Toisen väriset tammat

Auburnissa keskiviikkona 13.1.2021.
Jusu ja @Matilda T. vaihtavat ratsuja.

Se oli ehkä ollut vain ohimenevä heitto, mutta jonkun aikaa aprikoituani olin silti päättänyt tarttua siihen. Sormet jännityksestä tutisten mä olin laittanut viestin Matildalle, joka oli ihan itse ehdottanut hevosvaihtoa, kun me oltiin viimeksi kohdattu. Oli olemassa riski, että Matilda järkyttyisi mun typeryydestä, kun otin sen sanat tosissani, mutta sitten taas toisaalta... ellei Matilda Tammilehdon sanoja ottanut todesta, niin kenen sitten? Se ei ollut Kallan suurin luikurinlaskettelija. Olisi ollut arvioni mukaan vähäsen epäluonteenomaista, jos se olisikin yhtäkkiä alkanut lämpimikseen luritella kohteliaisuusvitsejä.

Enkä ollut osunut arvioineni kovinkaan väärään. Sen saatoin päätellä Matildan vastauksesta, joka tuli melko nopeasti oman viestini perään. Se vain ehdotti sopivaa ajankohtaa ja lisäsi hetken päästä, että tekisi hyvää päästä taas uuden hevosen selkään.

Piki todella oli Matildalle upouusi ratsukokemus. Mä itse olin kokeillut Zeliaa ennenkin, enkä odottanut kovin suurta kulttuurishokkia, mutta suhtauduin silti uteliaasti siihen, miten tamma olisi kehittynyt sitten viimeisimmän ratsastukseni. Enemmän mua hermostutti Piki, joka kuljetti mua keinuvassa käynnissä kohti Auburnia.

Olimme sopineet tapaavamme maneesissa, ja sinne suuntasinkin, vaikka päivä oli niin hirmuisen kaunis, että olisi turha hukata sitä sisällä kykkimiseen. Oli kuitenkin mukavampi viikata Pikin loimi ja oma päällitakkini, jota en uskonut tosissaan ratsastaessani tarvitsevani, maneesin katsomoon. Kun Matilda hyvin pian liittyi punaisen tammansa kanssa seuraamme, väläytin tälle hymyn ja ehdotin kokeilevasti:
"Heippa! Mietin että pitäisikö käydä katsomassa, onko kenttä missään kunnossa? Olisi kiva olla ulkona, kun on niin aurinkoista."

Ehkä se oli kaajapurolaisille ominaista ulkoilmahenkisyyttä, mietin Matildan vastausta odotellessani. Ehkä auburnlainen hevosenvaihtokumppanini halusikin mieluummin pysytellä sisällä.

Koska olin saanut varustettua Zelian ajoissa valmiiksi, olin lähtenyt kävelyttämään tammaa maasta käsin lähimaastoissa. Se oli ollut hyvä ratkaisu, koska tallissa hieman levottomalta vaikuttanut Zelia oli rauhoittunut heti ulos päästyään. Kohensin huolimattomasti tamman selkään aseteltua enkkuvilttiä, ennen kuin se pudottaisi mennessään myös alla olevan ratsastusloimen ja vilkaisin kelloa, joka kertoi meidän ehtivän maneesille juuri ja juuri sovittuun aikaan mennessä.

"Moi", tervehdin Jusua, joka oli jo mustan tammansa - Pikin - kanssa maneesissa. "Joo, käydään vaan. Zelia ainakin nautti ulkoilmasta, kävin taluttelemassa sitä maastossa."
Zelian korvat pyörivät kysyvinä, kun se yritti selvästi päättää, kuinka suhtautua uuteen hevostuttavuuteen, jonka korvat olivat vastaavasti nauliintuneet uteliaasti pystyyn.

"Tämä tuntuu aika hyvältä", totesin käveltyäni hetken kentällä, joka näytti koskemattomalta. Se ei tarkoittanut, etteikö ulkokenttää olisi käytetty talvikaudella lainkaan, sillä viimeöinen lumisade oli saattanut hyvinkin häivyttää kavionpainaumat. Pakkasilma ei tuntunut liian kylmältä ja koska Zelia oli jo kävellyt alkukäynnit, nostin enkkuviltin tamman selästä aidalle.

"Juoksutin tämän eilen valmennuksen jälkeen ja tein maanantaina puomeja, eli se on varmaan ihan ok", kerroin Jusulle ojentaessa kättäni ottaakseni vastaan Pikin ohjat ilman, että päästäisin Zelian liian lähelle mustaa tammaa.

Tietysti mulle olisi käynyt myös maneesissa ratsastaminen. Jos Matilda olisi ehdottanut maastoon lähtemistä, mä olisin taipunut siihenkin. Kun me mentiin ulos hevosinemme, musta tuntui melkein samalta kuin silloin, kun mä vuoden vasta vaihduttua kielsin Alexanderia kutsumasta mua Fifiksi. Olin sanonut, miten mä toivoin asioiden menevän, ja tässä sitä nyt oltiin: hyväpohjaisella, lumisella kentällä vaihtamassa hevostemme ohjanperiä.

Zelia olisi "varmaan ihan ok", enkä epäillyt hetkeäkään Matildan sanoja. Mutta mitä Piki olisi? Voi kun mä olisin voinut tietää sen etukäteen.

Ehkä vähän irvistinkin sitä ajatellessani.

"Kuulostaa hyvältä. Piki puolestaan... Piki ei oikeastaan ole ihan sellainen kuin se on ollut parhaimmillaan", kerroin suoraan enkä taatusti saanut huolta pidettyä pois kasvoiltani. Tietysti mä halusin muiden pitävän hevosestani, ja ennen kaikea työstä, jota mä olin sen kanssa tehnyt. Sitten kohautin kuitenkin olkiani. "Varmaan ymmärrät. Kun sen varsan vieroituksestakaan ei ole kovin pitkä aika. Meillä oli eilen valmennus."

Jos musta tamma olisikin valmennuksesta väsynyt, se ei tietysti Pikin kohdalla tarkoittanut kovinkaan usein laiskaa ja hidasta. Sen Matilda kuitenkin varmaan huomaisi ennen pitkää itsekin. Nousin Zelian selkään ja pidensin jalustimia. Halusin käydä reippaasti toimeen, sillä pelkkää seisoskelua ajatellan minulla oli turhan vähän vaatetta päällä. Kauan ei kylmä vaivaisi, arvelin, ja vilkaisin mietteliäänä Pikiä. Minusta se oli kiltti ja hauska hevonen, mutta jäisi nähtäväksi, mitä sillä ensi kertaa ratsastava Matilda olisi siitä mieltä.

Piki nuuhki talvikeliin vähän viileiden, muttei sentään kaikista ohuimpien kesähanskojen pintaa, kun vietin pienen, ohimenevän hetken tamman kanssa maasta käsin. Tarkkailin sen eleitä kokeillessani satulavyön kireyden ja säätäessäni jalustinten pituuden. Musta tamma liikahti selkäännoustessa, mutta sain sen malttamaan sen verran, että pääsin satulaan - mutten yhtään enempää.

Pikin askel oli reipas ja kiireiseksikin taipuva, mutta annoin tamman kävellä kierroksen pidemmällä kaulalla. En tiennyt, kuinka usein tamma liikkui muiden kuin Jusun ratsastamana, joten halusin antaa sille varmuuden vuoksi hetken prosessoida asiaa. Vilkaisin Zeliaa kootessani ohjia kevyelle tuntumalle ja toivoin, että tamman selässä aiemminkin istunut Jusu saisi ruunikosta irti samanlaisia pätkiä, joita piirtopää oli mullekin lähiaikoina tarjoillut.

Tunnustelin Pikin käyntiä hetken, kunnes siirsin tamman raviin. Piki lähti kuin tykin suusta ja lipsahti pois tuntumalta, jota olin muovannut käynnissä. En kuitenkaan ottanut asiasta stressiä, vaan keskityin mukailemaan tamman liikettä pitäen ohjastuntuman kuitenkin tasaisena, jotta tamman olisi turvallista tukeutua siihen. Jo muutamalla kevyellä sisäkäden myötäämisellä sain Pikin taas luottamaan ohjastuntumaan ja rentouttamaan ylälinjaansa pykälän, mikä taas vapautti mulle mahdolisuuden keskittää huomioni kevennykseni rauhoittamiseen.

"Kauan tämä oli nyt ollutkaan treenissä?" kysyin Jusulta, kun ravasin tarpeeksi läheltä Zeliaa eikä mun siten tarvinnut huutaa kysymystäni. Pikin raviin oli alkanut muotoutua jonkinlainen tahti, jonka puitteissa saatoin kääntää tamman voltille kulmissa ja hakea siihen entistä parempaa ja vakaampaa tuntumaa.

Zeliassa oli sitä jotakin omituista tuttuutta, joka joidenkin hevosten selkään kiivetessä vaan iski. Oli kuin olisin ratsastanut sillä paljonkin... ja sitten ei kuitenkaan. Matilda oli sanonut talutelleensa tammaa, joten otin melko pian ohjia tuntumalle ja ryhdyin tunnustelemaan, millä mielellä ratsuni tänään oli ja osasinko itse ensinkään ratsastaa sillä.

Olin ehtinyt tehdä muutaman pienen pätkän ravia, ennen kuin Matilda havahdutti mut keskittymisen kuplasta, johon olin jo ehtinyt upota.

"Treenissä?" toistin, lähinnä itseäni herätelläkseni ja antaakseni itselleni aikaa miettiä ilman että Matilda luulisi, etten ollut kuullut häntä. "Se sai ihan vaan olla koko kesän. Joskus syyskuussa kävin ekaa kertaa selässä, mutta varsa pyöri mukana. Ei tehty paljon mitään. Ulpu, se Akun ratsuttaja kesältä, alkoi käydä ratsastamassa Pikiä syys- ja lokakuun taitteessa, niin siitä kai sen treenit alkoi."

Kiitin Zeliaa siivosta siirtymisestä käyntiin sisäkäden silityksellä, jonka mukana ohjastuntuma hetkeksi keveni.

"Mä en ole ratsastanut sitä itse paljonkaan ennen kuin opinnoista alkoi joululoma", tunnustin vielä Matildalle. "Otettiin ekat pienet hypytkin vasta ihan loppuvuodesta."

Zelian huomio kiinnittyi johonkin ihan muualle kuin muhun. Katsahdin tallipihan suuntaan ja havaitsin kahden ratsukon palaavan maastosta ja pysähtyvän suihkulähteen luo. Olisin tunnistanut Kamin missä vain, ja Lyylistäkin oli vaikea erehtyä läiskineen päivineen (vaikka Auburnissa olikin tätä nykyä perin värikästä hevosväkeä yhden käden sormien tarpeiksi).

"Se on siis ihan kesken", jatkoin, kun ympyrälle kääntämäni Zelia taas kulki tasaisen kauniisti sinne minne halusin. "Toisin kuin tämä. Tämä on mennyt tosi paljon eteenpäin sitten viime kerran. Sen tuntee jo nyt." Mielessäni hypähteli mahdollisuuksia: mitä kaikkea Zelian kanssa tänään voisinkaan tehdä? Ei mitään superraskasta tietenkään. Tarkoitukseni ei ollut jättää jälkeeni uuvahtanutta ratsurukkaa.

Olin toki tiennyt Pikin varsoneen viime keväänä, mutta oli hyödyllistä saada tietoa tamman paluusta ratsuksi varsaloman jälkeen. Se myös helpotti keskittymään yksinkertaisiin asioihin sen sijaan, että olisin jäänyt tavoittelemaan vakautt aja tasapainoa liiaksi - sitä oli tarjolla vain sen verran, mihin Piki sillä hetkellä kykeni. Mun täytyi myös muistuttaa itseäni siitä, että tamma oli Zeliaa nuorempi ja ettei se välttämättä tulisi rentoutumaan täysin uuden ratsastajan kanssa, ainakaan näin ensimmäisellä kerralla.

"Kiva kuulla, että joku muukin tuntee sen", vastasin Jusun kehuihin Zeliasta. "Se on kypsynyt paljon viimeisen puolen vuoden aikana ja olen tyytyväinen siihen, että se on nyt kehittynyt nimenomaan sileällä."
Vaikka olin saanut valmentajilta, niin Laurilta kuin Isabellaltakin, positiivista ja kehittävää palautetta Zeliasta, oli joulutauko tehnyt tehtävänsä. En nimittäin ollut uskoa tamman ratsastettavuuden nousujohteisuutta joulutauolla, joka valmennuksista oli tullut. Zelia oli myös saanut lomailla joulun aikaan ja ehkä tamma olikin käyttänyt ajan hyödyksi kypsyttelemällä kaikkea syksyn aikana oppimaansa.

Palautin huomioni Pikiin, jonka kanssa vaihdoin suunnan ravatakseni myös vasempaan kierrokseen. Tamma ei enää pyrkinyt juoksemaan pois altani, mutta sen tahti tuppasi kiihtymään etenkin kaarteissa, joissa tasapaino joutui koetukselle. Tämä sai mut myös tarkastelemaan etenkin ulkoapujani ja tukemaan Pikiä entistä huolellisemmin, jotten vahingossa itse horjuttaisi tammaa.

Piki venytti heti kaulaansa, kun siirsin tamman käyntiin ja annoin sille hetkeksi pidempää ohjaa, jotta se saisi makustella asioita rauhassa ennen kuin jatkaisin ravin työstämistä sen verran, että viitsisin ottaa laukkaa. Pikin kanssa kävellessä mulla oli myös aikaa katsella Zeliaa, jota oli aina yhtä mielekästä nähdä jonkun toisen ratsastamana.

"Kypsynyt nimenomaan", myötäilin Matildan sanoja, jotka tuntuivat erityisen tosilta. Zelia ei tuntunut räpiköivältä lapsihevoselta. Sen saman kasvupolun olin käynyt läpi Grannin kanssa, joka oli kääntynyt kuin varkain kahdeksanvuotiaaksi. Kirkas oivallus välähti taas mielessä, kun nostin ensimmäistä kertaa laukan ja tunsin ensiaskeleista lähtien Zelian laukan muuttuneen siihen nähden, millaista muistin sen olleen.

Vain harvat asiat elämässä olivat yhtä palkitsevia kuin nuorten hevosten vieminen uralla eteenpäin. Enkä tarkoittanut kilpailutavoitteita, vaan tätä kaikkea muuta: sitä kehitystä ja muutosta, joka tapahtui kotona ja mahdollisti kilpailutason noston ja paremmat tulokset, jos niitä tavoitteli.

En vaatinut Zelialta juuri muuta kuin rytmikästä, rennosti etenevää laukkaa ja suoruutta. Kannustin sitä hieman pidempään raamiin, kun se tuntui hakeutuvan lyhyelle kaulalle ja tuntuman taakse. Tamma reagoi oman ratsastukseni muutokseen juuri kuten toivoin, ja hyvä tunne valtasi mielen. Olin osannut lukea hevosta siinä hetkessä ja toimia oikein, ja taustani huomioiden sen ei pitäisi olla suurikaan ihme. Sellaista hevosurheilu kuitenkin minulle oli: pienimmissä onnistumisissa kiteytyi sama riemu kuin onnistuneen radan jälkeen. Onnistunut ratai koostui niistä pienistä onnistumisista.

Jos Rasmus olisi sillä hetkellä kysynyt, että eikö voitaisi jäädä kesän lopuksi Saksaan ja heittäytyä hevoselämän vietäväksi, olisin saattanut villisti suostua.

Istuin tiiviimmin satulaan ja valmistelin siirtymisen. Pidin siitä ravista, jota Zelia laukkapätkän jälkeen tarjosi, ja pyrin säilyttämään sen vaihtaessani suuntaa.

"Miltä se tänään vaikuttaa?" kysyin Matildalta ottaessani pienen käyntitauon ehtiäkseni vähän katselemaan Pikiäkin. Talviaurinko silitteli selkää ja hevosten polkema hanki piti narinaansa. Tuli rento olo, ja hymyilin sanoessani: "Toivottavasti ei ainakaan olosuhteisiinsa nähden hirveältä."

Zelia vaikutti työorientoituneelta, mikä tuntui huojentavana hengenvetona rintakehässä. Jusulla oli tietenkin osaaminen ja ymmärrys nuoriin hevosiin, vaikkei Zelia ollutkaan enää nuorimmasta päästä, mutta tammani tuntien ruunikko olisi voinut myös asettaa omat haasteensa tekemiseen. Nyt Zelia kuitenkin vaikutti hyväntuuliselta ja selkeästi nautti ulkona työskentelemisestä, minkä olinkin huomioinut tamman viikko-ohjelmassa alusta alkaen.

Kokosin ohjat takaisin tuntumalle, siirsin Pikin raviin ja jatkoin keventämistä vielä hetken saadakseni tamman ravin mahdollisimman hyvään tasapainoon. Musta tamma alkoi pysyä tasaisemmin tuntumalla, joten keskityin tahtiin lähinnä istuntani kautta saaden sille melko hyvän vastineen. Istuin satulaan vain muutaman askeleen ajaksi, ennen kuin käytin kaarteen hyödykseni ja nostin laukan myödäten Pikille sisäohjasta vihjatakseni, etten halunnut tamman jännittävän ylälinjaansa vaan pitämään saman rentouden myös laukassa.

Huomasin Jusun siirtäneen Zelian käyntiin, mutta jatkoin vielä työskentelyä Pikin kanssa, koska tamman laukka oli lähtenyt rullaamaan mukavasti istuttuani hetken kevyemmässä istunnassa. Nyt mä nimittäin saatoin istuttaa itseni syvälle satulaan ja pyrkiä keskivartalolla hallitsemaan tahtia samaan tapaan kuin ravissakin. Piki pärskähteli laukan rytmissä, kun kehuin kaulaansa hyvin pidentävää tammaa reilulla silityksellä.

"Hyvältä", vastasin Jusulle siirrettyäni Pikin hetkeksi ravin kautta käyntiin ennen toisen laukan ottamista. "Tuntuihan se alkuun vähän huteralta - mikä ei ole ihme, kun en ole taas hetkeen ratsastanut tällaisia nuorempia - mutta sieltä se balanssi pikkuhiljaa tulee, pieninä pätkinä."
Hymyilin sanojeni päätteeksi, koska halusin ilmaista pitäväni Pikin herkkyydestä ja siitä, että tamma tuntui yrittävän parhaansa. Sellaisten hevosten kanssa oli aina ilo työskennellä ja Piki oli ehdottomasti aihio, josta voisi olla vielä vaikka mihin.

Oli hupaisaa, kuinka mun helpottunut pitkä uloshengitykseni sai Zelian kääntämään korviaan mun suuntaan. Jep, kuulolla oli, vaikkei tehty kummoisia.

"Hyvä. Ollaan Ulpun kanssa suunniteltu sille töitä sileällä alkuvuodeksi, ehkä enemmän sileänvalmennuksiakin", kertoilin ja pohdiskelin, mitä tapahtuisi, jos veisin Pikin pitkästä aikaa jonkun ihan uuden valmentajan silmien eteen. "Hypätähän se osaa, kunhan esteiden välissä tapahtuu oikeita asioita. Ei sen kanssa ole kiire radoillekaan."

Sitä mukaan ei olisi mullakaan. En ollut kirjannut kalenteriini mitään kisakauden avaukseen liittyvää. Ties kuinka pitkälle vuotta mentäisiin, ennen kuin mä ehtisin tai edes haluaisin mukaan toimintaan. Toisaalta... kilpailut olivat aina rytmittäneet elämääni hevosten kanssa ja luoneet treeniin kiintopisteitä, joita kohti edetä. Osaisinko vain ratsastella kotosalla? Katoaisiko tekemisestäni jokin olennainen fokuksen siivu?

Kylmyys alkoi muistutella itsestään. Herättelin itseni ja hevosen palatakseni laukkatyön pariin. Olin nähnyt Zelialta hyvää laukkaa aivan hiljattain, silloin kun koko hevosenvaihtoidea oli syntynyt, ja haastoin itseäni: saisinko ratsastettua siitä esiin samanmoista?

Jusun ja tämän mainitseman Ulpun suunnitelmat kuulostivat järkeviltä, sillä tiesin varsin hyvin sileällä työskentelemisen merkityksen esteratsujen kehittymisessä. Vaikka olin rakentanut Zeliaa rauhassa ja estekorkeudet olivat pysyneet pitkään jopa liioitellun maltillisina, olin vasta viime vuoden aikana herännyt siihen, että mun täytyisi pyrkiä nostamaan vaatimustasoa myös sileällä. Ei riittänyt, että Zelian ratsastettavuus pysyi sileällä hyvänä, vaan tammalle täytyi tarjota myös mahdollisuus kehittyä samassa suhteessa tehtävien haastavuustason nousemisen kanssa.

Toinen laukka tuntui alkuun haastavammalta ja sainkin ottaa siitä syyn niskoilleni, sillä huomasin painoni valahtaneen liiaksi vasemmalle ja Piki herkkänä ratsuna reagoi siihen välittömästi. Käänsin tamman päädyssä suurelle ympyrälle hyvilläni kentän tarjoamasta tilasta ja annoin sen taas laukata kierroksen vapaammin, ennen kuin istuin satulaan ja kokeilin, mihin asti Piki antoi mun työstää laukkaansa. Ensimmäinen pidäte oli selvästi liian suuri ja tamma horjahti raviin, mutta toisella yrityksellä sain sitä viipyilemään ja tunsin, kuinka se pyrki parhaansa mukaan polkemaan takaosaansa paremmin alleen. Kehuin heti ja varoin antamasta istunnasta piiruakaan periksi nyt, kun Piki oli selvästi ymmärtänyt pyyntöni.

En viitsinyt vaatia tammalta liikaa, sillä se oli Jusun kertoman mukaan ollut edellisenä päivänä valmennuksessa. Niinpä siirsin tamman raviin, palautin sen takaisin uralle ja tein pitkälle sivulle loivan kiemuran istuen perusistunnassa voidakseni tunnustella Pikin ravia paremmin. Sain tehdä keskivartalollani töitä istuakseni vakaasti tamman hieman horjuvassa ravissa, mutta pidin siitä, ettei Piki lähtenyt vaivihkaa kiihdyttämään tahtiaan.

Koska musta tamma oli tehnyt mun mittapuullani hyvää työtä, aloin keventää sen kanssa toivoen, ettei Jusu sen vuoksi alkaisi kiirehtiä Zelian kanssa.
"Sillä ei ole ollut mitenkään rankka alkuviikko, eli mene vain rauhassa", kiirehdin varmuuden vuoksi kommentoimaan. Tein kevyessä ravissa voltteja ja ympyröitä, joiden kautta hain Pikiä pidemmälle kaulalle ja joiden aikana ehdin myös kuikuilla kätevästi Zelian suuntaan.

En nyt menisi sanomaan, että yhteistyömme Zelian kanssa oli saumatonta. Välillä sen, kuten toki minkä tahansa muunkin hevosen kanssa, sattui pieniä hupsuja kommunikaatiokatkoksia. Tunsin omassa kehossani tutummilla hevosilla ratsastamista selkeämmin sen, kuinka aiempaa elämääni vähäisempi ratsastus oli jo alkanut vaikuttaa lihasmuistiin, koordinaatioon, kuntoon ja ylipäänsä kykyyni reagoida muuttuviin tilanteisiin. Pienen elämän mittainen kokemus ei kadonnut tuhkana tuuleen, mutta olihan sillä eroa, ratsastiko kolme hevosta päivässä vai kolmesti viikossa yhden.

"Huh", puuskahdin, kun siirsin Zelian raviin ja ryhdyin keventämään Matildan tehtyä niin Pikin kanssa jo jonkun verran aiemmin. "Kyllä se tuntuu, etten oo ratsastanut puoleen vuoteen päivittäin enkä juuri muilla kuin omillani."

Huoli tarrasi mieleen, ja vitsin varjolla sanoin sen ääneen ajatellen, että ehkä sitten se ei saisi niin suurta asemaa pääni sisällä:
"Saapa nähdä kuinka käy kesällä, kun lähdetään varmaan Rasmuksen kanssa taas Dierkille! Voi olla ratsastuskunto koetuksella."

Oli kuitenkin positiivista, että pystyin puhumaan ja keventämään yhtäaikaisesti puuskuttamatta. Kylmä ei kuitenkaan enää ollut, ja kiitin valintaani toppatakin riisumisesta. Se oli Purtsilassa kätevä ja tarpeellinen vaate, mutta nyt olisin kiehunut.

"Mitä sä toivot tältä vuodelta?" kysyin viitattuani omiin tulevaisuudensuunnitelmiini, ja tarkensin, jotten vaikuttaisi tungettelevalta: "Zelian kanssa?"

"Ratsastuskunto katoaa kyllä yllättävän nopeasti", myötäilin Jusua ja mietin, kuinka kauan olin rakentanut sitä itselleni takaisin palattuani lajin pariin vuosien tauon jälkeen. Nykyään, kun viikkooni sisältyi myös useampi Sipsin liikutuspäivä, kunto pysyi hyvin yllä etenkin, kun sitä tuki myös muulla liikunnalla.

Jusu puhui Dierkistä, jonka yhdistin paitsi naiseen ja Rasmukseen, myös Lauriin, jonka Heidin kanssa omistama Jinxi oli tullut Saksasta. Mun ainoa reissuni ulkomaille viime vuonna oli ollut reissu Markarydiin, joka kutkutteli muistojeni joukossa edelleen ihan eri tavalla kuin mikään muu kisamuisto. Hanami Weekillä menestyminen oli jäänyt osaltani Sipsin varaan, mutta toisaalta Zelian kanssa ainoana tavoitteena olikin vain ollut tamman totuttaminen isoihin areenoihin siltä varalta, että meillä olisi mahdollisuus vielä joku päivä suunnata sinne totisemmissakin merkeissä.

"Tältä vuodelta? Power Jump olisi aika kova", hymähdin. "Zelia on tehnyt toki sadankahdenkympin tehtäviä - ja isompiakin - kotona, mutta täytyy katsoa, milloin otetaan ensimmäinen startti sillä tasolla. Jos se ehtii tulla ennen kesää ja menee hyvin, niin kai sitä voisi jo harkita."

Power Jumpista oli tullut osa ratsastuksellista vuottani kiitos Sipsin, jolla olin saanut startata kisoissa jo kahtena peräkkäisenä kesänä, yltäen ensimmäisellä kerralla sijoille saakka.
"Jotenkin toivon, että saisin tällä kaudella Zeliaa isompaan rooliin, kun oon tähän asti saavuttanut suurimmat - tai näkyvimmät - tavoitteet Sipsin kanssa", myönsin ääneen, sillä usein taustalla kytenyt ajatus juolahti taas mieleeni. Olin toki tehnyt paljon töitä Zelian kanssa ja kokenut tamman kanssa epäonnistumisten rinnalla myös onnistumisia, jotka tuntuivat tärkeiltä ottaen huomioon tamman epäonnisen ensimmäisen kilpailukauden, mutta ne tuntuivat - tai nimenomaan mielestäni näyttivät - pieniltä Sipsin kanssa saavutettujen etappien rinnalla. Ehkä oli turhaa miettiä asiaa ulkopuolisen näkökulmasta, mutta totuus oli se, että sitä oli myös vaikeaa olla miettimättä. Zelia oli oma hevoseni, jossa mulla oli kiinni suuri summa perintörahoja, kun taas Sipsistä maksoin suoraan Sokkien pussiin.

Taivuttelin vielä vähän Zeliaa yhä keventäen ja ilahduin siitä, kuinka rennolta se nyt tuntui. Muistikuvieni mukaan se oli edelliskerralla ollut huomattavasti kireämpi ja paineistuvampi, mikä tietysti oli monen asian summa. Silloin olin päätynyt ratsun satulaan yllättäen, se oli ollut nuorempi ja tilanne aivan erilainen kuin nyt.

Samalla kuuntelin Matildan puheita. En vastannut mitään, ennen kuin siirsin Zelian käyntiin ja tiesin, että minulla oli jotakin sanomisen arvoista kommentoitavaa. Luokkanoston puoltaminen tai vastustaminen olisi ollut minulta höperöä, sillä mikä minä olin kyseenalaistamaan hevosensa parhaiten tuntevan ja omaa toimintaansa tarkasti reflektoivan Matildan ajatuksia siitä, mitä Zelialla kannattaisi hypätä ja milloin? Mutta Sipsin ja Zelian asettamisen rinnakkain minä ymmärsin, ja toisaalta myös haaveen Power Jumpiin osallistumisesta omalla hevosella.

"Ymmärrän", aloitin hitaasti ja omia sanojani puntaroiden. "Mähän kilpailin Power Jumpissa myös alkuun muiden omistamilla hevosilla. Tuntui isolta asialta, kun Granni oli lopulta riittävän vanha ja kokenut, jotta saatoin kisata silläkin."

Kahtena vuonna me oltiin ehditty tehdä ihan hyvät tulokset arvokilpailuissa, ja kolmatta ei putkeen tulisi. Jäisi nähtäväksi, olisiko Granni pois Power Jumpin osallistujalistoilta vuoden vai kaksi, vai kenties pidempäänkin.

"Eikä mulla nytkään ole sinne omaa hevosta", sanoin. "Piki ei mitenkään ehdi valmiiksi, vaikka ikänsä puolesta se saisikin osallistua, ja Granni on onnekkaasti tiine. Lupaan kannustaa teitä katsomosta - Sipsin tai Zelian tai molempien kanssa."

Hymyilin sanojeni vakuudeksi. Ei tuntunut pahalta missata yksiä kilpailuita. Voisin olla hengessä mukana: valtavan monta tuttua nimeähän olisi starttilistoissa joka tapauksessa. Sitä paitsi...

"Vaikka sitä en tiedä, mitä Dierkillä on suunnitelmissaan. Jos pomo käskee hypätä, sitten hypätään Power Jumpissakin", totesin venyttäessäni Zelian ohjaa vähitellen pidemmäksi.

"Niin. Eikä sille mitään mahda, jos Zelia ei satu olemaan valmis siihen mennessä. Menen sitten Sipsillä, esimerkiksi", virkoin vastaukseksi Jusulle, joka tuntui syttyneen keskustelunaiheesta. Olin pyrkinyt kuulostamaan vakuuttavalta, koska olihan Sipsi kaiken järjen mukaan käytössäni vielä kesään saakka, koska se ei ollut viime astutuskaudella lukuisista yrityksistä huolimatta tiinehtynyt. Treenit tamman kanssa olivat tuntuneet takkuavan läpi syksyn ja siksi ajatus Power Jumpista tuntui ensimmäistä kertaa ahdistavalta - ei jännittävältä, vaan ainoastaan ahdistavalta. Jos Zelia ei olisi valmis ratakorkeuden nostoon tai niin suuriin kisoihin, mun täytyisi vain selviytyä Sipsin kanssa. Tuskasteluni myöntäminen ääneen tuntui myös vaikealta, koska kun asiaa taas mietti ulkopuolisen silmin, ei siinä ollut mitään moitittavaa: mulla oli käytössäni kokenut kisahevonen, jonka kanssa olin päässyt etenemään nopeasti ja hyvin tuloksin.

"Mua kukaan ei käske", hymähdin, mutta muutin mieleni heti suuni avattua. "Paitsi ehkä Lauri."
Onneksi tiesin miehen panostavan samaisiin kisoihin Vegasin kanssa itse, ellei mitään yllättävää sattuisi. Toisaalta se ei ollut estänyt mun starttaamistani samoissa Kalla CUP:in osakilpailuissa, joissa mies itsekin oli Vegasilla kilpaillut.

Piki oli jo ehtinyt kävellä hetken ja päätin jalkautua sen satulasta, jotta voisimme vaihtaa tammat takaisin heti, kun Jusu olisi saanut ravailtua Zelian loppuun. Lumi narskahti saappaideni alla, kun pudottauduin satulasta ja taputin Pikiä lautaselle. Tamma höristeli korviaan ja näytti kaikkensa antaneelta, vaikken omasta mielestäni ollut vaatinut siltä kohtuuttoman paljoa. Naksautin kieltäni ja hymyilin vähän, kun Piki lähti marssimaan tomerana vieressäni samalla, kun loin silmäyksiä itseään hienosti venyttävään Zeliaan, johon Jusu näytti saaneen paremman tatsin kuin koskaan aiemmin.

"Kai tietynlainen patistelu on vähän valmentajien tehtävä, jos tavoite on edetä", arvioin valoisaan sävyyn. "Ja aika usein niitä kannattaa kuunnella. Tuskin Laurikaan käskisi asioihin mihin et olisi valmis." Sellaisen kuvan olin miehestä saanut: maltillisen, mutta tarvittaessa periksiantamattoman.

Laskeuduin itsekin ratsailta. Hevosten vaihto sujui suuremmitta draamoitta, vaikkei Zelia näyttänytkään ilahtuneelta, kun Piki seurallisena ja kaikista kohtaamistaan olennoista pitävänä hevosena yritti kurotella sen suuntaan.

"Kiitos lainasta. Ja Power Jumphan tulee joka vuosi. Jos ei se tänä vuonna vaikka olekaan valmis, niin ensi vuonna sitten ihan viimeistään", hymähdin ja vilkaisin Pikiä, joka näytti kauniilta kuulaassa talvipäivässä. Mieleeni juolahti idea, ja vaikka jännittikin, rohkenin pyytää ääneen: "Hei — ehtisitkö ottaa Pikistä kuvan? Upea valo — kaunis päivä — tulisi varmasti hyvä kuva."

Punastutti vähän. Miksi piti kuulostaa tuolta??

"Joo, samoin", vastasin Jusun kiitokseen ja rapsutin vuorostani Zeliaa, joka tutki toppaliivini taskuja aivan kuin olisi tottunut löytämään sieltä jotain. En kuitenkaan tohtinut kieltää korviaan höristelevää tammaa, koska ilme olisi voinut muuttua nopeasti ja viaton tutkiskelu vaihtua tuohtuneeksi irvistelyksi. Pikin testaaminen oli ollut mukavaa ja koska Zeliakin oli käyttäytynyt kuten seitsemänvuotiaan hevosen kuului käyttäytyä, en katunut ehdotustani hevosten vaihtamisesta tippaakaan.

"Ehdin, tietenkin", hymähdin vähän hämmästyneenä, vaikka olinkin itse pyytänyt vastaavaa palvelua viikonloppuna. "Voin ottaa vaikka sun puhelimella, niin saat katsoa ne sitten rauhassa läpi?"

Annoin Jusun valmistautua kuvaan kaikessa rauhassa ja virittelin sillä aikaa enkkuviltin takaisin Zelian selkään. Tamma pukki käsivarttani tympääntyneenä, kun talutin sen sopivaksi katsomalleni kuvauspaikalle ja mallailin mielessäni sopivaa rajausta kuvaan valmistautuneesta ratsukosta.
"Valmista?" varmistin ennen ensimmäisen kuvan nappaamista.

Matildalla olisi ollut täysi oikeus kieltäytyä ja vedota vaikka siihen, ettei sen hevonen pääsisi kylmettymään kuvanoton ajan seisoskellessaan - vaikka tuskinpa siihen menisi kauan. Hyvilläni käännyin Pikin puoleen ja mietin hetken, millainen kuva olisi mukavin. Seisoisinko hevosen vieressä vai... Ei. Nousin Pikin selkään ja katselin vähän ympäristöäni.

"Me ollaan valmiina", nyökkäsin vastaukseksi Matildalle, kun tämä oli kääntynyt puoleemme ja ilmaisi olevansa kuvanottovalmiudessa.

Uskoin, että taustasta tulisi kiva, ja Piki sentään näytti ihanalta aina. Silti pyysin saada nähdä kuvan, jonka Matilda oli ottanut: itseni takia, enkä turhaan.

"Apua. Tosi kaunis tausta ja hieno Piki, mutta", kauhistelin, "mun ilme? Kauheaa. Sori, otatko toisen? Valikoiva asiakas."

Lisäksi päästäni kasvoi puunlatva, mitä vältin seuraavalla otoskierroksella kumartumalla halaamaan Pikiä, kun en raaskinut järjestää kohtausta ja ryhtyä suurempiin uudelleenjärjestelyihin. Uudesta kuvasta tuli söpö. En malttanut odottaa, että pääsisin Kaajapuroille hoitamaan Pikin ja sitten kotiin muokkaamaan ja julkaisemaan kuvan.

"Tosi ihana", kehuin. "Kiitos. Sulla on silmää näille."

Jusu hevosineen oli helppo kuvattava: yksi kuva, nopea välitsekkaus, toinen kuva, valmista. Olin varautunut tykittämään Jusun puhelimen gallerian täyteen, mutta nainen vaikutti niin tyytyväiseltä toiseen otokseen, että palautin puhelimen omistajalleen.
"Tuuria", kuittasin pudistellen päätäni huvittuneesti hymyillen.

Koska olin ratsastusvaatteissa ja eikä Zelia ollut kävellyt kovin kauaa, lähdin ruunikkoni kanssa samaa matkaa kuin Kaajapuroille paluumatkalle lähteneet Jusu ja Piki. Tammat kävelivät sulassa sovussa peräkkäin tummempi tamma edellä, koska niin mun oli helpompi säädellä turvaväliä ajoittain epäsosiaalisen hevoseni takia.

"Me käännytään tästä", huikkasin edellä ratsastavalle Jusulle risteyksessä, josta emme enää Zelian kanssa jatkaisi samaan suuntaan. "Kiitos tästä, oli mukavaa."
Jusu näytti niin ilahtuneelta, että mä kruunasin tilanteen hymyilemällä sille. Sitä uuden ratsun testaaminen ja kaunis sää näyttivät nimittäin aiheuttavan.

"Otetaan taas joskus uusiksi - saat myös hypätä tällä, se on mennyt eteenpäin silläkin saralla", lisäsin vielä, ennen kuin käänsin turhautuneen Zelian risteyksestä kapeammalle tienpätkälle, joka johdattaisi meidät takaisin kartanolle.

Koska molemmilla hevosilla oli selvästi kiire kotitalleilleen, huikkasimme heipat vauhdista. Zelia venytti tyytyväisenä kaulaansa ja mä katselin laskeutumaan valmistautuvaa aurinkoa, joka sai pakkaslumen kimmeltämään. Sellaisia talvipäiviä saisi olla useammin.