Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Zelian päiväkirja

Sivu 3 / 3 Edellinen  1, 2, 3

Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 21.04.20 19:37


"Mihin luokkiin ilmoittauduit?" Isabella kysyi neutraalin ystävällisesti valmennuksen päätyttyä. Mä vilkaisin vaistomaisesti Antonia, joka ainakin esitti olevansa huomattavasti kiinnostuneempi Vilan lepsusti pyörivistä korvista kuin mun vastauksestani ja suoristin ryhtiäni satulassa.
"Zelialla metriin ja metrikymppiin", aloitin. "Ja tämä menee myös siihen nuorten arviointiin."
"Kuulostaa hyvältä", Isabella vastasi. Nainen oli onnitellut mua Ruunaan voitosta valmennuksen alussa, minkä vuoksi olin ollut varma, että perijätär allekirjoittaisi kisailmoittautumiseni valmentajan roolissa - ainakin Zelian osalta.

"Ja Sipsillä startit ovat kahden- ja kolmenkympin väliltä", livautin puoliääneen, vaikka Isabella seisoi kuunteluetäisyydellä ja olisi kuullut todennäköisesti kuiskauksenkin.
"Ihan järkevää", vanhempi Sokka nyökkäsi ja mä tajusin pidättäneeni hengitystä, vaikka Amanda oli jo siunannut ilmoittautumiseni kylmänviileään tapaansa. "Sipsi on kyvykäs hyppääjä, sen kanssa on mahdollisuuksia vaikka mihin."

Oli mun vuoroni nyökätä. Zelia pärskähti palauttaen ajatukseni Sipsistä omaan ruunikkooni, jolle Markarydin kisamatka olisi ensimmäinen pidempi reissu. Ajatus jännitti ja kiehtoi samaan aikaan, koska mun ujot haaveeni olivat toteutumassa ja olin lähdössä paitsi yhden, kahden ratsun kanssa kansainvälisiin kisoihin ulkomaille. Vielä viime keväänä samaan ei ollut siunaantunut mahdollisuutta, koska Zelia oli ollut käpertyneenä kuoreensa ja Sipsi oli ollut liian uusi tuttavuus. Vuokrahevoseni oli kyllä käynyt Ruotsissa Vernerin ratsastamana, mutta sillä aikaa minä olin tahkonnut kotitreenejä Zelian kanssa. Nyt kaikki se treenaaminen ja kisarutiinin haaliminen palkittiin, vaikka toisaalta täydellisen epäonnistumisen mahdollisuus kolkutteli mun takaraivossani.

Mitä mä oikeastaan pidin pahimpana mahdollisena epäonnistumisena? Sitä, että Zelia vetäytyisi takaisin kuoreensa enkä mä saisi ratsastettua tammaa edes lähtöviivan yli? Vai sitä, että 130-luokan debyytti Sipsin kanssa menisi aivan penkin alle ja Amanda haluaisi purkaa vuokraussuhteen perijättären omistaman hevosen kisastatistiikkojen häpäisemisestä? Vai pelkäsinkö mä sitä, että olisin molempien tammojen kanssa keskinkertainen ja osoittaisin sen, ettei mun rahkeet riittäneet kansainvälisille areenoille?

"Sait siitä tänään irti paljon hyviä hyppyjä", Isabella totesi kuin olisi lukenut ajatukseni ja halunnut valaa minuun uskoa. "Se on tasoittunut paljon."
"Niin", hymähdin rapsuttaen Zelian kaulaa. Tamma oli toden totta tuntunut hyvältä ja kun esteet olivat nousseet, olin pystynyt parhaimpien hyppyjen aikana kuvittelemaan meidät kirsikkapuiden keskelle suurelle kisakentälle yleisön eteen. Kisaviikon avausluokat eivät todennäköisesti kiinnostaisi suurta yleisöä, mutta meidän tapauksessamme pienikin olisi suurta.

Miksi mä siis pidin epäonnistumista oletuksena?

"Toivottavasti matka ei tuo takapakkia", vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen. Isabella näytti hetken mietteliäältä, mutta sen jälkeen ruskeaverikön kasvoille nousi pieni, tietäväinen hymy.
"Sillä oletuksella ei kannata lähteä kilpailemaan minnekään", nainen ilmoitti. "Zelian on jo korkea aika joutua mukavuusalueen ulkopuolelle, aivan kuten sinunkin Matilda."

Nyt sama pointti oli tullut niin Laurin kuin Isabellankin suusta. Ehkä mulla siis olikin vain peiliin katsomisen paikka, koska kun matkaan oli lähdössä kaksi viime aikoina tasaisen hyviä ratoja tehnyttä tammaa, suurimman mahdollisen loppukirin ennen kisoja pystyisin tekemään vain ja ainoastaan oman pääni sisällä.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 30.04.20 6:57


En ollut kuvitellutkaan itselleni riehakasta vapunaattoa, mutta Zelian satulassa hikoilu oli joka tapauksessa kaukana siitä, mitä olin ennen Hannabyn kisaviikolle ilmoittautumista ajatellut.
"Rentouta hartiat Matilda", Lauri huomautti heti sen perään, kun se oli korjannut mun vasenta nyrkkiäni, joka oli valahtanut liian alas. "Ja aktivoi sen takasia, nyt ne eivät ole vielä saapuneet maneesiin asti."

Lauri oli ottanut mun ja Sarahin sileänvalmennuksen aiheeksi täydellisen kisaverryttelyn ratsastamisen, mikä oli hyvin osuva teema meille molemmille, vaikka kilpailimmekin eri lajeissa. Lauri oli fiksannut teemaa pystyttämällä maneesinpuolikkaaseen kaksi estettä, joille mä kuulemma saisin ottaa pari hyppyä, joiden aikana mun täytyisi saada Zelia hyväksi - ihan kuten kisaverryttelyssäkin. Normaalisti me pysyimme sileänvalmennuksissa sileällä, mutta mä tiesin Laurin haluavan tukea mun valmistautumistani kilpailuihin ja mä olin otettu sen omistautuneisuudesta. Toisaalta miehen läsnäolo sai mut myös pyörittelemään päässäni sitä, olisiko mun sittenkin pitänyt maksaa Lauri esittämään Zelia nuorten estehevosten katselmuksessa.

"Skarppina lähestymisissä: et voi päästää sitä ajelehtimaan noin. Ja se sukeltaminen ei ainakaan edesauta tilannetta", Lauri tykitti niin, että mä aloin tosissani miettiä, mitä järkeä siinä kaikessa oli. Miten mä yhtäkkiä saatoin tuntea itseni niin uusavuttomaksi oman tammani satulassa, joka muuten oli pelannut hyvin Michaelin fiksauksen jälkeen. Olin hierottanut Zelian viikonloppuna Iivarilla, joka oli todennut selän aristuksen kadonneen ja toivottanut onnea Ruotsin matkan suhteen.

Onnea mä todella tarvitsinkin, koska olin selvästi paitsi sokeuttanut estesilmäni, myös kadottanut kyvyn ratsastaa hevostani suoralla uralla.
"Ulko-ohja tukee", Laurin ääni muistutti, kun yritin vain keskittyä siihen, ettei Zelian kiireiseltä tuntunut laukka levähtäisi kokonaan. Kun tamma kaikesta huolimatta junttasi itsensä lukkoon edestä ja rikkoi raville, mä puuskahdin turhautuneena ja nipistin huulet tiukaksi viivaksi.

Ja siihen hiljeni Laurikin. Se kommentoi hetken Sarahin ratsastusta ja palautti sitten huomionsa muhun ja siihen, että annoin Zelian kävellä löysällä ohjalla siitä huolimatta, että homma oli äsken levähtänyt käsiini.
"Kokoa ohjat ja nosta laukka", Merikanto ohjeisti ja mä tunnistin miehen äänenpainosta neutraalin tsemppihengen, jota en ollut kuvitellut enää tässä vaiheessa tarvitsevani. "Tyhjennä pää, koska tässä vaiheessa on ihan turha ottaa paineita. Niitä ei kannata ottaa Ruotsissakaan, vaikka sellainen tunne iskee varmasti päälle."

Mietin Laurin sanoja, tein puolipidätteen ja annoin Zelian keinahtaa laukkaan. Jo parin askeleen jälkeen tamma rentoutui takaisin pehmeälle kuolaintuntumalle ja jäi odottamaan seuraavia ohjeita.
"Este", ilmoitin itsenäisesti, kun laukka tuntui hyvältä. Ohjasin ruunikon kohti arviolta metrin korkeuteen nostettua pystyä, jota kohti Zelia alkoi heti imeä. Laskin kolme viimeistä askelta mielessäni ja kumarruin mukaan hyppyyn pitäen ylävartalon pystyssä.
"Taputa", Lauri tokaisi heti esteen jälkeen. "Hevosta ja itseäsi."

En mä tiennyt, oliko yksi onnistuminen yksittäisessä tehtävässä muun kuin Zelian kaulan rapsuttamisen arvoista, mutta ehkä huono kenraali pitäisi mun mielen kirkkaana ja aistit terävinä. Kisamatka tulisi olemaan isoin kilpailuympäristö, jossa me oltiin Zelian kanssa koskaan kilpailtu, mutta samalla mahdollisuus tutustua tammaani vielä vähän enemmän. Meidät molemmat heitettäisiin pois tutusta arjesta, joka mittaisi väkisinkin luottamusta, jota olin kohta rakentanut kaksi vuotta.

Markaryd ja Hanami Week näyttäisivät paljon ja antaisivat varmasti perspektiiviä sille, miten halusin tulevaisuudessa harrastaa Zelian kanssa. Hymähdin itsekseni antaessani ruunikolle pidempää ohjaa siirtäessäni sen raviin, jossa oli sitä yhtä aikaista voimaa ja letkeyttä, jota tamman liikkumiseen oli viime kuukausina tullut paljon.

Tämän valmiimpia me emme tässä vaiheessa olisi.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 01.05.20 9:06

1.5.2020
#hanamiweek

Vilkaisin kelloa vain todetakseni, että olin tallilla kahdeksatta tuntia. Päivä oli alkanut aamulla molempien tammojen kevyellä ratsastamisella: olin ottanut askellajit läpi pitäen treeniajan minimissä. Sipsin kanssa se oli toiminut, mutta Zelia oli tuntunut energiseltä ja mun oli ollut pakko ottaa laukkaa muutama kierros suunniteltua enemmän, että ruunikko oli päässyt purkamaan virtaansa. Jesse oli ollut apuna ja koska olin miehen ansiosta selvinnyt urakasta nopeasti, olimme jättäneet hevoset tarhailemaan ja poikenneet Kaajapuroille, jossa mä olin vuorostanu ollut apulaisena Jessen hoitaessa Inkan liikutuksen.

"Sähän pakkasit Zelian rehut jo?" varmistin Jesseltä kiinnittäessäni viimeistä sankoa, johon olin annostellut Sipsin kivennäisiä. Olin arponut rehujen pakkaustavan kanssa ja päätynyt kannellisiin sankoihin pussirallin sijaan.
"Kyllä", Jesse murahti ilmeisen huvittuneena. "Varmistit sen jo."

Vilkaisin miesystävääni toinen kulma yllättyneesti koholla: olinko tosiaan kysynyt asiaa jo? Naurahdin vähän, tavoittamatta äännähdykseen juuri minkäänlaista hilpeyttä, koska laholta tuntuva pää aiheutti kuristavaa tunnetta kurkkuun. Tätä menoa mä varmaan unohtaisin itseni.

"Huovat, satulat, suitset, molemmille kahdet", luettelin osoitellen satulahuoneeseen laputtamiani tavaroita. Koska joutuisin pakkaamaan tavarat Runiacin rekkaan samassa yhteydessä kuin nousisin kyytiin hevosten kanssa, olin päätynyt kiinnittämään neonkeltaiset post it -laput kaikkiin tavaroihin, jotka olivat lähtemässä mukaani. Sillä tavalla mun ei ollut myöskään tarvinnut räjäyttää varustehuoneen harmoniaa, enkä siten saisi mitään viime hetken lähtökieltoa Pennan kielittyä kaaoksesta perijättärille.
"Vyöt, suojat, harjapakit, letitystarvikkeet, kisanumerot - ne on kaikki tässä. Rehut, loimet, nahkariimut, taluttimet, varusteiden putsaustarvikkeet, pyyhkeet, showshine, linimentti", jatkoin ääneen mutisemista verraten pakkaamiani asioita listaan, jota olin työstänyt koko viikon.

"Kuulostaa siltä, että kaikki on mukana", Jesse huomautti yrittäen parhaansa mukaan peittää haukotusta hihansuuhunsa.
"Niin", ynähdin silmäillen listan loppuun äänettömästi. "Niin kai."
Miehen kädet kiertyivät ympärilleni ja huulet painautuivat ohimolleni juuri, kun olin vetämässä syvään henkeä. Suomen sisäiset kisareissut eivät olleet mitään tähän pakkausrumbaan verrattuna.

Vaikka olimme käyneet lounaalla tallilta käsin, tunsin lähestyvän nälän. Olimme sopineet menevämme Jessen luo, jonne jäisin myös yöksi. Aamulla menisin asunnolleni, nappaisin omat, jo valmiiksi pakkaamani tavarat mukaan ja lähtisin tallille todennäköisesti pari tuntia etuajassa vain voidakseni tutkia pakkauslistani uudestaan ja panikoida matkaa kisaratsujeni puolesta.

Ennen lähtöä mä halusin vielä käydä katsomassa Zeliaa. Se oli vielä tarhassa autuaan tietämättömänä huomisesta lähdöstä ja siitä, että sillä oli edessään elämänsä ensimmäinen ulkomaanmatka. Tamma näytti tavallista seesteisemmältä tuijottaessaan taivaanrantaa, joka maalautui kupariseksi ilta-auringon hohteessa ja mä toivoin, että sama seesteisyys siirtyisi myös hevosrekkaan.

"Lähdetäänkö?" Jesse mutisi suurimmaksi osin hiuksiini. Nyökkäsin, kiedoin toisen käteni miehen ympärille ja laskin ilmat keuhkoistani syvän huokauksen mukana.
"Lähdetään vaan."
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 04.05.20 19:53

4.5.2020
#hanamiweek

Oli ollut yllättävän kivutonta majoittua Vivian kanssa. Heidin luottogroom oli mukavan hiljainen, jos mäkin olin - ja mähän yleensä olin. Jos sen sijaan halusin mutista jotain Hannabyn miljööstä tai miettiä ääneen kuinka Zelia mahtaisi käyttäytyä ensimmäisessä startissa, Vivia oli valmis keskustelemaan. Loppujen lopuksi oli siis ollut onnenkantamoinen, että mun kanssani hevosten aamutoimet teki hyvän päivän tuttu, joka oli täydellisen neutraali tukihenkilö.

Mun sydän pamppaili jo tammojen aamukävelyn aikaan. Rata seisoi jo odottamassa ensimmäistä ratsukkoa, joka saisi kunnian avata koko kisaviikon. Hypistelin Sipsin nahkaista talutinta sormissani ja vilkaisin vierelläni kävelevää tammaa, joka oli ilmeisesti niin yllättyneen ilahtunut maiseman vaihdoksesta, ettei ollut muistanut näyttää mulle hapanta naamaa vielä kertaakaan. Sipsin rauhallisuus helpotti oloani hetkeksi, kunnes muistin, että starttaisin tammalla päivän viimeisen starttini.

Zelia sen sijaan oli sähikäinen: se steppaili, viskoi päätään ja hirnui jokaiselle näkemälleen hevoselle. Olin vetänyt suuni tiukaksi viivaksi jo matkalla käsihevosalueelle, koska ruunikko oli aloittanut elämöinnin heti jabasta ulos astuttuaan.
“Kyllä se siitä rauhoittuu”, Vegasia taluttava Vivia kommentoi. Vilkaisin naista epätoivoisena, koska vaikka olin taas salaa kiitollinen rohkaisevasta toteamuksesta, joka ei yllättäen ärsyttänyt mua yhtään, se ei pyyhkinyt pois pelkoani. Entä jos Zelia käpertyisi taas kuoreensa ja emme pääsisi edes lähtölinjan yli? Se mahdollisuus oli ja sen tiedostaminen teki jumbosijojen tavoittelustakin tavoittelemisen arvoista - olisi riittävän hyvä, että me saataisiin listoille tulos hylätyn radan sijaan.

Zelian sykeröt eivät meinanneet onnistua millään. Sipsille ne olivat onnistuneet ensimmäisellä yrityksellä, mutta huomattavasti hermostuneempi Zelia seilasi jabassa sen minkä seinä ja mun kokoontaittuva, aika onneton muovijakkarani antoi ja teki hommasta siten hankalaa. Hetken mun teki mieli kysyä Vivialta apua, mutta koska Lauri ja Heidi olivat saapuneet jaba-alueelle ja kolmikko valmisteli Jinxiä sekä Heidin nuorta kouluoria päivän startteihin, en viitsinyt häiritä.

“Mua jännittää ihan hemmetisti”, ähisin hiljaa puhelimeen.
Mitä?”, Jesse ähkäisi, koska olin joko puhunut liian hiljaa tai Zelian jaban nurkkauksen kuuluvuus ei ollut kovin hyvä.
“Niin että mua jännittää. Tosi paljon”, kähisin vähän kovemmalla äänellä toivoen, ettei ääni kantautunut takaseinän kautta Laurin korviin. Olisi varmasti ollut järkevää keskustella aiheesta valmentajansa kanssa, mutta koska tuntui naurettavalta olla henkisesti niin hajalla jo monta tuntia ennen startteja, en taaskaan kehdannut häiritä miehen omaa valmistautumista. Lauri oli tullut Markarydiin kilpailemaan, ei valmentamaan, ja oli kuitenkin jo lupautunut verryttelyavuksi tälle päivälle.

Se helpottaa varmasti heti, kun pääset satulaan”, Jesse totesi lohdullisesti ja mä suljin hetkeksi silmäni yrittyen keskittyä maadoittamaan itseni puhelimesta kantautuvalla, tutulla ja turvallisella äänellä.
“Toivotaan”, huoahdin ja pyyhkäisin purut tennareideni kärjistä. “Mutta mä lähden nyt opettelemaan rataa. Voinko soittaa vielä?”
“Voit”, Jesse hymähti. “Vastaan, jos suinkin pystyn.”
Hymyilin. Lakimies-Jesse oli epäilemättä virallinen, mutta luikkisi varmasti mahdollisuuksien mukaan vastaamaan mun paniikkipuheluihini, jos tilanne niin sallisi.

Vaikka mun olisi tehnyt mieli, radalle mä en voinut lähteä handsfree-viritelmän kanssa. Kisa-areena tuntui järkälemäiseltä, vaikkei Auburnin derbykään ollut pienimmästä päästä. Zelia ponnahteli malttamattomana viimeiset askeleet ennen laukannostoa ja mun oli pakotettava pitkä huokaus huuliltani, jotta pääsin irti tärinästä, joka teki uhkaavasti tuloaan.

Ensimmäinen hyppy piirtyi mieleeni terävänä: hyvä lähestyminen, ok ponnistus, vähän tasapainoton laskeutuminen. Zelia korjasi tilanteen hyvin, mä annoin sen sujua toiselle esteelle. Seuraaville esteille mä ratsastin jonkinlaisessa sumussa, koska olin tehnyt tamman ensimmäisestä startista kansainvälisillä kilpakentillä elämää suuremman asian ja unohtanut hengittää pitkään kerätystä kisarutiinista huolimatta.

Havahduin kompurointiin. Zelia ei koskaan kompuroi. Viiltävän hetken mun mieleen juolahti välähdys radikaalisti ontuvasta ruunikosta, jonka ensimmäinen iso startti jäi sen viimeiseksi. Mun korvissa kohisi, kun tunnustelin laukan rytmiä ja tajusin aivan liian myöhään, ettei se riittänyt sarjalle.

A-osa alas. Kaksi kireää, töksähtelevää laukkaa. B-osan yläpuomi kolahtaa alas kannattimiltaan ja saa Zelian korvat painumaan luimuun.

“Onko se puhdas?” kysyin vaistomaisesti heti Laurin nähtyäni. Mua kylmäsi ajatus siitä, etten tiennyt syytä Zelian kompuroinnille tai sen seurauksia, ja että lähtisimme toisina seuraavassa luokassa.
“On”, Merikanto vastasi. “Mutta ota vähän laukkaa. Eteen. Ja hengitä.”

Mä tein työtä käskettyä: laskin taas ilmat keuhkoistani ja annoin itselleni luvan heittäytyä valmentajani armoille. Lauri osaisi kyllä sanoa, mikäli mun ei kannattaisi lähteä toiseen starttiin.
“Ei se ole ep”, Lauri totesi huomatessaan kysyvän katseeni hidastaessani miehen kohdalla. Se nojasi verryttelykentän aitaan ja katsoi mua kulmat mietteliäässä kurtussa.

“Miltä se tuntui?” Lauri kysyi.
“Hyvältä siihen asti, kun se kompuroi”, vastasin tasaillen edelleen hengitystäni.
“Se ei näyttänyt pahalta.”
“Se kyllä tuntui.”

Lauri huokaisi ja mun teki mieli sanoa, etten halunnut startata toisessa luokassa. Jännitys ei ollut hellittänyt, koko kisaviikko tuntui tuhoon tuomitulta ajatukselta ja Zeliakin alkoi taas keinahdella uhkaavasti.
“Te tulitte hakemaan kokemusta”, Lauri virkkoi rauhallisesti, koska paniikin saattoi ilmeisesti lukea normaalisti niin ilmeettömiltä kasvoiltani. “Ja sen te myös saatte. Niin pitkään, kun se ei tunnu vaaralliselta, ratsastat. Jos tulee puomeja, niin tulee. Se on selvästi jännittynyt, mutta kyllä te nyt tuloksen saatte.”

Ja niin Lauri oli puhunut mut starttaamaan metrikympin, jota ei voinut vielä kutsua rutiinikorkeudeksi. Siltä se ei myöskään tuntunut, ainakaan alkuradasta - Zelia jännittyi jo lähtömerkistä, eikä mun auttanut kuin antaa sen ryysätä ensimmäiselle esteelle. Sekin oli pienempi paha kuin kielto, joka tuntui todennäköisemmältä kuin pitkään aikaan ratsuni virittäytyneen mielialan vuoksi.

Kolme pudotusta, neljä hyvää hyppyä ja yhtä aikavirhettä myöhemmin mä löysin taas Laurin, joka oli alun perinkin lupautunut olemaan apuna mun ensimmäisten starttieni osalta. Mies nyökkäsi heti, kun meidän katseet kohtasivat ja mä tiesin, että me ajattelimme suurinpiirtein samaa asiaa: se oli tulos. Se oli kokemusta.

Hannaby Hanami Week

100 cm, 8 vp, 31/35
110 cm, 13 vp, 36/36
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 05.05.20 15:44

5.5.2020
#hanamiweek

Aamuinen kävelylenkki Zelian kanssa rauhoitti mieltä hetkeksi. Jaboilla oli muitakin aamuvirkkuja, mutta sain harjata tamman rauhassa läpi kävelyn päätteeksi ja letittää sen harjan uudestaan. Eilinen kummitteli yhä takaraivossa, mutta yritin psyykata itseäni: ei Zelian eilinen kuohuminen tarkoittanut välttämättä sitä, että se olisi tänäänkin haastava ratsastaa.

Tänään meillä vain sattui olemaan edessä nuorten hevosten katselmus, jossa jokaista liikettä arvioitaisiin.

Jos mun oli eilen tehnyt mieli perua toinen startti, tänään mun ei olisi tehnyt mieli nousta Zelian satulaan ollenkaan. Se oli harmittava huomio, koska viimeisimpänä halusin saada itseni siihen mielentilaan, jossa oman hevosen selkään nouseminen tuntui ahdistavalta. Olin ostanut Zelian itselleni laadukkaaksi harrastuskaveriksi ja yhtäkkiä sen vieminen arvosteltavaksi tuntui julmalta. Entä jos tamma ei ollut vielä valmis?

Vielä verryttelykentän aitojen sisäpuolella Zelia tuntui normaalilta. Se liikkui eteen omalla moottorilla, mutta pysyi henkisesti kanssani ja eilisten starttien aikainen jännittyneisyys tuntui haihtuneen pois. Hetken mulla oli taas hyvä fiilis ja jäin miettimään, miten kivasti mun viikkoni tasapainottui kahden ratsun kesken. Zeliakin pääsisi vielä liikkumaan Hannabyn miljöössä ja totuttelemaan kisapaikan kuhinaan, vaikkei starttaisikaan enää luokkakorkeuksien noustessa loppuviikkoa kohti.

Kirsikka-areenalla Zelian päässä pimeni: se pukitti ensimmäisessä laukannostossa melko rajusti, pureutui kiinni kuolaimeen ja jännitti koko kehonsa niin, että mun teki mieli ohjata se ensimmäisen esteen sijaan takaisin portille. Mä yritin kaikkeni ja nollasin tilanteen päässäni pyrkien rauhoittamaan jokaisen soluni, jotta Zelia ei vetäytyisi enempää kuoreensa. Ensimmäisen hypyn jälkeen tamman laukkaan ilmestyi uutta pontta, mutta sen hypyt jäivät jännittyneiksi eikä se antanut mun juuri vaikuttaa itseensä. Siinä me siis taas olimme - henkiselle sykkyrälle kääriytynyt Rosengårds Zelia ja sen kansainvälisiä kisakenttiä jännittävä ratsastaja.

Suorituksen jälkeen mä mietin vain, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ehdin käydä läpi listan kokeneemman ratsastajan palkkaamisesta edellisten treeniviikkojen parempaan suunnitteluun asti, ennen kuin olin jäähdytellyt Zelian pois ja suuntasin takaisin jaboille tiedostaen, että niin kehnoilla pisteillä tammani saattaisi jäädä koko ryhmän heikoimmaksi kuusivuotiaaksi.

“Se muuttui ihan täysin areenalla”, mutisin, kun Zelian purettuani kiersin jabarivistön toiselle puolelle, jossa Runiacin porukka hääräsi Jinxin jaban edustalla. Laurin ja Heidin omistama tamma oli pärjännyt ymmärrykseni mukaan hyvin ja ollut lähellä kärkikahinoita.
“Huomasin”, Heidi kommentoi jaban puolelta vähän varovainen hymy huulillaan.
“Olisi pitänyt laittaa joku toinen esittämään se”, vastasin huokaisten. Tuntui typerältä seisoskella muiden tiellä kisavarusteissa, vaikka päivän toinen ratsukin odotti vielä varustamista, mutta olin niin lamaantunut, ettei mulla ollut vielä mitään asiaa Sipsin karsinalle ajatusteni kanssa.
“Ei se olisi muuttanut tilannetta”, Lauri totesi. “Ainakaan kokonaiskuvassa. Se jännittyi, koska se on vielä kokematon.”

Mun teki mieli sanoa vastaan, mutta sen sijaan mietin asetelmaa hetken. Zelia oli kiertänyt kisoja vain muutamassa paikassa pysytellen visusti Suomen rajojen sisäpuolella ja parin tunnin ajomatkan etäisyydellä. Nyt takana oli pitkä matka, kaksi yötä vieraassa ympäristössä ja startit isommalla areenalla kuin koskaan aiemmin. Ja kun tiesi Zelian herkkäsieluisuuden, kuten Heidi ja varsinkin Lauri tiesivät, täytyi ymmärtää, ettei ratsastaja voinut vaikuttaa kaikkeen. Aina pystyi tekemään ja ratsastamaan paremmin, koska tämän lajin parissa maksimaalista huippua ei koskaan saavutettu, mutta täytyi myös oppia hyväksymään se, ettei hevonenkaan pystynyt aina antamaan parastaan.

Hannaby Hanami Week

Hannaby Young Stars
6-vuotiaat estehevoset
keskiarvo 6.0, 14/15

Pisteet:
- yleisvaikutelma 4
- ratsastettavuus 7
- laukka 9.5
- hyppytekniikka 4
- kapasiteetti 5.5
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 26.06.20 19:18


Olin nukkunut yöllä tuskin silmäystäkään. Se oli johtunut paitsi tukalasta, lähes pakahduttavasta kuumuudesta, myös vaeltavista ajatuksista, jotka olivat lipuneet ulottumattomiini tuulettimen laiskan puhalluksen mukana. Kesäöitä ei oltu tehty sellaisiin päätöksiin, joita pudoteltiin pommeina harrastelija-kilparatsastajien kioskin tiskille iltavuorossa. Muistelin viikon takaista juhannusyötä, joka oli sekin mennyt muuhun kuin nukkumiseen - siis juhannustaikoihin. Sivustaseuraajana.

Urheutta se ei ollut nähnykään, kun mä olin muutaman hiottavan kahvikupin ja väkisin niellyn aamupuuron jälkeen lähtenyt tallille puhdistamaan varusteita, joita en ollut jaksanut hoitaa kisakuntoon aiemmin. Nukkumattomuuden aiheuttama väsymys tuntui turtana jähmeytenä raajoissa ja sai mielen sumuiseksi, mutta tiesin, että voisin pakottaa ne tunteet pois satulaan noustessani.

“Jesse”, ähkäisin hiljaa yrittäen tavoittaa miesystäväni huomion vältellen parhaani mukaan muita kuulevia korvia, joita tallikäytävällä sillä hetkellä riitti. Vihreät silmät kääntyivät katsomaan minua laskien huomion hetkeksi pois kirjavasta tammasta, jota Anton varusti ripein ottein Vilan karsinassa.

“Näytät väsyneeltä - nukuitko ollenkaan viime yönä?” Jesse mutisi ensimmäisenä, enkä jaksanut edes turhautua miehen liioitellun huolestuneesta ilmeestä. Mies tiesi, että kerrostaloasuntoni kuumui pätsiksi ja oli kyllä kutsunut mut yöksi luokseen, mutten ollut jaksanut valita kisavaatteitani ennen työvuoroa ja oli tuntunut helpoimmalta mennä kotiin kuumuudesta huolimatta.
“Enpä oikeastaan”, vastasin ja puraisin huultani palatessani ajatuksissani eilisen viimeiseen asiakkaaseen, joka oli sekoittanut pakan.

“Olisit tullut mun luo”, Jesse huokaisi ja tunsin, kuinka miehen sormet sivelivät kisapaitani teknistä materiaalia. Raotin suutani, mutta Antonin ääni ehti ensin.
“Ei per-”, mies puuskahti, mutta napsautti suunsa kiinni ennen kuin epäilemättä rumaksi tarkoitettu sana ehti kokonaan ihmisten ilmoille. “Missä satulavyö on? Jäikö se autolle?”

Jessen kulmat painuivat kurttuun ja se vilkaisi kelloaan.
“Käyn katsomassa. Teidän täytyy kohta lähteä verkkaan”, Jesse totesi. “Suitsi se sillä aikaa.”
Nipistin huuleni yhteen ja nyökkäsin mua pahoittelevasti vilkaisevalle Jesselle, joka painoi huulensa ohimennen otsalleni.
“Onnea”, mies mumahti hiljaa ja mä laskin ilmat keuhkoistani.

Zelia tuntui yllättävän hyvältä siitä huolimatta, että verryttely toimi lähinnä mun omien aistieni herättelynä. Kymppi tuntui helpolta kotikentällä, jossa Zeliakin toimi. Seitsemäs sija tuntui kohtuulliselta uusinnan pudotuksen ja suhteellisen seesteisen ratatemmon puolesta, eikä Zelia ollut täysin poikki lämmöstä huolimatta.

(toinen osa)

Kalla CUP 2020, 2. osakilpailu
110 cm, 0-4 vp, 7/25


Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 25.09.20 18:46, muokattu 2 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Sarah R. likes this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 03.08.20 11:22

3.8.2020

Se oli painajaismainen maanantai. Olisi ollut tarpeeksi vaativaa selviytyä viikon aloituksesta töissä, kun viikon takaiset Power Jumpin vaatimat poissaolot olivat pudottaneet mut kärryiltä, joihin olin työllä ja tuskalla kavunnut uudessa työnkuvassani. Mutta kun havahduin hetki ennen kotiinlähtöä siihen, että mun puhelimeni näytöllä vilkkui teksti Tallimestari, päivän kuormittavuus kertaantui kymmenellä.

“Matilda”, vastasin ja hetken kuvittelin kuulevani Jonathanin äänen, kunnes mun pää ennätti mukaan nykyhetkeen ja Auburniin nykyiseen tallimestariin.
“Penna Vaanila. Onko paha paikka?” puhelimesta kuului, enkä mä pitänyt lainkaan virallisuudesta, jonka Penna oli ääneensä ladannut.
“Ei”, vastasin nopeasti ja vedin henkeä. Syyt, joiden vuoksi Pennan tarvitsi soittaa mulle, olivat melko vähissä ja suurin osa niistäkin skenaarioista sai mun mielikuvitukseni laukkaamaan.
“Asia koskee Zeliaa. Se tuotiin äsken laitumelta eikä se varaa lainkaan painoa toiselle etuselleen. Pääsetkö milloin paikalle?”

Tiesin Pennan jääneen ylitöihin hevoseni vuoksi, mutta mun oli silti pakko ajaa Kallan keskustan kautta vaihtamaan vaatteet ja syömään jotain, koska olin onnistuneesti skipannut lounaan. Puhelin soi taas, mutten edes yrittänyt onkia sitä laukustani, jonka olin vauhdissa nakannut takapenkille.

Rappukäytävässä vastassa oli tavallista useampi henkilö, joista yksikään ei näyttänyt naapureiltani. Kiirehdin portaita ylös työmiehiä epäluuloisesti vilkuillen ja kaivoin samalla puhelinta tarkistaakseni, oliko Penna soittanut. Ei ollut, koska numero oli mulle entuudestaan tuntematon, eli todennäköisesti lehtimyyjä tai se virkaintoinen sähkönmyyjä, joka ei jättänyt mua rauhaan.

“Päivää”, päivän toinen virallinen ääni täräytti, kun ennätin asuntoni ovelle ja tajusin sen olevan auki. Yhtä auki oli mun suuni, kun yritin sopertaa vastauksen ja käänsin katseeni ainoaan tutun näköiseen ihmiseen: elämäänsä kyllästyneeseen isännöitsijään, jonka olin tavannut heti muutettuani.
“Ullakon vanhat putket pettivät. Vesivahinko osui pahiten tähän ja viereiseen asuntoon”, tämä tiesi kertoa, ennen kuin mä astuin eteiseeni ja kuulin veden tasaisen lorinan.

Vettä oli paljon, enkä mä saanut katsettani irti siitä, kun se seisoi vanhalla parkettilattialla ja keittiön pöydällä. Kallan Sanomien tuorein numero oli käpristynyt laidalta, johon vesi oli alkuun valunut, mutta joka oli sitten alkanut kuivua. Kuinka kauan vesi oli ehtinyt valua? Nostin katseeni hitaasti kattoon, jonka maalipinta irvisteli halkeamasta, jota kehysti tummunut alue.

Puoleen tuntiin olin kuullut omistavani kolmijalkaisen hevosen ja olevani vesivahingon vuoksi koditon vähintään seuraavat pari kuukautta. Tunteet olivat yllättävän vähissä, kun seisoin vedeltä säästyneessä makuuhuoneessa ja viskoin tavaroitani suureen laukkuun.

“Missä Zelia on?” ähkäisin kottikärryjen kanssa tallin edustalla kävelevälle Kiialle, joka nyökkäsi vähän säikähtäneen näköisenä hoitopaikkaa kohti. Olin tehnyt ennätyksen ajomatkalla, koska musta oli tuntunut, ettei mulla siinä tilanteessa ollut enää ajokorttia enemmän menetettävää. Mun katse hakeutui tallissa nopeasti ruunikkoon, jonka pää nuokkui yksityistallin käytävän puolella.

Tilannekatsaus oli nopea. Mä en nähnyt verta tai suolenpätkiä, joita olin pahimmissa kauhuskenaarioissani kuvitellut siitäkin huolimatta, ettei Penna ollut kertonut niistä. Mä näin etustaan lepuuttavan Zelian ja kuulin tallimestarin selostuksen siitä, miten tamma ei kävellyt puhtaasti kovalla tai pehmeällä.
“Kaviopulssi on melko voimakas”, Penna kertoi, kun kumarruin tunnustelemaan jalkaa. Yritin verrata jänteen alueen lämpöä toiseen jalkaan, mutta musta tuntui, etten pystynyt keskittymään edes sen vertaa.
“Voiko se olla paise?” kysyin katse levottomana lattiaa skannaten. Vilkaisin Pennaa, joka kurtisti kulmiaan, koska olin keksinyt selityksen niin nopeasti.
“Se oli eilen tavallista hankalampi ratsastaa”, mutisin. “Mutta tuo pulssi on tullut vasta sen jälkeen, eikä se varmaan kaviokuumettakaan ole.”

Se tästä olisi puuttunutkin. Penna jäi auttamaan ilman erillistä pyyntöä ja piti Zelian jalkaa ylhäällä sen aikaa, että sain betadinehauteen ja putsin paikoilleen.
“Kiitos”, mumahdin ja suoristin itseni katse tammassa, jonka apaattisuus oli raastavaa. Zelia ei edes irvistellyt Pennalle, kun otin ruunikon irti ja lähdin viemään sitä karsinaansa. Karsinansa suojassa tamma huokaisi syvään ja antoi mun rapsuttaa itseään jopa korvien takaa, jonne pääsi käsiksi vain harvoina päivinä.

“Tilanne tarkastetaan illalla ja aamulla taas uudestaan. Tuletko itse tallille huomenna?” Penna kertasi kävellessämme samaa matkaa kohti ulko-ovea.
“Tulen”, vastasin jaksamatta tuohtua siitä, millaiseksi hevosenomistajaksi Penna mut kuvitteli. Ensimmäistä kertaa mä tunsin enemmän kiitollisuutta kuin ärsytystä tallimestaria kohtaan, jonka vuoksi halusin säästää sen kärkkäiltä kommenteiltani.
“Hyvä. Voit siis itse arvioida, tarvitaanko eläinlääkäriä. Kengittäjä saadaan huomiseksi paikalle joka tapauksessa”, Penna kuittasi ja huiskautti kättään jättäen mut tuijottamaan loittonevaa selkäänsä.

Koska mulla ei ollut kotia, johon palata ja koska mun kolmijalkainen hevoseni oli karsinalevossa ja Sipsi ansaitulla laidunlomalla, päädyin istumaan autooni. Noin puolen minuutin harkinnan jälkeen starttasin sen, ajoin Jessen pihaan ja jäin vuorostani istumaan miehen talon portaille tietämättä tarkalleen, monelta mies palaisi ja mistä.

“Mun asunnossa on vesivahinko, eli mä olen nyt koditon”, kuulin ääneni kertovan, kun tuttu auto kurvasi pihaan ja etuovi aukesi. “Ja Zelia ei varaa painoa toiselle etuselleen. Paise, toivottavasti.”
Tämän jälkeen mä laskin katseeni vihreistä silmistä käsiini, joita vasten painoin kasvoni kaikkien päivän uutisten vyöryessä tajuntaani hyökyaallon tavoin.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Isabella S., Jusu R., Jesse A. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 04.08.20 14:54

4.8.2020

Jesse oli ottanut mut luokseen, kuten jokainen kunnollinen miesystävä olisi tehnyt. Se oli kuunnellut mun turhautuneet ajatukseni, joita olin yrittänyt pukea sanoiksi tunteiden velloessa valtoimenaan sisälläni. Sitten se oli tehnyt ruokaa ja kun mä illalla saunan päätteeksi vajosin sänkyyn, oli mieleen pilkahtanut vielä yksi tunne: kiitollisuus. Mun seuraava majoitusvaihtoehtoni olisi nimittäin ollut Zelian yksiö, jonka hinnalla olisi saanut vuokrattua Kallasta kaksi ihmisasuttavaa koloa.

Kun mä ajoin taas kohti tallia ja puhelin soi, säpsähdin automaattisesti. Koska Pennasta ei ollut siihen mennessä kuulunut kuin aamulla lyhyen viestin verran, olin olettanut kaiken olevan edelleen kunnossa. Jätin auton kauimmaiselle paikalle kurottaakseni puhelimen käteeni tärisevin sormin.
”Mihin aikaan olet tulossa?” Pennan vakava ääni kysyi puhelimessa ja mun sydämeni hakkasi.
“Parkkipaikalla jo”, vastasin hapuillen auton ovenkahvaa. Mun mielikuvissani Zelia kykeni varaamaan painoa enää kahdelle jalalle, jolloin nopealla laskutoimituksella mun hevoseni olisi sitä menoa viikonlopuksi jalaton.
”Ah, hienoa. Kengittäjä tulee pian, saat katsoa asian siis hänen kanssaan itse”, Penna jatkoi ja mun teki mieli kirota ääneen. Olisiko Herra Tallimestari voinut opetella vähemmän dramaattisen tavan puhua puhelimeensa?

Penna oli ennen lähtöään ehtinyt ottaa hauteen pois. Zelia höristi kiinnostuneena korviaan, kun mä astuin tamman viereen ja kumarruin tunnustelemaan jalkaa. Kaviopulssi tuntui edelleen, muttei enää niin kovasti ja sitä mieltä Pennakin oli aamuisessa viestissään ollut. Huokaisin syvään, nousin hitaasti seisomaan ja laskin käteni Zelian selälle katsellen jo vireämmältä näyttävää tammaa. Yritin nielaista hätyyttääkseni sen pienen, itsepintaisen palan kurkustani, koska spekulointi oli siinä vaiheessa turhaa.

Mutta olihan se ihan helvetin raastavaa. Eilen olin menettänyt väliaikaisesti kotini, mutta siihen oli löytynyt ratkaisu. Zelian menettäminen kuukausiksi tai kokonaan oli asia, johon mulla ei ollut nimetä ratkaisua. Sipsi oli vain väliaikainen ratkaisu, joka vedettäisiin pois vaihtoehdoistani hetkenä minä hyvänsä, kun tamma lopulta todettaisiin tiineeksi. Mun asuntoni kyllä korjattiin ja mulla oli hyvä tilaisuus tunnustella yhteiseloa Jessen kanssa, mutta kuka korjaisi Zelian?

“Paise”, Saku totesi ährättyään hetken Zelian kavion parissa. “Ilmiselvä paise. Todennäköisesti kivi on jäänyt kavion ja kengän väliin esimerkiksi laitumella.”
Mun teki mieli rutistaa kengittäjää, mutta se oli ohimenevä, mun perusluonteeni välittömästi torjuva tarve.
“Hyvä”, puuskahdin katuen oitis sanavalintaani. “Tai siis - se on sentään hoidettavissa.”
“On hyvinkin”, työvälineensä takaisin kengityspakkiin asetteleva mies totesi. “Teillä on nyt sitten hautomishommia edessä. Voidaan jo varata aika kengitykseen viikon päähän, eiköhän se siihen mennessä tokene.”

Haukalle aikoinaan ostamani putsit olivat onneksi tarpeeksi isot, jotta mä pystyin huoletta käärimään kavioon samanlaisen paketin kuin eilen. Koska Zelia ei enää arkonut kaviotaan yhtä rajusti kuin eilen, vein tamman syömään vihreää kartanon piha-alueen rajalle, jossa lyhyeksi leikattu nurmikko loppui ja tarjosi ruunikolleni edes jotain syötävää. Kaivoin puhelimen taskustani ja päädyin kirjoittamaan viestiä Pennalle, joka oli juuri kahdessa päivässä noussut “näitä ihmisiä välttelen” -listaltani “näitä ihmisiä tervehdin” -listalle.

Matilda 16.17 Se oli paise. Haudotaan viikko, sitten kenkä takaisin. Kiitos avusta.
Penna 16.18 Hyvä. Koska laidunten ja tarhojen pohjat ovat Auburnissa erinomaiset, täytyy sinun käyttää jatkossa putseja maastossa ja tarkistaa Zelian ruokinta. Autan mielelläni!


Vaanila oli hyvää vauhtia palaamassa alkuperäiselle listalleen, mutta koska tiesin tällä kertaa itse paremmin - luotin siis kengittäjän sanaan sekä rehualan ammattilaisen suunnittelemaan ruokintaan - pääsi Penna sen kerran pälkähästä.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Isabella S. and Jesse A. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 31.08.20 18:16


Zelia ei ollut pitkään aikaan käynyt niin kierroksilla. Isabellan mukaan mun täytyi hyödyntää tamman energisyys, koska se kuulemma peilautui suoraan hyppyihin, mutta mua lähinnä kauhistutti.
“Se ei ole enää tasapainoton nelivuotias, Matilda. Se olisi tullut siihen pystylle paremmin ilman sinun säätämistäsi”, Isabella huomautti, kun mä pidätin, jännitin, korjasin ja lopulta sukelsin. Zelian korvat painautuivat luimuun ja tamma pukitti laukanvaihdossa, jota mä siltä pyysin esteen jälkeen, eikä se ollut ruunikolta lainkaan liioiteltu reaktio.

Isabella oli enemmän kuin oikeassa: Zelia oli kehittynyt huimasti kahdessa vuodessa ja ainoa, joka meitä sillä hetkellä jarrutti, oli mun uskoni siihen. Valmennuksen tehtävät olivat yksittäisiä esteitä nousevin korkeuksin ja mun täytyi luottaa siihen, että jos Zelia oli jo todistanut kykenevänsä metrikymmenen ratakorkeuksiin, se hyppäsi yksittäisenä isompaa. Ongelmana oli vain se, ettei meitä oltu yli kuukauteen hyppyytetty yli metrin esteillä, koska tamma oli ensin ollut paiseen takia saikulla ja sen jälkeen oltiin keskitytty lähinnä tekniikkaan pienemmillä korkeuksilla.

“Tullaan okseri pidemmällä lähestymisellä, Anton voi aloittaa.”
Seurasin sivusilmällä treeniparini suoritusta ja yritin saada malttamattomana steppailevan Zelian pysymään poissa tieltä. Antonin ratsu ei epäröinyt hypyssään ja mä toivoin tietysti Zelian toimivan samoin. Ruunikko pyrähti laukkaan lähestulkoon pelkän ajatuksen voimalla ja musta tuntui taas, että se lähtisi hetkenä minä hyvänsä lapasesta, vaikka se todennäköisesti vain eteni järkälemäiseltä näyttävän esteen edellyttämää tempoa.

“Anna sujua, pohje, älä jää kiinni ohjaan”, Isabellan ääni yritti korjata, mutta Zelia löi jarrut pohjaan jo monta askelta ennen hyppyä. Mä horjahdin vähän, mutten menettänyt tasapainoani, vaikka tamman pää kohosi korkeuksiin ja se kääntyi ympäri hermostuneesti ponnahdellen.
“Sillä oli hyvä laukka siihen saakka, että aloit taas tehdä kaikkea ylimääräistä”, Isabella totesi ja katsoi mua terävästi. “Olet hypännyt Sipsin kanssa ratana isompia esteitä.”

Nyökkäsin ja tunsin oloni typeräksi: miten mä en muka osannut luottaa omaan hevoseeni? Zelia pukitti nostossa, mutta mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin naulata takamukseni satulaan ja katseeni esteeseen, josta päätin myös sillä hetkellä mennä yli. Äskeisestä kiellosta huolimatta ruunikko tuntui imevän kohti okseria ja mä tiesin, ettei sillä ollut aikomustakaan kieltää. Koska Zelia oli herkkä menemään itseensä, olin oppinut vuosien saatossa tunnistamaan, milloin sen itseluottamus oli kärsinyt liikaa. Nyt tamma ei tuntunut välittävän möhläyksestäni, vaan venytti itseään kohti sinivalkoista estettä.

“Heti uudestaan”, Isabellan ääni sanoi, ennen kuin Zelian kaikki kaviot olivat edes ehtineet palautua maan pinnalle. Huomasin naisen harppovan kohti okseria ja suljin mielestäni arvailun siitä, kuinka paljon este nousi. Tällä kertaa mä yritin tyhjentää mieleni kaikesta ylimääräisestä jo ennen Zelian kohdistamista okserille ja se takasi tyylipuhtaan lähestymisen sekä ruhtinaallisen valmistautumisajan suureen hyppyyn.

“Hyvä”, Isabella sanoi. “Hyppäähän se. Matildalle riittää, Anton voi tulla vielä.”
Annoin Zelian laukata päätyyn saakka ja siirsin tamman sitten raviin antaen ohjien valua pidemmiksi. Ruunikko pärskähteli tyytyväisenä ja mä uskalsin hymyillä ensimmäistä kertaa koko valmennuksen aikana kumartuessani taputtamaan tamman kaulaa kaksin käsin.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Jemiina R., Sarah R. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. Tänään kello 18:47


Mä en edes muistanut, milloin Zelia oli viimeksi ollut niin työläs ratsastaa. Se kyllä reagoi apuihin, mutta ongelma piili siinä, että tamma reagoi liikaa: mä en saanut edes pidätettä läpi ilman, että ruunikko jäi tuohtuneena ponnahtelemaan jonkun kanssaverryttelijän eteen. Mua hävetti, mutta mulla ei myöskään ollut muuta vaihtoehtoa kuin verrytellä tammani, ottaa muutama pakollinen verryttelyhyppy ja kadota sitten pienelle nollauslenkille ratsastuspuistoon.

Zelia oli juuri lähdössä lentoon maneesin edustalla, kun olin bongannut tutun hahmon lähestymässä meitä. En ollut pyytänyt Lauria verryttelyavuksi tai henkiseksi tueksi, mutta mies oli maininnut pyrkivänsä saapumaan paikalle jo ensimmäisen luokan aikana.
“Tällä on ihan kamalasti kierroksia”, puuskahdin lievästi ahdistuneena, koska tiesin, mihin tamma pahimmillaan ja parhaimmillaan pystyi. Mun päässäni jyskytti kauhuskenaario heikommasta suoriutumismahdollisuudesta, jossa me kielsimme ulos viimeistään toiselta esteeltä.
“Ei se haittaa - kunhan saat sen pohkeen ja ohjan väliin”, Lauri totesi niin tyynellä äänellä, että oli varmaan juuri lukenut ajatukseni kasvoiltani. “Ja oman pään kylmäksi.”

Koska Lauri ei olisi missään ulottuvuudessa antanut mun päästä pälkähästä startin perumisen suhteen, hengittelin hetken syvään katse derbyn päädyssä suorittavan ratsukon sijaan. Toisena startatessa olisi ehkä voinut vilkaista ensimmäisen ratsukon suoritusta, mutta Zelian aloittaessa vouhkaamisensa uudestaan en halunnut riskeerata kyseisen parivaljakon suoritusta ja yritin keskittyä pitämään meidät poissa tieltä.

Valkopäinen tamma ratsastajineen oli valmis aivan liian nopeasti, vaikka toisaalta Zelia ei olisi kestänyt aloillaan enää hetkeäkään. Me kirjaimellisesti ponnahdimme matkaan kuin perusradalta olisi täytynyt päästä maaliin ennätysajassa ja mitä pohkeen ja ohjan väliin ratsastamiseen tuli, mä vain ohjasin räjähdysaltista ruunikkoani esteeltä toiselle toivoen parasta.

“Matilda!” iloinen ja ennen kaikkea ääni kajautti jo kaukaa, kun me puuskutimme tietämme pois derbyltä Zelian kanssa. Käänsin katseeni tallipihalla huitovaan Kristiinaan ja huomasin kauempana seisovan tutun kirjavan, jonka näkeminen sai jo valmiiksi hengityksen pidättämisestä kuormittuneen sydämeni ponnahtelemaan epävireisenä: siellä seisoi Haukka.
“Ai, moi”, hengähdin ja muistin samalla hetkellä noteeranneeni Kristiinan nimen lähtölistoilla, mutta unohtaneeni asian sen siliän tien.
“Miten teillä meni? Puhdas perusrata, eikö? Onpa se aikuistunut!” Kristiina papatti marssiessaan lähemmäs. Zelian korvat pyörähtivät epäluuloisesti, mutta jostain kumman syystä ruunikko laski päänsä oitis entisen ylläpitohevoseni omistajan syliin.

“Joo, ei me taidettu ottaa yhtään puomia. En mä siis muista radalta mitään, tää oli ihan kamalan reaktiivinen”, huokaisin helpottuneena siitä, että Kristiinan ansiosta ehdin vetää henkeä Zelian hetkellisen jähmettymisen myötä.
“Höh, sehän on vaan hyvän esteratsun piirre, että on menohaluja! Mullekin on tulossa vähän nuorta verta, joko näit kuvan Facebookissa?” Kristiina naureskeli ja mä jäin tuijottamaan naisen kasvoja hämmentyneenä. Oliko se tosiaan ostanut itselleen nuoren?
“En varmaan”, vastasin häkeltyneenä, koska olisin takuuvarmasti rekisteröinyt moisen uutisen somen muutoin tappavan tasaisesta virrasta.
“Ai! No, sun täytyy tulla katsomaan sitä, kunhan saadaan se Suomeen ja molemmat hevoset kotiutumaan uuteen talliin. Ollaan enää vain noin tunnin ajomatkan päässä, eli nähdään varmaan täälläkin jatkossa”, Kristiina jatkoi, enkä mä ehtinyt kuin nyökätä, kun nainen oli jo kiinnittänyt huomionsa seuraavaan tuttuun eli Lauriin.

Zelian kipakan työmuurahaisen asenne ei ainakaan laantunut uusintaan mennessä. Mä olin kuitenkin ryhdistäytynyt paitsi omasta tahdostani, myös Laurin merkitsevän katseen vuoksi ja ainakin yritin tehdä suorituksesta vähemmän päätöntä ja yleisöä kohahduttavaa. Zelia laittoi vaikuttamiselleni hanttiin minkä ehti ja täräytti päin ensimmäistä estettä, jonka puomeista jokainen tömähti maahan saaden tamman pukittamaan heti, kun kaviot koskivat nurmipohjaa. En kuitenkaan antanut sen lamaannuttaa, vaan ratsastin kaarevan lähestymisen viuhkalle kuin olisin voinut saada siitä lisäpisteitä. Sarjan b-osa putosi vähän hataran hypyn seurauksena, mutta se ei jäänyt kaivelemaan, koska viimeiset neljä hyppyä olivat päivän parhaat.

“Ei kai se sun uusi hevonen ole tamma?” ehdin huikata ohi ratsastavalle Kristiinalle.
“Tammahan se”, nainen nauroi, ilmeisesti enemmän työvoitosta punehtuneille kasvoilleni kuin kommentilleni.
“Tervetuloa kerhoon”, mutisin takaisin, taputin puoliksi verryttelykenttää kohti ravaavan Zelian kaulaa ja puhalsin keuhkoni tyhjiksi. Onneksi olin ilmoittautunut Sipsillä vain yhteen starttiin.


Kalla CUP 2020, 3. osakilpailu
110 cm, 0-8 vp, 19/28
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1923

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Zelian päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Zelian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 3 / 3 Edellinen  1, 2, 3

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa