27 osumaa on löytynyt haulle 0

Aamulla pääsin ensimmäiseen Arnen valvomaan ratsastukseen. Toisaalta olisi ollut paljon leppoisampaa kokeilla tammaa ensi kertaa ihan itsekseen (minkä takia kirinkin kentälle vähän etuajassa). Arne oli kuitenkin lempeä, ja antoi minulle henkisesti aikaa tutustua Trixiin ja ratsastella alkuun ikään kuin itsenäisesti. Vasta sitten mies alkoi ohjata, ja tuntui kummallisen hyvältä saada valmiita ohjeita ratsastukseensa. Ulkopuolelta kun näki monia sellaisia virheitä, joita ei selkään hoksannut.

Silti selästä sai parhaan käsityksen hevosesta, ja todella tykkäsin Trixistä. Se oli näppärä ja hyväntuulinen ratsu, jolla oli selkeä oma moottori. Valmennuksen, tai no, jonkunlaisen ohjatun ratsastuksen jälkeen puunasin Trixiä pitkään. Pidin kovasti sen käsiteltävyydestä, joten tamma oli kieltämättä vahva ostoehdokas.

Iltapäivän maastoretki Ankalla


Heräsin varhain ja aloitin Ankan lyhyellä puunaamisella, kunnes se vietiin jonkin neuvokkaan ja sinnikkään työntekijän toimesta tarhaan. Halusin Ankan näyttävän siistiltä, vaikka kimo saisi pitää tänään vapaapäivän. Sitten siirryin Kamilaan.

Tamma oli karsinassa suloinen, sellainen harmiton. Käsiteltävyys oli taas kerran erinomaista, ja väistämättä ajauduin miettimään omaa kasvatustyötämme. Minun pitäisi olla jatkossa tiukempi Amandan ajatusten suhteen, jotta Kalla-varsat eivät tulisi tunnetuiksi liian vaikeina. Luonnekasvatus oli ehkä huomaamatonta, kun se onnistui, mutta erittäin silmiinpistävää epäonnistuessaan ja siksi ehdottoman tärkeää. Suomen kokoisessa maassa ei lopultakaan ollut tarpeeksi Amandan tyylisiä taitavia ratsastajia, jotka kestivät GP-tasoiselta ratsulta millaista käytöstä tahansa.

Myös Kamila oli ratsuna hirveän ihana nuori. Se oli vaivaton ratsastaa ja hypätessään tamma loisti.

Iltapäivällä valmennusratsuni vaihtui Belisaan, tuohon Jusun suosikkiin. Belisa oli kieltämättä vähän hiirulaismainen ja arka ratsu, mutta ihanan rehellinen ja taitavakin. Siinä ei ollut kerrassaan niin mitään vikaa, ei selästä eikä maasta käsin. Aloin olla epätoivoinen – pitäisikö minun ostaa kolme tammaa? Vai ei yhtäkään? Heittää arpaa??

Ahdistukselle oli toinenkin syy. Minut oli kutsuttu viimeinkin kartanolle. Ei ensimmäisenä iltana (kuten Rasmus), eikä toisena, vaan vasta kolmantena. Jännitys vaikutti varmasti myös Belisalla ratsastukseen, sillä Arnella oli sanottavaa jos mistäkin ratsastusvirheestä.

Illallinen kartanolla (Kohtelias uhka)


Iltapäivällä aloin olla jo suoraan sanottuna vähän rikki. Oli yllättävän rankkaa ratsastaa valmentajan silmän alla useita kertoja päivässä, monena peräkkäisenä päivänä. Ja vaihdella ratsuja ja tehdä päätöksiä. (Siis yrittää tehdä päätöksiä). Ihastuttavan emännän, rouva Rosengårdin, taholta sinkoilevat hillityt uhkaukset ja epätervetullut ilmapiiri eivät nekään varsinaisesti vähentäneet kokemaani henkistä painetta.

Maastoretkelle valitsin Trixian, joka oli vuoden verran toisia tammoja vanhempi. Kaunis tähtipäinen ruunikko oli ollut tähän asti edukseen, mutta maastossa siitä paljastui uusi puoli. Tamma säpsyili tuon tuostakin ja loikahteli jos jonkinmoisiin suuntiin pienistäkin rapsahduksista. Vatsalihakseni olivat kammottavan stressaavaksi muuttuneen retken jälkeen aivan tuusan nuuskana ja tasapainoani oli todellakin koeteltu.

Käsivarsia pakotti jatkuvan pidättämisen seurauksena, ja Trixian asema ykkösostosuosikkina kärsi väistämättä. Joo, olin toki ostamassa keskeneräistä estehevosta enkä mitään terapiaratsua maastoon, mutta jollakin tavalla retki silti vaikutti asenteisiini. Halusin aina ajatella pidemmälle, ja todennäköistä oli, että ostamaani estetammaa käytettäisiin myös kenttäratsujen jalostukseen.  Trixian jälkikasvua en osannut kuvitella maastoradoille. Tai osasin, mutta kuvitelmissani ne karkasivat koko pirun radalta tuulessa heilahtavia lehtiä pelästyen.

Illalla pidettiin ”Kekkerit kartanolla”

Susanne oli saanut minut varovaiseksi, ja kekkerit olivat osaltani hyvin maltilliset. Vaan jotain mielenkiintoista niistäkin poiki.
Tytti, se suorapuheinen nainen, kuului toivottavan Heidille hyvää yötä. Itse istuin varjoissa vilttiin kääriytyneenä. En ollut saanut unta, ja viiniä oli yhä jäljellä.

Rantahuvilan edusta ja koko Rosengårdien pihamaa oli hiljainen ja syksyinen yö pohjattoman pimeä.
”Oletko viihtynyt täällä?” kysyin rempseältä naiselta, kun tämä pysähtyi kohdalleni kulmat kohollaan.
”Totta kai, hevoset ovat hienoja ja palkka hyvä.”

Tytti jäi siihen, sytytti savukkeen. Vilkuilimme toisiamme varkain, mutta kumpikaan ei vaivautunut tai kyseenalaistanut tilannetta. Molemmilla oli hyvä humala päällä, ja rupattelu tuntui luonnolliselta. Kunhan kohdattiin.

Ulkovalot loivat aavemaisia varjoja, eikä niiden kajossa liikkunut ketään. Olimme tässä kaksin. Majoitustilojen ovi oli jo sulkeutunut Heidin perässä.
”Etkö kaipaa uusia mahdollisuuksia tai kokemuksia?” jatkoin kyselyäni, yhä näennäisen välinpitämättömällä sävyllä.
”Riippuu mitä tarjoaisit”, Tytti totesi rehellisen rauhallisesti.

Se oli miellyttävä vastaus. Olin löytänyt jonkun, joka ei ollut liian lojaali Rosengårdeille.
Hymyilin Tytille viekkaasti, nousin, ja toivotin tälle oikein hyvää yötä.  


Aamulla oli taas ohjatun ratsastuksen vuoro, ihan valmennukseksi en olisi sitä kutsunut. Ja onneksi se ei ollut sellainen. Edellisiltainen valvominen (ja juominen) oli ottanut koville, eivätkä kauneusuneni todellakaan olleet riittävän pitkät optimaaliseen, tai yhtään minkäänlaiseen, palautumiseen.

Belisa oli silti mainio. Oikeastaan täydellinen juuri tähän mielialaan ja huonoon keskittymiseen. Tamma antoi paljon anteeksi ja hyppäsi ne muutamat hassut hypyt oikein lennokkaasti. Sen nöyryys oli kovin ihailtavaa, mutta silti jäin kaipaamaan jotakin. Jotain... kipinää. Belisa nimittäin muistutti jonkin verran Ankkaa (silloin kun Ankka oli parhaimmillaan, eli kun  ratsastaja ei yliyrittänyt) ja jostain kierosta syystä en halunnut toista liian kilttiä hevosta. Ai miksi? En tosiaan tiedä. Vaikka oli Belisa kyllä silti oikein vahva ehdokas. Ainoastaan Trixiaa en enää miettinyt.

Iltapäivällä en saanut vieläkään hengähtää. Kuka kumma oli edes keksinyt valmennusleirit?? Tällainen tahti ja eteneminen oli uuvuttavaa. Varsinkin henkisesti ja etenkin siksi, että olin aina ollut todella huono ja epäkiitollinen valmennettava. Olin aina väittänyt Vernerille (ja mummille ja kaikille maksetuille valmentajille) erittäin sinnikkäästi vastaan. Nyt en väittänyt, ja sovinnaisuus ja suuni supussa pitäminen kuluttivat ihan valtavasti voimavarojani.

Arne piti minulle ja Heidille parivalmennuksen, ja menin ihan vain omalla Ankallani. Noin puolessa välissä valmennusta aloin tosissani toivoa alleni nuorta ratsua, jotta olisin voinut vedota ”nuoren hevosen kunnonpuutteeseen” ja anoa jotakin helpotusta. Sitä ei kuitenkaan tullut, ja estekorkeus nousi nousemistaan.

Pakaroita, reisiä, pohkeita, selkää, vatsaa ja jotain tuntemattomia ratsastuslihaksia pakotti ja vähän kramppasikin. Takapuoli oli tuhottoman hiessä (ja pikkarit oikeasti märkänä tylsästä syystä), enkä halunnut edes ajatella miten ikinä saisin päälle liimautuneet vaatteet riisuttua joskus valmennuksen jälkeen. Ankkakin oli hien peittämä, sen koko kaunis valkoinen karva oli muuttanut väriään hopeanharmaaksi.

Olin juuri saanut Ankan pestyä ja käärittyä kuivattavaan villaloimeen, kun silmiini sattui kerrassaan kumma näky. Kartanon emäntä ihan ilmielävässä persoonassaan seisoi pihamaan toisessa laidassa ja hätisteli isokokoista koiraa varsin epäuskottavalla ja haparoivalla äänensävyllä.

Pysähdyin kummastuneena ja tilanteen outoudesta lumoutuneena. Oliko Susannellakin heikkoutensa? Pelkäsikö hän koiria, tai ehkä juuri tätä koiraa?
”Jaro!! Takaisin aitaukseen”, rouva kiljahteli ääni särkyen. Komea rhodesiankoira ei korvaansa lotkauttanut, vaan seisoi uhmakkaasti vapauden puolella. Suurehkon koira-aitauksen portti oli avoimena, ja Susanne osoitti uhkaavasti sormellaan sitä kohti.

Kaksikko seisoi pitkän aikaa napit vastakkain, eikä kumpikaan luovuttanut. Koira ei liioin karannut, muttei myöskään palannut aitaukseensa. Rouva kiljahti vielä kertaalleen käskynsä, ja teki sen virheen, että astui koiraa kohti. Jaroksi kutsuttu otus katsoi parhaaksi poistua paikalta kokonaan.

Koiran karkaamista seurannut rouvan turhautunut ruotsinkielinen purkaus oli kiusallista kuultavaa, ja pujahdin äkkiä takaisin talliin ennen kuin minut huomattaisiin. Se komeasilmäinen, mutta vähän haaveilevanoloinen Henrik sattui minua vastaan.
”Mitä siellä oikein tapahtuu?” tämä kysyi hajamielisellä äänellä.
”Joku koira karkasi”, totesin olkiani kohauttaen.
”Ai Jaro?” Henrik heräsi, ja työntyi ohitseni pihamaalle.
Niin, Jaro kai, ajattelin. Ei vaikuttanut minun elämääni.

Sain kuitenkin ajatuksen - Susannen epäonnistumisen todistaminen oli antanut minulle lisävoimia - ja niinpä tallissa jälleen pyöriessäni päätin ratsastaa vielä kerran. Pikkuhiljaa päässäni oli kypsynyt ajatus Kamilasta. Ratsastaisin sillä huomisissa harjoituskilpailuissa, mitä ennen olisi ehkä ihan kiva kiivetä tamman selkään vielä kertaalleen. Samaan hikeen, niin sanotusti. Lyhyehkö ja rento hölkkäily riittäisi varmasti meille molemmille.


Viimeinkin koitti keskiviikko. Viimeinen leiripäivä. Viimeinen päivä tähtäimessä ja viimeinen yö vieraassa sängyssä. Vielä oli kuitenkin edessä kilpailuharjoitus, ja viikonloppuna tiedossa Kalla Cup. Kuinka vanhaksi ja henkisesti heikoksi olinkaan tullut? Toivottavasti kyse oli vain murhastressistä (hah), sillä muutoin tämä oli säälittävää.  

Ratsastin kilpailuharjoituksen Kamilla (olin alkanut kutsua Kamilaa mielessäni Kamiksi). Nuorelle tammalle pystytetyt esteet olivat noin 90 cm ja hyppäsin sillä ensimmäistä kertaa kokonaisen radan. Oli kuumottavaa suorittaa, sillä tunsin koko Rosengårdin perheen silmät selässäni, omista valmennettavistani puhumattakaan. Alexanderin suosikki, niinhän tästä oli sanottu. Ja sekin tyyppi oli ammattiesteratsastaja kansainvälisellä tasolla – ei siis paineita Isabella, ei paineita.

Lopullinen sijoituksemme leiriläisten joukossa oli auttamattomasti huono. Olimme seitsemänsiä kymmenestä, ei siis palkintosija lainkaan. Emme päässeet uusintaan, sillä perusradalta putosi puomi. Myös Matildalle kävi samoin, mutta tämä oli Zelian kanssa meitä (huomattavasti) nopeampi. Silti olin salaa tyytyväinen. Kami oli ollut luottavainen, enkä ollut yrittänytkään ratsastaa aikaa vastaan. Olin keskittynyt voiton sijaan siistiin ja hevosystävälliseen ratsastukseen, josta Arne antoikin muutaman rehellisenkuuloisen kehun. Olin ylipäätään keskittynyt, mikä ei tosiaankaan ollut leiriviikkoani suuremmassa mittakaavassa kuvaava sana.

“Oli ammattitaitoinen ratkaisu ratsastaa rauhallinen perusrata ja jättää nuorelle hevoselle tilaa ja aikaa”, Arne totesi viisaasti ja ilahduin todella.
”Olen tainnut päättää”, sanoin osaamatta kiittää sen kummemmin. Annoin Kamille pitkät ohjat ja siirsin jalkani eteen. Arne löysäsi puolestani tamman satulavyötä muutaman reiän.
”Taidat valita Kamilan”, Arne totesi, ja nyökkäsin.
”Jep. Siinä on jotakin.”
”Se on varmasti hyvä päätös. Teidän yhteistyönne näyttää toimivalta, mitä nyt näin lyhyessä ajassa pystyy sanomaan. Ja osaahan se hypätä, vaikka onkin vähän... tämännäköinen”, mies totesi ruotsalaisella äänenpainollaan ja rapsutteli Kamin kuperaa päätä ja hassun harmahtavaa, mukamas mustaa karvaa.
”Höh eikä. Haluan ostaa sen juuri siksi. Se on kaunis, Kamila on hirveän kaunis”, sanoin päättäväisesti ja silitin hellästi sen höyryävää kaulaa.

Arne ei väittänyt vastaan, vaan kasvoilla saattoi jopa viivähtää hyväksyvä hymy. Perusteeni ei ehkä ollut kaikista ammattimaisin vaan ennemminkin hölmön tunteellinen, mutta Arne ei arvostellut sitä. Jollakin tavalla minun vain täytyi tehdä päätös kahden yhtä kivan hevosen välillä, ja juuri nyt se oli tämä.

Arne väistyi Kamin tieltä ja siirtyi onnittelemaan hienon radan ratsastanutta Rasmusta. Tulin vilkaisseeksi katsomossa yllättäen yhä seisovaa Alexanderia. Ilme nuoren miehen kasvoilla oli tutkimaton. En osannut aavistaa ollenkaan, mitä mieltä se suosikkinuorensa ostosta oikein oli. Tai että oliko mies ollenkaan sellainen tunteellinen, hevosiin kiintyvää sorttia.
Todennäköisesti ei, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.

Hoidin Kamin huolellisesti kilpailuharjoituksen jälkeen. Olo oli ihanan seesteinen, päätös oli vihdoin tehty. Tosin, vielä Kamila ei pääsisi mukanani Auburniin. Jos olin rouva Rosengårdista jotakin oppinut, niin ainakin sen, että tämä oli tarvittaessa häikäilemätön.

En epäillyt tamman terveyttä hetkeäkään, mutta en ollut myöskään sinisilmäinen. Minulla ei ollut yksinkertaisesti varaa olla. Susanne Rosengårdista oli muutenkin tullut silmissäni vihonviimeinen ihminen, jolta menisin ostamaan sian säkissä. Kamila pääsisi ennen sitovaa kauppakirjaa useisiin tutkimuksiin ja kuvauksiin. En jättäisi tammasta senttiäkään kuvaamatta ja kysyisin useamman asiantuntevan eläinlääkärin lausunnot. Vasta sitten, joskus tulosten varmistuttua, tamma matkaisi kotiin.  

Kotimatka (Awkward small talk)

Kuului kolahdus, kopsahdus, tömähdys, kompurointia ja hiekan rapinaa. Yksi niistä äänistä oli ihan varmasti itsetuntoni, ja joku toinen sitten kärsivällisyys. Ankka oli viilettänyt okserille tuulispäänä ja jäin auttamattomasti hypystä jälkeen. Kimo rankaisi siitä heti nakaten kiukkuisesti takapäätään esteellä. Takapuomi tuli alas, ja koetin kuumeisesti tavoittaa tasapainoani satulan etukaareen humahtamisen jälkeen.

Ankka kaahasi tasan niin kauan, kunnes sain keskivartalolla tuen ja kädellä rauhallisen pidätteen. Hosuminen ei näissä tilanteissa herkän neitosen kanssa auttanut.
”Odotahan!” Arne huudahti, ja käänsin Ankan voltille nähdäkseni paremmin miehen suuntaan.

Josefinan isä heilutteli kädessään hiekkaista takasuojaa, jonka Ankka oli ilmeisesti juuri polkaissut helvettiin. Ärsyynnyin tahtomattani – miten noloa! Oliko se ollut huonosti kiinni koko ajan?
Arne ei kuitenkaan tehnyt asiasta mitään numeroa, vaan rivakoin ottein pyyhki pahimpia hiekkoja paljailla käsillään. Pysäytin Ankan, ja mies laittoi sen onnettoman läpyskän takaisin tammani kallisarvoisten kinttujen suojaksi.  

”Keskity paremmin ennen estettä. Muuten tuo tammasi rankaisee aika tavalla. Ihan hyvä, rauhallinen korjaus kuitenkin”, Arne totesi leppoisasti ja nyökkäsin. Palautteessa ei ollut sinänsä mitään uutta, sillä Ankka tahtoi muuttua haastavammaksi ja herkkähipiäisemmäksi esteiden kohotessa. Miksi en siis herrantähden osannut tänään keskittyä?

”Ja sitten Josefina”, Arne käski, ja hätisteli meidät taputtamalla Ankkaa pari kertaa hellästi kaulalle saatuaan suojan paikalleen.
Yritin saada Ankan rennoksi käynnissä, mutta keskittymiseni herpaantui tämän tästä. Pidin Jusua ja Grannia visusti silmällä, sillä en todellakaan halunnut olla se typerys, joka keskittyi pohkeenväistöön juuri sen esteen takana, jota seuraavaksi hypättäisiin.

Se nurja puoli rataharjoituksissa kyllä oli, että piti aika tavalla tarkkailla muiden menoa. Toisaalta se sama asia oli myös tällaisten valmennusten vahvuus. Kilpailutunnelmaan pääsi yllättävän aidosti, kun suorituksia tehtiin vuoron perään. Toista piti väistää, ja hypättävänä oli kokonainen rata.

Selkeästi tämä oli myös juuri sellainen pirun harjoitus, jossa me tarvittiin harjoitusta. Hah. Ankka kun ei ihan aina keskittynyt, ja sitten minä menetin hermoni, ja sitten Ankka menetti omansa vielä pahemmin. Vasta sitten ryhdyin keräilemään zenejäni, vaikka olisi pitänyt jo tähän ratsastusikään mennessä osata rauhoittua ja ennakoida silloin, kun asialle pystyi vielä tekemään jotakin. Tai ainakin silloin, siinä kriittisessä kohdassa ennen omaa hermostusta, olisi korjausliikkeiden tekeminen ollut paljon helpompaa.

Nostin kokeeksi ravin ja yritin antaa käden olla todella hiljaa, ohjankin ehkä aavistuksen löysä. Ankka ravasi tavanomaista energisemmin, mutta annoin sen mennä. Vilkuilin kypäränlipan alta Jusun hyppyjä ja kävin samalla rataa mielessäni läpi, jotta väistelisin oikein. Arne antoi tyttärelleen palautetta, ja kävi ilmi, että Grannikin oli energinen. Eri tavalla tosin: se oli enemmänkin höyryveturi ja Ankka loukkaantunut prinsessa.

Tuntui hassulta kuunnella Arnea, joka kyseli Jusulta, oliko tämä harkinnut kovempaa kuolainta. Olin nähnyt ratsukon koko radan, mutten ollut katsonut sitä. En sillä tavalla, en yhtään analysoiden tai edes, no, varsinaisesti katsoen. Ankka oli vienyt kaiken keskittymisen, ja säikähdin vähän, kun Arne käski minun tulla rata uudelleen. Tamma oli jo rauhoittunut ravissa, mutta laukannosto sai sen sähähtämään häntää huiskauttaen liikkeelle. Koetin pitää jalat hiljaa kiinni, mutta ilmeisesti pienikin kosketus oli tänään pahasta. Irrotin pohkeet sentin päähän kyljistä, ja Ankka lähti välittömästi sivusuunnassa alta. Joten sittenkin kiinni, mutta jospa iiihan rennosti. Lähes hipaisten, mutta tukien.

Hiki valui inhottavasti silmään, mutta Ankka alkoi kulkea sinnepäin. Jännittyneenä käänsin kimon kohti ensimmäistä estettä, kun Arne toppuutteli kovaan ääneen.
”Äp äp äp! Eipä tulla esteelle vielä, neiti rakas. Ratsasta ihan rauhassa se laukka ensin kuntoon. Nyt ei olla kilpailuissa, vaan haetaan hyvää suoritusta”, Arne napautti.

Punastuin valtavasti. Miten edes saatoin mennä niin vanhanaikaiseen halpaan, ja kuvitella, että valmentajan sanaa on toteltava heti. Olin monta kertaa moittinut valmennettaviani samasta syystä. Koskaan ei pitäisi olla liian kiire, ei ainakaan valmennuksessa. Ja olihan kilpailustartissakin hetki aikaa koota itsensä ja ratsunsa, kunhan sen hetken malttoi itselleen ottaa.

Vaikka saimme suorastaan luvan viivästellä, suorituspaine ei hävinnyt minnekään. Oikeastaan se paheni, sillä Arne tarkkaili meitä paljon kovemmin kuin oli äsken katsonut. Hetki sitten mies oli keskittynyt tyttäreensä ja tämän ruunikkoon, nyt minun piti pehmitellä uljasta tuittupäätäni toisen silmien alla. Punastelua ja hätiköintiä seurannut yhä suurempi nolostuminen vaikeutti tehtävää entisestään, mutta tunsin rentoutuvani lopulta aikalailla ennätysajassa. Jusun katse oli poissaoleva, sillä ymmärrettävästi tyttö keskittyi omaan ratsuunsa ja tuskin edes kuunteli; Arnen taas lempeän pehmeä ja rohkaiseva – ja silti napakka. Huonosta valmistelusta jäisin välittömästi kiinni, joten ei auttanut kuin niellä ylpeys ja etsiä niitä oikeita säätöjä.

Rentous sen sitten teki, niin kuin aina. Kunhan itse rentouduin (siis miksi se ei ollut vaan tapahtunut aiemmin?!) niin Ankka lakkasi räpiköimästä omiaan. Se oli mielettömän helppo ratsastettava, jos ei tehnyt selässä mitään. Isommilla radoilla, joihin myös tämänkertainen 140 cm laskettiin, valitettavasti vain joutui jo ratsastamaan. Ja silloin piti olla niin hemmetin rento ja tietoinen omasta kehonkielestään. Muutamia vähän huonompia ratkaisuja meille kyllä tuli, sillä arkailin vaikuttaa Ankan mielipiteisiin liiaksi. Enimmäkseen annoin sen valita, ja yritin vain ohjailla sitä mahdollisimman hienovaraisesti oikeille esteille. Paremminkin olisi voinut mennä, mutta ensimmäistä kertaa paljon parempi suoritus siitä tuli.

Inte bra, inte dåligt, bättre än tidigare oli oma valistunut arvaukseni. Ja niin. Arne käski ratsastamaan jatkossa rohkeammin, mutta herkkyydestä tinkimättä. Minun tasoiseni ratsastajan ei kuuluisi kuulemma sortua oikoteihin ja matkusteluun.

Että niin. Helppoahan se sitten olisi. Keskittyisin vain paremmin ja hallitsisin oman kehoni ja sitä myöten ratsuni täydellisesti. Samalla pistäisin mieleen, että ei, en vihannut valmentautumista, edellisestä kerrasta oli vain vähän liian pitkä aika.

Puunasin Ankkaa jo hyvissä ajoin – itse asiassa olin ensimmäisenä tallissa, joten varustamisen kanssa oli aikaa vitkutella. Laitoin maastoa varten suojat joka jalkaan ja pysyttäydyin estesatulassa. Muiden hyväntuuliseen rupatteluun en osallistunut, vaan suljin kaikki äänet lahjakkaasti pelkäksi taustameluksi ja uppouduin Ankkaan. Siitä todisti sekin, että Innan tullessa kysymään lainaksi purkkaa (tai jotain muuta mikä kuulosti sanana samalta?) vastaukseni oli ytimekäs ”häh”.

Ehkä samasta syystä minulle tuli äärimmäisen harmillisena yllätyksenä, etteivät kaikki olleet ajallaan tallissa. Miesvahvistuksiamme, Jonathania ja Rasmusta, ei näkynyt missään. Kiehuin kuvainnollisesti kypäräni alla ja olin jo aikeissa tuhahtaa ääneen, että mennään vaan, kun Rasmus suvaitsi saapua.
Rasmus, tuo Jusun hyväpeppuinen poikaystävä ja hirmuisen taitava ratsastaja, pyyhkäisi hajamielisenä pörröistä päälakeaan ja möläytti selityksensä.
”Anteeksi. Eksyin.”
Että mitä? Eksyit? Mistä minne? Olisin tahtonut tentata, mutta Alexander otti asian yllättävän rennosti. Olin kyllä pistänyt merkille, että mies ei itsekään ollut varannut turhan paljoa aikaa varustamiseen. Rasmus oli onneksi hyvin tehokas, ja pääsimme vihdoin lähtemään.

Nyt edessäni keikkui kauniin punaruunikko takapuoli, jota pidin herkeämättä silmällä. Letkaamme johdatti Alexander Karrolla, joka sattui olemaan yhden hevosehdokkaani emä. Halusin samalla vähän katsoa, miltä tamma vaikutti. Eikä siinä, toisinaan satulasta nouseva Alexanderin takapuoli vaikutti myös kivan kiinteältä kohteelta herkille silmilleni. Joku kiintopistehän niille oli oltava.

Takanani kulki Anna, joka oli saanut ratsukseen suloisen herasilmäisen kimon. Jossain Annan takana meni Inna mustalla tehopakkauksella, joka vaikutti hirveän pätevältä ja kiinnostavalta tammalta. Muita en sitten oikein saanut kurkituksi, eikä keskustelua juurikaan tullut. Alexander piti sen verran sopivaa tahtia yllä, että ei puhetta olisi huutamatta kuullutkaan, varsinkin kun halusin pitää vieraisiin hevosiin riittävän turvavälin.

Ankka oli virkeä, mutta kuunteli pidätteitä kiltisti. Rentouduin maaston aikana täysin. Oli todella virkistävää olla vain mukana, eikä aina vetämässä ja suunnittelemassa reittiä. Täytyisikin kotona suostutella Anna vetäjäksi useammin ja osallistua itse. Havahduin suunnitelmistani, kun Alexander huusi laukka-käskyn, ja ajattelin yhtäkkiä, että miehellä oli miellyttävä ääni. Sellainen sopivasti käskevä ja jopa hyppysellisen verran yläluokkainen. Harmi vain, että muuten Alexander tuntui olevan samanlaista vähäpuheista sorttia kuin sisarensa Jusu. Harmiton, ja ehkä vähän reppana. Ylimielisempi vain. Välillä kyllä tuntui, että sen silmissä olisi pilkahtanut. Mutta ei kai sentään, en ainakaan uskonut. Eiköhän se ollut loppuun asti äitinsä alistama poika-Jusu. Alma-muorin vihjailemat, usein naisiin liittyvät skandaalit eivät kuulostaneet lainkaan uskottavilta. Vaikka toisaalta... ehkä Josefinan veli oli vain vietävissä. Vähän sellainen ressukka.

Ankka innostui kunnolla vasta maastoesteillä. Tamma hyppäsi niin vauhdikkaasti ja suurella pompulla, että jouduin keskeyttämään mielessäni kehittymään lähteneen Rosengårdin-sisarukset -analyysin. Piti keskittyä ratsastamiseen. Oman hyppyvuoron odottaminen oli melkoista tuskaa ja steppailua, ja loppuajan sainkin sitten tehdä jatkuvia pieniä pidätteitä, kun Ankkani tahtoi nopeammin takaisin sorsalammikolleen.

Hyppäsin juuri alas Ankan selästä ja kiitin Alexanderia lyhyen kohteliaasti miellyttävästä maastoretkestä, kun silmäkulmassani viivähti punahiuksista liikettä. Se pirun Jonathan! Talutin Ankan näköesteeksi, sillä kenenkään (eli mammalleen kantelevan Alexanderin) ei tarvinnut nähdä tallilaiseni sluibailevan. Tai mikä pahempaa, tallimestarini. Toivottavasti se mokomakin juippi oli unohtanut esitellä itsensä sellaisena. Käänsin päätäni huomaamattomasti liikkeen suuntaan, ja näin Jonathanin luikkimassa roskisten suuntaan pizzalaatikko käsissään. Miten mautonta! Epäurheilijamaista! Olisi nyt herrantähden hävittänyt todisteet vasta pimeyden laskeuduttua.

Kihisin raivosta kuin pannulla sekunneissa vaahdoksi kärähtävä vuohenjuusto, mutta pidin ulkoisen zenini kurissa.
”Kiitos, oli oikein virkistävää”, sanoin Alexanderille vienosti hymyillen, kunnes hyvin harjoiteltu ilmeeni rakoili ihan pieneksi hetkeksi. Ei hyvää päivää, olin kiittänyt jo. Punastuin tuskin havaittavasti, ja hyvä etten kiittänyt ryhmään pääsystä, niin hankalaa kiittelyä oli sujuvasti lopettaa. Vai vaihtaisinko sen pahoitteluun turhasta kiittämisestä?

Ei. Tätä ei pelastettu tyhjillä puheilla. Oli parempi olla hiljaa ja niellä minimaalinen häpeä. Jotain tässä paikassa kyllä oli, joka sai takeltelemaan puheissaan, varomaan kaikkea ja ajattelemaan ihan outoja. Ehkä se oli Susanne Rosengårdin aineeton läsnäolo, jonka aisti. Ehkä siksi Jusu oli Jusu, ja minä hermostuneempi kuin aikoihin.  

Vaikka olin vitkutellut Ankan talliin viemisen kanssa ja harjannut sen aikaa kuluttaakseni, niin minulle oli jäänyt vielä viimeisenäkin majoittujana oma tyhjä huone rantahuvilaan. Onneksi. Sinällään minua ei olisi haitannut nukkua tallilaisteni kanssa, mutta silti... se olisi ollut liian nöyrää. Jostakin käsittämättömästä alitajuntaani iskostetusta etikettisyystä (vai liittyikö se kunniaan ja perijättären rooliin?) minun kuului majoittua yksin, ja mitä isommassa huoneessa niin sitä parempi.

Olin pukeutunut rennosti farkkuihin ja siistiin mustaan Auburn-logolla varustettuun ratsastushuppariin, joka oli malliltaan hyvin ihonmyötäinen ja imarteleva. Tietenkin. Halusin luoda itsestäni rennon ja itsevarman vaikutelman – ja silti samalla vähän panostaa.

”Hej! Sieltähän sinä tuletkin”, Arne puheli, kun kohtasimme rantahuvilan polulla. Olin kohtuullisen varma, etten ollut myöhässä sopimastamme aikamääreestä ja meinasin jo pahoitella, kun jokin Arnen ystävällisessä ilmeessä sai minut unohtamaan asian. Jusun isä ei ollut tullut vastaan piikitelläkseen myöhästymisestä (jota ei ollut edes tapahtunut), vaan yksinkertaisesti saattaakseen minut talliin.

Kasvoilleni nousi hymy, ja jotenkin ajattelin Vernerin isää. Pekka Kaajapuro oli aina ollut samalla tavalla välittävä ja läsnä. Arnella oli tietysti myös rahaa, mitä Kaajapuroilla ei merkittävästi ollut ja olinkin hieman kateellinen Jusulle: tyttö oli saanut minun ja Vernerin isien parhaat puolet. Toki en ollut tavannut Äitiä, ja sitä tapaamista olikin parasta olla kauhistelematta etukäteen. Sen sijaan Kaajapuroilla minun täytyisi käydä, sillä edellisestä vierailusta oli hävettävän kauan. Tein pyhän lupauksen itseni kanssa, että kävisin heillä pikimmiten.

Arnen kuraiset saappaat saivat minulle hetkellisesti aikaan jopa ahdistuneen ylipukeutuneen olon, mutta olo karisi hyvin pian saavuttuamme talliin. Jusun veljellä, Alexanderilla, oli viimeisen päälle laadukkaat (ja ihastuttavan perusväriset!) ratsastusvaatteet. Nyökkäsin nuorelle miehelle kohteliaan tervehdyksen, mutta keskityin sitten hevosiin.

”Tämä tässä on Trixia. Se on emänsä 4. rosengårdilaisvarsa ja voinkin sanoa, että varmasti kevyt ja nopea. Quick Trickin varsat ovat oikein näppäriä hyppääjiä.”
Arne avasi karsinanoven puhuessaan, ja pääsin rapsuttelemaan suloista, tähtipäistä ruunikkoa. Se oli ulkoisesti ehkä vähän Grannimainen tai tammaversio Lefasta, ja pistin merkille karvan kauniin kiillon. Karsinasta paljastui Jusu, joka oli mitä ilmeisimmin laittanut tamman kuntoon. Annoin Arnen jatkaa.
”Trixian isä on vielä näyttöjä vailla, mutta erittäin lupaava, Claristo Z.”
”Ahaa, zangersheide? Ei kai vain jotain sukua Castonille?” kysyin mietteliäänä ja hetkellisesti jopa häpeillen, kun olin livauttanut huippusiitosorin nimen ikään kuin muita lahjakkaita zangersheidejä ei olisikaan.
”Ja, juuri Castonin poika. Myös Claristosta povataan hyvää periyttäjää.”
Huokaisin henkisesti helpotuksesta ja katsahdin Trixiaa hyväksyvästi. Samassa Jusu lähti taluttamaan sitä maneesiin. Seurasin ratsukkoa kiltisti Arnen kannoilla, Alexanderin jättäytyessä maneesiin päättäväisesti etenevässä jonomuodostelmassamme viimeiseksi.

Trixia vaikutti uteliaalta, mutta ei yksinolo sitä suoranaisesti häirinnyt. Askeleet olivat kieltämättä matkaavoittavat, ja alkukäyntejä tunnollisesti taluttava Jusu sai harppoa tosissaan. Sitten, jonkun ajan ja Arnen pitkälle polveilevan sukuselonteon jälkeen, Jusu pysäytti Trixian maneesin keskelle ja Alexander kiipesi tanssahtelevan tamman kyytiin. Jalustimet olivat valmiiksi sopivat, joten tätä oli varmasti valmisteltu etukäteen. Tai ehkä Alexander ylipäätään ratsasti Rosengårdin nuoria Suomessa ollessaan, pohdiskelin.

Alexander kuiskasi siskolleen vähän töykeään sävyyn, mitä seurasi naisen pikainen poistuminen maneesilta. En saanut ihan selvää, mutta ruotsilta se kuulosti (”Hämta din favorit, ja vill spara Kami till sist”). Kepein askelin loikkiva Jusu lähti epäilemättä laittamaan seuraavaa ratsua valmiiksi.

Tamma näytti ihanan yhteistyöhaluiselta ja tykästyin etenkin sen laukkaan. Alexander ratsasti siististi ja päättäväisesti, ja tyylissä oli havaittavissa keskieurooppalaisuutta. Mies piti muodon aika lyhyenä ja ratsasti tammaa kuin se olisi valmiimpi kuin olikaan – mahdollisimman myyvästi siis. Tavallaan se ärsytti, tavallaan vaikutti. Tokihan tiesin katselevani nuorta, enkä olettanutkaan tamman olevan ihan valmis. Vaikka Trixia oli kyllä ihan yllättävän valmis. Tai sitten Alexander oli parempi esittelijä kuin hoksasinkaan.

Jossakin vaiheessa Jusu oli tullut maneesiin taluttamaan toista ruunikkoa, ja ratsujen vaihto tapahtui hyvin sulavasti.
”Belisa saattaa vaikuttaa tylsältä, mutta se on silti laadukas. Kiva ratsastettava, rehellinen”, Jusu sanoi viereltäni, kun Alexander oli tamman kanssa maneesin toisessa päässä.
”Niinhän se on”, Arnekin myötäili, ja ymmärsin, ettei ruunikko ollut Alexanderin suurimmassa suosiossa. Mies ratsasti jotenkin löysemmin ja välinpitämättömämmin, vaikka olisi voinut kuvitella, että juuri tästä hän olisi sitten halunnut eroon. Tai sitten minä ylitulkitsin.
”Belisalla on kyllä hyvä suku, puhtaat liikkeet, kiva hyppy ja, no, ei siinä ole oikeastaan mitään vikaa. Se ei vaan ole niin näyttävä”, Arne totesi rehellisesti, ja arvostin sitä. ”Se on itse asiassa meidän toisen polven kasvatti.”

Tarkkailin tammaa, ja yllätyksekseni pidin siitä. Jusu oli sanoissaan oikeassa. Vaikka Alexander ei oikeastaan edes yrittänyt saada tammaa esiintymään edukseen, se näytti silti kivalta. Helpolta, mutkattomalta, sellaiselta jolta kukaan ei odottanut mitään, mutta joka saattaisi varmalla suorittamisella hypätä voittoon. Sitä paitsi, oli ilahduttavaa nähdä noin järkevä 4-vuotias. Belisastahan voisi kuoriutua vielä vaikka mitä! Ja jos ei muuta, niin ainakin se saattaisi periyttää sievää luonnettaan. Sellaiselle perinnölle oli Amandan valitsemien orien jälkeen tarvetta.

Viimeinen tamma oli musta. Taas Jusu uskaltautui kommentoimaan pikaisesti – olin ennenkin huomannut, että nainen oli hevosista puhuessaan rohkeimmillaan. Selvästi myös välit isään olivat hyvät.
”Kamilan emä Karro on Alexanderin entinen ykköskisaratsu”, Jusu kertoi, mikä tavallaan selitti taas astetta ryhdikkäämpää ratsastusta. Vaikka no, oikeasti erot Alexanderin olemuksessa olivat hyvin minimaalisia. Ehkä jopa kuvittelin.

”Karron 5-vuotias poika Mirro on jäänyt meille, ruuna hyppää aivan mielettömän hyvin. Myös Kamilalla on hyppykyky kohdallaan. Se saattaa näyttää vähän rumalta ankanpoikaselta, mutta hypätessään se loistaa”, Arne vakuutteli. ”Kamilan isä on Suomessa yhden kauden astunut holstainerori Cool Vibes, ja sen emänisä De Hero ja emänemä Rosengårds Keela taas asuvat yhä meillä. Näet nekin halutessasi.”

Katselin tammaa nyökytellen, vaikken ollut ihan samaa mieltä Arnen kanssa, rumuudesta siis. Minusta se oli nimenomaan todella kaunis pölyisen mustassa värityksessään. Aavistuksen kyömyssä päässä oli jotakin arvokasta. Kahden muun tamman tavoin Kamilakin oli nuori, mutta silti selkeästi rohkea. Sen askeleet eivät ehkä olleet kauniita, mutta toimivia. Takaosassa oli jo havaittavaa lihasta.

Tuijottaessani mustan nuoren tamman tasaista siirtymistä laukasta kevyeen loppuraviin totesin joutuneeni vaikeuksiin. Olin pitänyt jokaisesta, vaikka minun oli ollut tarkoitus rajata yksi tammoista edes ajatuksen tasolla pois. Tai laittaa ne mielessäni paremmuusjärjestykseen. Häkeltyneenä päädyin vain kättelemään ja kiittämään Arnea, sekä hymyilemään Jusulle (ennen kuin tämä säntäsi ottamaan groomin tehtävät haltuun selkeästi aivan liian tärkeältä veljeltään, joka muuten hävisi paikalta nopeammin kuin ehdin huomatakaan).
 

Tulimme Innan kanssa samaa matkaa yhdellä trailerilla, vaikka periaatteessa koko porukka olisi voinut käyttää Auburnin isoa hevosrekkaa. Olin vähän jopa odottanut yhteistä matkustusrupeamaa Innan kanssa, vaikka lopulta autossa vallitseva tunnelma olikin vähintään outo. Rupattelimme kyllä niitä näitä koko ajan, mutta ihan pientä kiusallisuutta oli aistittavissa. Sen oli pakko johtua selvittämättömästä Verneri-asiasta, mutten oikein saanut asiaa puheeksi, eikä kyllä Innakaan. Mitenkään liian vaivaantunutta meillä ei kuitenkaan ollut, ja totta puhuakseni tämä leiri Rosengårdissa hermostutti minua enemmän. Siis ensinnäkin: mikä kumman leiri?!

Ja noin vain olimme perillä.
”Tervetuloa, tervetuloa.”
Jusun isällä oli lämmin ääni, napakka mutta pehmeä kädenpuristus ja ystävälliset silmät. Sitten Tytti (päivää, hauska tavata) ja Jessi (hei hauska tavata), sekä puheet Henrikistä joka oli myöhässä.

Hymyilin hermostuneen maltillisesti ja olin hyvilläni siitä, että Ankan saattoi purkaa kopista ilman mitään ohjelmanumeroa. Vastaanotto oli ihanan lämmin, mutta tilan emäntää ei näkynyt missään. Poissaolo oli tässä tapauksessa suurempi loukkaus kuin epäystävällinen tervehdys olisi ollut, ja vatsassani muljahti.

Avasimme Innan kanssa trailerin takaluukkua, kun satuin katsahtamaan tallimme nuorta paria. Sekä Rasmus (no, ehkä erityisesti Rasmus) että Jusu näyttivät siltä kuin näillä olisi juuri tullut varsakakat housuun. Sain pariskunnan hermostuksesta ihmeellistä voimaa – eihän minulla lopultakaan ollut mitään hermosteltavaa. Rasmuksen piti tehdä vaikutus perheeseen, Jusun perheellään meihin, ja heidän hevostensa pitäisi tehdä vaikutus minuun. Niinhän se oli, eikö? Tuskinpa Susanne sentään kutsuisi kokeilemaan kasvattejaan vain kertoakseen, että ne oli juuri myyty toisaalle.

Ryhdyin napsimaan Ankalta kuljetussuojia jaloista heti trailerin vieressä, kun napakka Tytti tuli auttamaan ja irrottamaan suojia toiselta puolelta. Kiitin kohteliaasti ja viskelin suojat trailerin välitilaan muiden tavaroiden seuraksi. Talliin kiirehtivistä ja yhä hevosiaan purkavista muista välittämättä taluttelin Ankkaa kaikessa rauhassa Rosengårdin pihamaalla. Katsoin ensin käynnin puhtautta ja hoputin neitoa reippaampaan askellukseen. Tarkastelu oli jäänyt päälle, sillä Eelalla oli nuorempana ollut tapana potkia itselleen kuljetuksen aikana kaikenlaisia pikkunirhaumia ja minivenähdyksiä, kunnes sen jalat suorastaan muumioitiin. Ankka vaikutti kuitenkin lupsakalta itseltään, joskin korvat olivat odottavassa ja innokkaassa hörössä.

Vihdoin maltoin siirtää katseeni Ankan kintuista kartanoon ja tiluksille. Rosengård oli hieno, ja tunsin kateellisen pistoksen. Myös Auburn – tai oikeammin Kastanjan kartano – oli ollut yhtä hieno, ennen kuin tulipalo pilasi kaiken. Toki olimme Amandan kanssa entisöineet kaiken tismalleen sellaiseksi kuin tilat olivat olleetkin, mutta ajan tuomaa patinaa oli erittäin hankala feikata. Viime vuonna kasvatetut pensaat eivät mitenkään näyttäneet yhtä majesteettisilta kuin vuosikymmeniä samanlaisina hoidetut kasvit tai ikivanhat puut.

Olihan meilläkin jotain säilynyt, se yksi suuri hevoskastanja esimerkiksi, mutta perinnemaisemassa oli säröjä. Rosengårdissa ei ollut. Tilaa oli vaalittu arvokkaasti, eikä sen ollut annettu myöskään rapistua. Modernisointia oli tehty julkisivuun hyvin vähän, tai sitten vain erityisen tyylikkäästi. Kaikesta paistoi sukuraha ja suomenruotsalaisuus (vai johtuiko jälkimmäinen vaikutelma tiedosta?).

Unohduin tuijottamaan kartanoa matkan päästä, kun havahduin pieneen liikkeeseen. Heilahtivatko ylimmän kerroksen verhot, vai näinkö omia harhojani? Ankka kyllästyi samalla sekunnilla haaveilevaan taluttajaansa ja kiskaisi päänsä alas nurmelle. Horjahdin pienesti ja palasin todellisuuteen. Kyllä, olin nähnyt näkyjä, sillä eihän kukaan alle eläkeikäinen vakoillut verhojen välistä vieraitaan. Eihän?  

Puhelin on soinut sinnikkäästi tallitakin taskussa, ja kun vihdoin katsoin ruutua, vedin pitkän henkäyksen.
’Lotta A. soittaa’
Vilkuilin ympärilleni Rosengårdin kauniilla tiluksilla, mutta olin oletettavasti yksin. Hämmentävä maastoretki oli takanapäin ja päivän ohjelma vaikutti jo käsitellyltä. Olin kävelyttänyt Ankkaa ja hoitanut sitä tarpeettoman kauan, tuijotellut Rosengårdien hevosia uteliaana ja lopulta lähtenyt yksin lenkille. Hölkätessä saisi selvitettyä ajatuksiaan, mutta tähän puheluun olisi vastattava ensin.

”Hei”, henkäisin esittelemättä.
”Öh, hei Isabella”, Lotan ääni aloitti vähän epäröiden.
”Niin?”
”Tuota... Ajattelin vain, että olitko antamassa minulle jotakin hoito-ohjeita? Tai... jotain.”
Lotta kuulosti vähän vaivautuneelta, ja epäilykseni heräsivät.
”Onko Minalla joku hätänä?” kysyin kulmiani kurtistaen.
”Ei, ei ole. Sillä on kaikki hyvin. Ajattelin... että pitääkö minun tehdä jotain erityistä. Tai että kuka on vastuussa, nyt kun olet siellä vielä tiistaihin”, Lotta jatkoi, enkä tosiaan pysynyt kärryillä.
”Siis ei sinun tarvitse tehdä mitään erityistä, tarkkailet vaan Minan käytöstä ja soitat tarvittaessa Merjalle. Gabriella on tietoinen tietysti myös, ja pitää pullukkaa silmällä työnsä lomassa”, selitin rauhallisesti.

Puhelimessa tuli ihmeen hiljaista.
”Tuota”, Lotta henkäisi sitten. ”Siis sehän on varsonut. Tiesit etkö tiennytkin?”
Jäädyin. Ihan totaalisesti.
Etkö tiennytkin?
EN.
En tiennyt.
Miten se oli mahdollista?!


”Huh se on kyllä jo todella paksu”, sanoin.
”Niin”, Lotta vastasi, ja kyyristyimme molemmat kurkistelemaan rautiaan nisiä. ”Se puhisee ja tuhisee jo aika paljon, ja liikkuu vähän vaikeasti.”
”Mmmh”, mutisin vain. Varsominen olisi jo voinut käynnistyä, mutta näköjään Mina oli ajatellut pihtailla. Punatukkainen vuokraajani oli jatkanut kiltisti Minan hoitamista ja päivittäisiä tarkastuksia, vaikka ratsastikin väliaikaisesti Rillaa. Tällä tankkerilla ei tosiaan esitettäisi yhtäkään kouluohjelmaa, ei edes tallin omissa kisoissa.

”Kaipa se sitten kohta poksahtaa”, huokaisin ja päätin soittaa ennakoivan puhelun Merjalle. Puhelu oli nopeasti ohi, ja Merja vakuutti olevansa henkilökohtaisesti maisemissa seuraavat pari viikkoa. Eläinlääkärimme tulisi vielä illasta tekemään pikaisen tarkistuksen, vaikka mitään syytä huolelle ei vaikuttanut olevan. Lotta jäi harjaamaan valtavaksi muuttunutta Minaa käytävälle ja nyökkäsin tälle hyväksyvästi.


Olin yhä mykistynyt.
”Ahaa. Ehkä Merja sitten unohti kertoa.”
”Itse asiassa.. tuota... Olin täällä eilen kun Mina varsoi, ja Amanda sanoi soittavansa sinulle pikimmiten. Amanda on varmasti unohtanut”, Lotta selitti.
Niin. Unohtanut. Vaikka toki oli hyvä, jos Lotta uskoi niin. Minä en niellyt sitä lainkaan. Amanda oli täysin tahallisesti jättänyt kertomatta, että tammani oli varsonut. Toki syntynyt varsa oli koulusukuinen ja siten tavallaan siskon vastuualueella, mutta kyllä tämä oli ihan muuta ilkeilyä...
”Niinpä niin. Amanda on ollut kouluvarsasta hirveän innoissaan. Unohtaminen on ihan ymmärrettävää, ehkä heille on tullut Merjan kanssa sekaannus. Äskenkö se syntyi?” kysyin tasaisella äänellä.
”Ei... vaan eilen. Aika lailla heti teidän lähtönne jälkeen”, Lotta vastasi. En kehdannut kysyä enempää, vaan keskityin hengittelemään. Kunhan puhelu olisi ohi, avaisin välittömästi varsomiskamerasovelluksen ja yrittäisin selvittää sen pikselöitynyttä kuvaa tuijottaen varsan sukupuolen ja värin.

Lotta oli kuitenkin sekä nokkela että hienotunteinen. Nainen tulkitsi vaivaantuneen hiljaisuuden ihan oikein.
”Se on todella pitkäkinttuinen, tumma ori.”
”Ai, kiva kuulla. Ja hei, siitä vastuuasiasta. Amanda ja Gabriella osaavat varmasti antaa ohjeita, mutta ulkoiluttakaa niitä vain vähän kerrallaan, ainakin jos on näin viileää ja ensin kaksistaan. Sitten tilanteen mukaan ne voi laittaa Eelan ja Lyylin kanssa samaan tarhaan. Amanda varmasti ohjeistaa myös”, sanoin ja peittelin katkeruuden äänestäni parhaani mukaan. ”Ja kiitos kun soitit!”

Laskin puhelimen korvaltani ja olo tuntui oudon tyhjältä. Mina oli varsonut eilen, ja minä, tammanomistaja ja toinen kasvattajista, sain tietää vasta tänään. Jo yhden päivän viive tiedonkulussa oli nöyryyttävä. En ihmettelisi, vaikka jopa asiaan täysin liittymätön Rouva Susanne Rosengård olisi ehtinyt kuulla tammani varsomisesta ennen minua.

Jatkoin polkua eteenpäin kauniin syksyisessä maisemassa ja tappelin sovelluksen kanssa. Sitten kuva alkoi toimia, mutta karsina oli tyhjä. Mitä hittoa tämä nyt oli?!
Ja sitten puhelin kilahti.

Amanda viestitti, pokkana vain.
’Mauvelouksesta on tehty jo ostotarjous. En hyväksynyt sitä vielä.’
Hah! Vai ei hyväksynyt, kuinka ystävällistä. Nimen sisko oli silti näköjään päättänyt yksinään. Mitä jos en olisi vielä edes kuullut varsasta? Mitä Amanda oletti minun vastaavan? Tai sitten sisko oli nähnyt tai kuullut Lotan puhelun ja piruili kanssani. Oli miten oli, en alkaisi kiukuttelemaan. Vastasin vain ’Ok’, kun puhelin kilahti heti uudelleen.

Ihana, tunnollinen Lotta laittoi juuri WhatsApp-viestin.
’Ensimmäinen ulkoilu. Eikö ole komea? ’