Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Sipsin päiväkirja

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Amanda S. lähetetty 01.02.19 11:27

Sipsin päiväkirja

Esperite v. Bloom, "Sipsi" | punaruunikko trakehnertamma
Omat sivut | Omistaja: Amanda Sokka | Hoitaja: Matilda Holma | Vuokraaja: Matilda Tammilehto

_________________
I like people the way I like my tea. I hate tea.
TILANNETOPIC |  AMANDA JOSEFIINA SOKKA
Amanda S.
Amanda S.
Tallinomistaja

Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 303

http://auburnestate.altervista.org

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 01.02.19 20:28

1.2.2019

Fellu irvisteli mulle karsinastaan, vaikka oli vielä puolituntinen sitten väläytellyt mulle varsin yhteistyöhaluisena ikään nähden kunnioitettavia keskiliikkeitään. Sen orin käytöksen unohti aina satulassa istuessaan, mutta musta pirulainen huolehti kyllä nopeasti jalkautumisen jälkeen, ettei mulle voinut vahingossakaan jäädä siitä liian pehmeä kuva.

"Matilda", ääni takaani enemmänkin totesi kuin kysyin. Käännyin ympäri ja kohotin kulmiani muka-yllättyneenä, vaikka olisinkin tunnistanut Amanda Sokan jäänviileän äänen vaikka unissani.
"Amanda", vastasin vastaten blondin pisteliääseen katseeseen. Oli vähän turhauttavaa olla huomattavasti jääprinsessaa lyhyempi, mutta nopealla ryhdin oikaisulla ja käsien ristimisellä puuskaan vastasin haasteeseen.

"Fellu saa jäädä eläkkeelle. Hyppäämisestä. Mä en halua, että joku", Amanda aloitti luoden muhun pistävän katseen orinsa tarkkailemisen ohessa. "..katkoo sen jalat."
"Niin", mumahdin kääntäen katseeni Felluun. Olin hetken hiljaa ja mietin mielessäni, kuinka Amandan sanat eivät tulleet mitenkään yllätyksenä - Fellulla oli jo ikää ja vaikka mä olin kuinka huoltanut sekä kylmännyt orin jalkoja rasituksen jälkeen, kaikki voisi olla yhdestä valmennuksesta poikki. Ei ollut järkevää hypätä tavoitteellisesti sen ikäisellä hevosella, siksihän mä yleensä pysyttelinkin sileän parissa. Halusikohan Amanda mun lopettavan Fellun ratsastamisen kokonaan?

"Ymmärrän", huoahdin hetken kuluttua. "Oli hyödyllistä ratsastaa kahta hevosta, Zeliakin on vielä niin raaka."
Käänsin katseeni Amandaan, jonka ilme oli muuttunut, jos mahdollista, happamampaan suuntaan. Nytkö se ärsyyntyi siitä, että mä olin omalla tavallani kiittänyt sitä mahdollisuudesta ratsastaa Fellua?

"Ostin juuri itselleni uuden hevosen. Estehevosen", perijätär kertoi ja musta tuntui, että se kauhisteli itsekin sanomaansa.
"Ai se on sun?" ynähdin muistettuani punertavan hevosen, joka oli ilmestynyt Riepun ja Lefan tarhaan. Jos multa kysyttiin, se ei ollut huutanut Amandan nimeä ja sitä se ei tehnyt vieläkään, koska perijätär oli juuri nimennyt sen estehevoseksi. Voisiko tilanne muuttua enää järjettömämmäksi?

Amanda nyökkäsi jäykästi ja mä kohotin kulmaani.
"Otatko sille vuokraajan?" kysyin miettien, miksi helvetissä kouluratsastajaksi vannoutunut Amanda oli ostanut estehevosen.
"En", blondi tuhahti.
"Hyppäätkö sillä itse?" huomasin kysyväni, vaikka kysymyksestä saattaisikin seurata Zelian tallipaikan pikainen irtisanominen.
"En", Amanda sihahti poraten pisteliään katseensa muhun. Sen pää kallistui pykälän ja mun kulmani kurtistuivat: pitikö mun nykyään lukea Amandan ajatuksia?

Ei pitänyt. Sen sijaan mun piti hakea se punainen perkele - joka muuten osoittautui kirjaimelliseksi perkeleeksi ensikosketuksella - tarhasta ja varustaa se mulle melko vieraassa tammatallissa. Mä tottelin, koska elin edelleen siinä uskossa, että Zelian asuminen oli vaakalaudalla eikä mulla oikeastaan ollut kiire takaisin omaan elämääni ja sen sotkuihin palaamisen suhteen.
"Mikä tän nimi on?" kysyin käytävällä harppovalta Amandalta.
"Sipsi", kuului vastaus, jonka myötä kuvittelin nähneeni hymynhäiveen perijättären kasvoilla. Se saattoi olla kuvitelmaa, kuten myös se, olinko varmasti kuullut tamman nimen oikein. Sipsi??

Seuraavaksi mä löysin itseni Sipsin satulasta. Karsinassa joka toinen minuutti mielialaa vaihtanut tamma oli siis Amandan omistama estetamma ja verrytellessäni sitä mä aloin pikkuhiljaa hahmottamaan yhtälöä. Olinko mä juuri vaihtanut mustasta paholaisesta punaiseen perkeleeseen?

Sipsi oli arviolta Zelian kokoinen ja sen liikkeissä oli laadukkuutta, sen mä tunsin heti. Tamma tuntui mukavan kompaktilta, mutta luonteensa puolesta kaikkea muuta kuin vakaalta. Jos mun paino valahti kaarteessa liikaa sisäjalustimelle, Sipsi keinahti mukana ja mun pienikin horjahdus satulassa aiheutti seuraavan reaktion. Punaisella tammalla oli ilmeisen kevyt takapää, eikä se selvästikään epäröinyt protestoida.

"Olen ratsuttanut sen itse Saksassa", Amanda myönsi jäyhästi vasta, kun olin saanut Sipsin laukkaamaan molempiin suuntiin ilman protestipukkeja. Se vaati keskittymistä, jonka ohella mä en uskaltanut perijättären tiiviin katseen edessä kuin korkeintaan kääntää puoliverisen pääty-ympyrälle. Nyökkäsin nuoremman Sokan kommentille yrittäen muistella, olinko koskaan kuullut enempää sen hevostaustasta.

"Ensi kerralla voit myös hypätä", Amanda tokaisi, kun olin saanut ratsastettua kaikki askellajit läpi ja tunnustelin Sipsiä harjoitusravissa. "Ehdit sen kanssa ensimmäisiin osakilpailuihin."
Sieltä se tuli. Samalla oli syytä olettaa, ettei perijätär halunnut mun katkovan tämänkään hevosen jalkoja, vaikka oli kaikessa jääkylmässä suopeudessaan järjestänyt mulle uuden mahdollisuuden omien taitojen ylläpitämiseen ja kehittämiseen Zelian treenaamisen ohella.


Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 12.02.19 18:39, muokattu 2 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 10.02.19 12:39

10.2.2019 - Se, jonka alussa mä pakenen (osa yksi)

Mä ajoin saakelin möykkyisellä metsätiellä jollain hylätyllä pätkällä Liekkijärven ja Kallan välissä ja vingutin kaasua niin, että oli ihme ettei mun naama venynyt vauhdissa. Lumi iski auton tuulilasiin, pyyhkijät vatkas ja mun sydän pompotti niin, että kihlasormus kaulaketjussa takuulla hyppi.

Mulle oli sanottu koulusta, että kannattaisi hankkia toinenkin hevonen hoidettavaksi. Se olis tosi opettavaista, proffat oli sanoneet. Hauskaakin siitä varmasti tulis, koko kööri oli hymissyt mairean näköisenä. Ja mä, maailman viimeinen idiootti, olin uskonut.

Mun lumisohjoista autohurjastelua edelsi tämä: mä olin totellut nöyrästi eläinlääkisproffia, koska en uskaltanut olla tottelemattakaan. Mä olin googlannut talleja ja Auburn oli eka, jonka nimi oli sopivan lyhyt muistaa. Mä olin soittanut, ja mulle vastannut mimmi oli kuulostanut mun tuntemiin tallinpitäjiin verrattuna niin nuorelta, että mä näin jo edessäni pienet maalaistilukset ja pari hassua ponia, jotka lapsiratsastajat käytännössä hoitais mun puolesta.

Tää maailman nuorin tallinomistaja oli sanonut oudon pitkällisen kuulustelun jälkeen, että mä voisin alkaa hoitaa sen trakehneria. Mä olin vastannut kyllä, kun kuulin, et sä olis kaiken kukkuraksi tamma. Tää kaikki oli tapahtunut noin kuukausi sitten, minkä jälkeen mä olin mun kämppikseltä ja tyttöystävältä salaa vuokrannut kakkosasunnon Kallasta. Älkää kysykö millä mä maksoin sen, mä en itsekään vielä tiennyt.

Tänään mä olin sit ajatellut aloittaa mun voitokkaan hevosenhoitajauran Auburnissa. Mä olin ajanut touhukkaasti tallipihalle, ihmettellyt autojen määrää mut kurvannut sitten puoliksi ojaan tarhan aidan viereen. Kauempana oli häämöttänyt joukko muita tarhoja, mutta ne ei vielä olleet saaneet mun hälytyskelloja soimaan.

Mut sit mä saapastelin keskelle tallipihaa jonkun saakelin suihkulähteen viereen ja totuus alkoi vähitellen iskeytyä muhun. Helkatin iso kartano loisti alkuillan hämärässä, tallirakennukset näytti eilen rapatuilta ja kaiken huipuksi tallin ovesta astui mimmi, joka näytti siltä, että omisti kahdeksan siittolaa ja kruununjalokivet.

Niinpä mä olin toiminut kenen tahansa tavoin, eli kääntynyt kannoillani ja paennut autoon. Nyt mä kaahasin kohti vanhaa kunnon Liekkijärveä ja kaduin syvästi sitä hetkeä, jona olin edes harkinnut muualle lähtemistä.

Liekkijärvi lähestyi, ja mä olin hyvin tyytyväinen siitä. Mut sit eräs ärsyttävä tosiasioiden hippunen kävi mun mieleen.

Mitä, jos tää rahamimmi oli nähnyt mut? Mitä, jos se pitäis mua varkaana? Jos (kun) siinä helkatin paikassa olis valvontakameroita, mun naama tallentuis kaikkialle. Mistä mä saatoin olla varma, ettei samaan aikaan tallin takaovesta talutettu ulos jotain kallista kisahevosta?? Mä en halunnut olla pitkäaikaisvanki, joka käyttää huumeita ja itkee öisin.

Mä jarrutin niin, että auton takaosa heitti. Sydän hakkas vielä kovempaa kuin äsken.

Mun olis pakko palata siihen saakelin palatsiin, jos en halunnut luopua mun kalliista vapaudesta. Eikä mulla paljon muuta ollutkaan.


Viimeinen muokkaaja, Aleksanteri H. pvm 10.02.19 23:28, muokattu 1 kertaa
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 10.02.19 13:25

10.2.2019 - Se, jonka alussa mä pakenen (osa kaksi)

Niinpä mä seisoin taas tällä luksusratsastajien keitaalla saamarin suihkulähteen vieressä. Mä nojasin toista reittä suihkulähteen jäiseen kivireunukseen ja vedin kuudetta röökiä putkeen. Sormista oli jo lähtemässä tunto, mutta vielä mä en uskaltanut liikkua.

Mä en voinut tajuta, missä oli ne pari paksua ponia, joita mä olin kuvitellut hoitavani. Mä olin ajatellut ison huonokuntoisen pellon ja KORKEINTAAN maneesin, en mitään ratsastuslehden ulkomaankohdetta. Mä puuskahdin savut keuhkoista ja vilkaisin olan yli kartanon valoja. Oliks tää vitsi?? Eihän täällä voinut kukaan ainakaan asua??

Mä tumppasin tupakan suihkulähteen viereen, tarkistin ettei ketään näkynyt ja lähdin vaivihkaa kohti tallia. Piha oli ollut hiljainen mun hermosauhujen ajan, mutta mä en uskonut että sitä onnea kestäis loputtomiin. Autojen määrästä päätellen johonkin tänne oli piiloutunut kymmeniä tyyppejä hevosineen. Rahamimmin ulkonäöstä päätellen ne varmaan käyttäis viidensadan seteleitä pikkuhousuina. Mä kävisin sisällä sanomassa, etten ollut mikään varas vaan ajattelin vaan hoitaa hevosia, ja poistuisin sit koskaan palaamatta. Kallan lehtiin kirjoitettais ah niin lahjakkaasta eläinlääkäriopiskelijasta, jonka piti tulla hoitamaan hienoa trakehneria mut katalat tapahtumat pakottivat hänet jäämään vanhalle kunnon Liekkijärvelle.

Tallin ovikin tuntui jotenki isommalta ja raskaammalta kuin mihin mä olin tottunut. Mä nytkäytin sen auki ja työnsin itseni sisään.

Talli oli niin iso ja valkoinen ja siisti, että mä olisin halunnut oksentaa ja pyörtyä. Missään ei näkynyt ketään, mikä kauhistutti mua melkein enemmän kuin tallin ulkonäkö. Oliko tää joku lavaste??

Mä nojasin lähimmän karsinan seinään ja toivoin, että ykskään eläinlääketieteen proffa ei olis koskaan edes puhunut mulle.

Karsinasta ponkas yhtä aikaa esiin musta hevosenpää ja heti perään mimmi, joka oli ollut kumartuneena sen jalkojen juureen. Mä kavahdin kauemas.

"Oho! Moi, mä en yhtään huomannut sua." Mimmi huudahti. Musta hevonen yritti tunkea turpaansa sen naamalle, mutta mimmi työnsi sen tottuneesti kauemmas.

"Joo", mä vastasin älyllisesti vähän matkan päästä. Kumpikin niistä pysähtyi katsomaan mua, mimmi ja hevonen.

"Etsitkö sä jotain?"

"Joo, tai siis, että, etsin-"

"Amandaa vai? Tai Isabellaa?"

Mä rääkkäsin aivojani muistaakseni, oliks mun hoitohevosen nimi Amanda tai Isabella. Mä en ollut ihan varma. Mustan hevosen karsinassa olevan tyypin tuijotus häiritsi mua.

"Mä oon siis uus hoitaja", mä sain lopulta työnnettyä sanat ulos suustani.

Mimmiin tuli eloa.

"Ahaa! Sä oot siis se Sipsin uus hoitaja. Mikä sun nimi on?"

Mä yritin olla näyttämättä järkytystä siitä, että mun uuden hoitohevosen nimi olis näemmä SIPSI, ja katsoin parhaaksi nyökätä pari kertaa. Mun aivot yritti kuumeisesti löytää väliä, jossa mä voisin hyvästellä kohteliaasti ja livahtaa pois paikalta.

"Aleksanteri", mä vastasin kuuliaisesti.

"Mä oon Tilda", mimmi sanoi ja loi muhun hymyn, johon mun olis kai pitänyt vastata hersyvästi ja reippaasti. "Mä voin näyttää missä Sipsin karsina on."

Tilda livahti ulos mustan hevosen karsinasta ja viittas mua seuraamaan. Mä epäröin. Voisko tästä tilanteesta vaan juosta karkuun?

"Tuu vaan, mul on vähän kiire", Tilda sanoi, enkä mä sit ehtinyt keksiä tapaa vastustella.

Mulle olis riittänyt, et talleja olis ollut yksi. Siinäkin olis ollut ihan riittävästi haastetta. Mut Tilda suuntaskin suoraan ulos tallista (mä ajattelin hetken, että se houkuttelis mut metsään lynkattavaksi) ja harppo jäisen soratien yli toiseen talliin. Mä ehdin tuskin sisäistää järkyttävän pröystäilevää sisäpihaa, jonka mukulakivillä oli ohut lumikerros, kun Tilda jo avas mulle tallin oven.

"Tää on tammatalli, täällä on vähän rauhallisempaa", se selitti mulle kun mä astuin sisään.

"Tässä heti vieressä on sit Sipsi", se vielä jatkoi ja paukautti reippaasti vasemmanpuoleisen karsinan seinää. "Sano jos tarvit jotain. Tai voithan sä muiltakin kysyä apua."

Sit se hymyili mulle taas, heilautti kättä ja lähti.

Mä jäin yksin talliin. Hiljaisuus humis mun pään sisällä. Hitaasti, ihan ku mua olis jännittänyt (mikä ei tietenkään ollut totta), mä nostin katseen Sipsiin.

Se oli punaruunikko trakehner, aika pieni ja vähän kapea. Naaman poikki kulki epätasainen piirto. Se näytti aika mukavalta hevoselta, jos hevosesta nyt saattoi sanoa niin. Kun mä kiersin karsinan ovelle, se käänsi toisen korvan höröön ja nosti päätään. Mä tutkailin sitä ja se katsoi hetken takaisin, kunnes käänty taas hamuamaan karsinan pohjaa.

Esperite v. Bloom, luki karsinan ovessa. Miks helvetissä sen lempinimi oli SIPSI??

Tässä se kuitenki oli, siitä mä en päässyt mihinkään. Pienen hetken mä mietin, että sanoisin sille heipat ja ajaisin kotiin Liekkijärvelle, mut sit mä päätin ettei pieni tervehtiminen nyt mitään pilaisi.

Varovasti mä avasin karsinan oven.
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 11.02.19 12:08

11.2.2019 - Se, jossa mä kohtaan hevosenomistajan

Mä tunsin olevani Auburnissa niin ku lokki, joka on vahingossa sattunut syntymään joutsenlaumaan. Eikä siitä sitten sen enempää.

Eilisestä viisastuneena mä parkkeerasin auton samaan ojanpenkkaan kuin aiemmin, tsekkasin ettei ketään näkynyt ja hipsin vikkelästi ison tarhan ohi tammatalliin. Kello oli vasta kaks, minkä mä toivoin tarkoittavan sitä, ettei paikalla olis KETÄÄN. Ainakin tarhoissa möllötti vielä isoja kauniita älykkäännäköisiä kilpaheppoja niin pitkälle ku silmä kanto.

Sipsi oli sisällä, mikä oli onni, koska mulla ei olis ollut mitään mahdollisuutta löytää sitä siitä saakelin tarhaverkostosta. Kaikella todennäköisyydellä mä en olis edes muistanut miltä koko koni näytti. Mä olin eilen taputellut sen naamaa ehkä vartin ja luikkinut sit kotiin, koska tallista oli alkanut kuulua epäilyttävän paljon puheääniä. Jos nyt voitiin puhua luikkimisesta, kun istu puolitoista tuntia auton ratissa ennen ku pääs kotitalon pihaan.

Sipsin karsinassa oli se huono puoli, että sen ympärillä oli kaikki mahdolliset hoitopisteet. Oli pesukarsina ja hoitopaikka vierekkäin, ja vielä se saamarin ulko-ovi josta koko tallimimmien jengi varmaan kulkis kolmen minuutin välein. Mä näin jo sieluni silmin ne kaikki heit ja moikat ja mitä kuuluut, joita joutuisin heittelemään riehakkaasti pitkin päivää.

Sipsi käänsi häntänsä mua päin, kun mä astuin sisään karsinaan. Se rauhotti mua, tammamainen hännänhuiskaus jonka hepo suuntas mua kohti. Mä hoidin sen lisäksi yhtä Punkku-nimistä heppaa, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että se oli ruuna. Ruunien tunne-elämässä oli ehkä kaks tasoa, mikä sai kenet tahansa kuolemaantylsyyteen.

"Hyvä, sä olet ymmärtänyt luonteen merkityksen", mä sanoin Sipsille kun tuupin sitä lautasesta kääntymään.

Mä vältin tarkasti lausumasta sen sipsimäistä lempinimeä ääneen.

Mä olin ehtinyt harjata Sipsin puoleenväliin, kun ovelta kuului kolahdus ja hiljainen kirosanatulva. Ehdin juuri ja juuri singahtaa piiloon Sipsin jalkoihin, kun karsinalle ilmestyi pitkä mimmi, jolla oli vaalea tukka ja muotilehden kannesta revitty naama. Se tuijotti mua niin ku mä olisin just varastanut sen lompakon.

Mä pongahdin jaloilleni.

"Kuka sä olet?" mimmi kysyi sen näköisenä, että hamus jo toisella kädellään vartiointiliikkeen numeroa.

"Aleksanteri", mä vastasin jälleen kuuliaisesti.

"Mikä Aleksanteri?"

"Aleksanteri Holma."

Kultatukkaisen ilmestyksen silmät näytti tyhjiltä niin ku moottoritie keskiyöllä, kun se tuijotti mua. Mä en ollut varma, odottiko se mun jatkavan jotenkin.

"Mä oon siis tän uus hoitaja", selitin. Yritin etsiä toisella kädellä Sipsin kaulaa et voisin taputtaa sitä toverillisesti, mutta se oli siirtynyt kaeummas. Käsi hapuili hetken ilmaa ja valahti sit alas.

"Ahaa, sä olet siis se", rikas muukalainen sano lakonisesti.

"Joo."

"Sä oot se eläinlääkäriopiskelija siis?"

"Joo", mä toistin vähän vaisummin. Näin parhaaksi jättää sanomatta, että eläinlääkisopiskelija tai ei, olin paskin meidän luokalla.

"Ja mulla on myös toinen hoitohevonen", lisäsin ihan vaan kerätäkseni mahdollisia hevosuskottavuuspisteitä.

"Mikä hoitohevonen?"

"Punkku."

Kultapää rypisti otsaansa, vaikka sen ihonlaadulla eroa tuskin näki.

"Punkku", se toisti.

"Niin se on siis-", mä aloitin, mut hiljenin sit kauhistuneena. Aatteliko se, että mä yritin puhua alkoholista??

"Punkku, se on semmonen tumma- ne sopii hyvin Sipsin kanssa yhteen, kun toinen on-"

"No sehän on sopivaa. Sipsi ja Punkku. Kukapa ei joskus haluais maistella niitä", mimmi sano kuivakasti. "Sinuna mä keskittyisin kuitenkin tuohon hevosenhoitoon."

Mä järkytyin niin syvästi, että en sanonut mitään.

"Nyt kun oot täällä, niin voitko satuloida ton mulle? Mä tulin ratsastamaan."

Hetken mun päässä löi tyhjää. Oliko tää ratsastuskoulu? Oliks mun edessä Sipsin ratsastaja? Vuokraaja? Toinen hoitaja???? Mä nyökkäsin, vaikka mieli olis tehnyt porautua tallin lattian läpi.

Hyvinhoidettu käsi työnty karsinan väliseinän yli niin ku jonku armaan samarialaisen säälilahja. Kesti hetki, ennen kuin mä tajusin tarttua siihen. Se oli viilee ja kuiva.

"Amanda. Mä soitan pari puhelua ulkona, tuo Sipsi sinne kun oot valmis."

Sit tää niin kutsuttu "Amanda" lipu ulos tallista ja anto oven kolahtaa perässään kiinni.

Mä vilkaisin Sipsiä, joka ei vilkaissut takas.

"Jos sä olisit reilu, sä kertoisit missä sun satula on", mä mutisin sille. Se huokas ja alkoi lepuuttaa toista takajalkaa.

Mä en olis välttämättä koskaan löytänyt satulahuonetta, ellei se olis ollut about ensimmäinen asia, joka tuli vastaan kun mä käännyin karsinalta pitkälle käytävälle. Mä suljin tietoisesti silmäni saakelin hienoilta hevosilta, joita mahdollisesti majaili joka karsinassa, ja pamahdin sisään satulahuoneeseen.

Siellä istu punatukkainen tyyppi, joka hätkähti mun tullessa ja meinas pudottaa satulan, jota oli ollut putsaamassa telineellä. Se henkäs lujaa ja tarras satulan kaareen niin ku se olis ollut pelastusvene.

Mä jäin seisomaan ovensuuhun ja katsoin parhaaksi olla liikahtamatta senttiäkään. Kun tyyppi lopulta kohotti katseensa muhun, mun huulien välistä livahti:

"Sori."

"Ei se mitään, mä en vaan odottanu että täällä on ketään." Punapää niiskas ja hymyili varovasti. "Ootko sä, ootko joku uus?"

"Mä oon Aleksanteri", vastasin ja tajusin vasta jälkeenpäin, miten ihmeellisen avartava se tieto varmasti oli. "Hoidan Sipsiä."

Hevosen lempinimi hävetti mua niin, että tunsin vähän sekoavani, mut yritin peittää sen nojaamalla rauhallisesti satulahuoneen seinään.

"Ahaa! Hauskaa." Hymy leveni. "Mä oon Kiia ja vuokraan tota Armia."

Mulla ei ollut mitään hajua siitä, mikä tää ARMI oli, mut katsoin että en vois sisäistää tänään enempää uutta faktaa. Niinpä mä nyökkäsin hartaasti. Hiljaisuus laskeutu satulahuoneeseen.

"Mun pitäis löytää Sipsin satula", sanoin lopulta.

"Aiotko sä ratsastaa sillä", Kiia kysyi. Mä hämmenyin.

"Ei kun... tänne tulis siis joku Amanda joka aikoo mennä sillä." Mä rukoilin syvästi, että tällä AMANDALLA oli oikeus ratsastaa Sipsillä enkä mä joutuis vaikeuksiin siitä, että lupailisin satunnaisille huippumailleille ilmaisia ratsastuksia.

"Sä oot nähnyt siis jo Amandan", Kiia sanoi ja irvisti vähän.

"Joo?"

"Se omistaa myös Armin", se sanoi ja madalsi ääntään ihan kuin me oltais jotain helkatin salaliittolaisia. Mä avasin suun, ja sitten mun aivoissa yhdisty kaks palasta.

"Onks se siis-"

"On. Tossa on Sipsin kaappi. Siellä on varmaan myös jotkut varusteohjeet", Kiia sano ja viittas siistiä kaappirivistöä kohti.

Mä pystyin hädin tuskin nyökkäämään.

Miten uskomattoman upea mun talliurasta tuliskaan, kun mun hoitohepan omistajana oli supermalli, jolle mä jo ensimmäisenä päivänä vitsailin vauhdikkaasti sipsi- ja punkkuillasta???
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 12.02.19 18:38

13.2.2019

kirjoitettu yhdessä @Jesse A.:n kanssa

Matilda mittaili punaista tammaa katseellaan. Nainen oli ehtinyt ratsastaa Sipsiä reilun viikon aikana muutamaan otteeseen ja todennut, ettei ollut päässyt vielä yhtään syvemmälle tamman maailmaan. Mutta sellaisia tammat olivat ja sen Matilda kyllä Zelian ansiosta tiesi.

Sipsi oli saanut hoitajan, tai niin Matilda oli kuullut. Amanda oli ilmoittanut asian ohimennen, ihan samalla tavalla kuin Sipsin vuokraajapestinkin. Perijätär oli ratsastanut uuden tammansa itse maanantaina ja Zelian kanssa samaan aikaan maneesiin osunut Matilda oli saanut kuulla ilouutisen hoitajasta.

“Mä en tiedä onko tää hyvä idea”, Matilda mutisi Jesselle, joka oli lupautunut avuksi hyppäämistä varten. Matildan oli tarkoitus hypätä Sipsin satulaan heti, kun toisen esteryhmän valmennus olisi ohi ja hyödyntää ryhmältä jääneitä esteitä. Nainen oli mennyt Sipsin kanssa yhtenä päivänä puomeja ja paria kavalettia, joista ensimmäiselle punainen tamma oli kieltänyt. Kyllä, kieltänyt. Kavaletille. Kaikesta nöyryytyksestä huolimatta Matilda oli kuitenkin saanut herkkistamman myös yli miltei maneesin hiekkaan haudatusta puomista ja todennut hiljaa mielessään, että tatsin täytyisi löytyä edes jollain tasolla ennen osakilpailuita.

Ja sehän ei löytynyt ilman treenaamista, se oli aivan varmaa.

Jesse hymähti huvittuneena Matildan mutinoille. Punaruunikko tamma mulkoili miestä happaman näköisenä, kun he kävelivät kohti maneesia. Jesse ei tammasta tiennyt muuta kuin nimen ja sen, mitä Matilda oli siitä kertonut. Eikä ne välttämättä aivan positiivisia sanoja olleet.
Ihan jo silkkaa uteliaisuuttaan mies oli lupautunut tulla auttamaan Matildaa tamman kanssa, jotta näkisi, millainen tapaus tämä Sipsiksi kutsuttu hevonen olisi.

Valmennus maneesissa oli jo päättynyt, kun Jesse ja Matilda saapuivat sinne. Nuori tyttö kimon hevosen kanssa tuli heitä ensimmäiseksi vastaan ja niiden vanavedessä Jonathan Eelan kera. Tallimestari vilkaisi heitä ohimennessään, muttei sanonut mitään. Matilda oli vältellyt katsekontaktia Jonathaniin ja keskittynyt sen sijaan ohjien päässä reippaasti askeltavaan tammaan.

“Mitä esteitä haluat mennä?” mies kysyi Sipsin selkään nousevalta Matildalta silmäillen maneesiin jääneitä esteitä, kun kaksi muuta ratsukkoa oli mennyt menojaan ja he olivat jääneet kahdestaan.

“Jätä vaikka toi pysty ja sit toi ja toi”, Matilda vastasi päästyään Sipsin satulaan. Naisen osoitellessa Jesselle tarkoittamiaan esteitä punaruunikko oli hivuttautunut liikkeelle omin lupineen. Matilda pysäytti tamman, lyhensi jalustimia pykälän ja antoi ratsulleen luvan kävellä.
“Jos lasket sen pystyn ristikoksi, niin mä voin ottaa verryttelyhypyt sillä”, nainen lisäsi vielä, kun Jesse oli alkanut raikota esteitä uuteen uskoon.

Vaikka Sipsi oli vielä suhteellisen vieras ratsu, Matilda oli vakuuttunut tamman kapasiteetikkuudesta. Sipsin liikkeet olivat luonnostaan lennokkaat, aivan toista maata kuin Zelian. Se tosin vaati ratsastajalta tarkkaa apujenkäyttöä alusta alkaen, ettei Sipsi päässyt juoksemaan valtoimenaan pois ratsastajansa alta.

Matilda tuli ristikolle ensimmäistä kertaa hieman alitempoisessa laukassa. Sipsi hyppäsi napakasti ja vaihtoi laukan sujuvasti toiseen. Vaikka hyppy oli ollut hyvä, Matildan sisällä kalvoi pieni epävarmuus. Sipsi vaikutti juuri sellaiselta ratsulta, joka protestoisi voimakkaasti pienestäkin virheestä eikä tamma varmasti miettisi hetkeäkään, jos saisi mahdollisuuden alleviivata ratsastajansa heikkoja ratkaisuja. Matildan ei kuitenkaan auttanut kuin raivata epävarmuus mielestään, antaa Sipsin liikkua sujuvammin eteen ja kääntää tamma uudestaan ristikolle.

“Oho”, Matildan suusta karkasi, kun Sipsi leiskautti takapäänsä ilmaan etukavion hipaistua pystyn yläpuomia. Se oli ollut puhtaasti ratsastajan moka, sillä Matilda oli alkanut säätää laukkaa kaarevalla linjalla eikä ollut hellittänyt tarpeeksi ajoissa tamman ajautuessa auttamattoman pohjaan. Punaruunikon korvat olivat painuneet niskaan ja häntä halkoi ilmaa, kun Matilda käänsi sen päädystä ympyrälle palauttaakseen kontrollin.

Jesse katseli ratsukon työskentelyä hieman sivummalta ja oli valmiina auttamaan, mikäli puomit tipahtaisivat alas tai Matilda haluaisi esteisiin muutoksia.
Sipsi vaikutti miehenkin silmään osaavalta hevoselta, joka varmasti tulisi olemaan kilpailuissa vakavasti otettava vastus. Kuten myös kaikki muutkin Sokkien hevoset, ratsastajista puhumattakaan.
Matilda ratsasti myös hyvin eikä Jesse ihmetellyt, miksi Amanda oli pyytänyt, tai siis käskenyt,  naista Sipsillä ratsastamaan.
“Hyvältä näyttää”, Jesse lausahti veikeästi hymyillen, kun Matilda ratsasti hänen ohitseen. Jääköön naiselle arvoitukseksi, tarkoittiko hän ratsastusta, hevosta vai ihan vain ratsastajaa.

Matilda tuhahti Jessen kommentille, sillä Sipsi ei tuntunut erityisen hyvältä. Nainen ei saanut tammaa vakautettua, vaikka hypyt olivat onnistuessaan laadukkaita.
“Nosta vielä vähän”, Matilda kuitenkin pyysi, koska nyt tarvittiin vain toistoja. Ei esteitä tarvinnut järjettömän kokoisiksi kasvattaa, mutta koska osakilpailut lähestyivät, täytyi tuntumaa hakea myös yli polvenkorkuisilta esteiltä.

Loppuraveissa Sipsi rentoutui ensimmäisen kerran kunnolla ja pyöristi kaulaansa. Matilda kevensi kaikessa rauhassa ja yritti iskostaa tamman viipyilevän ravin takaraivoonsa. Oli hyvä, että Sipsissä oli potkua ja tammasta irtosi vauhtia, mutta naisen täytyisi löytää myös rennompi vaihde.
“Joo-o”, Matilda hymähti Jesselle kääntäessään Sipsin voltille miehen eteen. “Tämän kanssa ei kyllä tepsi muu kuin treenaaminen.”
“Niin no, harvan kanssa sitä treenaamatta pärjää”, Jesse totesi olkiaan kohauttaen.
Sipsi oli valmis kisaradoille, mutta Matildan täytyisi nostaa itsensä tamman tasolle. Vuokraajan asema antoi siihen mahdollisuuden ja nainen tiesi, että omalla tavallaan vaativa Sipsi opettaisi paljon.

“Kiitos kun autoit”, Matilda totesi hymyillen laskeuduttuaan kävelemään Sipsin kanssa viimeiset loppukäynnit. Punaruunikko vaikutti ihan tyytyväiseltä elämäänsä, vaikkei näyttänyt erityisen pirteältä. Tänään se oli kuitenkin luimistellut vähemmän kuin viimeksi, joten ehkä Matilda oli valinnut hypyt oikealle päivälle.

Jesse käveli Matildan vieressä ja hymyili naiselle lempeästi.
“Ei tarvitse kiitellä. Eikö tämä melkein kuulu minun velvollisuuksiin?” mies letkautti ja hipaisi kuin varkain Matildan kättä. Matilda kohotteli huvittuneena kulmiaan, mutta nyökkäsi vastauksen:
“Kai se kuuluu.”
Sipsi irvisti, mutta siinä ei ollut mitään uutta, että Matildan hevosystävät eivät aina välittäneet ihmisistä.

“Ai niin”, Matilda puuskahti. “Amanda oli ottanut tälle hoitajan.”
Nainen vilkaisi Jesseä toivoen salaa, että reaktio olisi edes puoliksi yhtä pöyristynyt kuin hänen. Mutta Jesseä lähinnä nauratti naisen toteamus ja tuohtuneen näköinen ilme.
“Kuulostaa kivalta”, mies naljaili hyväntahtoisesti. Matilda oli kyllä useampaan otteeseen sanonut, ettei pahemmin viihtynyt muiden ihmisten seurassa. Joka toisaalta oli aika ironista, ottaen huomioon naisen työnkuvan.
“Tiedätkö yhtään, millainen hoitaja se on?” Jesse uteli. Matilda pudisti päätään, sillä nainen ei ollut nähnyt hoitajaa tai tiennyt tästä mitään.
“Parempi vaan, ettei tule ennakkoasenteita”, Matilda tuhahti. “Haukalla oli hetken vuokraaja ensimmäisellä tallilla, mutta se oli ihan fiksu tyyppi.”

Valmennus ja Sipsin ratsastaminen tuntui jo jaloissa, mutta Matilda kävelytti tammaa vielä hetken ennen tammatalliin suuntaamista. Nainen oli ollut viimeksi maneesista palatessaan taluttamassa Sipsiä yksityistalliin, mutta tajunnut mokansa viime hetkellä.
“Lauri muistutteli Vargasista”, Matilda mutisi talutettuaan Sipsin karsinaan. “Se haluaa ilmeisesti, että sille on joku liikuttaja pidempien valmennusreissujen ajaksi.”
Ajatus orin ratsastamisesta kiinnosti Matildaa, mutta Heidin tallille meneminen ei niinkään.
“Vai niin”, Jesse mutisi. Lauri Merikannon muutto Orijoelle oli tullut yllätyksenä ja kun yhtälöön lisäsi vielä sen, että Laurin hevonen oli muuttanut Heidin tallille, sai Jessen entistä hämmentyneemmäksi.

Jesse ei vaikuttanut ilahtuneelta puheenaiheen vaihduttua Lauriin, mutta Matilda ei oikeastaan voinut sille mitään. Kuten ei sillekään, että Merikanto oli kuskannut orinsa nimenomaan Runiaciin. Matilda oli unohtanut Laurin lauantaisen puhelun melkein heti sen päättymisen jälkeen, koska oli ollut tallilla ja kiirehtinyt valmennukseen. Jesse ei ollut vaikuttanut kovin vakuuttuneelta naisen unohdettua asiasta mainitsemisen, mutta Matilda uskoi vakuutelleensa miehen sunnuntai-iltana. Violettipää oli hieman turhautunut Laurista jankkaamiseen, sillä ei täysin ymmärtänyt Jessen jäykähköä suhtautumista valmentajaansa.
“Lähdetäänkö?” Matilda hymähti purettuaan Sipsin, joka sai jäädä iltaheiniensä äärelle. Nainen vilkaisi käytävälle, ennen kuin kurkottautui suukottamaan Jessen huulia karsinan ovenraossa.
“Lähdetään”, Jesse totesi leveästi hymyillen, kun Matildan huulet olivat kaikonneet hänen huuliltaan. Matildan työntyessä miehen ohi, ei Jesse voinut vastustaa kiusausta läpsäistä kevyesti naisen takapuolta.
“Hups, vahinko”, mies virkkoi ilkikurisesti virnistäen.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 17.02.19 10:53

17.2.2019 - Se, jossa mä paljastan salaisuuden

Mä olin perjantaina kuullut, et tallilla järjestettäis viikonloppuna jotkut saakelin ratsastuskilpailut, ja päättänyt hyvin tietoisesti pysyä poissa koko sen ajan kun paikalla hääris kisaajia.

Ongelma oli vaan siinä, että en mä ollut tottunut mihinkään hiton kaksipäiväisiin kisoihin. Kun mä sunnuntaina astelin Auburniin valmiina rauhalliseen, YKSINÄISEEN iltapäivään, mä päädyinkin keskelle täyttä sirkusta.

Auringonpaisteessa pällisteleviä heppoja oli metritolkulla joka suuntaan, kouluhevosia niiden pitkistä jaloista ja satuloista päätellen. Niiden vierellä suki hiuksiaan ja tarkisti kannuksiaan niin kiiltäviä ja kimaltavia ihmisiä, että mä hetken pelästyin tän olevan joku helkatin mallikuvaus. Mä päätin, että hiippailisin Sipsin luo enkä poistuis ennen ku tilanne olis rauhoittunu.

Mä ehdin jo ottaa pari askelta kohti tammatallia, kun mun silmiin välähti tuttu hahmo. Hetken ajan mä pelkäsin, et mun aivot oli jollain tavalla seonnut ja unohtanut mikä maailman palanen kuulu mihinkin. Pihan toisella puolella, sen järkyttävän suihkulähteen vieressä, seiso harmaa heppa, jonka mä ihan varmasti olin nähny ennenkin. Ja sen vieressä seisoi jostain käsittämättömästä syystä mun kämppis Robert.

Robert oli just hinkkaamassa sen saappaasta likaa, mut kun se suoristu, meidän katseet ikään kuin kohtas. Mä tuijotin Robertia pihan poikki ja se tuijotti mua ja mua vähän pyörrytti. Hetkeen kumpikaan ei tehnyt mitään. Sit mä kohotin käden ja VILKUTIN, minkä jälkeen katsoin parhaaksi kääntyä takas kohti autoa. Mä voisin ajaa kotiin ja esittää Robertille koko loppuelämän, että se oli nähny harhoja.

"Aleksanteri!"

Mä tiesin, että se oli Robert, koska en ollu niin tyhmä etten olis tunnistanu mun kämppiksen ääntä. Hitaasti mä pysähdyin, käännyin ja nyökkäsin merkiksi siitä, että olin kuullut. Robert oli kai liian kaukana mun nyökkäykselle, koska se veti Harryn ohjat kaulalta ja lähti taluttamaan sitä mua kohti.

Tää harmaa heppa sen vierellä oli nimittäin mun armaan kämppikseni kouluheppa Harry, kuten mä nyt näin kun yhdistin silmät ja järjen toisiinsa.

"Mitä sä täällä teet?" Robert kysy, kun se pääs riittävän lähelle. Se oli pynttäytyny ratsastustakkiin, jota mä en ollut ikinä nähnyt, ja niin valkoisiin pöksyihin että hyvä kun kameroitaan räpsyttävien ihmisten valotusmittarit ei räjähdelleet. Mä näin parhaaksi olla kysymättä, oliko sen tavallaan kultainen, tavallaan vaaleanpunainen kisatakki jonkinlainen valeasu.

"Mä tulin vaan käymään", vastasin mä rehellisesti.

"Miks?"

Aikaa voittaakseni mä kohotin käden ja rapsutin Harryn turpaa. Se höristi mulle korvia.

"Tulin siis käymään, kun, tota, on, mulla on menoja täällä."

"Okei." Robert tuijotti mua epäluuloisesti. "Mitä menoja?"

"Sellasia menoja vaan."

"Onks Cella täällä?"

"Mitä? Ei." Mä katsoin pelästyneenä Robertia. Miks mun vanha kunnon kihlattu (jolla ei MYÖSKÄÄN ollut mitään hajua että mä nykyään ns. hoidin kahta hevosta) olis ikinä tullut Auburniin? Mulle tuli epämukava olo siitä, että Robert oli tilaneen päällä, eli mä päätin hyökätä takaisin.

"Mitä SÄ teet täällä?"

Robert rykäs.

"Me startataan näissä kisoissa", se vastas sitten. "Ootko sä jonkun kisahoitaja? Onko täällä joku muu? Me tultiin omalla kopilla, oltais voitu yhdistää matkat."

Mä en tiennyt mitä sanoa. Varovasti mä vilkaisin Robertia, yritin päätellä saisinko mä ikinä sen uskomaan miks mä vapaaehtoisesti matkustin Liekkijärven ja Kallan väliä. Ja miks mä en ollut kertonut tästä sille esim. ennen sitä, kun hankin täältä asunnon.

"Mulla on siis täällä yks hevonen", mä sanoin lopulta hiljaa.

"Mikä hevonen?" Robertin ääni oli kova. "En mä tienny että sä kisaat."

"Ei kun yks toinen hevonen. Yks, tota, sellanen hoitohevonen."

Robert päästi äänen, joka saatto olla nauru tai tukehtuminen.

"Mikä?"

"Mulla on täällä yks hoitohevonen, jonka nimi on Sipsi", mä sanoin lujaa ja tuijotin Harryn pattipolvea.

Kesti hetken ennen ku mä sain Robertin tajuamaan tilanteen. Mulla oli kaks hoitohevosta. Mulla oli kaks asuntoa (mä toivotin Robertin tervetulleeksi mun Kallan yksiöön mihin se vastas lammasmaisella mymähdyksellä). Mulla oli vaan yks kämppis, ja se oli Robert, eikä sen tarvitsis pelätä että mä hankkisin uusia ja unohtaisin sen.

Mä en tiennyt rauhoittiko vika tieto Robertia, koska mä en oikeastaan uskaltanut sanoa sitä ääneen. Mä vaan nyökkäsin ja annoin sille luikertelevan katseen josta toivoin sen tajuavan, miten paljon mun luottamuksesta kertoi et mä paljastin sille tän kaiken.

Sit Robert lähti kisaamaan ja mä olin melko järkyttynyt ja hyvin peloissani siitä, et jostain hyökkäis seuraava tuttu jolle mä joutuisin selittelemään mun sijaintia. Niinpä mä viimein luikin Sipsin karsinaan ja istuin syömässä sen kanssa kuivia leipäpaloja seuraavat kaks tuntia.
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 28.02.19 12:38

28.2.2019 - Se, jossa mä käyn mukavalla ratsastusretkellä

Ottaen huomioon, että mä olin hoitanut Sipsiä jo monta viikkoa, mä olin onnistunut aika hyvin välttelemään a) Amandaa ja b) kaikkia muita tallilaisia lukuun ottamatta Kiiaa, jota mun hermorakenne sieti parhaiten. Mä olin törmännyt ehkä kerran tai pari Sipsin vuokraajaan Matildaan, mutta niinä kertoina olin pääasiassa yrittänyt esittää että olen turisti, joka vaan on sattunut katselemaan tiluksia. Mä en ollut varma oliko tää Matilda tajunnut, että mä olin se Sipsin salaperäinen hoitaja.

Oli niin tai näin, Sipsin kanssa mä tulin ihan hyvin toimeen. Mä uskoin sen johtuvan siitä, että se oli tamma eli mun oli helppo ymmärtää sen käytöstä. Jos se esitteli mulle takalistoaan, mulle tuli rauhallinen ja hyvä olo. Ei tarvinnut arvailla, mitä se sisäisesti ajatteli.

Tänään oli aurinkoinen päivä, sellanen jona mä ajoin takki auki Auburniin. Mä olin jo oppinut etsimään Sipsin tarhasta, mikä onnistu pääasiassa siksi, ettei tallilla ollut toista samanväristä heppaa. Kerran mä meinasin erehtyä ottamaan kiinni jonku saakelin Rillan, mutta sen hoitaja oli puuskuttanut mun ohi sellasena myrskynmerkkinä, että mä tajusin pian erehdyksen. Tää suojeluintoinen hoitaja oli kai luullut, että mä yritin kahmia lisää hoitohevosia ihan vaan rennosti napsimalla niitä tarhasta mukaan.

Sipsi seuras mua mielellään, kun mä kävin hakemassa sen tarhasta ja työnsin matkan varrella porkkananpalan sen huulien väliin. Hämärä talli ei kiinnostanut mua, joten mä vein Sipsin tammatallin hoitopuomille ja sidoin siihen kiinni. Sipsi kuoputti mukulakiviä ja ravisteli koko sen hepankehoa.

Kun mä harjailin Sipsiä, mulle tuli yhtäkkiä mieleen, että vois olla hauska ratsastaa. Mä en ollut noussut Sipsin satulaan koko mun hoitajauran aikana, enkä oikeestaan edes nähnyt että kukaan muukaan tekis niin. Mä olin kuitenkin käsittänyt kavereiden puheista, että nää Auburnin hevoset oli yleensä ihan hyviä.

Hienosta ideastani suuresti ilahtuneena mä siis marssin satulahuoneeseen ja kahmin telineiltä Sipsin satulan, suitset ja suojat. Mulla ei ollut mukana kypärää, mutta kun Sipsin karsinan ovessa roikkui kuin sattumalta yksi, mä otin sen mukaan. Olihan karsinoiden edessä nyt muissakin talleissa lainakypäriä, enkä mä kaiken lisäksi aikonut tippua selästä ja hajottaa tätä. Kukaan ei huomais mitään.

Sipsi odotti mua tyynesti pihalla ja vaan käänsi vähän korvaansa, kun mä aloin varustaa sitä.

"Sä voit näyttää mulle parhaat maastoreitit", mä mutisin Sipsille, kun kiristin satulavyötä. Se huiskautti häntää mustana viuhahduksena ja nosti varoittavasti takajalkaa.

Oikein hyväntuulisena mä talutin Sipsin tammatallin suojista pihalle, vein sen lähimmän tarhan viereen ja ponnistin aitaa vasten selkään. Sipsi otti pari sivuaskelta ja nosti päätä, mutta rauhoittu kun mä taputin pari kertaa sen kaulaa. Se ilahdutti mua. Mulla oli selkeästi ihmekädet.

Mä ehdin ratsastaa alle sata metriä kohti maastopolkua, kun mun takaa kuulu huuto.

"Mihin te ootte menossa?"

Mä ajattelin ensin olla vilkaisematta taaksepäin, koska kaiken järjen mukaan huuto olis tarkoitettu jollekin muulle kuin mulle ja Sipsille, jotka oltiin kaikessa rauhassa lähdössä pikku maastokävelylle. Kun meidän takaa alko kuulua juoksuaskelia, mä en voinu olla kääntymättä. Jos Sipsi pelästyis jonkun pihajuoksijan takia, mä saattaisin tippua ja joutua selittelemään kypärään ilmestyneitä likajälkiä.

Meidän takana hölkkäs joku peikkotukkanen mimmi, joka näytti pelästyvän kun kohtas mun katseen.

"Oho, ethän sä oot-", se henkäs ja nosti kädet suulle. Niiltä seisomilta se pysähty aloilleen, ja mä pidätin ärsyyntyneenä Sipsiä koska alko vaikuttaa, että tässä oli nyt joku pakollinen keskustelu meneillään.

"Miksi sä ratsastat Sipsillä?" peikkotukka kysy.

"Ihan muuten vaan", mä vastasin. Tarviko täällä jotain lupia siihen, että ratsasti omalla hoitohevosellaan??

"Mutta etkö sä oo se Sipsin uus hoitaja?" Peikkotukka oli laskenu kädet sen naamalta ja tuijotti mua ällistyneenä.

"Joo." Mun ärsyyntyminen kasvoi. Halusko tää takkupäinen ihminen jutella mun kanssa huvin vuoksi?

"Mun on ihan pakko sanoa, että et sä saa ratsastaa Sipsillä", se sano.

??????????

Mä tuijotin takkutukkaa ja yritin sisäistää sen läjäyttämää tietoa.

"Miks", mun suusta lopulta pääs.

"Sä oot sen hoitaja", mimmi vastas kuin mä olisin jotenkin hidas.

Äkkiä se hätkähti, terästäyty ja alko tähyillä mun olan yli.

"Matilda on tulossa", se sano enemmän itselleen kuin mulle.

"Mitä", mä sanoin lujaan ääneen, koska päättelin että tää oli kai jotain mulle oleellista tietoa.

"Matilda on tulossa minä hetkenä tahansa", se toisti. "Se lähti jäähdytteleen Zeliaa maastoon ihan tuossa puoli tuntia sitten. Se ei kyllä saa nähdä sua Sipsin selässä."

Äkkiä se näytti pelästyvän vielä enemmän.

"Eikä Amanda! Tuu äkkiä tännepäin, ettei se näe sua ikkunoista!"

Mä vilkaisin kohti kartanoa, joka möllötti niin lähellä että pitäis olla täysin sokea ettei näkis mua ja Sipsiä ikkunasta, jos sattuis vilkaisemaan ulos. Mimmin jännitys alko tarttua muhun. Oliks niin, että mä olin päätynyt tekemään ihan vahingossa jotain todella kiellettyä?? Miksei kukaan varoittanu etukäteen??????

Mä käänsin hämmentyneeltä vaikuttavan Sipsin. Miettimättä sen enempää mä potkaisin jalustimet jaloista ja ennemmin syöksyin kuin laskeuduin alas satulasta. Homssutukka tuli piteleen Sipsin ohjia.

"Mä oon muuten Aliisa", se sano ja hymyili niin ku me oltais jotain saakelin salaliittolaisia.

"Joo", mä vastasin, koska muuhun mun mielenterveys ei tällä hetkellä kyennyt.

Me lähdettiin taluttaan Sipsiä puolijuoksua takaisin kohti tammatallia. Lainakypärä kiristi mun päätä niin, että aivot tuntu muurautuvan yhdeksi möykyksi. Mitä jos mut erotettais?? Mun pitäis irtisanoa kämppä ja asettua yleisen nöyryytyksen kohteeksi, koska en saanut pidettyä kahta hoitohevosta edes kuukautta. Kihlasormus hakkas mun rintaa juoksuaskelten tahdissa niin ku pieni syyllistävä rumpu.

Aliisa hyökkäs mun perässä Sipsin karsinaan ja alko availla suitsien remmejä kiihtynein sormin. Mä keskityin riistämään satulaa hepan selästä. Se seiso melko nyreissään meidän välissä ja mupelsi ylähuulella ruokakupin reunaa. Matkalla satulahuoneeseen mä kiskaisin ruskean kypärän yhdellä kädellä päästä ja jätin sen heijaamaan karsinan ovikoukkuun. Aliisa oli jo perillä, mä kuulin miten se availi vesihanaa ja pesi Sipsin kuolaimia.

Kun me oltiin saatu suitset siistiin nippuun ja satulahuopa koskemattoman näköiseksi, me pysähdyttiin kumpikin. Mä huohotin jostain syystä. Aliisa näytti siltä, et sitä nauratti.

"Joo. Tota. Kiitti siis", mä sanoin vaimealla äänellä.

"Eipä mitään." Aliisa tirskahti. "Tietää kaikille vähemmän ongelmia, kun pitää Amandan hyvällä tuulella."

"Mä en tosiaan tienny mitään tosta ratsastusjutusta", mä sanoin omille kengilleni ja vähän Aliisankin.

"Et oo varmasti eka, joka on mokannu tässä tallissa", Aliisa hymähti. "Ja ainahan sä voit tehdä vastapalveluksen, jos sellanen tilanne sattuis tulemaan vastaan."

Mä kohotin katseen Aliisaan ja sen hymyileviin silmiin. Äkkiä mä häpesin noin kolme astetta vähemmän. Ihan ku mulla olis ollu tässä tallissa joku, johon mä voin melkein luottaa.

Kun me palattiin Sipsin karsinalle, siellä seiso Matilda. Se katseli karsinaan mietteliään näköisenä ja siirsi hitaasti katseensa pois hevosesta, kun me lähestyttiin.

"Onks teillä mitään tietoa siitä, miks Sipsillä on suojat jaloissa", se kysy hiljaisella äänellä.

Mä ajattelin satulahuoneessa roikkuvia suitsia ja vastapestyjä kuolaimia, jotka hohteli vielä kosteuttaan, ja toivoin et olisin esimerkiksi kotona tai ainakin missä tahansa muualla kuin täällä.
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 11.04.19 18:18

11.4.2019

Tuntui absurdilta kävellä tammatallissa, koska olin ehtinyt juuri ja juuri tottua siihen yksityistallin jälkeen ennen Sipsin lähtöä Vernerin kisaratsuksi Ruotsiin. Nyt punertava tamma höristeli mulle korviaan karsinassaan ja mä mietin vain, oliko se tyyntä myrskyn edellä vai oliko punainen paholainen oikeasti sitä mieltä, että oli hyvä olla taas Kallassa.

Kalla tuoksui keväältä. Sipsi väisti rapakkoa ja annoin tamman valita askeleensa tiellä, joka oli toipumassa talvesta ja roudasta. Näpersin ajatuksissani ohjia, jotka lepäsivät vailla tuntumaa punaruunikon kaulalla. Jossain lauloi lintu, jolle mä hymyilin itsekseni - Sipsi oli palannut ja tuonut mukanaan kevään.

Tuntui mukavalta istua taas Sipsin satulassa ja hekumoida ajatuksella vuokrahevoseni laadukkuudesta. Tamma oli napannut Ruotsista tuliaisiksi useamman ruusukkeen, mikä vain vahvisti tunnettani siitä, ettei Sipsin vuokraamiseen ja tammalla kilpailemiseen käyttämäni rahat menneet hukkaan. Olin pohtinut Zeliaan uponneita rahoja jumpatessani täyspäiväisesti omaa tammaani koko sen ajan, kun Verneri oli painellut Sipsillä kansainvälisillä kisaradoilla. Kun ajattelin toukokuun osakilpailuja, ajatukset ja fiilikset jakautuivat kahtia: Sipsin startteja mä odotin sillä varauksella, että pääsisin taas takaisin treenin pariin, mutta Zelian tilanne aiheutti lähinnä pelkoa. Oli huomattavasti eroa istua kisamenestystä niittäneen Sipsin selässä kuin puolet nuoremman, kamomillalla viime aikoina aktiivisesti ravitun Zelian satulassa.

Sipsin askel oli kevyt, kun annoin tamman ravata pidemmällä kaulalla sulalla tienpätkällä. Olin päättänyt ottaa viikon rennosti punaisen kanssa, koska sen täytyi päästä palautumaan kunnolla kisareissusta. Tunsin ohjien nykivän, kun Sipsi viskoi päätään kuin pyytäen lupaa seuraavan askellajin nostamiseen. Mun ei tarvinnut kuin istua satulaan ja pyöräyttää istuinluuta eteenpäin oikeassa kulmassa, ja punaruunikko pyrähti rentoon laukkaan. Märkä hiekka rahisi Sipsin kavioiden alla, kun nousin kevyeen istuntaan ja vein kättä eteen antaakseni tammalle tilaa venyttää etuosaansa. Vaikka laukka oli energistä, Sipsi kuunteli mua herkeämättä ja tammasta huokui osaavan ratsastajan kädenjälki. Mua harmitti, etten ollut nähnyt tammaa tositoimissa esteradoilla, mutta toisaalta säästin itseäni osittain suorituspaineilta omien, tulevien starttien suhteen.

Eteen avautui loiva ylämäki. Sipsin vauhti kasvoi ja pienen hetken kaikki tuntui helpolta. Mun kasvoille lensi pari vesipisaraa, jotka olivat todennäköisesti peräisin siitä sinnikkäästä pilvenreunasta, joka oli yrittänyt piilottaa auringonpaisteen taakseen. Jokin rasahti metsänreunassa ja vaikka Sipsi loikkasi sivulle, mä pysyin tasapainossa.

Koska mä olin tasapainossa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tauko kahdesta hevosesta Kallassa oli tehnyt hyvää, mutta vielä paremmalta tuntui päästä huolehtimaan oman osaamisen ylläpidosta ja kehittämisestä - se tuntui tällä hetkellä ainoalta Zelian onnetonta kisamenestystä edesauttavalta asialta.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 24.05.19 17:16

18.5.2019
#springcircus

Odotukset
Sipsin kanssa ensimmäinen startti hapuilua, toisessa oikea draivi löytyy.

Todellisuus
Mä olin etukäteen ajatellut, että Sipsi olisi lohdutuspalkinto - tai jotain aivan päinvastaista - Zelian kanssa epäonnistuneen startin jälkeen. Mun fiilikseni oli kuitenkin ennen kaikkea äimistynyt, kun olin saanut purkaa Zelian pois tyytyväisesti hymyillen ja hypätä toisen kisaratsuni selkään.

Sipsi oli tuntunut kauhistuttavan erilaiselta Zelian jälkeen. Sillä oli huono päivä, sen mä olin saanut tuta ensikohtaamisesta asti, mutta se liikkui hyvin - jopa liiankin hyvin. Kun mä olin ollut irtaantua satulasta ensimmäisen verryttelyhypyn jälkeen ja haparoinut sen jälkeen liian pitkään pääty-ympyrällä, ensimmäisen luokan kuvainnollisesti ontuva suoritus oli pedattu, vaikka olin kuinka muistellut tuntemuksiani Zelian startin jälkeen.

Kaksi puomia perusradalta ja Jonathanin kuuluttaminen palkintojenjakoon koko luokan voittajana oli saanut mut vetämään syvään henkeä ja keskittymään. Mä olin pakottanut itseni vajoamaan omaan kuplaani verryttelykentällä ja ratsastamaan lähinnä itsekseen hortoilevan Sipsin avuille, jonne tamma asettui heti, kun mä sitä osasin pyytää. Sipsiä ei nimittäin, mitä mä punaista perkelettä olin oppinut tuntemaan, noin vain pakotettu noin niin kuin mihinkään. Ei, se joko ratsastettiin rehellisesti avuille tai sitten oli turha edes yrittää.

Metrikaksikymmentä jännitti yllättävän paljon. Mä olin ottanut verryttelyssä tasan kaksi hyppyä, koska molemmat olivat tuntuneet hyviltä. Musta tuntui, että siinä se jännityksen syy piilikin: olin taas löytänyt oikeat nappulat Sipsin kanssa pärjäämiseen ja muistin varsin hyvin edellisistä osakilpailuista, että punaruunikko oli parhaimmillaan elementissään kisaradalla. Mulla oli siis ensimmäisen kerran koko päivänä odotuksia, ja siten myös menetettävää.

Jännitys jäi kuitenkin radan ensimmäiselle esteelle. Lauri oli vastottain todennut mua ja Zeliaa valmentaessaan, että radan ensimmäinen este ratkaisi paljon. Se antoi koko suoritukselle hyvän tai huonon alun paitsi ratsastajalle, myös ratsulle. Kun ensimmäiselle esteelle ratsasti huolella, sama flow jatkuisi todennäköisemmin läpi radan. Niin kävi nytkin ja mä tiesin jo puolessa välissä rataa, että tällä vireellä me pystyttäisiin tuplanolliin.

Uusintaan mä lähdin ratsastamaan voitosta. Kun Lauri oli jäänyt ulos uusinnasta kuohuvalla lainaratsullaan, mä olin tajunnut, että kaikki oli mahdollista sijoittumisesta lähtien. Sipsi tuntui hyvältä, uusinnan tiukat tiet olivat selkeinä mun mielessä ja ohut pilviharso peitti aurinkoa juuri sopivasti. Sipsi pärskähti keinahtaessaan laukkaan ja mun katse nauliintui derbyn toiseen päähän kääntäessäni tamman ensimmäiselle esteelle.

”Palkintojenjakoon pyydetään Matilda Tammilehto ja Esperite v. Bloom…”
Edes Vaanijan vaikeasti tulkittava äänensävy ei hetkauttanut mua, kun kumarruin rapsuttamaan hetken kävelleen Sipsin kaulaa. Siirtyminen verryttelystä palkintojenjakoon oli sujuva, koska en ollut jalkautunut satulasta, eikä punainen paholainen olisi voinut olla pörheämpi päästessään johtamaan kunniakierrosta suurella derbyllä.

Sipsin päiväkirja Ar_1
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 24.06.19 18:10


Mulla oli viisi minuuttia aikaa päättää, lähtisinkö hakemaan Zelian laitumelta vai nappaisinko Sipsin tarhasta. Illan estevalmennuksen takia mun ajatukseni olivat kääntyneet taas Power Jumpiin. Zelia ei ollut valmis 120-luokkaan, mutta Sipsi oli - oltiinhan me kuukausi sitten voitettu sen kokoinen luokka Auburnissa.

Mun katse osui Amandaan, jonka taluttamaa ruunikonkimoa Penna syöksyi hakemaan. Seurasin toinen kulma koholla, kuinka Vaanija tarttui kankiohjiin sanoen vaalealle perijättärelle jotain, joka sai tämän muljauttamaan silmiään.
"Amanda?" mutisin kysyvästi, kun olin ennättänyt kuuloetäisyydelle. Nuorempi perijätär kääntyi hitaasti kannoillaan ja skannasi mut katseellaan päästä varpaisiin. Jostain syystä mä olin aika hyvilläni ratkaisustani vetää uusimmat ratsastushousut ja viime kesänä valmennuksia varten ostamani ratsastuspikeen päälleni.

"Ajattelin osallistua Sipsillä Power Jumpin metrikahdenkympin luokkaan."
Mun ääneni oli vakaa ja repliikin sisältö harkittu - sellaista asiaa oli turha kysyä, kun kyseessä oli Amanda Sokka. Jos se oli antanut sun startata hevosellaan jo kahdet osakilpailut, joista saldona oli kaksi ruusuketta, sä olit tarpeeksi hyödyllinen. Ja sait yrittää onneasi arvokilpailuissa.

Ilmekään ei värähtänyt Amandan kasvoilla, kun nainen nyökkäsi hyväksyvästi. Mä tein samoin ja ennen kuin tilanne olisi vaatinut jatkokeskustelua, käännyin ympäri lukiten valintani illan valmennusratsusta. Ruunien kanssa tarhailemaan kesäksi päässyt Sipsi yllätti mut positiivisesti kävellessään tarhan portille korvat kiinnostuneesti pyörien.

Toisen kerran punainen paholainen yllätti mut valmennuksen puolivälissä, kun mä en suoristanut ylävartaloa tarpeeksi nopeasti okserin jälkeen. Hetken ponnahtelun jälkeen Isabella huokaisi syvään ja mä ratsastin laukan uudestaan pakettiin.
"Siinä onkin sinulle tekemistä, että pysyt sen perässä", Isabella totesi ovelasti hymyillen. Siinä oli tosiaan tekemistä kerrakseen, koska nyt, ensimmäistä kertaa, mulla oli Sipsin kanssa yksi selkeä päämäärä: Power Jump.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 02.07.19 17:15

6.7.2019
raapale Vernerin estevalmennuksesta
#powerjump2019

Mä jäädyin sekunnin sadasosaksi ja se kostautui heti: Sipsin etukavio kolahti yläpuomiin ja seuraavaksi tunsin tamman potkaisevan puomin alas takakaviollaan. Verneri ehti älähtää jotain, kun nojauduin vaistomaisesti taakse kestääkseni mukana pukissa, jolla Sipsi teki selväksi, ettei sietänyt mun virheitäni.

"Uudestaan."

Sipsi oli tulta ja tappuraa, kun mä käänsin tamman pääty-ympyrälle ja istuin laukan pakettiin. Vernerin sarja näytti järkälemäiseltä, mutta itsepähän mä olin ilmoittautunut a) valmennukseen b) Power Jumpiin.

"Pidäte, hengitä, hellitä."

Mä tein työtä käskettyä ja suoristin Sipsin huolella sarjalle. Tamman korvat nousivat pystyyn, mä puhalsin ilmat ulos keuhkoistani. Hyppy oli ponteva, enkä mä enää a-osan jälkeen muistanut, miksi jännitin.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 14.07.19 12:22

Se puhelu meni näin:

ALEKSANTERI: Ymm.
MADDE: Mä oon eronnut.
ALEKSANTERI: Kenestä?
MADDE: Haista paska.

(HILJAISUUS, ABOUT PUOLI MINUUTTIA, JONKA AIKANA KUULUU VAIN MADDEN NIISKAUTUKSIA. EI SIIS ITKUA, VAAN IHAN SELLAISIA TAVALLISIA NIISKAUTUKSIA JOITA TULEE, KUN PUHUU PUHELIMESSA ULKONA VESISATEELLA.)

MADDE: Siljasta.
ALEKSANTERI: Ai jaa.
MADDE: Saanko mä tulla sun luo asumaan hetkeksi?
ALEKSANTERI: Mulla on Robert.
MADDE: Ei sinne, vaan sinne sun fucking pikkukylään. Mä tarvin tilaa.
ALEKSANTERI: No. Tuu sitten.

(TOINEN HILJAISUUS.)

ALEKSANTERI: Mutta mä muutan sieltä kohta pois.
MADDE: Mitä?
ALEKSANTERI: Mulla on niin kiire noiden eläinlääkisopintojen kaa.
MADDE: Että?
ALEKSANTERI: Että mä lopetan Sipsin hoitamisen.

(MADDE TYRSKÄHTÄÄ SIPSIN NIMELLE, EI ITKUISESTI VAAN SILLÄ LAILLA NORMAALISTI, MITEN NYT VELJILLE NAURETAAN.)

ALEKSANTERI (EI HUOMAA TYRSKÄHDYSTÄ, TAI SITTEN EI KEKSI TAPAA REAGOIDA SIIHEN): Haluutko sä sen?
MADDE: Johan mä sanoin että haluan.
ALEKSANTERI: Ei asuntoa kun sen hevosen.

(MADDE ON HILJAA.)

MADDE: En mä oo mikään ratsastaja. Ei mua kiinnosta hevoset.
ALEKSANTERI: No tuu ees hakeen kotiavaimet täältä tallilta sitten kun tuut, kun en mä käy siellä asunnossa ku nukkumassa.

(TAUKO, PUHELU ON JO LOPPUMASSA.)

ALEKSANTERI: Ja mä en haluu että sä hiivit paikalle kun mä nukun jo.

**

Joten niin siinä sitten kävi, että mä seurasin Kallan kylän opasteita kuin taivaalla loistavaa tähteä joulun alla ja löysin ökyhienon tallin, jossa mun rakas veljeni Aleksanteri seisoi avaimet kourassa. Se ojensi mulle avainnipun kuin laupias lähetti, joka oli ollut koko maailmankaikkeuden valmiina päästämään mut potemaan sydänsuruja sen pikku pikku yksiöön. Samalla, kun mä otin avaimet (sydän pistellen kylkiluita niin ku kasa tikkuista lasimössöä), mä katsahdin sitä ruskeaa eläintä, josta mun veljen oli määrä pitää huolta. Miettimättä sen enempää aivoilla kuin millään muullakaan ruumiinosalla mä lausuin kuolemattomat sanat:

”No voihan saakeli. Kyllähän mä nyt tota voin välillä hoitaa, ei mulla muutakaan tekemistä täällä tuppukylässä tuu olemaan. Ja toi näyttää ihan kesyltä kaverilta.”

**

Tilanne oli siis tämä: mä olin ollut loppumatton rakastunut mun kauniiseen ja täydelliseen kumppaniin Siljaan, joka oli ilmoittanut mulle yhtäkkiä että meidän oli aika erota. Mä olin kerännyt kamani sen asunnolta, ottanut auton ja ajellut neljä tuntia ympäri Liekkijärveä ennen kuin keksin tämän Aleksanteri-idean. Sillä oli outo sivukämppä oudossa kylässä keskellä ei-mitään, ja siellä mä voisin takuulla rauhoitella mun kärsinyttä sydäntä kunnes Silja tulis toisiin aatoksiin.

Tää hevosidea oli tullut mulle vähän puun takaa, mutta en mä Aku Ankkojakaan jaksais koko päivää lukea. Ja eihän yhden karvaisen eläimen harjaaminen pari kertaa viikossa nyt NIIN vaikeaa voisi olla.

Niinpä mä laitoin tän hevosen omistajalle viestin, jossa mä ilmoitin että Aleksanteri lähtis ja mä tulisin, ja jäin odottelemaan myöntävää vastausta toinen käsi sanakirjalla, toinen nenäliinapaketilla. Ei sillä että mä olisin itkenyt, se nenäliinapaketti oli siinä ihan muuten vain, mutta sanakirjalla oli tärkeä tehtävä. Mä en ikikuuna päivänä koskisi tikullakaan hevoseen, jonka nimi oli Sipsi. Oli aika keksiä parempi lempinimi.

Silja lempinimenä oli sattuneesta syystä poissa laskuista.
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 18.07.19 12:09

Aleksanteri oli tosissaan sen kanssa, että se kävi murjussa ainoastaan nukkumassa. Oli tietysti vaikea sanoa oliko syy sen rakkaassa siskossa, joka oli yhtäkkiä alkanut punkata yksiön lattialla, vai oliko eläinlääkiksessä opiskeleminen niin uskomattoman kuluttavaa ettei sillä ollut koskaan aikaa olla kotona. Me törmättiin yleensä puolenyön aikaan, kun mä olin jo menossa nukkumaan, ja aamulla mun herätessä Aleksanteri oli jo lähtenyt.

Kun poti a) sydänsuruja ja b) yksinäisyyttä vieraassa "kaupungissa" (Kallaa mä en olis kutsunut edes pikkukaupungiksi, en edes mun jaloimpina hetkinä), alkoi murjun seinät aika nopeasti kuristaa mun kurkussa. Niinpä mä olin päätynyt viettämään aikaa Aleksanterin entisen hoitohevosen kanssa.

Siinä hevosessa hyvää oli se, että sillä ei ollut mitään odotuksia mua kohtaan - samalla tavalla kuin mäkään en osannut odottaa siltä mitään hevosmaista käytösmallia. Joku toinen ruokki sen, joku toinen haki sen sisälle, joku toinen ratsasti. Niinpä Sipsi vaikutti täysin tyytyväiseltä siihen, että mä istuskelin sen karsinan nurkassa ja opiskelin puhelimen näytöltä kenttäratsastuksen perusteita.

Siihen mä olin nimittäin jo vähän ihastunut, kenttäratsastukseen. Aleksanteri oli käskenyt mua opiskelemaan hevosasioita, joten mä olin näpytellyt Youtubeen horse ja katsellut puolella silmällä pari minuuttia ensimmäisestä vastaantulevasta videosta. Laitumella juoksevat hevoset ei jaksaneet kiinnostaa mua, mutta kun alettiin hyppäämään ja pujottelemaan metsissä, mun kiinnostus heräsi.

Kenttäratsastaja, se mä voisin olla. Matilda Holma ja Esperite v. Bloom, kenttäratsastuspari, vai miten helvetissä sitä sanottiinkaan.

Mä olin vakoillut tallilla käyviä ihmisiä, mut en vielä toistaiseksi ollut päätynyt juttelemaan kenenkään kanssa. Mun huomion oli kiinnittänyt kaunis blondi, joka talutteli valkoista hevosta ympäri tallipihaa (ja toi mulle sen vinoinen silmineen mieleen 2010-luvun Kleopatran), ylisosiaalisen näköinen brune, joka kai työskenteli täällä, ja lyhyt mustatukkainen mimmi, joka oli kerran hymyillyt mulle tallinovella.

Ja sitten pörrötukkainen tyyppi, joka näytti vähän homssuiselta ja pihalla olevalta, ja jonka mä olin takuuvarmasti nähnyt jossain aiemmin.

Oliko se mun entinen deitti, mä olin miettinyt kun näin sen ekaa kertaa parkkipaikalla pari päivää sitten, ja pelästynyt niin että meinasin törmätä auton oveen. Mä en todellakaan haluais nähdä vanhoja deittejä, en täällä, en nyt.

Mutta se ei ollut yhtään mun tyyppiä. Mä olisin muistanut sen hajamieliset kasvot ja niiden uneliaan sävyn, jos olisin tuijottanut sen naamataulua pidemmänkin aikaa menneisyydessä. Hiljaa, vielä vähän varuillani, mä olin sulkenut auton oven ja jäänyt seuraamaan sen selkää, jota pitkin hapsuinen tukka valui.

Mistä mä tunsin sen?
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 20.07.19 20:27

Oli kaunis ilta, kesän parhaimpia, ja mä olin ponimaailmassa harjaamassa Sipsi-nimisen kaakin häntää irtopurusta.

Jos mä olisin kesän alussa tiennyt, että näin alas pudottaisiin, olisin ostanut saman tien lentoliput Madeiralle ja odottanut siellä kunnes ensilumis satais maahan.

Mä olin onnistunut tänään löytämään Sipsin harjapussin, googlannut näppäränä likkana hevosenhoito-ohjeet ja asettunut pihalle harjaamaan mun uutta hoitohevosta. Normaalisti mä olisin varmaan keksinyt jotain kehittävämpää tekemistä, mutta kun mä olin itkenyt puoli aamua Siljan perään ja murtuneen sydämen palasia keräillessäni tajunnut, että homehduttaisin mun sisuskalut jos vielä kykkisin Aleksanterin murjussa ryystämässä räkää, oli mikä tahansa ulkoilmassa tapahtuva aktiviteetti alkanu viehättää. Automatkan Auburniin mä olin ajanut kaikki ikkunat auki ja yrittänyt tuulettaa sekä mun a) päätä ja b) naamaa niin, ettei tallipihalla koko heppahoitajakaarti tajuais, että mä olin itkenyt.

Sipsi oli seurannut mua säyseänä pihalle, joten mä seisoskelin nyt harjaamassa sen sileää harmaanmustaa häntää ja mietin, missä kaikki ne viehättävät ja kuumat älykkäät sinkut oli, joiden ympärillä mä olin tottunut pyörimään.

Mun silmäkulmassa liikahti, ja liike ponkautti mun kiinnostuneen katseen saman tien ylös Sipsin hännästä. Vähän matkan päässä tietä pitkin kulki pörrötukkainen, hyvännäköinen mimmi, jonka vaaleanruskea tukka heilahteli kevyesti sen askelten tahdissa.

Se hidasti, kun meidän katseet kohtas.

"Moi?"

Sen ääni oli kysyvä, melkein hämmentyny.

"Moi", mä vastasin ja laskin käden Sipsin selälle sillä tavalla kuin olin Youtubesta oppinut. "Mä oon Madde, Sipsin uus hoitaja."

"Ahaa." Mimmin suupielet värähti alaspäin, sillä tavalla kun ne värähtää kun joku yrittää peittää yllättyneisyyttä. "No. Sepä kiva. Mä oon Tilda."

Tilda otti pari epävarmaa askelta lähemmäs. Mä arvelin sen harkitsevan, olinko mä niin kiinnostavaa seuraa, että sen kannattais tulla juttelemaan mulle. Mä en ollut ihan perillä siitä, miten merkittäviä henkilöitä satunnaiset uudet hevosenhoitajat oli.

"Sulla on varmaan oma hevonen?" Mä heitin, vaikka ei mulla ollut mitään hajua siitä, kenellä täällä oli hevonen ja kenellä ei. Mulle koko helvetin Auburn olis yhtä hyvin voinut olla iso ratsastuskoulu, jossa pelleiltiin hevosten selässä hienoissa vaatteissa ja leikittiin hevosenomistajia niin paljon kuin Instagram-kuvilta ehdittiin.

Tilda nyökkäs.

"Mulla on yks oma ja yks vuokralla." Se piti tauon, tuli lähemmäs ja ojens kätensä Sipsille. Heppa haisteli sen sormia välinpitämättömästi. "Entä sulla?"

"Siis ei mulla oo muita kuin tää", mä hymähdin ja taputin ronskisti Sipsin ruskeeta kaulaa. Se käänsi korvan mua kohti ja heilautti päätään niin, että mä vedin käden äkkiä pois.

"Mikä sun laji on?" Tilda kysyi katse Sipsin harjassa.

"Kenttäratsastus", mä sanoin nopeammin kuin ehdin estää itseäni. Tällä kertaa Tildan suupielien sijaan värähti sen kulmakarvat. Se vilkas mua nopeasti silmiin.

"Ihan totta? Onpa kiva", se sanoi vähän lakonisella äänellä. "Ootko sä paljon kisannut?"

"No mitä nyt jotain", mä jatkoin ja toivoin samalla hartaasti, että tää Tilda oli joku satunnainen ohikulkija, vaikka joku maailman viimeinen eläinlääkäri, joka oli tullut antamaan konirokotuksia eikä palais ennen ensi kesää.

"Missä luokassa?"

"Viime kaudella mä kisasin tota keskivaikeaa", mä hönkäisin ja vilkaisin Tildaa.

Se katso mua liikkumattomasti hetken, sitten sen suupieli nykäisi taas, mutta tällä kertaa ylöspäin. Mun ylimaallinen kuudes aisti alko kuiskia mulle, että olis korkea aika lainata pienoinen pino hevoskirjoja Kallan kirjastosta.

Jos mä onnistuisin sellaisen tästä pikkukylää leikkivästä talorykelmästä löytämään.
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 22.07.19 15:43

18.7.2019
Cecilian sileänvalmennus
#powerjump2019

Kaiken hyppäämisen liittyvän treenin ja stressin jälkeen tuntui hyvältä keskittyä hiomaan yksityiskohtia sileällä. Kaiken hyvän lisäksi Sipsikin tuntui hyvältä, mikä oli puhtaasti sen ansiota, että Cecilia oli antanut meille aikaa valmennuksen aluksi keskittyä käyntityöskentelyyn. Se oli mulle punaruunikon kanssa ehdoton heikkous, koska käynnissä Sipsi tuntui kaikista liukkaimmalta enkä mä meinannut saada siihen millään sellaista tatsia kuin vaikkapa laukassa.

“Muista hellittää heti, kun se reagoi.”
Mä tein, kuten Cecilia oli sanonuti ja Sipsi reagoi heti pyöristämällä niskaansa ja ylipäätään pehmenemällä edestä sen sijaan, että olisi jatkanut vastaan hannaamista. Kun mä muistin ratsastaa tammaa pohkeella kohti pehmeää ohjastuntumaa, se ei enää tuntunut epävakaalta vaan liikkui sillä uralla, johon mä sen mallasin ja siitä oli hyvä jatkaa ravityöskentelyyn.

“Suorista ranteet ja herkuttele ohjastuntumalla, Matilda, sen ravi on hyvä siinä. Älä päästä sitä juoksemaan”, Cecilia kommentoi, kun olin työstänyt Sipsin ravia hetken. Multa oli kestänyt monta kuukautta päästä kunnolla jyvälle Sipsin yllättävän isoista, ilmavista liikkeistä, mutta nykyään mua ei hävettänyt istua punaruunikon satulassa edes harjoitusravissa. Esteradalla tamman etenevästä laukasta oli hyötyä, mutta nyt mua kiinnosti keskittyä siihen, miten voisin keskittyä valjastamaan Sipsin näyttävät liikkeet sileällä.

Oli huvittavaa, miten Sipsi terästäytyi puomeilla. Ei se kiihtynyt, kuten jokin muu ratsu olisi saattanut kiihtyä, mutta mä tiedostin kyllä, että trakehner oli yllättäen huomattavasti herkempi esimerkiksi sille, missä kohtaa se kylkeä mun sisäpohkeeni seilasi. Onnekseni mä olin pääsemässä sileänmoodiin ja etenemässä hyvää vauhtia jopa koulumoodia kohti, mikä oli vain puoliksi yhtä huvittavaa - oltiinhan me kuitenkin esteratsukoiden sileänvalmennuksissa suorittamassa puomitehtävää.

Ensimmäisen rundin koottu laukka onnistui mallikelpoisesti, mutta kun Cecilia halusi meidän tavoittelevan toisella kierroksella etenevämpää laukkaa, vilkaisin Jesseä ja irvistin. Kuten olin aavistellutkin, Sipsillä alkoi heti kiehua ja se yritti pukittaa heti, kun mä menin millin liian pitkälle tamman pyytämisessä eteen.
“Pehmeämmin!” Ceciliakin huomautti heti, vaikka luimisteleva punaruunikko teki harvinaisen selväksi, miten ei halunnut mun paineistavan liikaa. Niinpä mä annoin ilman soljua ulos keuhkoistani pitkän huokauksen mukana ja keskityin hakemaan satulassa sellaisen asennon, jossa en voinut vahingossakaan istua Sipsin laukkaa vasten.

“Matildalle riittää”, Cecilia ilmoitti yllättäen, kun mä olin saanut Sipsin haltuun loppuradan ajaksi ja miettinyt itsekin hetken, kuinka mun täytyisi siirtää se etenevä ja voimakas, mutta silti hallittu ja pehmeä laukka esteiden väliin. Vilkaisin valmentajaa ja nyökkäsin pieni hymy huulillani ennen kuin annoin ohjien valahtaa pykälän pidemmiksi sormieni lomasta antaakseni Sipsin venyttää kaulaansa.

Alun hapuilusta huolimatta valmennuksen viimeisinä minuutteina mun allani ravasi täysin tasapainoinen, tyyni Sipsi, jonka ravin tahdissa mä olisin onnistumisen tunteen vuoksi jaksanut keventää vaikka koko yön.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 26.07.19 8:59

26.7.2019

Mun sisällä vellova jännitys sai Sipsin kaviot lyömään kuvainnollisesti kipinöitä, kun punaruunikko temmelsi verryttelyyn tarkoitetulla hiekkakentällä punainen rusetti hännässä lepattaen. Huomasin vilkuilevani rusetin kohtaloa harva se hetki, vaikka mun olisi pitänyt keskittyä esimerkiksi verryttelyesteisiin, joista valtaosa näytti juuri niin kyseenalaisilta, ettei yksikään täysjärkinen ratsu menisi niistä yli - tai ei ainakaan mun oma Zeliani. Vaikka olin vuokrannut Sipsiä helmikuusta lähtien, mulla oli nähtävästi edelleen vaikeuksia havaita perustavanlaatuisia eroja vuokrahevoseni ja oman hevoseni välillä, sillä siinä missä omani olisi kieltänyt ja jäänyt panikoimaan kisatilannetta, Sipsi posotti pääsääntöisesti kovempaa. Mä en tarkoittanut sitä, että Sipsi olisi ollut lähellekään pomminvarma rusettikone, mutta olihan se nyt hemmetisti kokeneempi - ja heittämällä laadukkaampi, vaikkei punaista paholaista olisi saanut verrata mun viisivuotiaaseen ruipelooni.

Sen lisäksi, että viimeinen viikko oli mennyt yllättävää kisajännitystä niellen, mun oli täytynyt myös sopeutua vuokrahevoseni uuteen hoitajaan. Sipsin ensimmäinen hoitaja Aleksanteri oli ollut yhdellä sanalla kuvaten harmiton, mutta toisesta hoitajakandidaatista, joka sukunimen perusteella oli jotain sukua ensimmäiselle, en ollut ihan niin varma. Käytävillä olin kuullut sen olevan mun kaima, mutta koska maailmankaikkeuden huumorintajussa oli vielä ripaus toivoa, se halusi itseään kutsuttavan Maddeksi - tai Mateeksi, niin mä sen olin päässäni kiepauttanut.

Mutta niin: kuka halusi vuokrahevosensa hoitajaksi nimikaimansa, joka ei ensinäkemältä edes vaikuttanut kovin kiinnostuneelta koko hevosesta? Mä olin laittanut kaikki Sipsin kisavarusteet valmiiksi ja varustanut tamman itse, koska en kaivannut elämääni enkä kuumottavaan kisapäivään enempää häsellystä.
"Okseri!" ilmoitin napakasti juuri ennen kuin käänsin Sipsin vapaalle linjalle kohti punavalkoista tasaokseria. Se oli ainoa tapa sulkea Madde-Made-hevosenhoitaja ja sisuskaluja korventava kisajännitys pois mielestä ja orientoitua siihen tosiasiaan, että seuraavan puolen tunnin sisään mä olisin sinetöinyt mahdollisuutemme näissä karkeloissa. Sipsin ponnistaessa hyppyyn mun katse viisti derbyä, jolle tarjolla oli starttimahdollisuuus myös huomisessa uusinnassa ja arvoluokassa.

Mun olisi nieltävä jännitys, koska mä halusin ratsastaa koko adrenaliiniryöpyn ja starttimaksun edestä ja kvaalautua arvoluokkaan. Sipsin etukavioiden koskettaessa hiekkaa mun katse hapuili hetken sopivaa rakoa muiden ratsukoiden joukosta, ennen kuin uskalsin väistättää korvat niskaan painaneen tamman kaviouralle. Sipsi pukitti, koska mun väistättävä pohje oli joko jäänyt paineistamaan liian pitkäksi aikaa tai joku oli punaisesta rusetista huolimatta käynyt liian lähellä. Laukan rytmi rikkoontui hetkeksi, mutta mä sinnittelin kyydissä, hengitin syvään ja jatkoin ratsastamista - aivan kuten olin jatkanut pari vuotta sitten monen vuoden tauon jälkeen. Paluu kisaradoille oli ollut tapahtumarikas ja kivinen, mutta musta tuntui, että juuri sen vuoksi mun kuului olla nyt Power Jumpin verryttelyssä.

Power Jumpin perusradalla mä sen sijaan kyseenalaistin läsnäoloani sen pienen, ohikiitävän hetken, kun Sipsi nelisti kohti lähtölinjaa ja ensimmäistä estettä. Derby avautui eteemme valtavana ja vaikka mä yritin kuinka hokea itselleni, että se oli meidän kotikenttämme, olin aivan varma että Sipsi liiraisi ohi ensimmäisestä pystystä. Vasta, kun tamma hyppäsi sen yli rohkeasti, mutta selvästi mun heräämistäni odotellen, mä havahduin ratsastamaan, koska sen aika oli nyt.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 01.08.19 19:42


"Sehän meni hyvin - teillä oli nollarata", Jesse mutisi, kun mä nypin punertavaa karvaa ratsastushanskojeni saumasta. Mulkaisin vieressäni seisovaa miestä vähän turhan tuohtuneesti ottaen huomioon, että se oli jääynyt mun tuekseni odottamaan tuloksia.
"Mutta aika ei välttämättä riitä", mumahdin takaisin ja huomasin, kuinka vihreät silmät kirjaimellisesti pyörähtivät. Seuraavaksi mä tunsin Jessen käden, joka veti mut kiinni miehen kylkeen.
"Te menitte aika kovaa", Jesse mutisi jonnekin hiuksiini ja vaikka mun teki vaistomaisesti mieli kavahtaa niin julkista kosketusta katsomon lähellä, mä seisoin hievahtamatta paikoillani ja vilkaisin radalla etenevää ratsukkoa.

"Hienosti ratsastettu", Lauri kommentoi Vargasin satulasta. Mä hymyilin jännittyneesti ja vilkaisin Jesseä, joka oli vetäytynyt vastaamaan puhelimeen. Mä en tiennyt oliko soittaja esimerkiksi tuore äiti Heidi tai tuore isoäiti Ritva, joista kumpi tahansa veti sillä hetkellä joka tapauksessa Jessen huomion viimeisen vuorokauden suurimpaan huipennukseen: vastasyntyneeseen lapseen.
"Kiitos", nyökkäsin miettien, olisiko mun kuulunut kommentoida Laurin ratsastusta. Mä en ollut täysin varma, miksi mies oli ratsastanut Vargasilla niin vaisusti - puhumattakaan siitä uudesta tammasta. Heidin omistama musta ori oli ollut ainoa, jonka selässä Lauri oli näyttänyt yrittävän tosissaan, tai sitten mä olin kuvitellut omiani.

Koska nollatuloksia ei ollut yllättäen ropissut jokaiselle ratsukolle, mä kiusasin itseäni kävelyttämällä Sipsiä. Jesse seurasi mua, vaikka mä tiesin miehen ajatusten vaeltavan jossain muualla - niin kuin oli varmasti vaeltanut kisasuorituksenkin aikana. Mä en tiennyt vieläkään, miten mun olisi pitänyt suhtautua siihen, että mun miesystäväni oli nyt isä. Ehkä sellaiseen ei voinut valmistautua etenkään, kun seurasi tilannetta sivustakatsojana.

Sipsin pärskähdyksenkin läpi mä olin kuulevinani oman nimeni. Miksi mä olin kuullut sen? Vilkaisin automaattisesti Jesseä, joka oli pysähtynyt Sipsin viereen. Olin juuri toteamassa miehelle, kuinka Sipsin hännässä komeileva punainen rusetti ei ollut mikään turha varoitusmerkki, kun huomasin miehen hämmentyneen leveän hymyn.
"Te sijoituitte", Jesse sanoi ja mun kulmat kurtistuivat. Sijoituttiin? Mun huulet tapailivat sanoja ilman, että yksikään kuului mihinkään, kun pusersin nahkaohjia sormieni lomaan ja annoin katseeni harhailla ihmisjoukossa. Mä näin pettymystä, kuplivaa iloa ja yhden täysin äimistyneen hahmon: se oli varmaan juuri voittanut arvoluokan.

"Matilda, palkintojenjakoon", Jesse puuskahti ja mä tunsin taas kädet ympärilläni. Se oli nopea, halauksentapainen sysäys, jonka päätteeksi tajusin kapuavani kaikesta häsellyksestä hermostuneen Sipsin selkään ja tavoittelevani ohjia käsiini siinä vaiheessa, kun tämä samainen tamma yritti liueta paikalta.

Vielä derbylle mennessäkin mä huomasin vilkuilevani toimitsijoita odottaen, että ne ajaisivat meidät pois. Seuraavassa hetkessä mietin, miten turvallista Sipsin oli kävellä nimenomaan letkan viimeisenä, koska olisi ollut kiusallista istua raivokkaana potkiutuvan punaruunikon selässä. Hapuilin katseellani Jesseä, joka näytti peukkua aidan toiselta puolen, ja hymyilin vähän.

Me oltiin oikeasti sijoituttu Power Jumpin arvoluokassa.

Siinä hetkessä musta tuntui, että mä olin ansainnut sen. Havahduin ensimmäisen kerran ajattelemaan tyylipuhdasta nollarataa, jonka aikana mä olin uskaltanut ratsastaa ja tehdä ratkaisuja. Sipsi oli kulkenut kuin unelma ja vaikka tahti oli kadonnut hetkeksi radan kriittisimmässä mutkassa ja maksanut meille pari extrasekuntia, me oltiin suoriuduttu tasollamme. Mahtaisikohan itse Amanda Sokka tuntea minkäänlaista tyytyväisyyttä nähdessään hevosensa Power Jumpin palkintojenjaossa, jossa tajusin olevani tallin ainoa edustaja?

Mutta ei sillä ollut väliä siinä vaiheessa, kun Sipsi sai suitsiinsa violetin ruusukkeen. Hillitsin Sipsiä sen aikaa, että edellämme kunniakierrokselle lähtevä ruunivoikko pyrähti laukkaan, ennen kuin survaisin pohkeeni vähän liian hanakasti ratsuni kylkiin. Sipsi singahti matkaan kuin ohjus ja mä tunsin, miten se yritti pukittaa.

Vielä sijoitustakin enemmän mä yllätyin siitä, että mun ainoa reaktio kunniakierroksen aluksi pukittavaan Sipsiin oli häkeltynyt naurahdus, joka vain karkasi mun huuliltani.

Sipsin päiväkirja Ar_pj7


Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 29.09.19 17:57, muokattu 1 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 03.08.19 11:49

Mä olin käsittänyt, että tällä kartanotallilla kisattaisiin jotkut isot kisat - ja jos jostain mä olin kiinnostunut, niin kisoista.

Mulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, mistä tässä nyt kisattiin (ja oliko kyseessä esimerkiks tämä mun uusi rakkaus nimeltä kenttäratsastus), mutta mä olin saapastellut kisojen aikaan uteliaana paikalle ja ihan vaan tuijotellut menoa. Ratsastajat oli näyttäneet törkeän hyvältä valkoisissa pöksyissä ja kiiltävissä hiuksissa, jopa siinä määrin, että mä olin harkinnut mahdollisille kisajatkoille tunkeutumista. Mulla ei ollut hajuakaan siitä, missä sellaiset järjestettäis, mutta mä en vaan saattanut uskoa, että kaikki se pönötys ja hajuvesi ja kaunis meikki olis ollut pelkästään hevosia varten.

Lopulta, kun hypättävät luokat vaan jatku ja jatku ja jatku, mä olin kuitenkin kyllästynyt ja lähtenyt kotiin.

Ja tänään, kun mä tulin Sipsin karsinalle, koni oli sisällä ja karsinan ovessa roikkui violetti ruusuke ja sisällä oli joku toinen ihminen.

Se oli kyllästyneen näköinen violettitukkainen mimmi, jonka ruskeiden silmien ilmettä ei ollut vaikea tulkita kun se kohotti katseensa ja vilkaisi mua. Harja, jolla se oli sukinut Sipsin kylkeä, jäi heijaamaan puoliväliin hevosta ja ilmaa.

Se tiesi kuka mä olin, ja mä tiesin kuka se oli, ja se tiesi että mä tiesin että se oli voittanut ruusukkeen Sipsin oveen ja että mun sen vuoksi pitäis arvostaa sitä.

"Sä oot varmaan sitten se Matilda", se sanoi, koska ehti ensin.

"Samat sanat", mä vastasin ja annoin pienen hymyn karahtaa mun toiseen suupieleen. Se kuoli pian pois.

"Mä oon just lähdössä liikuttaan Sipsiä", Matilda sanoi ja käänty takas Sipsin kyljen puoleen. Ei sen enempää esittelyjä, ei ilahtuneen näyttelemistä. Hevonen ei osoittanut mitään merkkejä siitä, että se olis esim. tunnistanut mut. Mä tavallaan toivoin, että se olis ees hörähtänyt tai mitä hevoset nyt tekikään kun halus sanoa moi.

"Okei", mä vastasin. "Sopii hyvin. Onnea tosta."

Matilda seuras mun katsetta ruusukkeeseen, jota ilmavirta hiljaa heijas paikoillaan.

"Juu. Kiitos." Se kurotti työntämään harjan ovessa roikkuvaan harjapussiin ja vilkas mua samalla violetin tukkapehkonsa seasta. Sillä oli ihan ystävälliset silmät, mä huomasin, ainakin tällä hetkellä. "Ootko sä paljonki ollut hevosten kanssa?"

"Melko paljon", mä valehtelin.

"Ja sä oot...?"

Hiljaisuus roikkui hetken meidän välissä.

"Kenttäratsastaja."

Matildan kulmakarvat teki samanlaisen nytkäyksen kuin tän Tildan kulmakarvat oli aiemmin tehneet. Se katso mua hetken arvioivasti - miten ruskeet silmät, mä ehdin huomata - ja sit se nyökkäs.

Mä katsoin, että olin tehnyt riittävästi saadakseni ei-vihaavan suhteen Sipsin pääpaapojaa kohtaan, ja että jos jatkaisin lisää, tää herkkä rakennelma alkais jo murentua. Mä läiskäisin kädet sillä lailla rennon letkeästi ja ilakoiden yhteen.

"Jos sä olet lähdössä ratsaille, niin mä sit kiertelen ja vaikka puhdistan Sipsin loimet ja päitset, jos ne on kisoista likaiset", mä sanoin keveästi.

Ihan kuin mä olisin nähnyt pienen hymynpoikasen sen suupielessä ennen ku käännyin ja lähdin.

Mulla ei ollut hajuakaan missä loimia ja päitsiä (tai ylipäätään mitään muuta kuin vanhaa kunnon harjapussia) säilytettiin, joten mä lähdin samoilemaan ympäri tallipihaa. Mun oli pikkiriikkisen vaikea ymmärtää, mikä alueesta oli vapaasti käytössä ja mikä kuulu kartanonomistajien reviiriin. Tää Amanda, joka omisti Sipsin, oli vastannut mun tekstariin vaan "Ok. Jutellaan kun nähdään ja tarkistetaan asiat.", mutta kun kukaan ei ollut tullut ilmoittamaan että oli nähnyt mut, mä olin olettanut että en ollut vielä törmännyt tähän kallankuuluun hevosenomistajaan.

Tallipihan yli kävellessäni mä näin kauempana taas sen pörrötukkaisen tyypin, joka oli jo aiemmin kiinnittänyt mun huomion. Se talutti hevosta, kääntyi - ja kohtas mun katseen.

Hetken aikaa me tuijotettiin toisiamme ja siinä tuijotuksessa mä tiesin, että sekin tunsi mut jostain.

Sitten hetki meni, hevonen pärskähti, mimmi jatkoi matkaa ja päivä oli yhtä aurinkoinen ja tyven kuin oli ollut hetkeä aiemmin.
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 09.08.19 21:35

"Tule loungeen pe 9.8. klo 18. Amanda Sokka."

Mun aamuisen harmaassa valossa Aleksanterin pikkumurjussa saama viesti, etenkin sen alkuosa, oli saanut mut hytkähtämään niin että mä melkein tipuin alas vuoteelta. Viesti viehättävältä ratsastusksenopettajalta? Toinen uusi hoitaja, joka kaipas ymmärtävää sielua? Kenttäkomitean sihteeri (why not), jolle mun saapuminen tallille oli niin ku lahja taivaasta?

Mä petyin aika paljon, kun googlasin tän ihananimisen Amandan ja sain selville, että se oli vaan mun hoitohepan omistaja.

Mä ajoitin saapumiseni tallille puoli kuudeksi, koska olin käytännön ihminen ja tiesin varsin hyvin, että mulla ei ollut mitään hajua missä tää lounge oli. Nimi miellytti mua samalla tavalla ku heinän kutitus vatsanpohjassa. Ehkä sieltä löytyis ne hyväkäytöksiset ja reippaannäköiset, auringon iloisesti paahtamat ratsastajatytöt, joita heppakirjoissa aina seikkaili. Tai ainakin siinä puolikkaassa Nummelan ponitallissa, jota mä olin lapsena sormenpäät mustana lehteillyt ennen ku lähdin skeittaamaan ja polttamaan röökiä.

Mä suuntasin isomman tallirakennuksen viileään hämärään toivoen, että siellä olis esim. joku tähtisadetikuilla valaistu kyltti joka neuvois, missä tää lounge oli. Ei ollut. Tallikäytävä oli pitkä, harmaanvaalea ja autio, vaan jonkun hevosen melko kauniisti muodostunut pää kurkisti kun se kuuli mun kolistelun ovelta.

Mä suuntasin tän hevosen luokse.

Se oli läikikäs, aika pieni eläin, jonka sininen silmä tuntu katsovan mua pelottavan ymmärtävästi. Mä ojensin käteni sen sileännäköistä turpaa kohti.

"Moikka vaan."

Hepan jaloista nousi maailman pienin aikuinen ihminen, jolla oli sininen tukka ja isot tyynen näköiset silmät. Mä vetäisin käden äkkiä pois hevosen naamasta.

"Moi. Mä oon Madde." Ääni kuulosti kärkkäämmältä kuin mä olin tarkoittanut.

"Selvä." Pieni ihminen käänteli harjaa, joka sen käsissä oli. "Mä olen Minka. Ootko sä - etsitkö sä jotain?"

"Etsin. Loungea." Mä sain äkkiä kiinni itsestäni. "Oon siis ton Sipsin hoitaja ja Amanda pyys mua käymään loungessa."

Minkan naama värähti, ihan vähän, mut värähti silti. Mä hiljenin odottamaan aikoiko se sanoa jotain, mut kun hiljaisuus veny niin mä tajusin, että se oli niitä värähdyksiä joita ei selitetty.

"Kuka tää on?" Mä kysyin, koska olin oppinut, että hevosenhoitajat rakasti a, b ja c) niiden hevosista puhumista.

"Nakki, mun hevonen."

Kun mä kuulin nimen Nakki, mun sisuskaluissa kävi näin: pieni Madde, sellanen sisäinen ja piilotettu, nousi seisomaan mun aivojen sisällä. Se pyöräytti silmiään sillä voimakkuudella, että mun aivot vähän nyrjähti, ja sit se huus: "NAKKI! MINKÄ HELVETIN HEVOSEN NIMI ON NAKKI??!!", esitti oksentavansa ja marssi pois.

Mä hymyilin Minkalle ja taputin rohkeesti Nakin turpaa.

"Aivan kiva hevonen."

Loungen sijaintiohjeet tuli aika nopeesti sen jälkeen, kun Minka käsitti, että musta ei vielä ollut käymään analyyttisia Nakki-keskusteluja sen kanssa. Mä harpoin Minkan osoittamaan suuntaan tallikäytävällä enkä suonut ainuttakaan ajatusta sille, millainen tää Sipsi-ponin omistaja Amanda vois olla.

Olis ehkä pitänyt suoda. Kun mä avasin oven ja näin siellä istuvan ihmisen naaman, musta tuntu suunnilleen samalta kuin jos mä olisin jostain syystä työntynyt vastaanhangoittelevan jäävuoren sisään. Mulle tuli kylmä ja iho alkoi aristaa hiuspohjaa myöten, eikä kurkussa tuntuva kuristus antanu epäilystäkään siitä, pitikö jäävuori tästä yllättävästä tunkeutujasta vai ei.

Kun mä näin Amanda Sokan mä ajattelin, että joko alkaisin vihata tai rakastaa tätä ihmistä enemmän ku ketään vuosiin.

"Istu vaan tohon", tää hyisen ja kauniin näköinen hevosen/tallin/kartanon/universumien omistaja sano ja viittas armeliaasti sen edessä olevaa penkkiä. Mä astelin tyhjän loungen läpi. Mikä sattuma, mä mietin, ennen ku tajusin ettei sen arvovallalla ollut varmaan mikään ongelma saada se tyhjäksi sillä kellonlyömällä kuin Sokka tahto. Mä en tiennyt Amanda Sokasta mitään, mut sen vaikuttavuus oli jo melkein mykistää mut.

Melkein.

"Kiva takki", mä sanoin ja hymyilin sille hurmaavasti.

"Meidän pitäis puhua vähän tuosta Sipsin hoidosta", Sokka sano. Mä en osannut ajatella sitä Amandana, en mitenkään. Nimi Amanda annettiin ihmisille, jotka oli pieniä ja pellavaisia ja hellusia, ei Ilmestyksille. "Mä oon käsittäny, että sä et oo mitenkään erityinen hevosenhoitaja kokemukseltas. Sun veljes teki aivan minimitasoa, eli mä kyllä toivon että sä pystyt vähintään samaan - siis nyt aluksi, myöhemmin mä tietysti odotan että tallin tavat tarttuu suhun."

Se sano tallin tavat sillä tavalla, että mä tiesin lentäväni Auburnista niin ku omenasta kiskottu mato, jos mun toiminta ei kuukauden parin jälkeen miellyttäis.

"Sun kannattaa yrittää hankkia täältä vaikka joku tuutori." Sokka naurahti, ihan ku sanavalinta olis ollut jotenki hassu. Mä listasin mn pään sisäiseen pikku kirjaseen, että meidän huumorit ei selkeesti aivan kohdannu. "Joku, joka osaa auttaa sut alkuun."

"Fair enough", mä vastasin. Sokan silmäys oli terävä.

"Vielä - mä kuulin, että sä oot kenttäratsastaja." Sokka piti tauon ja anto sen venyä samalla, kun se silmäili jonnekin sen hyvinhoidettujen käsien ja mun maihareiden välimaastoon. "Joku ratsastusnäyttö varmaan on edessä, ennen ku mä päästän sut Sipsin selkään. Kyllähän tallin uuden kenttäratsastajan pitää päästä näyttään kyntensä."

Sen hymy oli kaunis ja ihana ja kirkas, niin ku lasi jota viilletään halki.
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 22.08.19 20:28


Sipsi tuntui verryttelyssä hankalalta. Mä en tiennyt johtuiko se siitä, että mun ajatukseni pyörivät Zeliassa ja yleisön ajatusten arvailussa, koska mä olin ihan varma, että olin kuullut tuskastuneita "miksi se edes yrittää" -huokaisuja katsomosta. Toisaalta se saattoi myös johtua siitä, että olin unohtanut juoda Zelian startin jälkeen.

Tai saattoihan se johtua hevosestakin, vaikka Amanda Sokan mielipide olisi saattanut olla toinen. Sipsin luonne oli kuitenkin ailahtelevainen, joten kai mä olisin voinut todeta, että punainen paholainen oli vain keskivertoa työläämpi läpi verryttelyn.

Olin miettinyt luokkavalintoja yllättävän kauan, mutta päätynyt ilmoittamaan meidät kahteen luokkaan pelkän metrikahdenkympin sijaan. Kesäkausi alkoi tulla päätökseensä, joten oli tuntunut järkevältä hyödyntää ahkera treenikesä ja kapasiteetikas - ja kykynsä todistanut - ratsu kotikisoissa. Ensimmäistä luokkaa startatessani olin nihkeän verryttelyn jälkeen tyytyväinen mahdollisuuteen verrytellä pykälän pienemmässä luokassa, koska olisi turhauttanut ottaa kaksi mitäänsanomatonta tulosta.

Joko se johtui siitä, että Sipsistä oli tullut mulle puolessa vuodessa tuttu ratsu tai yksinkertaisesti siitä, että mä olin asennoitunut tamman ratsastamiseen Zelialla ratsastamista paremmin, mutta rata oli joka tapauksessa parempi. Ei vain tuloksiltaan, vaan myös tunnelmaltaan. Palkintojenjaossa musta tuntui jopa surulliselta ajatella, ettei se ollut mun oma hevoseni, jonka kanssa koin kisapäivän onnistumiset ja jonka satulassa pääsin näyttämään kuluneiden vuosien aikana takaisin kaivamani taidot. En mä ollut umpisurkea esteratsastaja, vaikken pärjännyt Zelian kanssa ja vaikka kuinka olisin halunnut pärjätä - sen Sipsillä kisaaminen viimeistään osoitti ja sitä muistutusta mä itse tarvitsin.

Toinenkaan luokka ei mennyt hullummin ja mä olin itse asiassa aika varma, että ilman tyhmää ajatuskatkoa puolessa välin uusintaa kaikki puomit olisivat pysyneet kannattimillaan. En mä kuitenkaan ollut pettynytkään ja vilautin jopa onnittelevan hymyn Laurille, joka oli pudotuksesta huolimatta ratsastanut kovemman ajan ja päässyt uudella tammallaan palkintojenjakoon.

"Ei hullummin", tammatallin käytävällä vastaan tullut Sarah virnisti, kun olin juuri kiinnittänyt ruusukkeen karsinan oveen pelastaakseni sen Sipsiltä. Siinä ovessa oli viimeisen puolen aikana keikkunut eri värisiä ruusukkeita, enkä olisi voinut olla tyytyväisempi.
"Ei", myönsin pienenpieni hymy huulillani. Ei yhtään hullummin.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 01.09.19 21:12

1.9.2019

Pikkuasioista mä olin jo alkanut päästä jyvälle.

Mä tiesin, missä säilytettiin Sipsin riimunnarua ja riimua. Mä osasin käskystä taapertaa siihen aitaukseen, jossa Sipsi seisoskeli päivisin, pakertaa riimunnarun lonksahtavan lukon kiinni ja juoksuttaa hepan mun rinnalla oikeaan karsinaan (tää käsky ei tosin yleensä ollut kenenkään ihmisen antama, koska mä hengailin tallilla pääasiassa itsekseni, vaan kieltämättömien luonnonvoimien kuten esim. sellaisen sateen, joka sai Sipsin hännän painumaan suppuun ja naaman muuttumaan samannäköiseksi kuin vihaisen lampaan peräpää.)

Mä osasin sukia Sipsiä, vai miksi helvetiksi sitä harjallahipsuttelua kutsuttiinkaan. Mä opiskelin hevosenhoitajan tehtäviä 90-luvun oppaista, joiden kannet oli puoliksi irti ja liimantuntuiset kaikista pikkunaperoiden innostuneista lehteilyistä. Oli siis pakko tyytyä siihen faktaan, että coolein hevostermistö uppoais muhun viimeisten asioiden joukossa.

Mä osasin vältellä Sokkaa ja poistua tallilta parahiksi, kun sen nyrpeännäköinen nenä pisti oven sisäpuolelle. Siitä leviävä hehku oli musta liian häiritsevää, että mä olisin vapaaehtoisesti jäänyt paapomaan Sipsiä sen välittömään läheisyyteen. Mä en osannut eritellä tätä hehkua tarkemmin, mutta se sai mun olon epämukavaksi, ihan ku mun olis tehny mieli yhtä aikaa yökätä ja nielaista.

Toinen ihminen, jota mä olin oppinut välttelemään, oli tää pörröpää - tää hapsutukkainen ilmestys, jota mä en osannut laittaa oikein mihinkään kategoriaan.

Varas.

Oli selvää, mihin kategoriaan se oli laittanut mut, ja se sai mun veren lämpeämään - eikä mitenkään positiivisessa mielessä. Mä tieisn, että en ollu toiminu elämäni aikana mitenkään täydellisesti, mutta musta oli kohtalon ivaa, että mä törmäsin siihen tällä pikku tallilla ja jouduin puikkelehtimaan sen pahojen mulkaisujen ohitse.

Tän mä selvittäisin. Kukaan ei sanois mua varkaaksi ilman seuraamuksia.
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 29.09.19 13:04

29.9.2019

Haisaappaisiin oli tarttunut keltaisenoranssi lehti, joka roikkui itsepintaisesti mukana, kun mä kiiruhdin puolijuoksua parkkipaikalta tammatalliin ennen sateen yltymistä. Hiekan rahina kumisaappaiden alla vaihtui tuskin kuuluvaan kopinaan kengänpohjien päästessä tallikäytävälle, jolla ei käynyt vilinä sunnuntaiaamuna. Vaikka mä olin osannut ennakoida sitä, tuntui silti hyvältä olla varma siitä, että sai ottaa aikansa omine ajatuksineen.

Kokosin Sipsin varusteet tamman karsinalle ennen sen hakemista sisälle. Punaruunikko ei vaikuttanut erityisen ärsyyntyneeltä päästessään takaisin talliin syksyisestä sadesäästä. Sipsin yksinkertaisen luonteen tuntien ratsastuksesta tulisi todennäköisesti hyvä, koska tamma oli päättänyt pitää minua pelastajanaan. Eilen ratsastus oli ollut kaikkea muuta kuin hyvä, koska Sipsi oli ollut huonolla tuulella jo tarhasta  hakiessa ja raivostunut kaiken hyvän lisäksi ruuhkaisesta maneesista.

Mutta yksi kiukkupäivä viikonlopussa muutoinkin luonteikkaalta tammalta ei jäytänyt motivaatiotani. Sipsin vastapestyt suojat kiilsivät puhtauttaan, kun kyykistyin laittamaan ne tamman jalkoihin. Olin jo valmis väistämään eilen kiukutteluun tottuneena lähelle ilmestynyttä päätä, mutta hampaiden sijaan mun hiuksiani ilmestyi hamuamaan pehmeä turpa.
"Hölmö", mutisin jatkaen vasemman etujalan suojan asettelua paikalleen. Sipsin turpa jatkoi niskani lähentelyä ja hetkeksi mun huulilleni nousi hymy: kaikista raivostuttavien päivien jälkeen tamma oli lähes poikkeuksetta miellyttävämpi joka saralla.

Koska varustaminen sujui Sipsin osalta leppoisissa merkeissä, mä unohduin joka välissä silittämään tamman päätä tai rapsuttamaan sitä korvan takaa, mistä se silminnähden nautti. Jossain vaiheessa tunsin pistoksen sydämessäni - annoinko mä Zelialle samanlaista huomiota? Sainko mä ylipäätään koskaan kokea oman tammani kanssa onnea mistään muusta kuin onnistuneista treeneistä, kun samaan aikaan Sipsi tarjosi mulle onnistumisia myös kilparadoilla?

Se möykky pesiytyi sisälleni ja pysyi siellä satulaan nousemiseen saakka. Sipsin pärskähdys kaikui tyhjässä maneesissa, kun siirsin tamman raviin pitkien alkukäyntien jälkeen. Tunsin ensimmäisestä askeleesta lähtien, miten tänään vuorossa olisi laatua eilisen räpellyksen jälkeen. Sitä Sipsi mulle tarjosi: laatua. Se oli samaan aikaan mittaamattoman arvokasta, mutta hevosenomistajan näkökulmasta raastavaa. Mulla kului enemmän rahaa Zeliaan kuin vuokrahevoseeni, joka tarjosi rahoille vastinetta aivan eri tavalla.

Istuessani Sipsin keskivartalon hallintaa testaavaan harjoitusraviin mun keskittynyt ilme ei herpaantunut hetkeksikään. Tuntui idioottimaiselta vatvoa hevosten eroavaisuuksia ja hinta-laatusuhteita siinä hetkessä, kun täyden keskittymisen olisi pitänyt olla ratsastamisessa. Sipsi keinahti laukkaan eikä mun tarvinnut kuin istua satulaan ja antaa tamman asettautua raameihin, jotka höyhenenkevyt ohjastuntuma ja istunnan rakentama rytmi tarjosivat. Siinä oli hyvä.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Madde H. lähetetty 17.10.19 21:04

Syksyn mittaan mä olin todella alkanut päästä jyvälle muutamista asioista.

Mä olin oppinut, miten hevosten jalkoja pestiin. Se oli perseestä. Mun oli mahdoton arvioida, milloin Sipsin tiheän jalkakarvoituksen sekaan piiloutuneet hiekanjyväset oli oikeasti kadonneet ja milloin ne vain leikki mun kanssa kuurupiiloa. Kuurupiilo oli johtanut kerran siihen, että hiekkajyväpariskunnat oli saaneet rauhallisen iltapäivän paritella ja synnyttää Sipsin toiseen takajalkaan sievä röpöläinen rivi (mä en tuntenut tätä hevosmaailman jumalten lahjaa ennaltaan, mutta joku tallikäytävällä ohikulkenut tiukkapöksyinen poju oli ystävällisesti valistanut mua aiheesta). Riviepisodi oli laantunut vasta, kun mä olin pitkällisten googlailujen jälkeen käynyt pihistämässä oikeanlaista tököttiä lääkekaapista ja sivellyt Sipsin karvaiset sääret voiteesta kosteiksi.

Toinen asia, jonka mä olin oppinut, oli se etten mä tullut erityisen hyvin toimeen Toisen Matildan kanssa. Me päädyttiin Sipsin karsinalle pääasiassa eri aikoihin - mihin saattoi vaikuttaa sekin, että mä olin hyvin tietoisesti opetellut tunnistamaan sen saappaiden tasaisen astunnan ja katsoin hepan harjailun tulleen valmiiksi, kun tietynlaiset äänet alkoi kajahdella tallikäytävän betonia vasten. Me oltiin nyökkäysväleissä, eli rakastettiin toisiamme suunnilleen yhtä paljon kuin mä ja mun ala-asteen pahin vihollinen Saara, joka saksi kerran mun poninhännän poikki kun mä istuin sen edessä luokassa. Mä en tiennyt, mikä mun ja Toisen Matildan välejä hiersi, mutta kai se liittyi jotenkin hevosmaailman tuhansiin ihmeisiin, joista isoin osa selkeesti ei ees tarvinnut hevosta osakseen.

Tää mua varkaaksi haukkunut pörröpää (mistä mä sen tunsin?) oli pysytellyt poissa mun näköpiiristä viime aikoina.

Mun sydän oli alkanut parantua. Enää mä en itkenyt niin paljoa Aleksanterin pikku murjun säännöllisen kuution muotoisessa keittiössä.

Mä olin alkanut nähdä maailmassa värejä, nyt, keskellä syksyä.

Ristiriitaista, jos multa kysyttiin.
avatar
Madde H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Anne L.
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 37

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 04.11.19 20:29

1.11.2019
Arnen estevalmennus klo 18
#rosengårdsyksy19

Kaarteiden ratsastamisen kokeneella esteratsulla ja Amanda Sokan läpiratsastamalla hevosella ei olisi pitänyt olla ydinfysiikkaa, mutta siltä se tuntui. Ensin mä olin koko alkuverryttelyjen ajan yrittänyt lukea herra Rosengårdin kasvoilta, pitikö se mua jotenkin takinkääntäjänä ratsunvaihdokseni myötä. Päätös valmennusrahojen sijoittamisesta Sipsiin oli kuitenkin tuntunut järkevältä, koska olin ilmoittanut meidät Ruunaalle molempina päivinä aiempaa suurempiin luokkiin. Jo pelkkä ajatus hirvitti, sillä vaikka tasonnosto oli kokonaiset viisi senttiä, mä en ollut hypännyt mitään metrikahtakymppiä suurempaa ratana kisoissa valovuosiin.

Ilmoittautumisen yhteydessä valitut luokat olivat kuitenkin nostaneet mun motivaationi pilviin samassa suhteessa kuin stressitasonkin. Motivaatiopuuskan ansiosta mä kestin sen innarihelvetin, jolla Arne onnistui haastamaan meidän napakan kokoisen ryhmämme, jonka koosta ja sen tarjoamasta tehokkuudesta olin tyytyväinen - ja toisaalta tehtävien senhetkisen vaativuuden huomioiden en.

"Ulko-ohjan tuki kaarteen läpi", Arne toisti maltillisesti hetki sitten antamansa ohjeen, kun mä en saanut Sipsiä rehellisesti pohkeen ja ohjan väliin. Tamma tuntui isolaukkaiselta saippuanpalaselta Zelian jälkeen, vaikka kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt olla helpommin työstettävissä. Ja ehkä se olikin, mutta mun asetukseni olivat nuoren, huomattavasti pieniliikkeisemmän Zelian jäljiltä.
"Katse mukaan", Arnen ääni huomautti ja musta tuntui, että jokainen maneesissa sillä hetkellä oleva näki mun rävähtävän katseeni, joka nauliintui pään kääntämisen myötä seuraavaan esteeseen. Sipsin laukka tuntui töksähtelevältä, koska mä en saanut omaa istuntaani kuntoon, mutta laukanvaihdon jälkeen jokin tuntui loksahtavan paikoilleen.

"Se oli parempi. Huolehdi, että laukka pysyy aktiivisena myös esteen jälkeen", Rosengård kommentoi, kun mä sain omasta mielestänikin napakammat, suoremmat ja kaikin puolin paremmat hypyt innarille. Sipsikin alkoi tuntua tutummalta, kun sain karistettua flegmaattisen vaihteen pois ja annettua tammalle sen ansaitseman vapauden liikkua sen sijaan, että olisin vaikeuttanut sen etenemistä vastaan pyristelevällä istunnalla.

Valmennuksesta mulle jäi käteen pieni ripaus tyytyväisyyttä viimeisistä hypyistä, aika monta harjoitusideaa omiin treeneihin ja ulko-ohja, jonka taian löytäminen ja sen välittömän vaikutuksen havaitseminen oli saanut herra Rosengårdin suupielet nytkähtämään myötätuntoisen huvittuneesti. Onneksi mä en ollut maininnut sille tulevista kisoista, joihin valmistautumisen avuksi mun olisi ehkä valjastettava lisävoimia.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1922

http://jinnila.altervista.org/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sipsin päiväkirja Empty Vs: Sipsin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa