Zelian päiväkirja

"Mihin luokkiin ilmoittauduit?" Isabella kysyi neutraalin ystävällisesti valmennuksen päätyttyä. Mä vilkaisin vaistomaisesti Antonia, joka ainakin esitti olevansa huomattavasti kiinnostuneempi Vilan lepsusti pyörivistä korvista kuin mun vastauksestani ja suoristin ryhtiäni satulassa.
"Zelialla metriin ja metrikymppiin", aloitin. "Ja tämä menee myös siihen nuorten arviointiin."
"Kuulostaa hyvältä", Isabella vastasi. Nainen oli onnitellut mua Ruunaan voitosta valmennuksen alussa, minkä vuoksi olin ollut varma, että perijätär allekirjoittaisi kisailmoittautumiseni valmentajan roolissa - ainakin Zelian osalta.

"Ja Sipsillä startit ovat kahden- ja kolmenkympin väliltä", livautin puoliääneen, vaikka Isabella seisoi kuunteluetäisyydellä ja olisi kuullut todennäköisesti kuiskauksenkin.
"Ihan järkevää", vanhempi Sokka nyökkäsi ja mä tajusin pidättäneeni hengitystä, vaikka Amanda oli jo siunannut ilmoittautumiseni kylmänviileään tapaansa. "Sipsi on kyvykäs hyppääjä, sen kanssa on mahdollisuuksia vaikka mihin."

Oli mun vuoroni nyökätä. Zelia pärskähti palauttaen ajatukseni Sipsistä omaan ruunikkooni, jolle Markarydin kisamatka olisi ensimmäinen pidempi reissu. Ajatus jännitti ja kiehtoi samaan aikaan, koska mun ujot haaveeni olivat toteutumassa ja olin lähdössä paitsi yhden, kahden ratsun kanssa kansainvälisiin kisoihin ulkomaille. Vielä viime keväänä samaan ei ollut siunaantunut mahdollisuutta, koska Zelia oli ollut käpertyneenä kuoreensa ja Sipsi oli ollut liian uusi tuttavuus. Vuokrahevoseni oli kyllä käynyt Ruotsissa Vernerin ratsastamana, mutta sillä aikaa minä olin tahkonnut kotitreenejä Zelian kanssa. Nyt kaikki se treenaaminen ja kisarutiinin haaliminen palkittiin, vaikka toisaalta täydellisen epäonnistumisen mahdollisuus kolkutteli mun takaraivossani.

Mitä mä oikeastaan pidin pahimpana mahdollisena epäonnistumisena? Sitä, että Zelia vetäytyisi takaisin kuoreensa enkä mä saisi ratsastettua tammaa edes lähtöviivan yli? Vai sitä, että 130-luokan debyytti Sipsin kanssa menisi aivan penkin alle ja Amanda haluaisi purkaa vuokraussuhteen perijättären omistaman hevosen kisastatistiikkojen häpäisemisestä? Vai pelkäsinkö mä sitä, että olisin molempien tammojen kanssa keskinkertainen ja osoittaisin sen, ettei mun rahkeet riittäneet kansainvälisille areenoille?

"Sait siitä tänään irti paljon hyviä hyppyjä", Isabella totesi kuin olisi lukenut ajatukseni ja halunnut valaa minuun uskoa. "Se on tasoittunut paljon."
"Niin", hymähdin rapsuttaen Zelian kaulaa. Tamma oli toden totta tuntunut hyvältä ja kun esteet olivat nousseet, olin pystynyt parhaimpien hyppyjen aikana kuvittelemaan meidät kirsikkapuiden keskelle suurelle kisakentälle yleisön eteen. Kisaviikon avausluokat eivät todennäköisesti kiinnostaisi suurta yleisöä, mutta meidän tapauksessamme pienikin olisi suurta.

Miksi mä siis pidin epäonnistumista oletuksena?

"Toivottavasti matka ei tuo takapakkia", vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen. Isabella näytti hetken mietteliäältä, mutta sen jälkeen ruskeaverikön kasvoille nousi pieni, tietäväinen hymy.
"Sillä oletuksella ei kannata lähteä kilpailemaan minnekään", nainen ilmoitti. "Zelian on jo korkea aika joutua mukavuusalueen ulkopuolelle, aivan kuten sinunkin Matilda."

Nyt sama pointti oli tullut niin Laurin kuin Isabellankin suusta. Ehkä mulla siis olikin vain peiliin katsomisen paikka, koska kun matkaan oli lähdössä kaksi viime aikoina tasaisen hyviä ratoja tehnyttä tammaa, suurimman mahdollisen loppukirin ennen kisoja pystyisin tekemään vain ja ainoastaan oman pääni sisällä.

En ollut kuvitellutkaan itselleni riehakasta vapunaattoa, mutta Zelian satulassa hikoilu oli joka tapauksessa kaukana siitä, mitä olin ennen Hannabyn kisaviikolle ilmoittautumista ajatellut.
"Rentouta hartiat Matilda", Lauri huomautti heti sen perään, kun se oli korjannut mun vasenta nyrkkiäni, joka oli valahtanut liian alas. "Ja aktivoi sen takasia, nyt ne eivät ole vielä saapuneet maneesiin asti."

Lauri oli ottanut mun ja Sarahin sileänvalmennuksen aiheeksi täydellisen kisaverryttelyn ratsastamisen, mikä oli hyvin osuva teema meille molemmille, vaikka kilpailimmekin eri lajeissa. Lauri oli fiksannut teemaa pystyttämällä maneesinpuolikkaaseen kaksi estettä, joille mä kuulemma saisin ottaa pari hyppyä, joiden aikana mun täytyisi saada Zelia hyväksi - ihan kuten kisaverryttelyssäkin. Normaalisti me pysyimme sileänvalmennuksissa sileällä, mutta mä tiesin Laurin haluavan tukea mun valmistautumistani kilpailuihin ja mä olin otettu sen omistautuneisuudesta. Toisaalta miehen läsnäolo sai mut myös pyörittelemään päässäni sitä, olisiko mun sittenkin pitänyt maksaa Lauri esittämään Zelia nuorten estehevosten katselmuksessa.

"Skarppina lähestymisissä: et voi päästää sitä ajelehtimaan noin. Ja se sukeltaminen ei ainakaan edesauta tilannetta", Lauri tykitti niin, että mä aloin tosissani miettiä, mitä järkeä siinä kaikessa oli. Miten mä yhtäkkiä saatoin tuntea itseni niin uusavuttomaksi oman tammani satulassa, joka muuten oli pelannut hyvin Michaelin fiksauksen jälkeen. Olin hierottanut Zelian viikonloppuna Iivarilla, joka oli todennut selän aristuksen kadonneen ja toivottanut onnea Ruotsin matkan suhteen.

Onnea mä todella tarvitsinkin, koska olin selvästi paitsi sokeuttanut estesilmäni, myös kadottanut kyvyn ratsastaa hevostani suoralla uralla.
"Ulko-ohja tukee", Laurin ääni muistutti, kun yritin vain keskittyä siihen, ettei Zelian kiireiseltä tuntunut laukka levähtäisi kokonaan. Kun tamma kaikesta huolimatta junttasi itsensä lukkoon edestä ja rikkoi raville, mä puuskahdin turhautuneena ja nipistin huulet tiukaksi viivaksi.

Ja siihen hiljeni Laurikin. Se kommentoi hetken Sarahin ratsastusta ja palautti sitten huomionsa muhun ja siihen, että annoin Zelian kävellä löysällä ohjalla siitä huolimatta, että homma oli äsken levähtänyt käsiini.
"Kokoa ohjat ja nosta laukka", Merikanto ohjeisti ja mä tunnistin miehen äänenpainosta neutraalin tsemppihengen, jota en ollut kuvitellut enää tässä vaiheessa tarvitsevani. "Tyhjennä pää, koska tässä vaiheessa on ihan turha ottaa paineita. Niitä ei kannata ottaa Ruotsissakaan, vaikka sellainen tunne iskee varmasti päälle."

Mietin Laurin sanoja, tein puolipidätteen ja annoin Zelian keinahtaa laukkaan. Jo parin askeleen jälkeen tamma rentoutui takaisin pehmeälle kuolaintuntumalle ja jäi odottamaan seuraavia ohjeita.
"Este", ilmoitin itsenäisesti, kun laukka tuntui hyvältä. Ohjasin ruunikon kohti arviolta metrin korkeuteen nostettua pystyä, jota kohti Zelia alkoi heti imeä. Laskin kolme viimeistä askelta mielessäni ja kumarruin mukaan hyppyyn pitäen ylävartalon pystyssä.
"Taputa", Lauri tokaisi heti esteen jälkeen. "Hevosta ja itseäsi."

En mä tiennyt, oliko yksi onnistuminen yksittäisessä tehtävässä muun kuin Zelian kaulan rapsuttamisen arvoista, mutta ehkä huono kenraali pitäisi mun mielen kirkkaana ja aistit terävinä. Kisamatka tulisi olemaan isoin kilpailuympäristö, jossa me oltiin Zelian kanssa koskaan kilpailtu, mutta samalla mahdollisuus tutustua tammaani vielä vähän enemmän. Meidät molemmat heitettäisiin pois tutusta arjesta, joka mittaisi väkisinkin luottamusta, jota olin kohta rakentanut kaksi vuotta.

Markaryd ja Hanami Week näyttäisivät paljon ja antaisivat varmasti perspektiiviä sille, miten halusin tulevaisuudessa harrastaa Zelian kanssa. Hymähdin itsekseni antaessani ruunikolle pidempää ohjaa siirtäessäni sen raviin, jossa oli sitä yhtä aikaista voimaa ja letkeyttä, jota tamman liikkumiseen oli viime kuukausina tullut paljon.

Tämän valmiimpia me emme tässä vaiheessa olisi.

Vilkaisin kelloa vain todetakseni, että olin tallilla kahdeksatta tuntia. Päivä oli alkanut aamulla molempien tammojen kevyellä ratsastamisella: olin ottanut askellajit läpi pitäen treeniajan minimissä. Sipsin kanssa se oli toiminut, mutta Zelia oli tuntunut energiseltä ja mun oli ollut pakko ottaa laukkaa muutama kierros suunniteltua enemmän, että ruunikko oli päässyt purkamaan virtaansa. Jesse oli ollut apuna ja koska olin miehen ansiosta selvinnyt urakasta nopeasti, olimme jättäneet hevoset tarhailemaan ja poikenneet Kaajapuroille, jossa mä olin vuorostanu ollut apulaisena Jessen hoitaessa Inkan liikutuksen.

"Sähän pakkasit Zelian rehut jo?" varmistin Jesseltä kiinnittäessäni viimeistä sankoa, johon olin annostellut Sipsin kivennäisiä. Olin arponut rehujen pakkaustavan kanssa ja päätynyt kannellisiin sankoihin pussirallin sijaan.
"Kyllä", Jesse murahti ilmeisen huvittuneena. "Varmistit sen jo."

Vilkaisin miesystävääni toinen kulma yllättyneesti koholla: olinko tosiaan kysynyt asiaa jo? Naurahdin vähän, tavoittamatta äännähdykseen juuri minkäänlaista hilpeyttä, koska laholta tuntuva pää aiheutti kuristavaa tunnetta kurkkuun. Tätä menoa mä varmaan unohtaisin itseni.

"Huovat, satulat, suitset, molemmille kahdet", luettelin osoitellen satulahuoneeseen laputtamiani tavaroita. Koska joutuisin pakkaamaan tavarat Runiacin rekkaan samassa yhteydessä kuin nousisin kyytiin hevosten kanssa, olin päätynyt kiinnittämään neonkeltaiset post it -laput kaikkiin tavaroihin, jotka olivat lähtemässä mukaani. Sillä tavalla mun ei ollut myöskään tarvinnut räjäyttää varustehuoneen harmoniaa, enkä siten saisi mitään viime hetken lähtökieltoa Pennan kielittyä kaaoksesta perijättärille.
"Vyöt, suojat, harjapakit, letitystarvikkeet, kisanumerot - ne on kaikki tässä. Rehut, loimet, nahkariimut, taluttimet, varusteiden putsaustarvikkeet, pyyhkeet, showshine, linimentti", jatkoin ääneen mutisemista verraten pakkaamiani asioita listaan, jota olin työstänyt koko viikon.

"Kuulostaa siltä, että kaikki on mukana", Jesse huomautti yrittäen parhaansa mukaan peittää haukotusta hihansuuhunsa.
"Niin", ynähdin silmäillen listan loppuun äänettömästi. "Niin kai."
Miehen kädet kiertyivät ympärilleni ja huulet painautuivat ohimolleni juuri, kun olin vetämässä syvään henkeä. Suomen sisäiset kisareissut eivät olleet mitään tähän pakkausrumbaan verrattuna.

Vaikka olimme käyneet lounaalla tallilta käsin, tunsin lähestyvän nälän. Olimme sopineet menevämme Jessen luo, jonne jäisin myös yöksi. Aamulla menisin asunnolleni, nappaisin omat, jo valmiiksi pakkaamani tavarat mukaan ja lähtisin tallille todennäköisesti pari tuntia etuajassa vain voidakseni tutkia pakkauslistani uudestaan ja panikoida matkaa kisaratsujeni puolesta.

Ennen lähtöä mä halusin vielä käydä katsomassa Zeliaa. Se oli vielä tarhassa autuaan tietämättömänä huomisesta lähdöstä ja siitä, että sillä oli edessään elämänsä ensimmäinen ulkomaanmatka. Tamma näytti tavallista seesteisemmältä tuijottaessaan taivaanrantaa, joka maalautui kupariseksi ilta-auringon hohteessa ja mä toivoin, että sama seesteisyys siirtyisi myös hevosrekkaan.

"Lähdetäänkö?" Jesse mutisi suurimmaksi osin hiuksiini. Nyökkäsin, kiedoin toisen käteni miehen ympärille ja laskin ilmat keuhkoistani syvän huokauksen mukana.
"Lähdetään vaan."

Oli ollut yllättävän kivutonta majoittua Vivian kanssa. Heidin luottogroom oli mukavan hiljainen, jos mäkin olin - ja mähän yleensä olin. Jos sen sijaan halusin mutista jotain Hannabyn miljööstä tai miettiä ääneen kuinka Zelia mahtaisi käyttäytyä ensimmäisessä startissa, Vivia oli valmis keskustelemaan. Loppujen lopuksi oli siis ollut onnenkantamoinen, että mun kanssani hevosten aamutoimet teki hyvän päivän tuttu, joka oli täydellisen neutraali tukihenkilö.

Mun sydän pamppaili jo tammojen aamukävelyn aikaan. Rata seisoi jo odottamassa ensimmäistä ratsukkoa, joka saisi kunnian avata koko kisaviikon. Hypistelin Sipsin nahkaista talutinta sormissani ja vilkaisin vierelläni kävelevää tammaa, joka oli ilmeisesti niin yllättyneen ilahtunut maiseman vaihdoksesta, ettei ollut muistanut näyttää mulle hapanta naamaa vielä kertaakaan. Sipsin rauhallisuus helpotti oloani hetkeksi, kunnes muistin, että starttaisin tammalla päivän viimeisen starttini.

Zelia sen sijaan oli sähikäinen: se steppaili, viskoi päätään ja hirnui jokaiselle näkemälleen hevoselle. Olin vetänyt suuni tiukaksi viivaksi jo matkalla käsihevosalueelle, koska ruunikko oli aloittanut elämöinnin heti jabasta ulos astuttuaan.
“Kyllä se siitä rauhoittuu”, Vegasia taluttava Vivia kommentoi. Vilkaisin naista epätoivoisena, koska vaikka olin taas salaa kiitollinen rohkaisevasta toteamuksesta, joka ei yllättäen ärsyttänyt mua yhtään, se ei pyyhkinyt pois pelkoani. Entä jos Zelia käpertyisi taas kuoreensa ja emme pääsisi edes lähtölinjan yli? Se mahdollisuus oli ja sen tiedostaminen teki jumbosijojen tavoittelustakin tavoittelemisen arvoista - olisi riittävän hyvä, että me saataisiin listoille tulos hylätyn radan sijaan.

Zelian sykeröt eivät meinanneet onnistua millään. Sipsille ne olivat onnistuneet ensimmäisellä yrityksellä, mutta huomattavasti hermostuneempi Zelia seilasi jabassa sen minkä seinä ja mun kokoontaittuva, aika onneton muovijakkarani antoi ja teki hommasta siten hankalaa. Hetken mun teki mieli kysyä Vivialta apua, mutta koska Lauri ja Heidi olivat saapuneet jaba-alueelle ja kolmikko valmisteli Jinxiä sekä Heidin nuorta kouluoria päivän startteihin, en viitsinyt häiritä.

“Mua jännittää ihan hemmetisti”, ähisin hiljaa puhelimeen.
“Mitä?”, Jesse ähkäisi, koska olin joko puhunut liian hiljaa tai Zelian jaban nurkkauksen kuuluvuus ei ollut kovin hyvä.
“Niin että mua jännittää. Tosi paljon”, kähisin vähän kovemmalla äänellä toivoen, ettei ääni kantautunut takaseinän kautta Laurin korviin. Olisi varmasti ollut järkevää keskustella aiheesta valmentajansa kanssa, mutta koska tuntui naurettavalta olla henkisesti niin hajalla jo monta tuntia ennen startteja, en taaskaan kehdannut häiritä miehen omaa valmistautumista. Lauri oli tullut Markarydiin kilpailemaan, ei valmentamaan, ja oli kuitenkin jo lupautunut verryttelyavuksi tälle päivälle.

“Se helpottaa varmasti heti, kun pääset satulaan”, Jesse totesi lohdullisesti ja mä suljin hetkeksi silmäni yrittyen keskittyä maadoittamaan itseni puhelimesta kantautuvalla, tutulla ja turvallisella äänellä.
“Toivotaan”, huoahdin ja pyyhkäisin purut tennareideni kärjistä. “Mutta mä lähden nyt opettelemaan rataa. Voinko soittaa vielä?”
“Voit”, Jesse hymähti. “Vastaan, jos suinkin pystyn.”
Hymyilin. Lakimies-Jesse oli epäilemättä virallinen, mutta luikkisi varmasti mahdollisuuksien mukaan vastaamaan mun paniikkipuheluihini, jos tilanne niin sallisi.

Vaikka mun olisi tehnyt mieli, radalle mä en voinut lähteä handsfree-viritelmän kanssa. Kisa-areena tuntui järkälemäiseltä, vaikkei Auburnin derbykään ollut pienimmästä päästä. Zelia ponnahteli malttamattomana viimeiset askeleet ennen laukannostoa ja mun oli pakotettava pitkä huokaus huuliltani, jotta pääsin irti tärinästä, joka teki uhkaavasti tuloaan.

Ensimmäinen hyppy piirtyi mieleeni terävänä: hyvä lähestyminen, ok ponnistus, vähän tasapainoton laskeutuminen. Zelia korjasi tilanteen hyvin, mä annoin sen sujua toiselle esteelle. Seuraaville esteille mä ratsastin jonkinlaisessa sumussa, koska olin tehnyt tamman ensimmäisestä startista kansainvälisillä kilpakentillä elämää suuremman asian ja unohtanut hengittää pitkään kerätystä kisarutiinista huolimatta.

Havahduin kompurointiin. Zelia ei koskaan kompuroi. Viiltävän hetken mun mieleen juolahti välähdys radikaalisti ontuvasta ruunikosta, jonka ensimmäinen iso startti jäi sen viimeiseksi. Mun korvissa kohisi, kun tunnustelin laukan rytmiä ja tajusin aivan liian myöhään, ettei se riittänyt sarjalle.

A-osa alas. Kaksi kireää, töksähtelevää laukkaa. B-osan yläpuomi kolahti alas kannattimiltaan ja sai Zelian korvat painumaan luimuun.

“Onko se puhdas?” kysyin vaistomaisesti heti Laurin nähtyäni. Mua kylmäsi ajatus siitä, etten tiennyt syytä Zelian kompuroinnille tai sen seurauksia, ja että lähtisimme toisina seuraavassa luokassa.
“On”, Merikanto vastasi. “Mutta ota vähän laukkaa. Eteen. Ja hengitä.”

Mä tein työtä käskettyä: laskin taas ilmat keuhkoistani ja annoin itselleni luvan heittäytyä valmentajani armoille. Lauri osaisi kyllä sanoa, mikäli mun ei kannattaisi lähteä toiseen starttiin.
“Ei se ole ep”, Lauri totesi huomatessaan kysyvän katseeni hidastaessani miehen kohdalla. Se nojasi verryttelykentän aitaan ja katsoi mua kulmat mietteliäässä kurtussa.

“Miltä se tuntui?” Lauri kysyi.
“Hyvältä siihen asti, kun se kompuroi”, vastasin tasaillen edelleen hengitystäni.
“Se ei näyttänyt pahalta.”
“Se kyllä tuntui.”

Lauri huokaisi ja mun teki mieli sanoa, etten halunnut startata toisessa luokassa. Jännitys ei ollut hellittänyt, koko kisaviikko tuntui tuhoon tuomitulta ajatukselta ja Zeliakin alkoi taas keinahdella uhkaavasti.
“Te tulitte hakemaan kokemusta”, Lauri virkkoi rauhallisesti, koska paniikin saattoi ilmeisesti lukea normaalisti niin ilmeettömiltä kasvoiltani. “Ja sen te myös saatte. Niin pitkään, kun se ei tunnu vaaralliselta, ratsastat. Jos tulee puomeja, niin tulee. Se on selvästi jännittynyt, mutta kyllä te nyt tuloksen saatte.”

Ja niin Lauri oli puhunut mut starttaamaan metrikympin, jota ei voinut vielä kutsua rutiinikorkeudeksi. Siltä se ei myöskään tuntunut, ainakaan alkuradasta - Zelia jännittyi jo lähtömerkistä, eikä mun auttanut kuin antaa sen ryysätä ensimmäiselle esteelle. Sekin oli pienempi paha kuin kielto, joka tuntui todennäköisemmältä kuin pitkään aikaan ratsuni virittäytyneen mielialan vuoksi.

Kolme pudotusta, neljä hyvää hyppyä ja yhtä aikavirhettä myöhemmin mä löysin taas Laurin, joka oli alun perinkin lupautunut olemaan apuna mun ensimmäisten starttieni osalta. Mies nyökkäsi heti, kun meidän katseet kohtasivat ja mä tiesin, että me ajattelimme suurinpiirtein samaa asiaa: se oli tulos. Se oli kokemusta.

Hannaby Hanami Week

100 cm, 8 vp, 31/35
110 cm, 13 vp, 36/36

Aamuinen kävelylenkki Zelian kanssa rauhoitti mieltä hetkeksi. Jaboilla oli muitakin aamuvirkkuja, mutta sain harjata tamman rauhassa läpi kävelyn päätteeksi ja letittää sen harjan uudestaan. Eilinen kummitteli yhä takaraivossa, mutta yritin psyykata itseäni: ei Zelian eilinen kuohuminen tarkoittanut välttämättä sitä, että se olisi tänäänkin haastava ratsastaa.

Tänään meillä vain sattui olemaan edessä nuorten hevosten katselmus, jossa jokaista liikettä arvioitaisiin.

Jos mun oli eilen tehnyt mieli perua toinen startti, tänään mun ei olisi tehnyt mieli nousta Zelian satulaan ollenkaan. Se oli harmittava huomio, koska viimeisimpänä halusin saada itseni siihen mielentilaan, jossa oman hevosen selkään nouseminen tuntui ahdistavalta. Olin ostanut Zelian itselleni laadukkaaksi harrastuskaveriksi ja yhtäkkiä sen vieminen arvosteltavaksi tuntui julmalta. Entä jos tamma ei ollut vielä valmis?

Vielä verryttelykentän aitojen sisäpuolella Zelia tuntui normaalilta. Se liikkui eteen omalla moottorilla, mutta pysyi henkisesti kanssani ja eilisten starttien aikainen jännittyneisyys tuntui haihtuneen pois. Hetken mulla oli taas hyvä fiilis ja jäin miettimään, miten kivasti mun viikkoni tasapainottui kahden ratsun kesken. Zeliakin pääsisi vielä liikkumaan Hannabyn miljöössä ja totuttelemaan kisapaikan kuhinaan, vaikkei starttaisikaan enää luokkakorkeuksien noustessa loppuviikkoa kohti.

Kirsikka-areenalla Zelian päässä pimeni: se pukitti ensimmäisessä laukannostossa melko rajusti, pureutui kiinni kuolaimeen ja jännitti koko kehonsa niin, että mun teki mieli ohjata se ensimmäisen esteen sijaan takaisin portille. Mä yritin kaikkeni ja nollasin tilanteen päässäni pyrkien rauhoittamaan jokaisen soluni, jotta Zelia ei vetäytyisi enempää kuoreensa. Ensimmäisen hypyn jälkeen tamman laukkaan ilmestyi uutta pontta, mutta sen hypyt jäivät jännittyneiksi eikä se antanut mun juuri vaikuttaa itseensä. Siinä me siis taas olimme - henkiselle sykkyrälle kääriytynyt Rosengårds Zelia ja sen kansainvälisiä kisakenttiä jännittävä ratsastaja.

Suorituksen jälkeen mä mietin vain, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ehdin käydä läpi listan kokeneemman ratsastajan palkkaamisesta edellisten treeniviikkojen parempaan suunnitteluun asti, ennen kuin olin jäähdytellyt Zelian pois ja suuntasin takaisin jaboille tiedostaen, että niin kehnoilla pisteillä tammani saattaisi jäädä koko ryhmän heikoimmaksi kuusivuotiaaksi.

“Se muuttui ihan täysin areenalla”, mutisin, kun Zelian purettuani kiersin jabarivistön toiselle puolelle, jossa Runiacin porukka hääräsi Jinxin jaban edustalla. Laurin ja Heidin omistama tamma oli pärjännyt ymmärrykseni mukaan hyvin ja ollut lähellä kärkikahinoita.
“Huomasin”, Heidi kommentoi jaban puolelta vähän varovainen hymy huulillaan.
“Olisi pitänyt laittaa joku toinen esittämään se”, vastasin huokaisten. Tuntui typerältä seisoskella muiden tiellä kisavarusteissa, vaikka päivän toinen ratsukin odotti vielä varustamista, mutta olin niin lamaantunut, ettei mulla ollut vielä mitään asiaa Sipsin karsinalle ajatusteni kanssa.
“Ei se olisi muuttanut tilannetta”, Lauri totesi. “Ainakaan kokonaiskuvassa. Se jännittyi, koska se on vielä kokematon.”

Mun teki mieli sanoa vastaan, mutta sen sijaan mietin asetelmaa hetken. Zelia oli kiertänyt kisoja vain muutamassa paikassa pysytellen visusti Suomen rajojen sisäpuolella ja parin tunnin ajomatkan etäisyydellä. Nyt takana oli pitkä matka, kaksi yötä vieraassa ympäristössä ja startit isommalla areenalla kuin koskaan aiemmin. Ja kun tiesi Zelian herkkäsieluisuuden, kuten Heidi ja varsinkin Lauri tiesivät, täytyi ymmärtää, ettei ratsastaja voinut vaikuttaa kaikkeen. Aina pystyi tekemään ja ratsastamaan paremmin, koska tämän lajin parissa maksimaalista huippua ei koskaan saavutettu, mutta täytyi myös oppia hyväksymään se, ettei hevonenkaan pystynyt aina antamaan parastaan.

Hannaby Hanami Week

Hannaby Young Stars
6-vuotiaat estehevoset
keskiarvo 6.0, 14/15

Pisteet:
- yleisvaikutelma 4
- ratsastettavuus 7
- laukka 9.5
- hyppytekniikka 4
- kapasiteetti 5.5

Olin nukkunut yöllä tuskin silmäystäkään. Se oli johtunut paitsi tukalasta, lähes pakahduttavasta kuumuudesta, myös vaeltavista ajatuksista, jotka olivat lipuneet ulottumattomiini tuulettimen laiskan puhalluksen mukana. Kesäöitä ei oltu tehty sellaisiin päätöksiin, joita pudoteltiin pommeina harrastelija-kilparatsastajien kioskin tiskille iltavuorossa. Muistelin viikon takaista juhannusyötä, joka oli sekin mennyt muuhun kuin nukkumiseen - siis juhannustaikoihin. Sivustaseuraajana.

Urheutta se ei ollut nähnykään, kun mä olin muutaman hiottavan kahvikupin ja väkisin niellyn aamupuuron jälkeen lähtenyt tallille puhdistamaan varusteita, joita en ollut jaksanut hoitaa kisakuntoon aiemmin. Nukkumattomuuden aiheuttama väsymys tuntui turtana jähmeytenä raajoissa ja sai mielen sumuiseksi, mutta tiesin, että voisin pakottaa ne tunteet pois satulaan noustessani.

“Jesse”, ähkäisin hiljaa yrittäen tavoittaa miesystäväni huomion vältellen parhaani mukaan muita kuulevia korvia, joita tallikäytävällä sillä hetkellä riitti. Vihreät silmät kääntyivät katsomaan minua laskien huomion hetkeksi pois kirjavasta tammasta, jota Anton varusti ripein ottein Vilan karsinassa.

“Näytät väsyneeltä - nukuitko ollenkaan viime yönä?” Jesse mutisi ensimmäisenä, enkä jaksanut edes turhautua miehen liioitellun huolestuneesta ilmeestä. Mies tiesi, että kerrostaloasuntoni kuumui pätsiksi ja oli kyllä kutsunut mut yöksi luokseen, mutten ollut jaksanut valita kisavaatteitani ennen työvuoroa ja oli tuntunut helpoimmalta mennä kotiin kuumuudesta huolimatta.
“Enpä oikeastaan”, vastasin ja puraisin huultani palatessani ajatuksissani eilisen viimeiseen asiakkaaseen, joka oli sekoittanut pakan.

“Olisit tullut mun luo”, Jesse huokaisi ja tunsin, kuinka miehen sormet sivelivät kisapaitani teknistä materiaalia. Raotin suutani, mutta Antonin ääni ehti ensin.
“Ei per-”, mies puuskahti, mutta napsautti suunsa kiinni ennen kuin epäilemättä rumaksi tarkoitettu sana ehti kokonaan ihmisten ilmoille. “Missä satulavyö on? Jäikö se autolle?”

Jessen kulmat painuivat kurttuun ja se vilkaisi kelloaan.
“Käyn katsomassa. Teidän täytyy kohta lähteä verkkaan”, Jesse totesi. “Suitsi se sillä aikaa.”
Nipistin huuleni yhteen ja nyökkäsin mua pahoittelevasti vilkaisevalle Jesselle, joka painoi huulensa ohimennen otsalleni.
“Onnea”, mies mumahti hiljaa ja mä laskin ilmat keuhkoistani.

Zelia tuntui yllättävän hyvältä siitä huolimatta, että verryttely toimi lähinnä mun omien aistieni herättelynä. Kymppi tuntui helpolta kotikentällä, jossa Zeliakin toimi. Seitsemäs sija tuntui kohtuulliselta uusinnan pudotuksen ja suhteellisen seesteisen ratatemmon puolesta, eikä Zelia ollut täysin poikki lämmöstä huolimatta.

(toinen osa)

Kalla CUP 2020, 2. osakilpailu
110 cm, 0-4 vp, 7/25

Se oli painajaismainen maanantai. Olisi ollut tarpeeksi vaativaa selviytyä viikon aloituksesta töissä, kun viikon takaiset Power Jumpin vaatimat poissaolot olivat pudottaneet mut kärryiltä, joihin olin työllä ja tuskalla kavunnut uudessa työnkuvassani. Mutta kun havahduin hetki ennen kotiinlähtöä siihen, että mun puhelimeni näytöllä vilkkui teksti Tallimestari, päivän kuormittavuus kertaantui kymmenellä.

“Matilda”, vastasin ja hetken kuvittelin kuulevani Jonathanin äänen, kunnes mun pää ennätti mukaan nykyhetkeen ja Auburniin nykyiseen tallimestariin.
“Penna Vaanila. Onko paha paikka?” puhelimesta kuului, enkä mä pitänyt lainkaan virallisuudesta, jonka Penna oli ääneensä ladannut.
“Ei”, vastasin nopeasti ja vedin henkeä. Syyt, joiden vuoksi Pennan tarvitsi soittaa mulle, olivat melko vähissä ja suurin osa niistäkin skenaarioista sai mun mielikuvitukseni laukkaamaan.
“Asia koskee Zeliaa. Se tuotiin äsken laitumelta eikä se varaa lainkaan painoa toiselle etuselleen. Pääsetkö milloin paikalle?”

Tiesin Pennan jääneen ylitöihin hevoseni vuoksi, mutta mun oli silti pakko ajaa Kallan keskustan kautta vaihtamaan vaatteet ja syömään jotain, koska olin onnistuneesti skipannut lounaan. Puhelin soi taas, mutten edes yrittänyt onkia sitä laukustani, jonka olin vauhdissa nakannut takapenkille.

Rappukäytävässä vastassa oli tavallista useampi henkilö, joista yksikään ei näyttänyt naapureiltani. Kiirehdin portaita ylös työmiehiä epäluuloisesti vilkuillen ja kaivoin samalla puhelinta tarkistaakseni, oliko Penna soittanut. Ei ollut, koska numero oli mulle entuudestaan tuntematon, eli todennäköisesti lehtimyyjä tai se virkaintoinen sähkönmyyjä, joka ei jättänyt mua rauhaan.

“Päivää”, päivän toinen virallinen ääni täräytti, kun ennätin asuntoni ovelle ja tajusin sen olevan auki. Yhtä auki oli mun suuni, kun yritin sopertaa vastauksen ja käänsin katseeni ainoaan tutun näköiseen ihmiseen: elämäänsä kyllästyneeseen isännöitsijään, jonka olin tavannut heti muutettuani.
“Ullakon vanhat putket pettivät. Vesivahinko osui pahiten tähän ja viereiseen asuntoon”, tämä tiesi kertoa, ennen kuin mä astuin eteiseeni ja kuulin veden tasaisen lorinan.

Vettä oli paljon, enkä mä saanut katsettani irti siitä, kun se seisoi vanhalla parkettilattialla ja keittiön pöydällä. Kallan Sanomien tuorein numero oli käpristynyt laidalta, johon vesi oli alkuun valunut, mutta joka oli sitten alkanut kuivua. Kuinka kauan vesi oli ehtinyt valua? Nostin katseeni hitaasti kattoon, jonka maalipinta irvisteli halkeamasta, jota kehysti tummunut alue.

Puoleen tuntiin olin kuullut omistavani kolmijalkaisen hevosen ja olevani vesivahingon vuoksi koditon vähintään seuraavat pari kuukautta. Tunteet olivat yllättävän vähissä, kun seisoin vedeltä säästyneessä makuuhuoneessa ja viskoin tavaroitani suureen laukkuun.

“Missä Zelia on?” ähkäisin kottikärryjen kanssa tallin edustalla kävelevälle Kiialle, joka nyökkäsi vähän säikähtäneen näköisenä hoitopaikkaa kohti. Olin tehnyt ennätyksen ajomatkalla, koska musta oli tuntunut, ettei mulla siinä tilanteessa ollut enää ajokorttia enemmän menetettävää. Mun katse hakeutui tallissa nopeasti ruunikkoon, jonka pää nuokkui yksityistallin käytävän puolella.

Tilannekatsaus oli nopea. Mä en nähnyt verta tai suolenpätkiä, joita olin pahimmissa kauhuskenaarioissani kuvitellut siitäkin huolimatta, ettei Penna ollut kertonut niistä. Mä näin etustaan lepuuttavan Zelian ja kuulin tallimestarin selostuksen siitä, miten tamma ei kävellyt puhtaasti kovalla tai pehmeällä.
“Kaviopulssi on melko voimakas”, Penna kertoi, kun kumarruin tunnustelemaan jalkaa. Yritin verrata jänteen alueen lämpöä toiseen jalkaan, mutta musta tuntui, etten pystynyt keskittymään edes sen vertaa.
“Voiko se olla paise?” kysyin katse levottomana lattiaa skannaten. Vilkaisin Pennaa, joka kurtisti kulmiaan, koska olin keksinyt selityksen niin nopeasti.
“Se oli eilen tavallista hankalampi ratsastaa”, mutisin. “Mutta tuo pulssi on tullut vasta sen jälkeen, eikä se varmaan kaviokuumettakaan ole.”

Se tästä olisi puuttunutkin. Penna jäi auttamaan ilman erillistä pyyntöä ja piti Zelian jalkaa ylhäällä sen aikaa, että sain betadinehauteen ja putsin paikoilleen.
“Kiitos”, mumahdin ja suoristin itseni katse tammassa, jonka apaattisuus oli raastavaa. Zelia ei edes irvistellyt Pennalle, kun otin ruunikon irti ja lähdin viemään sitä karsinaansa. Karsinansa suojassa tamma huokaisi syvään ja antoi mun rapsuttaa itseään jopa korvien takaa, jonne pääsi käsiksi vain harvoina päivinä.

“Tilanne tarkastetaan illalla ja aamulla taas uudestaan. Tuletko itse tallille huomenna?” Penna kertasi kävellessämme samaa matkaa kohti ulko-ovea.
“Tulen”, vastasin jaksamatta tuohtua siitä, millaiseksi hevosenomistajaksi Penna mut kuvitteli. Ensimmäistä kertaa mä tunsin enemmän kiitollisuutta kuin ärsytystä tallimestaria kohtaan, jonka vuoksi halusin säästää sen kärkkäiltä kommenteiltani.
“Hyvä. Voit siis itse arvioida, tarvitaanko eläinlääkäriä. Kengittäjä saadaan huomiseksi paikalle joka tapauksessa”, Penna kuittasi ja huiskautti kättään jättäen mut tuijottamaan loittonevaa selkäänsä.

Koska mulla ei ollut kotia, johon palata ja koska mun kolmijalkainen hevoseni oli karsinalevossa ja Sipsi ansaitulla laidunlomalla, päädyin istumaan autooni. Noin puolen minuutin harkinnan jälkeen starttasin sen, ajoin Jessen pihaan ja jäin vuorostani istumaan miehen talon portaille tietämättä tarkalleen, monelta mies palaisi ja mistä.

“Mun asunnossa on vesivahinko, eli mä olen nyt koditon”, kuulin ääneni kertovan, kun tuttu auto kurvasi pihaan ja etuovi aukesi. “Ja Zelia ei varaa painoa toiselle etuselleen. Paise, toivottavasti.”
Tämän jälkeen mä laskin katseeni vihreistä silmistä käsiini, joita vasten painoin kasvoni kaikkien päivän uutisten vyöryessä tajuntaani hyökyaallon tavoin.

Jesse oli ottanut mut luokseen, kuten jokainen kunnollinen miesystävä olisi tehnyt. Se oli kuunnellut mun turhautuneet ajatukseni, joita olin yrittänyt pukea sanoiksi tunteiden velloessa valtoimenaan sisälläni. Sitten se oli tehnyt ruokaa ja kun mä illalla saunan päätteeksi vajosin sänkyyn, oli mieleen pilkahtanut vielä yksi tunne: kiitollisuus. Mun seuraava majoitusvaihtoehtoni olisi nimittäin ollut Zelian yksiö, jonka hinnalla olisi saanut vuokrattua Kallasta kaksi ihmisasuttavaa koloa.

Kun mä ajoin taas kohti tallia ja puhelin soi, säpsähdin automaattisesti. Koska Pennasta ei ollut siihen mennessä kuulunut kuin aamulla lyhyen viestin verran, olin olettanut kaiken olevan edelleen kunnossa. Jätin auton kauimmaiselle paikalle kurottaakseni puhelimen käteeni tärisevin sormin.
”Mihin aikaan olet tulossa?” Pennan vakava ääni kysyi puhelimessa ja mun sydämeni hakkasi.
“Parkkipaikalla jo”, vastasin hapuillen auton ovenkahvaa. Mun mielikuvissani Zelia kykeni varaamaan painoa enää kahdelle jalalle, jolloin nopealla laskutoimituksella mun hevoseni olisi sitä menoa viikonlopuksi jalaton.
”Ah, hienoa. Kengittäjä tulee pian, saat katsoa asian siis hänen kanssaan itse”, Penna jatkoi ja mun teki mieli kirota ääneen. Olisiko Herra Tallimestari voinut opetella vähemmän dramaattisen tavan puhua puhelimeensa?

Penna oli ennen lähtöään ehtinyt ottaa hauteen pois. Zelia höristi kiinnostuneena korviaan, kun mä astuin tamman viereen ja kumarruin tunnustelemaan jalkaa. Kaviopulssi tuntui edelleen, muttei enää niin kovasti ja sitä mieltä Pennakin oli aamuisessa viestissään ollut. Huokaisin syvään, nousin hitaasti seisomaan ja laskin käteni Zelian selälle katsellen jo vireämmältä näyttävää tammaa. Yritin nielaista hätyyttääkseni sen pienen, itsepintaisen palan kurkustani, koska spekulointi oli siinä vaiheessa turhaa.

Mutta olihan se ihan helvetin raastavaa. Eilen olin menettänyt väliaikaisesti kotini, mutta siihen oli löytynyt ratkaisu. Zelian menettäminen kuukausiksi tai kokonaan oli asia, johon mulla ei ollut nimetä ratkaisua. Sipsi oli vain väliaikainen ratkaisu, joka vedettäisiin pois vaihtoehdoistani hetkenä minä hyvänsä, kun tamma lopulta todettaisiin tiineeksi. Mun asuntoni kyllä korjattiin ja mulla oli hyvä tilaisuus tunnustella yhteiseloa Jessen kanssa, mutta kuka korjaisi Zelian?

“Paise”, Saku totesi ährättyään hetken Zelian kavion parissa. “Ilmiselvä paise. Todennäköisesti kivi on jäänyt kavion ja kengän väliin esimerkiksi laitumella.”
Mun teki mieli rutistaa kengittäjää, mutta se oli ohimenevä, mun perusluonteeni välittömästi torjuva tarve.
“Hyvä”, puuskahdin katuen oitis sanavalintaani. “Tai siis - se on sentään hoidettavissa.”
“On hyvinkin”, työvälineensä takaisin kengityspakkiin asetteleva mies totesi. “Teillä on nyt sitten hautomishommia edessä. Voidaan jo varata aika kengitykseen viikon päähän, eiköhän se siihen mennessä tokene.”

Haukalle aikoinaan ostamani putsit olivat onneksi tarpeeksi isot, jotta mä pystyin huoletta käärimään kavioon samanlaisen paketin kuin eilen. Koska Zelia ei enää arkonut kaviotaan yhtä rajusti kuin eilen, vein tamman syömään vihreää kartanon piha-alueen rajalle, jossa lyhyeksi leikattu nurmikko loppui ja tarjosi ruunikolleni edes jotain syötävää. Kaivoin puhelimen taskustani ja päädyin kirjoittamaan viestiä Pennalle, joka oli juuri kahdessa päivässä noussut “näitä ihmisiä välttelen” -listaltani “näitä ihmisiä tervehdin” -listalle.

Matilda 16.17 Se oli paise. Haudotaan viikko, sitten kenkä takaisin. Kiitos avusta.
Penna 16.18 Hyvä. Koska laidunten ja tarhojen pohjat ovat Auburnissa erinomaiset, täytyy sinun käyttää jatkossa putseja maastossa ja tarkistaa Zelian ruokinta. Autan mielelläni!

Vaanila oli hyvää vauhtia palaamassa alkuperäiselle listalleen, mutta koska tiesin tällä kertaa itse paremmin - luotin siis kengittäjän sanaan sekä rehualan ammattilaisen suunnittelemaan ruokintaan - pääsi Penna sen kerran pälkähästä.

Zelia ei ollut pitkään aikaan käynyt niin kierroksilla. Isabellan mukaan mun täytyi hyödyntää tamman energisyys, koska se kuulemma peilautui suoraan hyppyihin, mutta mua lähinnä kauhistutti.
“Se ei ole enää tasapainoton nelivuotias, Matilda. Se olisi tullut siihen pystylle paremmin ilman sinun säätämistäsi”, Isabella huomautti, kun mä pidätin, jännitin, korjasin ja lopulta sukelsin. Zelian korvat painautuivat luimuun ja tamma pukitti laukanvaihdossa, jota mä siltä pyysin esteen jälkeen, eikä se ollut ruunikolta lainkaan liioiteltu reaktio.

Isabella oli enemmän kuin oikeassa: Zelia oli kehittynyt huimasti kahdessa vuodessa ja ainoa, joka meitä sillä hetkellä jarrutti, oli mun uskoni siihen. Valmennuksen tehtävät olivat yksittäisiä esteitä nousevin korkeuksin ja mun täytyi luottaa siihen, että jos Zelia oli jo todistanut kykenevänsä metrikymmenen ratakorkeuksiin, se hyppäsi yksittäisenä isompaa. Ongelmana oli vain se, ettei meitä oltu yli kuukauteen hyppyytetty yli metrin esteillä, koska tamma oli ensin ollut paiseen takia saikulla ja sen jälkeen oltiin keskitytty lähinnä tekniikkaan pienemmillä korkeuksilla.

“Tullaan okseri pidemmällä lähestymisellä, Anton voi aloittaa.”
Seurasin sivusilmällä treeniparini suoritusta ja yritin saada malttamattomana steppailevan Zelian pysymään poissa tieltä. Antonin ratsu ei epäröinyt hypyssään ja mä toivoin tietysti Zelian toimivan samoin. Ruunikko pyrähti laukkaan lähestulkoon pelkän ajatuksen voimalla ja musta tuntui taas, että se lähtisi hetkenä minä hyvänsä lapasesta, vaikka se todennäköisesti vain eteni järkälemäiseltä näyttävän esteen edellyttämää tempoa.

“Anna sujua, pohje, älä jää kiinni ohjaan”, Isabellan ääni yritti korjata, mutta Zelia löi jarrut pohjaan jo monta askelta ennen hyppyä. Mä horjahdin vähän, mutten menettänyt tasapainoani, vaikka tamman pää kohosi korkeuksiin ja se kääntyi ympäri hermostuneesti ponnahdellen.
“Sillä oli hyvä laukka siihen saakka, että aloit taas tehdä kaikkea ylimääräistä”, Isabella totesi ja katsoi mua terävästi. “Olet hypännyt Sipsin kanssa ratana isompia esteitä.”

Nyökkäsin ja tunsin oloni typeräksi: miten mä en muka osannut luottaa omaan hevoseeni? Zelia pukitti nostossa, mutta mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin naulata takamukseni satulaan ja katseeni esteeseen, josta päätin myös sillä hetkellä mennä yli. Äskeisestä kiellosta huolimatta ruunikko tuntui imevän kohti okseria ja mä tiesin, ettei sillä ollut aikomustakaan kieltää. Koska Zelia oli herkkä menemään itseensä, olin oppinut vuosien saatossa tunnistamaan, milloin sen itseluottamus oli kärsinyt liikaa. Nyt tamma ei tuntunut välittävän möhläyksestäni, vaan venytti itseään kohti sinivalkoista estettä.

“Heti uudestaan”, Isabellan ääni sanoi, ennen kuin Zelian kaikki kaviot olivat edes ehtineet palautua maan pinnalle. Huomasin naisen harppovan kohti okseria ja suljin mielestäni arvailun siitä, kuinka paljon este nousi. Tällä kertaa mä yritin tyhjentää mieleni kaikesta ylimääräisestä jo ennen Zelian kohdistamista okserille ja se takasi tyylipuhtaan lähestymisen sekä ruhtinaallisen valmistautumisajan suureen hyppyyn.

“Hyvä”, Isabella sanoi. “Hyppäähän se. Matildalle riittää, Anton voi tulla vielä.”
Annoin Zelian laukata päätyyn saakka ja siirsin tamman sitten raviin antaen ohjien valua pidemmiksi. Ruunikko pärskähteli tyytyväisenä ja mä uskalsin hymyillä ensimmäistä kertaa koko valmennuksen aikana kumartuessani taputtamaan tamman kaulaa kaksin käsin.

Mä en edes muistanut, milloin Zelia oli viimeksi ollut niin työläs ratsastaa. Se kyllä reagoi apuihin, mutta ongelma piili siinä, että tamma reagoi liikaa: mä en saanut edes pidätettä läpi ilman, että ruunikko jäi tuohtuneena ponnahtelemaan jonkun kanssaverryttelijän eteen. Mua hävetti, mutta mulla ei myöskään ollut muuta vaihtoehtoa kuin verrytellä tammani, ottaa muutama pakollinen verryttelyhyppy ja kadota sitten pienelle nollauslenkille ratsastuspuistoon.

Zelia oli juuri lähdössä lentoon maneesin edustalla, kun olin bongannut tutun hahmon lähestymässä meitä. En ollut pyytänyt Lauria verryttelyavuksi tai henkiseksi tueksi, mutta mies oli maininnut pyrkivänsä saapumaan paikalle jo ensimmäisen luokan aikana.
“Tällä on ihan kamalasti kierroksia”, puuskahdin lievästi ahdistuneena, koska tiesin, mihin tamma pahimmillaan ja parhaimmillaan pystyi. Mun päässäni jyskytti kauhuskenaario heikommasta suoriutumismahdollisuudesta, jossa me kielsimme ulos viimeistään toiselta esteeltä.
“Ei se haittaa - kunhan saat sen pohkeen ja ohjan väliin”, Lauri totesi niin tyynellä äänellä, että oli varmaan juuri lukenut ajatukseni kasvoiltani. “Ja oman pään kylmäksi.”

Koska Lauri ei olisi missään ulottuvuudessa antanut mun päästä pälkähästä startin perumisen suhteen, hengittelin hetken syvään katse derbyn päädyssä suorittavan ratsukon sijaan. Toisena startatessa olisi ehkä voinut vilkaista ensimmäisen ratsukon suoritusta, mutta Zelian aloittaessa vouhkaamisensa uudestaan en halunnut riskeerata kyseisen parivaljakon suoritusta ja yritin keskittyä pitämään meidät poissa tieltä.

Valkopäinen tamma ratsastajineen oli valmis aivan liian nopeasti, vaikka toisaalta Zelia ei olisi kestänyt aloillaan enää hetkeäkään. Me kirjaimellisesti ponnahdimme matkaan kuin perusradalta olisi täytynyt päästä maaliin ennätysajassa ja mitä pohkeen ja ohjan väliin ratsastamiseen tuli, mä vain ohjasin räjähdysaltista ruunikkoani esteeltä toiselle toivoen parasta.

“Matilda!” iloinen ja ennen kaikkea ääni kajautti jo kaukaa, kun me puuskutimme tietämme pois derbyltä Zelian kanssa. Käänsin katseeni tallipihalla huitovaan Kristiinaan ja huomasin kauempana seisovan tutun kirjavan, jonka näkeminen sai jo valmiiksi hengityksen pidättämisestä kuormittuneen sydämeni ponnahtelemaan epävireisenä: siellä seisoi Haukka.
“Ai, moi”, hengähdin ja muistin samalla hetkellä noteeranneeni Kristiinan nimen lähtölistoilla, mutta unohtaneeni asian sen siliän tien.
“Miten teillä meni? Puhdas perusrata, eikö? Onpa se aikuistunut!” Kristiina papatti marssiessaan lähemmäs. Zelian korvat pyörähtivät epäluuloisesti, mutta jostain kumman syystä ruunikko laski päänsä oitis entisen ylläpitohevoseni omistajan syliin.

“Joo, ei me taidettu ottaa yhtään puomia. En mä siis muista radalta mitään, tää oli ihan kamalan reaktiivinen”, huokaisin helpottuneena siitä, että Kristiinan ansiosta ehdin vetää henkeä Zelian hetkellisen jähmettymisen myötä.
“Höh, sehän on vaan hyvän esteratsun piirre, että on menohaluja! Mullekin on tulossa vähän nuorta verta, joko näit kuvan Facebookissa?” Kristiina naureskeli ja mä jäin tuijottamaan naisen kasvoja hämmentyneenä. Oliko se tosiaan ostanut itselleen nuoren?
“En varmaan”, vastasin häkeltyneenä, koska olisin takuuvarmasti rekisteröinyt moisen uutisen somen muutoin tappavan tasaisesta virrasta.
“Ai! No, sun täytyy tulla katsomaan sitä, kunhan saadaan se Suomeen ja molemmat hevoset kotiutumaan uuteen talliin. Ollaan enää vain noin tunnin ajomatkan päässä, eli nähdään varmaan täälläkin jatkossa”, Kristiina jatkoi, enkä mä ehtinyt kuin nyökätä, kun nainen oli jo kiinnittänyt huomionsa seuraavaan tuttuun eli Lauriin.

Zelian kipakan työmuurahaisen asenne ei ainakaan laantunut uusintaan mennessä. Mä olin kuitenkin ryhdistäytynyt paitsi omasta tahdostani, myös Laurin merkitsevän katseen vuoksi ja ainakin yritin tehdä suorituksesta vähemmän päätöntä ja yleisöä kohahduttavaa. Zelia laittoi vaikuttamiselleni hanttiin minkä ehti ja täräytti päin ensimmäistä estettä, jonka puomeista jokainen tömähti maahan saaden tamman pukittamaan heti, kun kaviot koskivat nurmipohjaa. En kuitenkaan antanut sen lamaannuttaa, vaan ratsastin kaarevan lähestymisen viuhkalle kuin olisin voinut saada siitä lisäpisteitä. Sarjan b-osa putosi vähän hataran hypyn seurauksena, mutta se ei jäänyt kaivelemaan, koska viimeiset neljä hyppyä olivat päivän parhaat.

“Ei kai se sun uusi hevonen ole tamma?” ehdin huikata ohi ratsastavalle Kristiinalle.
“Tammahan se”, nainen nauroi, ilmeisesti enemmän työvoitosta punehtuneille kasvoilleni kuin kommentilleni.
“Tervetuloa kerhoon”, mutisin takaisin, taputin puoliksi verryttelykenttää kohti ravaavan Zelian kaulaa ja puhalsin keuhkoni tyhjiksi. Onneksi olin ilmoittautunut Sipsillä vain yhteen starttiin.

Kalla CUP 2020, 3. osakilpailu
110 cm, 0-8 vp, 19/28

Zelian kaviot rummuttivat maneesin pohjaa, eikä tamman eleissä ollut piiruakaan epäröintiä, kun se lähestyi järkälemäiseltä näyttävää okseria. Mä huomasin pidättäväni hengitystä ja ajattelevani, että onneksi satulassa oli sillä hetkellä mun sijaani Lauri. Zelia ponnisti hyppyyn ja vaikka yritys oli hyvä, tamma ei avannut takaa tarpeeksi. Puomi kolahti raskaana hiekkaan ja mä otin vähän kankean askeleen kohti estettä: oliko Zelian raja tullut vastaan?

“Tuletko uudestaan?” huikkasin Laurille, joka oli kääntänyt Zelian päädyssä ympyrälle. Mies nyökkäsi suureleisesti, joten mä nostin sinivalkean puomin takaisin kannattimille ja peruutin kauemmas esteestä.

Lauri teki valmistelut kaikessa rauhassa ja mä seurasin vaiteliaana miehen työskentelyä tammani kanssa. Edellisestä ratsutuksesta oli aikaa ja idea tämänpäiväiseen oli tullut toissapäivänä, kun olin ollut Runiacissa valmentautumassa. Kiitos uuden työn, mulla oli mahdollisuus ottaa kuukauteen ylimääräisiä valmennuksia. Vielä parempaa oli kuitenkin omistautuva valmentaja, joka oli lainannut mulle ykkösesteratsuaan. Vaikka nappulat Vegasin kanssa olivat olleet hakusessa läpi valmennuksen, hevonen oli tarjonnut mulle suuria tunteita ja sitäkin suurempia hyppyjä.

Suuret hypyt olivat myös Zelian päivän teema, sillä vaikka olimme loppukautta kohden nousseet treeneissä 120-tehtäviin, mut oli vallannut epäilevä tunnetila. Missä kulki Zelian kapasiteetin raja? Rajoitinko mä sitä rajaa? Olimme edenneet hitaasti ja puheiden kääntyessä seuraavaan kisakauteen ja ujoon haaveeseeni Power Jumpiin osallistumisesta Zelialla olin taas alkanut empiä: voisiko hitaus kostautua?

“Hyppäähän se, kun laukkaan saa tarpeeksi voimaa”, Lauri totesi ja mä tajusin, että olin silmät lasittuneina todistanut puhdasta hyppyä rekisteröimättä sitä kunnolla. Este näytti korkeudeltaan sellaiselta, jota mäkin olin Sipsin kanssa ylittänyt hyvinä päivinä treeneissä, mutta jäänyt Zelian satulassa vain ajatuksen tasolle.
“Hyvä”, puuskahdin vähän hämilläni siitä, että niin todella oli käynyt. “Kiitos.”
Laurin kasvoilla häivähti hymy, kun mies antoi Zelian siirtyä raviin. Tamma venytti tyytyväisenä kaulaansa ja mä näin, miten sen karva oli hionnut. Klippauspäivä olisi edessä lähitulevaisuudessa, koska ruunikko oli alkanut loimituksesta huolimatta varautua talveen.

“Kyllä siitä tulee näppärä peli ainakin vielä kolmenkympin luokkiin”, Lauri totesi laskeuduttuaan Zelian satulasta. Otin tamman ohjat vastaan mietteliäästi nyökäten, enkä kehdannut siinä hetkessä todeta ääneen sitä, miten tyytyväinen olisin jo suorituksista Power Jumpinkin vaatimalla 120-tasolla.
“Juodaanko kahvit?” hymähdin sen sijaan saaden osakseni hivenen yllättyneen, mutta selkeästi myöntyvän nyökkäyksen.

Reilua varttia myöhemmin mä tuijotin loungen kahvinkeitintä, joka valutti mustaa juomaa pannuun tasaiseen tahtiin. Olin jättänyt Zelian karsinaan kuivattelemaan pienen heinätupon äärelle, ettei tamma kylmettäisi itseään marraskuisessa viimassa.
“Mitäs muuta?” mumahdin vilkaisten Lauria, jolta en ollut oikeastaan missään vaiheessa kysynyt mitään kuulumisiin liittyvää.
“Ei kai tässä ihmeempiä - töitä ja omien treenaamista. Ja Heidin mahduttamista niihin aikatauluihin”, mies vastasi ja mä huomasin, miten miehen ilme meni vähän vaikeaksi tämän puhuessa naisystävästään. Ilmeisesti hektinen arki vaati veronsa, ainakin Laurin mielestä.

“Mulla ei tänä viikonloppuna ole tuota ongelmaa”, tokaisin noustessani ylös hakemaan kahvipannua. “Jesse on kisamatkalla Kanadassa.”
“Kanadassa?” Lauri toisti ja kun käännyin takaisin pöydän ääreen kaataakseni molemmille kupilliset kahvia, mua vastassa oli kysyvä katse.
“Niin. Siellä on kenttäkisat”, vastasin katse kupeissa, jotka täyttyivät nopeasti. En viitsinyt lisätä, miten kisoja ei oltu koolla pilattu ja miten absurdilta tuntui ajatella, että mun miesystäväni oli lennättänyt kirjavan tammansa sinne saakka. Toisaalta niin olivat tehneet myös Isabella ja Cecilia, joten kai niillä kisoilla oli merkityksensä kenttäpiireissä. Yksi niiden piirien edustaja kuitenkin istui mun kanssani kahvilla, eikä näyttänyt osaavan kommentoida tietoa Jessen sen hetkisestä sijainnista sen enempää.

“Et lähtenyt mukaan”, Lauri enemmän totesi kuin kysyi, vaikka äänenpainosta saattoikin aistia miehen ajatusten tason.
“En”, vastasin istuuduttuani takaisin pöydän ääreen. “Töissä oli yksi tärkeä proggis ja olisihan se ollut raskas reissu.”
“Niin kyllä, varmasti”, mies hymähteli ja mä tiesin katsomattakin, että se tuijotti mua edelleen sama, kysyvä katse silmissään, koska tässä tultiin siihen, ettei Lauri ollut pelkkä valmentaja. Miehestä oli tullut vuosien saatossa ystävä, koska kohtasimme usein arjessakin seurustelukumppaneidemme yhteisen lapsen vuoksi.

“Siinä kaikki?” Lauri kysyi.
“Joo.”
“Mmm-h.”
“No ei oikeastaan.”

Seuraavaksi mä huomasin kertovani asuntoni vesivahingon korjauksen jälkeisestä tunnetilasta, jonka vallassa olin huomannut leikitelleeni ajatuksella yhdessä asumisesta. Olinhan mä siinä vaiheessa asunut Jessen luona evakossa, eikä se pätkä ollut loppujen lopuksi ollut yhtään hullumpi. Sitten kuvioihin oli kuitenkin astunut Inna, jonka ryyppyseuraksi miesystäväni oli ystävällisyyttään lähtenyt.

“Suuteli Jesseä?” Lauri rykäisi ja mä kohotin katseeni mieheen vain varmistaakseni, ettei se ollut nyt tukehtumassa kahviinsa. Mä en ollut miettinyt asiasta kertomista sen pidemmälle ja tajusin vasta Laurin kohonneita kulmia tuijottaessani, että tieto oli nyt kulkeutumassa eteenpäin. Sille ei kuitenkaan enää mahtanut mitään, joten mä vain nyökkäsin, kulautin kahvikuppini tyhjäksi ja kohautin harteitani.
“Kukapa siihen voi loppujen lopuksi vaikuttaa, kenen suudeltavaksi milloinkin joutuu”, huoahdin ja nousin pöydän äärestä. Lauri seurasi perässä ja mä huomasin miehen vajonneen ajatuksiinsa. Niinpä mä päätin keventää tunnelmaa ennen kuin Lauri ehtisi lähteä kohti Orijokea ja jatkoin loungen oviaukossa niin supliikisti kuin osasin:
“Että varo vaan, se Paakkanen tuntuu kiertävän läpi kaikki kenttäratsastajat - saatat olla seuraava uhri.”

Laurin ilmeestä näki, kuinka mies oli naurahtamassa kommentilleni, mutta reaktio keskeytyi kuin seinään. Mä seurasin miehen katsetta oviaukkoon seisahtuneena vain huomatakseni, ettemme olleet tallin käytävällä kahdestaan, kuten sunnuntai-iltapäiväaikaan saattoikin olettaa.
“Sano Heidille terveisiä”, mumahdin huomattavasti hiljaisemmalla äänellä ja livahdin kasvot peruslukemilla käytävän puolelle hoitaakseni Zelian loppuun ennen kuin Lauri ehti hämmennykseltään vastaamaan mitään.

Rosengårdien perheestä oli tullut yllättävän merkittävä osa mun elämääni, ainakin mitä hevosiin tuli. Vaikka Zelia oli syntynyt Daniel Susinevan tallissa, se oli alunperin suunniteltu Rosengårdien kasvatiksi ja siten saanut kasvatusliitteen nimeensä. Zelia asui tallissa, jonka siivoojana ja maneesin käyttäjänä toimi Josefina, jonka oikea nimi ei ollut oikein koskaan iskostunut syvälle mun mieleeni - mulle se oli aina Jusu. Tämän lisäksi me olimme käyneet Rosengårdien esteleirillä ja koska Jusun isän, Arnen, valmennettavana käyminen ei selvästikään ollut riittänyt, mä olin varannut tälle päivälle Jusun Kallassa vierailevan veljen valmennuksen.

Mä en tiennyt Alexanderista perhesuhteiden lisäksi juuri muuta kuin sen, että mies ratsasti työkseen. Enhän mä usein tiennyt muistakaan uusista valmentajista sitä vähääkään, mutta nyt otin normaalia enemmän paineita tietämättömyydestäni. Siihen vaikutti suurimmaksi osin Zelian kasvattajaliite, koska jos Alexander tajuaisi sen, mä saattaisin saada ihan uudenlaisen maalitaulun selkääni - tai sitten en. Se epätietoisuus kyti pienenä liekkinä sisälläni, kun verhosin Zelian parempaan treenihuopaan ja puhtauttaan kiilteleviin nahkavarusteisiin aivan kuin ne olisivat toimineet jonkinlaisina suojakilpinä Alexander Rosengårdia vastaan.

Maneesissa vastassa oli Rosengård, muttei odottamani sellainen. Moikkasin Jusua nopeasti ja palautin huomioni Zeliaan, joka oli ollut ärsyttävän hölmöllä päällä jo hakiessani sitä tarhasta. Tamma steppaili koko selkäännousun ajan, mutta liikkeelle päästyään venytteli tyytyväisenä kaulaansa yrittämättä mitään ylimääräistä.

Olin ehtinyt ottaa kaikki askellajit nopeasti läpi, kun Alexander saapui paikalle. Se tervehti mua, tuijotti hetken Zeliaa ja kysyi, olinko mä verrytellyt. Sen jälkeen sain ohjeeksi työstää laukkaa siirtymisten kautta sen aikaa, että Alexander ehtisi fiksata maneesissa olevat esteet valmennuksiin sopiviksi. Mä tein työtä käskettyä, mutta herpaannuin kummasti kuullessani hetken kuluttua Rosengårdin sisarusten ruotsinkielisen keskustelun. Mun ruostuneella ruotsillani en ymmärtänyt siitä paljoakaan, mutta Jusun suusta kantautunut Electrizia tehosti sitä henkistä tärinää, joka oli alkanut jo tallissa - viimeistään nyt Alexander tiesi, ketä mun oli kiittäminen persoonallisesta Zeliastani.

Vaikka ilme Alexanderin kasvoilla oli neutraali ja miehen ulosanti perinteisen kohteliaalla tasolla, olin aistivinani tämän äänenpainosta ja tavasta pommittaa mua vastapalloon kysymyksillä, ettei mies täysin allekirjoittanut mun alkusepostustani tasostamme ja siitä, miten mua kovasti epäilytti kykenisimmekö koskaan edes 120-radoille.

“Miltä tuntui?”
“Yllättävän hyvältä.”
"Miksi? Mitä sinä teit ja mitä hevonen teki? Ei tarvitse kertoa ääneen, mutta mieti ja toista."

Niinpä mä mietin suurelta tuntuneen pystyn jälkeen, ettei Zelia ehkä ollutkaan lahjaton puskaratsu enkä mä siitä turhan suuren summan pulittanut idiootti. Ajatus antoi uudenlaista pontta lähestyä sitä samaista pystyä toisella kierroksella huomattavasti varmemmin ja koska Zelia tuntui olevan liekeissä, mä huomasin pitkästä aikaa luottavani tammaan koko sydämeni pohjasta. Se ei ollut koskaan ollut Zelian suhteen itsestäänselvyys, koska me olimme kirjaimellisesti käyneet ojan pohjalla ja haalineet monista kisastarteista jumbosijoja paitsi huonojen hyppyjen, myös yllättävien kieltojen vuoksi.

Alexander hymyili vähän, kun mä kiitin miestä valmennuksen päätteeksi. Välillemme laskeutui juuri sellainen hiljaisuus, joka käytännössä tuntemattomien ihmisten välille tuppasi laskeutua oleellisimman keskustelunaiheen - eli mun ratsastukseni - päätyttyä. Vilkaisin esteitä, jotka olivat nousseet lopulta odotettua korkeammiksi ja jollaisten korkeutta mä olisin kehdannut kyseenalaistaa Laurin kuullen, mutten vieraskoreuttani Alexanderin.

Jos treenikalenteri vain suinkin antaisi periksi muiden valmennusten, viimeisten osakilpailuiden ja Zelian joululoman osalta, saattaisin löytää itseni Alexanderin valmennuksesta vielä toistamiseenkin.

Oli vähän kiusallista, että kiitos Vegas-paniikkini - joka ei muuten liittynyt mihinkään maantieteelliseen vaan valmentajani kilparatsuun, jolla mua oli vaadittu (tai niin mä itselleni uskottelin) starttaamaan - olin unohtanut maksaa kolmannen starttini Sipsillä. Tilanne oli absurdi paitsi siksi, ettei kukaan ollut kyseenalaistanut mua marssittuani maksamaan kaksi lähtöä kolmen sijaan, mutta myös siksi, että olin tajunnut asian aivan yllättäen vain vähän ennen päivän ensimmäistä starttiani. Niinpä olin käyttänyt viimeiset minuutit kisastarttiin valmistautuessani siihen, että olin rataan painottuvan mielikuvaharjoituksen sijaan kehitellyt mielessäni muistisääntöä, jonka turvin muistaisin käydä maksamassa kolmannen lähtömaksun enkä painelisi radalle laittomasti saaden kilpailukieltoa tulevan vuoden osakilpailuihin.

Zelia ei ollut onneksi panikoinut kanssani, vaan lähtenyt radalle hyvällä asenteella siitä huolimatta, että mun omat pasmani olivat menneet sekaisin Antonin ratsastaman, mutta Jessen omistaman Inkan bongaamisesta saman luokan verryttelyssä. Vaikka olinkin potenut treeneissä tuskaa siitä, voisimmeko nousta ensi kaudella suurempiin luokkiin, ei nykyinen korkeus ollut missään vaiheessa alkanut tuntua ylivoimaiselta. Siltä se ei ollut tuntunut nytkään ja olimme selviytyneet perusradasta puhtaasti ja vieläpä kohtuullisen hyvällä ajalla, vaikka olinkin pelannut monta lähestymistä varman päälle.

Uusinta puolestaan oli alkanut heikommin, koska olin tuonut Zelian huonosti ensimmäiselle esteelle ja puomit olivat kolisseet komeasti alas. Takaraivossani jyskyttäneiden oppien perusteella pyrin nollaamaan tilanteen heti, koska vaikka radan ensimmäinen este oli yleensä radan tärkein ja sen valossa olin ryssinyt kaikki mahdollisuutemme hyvään tulokseen, oli meillä mahdollisuus jäädä neljään virhepisteeseen. Koska Zelia ei nykyään jännittynyt kisatilanteessa, sain tehtyä ryhtiliikkeen omien ratkaisujeni suhteen ja säilytettyä tamman mielen tyynenä. Kun olimme ylittäneet maalilinjan uusintaradan loput puomit heittämällä kannattimillaan pysyneinä, Zelia oli ansainnut roimat taputukset ja monta porkkanaa siinä vaiheessa, kun olin jättänyt tamman hetkeksi karsinaansa hengähtämään.

Vaikka tunsin oloni typeräksi vielä senkin jälkeen, kun olin jo saanut hoidettua unohtuneen starttimaksun, päätin hakea jotain pientä syötävää kahviosta. Lauri oli ilmoittanut varustavansa Vegasin valmiiksi ja koska mulla oli sen vuoksi pidempi tauko, tuntui kannattavalta yrittää syödä jotain siitä huolimatta, että jännitys velloi sisälläni - enpähän ainakaan tuupertuisi matalan verensokerin vuoksi.

Olin työstänyt Zelian laukkaa jo hetken, koska tiesin, mihin tamma pystyi, vaikka se ei tänään tuntunut itse käsittävän sitä. Ruunikko yritti tarjota mulle lisää vauhtia, koska sen mielestä oli se oli helpompaa kuin selän nostaminen ja rehellinen, koko kropan läpi rullaava ryhdikäs laukka. Istutin itseni niin syvälle satulaan kuin kykenin, annoin pitkän huokauksen tyhjentää keuhkoni ja nollata samalla pääni ja jännitin keskivartaloani samalla, kun tein pari nopeaa puolipidätettä. Zelia vastasi jännittämällä hetkeksi niskansa, mutta kokoamalla itseään ja mä tunsin, miten tamman askel lyheni ilman, että laukasta katosi voima.

Vaihdoin suunnan täyskaarrolla keskittyen tukemaan laukkaa niin, jotta saisin tamman jatkamaan vastalaukkaa vaikeampaan suuntaan ilman rikkoja. Zelia pärskähteli keskittyneenä ja mä jatkoin oman vartaloni piinaamista. Loppuvuoden estevalmennuksissa oli tullut harvinaisen selväksi, että jos mä halusin nostaa tulevalla kaudella kisakorkeuttamme, mun täytyi saada laukkaan variaatioita ja Zelian reagoimaan apuihin nopeammin, jotta pääsisimme esteille mun määrittelemässä rytmissä.

Vastalaukka säilyi päädyn läpi ja mä kokeilin uhkarohkeasti horjahduttaa Zelian tasapainoa kulmassa. Tamman etupää kohosi liioitellusti, kun ruunikko teki työtä käskettyä ja vaihtoi laukan. Mun kasvoille nousi hymy, kun kumarruin taputtamaan Zeliaa kaksin käsin. Emme olleet treenanneet sileän vaihtoja, vaan niitä lähimpänä työtä olivat helpottaneet puomit ja se olikin siihen asti riittänyt - Zelialla oli luontaisesti taipumus vaihtaa laukka esteillä.

Annoin Zelian laukata kierroksen pidemmällä kaulalla, ennen kuin siirsin tamman raviin. Ruunikon pää nousi hetkeksi ja tajusin sen huomanneen katsomoon ilmestyneen hahmon, jonka tunnistin nopeasti Jusuksi.
“En kai häirinnyt?” nainen kysyi jusumaiseen tapaan säikähtäneen näköisenä, vaikka Zelian keskittyminen oli jo palautunut minuun.
“Et”, hymähdin ja jäin ympyrälle siihen päätyyn, jossa Jusu seisoi.

“Se näyttää hyvältä - ehdin seurata teidän laukkatyöskentelyä hetken”, Jusu kertoi. Naisen oli täytynyt lymyillä kahviossa tai maneesin ja tallin yhdistävän kulkukatoksen tienoilla, koska en ollut huomannut sen läsnäoloa sen enempää kuin Zeliakaan.
“Joo, Zelia oli tänään lopulta tosi hyvä”, vastasin tyytyväisenä siihen, että joku muukin oli nähnyt hyvän pätkämme. “Se on aikuistunut tosi paljon.”

“Niin, tiedän tunteen”, Jusu vastasi hymyillen ja mä oletin sen tarkoittavan Grannia, joka oli kuulemani mukaan tiineenä. Olin itse asiassa melko varma, että olin nähnyt aiheesta somepäivityksen ja miettinyt jo silloin, miten vähän mulla oli kuvia Zeliasta - varsinkaan ratsastuskuvia. Ne olivat tältäkin päivältä menetetty mahdollisuus, mutta täysin ilman kuvia mun ei silti tarvinnut välttämättä jäädä.

“Jusu”, huikkasin siirtäessäni Zelian käyntiin. Ilmeisesti paluuta talliin suunnitteleva nainen pyörähti ympäri ja katsoi mua kysyvänä.
“Olisitko sä voinut ottaa pari kuvaa musta ja Zeliasta? Ihan kännykällä siis, mun vaikka”, kysyin kuulostaen vähemmän vaivaannuttavalta kuin olin olettanut.
“Tietysti”, Jusu vastasi kuulostaen epäilyttävän innostuneelta. “Ulkona on ihana sää, olisiko luminen tausta maneesia parempi?”
Tietenkin somevaikuttaja J. Rosengårdilla oli visio takataskussaan, ajattelin kääntäessäni Zelian kohti maneesin ulko-ovea.
“Viitsitkö ottaa tuon ratsastusloimen mukaan?” kysyin vielä. “Laitan sen sitten kuvien jälkeen. Taidetaan käydä loppukäynnit maastossa.”

Vaikka kuvauslokaation tarkasti kartanon pihapiiristä valinnut Jusu varmasti tiesikin, mitä teki, me Zelian kanssa emme varmasti olleet helpoimmat kuvattavat kohteet. Jos mä kykenin katsomaan kameraan tuntematta oloani liian kiusaantuneeksi, Zelia nuilotti korvat luimussa ja yritti hivuttautua liikkeelle.
“Zeliaa”, Jusu maanitteli. Siinä vaiheessa nainen oli jo kahisuttanut toppatakkiaan, esitellyt taskujensa sisällön ja vihellellyt. Mikään näistä ei ollut kiinnostanut Zeliaa, joka vaikutti turhautuvan minuutti minuutilta.

“Nyt”, Jusu henkäisi kokeiltuaan ehkä viimeisen konstin. Nainen oli napannut kämmenelleen yön aikana satanutta pakkaslunta ja puhaltanut sen ilmaan niin, että Zelia oli ensin säpsähtänyt ja jäänyt sitten tuijottamaan naista korvat pystyyn jämähtäneinä.
“Sain ainakin yhden hyvän”, Jusu ilmoitti ojentaessaan puhelimeni takaisin.
“Kiitti”, vastasin pienesti hymyillen ja autoin naisen ojentaman ratsastusloimen paikoilleen Zelian selkään.

Hetkeksi laskeutunut hiljaisuus alkoi tuntua painostavalta ja Zelia halusi selvästi joko kävelemään tai talliin.
“Meidän täytyy lähteä, ennen kuin tämä hermostuu totaalisesti”, ähkäisin pahoittelevasti, vaikka Jusukin halusi todennäköisesti lämpimään ulkona seisoskelun sijaan. “Kiitos vielä. Jos sä muuten haluaisit taas joskus käydä tän selässä tai vaihtaa ratsuja, se olisi mukavaa.”
Jusun kasvoille levisi varovaisen leveä hymy, mutta nainen nyökkäsi napakasti. En mä tiennyt, halusiko se mua lähellekään sitä toista, mustaa tammaa, mutta mä olin kyllä valmis laskemaan Jusun Zelian satulaan milloin vain.

“Nähdään”, käännyin vielä hymähtämään, ennen kuin Zelian askeleet johdattivat meidät kohti loppukäyntien mittaista lenkkiä.

Oli ollut yllättävän kuumottavaa odottaa, ilmoittautuisiko kukaan vapaaehtoiseksi liikuttamaan Zeliaa työmatkani ajan. Sellaista yksinhuoltajaäidin elämä varmaan oli: huolta siitä, mitä tapahtuisi silloin, kun ei itse voinut olla paikalla. Olin myös melko varma jo ennen yhdenkään yhteydenoton saapumista, että tulisin miettimään Zeliaa puolet reissustani.

Odotus oli kuitenkin palkittu jo seuraavana aamuna viestin lähettämisestä, kun Jemiina Rajala oli ilmaissut viestillä kiinnostuksensa liikuttajan pestistä. Lyhyt keskustelumme oli sisältänyt kysymykset siitä, haluaisiko Jemiina valmentautua Zelialla (halusi, koska Lauri oli valmentajana tuttu ja se alleviivasi heti naisen sopivuutta pestiin) ja ehtisikö nainen viikonloppuna tallille samaan aikaan kanssani, jotta voisin näyttää Zelian hoitorutiinit ja parhaat kikat satulasta käsin (ehtisi, minkä laskin taas suureksi plussaksi). Ja niin Zelia oli saanut liikuttajansa ja mä olin päässyt pälkähästä ainakin siltä osin, ettei mua odottaisi Kallassa villihevonen, jonka palauttamisessa takaisin työntekoon kestäisi vähintään viikko.

Olin jo ehtinyt hakea Zelian hoitopaikalle ja aloittaa tamman harjaamisen solariumin hurina sopivana taustahälynä. Mun ajatukset risteilivät pakkaamisessa ja työmatkassa ylipäänsä, mutta myös Zelian jättämisessä vieraan ihmisen vastuulle puhumattakaan Jessestä, jonka näkeminen eilen oli pitänyt mua valveilla pikkutunneille asti.

“Moi”, kuului tervehdys läheltä ja mä käänsin vaistomaisesti katseeni vaaleaverikköön, joka katseli meitä hymyillen.
“Moi”, vastasin ja hymyilin vähän. “Ehdin jo hakea tän. Zelia tarhaa siinä vitostarhassa tammatallin kupeessa.”
Jemiina nyökkäsi ja tarjosi käteään Zelian nuuhkittavaksi. Seurasin harjauksen lomasta, miten tamma ei ensin lotkauttanut korvaansakaan uudelle tuttavuudelle, mutta viitsi lopulta nuuhkaista tämän kättä epäileväisen näköisenä.
“Se on vähän hitaasti lämpeävä”, kuittasin tammani käytöksen ja mietin, miten mun olisi pitänyt uusien ihmisten kanssa esitellä itseni saman fraasin kera.

Varustamisen lomassa mun oli helppoa ja luonnollista näyttää Jemiinalle, mistä Zelian varusteet löytyivät ja minkä varusteiden osalta nainen saisi käyttää harkintaansa sen mukaan, mitä tekisi tamman kanssa minäkin päivänä.

“Oon mennyt eniten näillä anatomisilla suitsilla”, selostin viimeistellessäni Zelian suitsitusta. “Mutta välillä hyppään ja maastoilen myös meksikolaisilla. Ja ennen menin sileällä remonttiturpiksella, tää toimii hyvin niilläkin suitsilla.”
Jemiina nyökkäili ja mä mietin, olinko nyt se hysteerinen ja hyysäävä yksinhuoltaja-hevosenomistaja, josta avuksi ilmoittautunut halusi vain mahdollisimman nopeasti eroon.
“Eiköhän mennä”, totesin ja nappasin kypäräni harjapakin päältä.

Maneesissa oli rauhallista, sillä Nita ratsuineen oli selkeästi lopettelemassa treenejä ja Anton tuntui keskittävän ratsastuksensa maneesin toiseen päätyyn. Verryttelin Zelian pidemmällä ohjalla ja aloin sitten hiljalleen koota ohjia houkutellakseni tammaa vähitellen ryhdikkäämpään muotoon.
“Tää on periaatteessa tosi simppeli”, totesin Jemiinalle ravatessani naisen ohi. “Kunhan ei itse ole liian vahva ja äkkipikainen. Ja antaa sen höyrytä rauhassa enimmät pois, jos sillä on virtaa.”

Tänään Zelia ei ollut mitenkään ylivirittynyt, koska olin ratsastanut tamman edellisenä iltana kunnolla läpi. Niinpä mä en ottanut kuin pienet pätkät laukkaa molempiin suuntiin, totesin saaneeni Zelian hyvin avuille ja luovutin ruunikon Jemiinalle vetäytyen katsomoon antaakseni naiselle tilaa. Vieraan hevosen ratsastaminen vaati aina ensimmäisellä kerralla omanlaistaan keskittymistä ja oli varmaan helpompaa, kun en hönkinyt niskaan kuin en olisi luottanut naisen ratsastustaitoihin.

Zelia tuntui hyväksyvän Jemiinan hyvin ja kiitin mielessäni Jusua, joka oli vastottain ratsastanut tammalla ja tehnyt uuden ratsastajan selkäännousun siten helpommaksi. Vaikka ruunikko näytti jännittyvän tavallista herkemmin, se ei kuitenkaan protestoinut suureleisesti ja antoi ratsastajan selvästi vaikuttaa itseensä. Muutaman ratsastuskerran jälkeen meno saattaisi näyttää jo hyvinkin erilaiselta ja toivoin, että Jemiina löytäisi loputkin nappulat nopeasti ja pääsisi fiilistelemään tammaa samalla tavalla kuin mä olin viime aikoina päässyt.

“Jos haluat hypätä sillä, niin se tiistain valmennus voisi olla hyvä. Sovi se joka tapauksessa Laurin kanssa”, hymähdin, kun Jemiina oli keventänyt Zelian kaikessa rauhassa pois ja kävelytti tammaa parhaillaan maasta käsin. “Se näytti hyvältä, vaikkei se yleensä annakaan parastaan ensimmäisellä kerralla.”
“Joo”, Jemiina vastasi ja rapsutti Zelian kaulaa hymyillen. “Eiköhän meille tule ihan mukava viikko.”

Sitä mä todellakin toivoin ja jätin mainitsematta, miten sama hevonen, jota olin kehunut tosi simppeliksi ja jota olin tarjonnut myös maastoilukäyttöön, oli elämänsä aikana myös peruuttanut kanssani ojaan ja harrastanut esteillä kuuroutumista, joka oli yleensä johtanut esteen ohittamisiin tai kieltoihin. Mutta onneksi ne saattoi nyt laittaa nuoruuden piikkiin ja epäoleellisuuksien listalle ja keskittyä siihen, mitä seitsemänvuotias hevoseni tällä hetkellä osasi.

Toivottavasti.

Kilpailupäivä ei ollut pitkään aikaan jännittänyt mua niin paljon, että mun oli jopa vaikea keskittyä ajamiseen. Jännitys ei kuitenkaan johtunut siitä, että mä olisin jännittänyt itse kilpailemista - ei, siihen mä osasin asennoitua parin kuukauden kilpailutauosta huolimatta järjellä. Mun stressinaiheeni oli eilisiltana löytämäni nirhauma Zelian jalassa, koska jos se ei ollut vastannut iltamyöhällä ähräämääni hoitoon eli huolelliseen puhdistukseen ja Betadine-hauteeseen, startti tamman kanssa jäisi vain haaveeksi.

Ei Zelian poisjäänti olisi maailmanloppu, mutta tietenkin toivoin pääseväni starttaamaan tammalla, jonka kanssa olimme treenanneet alkuvuoden ahkerasti. Mä halusin ennen kaikkea päästä näkemään ja kokemaan sen, oliko tehostetusta sileäntreenistä ja pienempien korkeuksien tekniikkaan painotetuista estetreeneistä ollut hyötyä. Toivoin, että oli, vaikka vielä enemmän mä toivoin edelleen sitä, että pääsisin ylipäänsä radalle Zelian kanssa.

Tarhassa mua odotti räjähdysherkkä tamma, joka miltei lensi talliin. Päällisin puolin jalka näytti hyvältä, vaikka Zelian mielentilan huomioiden olisi ollut varsin mahdollista, että se olisi saanut aiheutettua itselleen haavan tai parikin lisää. Zelian omistajana olin saanut tottua erilaisten vekkien ja nirhaumien hoitoon, koska omistajuusaikanani tamma oli nimenomaan vauhdikkaalla tarhakäyttäytymisellään saanut mut kokoamaan itselleni sellaisen ensiapupaketin, että sillä olisi todennäköisesti voinut hoitaa koko tallin hevosten erinäiset sotavammat. Tästä kaikesta huolimatta mä en ollut edelleenkään käärinyt Zeliaa kuplamuoviin tai vaatinut Pennaa rajaamaan sille pientä postimerkkitarhaa, sillä loppujen lopuksi tamma vain nautti ulkoilusta ja tarhakavereidensa seurasta.

Mä en ehtinyt edes Zelian kanssa tamman karsinalle - en oikeastaan lähellekään - kun mun matkani pysäytti Viivi. Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, sillä edellisistä osakilpailuista lähtien se pieni poniratsastaja oli tupsahdellut eteeni milloin missäkin tilanteessa ja käyttäytynyt kuin meillä olisi enemmänkin yhteistä.
“Ciao! Eikö Lauri enää antanut Vegasia lainaan, vai oliko se vaan viimeksi liian haastava?” Viivi tiedusteli kirkkain silmin ja paljasti samalla tutkineensa esteratsastuksen lähtölistoja tarkemminkin.
“Hmmh”, hymisin yrittäen hivuttautua samalla kohti karsinaa pitäen selkeän turhautuneen ruunikon tarpeeksi kaukana Viivistä. “Se oli vaan sellainen kertaluontoinen kokeilu.”

Huomasin Viivin kulmien kohoilevan siihen tahtiin, että se yritti vetää sanoistani omia johtopäätöksiään.
“No, Lauri saattaa katua sitä”, tyttö tokaisi ja oli mun kulmieni vuoro kohota. “Horoskooppi nimittäin lupaili sulle tälle päivälle sellaisia - *epämääräistä mutinaa mulle vieraalla kielellä* - kosmisen lempeitä tuulia. Siis tiedäthän, sellaista kosmista, siis avaruusjuttua. Ja sun piti luottaa salamana lähtökäskyihin, eli muista olla hereillä sitten, kun tuomarin pilli laulaa.”

Mä en todellakaan tiennyt a) mitä horoskooppi mulle lupaili, b) että Viivi oli kartalla horoskoopeista ja c) miksi tyttö oli ottanut asiakseen lukea mun horoskooppini.
“Ai”, mutisin huojentuneena siitä, että olin päässyt vihdoin Zelian karsinalle ja pystynyt laskemaan tamman hetkeksi irti sinne. “Zelia on ainakin varmasti ripeä reagoimaan, Sipsistä en vielä tiedä.”

Se oli joko Zelian levottomuus tai Viivin bongaama, seuraava uhri, joka sai tytön poistumaan tammani karsinalta ja antamaan mulle samalla työrauhan. Zelian haava oli lähtenyt umpeutumaan hyvin, eikä alue sen ympäriltä tuntunut lämpimältä tai turvonneelta.
“Selvittiin säikähdyksellä”, huokaisin tammalle taputtaen sitä kaulalle ja aloin miettiä, olinko viitannut enemmän hyvin parantuneeseen haavaan vai Viiviin, joka ei onnistunut lyöttäytymään groomikseni tai henkilökohtaiseksi horoskoopin lukijakseni.

Se ei suinkaan ollut ensimmäinen syntymäpäiväni, jonka vietin tallilla. Vaikka mulla oli ollut töitä, ehdin tallille heittämällä valoisan aikaan ja saatoin varustaa Zelian kaikessa rauhassa tietäen silti ehtiväni maastolenkille. Tamma oli saanut kisakauden avauksen jälkeen kevyen palauttelupäivän ja yhden vapaan, joiden jälkeen uuden treeniviikon aloittaminen tuntui luontevimmalta kevättalven auringonpaisteesta nauttien. Se oli myös ehdottomasti paras syntymäpäiväaktiviteetti, jonka saatoin tarjota itselleni juhlistaessani ikääntymistä nimenomaan maanantaina. Kotona mua odottaisi - ainakin jos Jessen puheisiin oli uskominen sen sijaan, että se oli taas vedättämässä mua - valmiiksi tehty päivällinen jälkiruokineen, ja se sopi mulle enemmän kuin hyvin.

Zelian askel oli reipas, kun tamma käveli tien reunaa ja venytteli tyytyväisenä kaulaansa. Pohja vaikutti pitävältä, vaikka aurinko olikin pehmittänyt lumen ja näyttänyt voimansa sen suhteen, että kevät teki tuloaan tänäkin vuonna. Mä katselin tammani uteliaasti pyöriviä korvia ja mietin, miten onnellinen mä siitä piirtopäisestä sähikäisestä olinkaan. Zelia oli tehnyt perjantaina yhden heittämällä parhaista kisaradoistaan ja sinisen ruusukkeen liehuessa tamman suitsissa kunniakierroksella olin taas leikitellyt ajatuksella luokkatason nostamisesta. 120-luokkiin nouseminen oli ehdottomasti kisakautemme päätavoite, eikä se olisi voinut saada parempaa sysäystä.

Jopa Viivin horoskooppihörhöily oli tuntunut osuneen nappiin osakilpailujen suhteen. Lähtökäskyt ja kosmiset tuulet olivat nimittäin ajaneet mut googlettamaan sen samaisen horoskoopin, jota ponityttö oli mulle tankannut ja jos vuoden ensimmäistä osakilpailupäivää tulkitsi sen näkökulmasta, ennustus oli ollut jopa mun mielestäni pelottavan oikeassa ainakin mitä Zeliaan tuli - olin luottanut omaan näkemykseeni uusintaradan kolmanneksi viimeisellä esteellä, jolle olin kääntänyt tamman rohkeasti pienemmällä tiellä. Radankävelyssä Runiacin harjoittelijan kanssa ollut Lauri oli kehoittanut olemaan ahnehtimatta, mutta olin melko varma, että se kyseinen kaarre oli nostanut Zelian toiselle sijalle, kun Heidin orilla startannut nuoriherra oli pitänyt kunniakierroksella perää.

Vaikka mun ajatukseni yrittivät harhautua Sipsiin, jonka kanssa perusrata oli takunnut niin, että olin ollut oikeastaan helpottunut voidessani jättää kisapäivän tamman osalta siihen, Zelia piti keskittymiseni itsessään pyrähtämällä laukkaan ravin sijaan. Toppuuttelin tammaa huvittunut hymy huulillani ja keskityin keventämään sen vauhdikkaaseen raviin rytmin, jotta ruunikon lihaksisto ehtisi lämmitä ennen laukkavetoja. Me molemmat kaipasimme pientä tuulettumista kisaviikonlopun jäljiltä, jotta työskentelymotivaatio kasvaisi taas huippuunsa.

Siristin silmiäni, kun auringonpaiste osui suoraan kasvoihini kypärän lipan alta. Se ei kuitenkaan hyydyttänyt hymyä kasvoiltani, kun kevensin istuntaani loivan mäen lähestyessä. Zelia nosti laukan näyttävän loikan kautta ja kuulin kuinka märkä lumi ryöppysi ilmaan tamman kavioiden upotessa tiehen yhä kovenevaan tahtiin.

Näin mä halusin viettää syntymäpäiväni.

Kalla CUP 2021, 1. osakilpailu
110 cm, 0/0 vp, 2/22

Zelia vaikutti hermostuneelta, kun siristelin silmiäni keväisessä auringonpaisteessa ja varmistin, että satulavyö oli riittävän kireällä selkäännousua ajatellen. Vaikka Runiac oli tuttu paikka mulle, se ei ollut sitä Zelialle ja koska parkkipaikka kuhisi hevosia ja ihmisiä, päätin nousta satulaan vasta kentällä.

Musta tuntui, etten mä oppinut rataa millään. Käännös kutosesteeltä seiskalle tuntui absurdilta, koska olin ensin ajatellut jatkavani pystyltä okserille, joka kuitenkin todellisuudessa hypättiin radan viimeisenä esteenä. Saatoin vain toivoa, etten ohjaisi Zeliaa väärälle esteelle, koska sen jälkeen debyytti 120-tasolla saattaisi tuntua entistä kuumottavammalta.

Lopulta mä muistin radan - tai en välttämättä uusintaa, mutta siitä mun ei tarvinnut kahden pudotuksen tuloksella olla kakkosesteen jälkeen huolissani. Zelia oli ollut radalla jännittynyt, enkä mä ollut missään vaiheessa saanut laukkaan järkevää rytmiä, koska ruunikko oli yrittänyt vain kadota altani ja ottanut helppoja puomeja. Hylky väärän esteen ylittämisestä ei enää kuulostanut yhtään niin pahalta, koska Zelia jatkoi höyryämistä vielä radan jälkeenkin ja pelkkä ajatuskin seuraavasta startista sai mun sisuskaluni heittämään kärrynpyörän.

“Me ei välttämättä selvitä hengissä”, puuskahdin Jesselle, jonka kanssa olimme käyneet kävelemässä lyhyen maastolenkin rauhoittaakseni Zelian.
“Sehän rauhoittui jo”, Jesse totesi luoden merkitsevän katseen Zeliaan, joka venytteli kaulaansa huomattavasti rentoutuneempana. “Eikä edes peruuttanut ojaan.”
Jessen silmiin oli ilmestynyt ilkikurinen pilke, joka sai mut tuhahtamaan huvittuneesti. Sehän tästä olisikin puuttunut.

Mutta koska startti 120-luokassa ei ollut päivän viimeinen lähtöni, mun täytyi alkaa asennoitua toiseen koitokseeni Zelian kanssa. Tiesin Jessen varustavan Sipsin valmiiksi, joten saatoin keskittyä omaan tammaani ja siihen, kuinka saisin ratsastettua sen verryttelyssä avuille.
“Este!” kailotin Runiacin suurella, huolletulla kentällä ja ohjasin Zelian kohti punavalkeaa pystyä. Pari askelta ennen ponnistusta mä hoksasin, että tamma allani odotti apujani sen sijaan, että olisi ryysännyt estettä päin. Harmillisesti tajusin sen liian myöhään, eikä hyppy ollut ehkä optimaalisin, mutta Zelia ansaitsi silti reilut taputukset esteen jälkeen.

Päivän toisen radan mä muistin aina uusinnan loppuun saakka ja se oli huojentavaa, sillä toisin kuin kympin luokassa, Zelia pysyi visusti irti puomeista ja mä olin täydellisesti kartalla siitä, missä meidän piti milloinkin olla. Uusinnassa uskalsin lisätä vauhtia pykälän verran säilyttäen silti kontrollin, etteivät puomit alkaisi kolista. Viimeisen esteen jälkeen lysähdin Zelian kaulalle taputtaakseni erinomaisen työn tehnyttä tammaa kaksin käsin, koska se oli juuri selviytynyt tuplanollilla maaliin elämänsä ensimmäiseltä sadankahdenkympin radalta.

Estekilpailut Runiacissa 27.3.2021
110 cm, 8 vp, 20/25
120 cm, 0/0 vp, 2/19

Zelian korvat pyörähtelivät vinhasti, kun valutin vettä suoraan letkusta tamman kaulalle ja hiljalleen kohti selkää. Reipas maastolenkki oli saanut tamman hikoamaan, vaikka olin viivyttänyt lähtöä myöhempään iltapäivään keskipäivän paahtavimman kuumuuden sijaan. Lämpö ei kuitenkaan ollut hidastanut Zeliaa pisaraakaan, joten olin antanut tamman päästellä höyryjä useammalla laukkapätkällä ja nauttinut itsekin mahdollisuudesta tuulettaa päätäni.

Kun olin kuivannut Zeliaa sen verran, että ötökkämyrkyt oli mahdollista suihkuttaa tamman karvaan, vein tamman tarhaan nauttimaan Mash-vedestään ja rauhallisesta kesäillasta. Zelia oli vasta ollut laitumella pidennetyn viikonlopun irtokengän ja hieronnan vuoksi ja mun oli tarkoitus pitää sitä siellä vielä toinen pidempi pätkä ennen Pariisin reissua.

Laskin satulan sille tarkoitettuun telineeseen ja pudotin hionneen satulahuovan hetkeksi penkille viedäkseni sen lähtiessä pyykkihuoneeseen pestäväksi. Niputtaessani suitsia mun katseeni osui kisanumeroon, joka roikkui edelleen suitsitelineessä toukokuun osakilpailuiden jäljiltä. Tunsin nipistyksen vatsanpohjassani, kun palasin ajatuksissani siihen hetkeen, jolloin olimme saaneet lähtömerkin cup-debyyttiimme 120 senttimetrin tasolla. Vaikka se oli ollut toinen startti sillä tasolla, jännitys oli ollut vahvasti läsnä etenkin, kun ulkokausi oli avattu samalla kertaa.

Jälkeenpäin ajateltuna rata ja uusinta olivat sujuneet hyvin, vaikka derby olikin tuntunut loputtoman suurelta ja Zelia ajoittain jopa kaoottisen villiltä. Laurin mukaan ratatempo oli ollut ulkokentälle täydellinen, mutta olin uskonut asian itse vasta videon nähtyäni. Kaikista eniten mun mieltäni oli lämmittänyt Zelian rohkeus ja etenkin se, ettei tamma ollut katsonut yhtäkään estettä. Perusradan nollien jälkeen olin lähtenyt hakemaan uusinnasta nollatulosta, mutta myös kokeilemaan kepillä jäätä hyvän ajan tavoittelemisen suhteen. Ratakorkeuden noustua ei nimittäin ollut varaa vähäisiinkään virheisiin, jos tavoitteli tuplanollien lisäksi kovaa aikaa.

Lopulta olimme olleet ensimmäisiä ei-sijoittuneita ilman yhtäkään virhepistettä. En osannut vielä tähänkään päivään mennessä sanoa, oliko se ollut suurin syy kuunvaihteessa tekemääni ratkaisuun ilmoittaa Zelia toisiin kansainvälisiin kilpailuihinsa Laurin ratsastamana. Lauri oli ottanut diilin vastaan varsin avoimin mielin, koska valmentajanani mies tiesi, mikä kynnys mulla oli startata Zelialla paitsi sillä tasolla, myös niillä korkeuksilla - nuorten luokat alkoivat 125 senttimetristä ja ellei tulos olisi katastrofaalinen, Zelia starttaisi myös 130-tasolla. Näin ollen mulle jäisi tehtäväkseni huolehtia hevoseni hyvinvoinnista matkan ajan ja nauttia Pariisista Jessen seurassa, eikä se kuulostanut mun mielestä yhtään hullummalta kesäreissulta. Samalla reissu pitäisi Power Jump -stressin loitolla vielä hetken, mutta orientoituminen kohti kisoja olisi aloitettava heti, kun Zelia palautuisi Pariisin kisamatkalta.

Vasta aluillaan oleva kesä olisi kilpailuntäyteinen, mutta sitähän mä olin toivonutkin kolme vuotta sitten, kun Zeliasta oli tullut ensimmäinen ikioma hevoseni.

Kalla CUP 2021, 2. osakilpailu
120 cm, 0/0 vp, 5/21

Olin melko varma, että musta oli tulossa se hullu poniäiti, joka järsi kyntensä pilalle jo pelkästä ajatuksesta omasta mammanmussukasta kisaradalla. Tällä kertaa se mussukka ei kuitenkaan keikkuisi satulassa - en mainitsisi tästä ajatusteni sivujuonteesta Laurille koskaan - eikä se ollut ponikokoinenkaan. Onneksi, koska vaikka ponitkin kilpailisivat muistikuvani mukaan jopa samoilla korkeuksilla kuin Zelia, mä en siinä mielentilassa olisi uskaltanut päästää poniratsukkoa ristikkoluokkaa korkeammalle radalle.

Zelian hermot olivat sen sijaan kaikkea muuta kuin riekaleina: tamma seisoi taluttimen päässä katsellen jaba-alueen menoa kuin se olisi ollut sille arkipäivää. Todellisuudessa edellisestä ulkomaanmatkasta oli kulunut jo reilu vuosi, ja matka oli silloin ollut reilusti lyhyempi. Zelian toistaiseksi moitteeton käytös ja lunki asenne olivat saaneet mut miettimään sitä, miten olin ripustautunut muistikuvaani nelivuotiaasta herkkiksestä, jonka ottaminen reissuun olisikin epäilemättä ollut suurempi show.

Tammani lauhkeudesta huolimatta olin ikionnellinen siitä, ettei mun tarvinnut startata sillä itse. Muistin edelleen jännitykseni Hanami Weekin järkälemäisellä kisa-areenalla, jolta poistuessa pudonneiden puomien määrä ei korreloinut lainkaan adrenaliinikuohun tuoman helpotuksen kanssa. Siltä reissulta Zelialle oltiin lähdetty hakemaan pelkkää kokemusta, joka oli nytkin prioriteettilistan kärjessä sillä erolla, että tammaa ratsasti tällä kertaa ammattilainen, jolta löytyi moninkertainen määrä rutiinia muhun verrattuna.

Nappasin heti kiinni Jessen kädestä laskettuani Zelian Laurin matkaan kohti verryttelyä.
“Sähän täriset”, mies huomautti lähtiessämme kohti verryttelyalueen katsomoa.
“Niin, enkä mä edes kilpaile itse”, nurisin toivoen, että jännitys alkaisi pian purkaantua, koska mua hävettäisi jännittää niin suureleisesti muiden ihmisten ympäröimänä. Se toive osoittautui pian turhaksi, sillä jo Zelian ensimmäisen verryttelyhypyn näkeminen sai mun sydämen ponnahtelemaan epätahdissa siitä huolimatta, että hyppy oli kuin suoraan oppikirjasta.

“Voinko mä vaan sulkea silmät ja sä kerrot sitten jokaisen esteen jälkeen, menikö se puhtaasti yli?” sopersin jännittyneenä. Kisa-areenan katsomo tuntui valtavalta ja siltä näytti myös itse areena, jonka koristeelliset esteet näyttivät jättimäisiltä.
“Voin”, Jesse vastasi huvittuneena. “Mutta et sä kestä kuitenkaan olla katsomatta.”
Vilkaisin miehen kasvoja ja yritin takertua sen hymyyn rauhoittaakseni käsieni tärinän, joka ei tuntunut ottavan loppuakseen.

Yritin keskittyä seuraamaan juuri ennen Lauria starttaavien Rasmuksen ja Runiacista tutun kasvon Jeramyn ratoja, mutta mun katseeni harhaili tasaisesti vuoroaan odottavaan Zeliaan. Tamman karva kiilsi kauniisti ja hartaudella tekemäni sykeröt näyttivät ainakin kaukaa kestäneen verryttelyn hyvin. Ruunikko näytti reaktiiviselta viskoessaan päätään, mutta toisaalta sen liikkumisessa oli sopivaa viipyilyä, joka enteili hyvää. Zelian kohdalla enteet eivät kuitenkaan tunnetusti riittäneet, sillä homma ehtisi vielä karahtaa kiville monta kertaa lähtömerkin saamisen jälkeen.

Puristin Jessen kättä rystyset valkeina siitä sekunnista lähtien, kun Zelia nosti rytmikkään laukan. Laurin elekieli oli rauhallinen, kun mies ohjasi tamman radan ensimmäiselle esteelle. Mun suustani purkautuva huokaus saattoi kuulostaa liioitellulta, kun ruunikko laskeutui alas tasapainoisesta hypystä, mutta enää mua ei kiinnostanut kuin se miten vakavasti otettavalta kilparatsulta tammani sillä hetkellä näytti.

Jokin alkukantainen reaktio ponnautti mut seisaalleni, kun Zelia pysyi irti puomeista vielä viimeiselläkin esteellä. Taputtaessani muun, hyvin pitkälti istuvan yleisön mukana musta tuntui, että mua itketti ja nauratti samaan aikaan. Edellisissä kansainvälisissä kisoissa emme olleet päässeet Zelian kanssa uusintaan lainkaan, joten harppaus eteenpäin edellisiin tuloksiin verrattuna oli jo otettu.

“Hyvä”, henkäisin päästyämme Jessen kanssa Zelian ja Laurin luo. Ruunikko työnsi hionnutta päätään syliini enkä mä välittänyt, vaikka se pyyhki samalla vaahdot suupielistään paitaani.
“Kiitos hyväksi viritellystä ratsusta”, Lauri hymähti. Mun teki heti mieli kommentoida, kuinka se oli itse tehnyt viimeistelytreenin paikan päällä, mutta toisaalta tiesin, ettei Lauri puhunut lämpimikseen. Siksi tyydyin vain nyökkäämään kiitokseksi ja ottamaan Zelian narun päähän samalla, kun mies laskeutui satulasta.

Ehdin kävelyttää, viilentää, juottaa Zelian sekä satuloida sen uudestaan kaikessa rauhassa ennen kuin viidenkymmenen ratsukon luokan taso alkoi selvitä.
“Kolmetoista uusintaan”, Jesse toisti multa puoliksi ohi menneen kuulutuksen jo ennen kuin ehdin pyytää. Olin juuri avaamassa suutani, kun huomasin Laurin harppovan meitä kohti.
“Se on jo sijoilla”, Merikanto totesi arkisesti ja alkoi kiristää satulavyötä. “Eli nyt lähdetään ratsastamaan voitosta.”

Huuleni raoittuivat jälleen, mutten taaskaan antanut ensimmäisen ajatuksen tulvia ulos suustani. Siinä missä olisin itse lähtenyt hakemaan kaikessa rauhassa hyvää, tasaista rataa, oli Laurille itsestäänselvää pyrkiä mukaan kärkikahinoihin. Mä olisin saattanut tyytyä kolmanteentoista sijaan ja juhlistaa sitä, mutta ammattikilparatsastaja ei ollut valmis antamaan luovutusvoittoa kenellekään - ja juuri siksi olin palkannut Laurin ratsastamaan hevostani parhaalla näkemällään tavalla.

Oli yllättävää, että Laurin sanojen myötä mun jännitykseni puolittui. Selvä, nyt ratsastettiin voitosta. Tuntui toki absurdilta, että kyseessä oli minun Zeliani, joka oli vielä pari vuotta takaperin niittänyt mainetta Kallan parhaana ojaanperuttajana. Nyt mä katsoin samaa hevosta odottamassa uusinnan lähtömerkkiä toisissa kansainvälisissä kilpailuissaan, enkä olisi voinut olla ylpeämpi. Ehkä mä olisin itse satulassa taas seuraavalla ulkomaanmatkalla, jos saisimme ensin tarpeeksi rutiinia edes 120-luokista.

Lauri ja Zelia tekivät uusinnassa nopealta näyttäneen nollan. Jättikokoinen screeni näytti, kuinka Zelia nousi luokan kärkeen ja jos Jesse ei olisi muistuttanut mua hengittämisestä, siitä olisi alkanut lähtölaskenta kohti pyörtymistäni. Ensin mä olisin halunnut katsoa loput radat katsomosta, mutta sitten mun oli päästävä Zelian luo. Jesse raivasi mulle tietä, kun vilkuilin kisa-areenan suorituksia niin pitkään kuin mahdollista, kunnes keskitin kaiken huomioni tammani bongaamiseen.

Lauri ei tuntunut haluavan kommentoida asiaa, kun odotimme yltäisikö yksikään ratsukko kovempaan aikaan. Mies istui Zelian satulassa mietteliään näköisenä ja vilkuili kisa-areenan lisäksi Heidiä, jonka oli bongannut katsomosta Sofian kanssa.
“Juuso ratkaisee”, Jesse tokaisi yllättäen. Mulla meni hetki tajuta, että mies puhui ystävästään, joka oli mulle tuttu kasvo useista kisoista Kallassa ja muualla.
“Uskallakin toivoa sille voittoa”, mutisin yllättävän kevyeen sävyyn, katse tiukasti hopeanmustassa ratsussa, joka oli juuri aloittanut uusintaradan. Se eteni radalla reipasta vauhtia ja näytti uhkaavan skarpilta hyppyinensä, joita ratsastaja tuki hyvin. Kun viimeisenkin esteen puomit pysyivät kannattimillaan, mä olin varma, ettei Zelian aika riittänyt voittoon.

“Tiukkaa oli”, ehdin huokaista juuri ennen kuin ratsukon nimi nousi tuloslistalle. Se pysähtyi toiselle sijalle, aivan suomenlipun, Lauri Merikannon ja Rosengårds Zelian alle.
“Te voititte”, inahdin katse Laurissa, jonka kasvoille oli levinnyt ärsyttävän hillitty hymy.
“Sulla on hyvä hevonen”, se totesi antaessaan Zelialle luvan liikkua, koska kuuluttaja oli alkanut luetella palkintojenjakoon valmistautuvien ratsukoiden nimiä.

Kun Zelia sai ruusukkeen suitsiinsa ja lähti johtamaan hevosletkaa kunniakierrokselle railakkaassa laukassa, jota Lauri ei edes yrittänyt hillitä, tunsin hymystä korkealle jumahtaneelle poskipäälleni vierivän lämpimän kyyneleen. Jesse rutisti mua kovaa ja mä mietin, miten täydellisesti kolmen vuoden työ nuoren tamman kanssa kulminoitui siihen ohikiitävään hetkeen.

Paris SIM Jumping Week

125 cm 0-0 vp, 1/50 (rats. L. Merikanto)

Zelian kisaurakka oli ohi. Tamma oli startannut eilen toisen luokkansa ja vaikka radalla oli ollut vaikeuksia, ensimmäinen tulos 130 senttimetrin tasolta oli nyt haettu. Mun mielestä se oli enemmän kuin hienoa, koska vielä viime vuoden lopulla kahdenkympin luokkiin nousu oli tuntunut kovalta tavoitteelta. Nyt olin itse saanut Zelialle useamman hyväksytyn tuloksen - ja jopa yhden sijoituksen - siltä tasolta ja valmistautumassa kohti Power Jumpia oman tammani kanssa.

Vaikken ollut päässyt - tai joutunut, ehkä se oli tämän reissun virallinen kantani - itse kisa-areenalle Zelian satulassa, pääsin silti nauttimaan kilpailupaikan puitteista liikuttaessani Zelian kevyesti. Jesse oli tullut seuraamaan ratsastusta pienen, muuhun ratsastukseen kuin kisaverryttelyyn käytettävän kentän kupeeseen ja keventäessäni ruunikon kanssa olin huomannut sen nappaavan kuvan puhelimellaan.

“Tuliko hyvä kuva?” kysyin muina naisina ratsastuksen jälkeen, kun lähdimme kohti jaba-aluetta.
“Juu”, Jesse ähkäisi nopeasti, enkä mä uskaltanut kysyä, oliko kuva ollut niin järkyttävä, että mies tuntui hätääntyvän kysymyksestäni. Zelia pärskähteli ilmeisen rentoutuneena ja mä mietin taas, miten mukavaa oli, että olin päässyt reissuun hevoseni sekä miesystäväni kanssa ilman stressiä siitä, milloin minun täytyisi olla satulassa tai muistaisinko varmasti radan. Siinäkin vaihtoehdossa oli viehätyksensä, mutta mä pääsisin taas maistamaan isojen kisojen tunnelmaa Power Jumpissa, jossa Zelian ei tosin tarvitsisi liikahtaa kotitallilta mihinkään.

“Jusu”, hymähdin vähän korotetummalla äänellä, jotta kimon puoliverisen vierellä seisova nainen kuulisi mut varmaksi.
“Ai, hei”, Jusu henkäisi tunnistettuaan meidät. Musta tuntui, että ihmisillä oli ollut hiustenvärjäyksestäni lähtien pieniä vaikeuksia tunnistaa mut, vaikka nyt Josefinalla oli epäilemättä hämääjänä myös ympäristö, joka kuhisi porukkaa, tuttuja ja tuntemattomia.
“Starttaatko tänään?” kysyin muistamatta lainkaan, millä korkeudella tänään kilpailtiin. Tiesin vain Laurin kilpailevan kahdella ratsulla, mutta muistikuvani mukaan luokkia oli useampi.
“En”, Jusu vastasi tarkkaillen yksisilmäisen kimon liikehdintää, joka sai mut vaistomaisesti kiristämään otettani Zelian ohjista. “Mun urakkani loppui jo eilen, mutta Rasmus kilpailee vielä.”

Keskustelu ei ollut pitkä, sillä Jusun täytyi lähteä kävelyttämään Rasmuksen toista kilparatsua, mutta ehdimme vaihtaa päällimmäiset kuulumiset: Jusu kertoi Saksasta ja mä selitin jotain ympäripyöreää ajasta ennen Pariisin reissua, jonka jälkeen onnittelimme toisiamme ristiin Zelian voitosta ja Jusun sijoituksesta pomonsa hevosella.

“No täällähän on tuttuja”, Jesse totesi, kun vielä ennen Zelian karsinalle pääsyä ohitimme Isabellan, joka ei ainakaan vaatetuksesta päätellyt ollut vielä lähdössä kilpailemaan.
“Maailma on pieni”, virnistin riisuen samalla Zelian suitsia. “Tai ainakin nämä piirit.”

Paris SIM Jumping Week

130 cm 11 vp, 45/50 (rats. L. Merikanto)

Vedin vakavan perusilmeeni suojaksi kasvoilleni, kun harpoin radankävelyssä kohti viimeistä estettä. Linja olisi helppo, kunhan ajatus olisi jo sarjalla vasemmalle – sen jälkeen täytyi vain uskaltaa sujua kohti viimeistä estettä, joka toivottavasti pysyisi muiden esteiden tapaan kannattimillaan. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin muutamat tutut kasvot, joiden näkeminen ei varsinaisesti rentouttanut mua, vaan teki tilanteesta entistä todellisemman: Power Jump, joka tuntui vielä vuoden alussa olleen ikuisuuden päässä, oli nyt alkamassa osaltani, eikä mulla ollut enää muuta mahdollisuutta kuin pysyä mukana vauhdissa. Ajatus luokkani avaamisesta ensimmäisenä ratsastajana ei varsinaisesti keventänyt oloani, mutta vauhditti askeleitani poistuessani derbyltä hakeakseni Zelian, jota Jesse oli urhoollisesti jäänyt kävelyttämään radankävelyni ajaksi.

Zelia oli tullut mulle kesällä 2018. Seuraavana kesänä olin kilpaillut ensimmäisen kerran elämässäni Power Jumpissa, ja sama oli toistunut myös seuraavana vuonna. Tänä vuonna kilpailisin kolmatta kertaa, mutta Zelialle tämän vuoden Power Jump olisi ensimmäinen laatuaan, koska ensin tamma oli ollut liian nuori osallistumaan ja sen jälkeen aivan liian vihreä. Vaikka olimme nousseet 120-radoille vasta kuluvalla kilpailukaudella, mulla oli yllättävän paljon uskoa siihen, että aika oli viimein kypsä – että mä todella starttaisin omalla hevosellani lukuisten esteratsastajien vuoden suosikkiviikonloppuna ja vieläpä kotitallillamme.

“Otatko vettä?” Jesse kysyi juuri ennen kuin olin nousemassa satulaan. Pudistin päätäni, vaikka mun olisi ollut kannattavaa nesteyttää itseäni vielä ennen suoritusta ja pujotin jalkani jalustimeen ponnistaakseni itseni satulaan. Jessen katse oli tarkkaavainen, kun vilkaisin miestä pidättäessäni selkäännousun jälkeen omin lupineen eteenpäin liikahtanutta Zeliaa.
“Kiitti avusta”, mumisin pieni hymy kasvoillani, kun miesystäväni irroitti taluttimen ruunikon kuolaimesta ja taputti sen kaulaa.
“Tsemppiä”, Jesse puolestaan toivotti ja mä väläytin sille vähän leveämmän, jännitystä peittelevän hymyn, ennen kuin annoin Zelialle luvan liikkua. Onnekseni Jesse ei ollut kysynyt mitään jännityksestäni, koska rehellisesti sanottuna en olisi halunnut myöntää sen suuruutta edes itselleni.

Vaikka mulle oli jo ehtinyt kertyä lukuisia startteja Zelian kanssa, edessä oleva koitos teki hengitykseni pinnalliseksi ja sai tutun derbykentän näyttämään järkälemäiseltä. Olin käsitellyt jännitystä lukemattomia kertoja ja silti se tuntui pyyhkivän vasta opettelemani radan pohjapiirroksen päästäni sillä hetkellä, kun derbyn portti suljettiin meidän ja valmistautuvien ratsukoiden takaa. Suljin silmäni sekunniksi, vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja annoin niiden tyhjentyä samalla, kun kuuluttajan ääni kertoi luokan alkavan.

Zelia, mä mietin, nyt me hoidetaan tämä ilman mitään ylimääräistä. Ajatus oli jäänne tamman kilpauran alkuajoilta, jolloin olimme useamman kerran jääneet pomppimaan lähtömerkin jälkeen paikoillemme, kun nuori tamma oli mennyt tiloihin. Nyt laukan nosti kuuliaisesti tamma, joka oli tienannut useamman ruusukkeen hyvistä radoista ja kilpaillut jo kahdesti ulkomailla. Ei siis todellakaan ollut oikea hetki muistella menneisyyden mörköjä, vaan keskittyä hengittämiseen, laukan rytmiin ja ensimmäiseen esteeseen. Ylitimme lähtölinjan, eikä Zelia tehnyt pienintäkään elettä poiketakseen suunnitelmasta, jonka olin luonut päässäni lähestymisestä radan ensimmäiselle pystylle. Hyppy oli hyvä ja huomasin nopeasti, ettei ratapiirros ollut kadonnut mielestäni, vaan rullasi sopivaa vauhtia eteenpäin sitä mukaa, kun ylitimme esteitä. Radan puolenvälin tiimoilla mielessäni välähti ajatus siitä, miten pohjattoman onnelliseksi Zelian nurmea rummuttavat kaviot mut tekivät.

Enää ei ollut väliä, putoaisivatko kaikki loput puomit kannattimiltaan vai eivät – pääasia oli, että saisin vaalittua onnellisuutta vielä viimeiset sekunnit ja tallennettua ne takaraivooni seuraavan vuoden koitosta varten.

Power Jump 2021

120 cm 0-4 vp, 11/26
120 cm (arvoluokka) 12 vp, 61/75

Zelia oli kaunis pieni hevonen. Mun suupielissäni oli lämmin, ylpeä hymy, kun katsoin laiduntavaa ruunikkoa, joka näytti valinneen Isabellan Kamin ystäväkseen. Samalla kasvattajaliitteellä varustettu tammakaksikko seisoi vieretysten turvat laitumen jo melko syötyä nurmea nyhtäen, enkä mä olisi millään raaskinut rikkoa sitä kuplaa.

Zelia ja pari muuta kauempana laiduntavaa tammaa nostivat päänsä kuullessaan vislaukseni. Muiden päät laskivat nopeasti, mutta Zelia jäi tuijottamaan minua. Hymyilin taas ja kallistin päätäni katsellessani hevostani, jota kädessäni pitämä porkkana epäilyttämättä houkutti. Olimme viettäneet kevyen viikon palautuessamme kesän ja ehkä koko vuoden yhdestä kohokohdasta, sillä Power Jump oli nyt takana myös ensimmäistä kertaa siellä kilpailleella Zelialla.

Piirtopäinen tamma mietti vielä hetken, kunnes sen askeleet lähtivät kuljettamaan sitä mua kohti. Kami nosti päätään ja lähti hetken kuluttua hiippailemaan Zelian vanavedessä kuin suurempikin hännystelijä. Ruunikko ehti luokseni ensin ja mä tarjosin sille porkkanan rapsuttaen samalla tamman otsaa, joka tuntui kutisevan aina. Tämä kerta ei osoittautunut poikkeukseksi, vaan Zelian pää työntyi syliini tamman kerjätessä rapsutuksia ennen kanssalaiduntajan ennättämistä paikalle. Oli ihanaa, että Zelia oli niin silminnähden rento ja tyytyväinen elämäänsä, koska se oli ollut viikon teema - palautteleva maastolenkki heti kilpailurupeaman jälkeen, pari kävelypäivää höystettynä maastakäsittelyllä ja lisää maastoilua. Vasta tänään aioin ratsastaa aitojen sisäpuolella, mutta pitää treenin silti helppona ja mukavana. Sitä me molemmat kaipasimme ja sitä Zelia ennen kaikkea ansaitsi, olihan tamma yllättänyt mut positiivisesti arvokisasuorituksellaan.

Olin lähtenyt hakemaan Zelian kanssa onnistumista ja meidän mittapuullamme se oli tarkoittanut kahta perushyvää suoritusta molemmilta päiviltä. Perjantaina Zelia oli ollut mainiossa vireessä ja ilman aika helposti pudonnutta puomia uusinnan loppupuolella olisimme saattaneet yltää jopa sijoille, koska ratatempo oli ollut reipas. Olin kuitenkin ollut äärettömän tyytyväinen tammaani, koska se ei ollut missään vaiheessa ihmetellyt tavallistakin näyttävämpiä esteitä derbyllä tai suurempaa yleisöä, joka oli tuonut mausteensa kisasuoritukseen.

Lauantaina Zelia oli ollut selkeästi väsynyt. Mä en ollut odottanut sitä, mutta tamma ei ollut selvästi palautunut edellisen päivän radasta täysin ja jouduin jättämään jo verryttelyn tavallista lyhyemmäksi. Radalla Zelia oli ottanut kahdelta ensimmäiseltä esteeltä puomit ja mulla oli ollut täysi työ saada laukka sellaiseksi, että tammalla olisi ollut mahdollisuus suoriutua loppuradasta puhtaasti. Kolmannen pudotuksen olin aiheuttanut itse tuodessani tamman huolimattomasti sarjalle: Zelia ei ollut suoristunut kaarteesta kunnolla enkä mä ollut nähnyt paikkaa lainkaan, jonka vuoksi olin tuupannut tamman a-osalle. Puomit olivat kolisseet, mutta Zelia oli taistellut itsensä puhtaasti yli b-osasta ja olimme molemmat skarpanneet perusradan ja samalla Power Jumpimme päättäneelle muurille.

“Mennään”, hymähdin Zelialle napattuani tamman narun päähän. “Mutta sä jäät tänne.”
Loin merkitsevän katseen Kamiin, joka ujuttautui muina tammoina kohti porttia. Tamma kuitenkin väisti kuuliaisesti työntäessäni sitä vihjaavasti kauemmas, jotta sain Zelian turvallisesti ulos. Ruunikko toimi kuin ajatus pyörähtäessään portin kupeeseen ja lähtiessämme kohti tallia saatoin vain nauttia hetken seesteydestä.

Suuria kilpailuja järjestettiin varmasti vain siksi, että niiden jälkeen sai hengähtää oikein luvan kanssa.

Mun korvissani soi. En ollut varma, olisiko sitä voinut kuvailla kohinaksi, tinnitykseksi vai mun mielensisäiseksi, tuskastuneeksi huudoksi, mutta se sulki mut omaan kuplaani siitäkin huolimatta, että olimme Zelian kanssa edelleen kaikkien nähtävillä, poistumassa derbyltä kuuluttajan samaan aikaan mainitsemien kymmenen virhepisteen kanssa. Kahden puomin lisäksi olimme siis ottaneet myös kaksi aikavirhettä, mikä ei varsinaisesti parantanut oloani pudottautuessani satulasta lähestulkoon vauhdista heti portille päästyämme.

“Onko kaikki ok?” kuulin jonkun, todennäköisesti toimihenkilön kysyvän, kun kyykistyin tutkimaan Zelian jalkoja.
“En tiedä”, vastasin ääni jäisenä, vaivautumatta vilkaisemaan kuka tungetteli reviirilleni. Koska jaloissa ei näkynyt ulkoisesti haavoja tai turvotusta, Zelia ei ontunut - kuten se ei ollut tehnyt koko päivänä, vaikka oli tuntunut radalla suoraan sanottuna karmealta - eikä tamma vaikuttanut muutoinkaan täysin kykenemättömältä liikkumaan, suoristin itseni ja suuntasin askeleeni kohti tallipihaa.

Löysättyäni satulavyön ja nostettua jalustimet ylös kävelytin Zeliaa hetken yksityistallin lähistöllä ja manasin hiljaa mielessäni ratkaisuani lähteä radalle. Ruunikko oli jo eilen maastoon lähtiessä tuntunut oudolta, vaikka olikin parantunut loppua kohti. Tänään se oli ollut verryttelyssä vaikea ratsastaa pohkeen eteen, mikä ei ollut Zelialle lainkaan tyypillistä, mutta koska olimme verryttelyssä ylittäneet kaikki esteet puhtaasti, olin lähtenyt radalle ihmettä toivoen. Sen sijaan kaksi puomia olivat kolisseet maahan jo alkuradasta ja Zelia oli liikkunut kuin täi tervassa, jonka vuoksi aikavirheet eivät olleet varsinaisesti yllättäneet.

“Helvetti”, huokaisin talutettuani Zelian karsinalle, jonka edustalla oli hiljaista. Silitin tamman päätä ja annoin huonon omantunnon vyöryä ylitseni. Mun ei olisi pitänyt startata, tai ainakaan jatkaa rataa väkisin loppuun. Nyt, kun hahmotin kaikki parin vuorokauden merkit kokonaisuutena oli aika selvää, ettei kaikki ollut kunnossa. Riisuin tamman suitset vaitonaisena ja nostaessani satulaa pois ruunikon selästä huomasin, että se reagoi tilanteeseen tavallista rajummin: korvat painuivat luimuun ja irvistys osoitti selkeästi, ettei Zelia halunnut mun kopeloivan selän aluetta yhtään enempää. Sipaisin tamman kaulaa pahoittelevasti ja laskin satulan hetkeksi käsistäni karsinan edustalle telineeseen.

Koska mulla oli vielä edessä startti Sipsin kanssa, vein Zelian tarhaan ja jätin soittopyynnön eläinlääkärille. Niiranen oli tutkinut tamman kunnolla läpi viimeksi viime syksynä, joten vuositarkastus olisi joka tapauksissa edessä lähikuukausina. Loin vielä viimeisen vilkaisun loimitettuun Zeliaan, joka marssi suoraan lähimmälle heinäkasalle ja toivoin, ettei startti ollut pahentanut vaivaa, jonka uskoin paikantuvan selkään.

Kalla CUP 2021, 3. osakilpailu

120 cm, 10 vp, 38/38

Ketjuriimunnaru helähti, kun kuolainten läpi pujotettu ketju heilahti Zelian pään mukana tamman säpsähtäessä ojasta lentoon pyristelevää lintua. Tiukensin vaistomaisesti otettani narusta ja tarkkailin hetken katseellani ruunikkoa, jonka korvat pyörivät vinhaa vauhtia sen kuunnellessa linnun räpiköintiä muutaman sivuaskeleen ajan.

“Joo, ihan kamalaa”, mutisin jatkaen kävelyä kuin mitään ei olisi tapahtunut, antaen Zelialle mahdollisuuden rauhoittua. Tamma oli ollut kevyemmällä liikunnalla nyt kaksi viikkoa, joten ei ollut mikään ihme, että se otti entistäkin herkemmin kipinää yllättävistä tilanteista. Olin saanut vuositarkastuksen heti osakilpailuita seuraavalle viikolle ja syy Zelian huonouteen oli kuin olikin paikantunut selkään. Kyseessä oli onneksi vain lihasperäinen vaiva, jota oli nyt hoidettu tiheästi laserilla ja liikunnalla, jossa selkä sai liikkua vapaasti ilman ratsastajan painoa.

Niiranen oli epäillyt, että vaiva oli todennäköisimmin jonkinlaisen liukastumisen aiheuttama. Koska Zelia ei ollut liukastunut ratsastustilanteessa, selän lihakset olivat todennäköisimmin ottaneet osumaa laidunkauden lopun tai tarhakauden alun rallitteluissa, joissa liukastumisen mahdollisuus oli aina olemassa. Olin kuitenkin pohtinut yhden yön sitä, olisiko Zelian lihaksisto voinut kehittyä sen verran, etteivät toppaukset olleet enää sopivat. Michael oli viime kesänä ennakoinut asiaa ja olin ratsastanut romaanin kanssa alkuvuoteen asti, jolloin olin sovittanut satulan Laurin kanssa ja todennut sen sopivaksi.

Ajatukseni harhautuivat hetkeksi Lauriin ja Laurista Pariisin kenttäkilpailuviikkoon, jonka vuoksi oma viikkoni oli ollut varsin erikoinen: olin viettänyt kaikki illat, yöt ja aamut yksin ja ajanut töiden jälkeen joka päivä vähintään Auburniin, josta olin tähän mennessä kolmena päivänä jatkanut Runiaciin liikuttamaan Vegasin. Vaikka Jesse oli kilpaillut alkuviikosta, mies oli Juuson kyytien varassa ja palaisi kotiin samoja aikoja, kun minunkin liikutuspestini Vegasin suhteen loppuisi Runiacin matkaseurueen palatessa Orijoelle. Jesse ja Inka eivät olleet niittäneet mainetta ja kunniaa, vaikka mun mielestäni tulos oli näyttänyt varsin kohtuulliselta ottaen huomioon kilpailun kansainvälisyyden ja sitä kautta kovan tason. Koulukokeen ratsukko oli pystynyt suorittamaan arvioni mukaan omalla tasollaan ja maaston virhepisteet johtuivat epäilemättä täysin erilaisista puitteista, mutta rataesteillä otetut puomit olivat painaneet Jesseä ja Inkaa harmillisesti alaspäin tuloslistalla.

Olin yrittänyt varovasti udella Jessen tunnelmia kisarupeamasta, koska oli aina vaikeampi tulkita asiaa pelkästään tuloslistojen näkökulmasta. Mies oli vaikuttanut hieman turhautuneelta tulokseen, minkä ymmärsin täysin - en mäkään ollut koskaan kuskannut Zeliaa kilpailemaan ulkomaille niinä harvoina valittuina kertoina vain siksi, että olisin lähtenyt suoraan tavoittelemaan tulosta tuloslistan heikommassa päässä.
“Alku näytti kuitenkin vielä ihan lupaavalta”, olin todennut kannustavasti hymähtäen, johon Jesse oli videopuhelun mahdollistamana kohauttanut harteitaan ja sitten nyökännyt pienesti.
“Mutta mitä muihin osakokeisiin tulee - olisihan se paremmin saanut mennä”, mies oli vastannut, enkä mä ollut kehdannut väittää muuta vain ladellakseni ”mutta kokemushan on tärkeintä” -lohtulauseita, joista olisi ollut aidosti apua korkeintaan lähialueen kisoissa.

Enkkuviltti Zelian selässä oli päässyt valahtamaan, mutten enää viitsinyt korjata sitä, sillä saavuimme tallin pihaan. Heilautin kättäni kentällä ratsastavalle Sarahille, joka heti mut huomattuaan siirsi Minan laukasta käyntiin ja suuntasi kohti porttia sen näköisenä, että tahtoi sanoa mulle jotain. Zelia olisi selvästi halunnut jo talliin, mutta maanittelin tamman mukaani ja mietin samalla, milloin pääsisin itse palaamaan tammani kanssa treeniin. Olimme jo tähän mennessä missanneet niin Isabellan kuin Laurinkin valmennuksia ja tulisimme todennäköisesti myös missaamaan, sillä Zelia saisi liikkua ilman ratsastajaa vielä ensi viikon loppupuolelle, jonka jälkeen pääsisimme sovittamaan satulan vielä kerran ja Michael voisi tarvittaessa muokata sen toppauksia. Onneksi mulla oli Sipsi, jonka ansiosta valmennuksia ei tarvinnut jättää väliin, ja lisäksi Lauri oli kiitoksena Vegasin liikuttamisavusta luvannut ottaa mut myös estevalmennukseen kisaratsullaan.

“Kävittekö maastossa?” Sarah tiedusteli hymyillen.
“Joo, vähän vaihtelua juoksuttamiseen”, vastasin pienesti irvistäen.
“Niin, totta”, Sarah vastasi harmistunut hymyntapainen huulillaan. “Mutta onko se kuitenkin jo parempaan päin?”
“Joo, on onneksi”, hymähdin. “Laser näyttää toimivan tämän kevennetyn liikunnan osaksi. Täytyy vielä sopia hieronta hoitojakson päätteeksi, niin eiköhän se siitä taas kuntoudu ratsastukseen.”

Sitä mä todella toivoin, enkä ollut missään vaiheessa edes halunnut ajatella muita vaihtoehtoja. Vaikka Zelia oli tamma, ja se toi aina varsan kokoisen varasuunnitelman lähes jokaiseen käänteeseen, vuodenajan vaihtuminen syksyyn ei ollut enää oikein puolellamme. Lisäksi aika ei muutenkaan tuntunut sopivalta, koska mä halusin nauttia kaikesta tehdystä työstä Zelian kanssa ja jatkaa sitä sen sijaan, että olisin alkanut amatöörihevoskasvattajaksi.

“Mukavia treenejä”, toivotin Sarahille ennen kuin lähdin viemään Zeliaa talliin nauttimaan iltapäiväjuomastaan ja harjaushetkestä. “Nauttikaa meidänkin puolesta.”