Kellonaika on nyt 06.08.20 18:49

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Gabriellan ajatelmia part. 472957434

18.11.2018 - sukujuuria

En tiennyt isän sukulaisista juurikaan mitään ennen tätä päivää. Rakkaan vanhemman menetys oli ollut liian tuskallinen kaikki nämä vuodet ja vasta nyt uskaltauduin kaivelemaan tietoja muistakin sukulaisista. Äidin puolen sukulaiset olivat olleet kaikki samaa outoa sakkia, joten en jaksanut suoda ajatustakaan sen puolen tutkimiseen. Välillä kyllä huomasin, että kuuluin tähän sukuun, mutta yritin parhaani mukaan peittää nämä piirteet. Ja sitäpaitsi, kaiken lisäksi isän puolen suku on saksalaista verta, joten senkin takia on todella mielenkiintoista etsiä tietoa omista juuristaan, jotka eivät ole täysin suomalaiset. Harmikseni en löytänyt hirveästi tietoa isoisän ja -äidin jälkeen. Isältäkään en voi enää kysyä. No, se kaivelu loppui sitten siihen. Onneksi oli sentään Leo.

Topics tagged under isbenhaaste3 on Foorumi | Auburn Estate Sukupuu

#isbenhaaste3
kirjoittaja Gabriella S.
lähetetty 18.11.18 19:49
 
Etsi: Spin off
Aihe: Gabriellan ajatelmia part. 472957434
Vastaukset: 18
Luettu: 679

Yhtenä iltana | Rasmus A.

elokuu 2009
esteratsastuksen SM-kisat, Maarianhamina

Jaana Alsila kertoo:

”Simba on paljon hitaampi kuin Omppu”, Rasmus purnasi valuttuaan poninsa selästä alas. ”Me ei ikinä voiteta.”

”Pitäisiköhän ratsastaa vähän pienemmät tiet”, minä ehdotin pojalleni ja taputin Simban kaulaa. Vaaleanrautias karva oli tummunut hiestä, mutta muuten poni vaikutti tapansa mukaan energiseltä ja iloiselta. Kolmen päivän kisarupeamat olivat sille tuttuja ja mieluisia, ja mitä enemmän ympärillä tapahtui, sitä skarpimmaksi Simba muuttui; vähän niin kuin Rasmuskin.

Rasmus tyytyi mutisemaan jotain Simban kyljelle satulavyötä löysätessään. Poika veti ohjat pois ruunan kaulalta ja lähti kävelyttämään sitä kirein askelin, ja minä katsoin parhaaksi olla seuraamatta.

Rasmuksen ja Artun, pojan parhaan ystävän mutta myös pahimman kilpakumppanin, kiihkeä taisto arvokisoissa jatkui nyt toista vuotta. Kolmetoistavuotiaat pojat olivat molemmat lahjakkaita, ahkeria ja tunnollisia treenaamaan, joten loppupeleissä menestys oli aika usein kiinni tuurista, minimaalisen pienistä mokista, ponien vireestä ja sekunnin sadasosista. Rasmus oli oikeassa siinä, että Artun Omppu oli hyvänä päivänään selvästi Simbaa nopeampi, mutta Simba taas oli ketterämpi ja vähän rohkeampi. Koko menneen kesän pojat olivat usein olleet tuloslistoissa peräkkäin; joskus Rasmus ensin, joskus Arttu.

SM-kisojen isojen ponien sarjassa kumpikaan ei ollut mikään mitalisuosikki 15- ja 16-vuotiaiden tyttöjen joukossa, mutta perjantain erittäin tekninen rata oli suosinut molempia. Lauantain puhtaat radat olivat varmistaneet pääsyn tämänpäiväiseen finaaliin. Ensimmäisellä kierroksella molemmat pojat olivat ratsastaneet jälleen puhtaasti maaliin, mutta Arttu useampia sekunteja Rasmusta nopeammin. Mestaruus oli tietenkin jaossa aina finaalipäivän toisen kierroksen päättymiseen asti, mutta juuri paremmista asemista ei kumpikaan voinut ratkaisevalle radalle lähteä.

Rasmuksella oli valtava kilpailuvietti ja voitontahto, oli ollut jo pienestä saakka. Sen poika oli taatusti perinyt isältään, jolle ei kelvannut mikään muu kuin murskavoitto. Hannu ei onneksi ratsastanut: tässä lajissa ei aina saanut mitä halusi. Minä taas en koskaan ollut erityisen voitonjanoinen. Halusin tehdä omaa juttuani omassa tahdissani. Todennäköisesti juuri siksi olin vaihtanut kilparatsastuksen hevosten kasvatukseen jo aikaa sitten, ja vaikka edelleen viihdyin tammojeni selässä aina silloin tällöin, sukupuut olivat minusta paljon mielenkiintoisempia kuin ratapiirrokset.

Rasmusta olin tietenkin valmis tukemaan, mihin saakka hän sitten halusikin harrastuksessaan edetä. Koska meillä ei ollut omaa tallia, resurssit olivat toki rajalliset: useampaa kuin yhtä ponia me emme voineet minun muutaman tammani lisäksi pitää, vaikka Rasmus kuinka niin toivoi. Samasta syystä pojalle ei vielä ollut hevosta tallissa. Todennäköisesti nämä olisivat kuitenkin viimeiset SM-kisat, joissa Rasmus ratsastaisi ponilla. Niin pitkäksi hän oli tämän kesän aikana venähtänyt, että talvella voisi olla aika vaihtaa hevoseen ja siirtyä junioriluokkiin. Minun unelmissani Rasmus ratsastaisi vielä joskus oman perheen kasvatilla, mutta ei vielä tulevana talvena; vanhinkin omistukseeni jäänyt varsa oli vasta kääntynyt kaksivuotiaaksi.

Ei vielä tulevana talvena, mutta ehkä kahden tai kolmen vuoden päästä. Niin minä toivoin. Tietenkin Rasmus päättäisi itse, halusiko hän silloin enää ratsastaa laisinkaan tai ainakaan kilpaa, ja jos halusikin, oliko Calle hänelle sopiva hevonen. Jos poika lopettaisi, hän ei suinkaan olisi ainoa huipulla eläköitynyt poninomistaja, joka ei lukiossa muistaisi mainita kenellekään ratsastaneensa joskus. Saattoi olla, että muut asiat alkaisivat kiinnostaa poikia nopeastikin, eikä siinä äidin tyrkyttämät hevoset juuri asiaa muuttaisi.

Mutta kyllä täytyi sanoa, että minusta Rasmus oli paitsi sitkeydessään ja pitkäjänteisyydessään, myös hevosenkäsittelytaidoissaan ja tunnollisuudessaan niin poikkeuksellinen lapsi, että olisi erikoista, jos hän yhtäkkiä vaihtaisi Simban mopoon. Rasmus rakasti poniaan ja piti sen hyvinvointia niin tärkeänä, että joskus omakin hyvinvointi jäi taka-alalle. Kilpailuvietin lisäksi pojassa oli erikoista herkkyyttä ja ymmärrystä muille elollisille olennoille, vaikka Rasmus ei ollutkaan kovin taitava ilmaisemaan sitä sanoin.  

Tosin, ehkä jokainen äiti ajatteli omasta pojastaan niin.

#rassenhaaste2 #isbenhaaste3
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 27.09.18 11:58
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2279

More than meets the eye | Sarah R.

04.07.2002

Avaimet kilahtivat, kun mies heitti ne puiseen avainkulhoon, joka sijaitsi eteisen lipaston päällä. Mies riisui mustat nahkakengät jaloistaan ja avasi eteisen välioven hengähtäen syvään. Musta nahkalaukku jäi eteisen lattialle ja tummahiuksista vastaan juoksi kaunis lapsi, jonka kiharat hiukset oli kiinnitetty letille.
“Papi!” tyttö huudahti iloisesti ja tarrautui kyykistyneen miehen kaulaan.
“Hola nena", mies tervehti ja hymyili väsyneen onnellisesti. Valkoinen kauluspaita rypistyi pienten sormien alla, mutta mies ei välittänyt.

Olohuoneessa istuivat kolme muuta lasta, vanhimman pojan kädessä oli tiedelehti, josta tämä luki intohimoisesti artikkeleita. Pojan suurin haave oli ura tieteiden parissa ja katse ei noussut perheen isän kotiintulon vuoksi.
“Kuinka kaikkien päivä on mennyt?” isä kysyi ja sai mutinaa vastaukseksi kaksosilta, jotka istuivat television ääressä kylki kyljessä. Vanhin poika ei kuullut kysymystä, hän oli aivan liian uppoutunut omaan maailmaansa.
“Hyvin. Mä leikin Vionan kanssa ainakin tuhat tuntia ja autoin äitiä siivoomisessa ja järjestelin mun lelut ja söin”, neljän vuoden ikäinen lettipäinen tytär vastasi. Hän on sisaruksista nuorin.
“Johan kuulostaa hyvältä”, mies vastasi hymyillen ja silitti tytön poskea hellästi.

Perheen äiti oli kattanut ruokapöydän täyteen herkullisen näköistä ruokaa. Aterimet olivat aseteltu täydellisesti.
“Äiti minä haluan veitsen myös”, pikkutyttö vaati huomattuaan jälleen jääneensä ilman.
“Hyvä on, mutta muista olla varovainen”, äiti myöntyi hymyillen. Lapsi otti terävän veitsen ylpeänä pieneen käteensä ja leikkasi lautaselle asetettua lihaa varovasti. Liha oli kuitenkin kamalan hankala leikata ja veitsi luiskahti tytön kädestä. Veitsi jätti pienen viillon tytön käteen ja tämä tuijotti peloissaan punaiseksi värjäytynyttä osaa ihossaan. Veri valui melkein lautaselle ennen, kun äiti nappasi tyttären käden lautasliinan sisään.
“Voi kulta”, tämä huokaisi ja katsoi tytärtä pettyneenä.
Tytär alkoi itkemään, kun tajusi, ettei saa pitkään aikaan veistä enää käyttöönsä. Miten hänen pitikin olla niin kömpelö!

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 23.09.18 22:05
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 93
Luettu: 3093

I have to save a rum | Inna Paakkanen

MISTÄ ON INNA TEHTY?
throwback to the fucking stupid family
#isbenhaaste3

Topics tagged under isbenhaaste3 on Foorumi | Auburn Estate Innasukupuu
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 20.09.18 17:51
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum | Inna Paakkanen
Vastaukset: 66
Luettu: 2615

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Rosengårdissa jälleen
Lauantai, 8. syyskuuta 2018 -- #isbenhaaste3

Äiti oli joskus linjannut, etteivät kirkkaat värit sopineet mun juhlapukeutumiseeni. Se johtui siitä, että olin luonteeltani seinäruusu, joka olisi sitten jäänyt omien vaatteidensa varjoon, äiti oli selittänyt silkkiseen sävyyn. Sen piti varmaan kuulostaa äidilliseltä. Lopputulos oli kuitenkin pikemminkin hallitseva, niin kuin äidillä niin usein, kun se puhui mulle. Hyödylliseksi ohjeeksi tarkoitettu lausahdus oli painunut syvälle mun mieleen ja vääntynyt uusiin, epämiellyttävimpiin muotoihin.

Jos on pliisu, ei pidä koreilla vaatteillaan.

Jos on hengetön, on sopivaa pysyä huomaamattomana.

Jos on kotitontun persoonallisuus, kannattaa tyytyä tyynyliinoihin ja juuttisäkkeihin.

Katselin levottomana peilikuvaani ja huokaisin hermostuneena syvään. Oliko viininpunainen ohut neulepaita liian värikäs? Hukkuisinko siihen? Näyttäisinkö pöydän ääressä pönöttävältä mallinukelta? Kun kävelisin alakertaan, katsoisiko äiti mua sillä ilmeellä, jota se käytti tietämättään silloin, kun se pohdiskeli, selviäisikö joku vähän muita heiveröisempi varsa aikuisikään saakka?

Mä tiesin kyllä olevani meidän perheen heiveröinen varsa. Vilhelminasta ja Alexanderista tiesi aina, että ne pärjäisivät kyllä.

Kuin kutsuttuna mun isosisko koputti mun oveen ja avasi sen kuultuaan mun myöntyvän ynähdyksen.
"Oi, mikä sattuma!" Vilhelmina nauroi. "Meillä on sama värimaailma."
"Onko se ihan hyvä?" varmistelin, ja isosisko kuittasi epävarmuuteni huolettomalla kädenhuiskauksella.
"Hirveän hyvä", Vilhelmina vakuutteli ja kallisti päätään. "Harmi, että sinun poikaystävälläsi oli menoa. Olisin niin mielelläni tavannut hänet!"

Katsahdin häntä hermostuneena. En ollut tottunut siihen, että Rasmusta nimitettiin poikaystäväksi. Vilhelmina teki sitä systemaattisesti, ehkä saadakseen mut vahvistamaan tilanteen. Alexander teki niin myös. Ihan kiusallaan, siitä mä olin varma. Alexanderia hykerrytti nähdä mut hämilläni ja jännittyneenä. Äiti sen sijaan ei suvainnut käyttää sellaista nimitystä henkilöstä, jota ei ollut koskaan tavannut, ja isä vältteli aihetta diplomaattisesti.

Menimme yhdessä alakertaan. Vilhelmina höpötteli tyttärensä Iriksen muskariharrastuksesta ja siitä, kuinka vastuuntuntoinen isosisko tytöstä oli tullut. Hymähtelin jotakin sopivaa.

Äiti kattoi pöytää mainitun Iriksen kanssa. Avuliaan nelivuotiaan toimissa oli riittävästi valvottavaa, ettei hänen muminsa, niin kuin Iris isoäitiään kutsui, ehtinyt aivan heti suunnata katsettaan meihin.

Kun Susanne sitten lopulta teki niin, tunsin sähköisen hermostuksen virtaavan mun läpi.

Mutta äiti nyökkäsi, tuskin havaittavasti, mutta nyökkäsi kuitenkin. Viininpunainen oli hyväksytty mun väriskaalaani.

Vilhelmina oli valmistanut jälkiruoan ja halusi vielä koristella kauniin juustokakkunsa ennen alkupaloille ryhtymistä. Mulla oli hyvin vähän virkaa keittiössä, koska mulle ei edelleenkään luotettu vastuullisia tehtäviä. Ojentelin Vilhelminalle hänen pyytämiään asioita ollakseni edes jotakuinkin hyödyksi (ja pysyäkseni poissa lapsenlapsiaan kaitsevan Susannen näkökentästä).

Pian isä, Alexander ja Vilhelminan kiltti ja hajamielisen komea aviomies Johannes pölähtivät eteiseen ulkoilutakeissaan. Mun mieleeni muistui eräs yläasteaikainen ystävä, joka oli yllättynyt käydessään meillä ensimmäistä kertaa. Elin oli olettanut, että me kuljettiin kartanossamme jossakin viktoriaanisissa puvuissa, ja sitten mun rakas isäni oli marssinut tallilta kotiin rapaisissa kumisaappaissaan, kuluneissa farkuissaan ja sateen- ja tuulenpitävässä isokokoisessa tallitakissaan ja romuttanut Elinin viimeisetkin hupsut kuvitelmat. Jos isän ei ollut pakko, se ei taatusti kaivanut juhlavia tamineita kaapin perältä. Arne Rosengård oli ulkoilmaihminen ja toimelias mies, jota ei huolettanut tallihommissa resuuntuminen.

Ruokapöytään isänkään ei kuitenkaan käynyt saapuminen ennen siistiytymistä. Hän ja nuoremmat miehet saapuivat ruokasaliin vasta tovin kuluttua, ja sillä välin Vilhelmina täydellisenä emäntänä oli ehtinyt kaataa alkumaljat, letittää Iriksen tukan ja lisätä itselleen huulipunaa rutinoitunein ottein. Mä olin elänyt sen kanssa pitkään, enkä ollut koskaan oppinut ymmärtämään, miten se teki kaiken. Se ei ikinä vaikuttanut siltä, kuin se olisi tehnyt paljon, mutta se silti sai aivan kamalasti aikaan.

Ilta oli oikeastaan aika miellyttävä. Pelkän kotiväen kesken keskustelu soljui mukavasti, enkä edes mä jännittänyt itseäni suolapatsaaksi.

Oli tiettyjä aiheita, joihin ei syvennytty sen ruokailun aikana lainkaan. Alexanderin työtilanne sivuutettiin hyvin nopeasti. Rasmus Alsilaa ei mainittu kenenkään toimesta sanallakaan. Kun Vilhelminan ja Johanneksen nuorimmainen, hymynaamainen Felix, huitaisi isänsä, jonka sylissä hän silloin istui, punaviinilasin nurin, siitä ei tehty numeroa. Lapset saivat sotkea pöytäliinaa. Se kuului elämään.

Yksi aihe kuitenkin poiki pitkän keskustelun. Tai ehkä se oli enemmänkin kuulustelu. Vilhelmina uteli Kallan hevoselämästä, isää kiinnosti Auburnin kartanon hevoskasvatustoiminta ja äiti penäsi tietoja ihmisistä. Ketä Kallassa asui, millaisia hevosia heillä oli, mitä he hevosharrastuksen saralla tavoittelivat. Mitä tiesin Isabella Sokasta ja olinko kuullut mitään kiintoisaa hänen viimeisimmistä edesottamuksistaan (enkä minä tiennyt, mitä äiti sillä tarkoitti).

"Hän taisikin kysellä meidän kasvattien perään", Susanne sanoi harkiten, kuin olisi vasta nyt muistanut koko asian. "Hmm. Olen tainnut hukata hänen yhteystietonsa. Vieläkö sinulla on ne, Josefina?"

Kyllä mulla oli, olihan Isabella Sokka tätä nykyä mun työnantajani. Kummallista kyllä en ollut vielä saanut potkuja Matilda Tammilehdon vauhdittamien näpistysepäilysten vuoksi. Vähän arkaillen annoin Isabellan yhteystiedot äidilleni, joka katsahti isää.

"Meidän täytyneekin olla yhteydessä häneen, Arne", Susanne sanoi aviomiehelleen, ja ymmärsin, että aihe oli sillä hetkellä loppuunkäsitelty siltä erää.

Muutkin tiesivät sen. Johannes ryhtyi keskustelemaan isän kanssa oman työhuoneensa remontista. Vilhelmina vastaili kattavasti äidin kysymyksiin Iriksen päiväkodista ja siirtyi sitten sulavasti kuvailemaan vaikeuksiaan löytää sopivaa toimitilaa suunnittelemalleen yritystoiminnalle.

Alexander kääntyi mun puoleeni ja katsoi mua melkein ystävällisesti.
"Mitäs sanot, ehditkö huomenna kokeilemaan mun uutta hevostani?" se kysyi.
Vedin yllättyneenä henkeä ja vastasin hämilläni:
"Kyllä mä ehdin. Mistä sellainen päähänpisto?"

Olimme tänään ratsastaneet yhdessä, vähän niin kuin vanhoina aikoina (hyvinä ja huonompina). Olin seurannut Alexanderin uutta nuorta oria, Plein de Charme E:tä, ja ajatellut, että sen olemuksessa oli jotakin suuren maailman tyyliä. Sellainen tietenkin sopi Alexanderille, joka oli suuren maailman kilpaurheilija.

Alexander kohautti olkiaan.
"Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä aika Kallassa on sulle tehnyt. Että oletko sä oikeasti itsevarmempi, vai vaikutatko vain."

Se oli yllättävä kehu, jollaisia en muistanut koskaan ennen Alexanderin suusta saaneeni. Kaikkea sitä koki, kun riittävän vanhaksi eli. Sellainen kummallinen kokemus häivytti mun mielestä sinne hiipineen epäilyksen siitä, että äiti ja isä suunnittelivat jotakin erikoista kysellessään Isabella Sokan yhteystietoja.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.09.18 0:48
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 102
Luettu: 6124

Takaisin alkuun

Siirry: