Kellonaika on nyt 14.08.20 17:28

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Yhtenä iltana | Rasmus A.

2. lokakuuta 2018
#RGesteleiri

Syksy oli varmaan kauneimmillaan. Koivut eivät olleet vielä tiputtaneet lehtiään vaan näyttivät suhteellisen elinvoimaisilta, toistaiseksi, mutta jalommat puut vaahterasta tammeen loistivat kaikissa mahdollisissa punaisen, oranssin ja keltaisen sävyssä. Pudonneita lehtiä oli paikoitellen maassa paksuna mattona, vaikka kuvitelmissani Rosengårdin kartano oli kyllä sellainen paikka, jossa ne puhallettaisiin säännöllisin väliajoin kasaan ja pistettäisiin kompostiin pihaa rumentamasta.

Täytyi myöntää, että pidin syksystä. Vaikka sitä nyt varjostikin Laran sairastuminen, oli vaikea olla tuntematta tyytyväisyyttä, kun me Josefinan kanssa suunnattiin laitumelle, jossa Rosengårdin tammat ja varsat nauttivat tiistaipäivästä. Ei ollut lämmin, mutta ei vielä syksyisen kylmäkään, ja aurinko lämmitti selkää noustuaan kunnolla ylös siniselle taivaalle. Viikonloppuna oli tuullut kovaa, mutta nyt se oli tyyntynyt.

Laitumella käyskenteli neljä tammaa ja niiden neljä varsaa leikkivät keskenään sulassa sovussa. Me luikahdettiin Josefinan kanssa aitalangan ali laitumelle ja lähdettiin suuntaamaan kohti hevosia. Varsat eivät ensin huomanneet meitä, mutta tammoista pari lähti tulemaan kohti ja jälkikasvu tuli vauhdilla niiden perässä.

”Tänä kesänä sattui aika huono varsavuosi”, Josefina kertoili, kun hevoset piirittivät meidät. ”Pari tammaa jäi tyhjäksi ja muuta sellaista. Mutta neljä nyt kuitenkin! Elmiakin teki ensimmäisen, hartaasti toivotun tammavarsan.”

Josefina kurottui silittämään yhtä tammoista ja rapsutti sitten sen vierelle saapunutta rautiasta tammavarsaa kaulalta. Sillä oli kaunis pää, sopusuhtainen kroppa – niin sopusuhtainen kuin nyt varsalla saattoi olla – ja utelias, rohkea luonne. Tammavarsa tunki ihan liki hakemaan rapsutuksia ja sai muutkin rohkaistumaan kosketusetäisyydelle. Loput varsoista olivat oreja, kaikki ruunikkoja ja varsin samantyyppisiä, mutta ei kuitenkaan yhdestä puusta veistettyjä. Niistä näki, että ne olivat laadukkaan kasvatustyön tulosta; tulevia suoritushevosia, jotka oli laitettu alulle ajatuksen ja rakkauden kanssa.

”Tää on kivan oloinen”, arvelin rapsutellessani isointa niistä ruunikoista orivarsoista. Se oli jotenkin erityisen hyvin rakentunut, ja kun se hetkeä myöhemmin sai lellimisestä tarpeekseen ja pyrähti laukalla kauemmas saaden muut varsat ampaisemaan peräänsä, näki heti miten hyvin se liikkui. Höyhenkevyesti, mutta tarmokkaasti, eikä siinä ollut juurikaan jäljellä pikkuvarsan kömpelyyttä.

”Se on tuon Belantin”, Josefina kertoi ja osoitti yhtä tammoista. ”Se on itse asiassa varmaan tulossa myyntiin. Nuo muut kaksi oria on jo varattu.”

”Pitäisiköhän”, mietin ääneen ja naurahdin päälle, jotta Josefina varmasti tajuaisi vitsin. Taloudellinen tilanteeni ei missään nimessä antaisi myöten yhdenkään hevosen ostoa, ellei sitten…

”Tai pitäisiköhän se Lara astuttaa”, jatkoin ääneen ajattelua ja vilkaisin Josefinaa. Olin maininnut sille ajatuksistani ohimennen jo aiemmin, mutta sitä se ei tiennyt, että saatoin olla tosissani. Tuskin tiesin itsekään, olinko vai enkö.

”Kuntoutus on kuitenkin joka tapauksessa pitkä, ja se on varsonut jo kerran ilman mitään ongelmia”, yritin perustella.

”Niin”, Josefina vastasi ja kuulosti siltä, ettei se ainakaan ajattelut, että olin ihan pähkähullu. ”Ei se huono vaihtoehto olisi.”

”Ehkä sun äiti voisi auttaa miettimään sille jotain oria.” Naurahdin taas, mutta se ei ollut ihan kokonaan vitsi. Vaikka Susanne olikin aika pelottava, uskoin, että sillä voisi olla sellaista tietämystä puoliveristen sukutauluista, mitä omalla äidilläni ei enää niinkään ollut; eihän se ollut kasvattanut vuosiin.

”Ehkä”, Josefina vastasi ja vinkkasi vähän silmää.

Me lähdettiin valumaan laitumelta kohti kartanoa ja siellä odottavaa lounasta, mutta loin vielä viimeisen katseen jälleen aloilleen asettuneisiin tammoihin ja varsoihin. Ehkä Lara todella voisi olla ensi vuonna yksi niistä. Oliko meillä toisaalta mitään menetettävääkään?

#heidinhaaste #rassenhaaste3
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 30.09.18 13:21
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2300

Epin päiväkirja

E S T E I T Ä   J A   B L O N D E J A   13/09/18

Estevalmennus: Sarjaesteet

Mun olo oli päättäväinen, vaikkei meidän menestys rataesteillä ollut ollut kovin kaunista viime aikoina. Maastoesteillä Epi kyllä loisti, sen oli todistanut reilu viikon takainen maastoestevalmennus Sjöholmassa. Siellä Epillä oli tilaa ison laukkansa ja kovan vauhtinsa kanssa. Haasteena meillä olikin tarkkuus rataesteiden tiukoilla teillä.

No, ei tämän päivän estevalmennus niihin teihin keskittynyt, vaan sarjoihin. Mutta minä olin valmis muuttamaan turhautumiseni ihmissuhteisiin (tai niiden puutteeseen) energiaan treenata nuoren kenttähevoseni kanssa. Vielä oli kaksi osakilpailua Kalla CUPia jäljellä, ja me haluttiin tietysti voittaa. Koska niin me oltiin tehty viimeksikin. Ehkä osaltaan tämän päättäväisyyden aiheutti myös syksy. Jostain syystä syksy oli aina aikaa, jolloin saattoi aloittaa alusta, parantaa tapansa ja olla parempi kaikinpuolin.

Ah, syksy. Vuodenajan viileys sai hymyn huulilleni. Ei ollut liian kuuma rääkätä itseään kuten kesällä; eikä myöskään jäätynyt sisuskaluja myöten kuten talvella. Kevyt takki riitti, eikä vielä tarvinnut edes pipoa kypärän alle. Epikin tuntui piristyvän heti päästessään kirpeään syysiltaan. Tervehdin jo kentällä Valerien kanssa verryttelevää Juliaa ja hyppäsin tumman ratsuni selkään.

Vaikka olisi pitänyt keskittyä huolelliseen alkuverryttelyyn, jostain syystä katseeni harhaili sinisilmäiseen blondiin. Olimme kuin varkain asettuneet toisiamme vastaan kilpailuhenkisinä ratsastajina. Molemmilla kun oli nuori kenttähevonen. Jos oikein muistin, Valeriessakin oli täysiveristä. Viimeksikin Julia oli ollut täpärästi toinen meidän voittaessame tutustumisluokan. Vaikka suhteemme oli lähinnä keskenään kilpailua, ihailin Juliaa. Niin kenttäratsastajana kuin myös.. no, ulkonäkönsä puolesta. Mikä niissä blondeissa oikein oli sinisine silmineen? Mieleeni tuli Ellie, johon olin iskenyt silmäni ensimmäisenä kesänä Auburnissa. Ihan ulkonäön takia – mitä enemmän Ellie tuli tutuksi, sitä vähemmän minua kiinnosti tutustua. Ellie oli itsekeskeinen snobi. Julia oli kaikkea muuta. Ystävällinen ja avulias, mutta kuitenkin ehdottoman tyylikäs.
Havahduin naishaaveistani Isabellan selvitellessä kurkkuaan. Joko valmennus oli alkanut? Keräsin kiireesti ohjia, suoristin ryhtiäni ja tervehdin serkkuani anteeksipyydellen.

”Niin että puomisarjalle”, Isabella toisti tuijottaen tiukalla haukankatseellaan. Hän tunsi minut liian hyvin ja oli siis luultavasti jo nähnyt kaihoisat katseeni Julian suuntaan. Jouduin patistelemaan itseäni, jotta sain keskittymiseni siirrettyä takaisin alla olevaan hevoseen. Mitenkäs se ryhdistäytyminen, urpo?

Keskittymiskyky löytyi, vaikka alkuun sähläsinkin oikein huolella. Nolostuksesta ja hämmennyksestä – mistä lähtien olin katsonut Juliaa näin? Kun Isabella tarpeeksi monta kertaa näpäytti puolivillaisesta ratsatuksestani, sain karistettua vaaleanpunaiset lasit päästäni ja Epiinkin tuli jotain rotia. Sarjoja meidän tuli treenata, ja etenkin innarit toivat Epille haasteita. Päätin, että jatkaisimme samanlaista treeniä myös itsenäisesti.

#estevalmennus #rassenhaaste3 #jusunhaaste10
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 25.09.18 22:05
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Epin päiväkirja
Vastaukset: 26
Luettu: 2011

More than meets the eye | Sarah R.

20.09.2018

Ai että mä vihasin lankuttamista.

Silti lopetin vasta, kun mun koko keho tärisi ja voimat loppuivat ihan täysin. Makasin lattialla hetken mahallani ja puuskutin. Miten mä olinkin näin huonossa kunnossa? Päätin syyttää Thomasta, parisuhde oli saanut mut ihan selkeästi laiskistumaan.

Sillä voimalla mä pakotin itseni ulos ovesta ja lenkille.

Alkulenkin ajan mä keskityin vain jalkojeni alla olevaan pururataan. Se oli täynnä keltaisia havunneulasia, ne vaimensivat juoksuaskeleitani entisestään. Ilma oli edelleen lämmin, vaikka tuuli kuljetti selkeästi syksyn viimaa mukanaan.

Kun vihdoin tajusin nostaa katseeni ylöspäin ja häkellyin niin, että mun oli pysähdyttävä kesken juoksuaskeleen. Missä vaiheessa oli tullut oikeasti syksy?
Annoin katseeni kiertää jo hieman kellastuneissa lehtipuissa ja niiden takana laskevassa auringossa, se värjäsi taivaanrannan upeisiin purppuran ja oranssin väreihin. Se sai mut miettimään aikaa, jonka olin viettänyt parisuhteessa.

En ollut vieläkään kertonut Thomakselle mun historiaa täysin. Mies oli kerta toisensa jälkeen osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen, mutta silti mä en ollut kyennyt kertomaan sille. Ehkä se johtui siitä, etten itsekään halunnut muistella asioita. Niiden ääneen sanominen tuntui niin lopulliselta.
Mulla oli silti jonkin asteinen luottamuspula ja luultavasti se tulisi aina varjostamaan elämääni. Se oli syy, miksei mulla ollut ollut ketään ennen Thomasta. Mä en halunnut avautua kenellekään oikeasti.

Syksyinen tuoksu levisi nenääni, auringolaskun myötä se vain voimistui ja vedin syvään henkeä. Mieleni rauhottui hieman ja jatkoin juoksemista vähän rennommalla askeleella, kuin aikaisemmin. Muistin pitää katseeni ympäristössäni ja pidin huolen, että tallensin jokaisen alkavan ruskan merkin mieleeni.
Mä rakastin Thomasta ja se ansaitsi tietää vielä jonain päivänä kaiken musta. Ehkä mä vielä joskus olisi valmis kertomaan sille. Rakkaus oli siitä kummallinen juttu, että se laittoi tekemään asioita, joista ei pitänyt.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 20.09.18 19:50
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 93
Luettu: 3119

Ankan päiväkirja

Syysmaasto 7.9.2018

Kavioista kuului vain vaimeaa kopinaa, sillä polku oli kellastuneiden neulasten peittämä. Sellaista oikein kunnollista syysmyrskyä ei ollut vielä näkynyt, mutta pienempiä puita oli kaatunut siellä täällä. Jo muutama hassu sateinen päivä oli saanut sienet esiin, ja jouduin tosissani vastustamaan kiusausta laskeutua ratsailta ja kerätä harvinaiset herkkutatit talteen. Sen sijaan mustikanvarvut näyttivät tyhjiltä. Viimeisiksi jääneet marjat olivat aivan käppyräisiksi kuivahtaneita.  

Puiden lehdet olivat alkaneet kellastua, mutta vasta vähän. Ratsukot kulkivat perässämme rauhallisessa käynnissä, eikä kellään ollut tarvetta rupattelulle. Ja hyvä niin, sillä metsässä oli karulla tavalla kaunista. Ilma oli mielettömän raikas ja juuri kosteus teki tuoksusta ihanan. Melkein ihanamman kuin kesällä, joka oli sentään lempivuodenaikani. Mutta oli tämäkin ihanaa aikaa, alkusyksy nimittäin. Vielä ei uitu kurassa tai kuljettu otsalamppu päässä keskipäivällä.

***

”Ravia!” huudan, ja joku toistaa saman taaksepäin. Ankan korvat ovat uteliaassa hörössä, mutta se ei varsinaisesti kyttää mitään. Orava hyppää juuri oksalta toiselle, eikä Ankkaa kiinnosta. Joku takana tulevista tammoista kuuluu säpsähtävän, ja olen hirveän onnellinen kimoni maastovarmuudesta. Maastossa se on oikeastaan parhaimmillaan.

Ilma on ihanan leuto, ei kylmä eikä kuuma, ja on kosteaa, mutta ei sada. Ruska ei ole vielä tullut, eikä ruma kaikenpeittävä ruskeuskaan. Metsässä on vihreää, muttei niin runsaasti kuin kesällä. On enemmän tilaa hengittää.  Huomaan miettiväni, että ehkä myös maasto on nyt parhaimmillaan, ja hymyilen.

Ilostuminen syksystä jatkuu sänkipellolle asti. Niitä ei ole milloinkaan muulloin!
”Kolme... kaksi... yksi... HEP!” huudan, kun olemme taiteilleet hetken aikaa holtittomassa rivissä.
Ankka ampaisee laukkaan, mutta sen meno on kesyä verrattuna Eelaan. Tai Laraan, totean, kun Rasmus viilettää tammansa kanssa kaikista ohi.

Annan Ankan päättää vauhdin, kun huomaan ettei se tee mitään pöllöä. Tamma nauttii, muttei ole eelamaisen (tai laramaisen) kilpailunhaluinen tai kuuma. Ehdin katsoa muihin, suunnilleen samassa rintamassa eteneviin ratsuihin; Cariadiin, Zeliaan ja kannoilla laukkaavaan Banskuun. Matildan ilme on niin tuskaisen keskittynyt, että epäilen tämän pidättelevän nuorta neitiään – tai ylipäätään varautuvan holtittomaan riistäytymiseen. Cariadin ja Heidin meno näyttää yhtä hallitulta kuin miltä oma Ankkani tuntuu: tamma laukkaa kyllä kovaa, muttei vaikuta käyvän hölmöilyenergialla.

Viimeisenä käännähdän katsomaan Innaan ja tämän läsipäiseen ratsuun, porukan ainoaan oriin. Alan välittömästi nauraa ääneen. Muut varmaan luulevat sen johtuvan vauhdin hurmasta, jos ylipäätään mitään kuulevat, mutta ei. Nauran Banskulle. Ratsukko jää kokoajan pienesti jälkeen, sillä tämä ainoa ori on myös ainoa kouluhevonen, ja se ihan tosissaan lisää. Siis sillä tavalla, kun kouluaitojen sisäpuolella pyritään ojentelemaan kinttuja kauniiseen liitoon. Toki vauhdikkaammin, ja varmaan vähemmän hienosti, mutta ero estetammojen selkeästi nelitahtiseen kiitolaukkaan on silti naurunarvoinen.

Sitten sänkipelto näyttää loppuvan, ja naureskeluni lakkaa hetkeksi. Selkeä voittajamme Lara esittelee muutamat pukit, joista viimeisin irrottaa Rasmuksen satulasta. Ankka pysähtyy kiltisti, vaikka hädissäni pidätän vähän liiankin kovaa. Kysyn nopeasti, onko mies kunnossa. Pieni nyökkäys maasta käsin, on se. Nyt kuuluukin huutaa...
”Kakkua!”   
Hah, Inna ehtii ensin. Ja hyvä niin, sillä omalta osaltani se olisi saattanut olla asiatonta. Onneksi ei ehtinyt lipsahtaa. Matilda liittyy hyväntuuliseen kuittailuun ja Larakin on Rasmuksella tallessa. Mies puristaa ohjia pakonomaisesti, eikä ruunikko onneksi pompi enää. Tekee mieli vitsailla siemennäytteiden keräilystä Rasmuksen vielä tarkastellessa enemmän ja vähemmän pellonpohjaa, mutta hillitsen kieleni ja pitäydyn sopivasti huolestuneessa valmentaja-ilmeessä.

Loppuverryttelyssä hymyilyttää, vaikka yritän samalla katsella muita ratsukoita valmentajan silmin. Sänkipellolla pitäisi ehdottomasti käydä useammin, ja sienimetsään olisi vielä päästävä. Kunhan Ankka olisi hoidettu, keittäisin itselleni valtavan kupin teetä ja tilaisin ravintolasta jotain ihanaa syysruokaa kotiin. Ehkä sienipiirakkaa, tai sitten jotakin herkullista keittoa.

”Eiköhän palata tallille!” huudahdan, kun ratsukot keventelevät loppuraveissaan. Vedän vielä pitkän hengenvedon, ennen kuin sänkipellon ihastuttava ja pölyllään nenää pienesti kutittava tuoksu jää taaksemme.

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 19.09.18 20:10
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 31
Luettu: 1691

Grannin päiväkirja

Rakas syksy
17. syyskuuta 2018 -- #rassenhaaste3

Ei epäilystäkään: kesä oli kääntynyt syksyksi. Sen tiesi hirveän monesta seikasta, eikä tarvinnut olla keskimääräistä älykkäämpi havaitakseen vähintään kymmentä merkkiä. Grannin kanssa maastoillessani mä makustelin vuodenaikaa ja mietin, mitä syksy mulle oli ja millaisena mä sen tunsin.

1) Puut roihusivat oikein merkkitulina. Vihreää oli vielä jäljellä, mutta tuskin kauan. Siellä täällä värit olivat jo taittuneet kirkkaisiin ruskasävyihin, mutta paras loisto oli varmasti vasta edessä.
2) Tuuli tarttui Grannin jouhiin erilaisena kuin ennen. Pehmeä kesähöngintä oli jäänyt taakse.
3) Päivät olivat jo lyhentyneet, mutta jostakin syystä - ehkä juuri siksi - päivän valoisin aika tuntui musta vielä kirkkaammalta. Kai se oli kontrastiasia.
4) Mun maastoilunhalu ei ollut vähentynyt, vaan päinvastoin mä tunsin polttavaa tarvetta päästä usein sänkkärille. Sellainen nyt vaan kuului syksyyn. Kiitos vain sellaisen salliville maanomistajille.
5) Omenat maistuivat niin Grannille kuin mulle itsellenikin. Olin kinunnut Vilhelminalta leipurityperysten kielelle yksinkertaistetun ohjeen, ja aioin leipoa omenapiirakkaa, kunhan pääsisin tallilta kotiin. Granni oli jo todennut omenapiirakkaan ostetut omenat makoisiksi; olin tietysti tuonut sillekin muutaman.
6) Syksyyn kuului mukavia pieniä puuhia, joita en kesällä saanut aikaiseksi, koska aina oli muka jotakin muuta tekemistä. Grannin harjojen pesu ja kuivaus, yhden loimen parsiminen. Jälki ei ollut kaunista, mutta toimisi kyllä.
7) Niin, se loimittaminen. Jostakin syystä mä pidin siitäkin puuhasta. Ehkä siksi, että mulla oli vain yksi hevonen, eikä touhu ollut kovin raskasta.
Cool Rapaisten jalkojen pesu. Jokainen hevosenomistaja tiesi, mistä puhuin. Se nyt oli ehkä vähän tympeää ja aikaavievää.
9) Musta tuntui, että Granni tuli edes vähän mieluummin mun mukaan sisälle, jos nyt sattui olemaan sateinen ja tuulinen päivä. Ehkä se olisi alku meidän kauniille ystävyydelle, joka toistaiseksi oli ollut vähän kankeaa ja no, olematonta.
10) Ja pitkän, vilpoisan tallipäivän jälkeen kotiin meno tuntui kahta ihanammalta. Mä olin talvenfiilistelijä, mutta pakko myöntää, ettei syksy ollut kauheasti huonompi. Silloinkin saattoi kääriytyä pehmeisiin neuleisiin ja villasukkiin, juoda kuumaa kanelintuoksuista teetä ja lämmitellä käsiään kuppia vasten. Ehkä tuikutkin sopivat jo syyskuuhun, vaikka joulukuu olisikin mun mielestäni niiden kulta-aikaa.

Topics tagged under rassenhaaste3 on Foorumi | Auburn Estate Syysmaasto
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 17.09.18 19:09
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9462

Takaisin alkuun

Siirry: