Kellonaika on nyt 30.09.20 3:42

3 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Treenin tarpeessa
19. syyskuuta 2018 -- #gabinhaaste #isbenhaaste5 #puomitunti

Paniikkiherätykset eivät koskaan olleet mukavia. Niin siinä kuitenkin kävi sinä kirottuna keskiviikkoaamuna, kun herätyskello soi kesken pahimman mahdollisen painajaisen.

Mun unessa me oltiin oltu Grannin kanssa kisaradalla. Oli ollut elintärkeää, että me päästäisiin maaliin asti, ja jokainen virhepiste kostautuisi mulle jollakin sanoinkuvailemattoman kamalalalla tavalla. Kun me oltiin lähdetty radalle, mä olin ajatellut optimistisesti, että helppo nakki, tämähän näyttää mukavalta ja helpolta.

Se rata ei päättynyt koskaan. Me edettiin esteeltä toiselle, ja jokainen este vaikutti aiempaa suuremmalta tai muulla tavalla vaikeammalta, ja Grannin askel alkoi käydä yhä voimattomammaksi ja jokainen hyppy hirvitti mua edellistä enemmän. Mä tutisin; lihakset olivat aivan maitohapoilla ja hengittäminen sattui keuhkoihin. Miten mun kuntoni saattoi loppua kesken? Miksei Granni jaksanut yhtä kilparataa loppuun saakka? Milloin loppu koittaisi - joko radan tai meidän omamme?

Siitä lohduttomuuden keskeltä mä ponnistin uuteen päivään. Sydän hakaten ja väsymys jokaisessa raajassa painaen vaiensin herätyskellon, joka, kamalaa kyllä, käski mua menemään töihin.

Meninhän mä.

Siivoaminen ei ollut koskaan ottanut niin pahasti voimille. Raajat olivat makaronia ja mua hengästytti pienimmätkin asiat. Kylmä hiki otsallani mä mietin, voiko unessa koettu voimattomuus jäädä tällä tavalla päälle ja kuinka monta tuntia voimattomuuden olisi luonnollista jatkua? Mitä jos mä olisin illan ratsastustunnillakin tällainen? Tulisiko ratsastamisesta mitään? Olinko mä ylipäänsä kaksinen ratsastaja, jos mun kunto ei kestänyt edes kohtalaisen kevyttä siivoustyötä? Kaikki treeni oli personal trainerin ohjeista huolimatta valunut hukkaan. Ihan yhtä heiveröinen vehnäraaja mä olin nyt kuin ensimmäiselle tapaamiselleni mennessänikin.

Ja vähän kuin ilkkuakseen mun surkuteltavaa suoriutumistani siivoamisen fyysisestä rasituksesta Isabella Sokka lätkäisi seinälle julisteen, jonka sanoma oli, että kaikki varteenotettavat ratsastajat olivat kovassa kunnossa ja treenasivat. Luojan kiitos mä en ollut ehta auburnlainen, eikä mun tarvinnut mennä rustaamaan nimeäni mihinkään kuntotreeniohjelmiin.

Toisaalta... sellainen olisi varmaan tullut tarpeeseen, jotta meille ei Grannin kanssa koskaan kävisi niin kuin mun unessa.

Rauhoittelin itseäni meidän treenikalenteria selailemalla siinä töiden ja tallille lähtemisen välisenä seesteisenä hetkenä, jonka käytin lounaan syömiseen kotona. Tänään treenaisimme Grannin kanssa Isabellan ohjauksessa ja huomenna minä menisin elämäni ensimmäiselle ryhmäliikuntatunnille, jota PT:ni oli mulle suositellut. Treenimerkintöjä löytyi enemmänkin, ja parin viikon päästä olisimme jo kotona Rosengårdissa treenaamassa yhdessä.

Kyllä kuulkaa kunto nousisi kohisten.

Puomituntiin mennessä se ei kuitenkaan ehtinyt kivuta kovin korkealle, eikä mun olo tuntunut yhtään paremmalta kuin aamun siivousvuorossa. Matkustelin vetelänä Grannin armottomassa kyydissä ja ajattelin, että luojan kiitos olin tänään vetänyt sen paikalle traikussa. Paluumatka tämän rääkin jälkeen autolla tuntui paljon helpommalta ajatukselta kuin käveleminen.

Granni iloitsi voimattomasta ratsastajastaan ja ryskäsi puomien sekaan miten lystäsi.

Isabellalla ei riittänyt huumori.

"Jos sä aiot olla tekemättä mitään, ole mieluummin sitten kotisohvalla kuin mun valmennuksessani!"

En viitsinyt huomauttaa, ettei mun kotonani ollut mitään sohvaa.

Tunnin päätteeksi pyöräytin Grannin hetkeksi tallin hoitopaikalle, sillä mun oli pakko istua alas ja juoda vettä. Vilunväreet kiirivät ylös alas kroppaa, ja mietin, oliko kentällä oikeasti ehtinyt tulla näin kylmä. Hevostaan mun ohitseni taluttava Gabriella hymyili myötätuntoisena.

"Taisi ottaa koville?" se hymähti, ja mä toljotin voipuneena takaisin ja huokaisin syvään.
"Ihan karsea fiilis. Granni vei kuin märkää rättiä."
"Reiskassakin piisasi energiaa", Gabriella tuumasi hevostaan rapsutellen.
"Mussa ei", mutisin ja tein hidasta kuolemaa.

Saappaankantojen kopina ja lopulta sen lakkaaminen kertoi jonkun tulleen mun luokseni ja pysähtyneen siihen. Tuijotin käyttövuosien pehmentämiä saappaita ja annoin katseeni kohota. Jossakin polven korkeudella tiesin, kenen jalat ne olivat. En ehkä siksi, että ne olisivat olleet mitenkään eriskummallisen persoonalliset polvet, mutta kun niiden omistaja sattui juuri sillä hetkellä puhumaan.

"Huhuu."

Kyllä mä nyt Rasmuksen äänen tunnistin. Kohotin katseeni aivan ylös asti. Rasmuksen posket punoittivat ja sen tukka oli sillä tavalla pörrössä, että tiesin sen ottaneen ratsastuskypärän pois vasta aika vähän aikaa sitten. Mä jaksoin vähän valjusti ilahtua sen näkemisestä, mutta en nyt sitten tiedä, oliko tunne molemminpuoleinen, sillä Rasmus sanoi:
"Näytätpä sä hirveältä."

Multa karkasi uupunut naurunpyrskähdys.
"Musta tuntuu ihan hirveältä", vahvistin. "Tunti meni ihan kamalasti ja -"
Rasmuksen käsi tuntui kauhean kylmältä mun otsalla.
"Sulla on kuumetta? Ihan varmasti", tohtori Alsila diagnosoi.

Ahaa. No sehän selitti.

"Isabella aikoo järjestää yhteishölkkälenkkejä", sanoin jostakin käsittämättömästä syystä (kai koska musta tuntui vähän kiusalliselta, että mä olin ollut kipeä kokonaisen päivän tajuamatta sitä itse, ja halusin sitten puhua mistä tahansa muusta).

Rasmus ei kyllä yhtään ymmärtänyt, miksi mä höpisin sellaisia juuri silloin. Se katseli mua epäluuloisena. Ehkä se epäili mun hourailevan.

"No aiotko sä sitten mennä sellaisille... kimppalenkeille?" se kysyi ja rupesi jotakin tekemistä saadakseen hoitamaan Grannia kuljetuskuntoon.
"Tulisitko sä mun kanssa?" heitin vastapallon.
"En", mun vastapallo torjuttiin.
"Okei."
"Etkä säkään kyllä varmaan ainakaan heti huomenna juokse mihinkään", Rasmus arveli vielä.

Se oli ihan hyvä pointti, vaikkei osunut Isabellan hölkkälenkkien kanssa ihan maaliin, koska ei sellaista huomenna olisikaan. Sen pelottavan ja kauhistuttavan ja hirvittävän ja taatusti mun osaltani nolon ryhmäliikuntatunnin mä sentään saisin ruksata yli kalenteristani.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 19.09.18 14:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9881

Yhtenä iltana | Rasmus A.

tammikuu 2013
Riesenbeck, Saksa

Tie on pimeä ja liukas, sade on sentään lakannut. Joachim ajaa varovasti, jarruttaa jäiseen mukaan. Renkaat vähän sutivat ja Joachimin ilme kiristyy, mutta se saa pidettyä yhdistelmän suorassa ja hidastaa vauhtia vielä vähän. Parempi olla kiirehtimättä. Mä vilkaisen trailerikameraa, mutta Alena ja Calle ovat tottuneita matkustajia ja syövät rauhassa heinää, korvat rennosti vähän lerpallaan.

Mä valun penkillä alemmas ja huokaan, päivä on ollut hyvä mutta pitkä. Vielä tunti kotiin.

syyskuu 2018
Tryon, Yhdysvallat

”Seuraavana jännitys tiivistyy, kun radalle lähtee Suomen toinen edustaja, Rasmus Alsila hevosellaan Calypso. Tämä yksitoistavuotias hevonen on nimestään huolimatta ori ja sen on kasvattanut Alsilan äiti, Jaana Alsila… Tämä on sekä hevosen että ratsastajan ensimmäinen kerta ratsastuksen maailmanmestaruuskilpailuissa, mutta he esittivät lupaavia otteita viime vuoden EM-kilpailuissa ja ovat kolunneet kansainvälisiä areenoita jo useamman vuoden ajan. Tämä on Alsilan ensimmäinen ja tällä hetkellä ainoa kansainvälisen tason ratsu, mutta hyviä vuosia on nuorella miehellä toivottavasti vielä edessä…”

Jotenkin niin Backlund meistä kertoisi kaikelle kansalle Suomen televisiossa. Paljastaisi taatusti, että Callen nimi oli kreikkalaisessa mytologiassa nymfin, vaikka äiti aina kertoi sitkeästi kaikille nimenneensä sen aikoinaan calypso-musiikin mukaan. Tiedättehän, Trinidad & Topagon kansanmusiikkityylin, no ettepä tietenkään tienneet.

Toisaalta, mitäpä väliä jos joku televisiota katsova naurahtaisi Backlundin kommentille. Kuinka moni niistä oli hypännyt MM-kisoissa, tai tulisi koskaan hyppäämäänkään sen puoleen? Niinpä niin.

Calle on rento, mutta joka solu hereillä, kun mä ohjaan sen Tryonin auringossa kylpevälle areenalle. Se katselee esteitä kiinnostuneena, pureskelee vähän kuolainta, ja jos se osaisi puhua se kertoisi mulle, että selvittäisi tämän radan vaikka kolmella jalalla ja takaperin laukaten. Mä rakastan Callessa juuri sitä, sen itseluottamusta ja isoa egoa, sitä että se elää ja hengittää kilpailemista varten. Se on kilpailemista varten tehty; kilpailemista varten minun äitini tekemä.

Aika kaunis ajatus. Vaikka mä ratsastan aina vain itselleni ja hevoselleni, nyt päätän ratsastaa ihan vähän äidillekin.

Mä käyn radan vielä kerran ajatuksissani läpi, korjaan otteen ohjista, nostan laukan, lähtömerkki kilahtaa. Rata näyttää pieneltä ja helpolta. Calle on pienehkö hevonen, mutta näillä areenoilla se kasvaa kymmenen senttiä, ja sen laukka on pelkkää energiaa ja jokainen hyppy taidon ja voiman pettämätön yhdistelmä.

Tiedän että tänään täytyy mennä kovaa voittaakseen, mutta niin tietää Callekin, eikä sitä tarvitse painostaa eikä käskeä. Me edetään yksi kaarre ja yksi este kerrallaan, ja kaikki menee juuri niin kuin suunnitelmissani: mikään ei ole läheltä piti, eikä Calle tee virheitä. Tietenkään.

Viimeinen este on leveä okseri, joka oli näyttänyt rataantutustumisessa isolta ja on hieman hankalan lähestymisen päässä, mutta Callen selästä katsottuna sekin on este vain. Hevonen katsoo sitä, nostaa korvat pystyyn, laukka-askeleet vievät meidän lähemmäs ja lähemmäs kunnes ponnistus lähtee juuri siitä mistä pitikin. Työnnän kättä eteenpäin pitkin Callen mustaa harjaa, vilkaisen alas mutta puomit eivät ole lähelläkään. Me lennetään

Kalla, Suomi

eikä laskeuduta koskaan, sillä uni katkeaa patterista kuuluvaan paukahdukseen ja mä herään sotkuisessa yksiössäni nahkeiden lakanoiden välistä.

Uni valuu pois vaikka yritän puristaa silmät kiinni ja pitää sen luonani vielä hetken. Pitää Callen luonani vielä hetken.

Vitut, siitä on viisi vuotta ja siltikin välillä – en usein, mutta välillä – mä näen vieläkin unia joissa kaikki meni toisin, niin kuin kaiken piti mennä, ja joskus me voitetaan MM-kisoissa, joskus olympialaisissa. Joskus mä vain silitän Callen otsaa hiljaa pitkän, pitkän aikaa, kunnes hevonen haihtuu pois ja huomaan olevani jossain pimeässä veden täyttämässä luolassa yksin. Joskus lampunhenki kysyy, mitä antaisin hänelle jos hän antaisi Callen minulle, ja mä sanon epäröimättä että KAIKEN.

Hetki juuri heräämisen jälkeen on aina raastavin. Helpottaa, kun nousen mahdollisimman hitaasti ja äänettömästi ylös, kävelen varpaillani juomaan vettä, mietin, että jos kaikki ei olisi mennyt niin kuin meni, mulla ei olisi Laraa, eikä Easya, eikä Benkkua.

Eikä Josefinaa, joka nukkuu seinän puolella peittoon nenänpäästä varpaisiin kääriytyneenä ja hengittää niin syvään, ettei taatusti ole vielä herännyt, ja hyvä niin.

#gabinhaaste #ellienhaaste4
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.09.18 22:25
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 53
Luettu: 2434

Effin päiväkirja

31.08.2018

Auto lähestyi meitä ihan kamalan kovaa vauhtia. Tunsin Effin jännittyvän allani ja painoin kantapääni alas ihan varmuuden vuoksi. En voinut nostaa kättäni ylös hidastaakseni kuskia, sillä Effi olisi lähtenyt, kuin tykinkuula, jos olisin irroittanut toisen käteni ohjista.
Muistin jälleen uneni, joka oli ehdottomasti plagioitu versio Hevoskuiskaajasta. Se oli häirinnyt minua koko aamun ja nyt se kävisi toteen. Mä menettäisin jonkun raajoistani ja Effistä tulisi vaarallinen itselleenkin.

Aamu oli lähtenyt super hitaasti käyntiin, sillä ajatukseni pyöri vain unessa, jonka olin nähnyt. Olin käpertynyt eilen illalla sohvalle viltin alle jäätelöpurkin kanssa ja katsonut pitkästä aikaa Hevoskuiskaajan. Elokuva ei ollut yhtään niin hyvä enää vanhempana, kuin mitä se oli nuorena joskus ollut. Näin epäkohtia jokaisessa kohtauksessa, mutta yritin parhaani mukaan olla huomioimatta niitä. Olin nukahtanut lopulta ennen elokuvan loppua ja hätkähtänyt hereille vasta parin tunnin päästä.

Unessa mä olin ratsastanut Effillä ja meitä vastaan oli tullut rekka, joka yritti mutaisella tiellä pysähtyä ennen, kuin törmäisi meihin. Effi oli jähmettynyt paikoilleen, eikä suostunut liikkumaan, vaikka yritin potkia sitä täysillä kylkiin.
Mä olin herännyt siihen, kun rekka oli törmännyt ja huomannut herätyskellon soivan vain viiden minuutin kuluttua.

Tallimatkalla olin puristanut rattia rystyset valkoisina ja käyttänyt ennakointia hieman liiankin täsmällisesti. Olin yleensä hyvin rento kuski, mutta epämiellyttävä tunne takaraivossani ei ottanut lähteäkseen.
Effi vaistosi levottomuuteni ja käyttäytyi, kuin teini-ikäinen, enkä millään raaskinut moittia tammaa. Minustahan se vain johtui ja tamma vain reagoi olooni.

Varustettuani kirjavan päätin ottaa härkää sarvista ja hypättyäni Effin selkään ohjasin sen itsepäisesti maastoon. Tamma teutaroi hetken tallipihalla, mutta päättäväisenä ohjasin meidät maastopoluille.

Hetki siinä meni taistellessa, että kumpi oli pomo ja Effi edelleenkin pisti pienen shown pystyyn, jos se halusi säikkyä jotain. Olin kuitenkin saanut meidät molemmat melko rennoiksi ennen, kun tajusin olevani autotien reunassa ja meitä kohti tuli joku Kallan pikku rallikuski, joka ei ollut hevosia varmaan koskaan nähnytkään.

Tajusin ajoneuvon hidastavan ja ennen, kuin se ohitti meidät, sen vauhti oli jo ihan matelunopeuksissa. En nähnyt kuskia, mutta nyökkäsin hymyillen kiitokseksi ja Effi tanssahteli kevyesti ohjien päässä, kun auto ohitti meidät. Huokaisin helpotuksesta ja ohjasin tamman takaisin metsään, jossa ei kulkenut, kuin niitä sarvipäisiä kulkuneuvoja.

Meistä ei ollutkaan tullut rampoja nyyhkyleffan tähtiä, vaan me oltiin selvitty hengissä siitäkin maastoilukokemuksesta.

Ehkä Effistä voisi kohta käyttää jo sanaa maastovarma?

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 31.08.18 20:33
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 113
Luettu: 5299

Takaisin alkuun

Siirry: