Kellonaika on nyt 14.08.20 16:10

16 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Kausi huipentuu
24. marraskuuta 2019
#fallfeeling

Viimaa, harmaata, lehdettömiä puita. Laahustan loimitetun Grannin kanssa laajaa kehää suihkulähteen ympärillä ja odotan. Hetkenä minä hyvänsä luokka saadaan päätökseen ja tulokset varmistuvat. Granni on tehnyt upeaa työtä kaikissa osakokeissa, mutta silti mulle tulee yllätyksenä, miltä Vernerin sanat kuulostavat, kun se harppoo ankean hämärän poikki meidän luokse pitkänä ja raamikkaana. Se näyttää hyväntuuliselta.

”Pitää valmistautua palkintojenjakoon. Se mokoma voitti luokkansa”, syvä ääni muovautuu synninpäästöksi. Mä en ehkä olekaan tehnyt väärin ehdottaessani tätä. Mun hevonen ei ehkä olekaan uupunut, sairas tai jumissa. Se ei ehkä sittenkään ole menettänyt kaikkea motivaatiotaan liian kilpailutuksen seurauksena – ehkä sitä ei ole kilpailutettu liikaa.

”Niinkö?” mä varmistan vähän järkyttyneenä. ”Voitti. Mutta tehän vain kokeilitte.”

Verneriä hymyilyttää, naurattaakin vähän. Se taputtaa mua jokseenkin veljellisesti olalle (kuvittelisin, sillä oikealla veljelläni ei ole tapana tehdä niin) ja hörähtää pienesti.

”Niin kokeiltiin. Todettiin toimivaksi yhdistelmäksi. Mitä sä puhuitkaan siitä, ettet mitenkään voi ajatella starttaavasi kenttäkisoissa, koska hevonen ei pysy kouluaidoissa ja, mitä, lähtee käsistä maastoesteillä?” Verneri muistuttaa mua mun omasta arkuudestani ja melkein näytän sille kieltä.

”Jotain semmoista, joo”, jupisen.
”No, olit väärässä”, Verneri hymähtää ja ojentaa mun pideltäväkseni loimen, jolla Grannia on pidetty kuivana ja lämpimänä tätä hetkeä odotellessa.
”Niin kai”, myönnän.
”Sulla ei ole enää mitään syytä olla kokeilematta itsekin. Pistetään treenit käyntiin, kun palailet sorvin ääreen”, Verneri virnistää.

Siihen mun tekisi mieli sanoa, että nyt se on itse väärässä. Tietysti mulla on syy olla kilpailematta itse Grannilla kenttää: kasvojeni säilyttäminen. Nyt Verneri on ammattilaisen elkein osoittanut kaikille, että mun hevoseni on ihan valmis leikittelemään helpossa luokassa aina ruusukkeille saakka. Eipä tee mieli mennä itse mokailemaan perässä! Mutta tietenkään mä en sano mitään, kohautan vaan valju hymy huulillani olkiani.

Maneesin katsomossa ylpeys hiipii muhun. Mä melkein hätkähdän tunteen läsnäoloa. Sujautan käteni vieressä istuvan Rasmuksen käteen ja se vastaa suikkaamalla nopean suukon mun poskelle. Se ei vaikuta olevan kovin pahoillaan siitä, ettei sen ja Branin huikea nousu kahdessa vikassa osakokeessa siivittänyt niitä aivan palkintojenjakoon asti.

Mä huomaan hymyileväni, mikä on sekin vähän outoa viime viikkojen tunnetilat huomioon ottaen. Jokainen harmauden läpi puskeva hymy on ollut enemmän tai vähemmän työn takana, mutta ei tämä. Mä katselen ruusukkeen kiinnitystä hevoseni suitsiin luontevasti iloiten ja huomaan ilahtuvani siitäkin, miten söpöltä Minkan ratsu näyttää isompien hevosten keskellä.

”Hyvä Granni”, Rasmus hykertelee, kun tamma kunniakierroksella ilmaisee päätään viskellen Vernerille, että jarruttelu on nynnyjen hommaa.

Eikä Verneri sitten turhia jarruttelekaan. Rohkeasti, jos nyt ei sentään aivan rämäpäisesti, mies antaa hevosen mennä. Granni näyttää siltä, että sillä on kerrankin mielestään oikein hauskaa, ja hetken päivä on vähän vähemmän harmaa.

Topics tagged under fallfeeling on Foorumi | Auburn Estate Grannicupiv
Grannin kisakauden päätös oli kaikkea muuta kuin harmaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.11.19 19:35
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9461

Branin päiväkirja

Toiveita
24. marraskuuta 2019 #fallfeeling

”Rasmus, sinun kannattaisi pyytää joulupukilta lahjakortteja kouluvalmennuksiin, jos meinasit vielä kilpailla kenttää.”

Isabellan askel ei edes hidastunut, kun se purjehti tallikäytävällä Branin karsinan ohi, ja mä en tiedä kuvittelinko vain vai kaikuiko sen päättäväinen ääni tallissa saavuttaen jokaisen paikallaolijan korvat. Mun omat korvat ainakin punehtuivat, ja mä kykin vähän vaadittua pidempään Branin jaloissa kiinnittämässä sen kylmäyssuojia, ennen kuin kehtasin nousta. Sen tehtyäni havaitsin Penna Vaanilan seisomassa ovenraossa ja ilmoittamassa: ”Jos olisin sinä, pyytäisin myös jonkun kouluratsastajan työstämään sitä välillä sileällä.”

Penna mittaili katseellaan loimeen käärittyä Brania ja jatkoi sitten: ”Se saisi liikkua merkittävästi elastisemmin.”

”Mm”, mä vastasin. ”Joo.”

”Muista antaa sille riittävästi B-vitamiinia”, Penna komensi vielä ja jatkoi sitten matkaansa, ja mä mietin, että henkilökohtaisesti olin ihan tyytyväinen tämänpäiväiseen neljänteen sijaani Kalla Cupin kentän helpossa luokassa.

Vaikka tietysti molemmat, sekä Isabella että Penna, olivat oikeassa. Ilman luokattoman huonoa koulukoetta Bran olisi helposti sijoittunut, todennäköisesti tullut jopa toiseksi. Verneri Kaajapuroa ja Grannia – kyllä, tyttöystäväni Josefinan hevosta – me ei oltaisi päivitetty kuuna päivänä, mutta ne muut olisi pitänyt kyllä voittaa.

Toisaalta mä en ollut kouluratsastaja eikä Bran kouluhevonen ja mun tavoitteet oli edelleen esteradoilla, joten ehkä mä jättäisin joulupukille tänä(kin) toisenlaisen toiveen, niin kiva kuin Amandan kouluvalmennuksiin olisikin ollut päästä.

Oli ollut outoa kisata pitkästä, pitkästä aikaa kokonaiset kaksi viikonloppua vain yhden hevosen kanssa. Cavan mä olin antanut Jonathanille ratsastettavaksi vähän puolivahingossa, Sasu oli lomalla, ja Kalla Cupin luokat olivat vielä liian vaikeita Easylle. Branin suorituksessa se, että mä olin voinut panostaa yksin siihen, ei kuitenkaan ollut näkynyt. Se oli rataestekisoissa hypännyt hyvän perusradan, mutta kolannut uusinnassa kaksi estettä kokonaan. Kenttäkisojen koulukokeesta ei tarvinnut toiste puhua. Rata- ja maastoesteet Bran oli hoitanut vahvasti omalla tasollaan, vaikka maastoesteiltä oli joitain virheitä tullutkin. Ratatempoon pääseminen oli kuitenkin tuntunut pikkuorin kanssa molempina viikonloppuina harvinaisen vaikealta ja musta tuntui, että se oli loman tarpeessa.

Sellaisen Bran olikin ihan pian saamassa, sillä mä ja Lara lähdettäisiin Saksaan. Joulupukilta mä lähinnä toivoin sitä, että tamma tiinehtyisi ongelmitta ja synnyttäisi terveen varsan. Tällä hetkellä se tuntui tärkeämmältä kuin minkään maailman kisamenestys Branin kanssa.

Oli mulla joulupukille myös vielä yksi toive, ja sen mä paljastin Josefinalle, kun me pitkän päivän päätteeksi istuttiin autossa matkalla kohti kotia.

”Mä luulen että mä tarvitsen uuden hypättävän ensi kaudelle”, mä kerroin. ”Jonkun kokeneemman kuin Bran, sellaisen jolla voisi mennä ainakin loppukaudesta 140-luokkia säännöllisesti.”

Mä tuijotin tietä, mutta näin kuinka Josefina vilkaisi mua. ”Ajattelitko että omaksi?”
Mä ravistin päätäni. ”Ei mulla ole ikinä varaa, jos ajattelin entisetkin pitää. Ehkä joku toinen ylläpitodiili, tai vain kisattavaksi. En mä tiedä… Pitää jutella Hanninkin kanssa. Mutta jos tulee jotain mieleen, niin kerro.”

”Mä kerron”, Josefina lupasi, ja mä melkein kuulin miten sen aivoissa raksutti hiljalleen. Koska me molemmat tunnettiin niin paljon hevosihmisiä ja koska mulla oli pomon myötä kohtuulliset suosittelijat ja joitain kelvollisia kisatuloksiakin, mä uskoin ja toivoin, että ennen pitkää sopiva hevonen löytyisi kyllä.

Ehkä tänä vuonna joulupukki tosiaan voisi toteuttaa mun toiveeni – jos nyt ei kaikkia, niin edes osan.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 24.11.19 22:11
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 38
Luettu: 1882

Sallin päiväkirja

24.11.2019



“Naiset ensin vaikka sitten tuloslistoilla?” Stina naurahti nojaillen Sallin karsinan oveen. “Herrasmies Aro.”
Hymähdin. Niin, niinhän siinä oli jälleen kerran käynyt että olimme olleet Sallin kanssa viimeisiä tuloslistoilla.
Tietenkin se harmitti. Olisihan se ollut kiva viimeisten kisojen kunniaksi pärjätä, mutta minkäs teet jos olet aivan paska kaikessa. Sallia oli aivan turha syyttää huonosti menneistä kisoista, kyllä se syypää siellä selässä istui.

Silittelin Sallin kaulaa enkä oikein jaksanut ajatella mitään. En oikeastaan jaksanut yhtään mitään muutakaan.
Hermojani oli pitkin viikonloppua repinyt niin äiti kuin Avakin, joista jälkimmäinen kuitenkin oli ollut suureksi avuksi eikä - yllättävää kyllä - niin paljoa aukonut päätään kuin normaalisti. Hetkittäin hän oli jopa osannut käyttäytyä niin kuin kuuluikin.
Äiti taas… Noh, oli ollut äiti. Tietenkään hän ei ollut malttanut odottaa torstai-iltaan tuloaan vaan oli ilmestynyt oven taa jo keskiviikkona. Minun oli tehnyt mieli lähettää hänet kotiinsa jo perjantaina, sillä ei hänen apuaan enää koulukokeiden jälkeen tarvittu. Mutta en halunnut pahoittaa hänen mieltään ja tietenkin Sofian täytyi saada olla myös isoäitinsä kanssa. Mikä toki oli tarkoittanut sitä, että he olivat olleet minun luonani iltaisin vaikka oli ollut Heidin viikonloppu.

Olisin vain halunnut olla yksin omassa rauhassa, mutta ei niin ei. Itsenäisyyspäivän viikonlopulle suunnittelemani rauhallinen kotiviikonloppu ei myöskään onnistunut, sillä Heidi oli lähdössä Saksaan, joten Sofia tulisi minun luo. Minun oli kieltämättä tehnyt mieli kieltäytyä ottamasta tyttöä luokseni, koska sekin olisi ollut oikeasti Heidin viikonloppu. Olimmehan me myös sopineet joustavamme tarpeen vaatiessa, joten riidan haastamisen sijaan olin suostunut siihen, että Sofia olisi minun luonani kaksi viikonloppua putkeen. Kunhan Heidi nyt vain muistaisi, että jouston pitäisi toimia molempiin suuntiin.
Toisaalta, en minä keksinyt mitään sellaista menoa, mikä menisi Sofian edelle. Koska mitään sellaista ei ollut.
Sitä paitsi, tytön seurassa ei ehtinyt vaipumaan siihen synkkyyteen, mikä tuntui viime aikoina ottaneen vallan minun ajatuksista. En vain jaksanut. Mitään.


Kai sitä vallitsevaa mielialaa voisi syyttää huonosti menneistä kisoista? Hyvä että jaksoin aamuisin sängystä nousta ylös niin ei voinut olettaa, että jaksaisin satulassakaan skarppina olla. Tuntui kuin pelkästään hengittäminenkin oli yhtä taistelua.
Sen oli pakko olla tämä vuodenaika. Koska minulla oli edelleen kaikki ihan hyvin.

Mutta mitäs sitten syyttäisin, kun mieliala toivon mukaan nousisi sieltä pohjamudista ja kisat edelleen menisivät päin persettä? Koska niinhän ne menivät aina. Olin sitten hyvällä tuulella tai en.
Se jää nähtäväksi, sillä Sallin kanssa en enää kisaisi pitkään aikaan.

“Ei ole herkkuja nyt”, huokaisin tammalle, joka hamusi turvallaan takin taskun vetoketjua.
Olisinhan minä voinut heittää vitsiksi koko viikonlopun ja kertoa kaikille, kuinka olimme kuitenkin olleet neljänsiä Sallin kanssa. Ruusukkeen arvoinen sijoitus, siis mikäli siinä luokassa ei olisi ollut vain neljä osallistujaa.

Kiedoin käteni Sallin kaulan ympärille ja halasin tammaa pitkään. Entä jos ilmottaisin Oskarille, että tamma jäisi sittenkin tänne ja varsa tulisi sitten vieroituksen jälkeen Tampereelle?
Inka saisi jäädä kilpailemaan Oskarin kanssa, sillä mies näytti osaavan sen homman paremmin kuin minä. Kuten kaikki muutkin.

“Kaikki ok?” Stina kysyi varovaisesti. Olin jo ihan unohtanut, että hän oli siinä.
“Juu, kaikki ihan hyvin…” murahdin ja taioin kasvoille sen oikeita tunteita piilottelevan hymyn, joka tuntui viime aikoina olleen huulilla ihan liikaa.
Katsoin Stinaa, joka tuijotti minua takaisin aavistuksen epäilevän näköisenä.
“Kuule, lähdetäänkö katsastamaan se Krouvi? Näytät siltä, että olisit kaljan tarpeessa”, nainen ehdotti, mutta jouduin kieltäytymään tarjouksesta. Minulla olisi huomenna töitä ja äitikin oli aikonut kehitellä jotain tekemistä illaksi.
“Joku toinen kerta”, huokaisin. Kalja kyllä todellakin olisi ollut poikaa siinä tilanteessa, mutta parempi jättää alkoholilla leikkimiset välistä siinä mielentilassa.
Sitä kun sen korkin aukaisisi, ei se välttämättä menisi enää kiinni niin helposti.

Topics tagged under fallfeeling on Foorumi | Auburn Estate Jshali

kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 24.11.19 17:18
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sallin päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 1709

Tallipäiväkirja 2017-19

23.11.2019
kirjoitettu yhdessä Sarahin kanssa

#fallfeeling

Anton vilkuili niin osallistujalistoja, kelloa kuin kanslian oveakin. Hän oli koko aamun hoitanut paperihommia siellä istuessaan ja odottanut josko hänen "parinsa" mahtaisi saapua paikalle jossain vaiheessa, sillä ei todellakaan halunnut hoitaa kuuluttajanhommia itse.

Anton oli jo melkein soittamassa Sarahille kysyäkseen, missä ihmeessä tämä kuppasi, kun kanslian ovi kävi ja brunette pyyhälsi sisään.
"Olet myöhässä", mies totesi yrittäen kuulostaa loukkaantuneelta, mutta kasvoille hiipivä hymy varmasti pilasi sen vaikutelman.
Anton taputti vieressään olevan tuolin istuinosaa, otti hörpyn vesipullostaan ja mietti, mitäköhän tästäkin päivästä tulisi.
"Tai sitten sä olit vain liian ajoissa?" Sarah vastasi virnistäen ja liukui istumaan Antonin viereen. Ajantaju oli mahdollisesti kadonnut hetkeksi, kun nainen oli jäänyt suustaan kiinni Ellien kanssa.
"Kuulutatko vai hoidatko paperit?" Kysymystä seurasi tuijotus, jonka aikana Sarah yritti tasata hengityksensä ja tutki millä tuulella Seljavaara oli sinä päivänä.
"Paperit", Anton ilmoitti vastaten Sarahin tuijotukseen. Niin he olivat aina Aliisankin kanssa tehneet: Huru hoiti puhumiset ja Anton paperit.
Mies kyllä muisti miten perseelleen edellinen kuuluttaja/kanslisti-päivä oli mennyt Aliisan kanssa. Ja muisti myös elävästi sen illan, kun he olivat Sarahin kanssa…

Anton yskähti epämääräisesti ja siirsi sitten katseensa lähtölistoihin. Olivathan he Sarahin kanssa olleet tekemisissä sen illan jälkeenkin useampaan otteeseen, joten eihän tässä mitään ihmeellistä pitäisi olla. Ollutta ja mennyttä…
"Ensimmäinen luokka alkaa ihan kohta", mies mutisi.
"Onhan tässä nyt aikaa, ruhtinaalliset kolme minuuttia", Sarah vastasi ja yritti vältellä ajatuksiaan, jotka pyrkivät palaamaan ajassa taaksepäin siihen iltaan, joka oli kieltämättä tullut kyllä tarpeen.

Sisääntulon aiheuttama reippaus valui sormenpäistä lähes veden lailla ja tilalle tuli varsin kiusalliselta vaikuttava hiljaisuus. Sarah tuijotti hetken kentälle, jossa porukka alkoi olla viittä vaille valmiit tositoimiin.

Alkukuulutuksen jälkeen Sarah lähetti ensimmäisen ratsukon matkaan ja katsahti sitten hiljaisuuden keskellä Antonia uudelleen.
"Mitä sulle kuuluu?"
"Sitä samaa kuin aina ennenkin", mies kohautteli harteitaan. "Eli ei mitään kummempaa."
Tylsä oli vastaus, mutta niin oli miehen elämäkin. Ei mitään kummempaa tapahtunut millään saralla.
"Sä oot varmaan lähdössä sinne Saksaan?" Anton kysyi sen sijaan, että olisi heittänyt kuulumiskysymyksen takaisin Sarahille. Vaikka hän itse olikin keskittynyt esteisiin, oli mies kuitenkin perillä Dressage Masterseista, sillä tallin kouluratsastajat eivät muusta tuntuneet puhuvankaan. Nainen kohotteli kulmiaaan yllättyneenä.

"Joo. Aliisakin lähtee, kuulemma Robertin kisahoitajaksi", Sarah vastasi muistaen sen yhden puheripulin, jonka kuuntelijana oli Märtan kanssa saanut olla.
"29 tunnin merimatka Helsingistä Saksaan", nainen lisäsi ja kuulutti seuraavan ratsukon radalle. Siinä olisi kokemusta kerrakseen, nainen vain toivoi, että Effi matkustaisi hyvin pitkän matkan.
"Kuulostaa… Kivalta", Anton murahti ja tunsi jonkinlaisen typerän mustasukkaisuuden piston sisällään. Vai että Aliisakin lähtisi Robertin avuksi. Eihän hänellä ollut mitään syytä tuntea niin. He olivat eronneet ajat sitten ja sitä paitsi, Robert ei ainakaan miehen luulojen mukaan pitänyt edes naisista.
Anton kallisti aavistuksen päätään ja katseli Sarahia. Tiesiköhän latina asiasta? Siis siitä, että saattoi olla aivan turhaa yrittää liehitellä Robertia.

"Eikö vaan?" Sarah vastasi ja pureskeli mietteliäänä alahuultaan. Robert ei ollut halunnut lähteä hänen kanssaan Rovaniemelle kisoihin ihan asiallisen syyn vuoksi, mutta ensi kuussa he olisivat samassa rekassa kaksi vuorokautta suuntaansa. Tietysti paikalla olisi muitakin, Ellie pitäisi varmasti huolen siitä, että ajatukset pysyisivät kurissa. Ehkä.
"Mites sun ja Aliisan välit nykyään?" Sarah toivoi, ettei ollut yhden yön seikkailullaan aiheuttanut kitkaa kaksikon väleihin. Vaikka nainen kyllä epäili, tuskin Anton olisi niin tyhmä, että menisi mainostamaan yöstä, jonka merkitys oli ainakin Sarahille ollut puhtaasti fyysinen.
Ehkä Aliisakin olisi sanonut jotain puheripulissaan, jos olisi tiennyt?
"En tiedä. Tai siis, ollaan kyllä väleissä, mut… Niin. Siinäpä se", Anton huokaisi ennen kuin he keskittyivät hetkeksi vastuutehtäviinsä.

"No, mitenkäs sun mieshommat?" blondi uteli. Hänestä oli jotenkin huvittavaa keskustella entisistä sun muista säädöistä entisen yhden illan säädön kanssa.
Mutta toisaalta siitä kai saattoi myös olettaa, että heidän välinsä olivat ihan normaalit siitä pienestä lipsahduksesta huolimatta.

"Sekaavat", Sarah naurahti, vaikka kyseinen sana kyllä kuvaili varsin hyvin sen hetkistä tilannetta.
"Ainakin Thomas muutti veljensä kanssa samaan aikaan pois mun nurkista, niin ei tarvitse enää vältellä kotona olemista", nainen lisäsi virnistäen vilkaistessaan Antonia. Siinä oli ollut myös yksi hyvin painava syy heidän hairahdukselleen.
Mies tuhahti huvittuneena. Ei hän ainakaan olisi majottanut yhtäkään exää (tai tämän veljeä) nurkkiinsa, vaikka mikä olisi tullut.
"Ja Robert… no, se on ihan yhtä mysteeri, mitä ennenkin", Sarah mumahti puolivahingossa ääneen ennen seuraavan ratsukon kuuluttamista. Mikestä hän ei halunnut edes puhua, se seikkailu oli pysynyt heidän kahden välillä samalla tavalla, kuin Antoninkin kanssa.

Blondi kurtisteli kulmiaan Sarahin mainittua Robertin. Ei hän ihan tarkkaan muistanut, mitä nainen oli kyseisestä miehestä puhunut, mutta jotain kyllä ja oli pistänyt merkille myös halloween-juhlissa, kuinka Sarah oli Robertin läheisyydessä viihtynyt erittäin paljon.
"Mmniiin… Tuota.. Kai sä tiedät, että se seurustelee?" Anton meni sitten kuitenki möläyttämään, vaikka oli itselleen luvannut ettei asiaan sotkeentuisi millään tavalla.
"Tai no, en mä tiedä seurusteleeko enää. Silloin sun synttäreiden aikaan ainakin oli Aleksanterin kanssa", mies yritti paikkailla sanomisiaan, mikä oli ihan yhtä kannattavaa kuin ripulin parantaminen piereskelyllä.
"Kai ne eronneet sitte ovat ku Robert kerran muutti Aliisan luo eikä Aleksanterin."

Sarah tunsi kivuliaan muljahduksen mahanpohjassaan, Anton olisi ihan yhtä hyvin voinut lyödä häntä nyrkillä alavatsaan. Seurustelee - synttäreiden aikaan - Aleksanteri. Katse tuijotti tyhjyyteen, johonkin maneesissa olevien esteiden sekaan, eikä nainen saanut yhdestäkään mielessään myllertävästä ajatuksesta kiinni.
Miksi Anton oli sanonut niin? Tiesikö se? Halusiko se vain saada hämmennystä aikaan? Ei Anton ollut sellainen ihminen, hehän olivat kavereita, eikö? Robert ja Allu?
Veri tuntui pakenevan kaikista tärkeistä elimistä, kun Sarah tajusi sen. Jos Anton puhui totta, hän oli maannut Robertin kanssa silloin, kun toinen oli ollut parisuhteessa.

Oliko hän taas tietämättään joutunut tilanteeseen, jossa oli toinen nainen?

Sarahin ääni värisi, kun nainen kuulutti seuraavan ratsukon hieman jälkijunassa.
"Mistä sä tollasta keksit?" nainen lopulta kysyi, kun oli saanut hallittua suurimman kuohunnan sisällään. Tietysti siellä myrskysi edelleen, valtavasti, mutta Sarah sai pidettyä puristavan tunteen kurkussaan, ei päästänyt sitä ulos asti.
Anton irvisteli sisäisesti ja liikahteli vaivaantuneena tuolillaan. Hän ei kohta astuisi enää jalallakaan siihen kuuluttajakopperoon, koska tuntui menevän aina vtuiksi.
"Aleksanteri itse sanoi niin", hän vastasi lopulta.
"Mutta eihän ne tosiaan välttämättä enää ole yhdessä. Ja voihan Robert pitää niin naisista kuin miehistäkin, mutta niih. Sori. Aattelin et sun olis ehkä hyvä tietää… Tai siis niin… Ettet nyt vaa kuvittelis liikoja tai jotain", mies sopotti nopeasti ja moitti itseään siitä, että oli ylipäätänsä mennyt suunsa avaamaan.

Sarahin epäilevä kanta mureni kuitenkin jokaisen sanan myötä lisää. Kevyen vaivaantunut tunnelma synkkeni valtavalla vauhdilla kiusalliseen hiljaisuuteen.
"No kiva tietää", nainen totesi lopulta varsin värittömällä äänellä. Voi paska.
"Tai olisi ollut ehkä kivempi tietää jo sillon mun synttäreinä, mutta no..."

Senkö takia Robert oli niin vaikeana? Koska hän oli onnistunut vastavuoroisesti pilaamaan miehen parisuhteen. Sarah ei tajunnut miksei toinen ollut kertonut, ihan yhtä lailla, kun hän oli itse kertonut. Tietysti oli olemassa vaihtoehto, ihmiset, kun olivat niin kovin luotettavia, että Allu oli valehdellut.
Mutta miksi se olisi valehdellut jostakin sellaisesta asiasta?
Sarah tunsi miten kynnet upposivat hieman liian syvälle kämmenen ihoon ja irvisti hieman. Punaiset jäljet jäivät näkyville vielä silloinkin, kun nainen laski kätensä kämmen alaspäin pöydälle.

Anton ei ollut se kaikkein fiksuin kaveri maailmassa, mutta kyllä hän välillä osasi yhdistellä palasia päässään.
"Ette kai te sun synttäreillä sitte…" mies kysyi ja liikutteli etusormeaan toisen käden etusormella ja peukalolla muodostamassa ympyrässä.
Pitkä huokaisu pääsi mieheltä ja hän pudisteli päätään pieni, epätoivoinen hymy kasvoillaan. Mikäs hän oli moralisoimaan, koska ei itselläkään joskus nuoruudessa housut jalassa pysyneet toisten naisten seurassa omasta seurustelusuhteesta huolimatta.

"Yäk, Anton, hyi", Sarah älähti ja värähti kuin pudistaakseen miehen antamat mielikuvat mielestään. Se oli kuitenkin toiminut, vähän, mutta kuitenkin, sillä naisen suupieli taipui lyhyeksi aikaa pieneen hymyntapaiseen.
"Mutta kyllä, tässä kun nyt kerrotaan kaikki elämän kivat pikku virheet, niin silloinpa hyvinkin. Mutta kuten ehkä arvasit, mulla ei ollut pienintäkään aavistusta, että Robert olisi…varattu. Vielä vähemmän, että se olisi Allun kanssa", Sarah huokaisi syvään ja upotti kasvonsa käsiinsä.
Voi perseen perse.

"Hyi Sarah, tuhma!" Anton tyrskähti. Kyllä hän tiesi miten tuhma hänen vieressään istuva nainen osasi olla, toki vain yhden kerran perusteella.
"Mut ei se sun vikas ole. Tuskin sä aseella uhaten Robertin sänkyys pakotit? Ethän? Sitä paitsi sattuuhan noita paremmissakin piireissä", mies totesi sitten, kun oli hetken muistellut heidän kahden yhteistä hetkeään. "Ei oo maailmanloppu."

"Se kyllä...käytännössä katsoen...aloitti. Ehkä", Sarah muisteli tuntien punan leviävän kasvoilleen. Tuntui jollakin tapaa likaiselta edes muistella sitä iltaa, mutta pahinta oli edelleen se, että hän ei katunut tapahtumaa kaikesta huolimatta. Kuuluiko hänen katua?
"Mun pitää ehkä kysyä Robertilta suoraan ennen, kun tuomitsen sen ihan lopullisesti. Tai se jotenkin ehkä olisi kypsä tapa lähestyä tätä tilannetta? Viimeksi, kun kuulin, että mua oli käytetty samalla tapaa hyväksi, melkein kuristin sen miehen. Silloinkin kyllä annoin sen miehen kertoa oman puolensa asioista, eikä se ollut yhtään niin...tärkeä tyyppi."

Sarah lannistui entisestään sanojen vain pulputessa lähes merkityksettöminä ulos hänestä. Ei hän halunnut jakaa sitä Antonille, ei oikeasti halunnut kertoa asiasta kenellekään. Thomas oli tiennyt ja se oli riittänyt. Jos hän menisi kertomaan tästä Thomakselle, tai mies kuulisi jostakin muualta, Sarah epäili, että Robert ei selviäisi pelkällä kevyellä kuristusotteella.
"Voitko...olla kertomatta tästä kenellekään? Thomas. Se ehkä tappaa Robertin, jos se kuulee", nainen peitti suunsa kädellään, vaikkei epäillytkään sanojaan hetkeäkään. Jos mies oli jättänyt kihlattunsa ja muuttanut takaisin Suomeen hänen vuokseen, jo valmiiksi kiilan asettanut Robert ei olisi saamassa kovinkaan kaunista käsittelyä toiselta.

Anton esitti vetävänsä kuvitteellisen vetoketjun huuliensa yli ja taputti sitten lohduttavasti naista olkapäälle. Ei hänelläkään täysin lämpimät ajatukset sillä hetkellä Robertia kohtaan ollut, mutta ei sen enempää kuvioon sotkeentuisi. Saisi Robert itse nousta ylös kaivamastaan kuopasta… Vai ketun kolosta? Anton tyrskähti aavistuksen. Hiton Viivi ja sen kettupuheet.

Sarahia melkein nauratti miten tragikoomista oli keskustella sellaisesta aiheesta samalla, kun heidän piti kuulutella ratsukoita, jotka yrittivät tavoitella suorituksellaan virheetöntä, mahdollisimman nopeaa ratasuoritusta.
"Niin, ehkä teidän on parempi jutella ihan kahden kesken asiasta", Anton tokaisi lopulta, nojautui tuolin selkämystä vasten ja mietti, kuinka kuitenkin ehkä haluaisi olla kärpäsenä katossa silloin, kun Sarah ja Robert asiasta keskustelisivat. Mutta eipä se hänelle kuulunut. Ehkä Sarah kertoisi lopputuloksen hänellekin sitten joskus.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 24.11.19 12:04
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2017-19
Vastaukset: 60
Luettu: 4459

Rillan päiväkirja

17.11.2019  |  K u k a   k a s v a a

Viimeinen osakilpailu oli nurkan takana ja katkonainen syksy pian taputeltu. Etsin Amandan käsiini ja pyydän hevosta. Nainen näyttää siltä kuin olisi odottanut tätä. Iäisyyden (”vihdoin sinä idiootti päätit alkaa tavoitella jotakin”). Toteaa, että Rilla Cup-osakilpailuun.

”Jos se näyttää miltään niin harkitaan Saksaa. Rilla tai Mina, tai molemmat. ”
”Ootko tosissas?”, puuskahdan epäuskoisena.

Silmien siristys riittää vastaukseksi.


***

"Coco on valmis! Meen korjaamaan sen Lillarillan letin."

Nostan peukkua ja nykäisen saappaan jalkaan. Tytär, tytär, äiti, äiti. Olisin toivonut välissä Rillan. Siitä olisi saanut aallonpituuden lempeyttä, jos Coco olisi tuhmalla tuulella. Vilkaisen tummaa tammaani, joka vaikuttaa kuitenkin iloisen touhukkaalta, ei kovin draamailevalta.

Verkka on kiva, letkeän reipas. Cocon selkä on ollut koko kuluvan viikon hyvä. Toivon niin paljon, että kaikkien kurjuuksien jälkeen alkaisi jotakin viimein versoa ikiroutaiselta tuntuvasta tantereesta. Helppo A:n rata on ihan kiva, ei parhaimpiamme. Universumille kuitenkin kiitos ihan kivasta, jos se olisi laonnut siitä väärään suuntaan olisi pahoinvoinnin vyöry ollut valtavampi. Aina sen piti tulla, kilpailujännityksen. Erityisesti kun edessä oli jotakin rutiineista poikkeavaa, eli kauhistus sentään, eri luokat kuin mitä olimme tahkonneet kohta kokonaisen vuoden.

"Maa kutsuu Mustamaata. Darling, mä otan Cocon, sä haet Rillan", Krister ojentaa ja nappaa tammani ohjat.

Verkka on taas kiva. Rilla on pieni pakkaus täydellisyyttä. Tamma pörisee, mutta se on kokeneen kilparatsun varmaa vireyttä: jessjess, nyt tanssitaan läpi pari kouluohjelmaa. Pieni arabinsukuinen polkaisee tosipaikan tullen sopivasti showta käyntiin. Krister liehuu tapansa mukaan ajatuksia lukevana enkelinä kaiken keskellä. Hakee ja tuo oikean tamman, äidin tai tyttären. Juottaa, kannustaa, korjaa korvan takaa pudonneen hiuskiehkuran ja tietää aina mihin olen jättänyt hanskani.

Vaativa B. Coco kokoaa hyvin, Rilla vielä paremmin. Sulkutaivutus on Rillan kanssa helppo, Cocon kanssa vaikea. Laukkasiirtymät Cocon kanssa yllättävän tarkkoja, Rillan kanssa meinaan kompuroida yhden. Suoritukset sulautuvat toisiinsa, tunnistan molemmissa tammoissa palan toisesta. Jäämme ulos sijoilta, mutta huokaisen kuitenkin helpotuksesta: suoriuduttu Cocon kanssa ensimmäisestä Vaativasta B:stä.

"Sä jännität liikaa. Sä osaat paremmin", Krister toteaa ykskantaan. Milloin siitä oli tullut noin suorapuheinen totuuden torvi?
"Hae lasi vettä ja hengitä."

Haen kupin kahvia ja törmään Amandaa.
"Latteaa Mustamaa. Ryhdistäydy tai voit unohtaa Saksan."
Katson Amandaa, ehkä pistävämmin kuin piti, humautan kahvinrippeet polttoaineeksi ja sisuunnun. Se tosin oli totta, latteus. Konemainen suorittaminen kun jännitys otti ohjat.

"Valmis?", Krister varmistaa ja roikkuu jalustimessa.
"Joo, kiitos."

Se ei ollut enää kiva. Se oli ihana. Rilla toimii ajatukseni jatkeena, keveästi ja herkästi. Palkintojenjaossa en voi olla olematta ylimääräisen riemukas siitä, että jätimme taaksemme myös Innan ja Capun.

"Säkenöivää! Noin se tehdään. Sä oot oikeesti kehittyny."

Minä? Niin olinkin. Ei tämä ollut nuoren ratsuni päivä vaan minun sadonkorjuuni. Minä ratsastin ensimmäisen Vaativan A:ni, eikä se ollut vain suoriutumista vaan taitoa. Muiskautan suukon Rillan poskelle. Siinä hetkessä olin varma, että tyttärestään kasvaisi varmasti äitinsä veroinen. Minun luotsissani, ja saisin senkin kasvun vielä korjata omaan taskuun. Se tuli aina aaltoillen, kilpailuvietin synnyttämä adrenaliini, ja nyt se oli taas täällä ja Saksa oli lähempänä kuin viikko sitten.

Sama teksti myös Cocon päiväkirjassa.

Topics tagged under fallfeeling on Foorumi | Auburn Estate _full

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 22.11.19 15:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rillan päiväkirja
Vastaukset: 32
Luettu: 2025

Cocon päiväkirja

17.11.2019  |  K u k a   k a s v a a

Viimeinen osakilpailu oli nurkan takana ja katkonainen syksy pian taputeltu. Etsin Amandan käsiini ja pyydän hevosta. Nainen näyttää siltä kuin olisi odottanut tätä. Iäisyyden (”vihdoin sinä idiootti päätit alkaa tavoitella jotakin”). Toteaa, että Rilla Cup-osakilpailuun.

”Jos se näyttää miltään niin harkitaan Saksaa. Rilla tai Mina, tai molemmat. ”
”Ootko tosissas?”, puuskahdan epäuskoisena.

Silmien siristys riittää vastaukseksi.


***

"Coco on valmis! Meen korjaamaan sen Lillarillan letin."

Nostan peukkua ja nykäisen saappaan jalkaan. Tytär, tytär, äiti, äiti. Olisin toivonut välissä Rillan. Siitä olisi saanut aallonpituuden lempeyttä, jos Coco olisi tuhmalla tuulella. Vilkaisen tummaa tammaani, joka vaikuttaa kuitenkin iloisen touhukkaalta, ei kovin draamailevalta.

Verkka on kiva, letkeän reipas. Cocon selkä on ollut koko kuluvan viikon hyvä. Toivon niin paljon, että kaikkien kurjuuksien jälkeen alkaisi jotakin viimein versoa ikiroutaiselta tuntuvasta tantereesta. Helppo A:n rata on ihan kiva, ei parhaimpiamme. Universumille kuitenkin kiitos ihan kivasta, jos se olisi laonnut siitä väärään suuntaan olisi pahoinvoinnin vyöry ollut valtavampi. Aina sen piti tulla, kilpailujännityksen. Erityisesti kun edessä oli jotakin rutiineista poikkeavaa, eli kauhistus sentään, eri luokat kuin mitä olimme tahkonneet kohta kokonaisen vuoden.

"Maa kutsuu Mustamaata. Darling, mä otan Cocon, sä haet Rillan", Krister ojentaa ja nappaa tammani ohjat.

Verkka on taas kiva. Rilla on pieni pakkaus täydellisyyttä. Tamma pörisee, mutta se on kokeneen kilparatsun varmaa vireyttä: jessjess, nyt tanssitaan läpi pari kouluohjelmaa. Pieni arabinsukuinen polkaisee tosipaikan tullen sopivasti showta käyntiin. Krister liehuu tapansa mukaan ajatuksia lukevana enkelinä kaiken keskellä. Hakee ja tuo oikean tamman, äidin tai tyttären. Juottaa, kannustaa, korjaa korvan takaa pudonneen hiuskiehkuran ja tietää aina mihin olen jättänyt hanskani.

Vaativa B. Coco kokoaa hyvin, Rilla vielä paremmin. Sulkutaivutus on Rillan kanssa helppo, Cocon kanssa vaikea. Laukkasiirtymät Cocon kanssa yllättävän tarkkoja, Rillan kanssa meinaan kompuroida yhden. Suoritukset sulautuvat toisiinsa, tunnistan molemmissa tammoissa palan toisesta. Jäämme ulos sijoilta, mutta huokaisen kuitenkin helpotuksesta: suoriuduttu Cocon kanssa ensimmäisestä Vaativasta B:stä.

"Sä jännität liikaa. Sä osaat paremmin", Krister toteaa ykskantaan. Milloin siitä oli tullut noin suorapuheinen totuuden torvi?
"Hae lasi vettä ja hengitä."

Haen kupin kahvia ja törmään Amandaa.
"Latteaa Mustamaa. Ryhdistäydy tai voit unohtaa Saksan."
Katson Amandaa, ehkä pistävämmin kuin piti, humautan kahvinrippeet polttoaineeksi ja sisuunnun. Se tosin oli totta, latteus. Konemainen suorittaminen kun jännitys otti ohjat.

"Valmis?", Krister varmistaa ja roikkuu jalustimessa.
"Joo, kiitos."

Se ei ollut enää kiva. Se oli ihana. Rilla toimii ajatukseni jatkeena, keveästi ja herkästi. Palkintojenjaossa en voi olla olematta ylimääräisen riemukas siitä, että jätimme taaksemme myös Innan ja Capun.

"Säkenöivää! Noin se tehdään. Sä oot oikeesti kehittyny."

Minä? Niin olinkin. Ei tämä ollut nuoren ratsuni päivä vaan minun sadonkorjuuni. Minä ratsastin ensimmäisen Vaativan A:ni, eikä se ollut vain suoriutumista vaan taitoa. Muiskautan suukon Rillan poskelle. Siinä hetkessä olin varma, että tyttärestään kasvaisi varmasti äitinsä veroinen. Minun luotsissani, ja saisin senkin kasvun vielä korjata omaan taskuun. Se tuli aina aaltoillen, kilpailuvietin synnyttämä adrenaliini, ja nyt se oli taas täällä ja Saksa oli lähempänä kuin viikko sitten.

Sama teksti myös Rillan päiväkirjassa.

Topics tagged under fallfeeling on Foorumi | Auburn Estate _full

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 22.11.19 15:11
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3269

Vilan päiväkirja

16.11.2019
#fallfeeling

Olin nukkua onneni (?) ohi tänä aamuna. Herätyskello oli kyllä urhoollisesti yrittänyt minua herätellä, mutta olin painellut torkkua ihan urakalla ja kun sitten vihdoin havahduin kunnolla hereille, tajusin että nyt oli kiire.
En edes aamukahveja ehtinyt juomaan, joten tatti otsassani lähdin ajelemaan Auburniin silmäpussit maata hipoen ja tukka pystyssä. Saattttana.

Vilan karsinalla minua  vastassa oli tamman kisahoitajaksi ilmottautunut Viivi, mikä ei todellakaan nostattanut mielialaani. Päinvastoin. Eikä auttanut urputtaa vastaan kuinka pystyisin kyllä Vilasta itsekin huolehtimaan ilman tytön apua.
"En löydä sen suojia", tyttö ilmoitti heti ensimmäiseksi.
"Siellä ne on missä pitääkin", puuskahdin ärsyyntyneenä. Tämäkin vielä.
"Ei ole! Katsoin jo. En ole sokea", Viivi sanoi kipakasti. Pyörittelin silmiäni ja rynnin sitten varustehuoneeseen etsimään Vilan kadonneita kisasuojia. Ei mulla ollut aikaa tällaiseen ylimääräiseen säätämiseen! Minun pitäis lähteä ihan just kohta verryttelemään Sallin kanssa.

Ihan piti ääneen noitua, kun perkkasin varustehuonetta ylösalaisin ja löysin ne perhanan suojat sitten yhden satulahuovan alta. Mitä ne siellä teki? Ihan varmasti olin laittanut ne oikeaan paikkaan... No, ei ehtinyt jäädä pohtimaan tätä mysteeriä. Nakkasin suojat Viivin syliin ja painelin sitten etsimään Jesseä sekä Sallia, jotka löytyivät lopulta tallipihalta haahuilemasta.
Miksei nekin ois voinu vain pysyä sellaisella paikalla, että olisin bongannut ne heti? Kaiken piti olla niin pirun vaikeaa tänään.

Vaikea oli Sallikin verryttelyssä ja teki mieli jättää noudattamatta Jessen "älä kuole"-neuvoa. Kuolisin tätä menoa vitutukseen...
Pieni helpotus kuitenkin meikäläisellekin suotiin, kun ratsastin Sallin kanssa radalta ulos virhepisteittä ja hyvällä ajalla! Toisen samanlaisen suorituksen kun vetäisin uusinnassa niin voisin haaveilla sijottautumisesta.

Säntäsin nopeasti hakemaan itselleni kupposen kahvia, sillä Vilan kanssa startattaisiin ihan viimeisinä, joten hyvin ehtisin yhden kupillisen juomaan ennen satulaan menoa. Tietysti siitä pirun kupista läiskähti puolet käsille sekä kisatakin etumukseen. Mmmmmahtavaa. Onneksi sentään oli tumma takki eikä kahvia edes lennellyt valkoisille housuille. Jos nyt jotain positiivista piti etsiä tilanteesta.
"Porsas", Jonathan virnuili ohikulkiessaan, joten näytin miehelle keskisormea herttaisesti hymyillen.

Viiviä eikä Vilaa näkynyt enää karsinalla ja aikuismaisesti saatoin hetken polkea jalalla maata, koska hitto vie. "Minun" hevonen. Vtun Viivi...
Onneksi tytön ääni kantautui jostain vähän matkan päästä ja siellähän se seistä törötti Vilan kanssa tien tukkeena selittäen jollekin kisavierailijalle kovaan ääneen, kuinka hoiti Sokkien hevosia ja sai niillä ratsastaakin niin paljon kuin vain halusi. Taisipa höpöttää jotain kartanon perimisestäkin.
"Sinulla on jotain likaa tossa", Viivi ilmoitti ja osoitti sormellaan mun rintakehää. Olisi varmaan tökännytkin minua sormellaan mikäli olisi yltänyt.
Katsahdin alas nähdäkseni kahvin jättämän tahran, jonka jälkeen vain kohautin harteitani. Olkoot.

Sitten koitti hetki, jolloin ratsastin Vilan kanssa esteradalle. Verryttelyn perusteella tammalla olisi taas vauhti päällä ja mikäli sama draivi jatkuisi radallakin, voitaisiin ehkä kenties päästä uusintakierroksellekin. Olisihan se makeaa ratsastaa uusinnassa kahdella eri hevosella. Vielä makeampaa olisi jos pääsisin molempien kanssa kolmen parhaan joukkoon!

Mutta hahah! Saahan sitä aina toivoa. Se perhanan sarja taas koitui meidän kohtaloksi. Ihan niin kuin Merikannon valmennuksessakin. Tultiin ensimmäiselle esteelle vähän vinossa sekä hutiloiden, minkä takia ei hyppyyn oikein ehditty valmistautumaan ja pudotus sieltä tuli. Ja niin tuli sarjan toisellakin esteellä.
Se siitä haaveesta päästä uusintakierrokselle Vilan sekä Sallin kanssa. Hitto että tympäisi! Ei kyllä tämän suorituksen perusteella voinut uskoa, että viime sunnuntaina oltiin voitettu...
Viivikin kehtasi narista jotain kuinka luuli olevansa voittajaratsun hoitaja, mutta annoin tytön jorinoiden sillä kertaa mennä ohi korvien.

Isabella kyllä peruisi kohta puheensa siitä, että voitaisiin Vilan kanssa alkaa treenaamaan jo 120cm korkuisia esteitä. Voisin ehkä jämähtää loppuiäkseni sinne metriin... Ilmeisesti meikäläisen rahkeet ei sen korkeammalle yllä. Hiivattilainen.

Noh, olihan mulla aina Salli, jonka kanssa päästiin uusintaan saakka. Ruunikossa tammassa oli puolensa, mutta kyllä mä silti olisin halunnut mieluummin istua Vilan selässä uudemman kerran.
Ainakin sen jälkeen, kun ratsastettiin Sallin kanssa ulos radalta neljän virhepisteen kanssa. Ei tullut mainetta ja mammonaa näistä kisoista.

"Olisi se huonomminkin voinut mennä", mutisin Vilalle, kun olin saanut höynäytettyä Viiviä ja "ryöstettyä" tamman itselleni lähteäkseni kävelemään sen kanssa tallipihan ulkopuolelle.
En tiedä mitä Vila säikähti, mutta säikähti kuitenkin ja pukkasi minua ryntäillään niin että horjahdin polulta nurmikon puolelle. Sain kuitenkin pidettyä riimunnarusta kiinni eikä tamma ampaissut omille teilleen. Olisihan se kruunannut koko päivän jos olisin kadottanut Isabellan kisahevosen.

Plörts.
Niin sanoi se mädäntynyt tatti, jonka päälle astuin. Nostelin jalkaani nähdäkseni kisakenkien pohjaan levinneen sienimäskin ja hengittelin syvään. Mikä oli virhe, sillä sienen lemu kantautui nenääni alta aikayksikön.
Siinä mä seisoin Vilan kanssa tatti otsassa ja toinen kengän pohjassa.

Ei ollut meikäläisen päivä. Luojan kiitos pääsisin Ginevran kanssa kaljalle illemmalla.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 17.11.19 20:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 98
Luettu: 4245

Effin päiväkirja

16.11.2019

"Effi enemmän eteen, hyvä, säilytä kontrolli. Huolellisempi ratsastus kulmaan, teillä on suorakulmion mallinen pohja käytettävissä, ei ovaalia."
"Tasaisempi käsi, siinä parempi, takaosa mukaan myös."
"Anna sille vähän lisää tilaa kädellä, noin, nyt laukka on jo parempi."
#näyhönvalmennus


Sarah kävi läpi mielessään torstain valmennusta samalla, kun talutteli tallitoppaloimen alle peiteltyä kimoa oria kentällä. Vargas tuntui valppaalta, mutta se oli hypännyt tänään Laurin kanssa mestaruusluokassa. Naista harmitti vain aavistuksen verran, että Ruunaalla olisi ollut tänään koulukilpailut ja hän oli töissä kuuluttajana. Järjellä ajateltuna toki muutenkin kaksi kisapäivää peräkkäin olisi ollut ehkä liikaa matkustuksen kera, mutta harmitti se silti, että hän oli sidottu kotitallille. Olihan siinäkin ollut puolensa, nähdä ystävien radat, Jonnyn hullun kiljukaulaisen Cavan kanssa ja Matildan järjettömän hienot nollaradat Zelialla ja Sipsillä. Jos joku oli ruusukkeensa ansainnut, se oli ehdottomasti Matilda. Ellien puolesta tietenkin harmitti vähän, että Lefa oli ottanut puomit molemmista uusinnoista, mutta niille asioille ei aina voinut mitään. Se oli elämää, ihan siinä, missä Vargasin mestaruusluokassa ottama perusradan puomikin oli ollut.
Kisakenttien vähemmän voitokas puoli oli paljon helpompi ottaa vastaan, kun kyseessä ei ollut oma suoritus.

"Tulehan nyt, pöljä", Sarah virnisti vähän, kun Vargas oli jäänyt katsomaan jonnekin valokeilan tuolle puolen, pimeisiin tarhoihin, joissa ei ollut enää yhtäkään hevosta ulkoilemassa. Ori heilautti päätään ja jatkoi sitten kävelyään, sillä olisi huomenna kahden luokan verran tanssimista edessään. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että laittaisin kimon ensin kuntoon, letittäisin, harjaisin ja suojittaisin sen valmiiksi karsinaansa tammatallissa. Vargas joutuisi odottamaan helpon luokan loppuun asti omaa vuoroaan, mutta sen jälkeen ratsastajanvaihdoksen olisi tapahduttava nopeasti. Lauri starttaisi vaativan heti ensimmäisenä, eikä vuoronvaihtoon olisi paljoakaan aikaa.

Tietenkin oli jännittävää startata kenttähevosella kouluradalla, Sarah tiesi mitä mieltä Amanda olisi päätöksestä, mutta sulki äänen mielestään. Hänellä oli mahdollisuus ratsastaa Vargasta, joutui maksamaan siitä ihan yhtä lailla, mitä Effinkin liikuttamisesta (tietysti huomattavasti vähemmän), eikä nainen ollut keksinyt edelleenkään huonoa puolta asiasta. Vargas oli eri tavalla vaativa hevonen, helpompi joissain tapauksissa, kuin Effi ja samalla antoi monipuolisuutta hänen ratsastustaitoihinsa.
Jossakin mahanpohjassa silti kutkutteli ajatus, että Effi menisi paremmin vaativassa luokassa, kuin Vargas, vaikkei hän tietenkään toivonut yhtään pahaa kakkosvalmentajalleen.

Vargas asettautui lainakarsinaansa tyytyväisenä saadessaan heinät eteensä. Sen elämä oli varsin yksinkertaista, mies kun oli, eikä se näyttänyt stressaavan ylimääräistä. Se tuli, suoritti ja oli tyytyväinen meni miten meni. Ihmiset sen ympärillä ehkä stressasivat, toivoivat parempaa menestystä, mutta ei ori itse. Se ei tiennyt lopulta oliko se voittanut koko maailman vai vain ylittänyt itsensä sen päiväisellä suorituksellaan.
Vargas kävelytetty, kaikki kunnossa.
Viesti lähti varsin vähäpuheisen viestiketjun jatkoksi ja Sarah sulki karsinan oven huolellisesti perässään.

Sitten oli vuoro keskittyä tärkeämpään.

"Hei belleza", Sarah henkäisi avatessaan tutun karsinan oven. Effi haisteli hänet huolellisesti läpi, tutki taskut ja totesi sitten, että tämä vieras, mutta vähän tuttu hevosenhaju ei ollut riittävän kiinnostava. Tamma laski päänsä takaisin heiniensä joukkoon, valikoi sieltä alimmat korret suuhunsa ja jatkoi syömistään.
Harja liukui vaivattomasti hyvin hoidetulla karvapeitteellä. Karsinan valoa vasten leijaili vain pieniä pölyhiukkasia, tamman valkoiset karvat hohtivat puhtauttaan.

Se oli hiljainen toivomus, rukous oikeastaan, jonka Sarah lausui upottaessaan sormensa karhean harjan lomaan. Että heidän kilpailunsa menisi hyvin, että Effi pysyisi rauhallisena ja että hän ylettäisi parhaaseen suoritukseen. Ajatus siitä, että Effi pelästyisi ja heittäisi hänet maneesin pohjalle kaikkien katsojien edessä, ei ollut mitenkään mahdoton lopputulos heidän historiansa tietäen. Sarah tiesi, että oli kehittynyt paremmaksi, osasi jo ennakoida ne millisekunteja ennen lähtöä saadut merkit, mutta sekään ei aina riittänyt.

Effillä oli oma sielunelämänsä, eikä siihen voinut vaikuttaa vaikka kuinka halusi välillä.

Se oli näkynyt myös torstaina, kun kirjava oli purrut kuolaimeensa ja vastustellut yhteen nurkkaan menemistä, koska siellä oli varjo. Tietenkään sellaisia ei käyty varovasti katsomassa kesken kisaradan, mutta rataharjoituksen merkeissä Sarah oli antanut puoliveriselle aikaa. Hiipien he olivat pääseet lähemmäksi, kunnes syvän huokauksen myötä se oli todennut, että ei siellä ollutkaan mitään. Ne oli niitä hetkiä, joissa nainen toivoi välillä jossakin mielensä pohjalla, että Effi olisi ehkä aavistuksen kylmäpäisempi, ei niin arka, ei niin herkästi ahdistuva hevonen.

Mutta ei, siltikään Sarah ei olisi vaihtanut kirjavaa pois, ei vaikka hänelle olisi tarjottu yksinoikeudella tasaista, valmista Grand Prix-tasoista hevosta. Niin kauan, kun naisella itsellä olisi sanomista asiaan, Effi pysyisi hänen elämässään.

"Mennäänkö kurkkimaan maneesin möröt jo tänään pois?" brunette kysyi hiljaisella äänellä taluttaessaan puoliveristä kohti tammatallin ulko-ovia. Huomenna olisi kisojen vuoro.

2. Helppo A
Luokassa sijoitus 9/15 prosentein 63,000%

3. Vaativa B
Luokassa sijoitus 7/14 prosentein 69,828%

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 17.11.19 14:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 109
Luettu: 5045

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Kallassa 17.11.2019
#fallfeeling

Kaksipäiväiset kisaviikonloput olivat olleet Laurille tuttuja pitkin syksyä ja sen mies tunsi noustessaan Vargasin koulusatulaan. Aiemmin työkseen kilpaillut Lauri ei ollut pysähtynyt hetkeen miettimään, mitä uraltaan halusi ja oli havahtunut syyskaudella siihen, ettei ollut asettanut aiemmin totuttuun tapaan itselleen sen tarkempia kisatavoitteita. Kai se oli osasyy siihen, miksi mies puristi kankiohjia käsissään ja kertasi vaativan B:n kouluohjelmaa mielessään, jonne mikään ei tuntunut enää tarttuvan.

Vargas kuitenkin suoritti, pysyipä ratsastaja kunnolla kartalla tai ei. Samoin se oli tehnyt edellisenä päivänä arvoluokan esteradalla, koska sellainen ori oli etenkin esteillä: se teki aina parhaansa. Jopa silloin, kun ratsastajan pää tai sydän ei ollut täysillä mukana tilanteissa, joissa niiden olisi pitänyt olla.

Koulurata ei ollut kenttäratsastajalle luontaisin ympäristö varsinkaan valaistumiselle, jonka Lauri koki kesken lisätyn ravin, jonka tahti ei siksi säilynyt loppuun saakka. Mies kiristeli leukaperiään ja päätti tyhjentää mielensä selviytyäkseen loppuun radasta, jolle ilmoittautumisen motiiviksi alkoi epäillä tarpeellista alleviivausta lajivalinnan oikeellisuudesta.

Heidin kasvoilla oli hymy, mutta Lauri näki kuinka nainen valitsi huolella sanansa radan kiteyttääkseen.
"Se oli ihan potentiaalinen", brunette hymyili, mutta Lauri vain pudisti irvistäen päätään ja antoi Vargasin kävellä reippain askelin naisen ohi välttääkseen maneesin oviaukon ruuhkautumisen. Vargas oli ihan potentiaalinen, mutta sellaisenaan orin kapasiteetti tai ratsastajan mielenlujuus ei riittänyt vaativiin koulukisojen startteihin - kenttäohjelmat olivat asia erikseen.

Koska Vargas oli yöpynyt kartanolla ja paluukyyti lähtisi vasta Jeramyn startattua viimeisessä luokassa, Lauri purki orin tammatallin vuokrakarsinassa ja jätti sen sinne kuivattelemaan. Mies oli harppomassa kohti ulko-ovea, mutta hidasti askeleitaan huomatessaan Sarahin vuokrahevosineen.
"Miten meni?" Lauri kysyi nuorelta naiselta, joka oli ratsastanut Vargasilla helpossa A:ssa hyvän tuloksen jääden tuloslistan paremmalle puoliskolle. Sarahin vastaus meni puolittain ohi ajatuksiinsa vaipuneelta mieheltä, mutta hymy tämän kasvoilla oli vakuuttava.
"Vargas oli ratsastettu hyvin läpi, en vain saanut itse kisavirettä päälle", Lauri hymähti. "Eiköhän nyt ole aika keventää kisarutistuksia loppuvuodeksi."

Lauri löysi Heidin ja kantokopassa nukkuvan Sofian katsomosta odottamassa Jeramyn ja Zevin starttia. Mies tiedosti Heidin kysyvän katseen, mutta naulitsi katseensa kisaradalla suoritustaan lopettelevaan ratsukkoon. Eiliset esteradat kummittelivat enemmän mielessä kuin juuri ratsastettu koulustartti, sillä kumpikaan Laurin ratsastamista oreista ei ollut miehen vaisun ratsastuksen vuoksi yltänyt sijoille. Vargasille sadanneljänkymmenen sentin ratakorkeus ei ollut vielä täysin vakiintunut, mutta perusradan puomi oli tullut helpolta pystyltä. Malachain viikon takainen voitto Ruunaankosken pienemmässä luokassa oli taas ollut muisto vain, kun yli äyräiden kiehunut musta ori oli paukaissut heti radan ensimmäisen esteen yläpuomia päin ja paahtanut vahvana edestä läpi radan tehden toisen virheen pitkällä vedellä. Syytä ei kuitenkaan voinut sysätä vain kuuman orin huolimattomuudeksi, vaan Laurin olisi pitänyt verrytellä ori huolellisemmin jätettyään energian purkamiseksi tarkoitetun pienemmän startin pois.

"Täytyy höllätä", Lauri puuskahti, kun Heidin odottavan kysyvä katse ei jättänyt miestä rauhaan. "Kisojen suhteen."
Sen myöntäminen ei ollut helppoa, mutta sitä seuranneen huojennuksen Lauri pani merkille.
"Kuulostaa järkevältä", Heidi hymähti rohkaisevasti hymyillen ja sipaisi miehen käsivartta. Kosketus oli varovainen, kuten sinisten silmien katsekin.
"Mmm-h", Lauri murahti hiljaa ja kumartui lähemmäs. Miehen huulet hipoivat Heidin poskea, ennen kuin painautuivat naisen huulille nopeaan suudelmaan.
"Saat huolehtia siitä, että myös pitäydyn tässä ratkaisussa", Lauri totesi luoden naiseen merkitsevän katseen, koska siinä missä mies tiesi tarvitsevansa taukoa hektisestä kilpailemisesta voidakseen keskittyä toistaiseksi päivätyön titteliä hallitsevaan valmentamiseen, hän tiesi myös puoltavansa sellaiset päätökset nopeammin kuin Heidi ehkä uskoisikaan.
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 17.11.19 14:28
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 54
Luettu: 2062

Lefan päiväkirja

Fall Feeling
Kalla CUP:in 4. osakilpailu
lauantai 16/11/2019

Merikannon estevalmennus alkuviikosta oli mennyt hyvin ja Ellie oli saanut lisää itsevarmuutta ja luottoa ratsuunsa sitten Ruunaan kilpailuiden, joissa menestys oli ollut vaihtelevaa. Hän aikoisi ratsastaa reippaasti, sillä puhtaat radat olisivat turhia, jos aika ei riittäisi sijoituksiin. Lefasta löytyi kyllä tarvittaessa vauhtia, sen Ellie tiesi.

Ellie riisui ruunan yltä kurpitsakeitonvärisen loimen harjatakseen ja varustaakseen ratsunsa. Ruunikon harja oli valmiiksi letitetty, joten he ehtisivät helposti verrytellä riittävästi ennen ensimmäistä luokkaa.

Jännitys kutitteli vatsanpohjassa, kun vaaleaverikkö talutti ratsunsa verryttelyalueelle. Ruunikko tuntui ihan hyvältä ratsastaa ja ylitti verryttelyesteitä kuuliaisesti, joskaan ei ehkä niin innokkaasti kuin yleensä. Oltiinkohan me treenattu liikaa, Ellie ajatteli, mutta työnsi sitten ajatuksen pois mielestään. Treeniaikataulu oli huolellisesti suunniteltu ja toteutettu.

Vaaleat hiukset tiukalle ja siistille niskanutturalle aseteltuina Ellie ratsasti maneesiin, jossa kaikuva tuttu ääni sai naisen hymyilemään. Sarah kuulutti ratsukon radalle, jonka korkeus oli 110 senttiä. Lähtömerkin saatuaan ruunikko ampaisi matkaan.

Puhdas rata! Ellie saattoi huokaista tyytyväisyydestä ja jännityskin oli jo lähes kaikonnut. Lefa oli hyvässä vireessä ja kaikki oli mennyt toistaiseksi nappiin. Kunhan sama meno jatkuisi vielä uusinnassakin.

Luokka ei ollut kovinkaan suuri, joten ratsukko ei ehtinyt odotella kauaa. Ellie lähti uusintaan kolmantena, itsevarmuutta puhkuen. Kaikki sujui kuin tanssi, kunnes nainen päätti yrittää erityisen tiukkaa tietä seitsemännelle esteelle. Lefa ponnisti esteelle vinosti ja Ellie tiesi jo ponnistusvaiheessa, ettei tästä selvittäisi ilman okserin totaalista romahtamista. Voi hitto, siinä menivät voittomahdollisuudet!

Lefa otti hieman nokkiinsa epäonnistumisesta ja Ellie joutui pidättelemään sitä hieman, etteivät he vieneet mukanaan kaikkia loppujakin puomeja. Happamana vaaleaverikkö ratsasti ulos radalta. Sijoitusta tuskin tulisi.

Kymmenen senttiä korkeampi luokka sujui jotakuinkin samalla kaavalla. Lefa oli perusradalla hyvä ja hyppäsi puhtaasti ja uusinnassakin Ellie ymmärsi tehdä huolellisemman tien okserille. Ongelmana oli kuitenkin tällä radalla ollut sarjaeste, jonka toisen osan puomi tipahti kannattimiltaan, vaikka Lefan jalka tuskin edes hipaisi sitä.

Vaikka kilpailusuoritukset eivät olleetkaan olleet täysin pohjanoteerauksia, oli Ellie silti odottanut tai ainakin haaveillut sijoituksista. Hyinen ilma latisti naisen tunnelmaa entisestään, eikä Ellietä huvittanut jäädä tallille enää hetkeksikään. Sen sijaan hän aikoisi suunnata Pioniin kahville. Ehkäpä tarjolla olisi myös sitä hyvää kurpitsakeittoa, joka sai aina Ellien paremmalle tuulelle.


16.11.2019 Fall Feeling, Auburn Estate - 110cm - 7/12, 0/4vp
16.11.2019 Fall Feeling, Auburn Estate - 120cm - 7/20, 0/4vp


kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 17.11.19 13:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3340

Sipsin päiväkirja

16.11.2019
#fallfeeling

"Hei, ihan mahtavaa, onnea sijoituksesta Zelian kanssa!" Sarah hymyili, kun törmäsin kuuluttajana toimineeseen naiseen tallikäytävällä luokkien välissä.
"Kiitos", vastasin hymy suupielessä edelleen nykien, koska yhtäkkiä ei tuntunutkaan idioottimaiselta hymyillä keskellä vilkasta tallikäytävää ja järkyttää siten kanssatalleilijoita, jotka eivät olleet tottuneet sellaiseen näkyyn.
"Näänkö mä sut seuraavassakin luokassa?" Sarah kysyi kurtistaen kulmiaan sen verran, että arvasin sen muistelevan lähtölistoja mielessään.
"Kolmannessa, hyppään Sipsillä tänään vain kahdenkympin", vastasin havahtuen samalla järkevään ratkaisuuni, joka takasi mulle hengähdystaukoa kokonaisen luokan verran.

Sarahin oli palattava töidensä pariin ja mä lähdin hakemaan Sipsiä iloiten mielessäni siitä, että saisin varustaa tamman kaikessa rauhassa ilman sen hoitajan outoa oleskelua punaruunikon välittömässä läheisyydessä. Made-Madde oli nimittäin ilahduttanut mua läsnäolollaan toimitsijalistoilla, joita munkin nimeni koristi ensi viikonlopun osalta.

Sipsi ei vaikuttanut kiukkuiselta hakiessani sen tarhasta keskeltä harmautta. Vuoden harmain päivä ei tuntunut yhtään liioittelulta, kun talutin nuoremman Sokan putipuhtaaseen loimeen käärittyä tammaa tallipihan poikki seuraten sivusilmällä kisojen elävöittämää tallipihan menoa. Toinen luokka oli alkamassa ja mä tunnistin useamman ratsukon, jonka vuoksi kädenheilautuksen osoittaminen nimenomaan Heidin orin selässä istuvalle Jesselle oli haastavaa - varsinkin, kun miesystäväni ei istunut oman ratsunsa selässä, joka sekin käveli juuri maneesin ovea kohti Anton satulassaan.

"Odotan teiltä tänään puhdasta rataa, Matilda."
Amanda Sokan ääni keskeytti mun infernaalisen keskittyneen suojien asettelun ja hetken mä hapuilin oikeaa suuntaa katseellani karsinan lattiatasolta.
"Se on tavoitteena", mutisin suoristautuessani seisaalleni, koska jääkuningattaren edessä kyykistely tuntui jo vähän liian päälleliimatulta tavalta osoittaa kiitollisuutta kapasiteetikkaasta vuokrahevosesta.
"Se Ruunaankosken tulos oli ala-arvoinen", Amanda jatkoi katse Sipsissä, koska ilmeisesti mun katsomiseni oli ala-arvoisen tuloksen jälkeen mahdotonta. "En halua toista sellaista sotkemaan Sipsin tuloslistoja. Yhdessäkin on sietämistä."

Nyökkäsin, koska jos mä olin jotain oppinut, niin sen, ettei Amandan kanssa kannattanut aloittaa vääntöä. Olisin aivan hyvin voinut muistuttaa kaikista Auburnin kisoista ja Power Jumpista, joiden ruusukkeita neiti Sokka ei selvästi halunnut yhtä hylkäystä ruoskiessaan muistaa. Se ei kuitenkaan olisi ollut sen arvoista siinä vaiheessa, kun olisin joutunut kärsimään Amandan suurennuslasin alla tai pahimmassa tapauksessa jäämään ilman vuokrahevosta.

Päivä tuntui vain harmaantuneen entisestään, kun suuntasin Sipsin kanssa kohti verryttelyä. Amanda oli ollut oikeassa kommentoidessaan Ruunaan tuloksia, koska en mäkään halunnut toista hylkyä. Se oli ollut täysin mun syytäni, koska radan huonon opettelun ja liian hätiköidyn radankävelyn jälkeen oikeat esteet olivat olleet hakusessa eikä edes Sipsin kaltaista, kokenutta ratsua voinut velvoittaa hyppäämään paikoista, joiden paikkaansapitävyydestä ratsastaja ei edes ollut varma.

Perusradan jälkeen sain huokaista helpotuksesta. Korkeus oli tuntunut helpolta metrikahdenkymmenenviiden starttien jälkeen, eikä Sipsi ollut tuntunut ottaneen kieltelyä tavakseen. Toiseksi viimeisenä startanneena mulla oli ollut mahdollisuus taktikoida ja ratsastaa huolelliset lähestymiset sen sijaan, että olisin lähtenyt riskeeraamaan uusintaan pääsyä. Jesse, Jusu, Rasmus, Jonathan ja Ellie olivat myös lunastaneet paikkansa uusintaan parin mulle tuntemattoman ratsastajan lisäksi, joten mä tiesin, että sijoittumisen eteen saisi tehdä töitä. Niinpä mä pidin Sipsin hyvällä tuulella ja seurasin muiden uusintaratoja mahdollisuuksien mukaan.

Lopulta rimaksi asetettiin tuplanolla suhteellisen kovalla ajalla. Nyökkäsin Jusulle, jonka tamma oli ottanut yhden puomin alas muutoin tyylipuhtaalta radalta ja keskitin sitten huomioni Sipsiin, jota katseli sillä hetkellä useampi silmäpari. Auburnin kisoissa oli aina oma tunnelmansa, jonka Suomen mittakaavalla ylelliset puitteet loivat saaden yleisön viihtymään katsomossa vuoden harmaimpana päivänäkin.

Olisi ollut turhaa nöyristelyä todeta uusinnan jälkeen, että parantamisen varaa jäi, koska mä en ollut eläessäni ratsastanut niin hyvää uusintaa. Oletin sen johtuvan siitä, että yleensä startit Sipsin satulassa olivat voitelua haavoille Zelian starttien jälkeen, mutta nyt, kun saldona oli ollut jo yksi ruusuke, olin voinut keskittyä toisen tavoittelemiseen täysin uudesta näkökulmasta. Yritin kuvitella Amandan ilmeen Sarahin hillityn iloisen äänen kertoessa mun ratsastaneen voittoon kolmannessa luokassa, mutta jätin haaveilun sikseen Sipsin spurtatessa omin päin maalilinjan jälkeen.

Mä en nimittäin ollut ratsastanut sitä voittoa Amanda Sokalle tai kenellekään muulle - mä olin ratsastanut sen itselleni.

Topics tagged under fallfeeling on Foorumi | Auburn Estate Ar_1
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 17.11.19 13:27
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 34
Luettu: 1405

Zelian päiväkirja

16.11.2019
#fallfeeling

Tuuli pyöritteli kasvoille karannutta hiuskiehkuraa, joka ilmestyi itsepintaisesti tielle vaikka mä kuinka yritin sysätä sen sivuun yhtä lailla kuin sisälläni kasvavan jännityksenkin taluttaessani Zeliaa talliin. Mä yritin kesyttää jännitystä Jessen aamuisella tsemppilauseella ja Laurin valmistelevan valmennuksen loppukommentilla: mä en saanut ottaa liikaa paineita kotikisoista. En siitäkään huolimatta, että Zelia oli napannut ruusukkeet kaksista edellisistä estekisoista muualla, mutta oli ollut pääsääntöisesti valovuosien päässä sijoilta kotikisoissa.

Hiuskiekuran mä sen sijaan köytin pinnillä muun kypärän alle kesytetyn hiuspaljouden sekaan, koska siihen pystyin konkreettisesti vaikuttamaan.

Kelailin kulunutta kisakautta mielessäni, kun vedin saappaat jalkoihini, nousin Zelian satulaan ja hyppäsin ensimmäisen verryttelyhypyn. Ajatuksen harhailu ahdisti, mutta mä tein silti monta hyvää havaintoa kaikista niistä mielikuvista, jotka kisatuista kilpailuista mieleen tulivat.

Ensinnäkin, mä en ollut enää vain harrastelija. Harrastelijat eivät treenanneet omalla hevosella ja laittaneet siinä sivussa rahaa vuokrahevoseen, jotta pystyivät ylläpitämään omia taitojaan ja kehittymään oman hevosen kanssa toistaiseksi yltämättömällä tasolla. Harrastelijat eivät sijoittuneet Power Jumpin kaltaisessa arvokilpailuissa. Harrastelijat eivät yleensä valinneet extravalmennuksia sillä uhalla, että palkkapäivään täytyi välillä pinnistellä omien elinehtojen kohdalla.

Toisekseen mä tiesin, miltä tuntui jäädä luokan jumboksi ja jatkaa treenejä seuraavalla viikolla, koska mitenkään muuten tilannetta ei voinut parantaa. Vaikka mut oli ponivuosista asti kasvatettu siihen, ettei mikään menestys tullut ilmaiseksi, junnuajat tuntuivat ruusuisilta muistoilta sen rinnalla, minkä myllyn olin käynyt läpi ensimmäisen oman hevoseni kanssa. Mutta juuri sen myllerryksen vuoksi ensimmäinen ruusuke oli saanut meidät leijailemaan toiselle sijalle vielä seuraavissakin kilpailuissa.

Kaikista parasta oli kuitenkin se, että me oltiin voitu kilpailla Zelian kanssa koko kausi; että mulla oli terve, innokas nuori tamma, jonka parhaat vuodet olivat vasta edessä. Mä olin kiitollinen pienestä ruunikostani, valmentajien tuesta ja siitä, että mun talous kantoi sen verran, että mä pystyin ratsastamaan ja kilpailemaan tavoitteellisesti.

Lähtömerkki kaikui maneesissa. Zelia ponnisti laukkaan kuin pieni tiikeri ja mä tunsin ensimmäisistä askelista saakka, kuinka se ei epäröinyt hetkeäkään. Se havainto rohkaisi mua niin paljon, etten mä jäänyt punnitsemaan sitä, täytyikö mun varmistella pelottavan helpolta tuntuville metrin esteille vai ei. Zelia imi esteille, hyppäsi tarkasti ja mä keskityin tukemaan sitä niissä paikoissa, joissa tamman oma harkintakyky ei vielä riittänyt.

Sama draivi löytyi uusinnassa. Mä tiesin, että sijoittuminen vaati tuplanollat ja hyvän ajan. Tasapainoilu järjen ja tunteen välillä antoi tunteelle murskavoiton, kun päätin juuri ennen uusinnan ensimmäistä estettä, ettei nyt ollut enää aika varmistella. Aiemmissa osakilpailuissa mä olisin tyytynyt onnellisuuteen puhtaasta perusradasta, mutta nyt, kun meidän kisakirouksemme oli purkautumassa, halusin antaa meille mahdollisuuden näyttää. Sama näyttämisenhalu tuntui Zeliassa, joka kääntyi kolikon päällä, pysyi vaivattomasti irti puomeista ja antoi kaikkensa sen eteen, että aika kellossa oli kilpailukykyinen tummanruunikon venyttäessä itsensä maalilinjan yli kuin puuskaisen pohjoistuulen vauhdittamana.

Hymy mun kasvoillani ei hyytynyt koko sinä aikana, kun mä pyörin Zelian kanssa odottamassa hyytävässä viimassa tuloksia, joita olin kerrankin uskaltanut odottaa.

Topics tagged under fallfeeling on Foorumi | Auburn Estate Ar_2
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 17.11.19 12:41
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 57
Luettu: 2756

Grannin päiväkirja

#fallfeeling
16. marraskuuta 2019

Optimismi, tuo outo ilmiö. Useinkaan se ei kohottanut päätään mun lannistetussa elämässä, mutta kesällä jokin oli muuttunut. Muutos oli hidasta, arkaa ja varovaista, mutta niin vain aloin itsekin havaita sen, miten minä välillä uskoin hyvään ja joskus, ihan vain joskus, vastoinkäymiset eivät enää lannistaneetkaan. Se oli ihmeellinen ja vieras ajatus: että ei mitään niin pahaa, etteikö hyvää vielä seuraisi.

”Aiotko ratsastaa?”
”Ratsastan.”
”Saa hyvät alkukäynnit siinä.”
”Niin.”

Grannin käynti keinutti meitä pois Purtsilan pihasta, ja taakse jäi siellä meneillään oleva lastaushulina. Kalla CUP:n viimeinen osakilpailu häämötti, oikeastaan melko kirjaimellisesti, edessä. Fall Feeling, tosiaan. Mä inhosin syksyä, sillä se oli pitkä ja pakollinen pimeyden jakso, joka oli vuosi toisensa jälkeen elettävä, jotta päästiin mun omimpaan vuodenaikaani. Kilpailuistakaan en tällä kertaa iloinnut tippaakaan, vaikka kai mun olisi pitänyt. Tämä olisi viimeinen astinkivi ennen meidän toista mahdollista CUP-voittoa. Ranking lupaili paljon: vaikka epäonnistuisin, olisimme voiton syrjässä kiinni.

Ja varmaan me epäonnistutaankin.
”Katso Sannukka, heppa menee siellä!”
”Heppa!”
”Ei Sannukka, ei saa huitoa. Heppa voi pelästyä.”
Todennäköisemmin ratsastaja pelästyy.

Pureva pohjoistuuli puhalsi orastavan optimismin suunnittelemaan etelänmatkaa. Mä lähestyin Auburnia niin kuin syyllinen tuomioistuinta. Meidän valmistelevat kilpailumme olivat olleet farssi, floppi, fiasko ja karu kolaus itsetunnolle. Grannin sikamainen kielto raastoi mun itsevarmuutta, ja eritoten siksi, ettei se ollut syksyn ensimmäinen. Se oli toistunut taas: mulla oli hyvä fiilis ja odotin sujuvaa rataa, ja sitten Granni veti liinat kiinni. Yhtäkkiä itketti. Enhän mä ollut perinteisen, arvostetun kilpailun voittajamateriaalia. Voisinko toivoa itselleni vähennyksiä rankingiin? Olin tehnyt maailman innokkaimmasta hyppyhevosestani kieltoherkän. Se ei pitänyt mistään muusta kuin hyppäämisestä, ja nyt ei enää siitäkään.

”Hei! Sä tulitkin ratsain.”
”Joo.”
”Onko sun kylmä? Mennäänkö juomaan jotakin lämmintä? Ehditään vielä.”
”Kyllä mä tarkenen.”

En tarjennut, mutta kylmä oli pintaa syvemmällä. Rasmuksen halaus lievitti kalsaa tunnetta, muttei poistanut sitä. Se typerä olo oli tehnyt muhun taas kodin ja laittanut pehmeitä vilttejä nojatuoleihinsa ja viihtyi niin hyvin, ettei varmaankaan aikonut poistua ennen kuin muuttaisi ehkä sydäntalveksi johonkuhun muuhun. Alakulo söi optimisminrippeitä. Paljon ei ollut enää jäljellä.

”Olisi muuten tosi kivaa olla optimisti.”
”Ai. Jännittääkö sua kisat?”
”Meni viimeksikin niin kurjasti.”
”Hö. Hevosten kanssa kaikki on niin päivästä kiinni. Ehkä tänään on hyvä päivä.”
”Ehkä.”

Tänä vuonna oli kaamos tullut myöhässä. Uudet tuulet olivat pitäneet sen loitolla, ne hyvät ja pehmeät tuulet, ja karun pohjoistuulen myötä se sitten oli vihdoin tempautunut paikalle. Kurkkua kuristi, rintakehä tuntui kireältä, ilo oli kolkkoa eikä onttoudestaan huolimatta jäänyt kaikumaan. Kaiuttomuus tuntui luonnottomalta. Siinä mielentilassa musta tuntui hätäännyttävän yhdentekevältä menisivätkö kilpailut tänään syteen tai saveen. Olin aika varma, että luvassa oli synkeää savikylpyä. Viimeisintä putoamista seurannut olkapään kolotus oli haipunut nopeasti unohduksiin, mutta ei mielensisäinen.

”Onnea rataan!”
”Sitä varmaan kyllä tarvitaan.”
”Ratsasta hyvin.
Kuristavaa, ahdistavaa, pakottavaa tarvetta tehdä juuri niin.

Kilpailut käytiin, ja meillähän meni yli kaikkien odotuksien, koska mä en kerta kaikkiaan vaan uskaltanut ratsastaa huonosti. En mä tiedä tarttuiko mun ahdistunut vakavuuteni Granniin, sillä se meni kuin kone. Matilda Tammilehdon kanssa me nauraa tuhahdettiin ohimennen ja hämillämme toisillemme, kun meidät komennettiin samaan palkintojenjakoon. Kukapa olisi viikko sitten uskonut.

Granni meni kunniakierroksella kuin vanha tekijä ja mä matkustelin turtana kyydissä. Musta tuntui, etten mä ollut ansainnut tämänpäiväisiä ruusukkeita.

"Hienot rusetit."
"Mm, niin."
"Kai juhlitaan kisoja jotenkin, kun saadaan hepat hoidettua? Voin käydä kaupassa sillä välin kun viet Grannin Purtseille."

Mä nyökkäsin Rasmukselle vaisusti hymyillen ja huomasin aivan yhtäkkiä pidätteleväni itkua, vaikka nauraahan mun kai olisi ennemmin pitänyt. Kotimatkalla mä annoin itseni vuodattaa muutaman hallitun kyyneleen, kun kukaan muu kuin Granni ei ollut niitä näkemässä. Hillitsin itseni hyvissä ajoin ennen Kaajapurojen tiluksia, sillä miten typerältä mä olisinkaan vaikuttanut, jos olisin palannut kotiin kahden ruusukkeen ja punoittavien silmien kera. Mitään syytä suruun ei ollut.

Kalla CUP IV: Fall Feeling
110cm |  2/12 (0/0)
120cm | 4/20 (0/4)
                   

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 16.11.19 16:14
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9461

Sallin päiväkirja

16.11.2019



Talutin Sallia pitkin Auburnin tallipihaa mietteisiini uppoutuen ja odotin Antonia. Askellus ei ollut reipasta ja mikäli Salli ei olisi antanut omaa vauhtiaan kävelyyn, olisin varmaan madellut eteenpäin.
Minua väsytti ihan liikaa, oikeastaan olin aivan lopen uupunut.

Mutta ei, en minä fyysisesti uupunut ollut. Henkisesti kyllä… En tiedä mistä kiikasti.
Minullahan oli kaikki hyvin verrattuna siihen mikä tilanne oli ollut viime vuonna näihin aikoihin, joten miksi nyt veti mielen näin matalalle?
Töissä ja hevosten kanssa meni hyvin. Aatamin kanssa treenit kulkivat omaan tahtiinsa ja Salli oli eilen todettu tiineeksi.
Sofia oli pysynyt terveenä ja kasvoi sekä kehittyi huimaa tahtia eikä Matildan kanssa ollut mitään ongelmia.
Arki rullasi tasaiseen tahtiin eteenpäin ja asiat todellakin voisivat olla huomattavasti huonomminkin…

Vaahterapolun aikaisen tallikaverin, Stinan, ilmestyminen Kaajapuroille oli kyllä ilahduttanut, sillä naisen rempseä luonne toimi eräänlaisena piristysruiskeena ja muutenkin oli kiva nähdä vanhoja tuttuja. Eihän minulla täällä Kallassa hirveästi kavereita edes ollut. Juusolla oli oma elämänsä kylän ulkopuolella ja Innasta sekä Juliasta olin ajan saatossa etääntynyt… Minulla oli täällä “vain” Matilda, Anton ja Heidi.

Salli tuuppasi minua turvallaan ja hymähdin hieman. Taputin hajamielisesti tamman ruskeaa kaulaa ja jatkoin hevosen kanssa kuljeskelua.
Ensi viikonlopun kenttäkisat olisivat meidän viimeiset kilpailut tältä erää. Salli lähtisi Tampereelle mahdollisesti jo ennen joulua ja tuntui jo valmiiksi haikealta, vaikken minä sille lopullisia hyvästejä jättäisikään. Se kyllä tulisi takaisin sitten, kun varsa olisi vieroitettu.

Kaikki oli hyvin. Ja kaikki menisi hyvin.

Hieraisin kasvojani ärsyyntyneenä, sillä muistin liiankin elävästi sen hetken, kun olimme torstaina Sofian kanssa ajaneet kotiin tallilta.
Rekan ajovalot olivat ilmestyneet mäen takaa ja sillä hetkellä mielessäni oli käynyt, kuinka se olisi vaatinut vain pienen ohjausliikkeen ja olisin ollut sen massiivisen auton keulassa. Jos Sofia ei olisi ollut kyydissä niin...

Ensin olin ajatellut sen helpottavan kaikkien elämää ja halusin tehdä sen.
Matilda kyllä löytäisi jonkun, jonka kanssa olisi parempi olla, Heidillä oli Lauri, Salli kyllä pärjäisi Tampereella ja Sofiastakin kasvaisi kyllä hieno ihminen ilman isääkin. Eihän tyttö varmaan edes muistaisi minua vanhempana. Lauri varmasti olisi hyvä isäroolissa. Parempi kuin minä. Kaikessahan se mies oli minua parempi… Kaikki olivat kaikessa minua parempia.

Helpotuksenkaltainen oli vaihtunut salamannopeasti vihaksi itseäni kohtaan. Mitä helvettiä minä oikein ajattelin? Ihanko oikeasti minä olisin valmis tappamaan itseni sen takia, että “vähän vain” tympäisi? Ja aiheuttamaan tuskaa kaikille läheisille sekä sille rekkakuskille, jonka auton keulaan päiväni päättäisin?
Jos minua nyt kukaan edes jäisi kaipaamaan… Ja ainahan löytyisi joku kallio, johon autonsa ajaa jos ei halunnut ulkopuolisia tähän sotkea.
Ei!

En minä ollut mikään masentuva persoona. En halunnut olla.
Pienet, arkisetkin hetket tuntuivat lämmittävän mieltä. Oli sitten kyse Sofian leveästä hymystä, Sallin kanssa hyvin menneistä treeneistä tai siitä, kuinka Matilda iltaisin käpertyi sohvalla viereeni ja nykäisi viltin yllemme kertoen samalla päivästään.

Arki piti muutenkin kiireisenä eikä silloin ehtinyt miettimään mitään ylimääräistä, mutta heti kun pysähdyin, synkät ajatukset valtasivat mieleni.
Kuinkahan monta tv-ohjelmaa tai elokuvaa oli mennyt ohi silmien. Silmien, jotka kyllä pysyivät ruudussa, mutta katse oli tyhjä enkä todellakaan tajunnut mitä ohjelmissa oikein tapahtui.
Tai kuinka monta kertaa olin maannut sängyssä tuijottamassa kattoa aamuyöhön saakka, koska en vain pystynyt nukkumaan ahdistuksen istuessa rintakehän päällä.

Kaikki oli hyvin. Kaikki menisi hyvin.
Tai sitten jossain nurkan takana oli rekka, jonka paskakuorma odotti minun niskaan kippaamista.
Kaikki oli hyvin. Kaikki.. Ei välttämättä menisi hyvin.

“Sorisorisorisorisori”, kuului Antonin hengästynyt pahoittelu jostain synkän ajatusverhon takaa ja napsahdin takaisin siihen hetkeen. Verryttely alkaisi ihan pian, joten blondi oli tullut juuri oikeaan aikaan paikalle.
“Vilan suojat oli hukassa ja nukuin pommiin ja…”, mies pihisi räpeltäessään kilpatakkinsa ylimmät napit kiinni.
Iskettyään kypärän päänsä suojaksi, mies nappasi Sallin ohjat itselleen.
“Viime hetken vinkkejä?” Anton puuskahti hermostuneen oloisena.
“Älä kuole”, mutisin taikoen kasvoilleni leveän hymyn, joka ehkä saattoi ulkopuoliselle näyttää aidolta, mutta itse tiesin sen olevan pelkkää esitystä.
“Ei vaan, hyvin se menee, luota itseesi”, naurahdin väkinäisesti.

Luota itseesi niin kaikki menee hyvin…
Se oli helppo jaella muille ohjeita. Ohjeita, joita ei itse osannut noudattaa, vaikka kuinka yritti.

Kyllä tämä tästä.
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 15.11.19 10:04
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sallin päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 1709

Harryn päiväkirja

17.11.2019
#fallfeeling maple leaf


    PONIÄITI (substantiivi)

    1. takavuosien tähti, ts. itse nuoruudessa ratsastanut, ehkä jopa kilpaillutkin, mutta perheen rahatilanteen tai muun esteen vuoksi menestyksettömästi
    2. sivustaseuraaja, ts. liian intohimoisesti lapsensa ratsastukseen suhtautuva päällepäsmäri, jolla on jokaiseen asiaan jotain sanottavaa, onhan sekä poni että lapsi hänen
    3. rakastava äiti, ts. saattaa elää omia toteuttamatta jääneitä unelmia lapsensa kautta eikä lapsen omat unelmat niin kiinnosta

    synonyymit: periksiantamaton, sponsori, leijonaemo, besserwisser, valmentaja, kuljettaja


Robert oli poniäidin poika.

Toinen mahdollisuus elää lapsuuden menetettyä unelmaa, sitä Robert oli ollut. Olihan äidillä ollut jo Pippa: tuo kaunis ja kohtelias pieni tyttö, joka oli lahjakas ratsastaja ja taitava hevosten kanssa muutenkin. Pipalle se poni oli alunperin ostettu, ja Pippa oli äidinkin alunperin poniäitiyteen ajanut.

Robert ei vieläkään tiennyt, oliko se vetänyt lyhyemmän tikun ollessaan se toinen. Ehkä äiti oli jo ehtinyt asettua uomiinsa rakentaessaan toista ratsastajaa? Ehkä äiti oli saanut pahimmat poniäitiyden oireensa alta pois Pipan kanssa kisoja kiertäessään? Tai ehkä äidin nälkä olikin vain kasvanut syödessä? Tai ehkä äiti oli oppinut virheistään sen ensimmäisen kanssa ja osasi nyt olla häikäilemätön?

Voittamisesta ei oltu ikinä tehty tehty numeroa, häviämisestä vielä vähemmän. Hiljainen, tiukkahuulinen äiti, joka oli loimi sylissään vastassa kun Robert ratsasti ulos radalta pudotuksen tai kiellon jälkeen, tiesi pahaa. Maria Harrington oli aina ollut elegantti ja tyynikasvoinen, mutta lapset olivat aina osanneet lukea äitinsä mikroilmeitä. Hyväntuulinen se nainen oli ollut harvoin.

Good, äiti oli saattanut sanoa kun Robert poneineen kutsuttiin päivän toiseen palkintojenjakoon. Mutta ikinä se ei ollut ottamassa kuvia tai hurraamassa kunniakierroksen aikana. Ei, äiti oli ollut jo kelaamassa ratavideoita ja analysoimassa jokaista virhettä poikansa ratsastuksessa.

Putkinäkö oli periytyvää: Maria näki vain seuraavat kisat, seuraavat ruusukkeet, seuraavat kvaalit, seuraavat mestaruusmitalit; Robert näki vain seuraavat treenit, seuraavat rataharjoitukset, seuraavat verryttelyt, seuraavat kisaradat. Kaiken oli sujuttava kuin rasvattu, eikä kisoihin menty harjoittelemaan. Kisoihin mentiin voittamaan. Jos ei voitettu, pysyttiin kotona harjoittelemassa.

Ehkä siksi Robert oli ottanut aikansa kilpailurutiiniin paluun kanssa. Ensimmäiset vuodet Suomessa Harryn kanssa olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen onnettomin kilpailutuloksin, mutta tämä kausi oli ehjä ja onnistunut. Ja mikä tärkeintä, Robert oli tehnyt sen kaiken yksin.

“Hey, son.”

Isän syvä bassoääni yllätti. Harry ei hätkähtänyt vaikka Robert pudottikin miltei ohjat käsistään ja pyörähti satulassa äkillisesti. Siinä ne seisoivat, Auburnin kartanon pihamaalla hytisemässä, isä pitkänhuiskeassa trenssitakissaan kaulukset ylös nostettuina ja äiti nahkahansikkaissaan ja -nilkkureissaan.

“Hey”, Robert inahti ja poissaolevasti korjasi enkkuvilttiä ratsunsa takapuolen päällä.

“Hyvät tilukset”, Maria Harringtonin kopea ääni totesi. Hyvät, ei hienot, ei loistavat. Se katseli ympärilleen ja Robert näki sinisistä silmistä, kuinka äiti arvioi paitsi kartanon tiloja, niin myös muita ratsukoita. “Oletko menossa verryttelemään?”

“Olen”, poika rutisti hampaidensa välistä. Missä Aliisa oli? “Didn’t realise you were coming.”

Äiti hymähti.

“Good.”

“How are things, here? You alright?” isä kysyi.

“Yup.”

“Care to elaborate?”

“Nope.”

“A’ight”, se sanoi huvittuneena. “Good luck, then.”

Äiti katsoi Robertia pitkään, ja Robert katsoi takaisin.

“Dear, he doesn’t need luck.”
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 14.11.19 15:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2443

Fall Feeling, Kalla CUP:n 4. osakilpailu

maple leaf  Fall Feeling  maple leaf
(Kalla CUP:n 4. osakilpailu)
#fallfeeling
vierailijatuotokset salonkiin

Huomaathan, että otsikko on linkki foorumin ulkopuoliseen kutsuun.

Aikataulu:

Kaikkien lajien VIP 15.11.
Esteratsastus 16.11.
Kouluratsastus 17.11.
Kenttäratsastus 22.-24.11.
kirjoittaja Amanda S.
lähetetty 04.11.19 14:52
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat 2019
Aihe: Fall Feeling, Kalla CUP:n 4. osakilpailu
Vastaukset: 1
Luettu: 411

Takaisin alkuun

Siirry: