Sipsin päiväkirja

"Hei, ihan mahtavaa, onnea sijoituksesta Zelian kanssa!" Sarah hymyili, kun törmäsin kuuluttajana toimineeseen naiseen tallikäytävällä luokkien välissä.
"Kiitos", vastasin hymy suupielessä edelleen nykien, koska yhtäkkiä ei tuntunutkaan idioottimaiselta hymyillä keskellä vilkasta tallikäytävää ja järkyttää siten kanssatalleilijoita, jotka eivät olleet tottuneet sellaiseen näkyyn.
"Näänkö mä sut seuraavassakin luokassa?" Sarah kysyi kurtistaen kulmiaan sen verran, että arvasin sen muistelevan lähtölistoja mielessään.
"Kolmannessa, hyppään Sipsillä tänään vain kahdenkympin", vastasin havahtuen samalla järkevään ratkaisuuni, joka takasi mulle hengähdystaukoa kokonaisen luokan verran.

Sarahin oli palattava töidensä pariin ja mä lähdin hakemaan Sipsiä iloiten mielessäni siitä, että saisin varustaa tamman kaikessa rauhassa ilman sen hoitajan outoa oleskelua punaruunikon välittömässä läheisyydessä. Made-Madde oli nimittäin ilahduttanut mua läsnäolollaan toimitsijalistoilla, joita munkin nimeni koristi ensi viikonlopun osalta.

Sipsi ei vaikuttanut kiukkuiselta hakiessani sen tarhasta keskeltä harmautta. Vuoden harmain päivä ei tuntunut yhtään liioittelulta, kun talutin nuoremman Sokan putipuhtaaseen loimeen käärittyä tammaa tallipihan poikki seuraten sivusilmällä kisojen elävöittämää tallipihan menoa. Toinen luokka oli alkamassa ja mä tunnistin useamman ratsukon, jonka vuoksi kädenheilautuksen osoittaminen nimenomaan Heidin orin selässä istuvalle Jesselle oli haastavaa - varsinkin, kun miesystäväni ei istunut oman ratsunsa selässä, joka sekin käveli juuri maneesin ovea kohti Anton satulassaan.

"Odotan teiltä tänään puhdasta rataa, Matilda."
Amanda Sokan ääni keskeytti mun infernaalisen keskittyneen suojien asettelun ja hetken mä hapuilin oikeaa suuntaa katseellani karsinan lattiatasolta.
"Se on tavoitteena", mutisin suoristautuessani seisaalleni, koska jääkuningattaren edessä kyykistely tuntui jo vähän liian päälleliimatulta tavalta osoittaa kiitollisuutta kapasiteetikkaasta vuokrahevosesta.
"Se Ruunaankosken tulos oli ala-arvoinen", Amanda jatkoi katse Sipsissä, koska ilmeisesti mun katsomiseni oli ala-arvoisen tuloksen jälkeen mahdotonta. "En halua toista sellaista sotkemaan Sipsin tuloslistoja. Yhdessäkin on sietämistä."

Nyökkäsin, koska jos mä olin jotain oppinut, niin sen, ettei Amandan kanssa kannattanut aloittaa vääntöä. Olisin aivan hyvin voinut muistuttaa kaikista Auburnin kisoista ja Power Jumpista, joiden ruusukkeita neiti Sokka ei selvästi halunnut yhtä hylkäystä ruoskiessaan muistaa. Se ei kuitenkaan olisi ollut sen arvoista siinä vaiheessa, kun olisin joutunut kärsimään Amandan suurennuslasin alla tai pahimmassa tapauksessa jäämään ilman vuokrahevosta.

Päivä tuntui vain harmaantuneen entisestään, kun suuntasin Sipsin kanssa kohti verryttelyä. Amanda oli ollut oikeassa kommentoidessaan Ruunaan tuloksia, koska en mäkään halunnut toista hylkyä. Se oli ollut täysin mun syytäni, koska radan huonon opettelun ja liian hätiköidyn radankävelyn jälkeen oikeat esteet olivat olleet hakusessa eikä edes Sipsin kaltaista, kokenutta ratsua voinut velvoittaa hyppäämään paikoista, joiden paikkaansapitävyydestä ratsastaja ei edes ollut varma.

Perusradan jälkeen sain huokaista helpotuksesta. Korkeus oli tuntunut helpolta metrikahdenkymmenenviiden starttien jälkeen, eikä Sipsi ollut tuntunut ottaneen kieltelyä tavakseen. Toiseksi viimeisenä startanneena mulla oli ollut mahdollisuus taktikoida ja ratsastaa huolelliset lähestymiset sen sijaan, että olisin lähtenyt riskeeraamaan uusintaan pääsyä. Jesse, Jusu, Rasmus, Jonathan ja Ellie olivat myös lunastaneet paikkansa uusintaan parin mulle tuntemattoman ratsastajan lisäksi, joten mä tiesin, että sijoittumisen eteen saisi tehdä töitä. Niinpä mä pidin Sipsin hyvällä tuulella ja seurasin muiden uusintaratoja mahdollisuuksien mukaan.

Lopulta rimaksi asetettiin tuplanolla suhteellisen kovalla ajalla. Nyökkäsin Jusulle, jonka tamma oli ottanut yhden puomin alas muutoin tyylipuhtaalta radalta ja keskitin sitten huomioni Sipsiin, jota katseli sillä hetkellä useampi silmäpari. Auburnin kisoissa oli aina oma tunnelmansa, jonka Suomen mittakaavalla ylelliset puitteet loivat saaden yleisön viihtymään katsomossa vuoden harmaimpana päivänäkin.

Olisi ollut turhaa nöyristelyä todeta uusinnan jälkeen, että parantamisen varaa jäi, koska mä en ollut eläessäni ratsastanut niin hyvää uusintaa. Oletin sen johtuvan siitä, että yleensä startit Sipsin satulassa olivat voitelua haavoille Zelian starttien jälkeen, mutta nyt, kun saldona oli ollut jo yksi ruusuke, olin voinut keskittyä toisen tavoittelemiseen täysin uudesta näkökulmasta. Yritin kuvitella Amandan ilmeen Sarahin hillityn iloisen äänen kertoessa mun ratsastaneen voittoon kolmannessa luokassa, mutta jätin haaveilun sikseen Sipsin spurtatessa omin päin maalilinjan jälkeen.

Mä en nimittäin ollut ratsastanut sitä voittoa Amanda Sokalle tai kenellekään muulle - mä olin ratsastanut sen itselleni.

Sipsin korvat nousivat luimusta sen verran, että tamma näytti hetkellisesti leppyneeltä hamutessaan porkkananpuolikkaan kämmeneltäni. Sen jälkeen punaruunikko näytti suunnilleen samalta kuin oli näyttänyt siitä saakka, kun olin hakenut sen tarhasta. Tänään ei selvästi ollut Sipsin päivä, mutta koska Zelia oli vapaalla, punertava tamma saisi täyden huomioni, halusi se sitä tai ei.

Talli oli edelleen hiljaisempi Dressage Mastersiin lähteneen kisaporukan vuoksi, joten mä hyödynsin tilaisuuden ja nostin Sipsin selkään koulusatulan. Amanda ei koskaan ollut erikseen kieltänyt käyttämästä sitä - mä olin vain itse päätynyt aina tuttuun ja turvalliseen estesatulaan. En mä tiennyt oliko se nimenomaan kansainvälisiin koulukisoihin lähteneen joukon, saman lajin edustajien hetkellisesti vähentyneiden silmäparien lukumäärän vai sunnuntaivillityksen syytä, mutta tunne oli kytenyt mun sisällä aamuvuoron alkamisesta lähtien. Mä halusin ratsastaa kunnon koulutreenin.

Koulusatula tuntui vieraalta ja jätin jalat hetkeksi roikkumaan Sipsin kyljille saadakseni lonkkia auki edes sen verran, etteivät jalustimet tuntuisi niin kauhistuttavan pitkiltä. Vaikka ratsastin niin Sipsiä kuin Zeliaakin sileällä valtaosan viikon treenikerroista, olin jo hetken pysynyt tietyssä muotissa ja tietyssä moodissa, jossa puskin treenit läpi. Ne sisälsivät poikkeuksetta siirtymisiä, kaarevia teitä ja temponvaihteluita, mutta musta tuntui, etten ollut tehnyt mitään sen vaativampaa sitten Fellun vuokraamisen.

Sipsi ei ollut kuin Fellu, joka oli konkarina tarjonnut prameimmat liikkeensä siitä huolimatta, että mä olin jäytänyt epävarmana huultani ja näprännyt ohjia. Ei, Sipsi oli jotain päinvastaista - se liikkui kyllä eteen kun mä niin pyysin, mutta siihen se jäi. Alkuverryttelyn jälkeen mun olo oli sanalla sanoen tasapainoton, koska en tuntenut oloani lainkaan kotoisaksi ökyhintaisessa koulusatulassa, joka tuntui imaisevan mut syövereihinsä. Se olisi jopa ollut suotava vertauskuva, koska todellisuudessa Sipsin turhautuneen töksähtelevä sai mut ponnahtelemaan satulassa ja kiristelemään leukaperiäni.

Koska mä olin yhtäkkiä tuntunut kadottaneen kaikki kuluneen vuoden aikana esiin kaivamani ja hyödyntämäni nappulat, siirsin Sipsin takaisin käyntiin ja aloitin homman perustasolta: laskin ohjat pidemmiksi, annoin tamman ottaa oman rytminsä ja keskityin istumaan rennosti keskellä satulaa. Sipsikin vaikutti helpottuneelta ja se oli positiivinen huomio, koska puoliveritamman kanssa oli turha yrittää tehdä mitään väkisin.

Hetken hengittelyn ja rentouden hakemisen jälkeen uskalsin koota ohjia pykälän. Väistätin Sipsiä kulmasta kohti maneesin keskiosaa vilkuillen sivusilmällä maneesissa samalla hetkellä työskenteleviä Elleniä ja Minkaa ratsuineen. Ilta-aika tuntui olevan päiviä vilkkaampaa myös viikonloppuisin, mutta onneksi mulla oli allani juuri Sipsi, josta kanssaratsastajat osasivat pitää omat ratsunsa kaukana.

Kuulin kuolaimen narahtavan, kun Sipsi mupelsi sitä sekunnin ennen siirtymistä raviin. Naulitsin katseeni maneesin toiseen päätyyn, yritin sulautua tamman raviin ja pitää sen tyytyväisenä ohjastuntumaan, jonka pidin niin kevyenä kuin osasin. Sipsiä täytyi ratsastaa silkkihansikkain ja koska koulusatula oli mulle niin suuri kulttuurishokki, se oli tavallista vaikeampaa, muttei mahdotonta.

Jossain vaiheessa mun lantio oli mukautunut Sipsin raviin ja laukkaan, jossa istuminen tuntui liiankin helpolta. Millään muulla tapaa kierroksia nostava tamma ei tehnyt mun oloani helpoksi, vaan laittoi etenkin keskivartalon koetukselle. Laukka vaihtui lävistäjällä terävämmin kuin olisin toivonut, koska mun toinen pohje livahti arviolta puolitoista senttiä liian taakse. En kuitenkaan antanut sen haitata, vaan jatkoin lävistäjän loppuun, siirsin Sipsin päädyssä raviin ja annoin tamman liidellä toisen lävistäjän poikki niin mahtipontisesti kuin se sillä hetkellä mun istuntani rajoissa kykeni.

Ja jos Sipsin alun jännittynyt ravi oli tuottanut mulle vaikeuksia istua satulassa huojumatta kuin sinne köytetty jauhosäkki, keskiravi vaatima kehonhallinta koetteli jo rajoja, koska siitä hevosesta löytyi jousituksia monen edestä.

Sipsi yritti hangata päätään ohuen takkini hihaan, kun kävelytin loppukäyntejä maasta käsin. Se oli paitsi reilua hevosta kohtaan, myös äärimmäisen hyväksi koetukselle joutuneelle lihaksistolleni. Selasin hajamielisenä sosiaalista mediaa Sipsin laahustaessa kyllästyneenä perässäni, kun katseeni osui Sarahin Instagram-päivitykseen. Nainen oli postannut kuvan itsestään ja Effistä, jonka kanssa oli iltapäivällä sijoittunut toiseksi Dressage Mastersin kür-luokassa.

En voinut olla havaitsematta tilanteen koomisuutta, kun tallikaveri debytoi vuokrahevosellaan kansainvälisillä kisakentillä napaten heti sijoituksen mun tuskaillessa samaan aikaan kotitallin maneesissa kirotun koulusatulan ja keskiravin kanssa. Lajinvaihtoa tuskin kannatti niillä spekseillä harkita, mutta niin kauan kuin Sipsi sietäisi kotikutoisia koulutreenejäni, koulusatulassa kitumisesta olisi varmasti hyötyä.

Note to myself: se, että sä kaivat vuokrahevosen kouluvarusteet esiin kerran viikossa kuukauden ajan ei tee susta kouluratsastajaa. Se saattaa saada sut sellaiseen mielentilaan, että ilmoittaudut yhden "koulu"treenin viimeisen kahden minuutin onnistumisen euforiassa koulukisoihin peräti kahteen luokkaan. Ja silloin ei auta kuin tankata niitä kirottuja kouluohjelmia, jotka menevät limittäin toistensa kanssa ja saavat vuokrahevosen luimistelemaan viimeisissä, valmistelevissa treeneissä ihan vaan siksi, että turtuneempikin ratsu tajuaisi sun empivän.

Kisapäivä ei kuitenkaan ollut niin fiasko kuin mä olin pelännyt. Oli etua, että kisapaikka oli tuttu ja että paikalla oli Lauri, joka vilkaisi meitä Vegasin satulasta ja totesi, että paketti oli tarpeeksi kasassa helpon B:n ohjelmaa varten - toisen luokan verryttelyssä täytyisi miettiä kokoamisastetta pykälän ylöspäin. Niinpä mä hurautin kouluaitojen sisään, pysäytin Sipsin tuomareiden eteen ja lausuin hiljaa mielessäni rukouksen siitä, ettei Sipsi muutamaan minuuttiin protestoisi mun mahdollisesti epävarmoja apuja ainakaan ihan niin suureleisesti kuin kotona.

Kymmenen euron palkintoraha ja kunniakierroksen seuraaminen ensimmäisenä ei-sijoittuneena ei myöskään tehnyt kenestäkään kouluratsastajaa, mutta mä olin silti tyytyväinen. Sipsi oli liidellyt radan läpi sulavasti ja jos mä olisin ollut itse varmempi, me oltaisiin todennäköisesti sijoituttu. Se oli joka tapauksessa mun mittapuullani hyvä suoritus, josta Sipsi ansaitsi rapsutuksensa ja hetken hermotauon vieraista hevosista lainakarsinassa.

Mä en varsinaisesti harkinnut lajinvaihtoa vielä toisenkaan startin jälkeen - se oli perushyvä, rikkeetön rata, joka olisi kuitenkin vaatinut täsmällisyyttä ja edelleen sitä kuuluisaa rohkeutta yltääkseen edes lähelle sijoitusta - mutten myöskään sulkenut pois vaihtoehtoa, että me startattaisiin Sipsin kanssa koulukisoissa toistekin. Radan jälkeen mä jopa hymyilin vähän, koska kisakauden avaaminen tuntui joka tapauksessa hyvältä enkä mä malttanut odottaa, mitä hyötyä sileän puolen hinkkaaminen ja hankaaminen näitä kisoja varten toisi myös estetreeneihin.

Sipsi tanssahteli kuin se olisi ollut menossa ensimmäistä kertaa elämässään esteradalle eikä olisi ollut ihan varma mitä se käytännössä tarkoitti. Se ei ollut kovin lohdullinen havainto, kun kyseessä oli kuitenkin ratsu, jonka kanssa yhteistyö oli sujunut alusta alkaen ja jonka kanssa treenaamiseen olin alkuvuodesta panostanut tavallistakin enemmän. Tämän kauden aikana mä nimittäin halusin ottaa kaiken hyödyn irti Sipsin kapasiteetista ja kokeilla, riittäisivätkö mun rahkeeni suurempiin luokkiin. Rataesteharjoituksissa tämän päivän ratakorkeutta viisi senttiä korkeammat esteet olivat tuntuneet pieniltä, mutta Kalla CUPin näyttävät esteet näyttivät vähintään yhtä suurilta, kun Tammi-areenan katsomoissa parveili yleisöä ja kaikki kanssakilpailijat olivat ratsuineen viimeisen päälle tyylikkäinä.

Vaikka uusi verryttelymaneesi toimi erinomaisesti ja oli ehdottoman hyvä lisä kilpailijan näkökulmasta, mä olin helpottunut päästyäni kaikkia hevosia vihaavan Sipsin kanssa väljemmille vesille. Lähtömerkin jälkeen huomasin kuitenkin ikävöiväni parin ohimenevän sekunnin ajan esteiden sijaan muihin hevosiin keskittyvän tamman käytöstä, koska sen kaviot tuntuivat leimahtavan liekkeihin samalla kellonlyömällä, kun ajanotto käynnistyi ja mulla ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin ratsastaa.

Ensimmäisen esteen jälkeen mä olin helpottunut, että hyppy oli ollut järkevä ja olin pysynyt siinä mukana, mutta samaan aikaan hermostunut, koska olisin melkein voinut vannoa Amanda Sokan katseen sinisen, järkyttävän hintaisen Sokka Luxuries -kisatakkini selässä. Jos olisin tiennyt takkia Haukan ylläpitoaikana ostaessani, että se vetäisi jokin päivä toisen perijättären katseen itseensä magneetin lailla, olisin saattanut säästää itseni moiselta stressiltä. Miltähän tuntui olla Amandan hevosen vuokraaja kouluratsastajana, jos mun paineeni olivat tällaiset perijättären estehevosen satulassa?

Koska radalla riitti tekemistä astetta vauhdikkaamman Sipsin kanssa, en ehtinyt kartoittaa katsomoa Amanda-tutkani tarkkuuden varmistaakseni. Sen sijaan mun täytyi miettiä, miten toisin laukkaansa jatkuvasti pidentävän ja esteille vahvasti imevän trakehnerin sarjalle ilman, että se joko liiraisi läpi a-osasta ja pelastaisi nahkansa nipin napin b-osalle tai vastaavasti liioittelisi ensimmäisessä hypyssä niin paljon, ettei ehtisi nousta tarpeeksi jälkimmäiseen hyppyyn. Mun onnekseni Sipsi oli kaikesta vauhdikkuudestaan huolimatta ratsastettavissa ja reagoi viime hetken puolipidätteeseen kuten rutinoituneen esteratsun kuuluikin: perusteellisesti, mutta liiaksi hämmentymättä. Hiekka ropisi puomiin, kun punertava tamma piti itsensä selkeästi irti puomeista ja jatkoi matkaansa kuin mitään pelkoa sarjalla pudottamisesta ei olisi ollutkaan.

Loppurata meni kuuluisassa flow-tilassa: mä näin oikeat ponnistuspaikat ja Sipsi hyppäsi tapansa mukaan rehellisesti, huolella ja liioittelematta. Se oli hyvä piirre tammassa, jonka kanssa oli tarvittaessa mahdollista tehdä nopea rata. Nopeutta mä lähdin tavoittelemaan uusinnassa, jossa ratsastin häpeilemättä parhaimman uusintani. Sipsin kanssa kilpaillessa sitä kuvitteli usein saavuttaneensa maksimaalisen huipun, joka saattoi kuitenkin seuraavan kerran kunniakierrosta johtaessa tuntua kaukaiselta ajatukselta. Sen tunteen varjolla mä uskalsin elätellä toivetta siitä, että me voitaisiin siirtää sama sujuvuus suuremmille esteille.

Koska Sarah ei tällä kertaa ehtinyt pysäyttää mua kuvaushetkeen tai mihinkään muuhunkaan, olin aidon yllättynyt bongatessani puhelimen ilmoituksista päivän toisen merkinnän. Nyt kyseessä oli sarahisareyesin postaama konfetti-GIFillä koristeltu videonpätkä, jossa Sipsi baanasi maneesin päädyn poikki huomattavasti reippaamassa laukassa kuin perässä seuraavan Ellenin ratsu.

@tammilehtomatilda lta ja Sipsiltä ei vauhtia puutu.. Tuplavoitto Auburniin, hyvä tytöt!!

Kalla CUP 2020, 1. osakilpailu
120 cm, 0/0 vp, 1/25

Sipsi meinasi hiiltyä kunnolla, kun mä vaadin sitä kääntymään voltille suhteutetun linjan välissä sen sijaan, että olisin antanut tamman sujua pystyltä okserille.
"Rentouta käsi, älä jää puristamaan pohkeella", Lauri mutisi, kun Sipsi protestoi pukittamalla. Tamman korvat olivat painaantuneet kiinni niskaan, koska sitä turhautti aivan kuten hetkeä aiemmin treenatulla vinolla lähestymiselläkin. Vaikka harjoitukset eivät olleet Sipsille vaikeita, sillä olisi selvästi ollut enemmän menohalua ja tarkkuutta vaativat tehtävät lähinnä ärsyttivät tammaa.

"Sillä on kyllä mainio hyppytekniikka", Lauri totesi mulle valmennuksen jälkeen, kun Ellie oli jo poistunut maneesista Ankan kanssa. Nainen oli lähtenyt uudella kilparatsullaan mukaan sarjakilpailuun, joka oli hujahtanut mun tutkani ohitse niin kertaheitolla, että olin kokenut viisaimmaksi jättää tiiviisti aikataulutetun kisarupeaman väliin. Zelialle se olisi ollut liikaa, ja Sipsille liian vähän - juuri nyt mulla ei ollut tahtotilaa tahkota 120-luokkia niin lyhyen ajan sisään.

"Niin on", huoahdin. "Olisi isommillekin esteille."
Lauri vilkaisi mua ja käveli hetken hiljaa Sipsin vieressä.
"Olettehan te menneet treeneissä kolmeakymppiä ratanakin", mies totesi. Mä tiesin, ettei se todennut sellaisia asioita lämpimikseen, koska Lauri oli juuri sellainen valmentaja, joka halusi tukea ja varmistaa, että ratsukko oli valmis tasonnousuun.
"Mutta kun Ruunaalla ei ole metrikaksviittä", puuskahdin, vaikka sekin korkeus oli jollain tapaa jo koettu. Ei täysin nollatuloksin, mutta viimeisimpänä rataharjoituksissa täysin virheettömällä radalla.

"Voisitte mennä kolmenkympin", Lauri jatkoi ja mä pudistin epäilevänä päätäni. Miehen katse oli mietteliäs, kun se pysähtyi Sipsin viereen saaden tamman pysähtymään hämmentyneenä: mitä nyt kuului tehdä?
"Mene sitten Zelialla", Merikanto totesi tyynesti kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä, että mies oli Sipsistä puhuessa tempaissut keskusteluun mukaan mun oman tammani. "Kymppi siis - ota metri alle jos siltä tuntuu. Sen jälkeen saatat vaikka ymmärtää, että nyt on jo korkea aika nostaa vaatimustasoa. Zelia on ainakin ollut valmis jo monet kisat."

Valmennus päättyi niihin sanoihin, sillä kisoihin havahtunut Lauri halusi lähteä hoitamaan omat ilmoittautumisensa. Mun oli tehnyt mieli huikata miehen perään, kuinka se olisi voinut startata Zelialla mun puolesta ja kuinka mä en vielä ollut Sipsin kanssa valmis kolmeenkymppiin. Ja muita tekosyitä, joille Lauri ei olisi korvaansa lotkauttanut.

Ehkä mies oli oikeassa ja suurin ylitettävä kynnys oli mun korvieni välissä. Sipsi pärskähti samalla hetkellä kuin niitatakseen ajatuksen mun takaraivooni. Ruunaa tuli epäilemättä liian nopeasti vuokrahevoseni osalta, mutta mun täytyisi mahduttaa kisakalenteriin muutama kokeiluluontoinen startti kesään mennessä.

Vedin vaistomaisesti takin vetoketjun kiinni, kun viileä tuulenpuuska yllätti mut matkalla jaba-alueelle. Olin ollut katsomassa Laurin ja Vegasin startin ja saanut heti perään taputtaa ratsukolle muun yleisön joukossa. Ajatus palkintojenjaosta tuntui kaukaiselta, kun näki oman valmentajansa ottamassa vastaan ansaitsemaansa ruusuketta kansainvälisissä kisoissa hevosellaan, jolla se tähtäsi GP-tason esteluokkiin.

“Joo joo”, mutisin Sipsille, joka irvisti mulle jo jaban ovelta. Tamma oli sopeutunut kisaelämään huomattavasti Zeliaa nopeammin, jossa tultiin taas siihen, että Sipsi oli kokeneempi. Kävin tamman läpi harjalla, varustin sen kaikessa rauhassa ja tunsin helpotusta siitä, että oli välipäivä - seuraavat startit olisivat vasta perjantaina. Oli ollut ihanaa raottaa aamulla silmiä rekan matkustamossa ja todeta hiljaa mielessään, että seuraavat päivät kisatunnelmasta voisi vain nauttia ilman painetta omasta ratsastamisesta, koska vaikka mä pidin kilpailemisesta ja olin viimein pääsemässä pois Ruotsin rajojen sisäpuolella iskeneestä kisajännityksestä, oli kokemus mullekin uusi ja kuormittava. Viimekesäinen Power Jump oli ollut siihen mennessä suurin kisarupeama, mutta kotikenttäedun vuoksi sen tuoma jännitysmomentti oli jäänyt huomattavasti pienemmäksi.

Tuntui huojentavalta päästä hetkeksi pois kisa-alueen hulinasta. Nopein reitti Falkencreutzin tallialueelle oli jo tullut tutuksi, eikä Sipsi olisi todennäköisesti ollut moksiskaan, vaikka olisin kiertänyt toista kautta. Vaikka tamma saattoi väläytellä välillä hapanta naamaansa, se oli ollut kokonaisvaltaisesti hyväntuulinen ja vakaa. Mä olin jopa ajatellut, että ehkä Sipsi nautti reissun tuomasta vaihtelusta.

Trakehner ravasi maneesissa kaulaansa venytellen, koska mä halusin sen palautuvan eilisestä startista. Yksi luokka ei tietenkään ollut vaativa suoritus kovakuntoiselle kilparatsulle, joten ehkä palautuminen oli enemmän mun oma tavoitteeni. Ajatus eilisestä suorituksesta oli tasaantunut, vaikka fiilis heti radan jälkeen oli ollut turhautunut: me oltiin otettu perusradalta kahdeksan virhepistettä. Ensin mä olin tuupannut Sipsin aivan liian pohjaan heti ensimmäiselle esteelle ja kun paketti oli vaivoin koottu kasaan parin hypyn jälkeen, punaruunikko oli lähtenyt imemään väärälle esteelle mulle täysin tuntemattomaksi jääneestä syystä ja napannut helpon puomin okserilta, johon en ollut kovasta yrityksestä huolimatta saanut käännettyä tamman huomiota. Rataa seurannut Vivia oli huomannut asian ja lohkaissut siitä hevosten iltaruokinnan aikaan vitsin, joka oli saanut mut suhtautumaan koko starttiin kevyemmin.

Perjantain luokat kuitenkin mietityttivät, koska eilinen rata oli ollut korkeudeltaan helppo. Jäljellä oli kuitenkin kolme rataa, joista kaksi metrikolmenkymmenen korkeudella. Ja jos me olimme juuri ottaneet rutiiniradalta kaksi puomia, täytyisi kahden päivän aikana tapahtua perustavanlaatuinen palautuminen. Lauri starttaisi perjantaina vain kerran, joten mies saattaisi ehtiä mun verryttelyavukseni - jos siis kehtaisin pyytää. Oli kamalan ristiriitaista, että mies oli Markarydissä paitsi kaverina, myös kanssakilpailijana ja valmentajana, jolloin mun täytyi joka kerta miettiä, missä roolissa itse Laurille puhuin.

Sipsi pärskähti nostaessani laukan maneesissa, joka oli puolillaan ratsukoita. Olin onneksi kiinnittänyt tamman häntään punaisen rusetin, jotta mun ei täytyisi kytätä ihan jokaisella askeleella, ajautuisiko joku liian lähelle. Keventäessäni istuntaa mietin tavoitteitani loppuviikolle tullen nopeasti siihen tulokseen, että jo uusintaan pääseminen olisi siihen mennessä saatujen tulosten varjossa harppaus eteenpäin. Sipsi ei kaivannut kokemusta Zelian tapaan, joten mun täytyisi keskittyä enemmän siihen, mitä mä itse halusin.

Se oli helppoa: mä halusin parempia tuloksia, jotta kehtaisin palata Suomeen Amandan tamman kanssa.

“Matilda!” tuttu ääni huhuili, kun olin harppomassa jaboille käytyäni vaihtamassa kisavaatteet rekassa. Takana oli viimeinen yö Heidin mahdollistamassa ilmaismajoituksessa, sillä Jesse oli matkalla Inkan, Sofian ja äitinsä kanssa ja kiitos miesystäväni, saisin nukkua viimeiset yöni majatalon toivottavasti pehmeässä sängyssä. Mulla ei ollut mitään valittamista rekan livingin oltavista tai Vivian seurasta, koska olin yllättänyt itsenikin tutustumalla naiseen niin hyvin alle viikon yhteisasumisen aikana.

“Ai, moi”, hymähdin käännyttyäni kohti Sarahia, joka marssi tarmokkaasti lähemmäs Ellie vanavedessään. Vaaleaverikkö oli viimeisen päälle siloiteltuna kisavaatteissaan ja tajusin, että meidän täytyi startata samassa luokassa - tai jopa molemmissa.
“Oletko säkin lähdössä jo kohta verryttelemään?” Sarah kysyi jääden kävelemään vierelleni.
“Joo”, vastasin saaden vahvistuksen sille, että Elliekin kilpailisi ensimmäisessä luokassa.
“Jännää!” Sarah henkäisi. “Mun startti on vasta esteluokkien jälkeen. Pakko katsoa siis esteitä ainakin Ellien startin verran. Ja sun.”

Nainen virnisti ja mä vastasin siihen pienellä hymyllä.
“Mä menen toisessakin luokassa”, lisäsin kaikkea muuta kuin kasuaalisti, koska jännitys nosti taas päätään. Huomasin Ellien katseen rävähtävän muhun.
“Millä korkeudella se ratsastetaan?” von Brandt tiedusteli kipakasti, mikä ei varsinaisesti rauhoittanut mun mieltäni.
“Sadankolmenkymmenen”, vastasin kuitenkin, enkä voinut olla huomaamatta Ellien kulmien kohoamista. Siinä kohtaa mun sisälläni kuitenkin kuohahti: olihan neiti Täydellisyys nähnyt itsekin mun hyppäävän Laurin valmennuksissa kolmenkympin tehtäviä Sipsillä, jolloin korkeuden ei pitäisi olla maailman kahdeksas ihme.

Sarah ystävineen katosi onneksi eri jabarivistölle, joten mä sain varustaa Sipsin kaikessa rauhassa loppuun ja suunnata verryttelyyn, jossa vilisi monia tuttuja kasvoja: Anton, joka oli jo valmistautumassa lähtövuoroonsa, Josefina, Lauri, Ellie, Rasmus ja Mila, jonka pää nytkähti pieneen tervehdykseen. Mun ajatukset livahtivat automaattisesti Jesseen, jonka olisin jo toivonut saapuneen, jotta mulla olisi ollut joku tuki ja turva Laurin istuessa Jinxin satulassa mun kysymysteni ja neuvon tarpeideni ulottumattomissa.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen olin verrytellyt Sipsin parin vaatimattoman verryttelyhypyn verran, palannut radalta kahden pudotuksen ja kahden aikavirheen kanssa ja istuin tamman satulassa katsomassa, kuinka Anton ja Ellie lähtivät kohti palkintojenjakoa. Sitten mun katseeni seurasi Sarahia, joka kiirehti verryttelykentän laidalta ikuistamaan ystävänsä palkitsemista ja pysähtyi lopulta Lauriin, joka oli ilmeisesti luovuttanut Jinxin Vivialle ja tulossa ilmeestä päätellen pitämään mulle puhuttelun.

Keskustelu meni kutakuinkin näin:
“Mitä sä teit siellä radalla?”
“Yritin saada tämän innostumaan esteistä ja elämästä.”
“Ei, mun mielestä sä nyhdit sen viimeisenkin elämänhalun - ja laukan - pois ja ratsastit käsijarru päällä koko alkuradan.”
“Niin.”
“Miten sä ajattelit selviytyä, kun esteet nousee? Mikä tahansa hevonen ei olisi hypännyt edes tuon kokoisia esteitä noin alitempoisena.”
“Ratsastan?”
“Kyllä. Muuten en päästä sinua radalle ollenkaan.”

Oli turhauttavaa, että alkuviikon jäljiltä mä olin itsekin vetäytynyt kuoreeni. Oli Laurilta melkoinen suoritus saada mut piiskattua pois sykkyrältä ja täydellä sydämellä mukaan hommaan, mutta toisaalta se oli juuri se temppu, jonka Merikanto osasi parhaiten. Se psyykkasi ja haastoi, mutta kehui heti, kun verryttelyhypyt alkoivat onnistua ja valoi muhun uutta uskoa.

“Saat olla kesän ilman valmennuksia, jos palaat siihen aiempaan tekemiseen”, mies ilmoitti vielä ennen kuin meidän oli aika siirtyä nearly there -rinkiin odottamaan lähtövuoroamme ja olin aika varma, että se oli tosissaan.

Kerrankin mun ensimmäinen ajatus radan jälkeen oli, että mä olin ollut liekeissä. Ei Sipsi, vaikka sekin oli toki tehnyt työnsä hyvällä motivaatiolla ja tukenut mua monessa kohdassa siitä huolimatta, että muutama hyppy maksimikorkuiselle esteelle oli kouraissut vatsanpohjasta. Ensin oli täyttynyt ensimmäinen tavoite, eli uusintaan pääseminen, jonka jälkeen olin sinnitellyt viimeisille esteille saakka kiinni tuplanollissa. Lopulta sen tavoitteen oli vienyt kuumottava trippeli, jolle Sipsi oli pika-arvioni mukaan tehnyt pienen takajalkavirheen.

Olin tietysti jo radalle mennessäni tiennyt, että tuplanollat olisivat taanneet sijoituksen, mutten olisi uskonut ajan riittävän kuudenteen sijaan ennen kuin meidät kuulutettiin palkintojenjakoon. Toivoin taas Jessen läsnäoloa, kun Sipsi sai suitsiinsa valkoisen ruusukkeen ja pääsin rikkomaan tavoitteen, jota en ollut edes uskaltanut asettaa.

“Moi”, mumahdin puhelimeen loppuverryttelyn jälkeen, kun talutin Sipsiä jaboille. Jessen soiton ajankohta oli yllättänyt, koska mies ei ollut osannut arvioida saapumisaikaansa Sofian tarvitsemien pysähdysten tuomien muuttujien vuoksi.
“Tulen vastaan, jätän Sipsin vain nopeasti karsinaansa”, ähkäisin miehen varmistellessa, oliko varmasti ymmärtänyt Inkan majapaikan sijainnin oikein aiemmasta selityksestäni. Riisuin Sipsin satulan ja suitset ruusukkeineen ennätysajassa, survoin varusteet kaappiin ja tyrkkäsin tamman eteen juoman, jonka Vivia oli pyynnöstäni tehnyt valmiiksi, ennen kuin suuntasin kohti parkkipaikkaa.

“Jesse”, huikkasin korottaen ääntäni vain sen verran, että mies kuulisi mut ilman järjetöntä huutamista. Inka oli ollut helppo tunnistaa ja nyt mä toivoin, että miesystäväni tunnistaisi mut siitä huolimatta, että tiukalle nutturalle kesytetyt hiukseni olivat painuneet kypärän alla entistäkin latteimmiksi.
Miehen katse löysi etsimänsä ja kasvoille nousi leveä hymy tämän kiristäessä askeliensa tahtia.
"Hei", väsähtäneen matkaseurueensa majatalolle jättänyt Jesse tervehti.
“Miten matka meni?” hymähdin kurkottautuen painamaan nopean suukon miesystäväni huulille. Se oli nopea siksi, ettemme olleet parkkipaikalla kahdestaan, mutta se ei korreloinut lainkaan sen suudelman kanssa, jonka olisin halunnut antaa.
“Miten tuollainen matka yhden kälättävän äidin ja kiukkuisen lapsen kanssa voisi mennä? Tuntui pieneltä ikuisuudelta”, Jesse naurahti ja kiersi kätensä ympärilleni.
“Ymmärrän”, hymähdin painautuen miestä vasten sen verran mitä tuntemattomien katseiden keskellä kehtasin ja sipaisin uteliaasti korviaan höristelevän Inkan turpaa.

“Tuo nurkkapaikka on Inkan”, kerroin, kun olimme päässeet hevosen kanssa jaba-alueelle. “Siinä asui ensimmäiset pari päivää jonkun muun hevonen, mutta se on kyllä siivottu sen jälkeen.”
Olin henkilökohtaisesti tarkistanut siivousjäljen, sillä mikään ei olisi kamalampaa kuin jaba-asumuksen siivoaminen pitkän matkan päätteeksi. Sipsi luimisteli korviaan uudelle naapurilleen ja mä havahduin tukahduttavaan kuumuuteen, jonka pilvettömältä taivaalta porottava aurinko, jaban tarjoama tuulensuoja ja kisatakki aiheuttivat.
“Tätä voi jo alkaa kutsua helteeksi”, huokaisin laskien takkini kisakaappini päälle.
“Niin voi”, Jesse mutina kuului Inkan väliaikaisesta asumuksesta.
“Miten teillä meni?” mies kysyi kurkatessaan ulos karsinasta ja tutkaili vihreillä silmillään kasvojani. Jessen oli ollut tarkoitus ennättää paikalle ensimmäisen luokan aikoihin, mutta aikataulut eivät aivan olleet pitäneet.

Vakavoiduin hetkeksi, koska tilanne oli liian kutkuttava. Pokerinaaman pitäminen ei ollut mulle normaalistikaan vaikeaa, mutta jo pelkkä ensimmäisen luokan jälkitunnelmien ajatteleminen olisi hyydyttänyt nauravaisimmatkin kasvot.
“Kaksi pudotusta perusradalta, Lauri ei meinannut päästää mua kolmeenkymppiin ollenkaan”, huokaisin vääristelemättä totuutta. Pidin pienen tauon kaivaessani vaivihkaa ruusuketta kisakaapin suojista, nojauduin Inkan jaban oveen ja mutristin huuliani.
“Mutta onneksi päästi”, jatkoin ja nostin valkoisen ruusukkeen Jessen nähtäville tyytyväisesti hymyillen.
Jessen kasvoilla häälynyt hämmentynyt ilme vaihtui huvittuneisuuden kautta leveään virneeseen. Mies nykäisi minut Inkan karsinaan ja halasi pitkään.
“Mahtavaa”, Jesse mutisi hiuksiini. “Sanoinhan, että pärjäät.”

Jessen sanat menivät suoraan ytimeen, koska vajaan viikon yksin pärjäämisen jälkeen tuntui helpottavalta olla niin lähellä ja kuulla Jessen äänestä, miten aidon onnellinen se oli mun puolestani. Tietysti olin jo saanut osani onnitteluista palkintojenjaon jälkeen matkaseurueeltani ja vaikka ne tuntuivat yhtä lailla hyviltä, Jesse oli aina Jesse.

“Minäkin melkein pärjäsin ilman sinua”, mies virnisti nostaessaan leukaani ylöspäin. Jaban suojissa vaihdettu suudelma oli kestoltaan ja tunnelmaltaan paljon henkilökohtaisempi kuin parkkipaikan pikainen pusu.
"Saat pärjätä mun kanssanikin", mumahdin Jessen huulille pusertaen sormiani sen t-paitaan kuin varmistaakseni, ettei mies katoaisi mihinkään.

Siinä se kuitenkin oli kirjavan tammansa kanssa ja mä en olisi voinut olla onnellisempi. Kisaviikko oli jo siihen mennessä ollut antoisa, mutta jaoin kokemuksen enemmän kuin mielelläni edes viikonlopun osalta Jessen kanssa.

Hannaby Hanami Week
130 cm, 0/4 vp, 6/23

Ennen Sipsin verryttelyä mä erehdyin vilkaisemaan puhelinta.
Hei Matilda! Oletko jo ehtinyt miettiä ehdotustani? Meillä olisi paikka auki! Palaathan asiaan mahdollisimman pian.
- Carita

Mun sydän ponnahti kurkkuun - nyt olisi pakko keskittyä kisasuoritukseen, ei entuudestaan tuntemattomasta takataskusta heitettyyn työtarjoukseen. Sipsi yritti pukittaa, mutta mä sain viime hetkellä pukattua tammaa eteenpäin ja palautettua sen ruotuun ennen verryttelualueen hyvän meiningin hämmentämistä. Harhauduin hetkeksi ajatuksissani niihin typeriin juhannustaikoihin, jota seurueeni oli viikko sitten tehnyt. Olikohan joku (Stina) onnistunut manaamaan Sipsin sen sijaan, että olisi nähnyt yöllä tulevan sulhonsa?

Sipsi ei tuntunut hyvältä. Tamma oli auttamattomasti pohkeen takana, tuntui vetelältä ja hyppäsi ponnettomasti keilaten kaksi puomia ensimmäisen viiden esteen aikana. Loppurata oli selviytymistaistelua, sillä kaiken hyvän lisäksi Sipsi provosoitui painoni horjahtamisesta simppelillä pystyllä, jolle tamma ei venynytkään ja paikkasi asian mut yllättäneellä puolikkaalla askeleella.

Kolmeenkymppiin mä petrasin ja sain ilokseni huomata, etten jännittänyt korkeutta enää lainkaan. Kuumuus oli siinä vaiheessa imenyt musta ja ratsustani lähes kaikki mehut, mutta edellisen radan vitutus ja hetkeksi kirkastuneet ajatukset pusersivat meidät uusintaan. Yksi puomi tuntui pieneltä sen rinnalla, että pääsin purkamaan Sipsin ja viilentämään tamman pesupaikalla sekä huuhtomaan kasvoiltani pois hikipisarat ja pinttyneet pohdinnat.

“Miten meni?” Jesse kysyi, enkä ollut lainkaan varma, mitä suoritusta mies tarkoitti.
“Mulle tarjottiin töitä”, vastasin sanoen ääneen ajatuksen, joka oli jyskyttänyt takaraivossani lähes parikymmentä tuntia.
“Mitä?” Jesse ähkäisi. “Milloin? Mistä?”

Siinä mä, vuosia ärrätätinä tietynlaista mainetta niittänyt harrastelija-kilparatsastaja koin ainoan loogisen päätöksen kisapäivälle, jonka läpi olin luovinut puuron ja aivan liian vähäisen nesteen voimilla ja sen sijaan, että olisin kertonut miesystävälleni eilisillan tapahtumista, kirjaimellisesti tuuperruin tämän käsivarsille parkkipaikalla. Jesseä se ei ilmeisesti huvittanut, koska kun mä raotin silmiäni parikymmentä sekuntia myöhemmin, mies pakotti vissypullonsa huulilleni kasvot vakavina.

Helleaalto ja suuret pohdinnat eivät selvästi mahtuneet samaan vuorokauteen.

Kalla CUP 2020, 2. osakilpailu
120 cm, 8 vp, 21/25
130 cm, 0-4 vp, 9/21

Yhtenä hetkenä mä olin ajamassa kohti Kallaa, seuraavana istuin hevosrekan livingissä jossain päin Ahvenanmaata. Mun elämä oli viime viikkoina ollut sellaista hullunmyllyä, että pelkkä ajatus huomisesta kisastartista hengästytti. Uudet työkaverit olivat vaatineet mainetta ja mammonaa, koska olin keltanokkaisena tulokkaana joutunut pyytämään arkivapaita heti urani alkumetreillä ja vaikkei Caritaa tuntunut haitanneen, mä otin siitä yllättävän paljon paineita.

Uusi työ ja myyntiassistentin hektinen, laaja työnkuva oli saanut mut sulkeutumaan omaan kuplaan, johon muiden oli vaikea mahtua. Muilla tarkoitin tietysti Jesseä, joka oli sinnikkään ymmärtäväisesti kysellyt kuulumisia jokaisen työpäivän jälkeen, vaikka olisin yrittänyt livahtaa tallilta asunnolleni prosessoimaan kaikkea työpäivän aikana kokemaani. Olin jo ollut niin kaavoihini kangistunut kioskityöntekijä, että uusi, täysin erilainen työnkuva kuormitti. Caritan mielestä aloitukseni oli ollut vahva ja nainen oli alusta asti hokenut, kuinka mun sulkeutuneempi persoonani yhdistettynä ihmisenlukutaitoihini oli loppujen lopuksi täydellinen kombo, jollaista se oli firmaansa etsinytkin. Mua ei oltu palkattu myyntitykiksi, koska mä en ollut sellainen. Mun paikkani oli neuvottelupöydässä, jossa kasvoin kohti vastuullisempaa pestiä.

Sipsi, jonka kanssa kaikki kisoihin valmistelevat estetreenit olivat olleet selkeästi joko hyviä tai huonoja, ei mitään siltä väliltä, vaikutti ilahtuneelta päästessään viikonlopun majoitukseensa rekkamatkan päätteeksi. Tuijotin punaruunikon päätä, jossa valkoisten karvojen jättämä pieni läntti näytti siinä kulmassa aivan sydämeltä, enkä huomannut ohi marssivaa Antonia.
“Aiotko jäädä siihen koko illaksi?” mies hörähti tuttavallisesti, koska sitähän me oltiin. Tuttuja, treenikavereita.
“Ihan mahdollista”, mutisin hitaasti. Varmistin, että kisakaapin lukko oli kiinni, ennen kuin pyörähdin ympäri seuratakseni Antonia, joka toivon mukaan kertoisi mulle, oliko tallin porukalla valmista suunnitelmaa ruokailun suhteen.

Kävellessäni illallisen jälkeen kävelyttämään, juottamaan ja ruokkimaan Sipsiä, alkoi Mandelbacke ja Power Jump vihdoin iskostua tajuntaani. Tuntui kuin joku olisi poistanut laput silmiltäni ja kun porauduin vielä syvemmälle ajatukseen, tunsin tutut perhoset vatsanpohjassani. Vaikka Markarydin reissun jälkeen oli tuntunut, etteivät mitkään kisat hetkeen voisi tuntua yhtä kutkuttavan jännittäviltä, oli Power Jump ihan oma lukunsa. Ratsuni oli sama kuin viime vuonna, jolloin käteen oli jäänyt arvokasta kokemusta ja violetti ruusuke pääluokasta.

Tänä vuonna en ollut ehtinyt luoda kisoille mitään odotuksia. Sipsi luimisti korviaan, mutta antoi suitsia itsensä ilman hampaiden väläyttelyä. Kun suuntasin trakehnerin kanssa kohti käsihevosaluetta, tiesin jo, mikä ensi vuoden tavoite olisi: oma Zeliani Power Jumpin kisaratsunani. Siksi mun täytyi yrittää nauttia tämän vuoden kisasta kokeneen Sipsin kanssa ihan erityisen paljon.

Kuluva kisakausi oli yhtä vuoristorataa. Viime kauden tasaisen hyvän tekemisen jälkeen pudotukset perusradoilta ja tulosluettelon häntäpään pitäminen lahjakkaalla estehevosella kirvelivät, eikä asiaa auttanut lainkaan se, etten mä tiennyt milloin se päättyisi.

Amanda oli ilmoittanut haluavansa astuttaa Sipsin nimellisellä varoajalla. Sen jälkeen olin elänyt tamman treenien suhteen kontrollista kontrolliin ja hengähtänyt joka kerta, kun tamman omistaja oli pyyhältänyt ohitseni ja ilmoittanut viileällä äänellään, ettei varsan suhteen ollut vieläkään tärpännyt. Ne henkäykset olin tietenkin ajoittanut niin, ettei Amanda Sokka nähnyt, koska mun urani Sipsin ratsastajana olisi voinut päättyä sellaiseen moukkamaisuuteen siinä missä uutiseen tulevasta varsastakin.

Ei ollut mitenkään itsestäänselvyys, että mulla oli käytössäni niin kapasiteetikas esteratsu, jolla ilmoittautuminen Power Jumpiin ei ollut enää toisella kerralla jännittänyt. Viime vuoteen verrattuna rutiinia oli tullut paljon ja estekorkeus noussut pykälän, mikä selitti osaltaan tuloslistojen epävakautta. Mietin usein, miten meidän kisamenestyksestämme oli tasonnousun myötä tullut yhtä vakaa kuin Suomen kesäsäästä: lumoava aurigonpaiste saattoi minä hetkenä hyvänsä vaihtua piiskaavaan vesisateeseen lupaa kysymättä.

Viime vuoden onnistuminen pääluokassa pinttyneenä takaraivossa mä verryttelin Sipsiä, joka tuntui tavallista vireämmältä. Oli turhauttavaa tuntea suorituspaineita paitsi siitä, että oli onnistunut edellisvuonna, mutta myös siitä, että ne saattaisivat olla viimeiset isot kisat, joissa starttaisin punaisen tamman kanssa. Mä en olisi halunnut tuntea haikeutta, koska olin solminut diilin nuoremman Sokan kanssa toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella, jonka lähes ainoa porsaanreikä oli mun kiristyvien lompakonnyörieni lsäksi Amandan täysi oikeus hevosensa astuttamiseen.

Sipsi oli tullut kuvioihin paikkaamaan oman nuoreni aiheuttamaa tarvetta pitää yllä omaa tasoani, mutta loppujen lopuksi tammasta oli tullut kiinteä osa arkeani. Siksi mä tiesin, että ilmaa halkova häntä tarkoitti liian terävää pohjeapua ja hyvä, napakka hyppy sitä, että olin hellittänyt tarpeeksi ajoissa. Sipsi kertoi reaaliajassa, milloin mä tein oikein ja milloin en ja mä toivoin, että jos kausi päättyisi tänä vuonna aiemmin, meille jäisi vielä ainakin yksi onnistunut suoritus vaalittavaksi.

Tallissa kuhisi, koska olin paitsi valinnut ruuhkaisimman ajan saapua paikalle, oli myös Daniel Susineva saapunut valmentamaan kouluratsukoita. Susineva oli melko harvinainen näky Auburnissa esimerkiksi Lauriin verrattuna: musta nimittäin tuntui, että näin valmentajani joko maneesissa tai kentän laidalla liki päivittäin. Asia muuttuisi luultavasti pian, kun kesätallilaiset lähtisivät, mutta siihen saakka Lauri todennäköisesti pysyisi hyvinkin työllistettynä.

Koska en jaksanut selvittää, tamppasivatko kouluratsukot minkä maneesin tai vaihtoehtoisesti kentän huollettua pohjaa, satuloin Sipsin niin ripeästi kuin tänään turhautuneelle päälle sattunut tamma antoi ja suuntasin sen kanssa maastoon. Trakehnerin askel oli energinen mutta letkeä ja musta tuntui, että eilinen vapaapäivä oli tehnyt tehtävänsä.

Mulla oli nykyään Sipsin satulassa outo fiilis. Vaikka olin ilmoittanut meidät Valerianaan estekilpailuihin ja valmistauduin niihin kuten olin valmistautunut kauden muihinkin kisoihin, jyskytti takaraivossa liki päivittäin ajatus siitä, mitkä kisat jäisivät viimeisiksi. Sipsi ei ainakaan viimeisimmän tiedon mukaan ollut tiinehtynyt - tai sitten tieto ei vain ollut vielä tavoittanut mua - ja välillä musta jopa tuntui siltä, että olisi ollut helpoin saada tieto tamman alkavasta mammalomasta. Silloin mun ei olisi tarvinnut haahuilla loppukauden suhteen, vaan voisin tehdä selkeän linjauksen ja keskittyä enemmän Zeliaan.

Sipsi pärskähteli ja nakkeli niskojaan joka kerta, kun yritin kerätä ohjia tuntumalle työstääkseni sen auttamatta liian nopeatempoista ravia järkevämmäksi. Koska olin ravannut jo hetken, saatoin huokaista syvään ja nostaa laukan loivaan ylämäkeen. Kuten olin aavistellutkin, Sipsi lähti kuin tykin suusta, mutta keskitti kaiken energiansa mun onnekseni eteenpäin.

Elokuisen illan aurinko maalaili kultaisia säteitä koivikkoon saaden jo osittain hennon kellertävät lehdet hehkumaan. Mä katselin metsää, Sipsi käveli pitkin ohjin ja siinä hetkessä me olimme kuin mikä tahansa ratsukko ilman stressiä treenien jatkuvuudesta ja kisaratsun katoamisesta. Eihän kukaan toki tiennyt, tiinehtyisikö Sipsi lainkaan, mutta mä tiesin, että jos Sokat halusivat tammasta varsan, se ei jäisi kiinni yrittämisestä. Rapsutin Sipsin kaulaa ja kokosin ohjat vielä viimeistä laukkapätkää varten.

Tästä kaikesta täytyi nauttia vielä.

Se, että mä olin halunnut lähteä viikonlopuksi rakentamaan uutta, kykenevämpää parisuhde-Matildaa Jessen luo, ei tarkoittanut, että mä olisin ehtinyt lymyillä miesystäväni talon seinien sisällä kokoaikaisesti. Olin nimittäin jättänyt Sipsin ratsastuksen pois eiliseltä tiukan aikataulun ja punaruunikon tarhakäyttäytymisen vuoksi. Sipsi oli nimittäin kavahdellut pois tarhan portilta joka kerta, jos oli edes luullut jonkun tulevan luokseen ja hetken tamman pukkirodeoita kauempaa seuranneena olin päättänyt valita taisteluni - eli jättäytyä leikistä ennen sen aloittamista.

Musta tuntui, että me oltiin Sipsin kanssa luisuttu alamäkeen koko syksy. Se johtui luultavimmin siitä, että olin koko kesän ratsastanut tammaa kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää. Kun Sipsi ei ollutkaan tullut kantavaksi, olin yhtäkkiä ollut tilanteessa, jossa mulla yllättäen olikin edelleen vuokrahevonen. Vaikka se ei sinänsä ollut mikään taakka, se oli koetellut - ja koetteli edelleen - luonnettani hämmentävän paljon. Olin ollut niin asennoitunut siihen, että jäisin ilman viikottaista työskentelyä kokeneemman ratsun kanssa ja olisin vihdoinkin ainoastaan Zelian varassa, joka ei ollut enää ihan niin nuori ja kokematon kuin Sipsin vuokraussuhteen solmiessani, etten ollutkaan enää saanut pyöräytettyä käyttööni jäänyttä hevosta edukseni.

Se ajatusmalli heijastui väkisinkin myös ratsastukseeni silloin, kun istuin Sipsin satulassa. Jos tamma oli huono edes hetkellisesti, mä mietin oliko koko touhussa enää mitään järkeä. Jos Sipsi taas oli ollut tasaisen hyvä koko treenin ajan, mun pää käänsi hetken hyvän fiiliksen nopeasti huonoksi, koska eihän tasainen voinut tietenkään olla tarpeeksi hyvää. Ja jos ratsastin koko ajan huonosti ja säädin omiani, mä en tietenkään ottanut sitäkään mitenkään hyvin.

Niinpä lauantaisten treenien, joiden aikana olin ratsastanut ensin huonosti ja saanut Sipsin protestoimaan ennätyksellisen paljon, sen jälkeen tappavan tasaisesti ja loppua kohti taas heikommin, en tuntenut kovinkaan mieltä ylentäväksi suunnata autoa kohti Runiacia ennen Jessen luo palaamista. Mulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, koska olin sopinut käyttäväni Vargasin maastossa.

“Rankka päivä, vai?” Heidi naurahti yllättävän kevyesti, kun törmäsin naiseen tallin ovilla.
“Paska ratsastus”, vastasin sen enempää miettimättä saaden Laurin naisystävältä ymmärtäväisen nyökkäyksen.
“Asenne, Matilda”, kuului seuraavaksi Laurin ääni, enkä mä olisi sillä hetkellä jaksanut ottaa vastaan Merikannon viisastelevaa äänensävyä ja merkitsevää hymyä.
“Miten mä voin hypätä Sipsillä kolmeakymppiä viimeisissä osakilpailuissa, jos en saa tällä hetkellä ratsastettua sillä edes yhtä onnistunutta laukkaympyrää?” mumahdin, koska kerta keskustelu oli aloitettu, sitä ei Laurin tuntien jätetty siihen. Mies tutki kasvojani katseellaan, eikä mulla ollut taas mitään käsitystä, mitä sen mielessä liikkui.

“En usko”, Lauri tyytyi tokaisemaan. “Eivät ne ratsastuskilometrit noin vain katoa. Tule taas ensi viikolla joku päivä tänne hyppäämään, niin korjataan tuo asenne.”
Mulkaisin miestä happamammin kuin olin aikonut, minkä vuoksi se nosti kätensä puuskaan ja kohotti kysyvästi kulmiaan.
“Okei”, huoahdin. “Vegasilla?”
Lauri nyökkäsi ja mun sydän hypähti vähän, kun vain mietinkin miehen esteratsua, jonka satulassa olin yhden valmennuksen aikana tuntenut itseni ensin aloittelijaksi ja lopulta maailmanvalloittajaksi. Siinä oli ollut skaalaa kerrakseen, ja sen vuoksi Lauri varmaan viitsikin lainata Vegasia valaisemaan mun maailmaani.

“Sinähän voit hypätä silläkin niissä kisoissa, vaikka kahtakymppiä. Menen itse vain yhden luokan”, Lauri totesi. Mä hätkähdin taas - enimmäkseen henkisesti - ja yritin hapuilla katseellani Heidiä, joka olikin huomaamattani jatkanut matkaansa. Koska henkistä tukea ei siis ollut, jouduin tuijottamaan Laurin kasvoja ja päättelemään itse, oliko se tosissaan ehdotuksensa kanssa.
“Mitä järkeä siinä olisi?” puuskahdin.
“Paljonkin”, Lauri hymähti. “Sen jälkeen et varmasti enää mieti, selviätkö tutulla ratsulla kolmestakympistä.”

Laurin ilme antoi olettaa, että se Sipsiin liittyvän epäilyksen kumoaminen saattoi tapahtua joko hyvässä tai pahassa. Toisaalta miehen kasvoilta paistoi myös tehty päätös, jossa mulla oli yllättävän vähän päätäntävaltaa ottaen huomioon, että se koski nimenomaan mun kisastarttejani.
“Joo”, inahdin ja tuulettuminen maastossa alkoi tuntua ainoalta mahdolliselta tavalta jatkaa päivää, josta oli kaikilla mittareilla tulossa vuoristoratamaisen epävakaa. “No, palataan siihen.”
Niiden sanojen jälkeen mä vain poistuin paikalta katse hölmistyneen lasittuneena miettien vain sitä, miten monin eri tavoin voisin pilata pienenkin maineenpoikaseni kallalaisena esteratsastajana keilaten itse Lauri Merikannon ykkösratsun kanssa ennätysmäärän esteitä ja sitä, kuinka erilaisena huolena se istui muiden senhetkisten huolieni joukkoon.

“Ei Matilda paineita tai mitään, mutta menihän se meikäläisellä aika vihkoon”, Anton tuumasi ja haroi hiuksiaan, mikä tuntui ärsyttävän Sipsiä äärettömän paljon.
“Vähemmästäkin”, Jesse huomautti tietäväinen ilme kasvoillaan. Pyöräytin katseeni miesystävästäni Antoniin ja Antonista Sipsiin, ennen kuin päätin osallistua joukkuetovereideni keskusteluun.
“Se oli varmaan taktikointia, ettei Sonia ilmoittanut tulostaan etukäteen, vaan ilmestyi vaan joukkueensa kanssa”, totesin liittoutuen samalla Jessen kanssa yhteistuumin Antonia vastaan. Vaaleahiuksinen mies näytti hetken siltä kuin aikoisi näyttää mulle kieltä, mutta tyytyi vain ottamaan askeleen kauemmas happamasta kisaratsustani, jonka irvistys oli muuttunut taas pykälän uhkaavammaksi.

Mä en tiedä oliko siitä enemmän haittaa kuin hyötyä, että Inkan päiväkarsinaan jättänyt Jesse ja Vilan kanssa kevätauringossa hengaileva Anton jämähtivät molemmat kentän laidalle seuraamaan verryttelyäni Sipsin kanssa. Olin empinyt tamman kanssa starttaamista, koska yhteistyömme oli tuntunut niin kauan luisuneen alamäkeen ja kynnys oman tallin ulkopuolisiin kisoihin oli sitä myöten kasvanut. Ilman joukkekilpailua punaruunikko olisikin saattanut jäädä Kallaan, mutta nyt sillä oli edessään yksi joukkueemme loppusijoituksen kannalta merkittävä startti.

Verryttelyssä mä tein kolme selkeää havaintoa. Ensinnäkin, Sipsi tuntui pitkästä aikaa hyvältä ja mulle tuli siitä motivoitunut fiilis. Toinen iloinen havainto oli se, ettei estekorkeus tuntunut ainakaan verryttelyssä isolta. Mä olin hieman pelännyt sitä, koska Kalla CUPin ensimmäisissä osakilpailuissa esteet olivat nimenomaan Sipsin satulassa tuntuneet järkälemäisiltä. Viimeinen havaintoni koski Antonia, joka kävelytti Vilaa pienellä rinkulalla kentän laidalla näyttäen siltä, että voisi ampaista hetkenä minä hyvänsä lastaamaan tammaa kotimatkaa varten ehtiäkseen viettää jokaisen arvokkaan minuutin muuan norjalaisen kaunottaren kanssa. Harmi vain, että Antonin oli odotettava koppiin myös Sipsi, joka ei ollut vielä tehnyt päivän työtään.

En osaa sanoa, ratsastinko paremmin ryhmäpaineen vuoksi, mutta jotenkin tähdet tuntuivat vihdoin asettuneen taivaalle oikein päin. Sipsi oli läpi radan skarppi ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä olin tyytyväinen suoritukseeni tamman kanssa antaessani sen laukata vielä puoli kierrosta viimeisen esteen jälkeen. Olimme juuri poistumassa maneesista ja mun katseeni hapuili joukkuetovereitani, joista toisen bongasin Vilan viereltä vähän matkan päässä maneesista ja toisen oletin saapuvan kohta maneesin katsomosta, kun kuulutus kertoi meidän olevan kiinni sijoituksessa.

“Kova”, Anton puuskahti päästyämme kuuloetäisyydelle kunnioittavan välimatkan päähän siltä varalta, että Sipsi päättäisi kimpaantua matkustuskaverilleen.
“Joo”, mutisin vähän hengästyneenä. En ehtinyt jatkaa puhettani, kun huomasin Sipsin pyörivät korvat ja kuulin lähestyvät askeleet.
“Ei taideta jäädä ihan joukkuekilpailun jumboiksi”, Jesse myhäili ja siinä missä olisi ehkä saattanut taputtaa Zeliaa, työnsi kädet taskuihinsa Sipsin lähettyvillä.
“Se oli mun ainoa tavoite”, hymähdin miettien, miten hyvältä kunniakierrokselle pääseminen voisikaan tuntua.

Estekilpailut Runiacissa 27.3.2021
130 cm, 0/4 vp, 5/18

Valmistautumisestani Sipsin kanssa Laurin kuukausittaisiin valmennuksiin oli tullut jonkinasteinen rituaali, joka sisälsi punaisen paholaisen nyrpeän ilmeen (kuin se olisi aina tiennyt, mikä päivä kuukaudesta oli kyseessä) ja mun taikauskoisen pakkomielteeni sinisten ratsastushousujeni käyttämisestä. Näiden vakioiden lisäksi mä syötin Sipsille joka kerta sokeripalan juuri ennen valmennusta ja mutisin sille, kuinka Laurin edessä täytyi näyttää parastaan, vaikka totuudessa mun vieraskoreuteni Merikantoa kohtaan oli karissut pois ikuisuus sitten.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö mä olisi ratsastanut Laurin silmien alla tosissani. Ehei, mun tietääkseni valmennuksesta ei voinut pusertaa enempää vastinetta rahoilleen kuin mä joka kerta onnistuin pusertamaan. Tänään Sipsi oli menevällä päällä, eikä se varsinaisesti ollut paras mood jumppatehtäviin ja ahtaisiin väleihin, joihin mun täytyi innokasta tammaa sovittaa.
“Se puolipidäte”, Lauri toisti kärsivällisesti, kun Sipsin etukaviot keilasivat puomin kannattimiltaan toistamiseen vain siksi, että olin päästänyt tamman ryysäämään innarille. Virhe olisi ollut helposti korjattavissa, mutta jostain syystä mä en saanut istutettua itseäni niin syvälle satulaan, että olisin saanut istuttua trakehnerin laukan kunnolla takataskujeni alle ja säänneltyä sen askeleet haluamaani muottiin.

“Käännä se voltille”, Lauri ohjeisti, kun en kolmannellakaan yrityksellä onnistunut lähestymisvaiheessa. Sipsi nakkeli niskojaan, kun keskeytin sen yli-innokkaan imemisen innaria kohti ja odotin valmentajan lisäohjeita.
“Ota se kuule ihan raviin ja tule ravissa”, Lauri virkkoi ja mun katseeni kävi vaistomaisesti Elliessä, joka joutui ratsuinensa kävelemään Kastanja-areenan toisella pitkällä sivulla ja odottamaan vuoroaan luvattoman kauan. Sipsi pärskähteli ja jatkoi päänsä jännittynyttä viskomista, kun oikaisin tamman takaisin linjalle ja yritin keskittyä keventämään rauhallisesti ehkäistäkseni mahdollisen laukannoston. Sipsi yritti tarjota sitä pari metriä ennen ensimmäistä pystyä, mutta kaikkien onneksi sain pelastettua tilanteen sillä kuuluisalla puolipidätteellä.

“No, se oli tänään ihan okei”, Lauri kommentoi valmennuksen päätteeksi jättäen jälkeensä odottavan hiljaisuuden, joka mun oli pakko täyttää.
“Niin, nipin napin”, huoahdin. Kai mä olisin voinut pusertaa irti enemmänkin, ainakin itsestäni - kyllähän Sipsi teki sen mitä pyydettiin.
“Kannattaa keskittyä nyt työstämään sitä sileällä ja tehdä kontrolliharjoituksia - ihan vaikka puomeilla”, Lauri jatkoi ja musta tuntui, että koko ratsastajaidentiteettini yritti valua pois hihansuustani. Näpräsin nahkaohjia sormet levottomina ja toivoin, että kontrolliharjoitukset todella tepsisivät tai mun täytyisi punnita seuraavaa osakilpailuilmoittautumistani tarkkaan, ellei esteluokkien joukkoon yllättäen ilmestyisi puomiluokkaa.

“Kiitos joka tapauksessa, palataan asiaan”, mumahdin Laurille väkinäinen hymy huulillani, ennen kuin ohjasin Sipsin ulos hitaasti auenneesta ovesta päästäkseni tuulettamaan päätäni keväiseen auringonpaisteeseen.

Olin ilmoittanut Sipsin mukaan kaksi päivää toisen kilparatsuni ilmoittamisen jälkeen. Miksi? Koska mä olin niin hiton epävarma. Tamma, joka oli pari vuotta sitten ollut pelastava tekijä mun omien taitojeni ylläpitämisessä ja nostamisessa, aiheutti mussa nyt paljon ristiriitaisuutta. Kuluva kausi oli edellisen tapaan ollut epätasainen ja vaikka siitä saattoi laittaa osan myös mun piikkiini, olivat asiaan vaikuttaneet pakostikin Sipsin astutusyritykset. Kun kyseessä ei ollut oma hevonen, oli täysin toisten ihmisten päätösten armoilla ja sai ajatella kisakalenteria suunnitellessa, mihin viimeiset kilpailut mahtaisivat sijoittua. Ja kun otti lisäksi huomioon sen, että olin ollut samojen ajatusten kanssa myös edellisen Power Jumpin aikaan vuosi sitten, alkoi yhtälö olla vuokraajan näkökulmasta kuluttava.

En tiennyt, olisinko kuskannut Sipsiä mukanani mihin tahansa maailman kolkkaan saakka, mutta koska arvokisat olivat osuneet meille kotikisoiksi, olisi ollut lähes hävytöntä olla osallistumatta – olinhan kuihduttanut lompakkoani kuluneen vuoden Sipsin vuokrausmaksuun ja valmennuksiin, joiden ansiosta tiesin meidän olevan starttivalmiita. Tämän oli vahvistanut myös valmentajani, joka oli itsekin kilpailemassa kahdella ratsulla. Näillä spekseillä mulla ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä yrittämään tosissani, koska Power Jump oli väärä paikka ratsastaa löysin rantein siitäkin huolimatta, että olin keväällä ollut heittää hanskat tiskiin Sipsin suhteen.

Joka paikka kuhisi väkeä heti siitä askeleesta lähtien, kun astuimme ulos ylimääräisiltä kulkijoilta suljetusta tallista. Samalla hetkellä alkoi myös tarkkaavainen toimintani, kun pyrin ennakoimaan kaikki tilanteet, joissa Sipsi voisi vahingossakaan joutua liian lähelle muita ratsuja. Olin toki letittänyt punaisen rusetin tamman tummiin häntäjouhiin, mutta sen havaitseminen olisi myöhäistä kanssakilpailijoille ja heidän ratsuilleen siinä vaiheessa, kun taluttamani punertava lohikäärme olisi jo tulossa täysillä päin hampaat irvessä.

Kävelytin Sipsiä hetken maasta käsin, ennen kuin nousin tamman satulaan maneesin kulmalla ja suuntasin maastoon tekemään alkuverryttelyä. Sipsin kanssa verryttelyalueille survoutuminen oli aina enemmän tai vähemmän epämiellyttävää, vaikka tilaa olisikin ollut ja koska maastot olivat kotikenttäedun vuoksi tutut, olisi ollut hullua käyttää ne hyödyntämättä. Samalla sain tuulettaa itse päätäni ja kertailla radankävelyssä miettimiäni lähestymisiä, joista eniten mietitytti linja kuudenneelta esteeltä kolmoissarjalle. Mun täytyisi olla täysin hereillä sateenkaaripystyn jälkeen, jotta voisin edes kuvitella tuovani Sipsin kolmoissarjalle siinä laukassa, jota olimme tahkonneet valmennuksissa.

Verryttelyhypyistä ensimmäinen ei sujunut: toin Sipsin aivan liian pohjaan, jonka seurauksena hypyn kaari nousi korkeaksi ja koetteli paitsi tasapainoani, myös puomin kannattimia. Vedin syvään henkeä, päätin olla hermostumatta asiasta ja otin uuden lähestymisen. Se onnistui, eikä onnistuminen olisi voinut sattua parempaan saumaan voitontahtoni näkökulmasta – yhtäkkiä musta tuntui, ettei yksikään linja radalla voisi olla meille liian vaikea, jos ratsastaisin huolellisesti. Ratakorkeus oli jo rutinoitunut ja allani oli ratsu, joka oli ehtinyt kilpailla jo vuosia isommissakin luokissa.

Kun epävarmuuden huntu poistui yltäni, jäljelle jäi vain sisuskaluja kieron huumaavalla tavalla korventava voitonnälkä.

Power Jump 2021

130 cm, 0-5 vp, 12/26
130 cm, 1 vp, 12/75

Sipsi ravasi kentän uran sisäpuolella kaulaansa venytellen ja mä vajosin taas ajatuksiini. Ne olivat risteilleet jo alkuverryttelyissä, mikä ei sinänsä ollut uutta, koska Sipsin kanssa treenaamiseen oli jo kauan kuulunut epävarmuuden varjo. Nyt olin jonkinlaisessa risteyskohdassa ja tiesin, että mun täytyisi tehdä ratkaisuja syksyn aikana. Sipsi ei ollut tullut tälläkään kaudella tiineeksi, minkä vuoksi vuokrausdiilini voisi jatkua tuttuun tapaan - mikäli mä niin edelleen haluaisin.

Mua turhautti ja harmitti, koska kuvio sisälsi niin paljon mun pääni sisäisiä ristiriitoja. Sipsi oli laadukas hevonen ja oikuistaan huolimatta yhteistyömme oli sujunut pääsääntöisesti hyvin. Siitä oli tuoreeltaan osoituksena tämänvuotinen Power Jump, jossa tamma oli järkälemäisen suuressa arvoluokassa keikkunut tuloslistan heittämällä paremmalla puoliskolla, jääden kanssani vain niukasti parhaan kymmenen ratsukon listauksen ulkopuolelle. Kummankaan päivän rata ei ollut tuntunut katastrofaaliselta eikä kumpikaan ollut sitä ollutkaan, ellei laskenut mukaan liian hillittyä ratatempoani, joka oli molempina päivinä tuonut aikavirheen ja siten ratkaissut arvoluokan mahdollisuudet sijoitukseen.

Rapsutin Sipsin kaulaa kiitokseksi siirtäessäni tamman käyntiin ja antaessani sille pitkät ohjat. Punaruunikko oli ollut mukavan irtonainen ja kevyt, mikä vain pahensi oloani - miten mä edes saatoin harkita vuokraussuhteen päättämistä? Sipsi oli tullut kuvioihin tasoittamaan Zelian vihreyttä ja menisi vielä aikaa, että pääsisin itse nostamaan tasoa oman ruunikkoni kanssa. Sipsin kapasiteetti toki riitti 130-luokkia pidemmällekin, mutta siinä vaiheessa mun täytyisi kohdata realiteetit: en ollut täyspäiväinen kilparatsastaja, eikä musta sellaista tulisi. Pystyin harrastamaan laadukkaasti päivätöideni ohessa ja rahoittamaan vuokrahevoseni, mutta GP-luokissa mä en koskaan kilpailisi.

Sipsi pärskähti ja mä huokaisin syvään. Olin pyöritellyt samoja keloja Sipsiin liittyen päässäni niin monta kertaa, etten päässyt niiden kanssa enää puusta pidemmälle. Mun täytyisi saada ulkopuolisia mielipiteitä, eli purkautua aiheesta kaikille, joilla oletin olevan aiheesta jokin mielipide. Se lista ei ollut pitkä, mutta kun siihen laski mukaan miesystävän, valmentajat ja yhden tai kaksi luotettavaa tallikaveria, alkaisin ehkä vähitellen saada ajatuksiini selvyyttä.

Musta tuntui, että olimme Sipsin kanssa olleet maneesissa ikuisuuden. Ratsastusta mittaava urheilukello kertoi kuitenkin toista, sillä todellisuudessa olin hikoillut Sipsin satulassa 38 pitkältä tuntunutta minuuttia. Ratsuani suoritus ei tuntunut painavan siinä missä se alkoi painaa minua aamuisen juoksulenkin ja Zelian ratsastuksen jälkeen.

Sipsin ratsastamisesta oli tullut mulle enemmän velvollisuus kuin tilaisuus. Sen tiedostaminen oli äärimmäisen turhauttavaa, koska en olisi halunnut tuntea sellaista tunnetta vuokrahevoseni ratsastamisessa tilanteessa, jossa siihen upposi vielä merkittävä summa rahaa kuukausitasolla. Siinä mä kuitenkin työstin energiseltä tuntuvan Sipsin laukkaa ja yritin saada sen viipyilemään lyhyen, mutta tammaa huomattavasti kuumuttaneen puomijumpan päätteeksi.

Kalla CUP:in viimeinen osakilpailu lähestyi, ja aivan liian nopeasti lähestyikin. Zelia oli vasta palannut hyppyjen pariin ja mun täytyisi tämän viikon aikana tehdä päätös sen osalta, kilpailisiko tamma viimeisessä osakilpailussa vai ei. Samaan aikaan kävin samaa kamppailua Sipsin suhteen tiedostaen, että mikäli en uskaltaisi ilmoittaa Zeliaa starttiin, jäisi koko kilpaileminen Sipsin varaan. Ja koska seuraava valmennukseni Sipsin kanssa oli edessä vasta viikon päästä, mun täytyisi tehdä päätös täysin oman harkintani varassa ja asennoitua tulevaan valmennukseen sen mukaisesti.

Kevennellessäni Sipsiä pois muistelin edellistä valmennustani tamman kanssa. Lauri oli laittanut meidät koville, syystäkin – olin ratsastanut verryttelyssä niin haihatellen, ettei ulkopuolinen katsoja olisi varmasti uskonut silmiään, jos hänelle olisi kerrottu mun ja Sipsin yhteisestä treenitaipaleesta. Lauri oli teetättänyt paljon nopeita ratkaisuja – eli tiukkoja kaarteita ja ahtaanpuoleisia lähestymisiä – vaativia tehtäviä ja jankuttanut mulle perusasioista niin kauan, että palaset olivat taas hetkellisesti loksahtaneet paikoilleen. Sellaisina hetkinä mun oli aina helppo muistaa, miksi olin maksanut Amanda Sokalle tämän hevosen vuokraamisesta niin kauan: Sipsi tarjosi mulle mahdollisuuden oppia ja onnistua.

Lauri oli kuitenkin jo aiemmin syksyllä nyökkäillyt ymmärtävästi pohdinnoilleni tulevaisuudesta Sipsin kanssa. Mies oli palannut aiheeseen viime valmennuksessa ja kysynyt suoraan, mitä ajatuksia mulla oli ensi kaudesta. Ajatus oli jäänyt kytemään takaraivooni ja muovautunut hetki hetkeltä konkreettisemmaksi ajatukseksi. Mun täytyisi tehdä päätös, ja sen takaraja olisi vuodenvaihde.

Liu’uin alas Sipsin selästä ja rapsutin vielä kerran tamman kaulaa. Trakehner seisoi hievahtamatta paikoillaan, kun löysäsin satulavyön, nostin jalustimet ylös ja asettelin enkkuviltin sen selkään. Maneesin ovelta kantautuva vihellys sai tamman höristämään korviaan, kunnes ne painautuivat sen luonteelle tyypillisesti luimuun. Nyökkäsin nopean tervehdyksen maneesiin saapuneelle Rasmukselle ja kiirehdin taluttamaan Sipsin sujuvasti miehen taluttaman Branin ohi.

Sipsin kavioiden kopistessa pikkupakkasen kovettamalla tallipihalla ajatus iskeytyi mun lävitse odottamattomana ja selkeänä, mutta sisuskaluja ikävästi kiristävänä ajatuksena:

Sipsin vuokraaminen päättyisi tähän kauteen.

Punaisen rusetin kiinnittäminen Sipsin häntään oli tänään haastavaa, sillä punertava tamma oli levottomalla päällä eikä se ollut pysyä aloillaan karsinassa edes kiinni sidottuna. Näpersin häntään vauhdista pienen letin, jonka päähän sain köytettyä myös tamman persoonallisuudesta kielivän varoitusmerkin, minkä jälkeen kiirehdin varustamaan Sipsin loppuun. Meillä oli edessämme viimeinen yhteinen kisastartti, enkä mä halunnut myöhästyä verryttelystä.

Värjöttelin Sipsin selässä toppatakkiin verhoutuneena antaen tamman kävellä alkukäynnit ratsastuspuistossa kaukana kaikista. Olin oppinut pelaamaan kisapäivinä varman päälle ja pitämään Sipsin loitolla muista hevosista niin kauan kuin se suinkin oli mahdollista. Koska maa oli jäätynyt kovaksi, en pystynyt verryttelemään muita askellajeja maastossa, kuten olin vielä edellisissä osakilpailuissa tehnyt, vaan suuntasin maneesia rauhallisemmalle kentälle ottamaan loput askellajit läpi.

Siinä missä Sipsi oli liikkunut letkeän rennosti kentällä, tamman olemus muuttui verryttelymaneesiin mennessämme kireäksi ja turhautuneeksi. Olin suunnitellut ottavani ensimmäiset hypyt nopeasti, mutta koska Sipsi oli auttamatta lipsahtanut avuiltani keskittyessään muille hevosille luimistelemiseen, jouduin jatkamaan työskentelyä sileällä. Muiden ratsastajien huudot kajahtelivat maneesissa näiden ilmoittaessa esteitä, joille he milloinkin ratsunsa ohjasivat, ja mä yritin vaatia Sipsiltä kootumpaa laukkaa samalla, kun pidin tamman visusti poissa esteiden läheisyydestä.

Kun Sipsi alkoi taas tuntua hyvältä ja koska verryttelyalue koki muutaman minuutin rauhallisemman pätkän valmistautuvien ratsukoiden lipuessa Tammi-areenan puolelle, käytin tilaisuuden hyväkseni.
“Pysty!” huikkasin kovaan ääneen ja yritin olla välittämättä kuulutuksesta, joka kertoi juuri radalla olleen ratsukon virhepistesaldosta. Sipsiä ääni ei hetkauttanut, sillä tamma oli suunnannut huomionsa esteeseen ja lähestyi sitä reippaassa laukassa. Hyppy oli iso, mutta Sipsi tuli hyvin takaisin esteen jälkeen.

“Okseri!” ilmoitin taas kovaan ääneen ja jatkoin suoraan kauempana seisovalle esteelle, jonka yksi ratsukko oli juuri hypännyt. Katsoin estettä arvioiden askeleiden määrää ennen hyppyä, kun huomasin Sipsin äkillisesti luimistavan korvansa. Seuraavaksi mä tajusin tumman ratsun ilmestyneen kuin tyhjästä lähestymislinjallemme okserin eteen. Jouduin ottamaan Sipsiä reilusti kiinni, minkä seurauksena tamma potkaisi takasensa ärsyyntyneenä ilmaan ja jäi hypähtelemään niille sijoilleen.

“Hei!” huutelin eteemme kiilanneen ratsukon perään, jonka tajusin samalla hetkellä tunnistavani. Pyysin Sipsin raviin päästäkseni lähemmäs Jennan ratsastamaa tammaa, jättäytyen kuitenkin turvallisen välimatkan päähän.
“Tossa olisi voinut käydä pahasti”, totesin ärsyyntyneenä ja pidättelin päätään vinhasti viskovaa Sipsiä, joka tuntui olevan raivoissaan.
“Siis missä?” Jenna ähkäisi katsoen meitä kulmat kurtussa.
“Kun kiilasit meidän eteen äsken”, kerroin niin kärsivällisesti kuin kykenin. “Ei verryttelyesteiden edestä tai takaa ratsasteta silloin, kun toinen on ilmoittanut hyppäävänsä sen.”
“Mitä?” Jenna puuskahti epämukava ilme kasvoillaan. “Ethän sä huutanut mitään.”
“Huusin”, mutisin turhautuneena tilanteesta ja Sipsin ärsyyntyneisyydestä. “Mä olin siis jo tulossa siihen esteelle, kun sä ilmestyit tyhjästä.”
“Mä väistin toista ratsukkoa”, Jenna sanoi. “Olisin väistänyt, jos olisin tiennyt, että sä olet tulossa sille esteelle.”

Katsoin nuorta naista kasvot ilmeettöminä ja laskin hiljaa mielessäni kolmeen. Oli turha jankata erimielisyydestä sen enempää, koska mä en tietää, mitä toinen ratsastaja saattoi kuulla tai olla kuulematta. Muut ratsukot olivat pysyneet poissa tieltä ja mä tiesin ilmoittaneeni esteestä, joten kysymykseksi jäi, oliko Jenna voinut olla ääneni kantavuuden ulkopuolella vai omissa ajatuksissaan.

“Okseri!” ilmoitin niin kantavalla äänellä, ettei kenellekään voinut jäädä epäselväksi, että joku ratsukko aikoi seuraavaksi ylittää verryttelyn ainoan okseriesteen. Sipsi singahti laukkaan ja mä yritin tehdä kaikki mahdolliset valmistelut ennen tamman suoristamista okseria kohti. Vaikka Sipsi tuntui taas kaikkea muuta kuin vakaalta, tamma ponnisti esteen yli epäröimättä ja mä taputin sen kaulaa kaikkien kavioiden palauduttua takaisin maneesin huolletulle pohjalle.