Zelian päiväkirja

Tuijotin edessäni nököttävää varustekasaa turhautuneena: miksi en ollut jaksanut huoltaa varusteita eilen heti kuraisen maastoreissun jälkeen? Olin toki harjannut ja pyyhkinyt enimmät hiekat pois satulavyöstä ja suojista sekä huuhtonut jalustimet, mutta tihkusateen kastelemat nahkavarusteet olisivat tarvinneet myös tehokkaampia huoltotoimenpiteitä.

Kaivoin saippua- ja rasva-arsenaalini esiin ja istuin sieni ja pyyhe sylissäni varustevuoren lähistölle. Aloitin urakan nahkasuojista, jotka olin tajunnut valita maastoon karvapehmustettujen, äärimmäisen herkästi likaantuvien suojien sijaan. Hangatessani koppuraisia remmejä satulasaippualla saatoin vain miettiä, miksei minulla ollut Zelialle kurapäiviin sopivia neopreenisuojia, jotka olisi voinut huoletta huljutella puhtaaksi pesupaikalla veden alla. Ai niin – mä inhosin sellaisia suojia, eivätkä yhdetkään kokeilemani olleet istuneet Zelian siroihin koipiin niin moitteettomasti, että olisin pitänyt niistä edes ajatuksen tasolla.

Saippua ja rasva elvyttivät suojat, jotka jätin odottamaan pyyhkimistä suitsien puhdistuksen ajaksi. Kuolaimet helähtivät, kun nostin lattialla lojuvat suitset syliini ja availin hihnoja sen verran, että pääsisin käsiksi vaativimpiinkin rakoihin, joihin kosteus oli epäilemättä ängennyt. Anatomisesti muotoiltua turpahihnaa sienellä hangatessani uppouduin ajatuksiini ja päädyin miettimään, olinko muistanut puhdistaa Zelian kakkossuitset harjoituskisojen jälkeen – tai edes ennen niitä. Kisasuoritukseen se ei ollut vaikuttanut, päinvastoin: sileänkuurille olosuhteiden vuoksi pakotettu Zelia oli joutunut taas vaihteeksi kouluaitojen sisään ja jäänyt helpon A:n harjoitusluokassa alle puolen prosentin päähän ruusukkeesta. Vastaava tilanne oli ollut edellisenkin tamman koulustartin jälkeen ja vaikka viimeisin tulos oli pari prosenttia heikompi, oli Zelia silti jälleen ylittänyt odotukseni.

Hyvä koulurata harjoituskilpailuissa ei silti ollut sitä, mitä olisin halunnut Zelian kanssa tehdä. Jos tamman selkäongelmat eivät olisi laittaneet hyppyjä katkolle, olisin saattanut jopa uskaltautua kokeilemaan harjoituskisojen matalamman kynnyksen myötä 125 senttimetrin luokkaa. Nyt olin hypännyt sen Sipsillä ja Zeliaa oli paikannut Laurin Vegas, joka oli myös toiminut Sipsin ohella toisena ratsunani viimeisimmissä estevalmennuksissa. Ehdotus diilistä oli tullut Laurilta, joka oli kartalla Zelian tilanteesta ja keskittynyt motivoimaan mua treenaamaan sileällä ja puomeilla, mutta toisaalta varmistamaan mahdollisuuteni kilpailla viimeisissä osakilpailuissa. Sipsi oli toki käytettävissäni, mutta kuten olin taas harjoitusradalla todennut, jokin mun ja tamman kuluneen kisakauden yhteistyössä tökki: mä en saanut tammaan sitä tatsia, mitä meillä oli ensimmäisellä yhteisellä kaudellamme ollut, eivätkä radat sen vuoksi olleet koko kaudella olleet – Power Jumpia lukuunottamatta – kovin kummoisia.

Toivoin tietysti koko sydämeni pohjasta, ettei mun tarvitsisi lainata Laurin tai kenenkään muunkaan ratsua, vaan voisin startata Zelialla. Aikataulu kuntoutuksen osalta oli se, että eläinlääkärin ja hierojan ohjeiden mukaan alkaisin ottaa hyppyjä mukaan treeniin heti marraskuun alusta. Vielä ennen sitä kokeilisin kavaletteja kerran tai kahdesti lähinnä oman henkisen hyvinvointini kannalta, sillä halusin edetä maltilla ja varmistaa, että Zelian lihaksisto kokonaisuudessaan olisi valmisteltu hyvin esteiden pariin palaamista ajatellen.

Hätkähdin oven avautumista ja aloin oitis haalia lattialla edelleen varsin levällään olevaa varustevalikoimaa pois tulijan tieltä.
“Moi”, ääni, jolle en suoraan rekisteröinyt omistajaa, tervehti hillitysti. Mumahdin vastauksen ja käänsin katseeni naiseen, joka oli yksi syksyn aikana talliporukkaan ilmaantuneista henkilöistä; Jenna, ellen yhdistänyt naista aivan väärään nimikylttiin. Nimikyltit olivat mun suosikkikeinoni yhdistää uudet hevoset ja omistajat toisiinsa, sillä se ei vaatinut kiusallista small talkia.

“Varusteidenpuhdistustalkoot vai?” Jenna-oletettu tiedusteli ilmeisesti kohteliaisuuttaan, sillä joutui väistelemään mua ja varustekeskittymää haaliessaan tavaroitaan.
“Jep, syksy ja kosteus tuovat haasteensa”, vastasin rakentaen ääneeni samanlaista keveyttä, jota toinen läsnäolija huoneeseen toi.
“Paitsi jos ratsastaa maneesissa”, ruskeaverikkö totesi ja mä nyökkäsin hyväksyvästi.
“Niin, onhan täällä hulppeat puitteet”, tuumasin melko varmana siitä, että melko-varmasti-Jenna oli viitannut Auburnin maneesivarusteluun, joka oli ihan omassa luokassaan.
“Niinpä”, varusteet syliinsä kasannut nainen hymähti ja mä aistin, että keskustelu oli päättymässä. Sen sijaan, että olisin yrittänyt jatkaa sitä väkisin - ei kuulunut tapoihini – vaihdoin rasvasta tahmeaksi muuttuneen sienen pyyhkeeseen ja aloin hangata lattialla hetken levähtäneistä suojista pois ylimääräiset rasvat. Se antoi olkoon-nyt-Jennalle mahdollisuuden poistua paikalta vähin äänin ja mulle syyn huokaista enimmäkseen helpotuksesta.

Zelian silmät olivat pudota tamman kaunispiirteisestä päästä, kun Tammi-areenan oven takana odottava näky iskeytyi ruunikon tajuntaan. Zelia näki todennäköisesti vain mönkijän peräkärryineen, kun mun kulmani kohosivat lähinnä Pennalle, joka ohjeisti nuorempaa tallityöntekijää kädet villisti viuhuen. Manasin hiljaa mielessäni, etten ollut muistanut hallimaastoesteitä, jotka jumahtaisivat maneesin päätyyn seuraavaksi viikoksi, ja tein taktisen u-käännöksen tammani kanssa ennen kuin kumpikaan miesväestä ehti huomata meitä.
“Joo, ei mennä sinne”, mutisin tiloissa steppaavalle Zelialle suunnatessani askeleeni kohti kenttää, joka tuntui olevan tarpeeksi kaukana mönkijän ja mieskaksikon tuottamista äänistä.

Aamupäivät olivat mulle harvinaisia arkipäivinä, mutta nautin tämänpäiväisestä poikkeuksesta ja yllättävästä treenilokaation muuttumisesta: aurinko alkoi pilkehtiä pilviverhon takaa ja vastalanattu, iskemätön kenttä suorastaan kutsui meitä treenaamaan. Kentän nurkkaan jätetty estekalusto sai mut muokkaamaan suunnitelmiani entisestään ja Zelia sai kävellä alkukäynnit samalla, kun kannoin parit tolpat puomeineen keskemmälle kenttää. Tamma oli ehtinyt siihen mennessä hypätä kerran kunnolla ja koska mulla alkoi olla kiire viimeisen osakilpailun starttiratkaisujeni suhteen, muutaman hypyn treeni ei kuulostanut yhtään typerältä vedolta.

Lämmittelin Zelian kaikessa rauhassa sileällä hyödyntäen paljon siirtymisiä ja loivia kaarteita. Tamma oli sanalla sanoen fresh, mutta keskittyi apuihini ja parani huomattavasti päästessään laukkaamaan hetken isompaa verryttelylaukkaa. Annoin Zelian kävellä hetken, ennen kuin kasasin ohjat ja aloin kaavailla ensimmäistä hyppyä pienelle pystylle.

Hyppytauko ei ollut missään nimessä tehnyt Zelialle hyvää – se ei missään nimessä ollut kadottanut tamman hyppytaitoja, mutta oli ehdottomasti padonnut ruunikon sisään niin suuren määrän räjähtävää energiaa, ettei kontrollia ollut nimeksikään. Kaava oli alkanut ensimmäisellä hyppykerralla ja jatkui nyt: Zelia iski kaasun pohjaan jo viitisen askelta ennen estettä, minkä jälkeen mulla ei ollut mitään sananvaltaa ponnistuspaikkaan tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Kiitin mielessäni Pennaa – tai sitä nuorempaa tallipoikaa, jonka Vaanila oli työhön todennäköisesti määrännyt – pohjan huolellisesta lanauksesta, sillä Zelia oli kontrolloimaton vielä hetken ensimmäisen hypyn jälkeenkin.

Otin muutaman lähestymisen ravissa ja vaikka se sai Zelian jännittyneemmäksi, sain tamman tuotua esteelle kontrolloidusti. Siitä jatkoin laukassa volttien kera ja hypyt alkoivat tasoittua, minkä myötä pääsin myös itse rentoutumaan. Välikäyntien aikana jalkauduin korottamaan molempia esteitä pykälän ja päätin, että yhdet onnistuneet hypyt molempiin suuntiin riittäisivät.

Se oli hyvä päätös, sillä keskityin jokaiseen neljästä hypystä täysin. Zelia tuntui kevyeltä, ei ryysinyt kohti esteitä ja tuli nopeasti kiinni niiden jälkeen. Viimeisen hypyn jälkeen kumarruin rapsuttamaan tamman kaulaa kaksin käsin ja annoin sen venyttää askeltaan pitkän kohti kentän pitkää sivua. Ehkä meillä oli vielä mahdollisuus päättää kautemme kotimaneesissa ja katsoa, mihin tulos riittäisi Kalla CUP:in esterankingissa.

Hymy viipyi kasvoillani, kun harjasin Zelian klipattua karvaa solariumin alla. Tamma oli ollut niin järisyttävän hyvä ratsastaa, että olin pitänyt treenin lyhyenä ja lähtenyt jo parinkymmenen minuutin ravi- ja laukkatyöskentelyn jälkeen kävelemään loppukäynnit ratsastuspuistoon. En tiennyt, johtuiko se kilpailukauden päättymisen stressittömyydestä vai siitä, että rankingvoitto oli tuonut varmuutta omaan tekemiseeni, mutta kaikki hetket Zelian satulassa viimeisten osakilpailujen jälkeen olivat olleet hymyntäyteisiä. Myös Laurilta oli sadellut kehuja viikon takaisessa valmennuksessa, jossa olimme hypänneet pieniä, jumppaavia tehtäviä ja hioneet tekniikkaa rennolla otteella.

Rankingvoittoa en ollut nimennyt missään vaiheessa kauden tavoitteeksi, toisin kuin Power Jump -startin sekä 120-luokkien vakiinnuttamisen ratakorkeudeksemme. Tuntui mielettömän hyvältä, että olimme saavuttaneet molemmat tavoitteet, koska kumpikaan ei ollut missään vaiheessa ollut itsestäänselvyys. Zelia oli ennenkin ottanut takapakkia edistymisen kanssa ja suurin syy siihen olin aina ollut minä. Tämän kisakauden aikana olin kuitenkin osannut harkita startit tarkkaan ja vierittänyt vastuuta välillä myös Laurille, joka oli todistanut, että Zelian rahkeet riittäisivät treenillä myös 130-luokkiin.

Tarjosin Zelialle omenanmakuista hevosnamia, jonka tamma hamusi nopeasti kädeltäni. Rapsutin ruunikon niskaa ja mietin, miten onnellinen mä siitä hevosesta olin. Zelia sopi mun käteeni täydellisesti ja vaikka mä olin halunnut siitä vain keskivertoa laadukkaamman harrastehevosen, tamma oli paljon enemmän. Zelia oli persoona, joka tuntui jäävän useimmille mieleen jo ensitapaamisella ja mitä laadukkuuteen tuli, oli tamma osoittanut kapasiteettinsa kesällä Pariisin esteviikoilla voittamalla Laurin kanssa nuorten 125-luokan.

Zelia kääntyisi pian kahdeksanvuotiaaksi, mikä tuntui absurdilta – vastahan tamma oli tullut mulle nelivuotiaana, ratsun uraa aloittelevana juniorina. Zelian kohdalla ikä oli pikkuhiljaa tuonut myös vakautta, mihin olin tyytyväinen. Haasteet lähtölinjan ylittämisestä ojaan peruttamiseen saakka oli käyty läpi ja tietysti toivoin, ettemme joutuisi palamaan niihin tilanteisiin. Naurahdin itsekseni miettiessäni, että vaikken välttämättä löytäisi itseäni ojasta enää Zelian kanssa, saattaisin ensi kevään aikana päätyä sinne itse joka tapauksessa, kun ratsastaisin Kristiinan nuorta tammaa. Tintti oli tullut mulle tutuksi viime syksynä, kun olin muutamia kertoja auttanut Lauria tamman sisäänratsastuksessa ja lyhyessäkin ajassa oli tullut selväksi, ettei kirjava tamma ollut kaikista myöntyväisin persoona. En silti ollut osannut kieltäytyä kunniasta Kristiinan ja Laurin ehdotettua järjestelyä, jossa Tintti muuttaisi ainakin alkuvuodeksi Auburniin ja mä pienikokoisempana ratsastajana jatkaisin tamman kouluttamista Laurin avustuksella.

Vietyäni Zelian tarhaan poikkesin tammatalliin tarkistaakseni, joko Tintin nimi olisi ilmestynyt johonkin tyhjien karsinoiden ovista.
“Moi”, Jusun ääni tervehti vilkuillessani ympärilleni muistaakseni, oliko tammatallin kumpi puolisko ollut yleensä tyhjempi.
“Moi”, vastasin käännettyäni katseeni Jusuun, joka harjasi Pikiä hoitopaikalla.
“Etsitkö jotain?” nainen kysyi kohteliaasti, sillä mä ilmeisesti todella näytin etsivän jotain.
“Joo – Tintin karsinaa, siis Caratinan. Se muuttaa tänne vuodenvaihteessa”, vastasin jääden odottamaan Jusun reaktiota, sillä en ollut varma, oliko tämä kuullut asiasta. Tiesin naisen tietävän Tintin entuudestaan, sillä tamma oli Dierk Mayerin kasvatti, jonka Jusu oli nähnyt Suomeen saapumisen jälkeen myös Runiacissa.
“Katsoinkin, että tuonne Pikin käytävälle on ilmestynyt tuttu nimi”, Jusu henkäisi hymyillen. “Sille on karsinapaikka Pikin karsinaa vastapäätä, tuolla ulkokaarteen puolella.”
Katsoin Jusun viittomaan suuntaan ja nyökkäsin – Tintti asuisi siis toisella puolella tammatallia Sipsiin nähden. Tunsin pienen kouraisun sisälläni miettiessäni punertavaa tammaa, jonka vuokraussuhde päättyisi reilun viikon päästä. Olin kuitenkin törmännyt viikonloppuna Amandaan, joka oli varmistanut, kuinka monena päivänä vielä kävisin ratsastamassa Sipsin ja todennut sitten saattavansa tarvita jatkossakin liikutusapua tamman kanssa. Olin nyökytellyt häkeltyneenä perijättären sanoille ja lupautunut olemaan käytettävissä tarpeen mukaan.

“Ai niin”, hymähdin otettuani jo ensimmäiset askeleet eteenpäin käydäkseni nappaamassa Kristiinalle kuvan Tintin tulevasta karsinasta. “Meillä oli Kristiinan ja Laurin kanssa puhetta, että jos sulla vain riittää aikaa työprojektille, Tintille haluttaisiin mun lisäksi toinenkin ratsastaja. Sen olisi hyvä tottua monenlaiseen, kun siitä on tarkoitus tulla monipuolinen ratsu. Kristiina on suhun varmaan itse yhteydessä tarkemmin, annoin jo sun yhteystiedot.”
Jusun kasvoilta oli helppo havaita, ettei se ollut ainakaan pahastunut siitä, että olin luovuttanut naisen yhteystiedot Kristiinalle lupaa kysymättä.
“Hienoa, kiitos”, Jusu puuskahti yllättyneesti hymyillen ja mä nyökkäsin vastaten naisen hymyyn. Vaikka kyseessä ei ollut mun hevoseni ja sitä kautta mun päätökseni, olin myötäillyt ideaa Jusun ratsutuspalvelun hyödyntämisestä. Jusu oli näyttänyt taitonsa nuorten hevosten kanssa ja mä tekisin mieluiten yhteistyötä tutun ihmisen kanssa, joka jakoi saman ajatusmaailman nuorten ratsujen suhteen.

Kalla CUP 2021, 4. osakilpailu
120 cm, 0/4 vp, 11/35

Auringonpaiste häikäisi silmiä niin, että jouduin laskemaan auton aurinkolipan alas vielä ennen viimeistä risteystä. Kaarsin auton tutulle parkkipaikalle kartanon kupeeseen ja vilkaisin puhelinta, johon oli kilahtanut onnitteluviesti Sarahilta. Tuhahdin itsekseni lukiessani viestiä, jossa varmisteltiin, että olinhan jo valmis aloittamaan lähtölaskennan seuraavaan syntymäpäivääni, jolloin mittariin kilahtaisi pyöreitä.

Harpoin pihan poikki suoraan Zelian tarhalle. Mara norkuili portilla, mutta päästi violettiin loimeen verhotun tamman ohitseen sen kuullessa, kuinka avaamaton porkkanapussi rapisi taskussani. Tervehdin piirtopäätä hymy huulillani ja muistelin Jessen ilmettä, kun mies oli yrittänyt kääntää päätäni illan suunnitelmista – Jesse olisi halunnut viedä mut syömään jo tänään, mutta olin pyytänyt sen siirtämistä viikonlopulle. Tiesin itse voivani nauttia ravintolakokemuksesta silloin enemmän, ja samalla pystyin pitämään kiinni perinteestäni viettää syntymäpäivääni hevosten parissa. Jesse oli luvannut tulla Sofian kanssa seurakseni töistä päästyään, koska olin ilmoittanut ratsastavani sekä Zelian että Tintin. Suunnitelma oli sopinut enemmän kuin hyvin, koska tiesin saavani viettää syntymäpäiväni ilman ylimääräistä huomiota seurassa, jossa saatoin aidosti nauttia olostani.

Jätin Zelian nauttimaan tarhaan alkuillan viimeisistä auringonsäteistä ja suuntasin hakemaan Tintin mukaani parin tarhan päästä. Nuori tamma puolittain ravasi vieressäni, koska oli ilmeisesti sitä mieltä, ettei kävelyvauhtini riittänyt alkuunkaan.
“Hei, odotahan vähän”, mumahdin nostaen oikeanpuoleisen käteni tamman ryntäiden korkeudelle muistuttaakseni, ettei se saanut kiirehtiä ihmisen edelle. Tintti pärskähti kuuluvasti, mutta asettui kohtaloonsa, mikä ei missään nimessä tamman luonteen tuntien ollut millään muotoa itsestäänselvyys.

Jatkoin Tintin kanssa siitä, mihin olimme sunnuntaina jääneet eli rentoon ja suoraan liikkumiseen. Olin valinnut ratsastuspaikaksi kentän, sillä tykkäsin vuorotella ratsastuspaikkoja jatkaakseni Tintin totuttamista monipuolisesti kaikenlaisiin ympäristöihin. Tintti oli pääosin mutkaton ratsastaa, mutta tammalla oli ajoittain melko vahvojakin mielipiteitä asioista ja niinä päivinä lyhyet treenit vaativat enemmän neuvottelua kuin esimerkiksi tänään. Olin kuullut Jusulta samanlaista kommenttia Tintin ratsastettavuudesta, mutta uskoimme molemmat, että tammasta tulisi vielä mukava ratsu. Tammalla olisi viikolla edessään vielä Jusu-päivä sekä Laurin estevalmennus mun ratsastamanani, joten pidin treenin lyhyenä ja otin laukkaa vain kevyessä istunnassa.

“Katso Sofia, kuka tuolla on”, kuulin tutun, pehmeän äänen sanovan. Olin jo ehtinyt vaihtaa hevosta ja huomasin Zelian korvien pyörähtävän uteliaasti hoitopaikalle saapuvan kaksikon suuntaan.
“Matilda!” Sofia henkäisi ilahtuneena. Tyttö oli aamulla antanut mulle isänsä kanssa askartelemansa syntymäpäiväkortin ja hihkunut ilahtuneena syntymäpäiväaamupalalleni, jonka Jesse oli noussu tekemään.
“Moi”, hymylin kaksikolle ja seurasin Zelian ilmeitä Sofian lähestyessä. Kumarruin kaivamaan porkkanapussin tamman harjakassista ja ojensin tytölle suuren porkkanan kulmat kysyvästi koholla.
“Haluatko antaa Zelialle porkkanan?” varmistin saaden vastaukseksi reippaan nyökkäyksen. Huomasin Jessen hymyilevän, kun tyttö tuli varovasti viereeni ja tarjosi porkkanaa itsevarmasti Zelialle, joka osasi yleensä sopeuttaa käytöksensä pikkulapsille sopivasti. Tämä kerta ei ollut poikkeus sääntöön, sillä ruunikko hamusi porkkanan varovasti suuhunsa ja jäi pureskelemaan sitä korvat lauhkeasti hörössä.
“Mistä tämä on?” harjakassia tutkimaan pyörähtänyt Sofia ihmetteli. Huomasin tytön pitävän kiiltävänpunaista ruusuketta, joka oli unohtunut harjojen sekaan jo yli viikoksi.
“Kultasaaren kilpailuista”, vastasin rapsuttaen Zelian kaulaa. Vanhempiensa hevostaustan vuoksi tytön ei ollut tarvinnut kysyä, mikä ruusuke oli – oli oikeastaan huvittavaa, että kysymys oli liittynyt nimenomaan ruusukkeen alkulähteeseen. Kisat olivat sujuneet kohtuullisesti, olihan niistä todisteena ruusuke. Toisaalta se oli kympin luokasta, jonka olin halunnut ottaa pohjalle epätasaisen kisakauden avauksen jälkeen. 120-luokka ei ollut mennyt täysin penkin alle, mutta molemmat puomit olivat tuntuneet turhilta huolimattomuusvirheiltä ja sotkeneet siten hyvän ratatemmon.

“Ajattelin mennä maneesiin, niin te tarkenette paremmin”, virnistin suitsittuani Zelian. Oikaisin ratsastusloimea ja vedin sitten kypärän päähäni harkiten samalla viitsisinkö tuunata treenejä parilla puomilla.
“Sofia viihtyy varmasti – jos ei muuten niin eväiden ansiosta”, Jesse vastasi suupieli merkitsevästi nykien ja kumartui suukottamaan poskeani. Hymyilin miehestä huokuvan lämmön jäädessä läikehtimään sisälleni. Tämä oli juuri oikea tapa viettää syntymäpäivää.

Maanantai
Vuoden tauonkin jälkeen – tai ehkä juuri sen takia – Hannabyn miljöö näyttää ja tuntuu uskomattomalta. Pariisin viimekesäisen kisareissun jälkeen matka Ruotsiin tuntui kevyeltä, eikä Runiacin kokenut matkustusporukka ollut pettänyt tälläkään kertaa. Tuntuu oudolta, että mulla on jälleen vastuullani kaksi hevosta, mutta toinen niistä ei ole Sipsi, joka on kyllä kilpailemassa Hanami Weekillä tälläkin kertaa, mutta Isabellan kanssa. Zelian ohella mulla on yhden startin verran kokeilemani Jinxi, jonka satulassa olen kuitenkin onneksi ehtinyt kevään mittaan vierailla useammankin kerran.

Kisarutiinit ovat muodostuneet jopa amatööriratsastajalle muutaman pidemmän kisareissun aikana: aamut alkavat aamutallilla ja hevosten kävelytyksillä. Zelia käyttäytyy hyvin, Jinxi vähemmän hyvin, mutta molemmat tammat pääsevät hetkeksi liikkeelle. Zelian aion ratsastaa illalla kaikessa rauhassa, mutta Jinxin satulaan nousen lähtiessäni tekemään huolellista verryttelyä ensimmäistä luokkaa varten. 110 senttimetrin luokkakorkeus oli tuntunut paperilla pieneltä, mutta kävellessäni rataa mietin pirskahtelevaa sähikäisratsuani ja tulen siihen tulokseen, että olimme Laurin kanssa ajatelleet asian aivan oikein – olisi parempi pelata varman päälle siltä varalta, että paluu kansainvälisille radoille kihaltaisikin Jinxillä nuppiin.

Tunsin, kuinka Jinxi lisäsi vauhtia uusinnan viimeiselle esteelle eikä mulla oikeastaan ollut mitään kontrollia lähestyessämme riemunkirjavaa pystyä. Myötäsin laakeaan hyppyyn, jonka seurauksena kuulin yläpuomin kolahtavan enkä uskonut hetkeäkään, että se olisi pysynyt kannattimillaan. Laukassa omiaan ponnahteleva Jinxi vaatii jakamattoman huomioni, mutta ehdin vilkaista olkani yli vahvistaakseni epäilykseni oikeaksi: pudonnut puomi on romauttanut puolet esteestä, mutta tunnen oloni silti tyytyväiseksi. Kyseessä on vasta toinen kisastarttini tammalla, eikä tekeminen tunnu vaikealta. Vaikka Jinxi pyrkii korjaamaan virheet vauhdilla, se oli radalla poikkeuksetta tavattoman rohkea ja kuten Laurikin oli usein mulle todennut, paransi tamma tekemistään rata radalta.

Zelian rinnalla mulle teki hyvää ratsastaa taas erilaista ja pykälän kokeneempaa (lue: ammattilaisen viime vuodet ratsastamaa) hevosta. Olin myös päässyt avaamaan kisaviikkoni Hannabyssä Jinxin kanssa, joten jännitys olisi todennäköisesti pienempi huomenna Zelian satulassa.

Tiistai
Kahdenkympin rata ei vaikuttanut erityisen kinkkiseltä, ennen kuin tuloslistat alkoivat puhua toista – jossain luokan puolivälin jälkeen mun ja Jinxin puhdas perusrata alkaa tuntua harvinaisuudelta, eikä yksi vähän turha puomi uusinnan alkupuolelta tunnukaan niin turhauttavalta. Eniten se turhautti ehkä siksi, että olin aidosti yrittänyt ratsastaa tuplanollia ja pidätellyt siksi Jinxiä, joka olisi omaan tuttuun tyyliinsä suorittanut uusinnan nopeamminkin.

“Sait Jinxin näyttämään pätkittäin jopa ihan normaalilta esteratsulta. Kunniakierroksellakin”, Heidi virnisti käytyäni Laurin kanssa läpi viimeisiä ajatuksia Zelian verryttelystä. Olin jo niin virittäytyneenä Zelia-moodiin, että multa kesti hetken ymmärtää, mistä Laurin tuleva vaimo oikein puhui.
“No, joo, se oli kyllä tänään parempi kuin eilen”, nyökkäsin kykenemättä hymyilemään mitenkään erityisen vapautuneesti kisalataukseltani.
“Varo vaan”, Lauri totesi huvittunut hymy huulillaan. “Jinxin kohtalo on edelleen auki ja Heidi on aika kova hevoskauppias, kun sille päälle sattuu.”

Irvistin kootessani Zelian ohjia takaisin käsiini – Heidin myyntipuheet saattoivat olla miten hyviä tahansa, mun talouteni kesti vain yhden hevosen kerrallaan. Olin toki kiitollinen mahdollisuudesta kilpailla Jinxillä ainakin tämän kevään ja kesän ajan, mutta niin kauan kuin lottovoitto ei osuisi kohdalle, ei mulla olisi mitenkään varaa a) ostaa ja b) ylläpitää toista hevosta.

Zelia oli radalla yllättävän rento. Mä ratsastin huolelliset tiet ja musta tuntui, että Jinxin säpäkkyyden jälkeen Zelia tuntui jopa seesteiseltä, vaikka harvempi tammaa tietävä olisi luonnehtinut sitä kyseisellä adjektiivilla. Perusradan loppu lähestyi ja mä valmistauduin jo uusintaan jatkamiseen, kun kuulin puomin kolahtavan ja putoavan raskaana hiekkaan simppeliltä okserilta.

“Mitä siellä tapahtui?” kysyin hengästyneenä heti radan jälkeen bongattuani Runiacin tutut tiimivaatteet kisa-areenan uloskäynnin läheisyydestä.
“Se ei vain jostain syystä avannut tarpeeksi takaa. Siinä oli kyllä kaikki ihan kohdallaan”, Lauri kommentoi ja mä nyökkäsin kumartuen taputtamaan Zeliaa.
“Mutta ihan hyvä tempohan teillä oli, että ei tuo tulos varmasti kokonaiskuvassa huono ole”, Lauri jatkoi kävellessään hetken Zelian vierellä. “Ja muutenkin sujuva rata, voit lähteä kolmeenkymppiin huomenna hyvillä mielin.”

Keskiviikko
Olin juuri saanut Zelian letitettyä ja nojasin tamman jaba-asumuksen oveen jäähtynyttä kahviani hörppien, kun Jusun tutut kasvot ilmestyivät näköpiiriini ja saivat mut heilauttamaan kättäni.
“Joko Zelia on valmis päivän urakkaan?” Jusu kysyi hymyillen kurkaten Zelian kisaboksiin, jossa tamma söi kaikessa rauhassa päiväheiniään.
“Kutakuinkin”, hymähdin. “Me startataan muuten peräkkäin, huomasitko?”
“Joo, huomasin”, Jusu vastasi hiuksiaan haroen. “Hauska sattuma, se on kuitenkin ihan iso luokka.”

Olimme viimeksi olleet Jusun kanssa perätysten eilen, kun Granni oli mennyt Jinxin edelle tuloslistoilla alle sekunnin erotuksella.
“Onko sulla jotain tavoitteita tälle päivälle?” Jusu kysyi kohteliaasti, vaikka siitä näki, ettei se ehkä ollut aikatauluttanut tähän väliin small talkia ainakaan mun kanssani.
“Tehdä ehjä rata, se on mulle vasta toinen startti Zelian kanssa sillä korkeudella”, vastasin tiedostaen realiteetit – Zelia oli toki kilpaillut ennenkin kansainvälisellä tasolla, mutta jännitti edelleen herkästi isoja areenoja ja niin jännitin minäkin.
“Se on aina hyvä tavoite”, Jusu vingahti hymyillen. “Sori, mun on ihan pakko jatkaa matkaa, että ehdin laittaa Pikin valmiiksi.”

Olo ennen neljättä ja samalla viimeistä starttia on samaan aikaan haikea ja helpottunut. Toistaiseksi isompaa katastrofia ei ole sattunut, virhepistemäärät olivat pysyneet maltillisina ja Jinxi oli jopa napannut kanssani ruusukkeen. Viimeinen startti kuitenkin jännittää eniten, koska kyseessä on kisarupeamani suurin luokka ja vaikka korkeus on minulle rutiininomainen Sipsin kanssa treenattujen ja kilpailtujen vuosien jälkeen, Zelia on vasta hiljalleen noussut kyseiselle korkeudelle. Päätin kuitenkin lähteä radalle optimistisin mielin, koska hanskojen heittäminen tiskiin etukäteen olisi vain ollut ajan, rahan ja vaivan tuhlaamista.

Yksi puomi. Se oli koko kisaviikkoni teema – yksi puomi joko perusradalta tai viimeistään uusinnasta. Zelian kanssa kolmenkympin radalta se oli kuitenkin parempaa, mitä olin ehkä uskaltanut odottaakaan: rata oli ollut mielettömän tasainen lukuunottamatta sarjaa, jonka b-osalle olin hätäpäissäni yrittänyt survoa vielä yhden askeleen ja herpaannuttanut siten Zelian keskittymistä niin, että tamma oli keilannut puomin alas etusillaan. Lopulta jäimme tuloslistoilla reilusti paremmalle puolelle ja vaikka jäimme reilusti ulos palkintosijoilta, musta tuntui kuin olisin voittanut jotain.

Hannaby Hanami Week
120 cm, 4 vp, 27/59
130 cm, 4 vp, 22/48

Vedin lippiksen syvemmälle päähäni ja valahdin istumaan Zelian vieraskarsinan edustalle. Käänsin puhelimeni vaakatasoon ja napautin videon päälle samalla tavalla kuin olin tehnyt valehtelematta kymmenen kertaa kuluneen viikon aikana.

Se oli video musta ja Zeliasta viime vuoden Power Jumpista. Muistin vieläkin, miten isolta askeleelta oli tuntunut valmistautua radalle ensimmäistä kertaa omalla hevosella, koska siihen asti olin startannut arvokisoissa vain lainahevosilla. Ei sekään ollut milloinkaan ollut mikään itsestäänselvyys – mä olin vain pykälän tavoitteellisempi amatööriesteratsastaja, jolla oli vain käynyt hyvä tuuri eteen sattuneiden hevosdiilien kanssa.

Jesse oli kysynyt multa monena iltana, miksi jumitin siinä videossa; miksi katsoin sen iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja puhuin siitä seuraavana aamuna, koska se oli tullut uniini. Syy oli sama, jonka takia tuijotin sitä silläkin hetkellä – halusin virittää itseni oikealle taajuudelle. Halusin tuntea sen saman jännityksen, joka sisälläni oli vuosi sitten kuplinut jo monta päivää ennen kilpailuja, ja jota en ollut vielä tänä vuonna kokenut.

Zelia oli ainakin teoriassa valmis: sen karva kiilsi yhtä upeasti kuin kahteen kertaan kiillotetut varusteet ja valmistelutreenit olivat onnistuneet hyvin. Tamman olemus oli kaikkea muuta kuin seesteinen, kun mä loin viimeisen silmäyksen sen sykeröihin ja varmistin, että edelliseltä ulkomaanreissultamme ostamani tähdenlennon muotoinen onnenkoru charm roikkui korvahupun takaosassa.

“Hoou”, mumahdin ponnistaessani levottomasti liikehtivän tamman satulaan. Kisatakki tuntui kuumalta päällä, mutta en ollut jaksanut säätää sen kanssa ja päätynyt vetämään sen siksi päälleni jo verryttelyyn.

Verryttely sujui tasapaksusti: Zelia hyppäsi periaatteessa hyvin, mutta paras terävyys hypyistä puuttui. Mä puolestani olin tuonut tamman jokaiselle esteelle kohtuullisen hyvin, mutta se ei riittäisi enää radalla, jossa estettä seurasi toinen este. Mun sisälläni kiehui, koska odotuksen jännittävä tunne ei vieläkään kihelmöinyt raajoissani ja saanut sykettäni nousemaan.

Annoin Zelian venyttää kaulaansa kävellessämme kohti kisa-areenaa. Olin juuri kuromassa ohjia kunnolla käsiini, kun meitä vastaan tullut ratsukko pyörähti eteemme niin yllättäen, ettei kukaan muu kuin Zelia ehtinyt reagoida. Ruunikko pyörähti ympäri kuin kolikon päällä ja kohottautui hermostuneena takasilleen, eikä mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin nojautua eteen ja kestää kyydissä.

Tilanne oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Kun Zelian kaviot palasivat hiekalle, pyysin sitä eteenpäin ja nyökkäsin ratsunsa käytöstä englanniksi pahoittelevalle ratsastajalle. Zelia viskoi levottomana päätään ja tarjosi käynnin sijaan kireää ravia, joka ei lupaillut rentoutta radalle.

Mutta se oli vihdoin läikähtänyt sisälläni. Täysin yllättäen, tulostaan varoittamatta tai lupaa kysymättä. Jännitys.

Vaikka oli absurdia syttyä hetkessä, jossa hevosesi oli keulinut hetki sitten saatuaan lähes kaviosta ja oli nyt kireä kuin viulunkieli, sisälläni kuohahtanut adrenaliini kirkasti mun mieleni ja herätti siihen asti uinuneen kilpailuvaistoni. Zelian kaviot takoivat areenan pohjaa tamman lähestyessä radan ensimmäistä estettä ja mä päätin ratsastaa koko rahan edestä.

Power Jump 2022
Erikoisluokka (130 cm) 12/14
Arvoluokka (130 cm), 0 vp, 10/80

Zelian ylähuuli nyki valtoimenaan, kun rapsutin pölyharjalla löytämääni kutinakohtaa tamman kaulalla kaksin käsin. Mua hymyilytti – Zelia oli ollut koko kevään hyväntuulinen ja musta tuntui, että me elettiin nyt jotain alkuhuumaa, jota en ollut nelivuotiaana mulle tulleen tamman kanssa ehtinyt kokea.

Olin vasta jälkikäteen tajunnut, miten kuoreensa käpertynyt nelivuotias mulle oli tullut. Periaatteessa Zelia oli ollut ratsuna reipas muutamia ojaanperutuuksia lukuunottamatta, mutta toisaalta välillä pelkkä lähtölinjan ylitys estekilpailuissa oli tuntunut saavutukselta. Suurin kasvu oli silti vuosien mittaan tapahtunut henkisellä puolella ja kokonaisvaltaisesti kipakka nelivuotias nuorukainen oli loppujen lopuksi kasvanut omistuksessani fiksuksi yhdeksänvuotiaaksi aikuiseksi hevoseksi.

“Matilda?” Isabellan hieman kysyvä ääni tunkeutui tajuntaani. Käännähdin vilkaisemaan taakseni hoitopaikalla ja näin perijättären lähestyvän meitä kohtelias hymy kasvoillaan. Kohtelias kuvasi Isabellaa erinomaisesti – vaikka olin ollut Auburnin asiakkaana jo reilut viisi vuotta, Isabellan korrekti ja ystävällinen viestintätyyli ei ollut muuttunut mihinkään.

“Oletko jo ilmoittautunut Hanami Weekille? Yritän selkeyttää, minkä verran meiltä on lähdössä hevosia matkaan”, Isabella jatkoi saatuaan jakamattoman huomioni.
“Olen, joo”, puuskahdin ja puistelin Zeliasta irronneet karvat käsistäni. Niitä ei ollut paljoa, koska koko talven ahkerasti klippaamani tamma oli jo vaihtanut olemattoman talvikarvansa pois.

Isabella nyökkäsi ja katsoi Zeliaa pieni hymy huulillaan.
“Satakaksikymmentä ja -kolmekymmentä, vai joko korkkaatte neljänkympin?” perijätär tiedusteli.
“Ei vielä”, hymähdin, vaikka sekä Isabella että Lauri olivat hypyttäneet meitä koko alkuvuoden isommilla korkeuksilla. “Menen myös Jinxillä kolmeakymppiä, mutta se tulee Merikantojen rekassa. Riittää siis, että varaat mulle yhden paikan rekasta.”

Isabella nyökkäsi taas, kirjasi asian ylös pieneen, kovakantiseen vihkoonsa ja jatkoi matkaansa. Palautin keskittymiseni Zelian harjaamiseen, vaikka ajatukseni pyörivät Hanami Weekissä sekä yleisesti lähestyvässä kisakesässä. Markarydin reissun lisäksi en ollut ottanut kalenteriini tosissani ylös kuin Power Jumpin, joka vaatisi taas runsaasti valmistelua toteutuakseen pidemmän matkustusajan vuoksi.

Kevätaurinko lämmitti kasvojani, kun talutin Zelian yksityistallin edustalle ja nousin tamman selkään. Olin sopinut ratsastavani Jesseä puolimatkaan vastaan, koska suunnitelmissamme oli käyttää tammat reippaassa maastossa. Se sopi täydelliseksi alustukseksi viimeiseen valmisteluviikkoon ennen Hanami Weekiä, mitä varten olin varannut vielä ylimääräisen estevalmennuksen.

“Ciao Matilda!” jostain kajahti taas, mutta huomattavasti kuuluvammalla äänellä. Tiesin äänen kuuluvan Viviennelle jo ennen kuin käänsin katseeni teiniin, joka marssi päättäväisesti meitä kohti poni perässään.

“Maastoon lähdössä – ah, täydellistä!” Viivi enemmän ilmoitti kuin totesi pysäyttäen poninsa noin viiden metrin päähän alkaen sitten laskea jalustimia. Kurtistin kulmiani ja pidätin Zeliaa, joka oli jo hivuttautumassa kohti Purtseille vievää tienpätkää.

“Joo, Jessen kanssa ajatel-”, ehdin aloittaa, ennen kuin Viivin kipakka ääni sai mut loksauttamaan suuni kiinni.
“Sellainen reippaanpuoleinen tahti sopii meille. Jessekin voi liittyä seuraan.”

Jokainen valitsi taistelunsa, ja sinä sunnuntaina mä valitsin olla taistelematta 15-vuotiasta pikkuprinsessaa vastaan. Jesse kuittasi yllättävän maastoseuran kysyvällä kulmien kohotuksella, jonka mä kuittasin napakalla nyökkäyksellä.

Loppujen lopuksi se oli hyvä maasto, jos ei Pontson pierupukkilaukoista riehaantunutta Zeliaa ei olisi tarvinnut rauhoitella pidemmän kaavan mukaan – reippautta siltä reissulta ei ainakaan puuttunut.

Power Jump oli esteratsastajien vuoden kohokohta, mutta tänä vuonna se oli tuntunut ylitsepääsemättömän raskaalta jo ennen yhdenkään esteen ylittämistä. Olin sairastanut koko kisoja edeltävän viikon, minkä vuoksi Zelian viimeistelytreenit olivat jääneet omalta kohdaltani tekemättä – olin vain saanut videon, jossa valmentajani hyppäsi hyvässä vireessä olleella tammallani. Se oli melko ikävä lähtökohta, kun kyseessä olivat yhdet kauden odotetuimmista kisoista.

Myös pakkaaminen matkaa varten oli ollut katastrofaalista, mutta onneksi muutamaa unohtunutta harjaa tai muuta hoitovälinettä lukuunottamatta en ollut kämmännyt kovin pahasti. Itse rekkamatka oli onneksi sujunut hyvin, mikä oli tietenkin kaikista tärkeintä. Vaikka mulla oli nykyään yhdeksänvuotias, jo useammat kansainväliset kisat startannut tamma, mun oli edelleen vaikea mieltää Zelia oikeasti aikuiseksi hevoseksi.

Koska olosuhteet olivat mitä olivat, suurin työ lähestyvää starttia ajatellen oli mun päässäni. Olin kiertänyt kisa-alueen vilskeessä ajatukset sumuisina, ohittaen kaikki expoalueen parhaat tarjoukset ja lähestulkoon tutun hahmonkin, ellei se olisi hypänneet eteeni. Keskustelu Josefina Rosengårdin kanssa oli lyhyt, mikä oli meille tyypillistä, mutta ainakin tajusin toivottaa hänelle onnea radalle.

Yhdellä virkkeellä kuvattuna mun mielessäni liekehti tulipalo, joka oli alkanut kyteä sairasloman aikana ja roihahtanut liekkeihin kisapaikalle saapumisen myötä. Vaikka olin ehtinyt parannella kaikessa rauhassa, kroppa ei tuntunut lainkaan omalta enkä ollut saanut Zeliaan tavanomaista tatsia verryttelyratsastuksella saapumispäivämme iltana.

“Ei sun taidot yhdessä tai kahdessakaan viikossa mihinkään katoa”, Lauri huomautti, kun olin juuri puuskahtanut ääneen jotain sen suuntaista, että olisi pitänyt palkata se hyppäämään Zelialla. Vilkaisin miestä, joka oli ottanut valmentajaäänensä esiin ja tuijotti mua nyt ärsyttävän merkitsevästi.

“Mä en vaan halua ottaa yhtään takapakkia”, mumahdin samalla, kun jaoin Zelian harjaa osioiksi letittämistä varten. Kuulin Laurin huokaisevan ja hetken hiljaisuuden aikana ehdin miettiä, jättäisikö se asian sikseen. Mä tiesin, että Zelia oli tätä nykyä jo melko salonkikelpoinen kisaratsu, mutta kauden hyvin maltillinen starttimäärä oli kadottanut sen hyvän maadoituksen, jonka olin itselleni vuosien mittaan luonut.

“Sä olet vienyt sen – teidät molemmat, itse asiassa – tuolle tasolle”, Lauri aloitti ja piti sitten taas pienen tauon. “Ei viiden vuoden tehty työ katoa mihinkään. Ja sä tiedät itsekin, että tuo on teille rutiinikorkeus ja että voisit startata neljääkymppiä vielä tämän kauden aikana.”

Tunsin, miten mielessäni kehittynyt hälytystila alkoi tuntua liioitellulta. Täyteen liekkiin roihahtanut tulipalo alkoi hiipua, kun Laurin sanat hillitsivät niitä veden lailla.

“Kiitos”, mutisin vähän nolostuneena, mutta neutraali, laurimainen hymy valmentajani kasvoilla kertoi, että olin jo saanut turhan valitukseni anteeksi.

Muutamaa tuntia myöhemmin Zelia laukkasi kisa-areenalla korvat keskittyneesti pyörähdellen. Seurasin sivusilmällä kanssakilpailijan rataa ja yritin keskittyä samanaikaisesti pitämään laukan tahdissa ja meidät pois tieltä rataa suorittavan ratsukon maaliintuloon saakka. Yleisön taputukset saivat Zelian pörhistäytymään, mikä sai jännityksen läikähtämään sisälläni.

Yleisö, joka oli siihen mennessä nähnyt epäilemättä useita seesteisempiä ratoja, sai nyt kokea, miten Zelian kaviot tuntuivat suorastaan kipinöivän areenan viimeisteltyä pohjaa vasten. Tuuli ja voimakkaan laukan aiheuttama ilmavirta paiskautuivat kasvoilleni, kun ratsastin Zelian esteeltä toiselle keskittyen paitsi hengittämään myös nauttimaan edes pienen hetken suonissani kohisevasta adrenaliinista.

Kuulin ensimmäiset pisarat, jotka ropisivat kypärääni. Hetkessä poutainen sää oli vaihtunut yllättäväksi sadekuuroksi, joka kasteli puomit ja kisatakkini liepeet. Käänsin Zelian sarjalle, suoristin tamman ja laskin viimeiset askeleet a-osalle hiljaa mielessäni. Askel osui kohdalleen ja mä tiesin jo siinä vaiheessa, että sarja oli taputeltu.

Ylittäessämme maaliviivan aurinko pilkahteli taas pilvimassan takaa. Kumarruin silittämään Zelian kaulaa, jolla hiki ja vesipisarat kiiltelivät kilpaa. Siinä hetkessä tulipalosta tai mistään muustakaan luonnonkatastrofista ei ollut enää tietoakaan, sillä olimme onnistuneesti päässeet Power Jump -radan maaliin kolmannetta vuotta putkeen.

Annoin katseeni viipyillä horisontissa ja kuuntelin Zelian kavioiden alla narskuvaa lunta. Pieni pakkanen oli saanut ilman kirkastumaan iltaa kohti, mikä oli vaikuttanut myös ratsuni vireystilaan. Muutaman hasardimman laukkapätkän jälkeen Zelia oli kuitenkin asettunut uomiinsa ja malttoi nytkin kävellä pellonreunaan muodostunutta polkua pitkin pidemmällä ohjalla.

Zelia höristeli korviaan, kun Kaajapuroilta kantautui kovaäänistä hirnuntaa. Ruunikko vastasi huutoon, eikä mikään ihme – olihan se usein saanut sieltä maastoseuraa. Zelian äänekäs hirnunta jäi hetkeksi kaikumaan aukealle, minkä jälkeen oli taas hiljaista.

Hiljaisuus oli kaikkein piinaavinta. Se oli vainonnut mua nyt kuukauden, enkä tiennyt, milloin tilanne muuttuisi.

Jesse oli lähtenyt ennen uutta vuotta. Joulu oli ollut hirveä, mutta lähes yhtä raastavaa oli ollut pakata käytännössä koko omaisuutensa yhden illan varoitusajalla ja ottaa vastaan ystävien tarjoama apu. Heidi ei ollut kysynyt mitään noustessaan ojentamaan mulle entisen kotitalonsa avaimet, mutta mä olin nähnyt autoon jääneen Laurin katseesta, että kaksikko oli pyöritellyt läpi skenaarioita, joiden vuoksi me olimme olleet sillä pimeällä pihalla siihen aikaan illasta.

Zelian ravi tuntui hyvältä, kun annoin tamman ravata pitkällä kaulalla takaisin Auburniin johtavaa tietä. Olin juuri siirtämässä tammaa käyntiin, kun ruunikko otti pari sivuaskelta ja sai mut vaistomaisesti kokoamaan ohjia.

“Hou”, rauhoittelin Zeliaa, joka oli mennyt tiloihin tielle ilmaantuneesta ratsukosta. Tunnistin mustan hevosen Sarahin uudeksi ylläpitohevoseksi ja ohjasin Zelian visusti tien laitaan ottaakseni reilun turvavälin orin ohittamiseen.

“Paluumatkalla, vai?” Sarah huikkasi Poesyn satulasta.
“Joo, käytiin varmaan reilu tunnin lenkki”, vastasin autuaan tietämättömänä siitä, kuinka kauan olimme olleet liikkeellä Zelian kanssa.
“Ai”, Sarah henkäisi hymyillen. “Nyt on kyllä ihan täydellinen sää.”
“Niin”, hymähdin pakottaen hymyn huulilleni.

Keskustelu katkesi, kun Poesy alkoi liikehtiä levottomasti ohitustilanteessa ja Sarahin oli pakko hoputtaa oria eteenpäin. Zelia tepasteli vielä hetken tien reunassa, ennen kuin rentoutui kävelemään normaalisti.

Tallipihalla oli yllättävän paljon elämää. Moikkasin Nitaa maneesin kulmalla ja jouduin Pennan väijyttämäksi yksityistallin ovella.

”Tarkistithan kaviot, ettei se – siis Zelia, tietenkin – kanna lunta talliin? Eilen illalla tallikäytävällä oli, sanoisinko, lumikaaos”, Penna höyrysi ja mun oli vaikea arvioida, miten tosissaan se oli.

”Kyllähän sitä kantautuu talvella väkisinkin”, totesin tyynesti. Naksautin kieltäni liu’uttaessani kättäni Zelian etujalalla, jonka tamma nosti kuuliaisesti.

”Katso”, kehotin katse kaviossa, jossa oli vähemmän lunta kuin Pennan päässä sillä hetkellä järkeä.

”Hyvä, katsottaisiinko kuitenkin myös muut kaviot?” Penna tiedusteli.
”Ei”, vastasin ja nykäisin tallin oven auki. ”Mä siivoan kyllä, jos tämä menee ihan kaoottiseksi.”

Zelia seurasi mua ripein askelin, eikä Penna onneksi takertunut toivomukseensa. Huokaisin syvään pyöräyttäessäni Zelian hoitopaikalle. Kisakalenteri oli suunnittelematta, enkä mä ollut varma, miten tarkkaa suunnittelua halusin ylipäänsä tehdä. Viime kausi oli ollut kokonaisuudessaan rikkonainen, minkä vuoksi myös tavoitteiden asettaminen tuntui haastavalta.

Tarjosin Zelialle sokeripalaa toppatakkini taskusta ja mietin, miten olisi joka tapauksessa tärkeintä, että tamma pysyisi kunnossa. Sen lisäksi oli toki merkittävää, miten kunnossa mä itse olisin – niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Ehkä ottaisin siitä selvää ennen kuin kisakausi olisi kuumimmillaan.

Zelia kokosi laukkaansa diagonaalilla. Istuin syvälle satulaan ja yritin olla johdonmukainen vaihtaessani laukka-avut lennosta toisin päin. Zelia vaihtoi laukan lennokkaasti, mutta vaihtoi kuitenkin, ja mä annoin sisäohjan löystyä rapsuttaessani tamman kaulaa. Se oli tehnyt töitä hyvällä draivilla, enkä mä nähnyt järkeväksi työstää sitä pidempään.

Ilmassa oli kevättä, kun Zelia käveli lammen viertä kulkevan pihatien laitaa. Kuuntelin lintujen laulua ja hahmottelin päässäni tulevaa viikkoa, joka sisältäisi yhden valmennuksen, neljä omatoimista treeniä ja yhden Laurin hyppykerran Zelialla.

Lauri ei ollut ratsuttanut Zeliaa hetkeen, mutta olin pyytänyt miestä starttaamaan tammalla 140 senttimetrin luokassa Hanami Weekillä. Lauri oil kannustanut mua menemään itse, mutta myöntynyt pyyntööni perusteluni kuultuani. Oli ollut suhteellisen helppo keksiä ne, sillä kisakautemme ei ollut vielä startannut kunnolla ja kansainväliset kisat tuntuivat liian isolta paikalta kokeilla luokkatason nostoa.

Tervehdin tallin ovella vastaan tulevaa Lenaa, jonka tamma tarhasi Zelian kanssa samassa tarhassa. Nainen oli meidän tapaamme lähdössä Markarydiin kilpailemaan, ihan kuten viime vuonnakin. Tuntui hurjalta, että mä olin lähdössä Zelian kanssa Ruotsiin jo neljättä kertaa.

Purin Zelian niin ajatuksiini vaipuneena, etten ollut tajuta Sarahin ilmestyneen hoitopaikalle.

“Ootko miten pian valmis lähtee?” edelleen vuokranantaja-kämppäkaverini virkaa toimittava nainen tiedusteli ja silitti vähän happaman näköisen Zelian turpaa.

“Kohta joo”, vastasin ja kiristin satulansuojuksen ennen kuin nostin satulan huopineen pois Zelian selästä. “Ajattelin vielä katsoa ajatuksella läpi, että onhan meillä kaikki varusteet kunnossa Ruotsin reissua varten.”

Sarah nyökkäsi ja tarjosi Zelialle heppanamin, jonka oli hetkeä aiemmin kumartunut poimimaan tamman harjakassista. Ruunikon korvat pyörähtivät, kun se arvioi Sarahin läsnäoloa uudelleen aiempaa huomattavasti seesteisempi katse silmissään.

Olin tarkoittanut varusteiden katsomisella melko perusteellista inventaariota, jonka toteutin kuitenkin ennätysajassa. Purin Zelian lääkintäboksin ja tarkistin kaikkea olevan tarpeeksi, jonka jälkeen kävin läpi kisakäyttöön varatut suojat. Kisakaappi oli suhteellisen siistissä kunnossa, mutta painoin silti mieleeni, että se täytyisi puhdistaa ajan kanssa vielä ennen reissua.

Viimeisenä kävin läpi loimet ja kuljetussuojat. Mun käsi pysähtyi kassille, jossa kuljetussuojien olisi pitänyt olla, mutta jossa ne eivät olleet. Suljin silmäni muistaessani, mitä olin unohtanut: uudet kuljetussuojat. Zelian aiemmat kuljetussuojat olivat tuhoutuneet jo viime kesänä, jonka jälkeen olin lainannut poikkeuksetta Jesseltä sen hevosilta yli jääneitä suojia.

Sisuskaluni muljahtivat, kun hairahduin miettimään, oliko Jesse ilmoittautunut Hanami Weekille. En ollut kuullut miehestä sen jälkeen, kun se oli poistunut Kallan rajojen ulkopuolelle, enkä ollut kisojen osalta hiljaisen alkukauden jälkeen törmännyt mieheen missään. Hannaby Hanami Week vuosimallia 2024 oli saanut juuri uuden jännitysaspektin – jos vain ehtisin hankkia Zelialle sitä ennen kuljetussuojat, jottei mun tarvitsisi taas lähteä matkaan lainavarusteiden kanssa. Hanami Week oli tänä vuonna jo ehkä neljäs sellainen minulle, mutta ensimmäinen sellainen ilman Jesseä.

Oltiin tultu aika pitkä matka siihen pisteeseen, että tunsin oloni kotoisaksi Hannaby Hanami Weekin kisahärdellissä. Tai että Zelia tunsi – tamma majoittui jabassaan kuin kansainvälisten kisakenttien konkari ja oli ollut eilen ensimmäisellä radallaan tasaisen hyvä. Kirjasin kaksi turhaa puomia täysin omiin nimiini, koska olin Jinxin kanssa hyvin onnistuneen radan jälkeen tuonut Zelian aivan liian ylimalkaisesti sarjalle ja maksanut siitä laskettelusta kahdeksan virhepistettä tulostaululle.

Olin ajatellut, että Hanami Week olisi tänä vuonna hyvinkin erilainen – siis lähinnä siksi, että mun kanssani aiemmin yhdessä Ruotsiin matkustanut Jesse oli tällä kertaa vain kanssakilpailija. Oli kai kohtalon ivaa, että olimme lopulta ylittäneet meren samalla laivalla, jonka jälkeen oli tuntunut luonnottomalta vältellä vihreitä silmiä kisa-alueella. Niinpä mä olin ottanut tietoisen riskin ja päästänyt Jessen taas lähelle henkisellä tasolla.

“Se oli aivan helvetin hyvä rata”, Lauri kehui pyyteetön hymy huulillaan, kun annoin tyytyväisesti pärskivän Zelian venyttää kaulaansa ja katsoin valmentajaani pieni epäusko takaraivossani. Kuuluttaja oli juuri ilmoittanut meidän nousseen luokan kärkikahinoihin puhtaalla ja verrattain nopealla uusintaradalla.

“Tänään sitten huolellisuutta toiseen rataan”, Lauri muisti myös huomauttaa. Nyökkäsin häkeltyneenä ja yritin painaa asian mieleeni. Huolellisuutta toiseen rataan. Jinxi oli Zelian tapaan säpäkkä, mutta tammassa oli täysveren myötä myös roimasti kuumuutta, johon Zelia ylsi vain parhaimpina – tai pahimpina – hetkinään.

Ehdin vaihtaa kisaratsun itse ja verrytellä Jinxin täysin aikatauluni mukaisesti. Yritin kelata Zelian kanssa tekemääni rataa mielessäni hakien niitä kohtia, joissa ratkaisut tehtiin. Olin korjannut eilen tekemäni virheen sarjalla, mutta tämän päivän perusradalla haastavin elementti oli suhteutettu linja, jonka ensimmäinen este oli vaalea okseri, jonka jälkeen täytyi olla valmiina kaartamaan melko jyrkästi seuraavalle esteelle.

“Tsemppiä Matilda”, Sarah hymähti ja taputti jalkaani rohkaisevasti ennen kuin ohjasin Jinxin kohti valmistautumisaluetta. Trakehnerin häntä halkoi hermostuneesti ilmaa, kun yritin luovia tieni kohti areenaa päätymättä liian lähelle muita hevosia. Vaikka näytin varmasti jännittyneeltä, mun pääni oli yllättävän tyhjä ja selkeä: tiesin, mitä radalla oli vastassa.

Jinxi hyppäsi hyvin – se pysyi irti puomeista, mutta tuli nopeasti alas. Maalasin mielessäni kuvaa uusinnan alusta ohjatessani tamman kohti okseria, joka täytyisi hypätä myös osana uusintaa. Ajattelin jo esteen jälkeistä käännöstä ja valmistauduin hyppyyn, kun Jinxi lisäsikin lähestymiseen puolikkaan askeleen.

Muistan sydämen jättäneen lyönnin väliin. Puomien kolisevan. Jinxin hakevan tasapainoa. Mun hakevan tasapainoa siinä onnistumatta.

Kun tuijotin kisa-areenaa ja sen taustalla loistavia kirsikkapuita vaakatasosta päässäni humisten, ajattelin ensin esteen sekaan kompuroinutta Jinxiä, sitten mua hetkeä aiemmin tsempannutta Sarahia.

Ja viimeiseksi ennen tajuni menettämistä Jesseä.