Kellonaika on nyt 29.09.20 22:12

45 osumaa on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Ahvenanmaa
24.-25. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa #powerjump2020

Laivan kannella kalja tarjoiltiin muovituopissa kauniilla, merellisellä auringonlaskulla höystettynä. Auringonlaskua puolestaan kirpeytti puuskittainen merituuli, joka sai ihon kananlihalle ja hampaat kalisemaan. Vaatetukseni oli auttamatta liian kevyt sellaisiin olosuhteisiin, mutten valittanut, sillä juuri sillä hetkellä olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Taakse oli jäämässä taas yksi hyvä kesäreissu ja edessä häämötti kilpailukauden yksittäinen päätavoite; Power Jump oli jälleen aivan nukahtamisen ja uuden heräämisen päässä. Parasta oli, että vaikka jännitys välillä puraisikin, se ei tarrannut sillä tavalla halvaannuttavasti ja kaiken voittavasti kiinni, ettenkö olisi kyennyt elämään sen kanssa.

"Ahfvennamma", Joachim äänsi pontevasti.
"Ahvenanmaa", korjasi Rasmus kärsivällisesti jo noin kymmenettä kertaa.
"Aavehanamah -- blah, fuck it. You and your crazy Elvish language. And blimey, dude, when are you going to notice that your girl is freezing?" Joachim tuhahti mukamas kiukkuisena. En osannut villeimmissä kuvitelmissanikaan uskoa, että se olisi oikeasti suutahtanut suomen kielelle tai Rasmukselle tai mulle tai oikeastaan yhtään millekään asialle koskaan elämässään.

Rasmus mun vieressäni hätkähti vähäsen ja käännähti katsomaan mua. Katsoin takaisin ja nautin auringonlaskun lämpimistä sävyistä, jotka raidoittivat mun poikaystävän hiuksia ja täplittivät silmiä. Komeat kasvot suorastaan huusivat suudelluiksitulemista, mutta sen pitäisi odottaa ainakin kunnes Joe poistuisi hakemaan seuraavaa juomakierrosta.

"Oletko sä kylmissäsi", Rasmus kysyi hämmentyneen oloisena; ilmeisesti se itse ei palellut, eikä sille siksi ollut tullut mieleenkään että joku muu voisi.
"Olen", vastasin painokkaasti, mutta kohautin sitten olkiani ja heilautin puoliksi juotua juomaani. "But it's quite okay, I'll grit my teeth for a little while longer."
"Ah, such braveness", Joachim virnuili. "We don't want you to catch a cold, honey, and your lips are starting to look blueish. Let's finish these and head back inside, shall we."

Hetken mietittyään Rasmus päätyi nykäisemään mua vähän lähemmäs itseään, ja sitten se asetteli toisen käsivartensa huolellisesti ja harkitsevaisesti mun ympärilleni. Hymyilin muovituoppiini ja palasin aiempaan ajatukseeni: olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

* * * * *

Joachim jaksoi repiä hupia kilpailupaikan osoitteesta ja siitä, kuinka se oli kuulemma mahdoton ääntää. Kun se pudisteli huvittuneena päätään mun puheelleni, kun tiedustelin hevostemme majoitusjärjestelyjä Power Jump Staff -paitaan pukeutuneelta ahvenanmaalaisittain puhuvalta toimihenkilöltä, kuulin Rasmuksen varmistavan:
"You do know that Finnish and Swedish are two different languages, right?"
Joen vastausta en ehtinyt kuunnella, mutta arvatenkin se moitti Rasmusta älyllisten lahjojensa ja yleissivistyksensä aliarvioimisesta. Me saimme joka tapauksessa kattavat ohjeet siitä, minne mukanamme kulkevat hevoset majoittaisimme ja kuinka kisa-alueella toimittaisiin. Ensivaikutelma järjestelyistä oli ensiluokkainen; selkeät opasteet ja palvelualtis järjestäjäporukka sai ainakin mut tuntemaan oloni hyvinhuolehdituksi. Joachim nyt ei olisi paljon tarvinnutkaan ollakseen tyytyväinen, mutta se, että jopa Merit Kalda vaikutti levolliselta ja lähes hyväntuuliselta, kertoi jo jotakin asioiden sujuvuudesta.

Kesänaikaisten tuttujen lisäksi näkyviin alkoi tupsahdella vaikka ja ketä muita tunnistettavia tyyppejä. Aivan häkellyin siitä, kuinka montaa ihmistä saatoin niin luontevasti moikata alueella kulkiessani ja jopa jäädä vaihtamaan kuulumisia joidenkin kanssa. Suurkilpailut olivat vetäneet paikalle paljon myös Kalla CUPissa kilpailevia, kuten Käkiharjut ja Primen väen, ja ilahduttavia silloin tällöin kisapaikoilla tavattavia tuttavuuksia, kuten Matteo Locatellin. Amelie Chaputin näkeminen ja juttutuokio hänen kanssaan herätti miellyttävää jännityksen tuntua: kun kilpailut olisivat ohi, me ehtisimme todellakin vaihtaa kuulumisia oikein kattavasti, sillä seuraavan viikon viettäisin hänen vieraanaan Latviassa.

Siihen hetkeen ehkä kaikkein kaivatuimmat tutut olivat kuitenkin niitä, jotka muistuttivat kodista. Rohkenin silittelemään Isabellan Kamia, perheeni kasvattia, ja nyökkäsin tervehdykseksi Matildalle ja Antonille kun heidät näin, ja sitten meitä vastaan käveli Heidin seurue. Se tilanne vaati tiukkaa halausta, ja ennen pitkää minulla oli kummityttö sylissäni ja olin uppoutuneena vuolaaseen kuulumistenvaihtoon hänen äitinsä kanssa.

Sivussa Joachim pukkasi Rasmusta kylkeen.
"Ah, the countdown has begun."
"Huh?" äännähti poikaystäväni, joka ei ymmärtänyt mille poluille kollegamme ajatukset olivat jo kerenneet pinkoa.
"Within five years she'll start begging for some baby seeds, you'll see."
Siihen Rasmus ei typertyneisyyttään osannut sanoa yhtikäs mitään, ja puhumisen sijaan se käyttikin energiansa siihen, että pälyili mua ja Sofiaa sylissäni ja yritti näyttää jokseenkin normaalilta.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.07.20 19:19
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Grannin päiväkirja

Alku ja loppu
22. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa

Ihan vasta oli ollut kesäkuu, ja matka Saksaan oli häämöttänyt vasta edessäpäin. Josefina oli ratsastanut hevostaan sileällä niin säntillisesti kuin oli osannut ja kenttä oli pölissyt. Granni ei ollut ollut letkeä, ei aluksi, mutta Josefina oli notkistellut, maanitellut, houkutellut, välillä vähäsen käskenyt ja sitten kannustanut, kiittänyt ja lopulta alkanut huomata onnistuvansa. Lopuksi Granni oli liikkunut hyvin.

Nytkin Granni liikkui hyvin, ja kenttä pölisi, mutta Saksan sijaan tulevaisuudessa odotti jälleen Suomi. Oli sekopäistä, kuinka nopeasti viikot vierähtivät. Kuukausi pomon luona oli kuin yksi sujuva siirtymä ravista laukkaan: suunnitelma, valmistelu, toteutus. Ja noin vain se oli ohitse.

Josefina kietoi pusakkaa tiiviimmin ylleen. Tuulenpuuska enteili sadetta, ja aloillaan seistessä tuli herkästi vilu. Josefina seurasi ratsukkoa katseellaan ja odotti ensimmäisiä pulleita sadepisaroita tipahtavaksi.

"Bra, Linus", Josefina kehui. "Hon ser ju riktigt fint ut. Hur känns det nu?"
"Å, jag är nöjd över att hon är så pass mycket lättsammare nu", Linus vertaili tuntemuksiaan ratsastuksen alkuvaiheeseen.
"Du har gjort något rätt där uppe, hörru", Josefina vahvisti hyväntuulisesti virnistäen ja sai vastaukseksi naurahduksen, joka oli jotakin vaivaantuneen ja ilahtuneen väliltä. Teki hyvää voida antaa Linukselle kiitosta hyvin tehdystä työstä. Pojan siirtäessä Grannin lopulta käyntiin ja antaessa sille ohjaa kumpainenkin näytti rennolta ja tyytyväiseltä oloonsa. Dierkin hevosenhoitaja oli taitava ratsastaja; ei sentään mikään maailmanluokan tähti, mutta taitava kuitenkin.

Josefina antoi myöten uteliaisuudelleen. Reissu läheni vääjäämättä loppuaan, ja ellei hän kysyisi nyt, kuka tietää tulisiko toista tilaisuutta koskaan. Josefinalla oli omituinen tunne, ettei Linus tekisi elämänmittaista työuraa Dierk Mayerin palkkalistoilla. Sitä ajatusta seurasi selkäpiitä karmiva tiedostamisen hetki: pomo ei myöskään eläisi ikuisesti. Tyttö karisti mietteen mielestään ja keskitti pohtivaisen katseen Linukseen.

"Vet du", hän aloitti. "Jag är lite nyfiken. Du är ju en skicklig ryttare."

Linus ei puhua pukahtanut mitään, ja yhtäkkiä Josefina ei aivan tiennyt, kuinka jatkaa. Oli olemassa vaara, että hän sohi nyt aihepiiriin, joka ei kuulunut hänelle. Uteliaisuus ei ollut sama asia kuin oikeus tietää, Josefina ymmärsi sen hyvin, mutta ellei koskaan kysynyt, jäi myös lähes takuuvarmasti ilman vastauksia.

"Har du nånsin tävlat?" Josefina kysyi.
"Nej", kiisti Linus, ja kotvan Josefina kuvitteli keskustelun päättyvän siihen, ennen kuin poika yllätti ja päätti jatkaa: "Jag tränade dock dressyr i några år med min hyreshäst hemma i Lindköping."
"Varför Dierk Mayer då?" Josefina sukelsi suoraan asiaan. "Skulle det inte vara intressantare att jobba för nån dressyrsguru?"

Linus kohautti olkiaan.

Sitten kumpikaan ei enää puhunut. Kuului vain Grannin kavioiden tömähtely kentänpohjaa vasten ja terävien tuulenpuuskien puiden lehdistöstä kirvoittama kahina. Sade alkoi vaivihkaa ja hiljaa, ja se kai toimi viimeisenä merkkinä. Kolmikko siirtyi sisätiloihin.

"Pappa tycker att det är en sak att gilla hästar och ett annan att vara en dressyrbög."

Josefina oli vähällä kävellä ohi Grannin kesäkarsinasta, niin häkeltynyt hän oli Linuksen äkillisestä puheenvuorosta. Sitten hän seisahtui ja puntaroi sanoja, jotka saivat hänen sydämensä keikahtamaan nurin. Linus oli jo alkanut avata Grannin suitsien solkia ja näytti tekevän niin täysin muina miehinä, mutta leuan seudulla oli aavistus kireyttä eivätkä pojan liikkeet olleet yhtä rennot kuin yleensä hänen toimiessaan hevosten kanssa.

Mahtoi sattua: tulla torjutuksi sellaisena kuin oli.

"De har ju inte alltid rätt", Josefina huomautti. "Pappor." Tuntui falskilta sanoa niin, sillä tytön omassa elämässä läsnä oleva isä ei tehnyt virheitä koskaan eikä ollut väärässä. Katsellessaan Linusta ja miettiessään tämän isää Josefina oli tolkuttoman onnellinen omastaan. Arne oli paras isä maailmassa. Arne hyväksyi ehdoitta koko lapsikatraansa kaikkine kummallisuuksineen, Alexanderinkin, eikä Josefina voinut olla ajattelematta, että mahdollisimman monella olisi kuulunut olla juuri sellainen isä kuin hänellä itsellään (äidistä sen sijaan saattoi olla montaa mieltä).

Hänen sanansa, olivat ne sitten kuinka falskeja tahansa, kirvoittivat kuitenkin kiitollisen hymyn. Linus näytti hauskalta kun se hymyili, ja Josefina oli iloinen saadessaan sen aikaiseksi.

"Josie", kuiskasi Joachim yhtäkkiä suoraan Josefinan korvaan.
"Skit!" Josefina vinkaisi sydänjuuriaan myöten säikähtäneenä.
"Language, young lady", Joe torui keskustelun, jota ei millään ollut voinut ymmärtää, jatkoksi sopivasti isällistä nuhtelua imitoiden.
"You scared -"
"- the shit out of you? No shit. I noticed."
"So it's okay for you to -"
"- curse, yes, of course. I am a lost cause after all. But 'ey, you, me, town, beer, now."
"Me and you? The two of us? Wouldn't that be weird", Josefina naurahti epäuskoisena.

Joachim katsoi häntä niin kuin ainoa kummallinen asia olisi ollut se, että Josefina piti ajatusta heidän kahdenkeskisestä kaljoittelustaan omituisena. Heleä puna alkoi kohota Josefinan poskille, vaikka hän kuinka härkäpäisesti hokikin itselleen, ettei ollut mitään syytä nolostua. Sitten Joe päästi hänet piinasta.

"Nah, your boyfriend is already on board. And Linus, you should come, too."

Linus kuitenkin kieltäytyi mitä kohteliaimmin ja vakuutti Josefinalle huolehtivansa Grannista. Seuraavaksi Josefina huomasi olevansa Joen marssittamana matkalla kohti miehen maantiepölyn väristä autoa (joka saattoi oikeasti olla naamionsa alla maastonvihreä, tai ehkä tummansininen; Josefina ei muistanut), jonka luona Rasmus jo odotti. Ei hyödyttänyt huomauttaa, ettei hän aivan ollut kaupunkivaatteissaan, sillä kyllä se oli menoa nyt.

Toisaalta... Oli heinäkuun loppu, ja kuljettuaan viimeiset viikot lähes kellon ympäri ratsastushousuissaan Josefina ei oikeastaan enää jaksanut itsekään piitata siitä, jos joku Riesenbeckin säntillisen siivolla keskustaksi kutsuttavalla alueella katsoikin heitä karsastaen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 22.07.20 21:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9879

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Valmiina Power Jumpiin
17. heinäkuuta 2020 #seikkailusaksassa #powerjump

Power Jump olisi tänä vuonna Ahvenanmaalla, ja sitä varten me istuttiin yksi ilta toimiston pöydän ääreen ja sumplittiin mukaan lähteviä hevosia. Pomolla oli sikäli hyvä tilanne, että kv-tason hyppääjiä alkoi olla jo useampi, mutta mukaan ei tietysti kannattaisi raahata määräänsä enempää hevosia. Vaikka ne kokeneita matkustajia olivatkin, matka oli kuitenkin pitkä ja tarjolla vain yksi luokka, jos kisat päättyisivät karsintaan.

Kuten Joekin sanoi: ”It’s a bit far to take iffy horses with us.”

Lopulta me päädyttiin siihen, että hevosrekan tilanpuutteen vuoksi mä hyppäisin vain omani eli Carrin ja tulevan siitostamma X:n ja Josefina Grannin. Joe sai valita ja päätyi vähemmän yllättäen Zilveriin ja Alenaan, vaikka mä olin salaa toivonut että 150-luokkiin jo valmis Lady olisi päässyt mukaan. Meritin ratsastettavaksi pomo päätti laittaa jostain kumman syystä Dickin, ja varmaan sitä valintaa pehmittääkseen myös Ykkösen, jota Merit itse kutsui Stariksi.

(”As if Dick wasn’t iffy”, Merit mutisi myöhemmin, kun pomo jätti meidät suunnittelemaan reittiä ja aikataulua keskenämme.)

”Oh, and I’ve sold Marchioness to Finland, so could you take her with you?” pomo kysyi/ilmoitti noustessaan. “She’s going to Auburn Estate, actually.”

“Really?” mä nojauduin kiinnostuneena eteenpäin, mutta pomo ei muistanut ostajan nimeä, ja se jäi vielä arvoitukseksi. Mä epäilin, että Isabellalle Marketta-hannover ei ainakaan menisi – kai se olisi kertonut, jos olisi ostanut pomolta hevosen.

Me katseltiin hetki karttaa, suunniteltiin nopein ajoreitti ja varattiin liput Ahvenanmaalle vievään lauttaan. Power Jump -kisoista oli tulossa isot: reilusti yli sata starttia. Osallistujalistoilla näkyi jo runsaasti tuttuja nimiä ja mä arvelin, että niitä saattaisi sinne ilmaantua vielä lisääkin, ennen kuin ilmoittautuminen tiistaina sulkeutuisi.

Toden totta: tiistaina viimeistään pitäisi ilmoittautua, ja viikon päästä tähän aikaan me oltaisiin jo lähempänä Kallaa kuin Riesenbeckiä. Heinäkuu oli mennyt ohi niin luvattoman nopeasti, että mä vähän närkästyin lähtöä ajatellessani. Vaikka viikkoihin oli ehtinyt mahtua kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja satulassa sekä lukuisia kisoja, muutamia rusettejakin, kaikki tuntui jäävän jotenkin kesken. Mä olisin halunnut vielä jäädä, ja tänä kesänä se tunne tuntui vielä vahvemmalta kuin edellisvuonna.

”You should pick your mare”, Joekin huomautti. “At least if you wish to train a little before the competition.”

“Lahjattomat treenaa”, mä virnistin, ja Joe, joka tiesi tai oli tietävinään sanonnan, kohautti hartioitaan ja nauroi.

”I’ll take Vivani”, mä kuitenkin jatkoin sitten, ja vaikka puolta tuntia aiemmin olin vielä empinyt valintaani, nyt se tuntui jälleen hyvältä päätökseltä. Tamma oli lahjakas, kaunis ja laadukas, ja jos mun äiti ei jostain syystä olisikaan siihen tyytyväinen, niin mä kyllä saisin sen myytyä Suomessakin.

Josefina jo tiesi mun valinnasta, mutta Joe ei. Yllättyneeltä se ei kuitenkaan vaikuttanut. ”Good choice”, mies vastasi ja vinkkasi silmää.

Me purkauduttiin ulos toimistosta ja lähdettiin yhdessä tuumin heittelemään hevosille vielä yöheiniä. Vivani, joka oli yhtä tumma kuin laskeutuva heinäkuun ilta Saksassa, luimisti mulle karsinan ovella korviaan. Mä en kuitenkaan hetkeäkään epäillyt, etteikö meistä vielä kohtuullisia kavereita tulisi. Montaa kertaa mä en sillä ehtisi ennen Power Jumpia hyppäämään, mutta toden totta – ehkä vain lahjattomat treenasivat.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 18.07.20 19:57
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Grannin päiväkirja

Linus har en hemlighet
14. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa

Olin kuvitellut, ettei Linus ratsasta lainkaan. Jostakin sellainen uskomus oli päähäni pälkähtänyt, vaikkei kukaan koskaan ollut mitään sen suuntaista ääneen sanonutkaan. Kai se oli seurausta siitä, ettei Linuksen työnkuvaan oikeastaan kuulunut ratsastaminen. Poika oli tätä nykyä ihan oikea hevosenhoitaja, ei enää pelkkä harjoittelija, ja mitä ilmeisimmin se oli tullut ainakin toistaiseksi jäädäkseen.

Luuloistani huolimatta Linus kuitenkin ratsasti. Se kävi ilmi, kun hän talutti kiltin pienen Tintin kentälle, kun eräänä tiistaina jumppailin Grannia sileällä. Oli hieman painostava sää ja oma tammani tuntui tavallista tahmeammalta, mutta Tinan käyntiaskel oli kepeä ja ilme iloinen, kun Linus pian istui sen kyydissä ja antoi kirjavan tamman kulkea pitkin ohjin. Kontrastina tyynen ja hyväntuulisen näköiselle ratsukolle toimi Kaja, joka juuri ratsasti maailman keskittyneimmän näköisenä ohitseni Vivanilla. Mustalla tammalla näytti olevan virtaa vaikka muille jakaa. En oikeastaan tiennyt, mitä mieltä olin hevosesta: joskus se oli todella kiva ratsastaa, ja joskus musta toisaalta tuntui, ettei meillä kuitenkaan aivan klikannut vaikka se aina tekikin mitä siltä pyysin. Jokin viimeinen sielujen sympatia jäi meidän kahden väliltä uupumaan, mutta Kajan käsiin Vivani sopi varmaankin paremmin.

Uteliaana seurailin sivusilmällä Linuksen ja Tinan menoa minkä oman hevoseni hölkkäilyttämiseltä kerkesin. Granni ei piitannut tuon taivaallista siitä, vilkuilinko välillä toista ratsukkoa: tammani oli nyt ennalta-arvattavalla ja tyynellä tuulella eikä keksinyt konnuuksia.

"Mä en tiennyt että Linus osaa ratsastaa", sanoin ohimennen aidan taakse norkoilemaan ilmestyneelle Rasmukselle, joka oli jo omat ratsunsa siltä päivältä liikuttanut ja hoitanut.
"En mäkään", Rasmuskin totesi, ja arvioi lyhytsanaisesti: "Tina liikkuu hyvin."

Niin liikkui. Kuusivuotias Tina, kuten sitä vuotta vanhempi Vivanikin, oli palannut talven aikana varsalomalta Dierkin talliin. Olin ratsastanut Tinalla itsekin tarpeeksi tietääkseni, että se oli todella mukava hevonen, mutta vielä ymmärrettävästi voimattoman tuntuinen ja tasapainoltaan ajoittain hivenen horjuvainen. Se ei ollut samanlainen liihottelija kuin Vivani, joka parhaillaankin esitti silmiähivelevän kaunista laukkaa Kajan ratsastamana, mutta sen hypyt olivat kuitenkin vaivattomia, kunhan sen vain sai tuotua sopivasti esteille.

Linus ei hypännyt, vaan ratsasti Tinaa sileällä. Se oli melko hämmästyttävä näky, jota unohduin katselemaan pitkäksi aikaa siirrettyäni Grannin käyntiin ja valutettuani sille pitkää ohjaa. Linuksen selkä oli suora, jalat vakaasti paikoillaan ja avut siivoja ja huomaamattomia. Tina, jota olin jo tuttunut pitämään vaatimattoman näköisenä, näytti ajoittain paremmalta kuin kenenkään muun ratsastamana. Joskus se painui kuolaimen taakse, toisinaan sen tahti hieman rikkoontui, mutta hevoseen rikkumattomasti keskittyvä Linus korjasi hevosta uskomattoman lempein ottein ja kirjava näytti tyytyväiseltä ja tarkkaavaiselta.

"Todella hyvin", mutisin itsekseni Rasmuksen sanojen kaikuna.

Ja silloin Linuksen uppoutuminen ratsunsa liikkumiseen oli vähällä kostautua.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Vivanitina
Kaja ja Vivani sekä Linus ja Tina

"Wake up!" tiuskaisi Kaja, jonka tielle Linus oli epähuomiossa ratsastanut.

Virolaistyttö oli tyytymättömän näköinen jouduttuaan tekemään äkillisen reittimuutoksen ja askellajinvaihdoksen Linus-parkaa väistääkseen, ja Vivani huiski äkäisenä hääntäänsä. Herkkä hevonen ei ollut ilahtunut moisista äkkinäisistä avuista. Tunsin syvää myötätuntoa Linusta kohtaan nähdessäni, kuinka kovasti häntä nolotti oma haaveilunsa ja siitä seurannut läheltä piti -tilanne.

"Josefina? Oletko sä kohta valmis?" huikkasi Rasmus ennen kuin ehdin suoda Linukselle tyynnyttäviä sanoja.

Tajusin kävelyttäneeni Grannia todella pitkään ja hartaasti. Silloin muakin pikkuisen nolotti. Ensinnäkin Rasmus oli varmasti jo joutunut odottamaan kyllästymiseen saakka, ja toisekseen pelkäsin toljottaneeni taitavasti ratsastavaa Linusta huomiotaherättävän pitkään ja näkyvästi.

"Joo", lupasin Rasmukselle poissaolevasti.

Ratsailta laskeuduttuani mieleni askarteli jonkun ihan muun kuin Grannin hoitamisen parissa. Linus oli näyttänyt kouluratsastajamaiselta: ei sillä tavalla kuin minä yrittäessäni muka ratsastaa Grannia tosissaan hyväksi sileällä, eikä edes sillä tavalla kuin Rasmus kenttäkilpailuiden koulukoetta suorittaessaan. Ei, vähän vaatimattomasti liikkuvasta estehevosratsustaan huolimatta Linus oli tuonut mieleeni Robertin, joka puursi Harrietinsa kanssa oikein keskittyneesti ja antaumuksella, tai Sarahin tai Tildan tai... niin.

Kouluratsastaja. Saattoiko Linus olla sellainen ja jos, niin mikä kumma hänet oli kuljettanut hevosenhoitajaksi esteratsastuslegenda Dierk Mayerin talliin? Mietiskeleväisenä nyökkäsin Rasmukselle myöntymyksen merkiksi, kun tämä sanoi vievänsä Grannin varusteet paikalleen ja pesevänsä sen kuolaimet, ja tartuin sitten kuitenkin itse hevoseni suitsiin niin kuin en olisi lainkaan kuullut, mille nyökkäilin.

Rasmus naurahti.

"Oletkohan sä vähän muissa maailmoissa?" se kysyi, ja minä naurahdin takaisin ja ojensin sitten kuitenkin hänelle ne suitset kiitollisesti hymyillen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 15.07.20 18:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9879

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Varalla
14. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa

Elämä hymyili, säät suosivat ja hevoset liikkuivat ja hyppäsivät hyvin. Pisanjin satulaan mulla oli välillä ikävä, sillä siitä oli tullut viime vuonna mun suosikkini ja nyt se oli ihanan varsansa kanssa Debbien laitumella, mutta muilta osin mulla ei ollut mitään valittamista. Ja ollaan nyt hetki rehellisiä: olisihan se ollut aivan paskamaisen turhaa ininää kitistä siitä, ettei saanut ratsastaa juuri lellikeistä lellikeimmällä hevosella, kun sai kuitenkin kutsua hevosurheilun kaltaista lajia kesätyökseen. Kuinka etuoikeutettua ja hyväosaista.

Päivän ratsujeni sukupuolijakauma oli ollut soma viiskytviiskyt, jos sillä nyt oli mitään merkitystä missään kirjoissa. Dick oli ollut yhä yhtä nimensä veroinen kuin aina ennenkin, Silver sen sijaan vanha tuttu herrasmies ja Oberonista ja Ykkösestä me oltiin vedetty Rasmuksen kanssa pitkää tikkua. Mä olin hävinnyt ja joutunut tietysti ensiksinimetyn satulaan, olihan Ykkönen sentään paljon vähemmän oikutteleva ja lisäksi Laran ihanan Desi-varsan isä ja siten korkealla Rasmuksen suosiolistalla. Sitten mä olin saanut ratsastaa edelleen ilahduttavan eloisalla Ruulla, sympaattisella uudella Tina-tuttavuudella ja sitten suureksi riemukseni vapaapäivälle karanneen Joachimin omalla Alohalla, jonka kanssa koin suurta sielujen sympatiaa. Aloha oli herttainen hevonen ja itseoikeutetusti Joen silmäterä.

Ratsastaminen oli hyvää puuhaa silloin, kun oli jotakin jännitettävää. Tänään minulla todella oli: opiskelijavalintojen viimeinen mahdollinen julkaisuaika alkoi olla hyvin lähellä, ja ellen olisi joutunut istumaan isoa osaa päivästäni satulassa, olisin varmasti jo naputellut päivitysnappulan puhki ja hermoillut hulluksitulemiseen saakka.

Heti luovutettuani Alohan Linukselle hilpaisin noukkimaan puhelimeni Grannin harjapakista. Kädet täristen avasin lukituksen. Joko nyt, joko nyt?

Jo.

Mitä.

Rasmus talutti juuri parhaillaan talliin Vivania, joka oli upea ratsu mutta harmillisen äkäinen hoidettava. Mä en nyt ehtinyt piitata Vivven muljuvista silmistä ja luimuun painuvista korvista, kun pyyhälsin kaksikon luokse. Rasmus ehti hädin tuskin kiinnittää hevosta käytävälle, missä hän sen riisuisi ja hoitaisi ratsastuksen jäljiltä, kun minä jo tartuin häntä käsivarresta ja nyin perässäni satulahuoneeseen.

Siellä tuoksui satulasaippua, tietenkin. Se tuoksu oli ujuttautunut aika moniin mun muistoihini, ja nyt tähänkin. Rasmus oli jo arvannut, että jostakin mä olin kiihdyksissä (ja tyhmähän se olisi ollut jos ei olisi sitä tajunnut, sellaista kuin mun toimintani ja elekieleni oli), ja koska mä olin hermoillut asiaa ääneen jo useampaan kertaan, varmaan se päätteli senkin, mistä tässä oikein oli kyse.

“Ne tulokset tuli nyt”, mä sanoin, eikä Rasmus tosiaankaan näyttänyt kamalan yllättyneeltä; jännittyneeltä vain.
“No? Tuleeko susta lääkäri?”
“Mä en tiedä!” mä puuskahdin ja parkaisin epätoivoissani: “Mä pääsin kolmannelle varasijalle!
“Oh!” äännähti Rasmus, ryöpsähti halaamaan mua ja yritti onnitella mua (“Onn-”), mutta mäpäs pyristelin ahdistuneena irti halauksesta ja sysäsin sitä vähäsen kauemmaksi.
“Älä! Älä onnittele! Enhän mä päässyt vielä mihinkään!” kirahdin.

Kuukausien työ. Helvetti, VUOSIEN opiskelu, viikkokausien odotus ja jännitys. Tähän ne tiivistyivät! VARASIJAAN. Olin niin mahdottoman pettynyt, etten edes muistanut, että mulla oli tapana reagoida asioihin melko pienieleisesti, siis ainakin ulospäin näkyviltä osin. Nyt mä näytin todennäköisesti ihan vimmastuneelta ai-ailta, kun tunnereaktio puski voimalla pintaan.

Mä aloin itkeä. Rasmus näytti kauhistuneelta. Ymmärsin sitä täysin, mutten kyennyt hillitsemään itseäni.

“Varasija! Mitä se muka tarkoittaa, ei mitään, kuka hullu muka jättäisi menemättä jos saa oikean paikan lääkikseen?”
“Kyllä joku voi, jos -”
“Ei kai sinne vaan voi vapautua kolmea paikkaa! Enkä mä JAKSA enää odottaa ja elätellä toivoa! Olisivat vaan ilmoittaneet suoraan että ei mulla oo mitään saumaa päästä sisään.”
“Mutta onhan sulla”, Rasmus intti.

Viimeinenkin vimmattu puhti valahti musta pois. Kaikki alkoi tuntua hölmöltä: se, miten mä olin ikinä kuvitellutkaan pääseväni mihinkään opiskelemaan; se, miten voimakkaasti mä olin reagoinut varasijauutiseen; ja se, kuinka me seistä pönötettiin Rasmuksen kanssa puolen metrin päässä toisistamme. Mun poikaystävä näytti suoraan sanottuna siltä, ettei mun äskeisen tunteenpurkaukseni jäljiltä uskaltanut ajatellakaan lohdullisen halauksen antamista. Sellaisen mä kuitenkin tarvitsin, ja siksi mun piti nyt lauhtua ja osoittaa, etten mä enää ollut arvaamaton suurten tunteiden nainen.

“Onko susta?” tiedustelin vaisusti ja painauduin itse Rasmusta vasten.

Sen kädet kietoutuivat tuttuina mun ympärilleni.

“Siis totta kai on”, Rasmus vakuutti vuorenvarmana. “Ihan varmasti siellä sisäänpäässeissä on sellaisia, jotka on hakeneet ja päässeet useampaan kaupunkiin. Jotkut niistä valitsee toisen paikan. Sä olet kolmannella varasijalla, et kolmannellakymmenennellä. Sulla on hyvät mahikset.”

Nikotellen myönsin itselleni, että se kuulosti järkevältä ajattelutavalta.

“Ja sitä paitsi, kolmas varasija! Sehän on ihan sikahyvin. Se on niin pienestä kiinni, että vaikka sä nyt et pääsisikään, ensi vuonna sä kävelet suoraan sisään ilman epäilyksen häivää”, Rasmus säesti järkevää ajattelua armollisella. “Sun pitää olla ylpeä siitä että osasit noin hyvin.”
“Kyllä mä vähän arvailinkin”, niiskaisin, mutta naurahdinkin sitten perään.
“Siltikin. Osasit ja arvailit tosi hyvin.”
“Niin.”

Aloin tyyntyä. Olihan mulla vielä toivonkipinä, ja ellei se kävisi toteen, mulla olisi taas yksi vuosi aikaa opiskella lisää. Jos mä sittenkään en pääsisi… ehkä mä sitten voisin todeta, ettei mussa riittänyt potentiaalia valitsemalleni tielle. Mitä sitten? Sitten… sitten mä keksisin kai jotakin muuta.

Sillä eihän elämässä vaihtoehdot kesken loppuneet.

“Aika hurjaa”, hymähdin hiipuvan itkun takaa tuntien oloni jo vähäsen valoisammaksi. “Kolmas varasija.”
“Niin. Vain kolmen ihmisen pitää päättää ettei ne tahdo Murronmaalle lääkikseen.”
“Mä en kyllä päättäisi sellaista, mutta ei kai se ihan mahdotonta ole sittenkään”, tuumasin, vaikken tiennyt halusinko tosissani toivoa sitä. Olisi helpompaa olla toivomatta mitään. Kuivasin kyyneleitä ranteensyrjään.

Merit Kalda marssi satulahuoneeseen niin kuin olisi omistanut sen. Keskellä huonetta se pysähtyi katsomaan meitä, enkä mä nähnyt sen kasvoilla ilmeen häivääkään, kun se skannasi mun itkuista naamaa ja seurasi kuinka Rasmuksen kädet valahtivat pois mun ympäriltä ja jäivät velttoina roikkumaan pitkin miehen omia kylkiä. Sitten nainen otti muutaman askeleen, keräili syliinsä Flingin varusteet ja poistui paikalta mitään sanomatta.

Mä en tiennyt mitä mieltä mä olin koko tyypistä. Sen mä kuitenkin tiesin, että mä olin paljon lähempänä unelmien opiskelupaikkaa kuin olin ollut viime vuonna. Yhtäkkiä itkeminen tuntui tarpeettomalta. Kolmas varasija oli ehkä sittenkin kelpo uutinen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 13.07.20 19:29
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Huipputamma haussa
13. heinäkuuta 2020 #seikkailusaksassa

Ennen lähtöä mä olin saanut äidiltä vastuullisen tehtävän: se oli pyytänyt mua etsimään Saksasta sille siitostamman. Koska Lara oli ehkä jo varsansa tehnyt, ja Kisse taas vasta juniori, äidillä alkoi olla akuutti hevosentarve, jos se meinasi jatkaa hevosenkasvattajan uraansa seuraavinakin vuosina.

”Nuori pitää olla, ja käyttövuosia vielä jäljellä”, äiti oli ohjeistanut mua. ”Sellainen hevonen, joka voi terveenä pysyessään kisata vielä useamman kauden Suomessakin näyttöjä antaen ja saada silti kolme, neljä varsaa.”

Ja tietysti lisäksi piti olla kaunisrakenteinen, hyväsukuinen, vähintään kohtuullinen käsitellä eikä liian kalliskaan – ja ennen lähtöä musta oli tuntunut, että mä löytäisin ennemmin neulan heinäsuovasta kuin riittävän hyvän tamman äidille.

Sitten Saksaan saavuttuamme mä olin toki huomannut/muistanut, että täällä oli kivasukuisia nuoria estetammoja kolmetoista tusinassa, ja mä olin saanut lisätä kriteereihin oman wow-faktorini. Koska oli todennäköistä, että mäkin saisin jokusen vuoden päästä tämän tamman X jälkeläisiä ratsuikseni, mä aloin katsoa sillä silmällä hevosia, joilla oli poikkeuksellisen hyvä jalkatekniikka tai erityisen vahva laukka. Parista kisoissa näkemästäni hevosesta mä tein jopa tarjouksen, mutta kauppoja ei syntynyt – useampaa kymmentä tuhatta äidillä ei kuitenkaan ollut siitostammaansa laittaa.

”Mutta sähän tykkäsit Vivasta ja Tintistä”, Josefina totesi, kun mä vielä sunnuntaina nukkumaan mennessä harmittelin sitä, etten ollut onnistunut tekemään hevosostoksia viikonlopun kisoissa. ”Mites jompikumpi niistä?”

Josefina oli oikeassa – edelliskesänä varsoneet Vivani ja Qualitina (Tina, Tintti, Tintin) olivat palanneet treeniin ja olivat molemmat paitsi lupaavia estehevosia, pomon mukaan myös luontaisia emätammoja. Suoraan sanottuna mä en ollut edes osannut ajatellakaan, että ratkaisu voisi löytyä niinkin läheltä.

”Totta”, mä vastasin hitaasti. ”Eipä tullut mieleenkään. Ovatkohan ne miten kalliita… Se olisi kyllä kätevä ratkaisu.”

”Ainahan kannattaa kysyä”, Josefina kannusti, ja niinpä mä otin asian maanantaina pomon kanssa puheeksi.

Hintapyynti oli kohtuullinen, ja mä arvelin että voisin jokusen satalappusen vielä hinnasta tinkiäkin – ja sitten jäi vain päätettäväksi, kumpi tamma sopisi äidille paremmin. Mä laitoin sille kuvat molemmista, mutta se vastasi yksikantaan, että luotti mun näkemykseen.

Maanantaina mä ratsastin molemmat tammat, kun Josefina touhusi nuoriherra Cashin kanssa, ja mun näkemys: kirjava hollantilainen Qualitina oli pieni ja kiva, ja todella yritteliäs kaikessa mitä tekikään, mutta mihin asti sen suorituskyky riittäisi? Toisaalta sillä oli huippusuku ja pomon mukaan se oli paras emätamma, joka sillä oli vuosiin ollut. Mustanpuhuva Vivani oli äkäinen, eikä sen suvussa ollut erityisen säväyttäviä nimiä, mutta sillä oli kapasiteettia selvästi hieman enemmän kuin Tintillä ja ehkä hivenen sitä x-faktoria, josta mä haaveilin.

Julkisen valinnan mä päätin kuitenkin jättää vielä hetkeksi hautumaan, vaikka päätökseni olinkin jo tehnyt.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 11.07.20 20:38
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Grannin päiväkirja

Iloinen tarina
11. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa #jusmus

Kesän paras päivä, huomaan ajattelevani onnellisena. Mieli on uskomattoman kepeä ja suupielet ilmeisesti täynnä heliumia. Olen juuri päättänyt kisapäiväni Heidelbergissä huikeaan rataan ja kaikista maailman hevosista Grannin kanssa – metrikolmenkympin radalla!!! (Anteeksi. En yleensä käytä useampaa kuin yhtä huutomerkkiä, enkä hirveän tuhlailevasti sitäkään. Mutta tämä tarina ansaitsee… ei, tarvitsee huutomerkkinsä, koska tässä on NIIN hyvä fiilis.)

On ihan uskomatonta, miten ratsastettavalta Granni tuntui läpi koko radan!(!!) Mä hekumoin sitä vielä ravaillessani vähän startin jälkeen, ja sitten vielä silloinkin, kun kävelytän hevostani. Ratsastan mielessäni uudestaan ja uudestaan jokaikisen askeleen radasta: sen upean linjan vihreäkultaiselta pystyesteeltä taivaansiniselle trippelille, johon kuusi askeltamme osuivat täydellisesti; kaarteen, josta sain mielettömällä tarkkuudella ratsastettua yhden askeleen ja siten tarpeetonta aikaa pois; ja sen mielettömän loppusuoran, jossa tunsin luissani että johtoaika olisi ulottuvissamme jos menisimme täysiä ja ottaisimme ehkä pienen riskin koko radan päättävällä viininpunaisella, pitsijohteiden rajaamalla kapealla pystyesteellä. Montaa muuta kilpailijaa ajatus tarkkuutta vaativasta pystyesteestä jarrutti, mutta mä luotin siinä vaiheessa Granniin niin aukottomasti, että annoin sen venyttää askeleensa niin pitkäksi kuin lähti. Voimalla se sitten irtosikin maasta aika kaukana esteestä, ja ehkä siinä vaiheessa sydän kävi vähän kurkussa kun tajusin, että sen pitkän hypyn piti olla myös riittävän korkea saatellakseen meidät yli esteestä, joka oli Grannille aika iso. Enää en kuitenkaan voinut silloin tehdä asialle mitään, joten mukauduin vain hyppyyn.

Ja se riitti. Granni piti jalat tarkasti itsellään ja lennähti yli, ja nyt mä silittelen hevosta hurjalla antaumuksella enkä lopeta kävelyttämistä, sillä uskon että me saadaan mennä palkintojenjakoon. Olisi typerää viedä tamma meidän viikonlopunaikaisille väliaikaiskarsinoillemme, sillä sielläpä me sitten vain seistäisiin odottamassa.

Juuri kun mä muistan, että jaboilla saattaisi odottaa Rasmus, mikä voisi olla siis ihan pätevä syy mennä sinne, meidät kuulutetaan palkintojenjakoon. Joku Nicolajotakin on kirinyt meidän edelle, mutta ihan kivalta tuntuu kuulkaas toinenkin sija saksalaisisten kilparatsastajien kansoittamien kisojen kolmekymppisessä. 130 senttimetriä, buujaa! Grannin kanssa!

Me haetaan Grannin kanssa ruusuke, ja silloin mä näen Rasmuksen hurraamassa meille portin lähistöllä. Tai no, ei Rasmus hurraa vaan hymyilee vain ihanasti, mutta Joachim ilkamoi senkin edestä. Kummakin taputtavat Grannin kaulaa, kun ratsastan ulos palkintojenjaosta, ja sitten kummatkin koskettavat mun reittä mutta ihan eri tavalla: Joachim vain läiskäyttää toverillisesti kerran onnitellakseen ja Rasmus puoliksi taputtaa ja puoliksi silittää ja antaa käden viipyä siinä hetken. Huu.

”I’m done for the day”, hymähdän kättä Rasmuksen olalla lepuutellen. Fiilis on niin älyttömän upea, että hetken mä jopa mietin, että entäs jos me oikeasti vaan jäätäisiin tähän elämään. Pomo maksaisi meille palkan siitä, mistä me pidetään ja missä ollaan hyviä. Rasmus treenaisi ja kilpailisi ja etenisi epäilemättä kohti isoja kisoja ja tähteyttä, ja mulle pomo on väläytellyt että saisin laitella nuoria satulaan nyt kun sillä on tulossa parikin ikäluokkaa ratsastusikään. Ajatella - saisin sisäänratsastaa ja luovuttaa sitten kilpailtavaksi kilpailunhenkisemmille. Välillä pääsisin varmasti mukaan kisoihin, ehkä kokonaiseksi viikonlopuksi niin kuin nyt, ja se olisi juuri tällaista.

Endorfiineja, pisamia hivelevää aurinkoa puolipilviseltä taivaalta ja Rasmus, joka näyttää riipaisevan hyvältä kisavaatteissaan silloinkin kun on jo hypännyt kaksi rataa keskipäivän lämpimimpinä aikoina. Sen upea tukka on siis jo vähän latistunut, mutta se ei yhtään lievitä mun ihastustani koko mieheen. Se näyttää niin itsevarmaltakin. Tämä on sen luontainen ympäristö, arvelen, ja sipaisen vähän niitä sen ihania hiuksia.

”They are changing the course for bigger classes”, Joachim sanoo. ”So I guess we all have a little spare time now. No need to start jogging the horses quite yet if we want them to stay fresh and sharp for the afternoon. Maybe we should have some lunch.”
”Sounds good to me”, Rasmus myötäilee.
”If it’s alright, I wouldn’t mind a helping hand with Granni first”, esitän toiveeni ja heittäydyn alas ratsailta. Rasmus kyykistyy jo irroittelemaan hevoselta suojia.
”Sure thing, honey”, Joekin lupautuu, ja yhtäkkiä Grannilla on kaksi avuliasta hoitajaa ja mä tunnen oloni ihanan tarpeettomaksi.

Nappaan ruusukkeen Grannin suitsista. Se ei ole kesän esteettisin ilmestys, mutta koska siihen yhdistyy muistikuva Täydellisestä Radasta, pidän siitä hirveän paljon.

”I’ll go get changed while you take care of my lovely mare”, ilmoitan sitten miehille.
”Ooh, very bossy of you”, Joe nauraa hekottelee ja mä punehdun vähäsen, mutta pidän pintani.
”That way we’ll get food faster”, perustelen. ”I’d like to freshen up a bit. Just because you guys have some classes left to ride doesn’t mean I need to stay in this sweaty uniform.”
”I bet he doesn’t mind your sweaty uniform”, Joachim virnuilee ja pukkaa Rasmusta olkavarteen niin että kevytrakenteinen ratsastajapoikaystäväni joutuu ottamaan sivuaskeleen ja vähän toistakin korjatakseen tasapainonsa.

Jätän Grannin miesten tehokkaaseen huomaan. Tuntuu hyvältä päästä eroon kilpa-asusta, sillä ratsastushousut, -saappaat ja -paita eivät ole mikään ideaali asu kahdenkymmenen plusasteen säähän ja kypärä oli jo alkanut tuntua höyrystyskattilalta. Tukkani on onnettomasti lättänä päälaelta ja kikkuralla muualla, enkä voi tehdä sille paljonkaan, mutta suihkaus kuivashampoota, hitunen pöyhintää ja lempeä taltutus korkealle poninhännälle saa mut jo tuntemaan oloni paljon raikkaammaksi.

Hyvissä päivissä on sellainen taika, että katsoessani hymyileväistä, päivettynyttä peilikuvaani ennen ihmisten ja hevosten ilmoille palaamista, sekin näyttää jotenkin... kivalta. Jestas! Siinä minä olen, pitkänä ja hoikkana ja ehkä ponnarin ansiosta tarmokkaan näköisenä, ja minähän hymyilen niin että oikeastaan näytän aika hauskalta.

Itsetuntoa hivelee sekin, kuinka näen Rasmuksen skannaavan uuden freesimmän lookini, kun palaan takaisin. Ihan varmana se katsoo shortsienpaljastamia sääriä kahdesti. Ihan varmasti se näyttää vähän sanattomalta ja melko varmasti hyvällä tavalla. Sitten se hymyilee oikein aidosti ja leveästi ja se tuntuu niin hirvittävän kutkuttavalta, ettei hyvää tuultani laisinkaan lannista edes se, että Granni yrittää kohta kataluuksissaan näykkäistä minua, kun käyn vielä rapsuttelemassa sitä. Suukotan hevosta kaiken irvistelyn uhalla.
”Så fin du är”, kuiskaan tammalle lempeästi, silitän valkeaa tähteä sen otsalla ja sitten lopulta annan sen jäädä omaan rauhaansa.

Tartun Rasmusta onnellisena kädestä. Suuntaamme suorinta tietä alueelle, jossa muutama ravintolateltta kilpailee aika vähistä asiakkaista. Nämä eivät ole mitkään valtaisan suuret kisat täkäläisittäin, ja on ehkä vähän yllättävääkin, että valinnanvaraa on kuitenkin näin paljon. Se on kuitenkin meidän etumme, sillä lopulta päädymme hajaantumaan: Joe ja Rasmus suuntaavat yhteen telttaan ja minä toiseen, ja pian liitymme taas toistemme seuraan yhteisellä istuma-alueella annostemme kanssa. Valitsemme paikan vanhan puun varjosta. Joachim ojentaa minulle piccolopullollisen kuohuvaa.

”For your placing, madam”, ratsumestari hyrisee ja minä kiittelen yllättyneenä.

Kihahtaako päähäni sitten kuohuviini, onnellisuus vai niistä sekoiteltu cocktail, mene ja tiedä. Joka tapauksessa minä päädyn sinä päivänä poikkeamaan tavallisesti kainouden ja siveyden rajoittamista tavoistani. Kun me lounaan jälkeen suuntaamme takaisin tallialueelle valmistellaksemme miesten ratsut iltapäivän koitoksiin, Joachim jää hetkeksi jälkeen tavattuaan jonkun tutun, jonka kanssa mies tahtoo vaihtaa pikaiset kuulumiset. Me jatketaan Rasmuksen kanssa matkaa, kunnes pysäytän poikaystäväni ja käännän kasvokkain itseäni vasten. Suutelen häntä niin että tuntuu, ja edes sitten kun tuttu vislaus kertoo Joen nähneen tapauksen, minua ei edes hävetä.

Hymyilyttää vain.

Kesän paras päivä, mietin taas. Tuntuisi hupsulta ja ahneelta edes kuvitella, että tämän parempaakaan voisi olla enää luvassa. Muisto Rasmuksen käsistä vyötäisilläni ja rintakehästä rintakehää vasten ja minun käsivarsistani hänen niskansa taa kiertyneinä tuntuu vaalimisen arvoiselta, ja tallennan senkin siihen ruusukkeeseen, joka on ehkä sittenkin koko kesän kaunein.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.07.20 19:03
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9879

Grannin päiväkirja

Dierk ei anna armoa
6. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa

Raapaleet 8-11: Estetreenit
6. heinäkuuta

"Kuuma", kähähdin valahtaessani toimiston sohvalle keräilemään itseäni. "Kamalan kuu-ma."
"Juo", Rasmus tarjosi välittömästi vesipulloa. "Pitää muistaa juoda paljon. Ettei tule nestehukka. Pomo ei tainnut päästää teitä helpolla?"
"Helpolla?" pärskähdin voimattomasti. "Ei, ei todellakaan. Musta tuntuu, että se ottaa henkilökohtaisena loukkauksena mun luovuttaja-asenteen ja yrittää piiskata sen musta ulos."
"Minkä luovuttaja-asenteen", Rasmus ihmetteli.
"Menin typeränä sanomaan sille ääneen, etten yritä kisata tietäni huipulle. Että mulle riittää kolmekymppiset luokat ihan hyvin."

Totta se oli. Grannin kanssa päätös oli helposti perusteltavissa, sillä sille isommat esteet kävivät jo julmetun työläiksi. Pikistäkään tuskin olisi ainakaan neljääkymppiä isompiin, mutta pomon hevosilla olisin voinut hypätä mitä vain.

*****

Takana oli armottomat estetreenit juurikin oman Grannini kanssa. Se oli palautunut matkan rasituksista ihanteellisesti, ja oikeastaan jopa niin hyvin että sen energisyys pursui jo vähän yli äyräiden ratsastuksen alkuvaiheilla. Piru, että siinä oli pideltävää pomon tarkkuutta vaativilla tehtävillä. Granni olisi mennyt eikä miettinyt.

Holtiton kaahailu ei vain käynyt päinsä, kun Dierk Mayer pisti haastetta pöytään. Vaikka mä olin valmennuksen jäljiltä lopen uupunut, mä olin myös äärettömän onnellinen siitä, että se oli ollut juuri niin haastava kuin oli.

Tuntui hirvittävän lisäksi upealta joutua haastamaan itseäni ja hevostani sillä tavalla. Linja linjan jälkeen Dierk edellytti meiltä täydellistä keskittymistä. Välillä me onnistuimmekin.

*****

Dierk teetti meillä sellaisia kaarteita, että mä olin tolkuttoman helpottunut siitä että olin valmentautunut tiiviisti läpi kevään. Ratsastaessani pomon silmien edessä mä yhtäkkiä ajattelin, että kilpailuiden sijaan Verneri, isä ja Janna Luhta olivat kaikki valmistelleet mua juuri tätä hetkeä varten. Yritin muistaa kaikki heidän oppinsa ja käyttää niitä hyväkseni.

Kumma kyllä, rauhoituttuaan alun kaahotusvaihteen jälkeen Grannikin tuntui yhtäkkiä skarppaavan ja ryhtyvän yhteistyöhaluisen ratsun perikuvaksi. Kai sekin vain otti tilanteen enemmän tosissaan, kun tehtävissä piisasi vaikeusastetta. Sijaa harha-askelille ei ollut.

"Not bad, Josefine", oli itse Dierk Mayerin ylitsevuotava ylistyspuhe meidän suorituksellemme.

Siinä vaiheessa mä olin paitsi läkähtyä kuumuuteen, myös pakahtua ylpeyteen.

****

"Eihän sulla ole huono olo", Rasmus kysyi yhtäkkiä levottomana "Ei pyörrytä tai mitään?"

Silloin tajusin istuneeni aika pitkään raskaasti sohvan selkämykseen nojaillen ja silmät ummessa.

"Mulla on kaikki hyvin", vakuutin. "Mä olen vaan ihan poikki."
"Mutta enää sun ei tarvitse ratsastaa tänään", Rasmus muistutti.
"Ei, mutta Granni pitää pestä ja varusteet putsata", huokaisin ja nousin laskeskeltuani, että olin jo tarpeeksi elpynyt ryhtyäkseni hommiin.
"Mä putsaan ne kamat", mun aarre poikaystäväksi tarjoutui.
"Hyvä. Yök", sanoin katsahdettuani sohvan selkänojaa. Siihen, missä mun selkäni oli hetki sitten ollut, oli jäänyt kostea läntti.

Rasmusta nauratti. Mä mulkaisin sitä ja painelin pesemään yhtä hikistä hevostani.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.07.20 18:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9879

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Seuraava sukupolvi
4. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa

Varsoja. Mä olin tietysti nähnyt niitä oikein lukuisia, mutta ei niihin silti koskaan kyllästynyt. Siksi, kun Dierk sanoi lähtevänsä hakemaan jotakuta nuorta kasvattiaan tuttunsa luota sisäänratsastettavaksi, mä ilmoitin välittömästi lähteväni mukaan. Ja koska Rasmus oli tietysti yhtä utelias kuin minä ja lisäksi halukas pääsemään päiväksi pois teiniaikaisen heilansa ja Joen siitä viskelemien herjojen ikeestä, sekin lähti.

No, suunnitelmahan oli ihan hyvä, mutta sitten Joachim ilmoitti tulevansa myös.
”The Estonian Power Team will gladly manage the stables while we’re gone”, Joe ilmoitti huolettomasti. ”I wanna see some baby horseys.”

Siitähän sitten kehkeytyi vähän kuin pieni perheloma (isoisä Dierk, hänen ottopoikansa Rasmus ja minä ja meidän omituinen iso taapero nimeltä Joachim – niin minä asian määrittelisin). Kaja ja Merit jäivät yhdessä Rasmuksen exän kanssa ratsastamaan hevosia. Minä olin vähän harmissani siitä, miten tehokas ja ennen kaikkea tiivis duo Kaja ja Merit ovat. Tunsin oloni sivuun sysätyksi. Ennen ajattelin, että Kajasta ja minusta tuli ihan hyvätkin ystävät, mutta nyt menneen kesän ystävä tuskin oli kolmea kokonaista virkettä minulle suonut. Se vain bondasi meitä vähän vanhemman Meritin kanssa äidinkielellään minkä kerkesi.

Niin tai näin, mepäs olimme matkalla katsomaan varsoja, ja arvelin että päivästä tulisi kiva. Ensiksi me ajettiin, ajettiin ja ajettiin, ja jos Riesenbeck ei itsekään ollut mikään mahdottoman suuri paikka, nyt me päädyttiin tosi kauas mistään ytimistä. Aakeiden laidunmaisemien keskeltä tupsahti näkyviin monin rakennuksin ja tarhoin kirjailtu tallialue, ja tallin pihaan asteli nainen, joka olisi ensinäkemältä voinut olla vaikka Dierkin sisko. Niin ei kuitenkaan ollut, ja seuraavaksi tietysti arvailin, olisiko heidän välillään voinut olla jotakin säpinää nyt taikka menneisyydessä. Mitään viitteitä sellaisesta minun romantiikanhöppänän mieleni pettymyksestä kuitenkaan annettu.

”I’ll take you to your mares first”, Debbieksi kutsuttu rouva ehdotti, ja mitä ilmeisimmin täällä oli tapana liikkua paikasta toiseen… golfautoilla??
”I’ll take the almost-newly-weds”, Joachim virnisteli ja kaappasi yhden meistä kumpaankin kainaloonsa. Rasmus ja minä protestoimme ratsumestarin puheita tuhinoilla ja silmienpyörittelyillä, mutta kävelimme hänen taluttaminaan kärryyn yhtä kaikki. Debbie ja Dierk asettuivat jo omaansa.
”Do you have to?” Rasmus kysyi äkämystyneenä. ”You know we’re not… that.”
”Ah, yeees, but I love a good tease.”
”But it’s not good.”
”I think it is. Just seeing those youthful cheeks get all nice and red…”

Ei siis mitään uutta auringon alla: Joachim oli edelleen vuorotellen hauska ja raivostuttava, nyt enemmän jälkimmäistä. Tuntui pikkuhippasen vastuutomalta antaa hänen hurjastella golfkotterolla, mutta onneksi pomon ja Debbien perässä ajaminen esti yllytyshulluimmat hörhöilyt. Debbien tila ei sitten ihan totta ollut mikään aivan pieni parin tarhan ja tallin kokonaisuus, vaan rouva ajelutti meitä hyvän tovin säntillistä hiekkatietä pitkin. Ympärille levittyi laitumia, ja laitumilla kirmaili hevosia, ja yhtäkkiä olin sittenkin tyytyväinen siihen että Joe ajoi, sillä nyt saatoin katsella hevosia ja osoitella niistä kiintoisimpia Rasmukselle.

”Onkohan joku noista tuleva olympiaratsu?” pohdiskelin hyväntuulisena ääneen, kun seurasin laukkaavaa nuorten hevosten porukkaa.
”Hyvin voisi olla”, Rasmus arveli. ”Vitsi mikä paikka.”
”Uh, rude”, Joe kommentoi suomenkielisyyttämme.
”Sorry.”

Olimme saapuneet perille jonnekin. Loikimme ulos golfkaarastamme kuka mitenkin lennokkaasti ja otimme kiinni pomon ja Debbien, jotka jo askelsivat päättäväisesti kohti laitumen porttia. Toiselta puolelta porttia lähestyi sydäntäsärkevän ihastuttava lauma tammoja ja niiden tämänkesäisiä varsoja.
”Mä en kestä”, huokaisin Rasmukselle tämän kättä puristaen ja ilahduin sitten tutusta näystä: ”Katso! Tuolla on Pisanji! Voi, ja tuossa Pupu – oh, look at them, those little fillies.”


Sillä aivan totta, sekä Pisanjilla että Pupulla oli vierellään tammavarsat. Ne olivat rautiaita kummatkin, mutta aivan eri sävyä. Minä pidin molemmista emätammoista valtavasti, olinhan kilpaillut kummallakin vielä vuosi sitten näihin aikoihin, ja olisi ollut mahdotonta valita kumpi varsoista teki minuun suuremman vaikutuksen. Pisanjin varsan olemuksessa oli jotakin hellyyttävää herkkyyttä, ja punertavakarvaisen Pupun rinnalla koikeltava vielä emäänsä kuparisempi pikkutamma näytti rohkealta ja eloisalta.

”We have this deal, the grumpy old man and I. Every year I get to name a foal, and don’t even ask where this all started — it’s a long story — but the bottom line is my names are amazing”, Joachim kertoi tyytyväisen näköisenä.
”Really? Which one did you name this year?” kysyin kiinnostuneena.
”I had some insanely clever ideas for Roo’s baby but, sadly enough, no baby for her this year. So I chose Poopoo’s filly.”

Sieltä se taas tuli. Poopoo. Puoliksi huvittuneena ja puoliksi turhautuneena korjasin:
”Oh, for the billionth time, it’s not Poopoo, the word is Pu-pu, it means —”
”A bunny, yes, Josie, I know”, Joe keskeytti huolettomasti.
Huokaisin kohtalooni alistuneena ja tiedustelin, mikä Pupun varsasta nyt sitten tuli.
”Playapapaya Z”, Joachim luritteli, ja sekä minä että Rasmus naurahdimme. En usko että meistä kumpikaan oli odottanut Joelta mitään muuta kuin juuri niin kahjoa nimeä.
”Playa…” Rasmus aloitti.
”Papaya, yes, and the fancy Z for Zangersheide”, Joachim opasti ja jatkoi: ”I call her Princess Leia.”
”Nooo, it has to be Pulu”, kiirehdin sanomaan, sillä minusta ajatus oli herttainen: Pupu ja Pulu, emä ja tytär.
”Pyyly”, Joachim makusteli, ja äkisti oivalsin kauhuissani, että jos tammavarsan emä oli ratsumestarin suussa Poopoo, tietenkin varsasta tulisi ennen pitkää Pylly.
”But Princess Leia is nice too”, viskasin vikkelästi puoltavan mielipiteeni kehiin Rasmuksen hekotellessa taustalla Poopoon Pylly-varsarassukalle.
”Yeeah, she’s nice alright”, sanoi Joachim suupielet nyiskellen, ja se kirvoitti minusta silmiensiristyksen. Omituinen kolmasosa-sekoitelma (miehessähän on brittiä, saksalaista ja apinaa) ei kuitenkaan tarjonnut selityksiä enkä mä lopulta  oikeastaan niitä jäänyt kaipaamaankaam. Joachimin selitykset eivät juuri koskaan olleet hyviä.

Pomo vaikutti tyytyväiseltä Pulun ja Pisanjin sekä niiden varsojen oloihin ja vointiin. Arvelin havaitsevani jonkinasteista ylpeyttä Dierkin ilmeessä, kun hän mittaili tammavarsojaan teräksisellä katseellaan, ja siitä tuli mulle hyvä mieli. Teki aina hyvää muistaa, että Dierkilläkin oli sydän, joka sykki hevosille. Ei tämän lajin parissa kukaan kai tyystin ilmankaan voinut jatkaa vuosikymmeniä vuosikymmenten päälle.

Me siirryimme naapurilaitumelle. Sieltä löytyi vieroitettujen tammavarsojen lauma, jossa oli lukuisia täysin vieraita yksilöitä, mutta myös Dierkin omia. Yhden uskoin tunnistavani pään hienoista piirteistä:
”That one over there – she looks a lot like Ruu”, sanoin Joelle, joka nyökkäsi.


”It is Ruu’s two year old daughter, after Divisadero.”
”Really?” Rasmus kiinnostui. Uskoin hänen pitävän täysiverisestä Divistä paljonkin, kai koska poikaystäväni oli alkanut intoilla kenttäratsastuksesta, jossa täysiveriprosentti ei ollut hullumpi asia ratsun suvussa.
”Yeah. A real diva, I must say. Her name is Divinewings.”

Pomo esitteli toisenkin nuoren tamman, joka muuttaisi osapuilleen vuoden päästä hänen talliinsa sisäänratsastettavaksi. Unohduin katselemaan lumoutuneena punasävyistä ruunikkoa, jolla oli isänsä Flingin tapaan suuri läsi päässään. Tamma näytti varautuneelta ja ujolta, ja tunsin väistämättä lämpimän ailahduksen sydämessäni sitä kohtaan. Selkäni takana käytiin keskustelu, jota en kuullut, sillä keskityin sillä välin vastaamaan Debbien ronskin saksalaisittain äännettyihin kysymyksiin vanhempieni kasvatustyöstä.


”This one reminds me of your girlfriend. They'd probably get along quite nicely”, Joe kommentoi Rasmukselle, joka ei pysynyt työkaverinsa ajatuksenjuoksussa mukana.
"Huh? How come?"
"They're both shy and completely unaware of their looks”, kuului Joen linjaus, joka sai Rasmuksen vilkaisemaan minua.

Sen vilkaisun mä myös tavoitin katsahtaessani olkani yli. Hymyilytti. Joachimin ja Rasmuksen tavassa olla ystäviä keskenään oli jotakin erityisen ilahduttavaa, rauhoittavaakin. Mielestäni se kertoi paljon poikaystävästäni: kului joskus vuosia viimeisimmästä tapaamisesta, mutta lojaali ystävyys ei kulunut pois. (Ei, vaikka Joachimin naljailut välillä hipoivat hyvän maun rajoja.)

”And now”, Debbie aloitti päättäväiseen sävyyn. ”Let’s go and get that stallion of yours.”

Se oli jännittävä hetki. Dierk oli istuttanut meidät alas jo saapumispäivänämme ja ilmoittanut rauhallisen jämptiin tyyliinsä, että sillä oli meille projekti täksi kesäksi. Sen kolmevuotias ori Cash oli valmis ratsastajaantotutettavaksi, ja tehtävä lankeaisi mulle, sillä pomo oli isäni kanssa jutellessaan saanut vihiä mun kiintymyksestäni nuorten hevosten kanssa työskentelyyn. Toivoin, etten tuottaisi pettymystä kummallekaan miehistä: en Dierkille, joka odotti minun pystyvän suoriutumaan tehtävästä, enkä isälleni, joka sen oletuksen oli pomon päähän istuttanut.

Tiesin, että kyseessä oli Ladyn ja Lätsän yhteinen orijälkeläinen, ja odotin mielenkiinnolla kumpaa varsa enemmän muistuttaisi. Varmasti se näyttäisi hyvin ranskalaiselta, mutta muusta en ollut varma, sillä vanhemmat olivat melko eri kaliiperia keskenään. Oli silakanmallinen, kuivakka ja viimeistä piirtoa myöten siro Lady-emä ja kaikella rakkaudella melko muulimainen, pitkänmallinen ja edestä peräti hieman raskas Lätsä-isä, ja sitten ne olivat luonteeltaankin toistensa vastakohtia. Siinä missä Lady kuumeni välillä ihan tyhjästäkin ja olisi paahtanut täyttä laukkaa maailman tahtiin, Lätsä oli... Lätsä oli lunki. Se oli hitaasti syttyvä ja vähän laiskakin, vaikka kunnolla heräteltynä sitten hyppäsikin aivan hyvin.

En ollut tiennyt mitä odottaa, enkä sitten osannut sanoa sitäkään, oliko varsa juuri sitä mitä olin kuvitellut vai täysin erilainen. Päätä kallistaen katselin nuorta oria ja yritin päättää, mitä mieltä siitä olisin. Sillä oli pitkä pää ja hieman lyhyt kaula, mutta se ei ollut samalla tavalla etupainoinen kuin isänsä eikä yhtä silmiinpistävän sirpakka kuin emänsä. Sen ilme -- siitä huomasin pitäväni valtavasti.


"I think you two will get along quite nicely", kuulin pomon äänen vierelläni. Vanha mies seisoi siinä tyyneyden perikuvana, enkä mä voinut olla miettimättä, tulisiko mun olemukseeni sellaista elämänkokemuksen ja itseluottamuksen tuomaa arvovaltaa koskaan. Dierkin huomio oli täysin suunnattu oriin, jonka päähän Joachim juuri asetteli nahkariimua.

"He's one of the good ones", pomo lupaili. "Quiet, easygoing young horse. Saddle him up tomorrow. By the end of the week I'll expect you to be able to ride him."
Nyökkäsin. Oli sanomattakin selvää, että mitä pomo tahtoi, se tapahtuisi. Ei vain siksi, että hänellä oli täysi määräysvalta, vaan myös siksi, että hänen arviointikykyynsä saatoin luottaa aukottomasti. Mikäli Dierk Mayer oli sitä mieltä, että hänen orivarsansa selkään saattoi nousta muutamien päivien kuluttua, hevonen varmasti olisikin siihen valmis.

Ja miksei olisi ollut. Siitä päätellen, kuinka tyynesti Cash lähti meidän mukaamme ja matkasi kotitalliinsa aloittamaan uutta elämää ratsuhevosena, se ei suinkaan ollut mikään käsittelemätön villiori. Yhtäkkiä huomasin tuntevani oloni lähes itsevarmaksi, ja se oli aika upeaa.

Pienessä kesäasunnossamme minä jaoin iloni Rasmuksen kanssa. Keskeytin poikaystäväni "mitä tänään syötäisiin" -teemaisen yksinpuhelun halaamalla häntä tiukasti ja kertomalla:
"Mulla on edelleenkin hyvä fiilis tästä kesästä. Cash – mä olin oikeastaan tosi yllättynyt siitä! Mä jotenkin kuvittelin, että Lätsän varsat ei voi näyttää muuta kuin hassuilta, mutta sehän on aika hieno. Ja niin kivan ja kiltin oloinen", kehuin vielä. "Suoraan sanottuna mua hirvitti ajatus pomon hevosen sisäänratsastamisesta, mutta ei kyllä enää."
"Se oli kyllä mainio", Rasmuskin tuumasi ja katseli mua lähietäisyydeltä niin, että mä pystyin laskemaan kaikki ruskean sävyt sen silmissä. Ajatella, että mä en edes ollut koskaan erityisemmin pitänyt ruskeista silmistä. Nyt pidin. "Ja sähän olet kokenut noiden nuorten kanssa, tietysti se menisi hyvin vaikka hankalammankin elikon kanssa."
"Niin kai, mutta on kaikille osapuolille kivempaa, jos päästään helpolla. Kai sä silti autat mua Cashin kanssa?" kysyin.
"Tietysti", mun poikaystäväni lupasi vuorenvarmasti, ja mä rutistin sitä taas tiukasti kunnes äänekäs murina havahdutti meidät molemmat.
"Mä teen nälkäkuolemaa", Rasmus huomautti vähän nolostuneena. "Mennäänkö vaan Ratsgrillille?"

Nyökkäsin hyväntuulisena ja arvelin, että Joachim varmaan lähtisi mieluusti mukaan. Rasmuksella ei ollut mitään sitä vastaan, tietenkään, sillä vielä ei kummallakaan meistä ollut tullut Joe-kiintiö täyteen (kesän aikana niin saattaisi välillä käydä, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan). Sattui kuitenkin niin, että ratsumestari oli ehtinyt jo kadota matkoihinsa, ja niinpä me sitten menimmekin vain kaksin. Ei meillä kummallakaan ollut mitään sitäkään vastaan, sillä myöskin toistemme seura -kiintiössä oli vielä erinomaisesti tilaa yksille jos toisillekin lauantaitreffeille.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.07.20 17:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Vielä vanhempia tuttuja
5. heinäkuuta #seikkailusaksassa

Sitten me ollaan taas Saksassa – minä ja Josefina, Joe ja pomo, Kaja ja Linus, Ed ja Merit Kalda. Kaikki on äkkiseltään hyvin samanlaista kuin viime kesänä, ja joinain hetkinä - aikaisina aamuina unen ja valveen rajamailla, Ladyn satulassa, lähikuppilassa Joen kanssa – tuntuu kuin me ei tässä välissä oltaisi koskaan palattukaan Suomeen.

Uusi matkaseuralaiseni Carri on pomon mieleen, ja se selvästi kiinnostuu kuullessaan, että ori on Josefinan perheen kasvatti. Pomo lupaa hypyttää meitä heti alkuviikosta, kunhan hevoset saavat ensin pari kevyempää päivää matkan jäljiltä. Rivien välistä mä kuulen, ettei pomo ole aivan sataprosenttisen tyytyväinen siihen otteeseen, jolla mä jumppailen Carria kentällä, ja epäilemättä se haluaa laittaa mut jotenkin ruotuun pitkän ja pimeän talven jäljiltä.

Denise on myös Saksassa, ja se taas ei tunnu toisinnolta viime kesästä vaan vuodesta 2012. Denise on kasvanut, mutta ei juuri muuttunut, ja mä mietin pelonsekaisin tuntein mitä se ajattelee musta – olenko mä muuttunut (olenhan)? Vaikka mun ja Denisen juttu ei päättynyt hyvin lähinnä musta johtuvista syistä, se suhtautuu muhun kuin mitään omituista ei olisi tapahtunut, ja vaikuttaa siltä että Josefinastakin se vaikuttaa mukavalta. Sellainen Denise on/oli – ystävällinen ja kohtelias, mutta myös älyttömän hauska ja aina hyvää seuraa, ihminen joka ei jaksanut murehtia turhasta, kun saattoi olla pienistä asioista onnellinen. Ehkä senkin piirteen takia se ei viitsinyt olla mulle kärttyinen, vaikka mä olisin taatusti ansainnutkin sen jopa näin kahdeksan vuoden jälkeen.

Silti mä olen salaa tai vähemmän salaa todella tyytyväinen, kun Denise jatkaa sunnuntaina matkaansa.

”Well, that was fun while it lasted”, Joe sanoo ja läiskäyttää kätensä mun hartialle, kun me Denisen kurvattua tiehensä suunnataan kohti tallia. ”But still, gotta say that you were a funny duo. Josie is more your type.”

”Yeah”, mä myönnän yksisanaisesti, enkä sitten osaa sanoa muuta. Epäilemättä Joe on oikeassa, ja mä ainakin olen tyytyväinen siihen, miten asiat loppuviimein menivät – vaikka ehkä jonkun lapsellisen katoamistempun olisi voinut jättää tekemättäkin.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 06.07.20 16:13
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Paluu Riesenbeckiin
#seikkailusaksassa

Raapaleet 1-3: Menoksi
29. kesäkuuta

Siirtymä Suomen suvesta saksalaiseen kesäelämäämme oli yksi sulava solahdus sitten kun siinä alkuun päästiin. Ensiksi me tietysti pakkasimme, mikä oli hivenen stressaavaa, kun muisti, että mukanamme kulkivat myös hevosmatkaseuralaisemme Granni ja Carri (ja sen, että Rasmus ei koskaan oppinut aloittamaan pakkaamista ajoissa).

Mutta kun tavarat olivat autossa, hevoset lastattuna ja sataman osoite naputeltu navigaattoriin, kaikki alkoi sujua. Minä ajoin ensimmäisen etapin, sillä olin havahtunut siihen, että ajorutiinini katoaisi jos aina vain matkustelisin Rasmuksen kyydissä.

Laivamatkaaminen olikin jo tuttua huttua. Muutettuani pois vanhempieni luota minusta oli kyllä tullut melkoinen maailmannainen. Katsahdin Rasmusta ja mietin: olisinko reissannut yhtä rohkeasti ilman hänen seuraansa?

30. kesäkuuta

"Jännittävää", sanoin, kun Rasmus käänteli ajoneuvomme peilejä itselleen sopiviin asentoihin. Pian me ajaisimme pois laivasta, ja viimeistään siitä alkaisi kesä - ihan virallisesti.
"Älä jännitä", Rasmus vastasi huolettomasti. "Siellä on tutut tyypit ja hommat."
"En mä jännitäkään pahalla tavalla."
"Ai, no sitten."
"On kiva mennä takaisin."

Ja niin me sitten menimme. Ajomatka venyi hieman yli nelituntiseksi, mutta ei se mitään. Matkasimme sentään halki modernien urheiluhevosten synnyinmaiden: reittimme molemmin puolin jäivät Hannoverin ja Oldenburgin alueet, ja olipa lähellä Verdenkin.

Lopulta maisemat kuitenkin kävivät hyvin tutuiksi. Dierkin tallipihaan johtava tie ei ollut muuttunut miksikään, eivätkä olleet meitä jo odottavan Joachimin leveästi hymyilevät kasvotkaan.

*****

Rasmus oli liikkeissään vikkelämpi, ja niinpä hän ehti meitä vastaanottavan ihmisryppään luo ennen minua, joka tunsin oloni matkan jäljiltä kankeaksi.
"Good to see you man! Oh, guess who's here... And where is wifey?"

Joachimin kailotus lakkasi pieneksi hetkeksi, kun mies sai näköyhteyden minuun. Tiukkaa halausta myöhemmin pääsin tervehtimään Dierkiä itseään, Eduardoa ja Linusta sekä minulle vierasta naista - jonka Rasmus vaikutti kuitenkin tuntevan jo ennalta.

"Eh, and here's my... Josefina", poikaystäväni esitteli takellellen.
"Hi, I'm Denise. So, you're his wife?"

Tiedustelu oli niin kertakaikkisen vilpitön, että häkellyin.

"Let's get your horses settled, shall we", ehdotti pomo, ja niin väärinkäsitys jäi oikaisematta.

*****

Raapaleet 4-7: Denise
1. heinäkuuta

En tiennyt kuka kumma oli Denise, mutta oletin, että kyllä Rasmus tai joku muu kertoisi, ja Joachim sen lopulta paljastikin. Se kuvaili naurunsävyttämästi, kuinka teini-Rasmus ja teini-Denise olivat olleet teinipihkassa toisiinsa, ja minua lakkasi aika nopeasti huvittamasta se tarina, kun katselin salaa poikaystäväni nuoruuden tyttöystävää, ihastusta tai mitä se nyt sitten ikinä olikaan ollut.

Denise lyhyesti kuvailtuna: korkeat poskipäät, vino hymy ja viistot silmät, muodokkaat reidet ja kainaloonsopiva pituus.

Ja minä aloin ajatella: tuollaisistako tytöistä Rasmus pitikin!

Mutta Denisepäs luuli, että minä olin Rasmuksen vaimo. Joachimin mielestä se oli hulvatonta, ja hän lietsoi luuloja minkä kerkesi. Minä en kiistänyt mitään.

*****

Äh, tietystikään en myöskään valehdellut. Kun Joachim kysyi kiusallaan, miksen käyttänyt vihkisormustani, jossa oli hänen mukaansa valtaisa timantti, pyöräytin silmiäni. Kun Joachim kehotti poikaystävääni kertomaan hääjuhlasta, käskin vääräleukaa olemaan kiusaamatta Rasmus-parkaa.

Ja kun Denise joskus kysyi minulta, kauanko olin tuntenut Rasmuksen, vastasin rehellisesti:
"Two and a half years."

Denise näytti yllättyneeltä, ja miksi ei olisi näyttänyt. Se oli lyhyt aika tuntea toinen.

"We're not actually married", huomautin, sillä hetki oli tullut. "Joe thinks it's a funny joke."
"Oh. Right", keskustelukumppani sanoi, nauroi ja totesi, että sellainen oli ihan Joachimin tapaista.

Arvelin, että voisin vaikka pitääkin tästä Denisestä. Hän oli mukava.

3. heinäkuuta

Minä ehkä ujon ihmisen varautuneisuudella tykästyin Deniseen, mutta syystä tai toisesta Rasmus tuntui vähäsen nolostelevan tai muuten vaan vaivaantuvan hänen seurassaan. En sentään uskonut hänen olevan enää rakastunut naiseen, mutta jotakin omituista poikaystäväni käytöksessä oli.

Yritin kerran hienovaraisesti udella Rasmukselta, mistä kiusaantuneisuuden aavistus heidän välillään johtui, mutta lopetin, kun säikähdin kuulostavani mustasukkaiselta. Sitä en halunnut! Enemmän kyselyni oli uteliaisuuden ohjaamaa kuin epävarmuuden (tällä kertaa).

En siis uskaltanut tiedustella asiaa poikaystävältäni, mutta Joachimin juttusille rohkenin ryhtyä.
"I think he ghosted her", Joachim kertoi yhtä huolellisen huolettomasti kuin minä esitin kysymykseni. "Yup... he totally did. She was quite devastated for a while."

5. heinäkuuta

Uusi potentiaalinen ystäväni oli kuitenkin vain ohikulkumatkalla. Hänellä oli hevosetsinnät käynnissä, ja etsiessään täydellistä hevosta Denise oli valmis reissaamaan halki Saksan ja vaikka rajojen ulkopuolellekin saakka. Minusta oli pieni ihme, ettei hän löytänyt pomon valikoimasta mieluisaa hevosta, mutta kukin tiesi itse parhaiten mitä etsi.

Joka tapauksessa Denise häipyi maisemista ennen kuin ehdin kunnolla tutustua häneen, mikä oli hivenen harmillista. Viimekesäinen kaverini Kaja oli toki yhä paikalla, mutta minusta tuntui, että hän oli taas ainakin yhtä etäinen kuin oli ollut viimeksikin ensimmäisten viikkojen ajan. Sitä paitsi viileällä ja vaalealla kaunottarella oli nykyään seuranaan maannaisensa Merit, ja vironkielinen puhe säestikin saksalaisia kesäpäiviämme.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.07.20 17:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Toive
3. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 3/24 #seikkailusaksassa

Mun viimeisen kokonaisen päivän ja Laran potentiaalisesti onnistuneen astutuksen kunniaksi me hypätään melkein koko tallin hevoset. Musta tuntuu että pomo on pääosin lopettanut hyppäämisen, sillä se seisoo koko päivän maneesissa, nostelee puomeja ja huutelee ohjeita, mutta kipuaa vasta Kidin selkään eikä ota senkään kanssa kuin pari polvenkorkuista pystyä.

Mä saan ratsastettavakseni Oberonin, jonka kanssa yhteistyö sujuu paljon paremmin kuin kesällä. Hassunvärisen nelivuotiaan Blondien selkään mä kiipeän ensimmäistä kertaa, kun taas Donovanin kanssa hyppääminen tuntuu tutulta ja yhtä hauskalta kuin ennenkin.

Grim on mennyt paljon eteenpäin ja on jo niin hyvin tasapainossa, että sen lahjakkuus on alkanut päästä esille. Ja lahjoja orille on tosiaan siunattu – sillä on mieletön hyppy, niin hieno, että mä en ainakaan osaa toivoa mitään lisää. Ja lopuksi, sen jälkeen kun mä olen vielä lyhyesti jumpannut Alohaa, mä saan alleni Ladyn.

Sillekin mulle on antaa pelkkiä ylisanoja, ja vaikka pomo sen sijaan päästää suustaan myös kaikkea muuta kuin ylistäviä lausuntoja meidän treeniä seuratessaan, mä nautin joka ikisestä sekunnista joka ikisellä solullani. Voi jos mulla olisi sellainen hevonen kuin Lady. Voi jos mulla olisi millainen tahansa 140-luokkien hyppääjä. Voi jos mulla olisi terve, aikuinen estehevonen ensinkään.

”I’m actually looking for a horse”, mä kerron pomolle myöhemmin, kun me istutaan toimistossa koko porukalla. ”Something with either potential or experience, preferably both. With a deal that could benefit me and the owner alike.”

“Hm”, pomo vastaa. “I’ll keep my eyes open.”

Enempää siitä ei irtoa, eikä se edelleenkään lupaa mulle Kidiä eläkepäiville, mutta mä luotan että asia ennemmin tai myöhemmin järjestyisi parhain päin nyt, kun mä olen niin montaa uskaltanut sanoa sen ääneen.

Sinne ja takaisin
4. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 4/24

Joe auttaa mua lastaamaan Laran ja tavarat kyytiin, kun me ennen auringonnousua lähdetään kohti Suomea.

”Friend”, se sanoo lastaussillan nostettuaan ja puristaa mut keuhkojarutistavaan halaukseen. ”Until next time.”

”You should come to Finland”, mä vastaan ja irrottaudun puoliväkisin halauksesta. ”Just to visit, or with a horse or two. We too have competitions, you know.”

“What you also have is expensive booze”, Joachim irvistää. “But you never know.”

You never know. En mäkään olisi arvannut vuosi tai kaksi tai viisi sitten, että mä olisin taas Riesenbeckissä ja kaikista maailman hevosista mun oman Larani kanssa. Enkä mä olisi arvannut, miten kurjalta tuntui lähteä ajamaan kohti Suomea, enkä toisaalta sitäkään, miten se tunne jossain valtatiellä vaihtui odotukseksi siitä, että pääsisin pian Josefinan viereen nukkumaan, sen ja mun yhteiseen kotiin.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 03.12.19 23:34
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Yksi
2. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 2/24
#seikkailusaksassa

”You do know that the boss has plenty of great stallions, right?” Joe vielä varmisti, kun me lompsittiin yhtä matkaa tallia kohden heitettyämme Josefinan lentokentälle. ”You don’t necessarily need to use Yykkonen.”

Mä en kestänyt, että Joachim oli adoptoinut Josefinan hevoselle antaman lempinimen, mutta niin se vain oli jäänyt. Oria olisi voinut kutsua vaikka Stariksi, mutta ei kutsuttu. Tallin seinätaululla se oli pelkkä ”1”, Eduardon puheissa joskus The Stupid One. Yhtä kaikki ja nimistään huolimatta se oli kiva ori – hyvin pistein kantakirjattu, vahva hyppääjä, ei huippulahjakas samaan tapaan kuin joku toinen hevonen, mutta sillä oli hyvä työteliäs asenne ja se oli kiva käsitellä.

”It was the only one I could afford”, mä virnistin. “Nah. It’s a nice horse.”

“Well, hopefully the foal will be involved in less accidents than her father”, Joe kohautti hartioitaan. “Let’s do this.”

Niinpä me ryhdyttiin hommiin, tai no, hevoset ryhtyivät. Laran kiima oli pahimmillaan tai parhaimmillaan ja Ykkönen hoiti homman kotiin, vaikka se ensikertalaisena sähelsi siihen malliin, että onnistuminen oli enemmän tuurista kuin taidosta ja tarkkuudesta kiinni.

”Stardom is most definitely not calling for this horse”, Joe puhisi, kun Ykkönen puoliksi hyppäsi ja puoliksi putosi alas Laran selästä.

Ehkä ei, mutta toivottavasti sen varsaa kyllä – ja toivottavasti se ja Lara olivat saaneet varsan edes aluilleen.
Tyhjän takia tehtynä matka Suomen ja Saksan välillä tuntuisi merkittävästi pidemmältä kuin jos muistona kaikesta tästä yhdentoista kuukauden kuluttua syntyisi pienen pieni tammavarsa. Olisi ollut niin helppoa, jos Laralle olisi voinut käyttää pakastetta, mutta yrityksistä huolimatta se ei ollut koskaan aiemmin tiinehtynyt niin enkä mä halunnut tuhlata aikaa toivomalla parasta.

Toki astutusmatka oli hyvä syy tulla käymään Riesenbeckissä, mutta mä olin korvat punaisina kuunnellut Joen siemenvitsejä niin monta päivää, etten taatusti jaksaisi tulla uusintayritykselle Saksaan asti, vaan katsoisin sille seuraavaksi orin vaikka taas Auburnista.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 02.12.19 22:42
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Jouluvaloissa
1. joulukuuta 2019: Rasmuksen joulukuu 1/24
#jusmus #seikkailusaksassa


Harmitti, että Josefinan piti maanantaina lähteä takaisin Suomeen. Mä olisin niin mielelläni ottanut sen matkaseuraksi, ja oikeastaan mä olisin muutenkin halunnut viettää sen kanssa jokaisen mahdollisen päivän. Mutta työt kutsuivat sitä, ja luonto taas kutsui Laraa, jota me yritettäisiin vielä alkuviikosta astuttaa. Ja toisaalta – oli ihanaa, että Josefina oli tullut edes viikonlopuksi.

Parissa päivässä me oltiin hyvin ehditty verestää kesäisiä muistoja, ratsastaa ratsastamasta päästyämmekin, kokeilla pomon uusia hevosia ja nauttia vanhoista tutuista, tutustua hevosenhoitajaharjoittelija-Linukseen (siis lähinnä Josefina, koska mulle se ei juuri puhua pukahtanut), hypätä pomon valvovien silmien alla samalla kun se valmensi punaruunikkoa ruunaa omistajineen (joka osoittautui pomon joksikin sukulaiseksi ja oli tullut pariksi päivää treenaamaan), ja viimein sunnuntai-iltana käydä pikaisesti kylillä.

Mulle oli selvinnyt, että Saksassa jokaisessa pienessä kyläpahasessakin oli joulumarkkinat. Niinpä Joe raahasi meidät ensin katsomaan sellaisia, ja vaikka tori valoineen, kojuineen ja suklaassa uitettuine hedelmineen oli ihan nätti, mä en edelleenkään ollut erityisemmin jouluihmisiä. Mä ostin pienen joulukoristeen äidille lahjaksi ja olisin halunnut ostaa jotain Josefinallekin, mutta en sitten keksinyt mitä, joten jätin joululahjan hankkimisen myöhempään ajankohtaan.

Sitten me mentiin tuopille, ja niitä mä ostin kolme. Me istuttiin nurkkapöydässä, ja pubikin oli kääriytynyt jouluvaloihin, kynttilöihin ja havukransseihin. Josefina taas kääriytyi mun viereen, ja Joachim katseli meitä viekkaasti pöydän toiselta puolelta.

”Look at you”, se kujersi. “I’m gonna miss you.”

“We’ll come back”, Josefina lupasi ja puristi mun kättä. Mä hymyilin Josefinalle ja sitten Joelle, ja me kippisteltiin, until next time.

Ehkä ensi kerralla me oltaisiin taas pidempään, ja ehkä joskus me jäätäisiin koko talveksi. Kuka tiesi?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 01.12.19 20:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Piipahdus
27.11.-2.12.2019
#seikkailusaksassa #jusmus

Yksin 27.11.

Aluksi tuntuu vähän omituiselta. Rasmus on lähtenyt Laran kanssa Saksaan pomon luo ja mä kökötän yksin kotona tuntematta sitä ihan kodikseni. Mä en ole koskaan ennen ole ollut tällä tavalla yksin Rasmuksen asunnossa.

Meidän asunnossa.

Yhden alkuillan mä käytän purkamalla levottomuuttani ensin pienillä siivouspuuhilla ja sitten isommilla. Yksiö on niin pieni, etten mä ole kovinkaan uupunut lopettaessani, mutta levollinen kuitenkin. Edes hetkittäin. Kalvava tunne ei anna täyttä rauhaa.

Sytyttelen tuikkuja ja synkistelen melankolisia joululauluja kuunnellen. Se tuntuu juuri siltä mitä mä tarvitsen kaamosalakuloni keskellä.

Mutta jo seuraavana päivänä mä olen kyllästynyt ja ikävissäni, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin matkaan.

Matka 29.11.

Lentoloki: nousu, nukahdan, lasku.

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni. Ihmiset liikehtivät ympärillä. Mulla on kuolaa poskella. Pyyhin sen vaivihkaa, nousen ja poistun koneesta reissureppuni kera.

On kiire – mulla ja mun läpättävällä sydämelläni.

Harpon Joachimin halattavaksi ja itkettää vähän, ja sitten Rasmuksen, eikä itketä enää ollenkaan. Muutamia viikkoja kestäneen lattean plääh-tunteen jälkeen olen vilpittömän helpottunut siitä, miten iloinen mä olen juuri silloin.

Halaus ei ole pitkä, mutta mä kyllä rutistan Rasmusta lujasti ja katson sitä erkaantuessa silmiin. Äkisti itkettää taas, mutta armollisemmin kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

"Come on, lovebirds", Joachim hoputtaa.

Ajomatka: Joachimin surkeita vitsejä. Se laulaakin (tunteella). Rasmuksen käsi mun kädessä.

Yösydän 29.11.

Mä valvon vielä. Asunto, joka kesällä tuntui tukahduttavan kuumalta, on nyt viileä, mutta se ei mua valvota, sillä Rasmus on lämmin mun vieressä. Könyän hieman parempaan asentoon poikaystäväni kainalossa ja kosketan sen poskea nenänpäälläni.

Rasmus liikahtaa. Se kallistaa päätään siten, että sen selvärajaisen leukaluun kylkiäisiksi muodostuu ihoruttu, jota ei kylläkään voi kutsua kaksoisleuaksi. Silmät raottuvat vähäsen.

"Hei."
"Nuku vaan."
"Mhm."

Ei me kuitenkaan nukuta. Me katsellaan toisiamme hämärässä. Hetki tuntuu hauraalta, enkä mä rohkene sulkea silmiäni enkä liikahtaa enkä ainakaan sanoa mitään.

Aika ja pimeys tekevät tehtävänsä. Silmät alkavat painua vastustamattomasti kiinni ja hengitys tasaantuu. Viimeisenä tunnen pehmeän pusun otsallani.

Fling 30.11.

Pomo patistaa mut uuden hevosensa selkään. Se on hauska, isoläsinen rautias nimeltä Foolish Fling, ja mä mietin, onko hevosvalinta jokin piiloviesti mulle. Niin vilpittömän lämpimästi kuin pomo mut edellispäivänä toivottikin tervetulleeksi, mä en voi olla miettimättä havitteleeko se yhä Rasmusta pysyvästi talliinsa.

Miksi ei havittelisi. Katselen vaivihkaa Ykkösellä ratsastavaa seurustelukumppaniani. Se on rennon ja keskittyneen näköinen, taitavakin, kuin satulaan syntynyt.

"I like this one", sanon, kun pomo kysyy multa mielipidettä Foolish Flingistä.
"Yeah? Good."

Kun mä utelen, mitä suunnitelmia Dierkillä hevosen varalle on, ukko hymähtää.

"I already sold him."

Niinpä tietenkin. Bisnesmies Dierk Mayer palveluksessanne. Hevosia joka lähtöön ja saapumiseen.

Silver 30.11.


Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Zilveradoeste
Josefina pomon tiukassa treenissä Pikin varsan isällä, Zilveradolla.

Linus 30.11.

Kaja deittailee taas Troytaan, ja siksi mä en oikeastaan ehdi nähdä sitä kuin ohimennen maanantaina ennen lähtöäni, sillä viikonloppunsa se viettää romantiikan parissa. Sen sijaan mä tutustun linköpingläiseen Linukseen. Sen pomo on ottanut Eduardon avuksi/riesaksi hevosenhoitajaharjoittelijaksi, ja poika on tuskin kahdeksaatoista ja kuolettavan ujon oloinen. Jos se mokaa, se menee kirkuvanpunaiseksi.

Mä tunnen omituista hellyyttä poikapoloa kohtaan. Jutustelen sille ystävällisesti ruotsiksi, ja se on siitä niin kiitollinen, että musta tuntuu kuin mä olisin saanut lemmikkikoiranpennun.

Rasmusta Linus joskus kuikuilee häkeltyneen oloisena. Havainto ensin ihmetyttää mua, ja sitten taas ei, sillä mä jos kuka ymmärrän kyllä Rasmus Alsilan viehätysvoiman päälle.

Kuume 30.11.

Rasmus harjaa Laraa antaumuksella. Mä kyykistelen karsinan ovensuussa putsailemassa jodhpurejani ja vilkaisen välillä karsinan parivaljakkoa. Ne ovat jollakin tapaa yksikkö, mä mietin.

"Tiinehtyyköhän Lara", Rasmus pohdiskelee.
"Eiköhän", mä arvelen kannustavasti. "Onhan se ennenkin tiinehtynyt hyvin."
"Toivottavasti siitä tulee taas hieno varsa."
"Varmasti."

Rasmuksen varovaisen odottavainen intoilu on salamyhkäisen tarttuvaa laatua.

"Voisinpa joskus saada Grannistakin varsan", haikailen. "Mutta eihän se välttämättä tiinehdy."
"Ei ainakaan... siementämättä."
Tirskahdan, niin kömpelösti sana kompuroi ulos Rasmuksen suusta.
"Niin, no, toivotaan ettei ainakaan mistään pyhästä hengestä. Voisi olla vaikea valita kantakirja sitten", vitsailen.
"Njoo", Rasmus yskähtää. "Mutta meinasin vaan, että kannattaahan sitä yrittää."
"Hmm, ehkä joskus."

Manchild 1.12.

"So, tell me, Josie – I heard you actually live together in that teeny-tiny doghouse of his."
"Yeah?"
"Do you hate him?"
"Joe... what? Why? Explain a little."
"Nah, just thinking about the good old saying. Y'know, keep your loved ones close and enemies closer. That's about as close as you can get, living in that cupboard of his, ha-ha."
"Oh, come on, it's not that small."
"Ha."
"What?!"
"I wonder... do you often say that?"
"Why? Joe... why."
"No reason."
"Oh my God Joe - what are you, thirteen?!"
"Better thirteen than, I don't know, old."
"Not really, Joe, not really!"

Siivet 1.12.

Ruun valtavat hypyt ovat juuri sitä mitä mä tarvitsen. Sen kanssa mä koen aina sen käsittämättömän maastairtaantumisen, hyppyä suuremman, sellaisen tunteen joka saa mut epäilemään palataanko me koskaan enää painovoiman vaikutuksen alaisiksi.

Tietysti me ollaan sitä koko ajan. Tietenkin on ihan aina olemassa voima, totuus joka estää meitä leijailemasta, jotakin estehevosta vahvempaa.

Mutta mä en anna sen latistaa euforiaa. Laukanvaihto on sekin lennokas, ja mä ohjaan hevosen taas yhdelle suurelle esteelle, eikä mua edes pelota. Mä en mieti, kuinka monella tavalla mä voin mokata tämänkin asian, enkä kyseenalaista onko mulla edes oikeutta onnistua.

Mä vain ratsastan. Pomo nyökyttelee huomaamattaan hyväksyntäänsä.

Kaamos(masennus) 1.12.

Surutyötä. Tämä matka on varmaan vähän sellaista, mä mietin, vaikka ei Rasmus tietysti mitään sellaista sanokaan. Larasta ei enää ratsuhevosta tehdä, ei millään kuntoutuksella eikä lääkinnällä eikä poppakonsteilla.

Silloin kun Rasmus kertoi, että paskalta näytti, mä avasin sydämeni sen sanoittamattomalle surulle. Mä en särkynyt siitä. Se oli mulle arvokasta.

Nyt me istutaan pubissa. Pöydässä on tuikku, Joachim on tupakalla, ja mä tuijotan lepattavaa tuikkua ja sanon:
”Mulla on ollut vähän paha olla.”

Rasmus kääntyy katsomaan niin kuin mä olisin sanonut jotakin kohtalokasta.

”Kun on syksy. Talvella se menee ohi.”
”Meneekö aina?”
”Menee.”
”No... hyvä.”

Mä hymyilen ja kääriydyn Rasmuksen kainaloon.

Kotiin 2.12.

Me pussaillaan lentokentän pikaparkissa kuin viimeistä päivää. Se on hengästyttävää ja ihanaa ja itkettävää, sillä pian sen on loputtava, ja mun on jo valmiiksi kauhea ikävä Rasmusta — muutaman päivän takia.

”Tule pian kotiin”, mä sanon hiljaa siitä huolimatta, että tunnen tarkalleen Rasmuksen paluuaikataulun.

Suoristaudun pelkääjänpaikalla ja tartun jalkatilassa odottavaan reppuuni.

”Tulee ikävä”, sanon, ja sitten: ”Jag älskar dig.”

Se tulee luontevimmin niin, äidinkielellä, tunnekielellä. Hymyilen taas, avaan oven ja nousen autosta.

Astelen suojatien yli, taksin ohi, käännyn vielä lähtevien ovilta kerran katsomaan. Joachimilta lainattu auto on yhä siinä ja Rasmus istuu ratin takana, ehkä katsoo mua. Tietäisinpä, mitä se ajattelee.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.11.19 18:31
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Yhtenä iltana | Rasmus A.

A baby issue
#seikkailusaksassa

27. marraskuuta 2019
Tuntui hyvältä lähteä. Tuntui hyvältä lähteä Laran kanssa, ja tuntui erityisen hyvältä, kun tiesi, että Josefina tulisi perässä. Viikonlopuksi vain, tosin, mutta en mäkään pitkään viipyisi. Toiveenani oli olla itsenäisyyspäiväksi takaisin - Laran ja toivon mukaan mikroskooppisen pienen varsanalun kanssa.

Ehkä se olisi Laran viimeinen varsa. Lara oli tehnyt kolme hienoa poikaa, ehkä nyt viimein olisi tyttären vuoro. Mä toivoin sitä itsekin, ja aivan erityisesti tiesin, että mun äiti olisi tammavarsasta haltioissaan. Sen kautta Laran emälinja saisi edes mahdollisuuden jatkoon.

Oli enemmän yö kuin aamu, kun mä pakkasin Laran hevoskuljetusauton kyytiin. Se oli innoissaan lähdössä matkaan, sen silmät loistivat ja kyydissä se kuopaisi muutaman kerran niin, että purua lenteli ympäriinsä niin kuin sitä kauan kaivattua lunta. Varmaan Lara, kilpahevonen henkeen ja vereen, luuli pääsevänsä vielä sittenkin radalle.

Ei se pääsisi, ei enää koskaan, mutta toisenlaiselle seikkailulle kyllä.

28. marraskuuta
Pohjois-Saksasta pomo oli junaillut mun kyytiin hevosen ja ihmisen. Hevonen oli pienikokoinen punaruunikko, joka näytti täysiveriseltä ja liehitteli Laraa siitä huolimatta, että oli ruuna. Ihminen taas oli kolmekymppisen näköinen nainen, joka puhui englantia niin vahvalla korostuksella, että mä en oikein saanut selvää mistä se tunsi pomon ja miksi se oli matkalla Riesenbeckiin. Se ei kuitenkaan estänyt naista rupattelemasta mulle niitä näitä koko ajomatkan ajan ja elehtimästä vilkkaasti käsillään.

Kielimuurista huolimatta oli tavallaan hyvä saada seuraa: mä olin nukkunut laivassa nolla silmänräpäystä Laran voinnista huolehtiessani ja Saksan moottoritiet olivat kuolettavan tylsiä ajettavia hevosautolla. Ainakin mä pysyin hereillä, kun yritin tulkita, milloin mun kyytiläisen kieli vaihtui englannista saksaan ja takaisin, ja napata joitain tuttuja sanoja nopeiden lauseiden keskeltä.

Perillä pomo odotti meitä, mutta Joachimia ei näkynyt. Kaja lakaisi käytävää, kun mä vaihdettuani nopeat tervehdykset pomon kanssa talutin Laran talliin. Blondi vilkaisi mua ja nyökäytti vähän päätään, niin kuin mä en olisi koskaan lähtenytkään, ja osoitti sormella karsinaa johon mä sain pyöräyttää Laran.

Mä syötin, juotin, harjasin ja loimitin sen ja kävin vielä taluttelemassa sitä pienen lenkin, ennen kuin jätin tamman tutustumaan uuteen karsinaansa. Se vaikutti hyväkuntoiselta ja jopa vähän iloiselta, epälaramaisella tavalla.

Mäkin olin iloinen ja erityisen iloinen mä olin silloin, kun mä makoilin jo sängyssä illalla ja Joe paukkasi sisään kuin kotiinsa. Se hyppäsi mun päälle, putosi siitä lattialle ja räkätti sitten siellä. Ellei sillä olisi ollut vielä valkoisia kisapöksyjä jalassa, mä olisin voinut vannoa että se oli tulossa baarista.

”Great to see you, man”, Joe sanoi hilpeästi ja löi mua selkään, kun pääsi ylös. ”When is Josie coming?”

”Soon”, mä vastasin. ”One might think you’re more excited to see her than me, hmm?”

“One might be right.” Joe nauroi, ja se melkein tarttui muhun. ”But first, we have a baby issue to take care of.”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 27.11.19 20:46
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Kotiin
14. elokuuta 2019 kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa #jusmus #seikkailusaksassa

Laiva on lastattu Branilla, joka matkustaa aivan viisaasti ja hyvin. Se on nuori ori, muttei suotta hermoile. Joskus se satunnaisesti hörisee kysyvästi tammoille, mutta se ei ole koskaan astunut eikä varmasti oikeasti tiedä, mitä daameillaan tekisi, jos sattuisi käymään niin, että hän pääsisi vaeltamaan rekassa vapaasti. Innokkaita ajatuksia sillä saattaa olla, mutta epäilemättä tammat palauttaisivat sen nopeasti ruotuun.

Laiva on lastattu Esmeronyalla, joka on matkalla Runiaciin Heidin ja tämän tyttären iloksi. Ponitamma on porukan kokenein matkailija, sillä se on sentään ehtinyt olla parin ponitytön kilparatsuna. Laivan liikkeellelähtö sai ponin hetkeksi hermoilemaan, mutta sitten se taas tyyntyi, sillä se on järkevä ja mukava tyyppi.

Laiva on lastattu Grannilla, ja Granni on lastattu äkäisyydellä, mutta muilta osin sillä on kaikki hyvin. Tummanruunikko ei jaksa jännittää laivamatkaa, onhan se tehnyt niitä tänä kesänä jo kolme eikä ole syytä olettaa, että tämä neljäskään koituisi kuolemaksi. Nyt Granni on matkalla kotiin.

Laiva on lastattu Pikillä. Uskomatonta kyllä, hyvät haltiatarkummit, tai pikemminkin yksi sellainen ja yksi setäversio samasta teemasta, ovat kuulleet hiljaiset toiveet ja rientäneet hätiin. Piki kuuluu nyt Josefinan Ulrika-tädille, Oskar-sedälle ja hieman Vilhelminallekin, jotka ovat lyöneet päänsä yhteen ja päättäneet kanavoida hevosurheiluun kohdistuvan kiinnostuksensa kimppahevoseen. Kukaan kolmesta omistajasta ei ratsasta. Siksi Josefina ratsastaa. Verneri on luvannut tammalle Kertun jäljiltä vapautuneen karsinapaikan.

Niin joo, ja on laiva lastattu myös seikkailijoilla, jotka ovat palaamassa tavalliseen arkeen Kallan hiljaisessa, joskaan ei tapahtumaköyhässä kylässä. Ei kuitenkaan vielä tänään, sillä tänään he viipyilevät vielä reissutunnelmissa, haluttomina päästämään irti yhteisestä kesästä. Siinä he istuvat, laivan kannella, parhaansa mukaan (eli melko huonosti) suojassa tuulelta ja etäällä muista ihmisistä. Josefina katselee auringonlaskua, Rasmus Josefinaa, ja sitten tyttö hapuilee pojan käden omiinsa, silittää kämmenselkää, laskee sormet, suukottaa rystysiä. Josefina nojaa päänsä vasten Rasmuksen olkapäätä ja saa suukon tuulen jo tuivertamiin hiuksiinsa.

”Uskomatonta, että me ollaan matkalla kotiin”, Josefina mutisee Rasmuksen olkaan nojaillen, sulkee hetkeksi silmät ja suoristautuu sitten. ”Se meni niin nopeasti. Kesä.”

Josefina vilkaisee Rasmusta alta kulmien ja kysyy levollisen uteliaana:
”Mikä susta oli parasta tässä kesässä?”

Rasmus pitää Josefinan kättä hellästi omassaan, silittää peukalollaan Josefinan kämmenselkää. Hän kääntää katseensa Josefinasta laskevaan aurinkoon miettiessään vastausta kysymykseen.

“Meni ehkä liiankin nopeasti”, Rasmus vastaa. “Parasta, hmm… Hevoset. Ratsastaminen, tai ehkä kisaaminen. Oli kiva olla pitkästä aikaa Riesenbeckissä pidempään.”

Rasmus katsahtaa jälleen Josefinaan ja jatkaa hymyä äänessään: “Ja olla nimenomaan sun kanssa.”

“Samat sanat”, Josefina vastaa ja hymyilee takaisin; Rasmus painaa nopean suukon Josefinan huulille. Tuuli puhaltaa hiussuortuvia väliin, suuhun ja silmille, ja saa kaksikon nauramaan.

“Mitä sä aiot tehdä ensimmäisenä, kun pääset kotiin?” Rasmus tiedustelee Josefinalta. Hänen ajatuksensa käyvät Aliisassa: vieläköhän Pitkän miehen kujan talo on edes pystyssä? Tai jos onkin, liekö siellä Josefinan huone jo vapaana? Rasmusta ei ihmetyttäisi, jos Aliisa olisi unohtanut heidän paluunsa kokonaan.

Josefina miettii kotia. Sitä, jonka jätti taakseen ja joka jälleen odottaa koko ajan lyhenevän matkan päässä. Hän sulkee pieneksi hetkeksi silmänsä ja huokaisee syvään. Huokaisua seuraa pieni, vino hymy.

”Varmaan mä kuuntelen ne loput Aliisan kuulumisista, mitä en Power Jumpeissa ehtinyt, ja varmaan se juottaa mulle pullon viiniä ja mulla on ekana aamuna hirveä hedari”, Josefina maalailee ja naurahtaa vähän. Kontrasti menneeseen kesään tulee olemaan huima. ”Mun tulee kyllä sua varmaan heti ikävä.”

Se karkaa, ja Josefina puraisee vähän nolona huulta. Tuntuu hölmöltä ja takertuvaiselta sanoa sellaista. Sellaisen jälkeen on parempi katsella vaikka lokkeja kuin suoraan Rasmusta.

Rasmus sen sijaan katsoo Josefinaa hellästi ja haluaisi sanoa, että niin hänellekin tulee ikävä. Eivät he varmasti kovin montaa päivää tai edes tuntia olisi erossa toisistaan, mutta sekin tuntuu oudolta ajatukselta nyt, kun Rasmus on kuukausitolkulla saanut olla Josefinan seurassa lähes koko ajan.

Parasta Rasmuksesta on ollut se, kun on saanut nukahtaa Josefinan viereen ja herätä Josefinan vierestä, ja jos on sattunut yöllä havahtumaan, niin on voinut kuulla toisen tasaisen rauhallisen hengityksen pimeästä, aivan läheltä.

Ja nyt pitäisi sitten nukkua yksin.

“Mullakin”, Rasmus vastaa rohkeasti. “Mutta ainahan sä voit tulla yöksi. Tai vaikka joka yöksi.”
”Aliisa varmaan”, Josefina aloittaa naurahtaen, mutta vaikenee ennen kuin ehtii kertoa kuinka harmissaan seurankipeä Aliisa olisi kämppiksestä, joka viettää kaiket ajat poikaystävänsä luona.

Niskan niksahduksen saattaa melkein kuulla, kun Josefina käännähtää katsomaan Rasmusta.

”Joka yöksi”, tyttö toistaa Rasmuksen ilmettä tarkastellen. Hitaasti hymy tekee tuloaan, ja se on varovainen mutta onnellinen sellainen. Suupieli nytkähtäen Josefina varmistaa: ”Tarkoitatko sä, ettet ole vielä ihan kyllästynyt muhun ja mun hulluun siivoamiseen?”
Rasmus miettii ohimennen, mitäköhän Aliisa varmaan, mutta jää sitten katsomaan Josefinan kasvoille varovasti saapuvaa hymyä. Se hymy saa Rasmuksen unohtamaan hänen omat epäilyksensä siitä, että ehkä Josefina oli saanut hänen kanssaan nukkumisesta tarpeekseen.

“Ei suhun voi kyllästyä”, Rasmus naurahtaa. “Ja hyvähän se on että edes jompikumpi siivoaa. Jos me joskus vaikka asutaan yhdessä.”

Josefina on vähällä puraista kielensä kahtia.

Rasmus pitää pienen tauon ja on hetken vähän vaikeana, ennen kuin jatkaa: “Pidempäänkin. Jos sä haluat. Joskus. Niin.” Rasmus ei ole tottunut tällaisiin keskusteluihin sen enempää kuin Josefinakaan, ja hän ei ole aivan varma onko puhunut ohi suunsa ja pelästyttänyt koko tytön.
”Niin, ehkäpä”, tyttöystävä kuitenkin sanoo kepeästi, niin kuin se ei olisi isokaan juttu.

Mutta onhan se Josefinasta iso juttu. Valtava. Niin suuri, ettei hän sittenkään uskalla tarttua tarjoukseen saman tien, vaikka mieli arasti tekisi. Miten helppoa olisi silloin vain sanoa, että kyllä kiitos mielellään, asutaan aina yhdessä, mutta Josefina on Josefina.

”Ainakin mä tahdon tulla sun luo sitten seuraavaksi yöksi. Kun ollaan Kallassa. Jos se sopii”, hän rohkenee vain tiedustella ja tuuppaa Rasmusta kevyesti olkavarteen omallaan.

Rasmus ei tiedä mitä ajatella Josefinan vastauksesta - ollako pettynyt vai innoissaan - mutta päättää sitten olla ajattelematta siitä mitään sen kummempaa. Kyllä he ehtisivät asiasta vielä keskustelemaan. Hän tuuppaa ensin Josefinaa takaisin ja kiertää sitten käsivartensa Josefinan vyötärölle, painaa päänsä hetkeksi Josefinan olalle. Se on aika luinen, joten pian hän nostaa päänsä ja katsahtaa Josefinaa hymyillen.

“Tietty”, Rasmus vastaa vain ja painaa suudelman Josefinan huulille.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.08.19 20:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 43-49: Rasmus Alsila

Ihanasti yksinkertainen ja yksinkerttaisesti ihana. #seikkailusaksassa #jusmus

43 Konsepti nimeltä Rasmus

Asioita, joita mä olen kesän aikana oppinut Rasmus Alsilasta, on paljon. Osa on pieniä, osa suurempia, ja jokaisen mä olen painanut uteliaana ja arvostavasti mieleeni. Tai no, ei niitä kaikkia ole ollut helppo arvostaa, mutta varon visusti käsittelemästä niitäkään kaltoin.

Siihen sisältyy painava vastuu, kun saa tietää, millainen persoona toinen on. Mitä tekee sillä tiedolla? Murentaako palasiksi vai vaaliiko? Valinta on ilmiselvä, jos välittää toisesta eivätkä paljastuneet piirteet ole kenellekään haitaksi.

Kaikki Rasmus Alsilan pienet ja suuret ja keskikokoiset luonteenpiirteet ja kokemukset tekevät siitä sen tyypin, joka se mulle on. Pää kallellani mä joskus hymyilen jollekin omituisuudelle, mutten koskaan pahansuovasti.

44 Suuret linjat

Isommat jutut ovat niitä, miten Rasmus reagoi olosuhteisiin. Millainen se on, kun se on väsynyt tai stressaantunut; miten siitä huomaa, että verensokerit laskevat alas; entä miten se vastustaa, jos kokee saamansa palautteen tarpeettomaksi tai epäoikeutetuksi? Ja toisaalta: miten herkästi se tunnistaa tilanteet, joissa muut tarvitsevat siltä tukea ja miten se antaa nopeasti anteeksi, jos Joe tölväisee jotakin tahditonta tai mä — harvoin, mutta kyllä sitä tapahtuu — kiukuttelen sille, vaikka oikeastaan mua harmittaisikin ihan jokin muu.

Rasmuksen reaktiot asioihin ovat jokseenkin ennakkoitavissa, ja sitä ominaisuutta mä elämääni kaipaan. En arvaamatonta, välittömästi karrelle hiiltyvää poikaystävää jännitettäväkseni. Toisaalta mä en herkkänä ihmisenä kestäisi tunteettomuuttakaan.

45 Yksityiskohdat

Pienet asiat ovat sellaisia, joita toisesta ei mitenkään voi tietää asumatta tämän kanssa. Niistä tulee mulle tärkeitä, sillä ne kertovat siitä, että meidän välisemme suhde on erilainen kuin mitä meillä on muiden kanssa. Kenestäkään muusta mä en tiedä, että ne aloittavat hampaiden harjaamisen aina suun vasemmalta puolelta. Mä aloitan oikealta. Rasmus ei etene sillä tavalla järjestelmällisesti kuin mä — puoli minuuttia alaoikealla, puoli yläoikealla ja niin edelleen — mutta ei sillä myöskään ole reikiä hampaissa.

Viimeisenä asiana ennen nukkumaanmenoa se tarkistaa, onko se laittanut puhelimen herätyksen oikeaan aikaan. Eipäs... se koskettaa mun hiuksia ja painaa suukon ohimolle tai olkapäähän tai mihin ylettyy.

46 Henkilökohtaisuus

Rasmuksella on muitakin pieniä muhun kohdistuvia tapoja. Ne on ihania, ja ne tekee mulle sydämeen aina hattaraisen olon, eikä Rasmus taatusti itse tiedä, miten se vaikuttaa muhun.

Me ollaan ehditty katsella leffoja ja sarjoja, ja mä olen pistänyt merkille, että aina jonkin romanttisen kohtauksen osuessa kohdalle Rasmus vilkaisee mua. Vain kerran, vain lyhyesti, ja joskus se vähän hymyilee keskittyessään taas ruutuun.

Mä luulen, ettei se itse tiedä tekevänsä niin. Mulle se on kuitenkin merkityksellistä. Se on niitä pieniä eleitä, joihin on kirjoitettu mä rakastan sua. Rasmus ei toitota sitä ääneen, mutta sitä mä en siltä tarvitse. Mä tiedän kyllä muutenkin.

47 Epätäydellisyys

Vähän raivostuttavia piirteitä (vaikka mä en kyllä koskaan olekaan kovin raivoissani, sillä sellainen ei kuulu mun olemukseeni) on mun poikaystävässä siinä missä kenessä tahansa ihmisessä. Isoin osa niistä jutuista johtuu kyllä siitä, että meillä on eri tapoja ja tottumuksia. Tiedättehän, sellaisia arkisia juttuja: toinen tiskaisi astiat heti ruokailun jälkeen, toista ei haittaa vaikka ne odottaisivat tovin tai päivän tai vaikka kaksi. Voitte arvata, kumpi meistä on kumpi.

Vaikka kyllähän Rasmus aina tekee, jos on luvannut. Se ei vain välttämättä tapahdu heti, eikä kohtakaan. Se ei kuitenkaan pidä siitä, jos mä teen sen lupaamat asiat sen puolesta, kun multa menee hermo.

48 Tuntuma

Mä opin muistamaan, miltä Rasmus tuntuu. Paitsi että se luo turvallisuudentunteen ja kepeän lämmön kaikkialle mun kehoon, se on myös kosketuksia ja läheisyyttä. Sitä, miten sen hiukset joskus kutittavat mun kasvoja, jos me nukutaan oikein lähekkäin. Miltä tuntuu kun kääntyy selälleen ja käsivarsi painautuu Rasmuksen käsivartta vasten.

Paras tunne maailmassa on se, kun mä makaan selkä Rasmukseen päin käännettynä. Kun se alkaa heräillä, se kierähtää kiinni muhun ja sitten sen käsivarsi kulkeutuu mun vyötäisten ympärille. Siihen mä meinaan aina pakahtua. Käsivarren turvalliseen painoon vyötäröllä, rintakehään selkääni vasten, ja karheaan huomenta-kuiskaukseen. Niistä hetkistä mä en tahtoisi meidän kummankaan koskaan liikahtavan pois.

49 Jatkuvuus

Mä tiedän myös, mistä Rasmus pitää ja mistä se ei. Enkä tarkoita edes mitään sellaista vaan arkisia juttuja, niin kuin irtokarkkivalinnat, musiikki (vaikka siinä me molemmat annetaankin mieluiten esim. Joen tehdä valintoja [ja kadutaan joka kerta vähän]), aamu- vai iltavirkkuus. Ja no, tiedän mä sellaisistakin mieltymyksistä yhtä jos toista, mutta sitähän mä en koskaan julkisesti paljastaisi.

Ehkä tärkein asia on se, että mä tiedän Rasmuksen pitävän musta. Mä en ota sitä mitenkään itsestäänselvyytenä, sillä mä osaisin luetella kymmenentuhatta ei-pidettävää asiaa itsestäni koska tahansa, mutta toistaiseksi mä luotan havaintojeni paikkaansapitävyyteen. Tulevaisuus voi tuoda tullessaan erilaisia olosuhteita, mä tiedän, mutta toivottavasti ei.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Kallankingi
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 14.08.19 11:22
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Tiskeistä, lakanoista ja raskaista sydämistä
8. elokuuta 2019
#seikkailusaksassa
#jusmus


On saakelin kuuma, ja kenties me aletaan vähän stressata jo kotiinlähtöä tai jännitetään viimeisiä kisojamme tai ehkä ollaan täydellisen kyllästytty toistemme seuraan. No, mä olen kyllä kaikkea muuta kuin saanut kyllikseni Rasmus Alsilan läheisyydestä, eikä sekään varsinaisesti vaikuta siltä että sitä pännisi viettää mun kanssa aikaa, mutta pelkään mä silti, että ehkä se oikeasti on väsähtänyt muhun. Rasmus ei tietenkään sanoisi sellaista asiaa suoraan, joten voihan se olla, mun itseään vastaan hyökkäilevä mieleni supattelee. Sitä vauhdittaa pelko siitä, että mitäpäs jos houkutus jäädä Saksaan käykin Rasmukselle ylitsepääsemättömäksi, ja sitten mun pitää niellä vastalauseeni ja matkustaa yksinäni Kallaan niin kuin se olisi mulle ihan fine. Niinhän aikuiset ihmiset tekevät: hyväksyvät toisten unelmien tavoittelemisen.

Kaiken sen henkisen tukaluuden kruunaa se kuumuus, siitä kumpuava epämukavuus, se kun on jatkuvasti vähän inhottava olla. Meidän pieni asuinluukkumme ei viilene sitten millään; pöytätuuletin puhaltelee samaa kuumaa ilmaa paikasta toiseen ja ikkunoiden avaaminen päästää vain helteet sisälle kaiken muun lämmön keskelle.

Sellaisissa olosuhteissa syntyy skismaa mitä heppoisimmista syistä. Pienikin kipinä leimahtaa varsin helposti. Me ollaan huonoja riitelemään, sehän on selvä juttu, ja kun me ei uskalleta oikein selvitellä (onneksi varsin harvinaisia) erimielisyyksiämme, siitä aiheutuu herkästi pitkittyvää mielipahaa. Yleensä kai lähinnä mulle, mä kun luon vatvovalla luonteenlaadullani ideaalin kasvualustan murheille.

Mun mielipahani saavuttaa lakipisteensä, kun mä ruokakaupasta palatessani löydän tiskit samoilta sijoilta kuin ne olivat mun lähtiessänikin. Sänkyä ei ole pedattu. Ne olivat kaksi ainoaa asiaa, jotka toivoin Rasmuksen tekevän. Mä harmistun aivan kohtuuttoman suuresti, ja kohtuuttomalla mä todella tarkoitan juuri sitä.

Kun mun poikaystävä tulee suihkusta, mä olen jo saanut vakuutettua itseni siitä, että mä olen sille ihan yhdentekevä. Rasmus ei piittaa musta. Se varmasti jää tänne ja on tyytyväinen kun mä taas en jää nalkuttamaan. Mä huuhtelen raivokkaasti viinirypäleitä ja vastaan Rasmuksen jutteluyrityksiin mumahduksilla. Rasmus ei ehkä ole aina kaikesta ihan kartalla, mutta sen verran herkkävaistoinen se on, että kyllä se tajuaa mun olevan pahalla päällä.
“Mitä?” se kysyy, ehkä vähän töksähtävämmin kuin mä haluaisin - katsos kun mä tahtoisin tulla käsitellyksi silkkihansikkain, vaikka itse murjotankin lapsellisesti.
“Ei mitään.”
“No kai nyt jotain?”

Mä mutristan tyytymättömänä huuliani. Mä toivon, että Rasmus älyäisi ihan itse, mitä se on jättänyt tekemättä. Se pääseekin pian jäljille.

“Ne tiskitkö? Kyllä mä ne hoidan”, se sanoo ja kurtistaa vähän kulmiaan, vaikka näyttääkin siltä, että yrittää kovasti olla ilmeilemättä.
“Ai hoidat?” mä kysyn yhä pahantuulisena.
“Mä olen luvannut niin kyllä mä ne tiskaan”, Rasmus väittää, enkä mä pidä siitä, miten ärtynyt sen äänensävy on.
“Mua vaan harmittaa kun mun pitää sanoa niistä. Ja sängyn petaamisesta. Mulle tulee sellainen olo kuin sä et välittäisi musta”, mä syytän.
“Susta? Josefina, mitä ihmettä. Mä en vaan välitä siitä onko peti pedattu vai ei”, Rasmus sanoo ja huokaisee raskaasti perään.

Mä en ymmärrä. Mä en vaan tajua, miten sillä ei muka ole sille mitään väliä. Äiti on opettanut mulle, että ympäristössä vallitseva järjestys kertoo ulkopuolisille muustakin kuin konkreettisesti sen, onko imuria ulkoilutettu. Jos mä sattuisin asumaan jonkun sellaisen kanssa, joka ei petaa sänkyään, ja äiti tulisi kylään… Mä puren huultani. Sitä paitsi onhan tässä kyse muustakin kuin vain siitä, miten petivaatteet sängyssä makaavat tai kuinka kauan tiskit seisovat altaassa. Ihan takuulla on. Mun mielestäni.

“Ilmeisesti silläkään ei ole sulle väliä, että välitän siitä”, mä jankkaan vielä, ja sitten mulle tuleekin jo ihan surkea olo, ja mä laitan viinirypäleet kulhoon. “Mä menen ulos.”

Rasmuksen hämmentyneet ja vähän kiukustuneet ja hieman hätääntyneet kasvot painuvat mun muistiin, ja siellä ne pysyvät, vaikka mä painelen pihalle ja suoraa päätä aina tallille saakka. Siellä mä istahdan kentän päätyyn katselemaan, kuinka Kaja, Joe ja pomo ratsastavat. Vaikka meillä on Rasmuksen kanssa vapaapäivä, talli pyörii ihan täydellä hulinalla. Joe tervehtii ohiratsastaessaan; muut eivät ehkä keskittymiseltään huomaa tai eivät pidä moikkailua tarpeellisena. Pomon koira Hubert istuskelee penkin vieressä, ja mä rapsuttelen sitä mietteliäänä.

Kun Rasmus aika paljon myöhemmin saapuu paikalle, Joe ja Kaja ovat jo ehtineet ratsunsa ratsastaa ja kadonneet talliin, ja vain pomo, joka on vanha mutta työskentelee vähintään yhtä kovasti kuin kaikki muut, pyörii vielä Oberonin kanssa kentällä. Mä olen ehtinyt ajatella asioita. Hubert on kellahtanut makuulle, enkä mä jaksa enää rapsutella sitä. Mua hävettää jo vähän, eikä Rasmus lievitä sitä tunnetta yhtään sanoessaan niin kovin helpottuneeseen sävyyn:
“Täällä sä olet. Mä etsin jo sua.”

Hymähdän vaisusti, kun Rasmus istahtaa mun viereen. Se jättäytyy pienen etäisyyden päähän, niin kuin olisi varuillaan, ja kertoo tiskanneensa ja vaihtaneensa lakanat.
“Ja mä vein roskatkin”, se lisää, ja mä liikahdan vähän lähemmäs poikaystävääni.
Onneksi se ottaa mut heti kainaloonsa. Mä vilkaisen sitä ja hymyilen anteeksipyytävästi, ja sen kasvot peilaavat mun ilmaisuani. Tässä sitä ollaan, molemmat pahoillaan ihan turhan kinan vuoksi.

“Anteeksi”, mä sanon meistä kahdesta vikkelämpänä.
“Mistä”, Rasmus ihmettelee, ja mua hämmästyttää, miten vilpittömältä se vaikuttaa.
“Siitä kun mä ylitulkitsen”, myönnän varovasti, ja jatkan sitten: “Ja nipotan ja napisen.”
“No ehkä joskus ihan aiheesta”, Rasmus mutisee vähän nolona. “Siis napiset. Tai et napise, vaan valitat, tai siis huomautat.”

Hetken verran mä olen vähällä inttää vastaan, osaksi tavan vuoksi ja osaksi siksi, että kyllä mä todella tiedostan itsekin olevani aika tarkka joistakin asioista, joiden merkityksellisyys muhun on jo lapsena iskostettu. Sitten mä päätän, ettei vastaanvänkääminen ole kuitenkaan sellaista vuorovaikutusta, jota mä juuri nyt tahdon harjoittaa. Sen sijaan mä nojaan pääni poikaystäväni hartiaan ja huokaisen syvään. Me jäädään istuskelemaan vanhaa tallipihaa varjostavan puun alle, ja siinä on varsin hyvä. Kauan me ei kuitenkaan saada olla kahdestaan, sillä Joe on mitä ilmeisimmin saanut viimeisen ratsunsa hoidettua. Mä pistän hajamielisenä merkille, että se on vaihtanut puhtaan paidankin, vaikka on yhä ratsastushousuissaan. Niin mäkin kyllä tekisin, mietin, sillä näillä helteillä paidat ovat äkkiä märkiä rättejä.

Paitsi tietenkin Kajan toppi, mä ajattelen vähän lannistuneena, kun viileä kaunotar seuraa Joachimin vanavedessä ja jää seisoskelemaan porukan jatkeeksi. Ponnarinsa se on selvästi korjannut ratsastuksen jäljiltä, mutta muuten se näyttää ihan samalta kuin ratsastaessaankin, ja ihan samalla mä tarkoitan tuskastuttavan freesiä. Millä noituudella se aina tekeekin itsestään niin vaivattoman ja lannistavan sievän?

Rasmus kysyy Kajalta, miten Grim käyttäytyi, ja silloin Kaja hymyilee hetken.
“He was cool”, se hymähtää. On vaikea ymmärtää, mitä se oikein näkee Grimissä, joka saa jopa Grannin vaikuttamaan hymytytöltä.
Joe tyrskähtää vähän, mistä mä päättelen sen olevan ihan samoilla linjoilla mun kanssa.
“If by cool she means that that devil of a horse didn’t eat anyone alive today… yeah, sure. By the way, what the hell are you guys doing here anyways? Thought you had a day off.”
“You’re still here too. You could probably go home already”, mä huomautan ja olen iloinen siitä, ettei Rasmus ole lakannut pitelemästä mua kainalossaan, vaikka meidän kollegakaksikko onkin liittynyt seuraan.

Joachim naurahtaa taas.
“Ain’t got nobody to go home to”, se tuumaa ja saa mun sydämeni nyrjähtämään. Joe, tietenkin, lukee sympatian mun kasvoiltani ja nauraa höröttelee hetken. “Oh, Josie, that heart of yours must be super heavy, since it’s loaded with not only your own but other people’s potential worries as well. Look at you thinking ‘that poor old Joe, with no friends other than his horses and colleagues, no love, nothing’.”
“Oh no, that’s not what I was - we all know that’s not true!”
“Yeah, shame on anyone who thinks I am old”, Joachim hörähtää.
“And you’ve got like a gazillion friends”, mä mutisen, ja kuulen Rasmuksen pehmeän nauruntuhahduksen. Se rutistaa mua hetken vähän tiukemmin.

Helle velloo yhä painavana ympärillä, mutta olo ei yhtäkkiä ole enää yhtään tukala, kun me hengaillaan vanhan tallin edustalla kesäporukallamme. Joe jakaa meille hilpeitä tarinoitaan ja kyseenalaisia elämänohjeitaan, ja mä tiedän, ettei siinä ihmisessä ole surkuteltavaa soluakaan. Sen elämä on sellaista kuin on siksi, että se tahtoo niin.
Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Hubertjaco

“There’s only one thing I know for sure”, Joe höpöttelee parhaillaan sormi opettavaisesti ylhäällä, ja sitten se pitää dramaattisen tauon.
“And what is that”, Rasmus kysyy kuuliaisena, niin kuin Joe aina odottaa meistä jonkun tekevän.
“You need to cut that hideous hair of yours”, Joachim on irvistävinään. “You’re no surfer boy. If you won’t, I still have plenty of time to tie you down to chair and do it myself.”

Meitä naurattaa vähän, paitsi Kajaa, joka ei ole ollut mukana niillä kisareissuilla, joilta Joen sitkeä vitsi Rasmuksen lover/skater/surferboi-tukasta on lähtöisin. Hetken mä tarkastelen varovasti Kajaa mietin, onko se koskaan tuntenut oloaan ulkopuoliseksi meidän seurassa. Se on ollut tallissa mua pidempään, mutta kisareissuista paitsi jääminen tarkoittaa vääjäämättä myös muutakin kuin sitä, ettei saa kisatuloksia tai ruusukkeita.

Vähän myöhemmin me talsitaan Rasmuksen kanssa ihan kahdestaan takaisin saunaan, jota asunnoksi kutsumme. Ilta alkaa, no, ei sentään viilentyä, mutta laskeutua kuitenkin, ja syödäkin pitää. Mä olen mietteissäni, kun me täytellään pitaleipiä.

“Joe on varmaan oikeassa”, mä sanon, kun me istutaan jo syömässä, ja Rasmus katsahtaa mua pöydän yli. Sen pita on leikattu vähän liian auki, ja täytteet tuppaavat pursuilemaan lautaselle ja sen sormille.
“Ai - pitäisikö mun susta käydä parturissa?” Rasmus kysyy ihmeellisen huolestuneen oloisena.
“Mitä?” mä naurahdan. “Ei, ellet sä halua, tai siis, päätä itse milloin menet. Mutta siitä mun sydämestä.”
Rasmus on hetken hiljaa, enkä mä tiedä, muistaako se, mitä Joachim mulle sanoi. Mä itse otin ne huolettomalla lämmöllä lausutut sanat mukaani ja olen pyöritellyt niitä mielessäni.
“Onko se raskas?” Rasmus kuitenkin yhtäkkiä kysyy, aika hiljaa ja varovainen ilme kasvoillaan.

Mä katson sen kasvoja ja silmiä ja mietin, mitä vastaisin.

“Ei aina”, mä sanon hitaasti. “Joskus vain.”
Rasmus kohottaa toista suupieltään lohdulliseen hymyyn, ja liikahtaa se toinenkin sitten vähän.
“No hyvä, ettei aina. Varmaan kaikilla on joskus.”
Mä vastaan kiitollisella hymyllä. Siinä Rasmus on varmasti aivan oikeassa. Mä en ole huolissani oman sydämeni painosta, en sille lastatuista huolista, mutta silti mä aion olla jatkossa tarkempi, kenen murheita ja mielipiteitä mä kannettavakseni kasaan. Kun mä seuraavana aamuna jätän ihan itse pedin petaamatta, mulla on ihanan uhmakas olo ja mun tekisi mieli lähettää äidille kuvaviesti solmulla lojuvista lakanoista ja puoliksi lattialle valahtaneesta peitosta. Ei mun kuitenkaan tarvitse niin selkeästi tekoani alleviivata; jo se, että mä tiedän itse tehneeni niin, tekee mun olostani aiempaa itsenäisemmän.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.08.19 12:11
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Lopun alussa
2. elokuuta 2019 #seikkailusaksassa

Power Jump oli mennyt mun osalta niin surkeasti, että oli ihanaa palata Saksaan. Lady oli vetänyt kierrokset kaakkoon ensimmäisellä esteellä ja Sasu taas ei ollut jaksanut jalkojaan nostaa, eikä Ankankaan suorituksessa ollut mitään kehumista. Braniin mä olin ihan tyytyväinen - mestaruusluokan rata oli sille vielä varsin tekninen, ja se tsemppasi hyvin vaikka tuntuikin vähän väsyneeltä matkasta ja karsintaluokasta.

Josefina oli ratsastanut upeasti ja pärjännyt hyvin eritoten Grannin kanssa, ja samaan aikaan kun mä olin niin kovin pettynyt omaan suoritukseeni, mä olin tyttöystävästäni ihan sairaan ylpeä. Niin tuntui olevan Joekin, jonka oma suorittaminen oli viikonlopun aikana ollut korkeintaan alhaista keskitasoa. Sitä ei asia tuntunut haittaavan, mutta mun tunteet olivat kahtiajakoiset: toisaalta oli ihanaa päästä poistumaan maasta kisakatastrofin jälkeen, toisaalta hävetti palata pomon tallille ilman yhtään rusettia.

Pomoa ei onneksi ihan hirveästi mun/meidän menestys tai epämenestys kiinnostanut, joten me jatkettiin hommia niin kuin ennenkin. Ratsastamista, hyppäämistä, kisoja, aikaisia aamuja ja myöhäisiä iltoja. Välillä mua väsytti, koska kieltämättä matka oli ollut pitkä ja unet vähissä, mutta joka aamu mä nousin sängystä edelleen iloisen hämmentyneenä siitä, että mä todella olin täällä Riesenbeckissä; että mä olin täällä Josefinan kanssa.

Pitkään sitä iloa ei kyllä enää kestäisikään, mä aloin ajatella yhä useammin.

Paljonko oli enää jäljellä? Kaksi viikkoa? Vähemmän?

Mä en ollut ensinkään varma, halusinko mä palata Suomeen. Kallaan. Pitäisikö mun palata?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 04.08.19 15:34
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Grannin päiväkirja

Loppua kohden
4. elokuuta 2019
#seikkailusaksassa #jusmus


Yhtäkkiä on elokuu. Aika on hypännyt meidän yli. On käsittämätöntä, miten mä ihan vasta jännitin itseni kipeäksi Riesenbeckiä, pomoa ja koko tätä kesää, ja yhtäkkiä se kaikki alkaakin olla ohi. On lähes yhtä vaikea ymmärtää, etten mä kaikista peloistani huolimatta ole tehnyt itsestäni typerystä.

Dierk Mayer pitää mua taitavana.

Se sanoi itse niin, mutta ei mulle, vaan Joachimille. Mä en varsinaisesti kuunnellut salaa, sillä molemmat miehet kyllä näkivät mun olevan paikalla, mutta sitä pomo ei oivaltanut, miten paljon mä pystyin ymmärtämään tai päättelemään niiden saksankielisestä puheesta. Palasia sieltä täältä katosi käännöskyvyttömyyteen, mutta sen mä tajusin, että musta siinä puhuttiin ja siitä, oliko musta yhtikäs mihinkään.

Granni astelee eteenpäin sillä tänään vaihtelun vuoksi ratsastava Rasmus selässään ja mä seurailen Pikin kanssa perässä. Mun olo on mietteliäs. Siksi mä en puhu mitään, tuskin kuuntelen Rasmuksenkaan harvoja sanoja, kunnes mä en sitten enää kykene pitämään ajatuksia itselläni.

”Onko Dierk puhunut sun kanssa?” mä kysyn viipyillen poikaystävältäni, joka vilkaisee mua etäisen kummastuneena olkansa yli.
”Mistä?”
”Jäämisestä.”

Rasmus on hiljaa liian pitkään. Mun kurkkua kuristaa vähän, koska mä ehdin päätellä, että se keskustelu ihan totta on käyty. Tietenkin on.

”Dierkhän sanoi, että se tarvitsee talveksikin varmaan kolmannen ratsastajan”, mä painostan. ”Siis Joen ja Kajan lisäksi. Ettei Joe voi kilpailuttaa kaikkia yksin.”

Rasmus on taas hiljaa. Granni viskaa vähän päätään, ja mä mietin, onko sen ratsastaja jännittynyt. Ehkä ei; ehkä Grannia vaivasivatkin ötökät tai sen oma tammamaisuus eikä Rasmuksen mielialanmuutos.

”Se varmaan haluaisi, että sä jäisit”, mä sanon, ja voi miten synkältä mä yhtäkkiä kuulostankaan. Pikkumustan korva liikahtaa vähän, se kuulostelee mun puhetta, ja niin Rasmuskin, joka ei enää voi olla hiljaa. Vain Grannia ei kiinnosta.
”Niin no ehkä”, Rasmus myöntää, ja mä puren hammasta.

Odotan Rasmuksen jatkavan. Se ei kuitenkaan sano mitään. Mua alkaa kiukuttaa: tahallaanko se pitää mua jännityksessä?

”Mua se ei kelpuuta”, mä lausun kirkkaasti, ja nyt Rasmus käännähtää taas katsomaan mua.

Se näyttää todella häkeltyneeltä. Kaikesta ahdistuksestani huolimatta mä olen siitä vähän imarreltu. Rasmus ei voi käsittää, miksi mä en kelpaisi pomolle. Sehän ei kyllä ollutkaan kuulemassa sitä keskustelua, jota mä silloin kerran päivä tai pari ennen Power Jumpiin lähtöä Grannia ratsastuksen jälkeen riisuessani todistin sivusta.

”Kuulemma mun pää ei kestäisi. En kestä painetta”, lausun asiallisesti, ja sitten taas kirkkaasti ja sisältöön nähden aivan liian kepeästi: ”Ja jotakin siitä, että mä olen nuori nainen.”

Mä voisin vaikka vannoa, että silloin Rasmus hätkähtää. Se ei ole mikään näkyvä, suuri liikahdus, mutta kyllä sen hartiat vähäsen nytkähtävät, ja Granni heittää jälleen päätään ylös ja kiristää askeltaan, kunnes palautuu taas normaaliin käyntiin. Sitten mun poikaystävä kiertyy satulassa ja katsoo mua, hapuilee mun katsetta kulmat sellaisessa kurtussa, joka kertoo että se yrittää oivaltaa jotakin.

”Mitä tuo tarkoittaa?” Rasmus ihmettelee. ”Että sä olet nuori nainen. Onhan Kajakin.”
”Niin”, mä hyväksyn Rasmuksen havainnon. ”Ilmeisesti siinä on tarpeeksi nuoria naisia tähän talliin.”
”Mutta mitä tekemistä sillä on minkään kanssa? Sähän olet vähintään ihan yhtä taitava kuin mä – kuin kuka tahansa… miesratsastaja. Taitavampi kuin mä.”
”Se tarkoittaa, että Dierk on kivikautinen tai ehkä sitä että sitä huolettaa tallin taloudellinen tilanne”, mä laskettelen sanoja suustani niin kuin ne olisivat ihan järkeenkäypiä.

Granni hiipuu pysähdyksiin, ja mä ohjastan Pikiä vähän sivuun ja pysäytän senkin. Rasmus toljottaa mua kulmat yhä kurtussa ja kasvot hirmuisen mietteliäinä ja vakavina. Mä katson parhaaksi selventää tilannetta ja ennakkoluuloja, jotka muhun mitä ilmeisimmin kohdistuvat.

”Se pitää mua lisääntymisikäisenä tytönhupakkona”, mä alleviivaan. ”Niinpä sillä ei ole mitään merkitystä, mihin mä pystyn tai en pysty ja olenko mä parempi kuin sä. Sulta puuttuu kohtu.”

Mä olen katkera. Loukkaantunut. Koskaan eläessäni mä en nähdäkseni ole kohdannut syrjintää vaan ollut pikemminkin aika etuoikeutetussa asemassa, mutta tässä sitä ollaan. Totta puhuakseni enhän mä ole haaveillutkaan loppuelämän urasta Dierk Mayerin tallissa, mutta mua korpeaa silti niin pahasti, että mun tekisi mieli… en tiedä. Mihin kummaan tämän patoutuneen pettymyksen voisi purkaa?

”Niin että jos mä tulisin raskaaksi niin mä olisin tarpeeton kuluerä tai muuten vaan jokin henkilökohtainen pettymys herra Mayerille”, mä kiukkuan, ja Rasmus pudistaa yhtäkkiä päätään.
”Tota mä en kyllä usko. Eihän Dierk ole sellainen”, Rasmus inttää. ”Onhan se vanha, mutta ei kai nyt — ei kai nyt niin vanhakantainen kuitenkaan.”
”Eikö?” mä tivaan tiukasti. ”Eikö tosiaan?”
”No… ei. Ei… kai. Eihän se voisi olla? Ja sitä paitsi ethän sä halua tulla… raskaaksi. Vai.”

Vai.

”Älä säkin aloita”, mä melkein parkaisen.
”Aloita mitä?” Rasmus kysyy ja jos siinä jokin sävyn aavistus on niin ehkä se on epävarmuuteen sotkettua nyreyttä.
”Tuota”, mä puuskahdan ensin, mutta en mä niin lapsellinen ole, että jättäisin asian siihen, kun Rasmus ei selvästikään oikeasti ymmärrä, mikä mua häiritsee. ”Ihan turha sun on alkaa pelätä että muhun iskee hirveä vauvakuume vain koska mä tapaan yhden sellaisen ja satun pitämään lapsista. Mä olen kuitenkin riittävän järkevä tiedostaakseni että se tuskin on ajankohtaista.”
”No en mä ajatellutkaan”, Rasmus kiirehtii sanomaan. ”Ja mä en tajua – miksi pomokaan ajattelisi niin?”

Mä en kykene vastaamaan. Mua sapettaa niin, että itkettääkin vähäsen. Piki steppailee levottomana ja Granni huiskii ärtyneenä hännällään. Siinä me seistään, ruohottuneella hiekkatiellä kahden pellon välissä, eikä mua kiinnosta tippaakaan mitä viljaa ne pellot notkuvat.

”No”, mä aloitan henkäistyäni terävästi syvään, ja kysyn sitten koruttomasti: ”Onko se puhunut sulle jäämisestä? Petaillut paikkaa hyvien hevosten satulassa?”

Dierk pitää Rasmuksesta. Rasmus pitää hyvistä hevosista. Pitää se mustakin, mutta sitä mä en tiedä, kummasta se loppupeleissä pitää enemmän. Me seurustellaan, ja se on kivaa ja ihanaa, mutta kyllähän Rasmuksella on ollut muitakin haaveita kuin tasaisen onnellinen elämä jonkun tytön kanssa. Vieläköhän se tahtoo kilpailla huipulla? Dierkin hevosilla se voisi onnistua. Ja sanoihan se alkukesästäkin, miten se voisi jäädä tänne pysyvästi. Silloin mäkin kuuluin toki kuvioon, mutta nythän me tiedetään, ettei se ole mahdollista.

”No kyllä se jotain siihen suuntaan puhui”, Rasmus myöntää vastahakoisesti. ”Mutta mä luulin, että se puhuu meistä molemmista.”
”Ei”, mä huokaisen päätäni pudistellen ja kerron lannistuneena, mitä mieltä musta ollaan: ”Kuulemma mä olen taitava, mutta liian pehmeä. Murrun paineen alla. Sitkeys puuttuu.”

Rasmus näyttää hirmustuneelta. Mä luulen, että siksi, että pomo puhuu musta sellaista, mutta jos tietäisin paremmin, lukisin sen mielessä pyörivän palopuheenpoikasen siitä, miten mä en saa sillä tavalla hyväksyä kaikkien mielipiteitä itsestäni. Koska mulla ei kuitenkaan ole edellytyksiä sukeltaa sen pään sisään tarkastelemaan siellä kimpoilevia ajatuksia, mä vain painun vähän lysyyn sievän Pikkumustani satulassa ennen kuin kehotan sen liikkeelle ja ohi Grannista, joka lähtee sitten vuorostaan seuraamaan meitä.

”Vastasitko sä sille jo?” tiedustelen sävyttömästi.
”En. Mä sanoin että mietin. Mietitään.”
”Niin, no. Sun pitää miettiä”, ulkoistan päätöksenteon, sillä eihän mulla ole siihen osaa eikä arpaa. ”Kerro sitten mitä päätät.”
”No siis enhän mä voi jäädä?” Rasmus sanoo, ja kaikeksi kummastukseksi mä tirskahdan, sillä niin omituiseen tapaan se kysyvä toteamus lausutaan: jotenkin aaltoillen, vimmaisen päättäväisesti mutta tutisevan epävarmasti, vähän niin kuin Rasmus vääntäisi kättä itsensä kanssa. Ehkä se vääntääkin, henkisesti.

Mä pudistan päätäni ja tunnen yhtäkkiä oloni lempeäksi, vaikka kyllä sitä yhä tahraa epäreiluuden kokemus.

”Mieti mitä haluat tehdä. Mä en voi päättää tätä sun puolesta enkä mä tahdo että sä jätät edes harkitsematta vain koska susta tuntuu, ettet sä jotenkin, en mä tiedä, saisi haluta tätä”, mä sanon, ja vaikka mun olo on surkea, mä kuulostan asialliselta ja siltä kuin mulla olisi koko elämä vakaasti hyppysissäni. Ei ole. Ei sinne päinkään. ”Kyllä sä saat haluta. Sähän viihdyt täällä. Pidät pomosta ja sen hevosista. Voisit edetä pitkälle. Ja me varmaan sitten jatkettaisiin etäsuhteessa, ja, niin, no, kai asiat sitten vaan menisi niin. Jotenkin.”

”Niin no, mutta”, Rasmus vain sanoo, ja sitten se ei osaakaan jatkaa. Mä ymmärrän kyllä. En mäkään osaisi.
”Ravataan”, mä ilmoitan, jotta kummankaan meistä ei tarvitsekaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 04.08.19 9:59
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9879

Grannin päiväkirja

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 46-42: Granni

Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin. #seikkailusaksassa

36 Matka (31.05.-01.06.2019)

Kuinka kummassa mä saatoinkaan jännittää Grannin matkustamista niin kovasti? Kyllähän mun pitäisi jo tammani tuntea, mä sätin itseäni, kun me käydään katsomassa hevosia laivamatkan aikana. Ei Grannia pelota, tietenkään, sehän on lohikäärme. Korkeintaan sitä tympii matkaseura, joka ei kai tammasta sovi sen arvolle. Bran yrittää kevytkenkäisenä yhä vieläkin välillä hörötellä ihanalle daamille, jona se kai sisarpuoltaan pitää. Granni ei lämpene; se on yhtä kylmä kuin juhannussää keskimäärin.

Ei se pidä Grimistäkään, vaikka mä pidän niitä vähän samanhenkisinä.

Mä sentään pidän omasta matkaseurastani kovasti. Se ei ole hapannaamainen niin kuin Grim, eikä se ole mulle sukua, joten sen sopiikin halailla mua.

37 Ensiarvio (03.06.2019)

On järkyttävän jännittävää ratsastaa Grannilla ensimmäistä kertaa pomon ja Joachimin nähden. Pistän niiden mielipiteille kamalasti painoarvoa, ja ikävällä tavalla musta tuntuu, että mun oma hevonen kertoo musta enemmän ratsastajana kuin mitkään suoritukset muilla hevosilla ikinä voisi. Granni on mun ratsastama ihan alusta asti, ja se on hankala ja omapäinen, enkä mä voi olla miettimättä, kuinka iso osa sen haastavuudesta on ihan mun omaa syytäni. Mä yhdyn täysin meidän kokeneen yleisön mielipiteisiin: hevonen ei ole ratsastettavuudeltaan miellyttävin mahdollinen, mutta ytyä siinä on. Grannissa on kuulemma palikat kohdallaan, mutta niitä pitäisi vielä pystyä ohjelmoimaankin. Siinä sitä sitten riittääkin työnsarkaa varmaan vielä pitkään.

38 Vaihtopenkillä (15.06.) | Lue raapaleesta lihotettu tarina

Kerran Granni tekee mulle tepposet. Ollaan Bramschen kisoissa. Granni tuntuu jo verryttelyssä itsevarmalta. Radalla se päättää omatoimisesti jättää yhden askeleen välistä sarjaa edeltävällä esteellä, rymyää läpi eikä tietenkään ehdi tasapainoon ennen sarjan A-osaa. Se yrittää silti, ja tilanne päättyy sekavasti. Mut saadaan kalasteltua puomien seasta ja mä kävelenkin ihan itse pois areenalta. Filmi palaa kuitenkin mun tajunnan tasolle vasta, kun mun isä rientää meitä vastaan ja nappaa Grannin ohjat multa. Maailma keikkuu vähän, eikä mulla ole enää asiaa satulaan. Niinpä mä joudun vaihtopenkille katselemaan, kuinka muut kilpailee. Kaiken järjen mukaan mun pitäisi olla helpottunut, mutta silloin se tuntuu komennukselta jäähyaitioon.

39 Raskasta työtä… (05.07.)

Pomo ei päästä meitä helpolla. Se ei paljon kuuntele mun epävarmoja jupinoita siitä, onko meistä Grannin kanssa muka hyppäämään isompaa kuin metrikahtakymppiä. Se johtuu joko siitä, ettei pomoa kiinnosta, tai siitä, etten mä uskalla jupista ääneen. Jos pomo sanoo, että hyppää tuo K2:n kokoinen este, sitten mä hyppään. Vaikka takaperin. En mä uskalla muutakaan.

Tietysti sen treenit vievät mua ja Grannia huimaa vauhtia eteenpäin. Ei Vernerikään ole jättänyt mutinoille sijaa, mutta pomo osaa olla vielä vaativampi, tai ehkä vaan säälimättömämpi.  Ei se  koskaan laita meitä sellaisen tehtävän eteen, joka olisi meille suorastaan vaarallisen vaikea, mutta mukavuusalue on harvinainen tila.

40 … ja rankat huvit (06.07.)

Ei Granninkaan elämä kuitenkaan pelkkää ankaraa työntekoa ole. Välillä se saa rennompia jaksoja, jolloin se saa kävellä paljon ja tarhailla vaikka kellon ympäri. Se on kuitenkin Granni, ja mä tunnen sen riittävän hyvin tietääkseni, että vielä tarhailua enemmän se nauttii siitä, kun se saa porhaltaa menemään aivan täysiä.

Siksi mä tartun ilolla mahdollisuuteen viedä se treeniradalle laukkaamaan. Rasmusta ja Brania ei ole vaikea haastaa kisaan, ja pian me annetaan nuorten ja vauhtia rakastavien hevostemme juosta sydämiensä kyllyydestä. Se on melkein parasta, mitä yhdessä voi tehdä, ja meidän hymyt tarttuvat jopa pomoon, kun me palataan tallille naureskelevaisina ja huolet laukan nollaamina.

41 Täydessä vauhdissa (05.08)

Kello kilahtaa. Meillä on 45 sekuntia aikaa ylittää lähtöviiva. Hengitys sisään, puhallus ulos. Granni tietää, mitä tänne on tultu tekemään. Kesän aikana se on syttynyt aikaratsastusluokissa, ja mä tiedän, että se tekee niin nytkin, jos mä annan sen. Nurmikenttä on ideaalissa kunnossa, puomit 130:n senttimetrin korkeudessa. On hyvä päivä ratsastaa voitosta. Mä usutan Grannin heti alussa kovaan tempoon tietäen, että tamma on nopea. Suurin huoli on pysyykö se irti puomeista, koska varovainen se ei aina ole.

Tänään se kuitenkin irtoaa maasta nopeasti ja kerää etujalat huolellisesti alleen. Se tekee kellontarkkaa työtä, ja niin mäkin. Me viilataan kymmenys aiemmasta johtoajasta.

42 Mitä jäi käteen? (14.08.)

Kesä on antanut paljon. Mä olen kiitollinen kaikista treeneistä, kisarutiinista ja uusista kokemuksista, jotka ovat opettaneet mulle, mihin kaikkeen me Grannin kanssa pystytään. Aika paljon enempään kuin mihin mä ennen kesää kuvittelin, muttei kuitenkaan ihan mihin tahansa.

Pomo sen sanoi hyvin ja kaunistelematta:
"It's a good horse, but not a great one. If you want to go all in, focus on your new horse."

Mä tiedän, että se on oikeassa. Jos tahdon nousta isoimpiin luokkiin, uusi hevonen on mun lippuni niihin. Grannista loppuu kapasiteetti kesken.

Kysymys, jota pomo ei lausu ääneen mutta ajattelee varmasti kuitenkin, kuuluu: haluanko edes kilpailla huipulla?
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.08.19 20:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9879

Grannin päiväkirja

Rima nousee
31. heinäkuuta 2019
#seikkailusaksassa


Jos ketään nyt sattuisi kiinnostamaan mun mielipiteeni edessä häämöttävästä esteestä, jonka pomo on käskenyt mut ylittämään, mä parkaisisin kyllä ihan surutta ääneenkin, että se on aivan liian iso. Kukaan ei kuitenkaan kysy, joten mä ajattelen niin vain itsekseni. Henki tuntuu pakkautuneen kurkkuun ja mun hartiat kiristyvät, vaikka mä kuinka käsken niitä tekemään toisin.

Grannin korvat nytkähtävät mua kohti. Se ei ole vielä lukinnut estettä hörökorvin kohteekseen. Siitä mä tiedän, ettei tamma ole aivan varma, aionko mä viedä sen esteelle saakka vai panikoida viime hetkellä ja kääntää sen pois. En mä kyllä ihmettele. Enhän mä olekaan varma — mistään muusta kuin siitä, että vuoren kokoinen este hirvittää mua eikä musta koskaan ole oikeaksi kilparatsastajaksi oikeisiin estekisoihin oikeilla estehevosilla. Tiedättehän: tavoittelemaan jatkuvasti kovempaa suoritustasoa ja maailman huippua. Veljessäni voi olla kunnianhimoa sellaiseen, mutta minä tahdon hyppäämisen ja kilpailemisen olevan edes jollakin tavalla mukavaa.

Onneksi Granni ei tiedä, etten mä pidä sitä ihan Oikeana estehevosena. Onhan mun myönnettävä, että se kalpenee monien keskieuroopanserkkujensa rinnalla. Se on mukava, vähän perushevosta parempi hyppyintoilija, mutta jokin viimeinen laadun aste tai ehkä kaksikin siitä puuttuu.

Itsevarmasti se kuitenkin ottaa ison esteen päämääräkseen heti kun mä annan sille vähänkin viitteitä siitä, että sinne meidän on mentävä. Mä tunnen sydämensykähdyksenä sen hetken, kun se päättää hypätä. Muutamia metrejä ennen estettä sen askel lähtee vetämään voimalla ja siitä pisteestä alkaen mä olen pelkkä matkustaja.

Mä arvioin, että ylin puomi kohoaa sadanneljänkymmenen, ehkä paremminkin sadanneljänkymmenenviiden senttimetrin korkeuteen. Grannikin tekee oman arvionsa. Se hyppää kaikella voimalla, avaa takaa minkä pystyy, ja aivan niukin naukin se kohoaa esteen yläpuolelle. Puomi tutisee kannattimillaan sen merkiksi, että yhtään vähempi efortti ei olisi riittänyt; nyt jo kavio hipoi rimaa. Esteen jälkeen Granni pusertaa niskansa kiukkuiseen köyryyn ja potkaisee mielenosoituksellisesti.

Se on kai kohdannut kapasiteettinsa rajapinnan, eikä mun tammani pidä siitä kokemuksesta.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 31.07.19 13:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9879

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 29-35: Kaja villiintyy

Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän. #seikkailusaksassa #jusmus

29 Päähänpisto (01.07.)

Kaja saa päähänsä, että se tahtoo saada vipinää seuraelämäänsä. Joachim sattuu kuulemaan, kun Kaja ilmoittaa mulle, että mä saan auttaa sitä miesmetsästyksessä (miten, mä mietin).

”Cannot be that hard for you ladies”, Joe huomauttaa. ”Just crab the first decent looking guy and let him know what you want, and I bet he’s all yours.”
”But if he’s a complete twat”, Kaja protestoi.
”Then you don’t have to fuck him twice, simple as that”, Joe kohauttaa olkiaan ja taputtaa mun hartiaa lohdullisesti, koska kai mä sitten näytin vähän kärsivältä sitä kuunnellessani.
Kaja ei ole vakuuttunut Joen sanoista, enkä mä ihmettele miksi.

30 Assistentti (10.07.)

Niinpä mä sitten joudun Kajan seuranhakuassistentiksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että se raahaa mua mukanaan baareissa. Rasmusta se kieltää tulemasta mukaan, koska kuulemma näyttäisi epätoivoiselta, jos se hengailisi pariskunnan kolmantena pyöränä ja ottaisi kontaktia miehiin.

Kaja ei tahdo olla epätoivoinen. Kaja tahtoo olla kuuma, tavoiteltu ja ehkä vähän vaikea.

Sen ongelma on se, että se on myös hitsin valikoiva. Se bilettää mut ihan väsyksiin täydellistä miestä etsiessään, ja se juottaa mulle ihan liian monta shottia ja pakottaa mut tanssimaan ja joskus se löytää jonkun juttukumppanin. Lopulta se aina poistuu tyytymättömänä mun kanssa kotiin.

”Plenty of fish... my ass”, se jupisee.

31 Troy (19.07.)

Mä ehdin ajatella, että ei Kajalle kelpaa ikinä kukaan, kun se sitten intoutuukin kaulailemaan yhden tyypin kanssa. Tyypillä on kaverikin, sellainen ihan sympaattisen oloinen David, ja se raukka joutuu tyytymään mun vähäpätöiseen seuraani kun sen ystävä lipuu yhä vankemmin Kajan lumoukseen.

David on mukava, mutta mä olen ujo ja tylsä, ja mun käy tyyppiä sääliksi kun me istutaan yhä pidempiä aikoja hiljaisuudessa. Enpä mä silti osaa sille hauskemmaksikaan seuraksi muuttua, tuntemattomalle miehelle, mutta ilmeisesti Davidin ystävä osaa olla Kajalle vähän parempaa viihdettä. Sitä Troyta me nimittäin nähdään myöhemminkin — ja Davidia vähän niin kuin kaupanpäällisiksi.

On musta vähän outoa hengailla nelistään.

32 David (22.07.)

En oikeastaan tiedä miksi, mutta jotenkin Rasmus ei vaan koskaan myöhemminkään tule kutsutuksi mukaan Kajan Troy-hengailuihin. Ehkä siksi, että mä odotan Kajalta lupaa kutsua sen, eikä Kaja tajua vaan luulee että mä en vaan halua Rasmuksen tulevan.

Se loistaa poissaolollaan silloinkin, kun me istutaan joenrannassa terassilla, Kaja Troyn sylissä ja mä aika päissäni, koska mulle on tarjottu aivan liikaa juomia. Kaja on tarjonnut, ja Troy, ja David, jonka paljas käsivarsi hipoo mun omaani.

”Where is your boyfriend? We’ve never seen him”, se kysyy melkein mun korvaani kuiskaten. Tiedostan, miten lähellä sen huulet ovat.

Mä vetäydyn levottomana kauemmas. Hetki särkyy atomeiksi.

33 Rasmus (22.07.)

Joku Davidin ja Troyn ystävä heittää meidät kaikki kotiin sinä yönä, ja mut on sullottu takapenkille oven ja Davidin väliin. Se ei puhu mitään, enkä mäkään.

Rasmus on tietenkin jo nukkumassa, mutta vaikka mä olen hiirenhiljaa, se huomaa mun tulleen kotiin. Se könyää sängystä keittonurkkaukseen, jossa mä lasken itselleni vesilasillisen. Tutut kädet kietoutuvat mun ympärilleni ja Rasmus on unenlämpöinen ja paras.

”Oliko hauskaa?” se mumisee, ja mä rakastan sitä karheutta, joka sen ääneen tulee, kun se on juuri herännyt.
”Mm. Ensi kerralla sunkin täytyy tulla.”
”Joko se tyyppi on virallinen?”
Mä mietin Davidia, vaikka Rasmus tarkoittaa Kajan Troyta.
”Tiedä siitä.”

34 Uusi ystävä (02.08.)

Seuraavan kerran me vietetäänkin rantapäivää porukalla. Rasmus osoittaa olemassaolonsa saapumalla paikalle Kajan ja mun kanssa, ja varmuuden vuoksi mä pidän sitä aika paljon kädestä, ja jos se menee uimaan niin sitten menen mäkin. Me ei kuitenkaan takuulla kähmitä toisiamme sillä tavalla muka huomaamattomasti kuin Kaja ja sen kesärakastaja. Johonkin pitää raja vetää.

David rupattelee Rasmuksen kanssa tosi kivasti, ja mä alan tuntea oloni vähän noloksi. Mähän olen hätääntynyt ihan turhasta ja syyllistynyt hätävarjelun liioitteluun! Olo kevenee ja alkaa hymyilyttää. On hyvä päivä. Meillä on hauskaa, ja mulla on ihana ja hitsin upea poikaystävä, eikä David ole muhun ihastunut. Hyvää elämää!

35 Menneen kesän Troy (06.08.)

Kajan kesäihastuksen taru ei kuitenkaan kauan kestä. Mulla ei ole hajuakaan, mihin koko homma lopulta tyssää, ja Rasmuksella tietysti vielä vähemmän, mutta yhtäkkiä Kaja vaan lakkaa tyystin hengailemasta sen Troyn kanssa.  Se ei vaikuta mitenkään musertuneelta, vaan pikemminkin vähän ärtyisältä, eikä se kauheasti puhu asiasta. Ei itse asiassa ollenkaan.

Troy siis katoaa kuvioista, mutta yksi on tullut jossain määrin jäädäkseen: David. Sillä ja Rasmuksella kai jotenkin klikkasi, ja mäkin pidän tyypistä, ja se on sillä tavalla sosiaalinen, että kutsuu meitä välillä yksille tai katsomaan jotakin matseja tai milloin mihinkin. Se on oikeastaan aika mukavaa. Ystäviähän ei kai koskaan ole liikaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 18.07.19 14:25
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Grannin päiväkirja

Granni ja pitkä vesi
16.-17. heinäkuuta 2019
#seikkailusaksassa


Josefina yrittää itse

Mun hevoseni ei ole koskaan pelännyt minkäännäköisiä esteitä, eikä se ole tainnut ikinä myöskään kieltäytyä hyppäämästä, vaikka este olisi ollut kuinka riemunkirjava tai ponnistuspaikka miten huono tahansa. Pitkälle vesiesteelle se kuitenkin vetää järjestään liinat kiinni. Musta tuntuu, että mä olen yrittänyt huijata sitä yli vesiesteestä jo puoli päivää, kun mä lopulta vaan uuvahdan kesken.

”I can’t!” mä julistan. ”It’s not happening. She won’t jump.”

En muista milloin olen ollut yhtä turhautunut kuin nyt. Olenko ikinä? Sen turkasen tunteen rohkaisemana mä ratsastan aitaan nojailevan Joen luo.

”Joe, I need your help with this stubborn horse”, puuskahdan. ”Please.”

Joachim miettii hetken ja nyökkää sitten.

”Alright, I’ll ride her first thing tomorrow.”

Granni pistää Joen hikoilemaan


Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate Joegranni
(Epäjärj. Tait. Huom.: Hukkasin tasollisen tiedoston kesken piirtämisen, mistä johtuen väritys ja tausta on mitä on...)

Näyttää siltä, että Granni on voitolla. Härkäpäisesti se esittää Joellekin mielipiteensä epäilyttävästä, typerästä pitkästä vedestä, joka on sijoitettu kentän keskelle, minne se ei todellakaan Hänen Korkeutensa mielestä kuulu. Mä olen vähällä luopua toivosta. Ilmeisesti mun ei auta muu kuin toivoa, ettei me koskaan jouduta sellaisiin kisoihin, joissa Grannin pitäisi pyörtää periaatteensa. Onneksi vettä ei näe usein, ja tuskin koskaan meidän tasolla, sillä mä pidän itsestäänselvänä että en mä Grannin kanssa koskaan metrikolmeakymppiä ylemmäs kipuakaan.

Aluksi Joachim nauraa Grannin kieltäytymisille. Vähän hupaisiahan ne ovat, sillä Granni tekee ne mahdottoman flegmaattiseen tyyliin. Se ei tosiaankaan näe vaivaa ja yritä kieroja liukupysähdyksiä, vaan yksinkertaisesti hiipuu löysän käynnin kautta pysähdyksiin riippumatta siitä, miten Joachim sitä eteenpäin patistelee.

Hetken näyttää siltä, että mun hevonen todella on itsepäisempi kuin Joe, mitä mä en pitänyt edes etäisesti mahdollisena lopputulemana.

Joe pistää Grannin hyppäämään

Onneksi Joachim on kuitenkin lievään hulluuteen saakka sitkeä ja periksiantamaton. Silkalla luovuttamattomuudellaan se lopulta päihittää Grannin. Tamma alkaa jo näyttää todella kyllästyneeltä typerään vesileikkiin, ja ehkä se siksi sitten päättää loikata vetelästi yli vedestä.

Ylitys ei tietenkään ole puhdas. Mua itkettää ja naurattaa, kun mä katselen hevostani, joka läiskäyttää takajalkansa vesiesteeseen kuin ilmaistakseen vielä viimeisen kerran, että tämä homma ei ole lainkaan sitä varten. Granni pompahtaa sitten äkäisesti poljeskellen Joen pyörivät silmät ja saksankielinen jupina kertovat kaiken oleellisen siitä, mitä mieltä se mun luuskastani sillä hetkellä on.

Sen jälkeen Granni ei enää jaksa palata vastarannalle kiiskeröimään. Se leiskauttaa pari kertaa yli vesiesteestä ja vaikuttaa yhtäkkiä siltä kuin olisi koko ikänsä tehnyt niin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 16.07.19 18:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9879

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Siirry: