasti pureksittavaa syyllisyyttä ja epävarmuutta siitä, miksi toiset saavat verenperintönä sen mistä joku muu haaveilee ja minkä eteen jotkut paiskivat töitä koko ikänsä.

"I am sorry, Josefine", Dierk sanoo hänelle viittilöityään häntä ratsastamaan luokseen. "We'll start in five minutes."
"It's okay", Josefina rauhoittelee miestä, joka ei koskaan tarvitse rauhoittelua ainakaan häneltä.
"Rosemarie was late from her own training", epätäsmällisyyttä inhoava pomo nytkäyttää paheksuvasti päätään poniratsukon suuntaan, ja Josefina miettii, onko Dierk antanut sisarensa pojantyttären kuulla kunniansa myöhästymisestä niin kuin taatusti olisi toiminut Joachimin tai Rasmuksen myöhästellessä (Josefina itse ei ole koskaan myöhässä mistään).
"Oh… well, that happens to the best of us, I guess", Josefina sanoo epävarmana (huolimatta siitä, ettei, kuten sanottua, ole itse koskaan myöhässä mistään).
“Hmph”, vastaa pomo, jonka on ehkä vaikea sulattaa sitä, että hänen ikioma sukulaisensa on hänen aikaansa kunnioittamaton myöhästelijä ja tallin siisteysstandardien kanssa riitelevä homssu.

Josefina jatkaa Pikin ratsastamista rennoksi, sopivan meneväiseksi ja kylliksi malttavaiseksi, jotta se ehtii kuunnella hänen apujaankin. Siinäpä ikuinen tasapainottelu! Jos pikimusta tamma saisi päättää, se luiskahtaisi aina ja ikuisesti kiireisemmäksi kuin Josefina haluaa. Se on kuitenkin herkkä ja kuuliainen hevonen kaiken hätäisyytensä alla, ja Josefinan on siksi toisinaan vaikea olla tekemättä liikaa. Joskus kaiken posottamisen keskellä tuntuu, että Piki tarvitsisi norsujarrua, ja silloinkin se havaitsee todennäköisesti pikkurillin liikahduksenkin. Vapauden ja ohjailemisen tasapaino — siinäpä haaste niin ratsastajalle kuin lastaan kasvattavalle, Josefina ajattelee Romya vilkaisten. Varmasti hänenkin vanhempansa ovat tehneet parhaansa.

Kun Dierk lopulta antaa huomionsa Josefinalle ja Pikille, se on totuttuun tapaan jakamaton. Teinin kanssa kiristyneet hermot eivät enää vaikuta kireiltä. Pomo antaa suoraa palautetta, kun sille on tarvetta, muttei siirrä Romyn kurittomuuden aiheuttamaa turhautumistaan Josefinan niskaan.

Josefina ihailee pomoa. Ihailu tiivistyy haluun tehdä parastaan Dierk Mayerin nähden. Kuinka suurelta etuoikeudelta tuntuukaan saada ratsastaa niin kokeneen ja kunnioitettavan hevosmiehen valmennuksessa — ja niinkin hienolla hevosella kuin Piki! Jos tamma häviääkin liikkeiden näyttävyydessä Romyn ponille, se on silti kaikilla mittapuilla Josefinan mielestä yksi täydellisimmistä hevosista, joilla hän on ratsastanut. Omatunto soimaa hieman, kun hän asettaa Pikin jopa ikioman Granninsa edelle, mutta ei kai sitä voi kiistää, että ratsastettavuudeltaan Pikin ja Pisanjin kaltaiset ripeät, notkeat herkkikset ovat huomattavasti paremmin hänen käteensä sopivia kuin jähmeä, hitaasti käynnistyvä ja vielä hitaammin taas uudestaan sammuteltava Granni. Oivallus ei tarkoita, etteikö kallalaisen pikkutallin laitumella varsansa kanssa kesää viettävä ikioma hevonen silti olisi Josefinalle mittaamaton tärkeä. Granni on opettanut paljon, ja tietysti hän on kiintynyt siihen, vaikka maailmassa on sitä helpompiakin hevosia.

Pikin monipuolisen puomijumpan jäljiltä Josefina tuntee olonsa nestehukkaiseksi ja aivonsa tyhjiin rutistetuiksi. Tuntuu hyvältä istahtaa hetkeksi alas juomaan yhdellä pitkällä kulauksella suurin piirtein puoli pullollista vettä. Pikikin saa ansaitsemansa mash-veden ja viilentävän suihkun, jollaisen tarpeessa Josefina olisi itsekin. Ensin on kuitenkin vietävä varusteet paikalleen.

Satulahuoneessa Romyn Duck-ponin varusteet on jätetty paikalleen, muttei siivosti. Josefina yrittää ohittaa asian olankohautuksella ja jättää jäljet tytön itsensä siivottaviksi, muttei lopulta kykene siihen. Hän irroittaa hikisen huovan satulasta ja nostaa sen satulan päälle. Jalustimista hän harjaa kengänpohjien tartuttaman hiekan pois. Huolimattomasti pestyt kuolaimet tarvitsevat nekin siistimistä. Vasta kun säntillinen järjestys on palannut satulahuoneeseen, Josefina sammuttaa valot ja sulkee oven perässään.

Joachim ja Rasmus, jotka ovat käyneet laukkuuttamassa Ykköstä ja Carria, saapuvat ratsuineen tallin pihaan juuri kun Josefina on lähdössä kotiin.

“Oi!” Joachim huikkaa riemukkaasti jo kaukaa. “Are you ready?”
“Yeah”, Josefina nyökkää ja hymyilee kimojen orien ratsastajille. “I’m ready when you are.”

Ostoksille lähteminen hikisenä suoraan ratsailla vietetyn päivän päätteeksi ei varmasti tulisi kuuloonkaan, ellei suunta olisi hevostarvikeliikkeeseen. Joe on luvannut hakea Dierkin tilaamat rehusäkit, kun taas Josefina tahtoo löytää uudet saappaat ja kypärän. Rasmus ei aio ostaa mitään, mutta löytää todennäköisesti vähintäänkin uudet hanskat — sillä kukapa poistuisi hevostarvikeliikkeestä tyhjin käsin! Kolmikko hoitaa yksissä tuumin Carrin ja Ykkösen valmiiksi, hyppää sitten Joen maantiepölyiseen autoon ja hurauttaa pihasta.

Matkalla pihatieltä maantielle he ohittavat nurmiläntin, jolle on levitetty yksi kappale vilttejä, muutama tyyny ja yksi teinityttö.

“Jeez”, Joe tokaisee, “that girl is lazy, let me tell you! I find it hard to believe she’s related to Mr Bossman himself.”

Josefina, joka on nähnyt Romyn ratsastavan useita kertoja ja tekevän niin menestyksenpalo silmissään, havaitsee olevansa eri mieltä Joen kanssa, muttei lausu ajatuksiaan ääneen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.06.21 21:33
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 52
Luettu: 2675

Pikin päiväkirja

25
8. kesäkuuta 2021
Rasmuksesta tulee Aikuinen, arvelee Josefina

#seikkailusaksassa

"Oho, vau", Josefina naurahtaa astuessaan tallin toimistoon, ja käännähtää hymyilemään leveästi Rasmukselle. "Musta tuntuu, ettei me saadakaan puhuttelua."
"Älä?" Rasmus sanoo, ja hymy on jo tarttunut.

Pomo on edellisiltapäivänä kehottanut vakavailmeisenä tulemaan aamulla toimistoon. Rasmus on hänen poistuessaan todennut Josefinalle: "Kivaa, kesän ensimmäinen puhuttelu." Josefina on vain naurahtanut eikä ole sanonut mitään omista aavistuksistaan.

"Juu ei", Josefina hymähtää ja astahtaa peremmälle päästäen poikaystävänsäkin toimistoon, missä Joe puhaltaa veretseisauttavasti paperipilliin ja heittää Rasmusta juhlahatulla. Loput, kuten pomo ja Merit, toivottavat hyvää syntymäpäivää hieman hillitymmin.
"Birthday boy! Another year older, yet just as wise as you were yesterday", Joachim naljailee, ja pysähtyy pohtimaan: "In fact, I'm not sure I've seen any development in the past seven years."
"Says the man, who doesn't even age, let alone gain wisdom", Kaja virkkaa viitaten siihen, kuinka Joachim on yhä omien sanojensa mukaan 28-vuotias (kuten taisi olla jo Rasmuksen tullessa Saksaan ensimmäistä kertaa vuosia ja taas vuosia sitten).
"Oh, cool, thanks everyone!" häkeltynyt Rasmus kiittelee. "Even Joe."
"What do you mean 'even'? I was the mastermind behind all this", Joachim väittää, ja pomo yskäisee pienesti, mikä saa Joen kohauttamaan olkiaan. "Well, it might've been Josie who reminded us about the special day and Dierk maybe bought the cake, but I brought the whistle and hat. Put it on. You'll have to wear your birthday hat all day long. If you don't, none of your wishes come true, that's the rule."
"I'm quite sure I'll have to wear a helmet when I ride", Rasmus huomauttaa, ja saa Joachimin myöntymään siihen, ettei paperihattua tarvitse pitää ratsailla.

Kakkutarjoilu toimistossa on kelpo tapa aloittaa päivä.
"We could start having weekly cake day", Joe haaveilee. "Rasmus, could you turn 25 every week?"
"Or maybe you could finally turn 50 after being 28 for the last two decades or so", Rasmus ehdottaa viattomasti ja kirvoittaa syvältä kumpuavan naurunhörähdyksen itsestään Dierk Mayerista.

Joachim on vähällä pökertyä pöyristykseensä. Hetkeen saksalais-englantilainen suupaltti mieheksi ei saa sanaa suustaan, mikä on ennenkuulumatonta ja hulvatonta. Josefina kikattaa suutaan tuloksettomasti aukovalle kesäkollegalleen ja viimeistään silloin alkavat Rasmuksenkin suupielet nykiä.

"Fifty! How dare you", sydänjuuriaan myöten järkyttynyt Joe suhahtaa ja ryhdistäytyy sitten väittämään ylevästi: "Besides, that's impossible. I don't age, remember?"
“Oh. Right”, Rasmus sanoo kuivasti.

Vaikka ajan kulku ei tietysti Joachimia kosketakaan, kello kuitenkin tikittelee menojaan, eivätkä kakkukahvittelut kestä ikuisesti. Edessä on kokonaisen päivän edestä työtä. Hevosia piisaa kaikille ratsastettavaksi ja hoidettavaksi. Josefina on erityisen innoissaan omasta päiväohjelmastaan, sillä hänellä on alkaimaisillaan Joen sanoja lainatakseen "baby day". Josefina työskentelee tallin nuorimmaisten kanssa: aloittaa Divasta ja Fionasta, hyppää sitten hieman hitaasti käynnistyvällä Cashilla ja saa sen jälkeen nautiskella sileäntyöskentelystä kokeneen Silverin kanssa eskarilaisten välissä. Vaan kokeneen konkariratsun jälkeen on vuorossa taas yksi nelivuotias.

Cashin täysiverinen ikätoveri Phil on hontelo, kimo ja hellyyttävän kiltti. Josefina on ratsastanut sillä jo useamman kerran tulonsa jälkeen, ja tahtoo kovasti pitää miellyttämisenhaluisesta, herkästä hevosesta. On vain hivenen ongelmallista, että Phil on niin varovainen, että se kaipaisi ratsastajaltaan enemmän itseluottamusta kuin Josefina osaa edes kuvitella itsellään voivan olla. Hän on ratsastanut pikkiriikkisestä asti ja kohdannut monenlaisia hevosia, mutta Phil saa Josefinan jännittämään tavalla, jota hän ei muista muiden hevosten kanssa kokeneensa. Pomon kaiken näkevä ja takuulla arvioiva katse ei helpota. Josefinan ja Philin esteharjoitukset menevät pahan kerran mönkään.

Tuntuu lohdulliselta päästä tutun ja mukavan Pikin selkään sen fiaskon jälkeen. Musta tamma on ainakin menossa! Jo kahden ensimmäisen innokkaan hypyn jälkeen Josefina havaitsee hengittävänsä vapaammin. Alkuverryttelyn jälkeen hän on valmis lähtemään vaikka heti kilparadalle vauhdikkaan ja ennen kaikkea itsevarmalta tuntuvan ratsunsa kanssa. Pikilläkin on ollut epävarmuuden hetkensä, Josefina muistaa hyvin, mutta toisin kuin Phil, se ei käperry hermostuessaan huolisykkyräksi. Josefinasta on helpompaa ratsastaa hevosta, joka reagoi epävarmuuteen lisäämällä vauhtia, kuin täysiverioria, jonka reaktio on sama kuin hänellä itsellään: lamaantuminen.

Josefina ratsastaa kolmoissarjalle kieli keskellä suuta. Pomo häilyy näkökentän laitamilla. Josefina havaitsee miehen seisovan kädet puuskassa ja pää kallellaan, ja on parempi olla katsomatta pomon ilmettä sen tarkemmin. Edelliskierroksella Piki kiihdytti omia aikojaan, jäi kauas sarjan A-osasta, venyi sen yli ja yritti virkaintoisena kivuta B-osankin yli. Siihen ei hyppy enää riittänyt. Puomien kolina ja pikemminkin puolitoista kuin kaksi laukka-askelta saatteli ratsukon C-osalle, joka sekin putosi, sillä niin läheltä ei enää loikattukaan yli sen kokoisesta esteestä.

“Completely out of control”, puuskaisi pomo siihen, ja nyt Josefina tekee kaikkensa, jotta sama ei toistu.

Pieni pidäte saa Pikin kuulostelemaan taakse. Se ottaa avun vastaan Josefinan suureksi helpotukseksi, eikä kiihdytä kuten edelliskerralla. Tasaisemmasta laukasta hypytkin onnistuvat paremmin. Ratsukko löytää oikeat paikat eikä kolmoissarja tunnukaan yhtään hankalalta. Pikin kanssa ongelmien ratkaiseminen on helppoa, vaikka tietystikään edes sen kanssa kehittyminen ja ratsastaminen ei ollut niin helppoa ja suoraviivaista, että kertaalleen korjattu ongelma olisi johtanut pysyvään onnistumisten auvoon.

“We’ll work on her balance and strength”, Dierk Mayer ilmoittaa määrätietoisesti, kun Josefina antaa Pikin venyttää itseään ravissa pidemmälle ohjalle. Nuori ratsastaja kuuntelee tarkkaavaisesti, kun pomo arvioi Pikiä.

“Taisi mennä hyvin”, Carria harjaava Rasmus veikkaa nähdessään Pikiä talliin taluttavan tyttöystävänsä ilmeen.
“Meni! Piki ei ole pomon mielestä pilalla”, Josefina hymyilee auvoisasti.
“Ei tietenkään oo.”
“Kyllä mä tavallaan sen tiesin, Pikihän on hieno hevonen, mutta tuntui hyvältä kuulla, etten mä ole pilannut sitä pomonkaan mielestä”, Josefina selventää, ja kysyy sitten hymyileväisenä: “Miten sun syntymäpäivä on oikein mennyt? On ollut niin kiire hevosten kanssa, että mä olen hädin tuskin nähnyt sua kakkukahvien jälkeen.”
“Hyvin! Hevosrikkaasti. Se uusi Karma-tamma oli melkoinen persoona”, Rasmus kuvailee pomon myyntivälitykseen ottamaa täysiveritammaa. “Meinasi tarjoutua uusi syy tarjoilla tallissa kakkua. Joe olisi ilahtunut.”
“Ai meinasit pudota vai?” Josefina kysyy, eikä huolestu, koska Rasmus näyttää olevan yhtenä kappaleena eikä tosiasiassa suistunut satulasta lainkaan.
“Joo. Se pyörähti salakavalasti ympäri, kun olin kiristämässä sen satulavyötä.”
“Onneksi pysyit kyydissä”, sanoo Josefina, jonka olkapäätä vasten Piki yrittää rapsuttaa kutisevaa silmäkulmaansa. “Äläpä töni, Piki. Mä puran tän vain, ja sitten mä olen valmis. Onko sulla vielä ratsastettavaa tänään?”
“Ei”, Rasmus vastaa huolettomasti ja haukottelee. “Päivä pulkassa. Mitäs sitten tehdään?”

Josefina laskee Pikin varusteet telineeseen karsinan eteen ja vilkaisee poikaystäväänsä. Haukottelustaan huolimatta Rasmus näyttää vielä virkeältä. Sopeutuminen Dierkin edellyttämään työtahtiin ja ratsastuksen tehokkuuteen ottaa joka kesä aikansa heiltä molemmilta, Rasmukseltakin, joka ei jännitä pomoa samalla tavalla kuin Josefina.

“Jos sä vielä jaksat, voitaisiin kyllä mennä ulos syömään. Mä haluaisin viedä sut johonkin, kun on tosiaan sun synttäritkin”, Josefina ehdottaa ja kastaa pesusientä vesiämpäriin pyyhkiäkseen Pikin pahimmat hikiläntit. “Vaikka mun pitää ehkä käydä suihkussa ennen kuin voidaan mennä minnekään. Mutta mä käyn ihan vaan nopeasti, en pese hiuksia.”
“Mäkin voisin kyllä käydä suihkussa, mutta eihän kello ole vielä kamalasti. Mennään vaan treffeille”, Rasmus tuumaa.

Kun Piki on valmis, nuoret jättävät tallin taakseen.

“Muistatko, kun ekan kerran juhlittiin täällä sun synttäreitä ja se hullu hanhi kävi päälle?” Josefina muistelee yhtäkkiä ja tirskahtaa.
“Muistan, nyt kun sanoit”, Rasmus pärskähtää. “Kuinkas voisinkaan unohtaa. Yritetäänkö tänään olla kohtaamatta tappajalintuja?”
“Yritetään. Mutta kestäisitkö, jos kohdataan Joe ruoan jälkeen terassilla?” Josefina tiedustelee viekkaasti.
“Kuulostaa siltä, että tämä on jo sovittu juttu”, Rasmus arvaa harvinaisen tarkkavaistoisesti ollakseen Rasmus, ja naurahtaa sitten. “Kyllä mä tänään kestän, mutta Joen tuntien ilta voi mennä myöhään. Eli oikea kysymys on, kestänkö huomisen.”
“Kerran sä vain täytät kakskytviis”, hänen tyttöystävänsä muistuttaa hellästi ja ajattelee, että se kuulostaa jo hyvin aikuismaiselta lukemalta. Kyllä sitä sietääkin juhlia, ja niin tehdään.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 07.06.21 21:41
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 52
Luettu: 2675

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Nuoret neidit
3. heinäkuuta 2021

61 kilometriä suuntaansa Joen kyydissä, kahdestaan Joen kanssa. Hitti vai huti? Traileri rullaa siivosti perässämme. Se on vielä tyhjä. Se, että paluumatkalla samaisessa trailerissa matkustaa kaksi hienoa nuorta tammaa, riittää lähestulkoon tekemään retkestä kirkkaan hitin, ja Joachimkin on välillä tosi hauska. Silloin kun se ei minusta ole hauska, se on jotakin seuraavista: liian tuttavallinen, liian rivo ja roisi tai vitsailee asioilla, jotka oikeastaan ovat mulle aika kipeitä. Herkkä, pidättyväinen ja siveämielinen kun olen, on Joen huulenheitto seurassani ikuista nuorallatanssia, eikä saksalais-englantilaista ratsumiestä ole koskaan pelottanut humahtaa turvaverkkoihin. Siksi horjahtelemme välillä hudin puolelle.

Tuntuu kuin Joe yrittäisi bondata kanssani. Olemme sentään tunteneet jo vuodesta 2019 (jo vuodesta…), ja oikeastaan on vähäsen outoa, miten sinnikkäästi ujostelen Joachimia vieläkin. Supliikki ja välitön mies on kuitenkin ennenkin saanut jopa minut hellittämään vähän ujouden ja pidättyväisyyden lukitsemia kielenkantojani, ja hitaasti juttu lähtee luistamaan välillämme nytkin. Joe kyselee ummet ja lammet opinnoistani, ja vaikka pelkään, että hän tekee niin kohteliaisuuttaan eikä kiinnostuksesta, huomaan puhuvani opiskelukavereistani ja omituisimmista professoreista. Grannista ja sen varsasta on helppo puhua. Parisuhdekiusoittelu puolestaan saa aina ja ikuisesti poskeni punehtumaan, mikä puolestaan huvittaa suuresti Joachimia.

“It’s good to have you two back here where you belong”, Joe hymähtää, napsauttaa vilkun vasemmalle ja kaartaa Debbie Fischerin tilalle vievälle tielle.

Debbien varsaparatiisi saa minut hyvälle tuulelle. Huristelemme Joen kanssa golfkärryllä vilkaisemaan laitumilla kasvavia tuttuja nuoria hevosia, joihin kuuluu pomon kasvattamien ja omistamien varsojen lisäksi myös Pikin viimekesäinen Ilve-varsa ja Laran samanikäinen Desi-tytär. Otan Desistä videon ja pari kuvaa, jotka lähetän Rasmukselle. Tiedän, että poikaystävääni harmittaa, ettei hän päässyt itse mukaan katsomaan varsoja. Varmasti tulemme hänen kanssaan takaisin tänne heti kuin voimme, arvelen.

“I really like Sera”, kehun Pisanjin edellisvuoden varsaa, joka on kaunis vaaleanrautias tamma. “She’s very well balanced and pretty.”
“Maybe you should buy her”, Joe kannustaa ja virnistää. “Actually, that’s an excellent idea. That way I wouldn’t have to break my bones with the wicked offspring of two capricious creatures. You could do that in my stead. After all, I hear that’s your area of expertise — breaking bones, I mean.”
“She doesn’t look that wicked to me”, protestoin ja kerron myös toivovani, että olen oman osani rikkoutuvista luista jo saanut.

Varsoja tervehdittyämme siirrymme itse asiaan: on aika lastata vuosimallin 2018 nuoret hevosneidit traileriin ja kuljettaa ne kotiin. Hakemamme hevoset on otettu valmiiksi talliin. Ei ole epäilystäkään, kuka on kauniin kimon Divan emä. Kolmevuotias tamma on kuin ilmetty Ruun kuva! Se vaikuttaa eloisalta ja säpäkältä, ja kun Joe taluttaa kuljetussuojilla kuorrutetun tamman pihalle ja kohti trailerin ramppia, odotan henkeä pidätellen, mitä Diva oikein keksii tehdä. Se kiemurteleekin hieman, ja hetken näyttää siltä, että se aikoo kieltäytyä astumasta rampille. Jokin, ehkä Joachimin kylmänviileä olemus tai äkillinen muistikuva siitä, että tätä on harjoiteltu ennenkin, saa kuitenkin tamman ottamaan pari kokeilevaa askelta eteenpäin etujalat yhä pidemmälle edeten, ja pian sen takajalatkin kohoavat rampille. Korkein askelin Diva marssii autoon.

On minun vuoroni seurata perässä Fionan kanssa. Tamma tuntuu kiltiltä ja herkältä, enkä usko sen laittavan hanttiin. Se seuraa minua kuin koira.
“Smart girls”, Joe kehuu tammoja, kun ne on lastattu, ja sulkee rampin. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.
“I look forward to working with them”, sanon hartaasti, ja Joe lupaa, että töitä saankin tehdä. Se ei minua haittaa. Nuorten hevosten sisäänratsastaminen on motivoivaa. Jo nyt päässäni pulppuavat ideat ja suunnitelmat Divan ja Fionan kanssa tehtävän työn varalle. Lyhyt kontakti niihin on saanut minut arvailemaan, kuinka ne mahtavat käyttäytyä uusien haasteiden edessä, mutta aika näyttää, millaisessa tahdissa voimme kummankin kanssa edetä. Kokonaisen kesän aikana uskon kyllä saavani aikaiseksi vaikka ja mitä.

Matkamme venähtää viime kilometreillä. Vain neljän kilometrin päässä kotoa vetoautosta puhkeaa rengas, mikä ei ole lainkaan miellyttävä skenaario silloin, kun peräkopissa matkustaa niinkin nuoria ja kokemattomia reissuhevosia. Joe vakuuttaa osaavansa vaihtaa renkaan autoonsa tuossa tuokiossa, ja minä totean nopeasti olevani hyödytön siinä hommassa ja keskityn kuulostelemaan Divaa ja Fionaa siltä varalta, että ne hermostuvat. Vaan mitäpä voisin asialle sittenkään tehdä? Hermostuneiden hevosten purkaminen autosta tienposkeen ei tosiaankaan parantaisi tilannetta. Ei auta kuin odotella.

Lopulta pääsemme vararenkaan avulla perille. Rasmus taluttaa Oberonia kentältä talliin päin ja vilkaisee meitä kulmat tuiman näköisinä. Joe vilkuttaa lennokkaasti ratin takaa, eikä Rasmus vilkuta takaisin, nyökkää vain. Huomaan Joachimin tuhahtavan.

Poikaystäväni on jo kadonnut talliin, eikä yllätyksekseni tule auttamaan meitä Divan ja Fionan purkamisessa. Emme me oikeastaan apua tarvitsekaan, mutta olisin kuvitellut Rasmuksen olevan utelias nuoria tammoja kohtaan. Näkee hän ne pian kuitenkin: kun talutamme uudet tulokkaat peräkanaa talliin, Rasmus ripustaa suitsia Oberonin karsinan ovessa nököttävään koukkuun ja luo kiinnostuneen katseen meihin.

“So — here you are, finally”, Rasmus sanoo ja tulee Fionan karsinan ovelle. Nuoret, tähän saakka yhdessä laiduntaneet tammat ovat saaneet vierekkäiset karsinapaikat, ja Rasmus katselee niitä uteliaana. Minä jätän Fionan karsinaansa, ja Joachim astahtaa käytävälle sen naapurista.
“Had a flat tire”, Joachim kertoo ja jatkaa harvinaisen ilmeettömänä: “You were worried we wouldn’t come, weren’t you? Mind you, I’m a decent driver.”
“I know you are and I wasn’t worried”, Rasmus kiistää, ja minä seuraan varovaisen uteliaana miesten välistä dynamiikkaa: kuinka he molemmat ovat vähäsen piikit pystyssä, mutta eivät sitten kuitenkaan.

“The road was dry, weather was perfect and I’d never do anything stupid with you and horses on board”, Joachim selittää minulle matalasti, kun Rasmus on jo mennyt, “and yet… the slightest delay and his mind jumps to worst case scenarios.”
“Don’t take it personally”, sanon vaivautuneena, kun en muutakaan keksi. Olen kuullut kolarista, johon arvaan Joachimin mielen vaeltaneen.
“Oh, I won’t”, Joe lupaa, ryhdistäytyy ja virnistää, niin kuin olisi päättänyt suhtautua koko asiaan kepeästi. “In fact, I know it has very little to do with me.”

Joachimin hymy syvenee. Odotan mielenkiinnolla/kauhulla, mitä tuleman pitää.

“He’s just worried because he llloooves you”, mies kuiskaa ja nauraa päälle, kun punastun niin helakasti, että ohi kävelevä Linus katsoo minua kysyvästi.

Mikäpä Joachimia piristäisi paremmin kuin se, että saa minut kiusaantumaan. Siihen ei hänen onnekseen tarvita kummoisia. Luikin satulahuoneeseen, minne tiedän Rasmuksen hetkeä aiemmin kadonneen Oberonin varusteiden kanssa.

“Joachim kiusaa”, ynähdän, mutta suupieleni nykivät, mikä saa Rasmuksen huolestuneen ilmeen lievittymään — hän se ottaa vitsitkin aluksi varmuuden vuoksi tosissaan! Tosin… siinä asiassa taidamme olla hyvin samankaltaisia. Onhan meillä huumorintajua, vaikka se ei aina olisi päällimmäinen meistä välittyvä vaikutelma.
“Et kai sä oikeasti ollut huolissasi?” kysyn sitten ja menen halaamaan Rasmusta, joka halaa kevyesti takaisin.
“En”, hän väittää yhä. “Mutta olisit sä ehkä voinut soittaa, että teillä kestää. Tai laittaa viestiä.”
“Totta. Niin olisin. Se ei vaan tullut mieleen, kun oli hepat kopissa ja oltiin siinä tien sivussa”, liennytän tilannetta lauhkeasti.
“Totta… ei varmaan mullekaan ois tullut”, Rasmus myöntää, rutistaa minua, ja sitten minä uskon, että meillä on kaikki erinomaisen hyvin.
“Kenet ratsastat seuraavaksi? Mun pitäisi kuulemma mennä Philillä. Ja sitten pääsen kokeilemaan, millaiseksi Cash on kehittynyt”, intoilen. Siitä päivä sitten lähtee sujumaan omalla painollaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 03.06.21 21:21
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9722

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Tosi virallinen palaveri
1. kesäkuuta 2021

Pomo istuttaa meidät alas heti Rasmuksen ja mun saapumista seuraavana päivänä. Se on vähän kuin oikea palaveri: kaikki, paitsi vapaapäivää viettävä Kaja, ovat paikalla ja katseet suunnataan odottavasti Dierkiin, joka näyttää rauhalliselta ja arvovaltaiselta (kuinkas muuten). Sitten toisaalta se ei ole lainkaan kuten oikea palaveri, sillä me ollaan kaikki tallivaatteissa, ympärillämme roikkuu nahkavarusteita ja satulasaippuan tuttu tuoksu leijailee huoneessa. Joachim istuu paremman puutteessa nurin kääntämänsä saavin päällä. Me Rasmuksen kanssa ollaan sullouduttu istumaan lipastolle, jossa säilytetään erinäisiä kuolaimia, hokkeja, remmejä ja muuta sellaista pikkusälää, ja olisi vähättelyä sanoa, että poikaystäväni käsivarsi hipoo omaani. Olemme kuin sillit purnukassa, ja toivon, ettei Rasmus levennä asentoaan yhtään tai minulta putoaa puoli pyllyä penkiltä pois. Saattanpa jopa seurata itse perässä, jos oikein hupsusti sattuu käymään.

“Schedule”, pomo aloittaa erinomaisen saksalaisittain lausuen ja osoittaa tussitaulua, johon on tehty kesä- ja heinäkuun kalenterinäkymät.

Seuraavaksi Dierk ryhtyy käymään rivakkaan tahtiin läpi kesän aikataulua niiltä osin kuin se nyt on tiedossa. Joachim hymyilee minulle leveästi, kun pomo kertoo meidän lähtevän ylihuomenna hakemaan mulle sisäänratsastettavaksi tulevia nuoria tammoja Debbie Fischerin tilalta, missä ne ovat tähän mennessä laiduntaneet ja kasvaneet isoiksi.

“So… should I go with them?” Rasmus pistää väliin, kun pomo ei viittaa sanallakaan häneen.
“You are needed here”, pomo ilmoittaa. “The horses don’t train themselves. Joe and Josefine can manage without you, Rasmus.”
“We sure can”, Joe nyökäyttää pontevasti päätään ja hymyilee Rasmuksen ja mun suuntaan. “And we’re going to have so much fun, right, Josie?”
Naurahdan. Matka Joachimin kanssa Debbien luo ja takaisin saattaa olla mitä tahansa vaivaannuttavan ja ratkiriemukkaan väliltä. On kuitenkin kiva saada Flirtjinx ja Diva kotiin ja päästä tutustumaan niihin, sillä pomo on ilmoitusluontoisesti kertonut, että tänäkin kesänä työskentelen erityisesti viime kesänä sisäänratsastamani Cashin ja näiden sitä vuotta nuorempien tammojen kanssa. Eskarikesä! Lisäksi pääsen ratsastamaan tietysti muitakin, ja Pisanjin kanssa työskentelemistä odotan kaikkein innokkaimmin. Hupsu, herkkä kimo on lemmikkini. Vaikka se onkin joskus hivenen dramaattinen, pidän sitä kilttinä hevosena, ja tamman kevyt ratsastettavuus on mieleeni. Saan kilpaillakin sillä taas tänä kesänä, mikä herättää miellyttävää jännityksenkutkutusta.

Pian puhe kääntyy loppukuuhun, jolloin meidän on määrä lähteä Rasmuksen, Joen ja muutaman hevosen kanssa kilpailumatkalle. Suunnitelma kuulostaa jännittävältä ja mielenkiintoiselta: pääsemme hyppäämään kansainvälisiä luokkia Pariisin Jumping Weekillä! Rasmus tarttuu minua kädestä ja äkisti kurkkua kuristamaan kivunnut jännitys lievittyy ja palautuu hupsuiksi humahduksiksi vatsanpohjalle. Matkalla Pariisiin pysähdymme Antwerpenin lähettyvillä jättämässä kyydistä niille main myydyn Calliopeia-hevosen ja yövymme ratsuinemme kyseisellä tallilla. Niin saamme hyvin jaloteltua hevosia, ja ne saapuvat vetreinä kilpailupaikalle. Paris SIM Jumping Weekillä on luvassa rahakas GP-luokka Joelle ja Silverille, helpompi GP-rata Lätsälle ja pari pienempää luokkaa muille hevosillemme, ja koska kilpailut ratsastetaan pääosin iltaisin, meille jää ehkä hevosten hoidolta aikaa seikkailla Pariisissa. Huomaan olevani innoissani. Teininä vietin yhden kesän hevoshommissa Ranskassa, mutta sittemmin en ole vieraillut Pariisissa kuin jonkun välilaskun verran.

“You’ll help each other out”, Dierk linjaa. “With Linus starting his summerleave, Ed is needed here, so you three are on your own. When the show in Paris is over, it’s time for Comber Cup, which means you’ll drive to Harderwijk and I’ll meet you there.”
“Busy summer”, Joe virkkoo tyytyväisenä.
“Indeed. In the meantime, youngsters will have a short break, that’ll do them good — give them some time to think about what they’ve learned. And since there are no suitable classes for Piki in Paris, I’ll work with her while you’re gone, Josefine”, pomo lupaa, ja olen vähällä pudota lipastolta pelkästä ilosta, kun ajattelen, miten paljon Dierk Mayerilla olisi annettavanaan Pikin koulutukseen ja miten upealta tuntuisi päästä tamman satulaan hänen ratsutusjaksonsa jälkeen.

Power Jump on niin ikään kalenterissa. Pomo tiedustelee ilmoitusluontoisesti, starttaisinko minä Pisanjilla, enkä voi kuin nyökätä. Kerta ei olisi ensimmäinen. Pärjäsimme mukiinmenevästi jo pari vuotta sitten, joten miksipä en tänäkin vuonna uskaltaisi näyttää kimoa kaunotarta yleisölle. Omista ratsastettavistani kumpikaan ei ole kilpailuun valmis tänä vuonna: Grannilla on kädet täynnä töitä varsansa kanssa eikä Piki ole vielä valmis kansainvälisiin arvokilpailuihin sillä korkeudella. Vaikka en kovin kunnianhimoisena kilparatsastajana enää itseäni pidäkään, olen ilahtunut mahdollisuudesta päästä nauttimaan Power Jumpin ainutlaatuisesta tunnelmasta. Näkisin siellä takuuvarmasti paljon tuttuja. Kotikenttäetua nautiskelevien kallalaisratsukoiden lisäksi paikalla olisi ainakin veljeni Alexander ja toivottavasti myös ystävän asemaan kohonnut Amelie Chaput, näin joitakin mainitakseni.

“That’s all. Get to work, people”, Dierk komentaa lähestulkoon leppoisasti, kun kesän agenda on päällisin puolin käyty läpi.

Tungeksimme ulos satulahuoneen oviaukosta, ja pian olen todella tyytyväinen siitä, että Rasmus ja Joachim päästävät minut herrasmiesmäisesti ensimmäisenä. Viimeksi mainittu nimittäin naurahtaa ja kuuluu läiskäyttävän Rasmusta toverillisesti olalle.
“Ooh. Diamonds in Antwerpen and romance in Paris… it’s almost as if Mr. Bossman has an agenda.”

Onneksi punastuneisuuttani ei voi nähdä hiusten peittämästä takaraivostani. Kuljen katse sitkeästi eteenpäin kiinnitettynä miesten edellä ja olen kuin en olisi kuullutkaan. Joachimin velmuilevasta äänestä kuuli kyllä, että mies vitsaili, mutta minun sydämeni on silti hypähtänyt voltin tai kaksi paikallaan ja mieli sännännyt villille laukalle.

Kihlasormus! Voi mikä kotiinvieminen siinä olisikin tältä reissulta! Mutta voi minua onnetonta. Nyt jos koskaan on syytä heittää jäitä hattuun ja painaa tiukasti jarrua. Ei ole mitään syytä antaa Joachimin vihjailuiden nostattaa sydämensykettä ja tyhjänpäiväisiä odotuksia, sillä hänellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Pidän todennäköisenä, ettei moinen ole käynyt sen miehen, jonka kanssa oikeasti seurustelen, mielessäkään; Rasmus on luullakseni tyytyväinen elämäämme tällaisenaan. Minulla on ehkä aaltoileva ikäkriisi, joka johtaa omituiseen paineeseen edetä elämässä, mutta poikaystäväni ei ole osoittanut sellaisesta merkkiäkään. Sitä paitsi tokkopa edes Joe on tosissaan vitsiensä takana. Kun pysähdyn ajattelemaan asiaa, olen takuuvarma, että samainen henkilö läimäyttäisi Rasmusta takaraivoon, jos tämä kertoisi päättäneensä astella avioon ennen kolmatta- tai neljättäkymmenettä ikävuottaan ja siten heittäneensä villin nuoruutensa hukkaan.

Vaikka eipä meidän kummankaan nuoruus erityisen villi taida olla.

Silti.

“Siistiä, että päästään kisaamaan niin paljon — ja reissaamaan!” Rasmus pukahtaa seuraavaksi vasta, kun me ollaan jo satuloimassa päivän ensimmäisiä ratsujamme. “Hyvä seikkailukesä.”
“Joo”, sanon, ja koska olen toden totta keväällä joutunut hupsun ikäkriisin kouriin ja poden kai vieläkin sen jälkitautia, saan kuitenkin päähäni osoittaa kuulleeni Joen vitsailut. “Ketäköhän Joe aikoo kosia?”
Se tuntuu parhaalta tavalta noteerata ratsumestarin höpinät: niiden laittaminen vitsiksi, niin kuin en olisi ymmärtänyt perimmäistä tarkoitusta.
“Hä?” kuuluu Oberonin karsinasta ja irvistän itsekseni.
“Äh, meinasin vaan — ne löpinät pomon agendasta, Pariisin romantiikasta ja Antwerpenistä. Sehän on timanttikaupunki. Tiedätkö, timanttisormuksia, romantiikkaa — että ketäköhän se pomon mielestä muka aikoisi kosia”, sepitän ja tiedän olevani umpikujassa.

Rasmus kuitenkin tarjoaa minulle ulospääsyn. Ei meistä kumpikaan ole valmis viipyilemään aiheen äärellä, päättelen. Kiusallisuuden tuntu on vitsailevasta sävystä huolimatta niin käsin koskeltava! Vitsillä Rasmus sitten peruuttaa tilanteesta uloskin.

“Alenaa”, hän ehdottaa ja katoaa näkyvistä kumartuessaan laittamaan Oberonille suojia. Poikaystäväni huomaamatta, luullakseni, huokaan hiljaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.06.21 17:20
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9722

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Uutukaiset
4. maaliskuuta 2021 #seikkailusaksassa

Joe ja mä oltiin suunniteltu nukkuvamme yö vuoroissa tallin toimistossa, jotta me ehdittäisiin nanosekunnissa hätiin jos Alenan varsomisen kanssa tulisi ongelmia. Illaksi me tilattiin pitsaa ja katsottiin jotain saksalaista tositeeveetä ilman ääniä samalla, kun seurattiin Alenan liikehdintää valvontakameran välityksellä. Loppujen lopuksi me ei kuitenkaan ehditty edes levittää toimiston vuodesohvaa, kun Alena alkoi jo ennen puolta yötä ponnistaa. Se laskeutui määrätietoisesti makuulle vain hieman kupeiltaan hionneena, ja kun me hiippailtiin käytävälle seuraamaan tilannetta, se vilkaisi meitä nopeasti ja jatkoi tyynenä synnyttämistä.

Alena ei tuntunut kaipaavan apua, ja kaiken kaikkiaan tilanne meni hämmästyttävän nopeasti. Varsa syntyi juuri ja juuri torstain puolella: isokokoinen varsa näytti rautiaalta ja paljastui oriksi, kun Joe meni auttamaan sikiökalvot pois sen ympäriltä. Alena alkoi nuolla varsaa tarmokkaasti ja me jätettiin ne rauhaan. Kaikesta huomasi, ettei Alena ollut asialla ensimmäistä kertaa. Silti Joe näytti helpottuneelta, kun kaikki oli jälleen kerran mennyt hyvin. Neljänkymmenenviiden minuutin ikäisenä pikkuvarsa seisoi ensimmäistä kertaa valtavan pitkillä ohuilla säärillään, ja vähän myöhemmin mä sain kunnian ohjata sen Alenan nisille ensimmäistä maitoannosta varten.

”I’m gonna call him Almond”, Joe ilmoitti hellästi. “Such a gorgeous baby. I wish we could keep him.”

Sinäkään yönä me ei paljoa nukuttu ennen aamun valkenemista, vaikka uusi hevosperhe ei ensimmäisinä tunteinaan apua kaivannutkaan. Joe ei saanut silmiään irti kaksikosta, ja mäkin saatoin unohtua vain tuijottamaan pitkäsääristä Almondia. Sekä Alena että varsa voivat erinomaisesti, ja kaikki eteni kuin oppikirjassa: varsapihka ja jälkeiset tulivat ulos täsmällisesti, ja Almond imi maitoa ahnaasti ja otti jo juoksuaskelia karsinassa. Se oli iso ja sillä oli erityisen hienopiirteinen pää, ja mä saatoin jo sieluni silmin kuvitella, millainen huippuratsu siitä vielä tulisi.

Sattuneesta syystä mä en ollut samana iltapäivänä, muutaman tunnin yöunien jälkeen, ehkä ihan skarpeimmillani, mutta pääsin silti testaamaan muutamia pomon uusista hevosista. Astutettuaan likipitäen kaikki tammansa edelliskesänä se oli selvästi päättänyt tasapainottaa tilannetta hankkimalla talliin parin vanhemman tamman lisäksi läjän oreja. Mä painoin nimet mieleeni: Yesteryear, Sanguine, Nothingman, Against All Odds. Ensimmäinen ja viimeinen olivat täysiverisiä ja herättivät mielenkiintoni erityisesti, ja niinpä kun pomo kyseli jalomielisenä ratsutoiveita, mä mainitsin ne.

Mä aloitin hyppäämällä Yesteryearilla, tai Jesterillä kuten sitä tallissa kutsuttiin. Pomo laittoi meidät hyppäämään vanhoja kunnon linjoja ja huusi kentän laidalta milloin mitäkin askelmääriä, joihin tähdätä. Kaja teki samat tehtävät lempilapsensa Grimin kanssa ja Joachim otti muutamat viimeistelyhypyt Silverillä, jonka kanssa se lähtisi viikonlopuksi Hollantiin kisoihin. Kirjava Jester osoittautui nopeaksi ja energiseksi hevoseksi, jonka askel piteni kyllä ongelmitta, mutta lyhentämisessä oli alkuun pieniä haasteita. Silti se oli varsinainen hyvän mielen ratsu, ja jos se jäisi pomolle, se täyttäisi Dickin paikan varmasti paljon paremmin kuin Dick itse oli täyttänyt.

”Ooh, Phil is a sweet guy”, Joachim kertoi, kun mä kipusin päivän toisen ratsuni, pienen kimoontuvan nelivuotiaan, satulaan. ”You’ll love him!”

No, love oli aika voimakas sana, mutta sympaattiseksi estehevosen aluksi Phil kyllä osoittautui. Pomo halusi mun viilettävän sen kanssa ympäri kenttää niin kovaa kuin uskalsin ja sitten laukkaavan holtittomasti muutamien esteiden yli.

”Less control!” se huusi mulle ja hetken aikaa mä mietin, oliko se dementoitumassa, mutta varovaisesti liikkuvan Philin hyppy toden totta parani, kun sillä ei ollut aikaa laskelmointiin ja jännittämiseen. Orilla oli pieneksi hevoseksi iso laukka, mutta ei voimaa nimeksikään. Jostain syystä Phil muistutti mua itse asiassa vähän Josefinasta.

”Next summer you’ll compete with him”, pomo ilmoitti ja sen kasvoilla kävi joku sisäänpäin kääntynyt hymynkare.

Seuraava kesä, niin. Kuulosti kaukaiselta mutta oli oikeasti jo kovin lähellä. Pari hassua kuukautta – mäkään en voinut olla hymyilemättä itsekseni.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 10.03.21 15:41
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 4000

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Varsaparatiisi
3. maaliskuuta 2021 #seikkailusaksassa

Kun mä olin puolenpäivän aikaan lopulta herännyt koomaa muistuttavasta unestani, me lähdettiin Joen kanssa saman tien lähipubiin syömään ja sieltä palattuamme alettiin pakata varsoja hevosautoon. Ilve kipitti tyytyväisenä lastaussiltaa pitkin loossiinsa, kun taas Desi epäröi ja vaati hieman lahjontaa uskaltautuakseen kyytiin. Mä lupasin sille, että nyt ei ollut edessä vuorokauden laivamatkaa, vaan lyhyt ajo ja sen jälkeen pääsy suoranaiseen paratiisiin.

Pomo lähti mukaan ja Joe ajoi. Riesenbeckin sää oli jo kovin keväinen: lämmintä oli vähän alle kymmenen astetta ja aurinko paistoi ohuiden pilvien välistä, ja kun me ajettiin maaseudulle, teiden varsilla näkyi kukkien väriloistoa. Mä mietin Kallan lumen ja loskan sekaista talvimaisemaa ja tulin siihen tulokseen, että Saksa oli kyllä monella tapaa hyvä maa, ja erinomainen paikka hevoslapsen kasvaa ja kehittyä.

”Alena might foal any minute now”, Joachim kertoi, kun me alettiin lähestyä Debbie Fischerin tiluksia. ”So let’s not stay for long, if anyhow possible.”

“She won’t foal before the night”, pomo ilmoitti tyynesti kuin olisi katsonut asian aiemmin kristallipallostaan, mutta mä lupasin Joelle, etten jäisi hyvästelemään varsoja liian pitkäksi aikaa. Hyvässä lykyssä ei menisi montaakaan kuukautta, kun me Josefinan kanssa voitaisiin palata katsomaan niitä, ja mä tuskin ehtisin kuolla ikävään ennen sitä.

Debbie otti meidät tallipihalla vastaan. Ilveen ja Desin uudet laumatoverit oli tuotu tallia lähinnä oleville laitumille, joten meidän ei tarvinnut juoksuttaa niitä golfkärryjen vieressä pitkin hiekkateitä oikeaan paikkaan. Debbiellä oli kuusi tammavarsaa ja viisi oria, ja molemmat porukat tungeksivat uteliaina laitumiensa porteilla niin, että me tarvittiin kaikki vapaat kädet hätistämään ne kauemmaksi siksi aikaa, että mä sain talutettua ensin Desin ja sitten Ilveen omiensa joukkoon.

Sinne ne sitten menivät, suureen maailmaan: Ilve sujahti muiden orivarsojen sekaan kuin kala veteen ja oli välittömästi niiden leikeissä mukana, kun taas Desi ujompana juoksi hetken uusia ystäviään karkuun ja pyöritteli silmiään järkytyksen vallassa. Mä tunnistin Pisanjin ja Pupun yksivuotiaiksi kääntyneet rautiaat varsat tammalaumasta: ne molemmat olivat hivenen isompia kuin Desi ja kasvaneet kauniisti. Erityisesti Pupun varsa, Pulu, oli Desin mielestä jännittävä, ja aikamoinen päällepäsmäri Pulu kyllä olikin. Jo hetken päästä Desi kuitenkin laukkasi muiden mukana laitumen päästä päätyyn ja mä olin varma, että se viihtyisi loppupeleissä oikein hyvin. Se ei ollut mikään itsevarmuuden huipentuma, mutta tietenkään alle vuoden ikäisestä pikkuhevosesta ei voinut tehdä suuria päätelmiä, ja laumaelämä tekisi sille taatusti hyvää.

Vaikka Joe vilkuili kelloa ja vaikutti hivenen hermostuneelta (mikä sinänsä oli outoa, koska mä en ollut oikeastaan koskaan nähnyt sitä hermostuneena), me käytiin vielä katsomassa pomon kolmevuotiaita. Ne saisivat vielä hetken kasvaa laitumilla, mutta kesällä pomo toisi ne talliin sisäänratsastettavaksi ja aloittelemaan esteratsun uraa. Niiden laumat olivat kauempana, joten me otettiin mua suuresti ilahduttavat golfkärryt allemme ja lähdettiin matkaan.

”We’re having fifteen foals this spring”, Debbie kertoi. “The first one should be coming in two weeks. Busy times ahead!”

Debbie nauroi ja mä pohdin, että ehkä musta ei sittenkään tulisi ammattimaista hevoskasvattajaa koskaan. Vaikka mä en ollut ollut paikalla Laran viime varsomisissa, olivat ne aina yhtä jännittäviä ja aiheuttivat mun vanhenemisen pikakelauksella. Jos mun pitäisi koko kevät ja alkukesä odottaa viidentoista tamman varsomista, ei musta varmaan olisi heinäkuussa jäljellä enää mitään, ei hermonriekalettakaan.

Saisi nähdä, mitä Joesta olisi jäljellä, jos Alena ei seuraavana yönä varsoisi, mä pohdin, kun huomasin sen alkaneen pureskella kynsiään golfkärryn tuskastuttavan hitaassa kyydissä.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 06.03.21 17:27
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 4000

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Tutulla tiellä
#seikkailusaksassa

1. maaliskuuta 2021
Mä tunsin oloni maailman paskimmaksi poikaystäväksi, kun jätin Josefinan viikoksi yksin kotiin, vaikka se oli selvästi keskellä suurempaa kriisiä kuin halusi antaa mun ymmärtää. Josefinan alkuvuosi ei todellakaan ollut mennyt putkeen: edes se ei riittänyt, että se oli joutunut hengenvaaralliseen onnettomuuteen, vaan sitten joku Isak Söderström oli Krouvissa ilmaantunut paikalle ja väittänyt olevansa Josefinan veli, siis Arnen poika. Niin Josefina oli mulle lyhykäisyydessään kertonut. Mä en ymmärtänyt koko kuvioita eikä tuntunut ymmärtävän Josefinakaan, mutta vaikka se oli ollut mun ensimmäinen ajatus, mistään sairaasta pilasta ei ilmeisesti kuitenkaan ollut kyse.

Rosengårdien perheidylli rapistui rapistumistaan, ja musta tuntui itse asiassa kohtuullisen hyvältä vaihtoehdolta siirtää Desi ja Lara pois kartanolta juuri nyt, ennen kuin sotkut lävähtäisivät tuulettimeen yhtään pahemmin. Lisäksi oli hauska päästä edes pikavisiitille Saksaan: Joe oli kertonut, että pomolla oli taas ollut ostohousut jalassa ja tallissa oli monta uutta hevosta, joista joitakin mäkin varmaan ehtisin kokeilla.

Mutta silti.

Josefina vaikutti silminnähden stressaantuneelta ja oli jotenkin pysyvästi kalvennut yhdessä yössä, ja vaikka se vakuutteli mulle pärjäävänsä pari päivää paremmin kuin hyvin, musta tuntui että mä pakoilin vastuuta lähtiessäni ajamaan kohti Helsinkiä.

2. maaliskuuta 2021
Merenkäynti oli yöllä kohtuullisen kova ja mä olin hieman huolissani hevosista. Indi oli tottunut matkustaja ja näytti hyvää esimerkkiä Ilveelle ja Desille, mutta varsat olivat siitä huolimatta levottomia. Mä lahjoin ne juomaan omenamehulla ja melassilla, ja jonkun verran ne söivät heinää, mutta Desi ainakin hikosi niin, että mä jouduin vaihtamaan sen loimen useampaan kertaan. Yli vuorokauden mittainen laivamatka oli tietysti aika raju ensimmäiseksi kunnon kuljetuskokemukseksi, mutta minkäs teit.

Mä itse voin lievästi pahoin ja aina, kun en voinut istua hevosten kanssa, makasin selälläni hytissä ja tuijotin kattoon. Matkapuhelinverkko oli heikko eikä mun huolestuneet viestit Josefinalle edes lähteneet perille, ja lopulta poistin kaikki 26 viestiä ennen kuin ne ehtivätkään lähteä.

Kun me lopulta tiistai-iltana saavuttiin perille Travemündeen, hevoset olivat jo hyvän aikaa sitten tottuneet hieman heiluviin elinolosuhteisiinsa ja alkaneet torkkua. Mä sen sijaan olin laatannut päivän mittaan viidesti ja tunsin oloni vihreäksi, mutta olin vältellyt peilejä, joten en tiennyt miltä oikeasti näytin.

Mä olin ilmoittanut Joachimille ajavani Riesenbeckiin yötä vasten. Lähinnä mun teki mieli painaa pää rattia vasten ja nukkua kolme vuorokautta, mutta ostin suunnilleen litran kokoisen take away -kavin, tankkasin verensokerit ylös karkkipussilla ja painoin kaasua. Autobahn oli pitkä ja pimeä, mutta tuntui oudon kotoisalta: näitä teitä mä olin ajellut monta kertaa ja toivoin, että saisin ajella vastedeskin.

3. maaliskuuta 2021
Ei ollut vielä valoisaa eikä aivan aamutalliaika, mutta ei yökään enää, kun mä saavuin pomolle. Joachim kompuroi ulos toimistosta, kun kuuli hevosauton äänen, ja huiskutti mulle molempia käsiään vuorokaudenaikaan nähden epäinhimillisen innostuneena.

Ennen ensimmäistenkään kuulumisten vaihtoa me otettiin hevoset ulos ja talutettiin niitä pari kierrosta tallialueen ympäri: Joachim Ilvettä taputellen ja alvariinsa jotain hölisten, mä zombina Desi toisessa ja Indi toisessa kädessä. Arttu oli järjestellyt niin, että Indi tultaisiin hakemaan pomolta torstaina, ja varsat me taas vietäisiin Debbie Fischerille jo keskiviikkona päivän valjettua.

”He’s so handsome”, Joe intoili.
“Me? Thanks”, mä kysyin ja virnistin.
Joe heitti mulle lentosuukon. ”You too! You should go to bed, I can feed these guys.”

Mun olisi tehnyt mieli antaa Joelle oikea suukko, ja kun mä kymmentä minuuttia myöhemmin rojahdin sänkyyn tallin viereisessä asuinrakennuksessa, mä nukahdin suunnilleen kahdessa sekunnissa.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 03.03.21 20:44
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 76
Luettu: 4000

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 3 1, 2, 3  Seuraava

Siirry: