Yhtenä iltana | Rasmus A.

tammikuu 2013
Riesenbeck, Saksa

Tie on pimeä ja liukas, sade sentään on lakannut. Joachim ajaa yhdistelmää tyytyväisenä yhdellä kädellä. Sietääkin; se voitti vuoden ensimmäisissä kilpailuissa metrineljäviiden luokan uudella ratsastettavallaan, Alenalla, ja mä tulin kolmanneksi metri kolmessakympissä mun omalla Calypsolla. Joachimia oli ärsyttänyt lähteä vain kahden hevosen kanssa yli tunnin kisamatkan päähän, mutta pomo oli halunnut lepuuttaa nuoria ja GP-hevosia vielä ja Joachimkin oli lakannut nurisemasta päästyään huippukunnossa olevan Alenan satulaan.

Mä en ehdi tajuta mitä tapahtuu. Varmaan tiessä on mutka, varmaan se on vähän jäinenkin. Mä tunnen kuinka auto lähtee voimakkaasti nykäisten sivuluisuun, kiertyy poikittain tielle, ja sitten rysähtää kun traileri kaatuu kyljelleen ojaan.

xxx

Joka puolella on verta. Vittu miten voikin olla paljon verta. Kuuluu ryskettä, veri kohisee mun korvissakin, ja mä huomaan toivovani vimmatusti että se oli Alena joka jäi alle.  

Mutta kyllä se on Alenan suojitettu takajalka, joka potkii toistuvasti ilmaa kun tamma yrittää päästä ylös. Mä ja Joachim revitään sitä taaksepäin ja kun Alena lopulta nousee seisomaan suunnilleen naarmuakaan vailla, mä tiedän jo että toista hevosta me ei tänä iltana saada trailerista elävänä ulos.

Calle hengittää vielä, mutta sen kyljessä on outo lommo ja ainakin toinen etujalka varmaan kokonaan poikki, mä näen luun ja kaikki, ja hevostahan siitä ei enää tehdä.

xxx

Poliisi käy ampumassa Callen sinne ojaan, ja sinne hevosenraato ja traileri jätetään, kun pomo tulee hakemaan eloonjääneet. Se soittaa jonnekin kaatopaikalle ja ne lupaa käydä aamulla siivoamassa vahingot.  Jos mä pystyisin, nauraisin sille miten saksalaista tämäkin vaan on: asiat hoituu, nopeasti, järjestelmällisesti, kylmästi.

Mä en silitä Callea viimeistä kertaa, en oikeastaan katso siihen päinkään. Mä nousen pomon upouuden hevosauton kyytiin. Se ei ollut antanut sitä meille aamulla. Jos olisi, oltaisiinko me kaikki kuolleita vai kaikki elossa?

”You can still stay, Rasmus”, pomo sanoo kun me ollaan päästy moottoritielle. Se vilkaisee mua, mutta mä tuijotan tietä.

”Yeah”, mä vastaan. Yeah right.

xxx

”Take care”, Joachim sanoo lentokentän aulassa ja lyö mua jotenkin veljellisesti selkään.

”Thanks”, mä vastaan. Jättimäinen urheilukassi mun jaloissa on täynnä ratsastuskamoja ja mä mietin, voisinko vaan jättää ne tänne, pyytää Joachimia vaikka polttamaan ne.

Eihän mulla ole enää hevosta millä ratsastaa, niin mitä mä niillä tekisin.

”Come back one day”, Joachim jatkaa. ”We have horses for you to ride, y’know.”

Mun tekisi mieli sanoa, että mä olisin mieluummin loppuelämäni ratsastamatta kuin hyppäisin pikkuluokkia pomon nelivuotiailla viripäillä ja miettisin mitä olisin voinut Callen kanssa saada, mutta mä vain totean samalla kun käännyn jo kohti turvatarkastusta: “Let’s see how it goes.”


#sarahinhaaste4 #rassenhaaste

tammikuu 2013
Riesenbeck, Saksa

Tie on pimeä ja liukas, sade on sentään lakannut. Joachim ajaa varovasti, jarruttaa jäiseen mukaan. Renkaat vähän sutivat ja Joachimin ilme kiristyy, mutta se saa pidettyä yhdistelmän suorassa ja hidastaa vauhtia vielä vähän. Parempi olla kiirehtimättä. Mä vilkaisen trailerikameraa, mutta Alena ja Calle ovat tottuneita matkustajia ja syövät rauhassa heinää, korvat rennosti vähän lerpallaan.

Mä valun penkillä alemmas ja huokaan, päivä on ollut hyvä mutta pitkä. Vielä tunti kotiin.

syyskuu 2018
Tryon, Yhdysvallat

”Seuraavana jännitys tiivistyy, kun radalle lähtee Suomen toinen edustaja, Rasmus Alsila hevosellaan Calypso. Tämä yksitoistavuotias hevonen on nimestään huolimatta ori ja sen on kasvattanut Alsilan äiti, Jaana Alsila… Tämä on sekä hevosen että ratsastajan ensimmäinen kerta ratsastuksen maailmanmestaruuskilpailuissa, mutta he esittivät lupaavia otteita viime vuoden EM-kilpailuissa ja ovat kolunneet kansainvälisiä areenoita jo useamman vuoden ajan. Tämä on Alsilan ensimmäinen ja tällä hetkellä ainoa kansainvälisen tason ratsu, mutta hyviä vuosia on nuorella miehellä toivottavasti vielä edessä…”

Jotenkin niin Backlund meistä kertoisi kaikelle kansalle Suomen televisiossa. Paljastaisi taatusti, että Callen nimi oli kreikkalaisessa mytologiassa nymfin, vaikka äiti aina kertoi sitkeästi kaikille nimenneensä sen aikoinaan calypso-musiikin mukaan. Tiedättehän, Trinidad & Topagon kansanmusiikkityylin, no ettepä tietenkään tienneet.

Toisaalta, mitäpä väliä jos joku televisiota katsova naurahtaisi Backlundin kommentille. Kuinka moni niistä oli hypännyt MM-kisoissa, tai tulisi koskaan hyppäämäänkään sen puoleen? Niinpä niin.

Calle on rento, mutta joka solu hereillä, kun mä ohjaan sen Tryonin auringossa kylpevälle areenalle. Se katselee esteitä kiinnostuneena, pureskelee vähän kuolainta, ja jos se osaisi puhua se kertoisi mulle, että selvittäisi tämän radan vaikka kolmella jalalla ja takaperin laukaten. Mä rakastan Callessa juuri sitä, sen itseluottamusta ja isoa egoa, sitä että se elää ja hengittää kilpailemista varten. Se on kilpailemista varten tehty; kilpailemista varten minun äitini tekemä.

Aika kaunis ajatus. Vaikka mä ratsastan aina vain itselleni ja hevoselleni, nyt päätän ratsastaa ihan vähän äidillekin.

Mä käyn radan vielä kerran ajatuksissani läpi, korjaan otteen ohjista, nostan laukan, lähtömerkki kilahtaa. Rata näyttää pieneltä ja helpolta. Calle on pienehkö hevonen, mutta näillä areenoilla se kasvaa kymmenen senttiä, ja sen laukka on pelkkää energiaa ja jokainen hyppy taidon ja voiman pettämätön yhdistelmä.

Tiedän että tänään täytyy mennä kovaa voittaakseen, mutta niin tietää Callekin, eikä sitä tarvitse painostaa eikä käskeä. Me edetään yksi kaarre ja yksi este kerrallaan, ja kaikki menee juuri niin kuin suunnitelmissani: mikään ei ole läheltä piti, eikä Calle tee virheitä. Tietenkään.

Viimeinen este on leveä okseri, joka oli näyttänyt rataantutustumisessa isolta ja on hieman hankalan lähestymisen päässä, mutta Callen selästä katsottuna sekin on este vain. Hevonen katsoo sitä, nostaa korvat pystyyn, laukka-askeleet vievät meidän lähemmäs ja lähemmäs kunnes ponnistus lähtee juuri siitä mistä pitikin. Työnnän kättä eteenpäin pitkin Callen mustaa harjaa, vilkaisen alas mutta puomit eivät ole lähelläkään. Me lennetään

Kalla, Suomi

eikä laskeuduta koskaan, sillä uni katkeaa patterista kuuluvaan paukahdukseen ja mä herään sotkuisessa yksiössäni nahkeiden lakanoiden välistä.

Uni valuu pois vaikka yritän puristaa silmät kiinni ja pitää sen luonani vielä hetken. Pitää Callen luonani vielä hetken.

Vitut, siitä on viisi vuotta ja siltikin välillä – en usein, mutta välillä – mä näen vieläkin unia joissa kaikki meni toisin, niin kuin kaiken piti mennä, ja joskus me voitetaan MM-kisoissa, joskus olympialaisissa. Joskus mä vain silitän Callen otsaa hiljaa pitkän, pitkän aikaa, kunnes hevonen haihtuu pois ja huomaan olevani jossain pimeässä veden täyttämässä luolassa yksin. Joskus lampunhenki kysyy, mitä antaisin hänelle jos hän antaisi Callen minulle, ja mä sanon epäröimättä että KAIKEN.

Hetki juuri heräämisen jälkeen on aina raastavin. Helpottaa, kun nousen mahdollisimman hitaasti ja äänettömästi ylös, kävelen varpaillani juomaan vettä, mietin, että jos kaikki ei olisi mennyt niin kuin meni, mulla ei olisi Laraa, eikä Easya, eikä Benkkua.

Eikä Josefinaa, joka nukkuu seinän puolella peittoon nenänpäästä varpaisiin kääriytyneenä ja hengittää niin syvään, ettei taatusti ole vielä herännyt, ja hyvä niin.

#gabinhaaste #ellienhaaste4

21. syyskuuta 2018

”Rasmus.”
”Hi man, Joachim here, how’s it going?!”
“Oh, Joachim, hi. Long time no see… Or, yeah. I’m fine, I guess, nothing new… Work and horses. You?”
“Same old, same old. Loving my life in the saddle, haha.”
“How are the horses? Alena is still with you, right?”
“She is. She’s a star. We have twenty-two horses now, that’s ten too much really, but you know how it is. Need to make hay when the sun shines. Would need a few more hands to handle it all, though.”

“And how’s the boss?”
“Grumpy old man as always… Nah, he’s cool, buying horses left and right, luckily selling as well, keeping us all busy. We’ve got this new girl from Estonia with us, twenty-something, smokin’ hot, riding the youngsters.”
“I strongly believe she’s a bit too young for you.”
“Nah, I’m a professional, never mix business and pleasure, y’know. Doesn’t mean I would not notice the looks...”
“Sure thing.”
“Would still take you back any time, despite the looks.”
“Thanks Joe, I appreciate that.”

“Are you planning on visiting us again, huh? It’s been almost two years since the last time, right?”
“Must have been… Haven’t really thought about it, to be honest. I’ve been so busy lately… But not an impossible idea, no. Maybe before Christmas?”
“I think you should. The boss is often asking how you’re doing. You’re always welcome… to visit or to stay.”
“Hmm, yeah. To visit. Couldn’t stay even if I wanted, too much to leave behind now, Lara and all.”
“But you gotta miss it, for sure. The lad I knew lived to ride and rode to win.”
“Well yeah… But there are other things in life as well. Not that you would know it. But maybe it just… Maybe it wasn’t meant to be.”
“Man, you sound like you have found Jesus. Or a lady.”
“You’re not entirely wrong.”
“Rasmus! Looking forward to hearing more.”
“You’ve got to wait until we meet again.”
“Then you better visit.”
“I will, okay.”
“That’s a promise?”
“It’s a promise. Sooner… or later.”

“Guess I’ll have to be happy with that. Say hello to Lara for me. And to God.”
“Ha ha. Will do. Tell the grumpy old man I said hi.”

#raynottinhaaste #ellienhaaste2

elokuu 2009
esteratsastuksen SM-kisat, Maarianhamina

Jaana Alsila kertoo:

”Simba on paljon hitaampi kuin Omppu”, Rasmus purnasi valuttuaan poninsa selästä alas. ”Me ei ikinä voiteta.”

”Pitäisiköhän ratsastaa vähän pienemmät tiet”, minä ehdotin pojalleni ja taputin Simban kaulaa. Vaaleanrautias karva oli tummunut hiestä, mutta muuten poni vaikutti tapansa mukaan energiseltä ja iloiselta. Kolmen päivän kisarupeamat olivat sille tuttuja ja mieluisia, ja mitä enemmän ympärillä tapahtui, sitä skarpimmaksi Simba muuttui; vähän niin kuin Rasmuskin.

Rasmus tyytyi mutisemaan jotain Simban kyljelle satulavyötä löysätessään. Poika veti ohjat pois ruunan kaulalta ja lähti kävelyttämään sitä kirein askelin, ja minä katsoin parhaaksi olla seuraamatta.

Rasmuksen ja Artun, pojan parhaan ystävän mutta myös pahimman kilpakumppanin, kiihkeä taisto arvokisoissa jatkui nyt toista vuotta. Kolmetoistavuotiaat pojat olivat molemmat lahjakkaita, ahkeria ja tunnollisia treenaamaan, joten loppupeleissä menestys oli aika usein kiinni tuurista, minimaalisen pienistä mokista, ponien vireestä ja sekunnin sadasosista. Rasmus oli oikeassa siinä, että Artun Omppu oli hyvänä päivänään selvästi Simbaa nopeampi, mutta Simba taas oli ketterämpi ja vähän rohkeampi. Koko menneen kesän pojat olivat usein olleet tuloslistoissa peräkkäin; joskus Rasmus ensin, joskus Arttu.

SM-kisojen isojen ponien sarjassa kumpikaan ei ollut mikään mitalisuosikki 15- ja 16-vuotiaiden tyttöjen joukossa, mutta perjantain erittäin tekninen rata oli suosinut molempia. Lauantain puhtaat radat olivat varmistaneet pääsyn tämänpäiväiseen finaaliin. Ensimmäisellä kierroksella molemmat pojat olivat ratsastaneet jälleen puhtaasti maaliin, mutta Arttu useampia sekunteja Rasmusta nopeammin. Mestaruus oli tietenkin jaossa aina finaalipäivän toisen kierroksen päättymiseen asti, mutta juuri paremmista asemista ei kumpikaan voinut ratkaisevalle radalle lähteä.

Rasmuksella oli valtava kilpailuvietti ja voitontahto, oli ollut jo pienestä saakka. Sen poika oli taatusti perinyt isältään, jolle ei kelvannut mikään muu kuin murskavoitto. Hannu ei onneksi ratsastanut: tässä lajissa ei aina saanut mitä halusi. Minä taas en koskaan ollut erityisen voitonjanoinen. Halusin tehdä omaa juttuani omassa tahdissani. Todennäköisesti juuri siksi olin vaihtanut kilparatsastuksen hevosten kasvatukseen jo aikaa sitten, ja vaikka edelleen viihdyin tammojeni selässä aina silloin tällöin, sukupuut olivat minusta paljon mielenkiintoisempia kuin ratapiirrokset.

Rasmusta olin tietenkin valmis tukemaan, mihin saakka hän sitten halusikin harrastuksessaan edetä. Koska meillä ei ollut omaa tallia, resurssit olivat toki rajalliset: useampaa kuin yhtä ponia me emme voineet minun muutaman tammani lisäksi pitää, vaikka Rasmus kuinka niin toivoi. Samasta syystä pojalle ei vielä ollut hevosta tallissa. Todennäköisesti nämä olisivat kuitenkin viimeiset SM-kisat, joissa Rasmus ratsastaisi ponilla. Niin pitkäksi hän oli tämän kesän aikana venähtänyt, että talvella voisi olla aika vaihtaa hevoseen ja siirtyä junioriluokkiin. Minun unelmissani Rasmus ratsastaisi vielä joskus oman perheen kasvatilla, mutta ei vielä tulevana talvena; vanhinkin omistukseeni jäänyt varsa oli vasta kääntynyt kaksivuotiaaksi.

Ei vielä tulevana talvena, mutta ehkä kahden tai kolmen vuoden päästä. Niin minä toivoin. Tietenkin Rasmus päättäisi itse, halusiko hän silloin enää ratsastaa laisinkaan tai ainakaan kilpaa, ja jos halusikin, oliko Calle hänelle sopiva hevonen. Jos poika lopettaisi, hän ei suinkaan olisi ainoa huipulla eläköitynyt poninomistaja, joka ei lukiossa muistaisi mainita kenellekään ratsastaneensa joskus. Saattoi olla, että muut asiat alkaisivat kiinnostaa poikia nopeastikin, eikä siinä äidin tyrkyttämät hevoset juuri asiaa muuttaisi.

Mutta kyllä täytyi sanoa, että minusta Rasmus oli paitsi sitkeydessään ja pitkäjänteisyydessään, myös hevosenkäsittelytaidoissaan ja tunnollisuudessaan niin poikkeuksellinen lapsi, että olisi erikoista, jos hän yhtäkkiä vaihtaisi Simban mopoon. Rasmus rakasti poniaan ja piti sen hyvinvointia niin tärkeänä, että joskus omakin hyvinvointi jäi taka-alalle. Kilpailuvietin lisäksi pojassa oli erikoista herkkyyttä ja ymmärrystä muille elollisille olennoille, vaikka Rasmus ei ollutkaan kovin taitava ilmaisemaan sitä sanoin.  

Tosin, ehkä jokainen äiti ajatteli omasta pojastaan niin.

#rassenhaaste2 #isbenhaaste3

2. lokakuuta 2018
#RGesteleiri

Syksy oli varmaan kauneimmillaan. Koivut eivät olleet vielä tiputtaneet lehtiään vaan näyttivät suhteellisen elinvoimaisilta, toistaiseksi, mutta jalommat puut vaahterasta tammeen loistivat kaikissa mahdollisissa punaisen, oranssin ja keltaisen sävyssä. Pudonneita lehtiä oli paikoitellen maassa paksuna mattona, vaikka kuvitelmissani Rosengårdin kartano oli kyllä sellainen paikka, jossa ne puhallettaisiin säännöllisin väliajoin kasaan ja pistettäisiin kompostiin pihaa rumentamasta.

Täytyi myöntää, että pidin syksystä. Vaikka sitä nyt varjostikin Laran sairastuminen, oli vaikea olla tuntematta tyytyväisyyttä, kun me Josefinan kanssa suunnattiin laitumelle, jossa Rosengårdin tammat ja varsat nauttivat tiistaipäivästä. Ei ollut lämmin, mutta ei vielä syksyisen kylmäkään, ja aurinko lämmitti selkää noustuaan kunnolla ylös siniselle taivaalle. Viikonloppuna oli tuullut kovaa, mutta nyt se oli tyyntynyt.

Laitumella käyskenteli neljä tammaa ja niiden neljä varsaa leikkivät keskenään sulassa sovussa. Me luikahdettiin Josefinan kanssa aitalangan ali laitumelle ja lähdettiin suuntaamaan kohti hevosia. Varsat eivät ensin huomanneet meitä, mutta tammoista pari lähti tulemaan kohti ja jälkikasvu tuli vauhdilla niiden perässä.

”Tänä kesänä sattui aika huono varsavuosi”, Josefina kertoili, kun hevoset piirittivät meidät. ”Pari tammaa jäi tyhjäksi ja muuta sellaista. Mutta neljä nyt kuitenkin! Elmiakin teki ensimmäisen, hartaasti toivotun tammavarsan.”

Josefina kurottui silittämään yhtä tammoista ja rapsutti sitten sen vierelle saapunutta rautiasta tammavarsaa kaulalta. Sillä oli kaunis pää, sopusuhtainen kroppa – niin sopusuhtainen kuin nyt varsalla saattoi olla – ja utelias, rohkea luonne. Tammavarsa tunki ihan liki hakemaan rapsutuksia ja sai muutkin rohkaistumaan kosketusetäisyydelle. Loput varsoista olivat oreja, kaikki ruunikkoja ja varsin samantyyppisiä, mutta ei kuitenkaan yhdestä puusta veistettyjä. Niistä näki, että ne olivat laadukkaan kasvatustyön tulosta; tulevia suoritushevosia, jotka oli laitettu alulle ajatuksen ja rakkauden kanssa.

”Tää on kivan oloinen”, arvelin rapsutellessani isointa niistä ruunikoista orivarsoista. Se oli jotenkin erityisen hyvin rakentunut, ja kun se hetkeä myöhemmin sai lellimisestä tarpeekseen ja pyrähti laukalla kauemmas saaden muut varsat ampaisemaan peräänsä, näki heti miten hyvin se liikkui. Höyhenkevyesti, mutta tarmokkaasti, eikä siinä ollut juurikaan jäljellä pikkuvarsan kömpelyyttä.

”Se on tuon Belantin”, Josefina kertoi ja osoitti yhtä tammoista. ”Se on itse asiassa varmaan tulossa myyntiin. Nuo muut kaksi oria on jo varattu.”

”Pitäisiköhän”, mietin ääneen ja naurahdin päälle, jotta Josefina varmasti tajuaisi vitsin. Taloudellinen tilanteeni ei missään nimessä antaisi myöten yhdenkään hevosen ostoa, ellei sitten…

”Tai pitäisiköhän se Lara astuttaa”, jatkoin ääneen ajattelua ja vilkaisin Josefinaa. Olin maininnut sille ajatuksistani ohimennen jo aiemmin, mutta sitä se ei tiennyt, että saatoin olla tosissani. Tuskin tiesin itsekään, olinko vai enkö.

”Kuntoutus on kuitenkin joka tapauksessa pitkä, ja se on varsonut jo kerran ilman mitään ongelmia”, yritin perustella.

”Niin”, Josefina vastasi ja kuulosti siltä, ettei se ainakaan ajattelut, että olin ihan pähkähullu. ”Ei se huono vaihtoehto olisi.”

”Ehkä sun äiti voisi auttaa miettimään sille jotain oria.” Naurahdin taas, mutta se ei ollut ihan kokonaan vitsi. Vaikka Susanne olikin aika pelottava, uskoin, että sillä voisi olla sellaista tietämystä puoliveristen sukutauluista, mitä omalla äidilläni ei enää niinkään ollut; eihän se ollut kasvattanut vuosiin.

”Ehkä”, Josefina vastasi ja vinkkasi vähän silmää.

Me lähdettiin valumaan laitumelta kohti kartanoa ja siellä odottavaa lounasta, mutta loin vielä viimeisen katseen jälleen aloilleen asettuneisiin tammoihin ja varsoihin. Ehkä Lara todella voisi olla ensi vuonna yksi niistä. Oliko meillä toisaalta mitään menetettävääkään?

#heidinhaaste #rassenhaaste3

rgleirin ratsastustarina

4. marraskuuta 2018
#jusmus

Jusu
Granniin ja kiireisiin liittyvät huolet eivät juuri painaneet, kun seikkaili itselleen uusilla ulkoilupoluilla luonnon helmassa. Oli vapaapäivä, ja me oltaisiin tietysti voitu lojua mukavasti sängynpohjalla, mutta mulla oli liian levoton ja energinen olo sellaiseen. Piti päästä liikkeelle. Maanittelin Rasmuksen mukaani, ja me sullouduttiin hyviin ulkoiluvaatteisiin ja suunnattiin luontopoluille. Levottomuus karisi nopeasti. Tunnin ulkoilun jälkeen mä olin aidosti paremmalla tuulella kuin aikoihin.

Vilu oli kuitenkin ehtinyt iskeä, sillä viima oli napakka ja salakavala. Tuulenpitävä takkikaan ei siltä täysin pelastanut.

Tartuin poikaystäväni kädestä ja pysäytin sen. Asetuin mukavasti pusutteluvalmiuteen, mutta ennen sitä esitin toiveeni:
“Kuule! Oikeastaan mä haluaisin nyt glögiä. Voidaanko me käydä kaupassa matkalla mun luo?”
“Glögiä?” Rasmus hölmistyi. “Onko jo joulu?”
“No ei, mutta silti. Jooko?”
Ripsieni alta mä katselin Rasmusta sillä tavalla vastaanpanemattomasti, ettei sen auttanut muu kuin tehdä mulle mieliksi. En mä ajatellut kaataa glögiä, joulusta puhumattakaan, Rasmuksen kurkusta alas, mutta mun mielestäni se sopi vilpakan ulkoilun jälkeiseksi lämmikkeeksi paremmin kuin mikään muu nestemäinen vaihtoehto.

Rasmus
Josefina sai aina välillä outoja ideoita. Ensin se oli päättänyt että meidän pitäisi ehdottomasti lähteä kävelylle - ihan kuin me molemmat ei liikuttaisi tarpeeksi tallilla. Sen mieliksi mä olin kuitenkin tietty suostunut ja niinpä me sitten oltiin tuulitakkipariskuntana käpytelty tunnin verran. Mutta sen jälkeen se ilmoitti, että piti saada glögiä.

“Luuletko sä että glögiä myydään jo?” mä kysäisin.
“Myydään, sitä on ihan siinä ovien lähellä tyrkyllä”, Josefina kertoi asiantuntevasti.

Mikäs mä olin vastaan väittämään - varmasti Josefina tiesi paremmin. Mä olin niitä tyyppejä, jotka tiesivät kauppaan mennessään mitä olivat tulleet ostamaan ja napsivat tavarat koriin kuin zombiet. Heräteostokset ja uutuuksien kartoittaminen ei ollut mua varten. Mä en ainakaan muistanut nähneeni glögiä mun lähikaupassa, mutta en mä varmaan ollut oikein katsonutkaan.

Mä painoin suukon Josefinan suulle ja halasin sitä hetken. Se tuntui olevan kylmissään.

“Kai me sitten mennään hakemaan glögiä”, mä naurahdin. “Mikäs siinä.”

Josefina purkautui halauksesta ja niinpä me lähdettiin kohti kauppaa ja Pitkän miehen kujaa. Mä en ollut siellä vielä montaa kertaa käynytkään enkä tavannut Josefinan uutta kämppistä vielä. Josefinan puheiden perusteella se olisi aikalailla omanlaisensa persoona. Olisikohan se nyt kotona?

Jusu
Kauppareissu oli nopea. Tietysti siellä oli glögiä. Oli marraskuu, ja jos aika jatkaisi kulkuaan yhtä vikkelästi kuin tähän saakka, suunnilleen viikolta tuntuvan ajan päästä olisikin jo juhannus, tai vähitäänkin vappu.

Pitkän miehen kuja seiskan rapussa mua vähän jännitti, koska mä en tiennyt, oliko Aliisa kotona. Syystä tai toisesta mua vähän hirvitti ajatus Rasmuksen esittelemisestä mun, hmm, originellille kämppikselle. Jos ihan suoraan sanon, niin siksi, kun Aliisasta ei oikein voinut tietää mitä se möläyttäisi. Kun Rasmus oli kysäissyt millainen mun kämppis oikein oli, mä en keksinyt muuta soveliasta sanaa kuin kiehtova. Muut mieleen tulleet olisivat olleet syyttä suotta epämairittelevia, koska olihan Aliisa myös tavallaan ihana, tai sitten auttamatta liian… mietoja.

Hermoilin turhaan.
”Aliisa ei taida olla kotona”, totesin, kun olimme kuoriutuneet ulkovaatteista.

Hytisytti vähän, mutta glögin kuumentumista odotellessa painauduin Rasmusta vasten. Läheisyys lämmittää, sanotaan, ja mä testasin, pitikö se paikkaansa. Poski vasten Rasmuksen hartiaa ja hiukset sen kaulaa kutitellen mä seisoin siinä silmät ummessa ja ihmettelin siinä olemista ja sitä, miltä se tuntui.

Kun meillä oli kuumaa juomaa kahdessa mukissa, mä johdatin Rasmuksen olohuoneen poikki mun omaan huoneeseeni.

”Tää on suunnilleen parasta syksyssä ja talvessa”, ilmoitin napsauttaessani sängyn päädyn yllä pötköttävän pehmeänsävyisen valosarjan päälle ja sytyttäessäni kaksi pientä tuikkua, jotka sitten sujautin kuppeihinsa lipaston päälle. ”En mä tiedä, mitä se on suomeksi, mutta mys. Höstmys. Surullista, jos suomenkielisillä ei ole sille omaa sanaa.”

Sitten kömmin mukin keikkaamista varoen keskelle sänkyä istumaan ja taputin paikkaa vieressäni.

”Tule mun viereen.”

Rasmus
Aliisa ei ollut kotona, ja ehkä mä olin vähän helpottunutkin. Josefina laittoi glögin lämpiämään ja lämmitteli sen aikaa itseään mua vasten, kaatoi sitten juoman mukeihin ja ojensi mulle toisen.

Josefinan huone oli kiva: se oli jo saanut jouluvalot, tai ainakin mä luulin että ne oli jouluvaloja, paikoilleen, ja lipaston päällä oli kynttilöitäkin. Se sytytti ne ja istahti alas. Tunnelma oli kotoisa ja mä vähän toivoin, että olisin osannut luoda samanlaista fiilistä munkin kämppään.

“Mys”, mä toistin vaikka mun sanomani se kuulosti väärältä, kun en mä ruotsia osannut yhtään. “Ei kuulosta tutulta. Mutta kuulostaa mukavalta.”

Mä siirryin sängylle Josefinan viereen. Se taitteli ohuet jalkansa sängylle eteensä, ja mä pyöräytin käsivarteni toisen jalan ympärille ja silitin sen polvea. Se tuntui edelleen kylmältä.

“Kippis”, mä sanoin ja kohotin glögimukiani.
“Skool”, Josefina hymyili ja kopautti omaansa mun mukia vasteen. Varovasti, sillä molemmat olivat liki täynnä. Mä maistoin omaani. Maistui makealta, jouluisalta ja jotenkin herttaiselta, mutta oli vielä liian kuumaa juotavaksi kunnolla.

“Syksy on niin pitkä ja pimeä”, mä mietin ääneen. “Ajattele, vielä melkein kahden kuukauden ajan päivät vaan lyhenee. Hyvä että sulla on noita valoja niin paljon.”

Josefina naurahti ja mä en voinut olla ajattelematta, että sen nauru oli yksi parhaita asioita maan päällä, jotenkin niin varovaisen kepeä. Mä voisin kuunnella pelkästään sitä koko talven yli.

19. joulukuuta 2018

Joulukuun puolivälin jälkeen mä oikeasti lähdin Saksaan, vaikka alun perin epäilin itsekin saisinko oikeasti aikaiseksi varata lennot ja astua koneeseen.

Joachim oli epäillyt myös, niin yllättyneen iloiselta se näytti kun mä astuin nothing to declare -oven läpi lentokentän aulaan. Se halasi mua ja otti väkisin mun kassin kannettavakseen, ja mä tunsin oloni yhtä aikaa kiusaantuneeksi ja kotoisaksi.

Joe: lyhyenläntä, siilitukka, täytti joka vuosi 28 niin ettei kukaan oikeasti tiennyt miten vanha se oli, puoliksi saksalainen ja puoliksi britti. Hevosuransa se oli aloittanut risuestelaukkajockeyna jossain Englannin maaseudulla mutta päätynyt jonkun mutkan kautta esteratsastuksen pariin ja pomolle töihin. Omien sanojensa mukaan se ei osannut ratsastaa pätkääkään, mutta sattui vain pysymään hevosen kuin hevosen selässä esteiden koosta huolimatta ja oli siksi saanut viilattua pomoa linssiin kaikki nämä vuodet, kun ne olivat yhdessä kiertäneet Saksaa. Välillä musta kieltämättä tuntuikin, että Joachim oli kolmasosaksi saksalainen, kolmasosaksi britti ja kolmasosaksi apina, mutta silti/siksi mä pidin siitä.

Pomo piti siitä myös, ja niinpä Joachim oli jo vuosia ollut sen vasen käsi ja nykyään melkeinpä oikeakin. Ne olivat outo kaksikko: arvokkaasti harmaantunut yli kuusikymppinen elävä legenda, joka herätti kunnioitusta ja hiljensi huoneen minne ikinä menikin, ja naurunryppyinen mies jonka osa luuli karanneen sirkuksesta.  

Ensi töikseen jälkimmäinen niistä esitteli mulle hevosia. Pomo oli ennen kaikkea bisnesmies ja sitten vasta ratsastaja, joten hevoset tallissa olivat viiden vuoden aikana vaihtuneet moneen kertaan, mutta yksi oli ja pysyi.

”Alena is as good as ever”, Joachim jutteli ja silitti pikaisesti tamman turpaa. ”The boss promised to write down in his will that I’m getting her when he passes away. Too pity the day never seems to come.”

Mä pyöritin silmiäni ja Joachim nauroi, ja hetken musta tuntui ettei mikään ollut oikeastaan muuttunut.

Illalla me juotiin kaljaa tallin toimiston sohvilla. Joachim tarinoi hevosista, siitä niiden uudesta virolaisesta ratsastajasta, meidän vanhoista yhteisistä tutuista, kisoista, ulkomaanreissuista, kaikesta mitä mä olin missannut sitten viime visiitin.

”Tell me about your new horse”, Joachim kyseli ja nosti jalat sohvapöydälle. ”Saw the video. Looks like you work together quite well, eh? Almost like you and…”

Sen ääni haihtui pois ja mä arvasin, ettei se halunnut sanoa Callen nimeä ääneen. Vaikka me molemmat tiedettiin että se mitä kuusi vuotta sitten tammikuussa tapahtui oli onnettomuus, eikä se olisi jäänyt tapahtumatta vaikka Joachim olisi tehnyt mitä, jollain tasolla asia oli edelleen arka. Joachim oli puhunut siitä mulle joskus pari vuotta onnettomuuden jälkeen humalassa, ei ollut oikein löytänyt oikeita sanoja mutta kertonut olleensa pahoillaan, ja mä olin humalassa sanonut että mä tiesin ja käskenyt sitä olla miettimättä koko asiaa enää, koska sehän ei hevosta takaisin toisi.

Eikä me siitä enää puhuttukaan ja meidän välit olivat melkein kuin ennenkin, mutta vain melkein. Muisto onnettomuudesta leijaili meidän kanssa samassa tilassa eikä sitä saanut työnnettyä pois, vaikka mä en tuntenut katkeruutta eikä Joachim syyllisyyttä.

Mä olin juuri kertonut Branista kaiken tarpeellisen ja vähän ylimääräistäkin, kun pomo astui huoneeseen. Se oli vanhentunut sitten viime näkemän, mutta kiipesi yllättävän ketterästi jakkaralle ottamaan yläkaapista konjakkipullon ja pölyisiä laseja. Se kaatoi kolmelle ja istui alas, ja käänsi sitten vasta katseensa muhun.

”Good to see you”, pomo sanoi ykskantaan. ”Wie geht’s?”

”Good to be here”, mä sanoin ja otin vastaan sen tarjoaman lasin.

”Rasmus is dating”, Joachim pisti väliin ja mä mulkaisin sitä. Olikin pitänyt mennä mainitsemaan Josefina sivulauseessa aiemmin. Joe oli varmasti odottanut koko illan voidakseen alkaa udella mahdollisimman väärässä kohdassa.

”Well, that’s lovely news”, pomo hymyili vähän ja pyöräytti lasiaan. ”Tell us.”

Se oikeastaan ollut pyyntö, joten mä sitten kerroin. Josefinaa oli vaikea kuvailla, mutta mä kerroin siitä miten sekin ratsasti kilpaa ja miten sen lapsuudenkoti oli kartano ja vanhemmat kasvattivat hevosia, ja kerroin vähän Grannistakin. Mulle tuli Josefinaa vähän ikävä.

”She should definitely join you next time”, pomo sanoi, kun mä olin lopettanut, ja kaatoi lisää konjakkia kaikille. ”And the next time should come sooner than after two years.”

Sekään ei oikeastaan ollut pyyntö, joten mä vaan nyökäytin päätäni ja sanoin: ”I think she’d like to.”

20. joulukuuta 2018
Riesenbeck, Saksa

Torstaina me ratsastettiin. Pomo jakoi hevoset enemmän tai vähemmän tasan itselleen, Joachimille, mulle ja sille virolaiselle tytölle, joka vaikutti vähän kylmältä mutta oli sitäkin tehokkaampi. Eduardo, niiden tallityöntekijä ja hevosenhoitaja, laittoi meille ratsut valmiiksi kuin liukuhihnalta, heitti ne kävelytyskoneeseen ja lykkäsi sieltä käteen, ja me vaan ratsastettiin ja ratsastettiin, ja mä nautin joka ikisestä sekunnista.

Mä en ollut ratsastanut useampaa kuin kahta tai kolmea hevosta päivässä vuosikausiin, en varmaan sen jälkeen kun olin palannut tältä nimenomaiselta tallilta Suomeen, joten päivän viidennen hevosen jälkeen mä olin jo hapoilla. Joachim nauroi mulle, kun mä irvistin laskeutuessani pienen kimotamman selästä ja kuiskasin sille, etten jaksaisi enää.

”You better”, mies uhosi. ”You’re too young to be that lazy.”

”I’ll show you lazy”, mä kirahdin, mutta sen verran ponnettomasti että Joachim nauroi kahta kauheammin ja oli säikäyttää oman nelivuotiaan ratsunsa laukalle.

Päivän kuudennen hevosen pomo antoi mulle itse, kun mä olin saanut hoidettua kimon karsinaansa odottamaan pesua. Maitohapot katosivat jaloista, kun mä katsoin jättiläismäistä ruunikkoa, ja se katsoi korkeuksista takaisin. Mun kädet ehkä vähän tärisivät, kun mä otin ohjat ja ponnistin orin satulaan, mutta se ei johtunut väsymyksestä.

”This horse”, pomo sanoi ja laski kätensä hetkeksi mun polvelle, ”you’ll ride with pride and passion, or not at all. He’s called Kid.”

Mä tiesin, mutta en sanonut mitään, nyökkäsin vain.

Sitten mä ratsastin, with pride and passion, ja vaikka mä olin ratsastanut hyviä ja muutamia hiton hyviäkin hevosia elämäni aikana, niin Kid oli jotain ihan muuta.

Se oli tullut talliin vähän sen jälkeen kun mä olin 2013 lähtenyt, ja pomokin, joka oli riittävän vanha ja viisas tietääkseen ettei mitään Elämän Hevosia ollut olemassakaan, oli jossain haastattelussa sanonut löytäneensä orista toisen puolikkaansa. Ne olivat menneet ja kisanneet, ja voittaneet suunnilleen kaiken voittamisen arvoisen Keski-Euroopassa ja vähän muuallakin, ja sitten joskus vuoden tämän alussa lopettaneet. Mä olin kysynyt Joachimilta syytä ja Joachim oli sanonut, ettei tiennyt, vaikka varmasti tiesi.

”The only reason this horse is retired because I am”, pomo ratsasti loppukäynneissä ratsunsa mun ja orin viereen. ”He’s sixteen now, he’s not that old. But I feel like I’ve had what I wanted.”

”You’re retired?” mä kohotin vähän kulmakarvojani. Mä olin ollut varma, että pomo jos joku kuolisi hevosen satulaan.

”Yes”, pomo lausui hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Yes. Still want to ride, definitely… But that’s it. There’s nothing more I need to achieve. And when the passion is gone, nothing’s left.”

Passion, intohimo, se tuli esille jo toista kertaa tunnin sisään. Pomolla oli erikoinen tapa jakaa kryptisiä elämänohjeita silloin kun niitä vähiten odotti ja mä arvasin, että mut oli tarkoituksella laitettu Kidin selkään kuuntelemaan.

”I see there’s passion left in you”, se jatkoi. ”So many things awaiting. But the thing is, they’re waiting for you to go and get them. They won’t come to you while you sit back and relax.”

”Hmm”, mä vastasin ja mietin, mitä olivat nämä maagiset ASIAT joista pomo puhui.

”You’re young”, se sanoi sitten. ”Don’t get too comfortable.”

Ja sitten se siirsi ratsunsa raville ja pyyhälsi tiehensä jättäen Kidin hypähtelemään mun alla.

Don’t get too comfortable. Mitä helvettiä sekin oli tarkoittavinaan ja oliko se tosiaan paras vinkki, mitä pomolla oli mulle antaa? Että älä vaan nauti elämästä ja siitä mitä nyt on, koska nuorena pitää kärsiä.

Mä kohautin hartioitani ja taputin Kidiä kaulalle. Ehkä seuraavassa monologissaan pomo testamenttaisi sen mulle, ja kaikki kävisi äkkiä järkeen.

Varsa
21. maaliskuuta 2019

Torstaina mä menin käymään porukoilla. Isä oli töissä, joten me äidin kanssa keitettiin kahvit ja istuttiin keittiönpöydän ääreen. Se kyseli miten Ruotsissa oli mennyt, vaikka olinhan mä viestillä jo aiemmin tärkeimmät kertonutkin, ja vaati saada nähdä Laran varsamahasta kuvan.

JA VASTA SITTEN se nojasi kyynärpäät pöytään ja ilmoitti: “Mä ostin muuten hevosen.”

“Mitä?” mä räpäytin silmiäni. “Hevosen?”

“Jep!” äiti vastasi iloisesti. “Tammavarsan.”

“Häh?” mä aloin vaikuttaa vähän tyhmältä jopa omasta mielestäni, mutta mulle ei millään mennyt jakeluun, että äiti oli - näin monen vuoden jälkeen - oikeasti ostanut hevosen. Niin kauan se oli siitä puhunut eikä mitään ollut siltikään tapahtunut, että mä olin ollut varma, ettei äiti enää hevosia oikeasti hankkisi. Laran varsa me ehkä pidettäisiin, mutta että äiti ihan oikeasti tekisi kaupat hevosesta - sitä mä en ollut uskonut.

“Tai siis, puoliksi se mun vain on”, äiti jatkoi ja taatusti nautti mun hämmennyksestä. “Minna siitä vinkkasi. Sehän on katsellut toista hevosta Sasun kaveriksi, niin sen vanha tuttu oli ehdottanut tätä. Mutta tämä on estesukuinen, tai ehkäpä tuleva kenttäratsu, niin Minnalle se ei sopinut. Mutta Minna laittoi viestin eteenpäin minulle, ja mullehan se sopi. Tosi kiva suku.”

“Eli siis se on Minnan puoliksi?” mä yritin pysyä kärryillä.

“Ei, ei”, äiti huiskautti kättään. “Kun sen tutun. Nuori nainen, jolta Minna aikoinaan osti Sasun. Hän oli kiinnostunut varsasta itsekin, mutta ei ollut varma tarvitseeko kenttäpeliä kokonaan itselleen, niin me ostettiin se kimppahevoseksi. Hän lupasi sen sitten ratsuttaa ja muutenkin hoitaa käytännön hommia enemmän, ja minä tietysti ajattelin että sinä hyppäisit varsalla sitten muutaman vuoden päästä. Toinen omistaja on siis tällainen nuori kouluratsastaja, tunnettekohan te? Inna Paakkanen.”

AI ETTÄ TUNSINKO. Mulla meinasi silmät pulpahtaa ulos päästä. Oliko mun äiti ostanut hevosen Inna Paakkasen kanssa?? Mitkä olivat todennäköisyydet??

“Ööh joo”, mä sain sanottua. “Ja siis kenen varsa se on?”

“No sepäs sattui!” äiti innostui. “Emänä Before the Dawn, kenttää kisannut suomalainen puoliverinen, ja isä on hollantilainen, Hateyouloveyou. Se on kiva ori, vaikuttaa tässä alueella. Ja tämä varsa on siis isän omistajan kasvatti.”

Mun piti hetki makustella isäorin nimeä, lähinnä siksi että mä en ollut varma VOISIKO TOSIAAN OLLA, mutta kyllä - Kaajapuron Vernerin kwpn:n nimi oli epäilyttävän samanlainen.

Oikeastaan täysin sama.

Eli mun äiti omisti nykyään Verneri Kaajapuron kasvattaman tammavarsan Inna Paakkasen kanssa.

“Mites Laran varsa?” mä sain ainoastaan kysyttyä. Nytkö se sitten myytäisiin?

“Noh, sehän voi olla orikin”, äiti järkeili. “Eikä sitä nyt voi kaikkia kasvatussuunnitelmia yhden varsan varaan laittaa. Minkään varsan.”

Olihan siinä pointti. Siltikään mä en ollut varma, oliko tämä äiti-Inna-Verneri-MINÄ-yhteinen varsa -kuvio lupaava vai jotain ihan muuta.

Isoja kysymyksiä
23. maaliskuuta 2019, yhteistyössä @Jusu R. #jusmus

Rasmuksella oli ollut ikävä Josefinaa, ja lisäksi hänellä oli tyttöystävälleen paljon asiaa. Edellispäivän keskustelu Märtan kanssa oli pyörinyt Rasmuksen mielessä koko yön ja päivän, ja välillä hän oli AIVAN VARMA, että Josefina tosiaankin oli raskaana, välillä hän mietti että ehkä Märta oli huijannut tahallaan saadakseen Rasmuksen – tai Josefinan - pois tolaltaan. Niinpä Rasmus kiirehti tavanomaistakin vauhdikkaammin Pitkän miehen kujalle töistä päästyään ja koputti oikean asunnon oveen.

Josefina avasi oven vähän uupuneena ja stressaantuneena, mutta suli hymyyn nähdessään Rasmuksen ja hymisi tervehdyksensä:
“Hei.”
Tyttö kapsahti poikaystävänsä kaulaan jo ennen kuin tämä pääsi kynnyksen yli eteiseen, eikä puhunut enää muuta - halasi vain hetkisen ja peruutti sitten pois tieltä, jotta Rasmus pääsisi peremmälle.

“Hei”, Rasmus vastasi nopeaan halaukseen, sulki sitten oven perässään ja kumartui riisumaan kenkiään. “Miten menee?”
”Hmm”, Jusu äännähti mietteliäänä ja kohautti olkiaan. ”Stressaa vähän. Mutta nyt paremmin kun tulit. Kaipasin jo.” Jusu väläytti nopean, pienen hymyn.

“Ai lukeminen?” Rasmus varmisti suoristaessaan selkänsä, ja lisäsi sitten: “Mäkin oon kaivannut sua.”

”Niin”, Jusu myönsi. ”En ehtinyt niin pitkälle kuin aioin. Jäin jumiin typerään tehtävään, jota en saanut ratkaistua.” Sanoja seurasi syvä huokaus.

“Hmm, mä en varmaan osaa auttaa”, Rasmus naurahti vähän. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen kirjaviisas, eikä muutenkin kovin viisas, joten ehkäpä hänen roolinsa Josefinan urakassa oli lähinnä olla henkisenä tukena. “Kyllä se vielä ratkeaa.”
”Sekin auttaa, kun saan tauon. Mä en kyllä aio vilkaistakaan noiden suuntaan”, Jusu uhosi, mutta vilkaisi silti kirjojaan ja vihkoaan kulkiessaan pöydän ohi sohvalle, jonka kulmaan käpertyi odottavaisen näköisenä.

Rasmus seurasi Josefinan perässä ja istuutui tämän viereen sohvalle. Hän mietti, mistä aloittaisi – asiaa oli viime päivien ajalta kertynyt niin paljon. “Mun äiti osti hevosen”, Rasmus ilmoitti ykskantaan aloittaen helpoimmasta. “Innan kanssa. Se on Verneri Kaajapuron kasvatti.”
Josefina katsoi Rasmusta yllättyneenä ja nosti jalatkin sohvalle.
”Ai jonkun tamman? Miksi Innan? Tunteeko ne?” Josefinan kysymykset seurasivat toisiaan.
Rasmus kohautti olkiaan. Hän ei itsekään vielä tarkalleen tiennyt miksi, mutta se varmaan selviäisi, kerta hänetkin aiottiin sotkea mukaan soppaan. Viime päivien aikana hämmennys oli kyllä muuttumassa innostukseksi: voisi olla mukava päästä touhuamaan varsan kanssa samalla, kun siitä ei tarvinnut ottaa täyttä vastuuta itse. Etenkään taloudellisesti.

“Se oli pitkä juttu… Mutta ei ne tunne, tai siis eivät ainakaan ennen tunteneet. Joo, tammavarsan. Ihan hauskaa, mutta outoa”, Rasmus selitti.
”No, siinähän tutustuvat kun on yhteinen varsa kasvamassa, ja viimeistään sitten kun sitä koulutetaankin”, Josefina arveli ja kuulosti pohdiskelevaiselta. Yhtäkkiä tyttö jatkoi: ”Se Tobias Juslin toi mulle hevosensa tänään. Hirveän nätti tamma.”

“Ai niin, mä jo unohdin!” Rasmus innostui. Hän tunsi pienen omantunnon piston unohdettuaan koko asian, vaikka se oli Josefinalle niin hieno juttu. “Miltä se vaikutti?”
Jusu pohdiskeli hetken.
”Ujolta. Lihasköyhältä. Ihanalta”, hän kuvaili, mutta kurtisti kuitenkin vähän kulmiaan. ”Ja mun nyt pitäisi palauttaa se parempana kuin tullessaan.”

“Tietysti sä siihen pystyt”, Rasmus sanoi luottavaisesti. “Mä haluaisin tulla katsomaan sitä joku päivä, jos käy! Ja se äidin ja Innan varsahan muuttaa myös jossain vaiheessa Purtseille. Pihattoon. Niin sitten me varmaan nähdään sielläkin.”

Rasmus ei ollut käynyt Purtsilassa montakaan kertaa, mutta nyt asia varmaan muuttuisi. Ehkä hän ja Josefina voisivat sitten kulkea yhtä matkaa, ja Rasmus voisi joskus hoitaa Josefinan hevosetkin, jos tämä ei lukemiseltaan ehtisi tallille. Siitä tulisi mukavaa.

Jusu hymyili kiitollisesti, mutta koukisti polvet eteensä ja kietoi käsivarret ympärille.
“Kivaa - enempi aikaa yhdessä sitten”, tyttö hymähti.

“Niinpä”, Rasmus nyökkäsi ja hiljeni hetkeksi, empi ennen kuin jatkoi. Miten hän ottaisi vauva-asiat puheeksi? Outoahan se olisi joka tapauksessa, mutta Märta oli istuttanut epäilyksen siemenen Rasmuksen sieluun ja hänen oli pakko kysyä. “Mä näin Märtaa eilen tallilla. Se sanoi että olitte törmänneet.”

“Ai”, Jusu sanoi hyvin vikkelästi. “Joo, niin. Tosiaan. Tallilla, kun olin töissä.”

“Mitäs se?” Rasmus uteli yrittäen kuulostaa huolettomalta. Josefinan äänensävy ei vielä paljastanut mitään, ja tytön ilmekin oli tutkimaton.
”Hmm. No, se kyseli”, Jusu sanoi varovaisena. ”Alexanderista… ja… niin. Silläkin on veli.” Sitten Jusu oli pienen hetken hiljaa. ”Vaikka sähän sen paremmin tunnet, niin tiesitkin varmaan.”
“Joo, no siitä on kauan”, Rasmus huiskautti vähän kättään. Ei hän mielestään Märtaa kovin hyvin tuntenut – ei enää. Eikä Märta ehkä häntäkään. “Niin se sanoikin, että olitte puhuneet Alexanderista.”

Rasmus piti pienen tauon ja jatkoi sitten katse tiiviisti Josefinan kasvoissa: “Haluathan sä oikeasti lähteä Saksaan?”

Josefina katseli Rasmusta kulmat mietteliäässä kurtussa. Kysymyksen kuullessaan tyttö mutristi kulmiaan vielä aavistuksen lisää.
”Joo? Haluan?” hän sanoi ja kuulosti kummastuneelta.

Rasmus tunsi olonsa helpottuneeksi. Josefina kuulosti olevan tosissaan, ja Rasmus uskoi, että hän olisi kyllä huomannut, jos tyttö olisi kovin epäröinyt. Märta oli kuin olikin käsittänyt väärin, ainakin tämä asian, ja Rasmus hymyili Josefinalle lämpimästi. “No hyvä. Mä vaan… Tai siis, Märtan puheista ymmärsin, että et ollut ihan varma. Mutta hyvä jos olin väärässä”, Rasmus kiirehti selittämään.

”Ai”, Josefina äännähti ja näytti kovin mietteliäältä. Jonkun aikaa tyttö oli hiljaa. ”Ai. Hmm. Käsittiköhän se sen siitä kun… hmm.”

“Mistä?” Rasmus kysyi kevyesti, vaikka pinnan alla hän yritti hillitä uteliaisuuttaan. Epäilyttikö Josefinaa kuitenkin jokin?

”No se kysyi miksen oo jo ulkomailla niin kuin Alexander”, Jusu lausui vastahakoisen oloisena ja vaikeni hetkeksi. ”Mä taisin sanoa, hmm, etten halua ihan samaa kuin Alexander. Enkä haluakaan.”

“Niin”, Rasmus nyökäytti päätään ja kuulosti vähän epävarmalta. Kun Josefina sen sillä tavalla esitti, hän pystyi kyllä olemaan samaa mieltä. Olihan se nyt eri asia käydä yksi kesä kilpailemassa Saksassa kuin muuttui Alexander Rosengårdiksi. Mutta samalla hän ei voinut olla miettimättä, että ehkä Josefina oli suostunut enimmäkseen hänen mielikseen tai näyttääkseen muille, vanhemmilleen tai veljelleen. “Mutta kerro, jos tulet katumapäälle. Kyllä mä ymmärrän.”
”En tule”, Jusu ilmoitti kovin, kovin painokkaasti. ”Mä haluan sinne nyt kun se on mahdollista.”

“Hyvä sitten”, Rasmus toisti ja hymyili pikaisesti. Kyllä hän luotti siihen, että Josefina uskaltaisi sanoa, jos jotain tulisi. Sitten hän nielaisi ja ajatukset vauhkoina yritti siirtyä sulavasti seuraavaan aiheeseen, josta hän halusi puhua tänään. “Mä en malta odottaa. Märta muuten puhui myös… raskaana olemisesta. Kuulemma yksi jos toinenkin auburnilainen on... raskaana.”

”Nii-in”, Jusu sanoi hitaasti. ”No, Heidi ainakin, ja…” Ääni hiipui vähitellen ja Josefina tuijotti Rasmusta.

Rasmus katsoi tyttöystäväänsä levottoman näköisenä. “Ja?” hän kannusti Josefinaa jatkamaan. Kuka muu? Josefina itse?? Nytkö se tulisi? Rasmus valmistautui ryhdistäytymällä vähän.

”Ja…?” Jusu näytti yhtäkkiä niin ikään levottomalta. ”... kuka muu?” hän kysyi ja toljotti Rasmusta silmät vähän selällään. ”Märtako?”

“Häh?” Rasmus kurtisti kulmiaan. Tähän käänteeseen hän ei ollut osannut varautua. “Ei kai nyt Märta… Se vaan sanoi että yksi jos toinenkin. Että ehkä säkin… Mä kyllä sanoin että ei, mutta niin.”

Josefina meinasi tukehtua omaan sylkeensä.

”Mä - mitä - miksi - miten ihmeessä - miksi mä?” Jusu änkytti ja kaivautui syvemmälle sohvaan. Eteensä koukistettujen polvien yli tyttö pälyili poikaystäväänsä.

Rasmus tutkaili Josefinan ilmettä osaamatta tulkita sitä oikein mitenkään. “Niin se sanoi”, hän kohautti sitten hartioitaan ja uskaltautui vähän vaivaantuneena jatkamaan: “Mutta siis… et?”

”Ei - en”, Josefina kiirehti sanomaan ja mietti ankarasti. ”En missään nimessä kertonut sille olevani… raskaana. En varmasti. Enkä ole! Tietääkseni? En?” Jusu piti mietteliään tauon. ”Enhän mä sanonut muuta kuin ohimennen että haluan perheen – miten se sen niin tulkitsi – ja sä? Luulitko sä??”

“Äh, Märta ymmärsi kai väärin”, Rasmus sanoi ja kuulosti helpottuneelta. NIIN TYYPILLISTÄ Märtaa, ja niin tyypillistä Rasmusta uskoa varauksetta. Väärinkäsitys. Niinhän hän oli sanonut itselleen jo eilen ja noin tuhat kertaa viimeisen vuorokauden aikana. “Hyvä niin. Tai siis, hyvä että sä haluat perheen! Mäkin. Kai. Mutta ei… ei vielä.” Rasmus meni vähän vaikeaksi ja siirsi katseensa varpaisiinsa. Tämä keskustelu ei tosiaankaan ollut hänen mukavuusalueellaan.

Josefina näytti sekä helpottuneelta että vähän kauhistuneelta naurahtaessaan.
”Juu ei, ei vielä”, tyttö ynähti ja kaivautui Rasmuksen kainaloon. ”Ja usko pois, kyllä sä olet ensimmäinen joka tietää – tai siis, et sä Märtalta kuule jos mä ikinä olen… raskaana – siis jos se nyt joskus on, hmm, ajankohtainen asia.”

“Hyvä”, Rasmus vastasi ja halasi Josefinaa tiukasti. Hän tunsi olonsa niin huojentuneeksi, että hänen teki mieli suudella Josefinaa välittömästi, pitkään ja monta kertaa. “En mä niin arvellutkaan, mutta Märta sai mut epäilemään, se on vähän… sellainen. Mutta hyvä.”

Josefina hymyili hiljaa. Tovin he vain olivat, ja se oli hirveän mukavaa. Lopulta Josefina tiedusteli pehmeällä äänellään:
“No - nyt kun vauva-asiat on käsitelty pois päiväjärjestyksestä: mitä sä haluat tehdä?”

Rasmus hymyili Josefinalle ja painoi pusun hänen tyttöystävänsä poskelle. Tyttöystävän, joka halusi lähteä hänen kanssaan Saksaan, joka halusi hänen kanssaan perheen, ja joka ei ollut vielä raskaana. Tuntui miellyttävältä siirtyä potentiaalisista raskausskenaarioista takaisin tavalliseen, arkiseen elämään.

Sopeutumista joukkoon
5. kesäkuuta 2019 #seikkailusaksassa #jusmus

”Mitä pomo piti Grannista?” mä tiedustelen Josefinalta, kun me kävellään illan viimeisten hevosten kanssa tallialueen kiertävällä hiekkaradalla. Meidät on laitettu heti kunnolla töihin, ja mä ymmärrän miksi meille ehkä olikin oikea tarve – mä ja Josefina ratsastetaan viittä, kuutta, seitsemääkin hevosta päivässä heti alkuun. Ensimmäiset kisat olisivat jo perjantaina

Josefina katsahtaa mua jättiläismäisen mustan ratsunsa selästä ja hymyilee vähän. Me oltiin tänään ensimmäisen kerran hypätty omat, tai mun tapauksessa ylläpitohevoset, ja pomo oli tapansa mukaan jakanut treenisession jälkeen totuuksia – kuitenkin kohteliaasti niin hiljaa, että mä en kuullut mitä se sanoi Grannista eikä kukaan muu varmaan kuullut, kun se totesi mulle ettei Branista tulisi koskaan GP-hevosta, mutta ihan kiva kyllä.

”Kuulemma asiallinen hyppy”, Josefina kertoo. ”Mutta saisi reagoida apuihin paremmin, kääntyä paremmin, ja laukata paremmin. Ei siis kovempaa kuitenkaan.”

”Hmm, ei se Branin ratsastettavuuttakaan suoranaisesti kehunut”, mä hymähdän. ”Entä mitä sä pidät pomosta?”

Josefina punastuu aavistuksen ja myöntää, ettei ole vielä sen läsnäolon kanssa ihan sujut. Mä kykenen ymmärtämään: jos on taipuvainen jännittämään, niin kuin Josefina nyt vaan on, niin Dierk on omiaan aiheuttamaan kauhunväreitä. Vanhemmiten siitä on tullut Joen mukaan leppoisampi, mutta eihän se nyt suoranaisen lempeä ole vieläkään, ja tietysti jo Dierkin nimi ja asema esteratsastuspiireissä kuumottaa valmiiksi, vaikka se ei sanoisi yhtään poikkipuolista sanaa.

”Kyllä siihen äkkiä tottuu”, mä lohdutan. ”Ei se meitä arvostele… Tai no, varmaan arvostelee, mutta ei pahalla. Se haluaa että me kehitytään ja hevoset kehitytään.”

”Kyllä mä uskon”, Josefina vakuuttaa. ”Se on vaan jotenkin, niin, sellainen.”

Mä jarrutan mun ratsuani, Lätsää, kun tie sukeltaa metsän laidasta kentän kulmalle. Ori hörisee kentälle työskentelevälle Alenalle, höristää pitkiä kaninkorviaan ja hapuilee raviaskelia, mutta malttaa sitten palata käyntiin. Alenan selässä Joe huiskauttaa meille kättään ja hymyilee koko naaman leveydeltä.

”Lovelies!” se huutaa. ”Let’s go and have beers in town once I’m finished. My treat!”

Josefina näyttää säikähtäneeltä eikä saa äkkiseltään sanotuksi mitään, joten mä huikkaan huomattavasti maltillisemmalla äänellä takaisin: ”Deal!”

Mä käännyn Josefinan puoleen ja virnistän. ”Kai sulle sopii että me mennään?”

”Tietysti”, Josefina sanoo kiireesti. ”Joachim on hauska.”

Se näyttää kuitenkin lievästi ahdistuneelta, joten mä arvaan, että ei se ole vielä ihan sujut Joenkaan kanssa. Eihän tässä ole montaa päivää kyllä mennytkään, ja on totta että Joachimin huumorissa voi olla vähän totuttelemista. Ehkä sen kanssa samalla tasolle pääsisi paremmin muutaman kaljan jälkeen?

Onnellinen
12. kesäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa

Yhdet mun ja Josefinan ensimmäisistä kisoista Saksassa ovat Joen mukaan ”pienet kyläkisat”. No, kuten arvata saattaa, Suomen ja Keski-Euroopan kyläkisat eroavat hieman toisistaan. Tosiasiassa kaikki on viimeisen päälle, saksankielinen poppi raikaa koko kisa-alueella, esteet ovat toinen toistaan kirjavampia ja palkinnot parempia kuin mitä mä olen voittanut koskaan.

Me ollaan matkassa pienellä porukalla, lähinnä pomo haluaa hyviä kokemuksia nuorille hevosille. Mä hyppään sekä Branilla että Divisaderolla metrikympin ja kahdenkympin, Ankalla vain jälkimmäisen. Molemmat viisivuotiaat orit tekevät hyvin töitä, Div on vähän nopeampi, Bran ottaa isommalla radalla huolimattomuuspuomin, mutta esteitä ne eivät jää tuijottelemaan ja tekeminen kokonaisuudessaan tuntuu sujuvalta. Ankka on hyvä: sen kanssa mä olen alkanut pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Se ottaa sarjalta puomin, mutta kokonaisuudessaan rata on niin sujuva, että mä kehtaan lähettää myöhemmin videon Isabellalle.

Niistä ensimmäisistä kilpailuista mulle ei tule mainetta, kunniaa eikä niitä hienoja palkintojakaan, mutta tyytyväinen mä olen.

Tyytyväinen hevosiin, Saksaan, itseenikin jonkun verran.

Innossani tästä mahdollisuudesta ja tulevasta kesästä.

Onnellinen Josefinasta, joka ratsastaa loppukäyntejä mun vierelläni vitivalkoisella Pisanjilla. Auringonlasku saa sen tukan hohtamaan jotenkin erityisen kauniisti, ja jos mä uskaltaisin siirtää Divisaderon Josefinan ratsun viereen, mä pussaisin Josefinaa välittömästi. Mutta koska en uskalla, mä joudun odottamaan siihen, että me auringon jo painuttua horisontin alle saadaan hevoset lastattua ja mä pääsen vetämään Josefinan halaukseen rekan takana.

Joe huomaa, koska mitäpäs se ei huomaisi, ja viheltää meille niin että koko parkkialue raikaa. Mä hautaan kasvoni Josefinan hiuksiin.

Sadepäivä Saksassa
1. heinäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa, kuvat ofc Jusun käsialaa

Sataa. Se on toistaiseksi tasaisena rummuttavaa sadetta, tai pikemminkin vain naputtelevaa, ja se viilentää hetkeksi helteentuntua. Hevosia sade virkistää. Josefinaa hitusen huolettaa. Pitävätkö hokit nurmikentällä? Käykö alusta liukkaaksi tai raskaaksi? Kastuvatko valkoiset housut läpikuultaviksi — eivät kai alushousut paista kaikkien silmiin? Ratsastaminen ja kilpaileminen itsessään ei pelota Josefinaa, ja hän tulee iloiseksi huomatessaan sen. Hän kääntyy hymyssä suin poikaystävänsä puoleen.

”Mulla on hyvä fiilis tästä päivästä”, Josefina sanoo, eikä kuulosta juuri lainkaan jännittyneeltä. ”Vaikka sataa. Hevoset hyppää varmaan hyvin tänään.”

Rasmus katsahtaa Josefinaa ja hymyilee. On jokseenkin epätavallista, että Josefinalla on hyvä fiilis kisoista - useimmiten hän tuntuu hermostuneelta ainakin ennen ensimmäistä starttia. Epätavallista on myös se, että sataa. Rasmus arvelee, että hänen tämänpäiväisistä ratsuistaan se tuskin häiritsisi Ykköstä tai Brania, mutta Divisaderoa ehkä.

“Toivottavasti sä olet oikeassa”, Rasmus vastaa ja kääntyy laskemaan hevosrekan lastaussiltaa alas. Josefina tulee hänen avukseen. “Ehkä me voitetaan kaikki luokat!”

Se olisi mukavaa vaihtelua - edellisissä kisoissa Rasmuksen kaikki hevoset olivat pudottaneet puomin tai kaksi.

Josefina tirskahtaa ja pudistelee vähän päätään.

“Oletpa sä kunnianhimoinen”, hän sanoo ja siirtää itsepintaisen, nutturalta karkaavan kiharan pois kasvoiltaan. “Ja mun pitää kiristää nutturaa. Onneksi meillä on aikaa.”

Kostea ilma tekee Josefinan taipuisista hiuksista entistä vallattomammat. Ja vallattomasta puheenollen: Ruu on onnistunut polkemaan suojan jalastaan, eikä Josefina ylläty siitä lainkaan. Tammalla on mukava hypätä, mutta vilkas mielikuvitus tekee elämästä sen kanssa muuten tapahtumarikasta. Itsekseen jupisten Josefina kipuaa tarkistamaan, että tamma on naarmuton. Ulkopuolelta hän kuulee Joen huoletonta puhetta.

Rasmus vilkaisee kelloaan: ei tosiaankaan vielä kiire. He ehtisivät hyvin valmistelemaan hevoset ennen ensimmäistä rataantutustumista. Joachim, joka hyppää Ruulla, saapuu kansliasta paperinivaskan kanssa.

“Plenty of candy-asses stayed home, so the classes might start a bit early, they said”, Joe hymähtää ja virnistää. “Be prepared.”

“Sure thing”, Rasmus nyökkää. Hyvä vaan, niin kisoissa ei menisi koko yötä. Kastumaan he kyllä tulisivat joka tapauksessa. Rasmus vilkaisee taivaalle - se on tummanharmaa. Ukkosta tuskin on luvassa, mutta sade ei välttämättä loppuisi koko iltana.

Joe astuu rekan lastaussillalle. “Josie, how’s the flying kangaroo doing? Everything okay?”
“She’s been busy”, Josefina puuskahtaa ja heilauttaa irtosuojaa, jonka kiinnike lerpattaa surullisen repaleisena. “As always. But she seems to be okay.”
“Always up to something, are we”, Joe hörähtää ja nappaa kopin suojasta, jonka Josefina hänelle heittää. Hetken tarkasteltuaan mies toteaa sen roskiskamaksi.

Kisapäiviin on nopeasti syntynyt tietynlainen rutiini, ja sen turvin kolmikko saa hevoset valmiiksi ajallaan aikataulumuutoksista huolimatta. Hevoset käyttäytyvät asiallisesti, paitsi Pisanji, joka saa verryttelyalueelle siirtyessään slaagin herra-ties-mistä-syystä, ja Div, joka säikähtää tallikaverinsa säikähdystä.

“Se siitä hyvästä fiiliksestä sitten”, Josefina huokaisee ja kurtistaa Pisanjille kulmiaan; se on hypännyt viime aikoina hyvin, mutta viripää se on silti. Olisi pitänyt arvata, että tamma aistisi ratsastajansa rennon mielen ja ottaisi asiakseen bongata kaikkea pelottavaa, jottei kisapäivä sujuisi liian mukavasti.
“Grow a brain, stupid mare”, Joachim puuskahtaa Pisanjille, joka on säikähdyksissään ollut vähällä teilata vierellä kävelleen miehen kumoon. Joe on hevosta väistäessään astunut lätäkköön ja kiroaa kastuneita kenkiään.

Ja Pisanjihan kasvattaa. Sen jälkeen, kun Rasmus on saanut Divin kannustettua tekemään kelpo suorituksen, Josefina menee ja ratsastaa herkkäsieluisesta ratsusta ja sateesta huolimatta itsekin puhtaan radan ja kiilaa poikaystävänsä edelle tuloslistassa. Luokka on vielä alkutekijöissään ja poisjääjistä huolimatta osanottajia piisaa, joten Josefina ei rohkene vielä pitää sijoitusta varmana, mutta tuntuu silti hyvältä ratsastaa ulos radalta luokan kärkisija edes hetken verran hyppysissään.

“Ha! Good girl. Keeping your man humble”, Joachim ilkamoi. “Makes me happy when you beat his hairy ass.”
“Joe! Where’s your team spirit?” Josefina moittii, joskaan ei kovin uskottavasti, sillä hyvää suoritusta seuraava hymy vesittää viestin.
“Oh, I’m all team Josie now. I like the winning side.”

Joachim tietää, että Rasmus kuulee - Bran on juuri kävelemässä kaksikon ohi matkallaan kohti odottelualuetta. Rasmus mulkaisee Joeta.
“I’m not your friend anymore”, hän ilmoittaa. “And your ass is hairy.”
Sitten Rasmuksen ilme lämpenee, kun hän katsoo Josefinaa ja lisää: “Hyvä rata! Hieno Säikky.”

“Hyyvä rrata!” Joachim toistaa iloisesti ja taputtaa Pisanjia saaden sen hypähtämään sivulle. Rasmus pyöräyttää päätään ja huokaisee puoliksi Joelle, puoliksi Pisanjille. Onneksi tamma on niin pienikokoinen, ettei se oikein ole Rasmukselle oiva ratsu. Rasmus uskoo, ettei tulisi Pisanjin kanssa juuri toimeen, niin mukavalta kuin se Josefinan alla paikoin näyttääkin.

Bran hyppää huonon radan. Laukka jää kaarteisiin, eikä ponnistuspaikkoja löydy. On suoranainen ihme, ettei kirjava ota enempää kuin kaksi puomia. Orin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kymmenen senttiä isompiin luokkiin, mutta Rasmus ei ole aivan varma, onko se vielä hyvä idea - niin epätasaisia Branin suoritukset paikoin ovat.

“Not very well ridden”, Joachim nauraa, kun Rasmus saapastelee hänen viereensä hoidettuaan Branin pois. Luokan lopussa Ismolla starttaava Josefina on juuri radalla odottamassa lähtölupaa. Sataa edelleen, mutta se ei näytä isoa mustaa haittaavan.

“Not quite”, Rasmus irvistää Joelle, mutta seuraa silmillään Ismoa. “Now hush. I’m all team Josie too, you know.”
”Oh, I know, alright. I am not stupid, you know. And even if I were… still quite obvious.”


Josefina ratsastaa autuaan tietämättömänä itseään seuraavista silmäpareista. Ismo on yritteliäs, mutta se ei riitä puhtaaseen rataan eikä oikeastaan edes lähelle. Josefinasta tuntuu, että hyvä rytmi lipeää ulottumattomiin ensimmäisen kuuden esteen jälkeen, ja sitten koko jäljellä oleva suoritus on yritystä pitää vahvaksi valahtanut valtamerilaivan kokoinen hevonen edes jotakuinkin kurssissa. Kaksoissarjan läpi Ismo juoksee. Tulos ei juuri lämmitä mieltä.

”He got quite strong there”, Joachim analysoi ja saa Josefinan huokaisemaan.
”I know. I guess it’s up to you guys to make sure we manage to please Mr. Bossman.”
”Nah, you’re still clinging on to second place.”
”Really?”
”Pisanji might not be that dumb after all”, Joe antaa korkealuokkaisen myönnytyksensä.

Pisanji putoaa vielä yhden sijan alaspäin, mutta se ja Josefina kutsutaan palkintojenjakoon. Kananaivoinen kimo järjestää tyylilleen uskollisena hupia koko sateen harventamalle katsojajoukolle väistelemällä ruusuketta silmät muljuen ja etukaviot heiluen. Kunniakierroksella se on kuin lentoon lähdössä, mutta onneksi yhtä kyvytön tekemään niin kuin älykkyysosamääräkaimansa. Tiedä minne saakka se muuten singahtaisi.

”I am done for the day”, Josefina hymyilee vähän helpottuneena ratsastaessaan takaisin tallikavereidensa luo.

“Good job”, Joe kehuu. “No pressure on us anymore!”
Miehet kulkevat Pisanjin rinnalla takaisin rekalle hakemaan 130-luokassa hyppääviä ratsujaan. Rata on sama, joten he jättävät yksissätuumin rataantutustumisen välistä. Ykkönen on Rasmukselle hänen ratsuistaan vierain, mutta hevonen vaikuttaa hyväntuuliselta ja hyppää verryttelyssä hyvin. Se ei ole erityisen varovainen, joten se ei tunnu olevan mutaisesta ja paikoin liukkaastakin pohjasta moksiskaan.

“Hold your thumbs up!” Joe huikkaa Josefinalle ja Rasmukselle ratsastaessaan radalle juuri ennen Ykkösen ja Rasmuksen vuoroa. Vaikka Joachim vaikuttaa usein siltä, ettei mies ota juuri mitään kovin vakavasti, kilpailutilanne saa hänen voitontahtonsa heräämään. Joe ratsastaa itsevarmasti ja päättäväisesti, ja vaikka Ruu liikkuu mutaisella pohjalla hieman tavallista hitaammin, se tekee puhtaan radan.

Rasmuksella ei tosiaan ole enää suorituspaineita, ja ehkä juuri siitä johtuen Ykkönen hyppää radan vaivatta, vauhdikkaasti ja ketterästi. Rata on Rasmuksen mielestä puhdas, mutta ajasta hän ei osaa sanoa mitään.

”Hiton hyvä!”

Ne ovat ensimmäiset sanat, jotka kantautuvat Rasmuksen korviin, kun hän ratsastaa ulos radalta.

”Hii-to? Hiiton. Hitton.”

Josefinasta tuntuu kuin hän olisi opettanut taaperolle kirosanan, kun Joachim alkaa papukaijan lailla toistaa hänen sanomisiaan. Hiitoa toitottava Joachim on kuitenkin kaiken arvoinen, sillä Rasmus on kiilannut kärkeen ja siellä ratsukko myös pysyy. Ykkönen kirkastaa Pisanjin kolmannen sijan voitoksi, ja Josefina tietää, että tänään pomo on iloinen.

Niin on palkintojenjaosta palaava Rasmuskin, joka kumartuu sadevesi kypärän lipasta valuen suukottamaan Josefinaa, ja Joachim, joka virnuilee kerrankin vaitonaisena sivummalla.

No, hetkellisesti.

”Hiiton hyyvä”, ratsumestari haukahtaa, ja jää arvoitukseksi, mihin kehu kohdistuu: hevosiin, ratsastajiin, suorituksiin vai suudelmaan.

Puhelu suomesta
14. heinäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa kirjoitettu yhdessä @Metti S. kanssa

*Metti naputtelee kynänpäällä pöytää, odottaa R. Alsilan vastaavan puhelimeen. Henkäisee terävästi syvään heti kun tuuttausääni katkeaa, hyökkään ääneen.*
Metti (pirteästi): “Hei, onko Rasmus Alsila puhelimessa? Kallan kaksnelosesta toimittaja Säilä tavoittelee.”
Rasmus (kysyvän kuuloisena): “Ööh, joo. Rasmus tässä.”
Metti: “Hahaa, ei syytä huoleen, muutama mukava kysymys vain! Koskien erästä viehättävää naistuttavaasi.”
Rasmus: “Okei… Mitä Josefinasta?”
Metti (maireasti hymyillen, ilahtuneen kuuloisena): “Ah! Josefina, aivan! Mitä hänelle kuuluu?”
Rasmus: “Hyvää, tultiin juuri kisoista… Hmm, annanko Josefinalle?”
Metti: “Oi, ei tarvitse. Toivottavasti oli menestystä. Oikeastaan kaivelen historiaa. Tunnet Martta Merenheimon?”
Rasmus (epäilevästi): “Tunnen joo, me käydään samalla tallilla. Tai siis ei nyt tietenkään, mutta normaalisti. Me ollaan siis Saksassa tällä hetkellä. Josefinan kanssa.”
Metti: “Tiedän. Ymmärtääkseni olet tuntenut Martan pidempään, eikö totta?”

*Rasmus kävelee tallista ulos ja on hetken hiljaa.*
*Metti odottaa, pureskelee hermostuneena/innostuneena huultaan.*
Rasmus: “Me oltiin samalla luokalla lukiossa. Onhan siitä jo aikaa, joo.”
*Metti huokaisee helpotuksesta, kun hiljaisuus katkeaa.*
Metti: “Aivan. Kertoisitko hänestä?”
Rasmus: “En mä tiedä… Märta on mukava, hyvä hevosten kanssa… Aika hiljainen. Niin mitä sä sanoitkaan että tämä koskee?”
Metti (liukkaasti): “Oi, en tainnut sanoa.”

*Metti vilkaisee muistiinpanojaan. Pieni tauko puheessa.*

Metti: “Lähteeni mukaan olette olleet “juttu”. Martan kanssa. Märtan. Pitänee paikkansa?”
Rasmus (yllättyneenä): “Juttu? Mikä juttu? En mä nyt tiedä… Minkä lähteen mukaan?”
Metti: “Niin, olen kuullut, että sinun ja Märta Merenheimon välinen suhde on aiheuttanut närää nykyisessä parisuhteessasi. Voitko vahvistaa asian vai kiistätkö kaiken?”
*Rasmus naurahtaa epäuskoisena mutta vähän levottomana.*
Rasmus: “Ei ole kyllä aiheuttanut, Josefina ja Märta tulevat ihan hyvin toimeen keskenään kyllä. Niin että en voi vahvistaa asiaa.”
Metti (vähän kuin lapselle): “Vai niin. Jopa Märtan on kuultu myöntävän, että Josefina käyttäytyy häntä kohtaan kylmästi, jopa murhanhimoisesti. Mikäli ette vahvista suhdetta Merenheimoon, lienee sopivaa olettaa, että tyttöystävällänne on tapana olla mustasukkainen aiheetta. Sehän harmi. Vai onko Märtalla nähdäksesi tapana värittää tarinoitaan?”
Rasmus (epäuskoisena): “Siis mitä? Josefina ei ole kyllä murhanhimoinen eikä mulla ja Märtalla ole ollut suhdetta. Jos jotakin niin Märtalla sitten on taipumus värittää tarinoitaan. Vai siis keltä sä kuulit tällaisia juttuja?”
Metti (terävästi): “Kiistät siis oman osuutesi asiaan?”
Rasmus (jo hieman kärsimättömänä): “Eli mihin asiaan tarkalleen?”
Metti: “Tyttöystäväsi ja ex-heilasi huonoihin väleihin.”
Rasmus: “Ei Märta kyllä mikään ex-heila ollut. Ja tietääkseni niillä on ihan hyvät välit. Ne on vaan vähän… erilaisia ihmisiä.”
Metti: “Aivan. Niin.”
*Metti pitää tauon, makustelee käytyä puhelua, tarkistaa faktoja muistiinpanoistaan.*
Metti: “Ja, tarkkuuden nimissä, Märtalle ensimmäinen maaliskuuta tarjoamasi drinkit eivät siis vaikuttaneet nykyiseen suhteeseesi?”

*Rasmus miettii hetken, mitä tapahtui ensimmäinen maaliskuuta, ennen kuin naurahtaa.*
Rasmus: “Ei. Ei vaikuttaneet. Joku Auburnista siis on ollut suhun yhteydessä vai?”
Metti: “Mukava kuulla. Niin, voisi kai sanoa, että lähteeni kuuluu siihen… porukkaan. Palatakseni asiaan: sanoit aiemmin, että Märtalla on tapana värittää kertomuksiaan. Onko hänellä siis hivenen, hmm, häilyvä moraali?”
Rasmus (tyrskähtää): “En mä nyt niin sanoisi. Märta vaan on sellainen värikäs, hmm, persoonana.”
Metti: “Niin, onhan hänellä siniset hiuksetkin. Et siis usko, että Märta saattaisi, hmm, syyllistyä… arveluttavaan… toimintaan?”
Rasmus: “No mikä nyt on arveluttavaa, mutta eipä kai, en mä usko… Onko Märta jossain ongelmissa?”
Metti (suloisesti): “Oi voi, älä sinä ole huolissasi, eiköhän Märta kykene kantamaan tekojensa seuraukset. Tuota, hmm. Uskoakseni minulla on enää viimeinen asia, ellet sitten tahdo vielä kuvailla Märtaa ja välistänne, niin, eihän se suhde ollut, mutta… tuntemista.”
*Metti vaikenee ja antaa tilaa vapaalle puheelle.*
Rasmus: “No siis tunnetaanhan me edelleenkin, mutta eipä siinä nyt erityisemmin mitään kuvailemista ole.”
Metti: “Niin, aivan, ymmärrän ja kiitän ajastasi. Ah - ja niin, eihän tyttöystäväsi sattumoisin ole, hmm, maininnut mitään kadonneesta omaisuudestaan?”

*Rasmus miettii jälleen.*
Rasmus: “Hmm, en mä nyt omaisuudesta tiedä, mutta jotain kenkiä se on etsinyt. Mutta kai ne on Rosengårdeilla. Eli eipä kai.”
Metti (mietteliäänä pienen hiljaisuuden päätteeksi): “Mielenkiintoista.”
*Metti unohtuu ajatuksiinsa piteneväksi hetkeksi.*
Metti: “Öh. Niin. Kiitos ajastasi. Kuulemiin.”
Rasmus: “Hmm, kannattaa siis varmistaa Josefinalta, jos asia on tärkeä. Mutta niin. Heippa.”
*Metti katkaisee puhelun sen kummempia kursailematta.*

Lopun alussa
2. elokuuta 2019 #seikkailusaksassa

Power Jump oli mennyt mun osalta niin surkeasti, että oli ihanaa palata Saksaan. Lady oli vetänyt kierrokset kaakkoon ensimmäisellä esteellä ja Sasu taas ei ollut jaksanut jalkojaan nostaa, eikä Ankankaan suorituksessa ollut mitään kehumista. Braniin mä olin ihan tyytyväinen - mestaruusluokan rata oli sille vielä varsin tekninen, ja se tsemppasi hyvin vaikka tuntuikin vähän väsyneeltä matkasta ja karsintaluokasta.

Josefina oli ratsastanut upeasti ja pärjännyt hyvin eritoten Grannin kanssa, ja samaan aikaan kun mä olin niin kovin pettynyt omaan suoritukseeni, mä olin tyttöystävästäni ihan sairaan ylpeä. Niin tuntui olevan Joekin, jonka oma suorittaminen oli viikonlopun aikana ollut korkeintaan alhaista keskitasoa. Sitä ei asia tuntunut haittaavan, mutta mun tunteet olivat kahtiajakoiset: toisaalta oli ihanaa päästä poistumaan maasta kisakatastrofin jälkeen, toisaalta hävetti palata pomon tallille ilman yhtään rusettia.

Pomoa ei onneksi ihan hirveästi mun/meidän menestys tai epämenestys kiinnostanut, joten me jatkettiin hommia niin kuin ennenkin. Ratsastamista, hyppäämistä, kisoja, aikaisia aamuja ja myöhäisiä iltoja. Välillä mua väsytti, koska kieltämättä matka oli ollut pitkä ja unet vähissä, mutta joka aamu mä nousin sängystä edelleen iloisen hämmentyneenä siitä, että mä todella olin täällä Riesenbeckissä; että mä olin täällä Josefinan kanssa.

Pitkään sitä iloa ei kyllä enää kestäisikään, mä aloin ajatella yhä useammin.

Paljonko oli enää jäljellä? Kaksi viikkoa? Vähemmän?

Mä en ollut ensinkään varma, halusinko mä palata Suomeen. Kallaan. Pitäisikö mun palata?

Kotiin
14. elokuuta 2019 kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa #jusmus #seikkailusaksassa

Laiva on lastattu Branilla, joka matkustaa aivan viisaasti ja hyvin. Se on nuori ori, muttei suotta hermoile. Joskus se satunnaisesti hörisee kysyvästi tammoille, mutta se ei ole koskaan astunut eikä varmasti oikeasti tiedä, mitä daameillaan tekisi, jos sattuisi käymään niin, että hän pääsisi vaeltamaan rekassa vapaasti. Innokkaita ajatuksia sillä saattaa olla, mutta epäilemättä tammat palauttaisivat sen nopeasti ruotuun.

Laiva on lastattu Esmeronyalla, joka on matkalla Runiaciin Heidin ja tämän tyttären iloksi. Ponitamma on porukan kokenein matkailija, sillä se on sentään ehtinyt olla parin ponitytön kilparatsuna. Laivan liikkeellelähtö sai ponin hetkeksi hermoilemaan, mutta sitten se taas tyyntyi, sillä se on järkevä ja mukava tyyppi.

Laiva on lastattu Grannilla, ja Granni on lastattu äkäisyydellä, mutta muilta osin sillä on kaikki hyvin. Tummanruunikko ei jaksa jännittää laivamatkaa, onhan se tehnyt niitä tänä kesänä jo kolme eikä ole syytä olettaa, että tämä neljäskään koituisi kuolemaksi. Nyt Granni on matkalla kotiin.

Laiva on lastattu Pikillä. Uskomatonta kyllä, hyvät haltiatarkummit, tai pikemminkin yksi sellainen ja yksi setäversio samasta teemasta, ovat kuulleet hiljaiset toiveet ja rientäneet hätiin. Piki kuuluu nyt Josefinan Ulrika-tädille, Oskar-sedälle ja hieman Vilhelminallekin, jotka ovat lyöneet päänsä yhteen ja päättäneet kanavoida hevosurheiluun kohdistuvan kiinnostuksensa kimppahevoseen. Kukaan kolmesta omistajasta ei ratsasta. Siksi Josefina ratsastaa. Verneri on luvannut tammalle Kertun jäljiltä vapautuneen karsinapaikan.

Niin joo, ja on laiva lastattu myös seikkailijoilla, jotka ovat palaamassa tavalliseen arkeen Kallan hiljaisessa, joskaan ei tapahtumaköyhässä kylässä. Ei kuitenkaan vielä tänään, sillä tänään he viipyilevät vielä reissutunnelmissa, haluttomina päästämään irti yhteisestä kesästä. Siinä he istuvat, laivan kannella, parhaansa mukaan (eli melko huonosti) suojassa tuulelta ja etäällä muista ihmisistä. Josefina katselee auringonlaskua, Rasmus Josefinaa, ja sitten tyttö hapuilee pojan käden omiinsa, silittää kämmenselkää, laskee sormet, suukottaa rystysiä. Josefina nojaa päänsä vasten Rasmuksen olkapäätä ja saa suukon tuulen jo tuivertamiin hiuksiinsa.

”Uskomatonta, että me ollaan matkalla kotiin”, Josefina mutisee Rasmuksen olkaan nojaillen, sulkee hetkeksi silmät ja suoristautuu sitten. ”Se meni niin nopeasti. Kesä.”

Josefina vilkaisee Rasmusta alta kulmien ja kysyy levollisen uteliaana:
”Mikä susta oli parasta tässä kesässä?”

Rasmus pitää Josefinan kättä hellästi omassaan, silittää peukalollaan Josefinan kämmenselkää. Hän kääntää katseensa Josefinasta laskevaan aurinkoon miettiessään vastausta kysymykseen.

“Meni ehkä liiankin nopeasti”, Rasmus vastaa. “Parasta, hmm… Hevoset. Ratsastaminen, tai ehkä kisaaminen. Oli kiva olla pitkästä aikaa Riesenbeckissä pidempään.”

Rasmus katsahtaa jälleen Josefinaan ja jatkaa hymyä äänessään: “Ja olla nimenomaan sun kanssa.”

“Samat sanat”, Josefina vastaa ja hymyilee takaisin; Rasmus painaa nopean suukon Josefinan huulille. Tuuli puhaltaa hiussuortuvia väliin, suuhun ja silmille, ja saa kaksikon nauramaan.

“Mitä sä aiot tehdä ensimmäisenä, kun pääset kotiin?” Rasmus tiedustelee Josefinalta. Hänen ajatuksensa käyvät Aliisassa: vieläköhän Pitkän miehen kujan talo on edes pystyssä? Tai jos onkin, liekö siellä Josefinan huone jo vapaana? Rasmusta ei ihmetyttäisi, jos Aliisa olisi unohtanut heidän paluunsa kokonaan.

Josefina miettii kotia. Sitä, jonka jätti taakseen ja joka jälleen odottaa koko ajan lyhenevän matkan päässä. Hän sulkee pieneksi hetkeksi silmänsä ja huokaisee syvään. Huokaisua seuraa pieni, vino hymy.

”Varmaan mä kuuntelen ne loput Aliisan kuulumisista, mitä en Power Jumpeissa ehtinyt, ja varmaan se juottaa mulle pullon viiniä ja mulla on ekana aamuna hirveä hedari”, Josefina maalailee ja naurahtaa vähän. Kontrasti menneeseen kesään tulee olemaan huima. ”Mun tulee kyllä sua varmaan heti ikävä.”

Se karkaa, ja Josefina puraisee vähän nolona huulta. Tuntuu hölmöltä ja takertuvaiselta sanoa sellaista. Sellaisen jälkeen on parempi katsella vaikka lokkeja kuin suoraan Rasmusta.

Rasmus sen sijaan katsoo Josefinaa hellästi ja haluaisi sanoa, että niin hänellekin tulee ikävä. Eivät he varmasti kovin montaa päivää tai edes tuntia olisi erossa toisistaan, mutta sekin tuntuu oudolta ajatukselta nyt, kun Rasmus on kuukausitolkulla saanut olla Josefinan seurassa lähes koko ajan.

Parasta Rasmuksesta on ollut se, kun on saanut nukahtaa Josefinan viereen ja herätä Josefinan vierestä, ja jos on sattunut yöllä havahtumaan, niin on voinut kuulla toisen tasaisen rauhallisen hengityksen pimeästä, aivan läheltä.

Ja nyt pitäisi sitten nukkua yksin.

“Mullakin”, Rasmus vastaa rohkeasti. “Mutta ainahan sä voit tulla yöksi. Tai vaikka joka yöksi.”
”Aliisa varmaan”, Josefina aloittaa naurahtaen, mutta vaikenee ennen kuin ehtii kertoa kuinka harmissaan seurankipeä Aliisa olisi kämppiksestä, joka viettää kaiket ajat poikaystävänsä luona.

Niskan niksahduksen saattaa melkein kuulla, kun Josefina käännähtää katsomaan Rasmusta.

”Joka yöksi”, tyttö toistaa Rasmuksen ilmettä tarkastellen. Hitaasti hymy tekee tuloaan, ja se on varovainen mutta onnellinen sellainen. Suupieli nytkähtäen Josefina varmistaa: ”Tarkoitatko sä, ettet ole vielä ihan kyllästynyt muhun ja mun hulluun siivoamiseen?”
Rasmus miettii ohimennen, mitäköhän Aliisa varmaan, mutta jää sitten katsomaan Josefinan kasvoille varovasti saapuvaa hymyä. Se hymy saa Rasmuksen unohtamaan hänen omat epäilyksensä siitä, että ehkä Josefina oli saanut hänen kanssaan nukkumisesta tarpeekseen.

“Ei suhun voi kyllästyä”, Rasmus naurahtaa. “Ja hyvähän se on että edes jompikumpi siivoaa. Jos me joskus vaikka asutaan yhdessä.”

Josefina on vähällä puraista kielensä kahtia.

Rasmus pitää pienen tauon ja on hetken vähän vaikeana, ennen kuin jatkaa: “Pidempäänkin. Jos sä haluat. Joskus. Niin.” Rasmus ei ole tottunut tällaisiin keskusteluihin sen enempää kuin Josefinakaan, ja hän ei ole aivan varma onko puhunut ohi suunsa ja pelästyttänyt koko tytön.
”Niin, ehkäpä”, tyttöystävä kuitenkin sanoo kepeästi, niin kuin se ei olisi isokaan juttu.

Mutta onhan se Josefinasta iso juttu. Valtava. Niin suuri, ettei hän sittenkään uskalla tarttua tarjoukseen saman tien, vaikka mieli arasti tekisi. Miten helppoa olisi silloin vain sanoa, että kyllä kiitos mielellään, asutaan aina yhdessä, mutta Josefina on Josefina.

”Ainakin mä tahdon tulla sun luo sitten seuraavaksi yöksi. Kun ollaan Kallassa. Jos se sopii”, hän rohkenee vain tiedustella ja tuuppaa Rasmusta kevyesti olkavarteen omallaan.

Rasmus ei tiedä mitä ajatella Josefinan vastauksesta - ollako pettynyt vai innoissaan - mutta päättää sitten olla ajattelematta siitä mitään sen kummempaa. Kyllä he ehtisivät asiasta vielä keskustelemaan. Hän tuuppaa ensin Josefinaa takaisin ja kiertää sitten käsivartensa Josefinan vyötärölle, painaa päänsä hetkeksi Josefinan olalle. Se on aika luinen, joten pian hän nostaa päänsä ja katsahtaa Josefinaa hymyillen.

“Tietty”, Rasmus vastaa vain ja painaa suudelman Josefinan huulille.

A baby issue
#seikkailusaksassa

27. marraskuuta 2019
Tuntui hyvältä lähteä. Tuntui hyvältä lähteä Laran kanssa, ja tuntui erityisen hyvältä, kun tiesi, että Josefina tulisi perässä. Viikonlopuksi vain, tosin, mutta en mäkään pitkään viipyisi. Toiveenani oli olla itsenäisyyspäiväksi takaisin - Laran ja toivon mukaan mikroskooppisen pienen varsanalun kanssa.

Ehkä se olisi Laran viimeinen varsa. Lara oli tehnyt kolme hienoa poikaa, ehkä nyt viimein olisi tyttären vuoro. Mä toivoin sitä itsekin, ja aivan erityisesti tiesin, että mun äiti olisi tammavarsasta haltioissaan. Sen kautta Laran emälinja saisi edes mahdollisuuden jatkoon.

Oli enemmän yö kuin aamu, kun mä pakkasin Laran hevoskuljetusauton kyytiin. Se oli innoissaan lähdössä matkaan, sen silmät loistivat ja kyydissä se kuopaisi muutaman kerran niin, että purua lenteli ympäriinsä niin kuin sitä kauan kaivattua lunta. Varmaan Lara, kilpahevonen henkeen ja vereen, luuli pääsevänsä vielä sittenkin radalle.

Ei se pääsisi, ei enää koskaan, mutta toisenlaiselle seikkailulle kyllä.

28. marraskuuta
Pohjois-Saksasta pomo oli junaillut mun kyytiin hevosen ja ihmisen. Hevonen oli pienikokoinen punaruunikko, joka näytti täysiveriseltä ja liehitteli Laraa siitä huolimatta, että oli ruuna. Ihminen taas oli kolmekymppisen näköinen nainen, joka puhui englantia niin vahvalla korostuksella, että mä en oikein saanut selvää mistä se tunsi pomon ja miksi se oli matkalla Riesenbeckiin. Se ei kuitenkaan estänyt naista rupattelemasta mulle niitä näitä koko ajomatkan ajan ja elehtimästä vilkkaasti käsillään.

Kielimuurista huolimatta oli tavallaan hyvä saada seuraa: mä olin nukkunut laivassa nolla silmänräpäystä Laran voinnista huolehtiessani ja Saksan moottoritiet olivat kuolettavan tylsiä ajettavia hevosautolla. Ainakin mä pysyin hereillä, kun yritin tulkita, milloin mun kyytiläisen kieli vaihtui englannista saksaan ja takaisin, ja napata joitain tuttuja sanoja nopeiden lauseiden keskeltä.

Perillä pomo odotti meitä, mutta Joachimia ei näkynyt. Kaja lakaisi käytävää, kun mä vaihdettuani nopeat tervehdykset pomon kanssa talutin Laran talliin. Blondi vilkaisi mua ja nyökäytti vähän päätään, niin kuin mä en olisi koskaan lähtenytkään, ja osoitti sormella karsinaa johon mä sain pyöräyttää Laran.

Mä syötin, juotin, harjasin ja loimitin sen ja kävin vielä taluttelemassa sitä pienen lenkin, ennen kuin jätin tamman tutustumaan uuteen karsinaansa. Se vaikutti hyväkuntoiselta ja jopa vähän iloiselta, epälaramaisella tavalla.

Mäkin olin iloinen ja erityisen iloinen mä olin silloin, kun mä makoilin jo sängyssä illalla ja Joe paukkasi sisään kuin kotiinsa. Se hyppäsi mun päälle, putosi siitä lattialle ja räkätti sitten siellä. Ellei sillä olisi ollut vielä valkoisia kisapöksyjä jalassa, mä olisin voinut vannoa että se oli tulossa baarista.

”Great to see you, man”, Joe sanoi hilpeästi ja löi mua selkään, kun pääsi ylös. ”When is Josie coming?”

”Soon”, mä vastasin. ”One might think you’re more excited to see her than me, hmm?”

“One might be right.” Joe nauroi, ja se melkein tarttui muhun. ”But first, we have a baby issue to take care of.”

Jouluvaloissa
1. joulukuuta 2019: Rasmuksen joulukuu 1/24
#jusmus #seikkailusaksassa

Harmitti, että Josefinan piti maanantaina lähteä takaisin Suomeen. Mä olisin niin mielelläni ottanut sen matkaseuraksi, ja oikeastaan mä olisin muutenkin halunnut viettää sen kanssa jokaisen mahdollisen päivän. Mutta työt kutsuivat sitä, ja luonto taas kutsui Laraa, jota me yritettäisiin vielä alkuviikosta astuttaa. Ja toisaalta – oli ihanaa, että Josefina oli tullut edes viikonlopuksi.

Parissa päivässä me oltiin hyvin ehditty verestää kesäisiä muistoja, ratsastaa ratsastamasta päästyämmekin, kokeilla pomon uusia hevosia ja nauttia vanhoista tutuista, tutustua hevosenhoitajaharjoittelija-Linukseen (siis lähinnä Josefina, koska mulle se ei juuri puhua pukahtanut), hypätä pomon valvovien silmien alla samalla kun se valmensi punaruunikkoa ruunaa omistajineen (joka osoittautui pomon joksikin sukulaiseksi ja oli tullut pariksi päivää treenaamaan), ja viimein sunnuntai-iltana käydä pikaisesti kylillä.

Mulle oli selvinnyt, että Saksassa jokaisessa pienessä kyläpahasessakin oli joulumarkkinat. Niinpä Joe raahasi meidät ensin katsomaan sellaisia, ja vaikka tori valoineen, kojuineen ja suklaassa uitettuine hedelmineen oli ihan nätti, mä en edelleenkään ollut erityisemmin jouluihmisiä. Mä ostin pienen joulukoristeen äidille lahjaksi ja olisin halunnut ostaa jotain Josefinallekin, mutta en sitten keksinyt mitä, joten jätin joululahjan hankkimisen myöhempään ajankohtaan.

Sitten me mentiin tuopille, ja niitä mä ostin kolme. Me istuttiin nurkkapöydässä, ja pubikin oli kääriytynyt jouluvaloihin, kynttilöihin ja havukransseihin. Josefina taas kääriytyi mun viereen, ja Joachim katseli meitä viekkaasti pöydän toiselta puolelta.

”Look at you”, se kujersi. “I’m gonna miss you.”

“We’ll come back”, Josefina lupasi ja puristi mun kättä. Mä hymyilin Josefinalle ja sitten Joelle, ja me kippisteltiin, until next time.

Ehkä ensi kerralla me oltaisiin taas pidempään, ja ehkä joskus me jäätäisiin koko talveksi. Kuka tiesi?

Yksi
2. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 2/24
#seikkailusaksassa

”You do know that the boss has plenty of great stallions, right?” Joe vielä varmisti, kun me lompsittiin yhtä matkaa tallia kohden heitettyämme Josefinan lentokentälle. ”You don’t necessarily need to use Yykkonen.”

Mä en kestänyt, että Joachim oli adoptoinut Josefinan hevoselle antaman lempinimen, mutta niin se vain oli jäänyt. Oria olisi voinut kutsua vaikka Stariksi, mutta ei kutsuttu. Tallin seinätaululla se oli pelkkä ”1”, Eduardon puheissa joskus The Stupid One. Yhtä kaikki ja nimistään huolimatta se oli kiva ori – hyvin pistein kantakirjattu, vahva hyppääjä, ei huippulahjakas samaan tapaan kuin joku toinen hevonen, mutta sillä oli hyvä työteliäs asenne ja se oli kiva käsitellä.

”It was the only one I could afford”, mä virnistin. “Nah. It’s a nice horse.”

“Well, hopefully the foal will be involved in less accidents than her father”, Joe kohautti hartioitaan. “Let’s do this.”

Niinpä me ryhdyttiin hommiin, tai no, hevoset ryhtyivät. Laran kiima oli pahimmillaan tai parhaimmillaan ja Ykkönen hoiti homman kotiin, vaikka se ensikertalaisena sähelsi siihen malliin, että onnistuminen oli enemmän tuurista kuin taidosta ja tarkkuudesta kiinni.

”Stardom is most definitely not calling for this horse”, Joe puhisi, kun Ykkönen puoliksi hyppäsi ja puoliksi putosi alas Laran selästä.

Ehkä ei, mutta toivottavasti sen varsaa kyllä – ja toivottavasti se ja Lara olivat saaneet varsan edes aluilleen.
Tyhjän takia tehtynä matka Suomen ja Saksan välillä tuntuisi merkittävästi pidemmältä kuin jos muistona kaikesta tästä yhdentoista kuukauden kuluttua syntyisi pienen pieni tammavarsa. Olisi ollut niin helppoa, jos Laralle olisi voinut käyttää pakastetta, mutta yrityksistä huolimatta se ei ollut koskaan aiemmin tiinehtynyt niin enkä mä halunnut tuhlata aikaa toivomalla parasta.

Toki astutusmatka oli hyvä syy tulla käymään Riesenbeckissä, mutta mä olin korvat punaisina kuunnellut Joen siemenvitsejä niin monta päivää, etten taatusti jaksaisi tulla uusintayritykselle Saksaan asti, vaan katsoisin sille seuraavaksi orin vaikka taas Auburnista.

Toive
3. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 3/24 #seikkailusaksassa

Mun viimeisen kokonaisen päivän ja Laran potentiaalisesti onnistuneen astutuksen kunniaksi me hypätään melkein koko tallin hevoset. Musta tuntuu että pomo on pääosin lopettanut hyppäämisen, sillä se seisoo koko päivän maneesissa, nostelee puomeja ja huutelee ohjeita, mutta kipuaa vasta Kidin selkään eikä ota senkään kanssa kuin pari polvenkorkuista pystyä.

Mä saan ratsastettavakseni Oberonin, jonka kanssa yhteistyö sujuu paljon paremmin kuin kesällä. Hassunvärisen nelivuotiaan Blondien selkään mä kiipeän ensimmäistä kertaa, kun taas Donovanin kanssa hyppääminen tuntuu tutulta ja yhtä hauskalta kuin ennenkin.

Grim on mennyt paljon eteenpäin ja on jo niin hyvin tasapainossa, että sen lahjakkuus on alkanut päästä esille. Ja lahjoja orille on tosiaan siunattu – sillä on mieletön hyppy, niin hieno, että mä en ainakaan osaa toivoa mitään lisää. Ja lopuksi, sen jälkeen kun mä olen vielä lyhyesti jumpannut Alohaa, mä saan alleni Ladyn.

Sillekin mulle on antaa pelkkiä ylisanoja, ja vaikka pomo sen sijaan päästää suustaan myös kaikkea muuta kuin ylistäviä lausuntoja meidän treeniä seuratessaan, mä nautin joka ikisestä sekunnista joka ikisellä solullani. Voi jos mulla olisi sellainen hevonen kuin Lady. Voi jos mulla olisi millainen tahansa 140-luokkien hyppääjä. Voi jos mulla olisi terve, aikuinen estehevonen ensinkään.

”I’m actually looking for a horse”, mä kerron pomolle myöhemmin, kun me istutaan toimistossa koko porukalla. ”Something with either potential or experience, preferably both. With a deal that could benefit me and the owner alike.”

“Hm”, pomo vastaa. “I’ll keep my eyes open.”

Enempää siitä ei irtoa, eikä se edelleenkään lupaa mulle Kidiä eläkepäiville, mutta mä luotan että asia ennemmin tai myöhemmin järjestyisi parhain päin nyt, kun mä olen niin montaa uskaltanut sanoa sen ääneen.

Sinne ja takaisin
4. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 4/24

Joe auttaa mua lastaamaan Laran ja tavarat kyytiin, kun me ennen auringonnousua lähdetään kohti Suomea.

”Friend”, se sanoo lastaussillan nostettuaan ja puristaa mut keuhkojarutistavaan halaukseen. ”Until next time.”

”You should come to Finland”, mä vastaan ja irrottaudun puoliväkisin halauksesta. ”Just to visit, or with a horse or two. We too have competitions, you know.”

“What you also have is expensive booze”, Joachim irvistää. “But you never know.”

You never know. En mäkään olisi arvannut vuosi tai kaksi tai viisi sitten, että mä olisin taas Riesenbeckissä ja kaikista maailman hevosista mun oman Larani kanssa. Enkä mä olisi arvannut, miten kurjalta tuntui lähteä ajamaan kohti Suomea, enkä toisaalta sitäkään, miten se tunne jossain valtatiellä vaihtui odotukseksi siitä, että pääsisin pian Josefinan viereen nukkumaan, sen ja mun yhteiseen kotiin.

Laivassa
5. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 5/24

Laivassa. Se keinuu kovassa aallokossa epämiellyttävästi ja matka tuntuu pidemmältä kuin kertaakaan aiemmin. Laraa ärsyttää ja se joutuu ponnistelemaan pysyäkseen hyvin tasapainossa, joten mä mietin suurimman osan matkasta miettien miten sen jalka voi. Se ei ole kuuma eikä Lara sitä aristakaan, mutta onko se kuitenkin kipeä? Pitäisikö se käyttää eläinlääkärillä varmuuden vuoksi jo heti ensi viikolla, vai voisiko se odottaa ensimmäiseen tiineystarkastukseen asti?

Muutakin mä ehdin miettiä. Vaikka mä nykyään aika vähän haaveilen, koska mä olen alkanut uskoa siihen että asiat menevät omalla painollaan ainakin jotenkin ja turha unelmointi aiheuttaa vain pettymyksiä, mä kuvittelen mieleeni pitkäsäärisen, tumman tammavarsan. Mä mietin miten siitä kasvaisi nopea ja lahjakas, miten se hyppäisi melkein mitä vain, ja laivan lipuessa jossain Itämeren keskellä ja koneen jyristessä tasaista tahtia mä maalaan mielessäni sinivalkoisen ruusukkeen sen poskelle. Ehkä siitä tulisi SM-voittaja tai vieläkin enemmän – mun omasta kasvatistani.

Sitten mä alan merenkäynnin takia oksentaa, ja hevosenkasvatuksen orastava glooria katoaa äkkiä vessanpönttöön.

Koti
6. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 6/24 #jusmus

”Ihanaa olla kotona”, mä huokaan heti saatuani kengät jalasta ja heittäydyn sängylle selälleni. Musta tuntuu, että mä olen ollut ikuisuuden poissa ja viettänyt siitä ajasta puolet jonkun kulkuvälineen kyydissä. Josefina kierähtää mun kainaloon ja kiemurtaa, kun mä painan kasvoni sen kaulalle ja puhallan.

”Onko?” Josefina vastaa leikkisällä äänellä. ”Minä jo vähän pelkäsin, että jäisit sinne.”
”Ei siellä ollut yhtä hauskaa ilman sua”, mä sanon totuudenmukaisesti. Silitän Josefinan hiuksia, ne tuntuvat liukkailta ja vielä vähän suihkun jäljiltä kosteilta.

”Mutta Joehan on maailman hauskin.”
”Miten sen nyt ottaa, riippuu huumorintajusta…”
”No joo, mutta ei muka ollut hauskaa –”
”…Mutta mulla oli sua ikävä.”

Josefina kääntyy katsomaan mua, ja sen silmät ovat maailman isoimmat ja kauneimmat.
”Mullakin oli ikävä sua”, se sanoo ja hymyilee ihan vähän, ja sitten me pussaillaan siinä jouluvalojen loisteessa kuin ällöttävästi vastarakastuneet jossain Netflixin uusimassa joulun rakkauskomediassa.  

Me katsotaan myös Linnan juhlia eikä Josefina omaan tapaansa muuta kuin kehu pukuja, ja me juodaan teetä ja syödään keksejä ja makoillaan sängyllä, ja musta alkaa tuntua vähän jouluisalta, mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Koti kahdelle
9. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 9/24 #jusmus

Kun Josefina on livahtanut suihkuun ja vesi on alkanut kohista putkissa, mä avaan tietokoneen. Ensin mä selaan läpi uusimmat hevosten myynti- ja ylläpitoilmoitukset, mutta sillä rintamalla ei ole mitään vähääkään uutta ja kiinnostavaa, joten mä siirryn asuntoihin. Sillä Josefina, mun tyttöystäväni, on juuri ilmoittanut haluavansa paitsi todella asua mun kanssa yhä edelleen, myös etsiä isompaa kotia, joka olisi meidän yhteinen oma koti alusta loppuun asti, ja se jos mikä on ihmeellistä.

Ongelmana tietysti on se, että Kalla on n. viidellätoista asukkaallaan yksi pienimmistä asuntomarkkinoista Suomessa, ja se, että mä olen nykyään kohtuullisen köyhä. Mä tiedän, ettei Josefina tarvitse mitään kattohuoneistolukaalia sen enempää kuin mäkään, mutta olisihan se kiva, jos meidän tuleva koti ei olisi jo lähtökohtaisesti homeessa ja varustettu vaaleanvihreällä muovimatolla ja keltaisilla keittiönkaappien ovilla.

Josefina tulee suihkusta, valuttaa hiuksistaan vesipisaroita keittiön lattialle ja tuoksuu ruusulta. ”Mitä sä katsot?” se kysyy.

”Näitä kämppiä jo vähän”, mä vastaan ja kohautan hartioitani. ”Aika rajallisesti valikoimaa kyllä, täytyy sanoa.”

Josefina hymyilee. ”Ei sitä nyt vielä tänään tarvitse hoitaa”, se sanoo jotenkin lempeästi eikä ollenkaan muistuta, että mä itse olin vartti sitten vannonut, että kyllä joku kiva kämppä varmasti löytyisi.

Ja löytyisikin – ennemmin tai myöhemmin, mutta ei ehkä vielä tänään. Harmi, että mun taas tekisi mieli muuttaa välittömästi jonnekin, missä me mahduttaisiin Josefinan kanssa vaikka tanssimaan olohuoneen poikki. Mä yritän sitä meidän yksiön vähäisellä lattiapinta-alalla nytkin, mutta pyyhkeeseen kääriytynyt Josefina kikattaa ja lopulta mä onnistun kamppaamaan sen sängylle; tosin vain puoliksi vahingossa.

Keinupuussa
10. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 10/24

Paluu töihin Saksan-reissun jälkeen sujui melko lailla odotettua mukavammin. Hanni hevoskauppias oli pistänyt tuulemaan ja hankkiutunut eroon kolmesta suomenhevosesta, joista mä en ollut välittänyt yhtään, ja hankkinut tilalle kivan kolmivuotiaan, yhden ison torinhevosen ja yhden ratsutettavan, joista kaikista mä pidin huomattavasti enemmän jo yhden kokeilukerran jälkeen.

Se ratsutettava oli erityisen hauska: pitkäjalkainen mutta paksu puoliverinen, josta tulisi isona kouluratsu mutta jota omistaja halusi myös välillä hypytettävän. Ruuna itse ei ymmärtänyt yhtään, mitä varten sen kulkureitille oli tullut kummia tikkuja niin vaaka- kuin pystysuoraankin, mutta hetken ihmeteltyään se koikkelehti pikkuesteiden yli isot jäniksenkorvat lerppuen. Pomon hevosten ja Braninkin jälkeen sellainen yksioikoinen, vähän laiskanpulskea nelivuotias oli jotenkin kivaa vaihtelua ja mä nautin niistä hyppelyistä niin paljon, että lopulta Hanni tuli jo hoputtamaan mua seuraavan hevosen selkään.

”Mikä sulla on muuten karsinapaikkatilanne?” mä tiedustelin Hannilta samalla, kun valuin herra kouluratsun selästä alas.

”Elää tietenkin koko ajan”, Hanni ilmoitti ja työnsi mulle pienen suomenhevostamman (siis niitä kyllä riitti) ohjat. ”Miksi kyselet?”

”Mullahan on se hevonen hakusessa”, mä myönsin ja mietin olinko itse asiassa kertonutkaan asiasta Hannille vai oletinko vain, että se tiesi. ”Sille tallipaikkaa. Ajattelin että hyvä miettiä etukäteen. Ei siis ole hevosta vielä.”

”Eiköhän tänne aina yksi mahtuisi”, Hanni vastasi ja kuulosti mietteliäältä.

Mä kiristin suomipullan satulavyön ja ponnistin sen selkään. Sillä oli kiire lähteä liikkeelle, mutta mä jarruttelin vielä. ”Eikä siis kiire. Mutta jossain vaiheessa. Toivottavasti.”

”Sinä et siis ole lähdössä Saksaan taas kohta?” Hanni kysyi.
”Niin, en kai, toki jos nyt löytyy täältä hevonen.”
”Hmm”, hevoskauppias vastasi. ”Katsotaan mitä keksin.”

Hanni, jos joku, saisi asian järjestettyä. Hevosta se mulle tuskin taikoisi, mutta karsinan aika varmasti. Ehkä se onnistuisi taikomaan mulle ja Josefinalle kämpänkin?